Think Globally, Act Locally? Avausessee GTI Forumiin Think Globally, Act Locally? Brian Tokar elokuu 2019
Lokalismin lupaus ja sudenkuopat
Nykyään näemme innostavaa edistyksellisen toiminnan elpymistä paikallistasolla, vaikka taantumukselliset kansallismieliset liikkeet Euroopassa ja muualla pyrkivät asettumaan uudistuneen paikallisuuden todellisiksi ääniksi. Mitkä ovat tällaisen paikallisen poliittisen sitoutumisen näkymät aikana, jolloin poliittinen polarisaatio ja konfliktit lisääntyvät? Miten paikallinen toiminta voi edistää henkilökohtaista vapautumista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta? Laajemmin ajateltuna, miten se voi edistää globaalin muutoksen tavoitteita?
Sekä edistysmielisten että radikaalien kunnallismielisten nykyistä paikallistoiminnan nousua ruokkivat useat toisiaan täydentävät impulssit. Ensinnäkin kansallisen politiikan ja nykyisten kansainvälisten instituutioiden rajoitukset ovat aiheuttaneet kasvavaa turhautumista. Yritysvaikutteiden — fossiilisten polttoaineiden ja rahoitusalan etujen — kuristusote kansallisista ja ylikansallisista instituutioista on usein ylivoimainen, olipa kyse sitten Yhdysvaltain hallituksesta, Euroopan unionista tai vastaavista rakenteista eri puolilla maailmaa. Ihmisille, jotka haluavat toimia mielekkäästi maailmanlaajuisen ilmastokriisin, kasvavan taloudellisen epätasa-arvon tai erilaisten ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin kohdistuvien välittömien uhkien torjumiseksi, paikalliset toimet ovat usein helpoimmin saavutettavissa olevia ensiaskeleita kohti tavoittelemiamme laajempia muutoksia. Turhautuminen kansallisen tai ylikansallisen politiikan rajoituksiin voidaan näin kanavoida pragmaattiseen pyrkimykseen saavuttaa saavutettavissa olevia askeleita kohti oikeudenmukaisuutta ja yhteisön uudistumista.
Muut motivaatiotekijät ovat luonteeltaan enemmän tavoitteellisia. Pyrkimys tuoda tärkeät päätökset lähemmäs kotia kuvastaa halua olla keskenään tekemisissä anonymiteetin sijaan, oikeaa suhdetta polarisoivan konfliktin sijaan ja toivoa merkityksellisestä roolista elämäämme vaikuttavissa päätöksissä. Vetoomuksella ”demokratia alkaa kotoa” on syvät historialliset juuret, muun muassa osallistavissa raatihuonekokousrakenteissa, jotka muovasivat siirtomaiden kansannousua Britannian hallintoa vastaan 1700-luvun lopun Pohjois-Amerikassa. Vaikka sosiaali-, ympäristö- ja teknologiapolitiikkaa koskevat tärkeät valinnat vaikuttavat luonteeltaan globaaleilta, toissijaisuusperiaate, joka on kirjattu muun muassa EU:n lainsäädäntöön, kertoo laajasta halusta saada päätöksenteko mahdollisimman lähelle paikallistasoa.
Parhaimmillaan paikalliset ratkaisut sosiaalisiin ja ympäristöongelmiin voivat olla helpommin sovellettavissa avoimiin ja helposti lähestyttäviin demokraattisiin prosesseihin, ja niiden toteuttaminen voi olla vastuullisempaa niille, joihin tulokset eniten vaikuttavat. Paikalliset toimenpiteet voivat auttaa luomaan läheisempiä suhteita naapureiden välille ja vahvistamaan valmiuksia omavaraisuuteen yhä äärimmäisempien ilmastohäiriöiden aikana. Paikalliset toimet antavat meille mahdollisuuden nähdä, että elämäämme usein hallitsevat instituutiot voivat olla paljon vähemmän keskeisiä kuin ihmiset yleensä uskovat, ja että voimme tehokkaasti haastaa taantumukselliset politiikat kansallisella ja ylikansallisella tasolla, jotka suosivat voimakkaita ulkopuolisia etuja. Samalla paikalliset aloitteet herättävät usein kysymyksen siitä, miten saada aikaan laajempi yhteiskunnallinen muutos, joka voi tarjota systeemistä muutosta, joka on suurempi kuin sen hajanaisten paikallisten ilmentymien summa.
