Olipa kyseessä sitten paavi Franciksen aikaansaama tiukka kritiikki globaalia markkinataloutta kohtaan, Naomi Kleinin soittamat herätyskellot polemiikissaan This Changes Everything, tai muuten vain aktivistit jotka huutavat systeemimuutoksen perään ympäri maailman, nähtävissä on kuitenkin kasvava realisaatio siitä että kestävän kehityken tavoitteet ja hiilidioksidipäästötavoitteet eivät riitä. Miljoonat ihmiset tunnustavat jo nyt, että ilman että reformoidaan käytäntöjä, jotka ovat vastuussa kasvavasta epätasa-arvosta ja joka kannustaa ympäristöä raiskaaviin konsumerismin malleihin, vastauksemme sosioekonomisiin ja ekologisiin kriiseihin jäävät riittämättömiksi ja epäonnistuvat luomaan ”kauniimman maailman jonka sydämemme tietävät olevan mahdollinen”.
Vaikka toistuvat neuvottelut YK:n välityksellä tarjoavatkin hallituksille elintärkeän mahdollisuuden päästä yli kansallisesta oman edun tavoittelusta, priorisoimaan alakynnessä olevien tarpeet ja hillitsemään ympäristövaurioita, nämä konferenssit tapahtuvat laajemmalla poliittisen ja taloudellisen viitekehyksen areenalla joka on rakenteellisesti kykenemätön toimittamaan globaalia oikeudenmukaisuutta tai tervettä ympäristön hoitoa. Sellaisenaan käytänteet ja instituutiot, jotka ajavat talousjärjestelmiämme, eivät ilmennä sitä perimmäistä henkistä ymmärrystä ihmisen elämästä ja tarkoituksesta, joka voidaan yksinkertaisesti tulkita olevan kollektiivinen velvoitteemme palvella koko ihmiskunnan yhteistä hyvää ja suojella luontoa.
Ollaksemme varmoja, vanhanaikainen oletus siitä, että ihmiset ovat perimmältään itsekkäitä, kilpailullisia ja ahneita, on pitkään määrittänyt alistamisen ja hallinnan politiikan, ja silti se pönnkittää sitä kuinka yhteiskunta on järjestäytynyt ja sitä tapaa jolla globaali talous toimii. Ei ole paljoakaan epäilystä siitä, että tämänhetkinen pakonomainen kansallisten intressien priorisointi ja korporaatioiden liikevoittojen maksimointi kaikin mahdollisin tavoin on epäonnistunut hyödyttämään maailman köyhiä ja johtanut katastrofisiin seuraamuksiin ympäristölle. Kuten ekonomisti David Woodward jokin aika sitten laski, veisi 100 vuotta hävittää dollari-päivässä -köyhyys, jos hallitukset luottaisivat yksistään globaaliin talouskasvuun — ja tuplasti niin kauan jos käyttäisimme realistisempaa 5 dollarin köyhyysrajaa. Sillä aikaa kuitenkin ihmiskunta kokonaisuutena on ollut ekologisessa liiallisuudessa 1970-luvulta asti, ja suurin osa rikkaiden teollisuusvaltioiden ihmisistä elää tällä hetkellä tyylillä, joka vaatii kolmesta viiteen planeetallista luonnonvaroja ylläpitämään sitä jos se olisi normi kaikkialla maailmassa.
Viime vuosina on tullut selväksi että aggressiivinen kilpailu kansakuntien välillä, monikansallisten yritysten lobbausvoima ja ultrarikkaiden rahoitusintressit hidastavat mahdollista kansainvälistä yhteistyötä. Vuonna 2012 Greenpeacen johtaja paheksui paljon odotettua Rio+20 Earth Summitia ”eeppisten mittojen epäonnistumisena” ja vuodatti raskaasti että sen loppuraportti oli ”pisin itsemurhaviesti ihmiskunnan historiassa”. Aika vähän on parantunut tuosta tilanteesta: muutaman epätehokkaan YK:n ilmastonmuutoskonferenssin jälkeen hallituksten odotetaan laajalti epäonnistuvan pysymään globaalin ilmaston lämpenemisen tavoitteissaan, joka jo nyt on asetettu liian korkealle. Kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamisen poliittisen soveltuvuuden ja kunnianhimon välissä on jo nyt suurehko juopa, erityisesti koska ei ole selvää kuinka hallitukset tulevat kuromaan 2,5 triljoonan dollarin rahoitusvajeen.
