Anarkismi ja rahaton talous

kirjoittaja: Alan MacSimoin

Anarkistit ovat yleensä melko hyviä luettelemaan asioita, joita vastustamme: kapitalismia, rasismia, uskonlahkolaisuutta, autoritaarisuutta ja niin edelleen. Olemme yleensä melko hyviä selittämään, miten kamppailu on parasta käydä: suora demokratia ja suora toiminta. Se, missä usein epäonnistumme, on sen selittäminen, mitä me loppujen lopuksi haluamme, ja kuulijoiden vakuuttaminen siitä, että se on realistinen vaihtoehto eikä utopistinen haave.

Liian monet anarkistit heittelevät vallankumouksellisia iskulauseita selittämättä, mitä ne tarkoittavat.

Esimerkkinä mainittakoon, että useimmat ihmiset ajattelevat, että valtio on maa, jossa he asuvat, esim. Irlanti. Ei siis ole paljon järkeä huutaa ”murskaa valtio” selittämättä ensin, mikä valtio on ja miksi haluamme lakkauttaa sen. Paitsi jos haluamme näyttää idiooteilta!

Samoin yhdessä työpaikan vessassa on iskulause, jossa lukee ”lakkauttakaa kaikki vankilat”. Ilman keskustelua siitä, mikä on rikos, mikä aiheuttaa rikollisuutta ja miksi uskomme, että useimmat syyt voidaan poistaa, kuulostamme hulluilta, jotka haluavat vain avata ovet raiskaajille, gangstereille ja murhaajille.

Jos haluamme, että meidät otetaan vakavasti, meidän on saatava ihmiset vakuuttuneiksi siitä, että sanomisissamme on järkeä.

Kiteytämme usein tavoitteemme kommunistisesta taloudesta ilman markkinoita tai rahaa iskulauseeseen ”jokaiselta kykyjen mukaan, jokaiselle tarpeen mukaan”. Tänä iltana yritän käynnistää keskustelun siitä, mitä tämä tarkoittaa ja miten se voisi toimia.

Aluksi hylkään kollektivistisen ajatuksen itsenäisten työpaikkojen ja paikkakuntien välisestä vaihdosta. Se saattoi olla järkevää silloin, kun tuotantovoimat olivat vasta alemmissa kehitysvaiheissaan, mutta nyt kapitalismi on luonut olosuhteet, jotka tekevät kommunistisesta taloudesta realistisen vaihtoehdon.

Niillä, jotka työpaikoilla tuottavat tavaroita, ei olisi mitään sananvaltaa siihen, miten nämä tavarat jaetaan tai käytetään — koska jos heillä olisi, heillä olisi omistusoikeus niihin, eikä se olisi sosialismia.

Koko yhteiskunta on välittömästi kaikkien sen jäsenten tuottamien työtuotteiden omistaja, eikä heillä ole mitään erityisiä oikeuksia siihen, mitä he ovat tuottaneet.

Anarkismissa tuotanto on yhteiskunnallista, eikä kukaan siis omista tuotantovälineitä, mukaan lukien maa ja kiinteät laitokset, kuten tehtaat, voimalaitokset tai kuljetuslaivastot.

Yhteiskunnallinen omistajuus ei perustuisi valtioon (tai kansallistamiseen) eikä edes kunkin työpaikan työvoiman yhteisomistukseen, vaan siihen, että tuotantovälineisiin ja niiden tuotteisiin ei olisi minkäänlaista yksinoikeutta käyttää ja valvoa niitä; ja se merkitsisi ostamisen ja myymisen, rahan, palkan ja kaikkien muiden vaihdannan luokkien täydellistä katoamista, mukaan luettuna yritykset itsenäisinä taloudellisina yksikköinä.

Hallinto — tai miksi ikinä haluammekaan kutsua elimiä, joille annamme tehtäväksi huolehtia jakelusta — jakaa sen osuuden, joka tarvitaan yleisiin palveluihin, kuten terveydenhuoltoon, koulutukseen, asumiseen, ulkomaanapuun ja niin edelleen, ja jättää loput jokapäiväiseen yksilölliseen kulutukseen.

