admin – Kapitaali.com / Pääoma ja Uusi Talous Tue, 11 Nov 2025 11:11:05 +0000 fi hourly 1 https://wordpress.org/?v=6.8.3 /wp-content/uploads/2024/12/cropped-cropped-cropped-18293552513_de7ab652c7_b_ATM-1-32x32.jpg admin – Kapitaali.com / 32 32 Anarkismi ja rahaton talous /anarkismi-ja-rahaton-talous/ /anarkismi-ja-rahaton-talous/#respond Tue, 11 Nov 2025 11:11:05 +0000 https://kapitaali.com/?p=3238 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: Alan MacSimoin

Anarkistit ovat yleensä melko hyviä luettelemaan asioita, joita vastustamme: kapitalismia, rasismia, uskonlahkolaisuutta, autoritaarisuutta ja niin edelleen. Olemme yleensä melko hyviä selittämään, miten kamppailu on parasta käydä: suora demokratia ja suora toiminta. Se, missä usein epäonnistumme, on sen selittäminen, mitä me loppujen lopuksi haluamme, ja kuulijoiden vakuuttaminen siitä, että se on realistinen vaihtoehto eikä utopistinen haave.

Liian monet anarkistit heittelevät vallankumouksellisia iskulauseita selittämättä, mitä ne tarkoittavat.

Esimerkkinä mainittakoon, että useimmat ihmiset ajattelevat, että valtio on maa, jossa he asuvat, esim. Irlanti. Ei siis ole paljon järkeä huutaa ”murskaa valtio” selittämättä ensin, mikä valtio on ja miksi haluamme lakkauttaa sen. Paitsi jos haluamme näyttää idiooteilta!

Samoin yhdessä työpaikan vessassa on iskulause, jossa lukee ”lakkauttakaa kaikki vankilat”. Ilman keskustelua siitä, mikä on rikos, mikä aiheuttaa rikollisuutta ja miksi uskomme, että useimmat syyt voidaan poistaa, kuulostamme hulluilta, jotka haluavat vain avata ovet raiskaajille, gangstereille ja murhaajille.

Jos haluamme, että meidät otetaan vakavasti, meidän on saatava ihmiset vakuuttuneiksi siitä, että sanomisissamme on järkeä.

Kiteytämme usein tavoitteemme kommunistisesta taloudesta ilman markkinoita tai rahaa iskulauseeseen ”jokaiselta kykyjen mukaan, jokaiselle tarpeen mukaan”. Tänä iltana yritän käynnistää keskustelun siitä, mitä tämä tarkoittaa ja miten se voisi toimia.

Aluksi hylkään kollektivistisen ajatuksen itsenäisten työpaikkojen ja paikkakuntien välisestä vaihdosta. Se saattoi olla järkevää silloin, kun tuotantovoimat olivat vasta alemmissa kehitysvaiheissaan, mutta nyt kapitalismi on luonut olosuhteet, jotka tekevät kommunistisesta taloudesta realistisen vaihtoehdon.

Niillä, jotka työpaikoilla tuottavat tavaroita, ei olisi mitään sananvaltaa siihen, miten nämä tavarat jaetaan tai käytetään — koska jos heillä olisi, heillä olisi omistusoikeus niihin, eikä se olisi sosialismia.

Koko yhteiskunta on välittömästi kaikkien sen jäsenten tuottamien työtuotteiden omistaja, eikä heillä ole mitään erityisiä oikeuksia siihen, mitä he ovat tuottaneet.

Anarkismissa tuotanto on yhteiskunnallista, eikä kukaan siis omista tuotantovälineitä, mukaan lukien maa ja kiinteät laitokset, kuten tehtaat, voimalaitokset tai kuljetuslaivastot.

Yhteiskunnallinen omistajuus ei perustuisi valtioon (tai kansallistamiseen) eikä edes kunkin työpaikan työvoiman yhteisomistukseen, vaan siihen, että tuotantovälineisiin ja niiden tuotteisiin ei olisi minkäänlaista yksinoikeutta käyttää ja valvoa niitä; ja se merkitsisi ostamisen ja myymisen, rahan, palkan ja kaikkien muiden vaihdannan luokkien täydellistä katoamista, mukaan luettuna yritykset itsenäisinä taloudellisina yksikköinä.

Hallinto — tai miksi ikinä haluammekaan kutsua elimiä, joille annamme tehtäväksi huolehtia jakelusta — jakaa sen osuuden, joka tarvitaan yleisiin palveluihin, kuten terveydenhuoltoon, koulutukseen, asumiseen, ulkomaanapuun ja niin edelleen, ja jättää loput jokapäiväiseen yksilölliseen kulutukseen.

Koska rahaa ei luonnollisesti ole, hallinnon yksilölliseen kulutukseen tarjoamat tavarat olisivat henkilöiden vapaasti ja maksutta käytettävissä.

Mutta mitä tapahtuu, kun tavaraa ei ole tarpeeksi? Eikö se olekin keskeinen kysymys? Syntyy konflikteja ja erimielisyyksiä. Pitäisikö meidän laittaa uusi katto kerrostalo A:n vai kerrostalo B:n päälle? Ja jos haluamme tehdä molemmat, meidän on ehkä käytettävä puutavaraa, joka on saatu kaatamalla puita alueelta, joka joidenkin mielestä pitäisi jättää koskemattomaksi, koska se on tärkeä paikalliselle ekosysteemille.

Erimielisyyksiä tulee siis olemaan, mutta erona on se, että pyrimme ratkaisemaan ne demokraattisesti pikemminkin kuin rikkaiden vallassaolon kautta.

Entä ”kysyntä ja tarjonta”?

Anarkistit eivät jätä huomiotta elämän tosiasioita, nimittäin sitä, että tiettynä hetkenä tiettyä asiaa tuotetaan niin paljon, että sitä halutaan kuluttaa tai käyttää.

Emme myöskään kiellä sitä, että eri yksilöillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita ja makuja.

Tätä ei kuitenkaan yleensä tarkoiteta ”kysynnällä ja tarjonnalla”. Yleisessä talouskeskustelussa tälle kaavalle annetaan usein tietty myyttinen luonne, joka jättää huomiotta sen taustalla olevat realiteetit, joita se heijastaa, sekä joitakin epäterveellisiä seurauksia. Ennen kuin keskustelemme ”kysynnästä ja tarjonnasta” anarkistisessa yhteiskunnassa, on siis syytä esittää muutamia huomioita ”kysynnän ja tarjonnan laista” yleensä.

Ensinnäkin, kuten historioitsija E.P. Thompson väitti, ”kysyntä ja tarjonta” edistää ”käsitystä, että korkeat hinnat olivat (kivulias) keino korjata puute, koska ne houkuttelivat tarvikkeita niukkuuden koettelemalle alueelle”. Tarjontaa eivät kuitenkaan houkuttele korkeat hinnat, vaan se, että heidän kukkarossaan on riittävästi rahaa korkeiden hintojen maksamiseen. Tyypillinen ilmiö pula-aikoina on, että se synnyttää työttömyyttä ja tyhjiä pyrkimyksiä; ostamalla välttämättömyystarvikkeita paisuneilla hinnoilla ihmiset lakkaavat ostamasta epäolennaisia tavaroita [aiheuttaen työttömyyttä] … Näin ollen niiden määrä, jotka pystyvät maksamaan kohonneita hintoja, vähenee kärsivillä alueilla, ja elintarvikkeita saatetaan viedä naapurialueille, jotka ovat vähemmän kärsimään joutuneita ja joilla työllisyys säilyy ja joilla kuluttajilla on vielä rahaa, jolla maksaa. Tässä järjestyksessä korkeat hinnat voivat itse asiassa vähentää tarjontaa eniten kärsineeltä alueelta.”
Kai anarkistinen kommunismi johtaisi vain siihen, että kysyntä ylittää tarjonnan?Yleinen väite on, että kommunismi johtaisi siihen, että ihmiset tuhlaisivat resursseja ottamalla enemmän kuin he tarvitsevat. Kropotkin totesi, että ”vapaa kommunismi … asettaa korjatut tai valmistetut tuotteet kaikkien saataville ja jättää jokaiselle vapauden kuluttaa ne haluamallaan tavalla omassa kodissaan”. [The Place of Anarchism in the Evolution of Socialist Thought, s. 7].

Mutta entä jos joku sanoo ”tarvitsevansa” kahdeksan makuuhuoneen luksusasunnon tai henkilökohtaisen jahdin? Yksinkertaisesti sanottuna työntekijöiden ei ehkä ”tarvitse” tuottaa tätä ”tarvetta” varten. Kuten brittiläinen synikalismin tutkija Tom Brown totesi, ”tällaiset asiat ovat yhteiskunnallisen työn tulosta….on epätodennäköistä, että joku ahne, itsekäs ihminen pystyisi huijaamaan telakan, joka on täynnä työntekijöitä, rakentamaan hänelle laivan vain omaa sikamaisuuttaan varten”. [Syndicalism, s. 51].

Siksi anarkistikommunistit eivät ole sokeita sille, että tuotteiden vapaa saatavuus perustuu todellisten yksilöiden todelliseen työhön — ”yhteiskunta” ei tarjoa mitään, vaan yksilöt tekevät yhteistyötä. Siksi sekä kuluttajan että tuottajan tarpeet otetaan huomioon. Tämä tarkoittaa, että jos mikään tehdas tai yksilö ei halua tuottaa tiettyä tilausta, tämä tilaus voidaan luokitella ”kohtuuttomaksi” vaatimukseksi — ”kohtuuton” tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kukaan ei suostu vapaasti tuottamaan sitä.

Nykyään on paljon esimerkkejä siitä, että vapaa pääsy ei johda väärinkäytöksiin. Otetaanpa vain kolme arkipäiväistä esimerkkiä: yleiset kirjastot, vesi ja jalkakäytävät.

Yleisissä kirjastoissa ihmiset voivat vapaasti istua ja lukea kirjoja koko päivän. Kuitenkin vain harva, jos kukaan, tekee niin. Ihmiset eivät myöskään aina ota kerrallaan ulos maksimimäärää kirjoja. He käyttävät kirjastoa tarpeen mukaan eivätkä tunne tarvetta maksimoida kirjaston käyttöä. Jotkut eivät käytä kirjastoa koskaan, vaikka se on ilmainen.

Vesihuollon osalta on selvää, että ihmiset eivät jätä hanoja päälle koko päiväksi, koska vesi toimitetaan usein ilmaiseksi tai kiinteää maksua vastaan.

Samoin jalkakäytävien kohdalla emme vietä vapaa-aikaamme kävelemällä kadulla ylös ja alas, koska se ei maksa meille mitään ylimääräistä.

Kaikissa näissä tapauksissa käytämme resursseja tarpeen mukaan. Miksi emme odottaisi samanlaisia tuloksia, kun muita resursseja tulee vapaasti saataville?

Vapaan saatavuuden vastaisessa väitteessä on yhtä paljon järkeä kuin väitteessä, jonka mukaan ihmiset matkustavat määränpäänsä ulkopuolella sijaitseviin pysäkkeihin, jos julkinen liikenne perustuu kiinteään maksuun! Ja vain idiootti matkustaisi pidemmälle kuin olisi tarpeen saadakseen ”vastinetta rahalle”.

Kapitalismin puolustajien mielestä maailma näyttää kuitenkin koostuvan tällaisista idiooteista. Olisi mielenkiintoista lähettää muutama näistä pelleistä jakamaan poliittisten puolueiden lentolehtisiä kadulla. Vaikka lentolehtiset ovat ilmaisia, on epätodennäköistä, että niitä jakavan henkilön ympärille muodostuisi väkijoukkoja, jotka vaatisivat mahdollisimman monta kappaletta lentolehtistä. Pikemminkin politiikasta tai ajankohtaisista asioista kiinnostuneet ottavat niitä, ja muut jättävät ne huomiotta.

Osa ongelmaa on se, että kapitalistinen taloustiede on keksinyt kuvitteellisen ihmistyypin, jonka tarpeet ovat rajattomat: ihmisen, joka haluaa aina vain enemmän ja enemmän kaikkea ja jonka tarpeet voitaisiin tyydyttää vain, jos myös resurssit olisivat rajattomat. Sanomattakin on selvää, että tällaista ihmistä ei ole koskaan ollut olemassa. Todellisuudessa halumme eivät ole rajattomat — ihmisillä on erilaisia makuja, ja harvoin haluamme kaikkea saatavilla olevaa, emmekä halua mitään asiaa enempää kuin on tarpeen tarpeidemme tyydyttämiseksi.

Anarkistikommunistit väittävät myös, että emme voi arvioida ihmisten ostotottumuksia kapitalismissa heidän toimintansa perusteella vapaassa yhteiskunnassa. Mainontahan ei ole olemassa siksi, että se kertoisi meille saatavilla olevista tuotteista, vaan pikemminkin siksi, että se luo tarpeita tekemällä ihmiset epävarmoiksi itsestään.

Jos näin ei olisi, mainonnan ei tarvitsisi alentua manipuloinnin tasolle, joka luo tuotteille vääriä persoonallisuuksia ja tarjoaa ratkaisuja ongelmiin, jotka mainostajat itse luovat.

Se voi olla tylyä, mutta mainonta perustuu epävarmuuden luomiseen, pelkojen hyväksikäyttöön ja rationaalisen ajattelun hämärtämiseen. Vieraantuneessa yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat hierarkkisen valvonnan alaisia, epävarmuuden tunteet sekä kontrollin ja vaikutusvallan puute ovat luonnollisia. Juuri näitä pelkoja mainonta moninkertaistaa — jos et voi saada todellista vapautta, voit ainakin ostaa jotain uutta. Mainonta on keskeinen keino saada ihmiset tyytymättömiksi siihen, mitä heillä on (ja keitä he ovat).

On naiivia väittää, että mainonnalla ei ole vaikutusta vastaanottajan psyykeen tai että markkinat vain vastaavat tarpeisiimme eivätkä yritä muokata ajatuksiamme. Mainonta luo epävarmuutta jokapäiväisistä asioista (miten pukeudumme, miltä näytämme…) ja synnyttää siten irrationaalisia ostohaluja, joita ei olisi olemassa vapaamielisessä kommunistisessa yhteiskunnassa.

Tässä on kuitenkin syvempi seikka, joka koskee kulutusta. Kapitalismi perustuu hierarkiaan eikä vapauteen. Tämä johtaa yksilöllisyyden heikkenemiseen sekä omakuvan ja yhteisöllisyyden menettämiseen. Molemmat näistä aistimuksista ovat syviä inhimillisiä tarpeita, ja kuluttajuus on usein keino, jolla ihmiset pääsevät eroon vieraantumisestaan itsestään ja muista (uskonto, ideologia ja huumeet ovat muita pakokeinoja). Siksi kapitalismissa tapahtuva kulutus heijastaa sen arvoja, ei mitään abstraktia ”ihmisluontoa”.

Tämä tarkoittaa, että kapitalismi tuottaa yksilöitä, jotka määrittelevät itsensä sen perusteella, mitä heillä on, eivät sen perusteella, keitä he ovat. Tämä johtaa kuluttamiseen kuluttamisen vuoksi, kun ihmiset yrittävät tehdä itsensä onnelliseksi kuluttamalla lisää hyödykkeitä.

Toisin sanoen anarkistisen yhteiskunnan kasvattamassa hyvin kehittyneessä yksilössä olisi vähemmän tarvetta kuluttaa kuin kapitalistisen yhteiskunnan keskivertoihmisellä. Tämä ei tarkoita sitä, että elämä anarkistisessa yhteiskunnassa olisi spartalaista ja vailla ylellisyyksiä, kaukana siitä. Väitän kuitenkin, että anarkokommunistisessa yhteiskunnassa ei tarvitsisi pelätä hillitöntä kulutusta, joka saa kysynnän jatkuvasti ylittämään tarjonnan.

Mitä tulee siihen, milloin investointeja tarvitaan, on selvää, että se perustuu tavaroiden kysynnän muutoksiin sekä kollektivistisessa että kommunistisessa anarkismissa. Bakuninin kollega James Guilliame esitti asian näin: ”Alueen kaikista kunnista kerättyjen tilastojen avulla tuotanto ja kulutus voidaan tieteellisesti tasapainottaa. Näiden tilastojen mukaisesti on myös mahdollista lisätä apua aloilla, joilla tuotanto on riittämätöntä, ja vähentää miesten määrää siellä, missä tuotantoa on liikaa.” [Bakunin anarkismista, s. 370]. Nykyään on järkevämpää puhua viivakoodien käytöstä kysynnän seurannassa.

On selvää, että investoinnit tuotannonaloihin, joilla on suuri kysyntä, ovat välttämättömiä, mikä käy helposti ilmi kerätyistä tilastoista. Tom Brown toteaa tämän itsestään selvän asian: ”Tavaroita tuotetaan nykyistä enemmän ja monipuolisemmin, sillä työläiset tuottavat mielellään erilaisia tavaroita ja uusia malleja. Nyt jos jotkut tavarat eivät ole suosittuja, ne jätetään hyllyille… Toisista, suositummista tavaroista kaupat tyhjenevät. On varmasti selvää, että apulainen vähentää epäsuositun linjan tilauksiaan ja lisää suositun linjan tilauksia.” [Syndicalism, s. 55].

Rahan lakkauttaminen on ikivanha unelma, jokaisen yhteiskunnallisen vallankumouksen radikaalein vaatimus vuosisatojen ajan.

400 EAA: Vaikka teillä ei ole rahaa, tulkaa veden ääreen. Ostakaa maissia ilman rahaa ja syökää. Ostakaa viiniä ilman rahaa ja maitoa ilman hintaa. (Jesaja).

1652: Ei saa olla ostamista ja myymistä … Jos joku mies tai perhe haluaa viljaa tai muita elintarvikkeita, hän voi mennä varastoon ja hakea niitä ilman rahaa. (Gerrard Winstantley).

Meidän ei pidä olettaa, että sen kohtalona on siis jäädä utopistiseksi unelmaksi. Nykyään tilanteessa on aivan uusi elementti: Runsaus.

Kaikki aiemmat yhteiskunnat ovat olleet säännöstely-yhteiskuntia, jotka ovat perustuneet ruoan, vaatteiden ja suojan niukkuuteen. Nykyaikainen maailma on myös niukkuuden yhteiskunta, mutta sillä on eräs ero. Nykypäivän puute on tarpeetonta, nykypäivän niukkuus on keinotekoista.

Aave kummittelee maailmassa, yltäkylläisyyden aave. Vain suunnitelmallisella tuhlauksella ja valtavassa mittakaavassa tapahtuvalla tuholla voidaan torjua yltäkylläisyyden pelottava uhka. Viinijärvet, voivuoret, autot, jotka on rakennettu hajoamaan alle 10 vuoden kuluttua jne.

Raha tarkoittaa säännöstelyä. Siitä on hyötyä vain silloin, kun on pulaa, jota säännöstellä. Kukaan ei voi ostaa tai myydä ilmaa: se on ilmaista, koska sitä on paljon. Ruoan, vaatteiden, suojan ja viihteen pitäisi olla ilmaista kuin ilma. Ainoa tekosyy rahan käytölle on se, että varallisuutta ei ole riittävästi – tämä ei ole pätevä tekosyy maailmassa, jossa tuotantovälineet on kehitetty sellaiselle tasolle, että kaikkien tarpeet voidaan tyydyttää.

Jos tekisimme luettelon kaikista niistä ammateista, jotka olisivat tarpeettomia rahattomassa maailmassa, töistä, joita ihmiset joutuvat nyt tekemään ja jotka ovat inhimillisesti katsoen täysin hyödyttömiä, voisimme aloittaa seuraavasti: Palkanmaksaja, veroasiamies, arvopaperinvälittäjä, vakuutusasiamies, lipunmyyjä, myyjä, kirjanpitäjä, peliautomaattien tyhjennysmies, teollisuusvakooja, pankinjohtaja.

Taloudellisten töiden luettelointi ei tietenkään lopeta jätteiden luettelointia. Kaikki tuotanto on nykyään puhtaasti voittoa tavoittelevaa. Voiton tavoittelu on usein täysin vastoin inhimillisiä tarpeita. ”Suunniteltu vanhentuminen” (suunnitelmallinen huonokuntoisuus), patenttijärjestelmän rajoittavat vaikutukset, kilpailevien yritysten tai kansakuntien päällekkäisten toimintojen aiheuttama ponnistelujen tuhlaaminen — nämä ovat vain muutamia tapoja, joilla voitot aiheuttavat hävikkiä.

Rahattomassa maailmassa työ olisi täysin erilainen asia. Työt, jotka ovat väistämättä epäterveellisiä tai epämiellyttäviä, kuten hiilikaivostyö, automatisoitaisiin tai työpaikkoja vaihdettaisiin niin, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä epämiellyttävää työtä koko loppuelämäänsä.

Kaikki maat eivät kuitenkaan siirry anarkistiksi kerralla. Vaikka nykyaikainen joukkoviestintä ja matkustamisen helpottuminen merkitsevät sitä, että vallankumouksen myönteiset kokemukset tunnetaan melko nopeasti suurimmassa osassa maailmaa, vallankumouksellisen liikkeen kasvu on silti epätasaista.

Miten selviämme siitä, että esimerkiksi Länsi-Eurooppa tekee vallankumouksen ja muu maailma ottaa sen jälkeen kiinni, kun se on saavuttanut vaikkapa Länsi-Euroopan vallankumouksen?

On yksi asia tehdä tavaroista ja palveluista, joita ei voi viedä (kuten sähkö, peruselintarvikkeet, asuminen, terveydenhuolto ja niin edelleen), ilmaisia — mutta jos kaikki on ilmaista, mikä estää Tescon kaltaisia kapitalisteja lähettämästä tänne kuorma-autojaan lastatakseen ilmaisia elintarvikkeitamme?

Ehdotan, että tarvitsemme tullipalvelun (tai jos haluamme kuulostaa radikaalimmalta, työntekijöiden tarkastusryhmän!) estämään tällaiset väärinkäytökset.

Tarvitsisimme rahaa myös kaupankäyntiin muiden kuin anarkististen maiden kanssa ja jopa lomailuun siellä. Tämä olisi kuitenkin hyvin pieni osa keskivertoihmisen jokapäiväistä talouselämää.

Tarvitsemamme raha voisi vanhentua muutaman vuoden kuluttua, jotta sillä ei voisi käydä sisäistä kauppaa eikä sitä voisi hamstrata.

Juuri tällaisiin kysymyksiin meidän pitäisi käyttää enemmän aikaa, jos haluamme siirtyä kapitalismin epäoikeudenmukaisuuden vastustamisesta sellaisen järjestelmän puolestapuhujiksi, jota ystävämme ja naapurimme pitävät realistisena mahdollisuutena.

 

Lähde: https://theanarchistlibrary.org/library/alan-macsimoin-anarchism-and-a-moneyless-economy

]]>
/anarkismi-ja-rahaton-talous/feed/ 0
Sosioekonomisen evoluution suunnan määrittelyä /sosioekonomisen-evoluution-suunnan-maarittelya/ /sosioekonomisen-evoluution-suunnan-maarittelya/#respond Thu, 06 Nov 2025 11:11:00 +0000 https://kapitaali.com/?p=1796 Lue lisää ...]]> Viime vuosina on muuttunut trendikkääksi esittää, että me elämme yhtä suurta paradigmanmuutosta kuin teollinen vallankumous. Lukemattomat äänet ovat väittäneet internetin olevan yhtä disruptiivinen kuin kirjapaino.

Ovatko nämä pelkkiä provokatiivisia analogioita vai onko näiden tapahtumien taustalla yhteinen prosessi?

Perustasolla nämä ovat väitteitä ihmistuottavuuden luonteesta, menetelmistämme organisoida tuo tuotanto, ja työkaluista jotka auttavat meitä organisaation strukturoinnissa. Sellaisten väitteiden arviointi täytyy siis perustua ymmärrykseen organisaatiorakenteiden evoluutiosta.

Nichen rakentaminen

Lorenzin mielestä maailma oli tiedettävissä, mutta tiedettävissä tietäjän kategorioiden avulla, joita evoluutio muokkaa. Joten luonnonvalinnan kautta tapahtuva evoluution adaptaatio johtaa osittaiseen vastaavuuteen, eräänlaiseen isomorfismiin maailman rakenteen ja tietäjän organisaation välillä. Tämän perusteella organismit eivät muodosta teorioita maailmasta, ne ovat teorioita maailmasta. [oma korostus] — Sam Bowles lainaa Conrad Lorenzia

Ekologinen ympäristö ei ole läheskään yhtä luonnollinen kuin me luulemme. Todellisuudessa se on yhdistelmä aktiivisia toimia useilta organisaatioilta, joilla rakennetaan nichejä millä parantaa heidän omia näkymiään selviytyä ja lisääntyä.

Nichen rakennus ei ole ekologiaan rajoittunut ilmiö. Organismi itsessään on rakennettu niche. Se on geneettisen materiaalin rakentama niche itselleen. Biologiset organismit ovat kirjaimellisesti ekologisia ympäristöjä, jotka ovat kehittyneet DNA:n ympärille.

Ihmisorganismin tapauksessa nichen rakennus tapahtuu ympärillämme näkemämme yhteiskunnan muodossa, ja tuo yhteiskunta ilmentää samanlaista isomorfismia joka ylläolevassa lainauksessa kuvailtiin. Ihmiskunta on emergentti ja siihen liittyy teoria, joka kytkee yhteen ihmisorganismin ja ulkoisen maailman.

Ihmisorganismin tapauksessa nichen rakentaminen saa ympärillämme näkemämme yhteiskunnan muodon, ja että yhteiskunta esittää samaa isomorfismia josta yllämainitussa lainauksessa puhuttiin. Ihmissivilisaatio on emergentti ja ilmentää teoriaa, joka kytkee ihmisorganismin sen ulkoiseen maailmaan. Missä määrin ihmisyhteisö sitten ilmaiseekin uskottavaa maailman teoriaa, siten se kukoistaa.

Nichen rakentaminen edistää selviytymistä bufferoimalla organismin ympäristöstään. Aivan kuten DNA käyttää biologista kehoa eristämään itsensä ulkoiselta selektiopaineelta, niin myös ihmissivilisaatio palvelee puskurina ihmisorganismille ympäristön selektiopaineelta.

Kuitenkin, jos/kun jokainen kehittyy kohti suurempaa kompleksiivisutta ja kyvykkyyttä, jokainen luo uusia paineita — sekä sisäisiä että ulkoisia. Ulkoisesti kyvykkäämpi evoluution kone vaatii hedelmällisempää ympäristöä itsensä elättämiseksi. Sisäisesti monimutkaisemmat evoluution koneet vaativat kehittyneempiä tapoja sovitella omaa monimutkaisuuttaan.

Tästä perspektiivistä me voimme tulkita tämän tekstin alussa olevia väitteitä viittauksina rakennettuun nicheen, joka kehittyy kohti suurempaa monimutkaisuutta. DNA kehitti T-solut, punasolut ja aivojen välittäjäaineet. Ihmiset ovat kehittäneet kielen, rahan ja informaatioteknologian.

Loppuosa tästä tekstistä käsittelee yhteisiä teemoja, jotka ovat käyneet ilmi näiden mekanismien viimeaikaisessa evoluutiohistoriassa, mm.:

  • miten ne vaikuttavat itseorganisoituvien yhteiskunnallisten rakenteiden muodostukseen
  • miten nuo strukturoidut yhteiskunnat kehittyvät kohti niiden sisäisiä ja ulkoisia rajoja
  • dynaaminen tasapaino muutoksen ja stabiiliuden välillä, innovaation ja konservatismin välillä, sopeutumisen ja selviämiskyvyn välillä
  • miten tuo dynaaminen tasapaino vastaa organisaation kyvykkyyksien ja rajoitteiden väliseen epäsuhtaan

Eri koordinointimekanismille yhteisien dynamiikkojen ymmärtämisen tulisi sallia meille paremmin ymmärtää nykyistä siirtymää asianmukaisessa kontekstissa, ja näin paremmin ennustaa sitä suuntaa jonne nykyinen siirtymä meidät saattaa viedä.

