Tässä on suomennettuna Bob Blackin jälkivasemmistolaisen merkkipaalutekstin Anarkia vasemmiston jälkeen (Anarchy after leftism) esipuhe, johdanto ja ensimmäinen luku.
Esipuhe
Jätettäessä 1900-luku taakse, vasemmisto oli kaikilla rintamilla hajaannuksen ja tappion partalla — anarkistinen vasemmisto mukaanlukien. Ja Murray Bookchinin Social Ecology ei ollut mitenkään poikkeus sääntöön.
Bookchin, yksi parhaiten tunnetuista nykypäivän pohjoisamerikkalaisista anarkisteista, oli viettänyt suurimman osan elämästään merkkipaaluttamalla hänen omaa henkilökohtaista ekoanarkistisen ideologista aluettaan sosiaaliekologian ja libertaarisen munisipalismin lippujen alle. Häb on kirjoittanut tasaiseen tahtiin kirjoja 60-luvulta nykypäivään, mm. klassisen kokoelman esseita otsikolla Post-Scarcity Anarchism, joka julkaistiin vuonna 1971, hänen loistava 70-luvulla kirjoitettu kirjansa espanjalaisen anarkistiliikkeen historiasta sekä hänen epäonnistunut yrityksensä 80-luvulla konstruoida filosofinen magnum opus otsikolla The Ecology of Freedom.
Bookchin ei koskaan ollut tyytyväinen pelkästään konstruoimaan yhden tai useamman radikaali-ideologian, joka kilpailee muiden kanssa. Hänen unelmansa on aina ollut johtaa koherenttia vasemmistoekologista radikaaliryhmittymää vakavasti haastamaan vallassaolijat. Kuitenkin hänen yrityksensä rakentaa sellainen ryhmittymä (Anarchos-lehden New Yorkin 60-luvun ryhmästä nykypäivän vihervasemmistolaiseen verkostoon vihreiden mailla) eivät koskaan onnistuneet.
Hänen viimeisimmässä kirjassaan Social Anarchism or Lifestyle Anarchism, Bookchin pyrkii osoittamaan sormella hänen elinikäisestä harmistumisestaan (huolimatta kymmenien vuosien valppaasta yrittämisestä) ilkeää antisosialistista salaliittoa, joka on kukistanut hänen unelmansa joka käänteessä: pelätty “Lifestyle-anarkismin” haamu. Bookchinille lifestyle-anarkismi oli nykyaikainen ilmentymä individualistisista anarkistisista virtauksista, jotka ovat aina vaivanneet maailman varsinaista anarkistiliikettä. Se sikka, että anarkistinen “liike” itsessään on ollut enemmänkin polymorfinen kapinaympäristö, joka kattaa kaiken anarkosyndikalisteista anarkokommunisteihin ja anarkofuturisteista anarkofeministeihin, anarkoprimitivistit ja anarkosituationistit eivät juuri merkinneet hänelle mitään. Tärkeä asia on, että hän oli lopultakin kyennyt nimeämään organisaationvastaisen kabaalin, joka on häntä vastassa, ja selittämään esoteeriset kytkökset sen usein neännäisesti ei-mihinkään-liittyvissä tai jopa keskenään ristiriitaisissa pyrkimyksissä!
Nyt kuvioihin astuu Bob Black.
Monet ihmiste eivät pidä Bob Blackista. Monet anarkistit olisivat hädissään jos hän muuttaisi naapuriin. Kuka tahansa mielekäs ihminen mahdollisesti suuttuisi jos hän alkaisi seurustella nuoremman sisaresi kanssa. Useimmat ovat vastahakoisia suututtamaan häntä tai kohtaamaan sitä suoraan.
Eikä syyttä. Bob voi olla loistelias kriitikko ja riemukas sanataituri, mutta hän ei ole kiltti mies. Hänen kuuluisa maineensa ei rakennu reilulle pelille tai hyvälle urheiluhengelle.
Ehkäpä tämän takia Murray Bookchinin viimeisin avautuminen, Social Anarchism or Lifestyle Anarchism: An Unbridgeable Chasm, ei koskaan kritisoi Bob Blackia suoraan. Itse asiassa se ei edes mainitse Bob Blackin nimeä. Vaikka se on ilmiselvää kirjan sisällöstä, että Bobin osaksi olisi kuulunut tulla samanlainen yritetty (vaikka lopulta voimaton) pieksäntä jonka Bookchin varasi George Bradfordille, John Zerzanille, Hakim Beylle ja kumppaneille.
Selvästikin Murray tajusi olla haastamatta Bobia kaksintaisteluun, edes retoriseen sellaiseen. Mutta se ei pysäyttänyt Bobia, epätyypillisen anteliaassa hengessä, antamasta Bookchinin kuulla kunniansa joka tapauksessa.
Bobin anarkian puolustus Anarchy after Leftismissä ei ole tarkoitus ilmaista solidaarisuutta niille jotka ovat Bookchinin pidgin-dialektiikan viimeisimpien hyökkäysten kohteina. Eikä Bob oikeasti ole kiinnostunut pelastamaan anarkisti-ideologiaa itseltään. Hän vain haluaa tasata tilit siivoamalla tieltään turhaakin kaameamman polemiikin. Anarkian potentiaalin puolustaminen on pelkkä epämiellyttävä homma vähäpätöiselle anti-ideologiselle työlle jota Bob on tehnyt, koska kukaan muu ei suostunut vapaaehtoiseksi pesemään näitä erityisen paskaisia vaatteita, [1] kun hän haluaa jatkaa toisen ruoan kokkaamista.
Mutta tuo ei millään muotoa ole kaikki se mitä tässä on käynnissä. Murray Bookschinin ideologisesta ja retorisesta roskasta eroonpääsy antaa Bobille mahdollisuuden kehitellä perustaa yleisemmälle hyökkäykselle kohti jäljellä olevia vasemmistolaisuuden linnakkeita kun hän on kerran vauhtiin päässyt. Pesän puhdistaminen vasemmistolaisuudesta on paljon suurempi homma kuin yhden ihmisen vasemmistolaisen uran sietäminen. Joten eräässä mielessä, kiinnittämällä huomion hänen tehottomaan polemiikkiinsa Bookchin on luonut itselleen tekosyyn käydä paljon suurempaan kriittiseen prosessiin, prosessiin joka epäilemättä jatkaa kulkuaan yhä suuremmalla militanttiudella kohti tulevaa vuosisataa. Se tulee vaatimaan tietoisuutta ja vaivannäköä kaikilta meiltä tämän homman loppuunsaattamiseksi, mutta se tullaan tekemään.