Entä ”kysyntä ja tarjonta”?

Anarkistit eivät jätä huomiotta elämän tosiasioita, nimittäin sitä, että tiettynä hetkenä tiettyä asiaa tuotetaan niin paljon, että sitä halutaan kuluttaa tai käyttää.

Emme myöskään kiellä sitä, että eri yksilöillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita ja makuja.

Tätä ei kuitenkaan yleensä tarkoiteta ”kysynnällä ja tarjonnalla”. Yleisessä talouskeskustelussa tälle kaavalle annetaan usein tietty myyttinen luonne, joka jättää huomiotta sen taustalla olevat realiteetit, joita se heijastaa, sekä joitakin epäterveellisiä seurauksia. Ennen kuin keskustelemme ”kysynnästä ja tarjonnasta” anarkistisessa yhteiskunnassa, on siis syytä esittää muutamia huomioita ”kysynnän ja tarjonnan laista” yleensä.

Ensinnäkin, kuten historioitsija E.P. Thompson väitti, ”kysyntä ja tarjonta” edistää ”käsitystä, että korkeat hinnat olivat (kivulias) keino korjata puute, koska ne houkuttelivat tarvikkeita niukkuuden koettelemalle alueelle”. Tarjontaa eivät kuitenkaan houkuttele korkeat hinnat, vaan se, että heidän kukkarossaan on riittävästi rahaa korkeiden hintojen maksamiseen. Tyypillinen ilmiö pula-aikoina on, että se synnyttää työttömyyttä ja tyhjiä pyrkimyksiä; ostamalla välttämättömyystarvikkeita paisuneilla hinnoilla ihmiset lakkaavat ostamasta epäolennaisia tavaroita [aiheuttaen työttömyyttä] … Näin ollen niiden määrä, jotka pystyvät maksamaan kohonneita hintoja, vähenee kärsivillä alueilla, ja elintarvikkeita saatetaan viedä naapurialueille, jotka ovat vähemmän kärsimään joutuneita ja joilla työllisyys säilyy ja joilla kuluttajilla on vielä rahaa, jolla maksaa. Tässä järjestyksessä korkeat hinnat voivat itse asiassa vähentää tarjontaa eniten kärsineeltä alueelta.”
Kai anarkistinen kommunismi johtaisi vain siihen, että kysyntä ylittää tarjonnan?Yleinen väite on, että kommunismi johtaisi siihen, että ihmiset tuhlaisivat resursseja ottamalla enemmän kuin he tarvitsevat. Kropotkin totesi, että ”vapaa kommunismi … asettaa korjatut tai valmistetut tuotteet kaikkien saataville ja jättää jokaiselle vapauden kuluttaa ne haluamallaan tavalla omassa kodissaan”. [The Place of Anarchism in the Evolution of Socialist Thought, s. 7].

Mutta entä jos joku sanoo ”tarvitsevansa” kahdeksan makuuhuoneen luksusasunnon tai henkilökohtaisen jahdin? Yksinkertaisesti sanottuna työntekijöiden ei ehkä ”tarvitse” tuottaa tätä ”tarvetta” varten. Kuten brittiläinen synikalismin tutkija Tom Brown totesi, ”tällaiset asiat ovat yhteiskunnallisen työn tulosta….on epätodennäköistä, että joku ahne, itsekäs ihminen pystyisi huijaamaan telakan, joka on täynnä työntekijöitä, rakentamaan hänelle laivan vain omaa sikamaisuuttaan varten”. [Syndicalism, s. 51].

Siksi anarkistikommunistit eivät ole sokeita sille, että tuotteiden vapaa saatavuus perustuu todellisten yksilöiden todelliseen työhön — ”yhteiskunta” ei tarjoa mitään, vaan yksilöt tekevät yhteistyötä. Siksi sekä kuluttajan että tuottajan tarpeet otetaan huomioon. Tämä tarkoittaa, että jos mikään tehdas tai yksilö ei halua tuottaa tiettyä tilausta, tämä tilaus voidaan luokitella ”kohtuuttomaksi” vaatimukseksi — ”kohtuuton” tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kukaan ei suostu vapaasti tuottamaan sitä.

