”Kapitalismi jalostaa antikapitalisteja. Joinain aikoina ja joissain paikoissa vastustus kapitalismia kohtaan kiteytyy koherenteiksi ideologioiksi, joilla on systemaattinen diagnoosi siitä, mikä tuottaa haittaa ja selkeät lääkkeet miten eliminoida nämä haittojen lähteet. Toisten olosuhteiden vallitessa antikapitalismi on vajonnut motivaatiokuoppaan joka pinnalta näyttää olevan vähän tekemisissä kapitalismin kanssa, kuten uskonnolliset dogmat jotka johtavat ihmiset hylkäämään moderniuden ja etsimään suojaa eristäytyneistä yhteisöistä. Mutta aina kun kapitalismia on ollut olemassa, on ollut olemassa myös tyytymättömyyttä ja vastustusta muodossa tai toisessa.
Historiallisesti antikapitalismi elää neljän erilaisen vastustuslogiikan kautta: kapitalismin tuhoaminen, kapitalismin kesyttäminen, kapitalismin pakeneminen ja kapitalismin syövyttäminen. Nämä usein ovat olemassa päällekkäin ja keskenään, mutta niistä jokainen on oma tapansa vastata kapitalismin haittoihin.
Nämä neljä antikapitalismin muotoa voidaan ajatella olevan kahden dimension mukaan muuttuvia. Yksi näistä tarkastelee kapitalismin transformaation ongelman suhteita: strategioita ei voida suoraan nähdä kapitalismin rakenteiden ylittävinä tai yksinkertaisesti kapitalismin aikaansaamia pahimpia haittoja neutraloivina. Toinen dimensio tarkastelee pääosin strategian kohdetta: strategiat voivat joko pääosin työskennellä valtion kautta ja suuntautua makrotasolle systeemiin, tai strategiat voidaan suorata systeemiin mikrotasolle ja keskittyä suoraan yksilöiden ja organisaatioiden taloudelliseen toimintaan. Näistä kahdesta dimensiosta saadaan allaoleva typologia.
Kapitalismin tuhoaminen
1900-luvulla tämän ajattelutavan eri versiot herättivät vallankumouksellisten ihmisten mielikuvituksen ympäri maailmaa. Vallankumouksellinen marxismi sekoitti taisteluja toivoon ja optimismiin, sillä se ei ainoastaan tarjonnut vahvan syytöksen olemassaolevaa maailmaa kohtaan, vaan myös uskottavan skenaarion siitä kuinka emansipatorinen vaihtoehtomaailma voitaisiin saada aikaan. Tämä antoi ihmisille rohkeutta ja ylläpiti uskoa siitä, että historia oli heidän puolellaan ja että massiivisella omistautumisella ja uhrauksilla, joita heidän pyydettiin tekemään taistellessaan kapitalismia vastaan, olisi todellisia mahdollisuuksia onnistua. Ja joskus harvoin sellaiset taistelut kulminoituivat vallankaappauksiksi.
Tällaisten vallankumoukselliset vallankaappaukset eivät kuitenkaan koskaan olleet demokraattisen, egalitaarisen, emansipatorisen vaihtoehdon luomista kapitalismille. Vaikka vallankumoukset sosialismin ja kommunismin nimessä osoittivatkin että oli mahdollista ”rakentaa uusi maailma vanhan tuhkasta”, todistusaineisto sellaisista urheista yrityksistä 1900-luvun taitteesta kertoo, että ne eivät saaneet aikaan vallankumouksellisen ideologian visioimaa uutta maailmaa. On täysin eri asia polttaa vanhat instituutiot alas kuin rakentaa haluttuja uusia instituutioita vanhojen tilalle. Miksi 1900-luvun vallankumoukselliset eivät koskaan johtaneet robustiin, kestävään ihmisten emansipaatioon on tottakai todella kuuma debatin aihe.