Selvennyksiä

Ennen kuin hyppään syvään päätyyn, hieman selvennystä:

Käytän ympäri tätä tekstiä usein termiä “yhteiskunta”. Käyttöni ei oleta minkäänlaista määritelmää. Meidän tarkoituksiimme, yhteiskunta viittaa toisiinsa kytkeytyneeseen ja dynaamisesti kytkeytyneeseen populaatioon.

Toiseksi, tässä seuraa hahmontunnistusharjoitus. Taroivte on kehittää viitekehys, jonka avulla organisoida tulevaa tarkastelua. Tätä tekstiä ei ole tarkoitettu lopulliseksi selitykseksi kaikesta ihmishistoriasta. Sen verran tulisi olla selvää. En halua rohkaista kommenttejanne tai kritiikkiänne. Kuitenkin toivon, että pidätte mielessä tekstin aiotun tarkoituksen ja säädätte palautettanne sen mukaan.

Jatkakaamme…

Neljä koordinaatioparadigmaa

Sarjassa aiempia postauksia minä kehitin (teidän palautteenne avulla) viitekehyksen, jossa luonnostellaan neljä taloudellisen vaihdannan muotoa (ĺue: arvoa luovaa vaihdantaa):

Suhdetalouslukukelvoton vaihdanta toistensa tuntevien osapuolten välillä
Poliittinen talousluettavissa oleva vaihdanta toistensa tuntevien osapuolten välillä
Transaktiotalousluettavissa oleva vaihdanta tuntemattomien osapuolten välillä
Huomiotalouslukukelvoton vaihdanta tuntemattomien osapuolten välillä

On olemassa selkeä historiallinen trendi näiden neljän koordinaatiomuodon suhteen, joka sallii meidän käyttää uudelleen mallia omiin tarkoituksiimme…

Suhdetalous

Esihistoriallinen ihminen olisi hahmottanut vain suhdetalouden. Ennen maanviljelyn tuloa ja paikallaan pysyvien sivilisaatioiden muodostumista kaikki ”taloudellinen” käyttäytyminen oli järjestetty suhteellisesti.

Suhdetaloudelle oli ominaista suhteellinen tasa-arvo ja yleinen rakenteen puute.

Esihistoriallisen ihmisen käytettävissä olleet koordinointitavat olivat täysin epävirallisia. Pienissä heimoryhmissä kaikilla yksilöillä oli vastavuoroiset suhteet toisiinsa. Tuotannollinen toiminta organisoitiin yhteistyössä, ja tuotannollisen toiminnan hedelmät jaettiin sosiaalisten normien ja tapojen mukaisesti.

Poliittinen talous

Kun paimentolaisheimot alkoivat maatalouden vallankumouksen aikoihin muodostaa paikallaan pysyviä sivilisaatioita, syntyi uusia organisatorisia periaatteita.

Poliittinen talous on se, jonka tunnemme historiankirjoissa kuvattujen ”suursivilisaatioiden” perusteella. Suurimman osan kirjatusta historiasta ihmisyhteiskunta oli järjestäytynyt pääasiassa poliittisen koordinoinnin avulla. Näille yhteiskunnille oli ominaista hierarkkisten instituutioiden kautta projisoitu todellinen valta. Yksilöt saivat valtaa nimenomaisen aseman kautta virallisissa byrokratioissa.

Vaikka suuri osa tuotannosta säilyi edelleen suhteellisissa yksiköissä (suurperheet, pienet yhteisöt), suhteellinen yksikkö oli nyt upotettu uuteen todellisuuteen, joka oli kasvanut sen ympärille. Suuremmissa sivilisaatioissa — jotka maatalous mahdollisti — yksilöt eivät enää voineet luottaa yksinomaan jaettuihin normeihin sosiaalisen käyttäytymisen välittäjinä. Välittömän yhteisön ulkopuolelle ulottuvaa toimintaa välittivät virallisten instituutioiden määrittelemät käyttäytymissäännöt. Tuotannollista toimintaa ja resurssien jakamista välitti myös hierarkkinen sosiaalinen rakenne.

Transaktiotalous

Poliittiset taloudet hallitsivat maailmaa tuhansia vuosia. Vasta parinsadan viime vuoden aikana transaktioparadigma on noussut vallitsevaksi talouden koordinointitavaksi.

Transaktiotaloudelle on ominaista hajautettu itseorganisoituva rakenne. Valta ja vaikutusvalta riippuvat resurssien, pääasiassa rahoituspääoman, saatavuudesta.

Suurin osa taloudellisesta toiminnasta koordinoidaan persoonattomien markkinoiden kautta. Resurssien tuotanto ja jakelu on hajautettua ja sitä välittävät itsesäätyvät hinnoittelumekanismit.

Korrelaatioita

Myönnettäköön, että kaikki edellä mainitut asiat on kuvattu hyvin karkeasti. Niille, jotka ovat kiinnostuneita yksityiskohtaisista historiallisista esimerkeistä kustakin paradigmasta, suosittelen David Graeberin teosta Debt – The First 5000 Years, josta olen kirjoittanut arvion. Erotteluni relationaalisen, poliittisen ja transaktiotalouden välillä ovat suunnilleen samansuuntaista kuin Graeberin erottelut kommunismin, hierarkian ja vaihdon välillä.

Valitettavasti Graeber ei koskaan rakenna käsitteellistä arkkitehtuuria tuon perusluonnoksen ympärille, vaan jättää lukijoiden tehtäväksi poimia omat mallinsa hänen esittelemästään laajasta historiallisesta todistusaineistosta. Tämän postauksen loppuosassa alan hahmottelemaan käsitteellisen telineen ensimmäisiä kerroksia, niin kuin minä ne näen. Kuten olette varmasti arvanneet, aion lopulta sisällyttää neljännen kategorian (huomiotalous), jolle Graeber ei tarjoa rinnakkaista käsitettä. Tämän neljännen paradigman tunnustamatta jättäminen on todennäköisesti tärkein syy sille, miksi Graeber näyttää suosivan näin anakronistista kantaa.

Sen jälkeen, kun olen luonut yleisen mallin tässä postauksessa, käsittelen tulevissa postauksissa paradigmojen välisessä kilpailussa ilmenevää kilpailudynamiikkaa, joka osoittautuu erityisen mielenkiintoiseksi, kun sitä sovelletaan nykyiseen siirtymään kohti huomiotaloutta.

Evoluution kehitys

Alla on havainnollistettu tähän mennessä kuvattua mallia (rationalisointia ja erikoistumista koskevia nuolia käsitellään myöhemmin):

The Arc of Socioeconomic Evolution

Ihmissivilisaatio muotoutuu ensin suhteisiin perustuvissa heimoissa, ja se pysyy siinä tilassa melko pitkään. Siirtyminen poliittiseen talouteen alkaa samoihin aikoihin kuin maanviljelysvallankumous ja paikallaan pysyvien väestöjen syntyminen. Molemmat näistä ominaisuuksista — maantieteellinen kiinteys ja maanviljelyn kehittyminen — synnyttivät väestönkasvun, joka oli mahdollista nomadisen elämäntavan avulla:

 Siirtyminen maatalouden elintarviketuotantoon tuki tiheämpää väestöä, mikä puolestaan tuki suurempia paikallaan pysyviä yhteisöjä, tavaroiden ja työkalujen kerääntymistä ja erikoistumista uuden työn eri muotoihin. Suurempien yhteisöjen kehittyminen johti erilaisten päätöksentekokeinojen ja valtiollisen organisaation kehittymiseen. Elintarvikeylijäämät mahdollistivat sellaisen yhteiskunnallisen eliitin kehittymisen, joka ei muuten harjoittanut maataloutta, teollisuutta tai kauppaa, vaan hallitsi yhteisöjään muilla keinoin ja monopolisoi päätöksenteon. [wikipedia]

Vaikka ihmiskunnan sivilisaatiot alkoivat kokeilla velkaa ja rahaa jo tuhansia vuosia ennen teollista vallankumousta, suuri osa näistä varhaisista kokeiluista oli pelkkiä umpikujaan johtaneita kokeiluja. Transaktiomarkkinat saavuttivat itseään jatkavan ja ylläpitävän käännekohdan vasta parinsadan viime vuoden aikana. Tämä siirtymävaihe vastaa suunnilleen teollista vallankumousta.

On myönnettävä, että kriteerit ”itseään jatkava” ja ”itseään ylläpitävä” ovat subjektiivisia. On kuitenkin perusteltua sanoa, että teollinen vallankumous merkitsi siirtymistä pois markkinoista, jotka olivat ensisijaisesti poliittisesti suuntautuneen vuokran kiskonnan välineitä, kohti markkinoita, joita ohjaavat ensisijaisesti markkinavoimat. Poliittisesti motivoituneita markkinainterventioita on varmasti edelleen olemassa myös nykyään, mutta hallitusten kyky manipuloida markkinoita aiheuttamatta massiivisia tahattomia seurauksia on jatkuvasti vähentynyt. Toisin sanoen hallituksista on tullut vähemmistötoimijoita.

Stimulus

Mikä saa aikaan yksittäisten paradigmojen välillä tapahtuvat vaihemuutokset?

Kussakin paradigmassa saavutettavissa oleva mittakaava ja monimutkaisuus on toiminnallisesti rajoitettu. Kussassakin paradigmassa käytettävissä olevat koordinointimekanismit ovat rajalliset:

  • niiden kyky välittää sisäistä monimutkaisuutta
  • niiden kyky edistää teknologisia ratkaisuja ympäristön asettamiin rajoituksiin.

Kun kasvu ja kehitys etenevät tietyssä paradigmassa, paine olemassa oleviin koordinointimekanismeihin kasvaa ja vikoja alkaa muodostua. Ilman uusia välineitä toinen kahdesta lopputuloksesta on väistämätön:

  1. Sisäisen koordinoinnin epäonnistuminen sabotoi tulevaa kasvua.
  2. Hallitsemattomasta laajenemisesta tulee syöpä ja se törmää ympäristön asettamiin rajoihin.

Romahdus

Molemmat tapaukset kuvaavat eräänlaista romahdusta. Joseph Tainter on kuvannut ensimmäistä tyyppiä ja väittänyt, että yhteiskunnat romahtavat, kun ne kohtaavat ongelmia, joita ne eivät pysty ratkaisemaan:

Tainter väittää, että yhteiskuntien kestävyys tai romahdus on seurausta ongelmanratkaisuinstituutioiden menestyksestä tai epäonnistumisesta ja että yhteiskunnat romahtavat, kun niiden investoinnit sosiaaliseen monimutkaisuuteen ja niiden ”energiasubventiot” saavuttavat pisteen, jossa marginaalituotto vähenee. Hänen mukaansa yhteiskunta romahtaa, kun se menettää nopeasti merkittävän osan monimutkaisuudestaan. [wikipedia]

Romahdus on tässä tapauksessa pysähtyneisyyttä tai hajoamista. Kun sosiaalinen infrastruktuuri on ylittänyt tietyt rajat, se tuottaa enemmän kustannuksia kuin hyötyjä ja alkaa hajota. Dramaattisissa tapauksissa seuraa kaaoksen kausi, ja väestö palaa yksinkertaisempaan elämäntapaan, kunnes uusi paradigma kehittyy.

Jared Diamond on käsitellyt toista tilannetta, romahdusta ympäristön ehtymisen seurauksena. Vaikka en olekaan tutustunut Diamondin koko työhön, vaikutelmani on, että hänen tutkimansa romahdukset ovat vielä tuhoisampia. Kun ympäristörajoitteet ylittyvät, seuraa yleensä täydellinen romahdus, joka johtaa kokonaisten populaatioiden kuolemaan.

Tämä toisenlainen romahdus voi johtua epäsuorasti ensimmäisenlaisen romahduksen puutteista. Esimerkiksi resurssien ehtyminen voidaan välttää, jos on olemassa asianmukaiset säännöstelymekanismit. Vastaavasti tehokkaita signaalimekanismeja voidaan käyttää hälyttämiseen ja ratkaisujen etsimiseen. Kun valmiuksia ei ole, väestöt ryntäävät holtittomasti kohti ympäristön romahdusta.

Vallankumous

Onneksi romahdus ei ole ainoa mahdollisuus. Jos seuraavan paradigman siemeniä voidaan kylvää etukäteen, teknologiset ja sosioekonomiset vallankumoukset voivat saada vauhtia reaktioina nykyisessä paradigmassa ilmeneviin säröihin. Kuten edellä todettiin, siirtyminen relationaalisesta taloudesta poliittiseen talouteen tapahtui samanaikaisesti maatalouden vallankumouksen kanssa. Samoin siirtyminen poliittisesta taloudesta transaktiotalouteen tapahtui samanaikaisesti teollisen vallankumouksen kanssa (kehittyneissä maissa). Molemmissa tapauksissa parin kumpikin osapuoli vaatii toista. Uudet koordinointiteknologiat mahdollistavat uudet sosioekonomiset paradigmat, ja niiden käyttöönottoa edistää uusien teknologioiden tuoma lisääntyvä monimutkaisuus. Vastaavasti uusien teknologioiden keksimistä ja levittämistä helpottavat kehittyvät sosioekonomiset paradigmat.

Sosiaalisen teknologian stäkki

Tässä vaiheessa on syytä käsitellä erästä hienovaraista väärinkäsitystä. Olisi helppoa lukea ”vallankumous” aikaisemman kumoamiseksi. Itse asiassa käytämme termiä geopoliittisessa kontekstissa juuri näin. Esimerkiksi Ranskan vallankumous ja Amerikan vallankumous olivat väkivaltaisia konflikteja, joihin liittyi vanhojen järjestelmien kaataminen ja täysin uusien järjestelmien syntyminen.

Sosiaaliset vallankumoukset ovat luonteeltaan erilaisia. Huomattakoon, että edellisessä jaksossa vallankumousta tarjotaan vastakohtana romahdukselle.

Poliittisen talouden syntyminen ei (välttämättä) merkinnyt suhteellisten yhteisöjen väkivaltaista hajoamista. Päinvastoin, hierarkkisten rakenteiden on alun perin täytynyt muodostua relationaalisissa yhteisöissä. Samoin transaktiomarkkinoiden syntyminen ei ole tapahtunut samaan aikaan poliittisten instituutioiden väkivaltaisen kaatumisen kanssa. Pikemminkin olemassa olevat poliittiset byrokratiat loivat markkinat keinona lisätä vaikutusvaltaansa.

Vierekkäisten paradigmojen välille lopulta kehittyvää vastakkainasettelua luonnehtii pikemminkin häiriön moderni määritelmä kuin vallankumouksen perinteinen merkitys.

Siirtymät

Näin ollen siirtyminen yhdestä paradigmasta ei merkitse laajamittaista muutosta, vaan pikemminkin kiihtyvää muutosta marginaalissa. Aikaisemmat organisointitavat saattavat vähitellen menettää vaikutusvaltaansa, mutta pysyvät silti yhä heikentyneessä määrin vallalla. Historialliset tapahtumat, jotka määrittelemme siirtymävaiheiden rajaksi, ovat oikeastaan vain käännekohtia. John Hagelin terminologiaa lainatakseni: tällaiset tapahtumat ovat vain merkkejä siitä, että ydintä ollaan vetämässä kohti reunaa.

Jos havainnollistaisimme evoluutiokaaren kolmiulotteisesti, se saattaisi näyttää jotakuinkin vaeltavalta hiekkadyyniltä — pyrstö kutistuu vähitellen, kun taas etureuna kasvaa, kun se pyyhkäistään eteenpäin neitseelliselle alueelle.

Dialektinen kilpailu syntyy vasta, kun lapsen paradigma kasvaa niin suureksi, että se uhkaa vanhempaa. Lisäksi dialektiikka itsessään on viime kädessä ontto. Riippumatta siitä, millaista kilpailua kehittyy, lapsi ei voi tuhota vanhempaa murskaamatta omaa perustaansa…

Perusta

Jokainen peräkkäinen paradigma rakentuu edellisillä kausilla rakennetulle perustalle. Poliittisten instituutioiden ideologiset pilarit rakentuvat sosiaalisille normeille, jotka on alun perin luotu relationaalisessa kontekstissa. Transaktiomarkkinat versovat vain poliittisten hierarkioiden valmistelemalla maaperällä.

Ilman tarvittavaa perustaa myöhemmät paradigmat eivät ole saavutettavissa. Kuten Graeber huomauttaa, rahan spontaani syntyminen alkukantaisesta vaihtokaupasta on myytti. Yhteisölliset metsästäjä-keräilijät olisivat olleet hämmentyneitä — ja todennäköisesti vastustaneet rajusti — ajatusta taloudellisesta vaihdosta tapojen ja rituaalien ulkopuolella.

Tämä on todellisuus, jonka kehitysyhteistyön taloustieteilijät, ylifilantroopit ja kunnianhimoiset teknokraatit havaitsevat aivan liian usein. Hyvää tarkoittavat pyrkimykset luoda markkinasuuntautuneita instituutioita kehitysmaihin ovat jatkuvasti tuottaneet pettymyksen. Tehokkaat markkinat edellyttävät paitsi hyvin kehittyneitä instituutioita myös yhteensopivien normien ja etiikan kulttuuria. Ilman näitä perusteita markkinat tuottavat vain entistä tehokkaampaa korruptiota [ks. lisää tästä tuoreesta Econtalk-podcastista].

Sosioekonomiset paradigmanmuutokset

Tutustutaanpa syvällisemmin tähän mennessä käsiteltyjen kahden siirtymävaiheen erityispiirteisiin. Yllä olevassa kuvassa nimesin ne rationalisoinniksi ja erikoistumiseksi. Huomaamme, että kumpikin on reaktio erityisiin paineisiin — yltäkylläisyyteen ja niukkuuteen — jotka syntyivät aikaisemmassa paradigmassa.

Rationalisointi

Määritelmä: tehdä järkeväksi tai järjen mukaiseksi.

Rationalisointi tarkoittaa tässä yhteydessä prosessia, jossa aiemmin epäviralliseen yhteiskuntaan tuodaan selkeä rakenne. Se, mitä suhteellisista heimoista puuttui, oli yksinkertaisesti vakaus. Muodollisuuden puuttumisessa on tiettyä utopistista vetovoimaa, mutta se myös heikentää edistystä. Nomadiheimot pystyivät tuottamaan vain niin paljon teknologiaa kuin ne pystyivät kuljettamaan. Lisäksi riippuvuus implisiittisistä normeista rajoitti relationaaliset ryhmät mittakaavaan, jossa ubiikkisuhteita voitiin ylläpitää (Dunbarin luku +/-).

Rationalisointi edellytti implisiittisten sosiaalisten normien virallistamista ja siten eksplisiittisten normien tuottamista. Tällaisen käyttäytymissäännön ansiosta yksilöt voisivat odottaa muilta johdonmukaista käyttäytymistä kontekstista riippumatta. Juuri tämä kontekstista riippumaton normi olisi mahdollistanut sen, että populaatiot olisivat voineet kasvaa aiempia rajoja suuremmiksi.

Tuhansien vuosien kuluessa yhä suurempi mittakaava ja monimutkaisuus olisi vaatinut yhä selkeämpää rakennetta, mikä puolestaan olisi mahdollistanut yhä suuremman mittakaavan. Ja juuri vakaa, jäsennelty ja väkirikas sivilisaatio muodosti perustan seuraavalle muutokselle.

Erikoistuminen

Erikoistumisella tarkoitetaan työvoiman jakamista ja sitä, että eri ryhmät voivat keskittyä kehittämään asiantuntemusta tietyissä tehtävissä.

Erikoistuminen voi syntyä vain rationaalisen yhteiskuntarakenteen sisällä. Ennen vakaiden poliittisten talouksien syntymistä erikoistuminen olisi ollut vaarallista. Jos erikoistuu — luopuu omavaraisuudestaan — ja yhteiskuntarakenne osoittautuu epäluotettavaksi, voi nähdä nälkää. Mitä suuremmassa määrin olet riippuvainen eloonjäämisesi kannalta toisistaan riippumattomista tahoista, sitä enemmän vaadit varmuutta siitä, että vallitseva status quo ei yhtäkkiä häiriinny.

Jos voit luottaa siihen, että lähipiirisi ulkopuoliset ihmiset toimivat ennakoitavasti, tuottavien toimintojen maailma laajenee huomattavasti. Erikoistuminen tuo kuitenkin myös kiilan hierarkkiseen yhteiskuntaan. Kun yksilöt erikoistuvat, heistä tulee valitsemillaan aloilla asiantuntijoita, jotka ovat hierarkiassa heidän yläpuolellaan olevia ihmisiä pätevämpiä. Mitä enemmän erikoistuminen lisääntyy, sitä hankalammaksi tämä ongelma muuttuu. Taloudet, jotka ovat sekä pitkälle erikoistuneita että hyvin erilaisia (syviä ja laajoja), muuttuvat lopulta hallitsemattomiksi. Hierarkiasta tulee parhaimmillaan voimaton ja pahimmillaan tuhoisa.

Tässä vaiheessa hajautetuista markkinoista tulee välttämättömyys.

Lähde:

http://onthespiral.com/charting-course-of-socioeconomic-evolution

]]>
/sosioekonomisen-evoluution-suunnan-maarittelya/feed/ 0
CopyLeft: Pragmaattista idealismia /copyleft-pragmaattista-idealismia/ /copyleft-pragmaattista-idealismia/#respond Sat, 01 Nov 2025 11:11:41 +0000 https://kapitaali.com/?p=2586 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: Richard Stallman

Kaikki ihmisen tekemät päätökset perustuvat hänen arvoihinsa ja tavoitteisiinsa. Ihmisillä voi olla monia erilaisia tavoitteita ja arvoja; maine, liikevoitto, rakkaus, selviytyminen, hauskanpito ja vapaus ovat vain joitakin tavoitteita, joita hyvällä ihmisellä voi olla. Kun tavoite on periaatteellinen, kutsumme sitä idealismiksi.

Työtäni vapaiden ohjelmistojen parissa motivoi idealistinen tavoite: vapauden ja yhteistyön levittäminen. Haluan rohkaista vapaiden ohjelmistojen leviämistä, korvata yhteistyötä estävät omistusoikeudelliset ohjelmistot ja siten parantaa yhteiskuntaamme.

Tämä on perussyy siihen, miksi GNU General Public License on kirjoitettu niin kuin se on: copyleft-lisenssinä. Kaiken GPL:n piiriin kuuluvaan ohjelmaan lisätyn koodin on oltava vapaata ohjelmistoa, vaikka se olisi erillisessä tiedostossa. Annan koodini käytettäväksi vapaissa ohjelmissa, enkä käytettäväksi omistusoikeudellisissa ohjelmissa, jotta kannustaisin muita ohjelmistoja kirjoittavia ihmisiä tekemään niistä myös vapaita. Ajattelen, että koska omistusoikeudellisten ohjelmistojen kehittäjät käyttävät tekijänoikeuksia estääkseen meitä jakamasta, me yhteistyöhön osallistujat voimme käyttää tekijänoikeuksia antaaksemme muille yhteistyöhön osallistujille oman etunsa: he voivat käyttää koodiamme.

Kaikilla GNU GPL:ää käyttävillä ei ole tätä tavoitetta. Monta vuotta sitten erästä ystävääni pyydettiin julkaisemaan uudelleen copyleft-ohjelma ei-copyleft-ehdoin, ja hän vastasi suunnilleen näin:

“Joskus työskentelen vapaiden ohjelmistojen parissa, joskus taas omien ohjelmistojen parissa — mutta kun työskentelen omien ohjelmistojen parissa, odotan saavani palkkaa.”

Hän oli halukas jakamaan työnsä yhteisön kanssa, joka jakaa ohjelmistoja, mutta ei nähnyt mitään syytä antaa avustusta yritykselle, joka valmistaa tuotteita, jotka eivät kuuluisi yhteisöömme. Hänen tavoitteensa oli erilainen kuin minun, mutta hän päätti, että GNU GPL oli hyödyllinen myös hänen tavoitteensa kannalta.

Jos haluat saada jotain aikaan maailmassa, idealismi ei riitä — sinun on valittava menetelmä, joka toimii tavoitteen saavuttamiseksi. Toisin sanoen sinun on oltava ”pragmaattinen”. Onko GPL pragmaattinen? Katsotaanpa sen tuloksia.

Mieti GNU C++:aa. Miksi meillä on ilmainen C++-kääntäjä? Vain siksi, että GNU GPL:n mukaan sen piti olla ilmainen. GNU C++:n kehitti teollisuuden yhteenliittymä MCC lähtien GNU C -kääntäjästä. MCC tekee työstään yleensä niin omistusoikeudellista kuin mahdollista. Mutta he tekivät C++ -kääntäjän etuosasta vapaan ohjelmiston, koska GNU GPL:n mukaan se oli ainoa tapa julkaista se. C++ -kääntäjän etuosa  sisälsi monia uusia tiedostoja, mutta koska ne oli tarkoitus linkittää GCC:n kanssa, GPL koski niitä. Yhteisömme saama hyöty on ilmeinen.

NeXT halusi alun perin tehdä tästä kääntäjän etuosasta omistusoikeuden alaisen; he ehdottivat, että se julkaistaisiin tiedostoina ja että käyttäjät saisivat linkittää ne muuhun GCC:hen, koska he ajattelivat, että näin voitaisiin kiertää GPL:n vaatimukset. Mutta lakimiehemme sanoi, että tämä ei olisi kiertänyt vaatimuksia, eikä se ollut sallittua. Ja niin he tekivät Objective C -kääntäjän etuosasta vapaan ohjelmiston.

Nämä esimerkit tapahtuivat vuosia sitten, mutta GNU GPL tuo meille edelleen lisää vapaita ohjelmistoja.

Monet GNU-kirjastot kuuluvat GNU Lesser General Public License -lisenssin piiriin, mutta eivät kaikki. Yksi GNU-kirjasto, joka kuuluu tavallisen GNU GPL:n piiriin, on Readline, joka toteuttaa komentorivin muokkauksen. Kerran sain tietää eräästä ei-vapaasta ohjelmasta, joka oli suunniteltu käyttämään Readlinea, ja kerroin kehittäjälle, että tämä ei ole sallittua. Hän olisi voinut poistaa komentorivimuokkauksen ohjelmasta, mutta hän itse asiassa julkaisi sen uudelleen GPL:n alaisuudessa. Nyt se on vapaa ohjelmisto.

Ohjelmoijat, jotka kirjoittavat parannuksia GCC:hen (tai Emacsiin, tai Bashiin, tai Linuxiin, tai mihin tahansa GPL:n piiriin kuuluvaan ohjelmaan), ovat usein yritysten tai yliopistojen palveluksessa. Kun ohjelmoija haluaa palauttaa parannuksensa yhteisölle ja nähdä koodinsa seuraavassa julkaisussa, pomo saattaa sanoa: ”Hetkinen – koodisi kuuluu meille! Emme halua jakaa sitä; olemme päättäneet tehdä parannetusta versiostasi suojatun ohjelmistotuotteen.”

Tässä kohtaa GNU GPL tulee apuun. Ohjelmoija osoittaa pomolle, että tämä oma ohjelmistotuote rikkoisi tekijänoikeuksia, ja pomo tajuaa, että hänellä on vain kaksi vaihtoehtoa: julkaista uusi koodi vapaana ohjelmistona tai olla julkaisematta sitä lainkaan. Lähes aina hän antaa ohjelmoijan tehdä niin kuin hän oli koko ajan aikonut, ja koodi otetaan mukaan seuraavaan julkaisuun.