Populismin nostalgisten ja syvästi taantumuksellisten muotojen nousu eri puolilla maailmaa on nimittäin osoittanut miten rajallista paikallisuuspolitiikka sen itsensä vuoksi on. Joitakin vuosia ennen kansallisen Brexit-kampanjan aloittamista taantumuksellinen Yhdistyneen kuningaskunnan itsenäisyyspuolue julisti, että ”todellinen päätöksenteko pitäisi antaa paikallisyhteisöille” — vain ohuesti peittäen alleen agendan, jolla pyrittiin marginalisoimaan maahanmuuttajat ja vastustamaan uusiutuvaa energiaa ja jopa kieltämään ilmastonmuutosta koskevat keskustelut paikallisissa kouluissa. Yhdysvaltain etelävaltioiden rasistiset järjestöt ovat jo pitkään piiloutuneet lokalistisen retoriikan taakse, samoin kuin miliisiliike ja muut äärioikeistolaiset uuspopulistiset ryhmittymät. Detroitin esikaupunkien asukkaat sekä Yhdysvaltain eteläisten kaupunkien asukkaat ovat perustaneet uusia paikallisia hallintoalueita sulkemaan värilliset ihmiset päätöksenteon ulkopuolelle ja luomaan uusia segregoituja koulupiirejä. Kalifornian suurimpien kaupunkien varakkaat asunnonomistajat ovat rahoittaneet pyrkimyksiä pysäyttää asuntotarjonnan kasvu lieventämällä osavaltion laajuisesti kaavoitussääntöjä. Äskettäisten Euroopan parlamentin vaalien alla oikeistopopulistiset ryhmät kokoontuivat uuteen poliittiseen ryhmittymään, joka kutsui itseään ”vapaudeksi ja suoraksi demokratiaksi” ja otti suoraan käyttöön joitakin uuden radikaalin kunnallismielisyyden kehittyneimpiä ilmaisuja.
Miten sitten voimme välttää tällaisen hyväksikäytön — ja miten voimme parhaiten hyödyntää paikallisen toiminnan vapauttavaa potentiaalia?
Transformaatioteorioita
Syyrian ja Turkin kurditaistelijoista Pohjois-Amerikan dynaamisiin nuoriin järjestäjiin monet nykyiset aktivistit mainitsevat sosiaaliekologian poliittisen näkemyksensä keskeisenä innoittajana. Sosiaaliekologia tarjoaa ainutlaatuisen synteesin utopistisesta yhteiskuntakritiikistä, historiallisesta ja antropologisesta tutkimuksesta, dialektisesta filosofiasta ja poliittisesta strategiasta.
Sosiaaliekologian perustavaa laatua olevat tekstit kirjoitti vermonttilainen yhteiskuntateoreetikko Murray Bookchin 1970-luvulta 1990-luvulle. Ensimmäisten länsimaisten ajattelijoiden joukossa, jotka tunnistivat kapitalismin kasvun välttämättömyyden perustavanlaatuisena uhkana elävien ekosysteemien eheydelle, Bookchin väitti johdonmukaisesti, että sosiaaliset ja ekologiset kysymykset ovat pohjimmiltaan erottamattomia. Hän kuvasi poliittista strategiaa koskevaa lähestymistapaansa libertaristiseksi (tai konfederatiiviseksi) kunnallisuudeksi ja toisinaan kommunalismiksi korostaen keskeisten ajatustensa juuria vuoden 1871 Pariisin kommuunin perinnöstä. Bookchin kannatti vapautettuja kaupunkeja, taajamia ja naapurustoja, joita hallitsevat avoimet kansankokoukset, jotka aktiivisesti konfederoituvat haastaakseen nurkkakuntaisuuden, rohkaistakseen keskinäistä riippuvuutta ja rakentaakseen todellisen vastavoiman vallitseville instituutioille.1 Myös sosiaaliekologit uskovat, että paikallisen toiminnan rajat sekä paikallisuuden ja taantumuksellisen nationalismin ongelmat voidaan voittaa kaupunkien, taajamien ja naapurustojen konfederaatioilla, jotka yhdistyvät edistääkseen laajaa vapauttavaa ohjelmaa.
