Commons – Kapitaali.com

FLOKin visio jälkikapitalistisesta taloudesta

admin — Thu, 23 Oct 2025 11:11:15 +0000

Neljä videota — kukin neljä-kuusiminuuttinen — ovat malliesimerkki ytimekkäästä selkeydestä. Seuraavassa on lyhyt yhteenveto kustakin videosta, ja toivon, että se houkuttelee sinut katsomaan ne kaikki (linkit ovat alla olevissa otsikoissa):

Osa I: FLOK Society

Bauwens selittää FLOK Society -hankkeen merkitystä sillä, että ”ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kansallisvaltio on pyytänyt P2P-talouteen siirtymistä koskevaa ehdotusta”. Hän pyytää meitä ”kuvittelemaan, että jokaiselle ihmisen toiminnalle on olemassa yhteinen tietämys, jota jokainen kansalainen, yritys ja virkamies voi käyttää”. Tämä avoimen, jaettavissa olevan tiedon järjestelmä siirtyisi pois ajatuksesta, jonka mukaan yksityistetty tieto on vain niiden saatavilla, joilla on rahaa maksaa tekijänoikeuksilla suojattua ja patentoitua tietoa. Järjestelmä voitaisiin sovittaa muun muassa koulutukseen, tieteeseen, lääketieteelliseen tutkimukseen ja kansalaistoimintaan.

FLOK Society -hankkeessa etsitään aktiivisesti niin sanottuja ”ruokintamekanismeja”, jotka mahdollistavat ja voimaannuttavat yhteisvaurausperustaista vertaistuotantoa. Avoimen koulutuksen osalta esimerkiksi avoimet oppikirjat ja avoimet opetusresurssit auttaisivat ihmisiä pääsemään tähän vaihtoehtoiseen järjestelmään. On kuitenkin olemassa sekä aineellisia että aineettomia edellytyksiä, joihin on myös puututtava.

Yksi olennainen ehto on esimerkiksi suojattu laitteisto. Jos avoimilla järjestelmillä voitaisiin korvata nykyiset omistusoikeudellisten järjestelmien lukitukset, kaikki käyttäjät voisivat maksaa keskimäärin kahdeksasosan siitä, mitä he tällä hetkellä maksavat. Lisäksi kahdeksan kertaa useampi opiskelija voisi osallistua luomiseen ja jakamiseen, sanoi Bauwens, mikä itsessään toisi valtavia etuja. Mitä tulee ”aineettomiin olosuhteisiin”, joita on muutettava, tarvitaan ”avoimen sertifioinnin” kaltaisia innovaatioita, jotta voidaan tunnustaa perinteisten oppilaitosten ulkopuolella, kuten hakkeriyhteisöissä, oppineiden taidot.

Osa II: Perinnetieto

Tietämyksen jakamisesta perinneyhteisöille koituvien hyötyjen suojeluun liittyy erityisiä haasteita. Tällaiset yhteisöt ovat jakaneet tietämystään sisäisesti sukupolvien ajan, mutta viime vuosikymmeninä monikansalliset yritykset ovat ottaneet tämän tietämyksen korvauksetta patentoitujen siementen ja muiden patentoitujen tuotteiden tuottamiseksi. Perinne- ja alkuperäiskansojen yhteisöt suhtautuvat siis ymmärrettävän varauksellisesti ajatukseen ”jakamistaloudesta”. He ovat tehneet sitä aina, ja käytäntö on erittäin altis suurten markkinatoimijoiden ryöstöille (”biopiratismi”).

Yksi ratkaisu on Bauwensin mukaan se, että yhteisöt ottavat käyttöön vastavuoroisuuteen perustuvat lisenssit ja luovat omia ”eettisiä markkinayksikköjä”, jotka palvelevat yhteisöä omilla ehdoillaan. ”Vertaistuotantolisenssi”, sanoi Bauwens, ”on eräänlainen lisenssi, jossa vain muut yhteisöt, osuuskunnat ja voittoa tavoittelemattomat yhteisöt voivat päästä käsiksi lisensoituun aineistoon ja käyttää sitä.” Lisenssit estäisivät kaupallisia yhteisöjä saamasta voittoa commonsista ilman nimenomaista vastavuoroisuutta.

Osa III: Arvoregiimit

Bauwens kuvasi erilaisia ”arvoregiimejä” vaurauden tuottamiseksi ja jakamiseksi. Nykyajan vallitseva malli on Bauwensin mukaan ”kognitiivinen kapitalismi”, jossa lisäarvo otetaan henkisestä omaisuudesta, jota hallitsevat suuret yritykset, joiden tuotteita myydään suurella voittolisällä. Vain viidesosa suuryritysten pääomasta koostuu tunnistettavasta aineellisesta omaisuudesta, ja loput ovat jonkinasteista spekulaatiota. Tämä tarkoittaa, että on paljon ”puuttuvaa arvoa”, jolla on aineettomia ulottuvuuksia. Ja suuri osa tästä on selvästi peräisin yhteiskunnallisesta yhteistyöstä, johon arvonluonti liittyy, Bauwens sanoi.

On olemassa toinenkin arvoregiimi, jota Bauwens kutsuu ”netarkkiseksi kapitalismiksi”, kapitalistien käyttämien avointen verkostojen hierarkiaksi. Facebook on tästä hyvä esimerkki. Sen massiiviset osakkeiden arvot ovat peräisin käyttäjäyhteisöstä, jonka itseorganisoituminen ja jakaminen luovat ”huomiopääomaa”, jota Facebook sitten myy mainosmarkkinoille. ”Näemme käyttäjien itsensä tuottaman käyttöarvon eksponentiaalisen kasvun”, Bauwens sanoo, ”mutta rahaksi muuttaminen tapahtuu vain Facebookin kaltaisten suurten, omistettujen alustojen kautta.”

Kyseessä on jälleen eräänlainen yhteisvaurauden hyväksikäytön muoto. Joukkoistamisen arvoksi on esimerkiksi arvioitu 2 dollaria tunnilta, mikä on paljon alle tavanomaisen työn minimipalkan. ”Ihmiset ovat vapaita antamaan panoksensa”, Bauwens sanoi, ‘mutta monetisaation keinoja ei ole demokratisoitu’.

Vaihtoehto, jota meidän pitäisi rakentaa, on ”kansalaisyhteiskunnan P2P-talous, jossa arvo palaa arvon luojille”, hän kehotti. Meidän on kehitettävä uudenlaisia eettisiä markkinayksiköitä, jotka voivat tuottaa ”osuustoiminnallista kasautumista” ”pääoman kasautumisen” sijaan.

Osa 4: Teknologiset regiimit

Vaikuttaa selvältä, että P2P-verkot laajenevat tulevaisuudessa, mutta on edelleen ongelmallista, voivatko tavalliset ihmiset hyötyä omasta työstään. Tämä johtuu siitä, että tekniikan rakenne voi vaikuttaa siihen, kuka voi hyötyä siitä.

Bauwens näytti kaavion, jossa on neljä kvadranttia. ”Netarkkisen kapitalismin” nurkassa järjestelmän taustasuunnittelua valvotaan keskitetysti, käyttäjien henkilötiedot yksityistetään ja yksityinen voiton tavoittelu on yksityistä. ”Tämä arvojärjestelmä on kirjattu teknologian suunnitteluun”, Bauwens totesi.

Toinen kvadrantti on ”anarkokapitalistinen suunnittelu” — kapitalistinen, mutta hajautettu, ei keskitetty. Koska resursseja on kuitenkin edelleen keinotekoisen niukasti saatavilla (esim. Bitcoin), on edelleen keinotekoisia rajoitteita sille, kuka voi hyötyä. Jos sinulla ei ole rahaa, et voi osallistua tai hyötyä.

Kolmas kvadrantti on ”paikallinen ja hajautettu”, joka tarjoaa hyödyn jakamisen kaikille. Esimerkkeinä voidaan mainita polkupyörien ja autojen yhteiskäyttö sekä tiedon avoin jakaminen. Tästä arvoregiimistä on esimerkkinä paikallinen joustavuus ja Transition Town -liike.

Tämä järjestelmä on varmasti parannus kognitiiviseen ja netarkkiseen kapitalismiin verrattuna, mutta sillä on rajansa, koska se on vain paikallinen. Se ei ole yhteydessä globaaliin.

Bauwensin mukaan toivottavin tulevaisuuden kvadrantti on se, jossa paikallinen tuotanto yhdistyy globaaliin yhteisvurauteen kaikkien hyödyksi. Ajatuksena on, että raskaan (fyysinen tuotanto) pitäisi olla paikallista, mutta kevyen (suunnittelu, tieto) pitäisi olla globaalia. Esimerkkeinä voidaan mainita FarmHack, Open Source Ecology ja muut hajautetut maatalouslaitteiden suunnittelujärjestelmät — ”avoin laitteisto”.

Tämä arvoregiimi tukisi rakenteeltaan hajautettuja mikrotehtaiden verkostoja, joissa tuotesuunnitelmat voitaisiin ladata ja valmistaa noin kahdeksasosalla perinteisten, patentoitujen tuotteiden kustannuksista. Tämä infrastruktuuri tukisi esimerkiksi perhe- ja kotimaisten maatilojen asianmukaisen teknologian paikallista kotimaista tuotantoa. On sanomattakin selvää, että tämä teknisen suunnittelun järjestelmä eroaa huomattavasti siitä keskitetystä valvonnasta ja omistusoikeudellisista kustannuksista, joita Monstanton ja Del Monten kaltaiset yhtiöt pyrkivät pakottamaan paikallisyhteisöihin eri puolilla maailmaa.

* * *

Tämän vision toteuttaminen edellyttää tietenkin monenlaista lisätyötä realististen etenemistapojen kehittämiseksi sekä poliittisen ja sosiaalisen infrastruktuurin rakentamiseksi. Mutta laatimalla johdonmukaisen ja yksityiskohtaisen vision, jossa hyödynnetään nykyisiä suuntauksia ja kansan toiveita, FLOK Society edistää vertaistuotannon ja yhteisötalouden visiota mittaamattomalla tavalla.

Mikä ihmeen FLOK Society?

kirjoittajat: Xabier E. Barandiaran (1) & David Vila-Viñas (2)

Olemme julkaisemassa ecuatorialaista painosta (espanjaksi) kirjasta, joka kattaa lähes kahden vuoden yhteisen tutkimuksen ja osallistavan julkisen politiikan suunnittelun tulokset sekä kestävän mallin ilmaiselle ja vapaalle avoimeen tietoon perustuvalle sosiaalitaloudelle. On aika tehdä yhteenveto tähänastisesta hankkeesta.

FLOK on lyhenne sanoista Free/Libre Open Knowledge. Nimi on yleistetty abstraktio tietoyhteiskuntaan kokonaisuutena ymmärrettynä, ja se perustuu lyhenteeseen Free/Libre Open Source Software; liike on innoittanut (ja mahdollistanut digitaalisten infrastruktuurien ja juridisten välineiden kehittämisen kautta) lukemattomia muita laajenevia liikkeitä vapaasta kulttuurista avoimeen tieteeseen, avoimista opetusresursseista vapaaseen laitteistoon, siemenistä maataloudessa avoimen lähdekoodin suunnitteluun.

FLOK-yhteiskunta on jo täällä. Mutta se ei ole yhtenäinen kansakunta, alue tai valtio, jota hallitaan taloudellisesti ja poliittisesti suljettuna kokonaisuutena. Asumme FLOK-yhteiskunnassa hieman hajanaisesti, epävarmana mutta kestävänä hankkeiden, infrastruktuurien, yhteisöjen ja resurssien verkostona, joka on ristiriidassa (joskus poliittisesti, usein taloudellisesti, aina symbolisesti) perityn näkemyksen kanssa siitä, miten talous ja yhteiskunta tulisi järjestää. Buen Conocer / FLOK Society¹ -nimellä kulkeva tutkimusyhteistyöhanke ja osallistava sosiaalinen ja poliittinen suunnitteluhanke käynnistyi Ecuadorissa lähes kaksi vuotta sitten (sen käynnisti Xabier E. Barandiaranin ja Daniel Vázquezin, josta tuli hankkeen johtaja, alun perin laatima avoin asiakirja, jossa yhdistettiin vapaan ja vapaan avoimen tiedon puolesta puhuvien ecuadorilaisten ja kansainvälisten yhteiskunnallisten liikkeiden tavoitteet, pyrkimykset ja sitoumukset). Sen tavoitteena oli koota yhteen tämä FLOK-verkosto ja laajentaa ja koordinoida näkemystään ja edistää uuden poliittisen talouden käynnistämistä Ecuadorissa (joka on uppoutunut hankkeeseen, jolla pyritään muuttamaan sen tuotantomatriisi).

Le Monde Diplomatiquen chileläinen painos kuvasi seuraavalla lauseella hankkeen laajuutta ja sen tarjoamaa historiallista mahdollisuutta: ”Uusliberalismi on vuosikymmenien ajan ollut shokkidoktriinin vallassa (kriisien hyödyntäminen kapitalistisen järjestelmän tehostamiseksi). Tästä lähtien maailmalla on helposti saatavilla ecuadorilainen vaihtoehto tuotantorakenteen muuttamiseksi ja talouskriisin voittamiseksi: FLOK-doktriini ”².

Huolimatta nykyisistä uskonnollisista tai jopa fundamentalistisista mielleyhtymistä termi ”doktriini” ei alun perin tarkoittanut uskonnollisia konnotaatioita tai ajatuksia, jotka on pantava täytäntöön. Sana ”doktriini” (jonka sukua ovat myös ”decent” ja ”doctor”) tulee klassisen latinan sanasta docere:

’näyttää, opettaa, saada tietämään’, alun perin ’saada näyttämään oikealta’, kausatiivi sanasta decere ’olla säädyllinen, sopiva’. ³

FLOK-oppi tuo esiin juuri tämän ”oikeaksi tekemisen” vastakohtana väärinkäyttöpropagandalle, jolla ”jakamisesta” yritetään tehdä ”piraattitoimintaa”, ”ohjelmien parantamisesta” ”terroristien” hakkerointia tai ”yhteisölähtöisestä ohjelmistokehityksestä” ”harrastelijoiden amatöörikoodin kirjoittamisyrityksiä” (mainitakseni vain muutamia laajalle levinneitä leimoja, joita yhteistoiminnalliset ja hajautetun talouden mallit kohtaavat). Buen Conocer / FLOK Society -hankkeen arvoon kuuluu myös se, että siinä tehdään selväksi uusien tuotantotapojen ”sovittaminen” Latinalaisen Amerikan talouksien ja poliittisten hankkeiden kontekstiin, mutta myös laajemmin se epätoivon skenaario ja samalla sosiaalinen potentiaali, jonka globaalin kapitalismin viimeinen (ja kestävä) kriisi on avannut perinteisille yhteisökeskeisille tuotantotavoille ja uuden viestintäteknologian nykyisin mahdollistamille yhteistyön ja jakamisen mahdollisuuksille.

Buen Conocer / FLOK Society –hanke on ollut tutkimusyhteistyö- ja osallistava suunnitteluprosessi, johon osallistui suoraan jopa 1 500 ihmistä edistämään ja luomaan ehdotuksia avoimien tietoyhteisten sosiaaliseksi taloudeksi, joka keskittyy Ecuadoriin mutta on avoin koko alueelle ja koko maailmalle. Hanke on mahdollistanut yksityiskohtaisen mallin laatimisen ja määrittelyn yhteistyöyhteiskunnasta, jonka tuotantomatriisi perustuu kognitiivisiin yhteisiin hyödykkeisiin, jaettuun tietoon ja perinteisiin yhteisöllisiin käytäntöihin. Lähes kaksi vuotta kestäneen osallistavan tutkimus- ja suunnittelutyön tuloksena on syntynyt 25 julkista poliittista asiakirjaa. Nämä asiakirjat ovat sekä tukeneet kollektiivista älykkyyttä että lopulta ilmentäneet hankkeen tuloksia. Niissä keskustellaan kognitiivisen kapitalismin hyväksikäytön ja kasautumisen muodoista tietoyhteiskunnan eri tasoilla (laitteistot, maatalous, koulutus, tiede, ohjelmistot jne.), ja niissä ehdotetaan myös toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja, jotta voidaan lopulta poimia julkista politiikkaa koskevia yleisiä periaatteita, jotka perustuvat menestyksekkäisiin ja kestäviin tapauksiin. Näiden asiakirjojen eri versiot, jotka ovat eri kehitysvaiheissa (sekä espanjaksi että englanniksi), olivat (ja ovat edelleen) saatavilla verkossa, niitä voitiin kommentoida, niistä voitiin keskustella ja niitä voitiin käyttää uudelleen vapaiden lisenssien avulla⁴. Useimmat niistä on nyt koottu kirjaksi ja erillisiksi ladattaviksi luvuiksi, jotka painetaan espanjaksi[http://book.floksociety.org].

On kuitenkin hyödyllistä asettaa kirja ja koko tuotanto laajempaan perspektiiviin, joka liittyy monimittaisiin muutoksiin, joita kaavailtiin Buen Conocer / FLOK Society –hankkeessa, sen tutkimussuunnitelmassa ja Quitossa (Ecuador) toukokuussa 2014 järjestetyssä Cumbre del Buen Conocer⁵ -huippukokouksessa. Yksi hankkeen varhaisimmista tehtävistä oli määritellä julkinen poliittinen toimintaympäristö ja tutkimuksen laajuus. Matka kulki huippukokoukseen ja mahdollisti asiantuntijoiden ja paikallisten tutkijoiden kokemusten jakamisen tästä maisemasta, avointen haasteiden kartoittamisen ja kollektiivisen ja institutionaalisen reitin suunnittelun: Miten ”FLOK-oppi” olisi rakennettava? Mitkä ovat ne kerrokset, jotka muodostavat tietoyhteiskunnan ja joilla on potentiaalia edistää uudenlaista kansanvaltaista ja hajautettua talouskehitystä?

Hankkeen ensimmäinen julkinen esittely (2. syyskuuta 2013) avasi nämä kysymykset yhteiselle tarkastelulle, ja vastauksia laadittiin kahdessa työryhmässä, jotka koostuivat tutkijoista, aktivisteista, virkamiehistä ja yhteisön jäsenistä. Kokouksen tuloksena syntyi luettelo yhteisistä aiheista, jotka tutkimusryhmän johtaja Michel Bauwens systematisoi ja muotoili uudelleen tammikuussa 2014 koko tutkimusryhmän kanssa, ja ne on muotoiltu uudelleen ennen kirjan julkaisemista. Tämä tutkimus- ja toimintapoliittisten asiakirjojen systematisointi, joka ei ole suinkaan pelkkä akateeminen tai hallinnollinen harjoitus, tarjoaa yleiskatsauksen edessä olevasta vallankumouksellisesta maisemasta. Tätä maisemaa näyttävät muokkaavan neljä suurta virtausta, jotka tasoittavat tietä kohti FLOK-yhteiskunnan kukoistusta. Kuvaamme lyhyesti tätä yleistä maisemaa ennen huippukokousta ja sen aikana käytyjen keskustelujen, puheenvuorojen ja yhteisen systematisoinnin perusteella.

Ensimmäinen osa-alue, inhimilliset voimavarat, kattaa kollektiivisen älykkyyden vahvistamisen, joka on avoimen ja yhteisen tiedon osuus- ja yhteisötalouden todellinen tuottava moottori. Ensinnäkin on ratkaisevan tärkeää maksimoida koulutuksen saatavuus yhteishyvänä kehittämällä niin sanottuja avoimia koulutusresursseja. Ne mahdollistavat koulutusinnovaatioiden voimaannuttavan dynamiikan, takaavat oppimateriaalin saatavuuden ja avaavat mahdollisuuden mukauttaa resursseja erilaisiin koulutuskonteksteihin ja -tarpeisiin, ikäryhmiin ja -rytmeihin, mikä suosii itsenäistä itseohjautuvaa ja yhteisölähtöistä oppimista. Kriittinen massa avoimia opetusresursseja on jo saatavilla erilaisilla verkkoalustoilla, kuten OpenStax⁶, jossa on saatavilla yli 20 000 ilmaista ja avointa oppimismoduulia. Toiseksi tiede on yksi merkittävimmistä inhimillisistä yhteisistä instituutioista, yhteisöjen verkosto, joka (huolimatta sen historiallisesta sitoutumisesta tiedon jakamiseen, yleiseen saatavuuteen ja julkiseen valvontaan) kärsii nyt yhä enemmän kognitiivisen kapitalismin vaikutuksista: tulosten yksityistäminen, yliopistojen ja tutkimuskeskusten yritysjohtaminen, kasvava riippuvuus kustannusyhtiöistä jne. Vaikka tieteellinen julkaisuteollisuus hyötyy maksuttomasta vertaisarvioinnista ja tieteellisestä tuotannosta, jonka kustannuksiksi vuonna 2008 arvioitiin noin 198 miljardia Yhdysvaltain dollaria⁷, se nosti akateemisten julkaisujen saatavuuden kustannuksia yli 260 prosenttia vuosina 1986-2003 (selvästi yli 68 prosentin inflaatiovauhdin kyseisenä ajanjaksona), mikä on aiheuttanut niin sanotun sarjakriisin, jonka seurauksena julkiset tutkimuslaitokset ja akateemiset instituutiot eivät pysty maksamaan tieteellisen kirjallisuuden saatavuudesta, vaikka ne ovatkin pääasiallisia tuottajia⁸. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten immateriaalioikeuksiin perustuvat yritykset tekevät tiedosta kauppatavaraa ja käyttävät hyväkseen tietämysyhteiskuntaa.

Avoimen tieteen, sähköisen tieteen tai tiede 2.0:n nimikkeiden alla on kuitenkin nopeasti lisääntymässä vaihtoehtoja kapitalistiselle hallinnon ja tuotteiden aitaamisille. Ne tarjoavat tietotekniikka- ja viestintäinfrastruktuureja, julkaisualustoja ja tuottavan yhteiskunnallisen organisaation muotoja, jotka mahdollistavat avoimen ja yhteistoiminnallisen tutkimuksen vakiinnuttamisen ja kansalaisten vahvan osallistumisen tieteellisen tiedon keräämiseen, hypoteesien laatimiseen ja laboratorioiden hallinnointiin. Ilmaisia ohjelmistoratkaisuja on olemassa lähes kaikenlaisiin tieteellisiin laskentatarpeisiin, ja Open Access -tietokantojen rekisteri⁹ on luetteloinut yli 3792 tietovarastoa, joissa on yli 12 miljoonaa asiakirjaa, jotka ovat käytettävissä ilman juridisia, teknisiä tai taloudellisia esteitä.

Kolmanneksi kulttuurin haasteena on nouseva kulttuuriteollisuus, joka levittää homogenisoivia arvoja ja symboleja ja luo semioottisia sulkuja, jotka on tiukasti lukittu tekijänoikeuksien täytäntöönpanon avulla ja jotka estävät käyttäjiä ja yhteisöjä uudelleenomaksumasta, mukauttamasta ja antamasta uusia merkityksiä. Kestävän vapaan kulttuurin vaihtoehtojen (jotka useimmiten perustuvat Creative Commons -lisensseihin) nopean kehityksen myötä on tulossa strategioita, joiden avulla avoimesta kulttuurista ja yhteisökulttuurista voidaan tehdä sosiaalisen elämän ja uusien talouden muotojen lähde. Viimeisimmän Creative Commons -raportin¹⁰ mukaan vapaita kulttuuriteoksia on jo yli miljardi, mikä tarjoaa ennennäkemättömän pohjan yhä laajenevalle vapaalle ja avoimelle kulttuuriekosysteemille. Kulttuurin uudet tuotanto- ja jakelumallit musiikista kirjallisuuteen, taiteesta elokuviin ovat yleistymässä maailmanlaajuisesti. FLOK-mallissa korostetaan sitä kasvavaa roolia, joka vapaalla ja avoimella kulttuuriyhteisvauraudella voi olla niissä talouksissa (kuten Ecuadorissa), joissa kulttuurituotteiden ja -palvelujen tuotanto on yhä laajeneva ala, joka on avoin osallistumiselle ja jaetulle hyödylle.

Toisessa osassa keskitytään yhteisvauraussuuntautuneisiin tuotantokyvykkyyksiin, ja se kattaa mahdollisuudet, joita vapaa ja avoin tieto tarjoaa primaari- ja sekundaarialoille: luonnonvaroille, maataloudelle ja teollisuudelle. Vaikka maailman luonnonvarat ovat riittävät, maataloustuotannosta ja ruokinnasta on tulossa maailmantalouden kasvava haaste, mikä johtuu pääasiassa rajoituksista ja epätasa-arvosta, joihin nykyinen kapitalistinen malli perustuu. FLOK:n maatalous- ja elintarvikejärjestelmän mallissa pohditaan mahdollisuutta ja seurauksia, jotka aiheutuvat siitä, että ruokinta määritellään yhteisvauraudeksi, toisin kuin agrobusiness-mallissa, joka tekee pientuottajat riippuvaisiksi yksityisestä tiedosta, kuten siemeniä, lannoitteita, torjunta-aineita ja muita tuotantopanoksia koskevista patenteista. Yhteisöjen kamppailut suuria biotekniikkayhtiöitä vastaan ovat palauttaneet ja avanneet uudelleen maataloustiedon ja -resurssien yhteisöt, ja niillä on yhä suurempi potentiaali organisoida uudelleen ruoantuotanto, -jakelu ja -kulutus.

Maataloustuotannon ohella biologinen monimuotoisuus on keskeisessä asemassa julkisessa poliittisessa päätöksenteossa, joka koskee tiedon ja biologisten hyödykkeiden risteyskohtaa. Suuryritykset tutkivat ja hyödyntävät Ecuadorin (ja monien muiden maiden) biologista monimuotoisuutta laajentaakseen patentointia luonnonvaroihin, jotta lääketeollisuus (ja muut biologisen tietämyksen teollisen tuotteistamisen muodot) voisi myöhemmin käyttää niitä, mikä edellyttää valtavia rojalteja kuluttajilta ja luo esteitä lisätutkimukselle. Biologisten näytteiden saatavuutta koskevat valtiolliset rajoitukset ovat osoittautuneet hyödyttömiksi tämänkaltaisen hyväksikäytön välttämisessä, sillä näytteenottoa on käytännössä mahdotonta valvoa ja biotieto kulkee jo nyt globaalissa mittakaavassa tietona (eikä materiaalinäytteiden muodossa). Sen sijaan voidaan edistää avoimen tutkimuskäytön sääntelymalleja sekä resurssien ja tutkimusmenetelmien yhteisöllistä hallintaa yhteisössä, jotta voidaan edistää tutkimuksen nopeutumista yhdessä yhteisön hyödyn kanssa.

Avoin suunnittelu ja hajautettu valmistus leviävät nopeasti vaihtoehtona kognitiivisen kapitalismin teolliselle mallille, joka lisää suuryritysten yksityistä hyötyä keräämällä valtavia patenttivarastoja tehokkaan innovoinnin ja yhteiskunnallisen hyödyn vähentämisen kustannuksella. 3D-tulostusvalmistuksen ja avoimen yhteissuunnittelun nopea leviäminen tarjoaa kestäviä vaihtoehtoja. Lopuksi totean, että huolimatta tietoyhteiskuntien digitalisaatioon liittyvästä energiakustannusten huomattavasta alenemisesta, mikään edellä mainituista muutoksista ei olisi mahdollinen ilman kestävää energiankeräys- ja jakelumallia. Nykyisin vallitseva malli on altis suurille haavoittuvuuksille, keskitetyille valtataisteluille, globaalille geopoliittiselle ylivallalle ja ekologiselle hyväksikäytölle. Se on todellakin välttämätön ja usein huomaamaton osa tuotannollista siirtymää. Vaihtoehtoiset energiaratkaisut tasapainottavat kysyntää lisäämällä tiedon ja kansalaisjohtamisen läsnäoloa sekä lisäämällä paikallisia, vapaaseen tietoon ja hajautettuihin verkostoihin perustuvia energiantuotantoratkaisuja.

Kolmannessa osassa käsitellään instituutioita, yhteisöjä ja yhteiskuntaa, ja siinä keskitytään uusiin institutionalisoitumisen malleihin, hallintoon, yhteisön hallinnointiin, sosiaalitalouden ja solidaarisuustalouden oikeudellisiin rakenteisiin sekä perinteisten alkuperäisyhteisöjen vaatimuksiin viisautensa säilyttämisestä ja kehittämisestä. Sosiaali- ja solidaarisuustalouden institutionaalinen rakenne vaatii perusteellista analyysia, jotta voidaan edistää alan mahdollisuuksia, vapauttaa osuus- ja yhteisötalouden potentiaali kehittyvässä tietotaloudessa, käynnistää innovaatiopotentiaali sosiaalipalvelujen tarjonnassa ja määritellä sellaisen kumppanivaltion rooli, joka kykenee edistämään ja suojelemaan näitä talouden muotoja. Alkuperäiseen, perinne- ja kansantajuiseen tietoon on kiinnitettävä erityistä huomiota. Se on kehittyvien maiden sosiaalisen tietotalouden perusta, mutta se kohtaa yleisemminkin tiedon kolonialismin haasteet ja uhat, ja se on vaarassa uusintaa alisteisuutta tässä uudessa sosiaalisessa, avoimessa ja yhteisöpohjaisessa tietotaloudessa.

FLOK-malli tarjoaa useita mahdollisuuksia suojella ja vahvistaa tällaista tietämystä (ja siihen liittyvää taloutta ja yhteisöllistä elämää) ja kääntää niiden tilanne päinvastaiseksi. Toisin kuin esimerkiksi ohjelmistoyhteisöissä, perinnetietämyksessä on sosiaalista ja ekologista integraatiota ja ruumiillistumista, joka asettaa luonnonympäristön suojelun ja yhteisön hallinnan siihen liittyvän tietotalouden keskiöön. Lisäksi alkuperäiskansojen yhteisöt vaativat itseohjautuvaa autonomiaa globaalin tietotalouden kanssa käytävän vuoropuhelun ja vaihdon hallinnassa, mikä ansaitsee huolellista huomiota, jos emme halua toistaa aiempia hallinnan muotoja, jotka voivat rajoittaa, köyhdyttää ja homogenisoida tietoyhteisiä.

Tietoyhteiskunta (erityisesti sen kapitalistinen muoto) löytää tuotantokeskuksensa, uudet tehtaansa, jotka on sijoitettu luovuuden, kulttuurin tuottavuuden ja kulutuksen, teknologisen innovaation ja trendien omaksumisen kaupunkien solmukohtiin yhdessä suurkaupunkien symbolisten pääomien kasautumisen ja sosiaalisen elämän uusien järjestysten kanssa. FLOK-opin kriittisenä tehtävänä onkin tarjota kunnollinen vaihtoehto älykaupungin kasvavalle merkitykselle sosiaalisen elämän uutena (ja potentiaalisesti totalitaarisena) aitaamisena sekä tietyille kapitalistisen yhteistalouden muodoille, jotka ulottuvat lähes kaikkiin suurkaupunkielämän ulottuvuuksiin (liikenteestä kaupungintalojen hallintoon, esineiden internetistä sosiaaliseen viestintään).

Samanaikaisesti yritysten vallan ja hyödykkeellistämisen lisääntyvän kaupunkielämään tunkeutumisen kanssa FLOK-vaihtoehdot tarjoavat muotoja tehokkaaseen yhteisölliseen rakentamiseen ja kaupunkien resurssien kollektiiviseen hallintaan (yhteistoimintatiloista poliittiseen osallistumiseen, julkisen tilan, kuten puistojen ja aukioiden, suunnittelusta ja käytöstä yhteisasumiseen ja autojen yhteiskäyttöön). Se, miten järjestäytynyt yhteiskunta ja julkiset instituutiot voivat tasapainottaa ja estää suurkaupunkien ihmisten välisen yhteistyön tuotteistamisen ja keskittämisen, on vielä avoin kysymys, mutta paikallinen hallinto mahdollistaa sellaisen suoran demokratian ja kollektiivisen hallinnan muotojen menestyksen ja laajentamisen, joita on vaikeampi toteuttaa globaalissa mittakaavassa.

Neljäs ja viimeinen osa, avoimet tekniset infrastruktuurit, kattaa kaikki vapaat ja avoimet tekniset ratkaisut, jotka ovat nykyään saatavilla, jotta voidaan tukea ja edistää siirtymistä avoimen tietoyhteiskunnan sosiaaliseen talouteen, joka kattaa sekä kansalaisoikeudet, kuten sananvapauden tai yksityisyyden suojan, että taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet. Yhteydet ovat tietoyhteisille ja sen sosiaalitaloudelle kriittinen infrastruktuurioikeus. Televiestinnän oligopolien ongelmat, tietovirtojen keskittäminen (erityisesti televiestinnän keskittäminen laajoissa osissa Latinalaista Amerikkaa, jossa jopa paikalliset yhteydet kulkevat Yhdysvaltojen kautta), laajalle levinneet massavalvontamekanismit ja valtava sosio-maantieteellinen epätasa-arvo Internetin käyttömahdollisuuksissa ovat eräitä kiireellisimpiä esteitä, jotka on ratkaistava. Menestyksekkäät vaihtoehtoiset mallit, kuten Kataloniassa toimiva ilmainen langaton Guifi.net-verkko (jossa on yli 27 000 solmua) tai laitosten väliset valokuitukonsortiot, ovat vain joitakin esimerkkejä siitä, miten yhteydet voidaan taata ilman keskitettyä valvontaa.

Avoimen laitteiston kasvava potentiaali tarjoaa uusia tuotantomalleja, jotka perustuvat jaettuun tietoon ja sosiaaliseen yhteistyöhön. Avoimien laitteistoratkaisujen laajuus ja potentiaali ovat vielä rajalliset verrattuna suuriin laitteistokonserneihin (joiden teollisia komplekseja on vaikea korvata), mutta ne edistävät sosiaalista innovointia, tee-se-itse-ratkaisuja, jotka täyttävät monia paikallisen ja hajautetun talouden tarpeita ja tarjoavat suurta joustavuutta ja maksimaalista vapautta yhdessä hajautetun suunnittelun älykkyyden ja verkkoyhteisöjen kehittyvän tuen kanssa. Ilmaisen ja vapaan avoimen lähdekoodin infrastruktuurit tarjoavat kuitenkin juuri ohjelmistojen tasolla nykyään suurimmat mahdollisuudet korvata omistusoikeudelliset ja kapitalistiset tuotanto- ja hallintamuodot lähes kokonaan. FLOSS on FLOK-yhteiskuntamallin lippulaiva sekä omana taloudellisena sektorinaan että, mikä tärkeintä, infrastruktuurin tarjoajana. Se on osoittanut vapaan ja avoimen tiedon tuottamisen ja jakelun sekä yhteisöllisen hallinnan mahdollisuudet. Osa sen potentiaalista perustuu ohjelmistotuotannon rekursiiviseen luonteeseen: luodaan työkaluja, joilla tehdään työkaluja, joilla tehdään työkaluja. Kun tämä rekursiivinen voima on vapaa ja avoin, on lähes väistämätöntä, että projektien ympärille syntyy prosumer-yhteisöjä, jotka käyttävät näitä välineitä kommunikointiin ja organisoitumiseen.

Lisäksi kaikki nämä välineet ja sosiaalinen tietotaito yhteistuotannosta ja hallinnosta voivat levitä kaikkiin edellä hahmotellun FLOK-yhteiskunnan kerroksiin. Suurten ohjelmistokonsernien harjoittamasta lobbauksesta ja taloudellisesta ja sosiaalisesta painostuksesta huolimatta FLOSSin menestys on maailmanlaajuista, kiistatonta ja lähes peruuttamatonta. Muutama tavu raakadataa voi antaa riittävästi tietoa vapaiden ohjelmistojen vallankumouksen nykyisestä voimasta: (a) GNU/Linuxin Debian-jakelun muodostavien 419 776 604 koodirivin tuotantokustannukset ovat 19 miljardia dollaria¹¹, (b) 98 prosenttia maailman supertietokoneista ja 81 prosenttia verkkopalvelimista käyttää vapaita ohjelmistoja¹² ja (c) vapaiden ohjelmistojen infrastruktuurin käytön arvioitu säästö EU:n taloudessa on 114 miljardia euroa vuodessa¹³. Kaikki tämä on mahdollista ilman teollis- ja tekijänoikeuksien välittämistä tietämyksen kaupallistamisen muotona ja ilman tietämysresurssien tai jakelun keskitettyä valvontaa, ja se on usein mahdollista juuri Debianin¹⁴ kaltaisten radikaalisti demokraattisten yhteisöjen ansiosta.

Äsken käsittelemiemme virtausten ja aiheiden perusteella syntyy kuva tehokkaasta avoimen ja yhteisen tiedon sosiaalisesta taloudesta, joka perustuu keskinäisyyden, vastavuoroisuuden ja yhteisen hyvän periaatteisiin, jotka ovat myös kansalaisyhteiskunnan perusta, työn autonomisoitumisesta pääomasta sekä sosiaalisen ja solidaarisen talouden perustasta, lisäämällä tietämyksen potentiaalia resurssina, joka on lähes ehtymätön ja jonka (lisääntymis)rajakustannukset ovat lähellä nollaa. FLOK-maiseman täysi kukoistus edellyttää kuitenkin sekä luonnollisten, tai pikemminkin luonnollistuneiden että keinotekoisten, tiukasti vartioitujen aitojen ja esteiden poistamista. Kuten näimme, syntymässä oleva vaihtoehtoinen ekosysteemi vaatii avoimen ja yhteisen tiedon vapauttamista moninaisista aitaamisen ja yksityistämisen muodoista (luonnon bioteknologiapatenteista meitä ympäröivissä tietokoneissa oleviin patentoituihin ohjelmistoihin).

Edessä olevat polut ennakoivat myös tärkeitä kamppailuja sosiaalisen ja poliittisen järjestäytymisen alalla. Institutionaalisten hallintomuotojen syvälliset muutokset yhdistettynä uusiin hallinto- ja kollektiivisen hallinnan malleihin pyrkivät jo nyt hegemoniaan uusliberaalia ja yritysvaltaa vastaan. Uusien sosiaalisten, taloudellisten, poliittisten, teknologisten, demokraattisten ja hajautettujen mallien käyttöönotto kohtaa vallan keskittymisen markkinavaltiokomplekseihin kapitalistisissa tietotalouksissa ja niiden yhdistetyn muutosvastarinnan. FLOK-yhteiskunnan kukoistus voi tapahtua vain syventymällä demokraattisempiin yhteiskuntiin. Tämä puolestaan edellyttää avointen, vapaiden ja kollektiivisesti hallinnoitujen infrastruktuurien käyttöönottoa sekä oikeudellisia ja sosiokulttuurisia puitteita, joilla pyritään edistämään ja suojelemaan oikeutta tiedon saatavuuteen. Yritysten ja hallitusten avoimuuden ja vastuuvelvollisuuden puolesta käytävät kamppailut, vaatimukset kansalaisten syvemmästä ja aidosta osallistumisesta sekä pyrkimys kulttuuriseen ja teknologiseen suvereniteettiin ovat myös jatkuvia kamppailuja, jotka ovat edelleen kriittisiä FLOK-yhteiskunnan onnistumisen kannalta.

Tässä yhteydessä on syytä huomata, että Buen Conocer / FLOK Society –hankkeen ja sen opin arvo ei perustu pelkästään sen tutkimukselliseen tai poliittiseen sisältöön, vaan myös ja ennen kaikkea sen kehittämismuotoon, sen taustalla olevan yhteistutkimuksen dynamiikkaan, sen mahdollistaneisiin institutionaalisiin innovaatioihin ja sitä edistäneeseen laajaan osallistumiseen. Hankkeen kehittämiseen on osallistunut arviolta 1500 ihmistä (yli 15 maasta), joista 500 on antanut konkreettisen suoran panoksen tuotettuun tietoon. Tämä ei ole ollut ongelmatonta ja tämän laajuisen hankkeen haasteissa on paljon parantamisen varaa. Kansalaisten osallistumista edistäviä työpajoja järjestettiin jokaisessa Ecuadorin maakunnassa, kansainväliset sähköpostilistat ovat yhdistäneet useiden eri alojen tutkijoita ja työryhmiä, ja kymmenet tutkimuskokoukset toivat sidosryhmät, yhteisön johtajat, kansalaiset, virkamiehet ja tutkijat verkostoituneeseen keskusteluun.

Buen Conocer / FLOK Society –hankkeen päätavoitteena on ollut sellaisen prosessin luominen, joka mahdollistaa sellaisten laajojen väestöryhmien osallistumisen, jotka kognitiivisen kapitalismin dynamiikka on liian pitkään sulkenut tietotalouden ja poliittisen elämän ulkopuolelle. Tiedon tuotannon ja jakelun uudet järjestelmät voivat olla avain paitsi välttämättömään taloudelliseen siirtymään myös radikaalisti demokraattiseen siirtymään. FLOK-doktriini on pyrkinyt Ecuadorin kontekstista oppimaan ja edistämään sitä tiedon, hallinnon ja varallisuuden hyveellistä kehää, joka on seuraavien demokraattisten vallankumouksiemme ytimessä.

Lähdeviitteet

1. Lehtori ja tutkija IAS-Research Center for Life, Mind, and Society, Dept. of Philosophy, University School of Social Work, UPV/EHU Univer sity of the Basque Country, Espanja.

2. Vieraileva tutkija IAEN:ssä (Instituto de Altos Estudios Nacionales), Ecuador, elokuussa 2013 ja tammikuussa 2014.

3. Jäsen Wikitokissa, yhteistoiminnan käytäntöjen laboratoriossa, Bilbaossa, Espanjassa.

4. Tällä hetkellä Buen Conocer / FLOK Society -hankkeen päätutkija. Tutkijatohtori Prometolla (SENESCYT, Ecuador) ja IAEN:lla (Instituto de Altos Estudios Nacionales).

5. http://flocksociety.org

6. http://www.lemondediplomatique.cl/Ecuador-quiere-convertirse-en-un.html

7. http://www.etymonline.com/index.php?term=doctor

8. https://floksociety.co-ment.com

9. http://cumbredelbuenconocer.ec Tieteellinen ohjaus: David Vila-Viñas.

10. http://cnx.org

11. CEPA. (2008). Activities, costs and funding flows in the scholarly communications system in the UK. Research Information Network. Haettu osoitteesta www.rin.ac.uk / system/files / attachments /Activites-costs-flows-report.pdf

12. Panitch, J. M., & Machalak, S. (2005). The serials crisis. A White Paper for the UNC-Chalep Hill Scholarly Communications Convocation. Janury. Haettu osoitteesta http://www.unc.edu/scholcomdig/whitepapers/panitch-michalak.doc

13. http://roar.eprints.org

14. https://stateof.creativecommons.org/report/

15. http://blog.james.rcpt.to/2012/02/13/debian-wheezy-us19-billion-your-price-free

16. http//www.top500.org/statistics/list/ & http://w3techs.com/technologies/overview/web_server/all

17. Daffara, C., Velardo, M., Ramsamy, P., & Domínguez, M. (2013).

Impacto de la reutilización del software de fuentes abiertas en la Economía (Dossier). CENA-TIC.

18. https://www.debian.org/intro/about

Pääoman kommunismista yhteismaan pääomaan: Kohti avointa osuustoimintaa

admin — Tue, 23 Sep 2025 11:11:12 +0000

kirjoittajat: Michel Bauwens & Vasilis Kostakis

Tiivistelmä

Kaksi merkittävää yhteiskunnallista edistysliikettä kohtaa muutamia ristiriitoja sekä paradoksin. Toisaalta osuuskuntaliike ja työntekijöiden omistamat yritykset ovat nousseet uudelleen esiin, mutta ne kärsivät tietyistä rakenteellisista heikkouksista. Toisaalta on syntymässä avointa ja yhteisvauraussuuntautunutta vertaistuotantoa koskevia aloitteita, jotka luovat yhteisiä tietovarantoja koko ihmiskunnalle, mutta joita hallitsevat startup-yritykset ja suuria monikansallisia yrityksiä, jotka käyttävät samaa yhteismaata. Näin syntyy paradoksi: mitä kommunistisempi jakamislisenssi on vapaiden ohjelmistojen tai avoimen laitteiston vertaistuotannossa, sitä kapitalistisempi käytäntö on. Tämän paradoksin ja edellä mainittujen ristiriitojen ratkaisemiseksi ehdotamme alustavasti uutta konvergenssia, jossa yhdistettäisiin yhteisvauraussuuntautuneet avoimet vertaistuotantomallit ja yhteiset omistus- ja hallintomallit, kuten osuuskunnat ja solidaariset talousmallit.

Nykyaikaisissa edistyksellisissä yhteiskunnallisissa liikkeissä on havaittavissa muutamia ristiriitaisuuksia.

Yhtäältä olemme todistamassa osuuskuntaliikkeen ja työntekijöiden omistamien yritysten uutta nousua (ks. Restakis 2010). Ne kärsivät kuitenkin kiistatta tietyistä rakenteellisista heikkouksista. Osuustoiminnalliset yksiköt työskentelevät omien jäsentensä hyväksi, ja siksi ne ovat toisinaan haluttomia hyväksymään uusia osuuskuntia, jotka jakaisivat nykyiset voitot ja edut. Lisäksi ne käyttävät samaa omistusoikeuden alaista tietoa ja keinotekoisen niukkuuden taktiikkaa kuin kapitalistiset kollegansa. Toisin sanoen ne saattavat ottaa käyttöön monopolihinnoittelumekanismeja, kuten immateriaalioikeuksien mahdollistamat yksinoikeudet. Vaikka ne ovat sisäisesti demokraattisia, ne osallistuvat usein samaan kapitalistisen kilpailun dynamiikkaan, joka on ristiriidassa niiden omien yhteistoiminnallisten arvojen kanssa ja saattaa pitkällä aikavälillä heikentää niitä.

Toisaalta meillä on nouseva aalto avoimia ja yhteisölle suunnattuja vertaistuotantopyrkimyksiä vapaiden ohjelmistojen, avoimen suunnittelun ja avoimen laitteiston kaltaisilla aloilla, joilla luodaan yhteisiä tietovarantoja koko ihmiskunnan käyttöön. Samaan aikaan niitä kuitenkin hallitsevat sekä startup-yritykset että suuret monikansalliset yritykset, jotka hyödyntävät ja pääomittavat samoja yhteismaita. Toisin sanoen vertaistuotanto toimii pääoman kasautumisen syklin sisällä, mutta myös yhteisvaurauden luomisen ja kierrättämisen uudessa syklissä (Bauwens 2013). Nykyään yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon tasa-arvoinen potentiaali vaikuttaa lupaavalta, mutta myös parodian mahdollisuutta ei pitäisi jättää huomiotta (Kostakis ja Stavroulakis 2013).

Siksi tarvitsemme uudenlaista lähentymistä tai synteesiä, ”avointa osuuskuntamallia”, jossa yhdistettäisiin yhteisölle suunnatut avoimet vertaistuotantomallit yhteisomistukseen ja yhteishallintoon perustuviin malleihin, kuten osuuskuntien ja solidaarisuustalouden malleihin. Seuraavassa esitellään yksityiskohtaisemmin, miten tällainen siirtymä voitaisiin toteuttaa.

Paradoksi

Nykyään meillä on paradoksi: mitä ”kommunistisempaa” jakamislisenssiä käytämme (eli mitä vähemmän jakamista rajoitetaan) vapaiden ohjelmistojen tai avoimen laitteiston vertaistuotannossa, sitä kapitalistisempi käytäntö on (eli monikansalliset yritykset voivat käyttää sitä ilmaiseksi). Otetaan esimerkiksi Linux, josta on tullut myös yritysten yhteisvaurautta, joka rikastuttaa IBM:n kaltaisia suuria, voittoa tavoittelevia yrityksiä (ks. Kostakis ja Bauwens 2014). On ilmeistä, että tämä toimii tietyllä tavalla, ja useimmat vapaiden ohjelmistojen kehittäjät näyttävät hyväksyvän sen. Mutta onko tämä optimaalinen tapa?

Yleinen julkinen lisenssi ja sen muunnokset antavat kenelle tahansa mahdollisuuden käyttää ja muuttaa ohjelmistokoodia (tai -suunnitelmaa), kunhan muutokset sisällytetään takaisin yhteiseen tietokantaan samoilla ehdoilla muita käyttäjiä varten. Argumenttimme ei keskity GPL:n ja vastaavien lisenssien oikeudelliseen ja sopimukselliseen perustaan vaan niiden mahdollistamaan sosiaaliseen logiikkaan, joka on seuraava: kuka tahansa voi osallistua ja kuka tahansa voi käyttää. Itse asiassa tämä suhteellinen dynamiikka on teknisesti eräänlaista ”kommunismia”: jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Tämä antaa paradoksaalisesti monikansallisille yhtiöille mahdollisuuden käyttää vapaata ohjelmistokoodia voittojen maksimointiin ja pääoman kasautumiseen. Lopputuloksena on, että meillä on avoimiin syötteisiin, osallistaviin prosesseihin ja yhteisölle suunnattuihin tuotoksiin perustuva tiedon yhteisten hyödykkeiden kasautuminen ja kierto, mutta se on alistettu pääoman kasautumiselle. Siksi tällä hetkellä ei ole mahdollista tai ainakaan helppoa saada aikaan sosiaalista lisääntymistä (eli luoda kestäviä elinkeinoja) Commonsin piirissä. Suurin osa osallistujista osallistuu toimintaan vapaaehtoispohjalta, ja ne, joilla on tuloja, saavat elantonsa joko palkkatyöllä tai liittoutumalla pääomavetoisten tahojen kanssa.

Näin ollen vapaiden ohjelmistojen ja kulttuurin liikkeet, niin tärkeitä kuin ne ovatkin uusina yhteiskunnallisina voimina ja uusien yhteiskunnallisten vaatimusten ilmaisijoina, ovat pohjimmiltaan myös ”liberaaleja”, liberalismin poliittisen ideologian perinteen mukaisesti. Tämän ovat myöntäneet paitsi Stallmanin kaltaiset avainhenkilöt myös antropologiset tutkimukset, kuten Colemanin ja muiden (2004; Coleman ja Golub 2008; Coleman ja Hill 2004) tutkimukset. voisi sanoa, että ne ovat liberaalikommunistisia ja kommunistis-liberalistisia liikkeitä, jotka luovat ”pääoman kommunismia”.

Kysymys kuuluu, voiko yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto, eli uusi tuotannon prototapa, luoda institutionaalista kapasiteettia ja liittoutumia, joita tarvitaan vanhan järjestyksen poliittisen vallan murtamiseksi. Viime kädessä uuden tuotantotavan potentiaali on sama kuin aiempien prototuotantotapojen: vapautua riippuvuudesta vanhasta rappeutuvasta tuotantotavasta, jotta siitä tulisi omavarainen ja siten korvata pääoman kasautuminen yhteisvaurauden kierrolla. Itsenäinen yhteisvaurauden kierto, jossa yhteinen käyttöarvo edistäisi suoraan yhteisvaurauden vahvistumista ja kommonerien omaa kestävyyttä ilman riippuvuutta pääomasta. Miten tämä voitaisiin saavuttaa?