GNU GPL ei ole Mr. Nice Guy. Se sanoo ei joihinkin asioihin, joita ihmiset joskus haluavat tehdä. On käyttäjiä, jotka sanovat, että tämä on huono asia — että GPL ”sulkee pois” joitakin omistusoikeudellisten ohjelmistojen kehittäjiä, jotka ”on saatava mukaan vapaiden ohjelmistojen yhteisöön”.

Emme kuitenkaan sulje heitä pois yhteisöstämme, vaan he päättävät olla tulematta. Heidän päätöksensä tehdä ohjelmistot omaksi on päätös pysyä yhteisömme ulkopuolella. Yhteisöömme kuuluminen tarkoittaa liittymistä yhteistyöhön kanssamme; emme voi ”tuoda heitä yhteisöön”, jos he eivät halua liittyä.

Se, mitä voimme tehdä, on tarjota heille kannustin liittyä. GNU GPL on suunniteltu niin, että olemassa olevat ohjelmistomme tarjoavat kannustimen: ”Jos teet ohjelmistasi vapaita, voit käyttää tätä koodia.” Se ei tietenkään voita kaikkia, mutta välillä se voittaa.

Omistusoikeudellisten ohjelmistojen kehittäminen ei edistä yhteisöämme, mutta sen kehittäjät haluavat usein saada meiltä avustuksia. Vapaiden ohjelmistojen käyttäjät voivat tarjota toisille vapaiden ohjelmistojen kehittäjille egon pöyhistelyä — tunnustusta ja kiitollisuutta — mutta voi olla hyvin houkuttelevaa, kun yritys sanoo sinulle: ”Anna meidän vain laittaa pakettisi meidän omaan ohjelmaamme, niin ohjelmasi on monien tuhansien ihmisten käytössä!” Houkutus voi olla voimakas, mutta pitkällä aikavälillä meidän kaikkien on parempi vastustaa sitä.

Kiusausta ja painostusta on vaikeampi tunnistaa, kun ne tulevat epäsuorasti, vapaiden ohjelmistojen organisaatioiden kautta, jotka ovat omaksuneet omistusoikeudellisia ohjelmistoja suosivan politiikan. X Consortium (ja sen seuraaja Open Group) tarjoaa esimerkin: omistusoikeudellisia ohjelmistoja valmistavien yritysten rahoittamana ne pyrkivät vuosikymmenen ajan taivuttelemaan ohjelmoijat olemaan käyttämättä copyleft-periaatetta. Kun Open Group yritti tehdä X11R6.4:stä ei-vapaan ohjelmiston, ne meistä, jotka olivat vastustaneet tätä painostusta, olivat iloisia siitä, että olivat vastustaneet.

Syyskuussa 1998, useita kuukausia sen jälkeen, kun X11R6.4 julkaistiin ei-vapaan jakelun ehdoilla, Open Group peruutti päätöksensä ja julkaisi sen uudelleen samalla vapaiden ohjelmistojen lisenssillä, jota käytettiin myös X11R6.3:ssa. Kiitos, Open Group — mutta tämä myöhempi peruuttaminen ei kumoa johtopäätöksiä, jotka teemme siitä, että rajoitusten lisääminen oli mahdollista.

Pragmaattisesti ajateltuna suurempien pitkän aikavälin tavoitteiden pohtiminen vahvistaa tahtoa vastustaa tätä painetta. Jos keskität mielesi vapauteen ja yhteisöön, jonka voit rakentaa pysymällä lujana, löydät voimaa tehdä sen. ”Puolusta jotain, tai lankeat mihin tahansa.”

Ja jos kyynikot pilkkaavat vapautta, pilkkaavat yhteisöä… jos ”kovan luokan realistit” sanovat, että liikevoitto on ainoa ihanne… jätä heidät huomiotta ja käytä silti copyleftia.

 

Lähde: https://www.gnu.org/philosophy/pragmatic.html

]]>
/copyleft-pragmaattista-idealismia/feed/ 0
FLOKin visio jälkikapitalistisesta taloudesta /flokin-visio-jalkikapitalistisesta-taloudesta/ /flokin-visio-jalkikapitalistisesta-taloudesta/#respond Thu, 23 Oct 2025 11:11:15 +0000 https://kapitaali.com/?p=2624 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: David Bollier

Neljä videota — kukin neljä-kuusiminuuttinen — ovat malliesimerkki ytimekkäästä selkeydestä. Seuraavassa on lyhyt yhteenveto kustakin videosta, ja toivon, että se houkuttelee sinut katsomaan ne kaikki (linkit ovat alla olevissa otsikoissa):

Osa I: FLOK Society

Bauwens selittää FLOK Society -hankkeen merkitystä sillä, että ”ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kansallisvaltio on pyytänyt P2P-talouteen siirtymistä koskevaa ehdotusta”. Hän pyytää meitä ”kuvittelemaan, että jokaiselle ihmisen toiminnalle on olemassa yhteinen tietämys, jota jokainen kansalainen, yritys ja virkamies voi käyttää”. Tämä avoimen, jaettavissa olevan tiedon järjestelmä siirtyisi pois ajatuksesta, jonka mukaan yksityistetty tieto on vain niiden saatavilla, joilla on rahaa maksaa tekijänoikeuksilla suojattua ja patentoitua tietoa. Järjestelmä voitaisiin sovittaa muun muassa koulutukseen, tieteeseen, lääketieteelliseen tutkimukseen ja kansalaistoimintaan.

FLOK Society -hankkeessa etsitään aktiivisesti niin sanottuja ”ruokintamekanismeja”, jotka mahdollistavat ja voimaannuttavat yhteisvaurausperustaista vertaistuotantoa. Avoimen koulutuksen osalta esimerkiksi avoimet oppikirjat ja avoimet opetusresurssit auttaisivat ihmisiä pääsemään tähän vaihtoehtoiseen järjestelmään. On kuitenkin olemassa sekä aineellisia että aineettomia edellytyksiä, joihin on myös puututtava.

Yksi olennainen ehto on esimerkiksi suojattu laitteisto. Jos avoimilla järjestelmillä voitaisiin korvata nykyiset omistusoikeudellisten järjestelmien lukitukset, kaikki käyttäjät voisivat maksaa keskimäärin kahdeksasosan siitä, mitä he tällä hetkellä maksavat. Lisäksi kahdeksan kertaa useampi opiskelija voisi osallistua luomiseen ja jakamiseen, sanoi Bauwens, mikä itsessään toisi valtavia etuja. Mitä tulee ”aineettomiin olosuhteisiin”, joita on muutettava, tarvitaan ”avoimen sertifioinnin” kaltaisia innovaatioita, jotta voidaan tunnustaa perinteisten oppilaitosten ulkopuolella, kuten hakkeriyhteisöissä, oppineiden taidot.

Osa II: Perinnetieto

Tietämyksen jakamisesta perinneyhteisöille koituvien hyötyjen suojeluun liittyy erityisiä haasteita. Tällaiset yhteisöt ovat jakaneet tietämystään sisäisesti sukupolvien ajan, mutta viime vuosikymmeninä monikansalliset yritykset ovat ottaneet tämän tietämyksen korvauksetta patentoitujen siementen ja muiden patentoitujen tuotteiden tuottamiseksi. Perinne- ja alkuperäiskansojen yhteisöt suhtautuvat siis ymmärrettävän varauksellisesti ajatukseen ”jakamistaloudesta”. He ovat tehneet sitä aina, ja käytäntö on erittäin altis suurten markkinatoimijoiden ryöstöille (”biopiratismi”).

Yksi ratkaisu on Bauwensin mukaan se, että yhteisöt ottavat käyttöön vastavuoroisuuteen perustuvat lisenssit ja luovat omia ”eettisiä markkinayksikköjä”, jotka palvelevat yhteisöä omilla ehdoillaan. ”Vertaistuotantolisenssi”, sanoi Bauwens, ”on eräänlainen lisenssi, jossa vain muut yhteisöt, osuuskunnat ja voittoa tavoittelemattomat yhteisöt voivat päästä käsiksi lisensoituun aineistoon ja käyttää sitä.” Lisenssit estäisivät kaupallisia yhteisöjä saamasta voittoa commonsista ilman nimenomaista vastavuoroisuutta.

Osa III: Arvoregiimit

Bauwens kuvasi erilaisia ”arvoregiimejä” vaurauden tuottamiseksi ja jakamiseksi. Nykyajan vallitseva malli on Bauwensin mukaan ”kognitiivinen kapitalismi”, jossa lisäarvo otetaan henkisestä omaisuudesta, jota hallitsevat suuret yritykset, joiden tuotteita myydään suurella voittolisällä. Vain viidesosa suuryritysten pääomasta koostuu tunnistettavasta aineellisesta omaisuudesta, ja loput ovat jonkinasteista spekulaatiota. Tämä tarkoittaa, että on paljon ”puuttuvaa arvoa”, jolla on aineettomia ulottuvuuksia. Ja suuri osa tästä on selvästi peräisin yhteiskunnallisesta yhteistyöstä, johon arvonluonti liittyy, Bauwens sanoi.

On olemassa toinenkin arvoregiimi, jota Bauwens kutsuu ”netarkkiseksi kapitalismiksi”, kapitalistien käyttämien avointen verkostojen hierarkiaksi. Facebook on tästä hyvä esimerkki. Sen massiiviset osakkeiden arvot ovat peräisin käyttäjäyhteisöstä, jonka itseorganisoituminen ja jakaminen luovat ”huomiopääomaa”, jota Facebook sitten myy mainosmarkkinoille. ”Näemme käyttäjien itsensä tuottaman käyttöarvon eksponentiaalisen kasvun”, Bauwens sanoo, ”mutta rahaksi muuttaminen tapahtuu vain Facebookin kaltaisten suurten, omistettujen alustojen kautta.”

Kyseessä on jälleen eräänlainen yhteisvaurauden hyväksikäytön muoto. Joukkoistamisen arvoksi on esimerkiksi arvioitu 2 dollaria tunnilta, mikä on paljon alle tavanomaisen työn minimipalkan. ”Ihmiset ovat vapaita antamaan panoksensa”, Bauwens sanoi, ‘mutta monetisaation keinoja ei ole demokratisoitu’.

Vaihtoehto, jota meidän pitäisi rakentaa, on ”kansalaisyhteiskunnan P2P-talous, jossa arvo palaa arvon luojille”, hän kehotti. Meidän on kehitettävä uudenlaisia eettisiä markkinayksiköitä, jotka voivat tuottaa ”osuustoiminnallista kasautumista” ”pääoman kasautumisen” sijaan.

Osa 4:  Teknologiset regiimit

Vaikuttaa selvältä, että P2P-verkot laajenevat tulevaisuudessa, mutta on edelleen ongelmallista, voivatko tavalliset ihmiset hyötyä omasta työstään. Tämä johtuu siitä, että tekniikan rakenne voi vaikuttaa siihen, kuka voi hyötyä siitä.

Bauwens näytti kaavion, jossa on neljä kvadranttia. ”Netarkkisen kapitalismin” nurkassa järjestelmän taustasuunnittelua valvotaan keskitetysti, käyttäjien henkilötiedot yksityistetään ja yksityinen voiton tavoittelu on yksityistä. ”Tämä arvojärjestelmä on kirjattu teknologian suunnitteluun”, Bauwens totesi.

Toinen kvadrantti on ”anarkokapitalistinen suunnittelu” — kapitalistinen, mutta hajautettu, ei keskitetty. Koska resursseja on kuitenkin edelleen keinotekoisen niukasti saatavilla (esim. Bitcoin), on edelleen keinotekoisia rajoitteita sille, kuka voi hyötyä. Jos sinulla ei ole rahaa, et voi osallistua tai hyötyä.

Kolmas kvadrantti on ”paikallinen ja hajautettu”, joka tarjoaa hyödyn jakamisen kaikille. Esimerkkeinä voidaan mainita polkupyörien ja autojen yhteiskäyttö sekä tiedon avoin jakaminen. Tästä arvoregiimistä on esimerkkinä paikallinen joustavuus ja Transition Town -liike.

Tämä järjestelmä on varmasti parannus kognitiiviseen ja netarkkiseen kapitalismiin verrattuna, mutta sillä on rajansa, koska se on vain paikallinen. Se ei ole yhteydessä globaaliin.

Bauwensin mukaan toivottavin tulevaisuuden kvadrantti on se, jossa paikallinen tuotanto yhdistyy globaaliin yhteisvurauteen kaikkien hyödyksi. Ajatuksena on, että raskaan (fyysinen tuotanto) pitäisi olla paikallista, mutta kevyen (suunnittelu, tieto) pitäisi olla globaalia. Esimerkkeinä voidaan mainita FarmHack, Open Source Ecology ja muut hajautetut maatalouslaitteiden suunnittelujärjestelmät — ”avoin laitteisto”.

Tämä arvoregiimi tukisi rakenteeltaan hajautettuja mikrotehtaiden verkostoja, joissa tuotesuunnitelmat voitaisiin ladata ja valmistaa noin kahdeksasosalla perinteisten, patentoitujen tuotteiden kustannuksista. Tämä infrastruktuuri tukisi esimerkiksi perhe- ja kotimaisten maatilojen asianmukaisen teknologian paikallista kotimaista tuotantoa. On sanomattakin selvää, että tämä teknisen suunnittelun järjestelmä eroaa huomattavasti siitä keskitetystä valvonnasta ja omistusoikeudellisista kustannuksista, joita Monstanton ja Del Monten kaltaiset yhtiöt pyrkivät pakottamaan paikallisyhteisöihin eri puolilla maailmaa.

*   *    *

Tämän vision toteuttaminen edellyttää tietenkin monenlaista lisätyötä realististen etenemistapojen kehittämiseksi sekä poliittisen ja sosiaalisen infrastruktuurin rakentamiseksi. Mutta laatimalla johdonmukaisen ja yksityiskohtaisen vision, jossa hyödynnetään nykyisiä suuntauksia ja kansan toiveita, FLOK Society edistää vertaistuotannon ja yhteisötalouden visiota mittaamattomalla tavalla.

Mikä ihmeen FLOK Society?

kirjoittajat: Xabier E. Barandiaran (1)  & David Vila-Viñas (2)

Olemme julkaisemassa ecuatorialaista painosta (espanjaksi) kirjasta, joka kattaa lähes kahden vuoden yhteisen tutkimuksen ja osallistavan julkisen politiikan suunnittelun tulokset sekä kestävän mallin ilmaiselle ja vapaalle avoimeen tietoon perustuvalle sosiaalitaloudelle. On aika tehdä yhteenveto tähänastisesta hankkeesta.

FLOK on lyhenne sanoista Free/Libre Open Knowledge. Nimi on yleistetty abstraktio tietoyhteiskuntaan kokonaisuutena ymmärrettynä, ja se perustuu lyhenteeseen Free/Libre Open Source Software; liike on innoittanut (ja mahdollistanut digitaalisten infrastruktuurien ja juridisten välineiden kehittämisen kautta) lukemattomia muita laajenevia liikkeitä vapaasta kulttuurista avoimeen tieteeseen, avoimista opetusresursseista vapaaseen laitteistoon, siemenistä maataloudessa avoimen lähdekoodin suunnitteluun.

FLOK-yhteiskunta on jo täällä. Mutta se ei ole yhtenäinen kansakunta, alue tai valtio, jota hallitaan taloudellisesti ja poliittisesti suljettuna kokonaisuutena. Asumme FLOK-yhteiskunnassa hieman hajanaisesti, epävarmana mutta kestävänä hankkeiden, infrastruktuurien, yhteisöjen ja resurssien verkostona, joka on ristiriidassa (joskus poliittisesti, usein taloudellisesti, aina symbolisesti) perityn näkemyksen kanssa siitä, miten talous ja yhteiskunta tulisi järjestää. Buen Conocer / FLOK Society1 -nimellä kulkeva tutkimusyhteistyöhanke ja osallistava sosiaalinen ja poliittinen suunnitteluhanke käynnistyi Ecuadorissa lähes kaksi vuotta sitten (sen käynnisti Xabier E. Barandiaranin ja Daniel Vázquezin, josta tuli hankkeen johtaja, alun perin laatima avoin asiakirja, jossa yhdistettiin vapaan ja vapaan avoimen tiedon puolesta puhuvien ecuadorilaisten ja kansainvälisten yhteiskunnallisten liikkeiden tavoitteet, pyrkimykset ja sitoumukset). Sen tavoitteena oli koota yhteen tämä FLOK-verkosto ja laajentaa ja koordinoida näkemystään ja edistää uuden poliittisen talouden käynnistämistä Ecuadorissa (joka on uppoutunut hankkeeseen, jolla pyritään muuttamaan sen tuotantomatriisi).

Le Monde Diplomatiquen chileläinen painos kuvasi seuraavalla lauseella hankkeen laajuutta ja sen tarjoamaa historiallista mahdollisuutta: ”Uusliberalismi on vuosikymmenien ajan ollut shokkidoktriinin vallassa (kriisien hyödyntäminen kapitalistisen järjestelmän tehostamiseksi). Tästä lähtien maailmalla on helposti saatavilla ecuadorilainen vaihtoehto tuotantorakenteen muuttamiseksi ja talouskriisin voittamiseksi: FLOK-doktriini ”2.

]]>
/flokin-visio-jalkikapitalistisesta-taloudesta/feed/ 0
Luettavuus: Pieni suuri idea /luettavuus-pieni-suuri-idea/ /luettavuus-pieni-suuri-idea/#respond Wed, 15 Oct 2025 11:11:56 +0000 https://kapitaali.com/?p=1798 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: Venkatesh Rao

James C. Scottin kiehtova ja uraauurtava kirja Seeing Like a State: How Certain Schemes to Improve the Human Condition Have Failed tutkii miten kymmenillä eri aloilla maataloudesta ja metsätaloudesta kaupunkisuunnitteluun ja väestönlaskentaan toistuu hyvin ennalta arvattava epäonnistumisen malli. Alla olevat kirjasta peräisin olevat kuvat (joita on käytetty kirjailijan luvalla) havainnollistavat graafisesti ja kirjaimellisesti tämän epäonnistumismallin keskeistä käsitettä, ajatusta nimeltä ”luettavuus”.

 

Valtiot ja suuret organisaatiot käyttäytyvät tämän mallin mukaan kaikkein dramaattisimmin, mutta yksilöt käyttäytyvät siten usein myös yksityiselämässään.

Yhdessä sellaisten kirjojen kanssa kuin Gareth Morganin Images of Organization, Lakoffin ja Johnsonin Metaphors we Live By, William Whyten The Organization Man ja Keith Johnstonen Impro, tämä kirja on yksi tämän blogin ankkuriteksteistä. Jos joskus opetan kurssin ”Ribbonfarmilainen ajattelu”, kaikki nämä kirjat olisivat pakollista luettavaa. Jatkaessani sarjaani monimutkaisista ja tiheistä kirjoista, joita siteeraan usein, mutta joita on liian vaikea tarkastella tai tiivistää, tässä on nopea johdanto pääajatukseen.

Autoritäärinen huippumodernistinen resepti epäonnistumiseen

Scott kutsuu epäonnistumistavan taustalla olevaa ajattelutapaa ”autoritääriseksi huippumodernismiksi”, mutta kuten tulemme näkemään, epäonnistumistapa ei rajoitu huippumodernismin lyhyeen älylliseen valtakauteen (karkeasti ottaen 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle).

Tässäpä resepti:

  • Tarkastele monimutkaista ja sekavaa todellisuutta, kuten vanhan kaupungin sosiaalista dynamiikkaa.
  • Epäonnistu ymmärtämään kaikkia hienouksia siitä, miten monimutkainen todellisuus toimii.
  • Liitä epäonnistuminen pikemminkin tarkastelemasi asian järjettömyyteen kuin omiin rajoitteisiisi.
  • Keksi idealisoidun tyhjänpäiväisen näkemys siitä, miltä todellisuuden pitäisi näyttää.
  • Väitä, että vision suhteellinen yksinkertaisuus ja platoninen järjestys edustavat rationaalisuutta.
  • Käytä autoritaarista valtaa tuon näkemyksen läpiviemiseksi, tarvittaessa tuhoamalla vanha todellisuus.
  • Katso, miten rationaalinen utopia epäonnistuu kauheasti.

Suuri virhe tässä epäonnistumismallissa on se, että subjektiivinen ymmärtämättömyys heijastetaan ”irrationaalisuutena” tarkasteltuun kohteeseen. Teemme tämän virheen, koska meitä houkuttelee halu luettavuuteen.

Luettavuus ja kontrolli

Scottin teesissä keskeistä on luettavuuden ajatus. Hän selittää, miten hän törmäsi ajatukseen tutkiessaan kansallisvaltioiden pyrkimyksiä asuttaa tai ”vakiinnuttaa” nomadeja, paimentolaisia, mustalaisia ja muita kansoja, jotka elävät valtavirrasta poikkeavaa elämää:

Mitä enemmän tutkin näitä asuttamispyrkimyksiä, sitä enemmän aloin nähdä ne valtion pyrkimyksenä tehdä yhteiskunnasta luettava, järjestää väestö tavalla, joka yksinkertaistaa valtion klassisia tehtäviä, kuten verotusta, asevelvollisuutta ja kapinoinnin estämistä. Kun olin alkanut ajatella näillä termeillä, aloin nähdä luettavuuden keskeisenä ongelmana valtiollisessa toiminnassa. Esimoderni valtio oli monessa ratkaisevassa suhteessa erityisen sokea; se tiesi hyvin vähän alamaisistaan, heidän varallisuudestaan, maanomistuksestaan ja tuotoistaan, sijainnistaan ja identiteetistään. Sillä ei ollut minkäänlaista yksityiskohtaista ”karttaa” maastostaan ja kansastaan.

Kirja käsittelee 2-3 vuosisataa kestänyttä prosessia, jossa nykyaikaiset valtiot järjestelivät uudelleen hallitsemansa yhteiskunnat, jotta ne olisivat helpommin luettavissa hallintokoneistolle. Valtio ei itse asiassa ole kiinnostunut niiden orgaanisten kokonaisuuksien rikkaasta toiminnallisesta rakenteesta ja monimutkaisesta käyttäytymisestä, joita se hallitsee (ja on itse asiassa pikemminkin niiden osa kuin ”yläpuolella”). Se pitää niitä vain resursseina, jotka on järjestettävä niin, että ne tuottavat optimaalisen tuoton keskitetyn, kapean ja tiukasti hyötyyn perustuvan logiikan mukaisesti. Tuoton maksimoinnin yritys ei tarvitse johtua valtiovallan ahneudesta. Itse asiassa dynamiikan taustalla on useimmiten kansan mandaatilla toimivien, vasemmistolaisten hallitusten aito halu parantaa ihmisten asemaa. Tästä johtuu myös alaotsikko (älkää kuitenkaan tehkö päätelmää, että kyseessä on yksinkertaistettu jättihallinnon vastainen konservatiivinen/liberalistinen näkemys; tämä epäonnistumistapa on ideologianeutraali, koska se johtuu pikemminkin virheellisestä ajattelumallista kuin arvoista).

Kirja alkaa varhaisesta esimerkistä, ”tieteellisestä” metsänhoidosta (kuvassa yllä). Varhaismodernia valtiota, tässä tapauksessa Saksaa, kiinnosti vain metsätaloudesta saatavien verotulojen maksimointi. Tämä tarkoitti sitä, että metsän pinta-ala, tuotto ja markkina-arvo oli mitattava, ja vain nämä ilmeisen merkitykselliset muuttujat käsiteltiin tilastollisessa mielenmallissa. Perinteiset villiintyneet ja rauhattomat metsät olivat kirjaimellisesti lukukelvottomia valtion maanmittarin silmissä, ja tämä synnytti ”tieteellisen” metsätalouden: metsien, joissa on runsaasti erilaisia, villiintyneitä ja satunnaisesti kasvavia puulajeja, asteittainen muuttaminen järjestäytyneiksi, eniten tuottoa tuottavista lajikkeista koostuviksi metsiköiksi. Tästä seuranneet katastrofit — jotka nykyään tunnetaan paremmin monokulttuurin ongelmina — olivat väistämättömiä.

Kuva ei ole poikkeus, eikä sana ”luettavuus” ole metafora, vaan sillä tarkoitetaan sanan varsinaista visuaalista/tekstuaalista merkitystä. Kirja on täynnä tämänkaltaisia ajatuksia herättäviä kuvia: siististi neliöihin jaettua viljelysmaata verrattuna viljelysmaahan, joka on silmälle hämmentävää mutta joka noudattaa paikallisen topografian, maaperän laadun ja hydrologisten mallien asettamia rajoitteita; rationaalisia ja elinkelvottomia ruutukaupunkeja, kuten Brasilia, verrattuna kaoottisiin ja elinvoimaisiin kaupunkeihin, kuten Sao Paolo. Tämä saattaa muuten selittää, miksi suhtauduin kirjaan niin voimakkaasti. Nimi ”ribbonfarm” on saanut inspiraationsa Detroitin maantieteellisestä historiasta ja sen ”ribbon farms”-tiloista (ks. tietosivuni ja alla oleva historiallinen kuva Detroitin ribbon farmeista).

 

Huippumodernismin (ajatelkaa Bauhausia ja Le Corbusieria) estetiikka johtaa väistämättä yksinkertaistamiseen, sillä todellisuus, joka palvelee monia tarkoituksia, on lukukelvoton näkemykselle, joka perustuu yhteen ainoaan tarkoitukseen. Kaikki elementit, jotka eivät ole toiminnallisia yksittäisen tarkoituksen kannalta, hämmentävät, ja siksi ne poistetaan ”järkeistämisyrityksessä”. Ajattelun syvä epäonnistuminen piilee virheellisessä oletuksessa, että kukoistavien, menestyvien ja toimivien todellisuuksien on välttämättä oltava luettavissa. Tai ainakin luettavampia kaiken näkevälle valtiolliselle silmälle taivaalla (monet kirjan kuvista ovat kirjaimellisesti ilmakuvia) kuin paikalliselle, upotetulle, maan päällä olevalle silmälle.

Monimutkaiset todellisuudet kääntävät tämän logiikan päälaelleen; on helpompaa ymmärtää kokonaisuus kävelemällä puiden keskellä, omaksumalla gestalt ja tulemalla holografiseksi/fraktaaliseksi osaksi metsää kuin leijumalla sen yläpuolella.

Tämä valtiollisen silmän luettavuuden vuoksi pakotettu yksinkertaistaminen tekee rikkaasta todellisuudesta hauraan, ja siitä seuraa epäonnistuminen. Kuvitellut parannukset eivät toteudu. Mieleen tulevat metaforat kultaisen hanhen tappamisesta ja Prokrusteen sängystä.

Luettavuuden psykologia

Epäilen, että meidät houkutellaan tähän epäonnistumiseen siksi, että luettavuus vaimentaa näennäisen kaaoksen herättämiä ahdistuksia. Kyseessä on muutakin kuin pelkkä tyhmyys.

Kirjassa Mind Wide Open, Steven Johnsonin viihdyttävässä tarinassa, joka kertoo hänen kokemuksistaan altistaa itsensä kaikenlaiselle lääketieteelliselle skannausteknologialle, hän kuvaa kokemustaan fMRI-skannauksen tekemisestä. Johnson kertoo tutkijalle, että ehkä heidän pitäisi aloittaa tutkimalla hänen aivojensa perusreaktiota merkityksettömiin ärsykkeisiin. Hän ehdottaa naiivisti valkoisen kohinan kuviota oikeaksi aloituskuvaksi. Tutkija kertoo hänelle kärsivällisesti, että koehenkilöiden aivoilla on taipumus sekoilla, kun esitetään valkoista kohinaa (korkea Shannonin entropia). Aivot sekoavat yrittäessään löytää järjestystä kaaoksesta. Sen sijaan, tutkija sanoo, he aloittavat yleensä jostain mustavalkoisesta ruutukuviosta.

