Me yhä enemmän puhumme yhteismaasta. “Julkishyödykkeet”, “creative commons”, “yhteiset”… Mitä yhteisvaurauteen oikeastaan liittyy?
Michel Bauwens: Yhteismaa on yhtä aikaa kolme asiaa: (yhteinen) resurssi, yhteisö (joka sitä hallinnoi) ja autonomisen hallinnoinnin periaatteet (joilla sitä hallinnoidaan). Nämä ovat varsin konkreettisia asioita, jotka eivät ole olemassa luonnostaan, vaan ne ovat useiden tahojen allianssin tulosta. “Ei ole yhteishyvää ilman yhteistekemistä”. Esimerkkejä ovat mm. uusiutuvan energian osuuskunnat, yhteiskäyttökulkuneuvoprojektit, yhteisen tiedon oliot, ruokaosuuskunnat…
Itse asiassa, meillä kaikilla on ja me kaikki luomme yhteisvaurautta ilman että tiedämme niin tekevämme… jotka ovat seurausta enemmän tai vähemmän intensiivisistä keskinäistämisen (mutualisaation) sykleistä.
Lyhyet syklit ovat kapitalismin erikoisuus, niitä kutsutaan Kondratiev-sykleiksi. Nämä ovat 30 vuoden vahvan kasvun ja 30 vuoden finansialisaation syklejä, jotka yleisesti vastaavat demutualisaation aikaa. 2008 oli sellaisen syklin loppu: on jälleen alkanut syntyä mutualisaatioprojekteja kapitalismin itsensä sisällä.
Joten meillä on tällä hetkellä korkea keskinäistämisen aste?
M. B.: Tilanne vaatii hienovaraista arviointia. Yhtäältä kolmannessa maailmassa yhteisvauraus on vaarassa. Siellä on suuret paineet yksityistämiselle. Tämä koskettaa mm. Afrikan luonnonvaroja ja maata. Toisaalta uudet teknologiat auttavat yhteisen tiedon syntymistä, sekä pienellä että suurella skaalalla, joka ei ole ollut ennen mahdollista. Viimeisenä, lännessä olemme nähneet yhteisvaurauden uudelleennousun. Vuodesta 2008 lähtien se on kasvanut kymmenkertaisesti. Tämä havaittiin Ghentissä: käynnissä oli yli 50 urbaania yhteisöprojektia vuonna 2006, vuonna 2016 niitä oli 500.
Jos yhteisvaurauden määrä on kasvussa… pysyykö se aina vähemmistönä globaalissa taloudessa?
M. B. : Nykypäivänä me varmasti näemme väärän keskinäistämisen liikkeitä. Se mitä nimitetään ”jakamistaloudeksi” itse asiassa tarkoittaa kermankuorintamalleja. Resurssit tuodaan yhteen ilman, että annetaan niiden kontrolli käyttäjille, joka on olennainen kriteeri kun puhutaan yhteisvauraudesta. Kutsun tätä “kapitalistiseksi kapitalismiksi”, petomaiseksi kapitalismiksi joka hyväksikäyttää ihmisten välistä yhteistyötä.
Yhtäältä Google ja Facebook jakavat ihmiskunnan tietoa, auttavat sen kommunikaatiota ja jakamista, samalla kun ne käyttävät huomiotamme ja dataamme kaupallisiin tarkoituksiin — ja ilman että meille maksetaan siitä. Toisaalta Uber ja AirBnb tuovat henkilökohtaisia resursseja yhteen (autoja, parkkitilaa, asuntoja), mikä mahdollistaa niiden vaihdannan vertaisten kesken ja veloittamaan maksuja jokaisesta interaktiosta.
Tässä viitataan 1800-luvun vanhaan debattiin Marxin ja Proudhonin välillä. Marxin mukaan välistäveto tapahtuu lisäarvon kohdalla, kun taas Proudhonin mukaan se on yhteistyössä… Idea siitä, että 100 käsityöläistä yhdessä tekee heistä tuottavampia kuin jos he olisivat yksin. Nykypäivänä Proudhon oli oikeassa. Kapitalismi on proudhonilaista!