Vaihtoehto

Onko vaihtoehtoa? Mielestämme on: korvattaisiin ei-vastavuoroiset lisenssit, eli ne, jotka eivät vaadi käyttäjiltään suoraa vastavuoroisuutta, vastavuoroisuuteen perustuvalla lisenssillä. Voidaan ajatella, että tämä olisi siirtyminen ”kommunistisista” ”sosialistisiin lisensseihin” tai siirtyminen ei-vastavuoroisista lisensseistä yhteisvaurauteen perustuvaan vastavuoroiseen lisenssiin (vastavuoroisuudesta lisensoinnin yhteydessä ks. de Filippiand Vieira 2013). Väitämme, että Kleinerin (2010) suunnittelema ja ehdottama vertaistuotantolisenssi (Peer Production License, PPL) on esimerkki tästä argumentaatiosta. PPL:ää ei pidä sekoittaa Creative Commonsin (CC) ei-kaupalliseen (NC) lisenssiin, sillä sen logiikka on erilainen. CC-NC tarjoaa suojaa yksilöille, jotka ovat haluttomia jakamaan, koska he eivät halua työnsä kaupallistamista, joka ei palkitsisi heitä heidän työstään. CC-NC-lisenssi estää näin ollen tähän avoimeen ja jaettuun tietoon perustuvan taloudellisen kehityksen ja pitää sen täysin voittoa tavoittelemattomalla alalla.

PPL:n logiikka on sallia kaupallistaminen, mutta vastavuoroisuusvaatimuksen perusteella. Se on suunniteltu mahdollistamaan ja voimaannuttamaan vastavuoroinen vastavuoroinen talous, jossa yhteisvauraus on avointa kaikille, jotka osallistuvat, ja jossa peritään lisenssimaksu voittoa tavoittelevilta yrityksiltä, jotka haluavat käyttää sitä osallistumatta. Käytännössä monikansallisten yritysten kannalta ei tapahdu suuria muutoksia; ne voivat edelleen käyttää koodia, jos ne osallistuvat siihen, kuten IBM tekee Linuxin kanssa. Niiden, jotka eivät osallistu, on kuitenkin maksettava lisenssimaksu — käytäntö, johon ne ovat tottuneet. Käytännön vaikutus olisi se, että pääoma ohjaisi jotenkin tulovirtaa yhteisvauraudelle, mutta sen tärkein vaikutus olisi ideologinen, tai jos niin haluatte, arvoihin perustuva.

PPL-pohjaisen yhteisvaurauden ympärille muodostuvat yrittäjäkoalitiot suuntaisivat nimenomaisesti panoksensa yhteisvaurauteen ja sen edustamaan vaihtoehtoiseen arvojärjestelmään. Vertaistuottajien tai yhteisötuottajien näkökulmasta yhteisvaurausperustainen vastavuoroinen lisenssi, kuten PPL, antaisi osallistuville yhteisöille mahdollisuuden luoda omia osuuskuntia. Tässä uudessa ekologiassa voitto jäisi yhteiskunnan päämäärän, Commonsin ja yhteisomistajien ylläpitämisen, jalkoihin. Jopa voittoa tavoittelevat yritykset osallistuisivat tietoisesti uuden logiikan mukaisesti. Tämä ehdotus yhdistäisi yhteisvaurauden eettisten markkinatoimijoiden (osuuskunnat ja muut mallit) yrittäjäkoalitioon ja pitäisi ylijäämäarvon kokonaan kommonerien/yhteistyöntekijöiden piirissä sen sijaan, että se vuotaisi monikansallisille yhtiöille.

Toisin sanoen, tämän runsaiden aineettomien resurssien Commons-mallin ja ”niukkojen” aineellisten resurssien vastavuoroisuuteen perustuvan mallin konvergenssin tai pikemminkin yhdistelmän avulla voitaisiin ratkaista toimeentuloa ja sosiaalista uusintamista koskevat kysymykset. Lisäarvo pidettäisiin itse yhteismaasfäärin sisäpuolella. Osuuskunnat rahoittaisivat aineettomien hyödykkeiden tuotantoa osuustoiminnallisen kasautumisensa kautta, koska ne maksaisivat ja palkitsisivat niihin liittyviä vertaistuottajia.

Tällä tavoin vertaistuotanto voisi siirtyä prototuotantotavasta, joka ei pysty ylläpitämään itseään kapitalismin ulkopuolella, itsenäiseksi ja todelliseksi tuotantotavaksi. Se loisi vastatalouden, joka voisi olla perusta ”vastahegemonian” uudelleenrakentamiselle; arvokierto olisi vastikkeellista. Tämä prosessi, joka liittyy ”yhteismaamyönteisiin” yhteiskunnallisiin liikkeisiin, voisi olla poliittisen talouden poliittisen ja sosiaalisen muutoksen perusta. Näin ollen voisimme siirtyä tilanteesta, jossa pääoman kommunismi on vallalla, tilanteeseen, jossa meillä on ”pääoma yhteisille”, mikä yhä enemmän varmistaa vertaistuotantotavan itsensä uusintamisen.

Tällä hetkellä PPL:ää käytetään kokeellisesti ”Guerrilla Translation!” -järjestössä, ja siitä keskustellaan useissa paikoissa, kuten eräissä ranskalaisissa avoimissa maatalouden koneistus- ja suunnitteluyhteisöissä (esimerkiksi ShareLex-aloitteessa). Myös kreikkalaisen P2P Labin tiimi keskustelee PPL:n käytöstä Wikitheater-nimisen yhteistoiminnallisen teatterialustan toisessa versiossa. ”The man with the spotted tie” on luultavasti ensimmäinen näytelmä, joka on kirjoitettu wikiin asynkronisten ja hajautettujen yhteistoiminnallisten prosessien avulla (aloitteesta on kattava kuvaus Kostakis ja Drechsler 2013). Teksti julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2012 muunnetulla CCC-lisenssillä: kaikki saivat esittää näytelmän vapaasti ja käyttää sen ääniraitamusiikkia voittoa tavoittelemattomiin tarkoituksiin. Voittoa tavoittelevasta käytöstä P2P-laboratorion luova tiimi neuvotteli tapauskohtaisesti. Neuvoteltua vastavuoroisuutta tarjoavan muunnetun lisenssin avulla tekijät ja muusikot ovat onnistuneet keräämään pienen pääoman, jolla nyt tuetaan kansainvälisen wikiteatterialustan luomista ja ”The man with the spotted tie” -teoksen kääntämistä.

Uusi avoin yhteistoimintamalli eroaisi huomattavasti aiemmasta. Vanhassa muodossa sisäiseen talousdemokratiaan liittyy jäsenten puolesta osallistuminen markkinoiden dynamiikkaan kapitalistisen kilpailun avulla. Voittoja ja hyötyjä ei haluta jakaa ulkopuolisten kanssa, joten yhteisvaurautta ei luoda. Väitämme, että riippumaton yhteisvauraussuuntautunut talous tarvitsisi toisenlaisen mallin, jossa osuuskunnat tuottavat yhteisvaurautta ja ovat sääntömääräisesti suuntautuneet yhteisen hyvän luomiseen. Tavoitteidensa toteuttamiseksi niiden olisi otettava käyttöön monien sidosryhmien hallintomuodot, joihin kuuluisivat työntekijät, käyttäjä-kuluttajat, sijoittajat ja asianomaiset yhteisöt.

Kuten sanottu, nykyään tilanne on se, että vertaistuottajien avoimet yhteisöt ovat suurelta osin suuntautuneet startup-malliin ja ovat voitonmaksimoinnin alaisia, kun taas osuuskunnat pysyvät suljettuina, käyttävät yksinomaisia immateriaalioikeuslisenssejä eivätkä näin ollen luo yhteisvaurautta. Uudessa avoimen osuustoiminnallisuuden mallissa yhteisvaurauden avoimen vertaistuotannon ja arvon osuustoiminnallisen tuottamisen välillä pitäisi tapahtua sulautuma. Uusi avoin osuuskuntamalli: i) ottaa huomioon ulkoisvaikutukset, ii) harjoittaa talousdemokratiaa, iii) tuottaa yhteisomaisuutta yhteistä hyvää varten, iv) ja sosiaalistaa tietämyksensä. Yhteisvaurauden kiertoon yhdistettäisiin osuuskuntamuotoinen kasautumisprosessi yhteisvaurauden ja sen tuottajien puolesta. Aluksi aineeton Commons-kenttä, joka noudattaisi ilmaisten lahjoitusten logiikkaa ja kaikkien tarvitsevien yleistä käyttöä, olisi rinnakkain vastavuoroisuuteen perustuvan fyysisen tuotannon osuustoiminnallisen mallin kanssa. Mutta kun osuuskuntamallista tulisi yhä hypertuotannollisempi, koska se kykenee luomaan kestävää aineellisten hyödykkeiden runsautta, nämä kaksi logiikkaa sulautuisivat yhteen.

Keskustelu

Ehdotuksessamme erotetaan toisistaan yltäkylläisen yhteisvaurauden ala ja niukkoja resursseja jakavien osuuskuntien ja eettisten yritysten ala. Nämä kaksi alaa yhtyvät työntekijöissä, jotka ovat sekä yhteisomaisuuden rahoittajia että toteuttavat toimeentulonsa osuustoiminnallisella alalla. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kapitalistinen valta voisi vakavasti haitata osuustoiminnallista taloutta. Tämän seurauksena osuuskunnat saattavat usein liioitella sopeutumistaan kapitalistiseen järjestelmään. Juuri tästä syystä ehdotamme avoimen osuustoiminnan käsitettä, jota voidaan pitää uutena muotona, jossa yhteys Commonsiin ja yhteiseen hyvään on perustuslain mukaan pakollinen.

Lisäksi pääoma ymmärtää vertaistuotannon ylikilpailullisen ja ylituotannollisen luonteen ja investoi siihen. Siksi uskomme, että eettiset yhteisvauraussuuntautuneet koalitiot, jotka tuottaisivat, suojelisivat ja käyttäisivät yhteisvaurautta vastavuoroisuuteen perustuvien lisenssien avulla, voisivat saavuttaa poikkeuksellisen kilpailuedun. Vaikka GPL-lisenssit mahdollistavat tehokkaasti rajoittamattoman käytön sosiaalisen logiikan, siihen kuuluu myös monikansallisten yritysten käyttö. PPL rajoittaa sitä. Emme tietenkään pidä PPL:ää täydellisenä vaan uudenlaisena Commons-pohjaisena vastavuoroisuuslisenssinä, jonka yksityiskohdat voivat hyvinkin poiketa alkuperäisestä PPL:stä. Tällaiset lisenssit mahdollistaisivat täysin kaupallisen hyödyntämisen, mutta vaatisivat vastavuoroisuutta.

Otetaan esimerkiksi perinteinen alkuperäiskansojen yhteisö, joka käyttää GPL:ää tai vastaavaa lisenssiä. Tämä tarkoittaa, että mikä tahansa kaupallinen yhteisö voisi käyttää tietoa ja kaupallistaa sitä ilman, että siitä olisi hyötyä tai että voittoa jaettaisiin tiedon luojien kanssa. Yhteisvaurausperustainen vastavuoroisuuslisenssi vaatisi vain vastavuoroisuutta ja antaisi näille perinteisille yhteisöille mahdollisuuden luoda itsenäistä elantoa ja toimeentuloa, mikä on vaikeampaa GPL:n avulla. Lisäksi yhteisvaurausperustainen vastavuoroisuuslisenssi ei kieltäisi kaupallista hyödyntämistä vaan kannustaisi siihen, kun taas ei-kaupalliset lisenssit kieltävät sen. Jälkimmäiset eivät heikennä jakamista vaan kaupallistamista. PPL/Commons-pohjaiset vastavuoroisuuslisenssit taas kannustaisivat ja sallisivat sekä jakamisen että kaupallistamisen.

Itse asiassa GPL:n yhteydessä on vain itsemääräämisoikeus kontribuutioprosessiin, mutta ympäröivällä kaupallisella alalla vallitsee täydellinen vieraantuminen pääomalle. Sitä vastoin PPL ei salli ainoastaan täydellistä itsemääräämisoikeutta maksullisessa prosessissa, vaan se edellyttää myös itsehallintoa omaehtoisen uusintuotannon osuuskuntasektorilla. Tämä on paljon vaikeampaa GPL:ssä, koska siinä toimeentulo on sidottu pääoman kasautumiseen. GPL ei myöskään edellytä eikä luo suoraa vastavuoroisuutta ihmisten välille, vaan on täysin mahdollista käyttää GPL-materiaalia ilman vastavuoroisuutta, kuten valtaosa sen käyttäjistä tosiasiassa tekee. GPL edellyttää kuitenkin sitä, mitä antropologit kutsuvat ”yleiseksi vastavuoroisuudeksi”, eli kollektiivisella tasolla tarvitaan vähimmäismäärä panoksia järjestelmän ylläpitämiseksi. Suoraa vastavuoroisuutta ei kuitenkaan vaadita lainkaan. Vastavuoroisuus vallitsee yksilön ja koko järjestelmän välillä. Koodaaja tai Wikipedian kirjoittaja ei voi odottaa vastinetta keneltäkään yksittäiseltä henkilöltä, vaan hän odottaa ainoastaan koko järjestelmän hyötyjä, jotka riippuvat ainoastaan yleisestä panostusvirrasta.

Toisaalta PPL:ään/yhteisöihin perustuvilla vastavuoroisuuslisensseillä rajoitettaisiin voittoa tavoittelevien yhteisöjen vastavuoroisuuden puuttumista, mutta niissä ei vaadittaisi vastaavaa vaihtoa vaan ainoastaan jonkinlaista neuvoteltua vastavuoroisuutta. Tärkeää on luoda yhteiskunnallisen lisääntymisen kannalta välttämätön realisoituneen arvon virtaus pääoman kasautumisen piiristä yhteisvaurauden piiriin. Toinen näkökohta on organisatorinen. PPL edistää eettisen talouden itseorganisoitumista ja tekee siitä tietoisiksi ne, jotka haluavat liittyä siihen (mukaan lukien voittoa tavoittelevat yritykset, jotka voivat päättää liittoutua eettisen yrittäjäkoalition kanssa).

On tärkeää korostaa, että yhteisvaurausperustaisissa vastavuoroisissa lisensseissä, kuten PPL:ssä, ei ole kyse pelkästään arvon uudelleen jakamisesta vaan tuotantotavan muuttamisesta. Lähestymistapamme on muuttaa todellisuudessa olemassa olevaa vertaistuotantoa, joka ei nykyään ole täysi tuotantotapa, koska se ei kykene varmistamaan omaa itsensä toistamista. Juuri tästä syystä vertaistuotannon lähentyminen yltäkylläisyyden alalla on liitettävä osuuskuntatuotannon alaan ja siten varmistettava sen itsensä uusintaminen. Kuten missä tahansa menneen vaiheen siirtymävaiheessa, proto-vastatalouden olemassaolo ja resurssit, jotka se osoittaa vastahegemonialle, ovat ehdottoman välttämättömiä poliittisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kannalta. Tämä oli luultavasti klassisen sosialismin heikkous, eli sillä ei ollut vaihtoehtoista tuotantotapaa, ja se pystyi ottamaan käyttöön valtiollisen valvonnan vasta vallankaappauksen jälkeen.

Toisin sanoen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, odottaa ja katsoa, miten vertaistuotanto kehittyy orgaanisesti ja emergentisti täysin vaihtoehtoiseksi järjestelmäksi. Jos noudatamme tällaista lähestymistapaa, vertaistuotanto jäisi vain loismaiseksi toimintamuodoksi, joka on riippuvainen pääoman kautta tapahtuvasta itsetuotannosta.Väitämme, että odotukset siitä, että yhteiskuntaa voidaan muuttaa pelkästään tuottamalla avointa koodia ja suunnittelua ja samalla pysyä alisteisena pääomalle, ovat vaarallinen haave. Sitä vastoin yhteisvaurautta ympäröivän eettisen talouden avulla on mahdollista luoda ei-hyödykkeellistä tuotantoa ja vaihtoa.

Näin ollen kuvittelemme resurssipohjaisen talouden, jossa hyödynnettäisiin keskinäistä koordinointia avoimen kirjanpidon ja avoimen tarjonnan muutosten asteittaisen soveltamisen avulla. Katsomme, että laadullista siirtymävaihetta ei tapahdu pelkän emergenssin kautta, vaan se edellyttää voimakkaiden poliittisten ja yhteiskunnallisten liikkeiden uudelleenmuodostamista, jotta niistä tulisi demokraattinen polis. Ja tämä demokraattinen polis voisi todellakin demokraattisten päätösten avulla nopeuttaa siirtymää. Se voisi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka pakottavat yksityiset taloudelliset voimat ottamaan huomioon ulkoisvaikutukset ja siten lopettamaan pääoman rajattoman kasautumisen.

Yhteenveto

Tämän artikkelin keskeinen väite oli seuraava: nykyiset täysin yhteiskäyttöiset avoimet lisenssit, jotka sallivat rajoittamattoman kaupallisen hyödyntämisen, luovat pääoman kommunismin, toisin sanoen avoimen tiedon, koodin ja suunnittelun, joka on alistettu nykyiselle vallitsevalle poliittiselle taloudelle. Tarvitsemme kuitenkin itsenäisen vertaistuotannon sfäärin, jossa yhteisöt ja vertaistuottajat voivat luoda oman toimeentulonsa pysyen samalla yhteismaan piirissä. Toisin sanoen tarvitsemme pääomaa yhteisvauraudelle, joka toteutuu uudenlaisen lisensoinnin kautta. Kannatamme PPL:ää, emme kuitenkaan täysin yksityiskohtaisesti, vaan ensimmäisenä eräänlaisena yhteisvaurausperustaisena vastavuoroisena lisenssinä, joka rohkaisee kaupallistamista mutta muuttaa sen eettiseksi taloudeksi. Tällä tavoin aineettomien yhteismaapanosten piiri on mahdollista yhdistää osuustoiminnallisen kasautumisen piiriin, jonka kautta lisäarvo voi pysyä yhteismaan/osuustoiminnallisen tuotannon piirissä.

Lähdeviitteet

Bauwens, Michel. 2013. Thesis on Digital Labor in an Emerging P2P Economy. In Digital Labor. The Internet as Playground and Factory, ed. Trebor Scholz, 207-210. New York: Routledge.

Coleman, Gabriella. 2004. The Political Agnosticism of Free and Open Source Software and the Inadvertent Politics of Contrast. Anthropological Quarterly 77 (3): 507-519.

Coleman, Gabriella & Alex Golub. 2008. Hacker practice: Moral genres and the cultural articulation of liberalism. Anthropological Theory 8 (3): 255-277.

Coleman, Biella & Mako Hill. 2004. How Free Became Open and Everything Else Under the Sun. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 7. Accessed April 1, 2014. http://journal.media- culture.org.au/0406/02_Coleman-Hill.php

Kostakis, Vasilisand Michel Bauwens. 2014. Network Societyand Future Scenarios for a Collaborative Economy. London: Palgrave Macmillan.

Kostakis, Vasilis & Stelios Stavroulakis. 2013. The Parody of the Commons. tripleC – Communication, Capitalism & Critique: Journal for a Global Sustainable Information Society 11 (2): 412-424.

Kostakis, Vasilis & Wolfgang Drechsler. 2013. Commons-based Peer Production and Artistic Expression: Two Cases from Greece. New Media & Society. Accessed April 1, 2014.

Kleiner, Dmytri. 2010. The Telekommunist Manifesto. Amsterdam: Institute of Network Cultures.

Primavera De Filippi and Said Vieira. 2013. The Commodification of Information Commons. In Proceedings of the 1st Global Thematic IASC Conference on the Knowledge Commons, Building Institutions for Sustainable Scientific, Cultural and Genetic Resources Commons, UniversitŽ Catholique de Louvain, Louvain-la-Neuve, Belgium. Accessed April 1,2014.

Restakis, John. 2010. Humanizing the Economy: Co-operatives in the Age of Capital. Gabriola Island, Canada: New Society Publishers.

Lähde: https://www.triple-c.at/index.php/tripleC/article/view/561/678

Yhteisvaurauden historia ja evoluutio

admin — Mon, 15 Sep 2025 11:11:15 +0000

kirjoittaja: Michel Bauwens

Onko mahdollista historisoida yhteisvauraus ja kuvata sen kehitystä ajan kuluessa? Tämä on ensimmäinen luonnos ja alustava yritys tehdä niin.

Tätä varten meidän on tietenkin määriteltävä yhteisvauraus. Olemme yleisesti ottaen samaa mieltä David Bollierin ja muiden antamasta määritelmästä, joka on peräisin Elinor Ostromin ja tämän perinteen tutkijoiden työstä.

Tässä yhteydessä yhteisvauraus on määritelty yhteiseksi resurssiksi, jonka sen käyttäjät ja/tai sidosryhmäyhteisöt omistavat ja/tai hallinnoivat yhdessä sen sääntöjen ja normien mukaisesti. Se on yhdistelmä ”asiaa”, toimintaa, yhteistekemistä resurssin ylläpitona ja yhteistuotantona sekä hallintotapaa. Se eroaa yksityisistä ja julkisista/valtiollisista resurssien hallintamuodoista.

Mutta on myös hyödyllistä nähdä yhteistekeminen yhtenä neljästä tavasta jakaa resurssien hedelmiä, toisin sanoen ”vaihtotapana”, joka eroaa pakollisemmista valtiopohjaisista uudelleenjakojärjestelmistä, vaihdantaan perustuvista markkinoista ja lahjataloudesta, johon liittyy sosiaalisesti painostettu vastavuoroisuus tiettyjen tahojen välillä. Tässä yhteydessä yhteistekeminen tarkoittaa resurssien yhdistämistä tai vastavuoroista hyödyntämistä, jolloin yksilöt vaihtavat resursseja ekosysteemin kokonaisuuden kanssa.

Useat relaatiokieliopit, erityisesti Alan Page Fisken teos Structures of Social Life, ovat tässä suhteessa erittäin hyödyllisiä, sillä hän erottaa toisistaan auktoriteettijärjestyksen (arvojärjestyksen mukainen jako), tasavertaisuuden täsmäytyksen (lahjatalous, sosiaalisena velvollisuutena palauttaa lahja), markkinahinnoittelun ja yhteisöosakkuuden.

Kojin Karatanin kirja Structure of World History on erinomainen yritys sijoittaa näiden vaihtotapojen kehitys historialliseen kontekstiin. Resurssien yhdistäminen on ensisijainen ihmisen organisoimistapa varhaisissa heimo- ja nomadimuodoissa, koska ”omistaminen” on nomadeille haitallista; lahjatalous alkaa toimia ja vahvistuu monimutkaisemmissa heimojärjestelyissä, erityisesti paikalleenasettumisen jälkeen, koska lahjan ja vastalahjan sosiaalinen velvoite luo yhteiskuntia ja rauhoittaa suhteita. Luokkayhteiskunnan syntymisen myötä ”auktoriteettijärjestys” tai uudelleenjako tulee hallitsevaksi, ja lopulta markkinajärjestelmä tulee hallitsevaksi kapitalismissa.

Muotoillaan tämä nyt uudelleen sivilisaatio- eli luokkahistoriaa koskevaksi hypoteesiksi.

Ennen kapitalismia syntyneissä luokkapohjaisissa yhteiskunnissa on suhteellisen vahvaa yhteisvaurautta, lähinnä luonnonvarojen yhteisomistuksia, joita Ostromin koulukunta on tutkinut. Ne ovat rinnakkain orgaanisemman, kulttuurisesti perityn yhteisvaurauden (kansanperinne jne.) kanssa. Vaikka kapitalismia edeltävät luokkayhteiskunnat ovat hyvin riistäviä, ne eivät järjestelmällisesti erota ihmisiä heidän toimeentulovälineistään. Niinpä esimerkiksi eurooppalaisessa feodalismissa talonpojilla oli pääsy yhteiseen maahan.

Kapitalismin ja markkinajärjestelmän syntyessä ja kehittyessä, ensin kaupunkien kehittyvänä osajärjestelmänä, näemme, että yhteisöllisyyden toisesta muodosta, sosiaalisesta yhteisöllisyydestä, on tullut tärkeä. Läntisessä historiassa näemme keskiajan kaupungeissa kiltajärjestelmien syntymisen, jotka ovat käsityöläisten ja kauppiaiden solidaarisuusjärjestelmiä, joissa ”hyvinvointijärjestelmät” ovat vastavuoroisia ja itseohjautuvia. Kun markkinapohjaisesta kapitalismista tulee hallitseva, työläisten elämästä tulee hyvin epävarmaa, koska he ovat nyt irrottautuneet toimeentulon välineistä. Tämä luo tarpeen tämän uudenlaisen, luonnonvaroista poikkeavan yhteisvaurauden yleistämiselle. Tässä yhteydessä voimme pitää työntekijöiden osuuskuntia, keskinäisiä yhtiöitä jne… yhteisomaisuuden muotona. Osuuskuntia voidaan edelleen pitää oikeudellisena muotona sosiaalisten yhteisten hallinnoimiseksi.

Hyvinvointivaltion myötä useimmat näistä yhteisistä muuttuivat valtiollisiksi, toisin sanoen valtio hallinnoi niitä, eivätkä enää tavalliset kansalaiset itse. Voidaankin väittää, että sosiaaliturvajärjestelmät ovat yhteisvaurautta, jota valtio hallinnoi demokraattisen yhteiskunnan kansalaisia edustavana. Hyvinvointivaltion kriisin myötä näemme nykyään uusien ruohonjuuritason solidaarisuusjärjestelmien, joita voisimme kutsua ”commonfare” -järjestelmiksi, kehittyvän uudelleen, ja hyvinvointijärjestelmien uusliberalisoituminen ja byrokratisoituminen saattavat hyvinkin vaatia hyvinvointijärjestelmien uudelleen yhteisöllistämistä julkisen ja yhteisen sektorin kumppanuuksien pohjalta.

Internetin syntymisen ja erityisesti webin keksimisen (web-selaimen käyttöönotto lokakuussa 1993) jälkeen on syntynyt, syntynyt ja kehittynyt hyvin nopeasti kolmannenlainen yhteismaa: tietoyhteiset. Hajautetut tietoverkot mahdollistavat vertaisdynamiikan yleistymisen eli avoimet järjestelmät, joissa vertaiset voivat vapaasti liittyä yhteisten tietovarantojen, kuten avoimen tiedon, vapaiden ohjelmistojen ja yhteisten mallien, yhteiseen luomiseen. Tietoyhteiset ovat sidoksissa kognitiivisen kapitalismin vaiheeseen, jossa tiedosta tulee ensisijainen tuotannontekijä ja kilpailuetu, ja samalla ne ovat vaihtoehto ”tiedolle yksityisomaisuutena”, jossa tietotyöntekijät ja kansalaiset ottavat kollektiivisesti omistukseensa tämän tuotannontekijän.

Siinä määrin kuin kognitiivinen tai verkostopohjainen kapitalismi heikentää palkkatyöhön perustuvaa työtä ja yleistä epävarmaa työtä, erityisesti tietotyöntekijöiden osalta, näistä tietoyhteisöistä ja hajautetuista verkostoista tulee elintärkeitä sosiaalisen autonomian ja kollektiivisen organisoitumisen välineitä. Tiedon saatavuus ei kuitenkaan luo mahdollisuutta luoda itsenäisiä ja varmempia elinkeinoja, ja näin ollen tietoyhteisöt ovat yleensä riippuvaisia pääomasta, jossa uusi pääomakerros, verkkoarkkinen pääoma, käyttää suoraan yhteisöä ja inhimillistä yhteistyötä ja ottaa niistä arvoa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa, että tieto on aineellisen todellisuuden representaatio, ja näin ollen tiedon yhteisomistuksen syntymisellä on varmasti merkittävä vaikutus tuotanto- ja jakelutapoihin.

Esitän siis hypoteesin, että olemme saavuttaneet tämän vaiheen, eli ”fygitaalisen” vaiheen, jossa ”digitaalinen” (eli tieto) ja fyysinen kietoutuvat yhä tiiviimmin yhteen.

Tämän kietoutumisen ensimmäinen paikka ovat kaupunkien yhteiset alueet. Minulla on ollut tilaisuus viettää neljä kuukautta Belgian Gentissä, jossa tunnistimme lähes 500 urbaania yhteismaata jokaisella ihmisen toimeentulon alalla (ruoka, suoja, liikenne) ^[1].

Suurena havaintonamme oli, että nämä kaupunkiyhteiset toimivat olennaisesti samalla tavalla kuin digitaaliset yhteisöt, jotka toimivat ”yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” yhteydessä.

Tämä tarkoittaa, että niissä yhdistyvät seuraavat tekijät:

1) avoin tuottajayhteisö, jolla on

2) yhteisen hyvän infrastruktuuriorganisaatio, joka ylläpitää yhteisvaurauden infrastruktuuria sekä

3) tuottavia (parhaassa tapauksessa) toimeentulojärjestöjä, jotka toimivat välimiehinä markkinoiden/valtion ja yhteisvaurauden välillä varmistaen kommonerien yhteiskunnallisen uusintamisen (eli heidän elinkeinonsa).

Näkemyksemme mukaan nämä urbaanit yhteiset, jotka ainakin kahden tutkimuksen ^[2] mukaan elävät eksponentiaalista kasvuvaihetta (kymmenkertainen kasvu viimeisen kymmenen vuoden aikana), ovat lähtökohtana yhteisvaurauden syventämiselle entisestään ja valmistelevat uutta syvemmän uudelleenmateriaalistumisen vaihetta.

Voimme todellakin erottaa neljä erilaista yhteismaata kahden akselin mukaan: aineellinen/epämateriaalinen ja yhteisesti tuotettu/peritty.

Ostromin yhteisvauraus on enimmäkseen perittyä materiaalista yhteisvaurautta (luonnonvarat); perittyä aineetonta yhteisvaurautta, kuten kulttuuria ja kieltä, tarkastellaan yleensä ihmiskunnan yhteisen perinnön näkökulmasta; tietoyhteiset ovat aineetonta yhteisvaurautta joita tuotetaan yhdessä, ja viimeisenä on tuotetun materiaalisen yhteisvaurauden luokka, joka suurelta osin puuttuu. Kyse on siitä, mitä perinteisesti kutsutaan ”pääomaksi”, mutta uudessa yhteydessä puhutaan pikemminkin yhteisvaurauden kasautumisesta kuin pääoman kasautumisesta pääoman vuoksi.

Katsotaanpa tämän logiikkaa.

Esikapitalistisissa luokkamuodostelmissa, joissa maa on ensisijainen tuotannontekijä, luonnonvarayhteiset ovat olennainen resurssi ihmisten yhteismaasta saamansa toimeentulon kannalta, ja on täysin luonnollista, että yhteisvauraus saa muodon maahan sidottujen luonnonvarojen yhteishallinnosta.

Kapitalistisissa muodostelmissa, joissa työläiset on erotettu pääsystä maahan ja tuotantovälineisiin, on luonnollista, että yhteisistä tulee ”sosiaalisia”; ne ovat solidaarisuusjärjestelmiä, joita työläiset tarvitsevat selviytyäkseen, ja ne ovat yrityksiä organisoida tuotantoa eri perustein pääoman vallan aikana, eli ne voivat olla myös tuotanto- ja kulutusosuuskuntien muodossa.

Kognitiivisen kapitalismin aikakaudella tiedosta tulee ensisijainen tuotantoresurssi ja -tekijä ja vaurauden luominen ja tietoyhteiset ovat looginen seuraus. Mutta epävarmat työntekijät, jotka ovat lähdössä pois palkkatyöstä, eivät voi ”syödä” tietoa. Siksi yhteisöt saavat myös kaupunkien infrastruktuurin ja hankintajärjestelmien muodon, mutta niiden on viime kädessä saatava myös todelliset fyysiset ja aineelliset tuotannolliset yhteisöt. Yhteiset hyödykkeet ovat siis potentiaalisesti nykyiseen tilanteeseen sopivan tuotanto- ja teollisuustavan muoto. Aikana, jolloin markkinat ja valtio ovat epäonnistuneet välttämättömän ekologisen siirtymän toteuttamisessa ja sosiaalinen eriarvoisuus on lisääntynyt, yhteistekemisen infrastruktuureista tulee välttämättömyys resurssien ja palveluiden saatavuuden takaamiseksi, eriarvoisen saatavuuden rajoittamiseksi mutta myös erittäin tehokkaana keinona pienentää inhimillisen tuotannon aineellista jalanjälkeä.

Näin ollen nykyiset kaupunki- ja tuotantoyhteisöt ovat myös sen uuden järjestelmän siemeniä, joka ratkaisee nykyisen järjestelmän ongelmat. Nykyisessä järjestelmässä yhdistyvät maapalloa vaarantava materiaalisen tuotannon näennäistarjonta ja keinotekoisen tiedonvaihdon niukkuus, joka estää ratkaisujen leviämisen.

Kognitiivisen kapitalismin tietoyhteiskunnat ovat vain siirtymävaihe jälkikapitalistisen aikakauden tuotantoyhteiskunnille.

Tässä uudessa materiaalisen yhteisvaurauden muodossa, johon digitaaliset tietoyhteiset vaikuttavat ja jota ne muokkaavat voimakkaasti (siksi ”fygitaalinen”), itse tuotantovälineistä voi tulla yhteisiä resursseja. Ennakoimme yhdistelmää, jossa on jaettuja globaaleja tietovarantoja (esimerkiksi yhteisiä malleja, jotka noudattavat sääntöä: kaikki kevyt on globaalia ja jaettua) ja paikallisia, yhteistyössä omistettuja ja hallinnoituja mikrotehtaita (säännön mukaisesti: kaikki raskas on paikallista).

Tällä kosmolokaalilla (DGML: design global, manufacture local; suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti) tuotanto- ja jakelutavalla on seuraavat ominaisuudet:

Protokollaosuuskunta: taustalla olevat aineettomat ja algoritmiset protokollat ovat yhteisiä ja avoimen lähdekoodin protokollia, joissa noudatetaan copyfair-periaatteita (tiedon vapaa jakaminen, mutta kaupallistaminen edellyttää vastavuoroisuutta)
Avoin osuustoiminta: yhteisvaurauteen perustuvat osuuskunnat eroavat ”kollektiivisesta kapitalismista” siten, että ne ovat sitoutuneet luomaan ja laajentamaan yhteismaita koko yhteiskunnan käyttöön; alustaosuuskunnissa itse alustat ovat yhteismaita, joita tarvitaan mahdollistamaan ja hallitsemaan mahdollisesti tarvittavaa vaihtoa ja suojelemaan sitä samalla välistävetoon suuntautuneiden verkostomaisesti toimivien alustojen kaappaukselta
Avoin ja myötävaikuttava kirjanpito: oikeudenmukaiset jakomekanismit, joissa tunnustetaan kaikki panokset
Avoimet ja yhteiset toimitusketjut keskinäistä koordinointia varten
Määräysvallattomat omistusmuodot: tuotantovälineitä ylläpidetään yhteisesti kaikkien ekosysteemin osanottajien hyödyksi.

Mielestämme nykyinen kaupunkiyhteisten aalto on esimakua tulevasta aineellisten yhteisomistusten aallosta, joka on tarkoitettu arvon tuottamiseen ja jakamiseen jälkikapitalistisissa järjestelmissä.

Viitteet

^[1] Kts: http://wiki.commons.gent hakemisto näistä yhteisöpalveluista, jotka on luokiteltu varausjärjestelmän mukaan, hollanniksi.

^[2] Ensimmäinen tutkimus koskee Alankomaita, ja se on vihkonen, johon on koottu Tine De Moorin luentoteksti otsikolla ”Homo Cooperans”, jonka hän piti 30. elokuuta 2013, jolloin hänet vihittiin professorin virkaan Institutions for Collective Action in Historical Perspective -professoriksi: http://www.collective-action.info/sites/default/files/webmaster/_PUB_Homo-cooperans_EN.pdf

Toinen tutkimus koskee Flanderia: Kansalaiskollektiivit kartoitettu. Fleur Noy & Dirk Holemans. Oikos, 2016: http://www.coopkracht.org/images/phocadownload/burgercollectieven%20in%20kaart%20gebracht%20-%20fleur%20noy%20%20dirk%20holemans.pdf

Lähde: https://countercurrents.org/2017/09/the-history-and-evolution-of-the-commons/

Vertaistuotantoinfran kaksijakoisuus: Infrastruktuuri digitaaliyhteisille, ilmaistyövoimaa vapaamatkustajafirmoille

admin — Fri, 06 Jun 2025 11:11:00 +0000

Mathieu O’Neilin, Sophie Toupinin ja Christian Pentzoldin artikkeli ”The Duality of Peer Production: Infrastructure for the Digital Commons, Free Labor for Free‐Riding Firms” julkaisussa The Handbook of Peer Production. Monet viitteistä, joihin tässä tekstissä viitataan, on julkaistu samaisessa julkaisussa, ja se ilmoitetaan viitteessä.

1. Johdanto

“Yhteismaan tragediaa” ei koskaan ollutkaan: Garrett Hardinin laidunmaata liikaa kuluttavat maanviljelijät olivat itsehillinnän tragedian uhreja, sillä he epäonnistuivat kollektiivisesti sääntelemään yhdenvertaisina yhteistä laidunmaata. Kun Elinor Oström sai taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2009, ikuinen käsitys siitä, että maailmassa on vain kahdenlaisia hyödykkeitä — yksityisiä ja julkisia, markkinoiden tai valtion koordinoimia — viimeinkin pantiin syrjään. Kaikkein yleisemmässä mielessä vertaistuottajat ovat ihmisiä, jotka luovat ja hallinnoivat yhteisiä resursseja yhdessä. Joskus se tulkitaan kuin “vertaistuotanto” ja “digitaalinen yhteisvauraus” voisivat olla käytössä saman käsitteen nimenä. Digitaaliyhteiset eivät ole kilpailullisia (niitä voidaan tuottaa vähäisin tai nollakustannuksin) eivätkä toisensa poissulkevia (yksikään ei voi estää toista käyttämästä niitä, esimerkiksi omistusoikeuksien kautta). Joten käytännössä yksityisomisteiset asiat voitaisiin tuottaa samanarvoisten “vertaisten” kesken, mutta me tässä esitämme, että vertaistuotannolla on normatiivinen dimensio: tätä tuotantomuotoa kuvaa parhaiten “tuotoksen suuntaaminen kohti yhteismaan jatkuvaa laajentamista; samalla kun yhteismaa, rekursiivisesti, on tämän tuotantomuodon tärkein resurssi” (Söderberg & O’Neil, 2014, p. 2). Vaikka historiallisia edeltäjiä löytyy lukuisia, termin “vertaistuotanto” julkinen ja tieteellinen kiinnostus sijoittuu historiallisesti varhaiselle 2000-luvulle. [1] Merkitys, joka assosioituu termiin, joka on syvässä yhteydessä internetiin 20 vuotta sitten, tulee varmasti muuttumaan. Nykypäivänä “vertaistuotanto” kuvaa itseorganisoitujen yhteistyöprojektien ja hajautetun työnjaon laajaa skaalaa lähtien vertaisten kollektiivisesta toiminnasta jonkin ongelman parissa työskentelystä ja sosiaalisen median häshtägeistä tai ravintoloiden ja hotellien arvioista verkkosivuilla aina hacklabeihin ja harrastetilojen toimintaan osallistumiseen. Tämä Handbook of Peer Productionin johdantoluku keskittyy vertaistuotannon alkuperäisiin inkarnaatioihin kuten vapaiden ja ilmaisten lähdekoodien ohjelmistoihin ja Wikipediaan, joka oli riippuvainen avoimen internetin tarjoamista hajautetusta kommunikaatiosta, tuotannosta ja järjestäytymisestä. Internettiä käyttämättömiä muotoja kuten yhteiskonepajoja tai mesh-verkkojen kehitystö käsitellään laajemmin muissa tämän käsikirjan luvuissa. ME viittaamme niihin jos tarpeellista, mutta ne eivät ole meidän päähuolenaiheitamme tässä. Osittain tämä johtuu siitä, että vertaistuotannon alkuperäismuodot ja -käsitykset ovat kaikkein relevanteimpia mediassa ja viestinnässä. Mutta me keskitymme internetpohjaiseen vertaistuotantoon tutkiaksemme termin syntyperää: minkälaista “tuotantoa”? Ja miksi sitä kutsutaan “vertaiseksi”?

Näihin kysymyksiin vastataksemme tämä luku tarkastelee tuotantojännitteitä, jotka keskittyvät vertaistuotannon ympärille. Me aloitamme toisen osion tarkastelmalla infrastruktuurin merkitystä vertaistuotantomalleissa, ja huomaamme, että jotkin vertaistuotannon muodot ovat menestyneet kun taas toiset ovat käytännössä kiellettyjä. Sitten käsittelemme Yochai Benklerin vaikutusvaltaista “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” teoriaa ja kysymme missä määrin se perustuu länsimaisiin ensimmäisen maailman oletuksiin. Neljäs osiomme tarkastelee vertaistuotannon ja dominantin talouden välistä suhdetta. Se lähtee käyntiin esittelemällä väitteitä vertaistuotannon transformatiivisesta potentiaalista, mitä inspiroi Benklerin malli ja jolle usein annetaan teknoutopistisia äänensävyjä. Sitten keskitymme organisaatioiden ja kulttuurien piirteisiin, jotka ovat mahdollistaneet yritysten ottaa ne käyttöön ja hyödyntää niitä. Me päätämme tämän osion vertaistuotannon poliittisen talouden analyysiin käymällä läpi kirjallisuutta, jonka mukaan vertaistuotanto on, huolimatta sen väitetystä utopistisesta potentiaalista, tullut kapitalismin elvyttämäksi ja mahdollistanut uudenlaisia työvoiman riiston muotoja. Viides ja viimeinen osiomme selittää tämän käsikirjan tavoitteet ja tiivistää sen rakenteen ja sisällön.

2. Peer‐to‐Peer -infrastruktuuri

2000-luvun alkuvuosina sana “vertais-” tuli laajalti tunnetuksi sen yhteyksistä kahteen käsitykseen, tieteelliseen ja kansanomaiseen. Tieteen puolella lakioppinut Yochai Benkler (2002) esitti artikkelissaan “Coase’s Penguin, or Linux and the Nature of the Firm” uraauurtavan käsityksen vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoista (free and open source software, FOSS) eräänlaisen “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” muotona, jonka tuotantotehokkuus perustui tuotannossa useiden kontribuutioiden sisällyttämisnopeuteen ja -helppouteen, mikä ylitti markkinoiden ja yritysten kyvyt. Tuolloin globaalissa pohjoisessa “peer‐to‐peer”-käsite sai paljon huomiota. Tämä johtui varhaisen internetin ei-keskusjohtoisesta, hajautetusta luonteesta ja sen varhaisten käytäntöjen suosiosta paljon ennen kuin yritykset aitasivat sen (kts. Birkinbine tässä julkaisussa; Kostakis & Bauwens tässä julkaisussa). Sellaiset käytänteet, joiden arkkityyppinä oli Napsterin kaltainen tiedostonjakopalvelu, sisälsivät mm. torrentit ja tiedostojen jakamisen internetissä ilmaiseksi. Napster oli todella alkuperäinen siinä mielessä, että ladattaviksi tarjotut tiedostot eivät sijainneet keskuspalvelimella: nämä tiedostot sijaitsivat suoraan käyttäjien koneilla, jotka tekivät ne saataviksi muille Napsterin ohjelmistoa käyttäen. Jokainen solmukohta, missä se sitten sijaitsikin maailmassa, oli saatavilla ja antoi oman panoksensa vertaisverkkojärjestelmään. Tässä sisällön, tiedon ja systeemien yhteistuotannossa ja vaihdannassa oli mukana osallistujia vaihtelevilla tuotantovälineiden omistajuuden ja kontrollin asteilla. Napsterin kaltainen systeemi toimi sen pohjalta, että osallistujat toimivat keskenään, ja he osaltaan voisivat käyttää palvelua ilmaiseksi, mutta Napsterista tuli nopeasti voittoa tavoittelematon yritys (Alderman, 2001). Nyt kolmannen vuosituhannen kolmannella vuosikymmenellä meillä on vastassamme hieman erilainen tilanne. P2P-käytänteet kuten torrentit ovat melkein kokonaan kriminalisoitu, mutta Napsterin mallinen verkkopalveluun osallistuminen ja kontribuointi ilmaiseksi yleistyi nopeasti 2000-luvun puolivälissä, tästä nimekkäänä esimerkkinä mainittakoon Facebook. Arkkitehtuurista puhuttaessa monille ihmisille interneti on tällä hetkellä suljettujen alustojen sisällä toimiva sisällönvälitysmalli (sosiaalinen media, viihdestriimauspalvelut), ei niinkään järjestelmä, joka mahdollistaa käyttäjien toimia tehokkaasti vertaisverkoissa. Vertaistuotanto kuitenkin syntyi 1990- ja 2000-luvuilla huolimatta verkon fyysisestä infrastruktuurista — vedenalainen kuituoptiikka, maanpäälliset kaapelit, datakeskukset, pilvitallennus ja Internet of Things — joka oli yksityisomistuksessa. Samanlainen paradoksi koettiin verkkoneutraaliuden periaatteen kanssa, idea siitä että internetpalveluntarjoajien (ISP:t) ja valtioiden tulisi kohdella kaikkea dataa samanarvoisena — sen sijaan, että veloitettaisiin käyttäjiltä eri tavalla tai rajattaisiin pääsyä tietyille alustoille tai tiettyihin sovelluksiin. On vähemmän yllättävää, että verkkoneutraalius on kestänyt näin kauan, jos ymmärrämme sen esimerkkinä vapaata ja vääristymätöntä kilpailua koskevasta uusliberalistisesta periaatteesta (Cohen, 2019).

Nyt on tarpeen erottaa infrastruktuurin laaja määritelmä, joka tarkoittaa kaikkialla läsnä olevia digitaalisia järjestelyjä, suppeasta määritelmästä, jossa keskitytään vain fyysisiin ja aineellisiin puitteisiin. Kun kyse on fyysisestä vertaisverkkoinfrastruktuurista tai ”rakennetuista verkoista, jotka helpottavat tavaroiden, ihmisten tai ideoiden kulkua ja mahdollistavat niiden vaihdon tilassa” (Larkin, 2013), muiden kuin yritysten käyttäjien mahdollisuus omistaa ja hallita itsenäisesti maailmanlaajuista verkkoa on neutralisoitu. Sen sijaan laajemman määritelmän osalta tilanne on päinvastainen. On huomattava, että ”infrastruktuuri” ei rajoitu pelkästään aineellisiin komponentteihin: ”Tiilien, laastin, putkien tai johtojen lisäksi infrastruktuuri kattaa myös abstraktimpia kokonaisuuksia, kuten (ihmisten ja tietokoneiden) protokollat, standardit ja muistin” (Bowker et al., 2010, s. 97).

Vertaisten tuottama digitaalinen infrastruktuuri, toisin sanoen vapaat ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot, ovat kaikkialla verkossa. Tarkastellaanpa perustavanlaatuista LAMP-lyhennettä (Linux, Apache, MySQL, Perl/PHP/Python): Apache pyörittää 40 prosenttia Internetin verkkopalvelimista; ilman MySQL-tietokantaa ei olisi verkkokauppaa (Paypal, Amazon), sosiaalista mediaa (Facebook, Twitter, LinkedIn) tai ”jakamistaloutta” (Uber, Yelp); Perl/PHP/Python ovat myös erittäin suosittuja ohjelmointikieliä. Mitä tulee Wikipediaan, se ei ole enää epäluotettava vitsi vaan oikeutettu oikeellisuuden lähde verkottuneen disinformaation aikakaudella — itse asiassa se on yksi maailman suosituimmista verkkosivustoista (van Dijck, 2013). Vertaistuotetun infrastruktuurin kapea määritelmä, kuten torrentointi, kiellettiin käytännössä; laaja määritelmä, kuten Linux-ytimen päivittäminen, sallittiin, ja se otettiin käyttöön maailmanlaajuisen viestintäverkon hyväksi.

Mikä voisi olla mahdollista tulevaisuudessa Internetin alustamaisuudesta ja mielivaltaisista sääntelymekanismeista huolimatta? Millaiset joustavat infrastruktuurit edistävät ihmisten kykyä osallistua vertaistuotantoon kuluttamatta liikaa luonnonvaroja ja edistämättä biosfäärin tuhoutumista?

3. Yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ainutlaatuinen vetovoima

Tarkastelemme ensin sitä, mitä vertaistuottajat rakentavat juuri nyt. Monet keskittyvät edelleen autonomiseen infrastruktuuriin vastustaakseen teknologisia jättiläisiä ja tarjotakseen vaihtoehdon kansalaisyhteiskunnalle. Esimerkkeinä voidaan mainita paikallistason hajautettu fyysinen infrastruktuuri mesh- tai langattomien yhteisöverkkojen muodossa (kuten Guifi [2] Kataloniassa, Freifunk [3] Berliinissä ja monet muut; ks. Shaffer, tässä tekstissä), vertaisverkkoon perustuva salattu viestinvälitys ja foorumit (kuten Briar [4]; ks. myös Velasco Gonzáles & Tkacz, tässä tekstissä), hakkeritilat (hackerspaces), hacklabit (hacklabs) ja biohacklabit (biohacklabit) (ks; Meyer, samassa julkaisussa); yhteisöllinen televiestintäinfrastruktuuri, kuten Rhizomatica Meksikossa, Kolumbiassa ja Brasiliassa (ks. Bloomin haastattelu, samassa julkaisussa; Shaffer, samassa julkaisussa); ilmaiset digitaaliset kirjastot, joissa tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa voi löytää ja ladata, kuten Memory of the World, [5] Library Genesis, [6] ja Monoskop; [7] teknologiakollektiivit, jotka tuottavat vertaisina aktivisteille suunnattuja palveluita, kuten VPN:iä, tiedostojen jakamista, palvelintilaa, ja monia muita. Laitteistotasolla vertaistuotantohankkeet ovat kehittäneet avoimen lähdekoodin koneita, työkaluja ja infrastruktuuria, joilla torjutaan saasteiden, kuten Precious Plastic, [8] ja jotka tuovat saataville piirustuksia, joissa näytetään, miten muovin kierrätyskoneet rakennetaan (ks. myös Braybrooke & Smith, samassa julkaisussa).