Bobin tuplakritiikki tekstissä Anarkia Vasemmistolaisuuden jälkeen saa yhä vain lisää nasevuutta plebeijiylimyksellisestä velvoitteesta, jonka hän on ottanut niskoilleen tätä varten. Sen sijaan, että hän antaisi oman surkean menneisyytensä (ja nykyisyytensä) olla esteenä, kaikenlaisten kostomotiivien puute (ilmeisesti Bobin lempimuusa) antaa hänen vapauttaa kynänsä yhtä suurella nokkeluudella, mutta vähemmällä määrällä harhautuksia, vaikeaselkoisia loukkauksia ja itsensä oikeuttamisia kuin koskaan. Lopputulos on vaatimattomat syömingit, jotka koostuvat yhtenäisellä tavalla viihdyttävästä proosasta, wannabe-ylhäisen yhteiskuntakritiikin läsnäolevasta kritiikistä, sekä lisää yhdestä naulasta tarpeettoman vasemmistolaisuuden arkkuun, anarkistityyliin.
Et haluaisi kutsua Bobia kämpillesi. Minä en ainakaan haluaisi. Mutta kiitä ainakin häntä siitä, että hän on tiskannut. Seuraaviin syöminkeihin!
Jason McQuinn
Johdanto
Tämä pieni kirja ei ole mitään muuta kuin toisen pienen kirjan, Murray Bookchinin Social Anarchism or Lifestyle Anarchism: An Unbridgeable Chasm, kritiikki. [2] Se koostuu otsikonnimisestä esseestä plus tekstistä “The Left That Was: A Personal Reflection.” Vuonna 1995 julkaistuna se oli odottamaton väliintulo alan sisäiseen debattiin, jota oltiin käyty melkein 20 vuoden ajan traditionaalisten anarkistien — vasemmisto-, työläis-, järjestö- ja moraalianarkistien –ja vieläkin monimuotoisemman (sekä runsaslukuisemman) anarkistien joukon välillä, jotka ovat yhdellä tai toisella tapaa erkaantuneet puhdasoppineisuudesta, ainakin Bookchinin silmissä.
Bookchin yllätti monet meistä toisin ajattelevista anarkisteista housut kintuissa. Monet meistä olivat lukeneet Bookchinin kirjoja ja monet meistä, minä mukaanlukien, olimme oppineet niistä, erityisesti varhaisemmista 1970-luvun kirjoista. Bookchinin myöhempi ja aina vain intensiivisempi kiinnostus kaupunkipolitiikkaan meidän oli pakko jättää sivuun eräänlaisena oikkuna. Hän vaikutti täysin olevan silmät kiinni sen suhteen mitkä aikeemme olivat. Hän loisti poissaolollaan julkaisuista kuten Fifth Estate, Popular Reality, Front Line, The Match!, and Anarchy: A Journal of Desire Armed. Aivan kuin hän olisi ottanut anarkistit itsestäänselvyytenä. He eivät tienneet, että Bookchinin mielestä he olivat uppoamassa vauhdikkaasti ideologiseen ja moraaliseen rappioon.
Niin he tekevät nyt. Bookchin näkee punaista melkein kaikissa uusissa anarkismin suuntauksissa paitsi hänen omassa erikoisalassaan, ekologiassa. Lisäksi pahoilla uutuuksilla on pahantahtoisia temaattisia viehtymyksiä. Ne eivät ainoastaan ole turmiollisia, ne ovat turmiollisia olennaisesti samalla tavalla. Ne edustavat vanhan kerettiläisyyden paluuta, “individualismia”, trendikkäisiin post-modernismin trendeihin pukeutuneena kokoonpanossa, jota Bookchin nimittää “lifestyle-anarkismiksi”. Klassisesta vasemmistoanarkismista poikkeamisen sijaan paljon kauheampi lifestyle-anarkismi on (hänen mukaansa) perustavanlaatuisella tavalla anarkismin perusperiaatteita vastaan. (Miten tämä onkaan voinut tapahtua juuri hänen vahtivuorollaan, sitä hän ei selitä.)
Bookchinille, täten, lifestyle-anarkistit eivät ole pelkästään erehtyväisiä tovereita, he ovat pettureita. Sellaisenaan he ovat pahempia kuin anarkismin vannoutuneet vastustajat. Hän kaltoinkohtelee heitä sen mukaisesti. Hänen jeremiadinsa on suoraan sanoen ilkeä. Ei ole moniakaan epiteettejä, joita hän ei käsittelisi muodossa tai toisessa, ja mitä väliä sillä vaikka ne joskus ovatkin ristiriidassa keskenään (esimerkiksi ”individualismi” ja ”fasismi” kuvaamassa samaa porukkaa). Niiden ei ole pakko olla tosia ollakseen tehokkaita. Bookchin aloitti stalinistina, ja se todellakin näkyy hänen herjaavassa tyylissään ja polemiikkinsa häikäilemättömässä sisällössä. Hän ei halua mitään keskustelua hänen itse nimittämien vihollistensa kanssa, ainoastaan peruuttamattomasti pilkata heitä.
Minulla on aivan erityinen mielikuva siitä, että Bookchin, vanha mies, jonka terveydentilaa on kuvattu huonoksi, rahastaa pelimerkkinsä nimekkäänä anarkistiteoreetikkona ja panee peliin kaiken vaikutusvaltansa ja maineensa kaikkien mahdollisten hänen mielipiteilleen, joita hän kutsuu “sosiaaliseksi anarkismiksi”, vaihtoehtoisten ideoiden tuhoamiseksi. Jäähyväislaukaus.
Hän ei osunut kohteeseensa. Hänen oli pakko osua ohi, sillä mitään kohdetta ei ole. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin ”lifestyle-anarkismi”. On vain monia anarkisteja, jotka tutkailevat monia ideoita — todella monia erilaisia ideoita — joita Bookchin ei hyväksy. Tämä kirja ei tästä syystä ole ”lifestyle-anarkismin” puolustus. Ei ole mitään sellaista yksisarvista, joten en voisi puolustaa sellaista edes vaikka haluaisin. Koko nimike on Bookchinin keksintö, paljon samaan tapaan kuin Stalin keksi höpöhöpökategorian ”oikeiston ja trotskyistien blokki”, jolla kerättiin kaikki hänen poliittiset viholliset kätevämmin päästettäväksi pois päiviltä. Samaan aikaan Bookchin uskoi tämän ja kaiken muun, sillä Puolue käski häntä uskomaan. Hän ei ole muuttunut paljoakaan, tai jos hän on, hän on muuttunut takaisin vanhaksi itsekseen.