Kuitenkin vaihtoehtoja on kaikkialla. Ghentissä on toki Uber, mutta sen vieressä on kaksi yhteiskäyttökulkuneuvo-osuuskuntaa. Ja kaupungin tasolla jokainen inhimillinen tarjontajärjestelmä on olemassa yhteismaahan suuntautuneen mallin mukaan, erityisesti ruoka ja energiajärjestelmä.
Yhteismaa on erittäin kehittynyt joissain kaupungeissa, ja toisissa taas lapsenkengissään. Miten tämä voidaan selittää?
M. B. : Ensimmäinen selittävä elementti on historiallinen konteksti. Ghentissä tilanne on varsin uniikki. Keskiajalta lähtien kaupunkia on itsehallinnoitu kiltojen kautta, sitten siitä tuli kalvinistinen tasavalta. Se oli työläisliikkeiden kehto Belgiassa, tekstiiliteollisuuden teollisoituessa ensimmäisenä. 20 vuoden ajan edistysmieliset koalitiot ovat olleet vallassa. Historiallisesti ihmiset ovat kyenneet tekemään aloitteita Ghentissa, heitä on aina tuettu. Samanlainen ilmiö esiintyy Ranskan Nantesissa.
Voiko poliittinen interventionismi kannustaa mutualistisiin liikkeisiin kaupungeissa?
M. B. : Me emme koskaan aloita tyhjästä, yhteisvauraus on aina olemassa ennen toimintaa kaupungeissa. On ihmisiä ja projekteja, ne ovat resilienttejä mutta joskus eristyksissä. Kaupungin rooli on ensinnäkin identifioida nämä initiatiivit, kuunnella niitä ja vastata niiden tarpeisiin. Toisaalta yhteisvaurautta ei voida koskaan rakentaa ilman kaupunkia. Me tarvitsemme ainakin periaatteellisen sopimuksen, epämuodollisen laissez-faire -lähestymistavan. Esimerkiksi Ghentissa oli luostari, jota kaupunki ei enää voinut ylläpitää. Joten naapuruston asukkaat pyysivät avaimia rakennukseen. Tämä on ollut käynnissä 10 vuotta: he organisoivat kulttuuritapahtumia joka viikonloppu. Elinor Ostrom sanoi, että mikään yhteismaa ei voi menestyä ilman sopimusta julkishallinnon kanssa. Kaupungilla on, vähintäänkin, isännän rooli.
Joissain kaupungeissa on vahva poliittinen tuki yhteismaalle. Näin on Barcelonassa, jossa on luotu usean vuoden suunnitelma “yhteinen Barcelona”, Bolognassa julkiset yhteismaainstituutiot sallivat kaupunkilaisten pitää huolta yhteisistä resursseista, tai Napoli jossa pormestari Luigi de Magistris on tunnustanut yli 60 aluetta kaupungissa. Yhteisvaurauden kytkeminen kaupungin tukeen ei ole riskitöntä, se voi luoda riippuvuussuhteen. Se mitä tarvitaan, on julkiset yhteiset struktuurit: struktuurit, jotka tuovat kansalaiset yhteen ja stimuloivat itseorganisoitumisen voimaa.
Olisivatko nämä julkis-yhteiset struktuurit mahdollisia kansallisella tai globaalilla tasolla? Vai rajautuvatko ne kaupungin rajojen sisäpuolelle?
M. B.: Poliittinen ongelma kansallisella tasolla nykypäivänä — sekä vasemmiston että oikeiston tapauksessa — on uskomus siitä, että markkinat tuottavat arvoa. Yhteismaa esittää täysin toisenlaista järjestelmää, jossa kansalaiset luovat arvoa ja kontribuoivat yhteismaahan. Vaikka jotkut kaupungit ovat ymmärtäneet tämän mallin, sen taustalla ei ole poliittista voimaa kansallisella tasolla. Sen sijaan on yhteisvaurausmielisiä koalitioita, joilla on verkostomallinen toimintatapa. Poliittiset liikkeet kansallisella tasolla tarvitsee vakuuttaa yhteismaan relevanssista.
Miten keskinäistäminen skaalautuu? Miten transformoida koko maa yhteismaan logiikan mukaan?