Nykyään on paljon esimerkkejä siitä, että vapaa pääsy ei johda väärinkäytöksiin. Otetaanpa vain kolme arkipäiväistä esimerkkiä: yleiset kirjastot, vesi ja jalkakäytävät.

Yleisissä kirjastoissa ihmiset voivat vapaasti istua ja lukea kirjoja koko päivän. Kuitenkin vain harva, jos kukaan, tekee niin. Ihmiset eivät myöskään aina ota kerrallaan ulos maksimimäärää kirjoja. He käyttävät kirjastoa tarpeen mukaan eivätkä tunne tarvetta maksimoida kirjaston käyttöä. Jotkut eivät käytä kirjastoa koskaan, vaikka se on ilmainen.

Vesihuollon osalta on selvää, että ihmiset eivät jätä hanoja päälle koko päiväksi, koska vesi toimitetaan usein ilmaiseksi tai kiinteää maksua vastaan.

Samoin jalkakäytävien kohdalla emme vietä vapaa-aikaamme kävelemällä kadulla ylös ja alas, koska se ei maksa meille mitään ylimääräistä.

Kaikissa näissä tapauksissa käytämme resursseja tarpeen mukaan. Miksi emme odottaisi samanlaisia tuloksia, kun muita resursseja tulee vapaasti saataville?

Vapaan saatavuuden vastaisessa väitteessä on yhtä paljon järkeä kuin väitteessä, jonka mukaan ihmiset matkustavat määränpäänsä ulkopuolella sijaitseviin pysäkkeihin, jos julkinen liikenne perustuu kiinteään maksuun! Ja vain idiootti matkustaisi pidemmälle kuin olisi tarpeen saadakseen ”vastinetta rahalle”.

Kapitalismin puolustajien mielestä maailma näyttää kuitenkin koostuvan tällaisista idiooteista. Olisi mielenkiintoista lähettää muutama näistä pelleistä jakamaan poliittisten puolueiden lentolehtisiä kadulla. Vaikka lentolehtiset ovat ilmaisia, on epätodennäköistä, että niitä jakavan henkilön ympärille muodostuisi väkijoukkoja, jotka vaatisivat mahdollisimman monta kappaletta lentolehtistä. Pikemminkin politiikasta tai ajankohtaisista asioista kiinnostuneet ottavat niitä, ja muut jättävät ne huomiotta.

Osa ongelmaa on se, että kapitalistinen taloustiede on keksinyt kuvitteellisen ihmistyypin, jonka tarpeet ovat rajattomat: ihmisen, joka haluaa aina vain enemmän ja enemmän kaikkea ja jonka tarpeet voitaisiin tyydyttää vain, jos myös resurssit olisivat rajattomat. Sanomattakin on selvää, että tällaista ihmistä ei ole koskaan ollut olemassa. Todellisuudessa halumme eivät ole rajattomat — ihmisillä on erilaisia makuja, ja harvoin haluamme kaikkea saatavilla olevaa, emmekä halua mitään asiaa enempää kuin on tarpeen tarpeidemme tyydyttämiseksi.

Anarkistikommunistit väittävät myös, että emme voi arvioida ihmisten ostotottumuksia kapitalismissa heidän toimintansa perusteella vapaassa yhteiskunnassa. Mainontahan ei ole olemassa siksi, että se kertoisi meille saatavilla olevista tuotteista, vaan pikemminkin siksi, että se luo tarpeita tekemällä ihmiset epävarmoiksi itsestään.

Jos näin ei olisi, mainonnan ei tarvitsisi alentua manipuloinnin tasolle, joka luo tuotteille vääriä persoonallisuuksia ja tarjoaa ratkaisuja ongelmiin, jotka mainostajat itse luovat.

Se voi olla tylyä, mutta mainonta perustuu epävarmuuden luomiseen, pelkojen hyväksikäyttöön ja rationaalisen ajattelun hämärtämiseen. Vieraantuneessa yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat hierarkkisen valvonnan alaisia, epävarmuuden tunteet sekä kontrollin ja vaikutusvallan puute ovat luonnollisia. Juuri näitä pelkoja mainonta moninkertaistaa — jos et voi saada todellista vapautta, voit ainakin ostaa jotain uutta. Mainonta on keskeinen keino saada ihmiset tyytymättömiksi siihen, mitä heillä on (ja keitä he ovat).