Jos minä ottaisin vain Bookchinin silmätikuksi tästä epäkohteliaisuudesta, olisin tekopyhä, olenhan kynäillyt monenmonta suorasanaista kritiikkiä eri anarkisteja ja antiautoritäärejä kohtaan. Hollantilainen anarkisti Siebe Thissen on kuvannut minua — ei kriittiseen sävyyn — kaikkein ankarimmaksi nykyanarkismin kriitikoksi (1996: 60). Ehkä olen sitä, vaikka anarkistien kritiikki on vain murto-osa kolmen aikaisemman kirjani sisällöstä. Mutta olen usein ollut kovakourainen sellaisia anarkisteja kohtaan, joita pidän autoritaarisina, epärehellisinä tai tyhminä.
Monesti karkea, mielestäni, mutta harvoin epäreilu. Jotkut ihmiset, erityisesti ne joita olen kritisoinut, erheellisesti pitävät ääneen sanomisiani töykeytenä, tai erheellisesti pitävät heille huomiota antamista heihin kohdistuvana pakkomielteisyytenä. Oli miten oli, se, että esittäisin itseni anarkismin käytöksen kultaisena kirjana, ei olisi asianmukaista. Mielestäni Murray Bookchin tarvitsee oppia käytöstavoissa, ja tulen sitä hänelle antamaan, mutta epäkohteliaisuus on hänen ärtyneessä vuodatuksessaan vähiten vialla. Kyse on siitä mitä hän sanoo, paljon enemmän kuin miten hän sen sanoo, jota aion käsitellä.
En ole, muuten kuin sattumalta, puolustamassa niitä joita Bookchin ottaa kohteekseen ”lifestyle-anarkisteina”. (Sanotaan nyt sekin, en ole yksi hänen identifioimista kohteistaan.) Kumoan koko lifestyle-anarkismin kategorian yhtä merkityksettömänä konstruktina, kuin mitä se on pahansuopakin. Ja minä hyökkään murskaavalla voimalla ”rumaa, typerää tyyliä ja opillista palopuhetta” (Black 1992: 189), Bookchinin kaikkein pahinta alkuperäisen marxilaisuuden jäännettä, vastaan. Olen tehnyt niin aiemminkin, ja suoraan sanottuna, minä kovin paheksun sen uudelleen tekemisen pakkoa. Bookchin on tehnyt kirjailijan kardinaalivirheen uskomalla omia fiinejä takakansitekstejään. Muutoin hän ei koskaan kykenisi kirjoittamaan niin kurjan viheliäistä soopaa ja toivoa pääsevänsä kuin koira veräjästä. Hänen aiemmat kontribuutionsa anarkismiin, vaikka ne olisivatkin niin uraauurtavia niinkuin hän itse haluaisi uskoa, eivät ole mikään tekosyy tämänkaltaiselle alhaiselle ryönälle. Hänen joutsenlaulunsa on pelkkää epävireistä vinkunaa. Ja hapatusta.
Siksi uskon, että polemiikkini on paikallaan. Vaikka suuri Bookchin ei pääsekään karkuun törkypuheitaan, ehkäpä vähemmän nimekkäät anarkistit saavat pienemmän houkutuksen puhua törkyä. Vaikka Bookchinin puoliakateeminen puolitutkielma ei sietäisi edes vaatimatontakaan kritiikkiä, ehkä jotkut kohtuuttoman vaikutusalttiit anarkistit oppivat kyseenalaistamaan pienten sivuhuomautuspränttien ja takakansitekstien auktoriteettia. Bookchinia etevämmät tutkijat elävät sen pelossa, että joku joskus kävisi heidän pienet pränttinsä läpi. Minä tulen käsittelemään heistä useita, myös. Mutta kamalammat asiat ensin.
Useimmat ihmiset eivät kiinnostu yhtään siitä mitä minulla tai Bookchinilla on sanottavaa anarkismista. Nämä kirjat eivät ole suunniteltu bestseller-listoille. Jopa jotkut fiilistelyanarkistit sivuuttavat kohun ”sisäisenä taisteluna”. Mutta ainakin yhdestä pointista mielestäni Bookchin olisi kanssani samaa mieltä: sisäiset taistelut voivat olla yhtä tärkeitä kuin taistelut ulkopuolisia tahoja vastaan. Todellakin näitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Taistelu liittyy sen määrittämiseen kuka on sisällä ja kuka on ulkona. Mutta jokaisen, joka ajattelee anarkismin (mahdollisesti) olevan tärkeää, tulisi pitää tätä vastakkainasettelua tärkeänä. Myönnän, että olen melkein yhtä turhamainen kuin Bookchin, mutta ehkäpä minä olen se “lifestyle-anarkisti”, joka haastaa hänet kukkotappeluun keskipäivän aikaan A-piirin Ranchilla.
Yhteiskunnallinen anarkismi tai Lifestyle-anarkismi, paluu vulgaariin marxilaisuuteen useammassa kuin yhdessä mielessä, voi osoittautua olevan viimeinen kaltaisensa liike, ainakin anarkistia teeskentelevä. Pian Pohjois-Amerikassa ei ole enää ketään jäljellä, jolla on vaadittava leninistinen tausta harjoittaa tätä erittäin tyyliteltyä herjaamisen genreä. Sen debunkkaus voi auttaa anarkisteja päästämään irti vasemmistolaisuudesta, josta he ovat jo kasvaneet ulos, jotkut jopa tajuamattaan. Vasemmistolaisuuden jäänteistä siivottu anarkismi — anarkismi miinus marxismi — on vapaa muuttumaan paremmaksi siinä mitä se on.
Luku 1: Murray Bookchin, ärtynyt vanha mies
Yhteiskunnallinen anarkismi tai Lifestyle-anarkismi voi hyvin olla surkein kirja anarkisteista, jonka kukaan heistä on koskaan kirjoittanut.
Kansitekstin mukaan Murray Bookchin, syntynyt vuonna 1921, on ollut “radikaali koko elämänsä aina 1930-luvun alusta lähtien.” “Radikaali” tässä on kiertoilmaus “stalinistille”; Bookchin oli alunperin “nuorisopioneerien ja kommunistinuorten militantti” (Clark 1990:102; cf. Bookchin 1977:3). Myöhemmin hänestä tuli trotskyisti. Yhdessä vaiheessa Bookchin kutsui itseään “sellaiseksi joka on osallistunut aktiivisesti ‘radikaaleihin’ liikkeisiin 30-luvulta asti” (1970: 56), voit laittaa “radikaalin”, kun kontekstia tarkastellaan, lainausmerkkeihin, mutta nyt hän on nostalginen sen ajan miljööstä, jota hän kutsuu Vasemmistoksi Joka Oli (66–86).