Tie eteenpäin: jakaminen ja yhteistyö
Sisäisen paradigman, jossa kansallisvaltiot yrittävät ratkaista monia painostavia kohtaamiamme kriisejä, transformoiminen vaatii siirtymän menneiden aikojen aggressiivisen ja kilpailullisen toimintatavan yli, ja ottamaan käyttöön ratkaisuja, jotka vastaavat yhteisiin kaikkien maiden kansalaisten tarpeisiin. Ghandin tunnetun maksiimin mukaan, sinun tulisi olla se muutos jonka haluat näkeväsi maailmassa. Tämä tahtoo sanoa sitä, että globaali talouden reformaatioprosessi täytyy alkaa sydämissämme ja mielissämme perustavanlaatuisella havainnolla siitä, että ihmiskunta on yhtä. Toisin sanoin, että kaikki ihmiset ovat osa laajennettua ihmisperhettä jolla on samat perusoikeudet ja tarpeet. Tämä yksinkertainen henkinen oivallus tulee sovittua suuremmaksi empatiakyvyksi niitä kohtaan, jotka kärsivät tarpeettomasti yltäkylläisessä maailmassa. Sen tulee myös näyttäytyä närkästyksenä maailmantilanteen epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan ja vaatimuksena muutokselle. Jos nämä reaktiot saadaan rakentavaan käyttöön, ne voivat voimaannuttaa meidät artikuloimaan uutta eetosta julkisille käytänteille jotka perustuvat ”oikeiden suhteiden” kunnioittamiseen niiden soveltuessa siihen, kuinka me palvelemme kanssaihmisiämme ympäri maailman ja suojelemme Äiti Maata tuleville sukupolville.
Tämä on lähestymistapa, joka on otettu käyttöön Share The World’s Resources (STWR):ssa, jossa painotetaan suuresti perustavaa laatua olevaa roolia joka jakamisen periaatteella on globaalien kriisien ratkaisussa. Kuten organisaation perustaja Mohammed Meshabi selittää, uudet insituutiot ja lainsäädäntö. joita tarvitaan parantamaan jakautunut maailmamme, täytyy lähteä siitä kun sydämemme suuntaa huomion toisten kärsimykseen, ja sen kaiken ylittävän henkisen, psykologisen, sosiotaloudellisen ja poliittisen merkityksen tunnustamisesta, joka syntyy kun jakamisen periaatetta sovelletaan ihmiskunnan ongelmien ratkaisemiseen. Lainataksemme Mesbahin esseetä ”Uniting the People of the World”:
”Jakaminen on kaikkien ihmisten sisäinen taipumus ja olennaista sille mitä ihmisenä oleminen on, siinä missä voittoon suuntautuneet kaupalliset arvot eivät ole osa sisäistä henkistä luonnettamme. Yksilöllinen vaurauden ja vallan tavoittelu johtuvat lapsuudesta asti käynnissä olleesta ehdollistamisesta, jota ylläpidetään väärän koulutuksen ja menestymisen ja saavuttamisen palvonnan kautta. Mutta et voi ehdollistaa ketään tekemään yhteistyötä ja jakamaan, voit ainoastaaan muistuttaa siitä mitä he todellisuudessa ovat… Todellinen voima on yhdessäoloa ja jakamista miljoonien ihmisten kesken, joka yhdistää, luo ja parantaa maailmanlaajuisesti. Kun kaikki kansakunnat tulevat yhteen ja jakavat resurssit maailmassa, kun ihmiskunta tuo tasapainon tietoisuuden ja luonnon keskuuteen, se on valtaa sen todellisimmassa merkityksessä.”
Nämä ovat USA:ssa sijaitsevan henkisten progressiivien verkoston (NSP) mielipiteitä, sillä he liittyvät tarpeeseen muokata epätoimiva näkökanta ihmisen perimmäisestä luonteesta jota massamedia pitää yllä, ja joka heijastuu kuluttajakulttuuriin. Kuten NSP henkisen kovenantin ohjelmassaan painottaa, minkä tahansa kansainvälisen ohjelman, joka luo myötätuntoisemman ja kestävämmän maailman, tulee ottaa huomioon ”kaiken olemassaolevan Ykseys ja sitoutumisemme huolehtimaan toisistamme hetkellisinä Jumalallisen energian ruumiillistumina”. Tästä johtuu vuosikymmenten globaalin epäoikeudenmukaisuuden ja luonnonraiskaamisen aiheuttamat tunnontuskat, ja vasteenamme maailmantilanteeseen tulisi olla se joka perustuu syvään nöyryyteen ja ”ylitsevuotavan anteliaisuuden strategiaan”.
