Buddhalainen taloustiede: kuinka alkaa priorisoida ihmisiä tavaroiden ja luovuutta kulutuksen sijaan

Tämä on juuri se mitä vaikutusvaltainen saksalais-brittiläinen ekonomisti, tilastotieteilijä, Rhodes-akateemikko ja talousteoreetikko E. F. Schumacher tutkailee hänen uraauurtavassa vuoden 1973 kirjassaan Small Is Beautiful: Economics as if People Mattered (public library) — mahtava kokoelma esseitä taloustieteen, etiikan ja ympäristötietoisuuden risteyksessä, joka ansaitsi Schumacherille nimekkään Prix Européen de l’Essai Charles Veillon -palkinnon ja häntä piti The Times Literary Supplement yhtenä sadasta tärkeimmästä toisen maailmansodan jälkeen julkaistusta kirjasta. Ideologista hengenheimolaisuutta sellaisille suurnimille kuin Tolstoi ja Gandhi ilmentävä Schumacher on älyllisen vastakulttuurin mestari, joka soveltaa historian syvintä, ajattominta viisautta kaikkein päivänpolttavimpiin nykyajan ongelmiimme pyrkimyksenään kouluttaa, ylevöittää ja valaista ihmisiä.

Eräs kaikkein mukaansatempaavimmista kirjan esseistä otsikolla “Buddhist Economics” soveltaa spirituaalisia periaatteita ja moraalista tarkoitusta varallisuuden kysymykseen. Samasta aiheesta samaan aikaan kuin Alan Watts kirjoittanut Schumacher aloittaa:

“Oikea elinkeino” on yksi Buddhan Jalon Kahdeksanosaisen Polun vaatimuksista. Siksi on selvää, että täytyy olla olemassa sellainen asia kuin buddhalainen taloustiede.

[…]

Henkinen terveys ja aineellinen hyvinvointi eivät ole vihollisia: ne ovat luonnollisia liittolaisia.

Perinteinen länsimainen taloustiede, Schumacher väittää, on sellaisen itseriittoisuuden riivaama, joka sokaisee meidät tältä faktalta — perustavanlaatuinen valhe joka pitää “hyödykkeitä tärkeämpänä kuin ihmisiä ja kulutusta tärkeämpänä kuin luovaa toimintaa”. Hän kirjoittaa:

Taloustieteilijät itse, kuten monet asiantuntijat, normaalisti kärsivät eräänlaisesta metafyysisestä sokeudesta, ja olettavat että heidän omansa on absoluuttisen ja muuttumattoman totuuden tiede, ilman mitään edellytyksiä. Jotkut menevät niin pitkälle, että he väittävät että talouden lait ovat vapaita “metafysiikasta” tai “arvoista” siten kuin painovoiman laki.

Tästä seuraa krooninen halumme välttää työtä ja vaikeutemme löytää todella tyydyttävää työtä joka on linjassa oman tarkoituksentunteemme kanssa. Schumacher maalailee kuvaa modernin ylityöllistämisen viheiliäisestä taudista:

On olemassa universaali sopimus siitä, että varallisuuden perustavanlaatuinen lähde on ihmistyö. Moderni taloustieteilijä on saatu uskomaan, että “työvoima” tai työ ei ole mitään muuta kuin pakollinen paha. Työnantajan näkökulmasta se on jokatapauksessa kuluerä, joka tulee minimoida jos sitä ei voida kokonaan eliminoida, esimerkiksi automaatiolla. Työläisen näkökulmasta se on “hyödyttömyys”; työnteko on eräänlaista oman vapaa-ajan ja mukavuuden uhraamista, ja palkka on eräänlaista kompensaatiota tuosta uhrauksesta. Niinpä työnantajan näkökulmasta työsuoritteet ilmantyöntekijöitä on ideaali, ja työntekijän jnäkökulmasta tulot ilman työtä ovat ideaali.