 

Jos arvaukseni pitää paikkansa, huippumodernismin epäonnistutaan-luettavuutta-tavoittelemalla -kaava on suuren mittakaavan pelon ja (ilmeisen) kaaoksen rationalisoinnin aiheuttama vaikutus.

[Tekninen sivuhuomautus: Kompleksiset todellisuudet näyttävät Shannonin valkoiselta kohinalta, mutta syvemmän rakenteen kannalta niiden Kolmogorov-Chaitinin kompleksisuus on alhainen suhteessa niiden Shannonin entropiaan; ne ovat kuin pseudosatunnaislukuja tai π, pikemminkin kuin todellisia satunnaislukuja; kirjoitin tästä kaksiosaisen -sarjan kauan sitten, jota minun oli tarkoitus jatkaa, mutta en koskaan tehnyt sitä].

Idean hedelmällisyys

Ajatus saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta (vaikka onkin yllättävän vaikea löytää sanoja sen ilmaisemiseen lyhyesti), mutta se on poikkeuksellisen hedelmällinen, ja se auttaa selittämään kaikenlaista. Yksi suosikkini yllättävistä esimerkeistä kirjasta on ihmisten nimien ”järkeistäminen” Filippiineillä Espanjan vallan aikana (en spoilaa sitä teille; lukekaa kirja). Yleisesti ottaen mistä tahansa monimutkaisen kansanperinteen osa-alueesta, David Hackett Fischerin Albion’s Seed -teoksen merkityksessä, voidaan tehdä huippumodernistisen autoritäärisen epäonnistumiskaavan uhri.

Prosessi ei aina johda täydelliseen katastrofiin. Joissakin hyvissä esimerkeissä on kyse vain globaalimpien ja paikallisempien etujen välisen voimatasapainon siirtymisestä. Esimerkiksi tämän huippumodernin kaavan ansiosta on luotu järjestelmällinen, maailmanlaajuinen ajanmittausjärjestelmä, jossa on järkevät aikavyöhykkeet. Vaikka 1700-luvun hämmentävän vaikeaselkoinen ajan maantieteellinen määrittely palveli monia paikallisia tarkoituksia erittäin hyvin (ja paljon paremmin kuin jopa nykypäivän parhaat atomikellot), se olisi tehnyt mahdottomaksi nykyaikaisen maailmanlaajuisen infrastruktuurin, joka ulottuu rautateistä (alkuperäinen ajallisen kurinalaisuuden ajuri Yhdysvalloissa) lentoyhtiöihin ja Internetiin. Napoleonin aikakaudella metrijärjestelmä levisi; sekin on idea, joka on erittäin järkevä keskitetystä lintuperspektiivistä katsottuna, mutta usein typerä, kun otetaan huomioon sen syrjäyttämien järjestelmien hienovaraiset paikalliset mukautukset. Tämäkin syrjäytti paljon paikallista valtaa ja arvoa ja aiheutti monia epäoikeudenmukaisuuksia ja paikallisia epärationaalisuuksia, mutta siirtyminen toi mukanaan parantuneen viestinnän ja laajojen alueiden kaupankäynnin edut.

Kaikissa näissä tapauksissa voidaan väittää, että kaava ainoastaan korvaa joukon paikallisesti optimaalisia sosiaalisen organisaation muotoja globaalisti optimaalisella. Mutta silloin mentäisiin ohi pointin. Syy siihen, miksi kaava on yleisesti ottaen vaarallinen ja epäonnistumisen kaava, on se, että se ei toimi paikallisten ja globaalien kompromissien harkitun pohdinnan avulla vaan asettamalla yksi ainoa näkemys ”kaikkien kannalta parhaaksi” pseudotieteellisessä mielessä. Huippumodernismin uudistaja ei myönnä (eikä useinkaan aidosti ymmärrä), että hän on suunnittelemassa optimin ja vallan muutosta, jolla on sekä kustannuksia että hyötyjä. Sen sijaan prosessia ohjaa naiivi ”kaikille parasta” -paternalismi, jonka tarkoituksena on aidosti parantaa niiden ihmisten elämää, joihin se vaikuttaa. Huippumodernismin uudistajaa ohjaa naiivi tieteellinen utopistinen näkemys, joka ei siedä eriäviä mielipiteitä, koska se uskoo olevansa tekemisissä tieteellisten totuuksien kanssa.

Epäonnistumismalli on ehkä selvimmin nähtävissä kaupunkisuunnittelussa, joka näyttää houkuttelevan kaikkein pahimpia uudistajia. Le Corbusierin hullujen visioiden innoittama suunnittelijoiden sukupolvi loi elinkelvotonta kaupunki-infrastruktuuria eri puolille maailmaa Brasiliasta Chandigarhiin. Näihin kaupunkeihin päätyy autioita, tyhjiä keskuksia, joita asuttavat vain valtion työntekijät, jotka on pakotettu asumaan siellä kurjuudessa (ilmeisesti on jopa olemassa sairaus, joka tunnetaan nimellä ”Brasilitis”), ja slummeja ja hökkelikyliä syntyy suunnitellun keskustan reuna-alueille; ad hoc, alhaalta ylöspäin suuntautuva, uudelleen inhimillistävä vahingonkorjaus. Kirjassa esitetään Jane Jacobsin ansiosta erittäin tyylikäs kritiikki tästä kaupunkisuunnittelun lähestymistavasta ja sen todellisesta rikkaudesta, jonka se syrjäyttää.

Idean soveltaminen

Kirjan omia esimerkkejä pidemmälle menevät ajatukset valaisevat aivan uutta valoa muihin tarinoihin/ajatuksiin. Kaksi esimerkkiä minun lukemastani riittänee.

Ensimmäinen on Nicholas Dirksin useita vuosia sitten lukemani kirja Castes of Mind: Colonialism and the Making of Modern India, jossa esitettiin väite (jonka alun perin esitti orientalisti Bernard Cohn), että kastijärjestelmä siinä mielessä, että se on erittäin jäykkä ja ahdistava, neljän varnan järjestelmä, oli seurausta siitä, että britit eivät ymmärtäneet monimutkaista sosiaalista todellisuutta, (Brittiläistä Rajia kutsutaan toisinaan ”antropologiseksi valtioksi”, koska se dokumentoi, kodifioi ja asetti uudelleen yksinkertaistetuksi, jäykäksi, prokrustealaiseksi reseptiksi esikolonialistisen Intian sosiaalisen rakenteen). Kirjan väite — joka ilmeisesti vetoaa intialaisiin (me haluamme syyttää brittejä tai islamia aina kun voimme) — on, että alkuperäinen todellisuus oli monimutkainen, toimiva sosiaalinen järjestelmä, jonka britit muuttivat jäykäksi ja sortavaksi koneistoksi yrittämällä tehdä siitä luettavan ja hallittavissa olevan. Vaikka en vieläkään tiedä, onko väite perusteltu ja oliko kastijärjestelmä ennen brittejä niin hyväntahtoinen kuin tämän näkemyksen kiihkeimmät kannattajat esittävät, tässä on kyse siitä, että jos se on totta, Scottin epäonnistumisen malli kuvaisi sitä täydellisesti.

Toinen esimerkki on Gibbonin teos The History of the Decline and Fall of the Roman Empire, jota luen parhaillaan hitaasti (luulen, että siitä tulee henkilökohtainen Mount Everestini; odotan pääseväni huipulle vuonna 2013). Mikään muu sivilisaatio ei ehkä antiikissa eikä nykyään ole ollut yhtä innostunut luettavista ja hallittavista sosiaalisista realiteeteista. En ole vielä tehnyt päätöstä, mutta lukiessani historiaa Scottin ajatusten läpi uskon, että on vahvoja perusteita sille, että Rooman valtakunnan romahtaminen oli laajamittainen tapaus luettavuus-epäonnistumismallista. Kuten britit 1700 vuotta myöhemmin, roomalaisetkin yrittivät ymmärtää kohtaamiaan lukukelvottomia yhteiskuntia, mutta heidän epäonnistumisensa tässä pyrkimyksessä johti lopulta valtakunnan tuhoon.

Onko malli relevantti nykypäivänä?

Ilmaisu ”huippumodernistinen autoritaarisuus” saattaa antaa ymmärtää, että tämän kirjan näkemykset koskevat vain 1930-luvun naurettavan optimistisia, tieteestä ja tekniikasta innostuneita huippumodernisteja. Emmehän me valistuneena postmodernina aikanamme epäonnistu näin typerillä tavoilla?

Surullista kyllä, me epäonnistumme neljästä syystä:

  1. Ideologian älyllisen huipun ja sen viimeisten vaikutusten välillä on vuosikymmenien viive.
  2. Suuressa osassa maailmaa, erityisesti Kiinassa, autoritaarinen huippumodernismi saa viisumin, mutta postmodernismi ei.
  3. Ehkäpä tärkeintä on, että vaikka tätä epäonnistumistapaa on helpointa kuvata huippumodernistisen ideologian termein, se on itse asiassa inhimillisen ajattelun perustoimintatapa, joka on ajallisesti ja ideologisesti neutraali. Jos on totta, että roomalaiset ja britit onnistuivat epäonnistumaan näillä tavoilla, niin voivat myös kaikkein postmoderneimmat Obama-tyypit. Kieli on vain erilaista, siinä kaikki.
  4. Ja ei, nykyisin suositut ”kiviä polkujen pieliin” ja käyttäytymistaloudellinen ”valinta-arkkitehtuuri” -suunnittelufilosofiat eivät tarjoa immuniteettia näitä vikatilanteita vastaan. Itse asiassa polkujen kiveäminen naiiveilla tavoilla on yksi tapa , jossa tämä vikaantumistapa esiintyy (tapa välttää se olisi jättää tietyt polut kiveämättä). Valinta-arkkitehtuuri (jota sen kannattajat kutsuvat ”vapaamieliseksi paternalismiksi”) näyttää vain pukevan autoritäärisen huippumodernismin ohuen varovaisuuden ja empiirisen kokeilun päällykseen. Keskeisenä dogmina on edelleen perusluonteinen ja vaarallinen ”minä olen sinua tieteellisempi/rationaalisempi” -paternalismi.

[Toinen tekninen sivuhuomautus: Teknologian asiantuntijoille tiedoksi pikainen (ja hyvin karkea) kalibrointikohta: puhumme tässä vesiputoussuunnittelun isoveljestä. Psykologia on hyvin samankaltainen kuin halu heittää vanhat ohjelmistot pois. Itse asiassa Joel Spolskyn postaus aiheesta Things You Should Never Do, Part I, lukee kuin suppeampi versio Scottin väitteistä. Scottin malli on kuitenkin paljon syvällisempi, vankempi, hienovaraisemmin perusteltu ja laajemmin sovellettavissa. En ole vielä miettinyt sitä loppuun asti, mutta en usko, että lean/agile-ohjelmistokehitys voi oikeastaan lieventää tätä epäonnistumistapaa sen enempää kuin valinta-arkkitehtuuri voi lieventää sitä julkisessa politiikassa].

Tee siis itsellesi palvelus ja lue kirja, vaikka sen läpikäyminen veisi kuukausia. Se kohottaa ajatteluasi suurista kysymyksistä.

Huippumodernistinen autoritarismi yritys- ja henkilökohtaisessa elämässä

Näiden ajatusten soveltaminen henkilökohtaisella/yritysalueella kiinnostaa minua itse asiassa eniten. Vaikka Scottin kirja sijoittuu julkiseen politiikkaan ja hallintoon, yksilöiden ja yritysten käyttäytymisessä voidaan havaita täsmälleen sama malli. Yksilöt, joilla ei ole kykyä syvälliseen itsetutkiskeluun, soveltavat typeriä 12 askeleen kaavoja elämäänsä ja epäonnistuvat. Yritykset: no, lukekaa Gervais Principle -sarja ja Images of Organization. Historiallisena huomiona Scott toteaa, että neuvostoliittolainen suunnittelumalli, joka on vastuussa monista näyttävistä laillisuuspuutteista, johdettiin yritysten tayloristisista ennakkotapauksista, joita Lenin aluksi kritisoi, mutta myöhemmin muutti ja hyväksyi.

Viimeinen jälkikirjoitus: nämä ajatukset ovat vaikuttaneet vahvasti kirjaprojektiini, ja ilmeisesti olen miettinyt niitä pitkään huomaamatta. Eräs hyvin varhainen postaus tässä blogissa (luulen, että vain kourallinen teistä oli paikalla, kun julkaisin sen), joka käsitteli Harry Potter -sarjaa ja sen suhdetta omaan robotiikkatyöhöni, sisältää joitakin näistä ajatuksista. Jos olisin lukenut tämän kirjan aiemmin, postaus olisi ollut paljon parempi.

 

Lähde: http://www.ribbonfarm.com/2010/07/26/a-big-little-idea-called-legibility/

]]>
/luettavuus-pieni-suuri-idea/feed/ 0
Loputtoman talouskasvun virhepäätelmä /loputtoman-talouskasvun-virhepaatelma/ /loputtoman-talouskasvun-virhepaatelma/#respond Fri, 10 Oct 2025 11:11:40 +0000 http://kapitaali.com/?p=1057 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: Christopher Ketcham

Idea siitä että talouskasvu voi jatkua ikuisesti rajallisella planeetalla on teollisen sivilisaation yhdistävä uskonto. Tämä on äärimmäistä hölynpölyä, harhainen fantasia, joka ei tunnu vaivaavan meitä. Me kuulemme pyhän totuuden vaaleilla valittujen virkamiesten määräyksissä, ekonomistien itkuvirsissä hiipuvasta BKT:sta, Maailmanpankissa ja Wall Streetilla, maailmanlaajuisten korporaatioiden esitteissä sekä pienkaupunkien kauppakamarien käytävillä. Kasvu on pyhä ja loukkaamaton. Kasvu tuo työpaikkoja ja tuloja, mikä sallii meidän päästä Armon tilaan joka tunnetaan nimellä varakkuus, joka sallii meidän kuluttaa lisää, näin tuoden lisää työpaikkoja ihmisille jotka tuottavat lisää tavaroita ja palveluita jotta kaikkivaltias talous saa jatkaa kasvuaan. ”Kasvu on epäjumalankuvamme, kultainen vasikkamme”, Herman Daly, antikasvuharhaopistaan tunnettu ekonomisti, kertoi minulle hetki sitten.

USA:ssa uskonto ilmenee innokkaimmin amerikkalaisen unelman kultissa. Uskonvartijat eivät kuitenkaan ole pelkästään amerikkalaisia: Unelma on nyt, ja on aina ollut, pandemia. Kasvu on moraalinen imperatiivi kehittyvässä maailmassa, meille kerrotaan, koska se tulee vapauttamaan globaalit köyhät puutteesta ja taudeista. Se tulee rikastamaan ja kasvattamaan maailman naiset, pienentäen syntyvyysastetta. Se tarjoaa meille keinot maksaa ympäristön korjaamisesta — jotta siivottaisiin se minkä niinkutsuttu taloudellinen kehitys on pilannut. Se nostaa kaikki veneet, tekee meistä kaikista rikkaita, terveitä, onnellisia. Idässä ja lännessä, Aasiassa ja Euroopassa, kommunistit ja kapitalistit, suurteollisuus ja suurtuotanto, natsit ja neoliberaalit, noin about minkä tahansa modernin valtion hallitukset maailmassa: kaikki ovat omaksuneet hullun kasvuopin.

Nubes, 2011. (kuva: Alejandro Durán)
Nubes, 2011. (kuva: Alejandro Durán)

 

Vuonna 1970 joukko MIT:n tutkijoita alkoi työskennellä 20. vuosisadan tärkeimmäksi osoittautuvan dokumentin parissa tämän puhdasoppisuuden kyseenalaistamiseksi. Tiedemiehet käyttivät kaksi vuotta giganttisen mainframe-tietokoneen äärellä, tökkien sisään dataa dynaamisen systeemin malliin nimeltään World3, ensimmäinen suuren skaalan yritys saada kuva kasvuideologian implikaatioista ihmiskunnalle.

He astuivat esiin kirjan The Limits to growth (Kasvun rajat) kanssa, joka julkaistiin ohuena pehmeäkantisena kirjana tuntemattoman kustantajan kautta vuonna 1972. Se räjähti skenessä, siitä tuli parhaiten myyvä ympäristökirja historiassa. Alankomaissa myytiin puoli miljoonaa kopiota vuodessa. Yli kolme miljoonaa kappaletta on myyty tähän päivään mennessä yli 30 kielellä.

Sen viesti kävi maalaisjärkeen: Jos ihmiset lisääntyvät, laajenevat, rakentavat, kuluttavat ja saastuttavat yli pienen pallomme rajojen, meillä on ongelma. Tämä ei ollut se mitä kasvulla aivopestyt amerikkalaiset olivat tottuneet kuulemaan — ja koskaan aiemmin he eivät olleet kuulleet sitä tohtorilta joka löi faktat pöytään eräässä maailman oppimisen keskuksista.

Gota, 2011. (kuva: Alejandro Durán)
Gota, 2011. (kuva: Alejandro Durán)

Idea tutkimuselle oli saanut alkunsa karismaattiselta italialaiselta teollisuuspampulta Aurelio Pecceilta, joka oli myös maailman tapahtumista kiinnostunut sivutoiminen filosofi ja kirjailija. Peccei oli taistellut vastustusta vastaan Italiassa — fasistit olivat ottaneet hänet kiinni ja kiduttaneet — ja hän oli saanut uransa loistokkaasti käyntiin teollisuuden palveluksessa, erityisesti Fiatin johtajana. Vuoteen 1968 mennessä hän oli alkanut kyseenalaistaa teollisen sivilisaation lapsilleen jättämän perinnön. Hän julkaisi aiheesta kirjan Chasm Ahead, jossa hän huolehti ”ihmiskunnan tilan itsetuhoisesta tietämättömyydestä” hupenevien resurssien, hillittömän väestönkasvun ja materiaalisen kulutuksen sekä kasvavan saastemäärän planeetalla. Pyrkiessään ymmärtämään globaalia järjestelmää, sen kehityssuuntaa ja sen selviytymisen mahdollisuuksia, Peccei oli yksi Rooman Klubin perustajista, think tankin jonka jonka tarkoitus oli riisua pois ”ihmiskunnan ahdinko”. Klubi sponsoroi tutkimusta, ja Peccei otti yhteyttä MIT:n, jossa 29-vuotias systeemidynamiikan professori, nimeltään Dennis Meadows joka auttoi hänsä suunnittelemaan World3-tietokoneohjelman, tarjoutui tulemaan sen johtoon.

Meadows ja hänen tiiminsä käyttivät World3:a tarkastelemaan maailmanlaajuisia kasvutrendejä vuodesta 1900 vuoteen 1970, ekstrapoloiden dataa mallista 12 eri globaalin kehityksen tulevaisuuden skenaarioon ja sen seuraamuksiin, projisoituna vuoteen 2100 asti. He keskittyivät monimutkaisiin takaisinkytkentäluuppeihin — systeemin dynamiikkaan — mitkä esiintyvät kun me verotamme planeetan rajoja. Tiimi jakoi nuo rajat kahteen kategoriaan: lähteisiin ja nieluihin. Lähteet ovat niitä asioita joita me tarvitsemme luonnosta teollisen sivilisaation selviämiseksi: mineraaleja, metalleja, harvinaisia maametalleja, fossiilisia polttoaineita, makeaa vettä, viljelykelpoista maata. Nielut viittaavat planeetan kapasiteettiin absorboida saasteita sen maaperään, ilmaan ja veteen, sekä kaikkein pahaenteisimmin, ilmakehän kykyyn absorboida hiilidioksidia.

Tyypillinen, josko yksinkertaistettu, systeemidynamiikka tutkimuksessa kuuluu näin: ”Populaatio ei voi kasvaa ilman ruokaa, ruoantuotanto kasvaa pääoman kasvamisen kautta, lisää pääomaa vaatii lisää resursseja, poisheitetyt resurssit muuttuvat saasteiksi, saasteet sotkevat populaation ja ruoan kasvua.” Mallit näyttivät, että missä tahansa systeemissä joka perustuu eksponentiaaliseen talouden ja populaation kasvuun, kasvu romahti lopulta. Eräs synkimmistä malleista on nimeltään standardiajo, jossa ”nykyiset kasvutrendit maailman populaatiossa, teollistumisessa, saasteissa, ruoantuotannossa ja resurssien hupenemisessa jatkuvat muuttumattomina”. Siinä skenaariossa, joka nimettiin business-as-usual:ksi, ”kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan seuraavan sadan vuoden aikana”, tiimi esitti. Asiat päättyvät onnettomasti: ”Todennäköisin lopputulos… tulee olemaan yhtäkkinen ja kontrolloimaton sekä populaation että teollisen kapasiteetin heikkeneminen.”

Yhtäkkinen ja kontrolloimaton: toisin sanoen, sivilisaation romahdus, romahdus joka tarkoittaa samalla ihmiselämän, kulttuurin ja pääoman ennennäkemätöntä menetystä. World3:n business-as-usual -malli ei antanut tarkkaa päivämäärää romahdukselle, mutta ehdotti että sellainen alkaa todennäköisesti 21. vuosisadan puolessavälissä.


Kasvun rajat joutui heti kasvuideologian puolustajien kiivaan hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen isku saapui New York Timesiin
huhtikuussa 1972, kuukausi julkaisun jälkeen, kolmen taloustieteen professorin kynästä Columbian ja Harvardin yliopistoista. Kaksi heistä oli sattunut julkaisemaan kirjan samana vuonna ”vauraudesta ja sen vihollisista.” Kasvun rajat oli ”tyhjä ja harhaanjohtava teos”, he kirjoittivat. Se oli ”vähemmän kuin pseudotiedettä ja hiukan enemmän poleemista fiktiota.” Sillä oli ”teknologisen petkutuksen tuoksu.” Vihjailu oli että Meadowsin tiimi oli syöttänyt huonoa dataa heidän supertietokoneeseensa, josta tuloksena oli, kuten Timesin arvioija totesi, ”roskaa sisään, roskaa ulos.”

Nuhtelut vain kasaantuivat vuosien mittaan: The EconomistForbesForeign Affairs, yliopistojen käytävät, Yale, Princeton, Harvard, ja jopa MIT. Herätyskristillisellä tunteen palolla artikkeli toisensa jälkeen vakuutti kansan siitä että kirja on niin väärin laskenut tulevaisuutemme, että se tulisi sivuuttaa suorilta käsin. Kaikkein yleisimmin viitattu Kasvun rajoihin liitetty virhe keskittyi taulukolliseen dataa joka viittasi siihen, että maailmasta loppuisi kulta vuonna 1981, bensa vuonna 1992, kupari, lyijy ja maakaasu vuonna 1993. Toiset elintärkeät mineraalit — hopea, tina, sinkki, elohopea — olisivat kadonneet vuoteen 2000 mennessä. Mutta kirjan kirjoittajat eivät tehneet sellaisia ennusteita. Dataa käytettiin vain esittämään kuinka eksponentiaalinen kasvu kuluttaa loppuun uusiutumattomia luonnonvaroja. Yhtä kaikki, Kasvun rajojen panettelijat tähän päivään asti jatkavat tämän vääräksi väitettyyn datajoukkoon viittaamista tukeakseen väitteitään siitä että mallinnus oli väärin.

Pahempaa kuin mikään tahansa yksittäinen ennuste, kuitenkin, oli se että Kasvun rajojen tiimi tuntui kyseenalaistavan Amerikkalaisen Unelman toteuttamiskelpoisuuden. ”Kasvun rajat saarnaa, että meidän tulee oppia pärjäämään sillä mitä meillä jo on”, murisi ekonomistien kirjoitus Timesissa. Tutkimus oli valtavirran taloustieteen ylenpalttisuuden uskomusjärjestelmän solvaus, joka sanoo että hinnoittelu ja innovaatio tulevat pelastamaan meidän lähteiden ehtymiseltä ja nielujen saturaatiolta. Jos resurssi muuttuu niukaksi markkinoilla, ekonomistit sanovat meille, sen hinta nousee, mikä toimii signaalina markkinoille innovoida vaihtoehtoja koska niin tekemällä tienaa rahaa. Jos nielu on saturoitunut, teknologia — oikein hinnoiteltuna — lievittää tätä vaikutusta, putsaa öljyvuodot, rassaa röörit, ja niin edelleen.

Tämä kyseenalaistamaton usko ihmiskunnan kekseliäisyyden maagisiin voimiin on saanut ekonomistit tekemään joitain poskettomia väitteitä. Oxfordin yliopiston professori Wilfred Beckerman, joka kutsui Kasvun rajoja ”julkeaksi, häpeämättömäksi roskaksi”, väitti että ”ei ole mitään syytä olettaa että talouskasvu ei voisi jatkua seuraavat 2500 vuotta.” Carl Kaysen, talouden nestor Harvardissa, sanoi joidenkin laskelmien pohjalta, että maapallon ”saatavilla oleva materia ja energia” voisi tukea noin 3.5 biljoonan ihmisen populaatiota, kaikkien eläessä amerikkalaisella vaurauden elintasolla. Julian Simon, joka julkisesti ilmaisi vihansa Kasvun rajoja kohtaan, vakuutti meille vuonna 1992 että ”Meillä on nyt käsissämme — kirjastoissamme — teknologia ruokkia, vaatettaa ja tarjota energiaa aina vain kasvavalle populaatiolle seuraavaksi 7 miljardiksi vuodeksi.” Muualla hän teki omituisen julistuksen, että ”lopulta mielestämme valuu kuparia ja öljyä.”

Kasvun rajojen kirjoittajat fundamentalisti-ideologian kanssa vastakkain, sellaisen jolla sattui olemaan historian havinaa siivissään. Lännen tekno-teollisen sivilisaation kahtena vuosisatana jotka edelsivät kirjaa, populaatio- ja talouskasvukatto on molemmat rikottu uudestaan ja uudestaan vapaiden markkinoiden innovaatioilla. Tuomiopäivän pasuunat ovat jatkuvasti olleet väärässä. 1700-luvun poliittinen taloustieteilijä Thomas Malthus kuuluisasti ennusti populaation eksponentiaalisen kasvun lopulta ylittävän maan kapasiteetin tuottaa ruokaa, ja lopputuloksena on joukkonälkiintyminen. Mutta maailma innovoi nälän ohi Vihreän Vallankumouksen ja geenimanipuloitujen organismien sekä aiemmin saavuttamattomissa olleiden pohjavesivarantojen avulla. Joten kävi niin, että Kasvun rajat karkotettiin malthusilaisen tuomiopäiväisyyden putkinäköiseen maailmaan.

1980-luvulle tultaessa presidentti Ronald Reagan lainasi kirjaa hänen puheessaan ainoastaan pilkatakseen sitä. ”Ehkä muistatte raportin joka muutama vuosi sitten julkaistiin nimellä The Limits to Growth,” hän sanoi University of South Carolinan puheessaan vuonna 1983. Sellaista asiaa ”ei ole olemassakaan kuin rajoja kasvulle”, hän julisti yleisössä olleille opiskelijoille. Jopa otsikko itsessään, Reagan sanoi, oli loukkaava, koska ”tässä laajassa ja ihanassa maailmassa jonka Jumala on antanut meille, se mitä maapallon sisällä on ei ole ratkaisevaa, vaan se mikä on mielissä ja sydämissä, koska se on se mistä unelmat on tehty, ja Amerikan tulevaisuus on teidän unelmissanne.”