Noin 25 vuotta sitten, Murray Bookchin katseli peiliin ja erehtyi pitämään sitä mahdollisuuksien ikkunana. Vuonna 1963 hän kirjoitti nimimerkillä tekstin Our Synthetic Society (Herber 1963) [sic], joka ennusti (vaikkakin näytti siltä, ettei se vaikuttanutkaan siihen) ympäristöliikkeen. Vuonna 1970, johon mennessä hän oli jo 50 vuotta ja kutsui itseään anarkistiksi, Bookchin kirjoitti tekstin “Listen, Marxist!” — suhteellisen tehokkaan auktoriteetinvastaisen polemiikin sellaisia marxilaisia myyttejä vastaan kuten vallankumouksellinen etuvartiojoukko ja proletariaatti vallankumouksellisena subjektina (Bookchin 1971:171–222). Tässä ja muissa esseissään, jotka on koottu teokseen Post-Scarcity Anarchism (1971), Bookchin pintapuolisesti halveksi piilottaakseen ilonsa siitä, että hänen kilpailijoikseen muuttuneet marxilaiset toverinsa olivat hajallaan. Hän piti tätä tilaisuutenaan. Hänen ohjauksessaan anarkismi viimein korvaisi marxilaisuuden, ja Bookchin löisi oman asiantuntemuksensa, “sosiaaliekologian”, leiman anarkismiin. Hän tulisi sekä veikkaamaan voittavaa hevosta että toimimaan itse hevosen jockeyna. Kuten eräs hänen seuraajistaan on kirjoittanut, “jos omat yrityksesi saada aikaan massaliikkeitä ovat pateettisesti epäonnistuneet, etsi jonkun toisen liike ja yritä itse johtaa sitä” (Clark 1984: 108).
Bookchin siis lähti valloittamaan anarkisteja ekoradikaalien (vihreät) puolelle, vihreitä anarkistien puolelle, ja kaikkia yhden — suuren — Murray Bookchinin puolelle. Hän tarjoaisi “ajattelun muskeleita” (Bookchin 1987b: 3) joita heiltä puuttui. Tässä vaiheessa häntä pidettiin “profeetallisena äänenä ekoliikkeessä yli kolmenkymmenen vuoden ajan”, jos hän itse näin sanoo (Institute for Social Ecology 1996: 13) (Bookchin oli yksi ISEn perustajista). Hän tuotti useita paksuja, suurelta osin itseään toistavia kirjoja. The Ecology of Freedom (1982; rev. ed. 1991) on se mitä hän itse ilmeisesti pitää magnum opuksenaan. Jokatapauksessa eräs hänen kirjankansiteksteistään (Bookchin 1987a) lainasi vallankumouksellista anarkistiviikkojulkaisua Village Voice samaan sävyyn (cf. Clark [1984]: 215).
Näiden ylirakenteellisten vuotojen materiaalinen perusta oli Bookchinin kaitselmuksellinen nimitys Goddard Collegen dekaaniksi lähelle Burlingtonia, Vermontissa, mukava hippien, ja tuoreemmalti punkkarien, pikkucollege, joilla on varakkaat vanhemmat (cf. Goddard College 1995). Hänellä oli toimisto myös Ramapon Collegessa. Bookchin, joka ivailee vasemmistolaisia, jotka ovat lähteneet “houkutteleville yliopistourille” (67), on yksi heistä.
Jokin meni pieleen. Vaikka dekaani Bookchin oli kuin olikin laajalti suosittu Pohjois.Amerikan anarkistien keskuudessa — eräs hänen liehittelijäksi mielletyistään (Clark 1984: 11) kutsuu häntä “nykyajan tärkeimmäksi anarkistiteoreetikoksi” (Clark 1990: 102; cf. Clark 1982: 59) — itse asiassa, kovinkaan monet anarkistit eivät tunnustaneet häntä dekaaniksi. He arvostivat hänen ekologista suuntautumistaan, mutta jotkut heistä vetivät siitä omia, kauaskantoisempia johtopäätöksiään. Dekaanilla nousi seinä vastaan. Anarkisteille tarkoitettu suunnitelma kasvattaa heidän lukumääräänsä ja saada heidät lukemaan hänen kirjojaan, sensellaiset menestyivät varsin hyvin. Oli ookoko jos he myös lukisivat muita anarkistisia klassikkoja, Bakuninia ja Kropotkinia esimerkiksi (8), joita dekaani tutkiskeli, sillä ymmärryksellä että jopa parhaimmat heistä saisivat “pelkkiä häivähdyksiä” vapaan yhteiskunnan muodoista (Bookchin 1971: 79), jota rakennettiin, mutta joka myöhemmin tuli sen ylittämäksi, dekaanin omalle sen ajan löydökselle, sosiaaliekologialle/sosiaaliselle anarkismille. Bookchinia ei haittaa seistä jättiläisten harteilla — hän lähinnä nauttii tuntea jättiläiset omien kupeidensa alapuolella — niinkauan kuin hän itse seisoo heistä korkeimmalla.
Hänellä ei varmasti ole ollut mitään epäilystä siitä etteikö hän seisoisi. Hänellä ei vaikuttanut sisäisesti olevan minkäänlaista kilpailua. Paul Goodman, “kaikkein tunnetuin anarkisti” (De Leon 1978:132), kuoli ennenaikaisesti. Tweediin pukeutuneet brittiläiset ja kanadalaiset anarkisti-intellektuaalit kuten Herbert Read, Alex Comfort ja George Woodcock lähtivät lätkimään kirjallisuusmaailmaan. Ikääntyviin luokkataistelufundamentalisteihin kuten Sam Dolgoff ja Albert Meltzer saattoi enää luottaa, että he jatkaisivat vain sen tekemistä mitä he ovat aina tehneet, mitä se sitten olikin, heidän tavanomaisella menestyksellään. “Me kaikki seisomme toisten olkapäillä”, niinkuin dekaani anteliaasti sanoo (1982: Acknowledgements). Dekaani Bookchin saattoi seistä myös kääpiöiden olkapäillä. Siinä tuki jaloille oli vieläkin varmempi.