Monet muut ovat omaksuneet infrastruktuurin laajan määritelmän osallistumalla Wikipediaan (ks. Haider & Sundin, samassa julkaisussa), Gutenberg-projektiin (vapaaehtoisvoimin toteutettu tekstin digitointiprojekti) tai lataamalla koodin GitHubiin (koodin jakamis- ja julkaisupalvelu sekä sosiaalinen verkostoitumissivusto ohjelmoijille, jonka ”sosiaalinen koodaaminen” on osoittautunut erittäin suosituksi FOSS-yhteisön keskuudessa). Miksi vapaaehtoisten hajautettu yhteistyö on osoittautunut niin menestyksekkääksi? Lupaus siitä, että vertaistuotanto on aina radikaalisti hajautettua, yhteistoiminnallista ja omistusoikeudetonta (Benkler, 2006, s. 60), ei ole toteutunut: teknologisesti edistyneimmät vertaistuotannon muodot ovat hybridisoituneet markkinoiden kanssa, kuten seuraavassa osiossa kerrotaan. Benkler ei kuitenkaan määritellyt pelkästään vertaistuotannon infrastruktuurin ominaisuuksia: hän käsitteli myös resurssien jakamisen ja itsemääräämisoikeuden moraalisia etuja. Vertaistuotanto, joka on tapa työskennellä yhteistyössä vertaisten kanssa, voi menestyä vain, jos ihmiset kohtelevat toisiaan kunnioittavasti ja arvokkaasti. Ei-taloudellisten mikrotoimien kumulatiivinen vaikutus on syvällinen; syntyy normatiivinen malli, joka perustuu autonomiaan ja yhteisten resurssien jakamiseen ihmiskunnan parhaaksi (ks. Borschke, samassa julkaisussa; Nissenbaum & Benkler, samassa julkaisussa). Lisäksi pohdintojen on tarkoitus perustua ”paremman argumentin auktoriteettiin”. Stephen Levy ([1984]2010) osoitti, miten tämä on käännetty hakkerikielelle kirjassaan Hackers: Heroes of the Computer Revolution, kun hän määritteli hakkerien eettiset periaatteet, kuten sitoutuminen tietokoneiden ja tiedon vapaaseen saatavuuteen, epäluottamus keskitettyä auktoriteettia kohtaan ja vaatimus siitä, että hakkereita arvioidaan meritokraattisesti eikä ”valheellisten” kriteerien (ikä, tutkinnot jne.) perusteella vaan pikemminkin sen perusteella, miten hyvin he osaavat hakkeroida (Levy, [1984]2010). Maailmassa, jota hallitsevat riistäminen ja hyväksikäyttö, nämä ”tekokraattiset” (engl. do-ocratic) ominaisuudet osoittautuivat houkutteleviksi. Tämä selittää, miksi vertaistuotetun infrastruktuurin laajasta määritelmästä on kasvanut 1 000 kukkaa, mukaan lukien vertaisoppiminen (ks. Antoniadis & Pantazis, samassa julkaisussa), kartografia (Fish, samassa julkaisussa) ja kollektiivinen toiminta (Milan, samassa julkaisussa). Handbook of Peer Production esittelee tätä vertaistuotantohankkeiden suurta monimuotoisuutta. Niitä yhdistää yhteinen käytäntö: tuotanto- ja luomisprosessien kollektiivinen hallinta, joka kietoutuu rekursiivisesti tämän itsehallinnollisen toimintatavan keinoihin ja päämääriin, yhteisöllisyyteen.

Emme kuitenkaan halua väittää, että vertaistuotanto olisi todella osallistavaa. Levyn vaikutusvaltaisesta periaatteesta huolimatta ”valheelliset” kriteerit ovat historiallisesti sulkeneet oven naisilta ja värillisiltä ihmisiltä, jotka puolestaan ovat puhuneet sen puolesta, että on tärkeää tunnustaa, että koodaamisen oppimisessa ja valkoisten ja miesten hallitsemissa teknokulttuureissa hyväksymisen esteet ovat olemassa. Lisäksi rasistiset oletukset poikkeavasta käyttäytymisestä (kuten huijaamisesta tai spämmäämisestä) ovat johtaneet siihen, että useat instituutiot ovat estäneet useissa Afrikan maissa pääsyn sekä yritysten että muiden kuin yritysten verkkoalustoille, kuten Wikipediaan (Burrell, 2012), mikä on vähentänyt paikallisten mahdollisuuksia osallistua tällaisiin hankkeisiin (Burrell väittää kirjassaan Invisible Users, että rasistinen vuorovaikutus, jota afrikkalaiset kokivat internetissä 2000-luvun puolivälissä, johti osittain huijaamisen kaltaisiin toimintatapoihin). Tämän historian tunteminen auttaa ymmärtämään, miten vertaistuotanto on kehittynyt ja kenellä on mahdollisuus osallistua ilman merkittäviä esteitä. Verrips ja Meyer (2001) kuvaavat autojen kaltaisten teknologioiden kollektiivista ylläpitoa kaikin käytettävissä olevin keinoin Ghanan kaltaisessa maassa: vaikka vertaistuotantoa voi esiintyä autonomian haluna hyödykkeiden ja käytettävissä olevien tulojen vaurauden yhteydessä, työn ja teknologian uudelleenkäyttöönotto voi johtua myös selviytymistarpeesta etelässä tai pohjoisen heikommassa asemassa olevilla aloilla. Niin vaikutusvaltainen kuin Benklerin määritelmä yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta olikin, se näyttää heijastavan uudisasukkaiden kolonialististen maailmojen olettamuksia (ks. Deka, samassa julkaisussa; Toupin, samassa julkaisussa). Yhteiskunnallista osallistumista käsiteltäessä on aina järkevää kysyä: kuka voi osallistua? Tässä tapauksessa olisi pohdittava, keitä ovat vertaistuottajat, tai toisin sanoen: missä he voivat menestyä; mitkä ovat aineelliset edellytykset? Erityisesti on pohdittava, millaisessa kontekstissa ja millaisissa olosuhteissa vertaistuotanto tapahtuu pohjoisessa ja miten ne saattavat poiketa globaalissa etelässä, erityisesti eliittipiirien ulkopuolella. Esimerkkejä näistä oletuksista ovat jatkuva sähkövirta, minimaalinen infrastruktuurin hajoaminen ja tietokoneiden helppo saatavuus (sen sijaan, että suurin osa etelän ihmisistä käyttää Internetiä matkapuhelinten tai kännyköiden kautta). Pohjoisessa on olemassa esteitä, jotka estävät pääsyn vertaistuotantohankkeisiin — erityisesti naisten ja värillisten ihmisten osalta — mutta digitaalisen infrastruktuurin, Internetin ja tietokoneiden saatavuuden osalta esteet ovat yleensä vähäisiä, lukuun ottamatta alkuperäiskansojen asukkaita reservaatissa ja jossain määrin syrjäisillä maaseutualueilla. Maailmanlaajuisessa etelässä pääsy voi olla rajoitettu luokkien mukaan eliittiin ja keskiluokkaan, Intiassa kastien mukaan. Konfliktit voivat tulla mukaan kuvioon myös silloin, kun hallitus päättää katkaista Internet-yhteyden, kuten tapahtui Kashmirissa, Baluchistanissa, Ambazoniassa (Kamerunin englanninkielinen osa) tai monilla muilla alueilla, joissa vaalien yhteydessä käydään kiistoja. Tarkoitus ei ole iloita kriittisestä itseruoskinnasta (The Handbookin toimittajat ja monet sen kirjoittajat ovat globaalissa pohjoisessa), vaan tiedostaa tuotetun tiedon sijainti. Teknologinen kehitys on yksi globaalin Pohjoisen pysyvistä ideologioista, ja se on omiaan luonnollistamaan ylivaltaa. Teollinen vallankumous ei tapahtunut pelkästään orjakaupan jälkeen vaan sen ansiosta (James, [1938]1989; Robinson, [1980]2000).

Teknologinen valta on siis historiallisesti sekoittunut pakkolunastusprosesseihin. Viimeaikaisissa tapauksissa — joka on The Handbookin aiheena — teknologisesti kehittyneiden hankkeiden voidaan katsoa muodostavan globaalissa pohjoisessa etuoikeuksien mikroklaaveja. Sen lisäksi, että sosiaalinen ylivalta uusinnetaan rajoittamalla vertaistuotantoon osallistumiseen tarvittavan vapaa-ajan, kulttuuripääoman ja sosiaalisten verkostojen saatavuutta, millainen rooli digitaalisyhteisillä on kapitalistisessa kehitysprosessissa? Vertaistuotannon suhde markkinavoimiin on seuraavan jakson aiheena.

4. Digitaaliyhteiset ja kapitalistinen tuotanto

4.1 Jälkikapitalistiset mielikuvat

Vertaistuotannon asema laajemmassa poliittisessa taloudessa on ristiriitainen: De Angelis ja Harvie (2014) huomauttavat, että ”yhteisvauraus-pääoman-sisällä-ja-sitä-varten” ja yhteistekeminen-pääoman-ulkopuolella ovat kaksijakoisia. Tämä pätee erityisesti vertaistuotannon historiallisesti merkittävimpään esimerkkiin, vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen (FOSS) tuotantoon. FOSS-ohjelmilla on nyt keskeinen asema digitaalisessa taloudessa, koska avoimen yhteistyön kautta tapahtuva innovointi on uusi standardi ja koska vapaaehtoisten ilmaisen työvoiman käyttö vähentää tuotantokustannuksia. Siitä lähtien, kun vuonna 1989 otettiin käyttöön ovelasti kumouksellinen General Public License (GPL) tai ”copyleft”, analyytikot ja puolestapuhujat ovat kuvailleet FOSS-ohjelmistoa postkapitalistisen tulevaisuuden enteeksi tai ennakkoluuloksi (ks. Birkinbine, samassa julkaisussa; Couture, samassa julkaisussa; Dafermos, samassa julkaisussa; Dulong de Rosnay, samassa julkaisussa; O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

1990-luvulla vertaistuotannon politiikka ulottui viestintää ja harkintaa pidemmälle, sillä se kuvattiin erilliseksi kapitalistisesta tuotantotavasta, joka perustuu yksityisomistuksen yksinoikeuksiin. FOSS-lisensseillä luotiin oikeudellinen ympäristö, jossa osallistujat saattoivat antaa henkisen omaisuutensa sellaisten henkilöiden haltuun, joiden kanssa heillä ei ollut aiempaa henkilökohtaista kontaktia (Lee & Cole, 2003; ks. myös Spaeth & Niederhöfer, samassa julkaisussa). Toisin sanoen vertaistuotannossa työskentelevät luopuvat yksinoikeudestaan omistaa työnsä tuotos. Monet kirjoittajat ovat liittäneet tämän vertaistuottajien luopumisen hallinnasta tulevaisuuteen suuntautuvaan sosiotekniseen mielikuvitukseen sekä aikaisempiin inhimillisen yhteistyön malleihin, jotka olivat historiallisesti yhtä yleisiä kuin kilpailulliset markkinamallit. Merkittäviä esimerkkejä ovat Oekonux-verkoston ja Foundation for Peer to Peer Alternatives -säätiön aktivistit.

Oekonuxin tapauksessa vertaistuotantoa kaavailtiin ”kapitalismin jälkeisen uuden tuotantotavan itumuodoksi” (Meretz, 2012), mikä merkitsee, että syntymässä olevan uuden tuotanto- ja organisointitavan ja vanhan kapitalismin ja hierarkian mallin välillä vallitsee joustava vuorovaikutus: koska vertaistuotanto ymmärretään dialektisesti ”toisensa” kanssa yhteenkonstituoituneeksi (esim, kehittyi vastareaktiona kapitalismille ja osana sitä), se monissa iteraatioissaan, kuten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa, edistää myös kapitalistisia intressejä (laajempi keskustelu Euler, 2016; ks. myös O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

Viime vuosina lukuisissa kirjoissa (Bauwens et al., 2019; Bollier & Helfrich, 2019; Mason, 2015; Srnicek & Williams, 2016) on myös väitetty, että vertaistuotanto ja vertaisverkkoinfrastruktuuri luovat digitaalisia ja ei-digitaalisia yhteisiä ja siten nykyisen talousjärjestelmän ylittävän postkapitalistisen talouden perustan. Bollierille ja Helfrichille (2019) yhteistyö on luonnollinen inhimillinen impulssi, jota yhteiskunta jarruttaa. He esittävät joukon periaatteita, joiden tarkoituksena on auttaa kehittämään kestäviä yrityksiä. Heidän kirjassaan Peer-to-Peer: The Commons Manifesto, Bauwens, Kostakis ja Pazaitis (2019) osoittavat, miten peer-to-peer on olennainen osa yhteisökeskeisen tulevaisuuden rakentamista. Vaikka he eivät viittaa jälkikapitalistiseen mielikuvitukseen, heidän commons-pohjainen tulevaisuutensa, jonka keskipisteenä ovat ihmiset ja luonto, osoittaa eleitä sitä kohti. He pyrkivät osoittamaan, että vertaistuotanto käsittää kerralla sosiaaliset suhteet, infrastruktuurin sekä uudet tuotanto- ja omistusmuodot ja että nämä elementit luovat edellytykset siirtymiselle ihmisiin ja luontoon suuntautuvaan talouteen (ks. myös Kostakis & Bauwens, tämä teos; Pazaitis & Drechsler, tämä teos).

Toimittaja Paul Mason (2015) on toinen kirjoittaja, joka havaitsee vertaistuotannossa (uudelleen)tuottavaa voimaa. Teoksessa PostCapitalism: A Guide to Our Future, hän määrittelee vertaistuotannon ”ilmaisen tavaran tuotannoksi, joka syrjäyttää kaupallisesti tuotetut hyödykkeet” (2015, s. 138). Mason mainitsee Wikipedian esimerkkinä vertaistuotetusta tilasta, jossa kaupalliset intressit eivät voi toimia. Hänen mukaansa yhteiskunnan on suunniteltava siirtyminen jälkikapitalismiin (2015, s. 140). Tämän siirtymän synnyttämiseksi hän ehdottaa, että kaikille maksetaan perustuloa ja samalla automatisoidaan mahdollisimman monia tehtäviä ja vapautetaan ihmiset osallistumaan vertaistuotantotalouteen. Samoilla linjoilla voidaan mainita Nick Srnicekin ja Alex Williamsin (2016) kirja Imagining Life After Capitalism. Heidän mukaansa jälkikapitalistinen talous vapauttaa meidät työstä; vapauksiamme laajennetaan teknologioiden kehittämisen kautta. Toinen samankaltaisia trooppeja ja argumentteja mobilisoiva tuore kirja on Aaron Bastanin (2018) Fully Automated Luxury Communism. Bastani ennakoi palkkatyöhön perustuvien yhteiskuntien loppua: vasemmistolaisen aktivistihallituksen teknologian käytön ansiosta yhteiskunta onnistuu hallitsemaan planeettamme kriisejä. Kaikki nämä kirjoittajat ennakoivat jälkikapitalistisen yhteiskunnan tuloa palkkatyön muutosten kautta. Useimmat heistä uskovat myös syvästi vertaistuotannon muutoskykyyn käytäntönä ja siihen, että teknologia, erityisesti automaatio, pelastaa ihmiskunnan. Lyhyesti sanottuna ne kaikki omaksuvat utopistisia sosio-teknisiä mielikuvia. Sheila Jasanoffin ja Sang-Hyun Kimin (2016) mukaan teknologinen kehitys, kuten tieteiskirjallisuuskin, toimii jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen sosiaalisen kontekstin kanssa, joka innoittaa ja tukee sen tuottamista. Ja todellakin, vaikka edellä mainitut vertaistuotannon kuvaukset ovat postkapitalistisia, voidaan kysyä, ovatko talouskasvu ja jatkuvat teknologiset innovaatiot todella paras tapa ratkaista ympäristö- ja sosiaalisia kriisejä ja eikö vertaistuotantoa pitäisi käyttää paikallisemmalla ja yksinkertaisemmalla tavalla, esimerkiksi ”degrowth”-suuntautuneena (tähän liittyviä ajatuksia käsittelevää keskustelua varten lukijoita pyydetään tutustumaan tämän käsikirjan viimeiseen lukuun ”Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons”).

Jotkut mustat tutkijat, jotka eivät viittaa vertaistuotannon viitekehykseen, kyseenalaistavat myös tekno-utopistiset olettamukset, joita monet näistä jälkikapitalistisen tulevaisuuden kuvauksista kannattavat (Benjamin, 2019; Noble, 2018). Esimerkiksi teoksessa Race after Technology, Ruha Benjamin (2019) kritisoi naiivia oletusta tietokoneiden ja internetin saatavuudesta ratkaisuna eriarvoisuuteen. Lisäksi on kyseenalaista, ottavatko jälkikapitalististen tulevaisuuksien kehittelyt riittävästi huomioon yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon roolin nykyisessä kapitalistisessa taloudessa. Tämä rooli on itsessään keskustelun aihe: onko se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten koodinkehittäjien ilmaisesta työstä, asettanut FOSS- ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon johtavaan historialliseen kehitykseen, josta on esimerkkinä niin kutsutun jakamistalouden nousu (jossa lisääntyneen vapauden ja joustavuuden varjolla yksilöiden sosiaaliset oikeudet käytännössä poistetaan, koska Uber-kuskit ja muut ovat urakoitsijoita, joiden työolot ovat epävarmat, eivätkä työntekijöitä, jotka hyötyvät sosiaalisesta suojasta ja oikeuksista)? Tämä oli joka tapauksessa Kreissin ym. (2011) vertaistuotantoa koskevan kiihkeän kritiikin ydin, joka heidän mukaansa merkitsee askelta taaksepäin työntekijöiden oikeuksien kannalta. Selitämme tämän jakson loppuosassa, miksi kritiikki on vain osittain perusteltua, ja aloitamme vertaishankkeiden organisatorisesta rakenteesta. Sen jälkeen tarkastelemme prosessia, jossa vapaaehtoiseen osallistumiseen ja tehtävien itsevalintaan perustuva työsuhde on sulautunut kapitalistiseen talouteen.

4.2 Vertaistuotantoprojektien organisaatiorakenne

Itsehallinnan koukerot ovat olleet vertaistuotantoa koskevan tutkimuksen ensisijainen kohde (Arazy et al., 2019; Auray, 2005; Dafermos, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2009, 2014; Pentzold, 2018). Esimerkiksi Wikipediaa on kuvattu eri tavoin ”anarkistiseksi” (Reagle, 2005), ”demokraattiseksi” (Descy, 2006), ”polysentriseksi” (Mindel et al., 2018) ja ”meritokraattiseksi” (Bruns, 2008). Sitä on kutsuttu myös ”eri hallintojärjestelmien hybridiksi” (Holloway et al., 2007), ”itsehallinnolliseksi instituutioksi” (Spek et al., 2006), ”kollektiivisen hallinnon” muodoksi (Aaltonen & Lanzara, 2015), ”adhokratiaksi” (Konieczny, 2010) ja ”eettis-modulaariseksi organisaatioksi” (O’Neil, 2015). Historiallisesta näkökulmasta vertaistuotantohankkeita voidaan verrata itseohjautuviin organisaatioihin, kuten osuuskuntiin ja kibbutseihin. Niiden selkeimmät edeltäjät ovat kuitenkin aiemmin ”vapaaehtoisiksi yhdistyksiksi” ja ”kollektivistisiksi organisaatioiksi” kutsuttuja organisaatioita. Perinteisten yhteiskunnallisten instituutioiden sekä kolonialismin ja imperialismin hylkääminen johti 1960-luvulla globaalissa pohjoisessa vastakulttuuristen ryhmien nousuun, jotka nimenomaisesti hylkäsivät sen, mitä Max Weber kutsui ”perinteisiksi” ja ”laillis-rationaalisiksi” auktoriteettimuodoiksi (Weber, 1947). Yhteiskuntatieteellinen kiinnostus kommuuneja ja osuuskuntia kohtaan lisääntyi vastaavasti. Kollektiivisten organisaatioiden toimintaa analysoi Rothschild-Whitt (1979), joka määritteli ne vaihtoehtoisiksi instituutioiksi, jotka ”itsetietoisesti hylkäävät rationaalibyrokratian normit” (s. 509). Kollektivistiset organisaatiot ovat ryhmiä, joissa päätöksistä tulee auktoriteetteja siinä määrin, että kaikilla jäsenillä on oikeus täyteen ja tasavertaiseen osallistumiseen. Organisaatioissa ei ole vakiintuneita järjestyssääntöjä, virallisia esityksiä ja tarkistuksia tai äänestyksiä, vaan ”konsensusprosessi, jossa kaikki jäsenet osallistuvat ongelmien kollektiiviseen muotoiluun ja päätöksistä neuvottelemiseen” (s. 511-512).

Kun 1960-luvulla alettiin pyrkiä osallistavampiin aktivismin ja politiikan muotoihin (Kaufman, 1969), tunnustettiin sääntöjen välttämättömyys kollektivistisissa ryhmissä, jotta vältettäisiin se, mitä feministiaktivisti Jo Freeman (1972) kutsui ”strukturoimattomuuden tyranniaksi”: nimenomaisten sääntöjen puuttuminen helpottaa epävirallisten klikkien valtaa, sillä ne manipuloivat viestintää (hyväksymällä toveriensa ilmoitukset ja jättämällä muiden ilmoitukset huomiotta tai väheksymällä niitä) ja päätöksiä (neuvottelemalla salaa). Tämän huolenaiheen mukaisesti — miten yhteistyö vapaaehtoisten kesken voidaan järjestää demokraattisesti — tutkijat ovat tutkineet sääntöjen laatimista itseorganisoituvissa vertaishankkeissa (Auray, 2005; O’Mahony & Ferraro, 2007; ks. myös Karp et al., samassa julkaisussa; Pentzold, samassa julkaisussa). Kirjoittajat, jotka ovat tutkineet Debianin (Coleman, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2014) ja FreeBSD:n (Dafermos, 2012; Jørgensen, 2007) kaltaisten FOSS-yhteisöjen syntyä ja kehitystä, ovat keskittyneet ”seuraajuusongelmaan”, eli epävirallisen legitimiteettitavan kehitykseen, joka on järjestäytynyt karismaattisen perustajahahmon ympärille, virallisempaan ja demokraattisempaan muotoon.

Verkkokollektivistiset organisaatiot sisältävät tyypillisesti byrokraattisia mekanismeja, kuten arkistojen ylläpitämisen kaikista päätöksistä ja tarkat säännöt (O’Neil, 2009), jotka on nykyään yhä useammin virallistettu käytännesäännöiksi. Jotta byrokraattinen auktoriteettipohja saataisiin käyttöön yhteisömuodossa, jäsenten on suunniteltava demokraattisia mekanismeja, joilla tätä auktoriteettipohjaa voidaan rajoittaa (O’Mahony & Ferraro, 2007). Debianilla projektin johtajan valtaa on rajoitettu neljällä tavalla: johtajien on kuunneltava projektia, heillä on rajoitettu valta teknisissä asioissa, jäsenet voivat kutsua johtajat takaisin ja johtajien valtaa tasapainottaa teknisen komitean valta (ks. myös Zacchirolin haastattelu, samassa julkaisussa). Wikipedian toimittajista, jotka osoittavat halukkuutensa työskennellä yhteisen hyvän hyväksi, voi tulla ”ylläpitäjiä”, ”hallinnoijia” tai ”byrokraatteja”, ja he voivat siten käyttää eriasteista määräysvaltaa muihin osallistujiin nähden. Heidät voidaan korvata toisilla wikipedioitsijoilla: meritokratia sekä roolien ja henkilöiden erottaminen toisistaan ovat muita byrokraattisten järjestelmien keskeisiä piirteitä, toisin kuin karismaattinen ja perinteinen johtajuus (Weber, 1947). Erona perinteisiin byrokraattisiin järjestelmiin on se, että säännöt on tarkoitus tuottaa avoimesti ja demokraattisesti (O’Neil, 2009; Haider & Sundin, tämä teos). Wikipedia on siis sekä muodollinen byrokratia, jolla on jäsennelty sääntö- ja roolijärjestelmä, että ”neuvoa-antava byrokratia”, sillä päätökset tehdään ”konsensuksella, johon osallistuminen on yleistä ja tasavertaista, ja ajan mittaan huolehditaan keskinäisen ymmärryksen ja yhteisymmärryksen luomisesta” (Joyce, Pike, & Butler, 2013).

Yhteenvetona voidaan todeta, että vertaistuotannossa suojaa väärinkäytöksiltä tarjoaa yhteisö eikä niinkään valtion tukemat sopimukset, joten oikeussuojamenettelyt voivat olla epävakaita; siitä huolimatta Kreissin ja muiden (2011) arvio siitä, että vertaisorganisaatiot eivät tarjoa suojaa epäoikeudenmukaiselta vallankäytöltä, on virheellinen. On edelleen totta, että (esimerkiksi) GPL:n tarjoama oikeussuoja koskee työn tulosta, ei työntekijöitä itseään. Vertaisjärjestöt eivät ole oikeudellisesti vastuussa osallistujien hyvinvoinnista, joten ne eivät tarjoa samanlaista tukea kuin viralliset byrokratiat (O’Neil, 2015).

Miten nykyiset kollektivistiset organisaatiot sopivat laajempaan poliittiseen talouteen? Taulukossa 1.1 kartoitetaan nykyaikaisia työn kokoonpanoja niiden ulkoisen tai sisäisen logiikan mukaan (pystyakseli) ja sen mukaan, missä määrin työntekijät voivat hallita työtään (vaaka-akseli).

Organisaatiot, joissa työntekijät myyvät työvoimaansa palkkaa vastaan ja joissa päätöksenteko on rajallisella johdolla, sijoittuvat kvadranttiin A. Toisin kuin kapitalististen keskitettyjen yritysten työntekijöillä, itsenäisillä työntekijöillä, kuten kvadranttiin C kuuluvilla epävirallisilla kauppiasverkostoilla, on paljon suurempi liikkumavara sen suhteen, haluavatko he työskennellä tietyssä työssä. Kvadrantit B ja D käsittävät yhteisölliset työmuodot. Kotityön yhteisöllinen arvostus ja itsensä toteuttaminen ovat vähäisempiä kuin vapaaehtoisten/kollektiivisten yhdistysten osallistujien saama arvostus ja itsensä toteuttaminen, mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Marxilainen feministitutkija Kylie Jarrett (2016) vertaa perinteisten kotiäitien affektiivista tai lisääntymistyötä ja digitaalisten alustojen avustajien tekemää palkatonta työtä toisiinsa. Mutta siinä missä D-kvadrantin työntekijät voivat valvoa tuotantoaan, B-kvadrantin työntekijät, jotka tekevät vapaasti kulutustyötä (tai sen vuorovaikutteisempia muunnelmia ”prosumption” ja ”co-creation”), joutuvat hyväksymään sen, että heidän panoksensa tuotekehitykseen tai verkostoituneeseen viestintään on riippuvainen ulkopuolisen viranomaisen hyväksynnästä tai paheksunnasta, eikä heillä ole mahdollisuutta hakea muutosta: tätä eroa ei ehkä tuoda riittävästi esiin Jarrettin (2016) muutoin mainiossa kirjassaan, jossa FOSS-työ ja esimerkiksi Facebookin käyttäjien työ rinnastetaan.

Taulukko 1.1 Typologia organisaation hallinnosta ja logiikasta

	Kapitalistinen logiikka (”vieraantunut” työvoima)	Eettinen logiikka (”yhteisöllinen” työvoima)
Keskitetty hallinto	A yksityiset yritykset, julkishallinto, kolmas sektori	B kulutustyö, yhteisluominen, prosumption
Modulaarinen hallinto	C riippumattomat työntekijät, freelancerit, toimeksisaajat	D kotityö, voluntaariset/kollektivistiset organisaatiot

Lähde: O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12): 1627–1647. 2015 SAGE Publications.

Sen sijaan eettisten vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden ylläpitäjien on huolehdittava siitä, etteivät he suututa osallistujia, jotka saattavat paitsi äänestää jaloillaan ja poistua hankkeiden, myös käyttää kaikki tuotetut resurssit ja näin ollen monistaa ja ”haarukoida” hanketta toiseen suuntaan. Toimijat voivat siirtyä kvadrantista toiseen: harrastajat voivat menestyä ja kasvaa suuriksi keskitetyiksi yrityksiksi (D=>C=>A), kuten tietokoneiden käyttöjärjestelmien tai hakukoneiden kehittäjät. Kotimainen työvoima voidaan ulkoistaa (D=>A/C); yritykset voivat yrittää tarttua kuluttajien (B=>A) tai kollektivististen organisaatioiden (D=>A) energiaan ja luovuuteen edistääkseen innovointia ja alentaakseen kustannuksia.

4.3 Kuinka kapitalismi valtaa vertaistuotantoa: Case vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot

Varhaisissa kriittisissä tulkinnoissa kalifornialaisesta internetkulttuurista (Barbrook & Cameron, 1996), verkkoyhteisöistä (Terranova, 2000) ja tietokonehakkeroinnista (Wark, 2004) pidettiin itsestään selvänä, että kapitalistiset intressit pyrkivät kaappaamaan autonomisen verkkotyön, vaikka nämä kuvaukset kirjoitettiin pääasiassa silloin, kun tämä aluevaltaus oli mielenkiintoinen uutuus eikä niinkään keskeinen osa IT-yritysten liiketoimintamallia, kuten nykyään. Mutta miten vertaistuottajayhteisöjen integroituminen yritysten ”ekosysteemeihin” tapahtui?

Boltanski ja Chiapello (2005) väittivät jo vuonna 1999 julkaistussa kirjassaan ”kapitalismin uudesta hengestä”, että kapitalismi käyttää kritiikkiä nuorentaakseen itseään ja integroimalla 1960-luvun vastakulttuurin kritiikin perinteitä, tylsyyttä ja hierarkiaa kohtaan. Tämä auttoi oikeuttamaan pääoman vapauttamisen, hyvinvointivaltion vastaisen ideologian käyttöönoton, valtion heikentämisen ja järjestäytyneen työn murentamisen korostamalla henkilökohtaista vapautumista riistoa lievittävän sosiaalisen emansipaation sijaan. Näihin oivalluksiin Fisher (2010) lisäsi teknologisen diskurssin legitimoivan funktion, jossa hakkerit ovat keskeinen tuotantovoima. Vastaavasti Barronille (2013) FOSS on esimerkki ”kapitalismin uuden hengen” erityisen puhtaasta muodosta: postfordistisesta kasautumisjärjestelmästä, joka on järjestetty lean-yritysten ympärille, jotka toimivat verkostoina, joissa on lukuisia osallistujia, jotka organisoivat työn tiimeinä tai projekteina, jotka pyrkivät asiakastyytyväisyyteen ja jotka johtajiensa näkemyksen ansiosta mobilisoivat yleisesti työntekijät.

Artikkelissa, jossa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten yritykset ja poliittiset toimijat omaksuvat, muokkaavat ja käyttävät uudelleen hakkerikäytäntöjä ja -innovaatioita, Delfanti ja Söderberg (2018) toistavat käsityksen, jonka mukaan omaksutut kritiikit toimivat kapitalismin legitimoimiseksi, ja esittävät, että hakkerointia itsessään hakkeroidaan, sillä ”ajatuksesta, että puuhastelu tarjoaa keinon kumota valtaapitävien agendat, on tullut nykykapitalismin perustavanlaatuinen myytti” (s. 461). Uudelleenkäyttöönoton lisäksi tekniset innovaatiot, kuten modulaarinen tuotanto ja hajautetut mesh-verkot ja hakujärjestelmät, ovat nyt ”integroituneet kapitalismin materiaaliseen infrastruktuuriin” (s. 476), ja niihin liittyy epäluottamus vakiintuneita toimijoita kohtaan eli ”häiriötekijät”.

Christopher Keltyn (2008) vaikutusvaltainen määritelmä FOSS-hankkeista ”rekursiivisina” on avainasemassa, kun halutaan ymmärtää, miten yksityistämistä vastustavana voimana pidetty hanke on integroitu hallitseviin pääomapiireihin. Hakkereiden poliittiset näkemykset eroavat toisistaan suuresti, mutta he kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että omistusoikeudelliset ohjelmistot ja immateriaalioikeudet sekä valvonta ja sensuuri on torjuttava. Tämä johtuu siitä, että tällainen vastustus muodostaa tekno-oikeudelliset edellytykset sille, että hakkeriyleisö voi olla olemassa sellaisenaan: ”Rekursiivisella politiikalla” pyritään vahvistamaan ja kasvattamaan tämän yleisön selviytymisen aineellisia edellytyksiä. Sen sijaan feminismin ja työntekijöiden oikeuksien kaltaiset kysymykset eivät ole ”rekursiivisia” siinä mielessä, että hakkerit ”kokevat ne irrallisiksi siitä, mikä heille todella merkitsee eniten, eli tietokoneet ja internetin vapaus” (Delfanti & Söderberg, 2018, s. 463). Tämä oli avain FOSS:n häiritsevän potentiaalin taltuttamiseen: yritysten oli vain hyväksyttävä hakkerien keskeinen vaatimus (koodin saatavuuden tarjoaminen ”avointen” lisenssien avulla), jotta osallistujat voisivat jatkossakin auttaa ympäristöjään kukoistamaan. Itsensä toteuttamisen eettinen logiikka ja keskittyminen tekniseen huippuosaamiseen tekivät loput, sillä ne saivat projektit hyväksymään minkä tahansa pätevän panoksen (riippumatta siitä, onko se peräisin kaupallisesta vai yhteisöllisestä ympäristöstä) ja välttämään keskustelua toimeentuloon liittyvistä kysymyksistä (”kenellä on varaa osallistua?”), sillä tällaiset keskustelut vaikeuttavat käsitystä, jonka mukaan panokset arvioidaan yksinomaan ansioiden perusteella.

Integroidussa yritys-hankkeen talousmallissa nousee esiin kysymys hankkeiden kestävyydestä. Kuten Nadia Eghbal totesi Roads and Bridges -raportissaan: ”digitaaliseen infrastruktuuriin liittyy pohjimmiltaan vapaamatkustajaongelma” (2016, s. 106). Tämä jännite oli havaittu FOSS-kehityksen alusta lähtien, jolloin yritysten kuvattiin keräävän satoa vapaaehtoisten kehittäjien altruismista (Haruvy et al., 2003), mikä johti altruististen yksilöiden ja itsekkäiden yritysten väliseen suhteeseen (Bonaccorsi & Rossi, 2004). Se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten ilmaisesta työvoimasta, asettaa FOSS:n ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon tähtäävään historialliseen kehitykseen, josta kotityö on esimerkkinä. Tähän suuntaan siirtyy Kylie Jarrett (2016, 2019), joka aiempien feminististen kritiikkien (Dalla Costa & James, 1972) mukaisesti väittää, että palkaton kotityö on ratkaisevan tärkeää kapitalistisen tuotannon ja uusintamisen kannalta. Tuotanto- ja lisääntymistyön välinen kahtiajako tekee olennaiset työn muodot näkymättömiksi.

Lund ja Zukerfeld (2020) esittävät, että heidän mukaansa ”suljetusta mallista” saatava voitto pyrkii nostamaan tuotosten hintaa, kun taas ”avoimuusmallista” saatava voitto pyrkii laskemaan panosten hintaa mahdollisimman paljon. Tekijänoikeuksiin perustuvissa tuotantoprosesseissa hyödynnetään työaikana tapahtuvaa tuottavaa toimintaa, kun taas ”avoimuudesta saatava voitto perustuu suuremmassa määrin vapaa-aikana tapahtuvan tuottavan toiminnan hyödyntämiseen” (Lund & Zukerfeld, 2020, s. 23). Näille kirjoittajille FOSS-tietokannan omaksuminen yrityksissä on osa nousevaa ”avoimuusideologiaa”, joka edustaa siirtymistä ”voittoa suljetuista tiloista” -mallista (joka perustuu yksilöiden, omaisuuden ja poissulkemisen retoriikkaan) ”voittoa avoimuudesta” -malliin, jossa ylistetään yhteisöjen, osallisuuden ja vapauden hyveitä: ohjelmistojen vertaistuotanto avasi tien sille, että kaupalliset intressit voivat kaapata vapaan työn kokonaan. Tätä helpotti algoritmien käyttöönotto, jonka avulla sosiaalisen median alustat voivat poimia arvokasta käyttäytymistietoa osallistujien ”digitaalisesta työstä” eli työstä, jota ei pidetä työnä (Frayssé & O’Neil, 2015). Konkreettinen esimerkki prosessista, jossa yhteisvauraus muuttuu hyödykkeeksi, voidaan nähdä Schöpfin (2015) ”sohvan tuotteistamiseksi” kutsuman prosessin kautta: yhteisöpainotteinen Couchsurfing-alusta, joka mahdollisti yksityisten kotitalouksien muuttamisen jaettaviksi yhteiskäyttöön, houkutteli pääomasijoittajilta rahoitusta vuonna 2011 ja alkoi sittemmin kerätä ja myydä tietoja käyttäjiensä toiminnasta.

Tästä pääsemmekin takaisin Kreissin ym. (2011) esittämään kritiikkiin: vertaistuotanto on lopulta pelkkää ultrahyödyntämistä. Käsitystä siitä, että palkattomia osallistujia välttämättä aina käytetään hyväksi, olisi kuitenkin arvioitava uudelleen. Red Hatin Fedora-projektissa yhdistetään palkattua ja vapaaehtoista työvoimaa, ja sen liiketoimintamalli on mahdollinen vain siksi, että tuotteita luodaan paljon halvemmalla kuin täysin palkatun työvoiman avulla. Onko tämä hyväksikäyttöä? Red Hatin kaltaiset yritykset eivät ryövää FOSS-koodia, joka on kaikkien saatavilla. Benjamin J. Birkinbine (2020) esittää ”sisällyttämisen” käsitettä ”sulkemisen” sijaan, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että yhteiseen resurssiin kohdistetaan suurempi poissuljettavuus. Sen sijaan ”yritykset ovat kehittäneet ainutlaatuisia tapoja muuttaa yhteisöpohjaisen vertaistuotannon tuotteet ja prosessit kaupallisiksi tarjouksiksi asettamatta rajoituksia” (Birkinbine, 2020, s. 24) yhteisön pääsylle yhteisiin resursseihinsa. Kuten Sébastien Broca (2013) huomauttaa, tämä on aivan erilainen kuin proletaarien tilanne, jotka ovat riistäneet työnsä hedelmät. Täällä vaihto näyttää olevan molemminpuolisesti kannattavaa, vaikka vaihdettavat hyödykkeet — taloudelliset voitot yrityksille, itsensä toteuttaminen kehittäjille — ovat erilaisia. Voidaan jopa väittää, että Red Hat luo ympäristön, jossa kehittäjät voivat leikkiä intohimoisesti (Lessig, 2008).

Vertaistuotantohankkeet syntyvät niin sanotulla harrastusalueella, jolle on ominaista kaksi toisiinsa liittyvää piirrettä: toisin kuin palkkatyössä, aktiiviset käyttäjät — eivät vain toimitusjohtajat ja johtajat — voivat ottaa konkreettista strategista ja operatiivista määräysvaltaa hankkeissa, mutta nämä hankkeet eivät anna osallistujille mahdollisuutta ansaita elantoa vapaaehtoistyöstä. Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat tietenkin FOSS-projektit, joissa kehittäjien katsottiin joko pystyvän muuttamaan yhteisöissä hankitun kulttuurisen pääoman taloudelliseksi pääomaksi työsuhteen muodossa (Lerner & Tirole, 2002) tai — kun yritykset ovat ottaneet FOSS-ohjelmistot käyttöön — heidät on yksinkertaisesti palkattu tuottamaan vapaaehtoisten ohella yrityskohtaisia vapaita ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja. Se, että yritykset maksavat FOSS-hankkeiden kehittäjien palkkoja, todettiin alun perin huomattavaksi (González-Barahona & Robles, 2013; Mansell & Berdou, 2010; Riehle et al., 2014), kun taas FOSS:n integroitumista hallitseviin teollisuuspiireihin tukkuhintaan, osittain palkkatyön kautta, pidetään nykyään täydellisenä (Eghbal, 2016; O’Neil et al., 2020a, 2020b).

Tämän kollektiivisen kehityksen hybridius (osa ihmisistä on palkattuja, osa vapaaehtoisia) on synnyttänyt uusia institutionaalisia muotoja. Organisaatiodynamiikkaa koskevat tutkimukset viittaavat siihen, että yritykset ja FOSS-hankkeet organisoituvat erilaisten institutionaalisten periaatteiden (tai ”logiikoiden”) ympärille: kaupalliset logiikat yrityksille, yhteisölliset logiikat hankkeille (O’Neil et al., 2020a). Jotta nämä organisaatiot voisivat tehdä yhteistyötä, tarvitaan diskursiivista legitimointia ja konkreettisia käytännön järjestelyjä. Debian-projektiin osallistujille tehdyssä verkkokyselyssä ja Debian-kehittäjien haastatteluissa havaittiin, että lisensseihin keskittyvän, 2000-luvun alusta lähtien voimassa olleen legitimoinnin ensimmäisen vaiheen tavoitteena oli poistaa ero yrityksissä ja projekteissa tehtävän työn välillä. Sitä vastoin palkkatyöhön keskittyvä legitimoinnin toinen vaihe esitti ajatuksen, että kehittäjille pitäisi maksaa palkkaa Debianissa tehdystä työstä. Toinen havainto oli, että yritykset pyrkivät yhä useammin konfiguroimaan ohjelmistoja keräämään analytiikkaa tilastojen muodossa siitä, mitä painikkeita käyttäjät painavat ja mitä tuoteominaisuuksia käytetään, mikä saattaa rikkoa FOSS:n yksityisyydensuojan periaatteita ja luoda pohjan tuleville konflikteille ja haarautumisille (O’Neil et al., 2020a).

Yrityksen ja projektin välisen integroidun koodinkehitysekosysteemin yleistyminen johtuu osittain GitHub-tietovaraston käytön yleistymisestä, vaikka jotkut projektit ovat aina olleet haluttomia käyttämään GitHubia sen omistusoikeudellisen aseman vuoksi. Tämä integroituminen näkyy tietotekniikkajättien liiketoimintakäytännöissä ja loppukäyttäjäyritysten – ei pelkästään tietotekniikkayritysten – lisääntyvässä taipumuksessa perustaa avoimen lähdekoodin toimistoja (Open Source Offices, OSPO), jotka toimivat avoimen lähdekoodin puolestapuhujina yrityksessä ja yrityksen yhteyshenkilöinä koodia tuottaviin avoimen lähdekoodin ”yhteisöihin” (O’Neil et al., 2020c).

5. The Handbook of Peer Production tavoittelee inklusiivisuutta ja poliittisuutta

Kuten kaikki muutkin arvokkaat akateemiset käsikirjat, tämäkin teos pyrkii kartoittamaan tietyn toiminta-alueen tutkimuksen nykytilaa, kartoittamaan alkuperää, ilmenemismuotoja, saavutuksia ja ristiriitoja sekä kokoamaan yhteen asiantuntevia ja intohimoisia kirjoittajia. Lisäksi lähestymistapamme on tarkoituksellisesti osallistava ja poliittinen.

Kun sanomme, että toivomme tämän käsikirjan olevan ”osallistava”, tarkoitamme, että yhteisöllisyyteen perustuva ja vertaistuotantoon suuntautunut lähestymistapa kaikenlaisten tietohyödykkeiden tuottamiseen ja levittämiseen, joka poikkeaa olennaisesti individualistisista malleista, kaikkien kilpailusta kaikkia vastaan, tapahtuu aikakaudella, jolloin käytössä on lukemattomia kollektiivisen digitaalisen työn organisoinnin ja hyödyntämisen muotoja. Tämän vuoksi on tarpeen määritellä tämän vaihtoehtoisen yhteistyö- ja hallintomallin keskeiset elementit, kuten yhteistyö ja luottamus, tuotannon avoimuus, kollektiivinen demokraattinen päätöksenteko ja vastaavat. Mielestämme on kuitenkin myös järkevää kartoittaa aloja, joilla joitakin, joskaan ei ehkä kaikkia, näistä periaatteista on omaksuttu. Vertaistuotannon tekeminen ”osallistavaksi” tarkoittaa siis sitä, että verkko heitetään laajemmalle ja siihen sisällytetään kattava valikoima samankaltaisia pyrkimyksiä. Näin ollen käsikirjassa seurataan vertaistuotannon vastakaikua useilla eri aloilla ja monista eri näkökulmista.

Kun sanomme, että käsikirja on ”poliittinen”, tarkoitamme, että luvuissa tutkitaan ja löydetään uusia mahdollisuuksia poliittiseen toimintaan ajattelemalla uudelleen sellaisia käsitteitä kuin joukkoistaminen, tekeminen, urbaanit yhteisöt ja kumppanivaltio tai käsitteellistämällä autonomisen tuotannon ristiriitoja. Joskin eri muodoissaan, kaikkia lukuja yhdistää huoli siitä, miten vertaistuotanto kietoutuu poliittisiin kysymyksiin, kuten hierarkkiseen valtaan, kapitalismiin, sukupuoleen ja rotuun. Kehystämällä vertaistuotantoa ”poliittiseksi” tämä käsikirja tarjoaa mahdollisuuden tutkia kriittisesti oletuksia ja ristiriitoja, joihin yhteisöpohjainen ja -suuntautunut vertaistuotanto perustuu, sekä ristiriitoja, jotka sitä elävöittävät; lisäksi se pyrkii siirtymään kritiikin ohi kohti praksista.

The Handbook of Peer Production on jaettu kuuteen osaan. Osa I on lyhin, sillä se koostuu tästä luvusta, jossa me (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) esittelemme tilanteen. Osassa II (luvut 2-6) hahmotellaan keskeiset käsitteet, jotka auttavat ymmärtämään vertaistuotantoa: Vasilis Kostakis palaa kuuluisaan Michel Bauwensin artikkeliin ja määrittelee vertaistuotantohankkeiden ja -ekosysteemien keskeiset elementit eli kieliopin. Benjamin J. Birkinbine määrittelee vertaistuotannon poliittisen talouden, Christian Pentzold hahmottelee vertaistuotannon sosiaalisia normeja ja sääntöjä ja Michael Stevenson käsittelee vertaistuotannon kulttuureja. Päätämme tämän osan tämän teoksen ainoaan uusintapainokseen, Yochai Benklerin ja Helen Nissenbaumin vuonna 2006 julkaistuun artikkeliin Yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta ja hyveestä.

III osassa (luvut 7-11) määritellään vertaistuotannon edellytykset: George Dafermos määrittelee vertaistuotannon profeetat ja puolestapuhujat ja Margie Borschke tutkii hyveellisyyttä, tehokkuutta ja jakamistaloutta. Seuraavaksi Mélanie Dulong de Rosnay analysoi avoimuutta ja lisensointia, ja Sebastian Spaeth ja Sven Niederhöfer keskittyvät käyttäjien motivaatioon vertaistuotannossa. Päätämme tämän osan hankkeiden hallinnan ja laajuuden välistä suhdetta käsittelevään analyysiin Governing for Growth in Scope: Cultivating a Dynamic Understanding of How Peer Production Collectives Evolve, jonka ovat kirjoittaneet Rebecca Karp, Amisha Miller ja Siobhán O’Mahony.

Osassa IV (luvut 12-20) esitellään vertaistuotantokäytäntöjä, kuten Stéphane Couturen kirjoittama Free and Open Source Software, Jutta Haiderin ja Olof Sundinin kirjoittama Wikipedia & Wikis, Collective Cartography: Drones, Countermapping, and Technological Power, jonka on kirjoittanut Adam Fish, ja Peer Learning, jonka ovat kirjoittaneet Panayotis Antoniadis ja Alekos Pantazis. Morgan Meyer analysoi Biohackingia, Yana Boeva ja Peter Troxler esittelevät Makersia ja Pablo Velasco Gonzáles ja Nate Tkacz arvioivat kriittisesti Blockchainia eli vertaistuotantoa ilman takuita. Lopuksi Gwen Shaffer jäljittää yhteisön langattomien verkkojen historiaa ja Nicholas Anastasopoulos Commoning the Urban.

Osassa V (luvut 21-27) kartoitetaan alueita, joilla vertaistuotannon käytännöt ja hankkeet joutuvat konfliktiin sisäisten ja ulkoisten valtarakenteiden kanssa. Mathieu O’Neil ja Sébastien Broca käsittelevät vertaistuotantoa ja sosiaalista muutosta ja Stefania Milan vertaistuotantoa ja kollektiivista toimintaa. Sophie Toupin käsittelee feminististä vertaistuotantoa ja Maitrayee Deka postkoloniaalista vertaistuotantoa. Francesca Musiani arvioi vertaissuunnittelun puutteita, kun taas Kat Braybrooke ja Adrian Smith tutkivat Makerspaces- ja vertaistuotantoa: Mahdollisuuksien, jännitteiden, jälkiautomaation vai vapautumisen tilat? Päätämme tämän osion Alex Pazaitisin ja Wolfgang Drechslerin vertaistuotanto ja valtioteoria -tekstiin Envisioning a Cooperative Partner State.

Luettuaan tämän luettelon kirjoittajista ja luvuista luotamme siihen, että lukijamme ovat kanssamme samaa mieltä siitä, että vertaistuotannon käsikirja on onnistunut ottamaan huomioon vertaistuotannon historian, pyrkimysten, teorioiden ja ristiriitojen monimuotoisuuden. Mutta kun käsitellään tätä aihetta, jonka keskiössä ovat tee-se-itse-arvot, kuten yksilön voimaantuminen, yhteistyö tasavertaisten kesken sekä sitoutuminen ja osallistuminen, tämä ei riitä. Olisi mahdotonta kirjoittaa kattavaa teosta vertaistuotannosta ja olla vaikuttamatta siihen jollakin tavalla. Meidän on mentävä pidemmälle ja yhdistettävä vertaistuotanto edistykselliseen yhteiskunnalliseen ohjelmaan.

VI osassa (luvut 28-30) määritelläänkin muunnokset, jotka edistävät vertaistuotantoa. Making a Case for Peer Production -artikkelissa esitellään haastatteluja, joissa haastateltavina ovat Peter Bloom (Rhizomatica), Mariam Mecky (HarassMap), Ory Okolloh (Ushahidi), Abraham Taherivand (Wikimedia) ja Stefano Zacchiroli (Debian). Artikkelissa What’s Next? Peer Production Studies? hahmottelemme (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) lupaavia uusia tutkimusvaihtoehtoja, jotka koskevat vertaistuotannon vaikutusta tuotannon tehokkuuteen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Pohdimme myös sitä, sopiiko käsikirja ”vertaistuotannon tutkimuksen” alaan, mikä välttämättä edellyttää lyhyttä keskustelua akateemisen julkaisemisen poliittisesta taloudesta. Viimeisessä luvussa Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons sijoitetaan vertaistuotannon osallistavat ja demokraattiset ominaisuudet laajempaan kontekstiin nykyisten poliittisten, terveydellisten ja ekologisten kriisien yhteydessä ja hahmottelee strategisia periaatteita ja poliittisia ehdotuksia, joilla pyritään lisäämään kestävyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

Ensimmäisen vertaistuotannon käsikirjan laatiminen on ollut etuoikeus. Toivomme, että siitä on hyötyä.