Algas, 2013. (kuva: Alejandro Durán)
Algas, 2013. (kuva: Alejandro Durán

Tämän kriittisen takaiskun vaikutus oli, että Kasvun rajat suurimmaksi osaksi katosi valtavirran keskustelusta. Yleisesti ymmärrettiin, Meadows sanoi, että olisi erittäin epämiellyttävää puhdasoppisen kasvun ylipapeille jos kansa alkaisi ottaa tutkimuksen vakavasti. Meadows, joka on eläköitynyt akatemiasta mutta edelleen matkustaa maailmalla luennoimassa, tapasi lukijoita 1970- ja 1980-luvuilla jotka sanoivat kirjan muuttaneen heidän elämänsä. ”1990- ja 2000-luvuilla, he sanoivat, ’Sinun kirjasi muutti vanhempieni elämän.’ Nyt,” hän sanoi, ”pidän puheen ja ihmiset kysyvät ’Kirjoititko sinä kirjan?'”


Viimeisen vuosikymmenen aikana Kasvun rajat on saanut uutta huomiota ekologeilta ja ekonomisteilta, joista moni on kehittänyt omia metodejaan sen tarkkuuden mittaamiseksi. Vuonna 2014 Graham Turner Melbourne Sustainable Society Institutesta Australiassa vertasi kirjan standardiprojektioita historialliseen dataan vuodesta 1970 lähtien. Hän tarkasteli, muiden muassa, syntyvyys- ja kuolleisuuslukuja approksimaationa populaation trendeille, teollista tuotantoa per capita kehityksen mittana, sekä hiiltä ilmakehässä saastumisen mittana. Pääsemme aika lähelle business-as-usualia, hän päätteli, huomauttaen että ”datan trendien suuntaus LTG-dynamiikan kanssa näyttää, että romahduksen alkuvaiheet saatetaan nähdä vuosikymmenen sisällä, tai ne saattavat olla jo käynnissä.”

Maaliskuussa 2016 All-Party Parliamentary Group on Limits to Growth Britanniassa julkaisi raportin julistaen että vuoden 1972 projektiot olivat huolestuttavan oikeassa. Raportin kirjoittaja Tim Jackson, kesätävän kehityksen professori University of Surreyssa, sanoi minulle, ”Useat analyysit ovat näyttäneet historiallisen datan menevän hyvin lähellä Kasvun rajojen standardiajon viivaa pitkin.” Ekologit Charles Hall ja John W. Day suorittivat omat vertailunsa Kasvun projektioiden suhteen reaalimaailman datalla vuonna 2009, ja havaitsivat projektioiden menneen ”varsin nappiin. Me emme ole tietoisia yhdestäkään ekonomistien tekemästä mallista joka on yhtä tarkka niin pitkällä aikavälillä.” Matthew Simmons, tunnettu investointipankkiiri jonka yritys on pyörittänyt kymmenien miljardien dollarien energiateollisuuden yritysfuusioita, tarjosi samanlaisen havainnon vuonna 2000. ”Kirjan kaikkein ihmeellisin aspekti on, hän kirjoitti, kuinka tarkat monet perustrendin ekstrapoloinneista… silti 30 vuoden jälkeen ovat.”

Kirjan 20-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1992 Meadows keräsi alkuperäisen tiiminsä kirjoittamaan päivitetyksen kirjaan nimeltä Beyond the Limits, ja vuonna 2004 hän sai valmiiksi 30-vuotispäivityksen. Hän toivoi osittain voivansa vastata vuoden 1972 tutkimusta kohtaan esitettyyn laajimpaan kritiikkiin: siinä oli aliarvioitu innovaatiota ja teknologiaa, jotka ovat teollisen sivilisaation kaksoismoottoreita ja kasvu-uskon tukipilareita. Limitsin ensimmäisessä painoksessa oli itse asiassa menty pitkälle kohti teknologian huomioon ottamista kasvujärjestelmän mahdollisena pelastuskeinona. Yhdessä 12 skenaariosta kirjoittajat mallinsivat maailmanjärjestelmän, jossa ”tuotetaan ydinvoimaa, kierrätetään luonnonvaroja ja louhitaan kaikkein syrjäisimpiä varantoja, ollaan päästämättä mahdollisimman paljon saasteita, nostetaan maan tuotot ennennäkemättömiin korkeuksiin ja tuotetaan vain sellaisia lapsia, joita heidän vanhempansa aktiivisesti haluavat”. Siitä huolimatta, kirjoittajat kirjoittavat, ”tuloksena on silti kasvun loppuminen ennen vuotta 2100. Pelkästään teknologisten ratkaisujen soveltaminen on pidentänyt väestön ja teollisuuden kasvua, mutta se ei ole poistanut kasvun lopullisia rajoja.”

World3-versio, jota Meadows käytti kirjan toisessa ja kolmannessa painoksessa, sisälsi mahdollisuuden paljon suurempaan teknologiseen kehitykseen. ”Mutta tulokset ja johtopäätöksemme pysyivät samoina”, hän kertoi minulle. ”Näissä myöhemmissä ajoissa oletimme jopa, että resurssit ovat rajattomat. Mutta arvatkaa mitä? Ihmisen väestön ja kulutuksen on edelleen mahdotonta kasvaa eksponentiaalisesti ikuisesti.”

Juuri nyt, kun tarvitsemme innovoinnin kiihtymistä, jotta voimme vastata ilmastonmuutokseen, löytää uusia resursseja ja korvata hupenevia tai riistettyjä resursseja, todisteet viittaavat siihen, että tilanne on päinvastainen. Utahin osavaltionyliopiston kestävän kehityksen professori Joseph Tainter on tutkinut innovaatiosuuntauksia Yhdysvaltain patentti- ja tavaramerkkiviraston 30 vuoden tietojen avulla. Hänen havaintonsa olivat huolestuttavia. Hieman yli puolet kaikista tässä maassa myönnetyistä patenteista on myönnetty ulkomaisille yksiköille, joten Tainter katsoi, että muutokset patenttien määrässä hakijaa kohti ovat tarkka indikaattori maailmanlaajuisesta tuottavuudesta keksintöjen kautta ilmaistuna. Tainter havaitsi, että hänen tutkimiensa tärkeimpien teknisten alojen — lääkkeet ja kemikaalit, metallurgia, energia, bioteknologia, tietotekniikka ja niin edelleen — tutkijoiden määrä kullakin patentilla kasvoi tasaisesti vuosina 1974-2005. Tämä tarkoittaa sitä, että aikaa ja työtunteja — ja oletettavasti myös rahaa — on käytetty yhä enemmän, mutta tuotto on pienentynyt. Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassaan The Collapse of Complex Societies, joka on eräänlainen Limits-julkaisun rinnakkaisjulkaisu, Tainter väittää, että sivilisaatioiden kasvaessa ne tuottavat yhä monimutkaisempia ongelmia, jotka vaativat yhä monimutkaisempia ratkaisuja. Monimutkaisuus vaatii enemmän energiaa, mikä edellyttää uusia teknologioita energian talteenottoon. Mutta kuten Tainterin tutkimus osoittaa, innovaatiolla voi olla omat rajansa.

Energiankulutuksen tuottoprosentti, joka tunnetaan nimellä EROI (energiatuottoprosentti, energy return on investment), on alun perin käytetty fossiilisten polttoaineiden etsinnän yhteydessä, ja sitä käytetään yleisesti vertaamaan tietyn resurssin louhintaan, kuljetukseen ja jalostukseen tarvittavaa energiamäärää sen lopulta tuottamaan energiamäärään. Tärkeimmän energialähteemme EROI-arvo on romahtamassa, kun fossiilisten polttoaineiden löytäminen ja louhinta vaikeutuu ja kallistuu. (Luonnonvarojen louhinnan ja hyödyntämisen kustannusten nousu eli monimutkaisuus oli yksi Limitsin laajoista ennusteista, jotka osoittautuivat myös paikkansapitäviksi). Maailmanlaajuisen öljyn- ja kaasuntuotannon EROI laski 30:stä 1:een vuonna 1995 18:een 1:een vuonna 2006. Yhdysvalloissa vuonna 1919 löydetyn öljyn EROI oli hämmästyttävä 1 000:1. Vuoteen 2010 mennessä se oli 5:1.

Kaivostoiminnan monitekijätuottavuus — joka kuvastaa tehokkuutta, jolla pääoman, työvoiman, materiaalien, palvelujen ja energian tuotantopanokset tuottavat yhden mineraalituotteen yksikön — on ollut laskusuunnassa vuodesta 2002 lähtien. Australian tilastokeskuksen mukaan mineraalien louhimiseen yleisesti ottaen tarvitaan nyt 40 prosenttia enemmän panoksia, ja samalla louhittavien mineraalien raekoko ja malmilaadut laskevat. Journal of Environmental Science and Engineering -lehti raportoi vuonna 2013, että ”nykyisen käyttöparadigman vallitessa” maailmassa alkaa vuosikymmenien kuluessa olla ”niukkuutta” ”useimmista strategisesti tärkeistä metalleista ja materiaaleista, jotka ovat perustavanlaatuisia yhteiskuntiemme toiminnan kannalta”. Tutkimuksen pääkirjoittajien, Lundin yliopiston ruotsalaisen kemian tekniikan professorin ja Tukholman yliopiston sovelletun systeemianalyytikon mukaan ”niukkuus voi johtaa sivilisaation taantumiseen huipun jälkeen, ellei kiireellisiä vastatoimia toteuteta järjestelmällisesti”.

 

Amanecer, 2011. (kuva: Alejandro Durán)
Amanecer, 2011. (kuva: Alejandro Durán)

Nykyinen maailmantalous on huomattavien innovaatioidenkin keskellä muuttunut tuhlailevammaksi, sillä se käyttää enemmän materiaaleja bruttokansantuotteen yksikköä kohti kuin 20 vuotta sitten. YK:n ympäristöohjelman kansainvälisen resurssipaneelin vuonna 2016 julkaiseman raportin mukaan tietyn tuotemäärän tuottamiseen tarvittavien neitseellisten luonnonvarojen määrä on kasvanut 17 prosenttia yhden vuosikymmenen aikana. Vuonna 2000 tarvittiin keskimäärin 1,2 kilogrammaa materiaaleja yhden dollarin maailmanlaajuisen BKT:n tuottamiseen. Vuoteen 2010 mennessä tarvittiin 1,4 kilogrammaa. Maapallolta maailmanlaajuisesti louhittujen primaarimateriaalien määrä nousi 22 miljardista tonnista vuonna 1970 70 miljardiin tonniin vuonna 2010, ja materiaalien käyttö henkeä kohti kasvoi seitsemästä tonnista vuonna 1970 kymmeneen tonniin samassa 40 vuoden jaksossa. Raportin mukaan ympäristöpaine taloudellisen toiminnan yksikköä kohti kasvaa, ei vähene.

Optimistit katsovat epäilemättä uusiutuvien energialähteiden suuntaan, jotta ne voisivat suojautua EROI:n laskua ja merten nousua vastaan. Mutta he saattavat joutua sokeiksi tuuli-, aurinko- ja vesivoiman rajallisuuden edessä. Monashin yliopiston tutkijat, jotka keräsivät huomattavia tietoja, totesivat, että iloiset skenaariot, joiden mukaan uusiutuvat energialähteet tuottavat suurimman osan maailman energiasta vuosisadan puoliväliin mennessä, ”perustuvat epärealistisiin teknisiin mahdollisuuksiin ja toteutusaikoihin”. Tämä tarkoittaa, että meidän on käytettävä enimmäkseen fossiilisia polttoaineita, jotta laajennuskoneisto pysyy käynnissä. Tim Jackson Surreyn yliopistosta on laskenut, että nykyisellä hiilitiheyden — eli kulutettua energiayksikköä kohti vapautuvan hiilen määrän — kasvihuonekaasupäästömme kasvavat yli 2 prosenttia vuodessa. Tällä vauhdilla hiilidioksidipäästöt olisivat vuoteen 2050 mennessä yli kaksinkertaiset vuoteen 2015 verrattuna. Jotta maailmanlaajuiset päästöt kymmenkertaistuisivat vuoteen 2050 mennessä, hiilitiheyden olisi vähennyttävä keskimäärin 8,6 prosenttia vuodessa — lähes 10 kertaa nopeammin kuin se on vähentynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja 50 kertaa nopeammin kuin viime vuosikymmenen aikana. Toisin sanoen meidän olisi innovoitava hiilidioksidipäästöjen vähentämisstrategioita ennennäkemättömällä vauhdilla ja käytettävä valtavan tehokkaita teknologioita, joiden maailmanlaajuinen täytäntöönpano olisi täysin ennennäkemätöntä.


Ja niinpä, kun me porskuttelemme eteenpäin tavanomaista liiketoimintaa odottaen teknomessiasta, jota cornucopialaiset lupaavat vapailla markkinoillaan ja voittoa tavoittelevien nerojensa kanssa, meitä odottaa vaihtoehtoinen tulevaisuus. Vuonna 2014 Harvardin yliopiston tieteenhistorioitsija Naomi Oreskes ja Kalifornian teknologiainstituutin tieteenhistorioitsija Erik Conway antoivat meille kuvan siitä, miltä tämä tulevaisuus voisi näyttää. He julkaisivat yhdessä The Collapse of Western Civilization -teoksen, joka on synkkä futuristinen tieteisfiktio. Se oli Limits muutettuna romaaniksi ilmaston aiheuttamasta maailmanlopusta.

”Riittää, kun sanon, että sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja demografiset tappiot olivat suurempia kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa”, kertoo kertoja, historioitsija, joka elää rampautuneessa, autioituneessa yhteiskunnassa 300 vuotta ‘länsimaisen sivilisaation lopullisen iskun’ jälkeen. Tämä isku tapahtuu vuonna 2093, kun ilmakehän huima lämpeneminen johtaa Länsi-Antarktiksen jääpeitteen hajoamiseen. Tämän seurauksena merenpinta nousee vähintään viisi metriä, mikä tulvii rannikkokaupunkeihin ja yhdessä muiden sulavien jääpeitteiden vaikutusten kanssa lähettää miljardeja ihmisiä pakenemaan sisämaahan korkeammalle maalle.

Jäätikön sulamista edeltää vuosikymmeniä kestänyt sosiaalinen ja taloudellinen levottomuus, jonka taustalla on ilmastonmuutos. Esimerkiksi vuonna 2041 sarja ”ennennäkemättömiä helleaaltoja” polttaa maailman elintarvikehuollon. Pohjois-Amerikassa 21. vuosisadan alussa alkanut aavikoituminen kuluttaa maailman tuottavimmat viljelysmaat Kaliforniassa ja Suurilla tasangoilla. Levottomuuksien lisääntyessä Yhdysvallat julistaa poikkeustilan, jotta hyvät kansalaiset eivät mellakoisi ja tappelisi keskenään murusista.

Maailmanlaajuisesti hallitukset horjuvat, ne kaadetaan. Lämpimämpi planeetta, petrimalja hyönteisille, joiden levinneisyysalueet ovat laajentuneet, vapauttaa nälkiintyneen, kuivuneen ja heikentyneen ihmiskunnan päälle tavanomaiset kärpästen ja hyttysten levittämät taudit — denguekuumeen, keltakuumeen — ja hygienian puute joukkoleireissä johtaa räjähdysmäisesti vanhojen vihollisuuksien, lavantaudin ja koleran, puhkeamiseen, ja samalla ilmaantuu, kuten tuleva kronikka kirjoittaa, ”virus- ja retrovirustekijöitä, joita ei ole koskaan ennen nähty”.

Tulevaisuuden kronikoitsijaa hämmästyttää The Collapse of Western Civilization -kirjassa, kun hän muistelee tätä traagista ajanjaksoa, että maailman älykkäimmät tiedemiehet, jotka käyttivät kehittyneimpiä saatavilla olevia analyyttisiä ja teknisiä menetelmiä, olivat ennakoineet ilmaston tuhoon johtavan kehityksen jo kauan ennen kuin se oli jo tosiasia. He olivat varoittaneet, että jos sivilisaation halutaan selviytyvän, sen on vähennettävä painettaan jätteiden nieluun. ”Lähes kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että länsimaisen sivilisaation ihmiset tiesivät, mitä heille oli tapahtumassa, mutta eivät kyenneet pysäyttämään sitä”, kertoo kertoja. ”Itse asiassa tämän tarinan hätkähdyttävin piirre on se, kuinka paljon nämä ihmiset tiesivät ja kuinka kykenemättömiä he olivat toimimaan sen mukaan, mitä tiesivät.”


Synkistä asetelmista huolimatta Limits ei ollut pelkästään synkkä. Siinä esitetyistä 12 skenaariosta neljä ei päättynyt romahdukseen. Taloudellinen ja ekologinen vakaus oli tutkijoiden mukaan mahdollista, mutta vain jos globaali yhteiskunta ryhtyisi ”tarkoitukselliseen, hallittuun kasvun lopettamiseen” ja vähentäisi teollisuustuotantoa ja kulutusta henkeä kohti. Limits kuvaili tätä ”vakiintuneeksi” maailmaskenaarioksi, ”pitkän aikavälin tasapainotilaksi”, jossa ”jokaisen ihmisen aineelliset perustarpeet maapallolla on tyydytetty ja jokaisella ihmisellä on yhtäläinen mahdollisuus toteuttaa yksilölliset inhimilliset mahdollisuutensa”.

Tarpeeksi tavaraa, jotta kunnollinen elämä on mahdollista kaikille, kunhan vain sovimme, ettemme halua liikaa. Kauhistuttavia ajatuksia meille — tarkoitan siis suurimmalle osalle meistä — jotka olemme juurtuneet vapaiden markkinoiden kapitalistiseen ajattelutapaan. Ei ihme, että juuri valtavirran taloustieteilijät hyökkäsivät voimakkaimmin Limitsiä vastaan, ne joiden palkat riippuvat kapitalistisista eliitti-instituutioista, jotka rakentavat yleisölle ideologian, joka järkeistää loputtoman kasvun, jotka vakuuttavat, ettei meidän tarvitse koskaan jakaa palaa piirakasta, jos vain kasvatamme piirakkaa jatkuvasti.

Tutkimuksen taustalla oli kysymys siitä, voisiko globaali yhteiskunta järjestäytyä niin, että se voisi elää varojensa rajoissa ja tarjota samalla rauhanomaisen ja oikeudenmukaisen elämän ihmisille. Esittämällä tämän kysymyksen ja vastaamalla siihen Limits oli vaarallinen yhteiskuntajärjestykselle, jossa itsekkyys, ahneus ja kateus ovat edistyksen ajureita ja jossa käsketään hamstrata itsellemme sitä, mitä voimme saada, ja jättää huomiotta omantunnon tuskat, jotka muistuttavat meitä siitä, että isompi kakku ei ole johtanut parempaan elämään kaikille.

Kun Limitsin kirjoittajat totesivat vuonna 1972, että ”väestön ja pääoman kasvu itse asiassa kasvattaa kuilua rikkaiden ja köyhien välillä”, kun he kumosivat myytin siitä, että kasvun lisääntyminen johtaisi ihmisten tasa-arvoon, he heiluttivat veistä uusliberaalille kapitalistiselle järjestykselle. Sillä mistä muusta he puhuivat maailmassa, jossa ei ole kasvua ja yhtäläisiä mahdollisuuksia, kuin vaurauden uudelleenjaosta? Mitä muuta he vaativat kuin radikaalia muutosta vapauden määritelmäämme? ”Tasapaino”, he kirjoittivat, ”edellyttäisi tiettyjen inhimillisten vapauksien, kuten rajoittamattoman lapsiluvun tai luonnonvarojen hallitsemattoman kuluttamisen, vaihtamista muihin vapauksiin, kuten helpotukseen saasteista ja ahtaudesta sekä maailmanjärjestelmän romahduksen uhasta.” He ehdottivat, että se olisi kompromissi, joka kannattaisi tehdä. Vähentämisen ja jakamisen olisi kuitenkin oltava vapaaehtoista. Emme voisi tehdä sitä pakon ehdoilla. Sen olisi oltava, Dennis Meadowsin sanoin, ”järjestelmällinen ja yhteistoiminnallinen laskeutuminen kohti sosiaalisesti oikeudenmukaista kestävyyttä kaikille”.

Lopputulos on kuitenkin se, että jos vauraus jaettaisiin tasan niiden yhdeksän miljardin ihmisen kesken, joita planeetalle odotetaan vuoteen 2050 mennessä, pohjoisen pallonpuoliskon aineellisen hyvinvoinnin pitäisi laskea merkittävästi. On kyseenalaista, että itsekkyyteen indoktrinoitu kokonainen sivilisaatio kestäisi tätä ilman eeppistä raivokohtausta. Kyseessä olisi yhteiskunnallinen kypsymisprosessi, jollaista ei ole ennen nähty. Koska säilyttääkseen inhimillisyytemme rajoitusten edessä meidän olisi kohdattava epätasa-arvo suoraan.


Soitin Meadowsille kysyäkseni, mitä mieltä hän on Limits to Growth -kirjasta 44 vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Hän sanoi olleensa optimistinen vuonna 1972. Aikaa oli riittävästi, jotta liian suuren kasvun laiva saatiin pois jäävuoren törmäyskurssilta. Mutta viime kesänä hän kuulosti masentuneelta ja hieman kyyniseltä. Hänen mukaansa tavanomainen liiketoiminta uhkaa aiheuttaa luonnon kaoottisen romahduksen, jota seuraa geopoliittinen myllerrys ja resurssisodat. Tämä näytti nyt olevan todennäköinen polkumme, ja hänen mukaansa oli aika valmistautua ”systeemishokkiin”.

Meadows näkee yhteyden kasvun rajojen ja sen välillä, mitä hän kutsuu ”autoritääriseksi tsunamiksi, joka pyyhkäisee läntisten demokratioiden yli”. Hän uskoo, että globaali yhteiskunta on jo siirtynyt vaiheeseen, jossa kyky kasvaa ja luoda todellista uutta vaurautta on vähenemässä. Kun kasvu pysähtyy, jännitteet lisääntyvät. ”Instituutioiden, väestön, pyrkimysten, kulttuurin, normien ja pääoman sopeuttaminen tähän uuteen nollakasvun ja negatiivisen kasvun vaiheeseen”, Meadows kertoi minulle, ‘edellyttää vuosikymmeniä kestäviä muutoksia, jotka useimmat ihmiset kokevat järjestyksen heikkenemisenä’ — ja siten valtuutuksena autoritaarisempaan hallintoon.

Aldous Huxley ennusti tämän mahdollisuuden. ”Uuteen uljaaseen maailmaan on monta tietä”, hän kirjoitti vuonna 1958. ”[M]utta ehkä suorin ja levein niistä on tie, jota kuljemme tänään, tie, joka kulkee jättimäisten lukujen ja kiihtyvän kasvun kautta.” Planeetta, jonka väestö ja talous on niin suuri, että se tuottaa pysyvän sivilisaation hätätilan, jatkuvan kriisitilan, on kypsä ”kaikkien ja kaiken pysyvään valvontaan keskushallinnon virastojen toimesta”. Tämä olisi kasvumyönteisen uskon äärimmäinen ironia, sillä sitä tukee vapaiden markkinoiden fundamentalismi: Vain tyrannimaisella valtiolla, jolla on väkivaltamonopoli, valtavat byrokratiat ja lonkerot, jotka ulottuvat elämän jokaiseen osa-alueeseen, on valta pelastaa meidät typeryydeltä, jota kutsuimme vapaudeksi kasvaa ikuisesti.

 

Lähde:

https://www.populationbalance.org/publications/the-fallacy-of-endless-economic-growth

The Fallacy of Endless Economic Growth

 

]]>
/loputtoman-talouskasvun-virhepaatelma/feed/ 0
Onko perustulo neoliberaali juoni kansan köyhdyttämiseksi? /onko-perustulo-neoliberaali-juoni-kansan-koyhdyttamiseksi/ /onko-perustulo-neoliberaali-juoni-kansan-koyhdyttamiseksi/#respond Wed, 01 Oct 2025 11:11:11 +0000 http://kapitaali.com/?p=514 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: Dmytri Kleiner

Perustuloa mainostetaan usein ajatuksena, joka ratkaisee eriarvoisuuden ja vähentää ihmisten riippuvuutta kapitalistisesta työstä. Sen sijaan se kuitenkin pahentaa eriarvoisuutta ja vähentää sosiaalisia ohjelmia, jotka hyödyttävät ihmisten enemmistöä.

Kanadan liberaalipuolue hyväksyi Winnipegin vuoden 2016 kaksivuotiskokouksessaan päätöslauselman perustulon puolesta. Päätöslauselma, jonka nimi on ”Köyhyyden vähentäminen: Minimitulo”, sisältää seuraavat perustelut: ”Kanadassa jatkuvasti kasvava kuilu varakkaiden ja köyhien välillä johtaa sosiaalisiin levottomuuksiin, rikollisuuden ja väkivallan lisääntymiseen… Säästöt terveydenhuollossa, oikeuslaitoksessa, koulutuksessa ja sosiaalihuollossa sekä omatoimisten, veroa maksavien kansalaisten tuottaminen maksavat investoinnit takaisin enemmän kuin hyvin.”

Monet vasemmistolaiset ovat innostuneita yleisen perustulon kaltaisista ehdotuksista siksi, että niissä tunnustetaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen sosiaaliset seuraukset. Kun kuitenkin tarkastellaan tarkemmin, miten perustulon odotetaan toimivan, käy ilmi, että sen tarkoituksena on tarjota poliittinen suoja sosiaaliohjelmien lakkauttamiselle ja sosiaalipalvelujen yksityistämiselle. Kanadan liberaalipuolueen päätöslauselma ei ole poikkeus. Maininta ”Säästöt terveydenhuollossa, oikeuslaitoksessa, koulutuksessa ja sosiaalihuollossa sekä omatoimisten, veronmaksajien kansalaisten tuottaminen” tarkoittaa selvästi sosiaalisia leikkauksia ja yksityistämistä.

Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat kannattaneet perustuloa jo pitkään. Yksi sen varhaisista puolestapuhujista oli uusliberalismin suojeluspyhimys Milton Friedman. Kirjassaan Capitalism and Freedom Friedman kannattaa ”negatiivista tuloveroa” keinona tarjota perustulo. Väitettyään, että yksityinen hyväntekeväisyys on paras tapa lievittää köyhyyttä, ja ylistettyään ”yksityisiä … järjestöjä ja instituutioita”, jotka tarjosivat hyväntekeväisyyttä köyhille 1800-luvun kapitalismin kukoistuskaudella, Friedman syyttää sosiaalitukia yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen katoamisesta: ”Yksi valtion hyvinvointitoimien laajentamisen suurimmista kustannuksista on ollut yksityisen hyväntekeväisyystoiminnan vastaava väheneminen.”

Friedmanin ja hänen monien vaikutusvaltaisten seuraajiensa mielestä köyhyyden syy ei ole riittävä kapitalismi. Niinpä heidän ratkaisunsa on tarjota ”perustulo” keinona poistaa sosiaalituet ja korvata ne yksityisillä organisaatioilla. Friedman väittää nimenomaan, että ”jos se otettaisiin käyttöön nykyisten samaan päämäärään tähtäävien toimenpiteiden räsypussin korvikkeena, hallinnollinen kokonaisrasitus varmasti vähenisi”.

Friedman luettelee edelleen ”räsypussin” verran toimenpiteitä, jotka hän toivoo poistettavan: suorat sosiaaliturvamaksut ja kaikenlaiset sosiaaliturvaohjelmat, vanhuusavustukset, huollettavana oleville lapsille myönnettävät tuet, julkinen asuntotuotanto, veteraanien etuudet, minimipalkkalainsäädäntö sekä julkiset terveydenhuolto-ohjelmat, sairaalat ja mielisairaalat.