Vaikka kapitalismin ja kansallisvaltion instituutioilla on usein taipumus lisätä sosiaalista stratifikaatiota ja käyttää hyväkseen ihmisten välisiä jakolinjoja, sosiaaliekologit korostavat, että suoran demokratian eletty kokemus voi edistää yleisen yhteiskunnallisen edun ilmaisemista, joka vahvistaa ihmisten välistä solidaarisuutta ja edistää muuttuvaa sosiaalista ja ekologista ohjelmaa. ”Kunnasta käsin”, kirjoitti Bookchin, ”ihmiset voivat muodostaa itsensä uudelleen eristetyistä monadeista luovaksi poliittiseksi ruumiiksi ja luoda eksistentiaalisesti elinvoimaisen… kansalaiselämän, jolla on sekä institutionaalinen muoto että kansalaissisältö: korttelikomiteat, yleiskokoukset, naapurusto-organisaatiot, osuuskunnat, kansalaisten toimintaryhmät ja julkiset keskustelufoorumit, jotka ylittävät mielenosoitusten kaltaiset episodimaiset teot ja säilyttävät eletyn sekä organisoidun yhteisön.”2 Kansalaisvaikuttaminen kasvokkain tapahtuvan keskustelun kautta voi auttaa ylittämään jakolinjat ja rakentamaan solidaarisuutta. Silti fyysinen hajauttaminen ei sinänsä voi taata edistyksellistä yhteiskunnallista muutosta, jos ei ole olemassa osallistavaa kansalaisetiikkaa, osallistavaa itsehallintoa ja kokonaisvaltaista ekologista näkemystä.
Sosiaaliekologeille konfederaatio ja sisäinen käytännön kautta tapahtuva koulutus ovat olennainen vastakohta lokalistisille taipumuksille, jotka suuntautuvat provinsionalismiin ja eristäytymiseen. Kaupunkien lähiöiden järjestäytyjät voivat pyrkiä kirjoittamaan kaupungin peruskirjat uudelleen ja järjestämään kunnallisen hallinnon uudelleen suoraan demokraattisten lähiökokousten konfederaatioksi. Sen jälkeen samanmieliset naapurustot, kaupungit ja alueet voivat jatkaa liittoutumista laajemmilla maantieteellisillä tasoilla toteuttaakseen yhteisiä hankkeita, tyydyttääkseen paremmin perustarpeita ja luodakseen lopulta elinkelpoisen vastavoiman nykyisille vallitseville instituutioille.
Toinen nykyisten kunnallisliikkeiden keskeinen periaate on horisontaalisuus, joka on poliittinen käytäntö, jolla pyritään tasaamaan päätöksentekoa yhteiskunnan eri sektoreilla. Termi (espanjaksi horizontalidad) otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Argentiinan kansannousun aikana vastauksena vuoden 2001 talousromahdukseen, mutta sillä on lukuisia historiallisia edeltäjiä. Prefiguratiiviset käytännöt, joilla pyritään purkamaan sosiaalisia hierarkioita ja nostamaan kansan ääni esiin, ovat syntyneet viime vuosikymmeninä kiihtyneiden yhteiskunnallisten kiistojen aikana lähes kaikilla mantereilla.