Näiden asenteiden seuraamukset sekä teoriassa että käytännössä ovat, tottakai, äärimmäisen kauaskantoisia. Jos ideaali työstä puhuttaessa on päästä siitä eroon, kaikki menetelmät joilla “vähentää työkuormaa” ovat hyviä. Kaikkein tehokkain menetelmä, poislukien automaatio, on niinkutsuttu “työvoiman erikoistuminen”… Tässä kyse ei ole tavallisesta asiantuntijuudesta, jota ihmiskunta on harjoittanut ammoisista ajoista lähtien, vaan jokaisen täydellisen tuotantoprosessin jakaminen piskuisiin osiin, niin että lopputuote voidaan tuottaa suurella nopeudella ilman, että kenenkään tarvitsee kontribuoida enempää kuin merkityksettömän määrän, ja useimmiten liikuttaa raajojaan ilman mitään osaamista.

Schumacher asettaa vastakkain tämän buddhalaisen näkökulman kanssa:

Buddhalainen näkökulma pitää työnteon funktiota ainakin kolmenlaisena: antaa ihmiselle mahdollisuus käyttää ja kehittää osaamistaan; mahdollistaa hänen päästä yli egokeskeisyydestään liittymällä yhteen toisten ihmisten kanssa yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi; ja tuoda markkinoille tuotteita ja palveluita, joita tarvitaan olemassaoloon. Tämän näkökulman seuraamukset ovat loputtomat. Työn organisointi sellaisella tavalla, että se muuttuu merkityksettömäksi, tylsäksi, lannistavaksi tai hermoja raastavaksi työntekijälle olisi rikollista; se tarkoittaisi että tavarat merkitsevät enemmän kuin ihmiset, ilkeä myötätunnon puute ja sieluja tuhoava kiintymys kaikkein primitiivisimpään puoleen tässä maallisessa olemassaolossa. Samalla tavoin, vapaa-ajan ajaminen vaihtoehtona työlle olisi täysi ihmiselon kaikkein perimmäisimpien totuuksien väärinymmärrys, siis sen että työ ja vapaa-aika ovat toisiaan täydentäviä saman elämänprosessin osia eikä niitä voida erottaa ilman että tuhotaan työnteon ilo ja vapaa-ajan autuus.

Buddhalaisen näkökulmasta on kahdenlaista mekanisaatiota, jotka tulee selvästi erottaa toisistaan: yksi parantaa ihmisten kykyä ja voimaa ja toinen tekee ihmistyöstä orjuutta ja jättää ihmisen asemaan, jossa tämä joutuu palvelemaan orjaa.

Gandhin ajattomien sanojen tunnelmissa Schumacher kirjoittaa:

Buddhalainen taloustiede on pakostakin varsin erilaista verrattuna moderniin materialismiin, sillä buddhalainen näkee yhteiskunnan olemuksen ei niinkään halujen monistamisena vaan ihmisluonteen puhdistamisena. Samaan aikaan luonne muokkautuu pääosin ihmisen työllä. Ja työ, oikein tehtynä arvokkuuden ja vapauden olosuhteissa, siunaa tekijäänsä ja yhtälailla heidän tuotteitaan.

Mutta Schumacher huolellisesti huomauttaa, että buddhalaisten kanta, sen sijaan että tuomittaisiin materiaalinen maailma, on enemmänkin sulavaa integraatiota siihen:

Kun materialisti on pääasiassa kiinnostunut hyödykkeistä, buddhalainen on pääosin kiinnostunut vapautumisesta. Mutta buddhalaisuus on “Keskitie” ja täten ei millään muotoa vastoin fyysistä hyvinvointia. Se ei ole vauraus joka on vapautumisen esteenä vaan kiintymys varallisuuteen; ei nautinnollisista asioista nauttiminen vaan niiden himoitseminen. Buddhalaisen taloustieteen keskeinen pointti on täten yksinkertaisuus ja väkivallattomuus. Ekonomistin näkökulmasta buddhalainen elämäntyyli on tämän kuvion logiikka — yllättävän pienet asiat johtavat uskomattoman tyydyttäviin tuloksiin.