Alaviitteet

Yhteisöpohjaisen vertaistuotannon syntyminen 1990-luvun lopulla on seurausta päällekkäisistä historiallisista, sosiaalisista, taloudellisista ja teknologisista tekijöistä, joita ovat muun muassa seuraavat:

(a) Elinor Ostromin määrittelemä yhteisten resurssien perinteinen itsehallinta. Suurin osa Ostromin työstä koski rajallisia luonnonvaroja (kuten joen kalakantoja), joita paikallinen yhteisö hallinnoi. Tällaiset kilpailevat resurssit herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden pitkäaikaiseen säilyttämiseen; sen sijaan digitaaliset yhteisöt herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden tuottamiseen ja rikastuttamiseen (Coriat, 2011);

b) käsitys, jonka mukaan tiedon jakaminen vapaasti, universalismin, epäitsekkyyden, organisoidun skeptisyyden ja kommunismin (myöhemmin muutettu kommunalismiksi) ohella ovat tieteen perustana: ”Tieteellisen eetoksen kommunismi”, kirjoitti Robert Merton, ‘on ristiriidassa sen kanssa, että teknologia määritellään ’yksityisomaisuudeksi’ kapitalistisessa taloudessa” (1942: 275);

(c) vertaisarvioinnin periaate, jonka mukaan oikeellisuus tulee todennäköisemmin esiin, jos väite tai elegantti ratkaisu tekniseen ongelmaan (eli ”hakkerointi”) alistetaan saman pätevyyden omaavien kollegojen yhteisön tarkasteluun;

(d) ainutlaatuisen ristiriitainen historiallinen hetki, jolloin Internet luotiin (1960-luvun loppu): Kylmän sodan aikainen uhka kahden supervallan välisestä ydinkonfliktista johti siihen, että Yhdysvaltain armeija pyysi hajautettua verkkoa, jossa digitaaliset paketit voisivat itsenäisesti kiertää tuhoutuneita solmuja, joten tiedustelu ja valvonta sijaitsivat reuna-alueilla, joissa paketit puretaan ja kootaan uudelleen, eikä keskitetyssä keskuksessa kuten perinteisessä puhelinkeskuksessa (Baran, 1964); Tämä oli myös vastakulttuurin huippuaikaa, jolloin se suhtautui epäluuloisesti perinteisiin auktoriteetteihin ja painotti henkilökohtaista vapautumista. Tämä usko kehittyi myöhemmin erilaisiksi haaroiksi, joista yksi oli ajatus, että henkilökohtaiset tietokoneet edustivat keinoja vapaan viestinnän ja uudenlaisten virtuaaliyhteisöjen luomiseen (Turner, 2006). Internetin tekniset protokollat perustettiin Internet Engineering Task Forcen kaltaisissa organisaatioissa; IETF:n ”hakkerit” olivat vastakulttuurin vaikutteita saaneita tietokoneinsinöörejä ja opiskelijoita, jotka vastustivat hierarkiaa. IETF otti käyttöön ei-autoritaarisen menetelmän, jolla ehdotettiin parannuksia Internet-protokolliin: RFC:t (request for comments) julkaistiin sähköisesti, joten innovaatiot eivät perustuneet auktoriteettien määräämiseen vaan vertaisyhteisöön vetoamiseen (O’Neil, 2009). IETF:n perustamisajatus oli, että auktoriteetin oikeutettu perusta oli itsenäinen tekninen huippuosaaminen: ”Hylkäämme kuninkaat, presidentit ja äänestykset. Uskomme karkeaan konsensukseen ja toimivaan koodiin”, sanoi Internetin pioneeri David Clark (Hoffman & Harris, 2009);

(e) UNIX-tietokonejärjestelmä, jonka pohjalta Minix ja myöhemmin Linux mallinnettiin, on modulaarinen, mikä tarkoittaa, että kunhan yhteisiä protokollia noudatetaan, uusia komponentteja voidaan lisätä itsenäisesti; yleisemmällä tasolla Internet ja Web ovat klassisia esimerkkejä ”kombinatorisesta inno-vaatiosta” (Varian, 2010);

(f) Henkilökohtaisten tietokoneiden yleistyminen kulutustavaroiksi ja sen myötä lisääntyneet omistusoikeudet ohjelmistojen ympärillä 1980-luvulla saivat MIT:n tietojenkäsittelytieteilijän Richard Stallmanin julistamaan, että hän ”kokoaisi riittävän määrän vapaita ohjelmistoja, jotta voisin tulla toimeen ilman mitään ohjelmistoja, jotka eivät ole vapaita” (Stallman, 1985), ja perustamaan GNU-käyttöjärjestelmän, General Public License -lisenssin eli ”copyleftin” ja Free Software Foundationin. Vaikka Stallmanin jatkuva puolustaminen oikeuden puolesta päästä vapaasti käsiksi koodiin ja muokata sitä parantaakseen sitä on osoittautunut inspiraatioksi monille, hän osoitti vuonna 2019 valitettavasti valitettavaa tunteettomuutta seksismiä kohtaan (Musil, 2019);

(g) Internetin yleistyminen 1990-luvun alussa helpotti tietokonekoodin nopeaa maailmanlaajuista levittämistä (postitse lähetettävien levykkeiden vaihtamisen sijasta), mikä johti Linuxin ja 2000-luvulla kirjoitettavan Internetin (”Web 2.0”), kuten wikien, verkkopäiväkirjojen ja sosiaalisten verkostojen, syntyyn.
https://guifi.net/
https://berlin.freifunk.net/
https://briarproject.org/
www.memoryoftheworld.org/
https://libgen.is/
https://monoskop.org/Monoskop
https://preciousplastic.com/

Lähteet

Aaltonen, A., & Lanzara, G. F. (2015). Building governance capability in online social production: Insights from Wikipedia. Organization Studies, 36(12), 1649–1673.

Alderman, J. (2001). Sonic boom: Napster, mp3, and the new pioneers of music. New York, NY: Basic Books.

Arazy, O., Lifshitz‐Assaf, H., & Balila, A. (2019). Neither a bazaar nor a cathedral: The interplay between structure and agency in Wikipedia’s role system. Journal of the Association for Information Science and Technology, 70(1), 3–15.

Auray, N. (2005). Le sens du juste dans un noyau d’experts: Debian et le puritanisme civique. In B. Conein, F. Massit‐Folléa, & S. Proulx (Eds), Internet, une utopie limitée: Nouvelles régulations, nouvelles solidarités (pp. 71–94). Laval, QC: Presses de l’Université Laval.

Baran, P. (1964). On distributed communication. Santa Monica, CA: Rand.

Barbrook, R., & Cameron, A. (1996). The Californian ideology. Science as Culture, 6(1), 44–72.

Barron, A. (2013). Free software production as critical social practice. Economy and Society, 42(4), 597–625.

Bastani, A. (2018). Fully automated luxury communism: A manifesto. New York, NY: Verso.

Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: University of Westminster Press.

Benjamin, R. (2019). Race after technology: Abolitionist tools for the new Jim Code. Cambridge: Polity.

Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or, Linux and “The nature of the firm.” The Yale Law Journal, 112(3), 369–446. kts. https://kapitaali.com/yochai-benkler-coasen-pingviini-eli-linux-ja-yrityksen-luonne/

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Birkinbine, B. (2020). Incorporating the digital commons. Corporate involvement in free and open source software. London: University of Westminster Press.

Bollier, D., & Helfrich, S. (2019). Free, fair, and alive: The insurgent power of the commons. Gabriola Island, BC: New Society.

Boltanski, L., Chiapello, E., & Elliott, G. (trans.) (2005). The new spirit of capitalism. London: Verso.

Bonaccorsi, A., & Rossi, C. (2004). Altruistic individuals, selfish firms? The structure of motivation in open source software. First Monday 9 (1). https://doi.org/10.5210/fm.v9i1.1113

Bowker, G., Baker, K., Millerand, F., & Ribes, D. (2010). Toward information infrastructure studies: Ways of knowing in a networked environment. teoksessa J. Hunsinger et al. (Eds.), International handbook of internet research (pp. 97–117). Dordrecht: Springer.

Broca, S. (2013). Utopie du logiciel libre: du bricolage informatique à la réinvention sociale. Lyon: Le passager clandestin.

Burrell, J. (2012). Invisible users: Youth in the Internet cafés of urban Ghana (Acting with technology). Cambridge, MA: MIT Press.

Bruns, A. (2008). Blogs, Wikipedia, Second Life, and beyond: From production to produsage. New York, NY: Peter Lang.

Cohen, J. (2019). Between truth and power: The legal constructions of informational capitalism. New York, NY: Oxford University Press.

Coleman, E. (2012). Coding freedom: The ethics and aesthetics of hacking. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Coriat, B. (2011). From Natural‐Resource Commons to Knowledge Commons: Common Traits and Differences, LEM Papers Series 2011/16, Laboratory of Economics and Management (LEM), Sant’ Anna School of Advanced Studies, Pisa, Italy.

Dafermos, G. (2012). Authority in peer production: The emergence of governance in the FreeBSD project. Journal of Peer Production, 1, 1–22. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue-1/peer-reviewed-papers/

Dalla Costa, M., & James, S. (1972). The power of women and the subversion of the community. Bristol: Falling Wall Press.

De Angelis, M., & Harvie, D. (2014). The commons. Teoksessa M. Parker, G. Cheney, V. Fournier, & C. Land (Eds.), The Routledge companion to alternative organizations (pp. 280–294). Abingdon: Routledge.

Delfanti, A., & Söderberg, J. (2018). Repurposing the hacker: Three cycles of recuperation in the evolution of hacking and capitalism. Ephemera, 18(3), 457–476.

Descy, D. (2006). The wiki: True web democracy, TechTrends, 50(1), 4–5.

Eghbal, N. (2016). Roads and bridges: The unseen labor behind our digital infrastructure. New York, NY: Ford Foundation.

Euler, J. (2016). Commons‐creating society: On the radical German commons discourse. Review of Radical Political Economics, 48(1), 93–110.

Fisher, E. (2010). Contemporary technology discourse and the legitimation of capitalism. European Journal of Social Theory, 13, 229–252.

Frayssé, O., & O’Neil, M. (2015). Hacked in the USA: Prosumption in the digital age. In M. Frayssé & M. O’Neil (Eds.), Digital labour and prosumer capitalism (pp. 1–20). Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Freeman, J. (1972). The tyranny of structurelessness. The Second Wave. Noudettu http://struggle.ws/hist_texts/structurelessness.html

González‐Barahona, J. M., & Robles, G. (2013). Trends in free, libre, open source software communities: From volunteers to companies. Information Technology, 55(5), 179–180.

Haruvy, E., Prasad, A., & Sethi, S. P. (2003). Harvesting altruism in open‐source software development. Journal of Optimization Theory and Applications, 118, 381–416.

Hoffman, P., & S. Harris. (2009). The Tao of the IETF: a novice’s guide to the Internet Engineering Task Force, RFC 4677, 30 November 2009. Noudettu www.ietf.org/tao.html

Holloway, T., Bozicevic, M., & Börner, K. (2007). Analyzing and visualizing the semantic coverage of Wikipedia and its authors. Complexity, 12(3), 30–40.

James, C. L. R. ([1938]1989). The Black Jacobins: Toussaint l’Ouverture and the San Domingo revolution. New York: Vintage.

Jarrett, K. (2016). Feminism, labour and digital media: The digital housewife. New York: Routledge.

Jarrett, K. (2019). Through the reproductive lens: Labour and struggle at the intersection of culture and economy. Teoksessa D. Chandler & C. Fuchs (toim.), Digital objects digital subjects: Interdisciplinary perspectives on capitalism, labour and politics in the age of big data (pp. 103–116). London: University of Westminster Press.

Jasanoff, S., & Kim, S. (Eds.). (2016). Dreamscapes of modernity: Sociotechnical imaginaries and the fabrication of power. Chicago: University of Chicago Press.

Jørgensen, N. (2007). Developer autonomy in the FreeBSD Open Source project. Journal of Management & Governance, 11(2), 119–128.

Joyce, E. J., Pike, C., & Butler, B. S. (2013). Rules and roles vs. consensus: Self‐governed deliberative mass collaboration bureaucracies. American Behavioral Scientist, 57, 576–594.

Kaufman, A. S. (1969). Human nature and participatory democracy: Ten years later. Teoksessa W. E. Connolly (toim.), The bias of pluralism (pp. 178–200). New York, NY: Atherton Press.

Kelty, C. M. (2008). Two bits: The cultural significance of free software. Durham, NC: Duke University Press.

Konieczny, P. (2010). Adhocratic governance in the Internet age: A case of Wikipedia, Journal of Information Technology & Politics, 7(4), 263–283.

Kreiss D., Finn, M., & Turner, F. (2011). The limits of peer production: Some reminders from Max Weber for the network society. New Media & Society, 13, 243–259.

Larkin, B. (2013). The politics and poetics of infrastructure. Annual Review of Anthropology, 42(1), 327–343.

Lee, G., & Cole, R. (2003). From a firm‐based to a community‐based model of knowledge creation: The case of the Linux kernel development. Organization Science, 14(6), 633–649.

Lerner J., & Tirole, J. (2002). Some simple economics of open source. The Journal of Industrial Economics, 50(2), 197–234.

Lessig, L. (2008). Remix: Making art and commerce thrive in the hybrid economy, New York, NY: Penguin.

Levy, S. ([1984]2010). Hackers: Heroes of the computer revolution. Newton: O’Reilly Media.

Lund, A., & Zukerfeld, M. (2020). Corporate capitalism’s use of openness. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Mansell, R., & Berdou, E. (2010). Political economy, the Internet and FL/OSS development. Teoksessa J. Hunsinger, M. Allen, & L. Klastrup (toim.), International handbook of internet research (pp. 341–362). Dordrecht: Springer.

Mason, P. (2015). Postcapitalism: A guide to our future. London: Allen Lane.

Meretz, S. (2012). Ten patterns developed by the Oekonux movement. Journal of Peer Production, 1. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue‐1/debate‐societal‐transformation/ten‐patterns‐developed‐by‐the‐oekonux‐project/

Merton, R. K. (1942). The normative structure of science. Teoksessa R. K. Merton, The sociology of science: Theoretical and empirical investigations (pp. 267–280). Chicago: University of Chicago Press.

Mindel, V., Mathiassen, L., & Rai, A. (2018). The sustainability of polycentric information commons. MIS Quarterly, 42(2), 607–632.

Musil, S. (2019, September 16). Computer scientist Richard Stallman resigns from MIT after Jeffrey Epstein comments. CNET. Noudettu https://www.cnet.com/news/computer-scientist-richard-stallman-resigns-from-mit-after-jeffrey-epstein-comments/

Noble, S. (2018). Algorithms of oppression: How search engines reinforce racism. New York: New York University Press.

O’Mahony, S., & Ferraro, F. (2007). The emergence of governance in an open source community. Academy of Management Journal, 50, 1079–1106.

O’Neil, M. (2009). Cyberchiefs. Autonomy and authority in online tribes. London: Pluto Press.

O’Neil, M. (2014). Hacking Weber: Legitimacy, critique and trust in peer production. Information, Communication & Society, 17(7), 872–888.

O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12), 1627–1647.

O’Neil, M., Muselli, L., Raissi, M., & Zacchiroli, S. (2020a). “Open source has won and lost the war”: Justifying commercial‐communal hybridization in a FOSS project. New Media & Society. https://doi.org/10.1177/1461444820907022.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., & Zacchiroli, S. (2020b). Mapping open source capitalism: The firm‐volunteer project co‐production network and its media representation. ASA Annual Meeting, San Francisco, CA.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., Pailler, F., & Zacchiroli, S. (2020c). Firm discourses and digital infrastructure projects. AOIR, Dublin.

Pentzold, C. (2018). Grounding peer production in practice: Editorial routines and everyday engagement in the “free encyclopedia anyone can edit.” Communication, Culture and Critique, 11(3), 455–474.

Reagle, J. (2005). A case of mutual aid: Wikipedia, politeness, and perspective taking, Wikimania 2005, Frankfurt, Germany. Duality of Peer Production 17

Riehle, D., Riemer, P., Kolassa, C., & Schmidt, M. (2014). Paid vs. volunteer work in open source. 47th Hawaii International Conference on System Sciences (HICSS). Waikoloa, HI (pp. 3286–3295). doi:10.1109/ HICSS.2014.407.

Robinson, C. J. ([1980] 2000). Black Marxism: The making of the Black radical tradition. Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press.

Rothschild‐Whitt, J. (1979). The collectivist organization: An alternative to rational–bureaucratic models. American Sociological Review, 44, 509–527.

Schöpf, S. (2015). The commodification of the couch: A dialectical analysis of hospitality exchange platforms. tripleC, 13(1), 11–34.

Söderberg, J., & O’Neil, M. (2014). Introduction. Teoksessa J. Soderbergh & Maxigas (Eds.), Book of peer production (pp. 2–3). Göteborg: NSU Press. Noudettu http://peerproduction.net/projects/books/book‐of‐peer‐production/

Spek, S., Postma, E., & van den Herik, J. (2006). Wikipedia: Organisation from a bottom‐up approach, WikiSym 2006, Odense, Denmark (August).

Srnicek, N., & Williams, A. (2016). Inventing the future: Postcapitalism and a world without work. London: Verso.

Stallman, R. M. (1985). The GNU manifesto. Noudettu www.gnu.org/gnu/manifesto.en.html

Terranova, T. (2000). Free labor: Producing culture for the digital economy. Social Text, 18(2), 33–58.

Turner, F. (2006). From counterculture to cyberculture. Stewart Brand, the Whole Earth Network, and the rise of digital utopianism. Chicago: University of Chicago Press.

van Dijck, J. (2013). The culture of connectivity: A critical history of social media. Oxford: Oxford University Press.

Varian, H. (2010). Computer mediated transactions. American Economic Review: Papers & Proceedings, 100, 1–10.

Verrips, J., & Meyer, B. (2001). Kwaku’s car: The struggles and stories of a Ghanaian long‐distance taxi driver. Teoksessa D. Miller (toim.), Car cultures (pp. 153–184). Oxford: Berg.

Wark, M. (2004). A hacker manifesto. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Weber, M. (1947). The theory of social and economic organization. New York, NY: Free Press.

Lähde: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/book/10.1002/9781119537151

Kolme tapaa rakentaa resurssipohjainen talous

admin — Thu, 15 May 2025 11:11:22 +0000

Voimmeko kuvitella talouden, joka ei perustuisi keskitettyyn suunnitteluun ja markkinamekanismiin? Olisiko se mahdollista?

Michel Bauwensin luento ZDAYssa Quitossa 2014:

Historiassa on tehty kaksi epäonnistunutta yritystä luoda resurssipohjainen talous. Kuten useimmat teistä varmaan tietävät, Internetiä ei keksitty Yhdysvalloissa, vaan venäläiset keksivät sen 10-15 vuotta aiemmin. Siitä on olemassa hieno kirja nimeltä Red Plenty. Periaatteessa neuvostoliittolaisilla oli keskusjohtoinen suunnittelu ja paljon byrokraattisia ongelmia, eikä se toiminut kovin hyvin, joten he yrittivät luoda Internetin talouden koordinointia varten, mutta valitettavasti neuvostoliittolaiset huomasivat, että tämä Internet oli yhteensopimaton byrokratian kanssa, ja he vetivät pistokkeen irti, he todella tuhosivat sen, mikä puolestaan merkitsi neuvostojärjestelmän itsemurhaa.

Toisen kerran sitä kokeiltiin Chilessä vuonna 1973, ei kovin kaukana täältä. Hankkeen nimi oli Cybersyn. Kuorma-autoyhtiöiden omistajat ryhtyivät lakkoon Allenden hallitusta vastaan, ja Allende kutsui paikalle Stafford Beerin, joka oli yksi kompleksisuusteorian ja elinkelpoisten järjestelmien lähestymistavan perustajista. Beer kehitti Allendelle tuotannon ja kuljetusten keskinäisen koordinointijärjestelmän, jota kutsuttiin Cybersyniksi.

Tämä hanke todella toimi, sillä vain 25 prosenttia kuljetusajoneuvoista, lähinnä paloautoja, ambulansseja…. Allende pystyi saamaan saman määrän tavarankuljetuksia aikaan tällä kyberneettisellä koordinointijärjestelmällä ilman tietokoneita. Kun Pinochet teki vallankaappauksen, hän lähetti lentokoneensa pommittamaan, mutta ei presidentin palatsia, vaan ensin hän pommitti kyberkeskusta.

Nyt, kolmannen kerran, sitä kokeillaan täällä Ecuadorissa FLOK-projektissa, mutta älkää kertoko hallitukselle, koska he eivät vielä tiedä siitä. Nyt haluan siis tehdä ehdotuksen siitä, miten voisimme käyttää keskinäistä koordinointijärjestelmää tavaroiden ja palveluiden tuotannossa ja miten se voisi toimia.

On tärkeää ymmärtää, että meillä on jo nyt resurssipohjainen talous aineetonta tuotantoa varten, aineettomien tuotteiden tuotantoa varten. Meillä on jo resurssipohjainen talous, ja se on vapaiden ohjelmistojen, avoimen suunnittelun ja avoimen laitteiston talous, jossa on palkattomien tai palkallisten osallistujien yhteisö, jotka päättävät omien taitojensa ja energiansa avulla antaa panoksensa yhteiseen tieto-, ohjelmisto- tai suunnitteluvarantoon.

Yhdysvalloissa The Fair Use Economy -nimisessä tutkimuksessa arvioidaan, että avoimen tiedon ympärille rakentuva talous on kuudesosa bruttokansantuotteesta ja että 70 miljoonaa työntekijää saa palkkaa enimmäkseen markkinoilta, mutta he tekevät työtä, joka perustuu avoimen tiedon saatavuuteen, jota tuotetaan omatoimisen järjestelmän avulla.

Tässä taloudessa on kolme osaa. Ensimmäinen on rahoittajien yhteisö. Toinen on FLOSS-yhteisöt, jotka ovat syntyneet, koska nämä yhteisöt työskentelevät saman kohteen parissa: universaalin tietosanakirjan luominen, vaihtoehtoisen käyttöjärjestelmän luominen, Arduino-emolevyn luominen. Ihmiset luovat omia demokraattisia organisaatioitaan, jotka mahdollistavat ja vahvistavat yhteistoiminnallista infrastruktuuria. Järjestelmän kolmas osa on niin sanottu yrittäjäkoalitio, eli kaikki markkinoilla toimivat yksiköt, jotka luovat arvoa yhteisen tietovarannon pohjalta.

Yksinkertaistaen hieman:

Meillä on yhteisvaurauden kierto: vapaat panokset, osallistavat prosessit, yhteisvauraussuuntautuneet tuotokset. Tämän rinnalla meillä on pääoman kierto. Paradoksaalista on se, että meillä ei ole uusintamista yhteisvaurauden piirissä, koska jos haluamme ansaita elantomme, meidän on löydettävä työtä pääoman piiristä. Tämä on nykypäivän keskeinen ongelma, mutta uskon, että voimme ratkaista tämän ongelman kahdella tai kolmella hakkeroinnilla.

Vapaiden ohjelmistojen käyttämät lisenssit ovat kommunismia suosivia lisenssejä, ja tämä on paradoksaalista: mitä kommunismia suosivampi lisenssi, sitä kapitalistisempi käytäntö, koska monikansalliset yritykset voivat käyttää avointa tietoa ilman vastavuoroisuutta, joten ehdotan ensimmäisenä keinona kommunismia suosivien lisenssien käyttämistä vastavuoroisuuden periaatteen mukaisesti. Jos siis monikansallinen yritys vain ottaa tiedon käyttöönsä antamatta mitään takaisin, sitä pyydetään antamaan jotain takaisin, esimerkiksi tuloja. Toinen hakkerointi: miksi ette loisi ohjelmistokehittäjänä tai avoimen designin tai open source -koneiden luojana omaa osuustoiminnallista yritystä? Näin lisäarvo ei menisi pääomalle, vaan suoraan yhteisön työntekijöille.

Kolmas hakkerointi: avoin kirjanpito ja avoimet toimitusketjut. Avoimen lähdekoodin maailma toimii jo nyt sillä mitä kutsumme stigmergiaksi, se on sosiaalisten hyönteisten kieli, joten jos haluan kirjoittaa wikipediaan, katson, ettei aiheesta ole artikkelia, jonka hallitsisin, ja sanon: ”Voin kirjoittaa tämän artikkelin”, ja jos huomaat, että siinä on virhe, voit muuttaa sen, se on toinen signaali, joten meillä on valtava vapaiden ohjelmistojen, avoimen suunnittelun ja avoimen laitteiston järjestelmä, joka toimii stigmergian avulla.

Tässä meillä on siis mekanismi fyysisen tuotannon keskinäistä koordinointia varten, joka syntyy yhteisvaurausperusteisesta vertaistuotannosta orgaanisesti, emergenttinä käyttäytymisenä. Toisin sanoen meillä on nyt mahdollisuus siirtää aineettomassa tuotannossa jo olemassa oleva keskinäinen koordinointi fyysiseen tuotantoon.

Toisin sanoen meillä on mahdollisuus siirtyä maailmaan, poliittiseen talouteen ja yhteiskuntaan, jossa vertaisdynamiikasta tulee tulevan maailman arvonluonnin ja -jakelun ydin.

Katso Michel Bauwensin koko esitys Zeitgeist Day 2014 -tapahtumassa Quitossa:

Lähde: https://blog.thezeitgeistmovement.com/es/blog/andr-s-delgado/el-tercer-intento-de-una-econom-basada-en-recursos

Yhteistekemisen mallit: Johdatus mallien kanssa työskentelyyn

admin — Wed, 01 Jan 2025 11:11:15 +0000

kirjan Patterns of Commoning ensimmäinen luku, kirjoittaja: Helmut Leitner

Elokuun 6. päivänä 2000 törmäsin koruttomaan verkkosivustoon, jossa oli arvokasta tietoa ja mielenkiintoisia keskusteluja. Jokaisella sivulla oli muokkauspainike, jonka avulla pääsin osallistujaksi ja kirjoittajaksi samoilla oikeuksilla kuin muutkin. Se oli uutta ja riemastuttavaa, kuin olisi saanut odottamattoman lahjan. En tiennyt, että kyseessä oli ensimmäinen wiki-prototyyppi, jonka kehittyneempi versio sai maailmanlaajuisen tunnustuksen Wikipediana muutamaa vuotta myöhemmin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että vuonna 2001 olisin yksi ensimmäisistä saksankielisistä, jotka rekisteröityivät ja osallistuivat. Sain tietää, että tämä prototyyppi Wiki Wiki Web oli keksitty, jotta ihmiset voisivat yhdessä kerätä ja kehittää ohjelmistomalleja, ja että Portland Pattern Repository -nimisenä se oli osaltaan mullistamassa ohjelmistokehitystä koskevaa ajattelua. Tuolloin en voinut mitenkään tietää, että olisin mukana järjestämässä ensimmäistä Wiki-konferenssia WIKISYM, että kirjoittaisin myöhemmin kirjan mallien teoriasta ja että tämä ja monet muut tapahtumat muuttaisivat ja vaikuttaisivat pysyvästi ajatteluuni — erityisesti yhteisöön ja yhteiskuntaan.

Tässä luvussa ei voida kertoa tätä tarinaa, vaan siinä käsitellään tärkeitä näkökohtia, joiden avulla yhteisistä hyödykkeistä kiinnostuneet ihmiset (yhteisvaurausliikkeeseen osallistujat) voivat tutustua mallien käsitteeseen. Mallien avulla ihmiset voivat helpommin kommunikoida yhteisiä ajatuksia monimutkaisista suhteista ja yhdistää saumattomasti teoreettisen tutkimuksen ja sen käytännön soveltamisen.

Vuonna 1977 arkkitehti ja epäsovinnainen ajattelija Christopher Alexander julkaisi kirjan A Pattern Language, josta tuli tietokirjallisuuden bestseller englanninkielisessä maailmassa (Alexander et al. 1977). Kirjassa kuvataan tärkeitä arkkitehtonisia rakenteita. Vaikka toinen teos The Timeless Way of Building muodostaa kokonaisuuden ensimmäisen teoksen kanssa, sillä oli paljon pienempi yleisö (Alexander 1979). Siinä kuvataan universaaleja suunnitteluprosesseja. Nämä kaksi kirjaa käsittelevät yhdessä huippulaadukasta suunnittelua suurissa ja pienissä mittakaavoissa, ja niiden tavoitteena on luoda eläviä kaupunkeja, eläviä alueita ja elämää tukevaa arkkitehtuuria.

Tavoitteena on, että kaikki ihmiset tuntevat olevansa täynnä elämää ja voivat elää hyvin ja vapaasti. Tämä edellyttää heidän osallistumistaan suunnitteluprosessiin ja arkkitehtuuria koskevien päätösten tekemiseen. Teoriaansa kehittäessään Alexander tutki arkkitehtuurihistoriaa kokonaisuudessaan ja osoitti omissa projekteissaan, että tällainen käytäntö on mahdollista. Hänen työnsä hylkää valtavirta-arkkitehtuurin, joka yleensä noudattaa kapitalistisen rakennusteollisuuden sääntöjä, ja askel askeleelta hän tarjoaa vaihtoehtoisen ohjelman rakennuspalikoita ja yhdistäviä palasia.

Näiden ajatusten siirtäminen arkkitehtonisista rakenteista muihin rakenteisiin omissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa ympäristöissään oli monille lukijoille mielekästä. Tämä johti uudistushenkisiin lähestymistapoihin suunnittelua ja päätöksentekoa varten kaikenlaisilla aloilla: demokratia, koulutusjärjestelmä, organisaatiosuunnittelu, terveydenhuoltojärjestelmä ja henkilökohtainen kehitys. Missä tahansa jotain suunnitellaan tai muotoillaan, siellä tuntuu uskottavalta soveltaa Alexanderin ajattelutapoja. Lähes jokaisella yhteiskunnan alalla ihmisillä on tunne, että tarvitaan muutosta kohti yhteisöllisempää rationaalisuutta ja osallistumista. Kesällä 2015, tämän kirjan painoon mennessä, kansainvälinen konferenssi ”PURsuit of Pattern Languages for SOcietal Change” (PURPLSOC) kutsui ensimmäistä kertaa koolle kaikkien tieteenalojen tutkijoita pohtimaan yhteiskunnan muutokseen liittyviä malleja (PURPLSOC 2014).

Kalifornian maineikkaan Berkeleyn yliopiston professorina Alexander teki vuosikymmeniä tutkimusta, työskenteli arkkitehtina ja kirjoitti kymmeniä kirjoja. Tässä yhteydessä on syytä mainita erityisesti hänen viimeinen neliosainen pääteoksensa The Nature of Order (Alexander 2002), jossa yhdistetään biologisten järjestelmien tutkimus ja löydetään kauaskantoisia yhtäläisyyksiä luonnon ja kulttuurin rakenteiden ja prosessien välillä.¹

Tässä vaiheessa lukua, joka on käännös saksasta, sekä kääntäjä että kirjoittaja haluaisivat kertoa lukijoille englannin kielen ongelmasta. Alexanderin tutkimus sai hänet ymmärtämään monimutkaiset järjestelmät — kuten kaupungit ja taide- ja kulttuuriteokset — elävinä järjestelminä, jotka kasvavat ja kehittyvät biologisten organismien ja biosfäärien tavoin. Molemmat järjestelmätyypit, biologiset elävät järjestelmät ja ei-biologiset kompleksiset järjestelmät sekä näiden kahden yhdistelmät, noudattavat samoja periaatteita.

Koska Alexanderilla ei ollut englanninkielistä sanaa tällaisten elävien järjestelmien laadulle yleisessä merkityksessä, hän kirjoitti ”laadusta ilman nimeä”, mikä antoi hänen teksteilleen hieman mystisen sävyn. Muut kirjoittajat lyhensivät tämän lyhenteeksi QWAN. Tämä laatu on keskeinen, koska suunnittelijan tulisi optimoida se. Alexander yritti määritellä tätä laatua kahdellakymmenellä sivulla The Timeless Way of Building -teoksessa käyttäen sanoja kuten elävä, kokonainen, mukava, vapaa, tarkka, egoton, ikuinen, ei pelkästään kauneus, ei vain tarkoituksenmukaisuus ja hieman katkera. Myöhemmissä kirjoissa hän käytti sen sijaan sanaa kokonaisvaltaisuus.

Toiset kirjoittajat puhuvat järjestelmistä, jotka ovat eloisia, elinvoimaisia tai elämää ylläpitäviä, tai viittaavat niiden elinvoimaisuuteen tai eloisuuteen. Nämä korvikkeet eivät koskaan toimi täysin: lukijoiden on rakennettava käsite mielessään ilman, että heillä on yhtään vastaavaa sanaa. Tämä on useimmille vaikeaa, ainakin alussa. Kummallista kyllä, tätä ongelmaa ei ole saksan kielessä, koska siinä on adjektiivi lebendig ei-biologisessa merkityksessä, joka sopii täsmälleen Alexanderin käsitteisiin. Saksaksi puhutaan ”einen lebendigen Unterricht” (eläväinen/elävä opetus) tai ”die Lebendigkeit einer Geschichte” (tarinan kokonaisvaltaisuus/eläväisyys/voima). Siksi Christopher Alexanderin perinteeseen kuuluvaa monimutkaisten elävien järjestelmien teoriaa on paljon helpompi ymmärtää, opettaa ja kirjoittaa saksaksi. Seuraavassa tekstissä tällaiset rajaavat sanat on kursivoitu, jotta lukijat ymmärtäisivät, että ne viittaavat yhteiseen yleiskäsitteeseen.

Mutta takaisin tarinaan. A Pattern Language -teoksessa Alexander kuvaa arkkitehtuurin perustavanlaatuisia tietomoduuleja ja viisauksia. Kirjan 1 171 sivua esittelee 253 ongelmanratkaisukykyä edistävää, uudelleenkäytettävää käsitettä, joita hän kutsuu malleiksi, joista kunkin esittely kirjassa vie noin 3-6 sivua. Näitä malleja kutsutaan toisinaan designmalleiksi, erityisesti ohjelmistokehityksen alalla, ja ne kuvaavat asiantuntijatietoa maallikoiden ja opiskelijoiden ymmärrettävässä muodossa. Mallien kuvaukset noudattavat samaa muotoa. Kutakin voidaan lukea ja ymmärtää sellaisenaan, ja sitä voidaan käyttää ikään kuin rakennuspalikkana hyvin erilaisten projektien ja prosessien oppimisessa ja suunnittelussa. Voimme valita ne mallit, jotka ovat meille tärkeitä tietyllä hetkellä, aivan kuten otamme yksittäisiä työkaluja työkalupakista. Alexander antaa jokaiselle meistä mahdollisuuden kulkea omaa oppimispolkuaan tämän tietopaketin läpi, samaan tapaan kuin käytämme keittokirjaa tai tietosanakirjaa. Aivan kuten tietosanakirjan sanat saavuttavat ilmaisuvoimansa vasta sääntöihin perustuvien suhteidensa kudelmassa ja muuttuvat siten kieleksi, niin yksittäisistä malleista tulee mallikieli, suunnittelun ideoiden ilmaisuväline, vasta muiden kuvioiden ja niiden toiminnallisten suhteiden kudelmassa (kuva 1).

Kuva 1: Mallikieli verkostona.

Käytännössä useimmat projektit ovat väistämättä ”keskeneräisiä töitä”, joten on helpointa puhua ”X:n malleista (esim. X=yhteistekeminen)”, jotta voidaan yksilöidä kokoelma jatkuvasti parempaan laatuun tähtääviä malleja. Ajan myötä mallien kattavuus ja niiden kuvausten laatu paranevat, kunnes mallien kokoelma todella ansaitsee nimityksen ”mallikieli”. Silloin se on kuin työkalupakki, jossa on kaikki tarvittava. Termejä ”mallikokoelma” ja ”mallikieli” käytetään kuitenkin usein kritiikittömästi ja käytännössä synonyymisesti.

Mallien kuvauksista mallikieleksi

Mallikokoelman yksittäisten mallien kuvaukset noudattavat tiettyä pääpiirteittäistä mallia, josta tulee siten kuvausten standardi, jota kaikki kyseisen mallikokoelman parissa työskentelevät soveltavat. Muut tutkijaryhmät ottavat usein käyttöön tällaisia hahmotelmia, mutta joskus niitä muutetaan, kun alkuperäinen ryhmä soveltaa niitä; näin voi syntyä uusi standardi.

Alexander valitsi yhden formaatin arkkitehtuuria varten, Kent Beck toisen ohjelmointia varten, Rob Hopkins kolmannen siirtymäprosesseja varten jne. (kuva 2). Jonkun, joka kehittää mallikielen, on hahmotettava tiettyjä näkökohtia kuvausta varten ja sitten pidettävä kiinni valitusta mallista. Tarvittaessa sitä on aina mahdollista laajentaa ja muuttaa. Tärkeää on, että jokaisella tiedolla on tarkka paikkansa ja että eri näkökohtia ei sekoiteta lausumia johdettaessa. Tämä helpottaa yksilöiden ja ryhmien yhteistyötä sekä tietyllä alalla että eri tieteenalojen ja aiheiden välillä.

Kuva 2: Esimerkkejä mallikuvauksista.

Mallikokoelmat ovat perusta kaikkien osapuolten väliselle vuoropuhelulle. Maailmaamme voidaan ymmärtää ikään kuin se olisi kietoutunut yhteen tietoisten ja tiedostamattomien mallien avulla, jolloin jokainen malli on yhteydessä toisiin mallleihin. Muutokset maailmassamme näkyvät uusien mallien syntymisenä tai olemassa olevien mallien muuttumisena. Kaikki suunnittelumallit muodostavat kokonaisuutena ihmiskunnan kulttuuriperinnön, joka voi kuulua vain meille kaikille yhdessä. Mallien kuvaaminen on eräänlainen tapa jakaa tätä perintöä muiden kanssa ja tuoda se kaikkien ihmisten saataville heidän omassa elämässään ja ympäristössään. Mallimerkinnät ovat välineitä, joiden avulla voi osallistua päätöksentekoon sekä osallistua maailman jatkuvaan parantamiseen yhteisessä, luovassa, yhteistyöhön perustuvassa ja yhteisymmärrykseen perustuvassa prosessissa. Meidän on kuitenkin vielä ryhdyttävä tekemään sitä järkevästi ja laajemmassa mittakaavassa.

Christopher Alexander tuli hyvin tunnetuksi lukijoilleen ja seuraajilleen. Hän osoitti sekä teoreettisesti että käytännöllisesti, miten ihmiset voivat yhdessä suunnitella osia maailmasta elämää tukevalla tavalla ja hylätä liikevoiton optimoinnin päämääränä, minkä vuoksi häntä pidetään arkkitehtuurin moraalisena auktoriteettina. Silti vain harvat yksittäiset arkkitehdit ovat kyenneet vapautumaan rakennusalan kapitalistisista säännöistä. Rakennusteollisuus kokonaisuutena on edelleen kapitalistisen taloudellisen logiikan tiukkojen sääntöjen vanki ja siten törmäyskurssilla sellaisen maailman todellisuuden kanssa, jota ei voi riistää rajattomasti. Se pahentaa nykypäivän ongelmia: ympäristön tuhoutumista, luonnonvarojen liikakäyttöä ja ilmastonmuutosta, vain muutamia mainitakseni. Toisin sanoen toivottua arkkitehtuurin vallankumousta ei ole vielä tapahtunut, mutta lähestymistapa — päästä elämää ylläpitäviin rakenteisiin osallistavan suunnittelun avulla — on tällä välin osoittautunut hedelmälliseksi monilla muillakin aloilla kuin arkkitehtuurissa.

Kuva 3: Vaikuttavan kirjan “A Pattern Language” ilmestymisen jälkeen julkaistuja teoksia.

Mallitutkimuksesta design-prosessiin

Eri tieteenaloilla on julkaistu satoja kirjoja malleista (kuva 3). Myös opinnäytetöitä ja väitöskirjoja sekä tieteellisiä artikkeleita julkaistaan yhä enemmän. Joissakin yliopistoissa opetetaan ohjelmistokehityksessä mallien avulla työskentelyä, ja siitä on tullut valtavirtaa. Yksi osoitus malliajattelun merkityksestä on Wikipedia, jota ei olisi olemassa ilman Christopher Alexanderia ja hänen mallien teoriaansa, kuten edellä johdannossa hahmotettiin.

Polku malleihin muodostuu siitä, että lähdetään liikkeelle käytännön kokemuksesta ja käytetään sitä perustana hyödyllisen kokemustiedon laatimiselle yhteisessä prosessissa sekä sen pohtimiselle, jalostamiselle ja syventämiselle teoriaan viitaten. Kun mallit ovat olemassa teksti- ja tietokokoelmana, jota kutsutaan myös tietovarastoksi, niitä voidaan työstää ja valmistella käytännön työhön eri tavoin (kuva 4).

Figure 4: U-muotoinen työnkulkumalli tutkimus- ja julkaisumalleille, mallikokoelmille ja mallikielille.

Lopputulos ei välttämättä ole kirja. Myös kevyemmät muodot voivat olla sopivia, kun halutaan tehdä mallitietoa tunnetuksi ja auttaa sen vaikuttavuutta: esitteet, verkkosivut tai pinot seminaarikortteja. Jälkimmäiset ovat suosittuja erityisesti työpajoissa, koska niitä voidaan käyttää joustavasti auttamaan ihmisiä puhumaan kokemuksista, ideoista ja käsitteistä sekä soveltamaan opittua käytäntöön. Kuvassa 5 näkyy ryhmä opiskelijoita Keion yliopistossa Tokiossa laatimassa ”esitysmalleja” oppitunnin aikana (Iba 2012).

Figure 5: Malleja kehittelevä opiskelijaryhmä. kuva: Takashi Iba.

Kuviot ovat vain yksi puoli Alexanderin lähestymistavasta, vaikkakin se, joka havaitaan ja josta keskustellaan intensiivisimmin. Lisäksi Alexander esitti kehämäisen mallin (Alexander 1979) ideaalisesta ja tyypillisestä luovasta prosessista, jonka voidaan kuvitella muodostavan perustan jokaiselle suunnittelutapaukselle (ks. kuva 6).

Kuva 6: Ideaali-tyypillinen luovan syklin malli.

Se koostuu kuudesta sektorista. Sektorilla 1 järjestelmä hahmotetaan kokonaisvaltaisesti, sektorilla 2 etsitään kohta, josta lähdetään seuraavaan kehitysvaiheeseen, sektorilla 3 valitaan malli asiaankuuluvasta mallikielestä, joka sektorilla 4 sovitetaan käsillä olevaan konkreettiseen ongelmatilanteeseen, sektorilla 5 testataan, onnistuuko tai epäonnistuuko juuri kehitetty järjestelmätilanne, ja lopuksi sektorilla G muutos — lopputulos — joko hyväksytään tai kumotaan. Tämän jälkeen luova sykli alkaa uudelleen.

Alexanderin etiikka — Design-etiikka

Tämän luovan kehän, joka on ideaalinen ja tyypillinen malli, on perustuttava eettisiin periaatteisiin, jotta se toimisi ja tuottaisi hedelmää kaikille (kuva 7). Muuten se on vain arvoton ja arvoton mekanismi, jota voidaan käyttää väärin kuten mitä tahansa työkalua.

Ensimmäinen vaatimus: Onnistunut suunnittelu edellyttää kokonaisvaltaista käsitystä järjestelmästä ja sen mahdollisuuksista. Tämä voi onnistua vain, jos perehdytään tilanteen erityispiirteisiin paikan päällä sekä ihmisiin, joita asia koskee, ja heidän tarpeisiinsa; ja mikä tärkeintä: myös ihmiset, joita asia koskee, olisi parasta ottaa mukaan suunnitteluprosessiin. Alexander oli siis osallistavan rakentamisen ja suunnittelun varhainen edustaja. Hän ei kuitenkaan kannattanut sitä moralistina, vaan hänen perusteensa oli suunnittelijoiden empiirinen oivallus: optimaalinen suunnittelu on mahdollista vain osallistumisen avulla. Valtiomme, demokratiamme, yhteisömme, koulumme, yliopistomme, järjestömme jne. ovat kestäviä vain siinä määrin kuin ne toteuttavat tätä ajatusta — avautumalla ihmisille, heidän sitoutumiselleen ja luovuudelleen. Tämä teoreettisesti perusteltu avoimuus on syy siihen, miksi avoin lähdekoodi, avoin tieto ja avoin kaikki menestyvät. Yksi syy avoimen Wikipedian menestykseen oli Alexanderin vaiheittaisen parantamisen ja osallistumisen avoimuuden periaatteiden tarkoituksellinen soveltaminen. Wikipediaa edeltänyt suljettu hanke Nupedia, jonka konsepti perustui asiantuntijoiden kirjoittamiin artikkeleihin, oli aiemmin epäonnistunut toivottomasti.

Toiseksi, kuten edellä mainittiin, kuviot ovat yhteistä kulttuuriperintöämme. Jokainen ihminen ammentaa tästä ikivanhasta lähteestä, olipa hän siitä tietoinen tai ei. Sillä, käytetäänkö malleja nimenomaisesti vai epäsuorasti, ei ole merkitystä. Antamalla osaamista kuvioiden käyttöön, kuvioiden ja kuviokielten eksplisiittiset kuvaukset yksinkertaisesti antavat ihmisille mahdollisuuden parantaa itseorganisoitumistaan ja luovuuttaan.

Kolmanneksi, järjestelmää muuttavan muutoksen arviointi vaiheessa 5 kohdistuu järjestelmän elinvoimaisuuteen. Elinvoimaisuus on arvo, johon järjestelmän parannusten etsiminen, mallien valinta ja mukauttaminen sekä kaikkia muutoksia koskevat lopulliset päätökset perustuvat. Oikein ymmärrettynä tämä elinvoimaisuuden käsite sisältää sellaiset käsitteet kuin kestävyys, elämän tukeminen ja joustavuus ja pyöristää niitä.

Neljänneksi tämä suunnitteluteoria johtaa siihen, että ihmiset ja elämä kokonaisuudessaan asetetaan etusijalle tehokkuuden ja voiton maksimoinnin sijaan. Tämä mahdollistaa luovan imperatiivin muotoilun: ”Suunnittele ja toimi aina niin, että ihmiset ja elämä ovat etusijalla yksilöllisiin etuihin ja liikevoittoon nähden.” Lyhyesti sanottuna: ”Suunnittele ihmisiä, älä liikevoittoa varten.”

Kuva 7: Luovan syklin eettiset aspektit.

Alexander avasi järjestelmällisesti luovan alan kaikille ihmisille; hän vaati, että kaikille, joita asia koski, annettaisiin tietoa ja heidät vapautettaisiin, jotta he voisivat osallistua maailman suunnitteluun. Viesti: ”Jokainen on suunnittelija.”

Paradigmaattinen yleiskuva

Pysähdyn tähän ja teen visuaalisen yhteenvedon siitä, mitä tähän mennessä on esitetty. Mallitutkimus voi olla paljon muutakin kuin ongelmanratkaisumallien ja niitä vastaavien mallikielten laatimista. Seuraava pyramidi (kuva 8) havainnollistaa sovellusalueita.

Jokainen taso rakentuu alemman tason päälle, mutta ei välttämättä edellytä siirtymistä seuraavalle, korkeammalle tasolle. Esimerkiksi ohjelmistokehittäjät ovat tällä hetkellä tyytyväisiä tasoon 2, kun taas esimerkiksi pedagogiikan alalla tason 4 eettiset aiheet kiinnostavat erityisesti. Kullakin soveltamisalalla on yhteisten piirteiden lisäksi omat erityispiirteensä.

Kuva 8: Nelikerroksinen mallitutkimuksen pyramidi.

Mallit ja yhteismaaliike

Tulevaisuudessa yhteismaaliikkeen on kehityttävä siten, että liikkeessä ja sen toimijoissa elävän tiedon mobilisointia ja levittämistä on jatkettava. Tilanne vaikuttaa monimutkaiselta erityisesti siksi, että yhteisvaurausprojektien historialliset ja nykyiset ilmenemismuodot ovat moninaisia kaikissa kulttuureissa. On haasteellista tunnistaa peruskäsitteitä — ihanteellisia ja tyypillisiä malleja kaikille yhteismaaprojekteille — kaikessa tässä monimuotoisuudessa. Aivan kuin tämä ei olisi jo tarpeeksi monimutkaista, on vielä lisätehtävänä käsittää nykyelämän tärkeät ongelmat — esimerkiksi ilmastonsuojelu — yhteisöprojekteina ja löytää ratkaisuja tätä kautta.

Tilanne on kyllä monimutkainen, mutta tarvittavat käsitteet ja menetelmät ovat käytettävissä. Parhaillaan tehdään töitä mallien teorian ja yhteisten alueiden käytännön yhdistämiseksi. Alexandersin teorian kaksi muuta tärkeää osaa auttavat meitä ymmärtämään entistä yksityiskohtaisemmin elävien rakenteiden ominaisuuksia ja elävien prosessien periaatteita. Seuraavassa esseessä Silke Helfrich soveltaa tämän johdannon periaatteita malleihin ja osoittaa niiden merkityksen commons-liikkeen kannalta.

“Mikä on maailman voimakkain voima?
Suuri mallia muuttava ajatus.”

– Bill Drayton, Ashokan perustaja

Lähdeviitteet

Alexander, Christopher, Ishikawa, S., Silverstein, M. 1977. A Pattern Language: Towns, Buildings, Construction. New York: Oxford University Press. Alexander, Christopher. 1979. The Timeless Way of Building, New York: Oxford University Press.

——— . 2002. The Nature of Order: An Essay on the Art of Building and the Nature of the Universe, 4 Volumes. Berkeley, California: The Center for Environmental Structure.

Iba, Takashi. 2012. “Pattern Language 3.0: Writing Pattern Languages for Human Actions.” https://de.slideshare.net/takashiiba/plop2012.

Leitner, Helmut. 2007. Mustertheorie – Einflihrung und Perspektiven auf den Spuren von Christopher Alexander, Graz, Austria: Nausner & Nausner Verlag.

Leitner, H. 2015. Pattern Theory: Introduction and Perspectives on the Tracks of Christopher Alexander. Graz, Austria: Helmut Leitner. Printed by CreateSpace.

PURPLSOC. 2014. Conference PURPLSOC, July 3-5, 2015, Krems, Austria, https://purplsoc.org.

Schuler, Douglas. 2008. Liberating Voices: A Pattern Language for Communication Revolution. Cambridge, Massachusetts, and London: MIT Press.

Helmut Leitner (Itävalta) on luonnontieteilijä, joka on valmistunut kemiasta Grazin teknillisestä yliopistosta. Hän työskentelee itsenäisenä ohjelmistokehittäjänä, järjestelmäanalyytikkona ja konsulttina. Vuonna 2000 hän alkoi tutkia wikijärjestelmien edelläkävijänä verkkoyhteisöjä, sosiaalisen median edeltäjiä, käyttäen malleihin perustuvia lähestymistapoja. Hänen viimeaikainen työnsä keskittyy pattern-lähestymistavan levittämiseen ja pattern-tutkimusyhteisön kasvun tukemiseen.

Toimittajan huomautus: Tämän luvun kirjoittaja on julkaissut helppotajuisen johdannon Alexanderin teokseen: Helmut Leitner, Pattern Theory: Introduction and Perspectives on the Tracks of Christopher Alexander, Graz, Itävalta, 2015.