Lisää vihjeitä ”glokalismin” laaja-alaisesta käsitteellisestä kehyksestä voi löytyä bioregionalismin perinnöstä. Tämä liike, jonka suosio saavutti huippunsa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa, auttoi ekologisesti suuntautuneita aktivisteja kuvittelemaan, miten hallintoa voitaisiin muuttaa niin, että se ylittäisi valtiolliset ja kansalliset rajat ja siirtyisi kohti maapallokeskeisempää visiota. Bioregionalismin ajatukset valuma-alueisiin poliittisten rajojen sijaan perustuvasta hallinnosta ovat muokanneet merkittävästi nykyisiä käytäntöjä esimerkiksi aluesuunnittelun ja vesivarojen hallinnan alalla. Bioregionalistit ovat myös omaksuneet liikkeistä liikkeisiin -lähestymistavan, jossa sosiaalisten ja ekologisten käytäntöjen eri alojen puolestapuhujat muodostivat komiteoita laatimaan ehdotuksia joka toinen vuosi pidettävissä maanosien kongresseissa, jotka sitten tulivat kokonaiskomitean käsiteltäviksi lopullista muuttamista ja hyväksymistä varten.
Lopuksi totean, että kasvavan nationalismin aikakaudella on tärkeää ottaa huomioon tunnetun antropologin Arturo Escobarin varoitukset. Maailmanlaajuisten globaalin oikeudenmukaisuuden ja globalisaation muutosta ajavien liikkeiden huipulla 2000-luvun alussa Escobar kannatti ekologista demokratiaa edistävien sosiaalisten liikkeiden ”paikkarakenteiden puolustamista” ja torjui samalla jyrkästi essentialismiin, nostalgiaan ja syrjäytymiseen liittyvät asenteet, jotka voivat yhdistää ”paikkojen rajaamisen… taantumukselliseen politiikkaan”.3
Skaalaaminen sivusuuntaan ja ylös
Dynaamiset, ihmisten voimin toimivat edistykselliset ruohonjuuritason liikkeet ovat nousussa monissa osissa maailmaa. Jotkut niistä taistelevat yritysten aiheuttamia uhkia vastaan, jotka kohdistuvat ihmisten terveyteen ja toimeentuloon, kuten fossiilisten polttoaineiden tuotannon kiihtyminen liuskeöljyn säröttämisen ja muiden uusien teknologioiden ansiosta. Globaalin etelän alkuperäiskansojen ja muiden maa-alueiden yhteisöt vastustavat aktiivisesti puu- ja mineraalivarojen louhintaa sekä vääränlaisia ilmastonmuutoksen hillitsemistoimia, kuten hiilensidontaohjelmia, joilla perinteiset yhteisöt korvaavat metsien kaukaisen byrokraattisen hallinnan. Ranskassa maaseudun työntekijät ovat avoimesti kapinoineet rikkaita suosivaa veropolitiikkaa vastaan ja täyttäneet kadut tuomitakseen kansallisen eliitin äärimmäisen eristäytyneisyyden. Irlannin kansalaiskokous, jonka edustajat valittiin sattumanvaraisesti, käynnisti kansallisen kansanäänestyksen, jossa lopulta äänestettiin alas pitkään voimassa ollut aborttikielto perustuslaissa. Täällä Yhdysvalloissa Pennsylvanian ja muiden osavaltioiden konservatiivisimmissa osissa sijaitsevat kaupungit ovat järjestäytyneet puolustaakseen yhteisön oikeuksia yritysten oikeuksien sijaan ja torjuneet menestyksekkäästi saastuttavan teollisuuden laajentumissuunnitelmia.