Mutta aikana, jolloin instituutiot ja käytänteet jotka pönkittävät modernia maailmaa, eivät mitenkään heijastele sisäistä yhteyttä kaikkeen elämään maapallolla, kuinka voimme kääntää tämän henkisen vision poliittiseksi ja sosio-taloudelliseksi todellisuudeksi, joka on perimmältään inhimillinen ja ekologisesti ehyt? Aikamme suurimpaan haasteeseen vastaaminen ja jakamisen periaate voivat tarjota tarpeelliset arvoihin perustuvat käytänteiden viitekehykset planeetan kuntoutukseen — sellaiset jotka pakottavat meidät ajattelemaan globaalisti, priorisoimaan köyhimpien tarpeet muiden edelle, ja tuunnustamaan että meillä on vain yhden planeetan verran resursseja jotka tulee jakaa reilusti kaikkien kesken. Yksinkertaisesti sanottuna, vastaus köyhyyteen ja ilmastonmuutokseen perustuu vahvasti jakamisen periaatteeseen, joka varmistaisi sen että kaikkien maiden kaikilla ihmisillä on heidän perustarpeensa turvattuina ilman että ylitetään maapallon ekologiset rajat.
Globaalit radikaaliin anteliaisuuteen perustuvat prioriteetit
Näistä tasa-arvo ja kestävän kehityksen perusehdotuksista STWR on ottanut ajettavakseen yhteistyöhön ja oikeudenmukaisuuteen perustuvan lähestymistavan maailman resurssienjakoon. STWR on kirjoittanut aiheesta otsikolla ”Johdatus globaaliin taloudelliseen jakamiseen”. Kuten julkaisussa todetaan, tarvitaan laaja koalitio siviiliyhteiskunnassa joka painostaa hallituksia koordinoimaan globaalin ohjelman kokonaisvaltaiselle talouden transformaatiolle reformoiden ja demokraattisen YK:n suojeluksessa. Vastauksena maailmanlaajuiseen julkiseen konsultaatioon kansallisvaltioiden tulisi keskittyä sekä välittömiin että pitkäaikaisiin keinoihin, joita tarvitaan suitsimaan toisiinsa liittyviä köyhyyttä, ympäristö- ja turvallisuuskysymyksiä, joiden ratkaiseminen vaatii dramaattisen muutoksen kansainvälisissä suhteisissa, joiten tulisi perustua todelliseen yhteistyöhön ja taloudelliseen jakamiseen. Sellainen inspiraatio, jolla samanaikaisesti otetaan kantaa useisiin ongelmiin, voi tuntua kaukaa haetulta tai radikaalilta nykyisessä poliittisessa kontekstissa, mutta se laajemmin viestittää yli 30 vuotta sitten Report of the Independent Commission on International Development Issues’ssa aikaansaatua aloitetta. Vaikka edistykselliset suositukset joita raportti ei koskaan saatukaan muutetuksi tarpeellisiksi hallitukstenvälisiksi käytänteiksi, se oli äärimmäisen vaikutusvaltainen edistäessään tarvetta pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon yhteistyölle aikana jolloin keskinäiset riippuvuudet toisistamme ovat muuttumassa globaaleiksi.
Komission suositusten pohjalta STWR ehdottaa, että ensimmäinen transformatiivisen globaalin agendan pilari tulisi sisältää kansainvälisen ohjelman hätäavulle jolla ehkäistään köyhyyteen liittyviä kuolemia ja elämää uhkaavia puutteita — huolimatta siitä missä päin maailmaa ne tapahtuvat. Sellainen ohjelma tulee olla hyväksytty ja toteutettu lyhyimmässä mahdollisessa aikaikkunassa, ja tulee vaatia kansainvälisten toimijoiden ennennäkemätöntä liikehdintää, resursseja ja tietotaitoa kaikkien olemassaolevien hätäapubudjettien ja humanitaaristen ohjelmien yli. Hätäapuohjelmat voivat olla vain alkuvaihe suuremmalle transformatiiviselle agendalle, jossa hallitusten täytyy myös hyväksyä kattavat suunnitelmat kansainvälisen talouden uudelleenjärjestelylle ja yhteistyöhön perustuvalle ohjaukselle, kaikkien kansallisvaltioiden hyväksi. Monien tarkasteltavien ohjelmien joukossa erityistä huomiota tulisi antaa tehokkaan ”jakamisyhteiskunnan” rakentamiselle jokaiseen kansallisvaltioon, joka tarjoaa sosiaalista turvaa kaikille; kestävän ja oikeudenmukaisen, globaalin ruokajärjestelmän rakentaminen minimiharmilla maatalouden ekologisille järjestelmille; ja yhteistyöhön perustuvan kansainvälisen viitekehyksen käyttöönotto globaalien commonsien jakamiseksi tasaisemmin ja planeetan rajojen mukaisesti.