…
Todisteet 1900-luvun vallankumouksellisten tragediasta kertovat, että kapitalismin tuhoaminen ei toimi strategiana sosiaaliselle emansipaatiolle. Idea vallankumouksellisesta kapitalismin repimisestä ei ole kuitenkaan kokonaan kadonnut. Vaikka se ei nykyään enää olekaan koherentti strategia jolla on merkittävää poliittista liikevoimaa, se kertoo siitä turhautumisesta ja vihasta, jota sellaisessa äärimmäisen epätasa-arvoisessa, realisoimattoman ihmispotentiaalin maailmassa eläminen aiheuttaisi. Sellaisessa maailmassa olisi lisäksi poliittinen systeemi joka olisi erittäin epädemokraattinen ja reagoimaton. Jos kuitenkin halutaan oikeasti transformoida kapitalismi, vihan kanssa resonoivat visiot eivät ole tarpeeksi; se mitä tarvitaan on strateginen tulevaisuudenkuva jolla on mahdollisuus toimia käytännössä.
Kapitalismin kesyttäminen
Idea kapitalismin kesyttämisestä ei eliminoi allaolevia taipumuksia tuottaa haittaa, se vain yksinkertaisesti ehkäisisi niiden vaikutukset. Tämä on kuin lääkettä joka hoitaa oireita, mutta ei allaolevaa syytä sairaudelle. Joskus se riittää. Vastasyntyneiden lasten vanhemmat kärsivät usein univajeesta ja päänsärystä. Yksi ratkaisu on syödä aspiriinia ja kärvistellä, toinen on hankkiutua eroon lapsesta. Joskus oireen neutralisointi on parempi kuin yrittää hankkiutua irti allaolevasta syystä.
Aikana mitä kutsutaan ”Kapitalismin Kulta-ajaksi” — suunnilleen noin kolme vuosikymmentä II maailmansodasta — sosiaalidemokraattiset käytänteet, erityisesti niissä paikoissa jossa ne kaikkein läpikotaisimmin otettiin käyttöön, saivat aika hyvin aikaan liikkeen kohti humaanimpaa talousjärjestelmää. Tarkemmin sanottuna kolme klusteria valtion käytäntöjä merkittävästi ehkäisi kapitalismin haittoja:
1. Eräät kaikkein vakavimmista riskeistä joita ihmiset kokevat elämässään — erityisesti terveyden, työllisyyden ja tulotason suhteen — saatiin ehkäistyksi suhteellisen kattavalla julkisella sosiaalivakuutusjärjestelmällä.
2. Valtion itselleen ottama vastuu julkisten hyödykkeiden varustelusta, joiden määrä oli yhä kasvussa, maksettiin robustilla suhteellisen korkealla veroasteella. Näihin kuuluu mm. perus- ja korkeakoulutus, ammattikoulutus, julkinen liikenne, kulttuuritoiminta, tutkimus ja kehitys sekä makrotalouden tasapaino.
3. Valtio loi myös lainsäädännöllisen systeemin joka oli suunniteltu vastaamaan vakavimpiin negatiivisiin ulkoisvaikutuksiin, joita sijoittajien ja firmojen käyttäytyminen kapitalistisilla markkinoilla saa aikaan: saasteet, tuotteiden ja työpaikkojen vaarat, petomainen markkinakäyttäytyminen jne.
…
Ehkäpä nuo kolmisen vuosikymmentä Kulta-aikaa olivat vain historiallinen anomalia, lyhyt aika jolloin suotuisat rakenteelliset olosuhteet ja vankka julkinen valta avasivat mahdollisuudet suhteellisen egalitaariselle sosiaalidemokraattiselle mallille. Ennen tuota aikaa kapitalismi oli ahne systeemi, ja neoliberalismin aikana se on tullut jälleen ahneeksi, palatessaan kapitalististen järjestelmien normaalitilaan. Ehkäpä pitkällä aikavälillä kapitalismi ei ole kesytettävissä. Kapitalismin vallankumouksellisen repimisen puolustajat ovat aina väittäneet kapitalismin kesyttämisen olevan illuusio, harhautus kapitalismin syrjäyttävän liikkeen rakentamisesta.