Näemme yhä rohkeampia julkisia osoituksia inhimillisestä myötätunnosta, kun perustetaan turvapaikkoja ja ”pakolaiskaupunkeja”, joissa suojellaan uhanalaisia maahanmuuttajia, tarjotaan suoraa apua ja toisinaan myönnetään paikallisia kansalaisoikeuksia syrjäyttävää kansallista politiikkaa uhmaten. Elintarvike- ja maatalousaktivistit elvyttävät kaupunkiviljelyä ja alueellisia elintarvikejärjestelmiä kaikkialla maailmassa, vaativat elintarvikeomavaraisuutta ja edistävät paikallisia vaihtoehtoja, jotka säästävät energiaa ja vettä, parantavat kansanterveyttä, antavat syrjäytyneille yhteisöille vaikutusmahdollisuuksia ja haastavat globaalin maatalousbisneksen hegemonian. Näkemykselliset suunnittelijat, muotoilijat ja kenttäaktivistit pyrkivät muokkaamaan kaupunkejaan niin, että työmatkaliikennettä vähennetään ja energiankäyttöä minimoidaan. Ammattiyhdistysten edustajien kansainvälinen liittouma on käynnistänyt maailmanlaajuisen kampanjan energiajärjestelmien demokratisoimiseksi lisäämällä niiden julkista omistusta, ja nuorten käynnistämä kapina nousevia kuljetusmaksuja vastaan Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa auttoi käynnistämään maailmanlaajuisen verkoston, joka puolustaa ilmaista julkista liikennettä, sekä lukemattomia muita viimeaikaisia esimerkkejä.4
Yli 2 500 kaupunkia Oslosta Sydneyyn on toimittanut YK:lle suunnitelmia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi, usein uhmaten kansallisten hallitustensa paljon varovaisempia ehdotuksia. Yli 9 000 kuntaa on liittynyt kaupunginjohtajien maailmanlaajuiseen ilmastosopimukseen vahvistaakseen sitoumuksiaan ilmastotoimiin. Jotkin näistä suunnitelmista ovat melko vaatimattomia ja perustuvat kaupunkien nykyiseen toimivaltaan esimerkiksi kaavoituksen, rakennusmääräysten ja paikallisen infrastruktuurin osalta, mutta jotkin kaupungit ovat myös ryhtyneet rajoittamaan autojen käyttöä, laajentamaan julkista liikennettä ja nopeuttamaan siirtymistä uusiutuvaan energiaan.
Lisäksi on syntymässä ruohonjuuritason ”kunnallismielinen” liike, joka haastaa suoraan kansalliset valtakeskukset ja luo mahdollisuuksia perusteellisempaan poliittiseen muutokseen. Niinkin erilaisissa kaupungeissa kuin Barcelonassa Espanjassa ja Jacksonissa Mississippissä hyvin järjestäytyneisiin lähiöihin pohjautuvat kunnallisliikkeet ovat valinneet radikaaleja pormestareita ja kaupunginvaltuutettuja, joiden tehtävänä on puolustaa vuokralaisten oikeuksia, vahvistaa talouden julkista sektoria ja toteuttaa muutokseen tähtääviä lähestymistapoja yhteisöjen kehittämiseen.