On naiivia väittää, että mainonnalla ei ole vaikutusta vastaanottajan psyykeen tai että markkinat vain vastaavat tarpeisiimme eivätkä yritä muokata ajatuksiamme. Mainonta luo epävarmuutta jokapäiväisistä asioista (miten pukeudumme, miltä näytämme…) ja synnyttää siten irrationaalisia ostohaluja, joita ei olisi olemassa vapaamielisessä kommunistisessa yhteiskunnassa.

Tässä on kuitenkin syvempi seikka, joka koskee kulutusta. Kapitalismi perustuu hierarkiaan eikä vapauteen. Tämä johtaa yksilöllisyyden heikkenemiseen sekä omakuvan ja yhteisöllisyyden menettämiseen. Molemmat näistä aistimuksista ovat syviä inhimillisiä tarpeita, ja kuluttajuus on usein keino, jolla ihmiset pääsevät eroon vieraantumisestaan itsestään ja muista (uskonto, ideologia ja huumeet ovat muita pakokeinoja). Siksi kapitalismissa tapahtuva kulutus heijastaa sen arvoja, ei mitään abstraktia ”ihmisluontoa”.

Tämä tarkoittaa, että kapitalismi tuottaa yksilöitä, jotka määrittelevät itsensä sen perusteella, mitä heillä on, eivät sen perusteella, keitä he ovat. Tämä johtaa kuluttamiseen kuluttamisen vuoksi, kun ihmiset yrittävät tehdä itsensä onnelliseksi kuluttamalla lisää hyödykkeitä.

Toisin sanoen anarkistisen yhteiskunnan kasvattamassa hyvin kehittyneessä yksilössä olisi vähemmän tarvetta kuluttaa kuin kapitalistisen yhteiskunnan keskivertoihmisellä. Tämä ei tarkoita sitä, että elämä anarkistisessa yhteiskunnassa olisi spartalaista ja vailla ylellisyyksiä, kaukana siitä. Väitän kuitenkin, että anarkokommunistisessa yhteiskunnassa ei tarvitsisi pelätä hillitöntä kulutusta, joka saa kysynnän jatkuvasti ylittämään tarjonnan.

Mitä tulee siihen, milloin investointeja tarvitaan, on selvää, että se perustuu tavaroiden kysynnän muutoksiin sekä kollektivistisessa että kommunistisessa anarkismissa. Bakuninin kollega James Guilliame esitti asian näin: ”Alueen kaikista kunnista kerättyjen tilastojen avulla tuotanto ja kulutus voidaan tieteellisesti tasapainottaa. Näiden tilastojen mukaisesti on myös mahdollista lisätä apua aloilla, joilla tuotanto on riittämätöntä, ja vähentää miesten määrää siellä, missä tuotantoa on liikaa.” [Bakunin anarkismista, s. 370]. Nykyään on järkevämpää puhua viivakoodien käytöstä kysynnän seurannassa.

On selvää, että investoinnit tuotannonaloihin, joilla on suuri kysyntä, ovat välttämättömiä, mikä käy helposti ilmi kerätyistä tilastoista. Tom Brown toteaa tämän itsestään selvän asian: ”Tavaroita tuotetaan nykyistä enemmän ja monipuolisemmin, sillä työläiset tuottavat mielellään erilaisia tavaroita ja uusia malleja. Nyt jos jotkut tavarat eivät ole suosittuja, ne jätetään hyllyille… Toisista, suositummista tavaroista kaupat tyhjenevät. On varmasti selvää, että apulainen vähentää epäsuositun linjan tilauksiaan ja lisää suositun linjan tilauksia.” [Syndicalism, s. 55].

Rahan lakkauttaminen on ikivanha unelma, jokaisen yhteiskunnallisen vallankumouksen radikaalein vaatimus vuosisatojen ajan.