Friedman käyttää myös muutaman kappaleen huoleen siitä, pitäisikö ”perustulosta” riippuvaisilla ihmisillä olla äänioikeus, koska poliittisesti äänioikeutetut riippuvaiset voisivat äänestää enemmän rahaa ja palveluja niiden kustannuksella, jotka eivät ole riippuvaisia niistä. Hän käyttää esimerkkinä eläkkeensaajia Britanniassa ja toteaa, että he ”eivät ole ainakaan vielä tuhonneet Britannian vapauksia tai sen pääosin kapitalistista järjestelmää”.

Charles Murray, toinen merkittävä perustulon libertaristinen puolestapuhuja, on Friedmanin kanssa samaa mieltä. PBS:n haastattelussa hän sanoi: PBS:lle: ”Amerikka on aina ollut erittäin hyvä auttamaan apua tarvitsevia ihmisiä. Se ei ole ollut täydellistä, mutta se on ollut erittäin hyvää. Näitä suhteita on viime vuosina heikentänyt hyvinvointivaltio, joka on mielestäni heikentänyt kansalaiskulttuuria.” Friedmanin tavoin Murray syyttää hyvinvointivaltiota ilmeisen tehokkaan yksityisen hyväntekeväisyyden katoamisesta.

Murray lisää: ”Ensimmäinen sääntö on, että taatun perustulon on korvattava kaikki muu — se ei ole lisä. Ei siis enää ruoka-apurahoja, ei enää Medicaidia, vaan koko lista on lopetettava. Mitään niistä ei jää jäljelle. Hallitus antaa rahaa; muista inhimillisistä tarpeista huolehtivat muut ihmiset naapurustossa, yhteisössä ja järjestöissä. Minusta se on hienoa.”

Cato Institute katsoo, että sosiaalitukien lakkauttaminen on osa yleisen perustulon merkitystä. Suomen pilottihanketta käsittelevässä artikkelissa instituutti määrittelee perustulon seuraavasti: ”Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä poistetaan käytöstä ja sama käteisetuus jaetaan jokaiselle aikuiselle kansalaiselle ilman lisäehtoja tai kelpoisuusehtoja”. Ja itse asiassa Suomen harkitsemissa vaihtoehdoissa rajoitutaan siihen, että perustulon määrä rajoitetaan niiden ohjelmien säästöihin, jotka se korvaisi.

“Perustulo” ei lievennä köyhyyttä

Sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta katsottuna sosiaaliohjelmien korvaaminen markkinapohjaisella ja hyväntekeväisyyteen perustuvalla tarjonnalla, joka kattaa kaiken terveydenhuollosta asumiseen, lapsilisistä vanhuusavustuksiin, luo selvästi moniportaisen järjestelmän, jossa köyhimmillä saattaa olla varaa jonkin verran asumiseen ja terveydenhuoltoon, mutta selvästi paljon vähemmän kuin rikkailla — ja ennen kaikkea ilman mitään takeita siitä, että tulot riittäisivät vastaamaan heidän todellisiin tarpeisiinsa terveydenhoidossa, lastenhoidossa, koulutuksessa, asumisessa ja muissa tarpeissa, joita olisi saatavilla vain voittoa tavoittelevien markkinoiden ja yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta.

Hyman A. Minsky, itse tunnettu ja arvostettu taloustieteilijä, tutki erityisesti kysymystä siitä, parantaisiko Friedmanin ehdotus todella köyhien oloja, ja kirjoitti artikkelin ”The Macroeconomics of a Negative Income Tax”. Minsky tarkastelee ”yhteiskunnallisen osingon” tuloksia, joissa ”jokaiselle elossa olevalle henkilölle, rikkaalle tai köyhälle, työssä käyvälle tai työttömälle, nuorelle tai vanhalle, siirretään nimetty rahamääräinen tulo oikeuden mukaan”. Minsky osoittaa vakuuttavasti, että tällainen ohjelma ”aiheuttaisi inflaatiota, vaikka budjetit olisivat tasapainossa” ja että ”hintojen nousu nakertaisi köyhille myönnettävien etuuksien reaaliarvoa … ja saattaisi aiheuttaa tahattomia reaalikustannuksia perheille, joilla on vaatimattomat tulot”. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki kansalaisille perustulon kaltaisen välineen avulla tarjottu parempi ostovoima katoaa kokonaan välttämättömyyshyödykkeiden hintojen nousuun.

Sen sijaan, että perustulo lievittäisi köyhyyttä, se todennäköisesti pahentaa sitä. Keskeinen perustelu on melko yksinkertainen: ihmisten asunnoista ja muista perustarpeista maksamat hinnat perustuvat siihen, kuinka paljon heillä on ylipäätään varaa maksaa. Jos kuvitellaan, miten asunnot jaetaan nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa, köyhimmät saavat huonoimmat asunnot ja rikkaimmat parhaat. Jos kaikille, niin rikkaille kuin köyhillekin, annettaisiin enemmän rahaa, köyhimmät eivät saisi parempia asuntoja, vaan se vain nostaisi asuntojen hintaa.

Jos perustulo toteutettaisiin muiden sosiaalisten ohjelmien, kuten terveydenhuollon tai lastenhoidon kustannuksella, kuten Friedman aikoi, asumiskustannusten nousu veisi rahaa pois muilta aiemmin yhteiskunnan tarjoamilta palveluilta ja pakottaisi vaatimattomasti toimeentulevat perheet parantamaan huonokuntoisia asuntojaan hyväksymällä huonomman tai vähäisemmän lastenhoidon tai terveydenhuollon, tai päinvastoin. Vammaisella henkilöllä, jonka liikkumistarpeet edellyttävät lisämenoja esteettömään asumiseen, ei välttämättä ole riittävästi perustuloja jäljellä hänen tarvitsemaansa terveydenhoitoon. Perustulon suuri ajatus on kuitenkin korvata tarveharkinta ja erityistarpeisiin suunnatut erityisohjelmat.

Ajatus siitä, että voimme ratkaista eriarvoisuuden kapitalismissa antamalla ihmisille summittaisesti rahaa ja jättämällä kaikkien sosiaalisten tarpeiden tyydyttämisen yritysten tehtäväksi, on äärimmäisen kyseenalainen. Vaikka tämä näkemys on odotettavissa Murrayn ja Friedmanin kaltaisilta kapitalismia edistäviltä tahoilta, se ei sovi yhteen antikapitalismin kanssa. Perustulo päätyy kapitalistien käsiin. Olemme riippuvaisia näistä samoista kapitalisteista kaikessa, mitä tarvitsemme. Mutta jotta köyhyyttä voitaisiin todella lievittää, tuotantokapasiteetti on suunnattava todellisen arvon luomiseen yhteiskunnalle eikä voittoa tavoittelevien sijoittajien ”osakasarvon maksimointiin”.

Toisenlaiselle “perustulolle” ei ole mahdollisuutta

Monet ihmiset eivät kiistä sitä, että perustulon kannattajat pyrkivät vain poistamaan sosiaalisia ohjelmia, mutta he kuvittelevat, että toisenlainen perustulo on mahdollinen. He vaativat perustuloa, jossa ei oteta huomioon Charles Murrayn kannattamaa ”diiliä”, mutta haluavat perustulon lisäksi muita sosiaalisia ohjelmia, kuten tarveharkintaisia etuuksia, asumisen suojaa, takuita koulutuksesta ja lastenhoidosta ja niin edelleen. Tämä näkemys jättää huomiotta kysymyksen poliittisen ulottuvuuden. Perustulon ehdottaminen nykyisten ohjelmien lisäksi tekee virheitä, yleinen yksimielisyys sosiaalisten ohjelmien korvaamisesta taatulla tulotakuulla saa laajan tukipohjan sosiaalisten ohjelmien lisäämiselle. Tällaista laajaa pohjaa ei kuitenkaan ole olemassa.

Michal Kalecki kirjoitti vuonna 1943, kun ”täystyöllisyyspolitiikka” sai laajaa kannatusta sota-aikana, merkittävän esseen ”The Political Aspects of Full Employment”. Kalecki aloittaa kirjoittaessaan, että ”taloustieteilijöiden vankka enemmistö on nykyään sitä mieltä, että täystyöllisyys voidaan turvata jopa kapitalistisessa järjestelmässä valtion meno-ohjelmalla”. Vaikka hän puhuu täystyöllisyydestä, joka tarkoittaa ”riittävää suunnitelmaa kaiken olemassa olevan työvoiman työllistämiseksi”, sama pätee myös perustuloon. Suurin osa taloustieteilijöistä on samaa mieltä siitä, että suunnitelma tulojen takaamiseksi kaikille on mahdollinen.

Kelecki kuitenkin väittää lopulta, että täystyöllisyyspolitiikasta luovutaan: ”Täystyöllisyyden säilyttäminen aiheuttaisi yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia, jotka antaisivat uutta pontta yritysjohtajien vastustukselle. Pysyvän täystyöllisyyden vallitessa ”potkut” eivät enää toimisi kurinpitokeinona. Pomojen yhteiskunnallinen asema heikkenisi, ja työväenluokan itsevarmuus ja luokkatietoisuus kasvaisi.”

Työntekijän ja kapitalistin tai rikkaiden ja köyhien välistä konfliktia ei voida välttää antamalla ihmisille rahaa, jos kapitalistien annetaan edelleen monopolisoida tavaroiden tarjonta. Tällainen käsitys jättää huomiotta poliittisen kamppailun työntekijöiden välillä, jotka pyrkivät säilyttämään (tai laajentamaan) ”perustulon”, ja kapitalistien välillä, jotka pyrkivät alentamaan sitä tai poistamaan sen vahvistaakseen yhteiskunnallista asemaansa työntekijöihin nähden ja suojellakseen ”säkkivaltaa”.

Yritysjohtajat taistelevat kynsin ja hampain työntekijöiden sosiaalietuuksien lisäämistä vastaan. Heidän vallassaan vain yhdenlainen perustulo on mahdollinen: Friedmanin ja Murrayn, Kanadan liberaalipuolueen ja kaikkien muiden, jotka haluavat alistaa työntekijät pomojen alaisuuteen, tukema perustulo. Perustulo on jatkuvan hyökkäyksen kohteena, ja toisin kuin vakiintuneet sosiaaliohjelmat, joilla on suunniteltuja tuloksia, jotka ovat sosiaalisesti vakiintuneita ja joita on vaikea poistaa, perustulo on vain numero, jota voidaan pienentää, poistaa tai yksinkertaisesti antaa sen jäädä jälkeen inflaatiosta.

Perustulo ei lievitä köyhyyttä, vaan se muuttaa sosiaaliset välttämättömyydet voittoa tuottaviksi tuotteiksi. Jotta eriarvoisuuteen voitaisiin todella puuttua, tarvitsemme riittäviä sosiaaliturvajärjestelmiä. Jos haluamme vähentää tarveharkintaa ja riippuvuutta kapitalistisesta työllisyydestä, voimme tehdä sen kapasiteettisuunnittelun avulla. Poliittisissa vaatimuksissamme olisi määrättävä riittävästä asumisesta, terveydenhuollosta, koulutuksesta, lastenhoidosta ja kaikista inhimillisistä perustarpeista kaikille. Perustulon sijaan meidän on vaadittava ja kamppailtava lopputuloksen puolesta: oikeuden elämään ja oikeudenmukaisuuden puolesta, ei vain kuluttamisoikeuden puolesta.

 

Lähde: https://blog.p2pfoundation.net/universal-basic-income-is-a-neoliberal-plot-to-make-you-poorer/2016/08/25

]]>
/onko-perustulo-neoliberaali-juoni-kansan-koyhdyttamiseksi/feed/ 0
Pääoman kommunismista yhteismaan pääomaan: Kohti avointa osuustoimintaa /paaoman-kommunismista-yhteismaan-paaomaan-kohti-avointa-osuustoimintaa/ /paaoman-kommunismista-yhteismaan-paaomaan-kohti-avointa-osuustoimintaa/#respond Tue, 23 Sep 2025 11:11:12 +0000 https://kapitaali.com/?p=3302 Lue lisää ...]]>

kirjoittajat: Michel Bauwens & Vasilis Kostakis

Tiivistelmä

Kaksi merkittävää yhteiskunnallista edistysliikettä kohtaa muutamia ristiriitoja sekä paradoksin. Toisaalta osuuskuntaliike ja työntekijöiden omistamat yritykset ovat nousseet uudelleen esiin, mutta ne kärsivät tietyistä rakenteellisista heikkouksista. Toisaalta on syntymässä avointa ja yhteisvauraussuuntautunutta vertaistuotantoa koskevia aloitteita, jotka luovat yhteisiä tietovarantoja koko ihmiskunnalle, mutta joita hallitsevat startup-yritykset ja suuria monikansallisia yrityksiä, jotka käyttävät samaa yhteismaata. Näin syntyy paradoksi: mitä kommunistisempi jakamislisenssi on vapaiden ohjelmistojen tai avoimen laitteiston vertaistuotannossa, sitä kapitalistisempi käytäntö on. Tämän paradoksin ja edellä mainittujen ristiriitojen ratkaisemiseksi ehdotamme alustavasti uutta konvergenssia, jossa yhdistettäisiin yhteisvauraussuuntautuneet avoimet vertaistuotantomallit ja yhteiset omistus- ja hallintomallit, kuten osuuskunnat ja solidaariset talousmallit.


Nykyaikaisissa edistyksellisissä yhteiskunnallisissa liikkeissä on havaittavissa muutamia ristiriitaisuuksia.

Yhtäältä olemme todistamassa osuuskuntaliikkeen ja työntekijöiden omistamien yritysten uutta nousua (ks. Restakis 2010). Ne kärsivät kuitenkin kiistatta tietyistä rakenteellisista heikkouksista. Osuustoiminnalliset yksiköt työskentelevät omien jäsentensä hyväksi, ja siksi ne ovat toisinaan haluttomia hyväksymään uusia osuuskuntia, jotka jakaisivat nykyiset voitot ja edut. Lisäksi ne käyttävät samaa omistusoikeuden alaista tietoa ja keinotekoisen niukkuuden taktiikkaa kuin kapitalistiset kollegansa. Toisin sanoen ne saattavat ottaa käyttöön monopolihinnoittelumekanismeja, kuten immateriaalioikeuksien mahdollistamat yksinoikeudet. Vaikka ne ovat sisäisesti demokraattisia, ne osallistuvat usein samaan kapitalistisen kilpailun dynamiikkaan, joka on ristiriidassa niiden omien yhteistoiminnallisten arvojen kanssa ja saattaa pitkällä aikavälillä heikentää niitä.

Toisaalta meillä on nouseva aalto avoimia ja yhteisölle suunnattuja vertaistuotantopyrkimyksiä vapaiden ohjelmistojen, avoimen suunnittelun ja avoimen laitteiston kaltaisilla aloilla, joilla luodaan yhteisiä tietovarantoja koko ihmiskunnan käyttöön. Samaan aikaan niitä kuitenkin hallitsevat sekä startup-yritykset että suuret monikansalliset yritykset, jotka hyödyntävät ja pääomittavat samoja yhteismaita. Toisin sanoen vertaistuotanto toimii pääoman kasautumisen syklin sisällä, mutta myös yhteisvaurauden luomisen ja kierrättämisen uudessa syklissä (Bauwens 2013). Nykyään yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon tasa-arvoinen potentiaali vaikuttaa lupaavalta, mutta myös parodian mahdollisuutta ei pitäisi jättää huomiotta (Kostakis ja Stavroulakis 2013).

Siksi tarvitsemme uudenlaista lähentymistä tai synteesiä, ”avointa osuuskuntamallia”, jossa yhdistettäisiin yhteisölle suunnatut avoimet vertaistuotantomallit yhteisomistukseen ja yhteishallintoon perustuviin malleihin, kuten osuuskuntien ja solidaarisuustalouden malleihin. Seuraavassa esitellään yksityiskohtaisemmin, miten tällainen siirtymä voitaisiin toteuttaa.

Paradoksi

Nykyään meillä on paradoksi: mitä ”kommunistisempaa” jakamislisenssiä käytämme (eli mitä vähemmän jakamista rajoitetaan) vapaiden ohjelmistojen tai avoimen laitteiston vertaistuotannossa, sitä kapitalistisempi käytäntö on (eli monikansalliset yritykset voivat käyttää sitä ilmaiseksi). Otetaan esimerkiksi Linux, josta on tullut myös yritysten yhteisvaurautta, joka rikastuttaa IBM:n kaltaisia suuria, voittoa tavoittelevia yrityksiä (ks. Kostakis ja Bauwens 2014). On ilmeistä, että tämä toimii tietyllä tavalla, ja useimmat vapaiden ohjelmistojen kehittäjät näyttävät hyväksyvän sen. Mutta onko tämä optimaalinen tapa?

Yleinen julkinen lisenssi ja sen muunnokset antavat kenelle tahansa mahdollisuuden käyttää ja muuttaa ohjelmistokoodia (tai -suunnitelmaa), kunhan muutokset sisällytetään takaisin yhteiseen tietokantaan samoilla ehdoilla muita käyttäjiä varten. Argumenttimme ei keskity GPL:n ja vastaavien lisenssien oikeudelliseen ja sopimukselliseen perustaan vaan niiden mahdollistamaan sosiaaliseen logiikkaan, joka on seuraava: kuka tahansa voi osallistua ja kuka tahansa voi käyttää. Itse asiassa tämä suhteellinen dynamiikka on teknisesti eräänlaista ”kommunismia”: jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Tämä antaa paradoksaalisesti monikansallisille yhtiöille mahdollisuuden käyttää vapaata ohjelmistokoodia voittojen maksimointiin ja pääoman kasautumiseen. Lopputuloksena on, että meillä on avoimiin syötteisiin, osallistaviin prosesseihin ja yhteisölle suunnattuihin tuotoksiin perustuva tiedon yhteisten hyödykkeiden kasautuminen ja kierto, mutta se on alistettu pääoman kasautumiselle. Siksi tällä hetkellä ei ole mahdollista tai ainakaan helppoa saada aikaan sosiaalista lisääntymistä (eli luoda kestäviä elinkeinoja) Commonsin piirissä. Suurin osa osallistujista osallistuu toimintaan vapaaehtoispohjalta, ja ne, joilla on tuloja, saavat elantonsa joko palkkatyöllä tai liittoutumalla pääomavetoisten tahojen kanssa.

Näin ollen vapaiden ohjelmistojen ja kulttuurin liikkeet, niin tärkeitä kuin ne ovatkin uusina yhteiskunnallisina voimina ja uusien yhteiskunnallisten vaatimusten ilmaisijoina, ovat pohjimmiltaan myös ”liberaaleja”, liberalismin poliittisen ideologian perinteen mukaisesti. Tämän ovat myöntäneet paitsi Stallmanin kaltaiset avainhenkilöt myös antropologiset tutkimukset, kuten Colemanin ja muiden (2004; Coleman ja Golub 2008; Coleman ja Hill 2004) tutkimukset. voisi sanoa, että ne ovat liberaalikommunistisia ja kommunistis-liberalistisia liikkeitä, jotka luovat ”pääoman kommunismia”.

Kysymys kuuluu, voiko yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto, eli uusi tuotannon prototapa, luoda institutionaalista kapasiteettia ja liittoutumia, joita tarvitaan vanhan järjestyksen poliittisen vallan murtamiseksi. Viime kädessä uuden tuotantotavan potentiaali on sama kuin aiempien prototuotantotapojen: vapautua riippuvuudesta vanhasta rappeutuvasta tuotantotavasta, jotta siitä tulisi omavarainen ja siten korvata pääoman kasautuminen yhteisvaurauden kierrolla. Itsenäinen yhteisvaurauden kierto, jossa yhteinen käyttöarvo edistäisi suoraan yhteisvaurauden vahvistumista ja kommonerien omaa kestävyyttä ilman riippuvuutta pääomasta. Miten tämä voitaisiin saavuttaa?

Vaihtoehto

Onko vaihtoehtoa? Mielestämme on: korvattaisiin ei-vastavuoroiset lisenssit, eli ne, jotka eivät vaadi käyttäjiltään suoraa vastavuoroisuutta, vastavuoroisuuteen perustuvalla lisenssillä. Voidaan ajatella, että tämä olisi siirtyminen ”kommunistisista” ”sosialistisiin lisensseihin” tai siirtyminen ei-vastavuoroisista lisensseistä yhteisvaurauteen perustuvaan vastavuoroiseen lisenssiin (vastavuoroisuudesta lisensoinnin yhteydessä ks. de Filippiand Vieira 2013). Väitämme, että Kleinerin (2010) suunnittelema ja ehdottama vertaistuotantolisenssi (Peer Production License, PPL) on esimerkki tästä argumentaatiosta. PPL:ää ei pidä sekoittaa Creative Commonsin (CC) ei-kaupalliseen (NC) lisenssiin, sillä sen logiikka on erilainen. CC-NC tarjoaa suojaa yksilöille, jotka ovat haluttomia jakamaan, koska he eivät halua työnsä kaupallistamista, joka ei palkitsisi heitä heidän työstään. CC-NC-lisenssi estää näin ollen tähän avoimeen ja jaettuun tietoon perustuvan taloudellisen kehityksen ja pitää sen täysin voittoa tavoittelemattomalla alalla.

PPL:n logiikka on sallia kaupallistaminen, mutta vastavuoroisuusvaatimuksen perusteella. Se on suunniteltu mahdollistamaan ja voimaannuttamaan vastavuoroinen vastavuoroinen talous, jossa yhteisvauraus on avointa kaikille, jotka osallistuvat, ja jossa peritään lisenssimaksu voittoa tavoittelevilta yrityksiltä, jotka haluavat käyttää sitä osallistumatta. Käytännössä monikansallisten yritysten kannalta ei tapahdu suuria muutoksia; ne voivat edelleen käyttää koodia, jos ne osallistuvat siihen, kuten IBM tekee Linuxin kanssa. Niiden, jotka eivät osallistu, on kuitenkin maksettava lisenssimaksu — käytäntö, johon ne ovat tottuneet. Käytännön vaikutus olisi se, että pääoma ohjaisi jotenkin tulovirtaa yhteisvauraudelle, mutta sen tärkein vaikutus olisi ideologinen, tai jos niin haluatte, arvoihin perustuva.

PPL-pohjaisen yhteisvaurauden ympärille muodostuvat yrittäjäkoalitiot suuntaisivat nimenomaisesti panoksensa yhteisvaurauteen ja sen edustamaan vaihtoehtoiseen arvojärjestelmään. Vertaistuottajien tai yhteisötuottajien näkökulmasta yhteisvaurausperustainen vastavuoroinen lisenssi, kuten PPL, antaisi osallistuville yhteisöille mahdollisuuden luoda omia osuuskuntia. Tässä uudessa ekologiassa voitto jäisi yhteiskunnan päämäärän, Commonsin ja yhteisomistajien ylläpitämisen, jalkoihin. Jopa voittoa tavoittelevat yritykset osallistuisivat tietoisesti uuden logiikan mukaisesti. Tämä ehdotus yhdistäisi yhteisvaurauden eettisten markkinatoimijoiden (osuuskunnat ja muut mallit) yrittäjäkoalitioon ja pitäisi ylijäämäarvon kokonaan kommonerien/yhteistyöntekijöiden piirissä sen sijaan, että se vuotaisi monikansallisille yhtiöille.

Toisin sanoen, tämän runsaiden aineettomien resurssien Commons-mallin ja ”niukkojen” aineellisten resurssien vastavuoroisuuteen perustuvan mallin konvergenssin tai pikemminkin yhdistelmän avulla voitaisiin ratkaista toimeentuloa ja sosiaalista uusintamista koskevat kysymykset. Lisäarvo pidettäisiin itse yhteismaasfäärin sisäpuolella. Osuuskunnat rahoittaisivat aineettomien hyödykkeiden tuotantoa osuustoiminnallisen kasautumisensa kautta, koska ne maksaisivat ja palkitsisivat niihin liittyviä vertaistuottajia.

Tällä tavoin vertaistuotanto voisi siirtyä prototuotantotavasta, joka ei pysty ylläpitämään itseään kapitalismin ulkopuolella, itsenäiseksi ja todelliseksi tuotantotavaksi. Se loisi vastatalouden, joka voisi olla perusta ”vastahegemonian” uudelleenrakentamiselle; arvokierto olisi vastikkeellista. Tämä prosessi, joka liittyy ”yhteismaamyönteisiin” yhteiskunnallisiin liikkeisiin, voisi olla poliittisen talouden poliittisen ja sosiaalisen muutoksen perusta. Näin ollen voisimme siirtyä tilanteesta, jossa pääoman kommunismi on vallalla, tilanteeseen, jossa meillä on ”pääoma yhteisille”, mikä yhä enemmän varmistaa vertaistuotantotavan itsensä uusintamisen.

Tällä hetkellä PPL:ää käytetään kokeellisesti ”Guerrilla Translation!” -järjestössä, ja siitä keskustellaan useissa paikoissa, kuten eräissä ranskalaisissa avoimissa maatalouden koneistus- ja suunnitteluyhteisöissä (esimerkiksi ShareLex-aloitteessa). Myös kreikkalaisen P2P Labin tiimi keskustelee PPL:n käytöstä Wikitheater-nimisen yhteistoiminnallisen teatterialustan toisessa versiossa. ”The man with the spotted tie” on luultavasti ensimmäinen näytelmä, joka on kirjoitettu wikiin asynkronisten ja hajautettujen yhteistoiminnallisten prosessien avulla (aloitteesta on kattava kuvaus Kostakis ja Drechsler 2013). Teksti julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2012 muunnetulla CCC-lisenssillä: kaikki saivat esittää näytelmän vapaasti ja käyttää sen ääniraitamusiikkia voittoa tavoittelemattomiin tarkoituksiin. Voittoa tavoittelevasta käytöstä P2P-laboratorion luova tiimi neuvotteli tapauskohtaisesti. Neuvoteltua vastavuoroisuutta tarjoavan muunnetun lisenssin avulla tekijät ja muusikot ovat onnistuneet keräämään pienen pääoman, jolla nyt tuetaan kansainvälisen wikiteatterialustan luomista ja ”The man with the spotted tie” -teoksen kääntämistä.

Uusi avoin yhteistoimintamalli eroaisi huomattavasti aiemmasta. Vanhassa muodossa sisäiseen talousdemokratiaan liittyy jäsenten puolesta osallistuminen markkinoiden dynamiikkaan kapitalistisen kilpailun avulla. Voittoja ja hyötyjä ei haluta jakaa ulkopuolisten kanssa, joten yhteisvaurautta ei luoda. Väitämme, että riippumaton yhteisvauraussuuntautunut talous tarvitsisi toisenlaisen mallin, jossa osuuskunnat tuottavat yhteisvaurautta ja ovat sääntömääräisesti suuntautuneet yhteisen hyvän luomiseen. Tavoitteidensa toteuttamiseksi niiden olisi otettava käyttöön monien sidosryhmien hallintomuodot, joihin kuuluisivat työntekijät, käyttäjä-kuluttajat, sijoittajat ja asianomaiset yhteisöt.

Kuten sanottu, nykyään tilanne on se, että vertaistuottajien avoimet yhteisöt ovat suurelta osin suuntautuneet startup-malliin ja ovat voitonmaksimoinnin alaisia, kun taas osuuskunnat pysyvät suljettuina, käyttävät yksinomaisia immateriaalioikeuslisenssejä eivätkä näin ollen luo yhteisvaurautta. Uudessa avoimen osuustoiminnallisuuden mallissa yhteisvaurauden avoimen vertaistuotannon ja arvon osuustoiminnallisen tuottamisen välillä pitäisi tapahtua sulautuma. Uusi avoin osuuskuntamalli: i) ottaa huomioon ulkoisvaikutukset, ii) harjoittaa talousdemokratiaa, iii) tuottaa yhteisomaisuutta yhteistä hyvää varten, iv) ja sosiaalistaa tietämyksensä. Yhteisvaurauden kiertoon yhdistettäisiin osuuskuntamuotoinen kasautumisprosessi yhteisvaurauden ja sen tuottajien puolesta. Aluksi aineeton Commons-kenttä, joka noudattaisi ilmaisten lahjoitusten logiikkaa ja kaikkien tarvitsevien yleistä käyttöä, olisi rinnakkain vastavuoroisuuteen perustuvan fyysisen tuotannon osuustoiminnallisen mallin kanssa. Mutta kun osuuskuntamallista tulisi yhä hypertuotannollisempi, koska se kykenee luomaan kestävää aineellisten hyödykkeiden runsautta, nämä kaksi logiikkaa sulautuisivat yhteen.