Jacksonissa järjestö nimeltä Cooperation Jackson perusti naapurustokokouksia ja asetti menestyksekkäästi ehdokkaita virkoihin ohjelmalla, jossa korostettiin ihmisoikeuksia, paikallista demokratiaa ja naapurustopohjaista taloudellista ja ekologista uudistumista. Hankkeen juuret ovat mustien vapautustaistelujen historiallisessa perinnössä, ja se juhlii niiden inspiroimia liikkeitä kaikkialla globaalissa etelässä. Sodan runteleman Lähi-idän sydämessä Syyrian ja Turkin rajalla toimivat kurdiaktivistit ovat ottaneet käyttöön ainutlaatuisen kunnallisen hallintomallin, jossa keskitytään naisten tasa-arvoon ja uusiin ekologisen jälleenrakentamisen malleihin.5
Symbiosis-nimellä tunnettuun nuorisoverkostoon kuuluu nyt satoja yksilöitä ja kymmeniä paikallisia ryhmiä. Verkoston perustajat ovat järjestäneet viimeisten kahden vuoden aikana useita suuria Pohjois-Amerikan kunnallispoliittisia kokouksia, ja ryhmä suunnittelee nyt suoraan demokraattisten kunnallisliikkeiden kongressia. Kuten Symbiosis-järjestön perustajat selittävät: ”[E]mme voi itse asiassa tehdä välttämättä laajamittaisia muutoksia ilman, että otamme hallintaamme paikat, joissa asumme, ja luomme uuden järjestelmän edellyttämiä vaihtoehtoja.”6
Paikallisesti juurtuneet edistykselliset liikkeet ovat jo pitkään osoittaneet kykynsä vaikuttaa laajempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin suuntauksiin joko esimerkin voimalla, yhteisellä poliittisella painostuksella tai aktiivisella keskitetyn vallan vastustamisella. Merkkipaalun muodostaneen kansallisen ympäristölainsäädännön hyväksyminen Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa Richard Nixonin republikaanihallinnon aikana oli osittain vastaus ruohonjuuritason mobilisaatioiden yleistymiseen, joka johti paikallisiin saastumisen vastaisiin toimenpiteisiin ja oikeudenkäynteihin 1960-luvulla, jolloin yritysintressit valitsivat lopulta yhdenmukaiset kansalliset säädökset yhä rajoittavampien paikallisten toimenpiteiden tilkkutäkkimäisyyden sijaan.7 Paikalliset toimenpiteet eriarvoisuuden poistamiseksi, kuten kampanjat tuntikohtaisen vähimmäispalkan nostamiseksi 15 dollariin, ovat levinneet eri puolille Yhdysvaltoja, samoin kuin lukemattomat muut innovatiiviset toimintatavat, joiden toteutettavuus on ensin osoitettu paikallistasolla. Muissa tapauksissa paikallisten arvojen ja keskitettyjen valtarakenteiden välinen kärjistynyt ristiriita tuo mukanaan mahdollisuuksia pysyvään muutokseen. Ajatus demokraattisten kuntien yhteenliittymistä, jotka kapinoivat aktiivisesti keskitettyjä viranomaisia vastaan luodakseen vallankumouksellisia kaksoisvallan instituutioita, on keskeinen sosiaalisen ekologian kommunalistisessa poliittisessa strategiassa ja useiden nykyaikaisten kunnallisliikkeiden poliittisissa näkemyksissä.
Vaikuttaa selvältä, että paikallinen toiminta on usein paras keino korjata nykyisen järjestelmän puutteet ja ylilyönnit ja että se on todistetusti paras tapa käynnistää laajempia muutoksia. Mutta entä ongelmat, jotka ovat luonteeltaan maailmanlaajuisia? Miten paikalliset liikkeet voivat tarjota perustan tavoittelemillemme laajemmille globaaleille muutoksille? Voimmeko kuvitella paikallisesti juurtuneiden mantereenlaajuisten ja kenties maailmanlaajuisten rakenteiden verkostoja, jotka heijastavat kokonaisvaltaista näkemystä toisistaan riippuvaisista yhteisöistä ja jotka samanaikaisesti ilmentävät kokonaisvaltaista, kosmopoliittista näkemystä ja aidosti humanistista yleistä etua? Miten kuntapohjaisten liikkeiden yhteenliittymät voivat ryhtyä vastaamaan tarpeisiin jakaa vaurautta uudelleen, muuttaa talousjärjestelmiä tai hallita yhä enemmän ilmaston aiheuttamaa muuttoliikekriisiä eri puolilla maailmaa? Voivatko ne, kuten Bookchin vaati, puuttua perustavanlaatuiseen kysymykseen siitä, missä ja kenellä on poliittinen valta?