Lähde: https://patternsofcommoning.org/working-with-patterns-an-introduction/

Burning Man yhteismaana

admin — Sun, 01 Sep 2024 11:11:59 +0000

johdanto: David Bollier

Burning Man -festivaali pidetään joka vuosi Nevadan syrjäisillä suolatasangoilla. Se yleensä yhdistetään kulttuurillisesti San Fransiscon avant tech -porukkaan — kuvaan joka on niin tarkka kuin mahdollista. Mutta tapahtuma on oikeasti paljon seuraamuksissaan tuota rikkaampi. Burning Man on harvinainen tila modernissa teollisuuskulttuurissa, joka itse asiassa kutsuu ihmisiä antamaan ilmaisun eräille syvimpiä taideimpulsseja ja kulttuurillisia fantasioita. Se vaatii heitä näyttämään merkityksellistä vastuuta itsestään, yhteistyötä ja sosiaalista huolenpitoa. Se on immersiivinen erilaisen elämänhengen ilmentymä, joka kantaa ”oikeaan elämään” pitkälle tapahtuman jälkeen.

Burning Man on viikon mittainen 60 tuhannen ihmisen yhteismaa, joka on pidetty joka vuosi vuodesta 1986 lähtien. Tapahtuma on Peter Hirshbergin sanoin “itsehallinnollisten individualistien pop-up -kaupunki.” Se on hänen kirjansa From Bitcoin to Burning Man and Beyond: The Quest for Identity and Autonomy in a Digital Society luvun otsikko, jonka olen toimittanut yhdessä ID3:n John Henry Clippingerin kanssa. (Luku on kopioitu alle, ja se on julkaistu Creative Commons Attribution-NonComercial-ShareAlike license 3.0 -lisenssin alaisuudessa. Kirjasta on olemassa printti- ja e-kirjaversiot ja se löytyy myös ID3-verkkosivulta.)

Hirshberg on entinen Applen johtaja ja teknologiayrittäjä, joka on nyt Re:imagine Groupin puheenjohtaja ja yksi sanfransiscolaisen Gray Area Center for Arts and Technologyn perustajista. Hän on myös vuosia käynyt Burning Manissa.

Kun Hirshberg kertoi minulle Burning Manista (jossa en itse ole koskaan käynyt), hämmästyin lukiessani ensi kertaa “Ten Principles of Burning Mania”, jonka perustaja Larry Harvey oli kirjoittanut vuonna 2004 kertomaan tapahtuman kulttuurieetoksesta. Kymmenellä periaatteella on valtava moraalinen ja sosiaalinen vetovoima ja ne toimivat paremman elämäntyylin suunnitelmana. Periaatteet (joista alempana puhutaan) velvoittavat kaikkia Burnereita kunnioittamaan radikaalia inklusiivisuutta, lahjan antamista, dekommodifikaatiota, radikaalia omavaraisuutta, radikaalia itseilmaisua, yhteisön vaivannäköä, kansalaisvastuuta, osallistumista, välittömyyttä, ja sitä ettei jätetä mitään jälkiä.

Kuten huomaat lukiessasi Hirshbergin lukua, Burning Manin periaatteet eivät ole abstraktia haihattelua; ne ovat yhden viikon ajan autiomaan äärimmäisissä luonnon olosuhteissa elettyä todellisuutta (kuumuus, lentävä hiekka, ei vettä, ainoastaan ne tavarat jotka saat itse mukaan). Burning Manin kymmenen periaatetta ovat ihanan eloisia, intohimoisia kertomuksia keskeisistä design-elementeistä, joita selväpäiset tutkijat usein kuvaavat yhteismaana.

Burning Man auttaa meitä ymmärtämään, että yhteismaan design-periaatteiden ei tarvitse olla MEGO-kokemuksia (“My Eyes Glaze Over”). Ne ovat sitä mitä ihmisenä olo olennaisesti tarkoittaa.

Burning Man: Itseään hallinnoivien individualistien Pop-Up -kaupunki

kirjoittaja: Peter Hirshberg

Kun ystäväni alkoivat kertoa minulle Burning Manista 1990-luvulla, se hermostutti minua. Tämä paikka on ankara autiomaa, jossa heillä oli päällään omituiset vaatteet ja joskus ei yhtään mitään. Miksi? Kokonaisia laumoja San Fransiscon piireistäni vietti ison osan vuodesta rakentemassa massiivisia taideteoksia tai auttamassa leirien rakentamisessa, jossa heidän piti tarjota kaikki peruspalvelut. He menivät paikkaan, jossa ei ole vettä, ei sähköä, ei varjoa eikä suojaa. Ja he olivat todella intohimoisia sinne menosta, rakentamaan kaupunkia tyhjästä. Luomaan heidän kuvittelemansa maialman — tyhjästä. Maailman, missä oli sääntöjä, tapoja, perinteitä ja periaatteita, jonka he enemmän tai vähemmän olivat keksineet itse, ja sitten elivät siinä.

Kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin Burning Man on noussut uniikiksi alustaksi, jolla pyörittää kaupungin kokoisia kokeiluja. Se houkuttelee eräitä planeettamme kaikkein luovimpia ja aikaansaavimpia ihmisiä. Se on iso. Kuusikymmentäkahdeksan tuhatta ihmistä otti osaa vuonna 2013. Se inspiroi laajamittaista osallistumista, mielikuvitusta ja leikkiä. Se haastaa ajatteluamme yhteiskunnasta: Voiko kukaan kuviella taloutta, joka peurstuu lahjoihin ja anteliaisuuteen, ei rahalliseen vaihdantaan? Vaikka vain viikon ajan, Burning Man on paikka, jossa taide, performanssit ja radikaali itseilmaisu ovat yhteiskunnan kaikkein arvostetuimpia aktiviteetteja. Se on paikka, jossa on vähiten hallintoa ja eniten vapautta missään paikassa Maapallolla. Tuhannet ihmiset itseorganisoivat teemallisia leirejä, taideprojekteja, äänikyliä, tulitanssiryhmiä, esiintyjien ryhmiä, yleistä tilaa vartioivia partioita sekä väliaikaisen lentokentän.

Koska Burning Man on mahdollisuuksien fantasmagoria, täysin kuviteltu kaupunki, joka on rakennettu tyhjästä joka vuosi, se on mahdollisuus höllentää maailman, oman työpaikan ja oman maailmassa kuvitellun “roolin” rajoitteita. Burning Manin perustaja Larry Harvey totesi, että “Kyse on henkilökohtaisesta toimijuudesta. Kyse on siitä, että kykenee itse luomaan maailman, jossa elää. Me teemme maailman todeksi teoilla, jotka avaavat sydämen.”

Aikana, jolloin ihmiset eivät luota instituutioihin kuten me aiemmin teimme, jolloin se mikä nousee pintaan on paljon houkuttelevampaa kuin se mikä ylhäältä valuu alaspäin, Burning Man on kiehtova paikka havainnoida suuren mittakaavan itseorganisoivan hallinnoinnin toimintaa. Sen neljännesvuosisadan mittainen historia antaa meidän katsoa taaksepäin ja nähdä mikä toimi ja mikä ei. Me voimme nähdä minkälaiset poliittiset ja järjestäytymiseen liittyvät ajatukset ja kaupunkidesign ovat kestäneet ja mitkä on asetettu sivuun. Burning Manissa voimme havainnoida jatkuvaa jännitettä keskitetyn järjestäytymisen ja reunoilla syntyvän emergentin toiminnan välillä. Se on laboratorio, jossa kokeillaan äärimmäisen vapauden ja yhteisöllisyyden välisellä tasapainolla — tai jos lainataan sen omia periaatteita, yhtäältä “radikaalin itseilmaisun” ja “radikaalin omavaraisuuden” ja toisaalta “radikaalin inkluusion”, “kansalaisvastuun” ja “yhteisön vaivannäön” välillä.

Burning Mania järjestää tuhannet ihmiset eri puolilta maailmaa eri leireissä, mutta sen ytimessä ovat pienen perustajajoukon asettamat ohjeet, jotka kuratoivat ja käyttävät harkintakykyään enemmänkin Platonin filosofikuninkaina kuin demokraattisen valtion johtajina. He asettavat Burning Manin koon, neuvottelevat osavaltion ja liittovaltion virastojen kanssa maankäytöstä, kaupungin design-ääriviivoista, myyvät liput ja tarjoavat pääsyn valituille taiteilijoille, sekä luovat koulutus- ja viestintäviitekehyksen globaalille Burning Man -yhteisölle. Osallistujien ja perustajien välillä käytävä dialogi tuo mieleen Publiuksen, Federalistikirjoitusten kirjoittajan, joka väitteli hänen kanssaihmistensä kanssa uuden sosiaalisen järjestyksen asianmukaisista hallinnointiperiaatteista. Erona on, että Burning Man käy tätä keskustelua jatkuvana pukujen ja musiikin pyörteen kokeiluna syrjäisellä, antiikinaikaisella kuivuneella suolajärvellä.

Jotain perusfaktoja: Burning Man on vuosittainen viikon mittainen tapahtuma Nevadan Black Rockin autiomaassa. Se on eräitä Pohjois-Amerikan eniten jumalanhylkäämiä ympäristöjä — laaja puolikuiva erämaa, jossa on laavakiveä ja emästasankoja. 380000 eekkerin villin erämaan keskelle nousee Black Rock City, seitsemän neliömailin mittainen tilapäinen kaupunki, joka on Burning Man. Kun se on ohi, kaikki on kadonnut jälkiä jättämättä. Burning Manin järjestelyt Yhdysvaltain maankäyttöviraston kanssa, jolta se vuokraa maan, on sovittu niin, että mitään jälkiä ei jätetä — ei edes paperinpalaa, kenkää tai paljettia. [1]

Tämä on osa Burning Manin radikaalin omavaraisuuden filosofiaa. Rakennat tätä kaupunkia osallistujana ja sitten pakkaat kaiken pois. (Pieni vihje: Burning Man ei jätä mitään jäteastioita tähän kaupunkiin, mikä toimii muistutuksena siitä, että kaikki joutuvat hoitamaan omat ongelmansa.) Ei ole valtionhallintoa, joka tulisi siivoamaan jäljet, eikä ole ketään joka tarjoaisi valaistusta tai sähköjä. Sinä, ystäväsi ja leirisi joutuvat ratkaisemaan nämä ongelmat itse. Tämä pakottaa sinua ajattelemaan systeemejä, resurssien jakoa ja itseorganisoitumista uusin tavoin. Ja vaikka tämä tapahtuma on väliaikainen, kokemus ja sen tuomat oivallukset pysyvät pitkään sen jälkeen, koska Burner-yhteisö (joksi he itse sitä nimittävät) on usein mukana suunnittelussa pitkin vuotta, ja koska tämä vapautuneempi ajattelutapa vaikuttaa ihmisten elämiin, uriin, projekteihin ja siviilihallintoon pitkään sen jälkeen, kun kaikki on pakattu autiomaasta ja sieltä ollaan poistuttu.

Burning Manista sanotaan, että ihmiset tulevat katsomaan taidetta ja jäävät yhteisön takia. Omassa tapauksessani ensi kertaa Burning Maniin tullessani vuonna 2005 mieleen jäivät mailien ja mailien mittaiset jonot fantastisia autoja ja rakennuksia, jotka lähtivät joka suuntaan Burning Manin keskustasta ja ulottuivat kauas playalle — espanjaksi “ranta”. Ihmiset käyttivät lukemattomia tunteja omituisten autojen ja “rakennusten” luomiseen: auto, joka muistutti jättiläismustekalaa, jonka lonkeroista suihkusi tulta… puoliksi upotettu piraattialus, joka nousi autiomaasta 20-metrisine mastoineen… pikkukaupungin kirkko, joka nousi vinossa kulmassa maasta, jonka urkupillit soivat.

Kaiken keskellä on The Man — lähes 30-metrinen patsas, joka toimii ankkuripisteenä kaupungille, kunnes se poltetaan tapahtuman toiseksi viimeisenä iltana. Aivan kuten World Trade Centerin tornit kerran auttoivat newyorkilaisia löytämään Manhattanin, Man tarjoaa apua suunnistukseen aavikolla.

Burning Manilla on maailmannäyttelyn mittakaava ja spektaakkeli, paitsi että sitä ei rakenna yhtiöt ja maat. Sitä rakentavat kaikki. Osallistuminen on eräs Burning Manin ydinperiaatteista, uskomus transformatiiviseen muutokseen, joka tapahtuu syvästi henkilökohtaisen mukanaolon kautta. Tämä muistuttaa amerikkalaista latojen rakentamisen perinnettä, jossa kaikki tulivat mukaan auttamaan maanviljelijää rakentamaan hänen tarvittavia rakennuksiaan; tai Habitat for Humanitya, jossa koko yhteisö on mukana rakentamassa koteja niitä tarvitseville.

Urbanisti Jane Jacobs klassikkokirjassaan The Death and Life of Great American Cities ymmärsi tämän idean tärkeyden hänen kirjoittaessaan, “Kaupungeilla on kyyk tarjota jokaiselle jotakin, ainoastaan siksi koska, ja vain silloin kun, jokainen on mukana niitä luomassa.” Hän puhui 1960-luvun kaupunkisaneerauksesta, jossa kunnanhallitukset yrittivät rakentaa lähiöitä palvelemaan asukkaita, mutta kysymättä heiltä yhtään mitään. Burning Manissa kunnioitetaan käänteistä periaatetta: kun osallistut rakentamaan omaa maailmaasi, olet enemmän mukana ja sinulla on toimijuuden tuntoa, jota muuten ei olisi. Jacobs olisi myös ymmärtänyt Burning Manin ihanan omituisuuden. Vuonna 1961 hän kirjoitti, “Metropolis tarjoaa luonnostaan mitä muutoin saa ainoastaan matkailusta: omituisuutta.”

Vaikka Burning Man on fantastinen, se pitää sisällään monia syvään juurtuneita amerikkalaisia arvoja. Se on sisimmältään tocquevillianilainen — suuri mitä erilaisimpien vapaaehtoisjoukkojen yhteenliittymä, jotka työskentelevät eri ryhmissä, ja rakentavat sosiaalista luottamusverkostoa yhteiseen kaupunkiin. “Assosiaatio on tieteen äiti”, sanoi Tocqueville. “Kaiken muun edistys riippuu assosiaation aikaansaamasta edistyksestä.” Aikana, jolloin amerikkalaisia syytetään siitä, että he eivät käytä tarpeeksi aikaa aidoissa yhteisöissä, Burning Man on intensiivisen tarkoituksellinen yhteiö, sosiaalisen pääoman huikea näytös.

Kauempaa näyttäisi siltä, kuin Burning Man olisi maaginen, spontaani luomus. Itse asiassa Burning Man toimii ainoastaan, koska sen ytimessä on joukko yhteisiä periaatteita, jotka kaikki universaalisti hyväksyvät ja joita yhteisö itse pitää yllä, mikä vuorostaan saa aikaan vähiten tarvetta hallinnolle ja kaikkein suurimman määrän vapautta. Itseorganisoidun hallinnon dynamiikka on huomattavan samanlainen, kuin minkä edesmennyt Elinor Oström — taloustieteen 2009 Nobelin palkinnon saaja — myöhemmin identifioi, joka vietti vuosikymmenet tutkien onnistuneen yhteismaan design-periaatteita. “Yhteiskäyttöisten resurssien”, kuten seitsemän neliömailin kokoisen autiomaapläntin, hallinnoimiseksi 68 tuhannen asukkaan kesken vuonna 2013 Burnerit tajusivat, että he ovat osa tietoista yhteisöä. Jokaisella on täten vastuu toisten tarkkailemisesta ja sääntöjen noudattamisen valvonnasta.

Vuonna 2004 Larry Harvey julkaisi “Burning Manin Kymmenen Periaatetta” toimimaan yhteisön suuntaviivoina. Työskennellessäni eri kaupunkien kanssa innovaation sekä tekijöiden ja luovien ammattien talouksien edistämisen parissa, mielestäni nämä suuntaviivat soveltuvat kestävämmän, tietoisemman ja vähemmän materiaalisen maailman konseptualisointiin. Ne tekevät sinusta itsetietoisemman henkilökohtaisista sitoumuksista, joita tarvitaan suuren kaupungin hyvään toimintaan.

Periaatteista neljä liittyy siihen miten henkilö voi elää enemmän nykyhetkessä, tietoisempaa ja sitoutuneempaa elämää: Radikaali Itseilmaisu, Radikaali Omavaraisuus, Välittömyys ja Osallistuminen. Neljä keskittyy yhteisöön: Yhteisön Vaivannäkö, Kansalaisvastuu, Radikaali Inklusiivisuus ja Älä Jätä Mitään Jälkiä. Ja viimeiset kaksi ovat kaikkein huomattavimpia: Lahjan Antaminen ja Dekommodifikaatio. Burning Manin lahjatalous juhlistaa antamisen vastikkeetonta iloa. Se ei ole vaihtokauppaa, koska mitään ei odoteta vastalahjaksi. Burning Man pidetään sen osallistujien vaivannäön juhlistamisena ilman brändejä, ilman sponsoreita, ilman mainontaa. Nämä ovat olosuhteita todella erilaiselle, luovemmalle maailmalle, joka kuitenkin muistuttaa Aristoteleen visiota siitä, että hyvä yhteiskunta rakentuu totuuden, hyvyyden ja kauneuden transendeettisille arvoille — sen kulttuurin ytimelle.

Burnin Manin Kymmenen Periaatetta

Radikaali Inklusiivisuus. Kuka tahansa voi olla osa Burning Mania. Me toivotamme vieraat tervetulleiksi ja kunnioitamme heitä. Yhteisöön osallistumiselle ei ole minkäänlaisia ennakkoedellytyksiä.

Lahjan Antaminen.  Burning Man on omistautunut lahjojen antamiselle. Lahjan arvo on ehdoton. Lahjan antaminen ei tarkoita velvollisuutta antaa mitään takaisin tai vaihtaa sitä johonkin samanarvoiseen.

Dekommodifikaatio.  Pitääkseen lahjan antamisen henkeä yllä, yhteisömme pyrkii luomaan sosiaalisia ympäristöjä, joiden välittäjänä ei toimi kaupalliset sponsorisuhteet, ostotapahtumat tai mainonta. Me olemme valmiita suojelemaan kulttuuriamme sellaiselta hyväksikäytöltä. Me vastustamme kokemukseen osallistumisen korvaamista kulutuksella.

Radikaali Omavaraisuus.  Burning Man rohkaisee kaikkia löytämään sisäiset voimavaransa, harjoittamaan niitä ja luottamaan niihin.

Radikaali Itseilmaisu.  Radikaali itseilmaisu syntyy henkilön omaleimaisista lahjoista. Kukaan muu kuin henkilö itse tai yhteistyötä tekevä ryhmä ei voi määrätä sen sisältöä. Se tarjotaan lahjana muille. Tässä hengessä lahjan antajan tulisi kunnioittaa vastaanottajan oikeuksia ja vapauksia.

Yhteisön Vaivannäkö.  Yhteisömme arvostaa luovaa yhteistyötä ja yhteistoimintaa. Me pyrimme tuottamaan, edistämään ja suojelemaan sosiaalisia verkostoja, julkisia tiloja, taideteoksia ja kommunikaatiomenetelmiä, jotka tukevat tällaista interaktiota.

Kansalaisvastuu.  Me arvostamme siviiliyhteiskuntaa. Yhteisön jäsenten, jotka järjestävät tapahtumia, tulisi ottaa vastuu julkisesta hyvinvoinnista ja pyrkiä kommunikoimaan kansalaisvastuuta osallistujille. Heidän tulee myös ottaa vastuu tapahtumien järjestämisestä paikallisten, osavaltion ja liittovaltion lakien mukaisesti.

Älä Jätä Mitään Jälkiä.  Yhteisömme kunnioittaa ympäristöä. Me sitoudumme olemaan jättämättä mitään fyysisiä jälkiä toiminnastamme minne sitten kokoonnummekin. Me siivoamme jälkemme ja pyrimme, aina kun mahdollista, jättämään sellaiset paikat parempaan kuntoon kuin ne sinne saapuessamme olivat.

Osallistuminen.  Yhteisömme on sitoutunut radikaalin osallistumisen etiikkaan. Me uskomme, että transformatiivinen muutos, oli se sitten henkilön tai yhteiskunnan tasolla, voi tapahtua ainoastaan syvän henkilökohtaisen osallistumisen kautta. Me saavutamme olemisen tekemällä. Jokainen on saanut kutsun tehdä työtä. Jokainen on saanut kutsun leikkiä. Me teemme maailmasta todellisen teoilla, jotka avaavat sydämet.

Välittömyys.  Välitön kokemus on monin tavoin kaikkein tärkein kulttuurimme arvojen kulmakivi. Me pyrimme pääsemään välissämme seisovien raja-aitojen yli ja tunnustamaan, että sisäinen itsemme, ympärillämme oleva todellisuus, osallistuminen yhteiskuntaan ja kontakti luonnon maailmaan ylittää ihmisen voimat. Mikään idea ei voi korvata tätä kokemusta.

Nykyään Burning Man on globaali, ja osanottajia on yli kahdesta sadasta kaupungista ja kuudestakymmenestäviidestä virallisesta yhteistyötapahtumasta. Burning Manin globaali vaikutusvalta syntyy sen suuresta vapaaehtoisten verkostosta. Vuosien ajan alueelliset burneriyhteisöt ovat tulleet San Fransiscoon vuosittaiseen konferenssiin oppimaan liiketoiminnan pyöritämistä, taiderahoituksen hankintaa, lupien hakemista ja tietojen ja taitojen jakamista. Kaksi vuotta sitten Burning Man muotoili uudelleen kokoontumisensa nimelle “The Burning Man Global Leadership Conference”. Se ei pelkästään nähnyt verkostojaan ihmisinä, jotka auttoivat saamaan Burning Manin aikaan, vaan globaalina vapaaehtoisena työvoimana, joka voisi tuoda Burning Manin ongelmanratkaisuosaamisen ja yhteisösuuntautuneen asenteen koko maailmalle.

Koko Burning Manin pointti, perustaja Larry Harveyn mukaan, on luoda maailma, jossa itse haluaa elää. Me kuljemme maailman läpi toimien tiettyjen ennaltamääriteltyjen sääntöjen ja roolien alaisina. Me noudatamme käsikirjoitettua työnkuvaa. Me olemme olemassa ennaltamäärätyssä kaupungissa. “Täällä pääset kokeilemaan asioilla, joita et välttämättä koskaan aiemmin ole kokenut.” [2] Tarinat ihmisistä, jotka menevät Burning Maniin, ovat usein tarinoita henkilökohtaisesta siirtymästä ja muutoksesta. Kun ystäväni Steve Brown teki filmin Burning Manista, esimerkiksi, hän sai selville, että kaikki hänen hahmonsa kävivät läpi jonkinlaista siirtymää. Katie, taiteilija, lopetti hoitajan työssään seuratakseen taiteellisia intohimojaan. Casey Fenton keksi CouchSurfingin, erään ensimmäisistä suurista “jakamistalouden” projekteista.

Larry Harvey ja Burning Manin alkuperä

Nykypäivän Burning Man ei aina ollut kokeilujen, piittaamattomuuden ja yhteisönrakennuksen mekka. Vuonna 1986 Larry Harvey aloitti Burning Manin vaatimattomana juhannusjuhlana San Fransiscon Baker Beachilla. Kaksi ryhmää oli erityisen vaikutusvaltaisia Burning Manin kulttuurin muokkaajina — anarkisti Hakim Beyn seuraajat ja San Francisco Cacophony Society.

Beyn vuoden 1991 teos Temporary Autonomous Zonesradikaaliajattelijoiden manifesti, joka kehoittaa kaikkia elämään autenttisesti, nykyhetkessä ja täydellä itseilmaisulla. Mutta niin tehdäksemme, Beyn mukaan, täytyy irroittautua korporaatioiden ja valtioiden auktoriteetista — ei ainoastaan teoreettisesti pään sisällä vaan todellisessa fyysisessä tilassa. [3] Bey ehdotti vaihtoehtoista maailmaa — “tilapäinen autonominen tila” eli T.A.Z. (Temporary Autonomous Zone) — jossa oikeissa olosuhteissa on mahdollista luoda itsensä. Yksi parhaista kuvauksista tästä sosiaalisesta ilmiöstä on teoksessa Beautiful Trouble, nykyajan manuaalissa taiteilijoille ja aktivisteille, jotka tekevät kunniaa Beylle:

T.A.Z. on “maan, ajan tai mielikuvituksen” vapautettu alue, jossa on mahdollista olla jonkin puolesta, ei ainoastaan vastaan, ja jossa voidaan tutkia ja kokeilla uudenlaisia yhdessä ihmisenä olemisen tapoja. T.A.Z. sijaitsee globaalin kontrolliverkoston halkeamissa ja murtumalinjoissa, ja se on vapaan kulttuurin purkaus, jossa elämä koetaan maksimaalisella intensiteetillä. Sen tulisi tuntua poikkeukselliselta juhlalta, jossa lyhyen aikaa halumme ilmaistaan ja meistä kaikista tulee arkipäivän elämän taiteen tekijöitä. [4]

Beyn idea T.A.Z.:sta — joka julkaistiin arviolta samoihin aikoihin kuin Tim Berners-Lee keksi World Wide Webiä, mutta ennen kuin siitä tuli massamedia — oli erittäin selvänäköinen. Bey ennakoi kahdella vuosikymmenellä mobiilimaailmaa — hajautetun laskennan, open source -ohjelmistojen, heikosti sidottujen verkkojen, sosiaalisten verkostojen sekä Bitcoinin ja Open Mustard Seedin kaltaisten hajautettujen järjestelmien maailmaa. Beyn työ tuntuu luovan hakkeroinnin manifestilta — tapa prototyypittää mielikuvituksellisia (ja ei-niin-kuvituksellisia) vaihtoehtoja riistäville instituutioille. T.A.Z.:n idea huutaa, “Sinulla on lupa, käytä sitä!”

Aikana jolloin Bey kirjoitti, San Fransisco Cacophony Society oli ilmaisemassa monia samoja ideoita — pitämässä katuperformansseja, vapaan soittelun kulttuuria ja ottamassa osaa juhliin naamiaisasut päällä. Cacophonyn jäsenet alkoivat käydä Burning Manissa kun se oli vielä Baker Beachilla pidettävä juhla. Vuoteen 1993 mennessä, seitsemän vuosittaisen juhlan jälkeen, Burning Man viimein häädettiin rannalta, koska se oli kasvanut liian suureksi eikä se saanut enää lupia. Cacophony Society kutsui Burning Manin “aluematkalle”, pidennettyyn tapahtumaan joka vie osallistujat pois heidän paikallisista tarkasteluviitekehyksistään.

Ja niin kävi, että Burning Man, Cacophony Society ja San Fransiscon alueen anarkistit kaikki suuntasivat Black Rockin autiomaahan Nevadaan käynnistääkseen Burning Manin uudelleen.

Vaikka Burning Mania ei oltu perustettu minkäänlaisen kumouksellisen tai loukkaavan agendan avulla, se nopeasti oli matkalla siihen suuntaan. Larry Harveyn sanoin, “Me emme olleet millään tavalla alakulttuuri, mutta tämä uusi ryhmä toi mukanaan underground-eetosta.” Tällöin Burning Man alkoi kuvitella uudelleen Hakim Beyn “välitilaa” — salaista undergroundin lähdettä, yhteiskunnan panssarin kilahtelua, paikkaa jonne pääsee ja josta pääsee pois kuin jokin taiteellinen Viet Cong, ja jossa pääsee pälkähästä. Bey kutsui tätä “runolliseksi terrorismiksi”.

Nuo varhaisvuodet autiomaan keskellä olivat vapauden aikaa. Kaikki kävi. Aseet olivat yleinen näky. Tavaraa kohti ammuskelu autoista oli iso juttu. Burning Man ei ollut niinkään kaupunki vaan laaja telttakylä keskellä ei mitään. Idea oli tehdä tapahtumasta vaikeasti löydettävä ja olla ylpeä vihamielisessä ympäristössä selviytymisestä. Larry Harvey muistelee:

Linnakkeemme alkoi kasvaa ulospäin, muodostaa hajanaisen erillisten leirien saariston — eräänlaisen kultakuumeen, joka tavoitteli henkilökohtaista autonomiaa. Tämä saattaa kuulostaa romanttiselta, mutta se tarkoitti, että kuskit ajaisivat tänne hajanaisiin sirpaleisiin holtitonta vauhtia, erityisesti yöllä, ja tästä tuli yleisen turvallisuuden huolenaihe.

Monin tavoin tämä salainen piraattien “välialue” oli lähtenyt lapasesta. Samoin kuin meillä oli salainen kaupunki piilossa autiomaan keskellä, meillä oli myös salainen porttimme. Se oli itse asiassa portti ilman aitaa; eräänlainen konseptiportti, tavallaan taideinstallaatio. Jos olit tarpeeksi onnekas löytämään sen, sait ohjeiksi ajaa monta mailia pohjoiseen ja sitten kääntyä itään ja ajaa 5-6 mailia lisää. [5]

Vaikka dadaistiset radikaalit olivatkin omistautuneet vapaudelle ja itseilmaisulle, varhainen Burning Manin kulttuuri ei ollut erityisen kiinnostunut järjestäytyneestä vapaudesta, uudenlaisesta siviiliyhteiskunnasta tai ekologisesta kestävyydestä.

Burning Manin kriittinen siirtymä

Anarkia loppujen lopuksi ei toiminut kauhean hyvin.

Jossain kohtaa puolenyön jälkeen elokuun 26. päivänä 1996 kaasuttava auto ajoi kahden merkitsemättömän teltan yli ja vahingoitti kriittisesti siinä olijoita. Burning Manin keskellä, jossa tuon vuoden teemana oli “inferno”, jotkut osallistujat ilmeisesti pitivät tätä teemaa lupana leikkiä tulella ilman rajoja. Ihmiset käyttivät liekinheittimiä avoimesti autiomaassa. He rakensivat monikerroksisia puisia rakenteita poltettaviksi, käytännössä polttaen samalla sen luojat ne sytyttäessä.

Tämä tapaus toi esiin kysymyksen, joka oli kaikunut tapahtuman perustajien mielissä: mikä oli Burning Manin tarkoitus? Ja mitkä olivat moraaliset aikeet, jotka he halusivat tähän autiomaakokeeseen tuoda mukanaan? Tämä konflikti ilmeni dramaattisesti dokumentissa Spark: A Burning Man Story kun Larry Harvey sanoo, “Kävi selväksi, että me olimme vastuussa kaikkien hyvinvoinnista. Vastuu oli meillä. Me olimme de facto valtio. Ja se oli hipstereille arvoitus. Mitä anarkisti tähän sanoisi?”

Argumentin kääntöpuolella oli anarkistien ja kakofonistien faktio, jotka tulivat Nevadaan etsimään absoluuttisen vapauden muotoa, jossa ei ole byrokratiaa, autorajoituksia, aseisiin liittyviä sääntöjä eikä hyvin määriteltyjä aluerajoja. Tuon kannan artikuloi raivostunut perustajajäsen John Law, joka valitti: “En halunnut olla poliisi! Näin mihin tämä oli menossa, me tarvitsimme byrokraattisen infrastruktuurin ja meidän piti keksiä asioita. En kyennyt tekemään sitä, en halunnut olla osa sitä.” [6]

Se toi esiin myös toisen kysymyksen, mikä on suhde lain ja vapauden välillä? Rajoittaako laki ihmisten vapautta niinkuin Hobbes väitti? Vai suojeleeko ja parantaako laki vapauttamme niinkuin Locke esittää? Lisäksi, kuka on auktoriteetti vapaassa yhteiskunnassa säätämään ja valvomaan lakeja?” [7]

Harveylle kysymys oli: tulisiko tapahtuman olla sivistynyt vai kielletäänkö järjestys ja auktoriteetti? “Jos se on järjestyksen ja auktoriteetin kieltämistä”, hän sanoi, “ja olet tuhansia ihmisiä kutsunut järjestäjä, mitä se sanoo sinusta? Minkälainen moraalinen kanta se on?”

Anarkistien absoluuttinen kanta saattaa toimia pienissä homogeenisissä ryhmissä. Mutta Burning Manin kasvaessa sillä oli tehtävänään päätös, joka on kaikilla poliittisilla järjestyksillä vastassa: minkälaista yhteiskuntaa me rakennamme? Miten me kauppaamme vapautta ja turvallisuutta? Harveyn huolena oli, että autot yöllä ja muut säännöttömän maailman ideat muuttuisivat hobbelaiseksi painajaiseksi: “Asiat olivat irrallaan ja radikaaleja ja hieman brutaaleja, eikä voinut luottaa yhteisöön, koska yhteisöä ei ollut. Ja aamulla oli tehtävä poliittinen päätös: olemmeko me post-apokalyptinen Mad Max -yhteiskunta vaiko siviiliyhteiskunta?”

“Niille meistä, jotka marssivat Black Rockin autiomaahan vuonna 1990”, Harvey sanoi, “pinnan alla odotti ironia. Koska autiomaassa ei ollut mitään kontekstia, paitsi se jonka me itse olimme luoneet, me itse asiassa muutuimme Establishmentiksi tapahtuman järjestäjinä. Hitaasti ja askel askeleelta olosuhteet ajoivat meidät keksimään valtion. Ilman aikomusta sille me keksimme kansalaisvastuun periaatteen. Ja ehkäpä tämä oli Burning Manin olennainen nerous. Tyhjästä me loimme kaiken.”

Burning Manin perustajille tämä oli liittovaltiollinen hetki — filosofinen käännekohta tämän uniikin välitilan evoluutiossa. Yhdysvaltain perustajat olivat kamppailleet samojen aiheiden parissa — keskusauktoriteetti vastaan hajautettu vapaus, ja miten nuo rakenteet parantaisivat tai heikentäisivät tasa-arvoa. Nyt nuo samat ongelmat elettiin todeksi playalla.

Nopeasti Burning Man muuttui satunnaisesta paikasta autiomaassa pop-up -kaupungiksi, joka oli suunniteltu itseilmaisua ja inklusiivisuutta varten, paikaksi jossa tiet oli merkattu ja julkiset tilat luotu taiteelle ja yhteisön kukoistamista varten. Harvey muistelee:

Meidän vuonna 1997 suorittamien reformien seurauksena kaupungista tuli sivistyneempi. Ilman valoja sataa kuuttakymppiä tunnissa kaasuttavien autojen sijaan, kuten tapana oli, ihmiset alkoivat kohdata toisiaan. Kun me poistimme aseet, keksimme Tervehtijät, järjestimme Vartijat, loimme katukaavan, valvoimme liikennettä, lisäsimme populaation tiheyttä ja annoimme kaikille osoitteen, ihmiset saattoivat olla kanssakäymisessä keskenään vapaammin. Teemaleirit kolminkertaistuivat, kylät kukoistivat, kokonaiset naapurustot heräsivät eloon.

Lopullisena ironiana — me päädyimme luomaan maailman, jota määritti ihmisten vapaa yhteenliittyminen ja yhteisön tuki, alkuperäisten anarkistien visioima unelma yhteiskunnallisesta harmoniasta. Tämä oli Burning Manin modernin vaiheen alku. Keksimämme tuoreet instituutiot, joskus puolileikillään, muuttuivat todeksi. Monien meidän mielestä kaupunki oli saanut sielun.

Sivistyneen kaupungin design

Itsehallinnoinnin ilmiö, joka Burning Manissa nykyään näkyy, perustuu kolmeen alaan: 1) perustajien laatimat periaatteet ja arvot; 2) tuhansien osallistujien emergentti toiminta, teemaleirit ja taideprojektitiimit, jotka pitävät näitä periaatteita viitekehyksenään — jotka sitten vapautetaan planeettamme erääseen kaikkein mielikuvituksellisimmista paikoista; ja 3) Black Rock Cityn itsensä design. Kaupungin oikea kehittäminen on se, mikä antaa puitteet luovalle kasvulle, joka on Burning Man. Kaupunki, kuten kaikki kaupungit, on osallistumisen ja luovuuden alusta. Black Rock City tietää eräällä erittäin aidolla tavalla sen, mitä Jane Jacobs tiesi: jos kadut saadaan rakennettua oikein, jos katuelämän kakofonia menee nappiin ja jos saa mittakaavan oikein, silloin sinulla on kukoistava ja huomionarvoinen kaupunki.

Vuoden 1996 tapahtumien jälkeen Burning Man laittoi kaupunkidesignin uusiksi, ja konsultoi maisemasuunnittelija Rod Garrettia. Hän teki listan 200:sta urbaanista kaavoitustavoitteesta ja tarkasteli miten design voisi tyydyttää kaikkein suurinta määrää ihmisiä. Kehitetty design oli C-muotoinen puoliympyrä — jossa jättiläismies on keskellä. Se sai useita määritteleviä elementtejä:

• Sisärengasta kutsuttaisiin Esplanaadiksi, pääkaduksi, joka on raja kaupungin ja taideautojen (‘mutanttiautot’ Burning Man -slangissa) sekä taideprojektien avoimen tilan välillä. Leirit muodostavat ulkokehän asuinalueet, ja autiomaa keskellä olisi massiivinen taidetila.

• Normaalit autot ovat kiellettyjä. Kävelystä ja pyöräilystä tuli Burning Manin liikennemuodot, ja taideautot (Mutanttiautojen ministeriön luvalla) toimivat joukkoliikennevälineinä.

• Kolmasosa kaupunkikehästä pysyy avoimena, se yhdistää kaupungin autiomaahan ja transsendenssin tunteeseen. Suljettu ympyrä voisi luoda rajoitteen ja ahdistavan tiheyden tuntua. Garrett kirjoittaa,“Me emme koskaan sulje tuota kaarta, on nöyrää antaa laajan autiomaan ja taivaan tunkeutua itse luomaamme maailmaan. Ympyrän avoin pääty saa henkistä ja psykologista tärkeyttä. Me toivotamme luonnon tervetulleeksi houkuttelemaan osallistujia pois linnakkeista suureen hiljaisuuteen ja avoimeen tilaan.”

Näitä periaatteita näkee sovellettavan menestyksellä Amerikan parhaissa urbaanikokeissa. Coloradon Boulderin jalankulkijakauppakeskuksen suunnittelijat sanoivat minulle, että projekti toimii, koska vuoret taustalla toimivat “eräänlaisena päätepisteenä — paikkana, jossa kaupunki vaihtuu hiljaa toisenlaiseksi ympäristöksi; vuoret ankkuroivat projektin kuten meri tekee Santa Monican jalankulkijakauppakeskuksessa.” [8]

Jokainen designpäätös on auttanut määrittelemään kulttuuria. Eräässä kohtaa Harveylta kysyttiin pitäisikö Black Rockin Vartijoilla (vapaaehtoiset, jotka pelastavat hylkiöitä ja tarjoavat välimiesmenettelyä sellaista tarvittaessa) olla tilat kaupungin keskustassa. Sen sijaan keskustassa sijaitsee taiteelliset ja kansalaisrituaalit kuten Lyhdynsytyttäjät, yöllinen tilaisuus, jossa sytytetään 1000 lyhtyä kaupungin keskustaan. Burning Man haluaa olla taidevaltio, ei poliisivaltio.

Nämä fyysiset vihjeet luovat rakennustelineet luovuudelle. Suhde tilaan muuttuu, kun ottaa omistajuuden haltuun sen tekemisestä eikä vain mene paikkaan, jossa valtio tai Disneyland tekee sen sinulle. Radikaali itse-ilmaisu ja naamiaisasut saavat kokeilemaan asioilla, joita normaalisti et tekisi — mikä edelleen edistää luovaa leikkimistä ja innovaatioita.

Aivan yhtä tärkeää on järjestyksen tunne, johon voi luottaa. Samankeskisiä ympyräkatuja leikkaa säteittäiset bulevardit, jotka luovat tunnetun näköisen maaston, jossa on melkein mahdotonta eksyä. Kadut on nimetty kirjainjärjestyksessä ja bulevardit on suunnattu kellon tuntiviisarien mukaisesti, missä kansalaiskeskus on puolipäivän suunnassa. Huolimatta kellonajasta tai tajunnantilasta, jos muistaa leirinsä olevan ajassa 9:30 ja leirissä B, voi löytää kotiin.

Vuonna 2010 vähän ennen kuolemaansa Garrett kirjoitti miten hänen design oli syntynyt ratkaisuksi aiempaan, vähemmän ystävälliseen kaupunkiin:

Uuden kaavan piti vahvasti saada vaikutteita aiempien vuosien kokemuksista sekä vuoden 1996 tapahtumista ja hallitsemattoman lapasesta lähtemisen katastrofaalisista vaikutuksista. Tavoitteenamme oli ilmaista ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luoda väestötiheyksiä, jotka johtaisivat sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Samanaikaisesti yritimme luoda uudelleen jotain alkuperäisen leiripiirimme läheisyydestä, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa. Tämän kaupungin piti ennen kaikkea toimia. Oli elintärkeää, että ihmisten ja tarvikkeiden virtaus sisään ja ulos oli esteetöntä. Suunnitelman oli tarjottava peruspalvelut, ja sen oli oltava helposti hahmotettavissa ja neuvoteltavissa. Jatkuvuuden vuoksi sen tulisi sisältää aiemmista tapahtumapaikoista tuttuja piirteitä ja olla skaalautuva tulevaa laajentumista varten. Sen oli myös helpotettava yhteisön taidetta ja ilmaisua sekä tuettava aiempia perinteitä ja Burning Manin periaatteita.

Suunnittelija Yves Béhar, joka alkoi käydä Burning Manissa vuonna 2006, kertoi New York Timesille, että Rod Garrett oli nero luodessaan kaupungin, joka oli käytännöllinen, ilmaisuvoimainen ja inspiraation lähde, ja kutsui sitä “pyöreäksi tilapäiseksi kaupunkikaavaksi, joka on rakennettu taiteen, musiikin ja tanssin spektaakkelin ympärille: Toivon, että kaikissa kaupungeissa olisi tällainen utopian henki, koska ne on rakennettu ihmisten vuorovaikutuksen, yhteisön ja osallistumisen ympärille.” [9]

Nämä ajatukset kaupunkisuunnittelusta ja elämästä ovat tarttuneet Burnereihin ja sitten reaalimaailmaan. Tony Hsieh, kenkäyhtiö Zapposin perustaja joka käy Burning Manissa usein, päätti toteuttaa Las Vegasin keskustan 350 miljoonan dollarin arvoisen massiivisen elvytyshankkeen. Hän käyttää festivaaleista inspiroitunutta suunnittelua ja ohjelmointia saadakseen ihmiset mukaan — ja nopeuttaakseen elinvoimaisen kaupungin kehitystä. Konttipuistot ja taideautot luovat elävyyttä ja sitoutumista sinne, missä aiemmin oli tyhjää tilaa.

Las Vegas Downtown Project on tehnyt yhteistyötä Burning Manin kanssa ja tuonut tulta hönkiviä patsaita ja taideautoja kaupunkiin; useat ovat jo ilahduttaneet asukkaita ja houkutelleet perheitä. Hsieh on samaa mieltä Geoffrey Westin ja Ed Glazerin teorioiden kanssa “urbaaneista törmäyksistä” — että luovuutta ilmenee, kun ihmiset laitetaan lähekkäin toisiaan. Se on yksi syy Las Vegasin keskustan co-working -meiningille; tavoite on saada ihmiset ulos toimistoista kahviloihin ja co-working -tiloihin, jotta yhteyksiä syntyisi.

Tavoite ei ole rakentaa älykaupunkia vaan “kaupunki, joka tekee sinut älykkääksi”, jossa on TED-tyylinen esiintymislava, jotta ideat voisivat virrata joka ilta. Hsieh’n tiimi rahoittaa startuppeja ja sitten varmistaa, että paikka täyttyy vierailevista mentoreista viikoittain: yhtenä viikkona muotia, toisena ruokaa, kolmantena teknologiaa, sitten yhteiskunnallista yrittäjyyttä, aina joka kuukausi. Pointti on tehdä paikasta kuin Burning Man, tila sadoille kokeiluille ja vähentää aloittamisen kitkaa. Esimerkiksi, jos haluat perustaa päivittäistavarakaupan, “konttipuisto” voi tarjota halvan lyhytaikaisen leasingin niin, että voi prototyypittää pop up -kauppaa ja testata toimiiko se, ja laajentaa sellaista pysyväksi. Koitapa saada tuo sama aikaan San Fransiscossa.

Burning Manin taide ja kulttuuri

“Kulttuuri on ihana asia, jolla järjestää yhteiskunta”, Larry Harvey sanoi Time-lehdelle vuonna 2009. “Olen huomannut, että aina kun homma muuttuu rankaksi, kaupunginisät tuovat taiteilijoita keskustaan!” [10] Tuo varmastikin on ollut asian laita Black Rock Cityssa, jossa taide on johtavassa asemassa. Joka vuosi siellä on 350 taideinstallaatiota, ja lukemaan ei lasketa teemaleirejä tai satoja Mutanttiautoja.

Taide saa aikaan enemmän kuin mitä normaalisti voisimme odottaa “taiteelta”. Burning Manissa taide auttaa muodostamaan yhteisön. Taide luo keskipisteitä, joiden ympärille tiimit ja projektit syntyvät itsestään. Taideprojektit ovat pääasiallinen tapa, jolla Burning Man levittää luvallisuuden, itseilmaisun ja toimijuuden kulttuuria. Taideautot, patsaat, installaatiot ja muut teokset ovat käytössä suuren mittakaavan immersiivisten tarinoiden kerronnassa. Ne ovat tapa, jolla saadaan 60 tuhatta ihmistä pohtimaan suuria yhteiskunnallisia teemoja kollektiivisella, melkein unenomaisella tavalla. Tässä tavoin taide auttaa Burning Manissa osallistujia muotoilemaan uudelleen ymmärryksensä maailmasta.

Harvey sanoo, “Mielestäni taiteen tulisi imitoida elämää. Mutta en ole tyytyväinen ennenkuin elämä alkaa imitoida taidetta. Joka vuosi me yritämme luoda kattavan teeman, joka liittyy maailmaan. Mitä hyötyä tästä kaikesta on, jos se ei liity siihen miten elämme omaa elämäämme?”

Yhtä ankarassa ja anteeksiantamattomassa paikassa kuin Black Rockin autiomaa vaaditaan sisukasta sitoutumista asioiden loppuunsaattamiseen. Jos vaikka rakennat jättikokoista teräs- tai puurakennelmaa. Ensin on haasteena saada raaka-aineet ja rakennustarvikkeet sellaiseen syrjäiseen paikkaan. Sitten kaikki pitää kasata keskellä äärimmäisiä lämpötiloja ja toistuvia hiekkamyrskyjä. Ja kaikki on pölyä: PH 10, sen emäksisyys luokkaa uuninpuhdistaja. Partikkelien koko on kolme mikronia, kolme kertaa pienempi kuin talkissa. Burning Manissa on parasta rakentaa ja arvostaa taidetta maski naamalla.

Eräs kaikkein huomionarvoisimmista ja suurimmista taideinstallaatioista joka vuois on Temppeli. Vuosittainen temppelipalkinto on yksi suurimmista Burnin Manin taideyhteisön kunnianosoituksista ja yksi suurimmista vastuista. Temppeli on paikka, jossa pohdiskellaan ja muistellaan menetyksiä, jonne Burnerit jättävät joka vuosi satoja viestejä ja muistoesineitä rakkaidensa muistoksi. Vaikka The Manin polttaminen on aina riehakas juhla, temppelin polttaminen — viimeinen poltettava rakennus joka vuosi — on hiljainen ja synkkä.

Jess Hobbs, oaklandilaisen Flux Foundationin eräs perustaja, veti Temple of Flux -tiimiä vuonna 2012. Se oli suurin temppeli siihen mennessä Burning Manissa. Kolmesataa ihmistä käytti neljä kuukautta abstraktin puurakennelman rakentamiseksi, joka koostui viidestä tuplakaariseinästä, jotka loivat luolien ja kanjonien kaltaisia tiloja. Rakennelma oli arviolta kolmisenkymmentä metriä syvä, kuutisenkymmentä metriä leveä ja tusinan metriä korkea. Hobbs sanoi minulle, että vaikka temppelin rakentaminen vaatii osamista ja kokemusta, he myös pyysivät keitä tahansa, jotka halusivat osallistua rakentamiseen mukaan. “Me kutsumme itseämme visionääreiksi. Me pidämme kiinni visiosta. Me emme sanele miten ihmiset pääsevät lopputulokseen, me annamme ihmisten itse valita roolinsa. Täytyy muistuttaa omaa itseään koko ajan siitä, että tämä ei ole sinun oma projekti — ‘Minä en ole omistaja, olen rakentamassa lahjaa, joka ei koskaan tule olemaan minun, se tulee olemaan 60 tuhannen ihmisen kohde… ja se tulee palamaan!’”

Hobbsin filosofia esimerkillistää miten taide aktualisoi Burning Manin arvoja ja inspiroi itserakentuvan kaupungin luomista: “Taide on luvan annon alusta. Me olemme kasvaneet kulttuurissa, jossa kuulee jatkuvasti ‘Ei’ –‘Ei, sinulla ei ole koulutusta tuohon.’ ‘Ei, meidän mielestämme et voi tehdä niin.’ ‘Ei, tämä ei välttämättä ole sinun paikkasi.’ Fluxin filosofia, samoin kuin Burning Manin”, Hobbs sanoo, “on sanoa ‘Kyllä.’”[11]

Vuonna 2007 Burning Manin taideteema oli “Green Man”, jossa tutkittiin “ihmiskunnan luontosuhdetta”. Taiteilija Karen Cusolito ja Dan Das Mann loivat “Crude Awakeningin”, yhden suurimmista Burning Manin taideteoksista koskaan ja edelleen sen suurin räjäytys. Sen keskellä oli 30-metrinen torni, joka oli tyylitelty sen nimisesti, Pastori Öljynporauslautta. Sen ympärillä oli yhdeksän ihmismuotoista teräspatsasta eri kulttuureista ympäri maailmaa, joista monet olivat 10-metrisiä, jotka kaikki palvoivat fossiilisten polttoaineiden alttaria, ilmeisesti kestämättömyyden liekinheittävän uskonnon opetuslapsia.

Lauantai-iltana Crude Awakeningin tiimi käynnisti massiivisen audiopyroteknisen finaalinsa. Olin sinä vuonna playalla, ja sana kiiri, että tämä tulisi olemaan suurin räjäytys koskaan Burning Manissa — 9000 litraa propaania ja 4000 litraa kerosiinia, jotka asiantuntevasti oli aseteltu synnyttämään sienipilvi — atomipommin räjähtämistä vastaava lähin ilmaisu, jonka kukaan meistä tulisi koskaan näkemään (toivottavasti). Ajoin pyörälläni kilometrin päähän tornista pohtien muita Nevadan ydinkokeita, eikä minulla ollut mitään tietoa mitä tulisi tapahtumaan. Jos siellä olisi jokin virhearviointi, tämä voisi olla hyvä etäisyys katsella sitä.

Rituaali ja kulttuuri

Taide tekee täällä juuri mitä taiteen pitäisikin tehdä: kysyä kysymyksiä, elää monitulkintaisuudessa, tarkastella asioita eri näkökulmista. Mutta koska tämä on Burning Man, se voi tapahtua suuressa mittakaavassa, joka on melkein mahdotonta muualla.