Globaalin Marshall-suunnitelman (GMP) ja NSP:n välillä on muutamia selviä yhtymäkohtia — erityisesti GMP:n systeemireformivaatimuksissa, jotka perustuvat henkisiin arvoihin ja joiden tulee edistää sosiaalisia ja taloudellisia 21. vuosisadan käytänteitä. Monin tavoin jakamisen periaate alleviivaa mitä tahansa ”anteliaisuuden ja huolenpideon strategiaa” jossa kehittyneet maat käyttävät resurssejaan takaamaan että kaikilla on pääsy elämän perustarpeisiin, mukaan lukien laadukas julkinen koulutus ja olennaiset terveyspalvelut, samalla kun ryhdytään ennennäkemättömiin toimiin ympäristön kunnostamiseksi. Lisäksi kansainvälinen viitekehys joka perustuu jakamiseen, solidaarisuuteen ja aitoon taloudelliseen jakamiseen on todennäköisesti tehokkain tapa ratkaista kansallisen turvallisuuden ongelmat — erityisesti aikana jolloin ihmiskunnan epäonnistuminen jakamisessa jatkaa valtioidenvälisten konfliktien eskaloimista maista, fossiilisista polttoaineista ja muista resursseista.
Ehkä kaikkein tärkeimpänä sekä STWR:n visio kansainvälisestä hätäapuohjelmasta ja NSP:n globaali Marshall-apu molemmat keskittyvät täydellisesti eliminoimaan nälän ja köyhyyden niiden globaalina ykkösprioriteettina. Molemmat asettavat vastuun rikkaille maille jolla demonstroidaan johtajuutta liikuttamalla resurssien koko kirjo sinne missä niillä ratkaistaan pitkäaikaisia kriisejä, rahoituksesta ja sotilaallisesta aktiiviseen kansalaistoimintaan kansainvälisissä rauha- ja anteliaisuusjoukoissa. Ei ole olemassa kiireellisempää kansainvälistä imperatiivia joka pyrkisi lopettamaan epäinhimillisen puutteen tilan yltäkylläisessä maailmassa, erityisesti kun enemmän kuin 800 miljoonaa ihmistä on silti luokiteltu elävän nälässä (virallinen luku jota voidaan pitää aliarvioituna). Jokaikinen päivä kansallisvaltiot epäonnistuvat lopettamaan tämän julmuuden ja noin 40 tuhatta ihmistä kuolee tarpeettomasti perustarpeiden puutteeseen. Perustarpeiden, joita me monet muut pidämme itsestäänselvyyksinä.
Kampanjointi sen puolesta ”mikä on tarpeellista”
Usein kysytään ovatko STWR:n kansainvälisen jakamisen ehdotukset realistisia vaatiessaan siviiliyhteiskunnalta sitä mitä ne vaativat, ottaen huomioon sen, että taloudelliset käytännöt suurimmassa osassa maita ovat yhä useammin neoliberaaleihin ideoihin perustuvia. Nämä ideat suosivat yksityistämistä, deregulaatiota ja markkinavoimien laajentamista kilpailulliseen kansainväliseen viitekehykseen — sellaiseen joka selkeästi heikentää merkityksellistä yhteistyötä kansallisvaltioiden välillä. Tämä on totta progressiivisten äänenpainojen toivoessa sosiaalisen ja ympäristöllisen epäoikeudenmukaisuuden vähentämistä, joka tulee pysymään toteuttamiskelvottomana niin kauan kun todellinen valta otetaan pois tavalliselta kansalaiselta ja keskitetään valtioinstituutioille, vastuuttomille korporaatioille ja korkean nettoarvon omaavalle vähemmistölle.