Mutta ehkäpä asiat eivät ole niin vakavasti. Väite että globalisaatio asettaa vahvoja rajotteita valtioiden verotuskyvylle, kapitalismin säännöstelylle ja tulojen uudelleenjaolle on poliittisesti tehokas väite, sillä ihmiset uskovat sen, eivät siksi koska rajoitteet olisivat oikeasti niin ahtaat. Politiikassa mahdollisuuksien rajoitteet ovat aina luotu uskosta mahdollisuuksien rajoittamiseen. Neoliberalismi on ideologia jota tukee vahvat poliittiset voimat ennemminkin kuin tieteellisesti tarkka tieto aidoista meitä kohtaavista rajoista tehdessämme maailmasta parempaa paikkaa. Vaikka asia saattaa olla niin, että tietyt käytänteet joista sosiaalidemokraattinen Kulta-aika koostui ovat tulleet tehottomammiksi ja vaativat uudelleenarviointia, kapitalismin kesyttäminen on edelleen mahdollinen antikapitalismin ilmaisumuoto.
Kapitalismin pakeneminen
Eräs vanhimmista vastatoimista kapitalismin ryntäykselle on ollut pako. Pako kapitalismista ei välttämättä ole kiteytynyt systemaattiseksi antikapitalistiseksi ideologiaksi, mutta jokatapauksessa sillä on johdonmukainen logiikka.
…
Tämä impulssi paeta heijastuu monissa tunnetuissa vastatoimissa kapitalismin aiheuttamiin haittoihin. Köyhien maanviljelijöiden liike länsirintamalla 1800-luvun USA:ssa oli monille ennemminkin pyrkimys vakaaseen ja itseriittoiseen toimeentuloon maanviljelyllä kuin tuottamalla markkinoille. Kapitalismin pakeneminen on implisiittistä 1960-luvun hippimotolle “turn on, tune in, drop out.” Nämä tiettyjen uskonnolisten yhteisöjen, kuten Amishien, ponnistelut luoda vahvoja rajoja heidän itsensä ja muun yhteiskunnan välille tarkoittivat mahdollisimman paljon heidän itsensä poistamista markkinoiden painostuksen alta. Perheen luonnehtiminen ”turvasatamaksi sydämettömässä maailmassa” ilmaisee ideaa perheestä ei-kilpailullisena, vastavuoroisena ja välittävänä sosiaalisena tilana, josta yksilö voi löytää pakopaikan sydämettömän kapitalistisen kilpailumaailman keskellä. Pako kapitalismista on mahdollista hetkittäin myös pitkien vaellusten aikana luonnossa.
Pako kapitalismista tyypillisesti sisältää poliittisen kohtaamisen välttelyä ja tiettyä kollektiivista järjestäytymistä muuttuvassa maailmassa. Erityisesti nykymaailmassa pako on erityisen individualistinen strategia elämälle.
…
On olemassa esimerkkejä kapitalismin paoista jotka liittyvät laajempaan antikapitalismin ongelmaan. Tarkoitukselliset yhteisöt saattavat olla kapitalismin aiheuttamien paineiden pakenemisen motivoimia, mutta joskus ne saattavat palvella myös malleina kollektiivisemmalle, egalitaarisemmalle ja demokraattisemmalle elämäntyylille. Tee-se-itse -liike saattaa olla yksilön jähmettyneen tulotason motivoima taloudellisten leikkausten keskellä, mutta se saattaa myös näyttää suuntaa taloudellisen toiminnan järjestämiselle niin, että ollaan vähemmän riippuvaisia markkinoista. Ja yleisemmin vapaaehtoinen elämäntyylin yksinkertaistaminen saattaa edistää laajemminkin kapitalistisen konsumerismin ja jatkuvan talouskasvuideologian hylkäämistä.