Dekaani ei odottanut sitä, että anarkistit alkaisivat lukea hänen opintosuunnitelmansa ulkopuolelta, ja vieläkin pahempaa, välillä ajatella myös itsenäisesti, jotain mitä — kaikella kunnioituksella — kukaan ei olisi osannut odottaa. He lukivat, esimerkiksi, ainoiden mahdollisten yhteiskuntien — tiettyjen niinkutsuttujen primitiivisten yhteiskuntien — etnografioita, jotka ovat olleet pitkään operatiivisia anarkistisia yhteisöjä. He lukivat myös plebeijiliikkeistä, -yhteisöistä ja -kapinoista — adamiiteista, rantereista, diggereista, luddiiteista, shaysiiteista, raivopäistä, sydenpolttajista, jopa piraateista (mainitaksemme lyhyesti muutamia ainoastaan euroamerikkalaisia esimerkkejä) — jotka sijaitsevat marxilais-bookchinilaisen edistysmielisen skeeman ulkopuolella. He sulkivat ulkopuolelle dadaismin ja surrealismin. He lukivat situationisteista ja pro-situsista. Ja kyllä, niinkuin aiemmatkin anarkistien sukupolvet, he olivat avoimia kulttuurillisen radikalismin virtauksille. Todellakin, “kelvollisen musiikin” kuuntelun sijaan (64 n. 37), he usein suosivat punk rockia Pete Seegerin ja Utah Philipsin sijaan (“folk-laulu,” hän on selittänyt, “koostuu kansan emotionaalisesta, aesteettisesta ja henkisestä ilmaisusta” [Bookchin 1996: 19]). Ja yleensä heidän tukkansa oli joko liian lyhyt tai liian pitkä. Kuka oli lähettänyt heidät tälle oikukkaalle polulle?
Joissain tapauksissa juuri “itseoikeutettu anarkisti” (1, 2,9) — tämä on lempi Bookchin-slurri — oli kirjoittanut:
Pariisin seinillä oleva graffiti -- “Valta Mielikuvitukselle”, “On kiellettyä kieltää”, “Elo ilman kuolleita aikoja” [sic], “Älä koskaan tee työtä” -- edustaa syväluotaavampaa näiden lähteiden [vallankumouksellinen liikehdintä modernissa yhteiskunnassa] analyysia kuin kaikki menneisyydestä perityt teoreettiset opukset. Kapina paljasti, että me olemme vanhan ajan lopussa ja aloittamassa uutta. Nykypäivän vallankumousta motivoivat voimat, ainakin teollisessa maailmassa, eivät ole yksinkertaisesti niukkuus ja materiaaliset tarpeet, vaan myös arkipäivän elämän laatu, tarve vapauttaa kokemukset, pyrkimys saada kontrolli oman elämän kohtalosta.
Tämä ei ollut juhlallinen kapina, byrokraattisesti juonittu vallankaappaus jota manipuloi “etuvartion” puolue; se oli välkky, satiirinen, kekseliäs ja luova -- ja siinä on sen voima, sen kyky valtavaan itsensä liikekannallepanoon, sen leviävyys.Ryysyboheemi sekopää, joka kynäili tämän ylistyslaulun “neosituationistiselle ‘ekstaasille’” (26) on Murrau Bookchin ennen lankeemusta (1971: 249–250, 251). Itse asiassa nämä ovat kaikki situationistisia sloganeita. Jotkut meistä uskoivat häntä silloin. Nyt hän sanoo meille, että me olimme väärässä, vaikka hän ei koskaan sano meille olleensa itse väärässä. Miksi meidän tulisi uskoa häntä nyt?
Kovan oikeiston republikaanit kuten Newt Ginrich yhdessä neokonservatiivi-intellektuaalien (suurin osa jälkimmäisistä, kuten dekaani, ovat hyvätuloisia, vanhoja juutalaisia ex-marxilaisia New York Citysta, jotka päätyivät journalisteiksi ja/tai akateemikoiksi) syyttävät 1960-lukua läntisen sivilisaation tuhoutumisesta. Bookchin ei voi uskottavasti sitä tehdä, sillä juuri ’60-luvulla hän tuli kaapista anarkistina ja keräsi teoreetikon mainetta uransa alkuvaiheessa. Kultaisina vuosina hän on joutunut erittäin varovaisesti käyttämään sanaansa tällä verisellä tantereella:
Kaikista puutteistaan huolimatta anarkistien vastakulttuuri hektisen 1960-luvun alkuvuosina oli usein tiukan poliittista ja se ilmaisi itseään haluilla ja ekstaasilla erittäin yhteiskunnallisin termein, usein ivaten myöhemmän Woodstock-sukupolven personalistisia taipumuksia (9).Määritelmän mukaisesti “hektisen 1960-luvun alkuvuosina” on oletettavasti vuodet 1960–1964. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen kuullut puhuttavan “anarkistisesta vastakulttuurista” Kennedyn presidenttiyden aikana. Miten se ilmeni? Rauhanturvaajissa? Vihreissä bareteissa? Ja vaikka 1960-luvun alkupuolella olikin taipumusta personalismiin, kukaan ei silloin odottanut, eikä näin myöskään ivaillut, erityisiä “myöhemmän Woodstock-sukupolven personalistisia taipumuksia”. Ei Bookchin, todellakaan, joka ennenaikaisesti totesi, että “marxilaiset ennustukset siitä, että nuorisokulttuuri hiipuisi miellyttävään sopuun systeemin kanssa, ovat osoittautuneet vääriksi” (1970: 60).
Mitä teki kaikkinäkevä dekaani taistellakseen näitä pahoja trendejä vastaan niiden parinkymmenen vuoden aikana, jotka ovat vaikuttaneet anarkismiin? Ei mitään. Hänellä oli parempia asioita tehtävänään kuin tulla pelastamaan anarkistinen ideologia, jota hän piti ihmiskunnan viimeisenä toivona. Yhtäältä hän oli konsolidoimassa hänen puoleensavetävää akateemista uraansa; toisaalta hän leikki vihreän liikkeen otteeseensa nappaavalla ideologisella hegemonialla. Eikö meidän kaikkien pitänyt odottaa häntä?
Oli myös niitä, jotka oikeasti yrittivät toteuttaa dekaanin direktiiviä muotoilla “koherentti ohjelma” sekä “vallankumouksellinen organisaatio, jolla ohjattaisiin nyky-yhteiskunnan luomaa massojen tyytymättömyyttä” (1). Huomaa, että Bookchin vaatii yhtä ainoaa organisaatiota, vaikkei hän sanokaan haluaako hän amerikkalaisen CNT:n, amerikkalaisen FAI:n vaiko amerikkalaisen symbiootin molemmista Espanjassa muodostetuista organisaatioista, millä on vähemmän positiivisia seuraamuksia (Bookchin 1994: 20–25; cf. Brademas 1953).