400 EAA: Vaikka teillä ei ole rahaa, tulkaa veden ääreen. Ostakaa maissia ilman rahaa ja syökää. Ostakaa viiniä ilman rahaa ja maitoa ilman hintaa. (Jesaja).

1652: Ei saa olla ostamista ja myymistä … Jos joku mies tai perhe haluaa viljaa tai muita elintarvikkeita, hän voi mennä varastoon ja hakea niitä ilman rahaa. (Gerrard Winstantley).

Meidän ei pidä olettaa, että sen kohtalona on siis jäädä utopistiseksi unelmaksi. Nykyään tilanteessa on aivan uusi elementti: Runsaus.

Kaikki aiemmat yhteiskunnat ovat olleet säännöstely-yhteiskuntia, jotka ovat perustuneet ruoan, vaatteiden ja suojan niukkuuteen. Nykyaikainen maailma on myös niukkuuden yhteiskunta, mutta sillä on eräs ero. Nykypäivän puute on tarpeetonta, nykypäivän niukkuus on keinotekoista.

Aave kummittelee maailmassa, yltäkylläisyyden aave. Vain suunnitelmallisella tuhlauksella ja valtavassa mittakaavassa tapahtuvalla tuholla voidaan torjua yltäkylläisyyden pelottava uhka. Viinijärvet, voivuoret, autot, jotka on rakennettu hajoamaan alle 10 vuoden kuluttua jne.

Raha tarkoittaa säännöstelyä. Siitä on hyötyä vain silloin, kun on pulaa, jota säännöstellä. Kukaan ei voi ostaa tai myydä ilmaa: se on ilmaista, koska sitä on paljon. Ruoan, vaatteiden, suojan ja viihteen pitäisi olla ilmaista kuin ilma. Ainoa tekosyy rahan käytölle on se, että varallisuutta ei ole riittävästi – tämä ei ole pätevä tekosyy maailmassa, jossa tuotantovälineet on kehitetty sellaiselle tasolle, että kaikkien tarpeet voidaan tyydyttää.

Jos tekisimme luettelon kaikista niistä ammateista, jotka olisivat tarpeettomia rahattomassa maailmassa, töistä, joita ihmiset joutuvat nyt tekemään ja jotka ovat inhimillisesti katsoen täysin hyödyttömiä, voisimme aloittaa seuraavasti: Palkanmaksaja, veroasiamies, arvopaperinvälittäjä, vakuutusasiamies, lipunmyyjä, myyjä, kirjanpitäjä, peliautomaattien tyhjennysmies, teollisuusvakooja, pankinjohtaja.

Taloudellisten töiden luettelointi ei tietenkään lopeta jätteiden luettelointia. Kaikki tuotanto on nykyään puhtaasti voittoa tavoittelevaa. Voiton tavoittelu on usein täysin vastoin inhimillisiä tarpeita. ”Suunniteltu vanhentuminen” (suunnitelmallinen huonokuntoisuus), patenttijärjestelmän rajoittavat vaikutukset, kilpailevien yritysten tai kansakuntien päällekkäisten toimintojen aiheuttama ponnistelujen tuhlaaminen — nämä ovat vain muutamia tapoja, joilla voitot aiheuttavat hävikkiä.

Rahattomassa maailmassa työ olisi täysin erilainen asia. Työt, jotka ovat väistämättä epäterveellisiä tai epämiellyttäviä, kuten hiilikaivostyö, automatisoitaisiin tai työpaikkoja vaihdettaisiin niin, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä epämiellyttävää työtä koko loppuelämäänsä.

Kaikki maat eivät kuitenkaan siirry anarkistiksi kerralla. Vaikka nykyaikainen joukkoviestintä ja matkustamisen helpottuminen merkitsevät sitä, että vallankumouksen myönteiset kokemukset tunnetaan melko nopeasti suurimmassa osassa maailmaa, vallankumouksellisen liikkeen kasvu on silti epätasaista.

Miten selviämme siitä, että esimerkiksi Länsi-Eurooppa tekee vallankumouksen ja muu maailma ottaa sen jälkeen kiinni, kun se on saavuttanut vaikkapa Länsi-Euroopan vallankumouksen?