Taide ja rituaali auttavat Burning Mania toimimaan klassisena rajakokemuksena — paikkana, jossa irroittautua, ottaa uusi identiteetti ja kumota ennakkokäsitykset niin, että voi palata uutena takaisin. Brittiantropologi Victor Turner, kirjan From Ritual to Theater: The Human Seriousness of Play kirjoittaja, tutki liminaalisuutta “primitiivisissä” yhteiskunnissa, mutta hän olisi myös voinut kirjoittaa Black Rock Citysta. Rajakokemukset ovat tapoja, joilla ihmiset haastavat tuttuja käsityksiään yhteiskunnasta — jossa normaalit rajat ajattelulle, ymmärrykselle ja käyttäytymiselle puretaan ja jossa koko yhteiskunnan rakenne “tilapäisesti jäädytetään. Nämä uudet symbolit ja rakenteet sitten syötetään takaisin sivilisaation ‘keskeisinä’ talousinsentiiveinä, rakennemalleina olemasaolon syinä.” [12]

Autiomaahan meno ja rajakokemuksen kokeminen on hyödyllistä, kun yhteiskunta kokee suurta muutosta. Se on tapa laittaa sivuun perinteiset tekemisen tavat, kuin unitilassa, jossa kuvitellaan ja harjoitellaan miten asiat voisivat kehittyä yhteiskunnallisesti, taloudellisesti ja henkisesti.

Turner esittää, että sellaisten rituaalien koko pointti on yhdistellä uudelleen kulttuuri “millaiseksi tahansa ja kaikiksi mahdollisiksi kuvioiksi, olivatpa ne miten omituisia tahansa.” Jos rajaamme tekijöiden mahdollisen yhdistelyn “tavanomaisiin kuvioihin, malleihin tai kaavoihin”, saatamme jättää huomiotta sen, mikä on “potentiaalisesti ja periaatteessa vapaa ja kokeileva kulttuurin alue, alue, jossa uusien elementtien lisäksi myös uusia yhdistelysääntöjä voidaan ottaa käyttöön paljon helpommin”.

John Seely Brownilla, teknologiainnovaation iso nimi, joka ennen johti Xerox PARCia (Palo Alto Research Center), on nykyaikainen käsitys taiteen arvosta, joka auttaa meitä uudelleensanoittamaan maailmamme, “uudelleenhioa käsitteelliset linssimme”. Aspen Instituten paneelikeskustelussa Burning Manista vuonna 2013 hän sanoi minulle, “Taiteilijat eivät ole mukana keskustelussa siitä miten me rakennamme taloutta tulevaisuutta varten. Heidät suljetaan ulos kansakuntamme innovaatiokeskustelusta, joka on jätetty STEM [tiede, teknologia, insinööritieteet, matematiikka] -porukalle. Me emme ajattele emergenssin designia. Innovaatio liittyy siihen miten maailma nähdään eri tavalla. Kuka onkaan parempi näkemään maailma eri tavalla kuin taiteilija?” [13]

Burning Man maailmassa

Burning Man -organisaatio on yhä enemmän keskittynyt siihen miten laajentaa ideoita ja arvoja playan ulkopuolelle maailmassa. Se on järjestänyt 225 alueellista yhteyshenkilöä Burning Man Global Leadership Communityksi. Luvan saamisen ja toimijuuden tunne, jonka Burnerit tuovat playalle usein heijastuu kotiin, erityisesti San Fransiscossa, me usein käytämme leikkiä ja kokeilua kansalais- ja taiteellisten tavoitteiden ajamiseksi. Gray Area Foundation for the Arts (jossa toimin yhtenä perustajista ja puheenjohtajana) loi Urban Prototyping Festivalin rakentamaan urbaaneja innovaatiosovellutuksia ja kokeiluprojekteja San Franciscoon, Singaporeen ja Lontooseen. Tänä vuonna San Fransiscon kaavoituslautakunta tekee kansalaisprototyypityksestä muodollisen osan kaupungin kaavoitusta Market Streetin kahden mailin osuudella. Burnerin nimeltä Mike Zuckerman perustama Freespace-ryhmä on taivutellut vuokraisäntiä kolmestatoista maasta “antamaan lahjaksi” käyttämättömiä tiloja yhteisölle tilapäiseen opetus- ja prototyypityskäyttöön sekä projektien lanseeraukseen.

Michael Yarne, Burneri, entinen kaupungin virkamies ja kiinteistöalan toimija kyllästyi San Fransiscon hallintoon ja perusti UP:n, kolmannen sektorin toimijan, joka edistää naapurustoissa toimivia “viherhyötyalueita”. Nämä ovat mikrohallintoalueita, jotka mahdollistavat yhteisöjen äänestää arvioinneista ja antaa niille suoran ja läpinäkyvän kontrollin hyperlokaaleista projekteista kuten minipuistot, vihervalaistus, energiantuotanto ja jopa sadeveden käyttö kasteluun. San Fransiscon hallintolautakunta hyväksyi säännökset ohjelmalle, ja Yarne aikoo nyt viedä konseptin toisiin kaupunkeihin.

Kaikkein näkyviin Burner-vaikutus San Fransiscossa on varmastikin Bay Lights, epäilemättä Amerikan suurin julkinen taideteos. Burneri Ben Davisilla oli idea muuttaa 1.5 mailia San Fransiscon Bay Bridgesta 25 tuhannen diodin valaisemaksi veistokseksi. Oli rohkeaa kuvitella tämä ikoninen, 75 vuotta vanha silta kankaaksi ja sitten hankkia kolmen San Franciscon pormestarin tuki, varmistaa kaikki tarvittavat luvat ja kerätä yli seitsemän miljoonaa dollaria vain parissa vuodessa. Taiteilija Leo Villareal, joka on myös Burneri, suunnitteli hankkeen. Hän alkoi työskennellä valon kanssa playalla vuonna 1994, jotta hän löytäisi tiensä takaisin leiriin aavikon yön pimeydessä. Nykyään hän on yksi maailman parhaista valotaiteilijoista, ja hänen työnsä kuuluvat New Yorkin Museum of Modern Artin ja Japanin Kagawan Naoshima Contemporary Art Museumin pysyviin kokoelmiin.

Kaikille näille hankkeille on yhteistä se, että jokainen niistä on Hakim Beyn kuvittelema autonominen tila, jonka vaikutus on Burning Manin kautta tullut osaksi kulttuuriamme.

Burnerit ilman rajoja

Burning Manin globaalein aloite on Burners Without Borders, katastrofiapua ja valmiuksien kehittämistä harjoittava voittoa tavoittelematon järjestö, joka hyödyntää festivaalin ainutlaatuista etiikkaa ja taitoja. Kun hurrikaani Katrina iski Meksikonlahden rannikolle Burning Man -festivaalin ensimmäisenä päivänä vuonna 2005, Apache Softwaren perustaja Brian Behlendorf muisteli, millainen surrealistinen tunnelma playalla vallitsi, kun ihmiset saivat tietää tuhoista ja siviilielämän romahduksesta. Elintarvikekeräys ja lahjoitukset järjestettiin välittömästi, ja polttomiehistä koostuvat ryhmät alkoivat organisoida itse vaelluksia Meksikonlahden rannikolle raskas kalusto ja generaattorit mukanaan.

Saavuttuaan Louisianaan Burnerit perustivat pääkonttorinsa parkkipaikalle ja rakensivat pian Oxfamin, Punaisen Ristin ja muiden hyväntekeväisyysjärjestöjen jakelukeskuksen. Lopulta parkkipaikasta tuli ilmainen ruokakauppa yhteisölle. Kun sana Burners Without Bordersin toiminnasta levisi, eräs teollisuuslaitevalmistaja lahjoitti ryhmälle upouuden kauhakuormaajan. Sen avulla Burners Without Borders sai muutamassa tunnissa valmiiksi hankkeita, jotka ennen olivat kestäneet päiviä.

Koska Burnereilla on niin paljon kokemusta oman kunnallisen infrastruktuurinsa itseorganisoinnista vihamielisessä ympäristössä, he ovat erityisen taitavia toimimaan kaoottisissa kriiseissä, kun tavanomaisia palveluja — juoksevaa vettä, sähköä, viestintäkanavia ja saniteettijärjestelmiä — ei ole saatavilla. Burnerit eivät vain selviydy tällaisessa ympäristössä, vaan he luovat sinne kulttuuria, taidetta ja yhteisöä.

BWB:n perustaja Carmen Muak kertoi minulle, että he oppivat paljon siitä, miten katastrofiapua voidaan tarjota kestävällä tavalla: ”Ei tarvita perävaunuja, kun voi käyttää kupoleita. Käytetään paikallisia materiaaleja. Keksitään keino auttaa yhteisöä sen surun kautta.” Missisippin Pearlingtonin maaseudulla he tekivät juuri niin, purkaen tuhoutuneita rakennuksia ja rakentaen uusia taloja. Sitten he hyödynsivät Burning Man -temppelikokemustaan. ”Ympärillä oli niin paljon kauniita roskia. Ihmisillä oli kodeissaan ikuisesti antiikkiesineitä, jotka olivat periytyneet sukupolvelta toiselle. Löydettiin valtava kynsijalkaisen ruokapöydän jalka, vedestä kastuneita tuoleja. Lauantaisin teimme yhdessä taidetta. Iltaisin kokoonnuimme kaikki hiljaisesti yhteen polttamaan. Se oli katarttista.” [14] Larry Harvey kertoi minulle: ”FEMA [Federal Emergency Management Agency] lähetti kriisineuvojia. Me loimme temppelipolton. Huomasimme, että kulttuurillamme oli siellä paljon annettavaa.”[15].

Prototyyppikaupunki, prototyyppitulevaisuus

Burning Man -festivaali on oikeasti Burning Man -prototyyppikaupunki. Se on paikka, jossa osallistujat luovat oman urbaanin kokemuksensa, infrastruktuurinsa ja taiteensa. Sen kaksikymmenvuotisen historian aikana Burning Man on kehittänyt tasapainon ylhäältä-alas -rakenteiden ja kiivaan autonimisen, riippumattoman yhteisön välille, joka rakentaa kaupunkia parhaaksi katsomansa mukaan. Jokainen voi olla Robert Moses, joka autonomisesti näyttää vihreää valoa hienoille projekteille, tai Jane Jacobs, joka käyttää taidetta ja kulttuuria muovaamaan sosiaalista pääomaa. Se toimii, koska yhteisön yhteiset periaatteet toimivat.

Burnereilla on myös samanlaisia pelkoja: mitä jos tämä vuosi on viimeinen? Mitä jos tänä vuotena se muuttuu liian suureksi tai kadottaa taikansa? Mitä jos kaikki lässähtää? Tämä paranoiantunne, että koko asia voisikin olla vain tilapäinen lahja, inspiroi jatkuvaa uusintamista ja uudelleenkeksimistä. Kaksi vuotta sitten Disorient-leirini päätti, että se oli liian suuri, ja sitä pienennettiin sen kulttuurin elävöittämiseksi. Se oli tuskallista, mutta se toimi. Milloin olet viimeksi kuullut byrokratiasta, joka vapaaehtoisesti lakkauttaa toimintansa uuden rakentamiseksi? Tilapäiskaupungeilla on pienemmän liikemäärän etu.

Burning Man vaalii paljon toimijuutta ja vastuullisuutta — kansalaisuutta, jossa ollaan enemmän mukana kuin pelkästään Black Rock Cityssa, joka palkitsee oikeassa elämässä sinne palatessa. Tämä etiikka saa kasvuvoimaa, koska Black Rock City on prototyyppi ja väliaikainen — mikä mahdollistaa leikin, oppimisen ja välittömyyden. Nämä ovat oppeja, joita sovelletaan kaupunkeihin ympäri maailman erilaisissa projekteissa, kuten Freespace, Urban Prototyping, Bay Lights, Downtown Project Las Vegasissa ja monet muut Burnerien inspiroimat projektit.

Burning Man on myös paikka, jossa arvioidaan uudelleen ja kokeillaan arvoja, joita voi olla vaikeaa arvioida muuten kaupallisessa yhteiskunnassamme. Lahjatalous ja kokemusten dekommodifikaatio näyttävät fantastisilta ja tuoksuvat menneiden aikojen hippikulttuurilta — kunnes me tajuamme, että moderni elämäntyylimme perustuu kestämättömiin kulutuksen muotoihin, ja että kapitalismi itsessään pitää keksiä uudelleen. Burning Man vaalii sosiaalista pääomaa sellaisten haasteiden tarkasteluun.

Ja kuitenkin Burning Man on loppujenlopuksi väliaikainen yhden viikon kaupunki vuodessa. Se on enemmänkin konseptiauto kuin luvansaanut auto. Mutta konseptiauton tavoin se on kokoelma uusia ideoita, jotka voidaan ottaa käyttöön ja soveltaa maailmaamme. Burning Man ei keksinyt festivaalia, taideautoa tai väliaikaista autonomista tilaa enempää kuin Apple on keksinyt tietokoneen. Mutta kuten tuo toinenkin kalifornialainen keksijä, Burning Man toteutti konseptin hienosti, ja työnsä kautta sillä on vaikutus kulttuuriimme — ja hyvin mahdollisesti myös tulevaisuuteemme.

Viitteet

[1] Burnerit ovat ylpeitä siitä, etteivät he jätä jälkeensä mitään ja osaavat olla tuomatta paikalle höyheniä, paljetteja tai muuta materiaalia. kts. http://blog.burningman.com/2012/09/environment/moop-map-live-2012-the-day-we-fail-to-leave-no-trace.

[2] Timen video, “5 Things Cities Can Learn from Burning Man,” [2009], http://content.time.com/time/video/player/0,32068,39616455001_1921966,00.html.

[3] Hakin Bay [Peter Lamborn Wilson], Temporary Autonomous Zones (Autonomedia, 1991). https://en.wikipedia.org/wiki/Temporary_autonomous_zone.

[4] Boyd, Andrew, Mitchell, Dave Oswald, Beautiful Trouble: A Toolbox for Revolution (OR Books, 2012).

[5] https://blog.burningman.com/2013/11/tenprinciples/how-the-west-was-won-anarchy-vs-civic-responsibility.

[6] Haastattelu filmissä Spark: A Burning Man Story (Spark Pictures, 2013); see http://www.sparkpictures.com.

[7] Illalliskeskustelu kirjoittajan ja Larry Harveyn välillä Lontoossa. Viitaten debattiin “vapaudesta”, joka syntyi vuoden 1996 tapahtumien jälkeen, hän sanoi minulle: “Loppujen lopuksi Burning Man liittyy vapauteen. Kukaan ei menettänyt vapauttaan, kun me asetimme sääntöjä estääksemme ihmisten ajamisen toistensa päältä autiomaassa.” Me keskustelimme siitä, että hobbesilainen vapaus on absoluuttista, kun taas lockelainen vapaus (kuten hänen teoksessaan Second Treatise on Civil Government puhutaan) sanoo, “Mutta vaikka tämä on vapauden tila, se ei ole kuitenkaan käyttöluvan tila.”

[8] Keskustelu Daniel Aizenmanin kanssa, joka on LEED AP arkkitehtifirma Stantec ViBEssa, joka loi Boulderin kauppakeskuksen. Aizenman ja minä I puhuimme siitä mikä tekee tällaisista tiloista menestyksiä ja miksi ne epäonnistuvat.

[9] Fred A. Bernstein, “Rod Garrett, the Urban Planner Behind ‘Burning Man’: Its Leadership Lessons, Its Changing Face,” The New York Times, August 28, 2011, http://www.nytimes.com/2011/08/29/arts/rod-garrett-the-urban-planner-behind-burning-man.html.

[10] Larry Harveyta lainattu Timen Burning Man mini-dokumentissa, 2009. Haastattelu https://www.youtube.com/watch?v=EWzohQ1IwB0, kohta 5:40.

[11] Yksityinen keskustelu kirjoittajan kanssa. Kts. Hobbsin puhe Catalyst Creative -sarjassa Downtown Las Vegasissa 27.3.2014, tapahtuma jonka on tuottanut yhdessä Downtown Project ja Burning Man. Kts. American Steelin Karen Cusoliton esitys.

[12] Turner, Victor, “Liminal to Liminoid in Play, Flow, and Ritual: An Essay in Comparative Symbology,” Rice University Studies, 60(3) (1974), pp. 53-92.

[13] Lainattu John Seely Brownin blogissa, helmikuu 2014, http://www.johnseelybrown.com/newsletter_feb14.html.

[14] Kirjoittajan haastattelu Carmen Muakin kanssa, Las Vegas, 2014.

[15] Keskustelu Larry Harveyn kanssa, Lontoo, helmikuu 2014.

Lähde: https://www.bollier.org/blog/burning-man-commons

David Bollier: Yhteistekeminen transformatiivisena sosiaalisena paradigmana

admin — Thu, 15 Aug 2024 11:11:59 +0000

Tämä David Bollierin tutkielma, joka on julkaistu kolmen muun ohella, onyksi monista systeemisten vaihtoehtojen esityksistä, joita olemme julkaisseet Next System Projectilla. Voit lukea sen alla tai ladata PDF-tiedoston. Olemme antaneet toimeksi nämä tutkielmat fasilitoimaan informoitua ja kattavaa keskustelua “uusista systeemeistä”, ja osana tätä pyrkimystä olemme luoneet myös vertailevan viitekehyksen, joka tarjoaa perustan systeemiehdotusten arvioinnille yhteisten kriteerien perusteella.

Monia aikamme kriisejä ratkoessamme, meillä on vastassamme pulma, johon ei ole olemassa helppoa ratkaisua: Miten voimme kuvitella ja rakentaa radikaalisti erilaista järjestelmää samalla, kun elämme sellaisen vallitsevan järjestelmän asettamissa rajoitteissa, joka vastustaa aggressiivisesti muutosta? Haasteemme ei ole ainoastaan houkuttelevien vaihtoehtojen artikulointi, vaan myös uskottavien strategioiden identifiointi, joilla ne toteutetaan.

Uskon, että yhteisvauraudella — joka joskus oli paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — on suuri lupaus tästä pulmasta yli pääsemiseksi. Yhteismaa on enemmän kuin poliittinen filosofia tai agenda, yhteismaa on aktiivinen, elävä prosessi. Se on vähemmän substantiivi kuin verbi, koska kyse on pääosin yhteistekemisen sosiaalisista käytänteistä — keskinäisen tuen, konfliktin, neuvottelun, kommunikoinnin ja kokeilemisen teoista, joita tarvitaan luomaan systeemit, joilla hallinnoidaan yhteisiä resursseja. Tämä prosessi sekoittaa tuotantoa (omatoiminen käyttöönotto), hallinnointia, kulttuuria ja henkilökohtaisia intressejä yhdeksi integroiduksi järjestelmäksi.

Tämä essee tarjoaa karkean yleissilmäyksen yhteisvaurauteen, yhteistekemiseen ja niiden suureen potentiaaliin uuden yhteiskunnan rakentamiseksi. Selitän muutoksen teorian, joka liikuttaa niin monia kommonereja, erityisesti heidän yrittäessään toppuutella kapitalistisia markkinoita, muuttua luonnonjärjestelmien isänniksi ja keskinäistää yhteisten resurssien hyötyjä. Tässä artikkelissa kuvataan yhteismaaperustainen neoliberaalin talouden ja politiikan kritiikki; visio sille miten yhteisvauraus voi saada aikaan ekologisesti kestävämmän, humaanimman yhteiskunnan; ne suuret ekonomiset ja poliittiset muutokset, joita kommonerit tavoittelevat; sekä pääasialliset keinot, joilla niitä tavoitella.

Viimeisenä tarkastelen spekulatiivisesti joitain yhteisvaurauskeskeisen yhteiskunnan implikaatioita markkina/valtioliitolle, josta tällä hetkellä “systeemi” koostuu. Miten yhteisvaurauden jakamisen ja hallinnoinnin maailma muuttaa politiikkaa? Miten se voisi puuttua toisiinsa kytkeytyviin patologioihin, joita ovat hellittämätön talouskasvu, yritysten keskittynyt valta, kulutushakuisuus, kestämätön velkaantuminen ja ekologisen tuhon kärjistyminen?

Commons-liikkeen tavoitteet

Ennen yhteismaan systemaattisempaa esittelyä, sanon tässä selvästi mitä yhteisvaurausliike pyrkii saamaan aikaan. Kommonerit keskittyvät saamaan takaisin “yhteisen varallisuutensa”, sekä aineellisessa että poliittisessa mielessä. He haluavat kumota valloillaan olevan yhteisten resurssien yksityistämisen ja marketisaation — joka ulottuu maista ja vesistöistä aina tietoon ja urbaaneihin tiloihin — ja ottaa uudelleen kontrolliin suuremmalla osallisuudella nuo resurssit ja yhteisön elämä. He haluavat tehdä tietyistä resursseista luovuttamattomia — suojattuja markkinoilla myynniltä ja tuleville sukupolville säilytettyjä- Tämä projekti, markkinoiden aitaamisten kääntäminen ja yhteismaan keksiminen uudelleen, pyrkii saamaan aikaan sen missä valtionsääntely on yleisesti ottaen epäonnistunut: kestämättömän markkinakäyttäytymisen väärinkäytösten tehokkaassa sosiaalisessa kontrollissa.

Vaikka sitoutumisen ehdot vaihtelevat, lukemattomat aktivistiyhteisöt ympäri maailman ovat näyttelemässä tätä neoliberaalillle taloudelle kohdistetun vastarinnan draamaa ja yhteisvaurausperustaisten vaihtoehtojen luomista. Vastarinnan ja yhteistekemisen olennainen samankaltaisuus ei ole aina ilmiselvä, koska konflikteja esiintyy monilla eri tasoilla (eli paikallisella, alueellisella, kansallisella ja ylikansallisella); monimuotoisissa resurssialueilla ja omaa toimintaa koskevissa selosteissa, jotka saattavat käyttää tai sitten ei commons-liikkeen kieltä. Kuitenkin on olemassa toisinajattelua suuria narratiiveja vastaan, jotka puhuvat vapaan markkinan ideologiasta ja sen lähes teologisesta uskomuksesta “itse tehtyyn” individualismiin, laajentuviin yksityisomistuksen oikeuksiin, jatkuvaan talouskasvuun, valtion sääntelyn purkamiseen, pääomavetoiseen teknologiseen innovaatioon ja konsumerismiin. Kommonerit pitävät tätä uskomusjärjestelmää välistävetävän markkinatalouden koneistona, systeeminä joka tuhoaa ekosysteemit, vaarantaa demokratian, vie vallan pois yhteisöiltä ja riistää yksilöitä, erityisesti köyhiä ja haavoittuvaisia.

Mutta sen sijaan, että keskityttäisiin perinteisiin poliittisiin kanaviin, jotka tuppaavat olemaan rakenteellisesti peukaloitu systeemistä muutosta vastaan, kommonerit keskittyvät enemmän luomaan omia vaihtoehtoisia järjestelmiä markkinoiden ja valtion ulkopuolelle. Ei sillä, että he olisivat hylänneet perinteisen politiikan ja sääntelyn itsepuolustuksen tai edistysmielisen muutoksen keinoina; kyse on vain siitä, että he tunnustavat vaalipolitiikan ja politiikkavetoisten ratkaisujen sisäänrakennetut heikkoudet, aikana jolloin nämä kaikki kanavat ovat niin korruptoituneita. Parhaimmissakaan olosuhteissa perinteiset poliittiset järjestelmät tuppaavat olemaan legalistisia, kalliita, asiantuntijavetoisia, byrokraattisen jäykkiä ja poliittisesti korruptoitavissa, mikä tekee niistä vihamielisiä välikappaleita vakavalle “ruohonjuuritasolta” lähtevälle muutokselle.

Sen sijaan kommonerit ovat keskittyneet kaivertamaan suojattuja tiloja omille aloitteilleen, ollen tekemisissä politiikan kanssa silloin, kun se on poliittisesti tarpeen tai mahdollista. Valtion auktoriteetteihin takaajina tai heidän intressien hoitajina vetoamisen sijaan kommonerit yleensä mieluummin tavoittelevat suoraa suvereniteettiä ja kontrollia elämän piireistä, jotka heille ovat merkityksellisiä: kaupungeistaan, naapurustoistaan, ruoasta, vedestä, maasta, informaatiosta, infrastruktuurista, luotosta ja rahasta, sosiaalipalveluista ja monesta muusta. Riippumattoman yhteistekemisen prosessilla itsessään on useita hyötyjä. Yhteisvaurauspohjaisten järjestelmien ylivertaisuutta esittelemällä (esim. avoimen lähdekoodin ohjelmistokehitys, paikallinen ruoantuotanto, osuuskunnat, vaihtoehtovaluutat) yhteistekeminen luo puoliriippumattomia, sosiaalisesti tyydyttäviä vaihtoehtoja pääomavetoisille markkinoille.

Yhteismaan perustavanlaatuisempi vaikutus saattaa olla kulttuurillinen. Yhteistekeminen elävöittää ihmisten sosiaalisia yhteyksiä toisiinsa ja “luontoon”. Se auttaa rakentamaan uusia toiveita ja identiteettejä. Antamalla ihmisille merkittäviä uusia henkilökohtaisia toimintamahdollisuuksia, jotka menevät paljon pidemmälle kuin kuluttajan, kansalaisen ja äänestäjän roolit, yhteisöllisyys tuo ihmisille uusia sosiaalisia rooleja, jotka ilmentävät terveitä kulttuurisia arvoja ja joihin liittyy sekä vastuuta että oikeutta. Aikana jolloin markkinakulttuuri on kaikkialla ja tungettelevaa, yhteistekeminen vaalii uusia sosiaalisia tiloja ja ruokkii sisäisiä, subjektiivisia kokemuksia, jotka liittyvät paljon enemmän ihmisten oloihin ja yhteiskunnalliseen muutokseen kuin manipuloiva brändäys tai markkinakulttuurin voimat vievät spektaakkelit. Yhteistekemisen todellinen merkitys ei välttämättä olekaan kiveenhakatussa filosofisessa näkökannassa tai poliittisessa agendassa, vaan menestyneen yhteismaan aktiivisessa rakentamisessa. Kommonerit olisivat samaa mieltä konseptuaalitaiteilija Jenny Holzerin kanssa: “Toiminta saa aikaan enemmän ongelmia kuin sanat.”

Yhteismaan idea on sekava monille nykypäivän tarkkailijoille, koska termi “yhteismaa” tuntuu merkitsevän niin montaa asiaa. Tämä on peräisin sekä historiallisesta pilkasta — “yhteismaan tragedian” taru — sekä termin legitiimistä monimerkityksellisestä käytöstä. Ennen kuin jatkamme, on tärkeää selkiyttää yhteisten kieltä. Käyttämämme sanat eivät ainoastaan ole deskriptiivisiä, vaan myös evokatiivisia ja performatiivisia — eli, ne ovat identiteetin merkkejä, tapa ilmaista tunteita sekä työkalu ihmiskohortin määrittämiseksi kulttuurillisesti. Yhteismaan kumouksellisen, strategisen voiman ymmärtämiseksi täytyy ensin ymmärtää sanan “yhteismaa” sekavaa modernia käyttöä.

Yli 40 vuoden ajan koulutettu kansanosa on pitänyt yhteismaata epäonnistuneena hallintaregiiminä, joka on liitetty valtion pakkoon. Tämä idea voidaan jäljittää biologi Garrett Hardinin kuuluisaan esseeseen vuodelta 1968 “The Tragedy of the Commons”, lyhyeen Science-lehden tekstiin. Hardin esitteli yhteisen laidunmaan vertauskuvan, jossa yhdelläkään paimenella ei ole “rationaalista” insentiiviä rajoittaa karjansa laiduntamista. [1] Tästä seurannut väistämätön lopputulos oli, että jokainen paimen itsekkäästi käytti yhteistä resurssia niin paljon kuin mahdollista, mikä väistämättä johtaa sen ylikäyttöön ja loppumiseen — niinkutsuttuun “yhteismaan tragediaan”. Paras ratkaisu hänen mukaansa oli laittaa omistusoikeus resurssille.

Yhteismaa — samanaikaisesti paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — tuntuu lupaavan paljon.

Oikeasti Hardin ei kuvannut yhteismaata, vaan avoimen pääsyn järjestelmää, jossa kaikki on vapaasti käytettävissä. Yhteismaassa on erillinen yhteisö, joka hallitsee resurssia ja sen käyttöä. Kommonerit neuvottelevat omista pääsy- ja käyttösäännöistään, jakavat vastuita ja oikeuksia, asettavat tarkkailujärjestelmiä identifioimaan ja rankaisemaan vapaamatkustajia kaiken muun toiminnan lisäksi yhteismaan ylläpidon parissa.

Yhteismaatutkija Lewis Hyde on kiehtovasti kutsunut Hardinin “tragediateesiä” seuraavasti: “Hallitsemattomien, Laissez-Faire, Yhteenniputettujen Resurssien Tragedia, Joihin on Pääsy Ei-kommunikoivilla, Omaa Etua Tavoittelevilla Henkilöillä” [2].

Professori Elinor Oström, Indianan yliopiston politiikantutkija auttoi pelastamaan yhteismaan unohdukselta, jonne valtavirran taloustieteilijät olivat sen upottaneet. Uransa aikana 1970-luvulta hänen kuolemaansa asti vuonna 2012 Oström on dokumentoinut monia tapoja, joilla sadat yhteisöt, suurimmaksi osaksi maaseudulla köyhemmissä maissa, voivat hallinnoida luonnonvaroja kestävästi. Empiirisenä huomiona yhteismaa voi toimia, ja toimiikin hyvin. Keskeinen ongelma, johon Oström kykeni ottamaan kantaa, oli “miten päämiesten ryhmä, jotka ovat toisistaan riippuvaisessa tilanteessa, voivat organisoida ja hallinnoida itsensä saamaan jatkuvaa yhteistä hyötyä, kun kaikkien riskinä on vapaamatkustaminen, vastuunpakoilu tai muuten vain opportunistinen käyttäytyminen.” [3]

Ostrom vuoden 1990 merkkipaaluteoksessaan Governing the Commons identifioi kahdeksan keskeistä “design-periaatetta” onnistuneelle yhteismaalle. Hänen muut kirjansa tutkivat muunmuassa tapoja monipuolistaa ja sisäkkäistää hallintoa (jota hän kutsui “polyarkiaksi”) voimaannuttamaan alhaalta-ylös -aloitteita ja -päätöksentekoa. [4] Tästä työstä Oström voitti taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2009, ensimmäisenä palkinnon saaneena naisena. Heti finanssikriisin jälkimainingeissa Nobelin palkintokomitea on saattanut toivoa näyttävänsä miten sosiaaliset suhteet ovat merkittävässä roolissa taloustieteessä persoonattomina markkinoiden transaktioina. Oströmin tutkimus loi perustan hänen uudelleenkonseptualisoinnille sekä taloustieteen analyysista että yhteismaan roolista siinä — ottamatta seuraavaa askelta: poliittinen mukanaolo.

Tähän mennessä olen käsitellyt kahta erillistä diskurssin tasoa yhteismaahan liittyen — yhteismaa hallitsemattomana resurssina (Hardin) ja yhteismaa sosiaalisena instituutiona (Oström). Tähän päivään mennessä useimmat valtavirran poliitikot ja ekonomistit tuppaavat näkemään yhteismaan Hardinin tavoin, käyttämättömänä, omistamattomana resurssina. Mutta tämä muotoilu epäonnistuu tunnustamaan yhteismaan todellisuuden dynaamisena, kehittyvänä sosiaalisena toimintana: yhteistekemisenä. Käytännössä yhteismaa koostuu resurssin lisäksi yhteisöstä, joka hallinnoi resurssia keksimällä omat sääntönsä, perinteensä ja arvonsa. Kaikkia kolmea tarvitaan.

Yhteismaa tulee ymmärtää elävänä luovien agenttien sosiaalisena järjestelmänä. Tämä kolmas diskurssin taso on perinteisille akateemikoille levottomuutta herättävä, koska se siirtää koko keskustelun pois tutusta Homo economicukseen perustuvasta ekonomistiviitekehyksestä ja avaa oven antropologian, psykologian, sosiologian, maantieteen ja muiden ”pehmeiden” humanististen tieteiden oikuille. Tämä tekee siitä vaikeampaa rakentaa siistejä, numeerisia, mekaanisia malleja, joita ekonomistit ja lainsäätäjät niin kovin arvostavat. Kun on niin monia omaleimaisia paikallisia, historiallisia, kulttuurillisia ja intersubjektiivisia asiaan vaikuttavia tekijöitä, on lähes mahdotonta tarjota universaalia ja standardia yhteismaan typologiaa.

Commons-diskurssi pyrkii suoraan sanottuna pelastamaan inhimillisen olemassaolon ja sosiaalisen järjestäytymisen sotkuisen todellisuuden tavanomaisen taloustieteen, byrokraattisten järjestelmien ja koko nykyajan valheellisilta säännönmukaisuuksilta ja maailmankuvalta. Monimutkainen todellisuus on, että yhteismaa syntyy aina kun tietty yhteisö päättää, että se haluaa hallinnoida resurssia kollektiivisesti, painottaen vapaata pääsyä, käyttöä ja pitkäaikaista kestävyyttä. Tämä voi tapahtua lukemattomin ennustamattomin tavoin. Olen hämmästyneenä havainnut esimerkiksi yhteisöllisen teatterin, avoimen lähdekoodin mikroskopian, avoimen lähdekoodin kartoituksen humanitaarisen pelastustoiminnan ja maahanmuuttajien vieraanvaraisuuden ympärillä pyöriviä yhteisöjä. Jokainen näistä “maailman luovasta” yhteisöstä pyörii omilla arvoillaan, perinteillään, historiallaan ja intersubjektiivisuudellaan. Kun ne “nähdään sisältäpäin”, jokainen yhteismaa tulee nähdä sosiaalisesti omintakeisena.

Kun me tunnustamme, että yhteismaan ontologiset premissit merkkaavat ja että nuo premissit saattavat vaihdella suurestikin, me astumme yhteiskunnallisten ilmiöiden uudenlaiseen kosmologiana. Yhteismaan ja kontekstin välillä olevat rajat alkavat häilyä (niinkuin voisi olettaa sosioekologisissa järjetelmissä, esimerkiksi). Yhteiskuntatieteilijät kohtaavat hankalia metodologisia haasteita määritellessään, mitkä tekijät määrittelevät tiettyä yhteisöä ja mitkä ovat satunnaisia. Uskon, että yhteismaata voidaan ymmärtää vain holistisena elävänä järjestelmänä, ja se vaatii uudenlaisia heuristisia metodeja ja muotteja, kuten Christopher Alexanderin idea mallien kielestä. [5]

Yhteisten ontologinen vaihtelevuus on huikean raivostuttavaa ja käsittämätöntä ekonomisteille ja muille, jotka elävät modernistisessa maailmankuvassa, minkä takia useimmat heistä jankkaavat yhteismaan olevan yksinkertaisesti pelkkä resurssi. Aivan kuin he eivät kykenisi suodattamaan ideaa siitä, että kaikkea ei voi kivasti luokitella standardeihin, universaaleihin kategorioihin, mikä on neoliberaalin markkinakulttuurin sine qua non.

Mutta yhteismaan maailmassa tuo on juuri kaiken pointti — rakentaa ihmistiloja, joissa paikalliset, erilaiset ja historialliset merkkaavat. Uniikit kokemukset, kansanomaiset traditiot, kulttuurilliset arvot ja maantieteet tulee tunnustaa ja etuoikeuttaa. Yhteismaa on siten kieli ja sosiopoliittistaloudellinen projekti, jolla kunnioitetaan eletyn kokemuksen erikoisuutta — ja kunnioitetaan sellaisen erikoisuuden generatiivista ja inhimillistä arvoa. Alkuperäiskansojen yhteismaa on varsin erilainen urbaaniin yhteismaahan verrattuna, ja molemmat niistä eroavat esim. Wikihousen design-yhteisöstä. Ja kuitenkin ne ovat kaikki yhteismaata. Yhteisvauraus, Arturo Escobarin sanoin, osoittaa “pluriversumiin”. [6] Kuten uusi evoluutiotieteilijöiden sukupolvi on tajuamassa, tämä on ihmislajin perustodellisuus: yhteinen DNA, joka ilmentää itseään monien eri paikallisten adaptaatioiden avulla. Poislukien neoliberalismi, mikseivät taloudelliset ja poliittiset instituutiomme voi heijastella tätä faktaa?

Voitaisiin sanoa, että yhteismaan paradigma pyytää meitä ylittämään tärkeän ontologisen rajapinnan — mutta valtavirran poliittiset ja taloudelliset toimijat lännen teollisissa yhteiskunnissa vimmatusti kieltäytyvät niin tekemästä. Me näemme tämän lännen haluttomuudessa tunnustaa “luonnon oikeuksia”, “biokulttuurillisia protokollia” ja paikallisyhteisöjen itsemääräämisoikeutta (ja jopa kansallisvaltioille kauppasopimukset pyrkivät asettamaan demokraattisia rajoja markkinoiden investoinneille). Yhteismaa nimeää joukon sosiaalisia arvoja, jotka sijaitsevat markkinahinnan ja yksityistämisen ulkopuolella. Ne kunnioittavat epämuodollisia, sukupolvien välisiä, ekologisia ja jopa kosmisia todellisuuksia, joita rationaalisen toiminnan teoria taloustieteessä tai esimerkiksi neodarwinistiset vain-vahvin-selviää -narratiivit, jotka neoliberaalia taloustiedettä värittävät, eivät voi ymmärtää.

Tässä mielessä yhteismaa haastaa liberaalin byrokraattisen valtion ja perinteisen tieteen maailmankuvan, jotka molemmat pitävät ekosysteemejä ja ihmisiä enemmän tai vähemmän vaihdettavissa olevana ja hyödykkeellistettävänä resurssina. Työtämme pidetään “ihmisresurssina”, sitä pitää ostaa ja hallita; mehiläisen pölyttämistä pidetään hinnoiteltavissa olevana “luonnon palveluna”; jopa elämänmuodot voidaan patentoida ja omistaa.

Vaatimalla elävien järjestelmien luovuttamattomuutta ja niiden luontaista (ei-kaupattavaa, jaettua) arvoa yhteismaa esittää radikaaleja järjestelmämuutoksia koskevia vaatimuksia, jotka eivät ole vain poliittisia ja taloudellisia vaan myös kulttuurisia ja ontologisia.

Miksi yhteismaadiskurssilla on merkitystä

Olen läpikäynyt yhteismaadiskurssin modernia historiaa, koska se auttaa meitä ymmärtämään “muutoksen teoriaa”, jota yhteismaaliike pyrkii saamaan aikaan. Yhteismaan kieli on, ensinnäkin, väline, jolla suunnataan ihmisten huomio ja ymmärrys uudelleen. Se auttaa nimeämään ja valaisemaan markkinoiden aitaamisen todellisuutta ja yhteistekemisen arvoa. Ilman yhteismaakieltä nämä kaksi yhteiskunnallista todellisuutta pystvät kulttuurillisesti näkymättöminä ja vähintäänkin marginalisoituina — ja täten poliittisesti merkityksettöminä.

Yhteismaadiskurssi tarjoaa tapoja esittää moraalisia ja poliittisia väitteitä, jotka perinteinen politiikan diskurssi tuppaa sivuuttamaan tai hiljentämään. Käyttäen yhteismaan konsepteja ja logiikkaa voidaan tuoda esiin uudenlainen kommonerien kohortti, jotka pystyvät tunnistamaan keskinäiset yhtäläisyytensä ja yhteisen agendan. He voivat helpommin esittää omat suvereenit arvonsa ja prioriteettinsa systeemin termein. Koherentti filosofinen yhteismaan narratiivi on enemmän kuin intellektuaalinen mukavuus, se auttaa estämään pääomaa asettamasta intressejä vastakkain: luonto vastaan työvoima, työvoima vastaan kuluttajat, kuluttajat vastaan yhteisö. Yhteismaan kielen ja kokemuksien avulla ihmiset voivat alkaa liikkua pois rajoittavista yhteiskunnallisista “työntekijän” ja “kuluttajan” rooleista ja elää integroidumpaa elämää kokonaisena ihmisolentona. Sen sijaan, että alistuttaisiin hajoita-ja-hallitse -taktiikoille, joita pääoma käyttää neutraloimaan muutosvaatimukset, yhteismaan kieli tarjoaa holistisen vision, joka auttaa monenlaisia markkinoiden väärinkäytösten uhreja tunnustamaan yhteisen uhriutumisen, kehittämään uudenlaista narratiivia, vaalimaan uusia solidaarisuuden linkkejä ja — toivottavasti — rakentamaan toimivien vaihtoehtojen kokoonpanoja, jotka toimivat erilaisella logiikalla.

Yhteismaadiskurssin potentiaalia vaikuttaa muutokseen ei tulisi aliarvioida. Näen surullisen kirkkaan vastaesimerkin kustannushyötydiskurssissa, jonka amerikkalainen teollisuus onnistui 1980-luvulla tekemään alan oletusmetodologiaksi ympäristö-, terveydenhuolto- ja turvallisuusmääräysasioissa. Tämä juoni kuohitsi joukon yhteiskunnallisia, eettisiä ja ympäristöllisiä lakeja mädättämälllä ne markkinatalouden ja kvantifikaation kielellä. Diskurssi käytännössä peitti alleen monia lainsäädännön elementtejä ja muutti lainsäädännön yleistä kuvaa. Näen yhteisvaurausdiskurssin samanlaisena epistemologisena väliintulona: systeeemisenä tapana saada haltuun yhteiskunnalliset, ekologiset ja eettiset arvot, joilla hallinnoida yhteistä varallisuuttamme.

Kuten yllä esitetystä käy ilmi, yhteismaaliike pyrkii muuttamaan koko tapamme käsittää “talouden”. Sen sijaan, että “markkinoita” pidettäisiin autonomisena, “luonnollisena” piirinä yhteiskunnassa, joka jollain tavalla on olemassa Maapallon luonnonsysteeemien ja sosiaalisten tarpeidemme ulkopuolella, kommonerit pyrkivät integroimaan sosiaalisen, ekologisen ja taloudellisen. Karl Polanyi merkkipaaluteoksessaan The Great Transformation selitti kuinka markkinakulttuuri 1600-1800 -luvuilla syrjäytti vähitellen sukulaisuuden, tavat, uskonnon, moraalin ja yhteisön ja siitä tuli yhteiskunnan ensisijainen järjestysperiaate. [7] Tuo muutos tulee kääntää; suitsimaton pääoma ja markkinat tulee upottaa yhteiskuntaan uudelleen ja tehdä vastuunalaiseksi sille. Meidän tulee tehdä pääomasijoituksista, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta jne. alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Yhdessä liittolaisliikkeiden kanssa yhteismaaliike pyrkii kehittämään instituutioita ja normeja jälkikapitalistiselle, kasvun jälkeiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämä tarkoittaa markkinaperustaisten vaihtoehtojen monokulttuurin uhmaamista rikkaammalla, elinvoimaisemmalla tunteella ihmisten mahdollisuuksista kuin ne, joita tuottaja/kuluttaja kaksikko tarjoaa. Silke Helfrichin kanssa kirjoittamani kirja Patterns of Commoning läpikäy useita kymmeniä kiinnostavia, onnistuneita yhteismaita, jotka ammentavat eri ihmiskyvyistä ja yhteiskuntamuodoista. Näihin kuuluu yhteismetsät, paikallisrahat, Fab Labit, kunnalliset vesikomiteat, paikallista perhemaataloutta tukevat viljelymaaomaisuuden säätiöt, alkuperäiskansojen biodiversiteettiä isännöivät “biokulttuuriperintöalueet”, permakulttuuri, yhteisvaurausperustaisille yrityksille administratiivista/juridista tukea tarjoavat “omni-commons” -rakenteet ja paljon muuta. [8]

Sellaisia keskitettyjä elinkeinojärjestelmiä tulee kehittää ja laajentaa. Ne edustavat sosiaalisesti ja ekologisesti hyväntahtoisia vaihtoehtoja velkavetoiselle taloudelle, joka perustuu loputtomaan markkinakysyntään. (Lyhyt sivuhuomio: juridiset ja organisatoriset muodot eivät takaa kapitalismin logiikan rikkomista — ei tarvitse kuin katsoa monien osuuskuntien romahtamista managerialismiin ja korporaatiotoiminnaksi. Silti sellaiset muodot voivat tarjota potentiaalin siirtyä hyväntahtoisempiin kulutusmuotoihin, jos ei suoraan kulutuksen jälkeisiin yhteiskunnan tapoihin.) Toivoa on myös monen sidosryhmän osuustoimintamallissa, joka menestyksekkäästi tarjoaa sosiaalipalveluja ihmisille Quebecissa, Italiassa ja Japanissa. Osuustoiminnan muotoja tulee ottaa mukaan täydentämään yksityisomisteisia digitaalialustoja, joita nyt dominoi Facebook, Uber, Lyft, Airbnb, Task Rabbit, Mechanical Turk ja muut “jakamistalouden” firmat (eli mikrovuokraus ja mikrotyön markkinat), jotka yksityistävät ja monetisoivat sosiaalisen yhteistyön hedelmiä. Suuri uusi projekti keksiä yhteistyömallit uudelleen verkkoalustoille julkaistiin “Platform Cooperativism”-konferenssissa New York Cityssa marraskuussa 2015. [9]

Kommonerit ympäri maailman ovat kehityksen kärjessä ajamassa useita tärkeitä institutionaalisia innovaatioita, jotka pyrkivät korvaamaan välistävetävät yksityisomisteiset markkina-alustat ja korporaatiorakenteet. Näihin kuuluu:

Avoimen arvon verkostot kuten Sensorica ja Enspiral, jotka toimivat yhteistyöperustaisina digitaalisina “kiltoina” yrittäjille ja sosiaalisesti samanmielisille kommonereille.
Ostoklubit ja tuotanto-/toimitusketjujen uudelleenjärjestelyt molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Esimerkkeihin kuuluu Italian solidaarisuustalouden kehittämä vaatetuotantojärjestelmä ja Fresno [California] Commons, joka keksii uudelleen alueellisen ruoantuotantoketjun yhteisvaurausperustaisella säätiöllä.
Valtion rekisteröimät sidosryhmäsäätiöt, jotka keskinäistävät valtion omistamien resurssien tulovirrat (Alaska Permanent Fund ja uudet Peter Barnesin ehdottamat mallit).
Avoimen lähdekoodin ohjelmointiyhteisöt, jotka jakavat lähdekoodia vapaasti ja joita joskus johtaa alan säätiöt, joiden johdossa on yhteisön kunnioittamat vanhimmat.
Globaali vertaistuotannon design ja paikalliset valmistusyhteisöt, jotka luovat modulaarisia, matalan budjetin autoja, maatalouskoneita, huonekaluja ja muita aineellisia tuotteita.

Tulevaisuudessa monet teknoalan toimijat odottavat avoimissa verkostoissa toimivien hajautettujen autonomisten organisaatioiden olevan mahdollisia, kiitos “lohkoketjutilikirjan”, Bitcoinin mahdollistavan softainnovaation. Lohkoketjuteknologia mahdollistaa ihmisten validoida yksittäisen digitaalisen tiedon (esim. bitcoin, dokumentti, digitaalinen identiteetti) ilman tarvetta kolmannelle osapuolelle kuten pankille tai valtion virastolle. Demokratisoimalla itseorganisoituneiden ryhmien kyky autentikoida digitaalinen identiteetti (sen sijaan että olisi pakko luottaa esim. Facebookkiin tai Twitteriin) kommonerit voivat käyttää lohkoketjuteknologiaa antamaan tiettyjä oikeuksia jäsenilleen, mikä johtaa uudenlaiseen hajautettuun, itsehallinnoituun järjestäytymiseen. Lohkoketju voi antaa alkeellisen (tai myöhemmin hienostuneen) viitekehyksen verkostoperustaisille “älysopimuksille”, jotka voivat mahdollistaa monenlaiset eri kollektiivisen hallinnon muodot. Se voi toimia myös kirjanpitoinfrastruktuurina arvon jakamiselle digitaaliseen yhteismaahan osallistuneiden kesken. [10]

Merkittävä ratkaisematon ongelma monille näistä yhteisvaurausperustaisista instituutioista on kuitenkin pääsy luottoon ja tulovirtoihin. Perinteiset pankit ja rahoitusinstituutiot, jopa yhteiskunnalliset ja eettiset pankit pitävät vaikeana antaa lainoja yhteisvauraudelle, joka ei tavoittele voittoa kaupallisen yrityksen muodossa. Designin ja valmistuksen open source -ekosysteemi, esimerkiksi, ei voi tarjota mitään aineetonta omaisuutta pankille lainan vastineeksi, ja niin heidän “tuotteensa” — polttoainetehokkaat, kaikille saatavilla olevat autot tai halvat, paikallisesti hankittavat maatalouskoneet — eivät voi saada pääomaa, jolla laajentaa toimintaa. Onneksi monet lähes unohdetut historialliset osuustoimintarahoituksen mallit ollaan jälleen löytämässä uudelleen ja sekoittamassa uuteen teknologiaan yhteismaan tueksi. Näihin kuuluu uudenlaiset tee-se-itse -luottojärjestelmät, vaihtoehtovaluutat ja joukkorahoitusalustat kuten Goteo Espanjassa. Nollakorkoinen luotto, jollaista JAK Bank on kehitellyt Ruotsissa, otetaan käyttöön paikallisiin siirtymätalouksiin, kun taas toiset kokeilevat uuden tyyppisillä yhteisvaurauden joukkorahoitusjärjestelyillä. [11]

Pointti tässä on, että on syntymässä jälkikapitalistinen visio rahoitukselle ja rahalle. Itseorganisoitunut yhteismaa tulee luomaan oman arvokirjanpito- ja vaihdantajärjestelmänsä, mm. valuutat ja luoton, jotka mahdollistavat niiden ohittaa monet perinteisen velkavetoisen lainaamisen ja markkinatuotannon patologiat. Meidän tulee tehdä pääomasijoittamisesta, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta ja muusta alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Samanaikaisesti monet olemassaolevat rahoitusinstituutiot voitaisiin laajentaa täydentämään ja tukemaan tätä nousevaa sektoria. Kansallispankit, kuten sellaiset kuin Pohjois-Dakotan osavaltiossa on perustettu, voivat tarjota halpaa luottoa erilaisiin sosiaalisiin ja ekologisiin tarpeisiin. Yhteisökehitysrahoituksen instituutiot ja sosiaaliset ja eettiset pankit kuten Banca Populare Etica Espanjassa ja Italiassa voivat myös tarjota rahoitusta yhteismaataloudelle. On vielä paljon tehtävää tämän yritysten hajanaisen sekamelskan yhteennitomiseksi integroidummaksi ja kehittyneemmäksi yhteisvauraussuuntautuneeksi rahoitusinfrastruktuuriksi. Mutta perinteiset pankki- ja rahalaitokset alkavat hajota kapitalismin ristiriitojen painosta, ja kun uudet digitaaliteknologiat ja yhteisvaurauteen perustuvat yhteisöt esittelevät uusia yhteistyövaihtoehtoja, uuden sukupolven keskinäistetty rahoitus lupaa paljon. [12]

Erillinen, mutta asiaan liittyvä poliittinen linjaus on kommonerien näkemä tarve kaapata uudelleen yksityiseltä puolelta julkinen (valtion) kontrolloima kyky luoda rahaa niin, että raha on käytössä kansaa palvelemassa demokraattisesti määritettyihin tarpeisiin eikä niinkään kaupallisten lainaajien varsin kapeakatseisiin liikevoiton tuottotavoitteisiin. [13]

On syytä painottaa suuren, monipuolisen yhteisvaurausperustaisen tuotannon roolia, joka perustuu epäsuoraan vastavuoroisuuteen markkinoiden sijaan. Aikapankkeihin, open source -verkostoihin, oppimisyhteisöihin ja taideyhteismaahan osallistuminen (vain muutama esimerkki mainitaksemme) yleensä ei perustu 1:1-vaihdantaan, vaan henkilökohtaisiin sitoumuksiin yhteisötasolla — “niputa yhteen ja jaa”-lähestymistapaan. Näitä viihtyisiä yhteisöjä (kuten Ivan Illich niitä kutsuu) usein holhotaan “kolmantena sektorina” tai “hyväntekemisenä”, vaikka ne ovat itse asiassa tuottavia työhevosia. [14] Ne tuottavat monenlaista palvelua hoivaavilla, inhimillisillä ja ei-kalliilla tavoilla, jotain mitä valtion ohjelmat ja markkinat eivät selvästikään osaa tehdä.