M. B.: Kaikki eivät tule lähtemään mukaan samaan aikaan, mutta jos onnistumme saamaan liikkeelle 10% populaatiosta, olemme voittaneet, loppu seuraa perästä. Nykyään kestävän tuotannon toimijat edustavat ainoastaan 2%:a Belgiasta, ja he ovat yksinäisiä… Tällä tasolla julkiset auktoriteetit ovat esimerkillisessä asemassa ja antavat paljon koulutusta.
Olisi mahdollista kapitalisoida yhteiskunnan eteenpäin vieviä voimia tukemalla aloitteita, jotka vaalivat yhteisvaurautta. Tämä tapahtuisi transnationaalisten neuvostojen muodossa jokaiselle suurelle tarjontasektorille: ruokaneuvosto, liikenneneuvosto, asumisneuvosto… Näissä neuvostoissa tuntuisi siirtymän pioneerien ääni ja valta: ne jotka työskentelevät marginaalissa ja näyttävät toisenlaisen tien olevan mahdollinen. Aidosti uskon tähän demokraattiseen malliin — ei osallistavaan eikä pakottavaan, vaan kontributoriseen. Sinulla on ääni koska olet näyttänyt mitä rakennat.
Toinen tapa on reguloida. Esimerkiksi, valtio voisi pakottaa “100% paikallisesti tuotettua, terveellistä ja luomua ruokaa”. Ghentissä meillä on yli 100 miljoonaa ateriaa päivässä, mikä vastaa jo satoja työpaikkoja paikallisesti. Samalla tavalla me voisimme vaatia, että autot tuotetaan paikallisesti, jotka ovat sekä kestäviä että biohajoavia.
Palataan paikalliseen, hajautettuun tuotantoon — olisiko tämä tapa saada yhteismaa palvelemaan ympäristöä?
M.B.: Tämä on se mitä kutsun kosmolokaaliksi tuotannoksi. Ei protektionistista eikä liberaalia. Se tarkoittaa tiedonjakoa (“kevyttä” tavaraa) globaalilla tasolla, mutta tuotantoa (kaikkea raskasta) lokaalilla tasolla, tarpeen mukaan. Tällä tavoin ihmisten termodynaaminen paino pienenee Maapallolla. Meillä on jo kaikki teknologiat saada tämä systeemi muuttumaan, mutta niitä ei ole vielä yhdistetty.
Jos tämä ei ole teknologinen ongelma, mikä estää meitä palaamaan lokaaleihin tuotantojärjestelmiin? Niin kauan kuin tuotantokustannuksissa on eroja, delokalisaatio on taloudellisesti perusteltua.
M. B.: Nykypäivänä me kulutamme paljon enemmän kuljetukseen kuin tuotantoon — tämä on typerää! Asioiden muuttamiseksi me tarvitsemme vahvaa poliittista tahtoa, sekä sosiaalisten että ympäristöllisten vaikutusten mietintää. Meidän tulee tunnustaa toisenlaiset arvon muodot kuin markkina-arvo, ja ottaa mukaan globaalien resurssien kyvyt ja rajoitteet tuotanto-, talous- ja rahoitusjärjestelmissämme.
Esimerkiksi kirjanpitojärjestelmiemme tulisi olla termodynaamisia: tasapainottaa materiaalinkulutus tuotannon ja globaalien ekologisten rajoitteiden kanssa. Nykypäivänä saadaan tietoa tarpeellisista harvojen maametallien määristä, kuinka paljon bensaa haaskataan, kuinka paljon energiaa tarvitaan — ilman minkäänlaista informaatiota ympäröivästä maailmasta tai sen rajoitteista. Maailma ympärillä voi romahtaa ja se ei näy kirjanpidossa.
Tämä tulee myös heijastua valuuttojen vaihdannassa. Tällä hetkellä raha ei edusta yhtään mitään. Se voisi, kuitenkin, edustaa ulkomaailmaa ja sen resurssien rajallisuutta. Esimerkiksi “kalakolikkoprojektissa” valuutta esittää kalakantoja, jotka voidaan kalastaa ilman että haitataan niiden uusiutumista.
Oikeiden päivittäisten päätösten tekemiseksi ja todellisen kestävän perma-kiertotalouden saavuttamiseksi kaikkien taloudellisten ja poliittisten toimijoiden tulee tulla arvioiduksi niiden tekemän hyödyn ja haitan perusteella — sekä planeetalle että kaikille ihmisolennoille.
Lähde: resilience.org