Schumacher esittää, että käsite on vaikea konsumeristisen kulttuurin ekonomistille tajuta, sillä jälleen kerran me törmäämme vääristyneisiin länsimaisiin prioriteetteihin kun tuottavuutta suositaan enemmän kuin läsnäoloa:

[Moderni länsimainen ekonomisti] on tottunut mittaamaan “elintasoa” vuosittaisella kulutuksella, olettaen samaan aikaan, että ihminen joka kuluttaa enemmän on “paremmassa asemassa” kuin ihminen joka kuluttaa vähemmän. Buddhalainen taloustiede pitäisi tätä tulokulmaa äärimmäisen irrationaalisena: koska kuluttaminen on pelkkä väline ihmisen hyvinvointiin, tavoitteen tulisi olla maksimaalisen hyvinvoinnin tason saavuttaminen pienimmällä mahdollisella kulutuksella.

[…]

Tuotteiden kuluttaminen ja omistaminen on keino päästä päämäärään, ja buddhalainen taloustiede on systemaattinen tiede, joka tutkii sitä miten saavuttaa tietty päämäärä minimikulutuksella.

[Länsimainen] taloustiede, toisaalta, pitää kulutusta päällimmäisenä tarkoituksena ja päämääränä kaikelle taloudelliselle toiminnalle, ottaen tuotannontekijät — maat, työvoima ja pääoma — sen keinoiksi. Edellinen yrittää maksimoida ihmisen tyytyväisyyden optimoimalla kulutuskäyttäytymistä, kun taas jälkimmäinen pyrkii maksimoimaan kulutusta optimoimalla tuotantoa.

“Inhimillisen tyydytyksen” maksimoinnilla, Schumacher esittää, on juurensa kahdessa läheisesti buddhalaisessa käsitteessä — yksinkertaisuudessa ja väkivallattomuudessa:

Optimaalinen kulutus, tuottamalla korkeampaa inhimillistä tyydytystä suhteellisen matalalla kulutustasolla, mahdollistaa ihmisten elää ilman suuria paineita tyydyttää pääasialliset buddhalaisen opetuksen määräykset: “Lakkaa tekemästä pahaa; yritä tehdä hyvää.” Fyysisten resurssien ollessa kaikkialla rajalliset, ihmiset jotka tyydyttävät tarpeitaan käyttämällä resursseja vaatimattomasti ovat selvästikin vähemmän todennäköisesti toistensa kurkuissa kiinni kuin ihmiset jotka käyttävät paljon resursseja. Samalla tavoin, ihmiset jotka elävät erittäin omavaraisesti paikallisyhteisöissä ovat vähemmän todennäköisesti mukana suuren mittakaavan väkivallassa kuin ihmiset joiden olemassaolo riippuu maailmanlaajuisista kauppajärjestelmistä.

Pian sen jälkeen kun Rachel Carsonin Silent Spring antoi kipinän modernille ympäristöliikkeellesparked the modern environmental movement, Schumacher näki ennalta modernin kestävän paikallistuotannon trendin:

Buddhalaisen taloustieteen näkökulmasta… paikallisista resursseista valmistaminen paikallisiin tarpeisiin on rationaalisin tapa toimia taloudellisesti, kun taas riippuvuus tuonnista kaukomailta ja siitä seuraava tarve tuottaa jotain vientiin tuntemattomiin maihin kaukaisille kansoille on erittäin epätaloudellista ja perusteltavissa ainoastaan poikkeustapauksissa ja pienessä mittakaavassa.

Hän toteaa lopuksi muotoilemalla buddhalaisen taloustiedekäsityksen, joka epäilemättä on vieläkin tarpeellisempi nykypäivänä kuin mitä se oli vuonna 1973:

Sekä välittömän kokemuksen että pitkäaikaisten näkymien valossa buddhalaisen taloustieteen tutkimusta voi suositella jopa niille, jotka uskovat että talouskasvu on tärkeämpää kuin mikään henkinen tai uskonnollinen arvo. Sillä kyse ei ole valinnasta “modernin kasvun” ja “traditionaalisen stagnaation” välillä. Kyse on oikean kehityskulun löytämisestä, Keskitiestä materialistisen piittaamattomuuden ja traditionalistisen järkähtämättömyyden välillä, lyhyesti, “Oikean Elinkeinon” löytämisestä.

Small Is Beautiful on loistava lukukokemus. Sen voi täydentää Kurt Vonnegutin tekstillä riittävyydestä ja Thoreaun tekstillä menestyksen uudelleenmäärittelystä.

Kiitos, Jocelyn