“Uusi talous”, jota kommonerit pyrkivät rakentamaan, ei ole niinkään talous sosiaalisen, taloudellisen ja itsehallinnollisen puolen hybridi. Useista esimerkeistä on nähtävässä, että siitä syntyvä talous on paljon enemmän läpinäkyvä ja yhteisöjen hallinnassa, joustava, paikallisesti reagointikykyinen ja pidetty luottamuksen arvoisena ja yhteiskunnallisesti huolehtivainen. Nämä yhteismaat ovat myös vähemmän taipuvaisia luomaan negatiivisia ulkoisvaikutuksia, joita markkinat rutiininomaisesti luovat.

Kommonerien suuri haaste on ottaa mallinsa käyttöön laajemmissa yhteistyötä tekevissä sosiaalisissa ekosysteemeissä. Niille on myös tärkeää listata valtio partnerinaan, jotta ne voivat tarjota juridisia viitekehyksiä yhteistekemiselle, tekniselle tuelle ja jopa epäsuorille subventioille. Koska olemassaolevat kansallisvaltiot saattavat olla haluttomia lähtemään tälle polulle (johtuen niiden historiallisista liitoista korporaatioeliittien kanssa), on varsin todennäköistä, että kaupungeista tulee keskeisiä toimijoita yhteismaaperustaisten innovaatioiden parissa — tämän vahvisti hyvin äskettäin pidettyyn kansainväliseen “The City as a Commons”-konferenssiin osallistuneiden kaupunkien tavallisten asukkaiden vankka monimuotoisuus. [15]

Sallikaa minun esittää menettelyyn liittyvä huomautus, jolla on strategisia vaikutuksia: monilla edistysmielisillä on taipumus olettaa, että valtion laki ja julkinen politiikka — ylhäältä alaspäin suuntautuvat järjestelmät — ovat tehokkain ja nopein tapa saada aikaan “järjestelmämuutos”. Olen eri mieltä. Nämä välineet ovat usein välttämättömiä, mutta niiden tehokkuus heikkenee nykyisessä verkottuneessa maailmassa. On erittäin vaikeaa saada aikaan muutosvoimaista muutosta perinteisten poliittisten instituutioiden avulla, joita nyt lamauttaa puolueiden umpikuja ja korkeat oikeuskäytännölliset esteet.

Näiden realiteettien ulkopuolella valtioiden välineellisyys on itse usein tehotonta, hidasta ja monesti se koetaan epälegitiiminä. Vuoden 2014 kirjassaan The Utopia of Rules, antropologiaktivisti David Graeber luetteloi keskitettyjen komentobyrokratioiden rajoitteita verkottuneena aikana. [16] Vasemmiston suurin epäonnistuminen on ollut sen kyvyttömyys esittää funktionaalisia, inhimillisen mittakaavan vaihtoehtoja, jotka voivat vaalia kansalaistoimintaa, osallisuutta ja innovaatioita: “vahvaa demokratiaa”, jolla on arkipäivän merkitystä ja vaikutusta. Pidän tätä läpitunkevana oivalluksena.

Yksi polku eteenpäin: “Seuraava systeemi” joutuu syleilemään vertaisten yhteistyötä hajautetuissa verkostoissa tehdäkseen työt, joita byrokratia ei onnistu hyvin tekemään. Kyse ei ole “valtionhallinnon uudelleenkeksimisestä”, vaan tuotannon, hallinnon ja ruohonjuuritason osallisuuden integroinnista uudenlaiseksi yhteisvaurausinstituutioiksi. Taloudelliset ja teknologiset trendit ovat selvästi menossa tähän suuntaan, todellisuus jonka on kuvannut Yochai Benkler kirjassa The Wealth of Networks; Jeremy Rifkin kirjassa Zero Marginal Cost Society; ja Michel Bauwens hänen monissa P2P Foundationin teksteissään wikissä ja blogissa [17] Verkostoperustainen tai sen avulla toimiva yhteismaa voi tarjota elintärkeää infrastruktuuria uuden osallistavan kontrollin ja keskinäistetyn hyödyn sosiaaliselle taloudelle. Miten koordinoida byrokraattisia järjestelmiä verkostopohjaisella yhteismaalla pysyy edelleen vaikeana haasteena, mutta monet “Valtio 2.0”-kokeilut tutkivat jo eri mahdollisuuksia.

Tässä kuvattu monien yhteismaapohjaisten innovaatioiden suuri hyve on, että ne eivät välttämättä vaadi valtion tai politiikan eteenpäinmenoa — ja täten ne voivat ohittaa perinteiset poliittiset tilat. Laki, politiikka ja hankintatoimi voivat varmasti edistää Yhteismaasektorin kasvua, ja joitain olemasssaolevia valtion politiikkatoimia, jotka etuoikeuttavat markkinavaihtoehdon ja kriminalisoivat yhteistekemisen, yksinkertaisesti pitää eliminoida. Ja rahoituksellinen tuki yhteismaalle pysyy tärkeänä ratkaisemattomana haasteena. Silti yhteismaaperustaisilla toimitus- ja palvelujärjestelmillä on suuria kyvykkyyksiä, joilla vastataan tarpeisiin innovatiivisilla tavoilla, joilla ei kasveta hierarkisesti skaalautumalla vaan pienemmän mittakaavan replikoi-ja-liittoudu -taktiikalla.

Yllä esitetyllä visiolla taloudellisesta toiminnasta selvästikin on pitkälle meneviä vaikutuksia eriarvoisuuteen, ekosysteemeihin, sukupuoli- ja rotusuhteisiin ja politiikkaan. Loput tästä esseestä käytetään esittämään miten yhteismaakeskinen yhteiskunta ratkaisisi nämä ongelmat.

Tulojen ja varallisuuden eriarvoisuus.Kun ihmisten perustarpeet on tyydytetty järjestelmällä, joka ei ole velkavetoinen ja liikevoittoa tavoitteleva, vaan markkinoiden ulkopuolella toiminvan yhteismaan avulla, on mahdollista leikata neoliberaalin kapitalismin tuottamia ääripään tulo- ja varallisuuseroja. Yhteistekemisen pointti on loppujenlopuksi epähyödykkeellistää tai keskinäistää tarpeiden tyydyttäminen niin, että se on saatavilla kaikille. Edesmennyt vaihtoehtoraha-asiantuntija Margrit Kennedy kerran arvioi, että jopa 50 prosenttia markkinoilla myytyjen perushyödykkeiden ja -palvelujen kustannuksista on velkaa. Jos perhe leikkaa riippuvuuttaan perinteisistä markkinoista ja luotosta, sen elinkustannukset voivat pienentyä dramaattisesti, myös sen haavoittuvaisuus petomaisille korporaatioille.

Päivittäisen elämän epähyödykkeellistäminen ja keskinäistäminen voi tapahtua monien yhteisvaurausperustaisten järjestelmien kautta: yhteisöjen maasäätiöt voivat ottaa maata pois markkinoilta pienentämäään asumiskuluja; osuustoiminnalliset rahoitusvaihtoehdot pienentävät altistumista korkeille koroille ja velalle; osuustoiminnalla tuotetut tuotteet ja palvelut vähentävät kuluja ja parantavat laatua; yhteisinfrastruktuuri (energia, liikenne, internet, sosiaalisen median alustat); avoimet ja yhteisvaurausperustaiset järjestelmät ohjelmistokehitykselle, datalle, informaatiolle, tieteelliselle tutkimukselle ja luovalle työlle.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo.Yhteismaan paradigma ei vastaa suoraan rotuun, etnisyyteen tai sukupuoliin liittyiviin eri huoliin, koska sen viitekehys liittyy enemmän hallinnointiin, resurssienjakoon ja sosiaaliseen yhteistyöhön. Yhteismaaparadigma kuitenkin keskittyy inklusiivisuuteen ja sosiaaliseen solidaarisuuteen, ja tässä mielessä se voi mennä liberaalien demokratioiden tarjoamien muodollisten juridisten oikeuksien tuolle puolen (mutta ei välttämättä tyydyttää niitä). Markkinat eivät oikeastaan välitä ihmisten tarpeista; niitä kiinnostaa enemmän kuluttajakysyntä. Ketä tahansa, jolla ei ole rahaa ilmaista kuluttajakysyntää, pidetään marginaalisena tai näkymättömänä. Mutta yhteismaa on omistautunut ihmisten perustarpeiden tyydyttämiselle, ja se tekee sen sosiaalisesti omistautunein ja inklusiivisin tavoin. Samoin kuin afroamerikkalaisten yhteisöt käyttävät osuuskuntia keinona rakentaa kunnioitusta materiaalisten tarpeiden tyydyttämisen lisäksi [18], niin myös yhteismaa sosiaalisena instituutiona, on ytimessään sitoutunut sosiaalisiin tarpeisiin, reiluuteen ja kunnioitukseen.

Mitä tulee naisiin, lapsiin ja perheisiin, yhteismaahistorioitsija Peter Linebaugh on huomauttanut, että “syntymä, hoiva, naapurusto ja rakkaus ovat sosiaalisen elämän kulmakiviä. Menneiden aikojen yhteismaa ei ole ollut eksklusiivisesti miesten tila. Itse asiassa, juuri siellä naisten ja lasten tarpeet tulevat usein ensin. Eikä ainoastaan ‘tarpeet’ vaan myös päätöksenteko ja vastuullisuus ovat kuuluneet naisille teollisuuslähiöiden ‘slummeista irokeesiliiton matriarkaattiin ja afrikkalaisiin kyliin”. [19]

Yhteismaassa “hoivatyö” — jota maantieteilijä Neera Singh on kutsunut “kiintymyssuhdetyöksi” — on tärkeintä. Sitä vastoin kapitalistisilla markkinoilla ja taloudessa toistuvasti sivuutetaan “hoivatalous” — kotitalouden elämä ja sosiaalinen viihtyisyys, jotka ovat olennaisia vakaalle, terveelle ja palkitsevalle elämälle. Markkinataloudet pitävät näitä asioita olennaisesti vapaina resursseina, jotka jotenkin täydentävät itseään markkinamaailman ulkopuolella. Ne näkevät nämä asiat “esitaloudellisina” tai “talouteen kuulumattomina” resursseina, joilla ei ole mitään asemaa ja täten ne voidaan sivuuttaa tai niitä voidaan riistää jos niin halutaan. Tässä mielessä hoivatyötä tekevien naisten viktimisaatio on verrannollista kommonerien, kolonisoitujen ja luonnon kärsimään viktimisaatioon. Ne kaikki luovat tärkeää markkinoiden ulkopuolista arvoa, josta kapitalistit ovat riippuvaiisia — ja kuitenkin markkinat yleisesti kieltäytyvät tunnustamasta tätä arvoa. YK:n raportti vuodelta 1980 kertoi tilanteen julman selkeästi: “Naiset edustavat 50% maailman aikuispopulaatiosta ja kolmasosaa työvoimasta, he tekevät lähes kaksi kolmasosaa työtunneista ja saavat vain kymmeneksen maailman tuloista ja omistavat alle 1% maailman omaisuudesta.”

Saksalainen kirjoittaja Ina Praetorius kirjoitti feministisestä “hoivatyön” teemasta ja projisoi sen paljon laajemmalle filosofiselle pinnalle esseessään “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted.” [20] Praetorius ehdottaa, että “hoivan” tärkeyttä voidaan käyttää kuvittelemaan uudenlaisia strukturaalisia prioriteetteja koko taloudelle, mikä auttaa suuntaaman talouden instituutiot ja käytösmallit uudelleen. Yhteismaa on ilmiselvä väline näiden ideoiden edistämiseen, koska se kunnioittaa markkinoiden ulkopuolista hoivaa olennaisena arvonluonnin kategoriana.

Ekosysteemin isännöinti. Riippumatta siitä, mitä puutteita yksittäisissä luonnonvarojen yhteismaissa on, sen osallistujat tajuavat, että heidän tulee työskennellä niiden kanssa, ei niitä vastaan. Toisin kuin markkinat, kommonerit eivät kohtele “ympäristöä” esineenä tai hyödykkeenä, vaan dynaamisena elävänä järjestelmänä, joka ympäröi koko heidän elämää. Heillä on yleisesti paljon vähemmän insentiiviä kuin korporaatioilla ylikäyttää luonnonjärjestelmiä, joista heidän elämänsä riippuu, ja paljon enemmän insentiiviä toimia luonnon isännöitsijöinä kollektiiviseksi hyödyksi.

Pienen mittakaavan luonnonvarayhteismaa, joka pyörii metsien, kalankasvattamoiden, laidunmaiden, pohjavesien ja villin luonnon ympärillä, on äärimmäisen tärkeä marginalisoitujen maiden maaseutualueilla. [21] Nämä yhteismaat myös ovat yleensä paljon ekologisesti ystävällisempiä kuin energiavaativa teollinen maatalous, jota harjoitetaan “kehittyneessä” maailmassa. Vaikka arviolta kaksi miljardia ihmistä ympäri maailman joutuu turvautumaan yhteismaahan joka päivä tarpeensa tyydyttämiseksi, taloustieteen kirjoissa se sivuutetaan, koska markkinatoimintaa tai pääoman kasautumista ei tapahdu — pelkkää tuotantoa kotitalouksien tarpeisiin. [22]

Näillä yhteismailla ihmisiä ei motivoi rahapalkkiot vaan “kiintymyssuhdetyö”, intialaisen maantieteilijä Neera Singhin käyttämä termi kuvaamaan yhteisvaurausperustaista metsien hallinnointia. Täällä ihmisten tunto omasta itsestä ja subjektiivisuudesta limittyy heidän biofyysiseen ympäristöönsä. He ovat ylpeitä ja saavat nautintoa resurssien hallinnoinnista, joka on heille ja heidän yhteisölleen tärkeää. Tämän takia kiintymyssuhdetyö yhteismaassa on merkittävää — se muuttaa sitä miten me havaitsemme itsemme, suhteemme toisiin sekä yhteytemme ympäristöön. Singhin sanoin, “Kiintymyssuhdetyö muuttaa paikallisia subjektiviteettejä.” [23] Tämä on uuden, ekologisemman ja tietoisemman tyypin talouden rakentamisen kivijalka.

Politiikka ja hallinto. Minkä tyyppistä politiikkaa voisi olla yhteismaan laajassa universumissa? Koko kysymys olettaa radikaalin siirtymän valtion roolissa ja luonteessa. Sen rajoittuneen kyvykkyyden tyydyttää tarpeet käydessä yhä vain akuutimmin ilmiselväksi, mikä johtaa kansan epäluottamukseen, valtio joutuu kehittymään ja delegoimaan valtaa ja sallimaan enemmän ruohonjuuritason yhteisvaurausperustaisten aloitteiden esiintulemista. Kollegani Michel Bauwens on ehdottanut “Partnerivaltion” ideaa, joka auttaisi yhteismaan muodostamisessa ja kehittämisessä. [24]

Yhteismaaystävällinen politiikka kehittäisi “metataloudellisia verkostoja” näiden toimintakenttien yhteenkuromiseksi niin, että esimerkiksi avoimissa tietoverkostoissa (teknologian ja softan suunnitteluun ja valmistukseen) voitaisiin olla rakentavasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden työnkuvaan kuuluu maatalous ja ekologinen kestävyys. Tämä ei ole vain kiinni siitä, että valtiot valistuvat avoimista verkostoista. Yhä enemmän valtiot joutuvat turvautumaan verkostoituneeseen älyyn ja poliittiseen legitimiteettiin. Samaan aikaan digitaalisten verkostojen parissa työskentelevät kommonerit vaativat, että valtiot kunnioittaisivat ja tukisivat heidän kontribuutioitaan.

Idea suuren mittakaavan itseorganisoituneesta hallinnosta ei ole arvailua. Se tapahtuu jo avointen verkostojen alustoilla. Me olemme nähneet monia esimerkkejä ruohonjuuritason itseorganisoituneesta hallinnosta pyörittämässä merkittävää kompleksisuutta reaaliajassa. Jotkut ovat suhteellisen transientteja ilmiöitä, kuten arabikevään 2011 mielenosoitukset ja Occupy- sekä M15-liikkeiden mielenilmaukset. Toiset ovat pitkäikäisempiä, kuten avoimen lähdekoodin yhteisöjen hallintoskeemat, Wikipedia (yli 80000 sisällöntuottajaa) ja La Via Campesina, joka on organisoinut maattomien maanviljelijöiden toimintaa kansainvälisesti. Uudensorttinen “mikrokäyttäytyminen” synnyttää tarpeen “makroinstituutioille”, mikä vie eteenpäin uudenlaisen hallinnoinnin kehitystä.

Nämä kehityskulut eräistä kaikkein perustavanlaatuisimmista evoluutiotieteiden löydöksistä, sekä kompleksisuustieteen nousu viime sukupolven aikana ovat kaikki tapahtuneet samanaikaisesti. Molemmat validoivat ruohonjuuritason sosiaalisen järjestäytymisen ja hallinnoinnin muotojen todellisuuden. Laaja empiirinen tutkimusnäyttö vahvistaa, että jotkut kaikkein vakaimmista, resilienteimmistä hallintomuodoista ovat hajautettuja, itseorganisoituvia ja yhteistyötä tekeviä. Tätä aihetta käsitellään laajemmin Burns H. Westonin kanssa kirjoittamassa kirjassani Green Governance (s. 112– 130), mutta peruspointti on painottaa, että ihmisyhteisöt voivat kehittää korkeampia, monimutkaisempia järjestäytymisen muotoja ilman keskusvallan tai byrokratian ohjausta: “emergenssi” hallinnon ruohonjuuritason teoriana. [25] Emergenssi perustuu ajatukseen, että jos tarjolla on riittävän määritellyt ja suotuisat parametrit ja olosuhteet, voi syntyä paikallisiin olosuhteisiin perustuvia vakaita itseorganisoitumisen muotoja. Tätä biologiset ja kemialliset järjestelmät ilmentävät kaiken aikaa; autokatalyyttiset piirteet luovat “järjestystä ilmaiseksi”. Tämä oivallus kompleksisuustieteestä sopii Elinor Oströmin löydöksiin lukemattomista itseorganisoituneista yhteismaista. Tehokasta hallinnointia ei tarvitse pakottaa kattavalla yleisien sääntöjen järjestelmällä, jotka on kodifioitu muodolliseen valtionlakiin ja jota toteutetaan lainsäätäjien ja oikeusasteiden avulla. Oikeilla “sopivuusolosuhteilla” hallinnointi voi syntyä luonnollisesti itsekseen, hallintoalamaisten aktiivisella osallistumisella ja suostumuksella relevantissa mittakaavassa. Toissijaisuusperiaatteella ja mittakaavan mukaisilla järjestelmillä on kuitenkin merkitystä.

Toki on erioja verkostopohjaisen hallinnoinnin regiimissä ja politiikassa. Mutta idea politiikasta ehkä joutuu kehittymään mikäli me aiomme päästä nykyisten kansallisvaltiohallintojen toimintahäiriöiden yli. Kommonerien teknologia-alustat voivat olla tärkeässä roolissa valtiovallan täydentäjinä tai osittaisina korvaajina, paljon samalla tavalla kuin valtio on perustanut korporaatioita näennäisesti palvelemaan yhteistä hyvää. Uusia hallinnointimuotoja pitää syntyä yhteisvaurauden yleistyessä ja kypsyessä, mikä vaatii uudenlaista valtion tukea ja koordinaatiota. Väistämättä uusi rakentuva politiikka ei tule olemaan käsitettävissä vanhan järjestyksen termeillä, jossa me tällä hetkellä elämme.

Loppusanat

Koska yhteismaaliike on sykkivä, elävä kommonerien verkosto ympäri maailman, on vaikeaa laatia selkeää suunnitelmaa tai ennustaa tulevaa. Tulevaisuuden paradigmat voivat syntyä vain luomistyöstä evoluution kanssa. Silti me voimme jo nyt nähdä laajentuvan, itseään monistavan yhteismaan idean voiman, kun monet toisistaan huomattavasti eroavat ryhmät sitä syleilevät: ranskankieliset kommonerit kahdeksassa maassa, jotka isännöivät kaksiviikkoista commons-festivaalia lokakuussa 2015 yli 300 tapahtuman voimin; urbaanit aktivistit, jotka ovat uudelleenkonseptoimassa “kaupunkia yhteismaana”; omissa julkisissa tiloissa ja rannikkoalueillaan aitaamisia vastaan taistelevat kroatialaiset; yhteismaan “Välimerellistä mielikuvaa” kehittelevät kreikkalaiset, jotka taistelevat neoliberaalia talouspolitiikkaa vastaan; alkuperäiskansat, jotka puolustavat etnobotaanisia ja biokultturillisia perinteitään; digitaaliaktivistit, jotka ovat kehittelemässä uudenlaisia “alustaosuustoiminnan” muotoja; ja niin edelleen. Yhteismaan kieli ja viitekehys auttaa kehittämään odottamattomia uusia synergioita ja solidaarisuuden muotoja.

Metadiskurssina, jolla on ydinperiaatteita mutta huokoiset reunat, yhteismaalla on kyky vedota politiikan, hallinnoinnin, talouden ja kulttuurin maailmoihin. Se voi vedota myös moderniuteen ja ihmisten vaistomaisiin ihmisten välisen yhteydenpidon ja merkityksenannon tarpeisiin liittyvään vieraantumiseen, jotain mihin ei pysty valtio eikä markkinat, siten kuin ne nykyään ovat järjestäytyneet. Yhteismaan paradigma tarjoaa syvän filosofisen kritiikin neoliberaalista taloudesta ja satoja toimivia esimerkkejä, jotka konvergoivat keskenään. Mutta toimintasuuntautuneena systeemimuutoksen lähestymistapana kaikki riippuu kommonerien ja sellaiseksi haluavien energiasta ja mielikuvituksesta, jolla kehitetään tätä globaalia, verkottunutta, elävää järjestelmää.

Anonyymi Näkymätön Komitea Ranskassa on havainnut, että “kansannousu ei ole kuin epidemia tai metsäpalo — lineaarinen prosessi, joka leviää paikasta toiseen alkukipinän jälkeen. Se saa musiikin muodon, jonka kiintopisteet ovat hajallaan ajassa ja tilassa, ja ne onnistuvat määräämään omien värähtelyjensä rytmin.” Tuo kuvaa yhteismaaliikkeen kehittyvää odysseiaa, jonka rytmit tuottavat paljon resonanssia.

marraskuussa 2015

Lähdeviitteet

1Garrett Hardin, “The Tragedy of the Commons,” Science 162, no. 3859 (December 1968): 1243.
2 Lewis Hyde, Common as Air: Revolution, Art and Ownership (New York: Farrar, Straus and Giroux, 2010), 44.
3Elinor Ostrom, Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (New York: Cambridge University Press, 1990), 42.
4 Elinor Ostrom, Understanding Institutional Diversity (Princeton, NJ: Princeton University Press, 2005); Joanna Burber, Elinor Ostrom et al., Protecting the Commons: A Framework for Resource Management in the Americas (Washington, DC: Island Press, 2001).
5 David Bollier and Silke Helfrich, Patterns of Commoning (Amherst, MA: The Commons Strategies Group, 2015).
6 Arturo Escobar, “Commons in the Pluriverse,” in Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning, 348–360.
7 Karl Polyani, The Great Transformation: the Political and Economic Origins of our Time (Boston, MA: Beacon Press, (1944) 2014).
8 Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning.
9Platform Cooperativism conference website, http://platformcoop.net.
10For more on Bitcoin, see http://p2pfoundation.net/Bitcoin; http://bollier.org/blog/blockchain-promising-new-infrastructure-online-commons; and http://www.nytimes.com/2015/03/02/ business/dealbook/data-security-is-becoming-the-sparkle-in-bitcoin.html?_r=1.
11 David Bollier and Pat Conaty, “Capital for the Commons: Strategies for Transforming Neoliberal Finance Through Commons-based Alternatives” (Berlin, Germany: The Commons Strategies Group, 2015).
12Bollier and Conaty, “Capital for the Commons.”
13 Mary Mellor, Debt or Democracy (London: Pluto Press, 2015); Mary Mellor, The Future of Money: From Financial Crisis to Public Resource (London: Pluto Press, 2010); Frances Hutchinson, Mary Mellor and Wendy Olsen, The Politics of Money: Towards Sustainability and Economic Democracy (London: Pluto Press, 2003).
14Ivan Illich,Tools for Conviviality (New York: Harper & Row, 1973).
15 David Bollier Website, “The City as Commons: The Conference,” http://www.bollier.org/blog/ city-commons-conference.
16 David Graeber, The Utopia of Rules (Brooklyn, NY: Melville House, 2015).
17Y ochai Benkler, The Wealth of Networks: how Social Production Transforms Markets and Freedom (New Haven, CT: Yale University Press, 2005), http://public.eblib.com/choice/publicfullrecord. aspx?p=3419996; Jeremy Rifkin, The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism (New York: Palgrave Macmillan, 2014); See P2P Foundation, “Michael Bauwens,” http://p2pfoundation.net/Michel_Bauwens/Full_Bio.
18Jessica Gordon Nembhard, Collective Courage: A History of African American Cooperative Economic Thought and Practice (State College, PA: Pennsylvania State University, 2014).
19 Peter Linebaugh, “Stop, Thief!” Onthecommons.org, April 14, 2014, http://www. onthecommons.org/magazine/stop-thief.
20 Ina Praetorius, “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted,” Heinrich-Böll-Stiftung 7 (April 2015), https://www.boell.de/en/2015/04/07/care-centered-economy.
21See, e.g., the holdings of the Digital Library of the Commons at http://dlc.dlib.indiana.edu/dlc.
22Paul A. Samuelson and William D. Nordhaus, Economics, 17th edition (New York: McGraw- Hill, 2001); Joseph E. Stiglitz and Carl. E. Walsh, Economics, 3rd edition (New York: W.W. Norton, 2002); “Securing the Commons: Securing Property, Securing Livelihoods,” International Land Alliance website, http://www.landcoalition.org/global-initiatives/securing-commons.
23 Neera Singh, “The Affective Labor of Growing Forests and the Becoming of Environmental Subjects: Rethinking Environmentality in Odisha, India,” Geoforum 47 (2013): 189–198.
24David Bollier Website, “Michael Bauwens: Here’s What a Commons-Based Economy Looks Like,” http://bollier.org/blog/michel-bauwens-heres-what-commons-based-economy-looks.
25 Weston Burns and David Bollier, Green Governance: Ecological Survival, Human Rights and the Law of the Commons (Cambridge, UK: Cambridge University Press, 2013).

Lähde:

https://thenextsystem.org/node/187

Miten luoda globaali, kukoistava yhteisvauraustalous?

admin — Sat, 15 Jun 2024 11:11:19 +0000

kirjoittajat: Vasilis Kostakis ja Michel Bauwens

Marxin identifioitua Manchesterin tuotantolaitokset suunnitelmiksi uudelle kapitalistiselle yhteiskunnalle poliittisen talouden perusteemme eivät ole kohdanneet sen jälkeen perustavampaa transformaatiota. Strukturaaliset kriisit häiritsevät kapitalismia, niiden keskeltä nousee uusi tuotantomuoto: yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto.

Miksi tämä nouseva tuotantomuoto on niin tärkeä post-kapitalistisesta tulevaisuudesta puhutttaessa? Ja miten yhteisvaurausperustaiseen vertaistuotantoon osanottajat — “kommonerit” — elää omalla tuotannollaan, ja näin luoda kukoistava, globaali commons-talous kapitalismin jälkeen?

Tässä miksi ja miten.

Johdanto: Kaksi suurta kysymystä

Kun me tutkimme realistista yhteiskunnallista muutosta, ei riitä kysyä (normatiivisesti) miten asioiden tulisi olla, tai (idealistisesti) miten asiat voisivat olla. Meidän tulee myös tarkastella potentiaalisen muutoksen siemeniä. Aivan kuten kapitalismi on kehittynyt vuosisatojen ajan yhdistelemällä tällaisia kaavoja kaksinkertaiseksi kirjanpidoksia ja levittänyt tietoa kirjanpidolla, mikä tahansa post-kapitalistinen järjestelmä tulee olemaan juurtunut kaavoihin, jotka syntyvät kapitalismin sisällä, tai yrityksistä ratkaista sen systeemisiä ongelmia.

Nämä post-kapitalistiset kaavat sisältävät mm. yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon. John Restakis (2017), David Bollier (2016) ja muut ovat ottaneet kantaa yhteisvaurauden paluuseen, joka on määritelty yhteisenä resurssina, jota ylläpitää tai kanssaluo yhteisö, ja jota hallitaan saman yhteisön säännöillä ja normeilla. Tässä me menemme yhden askeleen kauemmaksi, ja kuvaamme syntyvän tuotantomuodon, joka tekee yhteisvauraudesta keskeisen piirteen sen arvonluonnissa ja jakelussa.

Tämä uusi arvonluonnin tapa on freesi, mutta sillä on laajat juuret. Se on syntynyt digimaailmassa kun organisoitiin avoimen tiedon, vapaiden ohjelmistojen ja yhteisten designien tuotantoa. Nyt se on myös vahva kandidaatti ottamaan ohjat fyysisestä tuotannosta ja luomaan poliittisen talouden, jossa arvon jakaminen on sekä yhteiskunnallisesti oikeudenmukaista että ekologisesti regeneroivaa. Kuten tulemme näyttämään, voimia on jo liikkeellä, jotka voivat tuottaa ja jaella arvoa yhteiskunnallisesti reiluilla ja ympäristöllisesti tasapainoisilla tavoilla.

Yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto on uusi arvonluonnin tapa digitaaliselle tuotannolle

Yhteisvaurausperustaisessa vertaistuotannossa (commons-based peer production, CBPP), joka alunperin on identifioitu uudeksi arvonluonnin ja sen jakamisen kanavaksi, internetin mahdollistamat infrastruktuurit sallivat yksilöiden kommunikoida, organisoitua ja yhteisluoda digitaalista tietoyhteisvaurautta, softaa ja designia (Benkler, 2006; Bauwens, 2005; Kostakis & Bauwens, 2014). Mieti vaikka vapaata tietosanakirjaa, Wikipediaa, ja niitä useita vapaita ja avoimen lähdekoodin projekteja (esim. Linux, Apache HTTP-serveri, Mozilla Firefox, WordPress, Enspiral), tai sellaisia avoimen designin yhteisöjä kuten Wikihouse, RepRap, Sensorica ja Farm Hack. Tämä mullistava uusi tapa yhdistää globaalit koordinaatiomekamit pienryhmädynamiikkaan, joka on olennaista ihmisheimoille, mikä sallii tällaisten dynamiikkojen muuttua globaaleiksi.

Post-kapitalistisia ominaisuuksia

CBPP eroaa perustavanlaatuisella tavalla arvonluonnista teollisessa kapitalismissa. Nykyisissä malleissa tuotantovälineiden omistaja palkkaa työntekijöitä, ohjaa työprosessia ja myy tuotteita maksimoidakseen voittonsa. Tuotanto on järjestetty allokoimalla resurssit hintasignaalien avulla, tai hierarkisen komennon avulla joka seuraa näitä hintasignaaleja.

Tätä vastoin CBPP on periaatteessa avoin kelle tahansa, jolla on osaamista ottaa osaa yhteiseen projektiin. Se tuo yhteen jokaisen osallistujan osaamisen. Jotkut osallistujat saattavat saada palkkaa yrityksiltä tai asiakkailta, mutta tämä tuotantojärjestelmä on myös avoin motivoituneille osanottajille ja jakelijoille. Näissä avoimissa järjestelmissä on monia syitä olla mukana senkin lisäksi että saadaan rahapalkkio.

CBPP mahdollistaa kontribuutiot perustuen kaikenlaisiin motivaatioihin, mutta tärkeimpänä on halu luoda jotain merkityksellistä tai yleisesti käyttökelpoista niille, jotka ovat mukana. Tuottajayhteisöille sekä muille käyttäjille, suurin osa työstä suuntautuu käyttöarvonluontiin, ei vaihtoarvon luontiin.

CBPP:n avoimissa ja läpinäkyvissä järjestelmissä kuka tahansa voi nähdä muitten tekemän työn signaalit, ja tällä tavoin hän voi sopeutua koko systeemin tarpeisiin.

Stigmerginen kollaboraatio

CBPP:ssa joillekin kommonereille maksetaan tai he voivat tehdä palkkatyötä, tai työskennellä markkinoilla freelancereina. Saivatpa he sitten palkkaa tai eivät, jokainen heistä tuottaa yhteisvaurautta. Työtä ei ohjaa korporaatiohierarkia, vaan keskinäiset tuottajayhteisön koordinaatiomekanismit. Todellakin, korporaatiohierarkioiden tarvitsee antaa periksi yhteisön arvoille jos he haluavat ottaa osaa tämän tyyppiseen tuottamiseen.

CBPP perustuu usein ”stigmergiseen” yhteistyöhön. Pohjimmiltaan stigmergia on epäsuoran kommunikaation ilmiö agenttien ja toiminnan välillä (Marsh & Onof, 2007, p. 1). Voit miettiä tässä sitä miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat informaatiota erittämällä feromoneja (kemiallisia jälkiä).

Ajattele, miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat tietoja levittämällä feromoneja (kemiallisia jälkiä). Tämän epäsuoran viestintämuodon ansiosta sosiaaliset hyönteiset pystyvät rakentamaan niinkin monimutkaisia rakenteita kuin polkuja ja pesiä. Toiminta jättää jäljen, joka stimuloi saman tai eri toimijan (muurahaisen, termiitin tai CBPP:n tapauksessa tavallisen ihmisen) seuraavaa toimintaa.

CBPP:n yhteydessä stigmerginen yhteistyö on ”kollektiivista, hajautettua toimintaa, jossa sosiaalisia neuvotteluja … välitetään Internet-pohjaisten teknologioiden avulla” (Elliott, 2006). Esimerkiksi vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen koodirivit ja Wikipedia-tietueet tuotetaan hajautetusti ja tilapäisesti suurten ihmisjoukkojen osallistuessa.

Toisin kuin termiiteillä ja muurahaisilla, ihmisillä on tietysti ego-ongelmia, sekoittuneita tavoitteita ja muita inhimillisiä heikkouksia, joten miten on laadunvalvonnan laita? CBPP-hankkeissa on hierarkiaan (tai heterarkiaan) perustuvia laadunvalvontajärjestelmiä. Nämä turvatoimet ovat epätäydellisiä mutta paranevat. Pakottamatta työhön ”ylläpitäjät” esimerkiksi vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoyhteistyössä tai Wikipedian ”toimittajat” suojelevat koko järjestelmän eheyttä ja voivat kieltäytyä panoksista, jotka vaarantavat eheyden.

Tällainen yhteistyö on kaukana perinteisen liiketoiminnan tavasta, mutta se houkuttelee myös voitontavoittelijoita. Koska CBPP perustuu vapaammin sitoutuneeseen ja intohimoisempaan työvoimaan ja koska sen avulla vältetään joitakin pääomakustannuksia, se voi houkutella voittoa tavoittelevia voimia. Tästä syystä CBPP:n kasvu teollisuudelle suunnatussa ohjelmistotuotannossa on ollut massiivista.

Uusi institutionaalinen ekosysteemi

CBPP:n kautta näemme syntyvän uuden institutionaalisen ekosysteemin arvon luomiseen. Tämä ekosysteemi koostuu kolmesta instituutiosta: tuottavasta yhteisöstä, yhteisösuuntautuneesta yrittäjyyskoalitiosta (-koalitioista) ja hyötyjärjestöstä. Kuvauksemme ei voi olla kaiken kattava tai lopullinen, koska jokainen ekosysteemi on ainutlaatuinen ja tämä uusi tuotantotapa kehittyy nopeasti. Tavoitteena on sen sijaan tarjota lintuperspektiivi CBPP:n laajenevasta universumista.1

Tuottajayhteisö	Linux	Mozilla	GNU	Wikipedia	WordPress
Yrittäjäkoalitio	esim. Linus	esim. Mozilla	esim. Red Hat, Endless, SUSE	esim. Wikia-yhtiö	esim. Automatic-yhtiö
Hyötyjärjestö	Linux	Mozilla	Vapaat ohjelmistot	Wikimedia Foundation	WordPress

^{Viisi vanhinta ja parhaiten tunnettua yhteisvaurauteen perustuvaa vertaistuotantojärjestelmää}

Wikipedian ja vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojektien hyvin dokumentoitujen ekosysteemien lisäksi Enspiral, Sensorica, Wikihouse ja Farm Hack tarjoavat uusia näkökulmia CBPP-ekosysteemien rikkaaseen kudokseen. Kaikkia voidaan kuvata uusien jälkikapitalististen arvonluonnin ekosysteemien rakentamiseksi, ja kaikki havainnollistavat siirtymistä puhtaasti digitaalisesta ohjelmistotuotannosta ja tietämyksestä sellaisten yksiköiden käyttöön, jotka tuottavat fyysisiä tuotteita ja kehittyneitä palveluja. Enspiralilla on monitahoinen palvelutarjonta, johon kuuluu osallistavan päätöksenteon alusta Loomio, Sensorica suunnittelee ja ottaa käyttöön antureita, Wikihouse tuottaa kestävän asumisen suunnitelmia ja Farm Hack osallistuu maatalouskoneiden osallistavaan suunnitteluun. Kaikki neljä toistavat digitaalisen tuotannon tunnusomaista kolmikantaista institutionaalista rakennetta. Tuore tutkimus Gentin urbaaneista commons-järjestelmistä (Bauwens & Onzia, 2017) osoittaa, että myös commons-pohjaiset urbaanit hankintajärjestelmät ovat esimerkki tästä uudesta rakenteesta.

Tuottajayhteisö	Enspiral	Sensorica	Wikihouse	Farmhack
Yrittäjäkoalitio	esim. Loomio ActionStation	esim. Tactus Scientific Inc	esim. Architecture 00, Momentum Engineering, Space Craft, Ltd.	esim. Open Shops
Hyötyjärjestö	Enspiral Foundation	Canadian Association for the Knowledge Economy	Wikihouse Foundation	Farmhack nonprofit

^{Kolme nousevaa yhteisvaurausperustaista vertaistuotannon ekosysteemiä.}

Uuden mallin ensimmäinen tukipilari on tuottava yhteisö. Se muodostuu kaikista CBPP:n hankkeen osallistujista. Kuten todettiin, sen jäsenet voivat saada palkkaa tai osallistua vapaaehtoisesti pelkän kiinnostuksen vuoksi. Joka tapauksessa kaikki tuottavat yhteisen resurssin. Palkkatyöhön perustuviin järjestelmiin verrattuna tärkeintä on, että järjestelmä on avoin panoksille.

Toinen instituutio on yhteiseen käyttöön perustuva yrittäjäkoalitio. Sen tavoitteena on luoda joko voittoa tai toimeentuloa luomalla lisäarvoa markkinoille yhteisten resurssien pohjalta. Osallistuvat yritykset voivat maksaa maksuosuuksia.

Digitaaliset yhteiset hyödykkeet itsessään ovat tyypillisesti markkinoiden ulkopuolella, koska ne eivät ole niukkoja, joten niihin ei sovelleta kysynnän ja tarjonnan lakeja.

Yrittäjien, yhteisön ja yhteisen resurssin, josta ne ovat riippuvaisia, välisessä suhteessa on ratkaisevan tärkeää, onko niiden suhde tuottava vai ekstraktiivinen. Tästä huolimatta jokaisen yhteisön odotetaan edustavan sekoitusta.

Kaksi eroa on tässä yhteydessä merkityksellinen. Ensinnäkään yrittäjyyttä ei pitäisi samaistaa yksinomaan kapitalismiin: kaikkia yrittäjiä ei motivoi voiton maksimointi. Joillekin yrittäjyys ilmentää halua itsenäisyyteen. Autonomisten ja epävarmassa työsuhteessa olevien työntekijöiden nousevassa luokassa monet harjoittavat CBPP-ekosysteemien kannalta ratkaisevaa ”itseyrittäjyyttä”.

Yrittäjyyttä ei pitäisi samaistaa yksinomaan kapitalismiin.

Toiseksi markkinoita ei pitäisi samaistaa kapitalismiin. Ei-kapitalistisia markkinajärjestelmiä, jotka eivät perustu palkkatyöhön tai tuotantovälineiden erottamiseen työntekijöistä ja jotka toimivat eri ”arvologiikalla” kuin voiton maksimointi, on ollut olemassa kautta historian. Niitä on edelleen olemassa kapitalismin sisällä, ja niitä voidaan kehittää edelleen jälkikapitalistisina modaliteetteina. CBPP:n potentiaalina on luoda yhteisiin hyödykkeisiin suuntautuneita markkinamuotoja, jotka hyödyttävät sekä yhteisiä hyödykkeitä että yhteisomistajia.

Keskeistä yrittäjien yhteenliittymien ”yhteisöllistämisessä” on ”autonomisen työntekijän” hahmo. Nykyään vallitseva käsitys yrittäjästä on sellainen, joka on itsenäinen ja ottaa kaikki riskit pelatakseen kapitalistista lottoa. Sitä vastoin, jos haluaa palkkaa, on noudatettava yrityksen sääntöjä. Jos siis olet työntekijä, sinulla on alistussopimus. Sitä vastoin autonomiset työntekijät voivat vapaasti tehdä omat päätöksensä ja olla vuorovaikutuksessa markkinoiden ja yhteisomaisuuden kanssa haluamallaan tavalla ja ilman lupaa.

Tätä itseohjautuvan yrittäjyyden muotoa ei pidä sekoittaa uusliberalistiseen yrittäjyyteen. Gramscilaisesta näkökulmasta (Gramsci, 1971) CBPP:tä voidaan pitää pyrkimyksenä edistää vaihtoehtoja vallitseville käsityksille siitä, mitä pidetään ”normaalina” ja oikeutettuna. Commons-pohjainen yrittäjyys asettaa yrittäjyyteen liittyvän vapauden ja autonomian myötävaikuttavaan näkökulmaan.

Tarkastellaan tässä yhteydessä keskinäisen työmarkkinayhteisön SMartin luomista, joka edistää ”autonomisen työntekijän” käsitettä. Osallistuvat työntekijät ovat vapaasti tekemisissä markkinoiden kanssa edistääkseen arvojaan ja elämänhankkeitaan, mutta vastavuoroistavat elämänriskinsä yhteisomistuksessa olevan osuuskunnan kautta. Tällaiset työntekijät ovat ihanteellisessa asemassa liittyäkseen yhteisöllisempiin malleihin.

Marjorie Kelly (2012) esittelee ei-kapitalistisia/generatiivisia yrityksiä ja korostaa markkinoiden ja kapitalismin välistä eroa. Näissä yrityksissä kollektiivisesti omistetut markkinatoimijat käyttävät ylijäämäänsä kasautumisen sijaan sosiaalisten ja ympäristöön liittyvien asioiden edistämiseen. Ekstraktiivisen ja tuottavan taloudellisen toiminnan välistä eroa voidaan havainnollistaa ajattelemalla teollista maataloutta ja permakulttuuria. Ensin mainitussa maaperä köyhtyy ja heikkenee, kun taas jälkimmäisessä maaperästä tulee rikkaampi ja terveempi.

Ekstraktiiviset yrittäjät pyrkivät maksimoimaan voittonsa, ja harvat tämän rodun yrittäjät investoivat tarpeeksi tuottavien yhteisöjen ylläpitoon. Facebookin tapaan he eivät jaa voittoja niiden yhdessä luovien yhteisöjen kanssa, jotka tuottavat yrityksen arvon ja sen toteutumisen. Jotkut, kuten Uber tai Airbnb, verottavat vaihtoja luomatta liikenne- tai vieraanvaraisuusinfrastruktuuria. Vaikka tällaiset yritykset siis kehittävät hyödyllisiä palveluita, jotka perustuvat aiemmin hyödyntämättömiin resursseihin, ne tekevät sen uuttamalla. Ne helpottavat näitä palveluja, mutta ne myös luovat kilpailuhenkisyyttä, joka tuhoaa yhteisten resurssien vastavuoroisen hyödyntämisen yhteistyö- ja ympäristöedut. Lisäksi kaivannaisyritykset voivat käyttää sosiaalisia tai julkisia infrastruktuureja (esim. teitä Uberin tapauksessa) ja heikentää hyvinvoinnin tarjoamista entisestään kiertämällä verotusta ja jättämällä tarjoamatta sosiaalisia etuja.

Voit havainnollistaa eron ekstraktiivisen ja tuottavan taloudellisen toiminnan välillä ajattelemalla teollista maataloutta ja permakulttuuria.

Sitä vastoin tuottavat yrittäjät tuottavat lisäarvoa näille yhteisöille, joita ne sekä synnyttävät että joista ne ovat riippuvaisia. Parhaassa tapauksessa yrittäjäyhteisö ja tuottava yhteisö ovat yksi ja sama. Kun yrittäjät luovat toimeentuloa tuottaessaan yhteisomaisuutta, he investoivat ylijäämän uudelleen omaan hyvinvointiinsa ja koko yhteisomaisuusjärjestelmään, jota he yhdessä tuottavat.

Erään yhteisvaurauspohjaisen vertaistuotannon aloitteen ekosysteemi. Konseptoi Vasilis Kostakis ja suunnitteli Elena Martinez Vicente. Teksti Michel Bauwens, Vasilis Kostakis, Stacco Troncoso, Ann Marie Utratel.

Kolmas toimielin on edunsaajajärjestö. Tämä yksikkö voidaan nähdä yhteisten hyödykkeiden infrastruktuuriorganisaationa, joka hallinnoi yhteisiin hyödykkeisiin perustuvaa yhteistyötä. Monissa CBPP-ekosysteemeissä onkin itsenäisiä hallintoinstituutioita, jotka tukevat yhteistyön infrastruktuuria ja antavat CBPP:lle valtuudet. Yhteistyö tapahtuu näin ollen itsenäisesti, ilman komento- ja valvontakoneistoa. Yhteistoiminta on todellakin mahdotonta ilman sitä. Esimerkiksi Wikimedia Foundation on Wikipedian ei-pakkokeinoja käyttävä hyväntekeväisyysjärjestö. Samoin vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistosäätiöt hallinnoivat usein infrastruktuuria ja hankkeiden verkostoja.

Yhteisöpohjaisen vertaistuotannon suuri ekosysteemi, johon kuuluu erilaisia pienempiä ekosysteemejä. Käsitteellistänyt Vasilis Kostakis ja suunnitellut Elena Martinez Vicente.

Perinteiset kolmannen sektorin organisaatiot operoivat havaitun niukkuuden maailmassa. Ne näkevät ongelmia, etsivät resursseja ja suuntaavat resurssit identifioitujen ongelmien ratkaisuun. Tämä lähestymistapa heijastelee voittoa tavoittelevien yritysten toimintatapaa.

Sitä vastoin hyötyä tavoittelevat järjestöt toimivat ’potentiaalisen’ runsauden eteen. Ne tunnistavat ongelmia, mutta uskovat että kontribuuttoreita riittää tarpeeksi ratkaisemaan nämä ongelmat. Ne ylläpitävät yhteistyön infrastruktuuria, mikä mahdollistaa yhteistyötä tekevien yhteisöjen ja yrittäjäkoalitioiden ryhtyä CBPP-prosesseihin, jotka ovat elintärkeitä näiden ongelmien ratkaisemiseksi, ilman että suoraan komennettaisiin kontribuuttoreita.

Ne suojaavat tätä yhteisvaurautta lisensseillä ja voivat myös auttaa ratkomaan konflikteja osanottajien ja sidosryhmien välillä, keräämään varoja ja rakentamaan yleistä kapasiteettia, jota tarvitaan työskentelyyn tietyllä alalla, esimerkiksi koulutuksen tai sertifioinnin parissa.

Tietyt CBPP-ekosysteemit liittyvät toisiinsa digitaalisen yhteisvaurauden kautta. Koska yhden projektin tuotos voi olla toisen panos, CBPP voidaan nähdä suurena ekosysteeminä, joka koostuu monista pienistä ekosysteemeistä.

Yhteisvaurauden ja pääoman välisistä ristiriidoista selviäminen kohti integroitua taloudellista todellisuutta

Syntyvät ekosysteemit, joita tässä kuvataan, eivät ole suvereeneja nykyisessä poliittisessa taloudessa, ja niiden mukana tulee haasteita ja ristiriitoja. Esimerkiksi Enspiral on velkaa liiketoiminnassaan suurelta osin sen jäsenten aivan erityiselle osaamiselle. Jäsenet ovat erittäin päteviä omilla aloillaan ja he ovat hankkineet osaamista ja kokemuksia koulutuksen ja työn kautta, mm. perinteisissä yliopistolaitoksissa, ohjelmistotaloissa ja rahoitusalalla. Sen lisäksi sen osaaminen täyttää nichen devaajamarkkinoilla, jossa on pienet markkinoille tulon pääomavaatimukset. Enspiralin liiketoimintamallia voi olla vaikeaa replikoida ilman näitä tekijöitä.

Samalla tavoin Sensorica ja Farm Hack molemmat kohtaavat suuria haasteita, kun puhutaan asianmukaisesta ja kattavasta liiketoimintaprosessien ja tuotosten dokumentoinnista, kun taas WikiHouse edelleen pyrkii laajentamaan sen teknologioiden ja mallien luotettavuutta ja soveltamisalaa.