Dekadenssin tuoreempina vuosikymmeninä dekaanilla oli useita mahdolilsuuksia osallistua tähän tärkeään työhön. Hän väittää, että hänen vanhemmat olivat syndikaattilaisia [Wobblies] (2–3) — mietin mitä he ovat saattaneet ajatella siitä, kun hänestä tuli kommunisti? — mutta hän ei itse liittynyt IWW:hen, vaikka se edelleen, huippuaikojensa jälkeenkin, on olemassa. 1970-luvun lopulla jotkut luokkataisteluanarkistit muodostivat Anarchist Communist Federationin, joka romahti katkeruuteen vain muutaman vuoden jälkeen. Dekaani ei liittynyt. Eräs ACF:n faktio perusti syndikalistisen Workers Solidarity Alliancen; Bookchin ei liittynyt siihenkään. Ja viimeisenä, suoran toiminnan zine Love & Rage viimeisinä vuosina on yrittänyt muuttaa tukiryhmänsä kansalliseksi anarkistiseksi organisaatioksi. Jälleen kerran Bookchin jäi ulkopuolelle.
Miksi? Epäilemättä kaikki nämä organisaatiot jäivät jonkin verran vajaiksi hänen vaatimuksistaan, mutta niinkuin äitini sanoo, “mitä sinä haluat, kananmunan kaljaasi?” CNT ja FAI olivat myös epätäydellisiä. Kaikki oli epätäydellistä. Jos nykyaikaisiin Pohjois-Amerikan anarkisteihin kohdistuva peruskritiikki on se, että he ovat epäonnistuneet perustamaan mantereelle liittoa, varmastikin olisit voinut sanoa heille mitä pitää tehdä, ja miten, kauan aikaa sitten. Niinkin nimekkään militantin kuin Bookchinin mukanaolo voisi energisoida organisaatiota, joka muuten saattaisi näyttää joukolta riiteleviä, hölöttäviä tylsimyksiä, ehkäpä siksi koska jokaikinen kerta kyseessä on joukko riiteleviä, hölöttäviä tylsimyksiä.
Ainoa mahdollinen oikeutus on — dekaanille oikeutta tehdäkseni (ja haluanko edes koskaan sitä tehdä!) — että hän asetti kaksi vaatimusta, ei ainoastaan yhtä. Ohjeellinen organisaatio, kyllä — mutta jolla on “koherentti ohjelma”. Dekaani on käyttänyt hallinnollisten ja akateemisten tehtäviensä (ja luentokierroksen) hoitamisen jälkeen jäljellä olevan ajan yhtenäisen ohjelman tarjoamiseen. Epäilemättä Bookchin osaa organisoida massat (hänellä on ollut pakostakin paljon kokemusta, ja varmasti hyvällä menestyksellä, hänen marxilais-leniniläisiltä ajoiltaan). Niin myös monilla muilla tovereilla — mutta kukaan muu toveri ei osaa kirjoittaa koherenttia ohjelmaa sillä tavalla kuin Bookchin osaa. Siksipä jäljelle jää ainoa rationaalinen työnjako. Vähemmän osaavat toverit tulisi laittaa raatamaan, mikä vapauttaa dekaani Bookchinin — pikkutunneilla — teoretisoimaan. Se on esimerkki siitä mitä kapitalistiset taloustieteilijät kutsuvat suhteellisen edun laiksi. Kaikki tuo kropotkinilais-bookchinilainen puhe työnkierrosta, käsityön ja aivotyön välisen eron ylittämisestä, vallankumouksen jälkeen sille riittää vaikka miten paljon aikaa.
Dekaanin kirjanen jyrähtää (kiukuttelevalla tavalla), että “anarkismi seisoo käännekohdassa sen pitkässä ja sekasortoisessa historiassa” (1). Milloin se ei olisi niin tehnyt? Ajalle tyypillisellä sofistisella tavalla dekaani tarjoaa vastauksen höpöhöpökysymykseen omalla sepustuksellaan. “Aikana jolloin kansan epäluottamus valtiota kohtaan on saavuttanut ennennäkemättömät mittasuhteet monissa maissa”, jne., jne., “anarkistien epäonnistuminen — tai ainakin monien itseoikeutettujen anarkistien — saavuttaa potentiaalisesti suuri joukko seuraajia” johtuu, ei tietenkään täysin, mutta “ei mitenkään pienessä määrin niistä muutoksista, jotka ovat tapahtuneet monissa anarkisteissa viimeisten parin vuosikymmenen aikana… [he] ovat hitaasti luovuttaneet anarkististen ideoiden yhteiskunnallisen ytimen kaikkialle tunkevalle juppi- ja new age -personalismille, joka on merkki tästä dekadentista, porvarillistetusta aikakaudesta” (1).
Tämä on mielenkiintoinen väite. Anarkismi on epäsuosittua, mutta ei sen takia että se vastustaa populaareja ideologisia muoti-ilmiöitä, vaan sen takia, että se syleilee niitä? Se on epäsuosittua koska se on suosittua? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen todennut tämän ilmiselvän idiotismin (Black & Gunderloy 1992).
Jos nyt jätetään yksinkertainen logiikka sikseen (jota dekaani Bookchin käyttää), dekaanin empiiriset oletukset ovat naurettavia. Pohjois-Amerikkalainen anarkismi ei ole “vetäytymässä” (59), se on kasvanut dramaattisesti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Dekaanilla on saattanut olla siinä jopa oma osansa. Vasemmistolaisuus on se, mikä on vetäytymässä. Se, että tämä anarkismin kasvu on tapahtunut samaan aikaan puhdasoppisen anarko-vasemmistolaisuuden jäädessä mielenkiintoisempien anarkian muotojen varjoon ei kiistattomasti todista sitä, että heterodoksiset anarkiat ovat se missä kasvu tapahtuu, mutta se kyllä varmasti siltä näyttää. Esimerkiksi, suurilevikkisin anarkistijulkaisu Pohjois-Amerikassa, Anarchy: A Journal of Desire Armed, on Bookchinin vihollisten listalla (39, 50).
Mitä tulee oletukseen siitä, että “juppi- ja new age -personalismi” on “kaikkialle tunkevaa” meidän “dekadentilla, porvarillistetulla aikakaudellamme”, tämä kertoo enemmän dekaani Bookchinista ja hänen seurastaan kuin nyky-yhteiskunnasta. Jos olet akateemikko ylempää keskiluokkaa varakkaassa vasemmistolaisessa enklaavissa kuten Burlington tai Berkeley, saatat ajatella niin aivan hyvin, mutta sellaisen yleistäminen koko yhteiskuntaan on perusteetonta ja narsistista (“personalistista”, kuten todettua). Amerikka (tai Kanada) on edelleen enemmän Main Street kuin Marin County. Jos dekaani todella uskoo, että hänen Burlingtonin ashramissaan hengailevat kakarat edustavat Pohjois-Amerikan nuorisoa, hän ei silloin ole käynyt paljoakaan ulkona.