Kapitalismin syövyttäminen
Neljäs antikapitalismin muoto on mahdollisesti vähiten tunnettu. Se perustuu seuraavaan ideaan: kaikki sosioekonomiset järjestelmät ovat monimutkaisia sekoituksia useista talouden rakenteista, suhteista ja toimista. Yksikään talous ei koskaan ole ollut — tai tule koskaan olemaan — puhtaasti kapitalistinen. Olemassaolevat talousjärjestelmät yhdistelevät kapitalismia suureen joukkoon muita tuotannon järjestämisen ja tuotteiden ja palveluiden levittämisen tapoja: suoraan valtioiden kautta; perhesuhteiden kautta; yhteisöpohjaisten verkostojen ja organisaatioiden kautta; demokraattisesti jäsentensä omistamien ja hallitsemien osuuskuntien kautta; voittoa tavoittelemattomien markkinaorganisaatioiden kautta; yhteistoiminnallisiin tuotantoprosesseihin keskittyvien vertaisverkkojen kautta; ja monien muiden mahdollisuuksien kautta. Jotkut näistä taloudellisen toiminnan järjestämisen tavoista voidaan nähdä hybrideinä, jotka yhdistävät kapitalistisia ja ei-kapitalistisia elementtejä; jotkut ovat täysin epäkapitalistisia; ja jotkut ovat antikapitalistisia. Näitä monimutkaisia järjestelmiä kutsutaan ”kapitalistisiksi” silloin kun kapitalismi on dominantti määrittelevä tekijä elämän taloudellisten olosusuhteiden ja toimeentuloon pääsyn osalta suurimmalle osalle ihmisiä. Tämä dominanssi on äärimmäisen tuhoisaa. Yksi tapa haastaa kapitalismi on rakentaa demokraattisempia, egalitaarisempia ja osallistavampia taloussuhteita tämän kompleksin järjestelmän tiloihin ja rakoihin silloin kun vain mahdollista, ja taistella niiden tilojen laajentamisen puolesta.
Idea kapitalismin syövyttämisestä kuvittelee, että näillä vaihtoehdoilla on potentiaalia pitkässä juoksussa, että ne voivat laajentua pisteeseen jossa kapitalismi sivuutetaan dominantista roolistaan. Analogia tälle on luonnon ekosysteemi. Ajattele järveä. Järvi koostuu vedestä maa-alueella, tietyn tyyppisestä maaperästä, vesilähteistä ja ilmastosta. Joukko kaloja ja muita olentoja elää vedessä ja kaikenlaisia kasveja kasvaa sen ympärillä. Kollektiivisesti kaikki nämä elementit ovat se mistä luonnollinen järven ekosysteemi koostuu. Tämä on ”systeemi” jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta se ei ole yksittäisen organismin muodostama systeemi, jossa kaikki toimivat osat ovat funktionaalisesti yhdistetty toisiinsa johdonmukaisena ja tiiviinä kokonaisuutena. Sosiaaliset järjestelmät yleisesti ajatellaan ekosysteemeinä, joissa löyhästi toisiinsa liittyneet osat ovat keskenään kanssakäymisessä. Sellaiseen ekosysteemiin on mahdollista tuoda ulkopuolinen kalalaji jota ei ”luonnollisesti” löydy järvestä. Jotkut ulkopuoliset lajit syödään välittömästi. Toiset saattavat selviytyä pienissä järven koloissa, mutta eivät muuttaa sanottavasti järven ekosysteemiä. Mutta välillä ulkopuolinen laji saattaa menestyä ja lopulta syrjäyttää dominantin lajin. Tämä strateginen visio kapitalismin syövyttämisestä kuvittelee ottavansa käyttöön kaikkein tarmokkaimmat emansipatoriset ei-kapitalistisen taloudellisen toiminnan lajit kapitalismin ekosysteemissä, hoivaten niiden kehitystä suojelemalla niitten ekologista lokeroa, ja selvittämällä tapoja laajentaa niiden elinympäristöä. Äärimmäinen toivo on, että lopulta nämä ulkopuoliset lajit voivat levittäytyä pienistä lokeroistaan ja muuttaa ekosysteemin luonnetta kokonaisuutena.
Tämän tyyppinen ajattelu kapitalismin ylipääsystä on ennemminkin kuin tyypillinen stilisoitu tarina siirtymästä esikapitalistisesta feodaaliyhteiskunnasta eurooppalaiseen kapitalismiin. Myöhäiskeskiajan feodaalitalouksissa protokapitalistiset suhteet ja rutiinit saivat alkunsa, erityisesti kaupungeissa. Aluksi nämä sisälsivät kaupallista toimintaa, käsityöläistuotantoa killoissa, ja pankkitoimintaa. Nämä taloudellisen toiminnan muodot täyttivät lokerot ja olivat usein erittäin käytännöllisiä säätyeliitille. Kun markkinatoimintojen ulottuvuus laajeni, ne pikkuhiljaa muodostuivat kapitalistisiksi luonteeltaan, ja joissain paikoissa syövyttävämmiksi olemassaolevalle säätyvallan otteelle taloudesta.