Keskustelu

Ehdotuksessamme erotetaan toisistaan yltäkylläisen yhteisvaurauden ala ja niukkoja resursseja jakavien osuuskuntien ja eettisten yritysten ala. Nämä kaksi alaa yhtyvät työntekijöissä, jotka ovat sekä yhteisomaisuuden rahoittajia että toteuttavat toimeentulonsa osuustoiminnallisella alalla. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kapitalistinen valta voisi vakavasti haitata osuustoiminnallista taloutta. Tämän seurauksena osuuskunnat saattavat usein liioitella sopeutumistaan kapitalistiseen järjestelmään. Juuri tästä syystä ehdotamme avoimen osuustoiminnan käsitettä, jota voidaan pitää uutena muotona, jossa yhteys Commonsiin ja yhteiseen hyvään on perustuslain mukaan pakollinen.

Lisäksi pääoma ymmärtää vertaistuotannon ylikilpailullisen ja ylituotannollisen luonteen ja investoi siihen. Siksi uskomme, että eettiset yhteisvauraussuuntautuneet koalitiot, jotka tuottaisivat, suojelisivat ja käyttäisivät yhteisvaurautta vastavuoroisuuteen perustuvien lisenssien avulla, voisivat saavuttaa poikkeuksellisen kilpailuedun. Vaikka GPL-lisenssit mahdollistavat tehokkaasti rajoittamattoman käytön sosiaalisen logiikan, siihen kuuluu myös monikansallisten yritysten käyttö. PPL rajoittaa sitä. Emme tietenkään pidä PPL:ää täydellisenä vaan uudenlaisena Commons-pohjaisena vastavuoroisuuslisenssinä, jonka yksityiskohdat voivat hyvinkin poiketa alkuperäisestä PPL:stä. Tällaiset lisenssit mahdollistaisivat täysin kaupallisen hyödyntämisen, mutta vaatisivat vastavuoroisuutta.

Otetaan esimerkiksi perinteinen alkuperäiskansojen yhteisö, joka käyttää GPL:ää tai vastaavaa lisenssiä. Tämä tarkoittaa, että mikä tahansa kaupallinen yhteisö voisi käyttää tietoa ja kaupallistaa sitä ilman, että siitä olisi hyötyä tai että voittoa jaettaisiin tiedon luojien kanssa. Yhteisvaurausperustainen vastavuoroisuuslisenssi vaatisi vain vastavuoroisuutta ja antaisi näille perinteisille yhteisöille mahdollisuuden luoda itsenäistä elantoa ja toimeentuloa, mikä on vaikeampaa GPL:n avulla. Lisäksi yhteisvaurausperustainen vastavuoroisuuslisenssi ei kieltäisi kaupallista hyödyntämistä vaan kannustaisi siihen, kun taas ei-kaupalliset lisenssit kieltävät sen. Jälkimmäiset eivät heikennä jakamista vaan kaupallistamista. PPL/Commons-pohjaiset vastavuoroisuuslisenssit taas kannustaisivat ja sallisivat sekä jakamisen että kaupallistamisen.

Itse asiassa GPL:n yhteydessä on vain itsemääräämisoikeus kontribuutioprosessiin, mutta ympäröivällä kaupallisella alalla vallitsee täydellinen vieraantuminen pääomalle. Sitä vastoin PPL ei salli ainoastaan täydellistä itsemääräämisoikeutta maksullisessa prosessissa, vaan se edellyttää myös itsehallintoa omaehtoisen uusintuotannon osuuskuntasektorilla. Tämä on paljon vaikeampaa GPL:ssä, koska siinä toimeentulo on sidottu pääoman kasautumiseen. GPL ei myöskään edellytä eikä luo suoraa vastavuoroisuutta ihmisten välille, vaan on täysin mahdollista käyttää GPL-materiaalia ilman vastavuoroisuutta, kuten valtaosa sen käyttäjistä tosiasiassa tekee. GPL edellyttää kuitenkin sitä, mitä antropologit kutsuvat ”yleiseksi vastavuoroisuudeksi”, eli kollektiivisella tasolla tarvitaan vähimmäismäärä panoksia järjestelmän ylläpitämiseksi. Suoraa vastavuoroisuutta ei kuitenkaan vaadita lainkaan. Vastavuoroisuus vallitsee yksilön ja koko järjestelmän välillä. Koodaaja tai Wikipedian kirjoittaja ei voi odottaa vastinetta keneltäkään yksittäiseltä henkilöltä, vaan hän odottaa ainoastaan koko järjestelmän hyötyjä, jotka riippuvat ainoastaan yleisestä panostusvirrasta.

Toisaalta PPL:ään/yhteisöihin perustuvilla vastavuoroisuuslisensseillä rajoitettaisiin voittoa tavoittelevien yhteisöjen vastavuoroisuuden puuttumista, mutta niissä ei vaadittaisi vastaavaa vaihtoa vaan ainoastaan jonkinlaista neuvoteltua vastavuoroisuutta. Tärkeää on luoda yhteiskunnallisen lisääntymisen kannalta välttämätön realisoituneen arvon virtaus pääoman kasautumisen piiristä yhteisvaurauden piiriin. Toinen näkökohta on organisatorinen. PPL edistää eettisen talouden itseorganisoitumista ja tekee siitä tietoisiksi ne, jotka haluavat liittyä siihen (mukaan lukien voittoa tavoittelevat yritykset, jotka voivat päättää liittoutua eettisen yrittäjäkoalition kanssa).

On tärkeää korostaa, että yhteisvaurausperustaisissa vastavuoroisissa lisensseissä, kuten PPL:ssä, ei ole kyse pelkästään arvon uudelleen jakamisesta vaan tuotantotavan muuttamisesta. Lähestymistapamme on muuttaa todellisuudessa olemassa olevaa vertaistuotantoa, joka ei nykyään ole täysi tuotantotapa, koska se ei kykene varmistamaan omaa itsensä toistamista. Juuri tästä syystä vertaistuotannon lähentyminen yltäkylläisyyden alalla on liitettävä osuuskuntatuotannon alaan ja siten varmistettava sen itsensä uusintaminen. Kuten missä tahansa menneen vaiheen siirtymävaiheessa, proto-vastatalouden olemassaolo ja resurssit, jotka se osoittaa vastahegemonialle, ovat ehdottoman välttämättömiä poliittisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kannalta. Tämä oli luultavasti klassisen sosialismin heikkous, eli sillä ei ollut vaihtoehtoista tuotantotapaa, ja se pystyi ottamaan käyttöön valtiollisen valvonnan vasta vallankaappauksen jälkeen.

Toisin sanoen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, odottaa ja katsoa, miten vertaistuotanto kehittyy orgaanisesti ja emergentisti täysin vaihtoehtoiseksi järjestelmäksi. Jos noudatamme tällaista lähestymistapaa, vertaistuotanto jäisi vain loismaiseksi toimintamuodoksi, joka on riippuvainen pääoman kautta tapahtuvasta itsetuotannosta.Väitämme, että odotukset siitä, että yhteiskuntaa voidaan muuttaa pelkästään tuottamalla avointa koodia ja suunnittelua ja samalla pysyä alisteisena pääomalle, ovat vaarallinen haave. Sitä vastoin yhteisvaurautta ympäröivän eettisen talouden avulla on mahdollista luoda ei-hyödykkeellistä tuotantoa ja vaihtoa.

Näin ollen kuvittelemme resurssipohjaisen talouden, jossa hyödynnettäisiin keskinäistä koordinointia avoimen kirjanpidon ja avoimen tarjonnan muutosten asteittaisen soveltamisen avulla. Katsomme, että laadullista siirtymävaihetta ei tapahdu pelkän emergenssin kautta, vaan se edellyttää voimakkaiden poliittisten ja yhteiskunnallisten liikkeiden uudelleenmuodostamista, jotta niistä tulisi demokraattinen polis. Ja tämä demokraattinen polis voisi todellakin demokraattisten päätösten avulla nopeuttaa siirtymää. Se voisi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka pakottavat yksityiset taloudelliset voimat ottamaan huomioon ulkoisvaikutukset ja siten lopettamaan pääoman rajattoman kasautumisen.

Yhteenveto

Tämän artikkelin keskeinen väite oli seuraava: nykyiset täysin yhteiskäyttöiset avoimet lisenssit, jotka sallivat rajoittamattoman kaupallisen hyödyntämisen, luovat pääoman kommunismin, toisin sanoen avoimen tiedon, koodin ja suunnittelun, joka on alistettu nykyiselle vallitsevalle poliittiselle taloudelle. Tarvitsemme kuitenkin itsenäisen vertaistuotannon sfäärin, jossa yhteisöt ja vertaistuottajat voivat luoda oman toimeentulonsa pysyen samalla yhteismaan piirissä. Toisin sanoen tarvitsemme pääomaa yhteisvauraudelle, joka toteutuu uudenlaisen lisensoinnin kautta. Kannatamme PPL:ää, emme kuitenkaan täysin yksityiskohtaisesti, vaan ensimmäisenä eräänlaisena yhteisvaurausperustaisena vastavuoroisena lisenssinä, joka rohkaisee kaupallistamista mutta muuttaa sen eettiseksi taloudeksi. Tällä tavoin aineettomien yhteismaapanosten piiri on mahdollista yhdistää osuustoiminnallisen kasautumisen piiriin, jonka kautta lisäarvo voi pysyä yhteismaan/osuustoiminnallisen tuotannon piirissä.

Lähdeviitteet

Bauwens, Michel. 2013. Thesis on Digital Labor in an Emerging P2P Economy. In Digital Labor. The Internet as Playground and Factory, ed. Trebor Scholz, 207-210. New York: Routledge.

Coleman, Gabriella. 2004. The Political Agnosticism of Free and Open Source Software and the Inadvertent Politics of Contrast. Anthropological Quarterly 77 (3): 507-519.

Coleman, Gabriella & Alex Golub. 2008. Hacker practice: Moral genres and the cultural articulation of liberalism. Anthropological Theory 8 (3): 255-277.

Coleman, Biella & Mako Hill. 2004. How Free Became Open and Everything Else Under the Sun. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 7. Accessed April 1, 2014. http://journal.media- culture.org.au/0406/02_Coleman-Hill.php

Kostakis, Vasilisand Michel Bauwens. 2014. Network Societyand Future Scenarios for a Collaborative Economy. London: Palgrave Macmillan.

Kostakis, Vasilis & Stelios Stavroulakis. 2013. The Parody of the Commons. tripleC – Communication, Capitalism & Critique: Journal for a Global Sustainable Information Society 11 (2): 412-424.

Kostakis, Vasilis & Wolfgang Drechsler. 2013. Commons-based Peer Production and Artistic Expression: Two Cases from Greece. New Media & Society. Accessed April 1, 2014.

Kleiner, Dmytri. 2010. The Telekommunist Manifesto. Amsterdam: Institute of Network Cultures.

Primavera De Filippi and Said Vieira. 2013. The Commodification of Information Commons. In Proceedings of the 1st Global Thematic IASC Conference on the Knowledge Commons, Building Institutions for Sustainable Scientific, Cultural and Genetic Resources Commons, UniversitŽ Catholique de Louvain, Louvain-la-Neuve, Belgium. Accessed April 1,2014.

Restakis, John. 2010. Humanizing the Economy: Co-operatives in the Age of Capital. Gabriola Island, Canada: New Society Publishers.

Lähde: https://www.triple-c.at/index.php/tripleC/article/view/561/678

]]>
/paaoman-kommunismista-yhteismaan-paaomaan-kohti-avointa-osuustoimintaa/feed/ 0
Yhteisvaurauden historia ja evoluutio /yhteisvaurauden-historia-ja-evoluutio/ /yhteisvaurauden-historia-ja-evoluutio/#respond Mon, 15 Sep 2025 11:11:15 +0000 https://kapitaali.com/?p=3252 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: Michel Bauwens

Onko mahdollista historisoida yhteisvauraus ja kuvata sen kehitystä ajan kuluessa? Tämä on ensimmäinen luonnos ja alustava yritys tehdä niin.

Tätä varten meidän on tietenkin määriteltävä yhteisvauraus. Olemme yleisesti ottaen samaa mieltä David Bollierin ja muiden antamasta määritelmästä, joka on peräisin Elinor Ostromin ja tämän perinteen tutkijoiden työstä.

Tässä yhteydessä yhteisvauraus on määritelty yhteiseksi resurssiksi, jonka sen käyttäjät ja/tai sidosryhmäyhteisöt omistavat ja/tai hallinnoivat yhdessä sen sääntöjen ja normien mukaisesti. Se on yhdistelmä ”asiaa”, toimintaa, yhteistekemistä resurssin ylläpitona ja yhteistuotantona sekä hallintotapaa. Se eroaa yksityisistä ja julkisista/valtiollisista resurssien hallintamuodoista.

Mutta on myös hyödyllistä nähdä yhteistekeminen yhtenä neljästä tavasta jakaa resurssien hedelmiä, toisin sanoen ”vaihtotapana”, joka eroaa pakollisemmista valtiopohjaisista uudelleenjakojärjestelmistä, vaihdantaan perustuvista markkinoista ja lahjataloudesta, johon liittyy sosiaalisesti painostettu vastavuoroisuus tiettyjen tahojen välillä. Tässä yhteydessä yhteistekeminen tarkoittaa resurssien yhdistämistä tai vastavuoroista hyödyntämistä, jolloin yksilöt vaihtavat resursseja ekosysteemin kokonaisuuden kanssa.

Useat relaatiokieliopit, erityisesti Alan Page Fisken teos Structures of Social Life, ovat tässä suhteessa erittäin hyödyllisiä, sillä hän erottaa toisistaan auktoriteettijärjestyksen (arvojärjestyksen mukainen jako), tasavertaisuuden täsmäytyksen (lahjatalous, sosiaalisena velvollisuutena palauttaa lahja), markkinahinnoittelun ja yhteisöosakkuuden.

Kojin Karatanin kirja Structure of World History  on erinomainen yritys sijoittaa näiden vaihtotapojen kehitys historialliseen kontekstiin. Resurssien yhdistäminen on ensisijainen ihmisen organisoimistapa varhaisissa heimo- ja nomadimuodoissa, koska ”omistaminen” on nomadeille haitallista; lahjatalous alkaa toimia ja vahvistuu monimutkaisemmissa heimojärjestelyissä, erityisesti paikalleenasettumisen jälkeen, koska lahjan ja vastalahjan sosiaalinen velvoite luo yhteiskuntia ja rauhoittaa suhteita. Luokkayhteiskunnan syntymisen myötä ”auktoriteettijärjestys” tai uudelleenjako tulee hallitsevaksi, ja lopulta markkinajärjestelmä tulee hallitsevaksi kapitalismissa.

Muotoillaan tämä nyt uudelleen sivilisaatio- eli luokkahistoriaa koskevaksi hypoteesiksi.

Ennen kapitalismia syntyneissä luokkapohjaisissa yhteiskunnissa on suhteellisen vahvaa yhteisvaurautta, lähinnä luonnonvarojen yhteisomistuksia, joita Ostromin koulukunta on tutkinut. Ne ovat rinnakkain orgaanisemman, kulttuurisesti perityn yhteisvaurauden (kansanperinne jne.) kanssa. Vaikka kapitalismia edeltävät luokkayhteiskunnat ovat hyvin riistäviä, ne eivät järjestelmällisesti erota ihmisiä heidän toimeentulovälineistään. Niinpä esimerkiksi eurooppalaisessa feodalismissa talonpojilla oli pääsy yhteiseen maahan.

Kapitalismin ja markkinajärjestelmän syntyessä ja kehittyessä, ensin kaupunkien kehittyvänä osajärjestelmänä, näemme, että yhteisöllisyyden toisesta muodosta, sosiaalisesta yhteisöllisyydestä, on tullut tärkeä. Läntisessä historiassa näemme keskiajan kaupungeissa kiltajärjestelmien syntymisen, jotka ovat käsityöläisten ja kauppiaiden solidaarisuusjärjestelmiä, joissa ”hyvinvointijärjestelmät” ovat vastavuoroisia ja itseohjautuvia. Kun markkinapohjaisesta kapitalismista tulee hallitseva, työläisten elämästä tulee hyvin epävarmaa, koska he ovat nyt irrottautuneet toimeentulon välineistä. Tämä luo tarpeen tämän uudenlaisen, luonnonvaroista poikkeavan yhteisvaurauden yleistämiselle. Tässä yhteydessä voimme pitää työntekijöiden osuuskuntia, keskinäisiä yhtiöitä jne… yhteisomaisuuden muotona. Osuuskuntia voidaan edelleen pitää oikeudellisena muotona sosiaalisten yhteisten hallinnoimiseksi.

Hyvinvointivaltion myötä useimmat näistä yhteisistä muuttuivat valtiollisiksi, toisin sanoen valtio hallinnoi niitä, eivätkä enää tavalliset kansalaiset itse. Voidaankin väittää, että sosiaaliturvajärjestelmät ovat yhteisvaurautta, jota valtio hallinnoi demokraattisen yhteiskunnan kansalaisia edustavana. Hyvinvointivaltion kriisin myötä näemme nykyään uusien ruohonjuuritason solidaarisuusjärjestelmien, joita voisimme kutsua ”commonfare” -järjestelmiksi, kehittyvän uudelleen, ja hyvinvointijärjestelmien uusliberalisoituminen ja byrokratisoituminen saattavat hyvinkin vaatia hyvinvointijärjestelmien uudelleen yhteisöllistämistä julkisen ja yhteisen sektorin kumppanuuksien pohjalta.

Internetin syntymisen ja erityisesti webin keksimisen (web-selaimen käyttöönotto lokakuussa 1993) jälkeen on syntynyt, syntynyt ja kehittynyt hyvin nopeasti kolmannenlainen yhteismaa: tietoyhteiset. Hajautetut tietoverkot mahdollistavat vertaisdynamiikan yleistymisen eli avoimet järjestelmät, joissa vertaiset voivat vapaasti liittyä yhteisten tietovarantojen, kuten avoimen tiedon, vapaiden ohjelmistojen ja yhteisten mallien, yhteiseen luomiseen. Tietoyhteiset ovat sidoksissa kognitiivisen kapitalismin vaiheeseen, jossa tiedosta tulee ensisijainen tuotannontekijä ja kilpailuetu, ja samalla ne ovat vaihtoehto ”tiedolle yksityisomaisuutena”, jossa tietotyöntekijät ja kansalaiset ottavat kollektiivisesti omistukseensa tämän tuotannontekijän.

Siinä määrin kuin kognitiivinen tai verkostopohjainen kapitalismi heikentää palkkatyöhön perustuvaa työtä ja yleistä epävarmaa työtä, erityisesti tietotyöntekijöiden osalta, näistä tietoyhteisöistä ja hajautetuista verkostoista tulee elintärkeitä sosiaalisen autonomian ja kollektiivisen organisoitumisen välineitä. Tiedon saatavuus ei kuitenkaan luo mahdollisuutta luoda itsenäisiä ja varmempia elinkeinoja, ja näin ollen tietoyhteisöt ovat yleensä riippuvaisia pääomasta, jossa uusi pääomakerros, verkkoarkkinen pääoma, käyttää suoraan yhteisöä ja inhimillistä yhteistyötä ja ottaa niistä arvoa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa, että tieto on aineellisen todellisuuden representaatio, ja näin ollen tiedon yhteisomistuksen syntymisellä on varmasti merkittävä vaikutus tuotanto- ja jakelutapoihin.

Esitän siis hypoteesin, että olemme saavuttaneet tämän vaiheen, eli ”fygitaalisen” vaiheen, jossa ”digitaalinen” (eli tieto) ja fyysinen kietoutuvat yhä tiiviimmin yhteen.

Tämän kietoutumisen ensimmäinen paikka ovat kaupunkien yhteiset alueet. Minulla on ollut tilaisuus viettää neljä kuukautta Belgian Gentissä, jossa tunnistimme lähes 500 urbaania yhteismaata jokaisella ihmisen toimeentulon alalla (ruoka, suoja, liikenne) [1].

Suurena havaintonamme oli, että nämä kaupunkiyhteiset toimivat olennaisesti samalla tavalla kuin digitaaliset yhteisöt, jotka toimivat ”yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” yhteydessä.

Tämä tarkoittaa, että niissä yhdistyvät seuraavat tekijät:

1) avoin tuottajayhteisö, jolla on

2) yhteisen hyvän infrastruktuuriorganisaatio, joka ylläpitää yhteisvaurauden infrastruktuuria sekä

3) tuottavia (parhaassa tapauksessa) toimeentulojärjestöjä, jotka toimivat välimiehinä markkinoiden/valtion ja yhteisvaurauden välillä varmistaen kommonerien yhteiskunnallisen uusintamisen (eli heidän elinkeinonsa).

Näkemyksemme mukaan nämä urbaanit yhteiset, jotka ainakin kahden tutkimuksen [2] mukaan elävät eksponentiaalista kasvuvaihetta (kymmenkertainen kasvu viimeisen kymmenen vuoden aikana), ovat lähtökohtana yhteisvaurauden syventämiselle entisestään ja valmistelevat uutta syvemmän uudelleenmateriaalistumisen vaihetta.

Voimme todellakin erottaa neljä erilaista yhteismaata kahden akselin mukaan: aineellinen/epämateriaalinen ja yhteisesti tuotettu/peritty.

Ostromin yhteisvauraus on enimmäkseen perittyä materiaalista yhteisvaurautta (luonnonvarat); perittyä aineetonta yhteisvaurautta, kuten kulttuuria ja kieltä, tarkastellaan yleensä ihmiskunnan yhteisen perinnön näkökulmasta; tietoyhteiset ovat aineetonta yhteisvaurautta joita tuotetaan yhdessä, ja viimeisenä on tuotetun materiaalisen yhteisvaurauden luokka, joka suurelta osin puuttuu. Kyse on siitä, mitä perinteisesti kutsutaan ”pääomaksi”, mutta uudessa yhteydessä puhutaan pikemminkin yhteisvaurauden kasautumisesta kuin pääoman kasautumisesta pääoman vuoksi.

Katsotaanpa tämän logiikkaa.

Esikapitalistisissa luokkamuodostelmissa, joissa maa on ensisijainen tuotannontekijä, luonnonvarayhteiset ovat olennainen resurssi ihmisten yhteismaasta saamansa toimeentulon kannalta, ja on täysin luonnollista, että yhteisvauraus saa muodon maahan sidottujen luonnonvarojen yhteishallinnosta.

Kapitalistisissa muodostelmissa, joissa työläiset on erotettu pääsystä maahan ja tuotantovälineisiin, on luonnollista, että yhteisistä tulee ”sosiaalisia”; ne ovat solidaarisuusjärjestelmiä, joita työläiset tarvitsevat selviytyäkseen, ja ne ovat yrityksiä organisoida tuotantoa eri perustein pääoman vallan aikana, eli ne voivat olla myös tuotanto- ja kulutusosuuskuntien muodossa.

Kognitiivisen kapitalismin aikakaudella tiedosta tulee ensisijainen tuotantoresurssi ja -tekijä ja vaurauden luominen ja tietoyhteiset ovat looginen seuraus. Mutta epävarmat työntekijät, jotka ovat lähdössä pois palkkatyöstä, eivät voi ”syödä” tietoa. Siksi yhteisöt saavat myös kaupunkien infrastruktuurin ja hankintajärjestelmien muodon, mutta niiden on viime kädessä saatava myös todelliset fyysiset ja aineelliset tuotannolliset yhteisöt. Yhteiset hyödykkeet ovat siis potentiaalisesti nykyiseen tilanteeseen sopivan tuotanto- ja teollisuustavan muoto. Aikana, jolloin markkinat ja valtio ovat epäonnistuneet välttämättömän ekologisen siirtymän toteuttamisessa ja sosiaalinen eriarvoisuus on lisääntynyt, yhteistekemisen infrastruktuureista tulee välttämättömyys resurssien ja palveluiden saatavuuden takaamiseksi, eriarvoisen saatavuuden rajoittamiseksi mutta myös erittäin tehokkaana keinona pienentää inhimillisen tuotannon aineellista jalanjälkeä.

Näin ollen nykyiset kaupunki- ja tuotantoyhteisöt ovat myös sen uuden järjestelmän siemeniä, joka ratkaisee nykyisen järjestelmän ongelmat. Nykyisessä järjestelmässä yhdistyvät maapalloa vaarantava materiaalisen tuotannon näennäistarjonta ja keinotekoisen tiedonvaihdon niukkuus, joka estää ratkaisujen leviämisen.

Kognitiivisen kapitalismin tietoyhteiskunnat ovat vain siirtymävaihe jälkikapitalistisen aikakauden tuotantoyhteiskunnille.

Tässä uudessa materiaalisen yhteisvaurauden muodossa, johon digitaaliset tietoyhteiset vaikuttavat ja jota ne muokkaavat voimakkaasti (siksi ”fygitaalinen”), itse tuotantovälineistä voi tulla yhteisiä resursseja. Ennakoimme yhdistelmää, jossa on jaettuja globaaleja tietovarantoja (esimerkiksi yhteisiä malleja, jotka noudattavat sääntöä: kaikki kevyt on globaalia ja jaettua) ja paikallisia, yhteistyössä omistettuja ja hallinnoituja mikrotehtaita (säännön mukaisesti: kaikki raskas on paikallista).

Tällä kosmolokaalilla (DGML: design global, manufacture local; suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti) tuotanto- ja jakelutavalla on seuraavat ominaisuudet:

  • Protokollaosuuskunta: taustalla olevat aineettomat ja algoritmiset protokollat ovat yhteisiä ja avoimen lähdekoodin protokollia, joissa noudatetaan copyfair-periaatteita (tiedon vapaa jakaminen, mutta kaupallistaminen edellyttää vastavuoroisuutta)
  • Avoin osuustoiminta: yhteisvaurauteen perustuvat osuuskunnat eroavat ”kollektiivisesta kapitalismista” siten, että ne ovat sitoutuneet luomaan ja laajentamaan yhteismaita koko yhteiskunnan käyttöön; alustaosuuskunnissa itse alustat ovat yhteismaita, joita tarvitaan mahdollistamaan ja hallitsemaan mahdollisesti tarvittavaa vaihtoa ja suojelemaan sitä samalla välistävetoon suuntautuneiden verkostomaisesti toimivien alustojen kaappaukselta
  • Avoin ja myötävaikuttava kirjanpito: oikeudenmukaiset jakomekanismit, joissa tunnustetaan kaikki panokset
  • Avoimet ja yhteiset toimitusketjut keskinäistä koordinointia varten
  • Määräysvallattomat omistusmuodot: tuotantovälineitä ylläpidetään yhteisesti kaikkien ekosysteemin osanottajien hyödyksi.

Mielestämme nykyinen kaupunkiyhteisten aalto on esimakua tulevasta aineellisten yhteisomistusten aallosta, joka on tarkoitettu arvon tuottamiseen ja jakamiseen jälkikapitalistisissa järjestelmissä.

Viitteet

[1] Kts: http://wiki.commons.gent hakemisto näistä yhteisöpalveluista, jotka on luokiteltu varausjärjestelmän mukaan, hollanniksi.