“Juppien” maanittelu heidän omahyväisyydestään, jotain mitä Bookchin harjoitti pakkomielteeseen asti (1) ei uhmaa median hallitsemaa kansalaismielipidettä, se vetoaa siihen. Edistysmielisille tyypillisenä Bookchin on aikaansa jäljessä. Sen lisäksi, että 1960-luku on jo mennyt, kuten hän viimein tajusi, niin ovat menneet myös 1970- ja 1980-luvut. Hän muistelee Vanha Vasemmistoa, jota hän nimittää Vasemmistoksi Joka Oli (vuosina 1966-86), joka ylisti kurinalaisuutta, uhrautumista, kovaa työtä, yksiavioisuutta, teknistä edistystä, heteroseksuaalisuutta, moralismia, raittiutta ja järjestystä, ellei suorastaan puritaanista elämäntapaa sekä henkilökohtaisen (”itsekkyyden”) alistamista asian ja ryhmän (olipa se sitten puolue, liitto tai sukulaisryhmä) eduksi:
Perinteisen vasemmiston puritanismi ja työetiikka juontaa juurensa eräästä kaikkein suurimmista vallankumousta vastustavista voimista nykypäivänä -- porvarillisen ympäristön kyvykkyydestä soluttautua vallankumouksen viitekehykseen. Tämän vallan alkuperä lepää ihmisen hyödykeluonteessa kapitalismin alaisuudessa, laatu joka melkein automaattisesti tarkoittaa organisoitua ryhmää -- ja jossa ryhmä vuorostaan vahvistaa sen jäseniä.Tämän kappaleen on saattanut kirjoittaa Jacques Camatte, jonka essee “On Organization” on tuonut järjestäytymisen vastaista vaikutusta moniin meistä “lifestyle-anarkisteista” (Camatte 1995: 19–32). Tässä kohtaa lukija pääsee kiinni peliin (ainakin erääseen niistä): yllä lainatun lainauksen kirjoittaja on jälleen kerran Bookchin Nuorempi (1971: 47; cf. Bookchin 1977: ch. 11). Taaskin:
Sen vaatiessa tribalismia, vapaata seksuaalisuutta, yhteisöä, keskinäistä avunantoa, ekstaattista kokemusta ja tasapainoista ekologiaa, Nuorisokulttuuri ennakoi, vaikkakin epämääräisesti, iloista kommunistista ja luokatonta yhteiskuntaa, joka on vapautettu hierarkian ja hallinnan kahleista, yhteiskuntaa, joka ylittäisi historialliset erot kaupungin ja maan, yksilön ja yhteiskunnan sekä mielen ja ruumiin välillä (Bookchin 1970: 59).Bookchin Vanhemman arvot, sitä vastoin, ovat tarkalleen niitä joita Uusi Oikeisto ja neokonservatiivit ovat antaneet maamme nykyisille poliittisille ja ideologisille agendoilleen — eivät ne new age -pallopäät, joita Bookchin saattaa nähdä Vermontin sosialistikongressiedustaja Bernie Sandersin uima-altaalla.
“Juppi” on, dekaanin sanoin, huonosti valittu liikanimi. Se on (ettemme unohtaisi) neologismi ja semiakronyymi “nuorelle urbaanille ammattilaiselle”. Mitä tämän konjunktuurin aspekteja dekaani Bookchin vastustaa? Urbanismia? Bookchin on urbanismin apostoli (1987): hän ajattelee, että “jonkinlainen urbaani yhteisö on sekä ihmiskunnan ympäristö että sen kohtalo” (1974: 2). Asiantuntijuutta? Bookchinin kaltainen collegeprofessori/byrokraatti on asiantuntija. Teknologia, jonka Bookchin luottaa tuovan meille niukkuudenjälkeisen anarkismin (1971: 83–135; 1989: 196) on asiantuntijoiden ja henkeen ja vereen teknojuppien keksintö. Joten jos dekaani Bookchin, vanha urbaani asiantuntija, halventaa nuorta urbaania asiantuntijaa, mitä hän kohteessaan niin kovasti vihaa? Eliminoinnin prosessilla voidaan todeta, että kyse ei voi olla siitä, että tämä ei ole urbaani, eikä se ettei tämä ole asiantuntija. Sen täytyy johtua siitä, että tämä on nuori, sillä dekaani ei enää ole. Itse asiassa, monet heistä eivät ole kauhean nuoria — useimmat heistä ovat suurta ikäluokkaa ja keski-ikäisiä — mutta 75-vuotiaalle Ärtyneelle Vanhalle Miehelle se on tarpeeksi nuori, jotta tätä voi paheksua. Mutta se ei ole heidän syytään, loppujenlopuksi, että useimmat heistä elävät kauan sen jälkeen kun Murray Bookchin on kuollut ja unohdettu.
Ja vielä yksi juttu: Nyt kun me tiedämme miksi harhaoppiset anarkistit ovat “epäonnistuneet saavuttamaan potentiaalisesti suuria tukijajoukkoja”, mikä hänen tekosyynsä on? Eräs hänen toimittajistaan kutsuu häntä “erääksi nimekkäimmistä anarkistikirjoittajista” (Ehrlich 1996: 384). (Vaikka hän ei vielä ole voittanut edesmennyttä Paul Goodmania, joka “tuotti sarjan kirjoja, jotka sisälsivät valtavan määrän artikkeleita ja puheita” (Walter 1972: 157) ja piakkoin Hakim Bey — paljon parempi kirjoittaja — menee hänestä todennäköisesti ohi, mikä voi selittää sitä hullua dekaanin Beytä kohtaan tuntemaa vihaa.) Joten totuus on tuolla jossain. Missä kaikkien näiden vuosien jälkeen voat bookchinilaiset massat?