Kuitenkin on varmasti epärealistisempaa ajatella, että me voimme jatkaa nykykehitystä kun miljoonat kärsivät tarpeettomasti viheliäisessä köyhyydessä ja ekosysteemit kärsivät vavisuttavista rajoittamattoman konsumerismin seuraamuksista. Kaikkein realistisimmat ja pragmaattisimmat lähestymistavat köyhyyden lopettamiseksi kaikissa sen muodoissaan jakamalla maailman resurssit on nyt moraalinen, taloudellinen ja geopoliittinen imperatiivi jota hallitukset eivät enää voi jättää huomiotta, ja se täytyy saada nopeasti aikaan kaikin keinoin.
Poliittisen soveltuvuuden kysymys itsessään epäonnistuu tunnustamaan kuinka monta progressiivista järjestöä ja aktivistia jo ehdottavat taloudellisia vaihtoehtoja tai toteuttavat kestäviä ja demokraattisia ratkaisuja sille kuinka organisoida yhteiskunta ja hallita commonseja. Tämä usein vaatii status quon haastamista ja uuden vision ehdottamista yhteiskunnasta, joka tulee näyttämään radikaalisti erilaiselta ja ehkä jopa epärealistiselta verrattuna olemassaolevaan puhdasoppisuuteen. Monille siviiliyhteiskunnan ryhmille kuten STWR ja NSP on selvää että ainoa järkevä vastaus maailmantilanteeseen on keskittyä siihen mikä on nyt absoluuttisen tarpeellista eikä siihen mikä on vain mahdollista saavuttaa nykyisessä poliittisessa järjestelmässä. Tämä määrätietoinen lähestymistapa on osoittautunut tehokkaaksi sekä siviilioikeus- että ympäristöliikkeille aikaisemmin, ja se on silti linjassa miljoonien kampanjoihin osallistuneiden vaatimusten kanssa, jotka keskittyvät ilmeisen epärealistisiin tavoitteisiin laajalti levinneen opposition ja apatian keskellä.
Samalla tavoin mikä tahansa huoli siitä, että ehdotukset globaalille jakamiselle eivät ole jotain johon meillä on varaa on pötypuhetta. Loppujenlopuksi nämä samat rahahuolet siivotaan äkkiä maton alle kun suunnitellaan yksityisten pankkien bailoutteja tai rahoitustahojen väliintuloa. Institute for Economics and Peacen mukaan hallitukset käyttivät 14 triljoonaa dollaria puolustusbudjetteihin ja väkivaltaan vuonna 2014 — joka on enemmän kuin 13% maailman koko bruttokansantuotteesta. Vertailun vuoksi, NSP arvioi että vaadittaisiin vain 3-5% maailman bruttokansantuotteesta jotta köyhyys voitaisiin poistaa maailmasta kokonaan ja parantaa kansainvälistä turvallisuutta. Tämä on äärimmäisen kustannustehokas investointi, erityisesti koska se pienentäisi alueellisten ja kansainvälisten konfliktien kustannuksia. Joidenkin laskelmien mukaan tuloeroköyhyyden lopettaminen 21 prosentille koko maailman populaatiosta, joka elää alle 1.25 dollarilla päivässä, maksaisi niin vähän kuin 0.2 prosenttia koko maailman tuloista.
Kuten STWR on raportissaan ‘Financing the global sharing economy’ todennut, hallituksilla on kyky mobilisoida käsittämättlmät määrät ylimääräistä rahoitusta humanitaarisiin tarkoituksiin. Raportti demonstroi, että ottamalla käyttöön suuri määrä vaihtoehtoja käytänteille joilla on jo progressiivisten tahojen tuki (esim. kuten suuntaamalla osuus puolustusmenoista muuhun, sijoittajakeinottelun/spekulaation verottaminen ja fossiilisten polttoaineiden subventoinnin lopettaminen), hallitukset voisivat jakaa enemmän kuin 2.8 triljoonaa dollaria joka vuosi ehkäistäkseen elämää uhkaavaa puutetta, kääntääkseen leikkaustoimet ja suitsiakseen ihmisten vaikutusta ilmastonmuutokseen. Lisäksi institutionaaliset rakenteet, kapasiteetti ja tietotaito tarvitaan käyttöön näiden resurssien lisäksi, ne ovat kuitenkin jo olemassa — ainoa mikä puuttuu on tarpeeksi suuri julkinen tuki jolla ylitetään poliittiset rajat tällaisten kansainvälisen jakamisen hätäapuohjelmien toteuttamiseksi.