[2] Ensimmäinen tutkimus koskee Alankomaita, ja se on vihkonen, johon on koottu Tine De Moorin luentoteksti otsikolla ”Homo Cooperans”, jonka hän piti 30. elokuuta 2013, jolloin hänet vihittiin professorin virkaan Institutions for Collective Action in Historical Perspective -professoriksi: http://www.collective-action.info/sites/default/files/webmaster/_PUB_Homo-cooperans_EN.pdf

Toinen tutkimus koskee Flanderia: Kansalaiskollektiivit kartoitettu. Fleur Noy & Dirk Holemans. Oikos, 2016: http://www.coopkracht.org/images/phocadownload/burgercollectieven%20in%20kaart%20gebracht%20-%20fleur%20noy%20%20dirk%20holemans.pdf

 

Lähde: https://countercurrents.org/2017/09/the-history-and-evolution-of-the-commons/

]]>
/yhteisvaurauden-historia-ja-evoluutio/feed/ 0
Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti /ajattele-globaalisti-toimi-paikallisesti/ /ajattele-globaalisti-toimi-paikallisesti/#respond Mon, 01 Sep 2025 11:11:37 +0000 https://kapitaali.com/?p=2622 Lue lisää ...]]> Think Globally, Act Locally? Avausessee GTI Forumiin Think Globally, Act Locally? Brian Tokar elokuu 2019

Lokalismin lupaus ja sudenkuopat

Nykyään näemme innostavaa edistyksellisen toiminnan elpymistä paikallistasolla, vaikka taantumukselliset kansallismieliset liikkeet Euroopassa ja muualla pyrkivät asettumaan uudistuneen paikallisuuden todellisiksi ääniksi. Mitkä ovat tällaisen paikallisen poliittisen sitoutumisen näkymät aikana, jolloin poliittinen polarisaatio ja konfliktit lisääntyvät? Miten paikallinen toiminta voi edistää henkilökohtaista vapautumista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta? Laajemmin ajateltuna, miten se voi edistää globaalin muutoksen tavoitteita?

Sekä edistysmielisten että radikaalien kunnallismielisten nykyistä paikallistoiminnan nousua ruokkivat useat toisiaan täydentävät impulssit. Ensinnäkin kansallisen politiikan ja nykyisten kansainvälisten instituutioiden rajoitukset ovat aiheuttaneet kasvavaa turhautumista. Yritysvaikutteiden — fossiilisten polttoaineiden ja rahoitusalan etujen — kuristusote kansallisista ja ylikansallisista instituutioista on usein ylivoimainen, olipa kyse sitten Yhdysvaltain hallituksesta, Euroopan unionista tai vastaavista rakenteista eri puolilla maailmaa. Ihmisille, jotka haluavat toimia mielekkäästi maailmanlaajuisen ilmastokriisin, kasvavan taloudellisen epätasa-arvon tai erilaisten ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin kohdistuvien välittömien uhkien torjumiseksi, paikalliset toimet ovat usein helpoimmin saavutettavissa olevia ensiaskeleita kohti tavoittelemiamme laajempia muutoksia. Turhautuminen kansallisen tai ylikansallisen politiikan rajoituksiin voidaan näin kanavoida pragmaattiseen pyrkimykseen saavuttaa saavutettavissa olevia askeleita kohti oikeudenmukaisuutta ja yhteisön uudistumista.

Muut motivaatiotekijät ovat luonteeltaan enemmän tavoitteellisia. Pyrkimys tuoda tärkeät päätökset lähemmäs kotia kuvastaa halua olla keskenään tekemisissä anonymiteetin sijaan, oikeaa suhdetta polarisoivan konfliktin sijaan ja toivoa merkityksellisestä roolista elämäämme vaikuttavissa päätöksissä. Vetoomuksella ”demokratia alkaa kotoa” on syvät historialliset juuret, muun muassa osallistavissa raatihuonekokousrakenteissa, jotka muovasivat siirtomaiden kansannousua Britannian hallintoa vastaan 1700-luvun lopun Pohjois-Amerikassa. Vaikka sosiaali-, ympäristö- ja teknologiapolitiikkaa koskevat tärkeät valinnat vaikuttavat luonteeltaan globaaleilta, toissijaisuusperiaate, joka on kirjattu muun muassa EU:n lainsäädäntöön, kertoo laajasta halusta saada päätöksenteko mahdollisimman lähelle paikallistasoa.

Parhaimmillaan paikalliset ratkaisut sosiaalisiin ja ympäristöongelmiin voivat olla helpommin sovellettavissa avoimiin ja helposti lähestyttäviin demokraattisiin prosesseihin, ja niiden toteuttaminen voi olla vastuullisempaa niille, joihin tulokset eniten vaikuttavat. Paikalliset toimenpiteet voivat auttaa luomaan läheisempiä suhteita naapureiden välille ja vahvistamaan valmiuksia omavaraisuuteen yhä äärimmäisempien ilmastohäiriöiden aikana. Paikalliset toimet antavat meille mahdollisuuden nähdä, että elämäämme usein hallitsevat instituutiot voivat olla paljon vähemmän keskeisiä kuin ihmiset yleensä uskovat, ja että voimme tehokkaasti haastaa taantumukselliset politiikat kansallisella ja ylikansallisella tasolla, jotka suosivat voimakkaita ulkopuolisia etuja. Samalla paikalliset aloitteet herättävät usein kysymyksen siitä, miten saada aikaan laajempi yhteiskunnallinen muutos, joka voi tarjota systeemistä muutosta, joka on suurempi kuin sen hajanaisten paikallisten ilmentymien summa.

Populismin nostalgisten ja syvästi taantumuksellisten muotojen nousu eri puolilla maailmaa on nimittäin osoittanut miten rajallista paikallisuuspolitiikka sen itsensä vuoksi on. Joitakin vuosia ennen kansallisen Brexit-kampanjan aloittamista taantumuksellinen Yhdistyneen kuningaskunnan itsenäisyyspuolue julisti, että ”todellinen päätöksenteko pitäisi antaa paikallisyhteisöille” — vain ohuesti peittäen alleen agendan, jolla pyrittiin marginalisoimaan maahanmuuttajat ja vastustamaan uusiutuvaa energiaa ja jopa kieltämään ilmastonmuutosta koskevat keskustelut paikallisissa kouluissa. Yhdysvaltain etelävaltioiden rasistiset järjestöt ovat jo pitkään piiloutuneet lokalistisen retoriikan taakse, samoin kuin miliisiliike ja muut äärioikeistolaiset uuspopulistiset ryhmittymät. Detroitin esikaupunkien asukkaat sekä Yhdysvaltain eteläisten kaupunkien asukkaat ovat perustaneet uusia paikallisia hallintoalueita sulkemaan värilliset ihmiset päätöksenteon ulkopuolelle ja luomaan uusia segregoituja koulupiirejä. Kalifornian suurimpien kaupunkien varakkaat asunnonomistajat ovat rahoittaneet pyrkimyksiä pysäyttää asuntotarjonnan kasvu lieventämällä osavaltion laajuisesti kaavoitussääntöjä. Äskettäisten Euroopan parlamentin vaalien alla oikeistopopulistiset ryhmät kokoontuivat uuteen poliittiseen ryhmittymään, joka kutsui itseään ”vapaudeksi ja suoraksi demokratiaksi” ja otti suoraan käyttöön joitakin uuden radikaalin kunnallismielisyyden kehittyneimpiä ilmaisuja.

Miten sitten voimme välttää tällaisen hyväksikäytön — ja miten voimme parhaiten hyödyntää paikallisen toiminnan vapauttavaa potentiaalia?

Transformaatioteorioita

Syyrian ja Turkin kurditaistelijoista Pohjois-Amerikan dynaamisiin nuoriin järjestäjiin monet nykyiset aktivistit mainitsevat sosiaaliekologian poliittisen näkemyksensä keskeisenä innoittajana. Sosiaaliekologia tarjoaa ainutlaatuisen synteesin utopistisesta yhteiskuntakritiikistä, historiallisesta ja antropologisesta tutkimuksesta, dialektisesta filosofiasta ja poliittisesta strategiasta.

Sosiaaliekologian perustavaa laatua olevat tekstit kirjoitti vermonttilainen yhteiskuntateoreetikko Murray Bookchin 1970-luvulta 1990-luvulle. Ensimmäisten länsimaisten ajattelijoiden joukossa, jotka tunnistivat kapitalismin kasvun välttämättömyyden perustavanlaatuisena uhkana elävien ekosysteemien eheydelle, Bookchin väitti johdonmukaisesti, että sosiaaliset ja ekologiset kysymykset ovat pohjimmiltaan erottamattomia. Hän kuvasi poliittista strategiaa koskevaa lähestymistapaansa libertaristiseksi (tai konfederatiiviseksi) kunnallisuudeksi ja toisinaan kommunalismiksi korostaen keskeisten ajatustensa juuria vuoden 1871 Pariisin kommuunin perinnöstä. Bookchin kannatti vapautettuja kaupunkeja, taajamia ja naapurustoja, joita hallitsevat avoimet kansankokoukset, jotka aktiivisesti konfederoituvat haastaakseen nurkkakuntaisuuden, rohkaistakseen keskinäistä riippuvuutta ja rakentaakseen todellisen vastavoiman vallitseville instituutioille.1 Myös sosiaaliekologit uskovat, että paikallisen toiminnan rajat sekä paikallisuuden ja taantumuksellisen nationalismin ongelmat voidaan voittaa kaupunkien, taajamien ja naapurustojen konfederaatioilla, jotka yhdistyvät edistääkseen laajaa vapauttavaa ohjelmaa.

Vaikka kapitalismin ja kansallisvaltion instituutioilla on usein taipumus lisätä sosiaalista stratifikaatiota ja käyttää hyväkseen ihmisten välisiä jakolinjoja, sosiaaliekologit korostavat, että suoran demokratian eletty kokemus voi edistää yleisen yhteiskunnallisen edun ilmaisemista, joka vahvistaa ihmisten välistä solidaarisuutta ja edistää muuttuvaa sosiaalista ja ekologista ohjelmaa. ”Kunnasta käsin”, kirjoitti Bookchin, ”ihmiset voivat muodostaa itsensä uudelleen eristetyistä monadeista luovaksi poliittiseksi ruumiiksi ja luoda eksistentiaalisesti elinvoimaisen… kansalaiselämän, jolla on sekä institutionaalinen muoto että kansalaissisältö: korttelikomiteat, yleiskokoukset, naapurusto-organisaatiot, osuuskunnat, kansalaisten toimintaryhmät ja julkiset keskustelufoorumit, jotka ylittävät mielenosoitusten kaltaiset episodimaiset teot ja säilyttävät eletyn sekä organisoidun yhteisön.”2 Kansalaisvaikuttaminen kasvokkain tapahtuvan keskustelun kautta voi auttaa ylittämään jakolinjat ja rakentamaan solidaarisuutta. Silti fyysinen hajauttaminen ei sinänsä voi taata edistyksellistä yhteiskunnallista muutosta, jos ei ole olemassa osallistavaa kansalaisetiikkaa, osallistavaa itsehallintoa ja kokonaisvaltaista ekologista näkemystä.

Sosiaaliekologeille konfederaatio ja sisäinen käytännön kautta tapahtuva koulutus ovat olennainen vastakohta lokalistisille taipumuksille, jotka suuntautuvat provinsionalismiin ja eristäytymiseen. Kaupunkien lähiöiden järjestäytyjät voivat pyrkiä kirjoittamaan kaupungin peruskirjat uudelleen ja järjestämään kunnallisen hallinnon uudelleen suoraan demokraattisten lähiökokousten konfederaatioksi. Sen jälkeen samanmieliset naapurustot, kaupungit ja alueet voivat jatkaa liittoutumista laajemmilla maantieteellisillä tasoilla toteuttaakseen yhteisiä hankkeita, tyydyttääkseen paremmin perustarpeita ja luodakseen lopulta elinkelpoisen vastavoiman nykyisille vallitseville instituutioille.

Toinen nykyisten kunnallisliikkeiden keskeinen periaate on horisontaalisuus, joka on poliittinen käytäntö, jolla pyritään tasaamaan päätöksentekoa yhteiskunnan eri sektoreilla. Termi (espanjaksi horizontalidad) otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Argentiinan kansannousun aikana vastauksena vuoden 2001 talousromahdukseen, mutta sillä on lukuisia historiallisia edeltäjiä. Prefiguratiiviset käytännöt, joilla pyritään purkamaan sosiaalisia hierarkioita ja nostamaan kansan ääni esiin, ovat syntyneet viime vuosikymmeninä kiihtyneiden yhteiskunnallisten kiistojen aikana lähes kaikilla mantereilla.

Lisää vihjeitä ”glokalismin” laaja-alaisesta käsitteellisestä kehyksestä voi löytyä bioregionalismin perinnöstä. Tämä liike, jonka suosio saavutti huippunsa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa, auttoi ekologisesti suuntautuneita aktivisteja kuvittelemaan, miten hallintoa voitaisiin muuttaa niin, että se ylittäisi valtiolliset ja kansalliset rajat ja siirtyisi kohti maapallokeskeisempää visiota. Bioregionalismin ajatukset valuma-alueisiin poliittisten rajojen sijaan perustuvasta hallinnosta ovat muokanneet merkittävästi nykyisiä käytäntöjä esimerkiksi aluesuunnittelun ja vesivarojen hallinnan alalla. Bioregionalistit ovat myös omaksuneet liikkeistä liikkeisiin -lähestymistavan, jossa sosiaalisten ja ekologisten käytäntöjen eri alojen puolestapuhujat muodostivat komiteoita laatimaan ehdotuksia joka toinen vuosi pidettävissä maanosien kongresseissa, jotka sitten tulivat kokonaiskomitean käsiteltäviksi lopullista muuttamista ja hyväksymistä varten.

Lopuksi totean, että kasvavan nationalismin aikakaudella on tärkeää ottaa huomioon tunnetun antropologin Arturo Escobarin varoitukset. Maailmanlaajuisten globaalin oikeudenmukaisuuden ja globalisaation muutosta ajavien liikkeiden huipulla 2000-luvun alussa Escobar kannatti ekologista demokratiaa edistävien sosiaalisten liikkeiden ”paikkarakenteiden puolustamista” ja torjui samalla jyrkästi essentialismiin, nostalgiaan ja syrjäytymiseen liittyvät asenteet, jotka voivat yhdistää ”paikkojen rajaamisen… taantumukselliseen politiikkaan”.3

Skaalaaminen sivusuuntaan ja ylös

Dynaamiset, ihmisten voimin toimivat edistykselliset ruohonjuuritason liikkeet ovat nousussa monissa osissa maailmaa. Jotkut niistä taistelevat yritysten aiheuttamia uhkia vastaan, jotka kohdistuvat ihmisten terveyteen ja toimeentuloon, kuten fossiilisten polttoaineiden tuotannon kiihtyminen liuskeöljyn säröttämisen ja muiden uusien teknologioiden ansiosta. Globaalin etelän alkuperäiskansojen ja muiden maa-alueiden yhteisöt vastustavat aktiivisesti puu- ja mineraalivarojen louhintaa sekä vääränlaisia ilmastonmuutoksen hillitsemistoimia, kuten hiilensidontaohjelmia, joilla perinteiset yhteisöt korvaavat metsien kaukaisen byrokraattisen hallinnan. Ranskassa maaseudun työntekijät ovat avoimesti kapinoineet rikkaita suosivaa veropolitiikkaa vastaan ja täyttäneet kadut tuomitakseen kansallisen eliitin äärimmäisen eristäytyneisyyden. Irlannin kansalaiskokous, jonka edustajat valittiin sattumanvaraisesti, käynnisti kansallisen kansanäänestyksen, jossa lopulta äänestettiin alas pitkään voimassa ollut aborttikielto perustuslaissa. Täällä Yhdysvalloissa Pennsylvanian ja muiden osavaltioiden konservatiivisimmissa osissa sijaitsevat kaupungit ovat järjestäytyneet puolustaakseen yhteisön oikeuksia yritysten oikeuksien sijaan ja torjuneet menestyksekkäästi saastuttavan teollisuuden laajentumissuunnitelmia.

Näemme yhä rohkeampia julkisia osoituksia inhimillisestä myötätunnosta, kun perustetaan turvapaikkoja ja ”pakolaiskaupunkeja”, joissa suojellaan uhanalaisia maahanmuuttajia, tarjotaan suoraa apua ja toisinaan myönnetään paikallisia kansalaisoikeuksia syrjäyttävää kansallista politiikkaa uhmaten. Elintarvike- ja maatalousaktivistit elvyttävät kaupunkiviljelyä ja alueellisia elintarvikejärjestelmiä kaikkialla maailmassa, vaativat elintarvikeomavaraisuutta ja edistävät paikallisia vaihtoehtoja, jotka säästävät energiaa ja vettä, parantavat kansanterveyttä, antavat syrjäytyneille yhteisöille vaikutusmahdollisuuksia ja haastavat globaalin maatalousbisneksen hegemonian. Näkemykselliset suunnittelijat, muotoilijat ja kenttäaktivistit pyrkivät muokkaamaan kaupunkejaan niin, että työmatkaliikennettä vähennetään ja energiankäyttöä minimoidaan. Ammattiyhdistysten edustajien kansainvälinen liittouma on käynnistänyt maailmanlaajuisen kampanjan energiajärjestelmien demokratisoimiseksi lisäämällä niiden julkista omistusta, ja nuorten käynnistämä kapina nousevia kuljetusmaksuja vastaan Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa auttoi käynnistämään maailmanlaajuisen verkoston, joka puolustaa ilmaista julkista liikennettä, sekä lukemattomia muita viimeaikaisia esimerkkejä.4

Yli 2 500 kaupunkia Oslosta Sydneyyn on toimittanut YK:lle suunnitelmia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi, usein uhmaten kansallisten hallitustensa paljon varovaisempia ehdotuksia. Yli 9 000 kuntaa on liittynyt kaupunginjohtajien maailmanlaajuiseen ilmastosopimukseen vahvistaakseen sitoumuksiaan ilmastotoimiin. Jotkin näistä suunnitelmista ovat melko vaatimattomia ja perustuvat kaupunkien nykyiseen toimivaltaan esimerkiksi kaavoituksen, rakennusmääräysten ja paikallisen infrastruktuurin osalta, mutta jotkin kaupungit ovat myös ryhtyneet rajoittamaan autojen käyttöä, laajentamaan julkista liikennettä ja nopeuttamaan siirtymistä uusiutuvaan energiaan.

Lisäksi on syntymässä ruohonjuuritason ”kunnallismielinen” liike, joka haastaa suoraan kansalliset valtakeskukset ja luo mahdollisuuksia perusteellisempaan poliittiseen muutokseen. Niinkin erilaisissa kaupungeissa kuin Barcelonassa Espanjassa ja Jacksonissa Mississippissä hyvin järjestäytyneisiin lähiöihin pohjautuvat kunnallisliikkeet ovat valinneet radikaaleja pormestareita ja kaupunginvaltuutettuja, joiden tehtävänä on puolustaa vuokralaisten oikeuksia, vahvistaa talouden julkista sektoria ja toteuttaa muutokseen tähtääviä lähestymistapoja yhteisöjen kehittämiseen.

Jacksonissa järjestö nimeltä Cooperation Jackson perusti naapurustokokouksia ja asetti menestyksekkäästi ehdokkaita virkoihin ohjelmalla, jossa korostettiin ihmisoikeuksia, paikallista demokratiaa ja naapurustopohjaista taloudellista ja ekologista uudistumista. Hankkeen juuret ovat mustien vapautustaistelujen historiallisessa perinnössä, ja se juhlii niiden inspiroimia liikkeitä kaikkialla globaalissa etelässä. Sodan runteleman Lähi-idän sydämessä Syyrian ja Turkin rajalla toimivat kurdiaktivistit ovat ottaneet käyttöön ainutlaatuisen kunnallisen hallintomallin, jossa keskitytään naisten tasa-arvoon ja uusiin ekologisen jälleenrakentamisen malleihin.5

Symbiosis-nimellä tunnettuun nuorisoverkostoon kuuluu nyt satoja yksilöitä ja kymmeniä paikallisia ryhmiä. Verkoston perustajat ovat järjestäneet viimeisten kahden vuoden aikana useita suuria Pohjois-Amerikan kunnallispoliittisia kokouksia, ja ryhmä suunnittelee nyt suoraan demokraattisten kunnallisliikkeiden kongressia. Kuten Symbiosis-järjestön perustajat selittävät: ”[E]mme voi itse asiassa tehdä välttämättä laajamittaisia muutoksia ilman, että otamme hallintaamme paikat, joissa asumme, ja luomme uuden järjestelmän edellyttämiä vaihtoehtoja.”6

Paikallisesti juurtuneet edistykselliset liikkeet ovat jo pitkään osoittaneet kykynsä vaikuttaa laajempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin suuntauksiin joko esimerkin voimalla, yhteisellä poliittisella painostuksella tai aktiivisella keskitetyn vallan vastustamisella. Merkkipaalun muodostaneen kansallisen ympäristölainsäädännön hyväksyminen Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa Richard Nixonin republikaanihallinnon aikana oli osittain vastaus ruohonjuuritason mobilisaatioiden yleistymiseen, joka johti paikallisiin saastumisen vastaisiin toimenpiteisiin ja oikeudenkäynteihin 1960-luvulla, jolloin yritysintressit valitsivat lopulta yhdenmukaiset kansalliset säädökset yhä rajoittavampien paikallisten toimenpiteiden tilkkutäkkimäisyyden sijaan.7 Paikalliset toimenpiteet eriarvoisuuden poistamiseksi, kuten kampanjat tuntikohtaisen vähimmäispalkan nostamiseksi 15 dollariin, ovat levinneet eri puolille Yhdysvaltoja, samoin kuin lukemattomat muut innovatiiviset toimintatavat, joiden toteutettavuus on ensin osoitettu paikallistasolla. Muissa tapauksissa paikallisten arvojen ja keskitettyjen valtarakenteiden välinen kärjistynyt ristiriita tuo mukanaan mahdollisuuksia pysyvään muutokseen. Ajatus demokraattisten kuntien yhteenliittymistä, jotka kapinoivat aktiivisesti keskitettyjä viranomaisia vastaan luodakseen vallankumouksellisia kaksoisvallan instituutioita, on keskeinen sosiaalisen ekologian kommunalistisessa poliittisessa strategiassa ja useiden nykyaikaisten kunnallisliikkeiden poliittisissa näkemyksissä.

Vaikuttaa selvältä, että paikallinen toiminta on usein paras keino korjata nykyisen järjestelmän puutteet ja ylilyönnit ja että se on todistetusti paras tapa käynnistää laajempia muutoksia. Mutta entä ongelmat, jotka ovat luonteeltaan maailmanlaajuisia? Miten paikalliset liikkeet voivat tarjota perustan tavoittelemillemme laajemmille globaaleille muutoksille? Voimmeko kuvitella paikallisesti juurtuneiden mantereenlaajuisten ja kenties maailmanlaajuisten rakenteiden verkostoja, jotka heijastavat kokonaisvaltaista näkemystä toisistaan riippuvaisista yhteisöistä ja jotka samanaikaisesti ilmentävät kokonaisvaltaista, kosmopoliittista näkemystä ja aidosti humanistista yleistä etua? Miten kuntapohjaisten liikkeiden yhteenliittymät voivat ryhtyä vastaamaan tarpeisiin jakaa vaurautta uudelleen, muuttaa talousjärjestelmiä tai hallita yhä enemmän ilmaston aiheuttamaa muuttoliikekriisiä eri puolilla maailmaa? Voivatko ne, kuten Bookchin vaati, puuttua perustavanlaatuiseen kysymykseen siitä, missä ja kenellä on poliittinen valta?

Meidän on vahvistettava kunnallisesta kontekstista nousevia koordinointimuotoja, jotta voimme tukea kasvavaa muutosverkostoa, joka on synkronissa solidaarisuuden, demokratian ja oikeudenmukaisuuden maailmanlaajuisen nousun kanssa. Vihreän politiikan viimeaikainen nousu eri puolilla Eurooppaa tarjoaa yhden toivon lähteen, mutta monet pitkäaikaiset vihreät aktivistit ovat tietoisia siitä, miten monissa maissa vihreän puolueen aikaisemman sukupolven toimihenkilöt sortuivat kapeisiin vaalitavoitteisiin ja menettivät orgaaniset yhteydet yhteisöihin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin, jotka viittasivat systeemisempään vaihtoehtoon.8 Demokraattisten kuntien ja alueiden liittojen on kehitettävä uusia mantereen laajuisia ja maailmanlaajuisia instituutioita, joita eivät enää vaivaa YK:n maailmanlaajuinen valtapolitiikka, WTO:n kapeat kaupalliset vaatimukset eivätkä EU:n teknokraattinen hallinto. Luovien kokeilujen, visionääristen toimintamuotojen ja elämää vahvistavan poliittisen kamppailun avulla voimme löytää keinoja vastustaa reaktion ja ilmastovetoisen romahduksen aaltoja ja viitoittaa tietä kohti toisenlaista maailmaa.

Nykyiset yhä vakavammat ilmastohäiriöt alkavat yleistää maapallon haavoittuvimpien kansojen jo pitkään kokemaa epävarmuuden tunnetta. Jos nykyiset suuntaukset jatkuvat, edessä on synkkä tulevaisuus, jossa tuotot pienenevät jatkuvasti ja kapitalistinen kilpajuoksu alaspäin jatkuu, mikä merkitsee yhä äärimmäisempää puutetta koko maailmassa. Mutta on olemassa parempi tie. Todennäköisyydet saattavat pienentyä vuosi vuodelta, kun ilmastotoimia ei tehdä, mutta on tärkeämpää kuin koskaan ylläpitää toivoa siitä, että ihmiskunta voi yhdistää voimansa ja hylätä autoritaariset valeratkaisut ilmastokriisiin ja sosiaaliseen epätasa-arvoon, hyväksyä mahdollisuudet parantaa elämänlaatua fossiilisten polttoaineiden avulla toimivan kapitalismin ulkopuolella ja ryhtyä toteuttamaan unelmaa vapautuneesta ja aidosti riippuvaisesta maailmanlaajuisesta yhteisöjen yhteisöstä.


1. Näitä ajatuksia tarkastellaan yksityiskohtaisesti teoksessa Murray Bookchin, The Next Revolution: Popular Assemblies and the Promise of Direct Democracy (London: Verso, 2015).
2. Bookchin, Urbanization Without Cities (Montreal: Black Rose Books, 1992), 283.
3. Arturo Escobar, “Culture Sits in Places: Reflections on Globalism and Subaltern Strategies of Localization”, Political Geography 20 (2001): 139, 149–150.
4. See http://unionsforenergydemocracy.org & https://freepublictransport.info/.
5. Kts., inter alia, Internationalist Commune of Rojava, Make Rojava Green Again (London: Dog Section Press, 2018), ja Meredith Tax, “The Revolution in Rojava,” Dissent, April 22, 2015, https://www.dissentmagazine.org/online_articles/the-revolution-in-rojava.
6. Symbiosis Research Collective, “How Radical Municipalism Can Go Beyond the Local,” The Ecologist, June 8, 2018, https://theecologist.org/2018/jun/08/how-radical-municipalism-can-go-beyond-local. Kts. myös https://www.symbiosis-revolution.org.
7. Tämä historia selitetään kirjani Earth for Sale: Reclaiming Ecology in the Age of Corporate Greenwash (Boston: South End Press, 1997) kolmannessa luvussa.
8. Kts. ”The Greens as a Social Movement: Values and Conflicts,” teoksessa Green Parties: Reflections on the First Three Decades, toim. Frank Zelko & Carolin Brinkmann, (Washington, DC: Heinrich Böll Foundation of North America, 2006).

 

Lähde: https://greattransition.org/gti-forum/global-local

]]>
/ajattele-globaalisti-toimi-paikallisesti/feed/ 0