Dekaanin hyväksikäyttövokabulääri vetoaa Vasemmistoon Joka Oli (66), mutta tuskin saa aikaan sellaista lämpöä mitä hän sitä kohtaan tuntee. Hänen kielikuvansa epäpuhdasoppisille anarkisteille ovat standardeja stalinistin kielikuvia anarkisteille. Hän sättii anarkistien “dekadenssia” jatkuvasti, jolle hän liittää usein abstrakteja tuomioita ”porvarillisista” tai ”pikkuporvarillisista” suuntauksista. “Dekadenssi” on niin harkitsemattomasti viljelty epiteetti, että sitä vastaan on esitetty henkevä pyyntö ottaa se kokonaan pois vastuullisen keskustelun käytöstä (Gilman 1975). Vaikka emme menisi edes niin pitkälle, kiistämättä “’dekadenttia’ poliittisten ja yhteiskunnallisten väärinkäytösten terminä on mahdollista viljellä anteliaan laajalle eri tilanteisiin”, erityisesti kun se on marxilaisten tai fasistien käytössä (Adams 1983: 1).
Dekaanin porvarillisuuden tuomitsemisesta puhuminen “abstraktina” on minun luonteenomaisesti höveli tapa vihjata, että kaikista ihmisistä juuri hänen olisi parasta valita sanansa tarkemmin. Sanon “abstrakti”, koska collegen dekaani kuuluu porvaristoon jos, missään objektiivisessa mielessä, kukaan. Bookchinin palkka on varmasti suurempi kuin kenenkään jonka hän on kohteekseen ottanut. Dekaani Bookchinin on täytynyt käyttää sanaa subjektiivisessa, moralistisessa, tuomitsevassa mielessä, jota hän ei kuitenkaan määrittele.
Dekaania ei koskaan aiemmin häirinnyt, että “monet militantit radikaalit tuppaavat tulemaan suhteellisen varakkaista yhteiskuntaluokista” (Bookchin 1971: 25) — niinkuin hänen opetuslapsensa edelleen tulevat. Kenellä on varaa istua hänen jalkojensa juuressa? Vuosina 1996–1997 kaksivuotinen sosiaaliekologian maisteriohjelma maksoi $10578 (Goddard College 1996). Silloin hän piti sitä “historiallisena läpimurtona”, kun “suhteellisen varakas keskiluokkainen nuoriso” loi implisiittisen vallankumouksellisen Nuorisokulttuurin (Bookchin 1970: 54–55).
Kukaan ei mahdollisesti pysty lausumaan varmuudella nykypäivän Pohjois-Amerikan anarkistien luokan asemasta yleisesti, puhumattakaan “individualistien”, bookchinistien ym. luokkien asemasta (vaikka käsitykseni on, että useimmat anarkosyndikalistit pyörivät kampuksilla ja kukaan heistä ei ole tehdastyöläinen. Työtä on paljon helpompaa ihailla kuin mitä sitä on tehdä.) Eikä dekaania harmita sekään, että melkein ainoat valonpilkut, jotka ovat ehdottoman hyväksyttyjä hänen anarkistiseen pantheoniinsa, Bakunin ja Kropotkin, olivat aristokraattisten sukujen vesoja. Luokkahypetys on selvästikin ase, jota kannattaa käyttää hienovaraisella arviointikyvyllä.
Bookchinille, niinkuin stalinisteillekin, luokka ei ole analyysikategoria, se on pelkkää hyväksikäytön slangia. Kauan aikaa sitten hän sivuutti “työläistulehduksen” “luihin ja ytimiin asti reaktionaarisena”, jonka teki merkityksettömäksi luokat ylittävä nyky-yhteiskunnan rapautuminen (1971: 186–187). Niin täydellisesti katosi luokka Bookchinin ideologiasta, että erään hänen hullunkurisemman kirjansa arvostelussa (Bookchin 1987) pukahdettiin, että “tämä puuttuu kokonaan, mikä tekee hänen kirjastaan parantumattoman säälittävän. Hän ei missään kohtaa löydä vikaa modernin elämäntyylin kaikkein perimmäisestä dimensiosta, palkkatyöstä ja hyödykkeistä” (Zerzan 1994: 166). Nyt hän palaa harmaantuneeseen marxilaiseen kielikuvaan — “porvarillinen”, “pikkuporvarillinen” ja “ryysyköyhälistö” — ilman että edes teeskenneltäisiin, että näillä olisi hänelle mitään reaalista yhteiskunnallista sisältöä. Muutoin, miten hän voisi soveltaa kaikkia näitä sanoja samoihin ihmisiin? Niiden relaatioissa tuotantovälineisiin (tai niiden puutteeseen), lifestyle-anarkistit eivät voi olla samaan aikaan sekä porvaristoa että ryysyköyhälistöä. Ja miten todennäköistä on, että näistä “tuhansista itseoikeutetuista anarkisteista” (1) yksikään ei ole proletaari?
Siinä missä Bookchin syyttää kilpailevia anarkisteja individualismista ja liberalismista, stalinistit syyttävät kaikkia anarkisteja samoista asioista. Esimerkiksi, eräs Monthly Reviewin kirjoittaja viittasi bookchinismiin “karkeantyylisenä individualistisena anarkismina” (Bookchin 1971: 225)! Toisin sanoen,
...kapitalismi edistää egotismia, ei individualisuutta tai “individualismia”. ...Termi “porvarillinen individualismi”, laajalti nykyään libertaarisia elementtejä vastaan käytössä oleva kielikuva, kuvaa sitä miten laajalti porvarillinen ideologia on valloillaan sosialistisessa projektissa --— nämä sanat ovat toki Bookchin Nuoremman (1971: 284). Se että dekaani turvautuu näihin stalinistisiin slurreihin hänen myöhemmillä päivillään kuvastaa miten paljon porvarillinen ideologia on valloillaan hänen projektissaan. Fanaattisen uskollisena urbanismille dekaani oli imarteleva, ei kriittinen, kirjoittaessaan että “individuaalisuuden ja älykkyyden toteutuminen oli historiallinen etuoikeus urbaanille asukkaalle tai urbaanista elämästä vaikuttuneille henkilöille” (1974: 1). Yksilöllisyys ei olekaan niin pahasta loppujenlopuksi, kunhan se on hänen termiensä mukaista.
Mitä tulee “dekadenssiin”, se on ilmeisen porvarillinen kirosana ihmisille, joiden nähdään pitävän enemmän hauskaa kuin mitä itse on. Nykypäivään tultaessa sanasta on kadonnut se vähäinen konkreettinen merkitys mitä sillä koskaan onkaan ollut. Jälkivasemmistolaisten anarkistien kutsuminen “dekadenteiksi” on vain dekaani Bookchinin tapa tuuletella kateuttaan, ja kuten Nietzsche sanoisi, suuttumusta siitä, että heitä eivät vaivaa peräpukamat, verotarkastukset tai mikä ikinä onkaan se, mikä sataa hänen vappuparaatinsa päälle.
Lähde:
http://theanarchistlibrary.org/library/bob-black-anarchy-after-leftism