Jakaminen on yhteinen meitä yhdistävä tarkoitus
Ei käy kiistäminen että nämä perustavaa laatua olevat muutokset kansainvälisessä taloudellisessa järjestyksessä voivat muuttua todeksi vain jos tarpeeksi suuri määrä ihmisiä haluaa sitä. Tämän takia ehdotukset arvopohjaisesta siviiliyhteiskunnasta, jotka pitävät sisällään anteliaisuuden ja jakamisen periaatteet ovat niin tärkeitä tänä aikana. Ne sallivat ihmisten inspiroitua maailman visiosta joka resonoi syvällä heidän sisällään olevan oikeudenmukaisuuden tunteen ja kaikkia ihmisiä kohtaan tunnetun hyväntahtoisuuden kanssa. Vain tämän sydämessä tunnettu maailmantila, joka on ankkuroitu henkiseen havaintoon siitä mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa, voi olla mahdollisuus dramaattiseen muutokseen globaalissa julkisessa mielipiteessä joka havaitaan muuttuneen todeksi.
Ottaen huomioon tämän hetken business-as-usual -lähestymistavat politikointiin, on todennäköistä että vaatimukset järkevästä taloudellisesta vaihtoehdosta kasvavat niin kauan kunnes epätasa-arvon kriisi ja ympäristön tuho ovat saavuttaneet vaarallisen kliimaksinsa tulevina vuosina. Jos vastauksena näille kasvaville kriiseille USA:n hallitus puskisi kaikin voimin globaalia Marshall-apua, ympäri Eurooppaa toimivat siviiliyhteiskunnan järjestöt (mukaanlukien STWR) olisivat paljon paremmassa paikassa rakentamassa julkista tukea samanlaisille ohjelmille joissa jaetaan resursseja ympäri maailman. Todellinen globaali kampanja vaatisi progressiivisten aatteiden fuusiota ja konsensusta kriittisen massan keskuudessa tarpeellisesta suunnasta transformatiiviselle muutokselle. Avainasemassa progressiiveille on siis työskennellä yhdessä jotta saadaan liikkeelle tukijoiden joukko, ja rakennetaan liikemäärää muutokselle joka jonain päivänä saa aikaan sellaisen tapahtuman.
STWR:n viimeisimmässä raportissa ‘Sharing as our common cause’ kerrottiin kuinka maailmanlaajuiset liikkeet ovat jo nousussa, ja niitä ajaa tietoisuus siitä että kriisit, joita kohtaamme maailmassa, ovat vanhan maailman kokonaisvaltaista reformia vaativan talousjärjestelmän aikaansaamia. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut niin laajalle levinnyttä ja ylläpidettyä kansalaisten liikehdintää maailman valtioissa, joiden toimet haastavat johtajat ja vaikuttavat progressiivisesti sosiaaliseen muutokseen. Uudistunut idealismin tunto ja toivo paremmasta on kasvussa kaikkialla kun uutta yhteiskuntaa rakennetaan nykyisen sisälle. Radikaali transformaatio arvoissamme, mielikuvituksessamme, elämäntyylissämme ja sosiaalisissa suhteissamme, kuten myös poliittisissa ja taloudellisissa rakenteissamme, tapahtuu tällä hetkellä.
Näistä syistä STWR on hetki sitten käynnistänyt ‘Global call for sharing’-kampanjan edistääkseen sitä roolia joka jakamisen kysynnällä voi olla kansalaisten ja progressiivisten organisaatioiden yhdistämisessä yhden asian taakse. Kuten kampanjaraportissa todettiin, jakamisen periaate on jo olennainen osa erilaisten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ympäristön tilan parantamista, globaalia rauhaa ja todellista demokratiaa ajavien tahojen viestiä. Esitettiinpä se sitten implisiittisesti tai eksplisiittisesti, kaikki nämä kiireelliset vaatimukset samaistuvat tarpeeseen saada vauraus, valta ja resurssit reilummin jaetuksi — yhteisötasolta kansainväliselle tasolle. Jokainen ymmärtää jakamisen ihmisarvon, ja pitämällä tätä universaalia periaatetta poliittisessa kontekstissa voimme näyttää tien kohti täysin uudenlaista lähestymistapaa talouteen — sellaista joka perustuu ylitsevuotavaan anteliaisuuteen, syvään nöyryyteen ja henkiseen tunnustamiseen siitä että kaikki elämä maapallolla on integraali osa toisistaan riippuvaa kokonaisuutta.
Lähde: P2P Foundation