Pitkän ja vaiherikkaan prosessin aikana säätyrakenteet ovat lakanneet dominoimasta talouselämää Euroopassa; feodalismi on syöpynyt. Tämä prosessi on saattanut olla poliittisen kuohunnan ja jopa vallankumousten avittamaa, mutta sen sijaan että niistä olisi aiheutunut talouden rakenteiden repeämiä, nämä poliittiset tapahtumat palvelivat muutosten ratifiointia ja rationalisointia joka oli jo tapahtunut sosioekonomisessa rakenteessa.
Kapitalismin syöpymisen strateginen visio näkee kapitalismin sivuuttamisen sen dominantista roolista taloudessa: vaihtoehtoinen, epäkapitalistinen taloustoiminta saa lakunsa lokeroissa joissa se on mahdollista kapitalismin dominoimassa taloudessa; nämä toiminnot kasvavat ajan kanssa, sekä spontaanisti että tarkoituksellisen strategian johdosta; kamppailut ottavat myös valtion mukaansa, joskus suojellakseen näitä tiloja, toisinaan taas auttaakseen uusien mahdollisuuksien syntyä; ja lopulta nämä epäkapitalistiset suhteet ja toiminnot ovat riittävän silmiinpistäviä yksilöiden ja yhteisöjen elämissä niin, että kapitalismin ei voida enää sanoa dominoivan systeemiä kokonaisuutena.
Tämä strateginen visio on implisiittinen joissain nykyisissä anarkismin virtauksissa. Jos vallankumouksellinen kommunismi ehdottaa sitä, että valtiovalta tulisi ottaa haltuun niin että kapitalismi voitaisiin tuhota, ja sosiaalidemokratia taas puhuu sen puolesta että kapitalistista valtiota tulisi käyttää kapitalismin kesyttämiseen, anarkistit ovat yleisesti puhuneet sen puolesta että valtiota tulisi välttää kokonaan, koska lopulta se voi toimia vain dominaation, ei vapauttamisen, koneena. Ainoa toivo kapitalismin emansipatoriselle vaihtoehdolle, vaihtoehto joka sisältää tasa-arvon, demokratian ja yhteisöllisyyden ideat, on rakentaa se alusta ja laajentaa sen ulottuvuuksia.
Strategisena visiona kapitalismin syövyttäminen on sekä kiihottava että kaukaa haettu. Se on kiihottava koska se ehdottaa että vaikka valtio tuntuu olevan varsin epämiellyttävä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja emansipatorisen sosiaalisen muutoksen suhteen, silti on paljon tehtävää. Me voimme edistää sitä rakentamalla uutta maailmaa, ei vanhan tuhkasta, vaan vanhan välissä. Se on kaukaa haettu koska tuntuu varsin epäuskottavalta, että emansipatorisen taloustilan akkumulaatio kapitalismin dominoimassa järjestelmässä voisi koskaan sivuuttaa kapitalismia, ottaen huomioon sen valtavan vallan ja vaurauden joka kapitalistisilla korporaatioilla on, ja sen riippuvuuden joka ihmisten toimeentulolla on hyvin toimivista kapitalistisista markkinoista. Tottakai jos epäkapitalistiset emansipatoriset taloustoiminnan muodot ja suhteet koskaan kasvaisivat siihen pisteeseen asti että ne uhkaisivat kapitalismia, ne yksinkertaisesti tuhottaisiin.
Keskeinen argumentti kirjassa on, että kapitalismin syövyttäminen ei ole fantasiaa. Se on varteenotettavaa vain jos se yhdistetään sosiaalidemokraattiseen ideaan kapitalismin kesyttämisestä. Se mitä tarvitaan, on tapa kytkeä alhaalta-ylös yhteiskuntakeskinen strateginen visio anarkismista ylhäältä-alas valtiokeskeiseen sosiaalidemokratian strategiseen logiikkaan. Meidän tulee kesyttää kapitalismi tavoilla jotka tekevät siitä syövytettävämmän, ja syövyttää kapitalismi tavoilla jotka tekevät siitä kesytettävämmän. Eräs konsepti joilla nämä kaksi saadaan yhdistettyä on antikapitalistinen reaaliutopia-ajattelu.
Lähde: P2P Foundation