Meidän on vahvistettava kunnallisesta kontekstista nousevia koordinointimuotoja, jotta voimme tukea kasvavaa muutosverkostoa, joka on synkronissa solidaarisuuden, demokratian ja oikeudenmukaisuuden maailmanlaajuisen nousun kanssa. Vihreän politiikan viimeaikainen nousu eri puolilla Eurooppaa tarjoaa yhden toivon lähteen, mutta monet pitkäaikaiset vihreät aktivistit ovat tietoisia siitä, miten monissa maissa vihreän puolueen aikaisemman sukupolven toimihenkilöt sortuivat kapeisiin vaalitavoitteisiin ja menettivät orgaaniset yhteydet yhteisöihin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin, jotka viittasivat systeemisempään vaihtoehtoon.8 Demokraattisten kuntien ja alueiden liittojen on kehitettävä uusia mantereen laajuisia ja maailmanlaajuisia instituutioita, joita eivät enää vaivaa YK:n maailmanlaajuinen valtapolitiikka, WTO:n kapeat kaupalliset vaatimukset eivätkä EU:n teknokraattinen hallinto. Luovien kokeilujen, visionääristen toimintamuotojen ja elämää vahvistavan poliittisen kamppailun avulla voimme löytää keinoja vastustaa reaktion ja ilmastovetoisen romahduksen aaltoja ja viitoittaa tietä kohti toisenlaista maailmaa.
Nykyiset yhä vakavammat ilmastohäiriöt alkavat yleistää maapallon haavoittuvimpien kansojen jo pitkään kokemaa epävarmuuden tunnetta. Jos nykyiset suuntaukset jatkuvat, edessä on synkkä tulevaisuus, jossa tuotot pienenevät jatkuvasti ja kapitalistinen kilpajuoksu alaspäin jatkuu, mikä merkitsee yhä äärimmäisempää puutetta koko maailmassa. Mutta on olemassa parempi tie. Todennäköisyydet saattavat pienentyä vuosi vuodelta, kun ilmastotoimia ei tehdä, mutta on tärkeämpää kuin koskaan ylläpitää toivoa siitä, että ihmiskunta voi yhdistää voimansa ja hylätä autoritaariset valeratkaisut ilmastokriisiin ja sosiaaliseen epätasa-arvoon, hyväksyä mahdollisuudet parantaa elämänlaatua fossiilisten polttoaineiden avulla toimivan kapitalismin ulkopuolella ja ryhtyä toteuttamaan unelmaa vapautuneesta ja aidosti riippuvaisesta maailmanlaajuisesta yhteisöjen yhteisöstä.
1. Näitä ajatuksia tarkastellaan yksityiskohtaisesti teoksessa Murray Bookchin, The Next Revolution: Popular Assemblies and the Promise of Direct Democracy (London: Verso, 2015).
2. Bookchin, Urbanization Without Cities (Montreal: Black Rose Books, 1992), 283.
3. Arturo Escobar, “Culture Sits in Places: Reflections on Globalism and Subaltern Strategies of Localization”, Political Geography 20 (2001): 139, 149–150.
4. See http://unionsforenergydemocracy.org & https://freepublictransport.info/.
5. Kts., inter alia, Internationalist Commune of Rojava, Make Rojava Green Again (London: Dog Section Press, 2018), ja Meredith Tax, “The Revolution in Rojava,” Dissent, April 22, 2015, https://www.dissentmagazine.org/online_articles/the-revolution-in-rojava.
6. Symbiosis Research Collective, “How Radical Municipalism Can Go Beyond the Local,” The Ecologist, June 8, 2018, https://theecologist.org/2018/jun/08/how-radical-municipalism-can-go-beyond-local. Kts. myös https://www.symbiosis-revolution.org.
7. Tämä historia selitetään kirjani Earth for Sale: Reclaiming Ecology in the Age of Corporate Greenwash (Boston: South End Press, 1997) kolmannessa luvussa.
8. Kts. ”The Greens as a Social Movement: Values and Conflicts,” teoksessa Green Parties: Reflections on the First Three Decades, toim. Frank Zelko & Carolin Brinkmann, (Washington, DC: Heinrich Böll Foundation of North America, 2006).
Lähde: https://greattransition.org/gti-forum/global-local