Kaikki kuvatut projektit, erityisesti ne, joihin liittyy paikallista tuotantoa, edelleen riippuvat merkittävällä tavalla halvoista, massatuotetuista raaka-aineista ja komponenteista. Niiden liiketoimintamallit eivät ole vielä loppuun asti hiottuja, ja ne saattavat olla elinkeino vain pienelle määrälle aktiivisia ja erittäin asialleen omistautuneita kontribuuttoreita.

Nämä nurjat puolet poislukien ei kannata aliarvioida yllä esiteltyjen kaltaisia esimerkkejä, jotka voivat toimia ratkaisuina kiireellisiin ja pitkään laiminlyötyihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Nämä uudet aloitteet rakentavat asteittain merkittävää kapasiteettia tukea tätä syntyvää yhteismaaperustaista poliittista taloutta. Jokainen case tarjoaa uniikkeja tekno-yhteiskunnallisia ratkaisuja, kiteyttää uuden yhteiskuntaan sidotun arvokäsityksen, määrittelee uusia järjestäytymismuotoja ja relaatioita tuotantovälineille ja tarjoaa uusia ja holistisempia taloudellisen todellisuuden esitystapoja.

Kun nämä ratkaisut kypsyvät ja niitä otetaan käyttöön, replikoidaan ja parannellaan toisissa projekteissa, tämä uusi taloudellinen todellisuus voi sisällyttää ja ylittää nykyiset ristiriidat ja prosessit syntetisoiduksi, konkreettiseksi, yhteisvaurauskeskeiseksi kokonaisuudeksi.

Ollaksemme varmoja, näiden uusien siemenmuotojen autonominen syntyminen ja kehitys ei itsessään ole riittävä ehto yhteiskunnalliselle muutokselle. Mutta ne ovat sellaisen muutoksen tarpeellinen ominaisuus ja niiden ennakoiva tehtävä ja voima ovat elintärkeitä minkä tahansa sosiaalisen muutoksen strategian menestykselle. Mikään konfliktin- tai kriisinraktiasu ei voi toimia ilman luottamusta näihin muutoksen siemeniin.

Siemenmuodosta yhteiskunnalliseksi muodoksi

Tehdään yksi asia selväksi: tässä konkreettisten projektien mikrotasolla emergenttinä institutionaalisena infrastruktuurina kuvatut uudet tuotantomuodot ovat myös potentiaalisia formaatteja uudelle kapitalismin jälkeiselle poliittiselle taloudelle ja sivilisaatiolle:

Omaehtoisen arvonluonnin ytimessä olevat tuottajayhteisöt ovat myös malli uuden tyyppiselle siviiliyhteiskunnalle ja uuden jälkikapitalistisen talous- ja yhteisksuntamallin ydininstituutiolle. Tässä tuottavan kansalaisyhteiskunnan mallissa kansalaiset tunnustetaan myös kontribuutioistaan yhteiskuntaan CBPP:llä.
Yrittäjäkoalitiot, jotka yhteisluovat generatiivisesti lisäarvoa ihmisten ja luonnon yhteismaalle, ovat generatiivisen ja eettisen markkinan malli.
Infratason hyötyjärjestöt ovat valtion voimaannuttamisen ja toteuttamisen malli, joka varmistaa kansalaistensa ja asukkaidensa kontribuutioiden potentiaalintasauksen.

Yhteisvaurautta yhteistekijöille, hyödykkeitä kapitalisteille

CBPP:ssä kontribuuttorit luovat yhteistä arvoa avoimilla kontribuutiojärjestelmillä, hallitsevat omaa työtään osanottokäytännöillä ja luovat yhteisiä resursseja, joita voidaan osaltaan käyttää uusissa iteraatioissa. Tämä avoimien panosten, osanottoprosessin ja yhteisvauraussuuntautuneiden tuotosten sykli voidaan tulkita yhteisvaurauden akkumulaatiosykliksi, ja tämä sykli rinnastuu pääoman akkumulaatioon.

Tässä vaiheessa CBPP ennakoi tulevaa jälkikapitalistista tuotantomuotoa. Se on prototyyppi, sillä se ei voi vielä täysin uusintaa itseään ilman keskinäistä riippuvuutta kapitalismista. Tuottavana ja innovatiivisena “kapitalismin sisällä” toimivalla CBPP:llä on myös kyky ratkaista joitain kapitalismin aikaansaamia strukturaalisia ongelmia — käytännössä siis päästen kapitalismista yli. CBPP ei kuitenkaan tule olemaan uusi “totaalinen sosiaalinen todellisuus” ennen kuin se aloittaa fyysisen tuotannon.

Mitä tulee kapitalistiseen kilpailuun, CBPP voi saada aikaan innovaatioita. Firmoilla, joilla on pääsy digitaaliseen yhteisvaurauteen, on kilpailuetu firmoista, jotka käyttävät omistusoikeuden alaista tietoa ja luottavat ainoastaan omaan tutkimukseensa (Tapscott & Williams, 2005; Benkler 2006; von Hippel, 2017). Esimerkiksi keskinäistämällä ohjelmistontuotannon avoimeen verkostoon, firmat säästävät merkittäviä summia infrastruktuuri-investoinneissa. Tässä kontekstissa CBPP voidaan nähdä kapitalististen koalitioiden tuottavan tiedon keskinäistämisenä.

Tämä kapitalistinen investointi itsessään ei ole negatiivista. Sen sijaan se on olosuhde, joka on kasvattanut yhteiskunnan investointeja yhteismaasuuntautuneeseen siirtymään. Koska CBPP ratkaisee joitain nykyisen järjestelmän strukturaalisia ongelmia, pääoma sekä tuottava että johtava luokka siirtyvät sitä kohti. Vaikkavanhan talousmallin ylivalta vääristääkin CBPP:tä, se samaan aikaan saattaa alulle uusia ajattelumalleja, jotka syövät maata ylivallan jalkojen alta.

Kuitenkaan uusi kommonerien luokka ei voi luottaa kapitalistisiin käytäntöihin ja sijoituksiin. Marinus Ossewaarden ja Wessel Reijersin (2018) kolmen kohdan havainto pätee tässä: “(1)…teknologian avulla välitetyt digitaalisen yhteistekemisen implisiittisen ja eksplisiittisen hinnoittelumekanismin käytännöt voidaan realisoida (2)…sellaiset mekanismit vievät digitaalisen yhteistekemisen käytänteitä kohti rahataloutta, (3) mikä vuorostaan vaikuttaa digitaalisen yhteistekemisen käytäntöihin sisältyviin vastarinnan muotoihin.”

Lopulta kommonerien tulee tehdä CBPP:stä autonomisempi dominantista poliittisesta taloudesta. Jossain vaiheessa vallan tasapaino voidaan kääntää: yhteismaa ja sen yhteiskunnalliset voimat muuttuvat yhteiskunnan dominantiksi modaliteetiksi, mikä pakottaa valtion ja markkinoiden modaliteettien sopeutumaan yhteiskunnallisiin vaatimuksiin.

Käänteinen omaksunta

Yhteistekijöiden tulisi vältää tilanteita, joissa kapitalistit omaksuvat yhteismaan ja ryntäävät tilanteisiin, joissa yhteismaa kaappaa pääomaa ja käyttää sitä rakentamaan omaa kapasiteettiaan. Sellaista käänteistä omaksuntaa Dmytri Kleiner ja Baruch Gottlieb ovat kutsuneet nimellä “transvestointi” (Kleiner, 2010, 2016). CBPP:n tapauksessa arvoa virtaisi kapitalistisilta markkinoilta yhteismaahan käyttäen generatiivisia markkinakäytänteitä aina kuin vain mahdollista. Näin transvestointi auttaisi kommonereita tulemaan turvaamaan rahoituksen ja muuttumaan rahoituksellisesti riippumattomiksi. Sellaisia proseduureja kehitetään ja toteutetaan siemenmuotoina avoimissa osuuskunnissa kuten Sensorica tai Enspiral-verkosto.

Sensorica on yhteistyöverkosto, joka kehittää sensoreita. Se virallisesti lanseerattiin vuonna 2011 Montrealissa, Kanadassa, ja sitä on inspiroinut vapaat ja avoimen lähdekoodin projektit sekä niihin liittyvät yhteistyön muodot. Sensorica eksplisiittisesti erottelee tuotantoprosessit, jotka ovat yhteisvaurausperustaisia, sen markkinaoperaatioista, joita yksittäiset tahot pyörittävät, vaikka tuottajaverkosto niitä kontrolloikin. Verkoston kontribuutioihin perustuva kirjanpitojärjestelmä pitää kirjaa jokaisen projektin osanottajan jokaisesta kontribuutiosta jokaisessa vaiheessa, aloituksesta markkinointiin. Kaikki myytävien tuotteiden tulot jaetaan takaisin niille, jotka ovat kontribuoineet niiden tuotantoon. Sensorica tarjoaa elinkeinomahdollisuuksia ja emansipoi kontribuuttorit niin, että he voivat antaa enemmän luovaa energiaa yhteisvaurausperustaisille tuotantoprosesseille.

Enspiral-verkosto koostuu Enspiral-liiketoiminnasta, Enspiral-säätiöstä ja ammattilaisten yhteisöstä, jotka toimivat eri aloilla ja joilla on laajasti osaamista eri aloilta. Enspiral-liiketoiminta tarjoaa tuotteitaan ja palvelujaan markkinoille, niinkuin mikä tahansa normaali yritys, mutta heidän fokuksensa on sosiaalisessa taloudessa, ja he vastaavat yhteiskunnan haasteisiin. Tämän prosessin avulla he luovat yhteisvaurautta (ohjelmistoja, infrastruktuuria, tietoa — kaikkein kuuluisimpana Loomion, verkkosovelluksen, joka auttaa ryhmiä tekemään yhdessä päätöksiä), mutta myös kassavirtaa ja (joissain Enspiral-liiketoiminnoissa) jopa liikevoittoa. Osuus näistä rahoista lahjoitetaan säätiölle. Säätiö sitten käyttää niitä kattamaan toiminnan kustannuksia ja loput investoidaan uudelleen uusiin yhteismaaprojekteihin demokraattisesti. Kun projekteja rahoitetaan ulkoisesti, taustayhtiöt tyypillisesti saavat osuutensa, kunhan sovittuun tuottoon ollaan päästy. Tämä sopimus yhdessä demokraattisen hallinnon kanssa mahdollistaa yhtiöiden päättää liikevoiton takaisininvestoinneista yhteiskunnalliseen tehtäväänsa ja/tai uusiin Enspiral-projekteihin.

Avoin osuustoiminta

Avoin osuustoiminta on työkäsite, jonka tarkoitus on uuttaa osuuskuntiin CBPP:n perusperiaatteet (Bauwens & Kostakis, 2014). Pat Conaty ja David Bollier (2014) ovat peräänkuuluttaneet “uudenlaista synteesiä tai synergiaa yhtäältä nousevien vertaistuotanto- ja yhteismaaliikkeen ja toisaalta kasvavien osuustoiminnallisten ja solidaarisuustalousliikkeiden innovatiivisten elementtien välille”. Enemmän kuin perinteisissä osuuskunnissa, avoimet osuuskunnat olisivat sääntöjensä määrääminä suuntautuneet enemmän yhteiseen hyvään rakentamalla yhdessä digitaalista ja/tai aineellista yhteisvaurautta. Tämä orientaatio periaatteessa laajentaa seitsemää osuustoiminnan periaatetta — huolenpitoa yhteisöstä (ICA, 2018). Toisin kuin perinteiset osuuskunnat, avoimet osuuskunnat yhdistävät resurssinsa (tiedon, ohjelmistot, designit) varannoiksi ja näin luovat monitahoisen digitaalisen yhteismaan toisille avoimille osuuskunnille. Näin avoimet osuuskunnat sisäistäisivät negatiivisia ulkoisvaikutuksia, ottaisivat käyttöön monen sidosryhmän hallintomalleja, auttaisivat luomaan aineetonta ja aineellista yhteisvaurautta ja olisivat sosiaalisesti ja poliittisesti järjestäytyneet globaalien ongelmien ympärille, vaikka ne tuottaisivat paikallisesti.

Eräs tapa ymmärtää avointa osuustoimintaa on tarkastella sitä, miten keskiajan kiltajärjestelmä toimi. Kilta oli tuottajien yhdistys, joka valvoi oman ammatin käytäntöjä tietyllä maantieteellisellä alueella. Siinä oli elementtejä ammattiyhdistyksistä, liitoista, kartelleista ja salaseuroista. Ulkoisesti killat myivät tavaroita ja palveluja markkinoilla, mutta sisäisesti ne olivat veljeskuntia ja solidaarisuusjärjestelmiä. Yhteisvaurauskeskeisessä taloudessa sellainen tehokkuus ja solidaarisuus saavutettaisiin avoimen osallisuuden järjestelmillä, jotka toisivat yhteen tuottajat ja kuluttajien/käyttäjien yhteisöt, kuten kumppanuusmaatalous tekee nyt. Tässä mielessä alla ehdotetut mallit kietoisivat kontribuuttorit solidaarisuusekosysteemin eri rooleihin.

Klassisen korporaatioparadigman tuolla puolen

Tässä esitellään kuusi toisiinsa liittyvää jälkikapitalistisen yrittäjäkoalition strategiaa. Kaikki tavoittelevat pääsevänsä klassisen korporaatioparadigman sekä sen välistä vetävien, liikevoittoa maksimoivien käytänteiden tuolle puolen, perustamaan avoimia osuuskuntia, jotka kultivoivat yhteismaasuuntautunutta taloutta.

Ensinnäkin, on olennaista tunnustaa, että suljetut liiketalousmallit perustuvat keinotekoiseen niukkuuteen. Vaikka tieto digitaalisessa muodossa voidaan jakaa nopeasti ja pienin marginaalikuluin, perinteiset firmat voivat käyttää keinotekoista niukkuutta keräämään vuokria tiedon tuottamisesta. Juridisen painostuksen tai teknologisen sabotaasin keinoin luonnollisesti jaettavissa olevista hyödykkeistä joskus tehdään keinotekoisesti niukkoja, ylimääräisen liikevoiton tuottamiseksi (Kostakis et al., 2018). Tämä on erityisen sapettavaa, kun hengenpelastavia lääkkeitä tai planeettaa regeneroivaa teknologista tietoa ylihinnoitellaan tai niistä tehdään tarpeettoman niukkoja. Avoimet osuuskunnat, sitä vastoin, kieltäytyisivät tekemästä voittoa tiedon kaltaisten runsaiden resurssien muuttamisella keinotekoisesti niukoiksi.

Toiseksi, tyypillinen CBPP-projekti sisältää erilaisia hajautettuja tehtäviä, joiden suorittamiseen henkilöt voivat vapaasti kontribuoida. Esimerkiksi, vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojekteissa osallistujat voivat kontribuoida koodia, luoda designeja, ylläpitää verkkosivuja, kääntää tekstiä, kehittää yhdessä markkinointistrategioita ja tarjota käyttäjätukea. Tässä järjestelyssä kiinteään toimenkuvaan perustuva palkkaus ei olisi kaikkein asianmukaisin tapa palkita kontribuutioista. Vaihtoehto on avoimen arvon kirjanpito tai kontribuutiokirjanpito: kaikki tulot kontribuutioista virtaavat kontribuution tekijöille heidän kollektiiviseen tuotantoon merkityksellisestä osallistumisesta kartuttamiensa pisteiden mukaisesti. Tämä malli voisi toimia vastalääkkeenä monien firmojen taipumukselle, jossa kourallinen hyväasemaisia kontribuuttoreita kerää paljon suuremman yhteisön yhdessä luoman arvon.

Kolmanneksi, avoimet osuuskunnat voisivat turvata yhteisesti luodun arvon ja siitä saatavien hyötyjen reilun jakamisen “copyfair”-lisensseillä (Bauwens & Kostakis, 2014). Nykypäivän “copyleft”-lisenssit — kuten Creative Commons ja GNU Public License — sallivat kenen tahansa käyttää uudelleen tietoyhteisvaurautta, olettaen että muutokset ja parannukset myöhemmin jaetaan samana yhteisvaurautena. Koukku on, että viitekehys epäonnistuu rohkaisemaan vastavuoroisuutta yhteisvaurauden kaupallisessa käytössä tai luomaan pelikenttää yhteisvauraussuuntautuneille yrityksille. Nämä puutteet voidaan korjata copyfair-lisensoinnilla, joka sallii jakamisen ja samalla juurruttaa vastavuoroisuutta. Nämä lisenssit säilyttävät oikeuden jakaa tietoa, mutta ne edellyttävät, että tällaisen tietoyhteisen kaupallistamisen edellytyksenä on antaa jotain takaisin kyseiseen tietoyhteiseen. Esimerkiksi lisensoinnin copyfair-lähestymistapa suosittelee GNU Public Licencen vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen vapauksia, mutta sääntelee liikevoiton tuottopotentiaalia. Peer Production License on copyfairin ensimmäinen tapaus, joka rajoittaa digitaalisen yhteisvaurauden käyttöä työntekijäosuuskunnissa (Kleiner, 2010). Lisäksi FairShares Association käyttää Creative Commonsin epäkaupallista lisenssiä yleisesti, mutta sallii jäsentensä käyttää sisältöä kaupallisesti.

Neljänneksi, avoimet osuuskunnat käyttävät avoimia designeja tuottamaan kestäviä tavaroita ja palveluja. Voittoa tavoittelevat yhtiöt usein tuottavat tuotteita, jotka vanhenevat suunnitellusti, ylläpitääkseen jännitettä kysynnän ja tarjonnan välillä ja maksimoidakseen liikevoittonsa. Sellainen vanheneminen on ominaisuus, ei bugi. Sitä vastoin avoimen designin yhteisöillä ei ole samanlaisia insentiivejä suunnitellulle vanhenemiselle (Kostakis et al., 2018).

Viidentenä, avoimet osuuskunnat voisivat vähentää hävikkiä. Läpinäkyvyyden puute ja taipumus vastakkainasetteluun suljetuissa yrityksissä tekee niille vaikeaksi luoda kiertotalous, jossa yhden tuotannon tuotoksesta tulisi toisen panos. Kuitenkin avoimet osuuskunnat voisivat kehittää yhteistyön ekosysteemeitä avoimien toimitusketjujen avulla. Nämä ketjut voisivat tehostaa tuotantoprosessien läpinäkyvyyttä niin, että osallistujat voisivat adaptoida käyttäytymisensä verkostossa saatavilla olevaan tietoon. Ei ole tarvetta ylituottaa, kun verkoston realiteeteista tulee yleistä tietoa. Avoimet osuuskunnat voisivat siirtyä pois eksklusiivisesta epätäydellisten markkinahintasignaalien riippuvuudesta kohti keskinäistä tuotannon koordinointia, kiitos avointen toimitusketjujen ja avoimen arvon kirjanpidon yhdistelmän.

Kuudenneksi, avoimet osuuskunnat voivat keskinäistää sekä digitaaliset että fyysiset infrastruktuurit. Huolimatta sille annetusta oikeutetusta kritiikistä, väärinnimetty AirBnb:n ja Uberin “jakamistalous” kuvaa käyttämättömille resursseille käyttäjien löytämisen potentiaalia. Co-working, osaamisen jakaminen ja kyytien jakaminen esimerkillistävät myös monia tapoja, joilla me voimme käyttää ja jakaa resursseja uudelleen. Yhteisomistuksen ja yhteishallinnoinnin avulla aito jakamistalous voisi käyttää resursseja paljon tehokkaammin, yhteisten datatilojen ja tuotantovälineiden avulla.

Osuusomistamisen alustat voivat myös alkaa suunnata uudelleen alustataloutta yhteisvauraussuuntautuneen mallin ympärille. Kuusi yllä esitettyä käytäntöä ovat no yleistymässä eri muodoissaan, mutta ne tulee integroida yleisemmin. Arviomme mukaan yhteisvaurauskeskeisemmän talouden vaalimisen päätavoite on kaapata takaisin arvonlisäys, joka joka tällä hetkellä ruokkii spekulatiivista kapitalismia ja uudelleensijoittaa se yhteisvauraussuuntautuneiden tuottajayhteisöjen kehitykseen. Muutoin CBPP:n potentiaali jää alikehittyneeksi ja dominantille järjestelmälle alisteiseksi.

Fyysisen tuottamisen ja kestävän tuotannon luomisen haasteet

Tyypillisesti pääomatarve on dramaattisesti korkeampi fyysisessä tuotannossa, joka vaatii luonnonvaroja, rakennuksia, koneita ja ihmisiä. Selvästikin verkottuneiden henkilöiden kokoaminen vaatii merkittävästi vähemmän pääomaa. Siitä huolimatta, kuten todettua, CBPP:a ei voida pitää täytenä tuotantomuotona ellei se integroi sekä digitaalista että fyysistä tuotantoa.

Tietoon, ohjelmistoihin ja suunnitteluun liittyvien digitaalisten yhteisomistusten ja paikallisten valmistustekniikoiden yhtymäkohdan pohjalta on syntymässä uusia fyysisen tuotannon malleja. Ne voidaan kodifioida ilmaisuun “suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti” (Desigb Global, Manufacture Local, DGML). Se mikä on kevyttä (tieto, design), tämän logiikan mukaan, muuttuu globaaliksi, kun taas se mikä on raskasta (koneet) on paikallista ja ideaalisesti yhteistä. DGML osoittaa, miten teknologiaprojekti voi hyödyntää digitaalista yhteisvaurautta ja saada maailmanlaajuisen yhteisön osallistumaan sen kehittämiseen ja juhlistaa uusia yhteistyömuotoja (Kostakis et al., 2018; Kostakis et al., 2015; Kostakis et al., 2016). Toisin kuin suuren mittakaavan teollisuustuotanto, DGML-malli painottaa pienen skaalan desentralisoituja, resilienttejä ja paikallisesti kontrolloituja sovelluksia. DGML voi tunnustaa rajallisten resurssien asettamat niukkuudet ja järjestellä aineellisia toimintoja niitä säilyttämään. Loppujen lopuksi, koska valmistus on suurelta osin paikallista, toimituskulut ovat matalammat ja ylläpito helpompaa. Valmistajat suunnittelevat tuotteita kestämään niin pitkään kuin tarpeellista DGML-manttelin alla, ja tieto ja design voidaan jakaa vapaasti, sillä patenttikuluja ei ole.

Jo nyt me näemme rikkaan kudelman DGML-aloitteita syntyvän talouteen, jotka eivät kaipaa yhtenäistä fyysistä perustaa, koska niiden jäsenet ovat kaikkialla ympäri maailmaa. Otetaan esimerkiksi L’Atelier Paysan (Ranska) ja Farm Hack (USA), yhteisöt jotka yhteistyöllä rakentavat open source -maatalouskoneita pienen mittakaavan viljelyyn, tai OpenBionics-projekti, joka tuottaa matalan kustannusten open source -designeja bionisille ja robottilaitteille, tai RepRap-yhteisö, joka luo open source -designeja 3D-tulostimille.

Kaupungit ympäri maailman ovat osittain syleilemässä tätä muutosta, mikä käy ilmi urbaanin yhteisvaurauden tutkimuksesta (Bauwens & Onzia, 2017). Ghentissä, Belgiassa, identifioitiin lähes 500 urbaania yhteismaata, kasvua kymmenkertaisesti 10 vuoden aikana, jotka kattavat kaikki huoltovarmuusjärjestelmät. Useimmat näistä yhteisvaurausperustaisista muodoista, kuitenkin, jakavat tavaroita eteenpäin, mutta eivät tuota niitä. Esimerkiksi autojen ja polkupyörien yhteiskäyttöjärjestelmät keskinäistävät pääsyn joukkoliikenteeseen, mutta eivät itse valmista kulkuvälineitä. Samalla tavoin asumisosuuskunnat, yhteisasuminen ja maanomistusyhteisöt tarjoavat pääsyn asumiseen, mutta eivät “rakenna” taloja.

Lisärajoite: Monet regeneratiiviset projektit pysyvät sirpaleisina ja paikallisina. Niin tervetullutta kuin näiden aloitteiden nopea kasvu onkin, se ei riitä kääntämään suuntaa. Julkisen vallan ja yhteismaan välinen yhteistyö tulee paikallistasolla yhdistää yhteisön vauraudentuotantopolitiikkaan, joita inspiroi mallit Clevelandissa ja Britannian Prestonissa. Ylikansallisia sijoittajakoalitioita tarvitaan luomaan globaaleja avoimia talletuspaikkoja, joilla voidaan perustaa provisiojärjestelmiä ja keskinäistä oppimistoimintaa, jotka ovat otettu käyttöön paikallisesti mutta joita koordinoidaan globaalisti.

Eräs nopeasti kasvava sektori perustavanlaatuisemman transformaation keskellä on muutoksen eturintamassa. Se voi tuottaa tervettä ruokaa kaupunkilaisille, elinkeinoja tuottajille, monen sidosryhmän hallinnointijärjestelmiä, joissa on mukana sekä tuottajat että kuluttajat, ja merkityksellistä työtä integroidussa ekosysteemissä. 80 projektia 500:sta Ghentissä oli ruokaprojekteja — luomuviljelijät tuottivat ruokaa erilaisissa yhteismaahan perustuvissa järjestelyissä. Sellainen paikallinen ruoantuotanto esimerkillistää CBPP:n seuraavaa vaihetta: hyödykkeiden kosmolokaalia tuotantoa. Tämä vaihe yhdistää avoimet, globaalit yhteisöt, jotka keskinäistävät tuotantotiedon, hajautetun paikallistuotannon ja tuottajaekosysteemin yhteistoiminnallisen, generatiivisen järjestäytymisen. Haasteena on tämän mallin laajentaminen talouden pääomavaltaisemmille sektoreille, mikä todennäköisesti vaatii sekä julkisen sektorin että osuustoiminnallisen sijoittamisen ja rahoituksen maailman sitoutumista.

Suurin haaste kuitenkin on edelleen kestävien tuotantomuotojen luominen. Kate Raworth (2017) on kätevästi tiivistänyt sen, mitä tarvitsee tehdä: tyydyttää ihmiskunnan sosiaaliset tarpeet ilman, että ylitetään planeetan kantokyky tai vahingoitetaan elintärkeitä syklejä tai tarvittavia ekosysteemejä, jotka ylläpitävät ihmiselämää.

Yhteismaa tulee olemaan elintärkeä osa tätä ihmisten selviämisstrategiaa. Yhteistekeminen vaatii resurssien ja infrastruktuurin yhteenkokoamista ja keskinäistämistä ja tuhlaavaisen korporaatiokilpailun korvaamista, joka heijastelee yhteiskunnallisten ja ympäristön kustannusten systemaattista ulkoistamista, millä pidetään kulut ja hinnat niin alhaalla kuin mahdollista. Sitä vastoin CBPP:n “yhteistyöetu” on, että se tuottaa tavaroita ja palveluja ihmisten tarpeisiin matalammilla termodynaamisilla kustannuksilla kuin kapitalistiset tuotantomallit (Piques & Rizos, 2017). Esimerkiksi autojen yhteiskäyttöprojekti Ghentissä, Degage, käyttää 130:a autoa 1300 jäsenensä kesken, millä varmistetaan jäsenten täysi liikkuvuus samalla kun huomattavasti pienennetään ympäristökuluja. Samanlaisten projektien tutkimukset ovat näyttäneet, että jokainen yhteiskäytössä oleva auto voi korvata jopa 13 yksityisautoa (Shaheen, 2017).

Yhteistekeminen on sekä vihreää että tehokasta. Yhteisvaurausperustaiset ruoantuotantojärjestelmät eivät saastuta pohjavettä, eivät käytä myrkyllisiä lisäaineita ja voivat käyttää hiilivapaita kuljetusjärjestelmiä. Kuten sivilisaatioiden historiallinen ylikulutusvertailu on osoittanut (Motesharrei et al., 2014), tasavertaisempi pääsy elämän resursseihin vähentää merkittävästi resurssipohjaisia katastrofeja ja tekee kriisiajanjaksoista vähemmän vakavia. Tuotantomallit, jotka käyttävät “aineellisen tuotannon toissijaisuuden” lähestymistapaa, vähentävät dramaattisesti kuljetuskustannuksia ja -tarpeita samalla, kun ne ylläpitävät globaalia kulttuurillista ja teknistä yhteistoimintaa.

Hyvä uutinen on, että pioneeriyhteisöt ympäri maailman kehittävät monia työkaluja, joita tarvitaan tähän siirtymään. Esimerkkeinä:

avoimen ja kontributiivisen kirjanpidon järjestelmät, jotka kykenevät tunnustamaan ja palkitsemaan kaikki kontribuutiot, ei ainoastaan markkina-arvoa, sellaiset joiden edelläkävijöinä Sensorica ja muut ovat toimineet,
yhteiset ekosysteemiset kiertävän tarjonnan ketjut, jollaisilla on kokeillut Provenance, Oxchain-tutkimusprojektilla, joissa käytetään ekosysteemisiä yhteisen kirjanpidon järjestelmiä kuten R-E-A -kirjanpito (resurssit, tapahtumat, agentit), integroidun vaikutuksen kirjanpitoa ja/tai biofyysistä kirjanpitojärjestelmää, mikä mahdollistaa suoran pääsyn termodynaamisiin virtoihin ja kustannuksiin käyttäen “globaaleja kynnysarvoja ja allokaatioita”,
ekologisesti tuhoamattomat hajautetut tilikirjajärjestelmät, kuten Holochain,
rahakkeisiin perustuvat arvojärjestelmät, jotka mahdollistavat ohjelmoitavan tuotannon erilaisten arvologiikkojen perusteella.

Johtopäätösten sijaan: Yhteisvaurauden juomasarvi

Keskiajalla juomasarvia käytettiin killoissa usein symboloimaan ja edistämään vieraanvaraisuutta, ystävyyttä ja solidaarisuutta jäsenten keskuudessa. Nämä arvot osoittautuivat tärkeiksi killan vauraudesta puhuttaessa (Rosser, 2015).

Tarvitsemme yhteisvaurauden juomasarven, jolla autetaan tekemään CBPP:sta dominantti tuotantomuoto. Kiltajärjestelmä voi inspiroida kommonereja etsimään kestäviä elinkeinoja. Siirtymävisioomme kuuluu yhteismaaperustaiset “uuskiltojen” verkostot, jotka koostuvat osuuskunnista ja autonomisista tuottajista. Nämä verkostot tuottaisivat arvoa — globaalia yhteisvaurautta kommonereille ja yleisölle ja tuotteita myytäviksi yhteismaan ulkopuolisille firmoille.

Pienen mittakaavan aloitteet voivat nyt olla vaikuttavia suuressa mittakaavassa, solmupisteinä yhteisvaurausperustaisessa paikallisverkostojen globaalissa verkostossa. Digitaalisen yhteistekemisen kautta ruohonjuuritason aloitteet voivat olla suuntautuneet sekä paikallisesti että globaalisti: “pienet ja paikalliset, kun ne ovat avoimia ja kytkeytyneitä, voivat näin muuttua designesimerkiksi, jolla luodaan resilienttejä järjestelmiä ja kestävän kehityksen mukaisia ominaisuuksia, sekä positiivisen takaisinkytkennän näiden järjestelmien välille” (Manzini, 2013). Siispä “ylöspäin skaalauksen” sijaan CBPP-aloitteet “skaalautuvat sivuun”.

Pääoman akkumulaation kriisin väijyessä, voisiko arvovirtaus etsiä ja löytää paikkansa yhteisvauraustaloudessa? Kyllä. Sen sijaan, että pääoma omaksuisi yhteisvauraustalouden kapitalistisille alustoille, jotka kaappaavat arvonlisän yhteisvaurausliiketoiminnalta (esim. Facebook, Google, IBM), kommonerit voivat omaksua pääoman yhteismaan sisään ja alistaa sen yhteismaan säännöille.

Paljon riippuu siitä onnistummeko estämään hienovaraisempia käänteisen omaksumisen tapoja. Kommonerien tulee luoda toisiinsa kytkeytyneitä transvestointi-instrumentteja, jotka hyväksyvät uutta yhteisvaurauden ja CBPP-markkinamuotojen kurittamaa pääomaa. Esimerkiksi “kaksoislisensointi”-skeemat vaativat kapitalisointia haluavilta lisenssimaksuja tai liittymistä yhteisvaurauspohjaiseen uuskiltaan. Tämä lähestymistapa luo arvovirtauksen pääomajärjestelmästä yhteisvauraustalouden järjestelmään.

Uuden yhteiskunnan perimmäinen visio on siviiliyhteiskunta, joka on tuottava itsessään, ei ainoastaan markkinoiden ja valtion kyljessä. Tässä uudessa järjestelyssä valtio mahdollistaa vapaan sosiaalisen tuotannon toisiinsa kytkeytyneiden, yhteistyötä tekevien aloitteiden galaksissa. On totta, että CBPP ei ratkaise monia nykypäivän eriarvoisuuden ja systeemisen sosiaalisen epäreiluuden ongelmia, erityisesti sellaisia, jotka liittyvät rotuun tai sukupuoleen. Eikä se suoraan ota kantaa digitaaliteknologioiden ympäristöllisiin ja sosiaalisiin piilokustannuksiin, jotka ovat läpi koko elinkaarensa energiaintensiivisiä. Matalapalkkatyöläiset (joiden joukossa on usein lapsia) työskentelevät usein epäinhimillisissä olosuhteissa, jotta yhä useammat ihmiset kehittyneissä talouksissa voisivat saada pääsyn halpaan digitaaliteknologiaan. Mutta nämä puutteet ja epäoikeudenmukaisuudet voidaan ratkaista, ja CBPP luo uniikin arvonluontia käsittelevän suurinstituution, joka on kaukana modernin kapitalismin katastrofaalisista piirteistä. Tämä kytkös kestävyyteen todennäköisesti avaa uusia tiloja vapaalle, reilulle ja pitkäikäiselle yhteiskunnalle.

Kiitokset

Tämän esseen osia on julkaistu (kirjoitettu yhdessä Alex Pazaitisin kanssa) kirjassa Peer to Peer: The Commons Manifesto. Se perustuu myös lähteeseen Bauwens M. & Kostakis V. (2016). “Why Platform Co-ops should be Open Co-ops.” julkaistu teoksessa Scholz T. & Schneider N. (eds) Ours to Hack and Own: The Rise of Platform Cooperativism, a New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet. New York, NY: OR Books, 163-166. Vasilis Kostakis kiittää rahoituksesta European Research Councilia (ERC) Euroopan Unionin Horizon 2020 tutkimus- ja innovaatioprojektin alaisuudessa (rahoituspäätös No. 802512).

Lähdeviitteet

Bauwens, M. (2005). The Political Economy of Peer Production. Ctheory. Retrieved from // www.ctheory.net/articles.aspx?id=499 (accessed on 10 June 2018).

Bauwens, M., & Kostakis, V. (2014). From the Communism of Capital to Capital for the Commons: Towards an Open Co-operativism. tripleC: Journal for a Global Sustainable Information Society, 12(1): 356-361.

Bauwens, M., & Onzia,Y. (2017). A Commons Transition Plan for the City of Ghent . Ghent: City of Ghent and P2P Foundation. Retrieved from: stad.gent/sites/default/files/page/documents/Commons%20Transition%20Plan%20-%20under%20revision.pdf.

Bauwens M., Kostakis V. & Pazaitis, A. (2018) Peer to Peer: The Commons Manifesto. London. UK: University of Westminster Press. In press.

Benkler, Y. (2006). The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Bollier, D. (2016). Commoning as a Transformative Social Paradigm. The Next System Project. Retrieved from: thenextsystem.org/commoning-as-a-transformative-social-paradigm.

Conaty P. & Bollier D. (2014). Toward an Open Co-operativism: A New Social Economy Based on Open Platforms, Co-operative Models and the Commons. A Report on a Commons Strategies Group Workshop, Berlin, 27-28 August. Retrieved from commonstransition.org/toward-an-open-co-operativism/ (accessed on 10 June 2018).

Dafermos, G. (2012). Authority in Peer Production: The Emergence of Governance in the FreeBSD Project. Journal of Peer Production, 1 (1): 1-12.

Elliott, M. (2006). Stigmergic Collaboration:The Evolution of Group Work. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 9(2) . Retrieved from: journal.media-culture. org.au/0605/03-elliott.php (accessed on 10 June 2018).

Gramsci, A. (1971). Selections from the Prison Notebooks of Antonio Gramsci. New York, NY: International Publishers.

Harhoff, D., & Lakhani, K. (2016). Revolutionizing Innovation: Users, Communities, and Open Innovation. Cambridge, MA: MIT Press.

ICA. (2018). Co-operative Identity, Values & Principles. Available at: ica.coop/en/whats-co-op/co-operative-identity-values-principles (accessed 10 June 2018).

Kelly, M. (2012). Owning Our Future: The Emerging Ownership Revolution—Journeys to a Generative Economy. Oakland, CA: Berrett-Koehler Publishers.

Kleiner, D. (2010). The Telekommunist Manifesto. Amsterdam: Institute of Network Cultures.

Kleiner, D. (2016). What Economy? Profit Versus Sustainability. Available at: www.youtube.com/watch?v=iGBzhon_vS0&feature=youtu.be&t=36m1s.

Kostakis, V., & Bauwens, M. (2014). Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Kostakis, V., Roos, A., & Bauwens, M. (2016). Towards a Political Ecology of the Digital Economy: Socio-environmental Implications of Two Value Models. Environmental Innovation and Societal Transitions, 18, 82-100.

Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G., & Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring the Contours of an Emerging Productive Model. Futures, 73, 126-135.

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., & Bauwens, M. (2018). The Convergence of Digital Commons with Local Manufacturing from a Degrowth Perspective: Two Illustrative Cases. Journal of Cleaner Production, 197, 1684-1693. Retrieved from: www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0959652616314184 .

Manzini, E. (2013). Small, Local, Open and Connected: Resilient Systems and Sustainable Qualities. Design Observer. Retrieved from: designobserver.com/feature/small-local-open-and-connected-resilient-systems-and-sustainable-qualities/37670.

Marsh, L., & Onof, C. (2007). Stigmergic Epistemology, Stigmergic Cognition. Cognitive Systems Research, 9(1-2), 136-149.

Masters, R. (1753/2011). The History of the College of Corpus Christi and the Blessed Virgin Mary in the University of Cambridge, From its Foundation to the Present Time. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Mateos-Garcia, J., & Steinmueller, E. (2008). The Institutions of Open-source Software: Examining the Debian Community. Information Economics and Policy, 20: 333-344.

Motesharrei, S., Rivas, J., & Kalnay, E. (2014). Human and nature dynamics (HANDY): Modeling Inequality and Use of Resources in the Collapse or Sustainability of Societies. Ecological Economics, 101, 90-102.

Ossewaarde M. & Reijers W. (2018). Digital Commoning and its Challenges. Organization. In press.

Pazaitis A, Kostakis V. & Bauwens M. (2017). Digital Economy and the Rise of Open Cooperativism: The Case of the Enspiral Network. Transfer: European Review of Labour and Research, 23(2): 177-192.

Restakis, J. (2017). Cooperative Commonwealth & the Partner State. The Next System Project. Retrieved from thenextsystem.org/cooperative-commonwealth-partner-state.

Piques, C., & Rizos, X. (2017). Peer to peer and the Commons: A Matter, Energy and Thermodynamic Perspective. Amsterdam: P2P Foundation. Retrieved from: commonstransition.org/peer-peer-commons-matter-energy-thermodynamic-perspective/.

Raworth, K. (2017). Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-century Economist. Vermont: Chelsea Green Publishing.

Rosser, G. (2015). The Art of Solidarity in the Middle Ages: Guilds in England 1250-1550. Oxford: Oxford University Press.

Shaheen, S. (2017). Carsharing Trends and Research Highlights. Retrieved from www.epa.gov/sites/production/files/2017-06/documents/05312017-shaheen.pdf.

Tapscott D.& Williams A. (2006). Wikinomics: How Mass Collaboration Changes Everything. New York, NY: Portfolio.

von Hippel, E. (2017). Free Innovation. Cambridge, MA: MIT Press.

Weber, S. (2005). The Success of Open Source. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Kaikki verkkolinkit olivat aktiivisia 6. heinäkuuta 2018.

Lähde: https://thenextsystem.org/learn/stories/how-create-thriving-global-commons-economy

Yochai Benkler: Coasen Pingviini, eli Linux ja Yrityksen Luonne

admin — Sat, 20 Apr 2024 11:11:00 +0000

Yochai Benklerin artikkeli ”Coase’s Penguin, or, Linux and the Nature of the Firm” julkaistu Yale Law Journalissa, joulukuussa 2002.

Yochai Benkler, Oikeustieteen professori, New Yorkin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta. Vieraileva professori, Yale Law School. Tämän artikkelin tutkimusta on osittain tuettu Filomen D’Agostino and Max Greenberg Fundin apurahalla NYU School of Lawissa.

Alaviitteet löytyvät artikkelin lopusta. Alaviitteen linkit ovat vanhentuneita, mutta sikäli kun linkin takana oleva artikkeli on olemassa, se on linkattu tuoreemmalla linkillä viitteeseen.

Johdanto

Kuvittele, että aikoinaan, kun se mikä oli hyväksi General Motorsille oli hyväksi koko maalle, taloustieteilijöistä koostuva neuvoa-antava komitea olisi suositellut Yhdysvaltain presidentille, että liittovaltion hallinnon olisi tuettava vapaaehtoisyhteisöjen pyrkimyksiä suunnitella ja rakentaa autoja joko myytäväksi tai jaettavaksi ilmaiseksi autoilijoille. Komitean jäsenet olisi luultavasti suljettu psykiatriselle osastolle — ellei senaattori McCarthy tai edustajainhuoneen amerikkalaisvastaisen toiminnan komitea olisi saanut heitä kiinni ensin. Syyskuussa 2000 tapahtui kuitenkin jotakin tämänkaltaista. Presidentin tietotekniikan neuvoa-antava komitea suositteli, että liittovaltion hallitus tukisi avoimen lähdekoodin ohjelmistoja strategisena kansallisena valintana, jotta Yhdysvallat säilyttäisi johtoasemansa kriittisten ohjelmistojen kehittämisessä. [¹]

Maailman kehittyneimpien talouksien ja erityisesti Yhdysvaltojen talousmoottorin ytimessä on alkanut näkyä sitkeä ja melko hämmästyttävä ilmiö — uusi tuotantomalli on juurtunut, jota ei pitäisi olla olemassa, ainakaan talouskäyttäytymistä koskevien yleisimpien uskomustemme mukaan. 1900-luvun lopun amerikkalaisten intuitioiden mukaan ei pitäisi olla niin, että tuhannet vapaaehtoiset kokoontuvat yhteen tekemään yhteistyötä monimutkaisen taloushankkeen parissa. Eikä ainakaan pitäisi olla niin, että nämä vapaaehtoiset päihittävät maailman suurimmat ja parhaiten rahoitetut liikeyritykset omassa pelissään. Silti ohjelmistomaailmassa tapahtuu juuri näin.

Vapaiden ohjelmistojen syntyminen [²] ja niiden lippulaivojen — GNU/Linux-käyttöjärjestelmän, [³] Apache-verkkopalvelimen, Perlin, sendmailin, BINDin — ja monien muiden projektien [⁴] ilmiömäinen menestys pitäisi pakottaa meidät tarkastelemaan uudelleen vallitsevaa tuottavuusparadigmaamme. Ronald Coase kirjoitti 1930-luvun lopulla artikkelin The Nature of the Firm [⁵], jossa hän selitti, miksi yritykset syntyvät, ja määritteli yritykset resurssien ja toimijoiden klustereiksi, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään pikemminkin johtamisjärjestelmien kuin markkinoiden kautta. Coase esitteli kyseisessä artikkelissaan transaktiokustannusten käsitteen, joka tarkoittaa omistus- ja sopimusoikeuksien määrittelyyn ja täytäntöönpanoon liittyviä kustannuksia, jotka ovat välttämätön seuraus minkä tahansa toiminnan organisoinnissa markkinamallin mukaisesti. Coase selitti yritysten syntymistä ja rajoja niiden transaktiokustannusten erojen perusteella, jotka liittyvät tuotannon järjestämiseen markkinoiden tai yritysten kautta. Ihmiset käyttävät markkinoita silloin, kun siitä saatava hyöty, josta on vähennetty transaktiokustannukset, on suurempi kuin hyöty, joka saataisiin saman asian tekemisestä johdetussa yrityksessä, josta on vähennetty organisaatiokustannukset. Yrityksiä syntyy, kun tilanne on päinvastainen. Yksittäinen yritys lakkaa kasvamasta, kun sen organisaatiokustannukset ylittävät pienemmän yrityksen organisaatiokustannukset. Tätä perusymmärrystä laajennettiin ja kehitettiin Oliver Williamsonin ja muiden institutionaalisten taloustieteilijöiden työssä, jotka tutkivat markkinoiden ja johtamishierarkioiden välistä suhdetta tuotannon organisointimalleina. [⁶]

Vapaiden ohjelmistojen nousu merkittäväksi voimaksi ohjelmistokehitysmaailmassa esittää pulman tälle organisaatioteorialle. Vapaat ohjelmistoprojektit eivät luota markkinoihin eivätkä johtamishierarkioihin tuotannon organisoimiseksi. Ohjelmoijat eivät yleensä osallistu projektiin sen vuoksi, että joku heidän esimiehistään on antanut heille ohjeet, vaikka jotkut niin tekevätkin. He eivät yleensä osallistu projektiin siksi, että joku tarjoaa heille hintaa, vaikka jotkut osallistujat keskittyvätkin pitkän aikavälin hyödyntämiseen rahaan suuntautuvan toiminnan, kuten konsultointi- tai palvelusopimusten, kautta. Projekteihin osallistumisen kriittistä massaa ei kuitenkaan voida selittää käskyn, hinnan tai edes tulevan rahallisen tuoton välittömällä läsnäololla, varsinkaan tärkeissä mikrotason päätöksissä, jotka koskevat niiden projektien valintaa, joihin osallistujat osallistuvat. [⁷] Toisin sanoen ohjelmoijat osallistuvat vapaiden ohjelmistojen projekteihin noudattamatta tavanomaisia markkinapohjaisten, yrityspohjaisten tai hybridimallien tuottamia signaaleja.

Tämä pulma on herättänyt yhä enemmän huomiota taloustieteilijöiden [⁸] ja käytännön toimijoiden [⁹] keskuudessa, jotka yrittävät ymmärtää omaa menestystään ja sen kestävyyttä, kun otetaan huomioon laajalle levinneet vastakkaiset intuitiot. Josh Lerner ja Jean Tirole esittävät parhaan yleiskatsauksen vapaiden ohjelmistojen kehittäjiä ohjaavista erilaisista mikromotiiveista. [¹⁰] Tämä motiivien moninaisuus, joka on hieman muodollisempi ja yleistetympi, on tärkeässä asemassa omassa analyysissäni. Jotkut kirjoitukset, joita ovat laatineet sekä käytännön toimijat että tarkkailijat, kannattajat ja kriitikot, ovat keskittyneet ”hakkereiden etiikkaan” ja analogisoineet sosiologista ilmiötä lahjanvaihtoon perustuviin järjestelmiin. [¹¹] Toisissa kirjoituksissa on keskitytty ohjelmistojen erityispiirteisiin tuotannon kohteena. [¹²]

Tässä artikkelissa lähestyn tätä pulmaa poikkeamalla vapaista ohjelmistoista. Sen sijaan, että yrittäisin selittää, mikä ohjelmistoissa tai hakkereissa on erityistä, yleistän vapaiden ohjelmistojen ilmiön ja ehdotan piirteitä, jotka tekevät laajamittaisesta yhteistyöstä monilla tiedontuotannon aloilla kestävää ja tuottavaa digitaalisessa verkottuneessa ympäristössä ilman, että se on riippuvainen markkinoista tai johtamishierarkiasta. [¹³] Tästä johtuu tämän artikkelin otsikko, jossa viitataan haasteeseen, jonka Linux-ytimen kehitysyhteisön lihava pingviinimaskotti esittää Coasen työhön perustuvalle organisaatiokäsitykselle.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan yleisemmästä ilmiöstä useiden yksityiskohtaisten tarinoiden avulla. Kymmenettuhannet ihmiset tekevät yhteistyötä viiden minuutin ajan kartoittaakseen Marsin kraattereita ja suorittavat tehtäviä, jotka normaalisti kuuluisivat kokopäivätoimisille tohtoreille. Neljännesmiljoona ihmistä tekee yhteistyötä luodakseen tärkeimmän tällä hetkellä saatavilla olevan uutis- ja kommenttisivuston teknologia-asioista. Kaksikymmentäviisi tuhatta ihmistä tekee yhteistyötä luodakseen vertaisarvioidun julkaisun, joka sisältää kommentteja teknologiasta ja kulttuurista. Neljäkymmentätuhatta ihmistä tekee yhteistyötä luodakseen Yahoota tehokkaamman ihmisen toimittaman hakemiston verkkoon. Tarjoan myös muita esimerkkejä.

Ensimmäisen osan tarkoitus on yksinkertainen. Ilmiö, jonka mukaan yksilöiden väliset suuret ja keskisuuret yhteistyökumppanuudet ovat organisoituneet ilman markkinoita tai johtamishierarkioita, on syntymässä kaikkialla tieto- ja kulttuurituotantojärjestelmässä. Kysymys on siitä miten meidän pitäisi ymmärtää näitä sosiaalisesti tuottavan käyttäytymisen muotoja: Mitkä ovat ne dynamiikat, jotka tekevät niistä mahdollisia ja menestyksekkäitä, ja miten meidän pitäisi ajatella niiden taloudellista arvoa?

Perusasetelmani tämän uuden ilmiön selittämiseksi on artikkelin II osassa. Yhteistuotantojärjestelmät aiheuttavat informaatio-ongelman. Yksittäisten toimijoiden on ratkaistava kysymys, mitä heidän pitäisi tehdä ollakseen tuottavia. Markkinat ratkaisevat tämän ongelman antamalla hintasignaaleja vaihtoehtoisille toimintatavoille. Yritykset ratkaisevat tämän ongelman antamalla eri toimijoilta tuleville eri signaaleille eri painoarvot. Toisin sanoen sillä, mitä johtaja sanoo, on merkitystä. Näiden tehtävien suorittamiseksi sekä markkinoiden että yritysten on määriteltävä signaalin kohde riittävästi, jotta omaisuus-, sopimus- ja johtamisohjeiden avulla voidaan erottaa toisistaan toimijat, ponnistelut, resurssit ja niiden mahdolliset yhdistelmät. Jos toimijoita, ponnistuksia tai resursseja ei voida määritellä näin, niitä ei voida hinnoitella tai hallinnoida tarkasti. Määrittelyprosessi tuottaa kaksi tehottomuuden lähdettä. Ensinnäkin se aiheuttaa informaatiohäviötä. Täydellistä erittelyä ei voida saavuttaa, koska kunkin inhimillisen ja aineellisen resurssin ja kunkin käyttömahdollisuuden ominaisuuksien erittelyyn liittyvät transaktiokustannukset ovat suuret. Toiseksi omaisuus ja sopimukset tekevät toimijoiden ja resurssien klustereista sitkeitä. Yrityksen työntekijät työskentelevät mieluummin yrityksen omistamien resurssien kuin muiden resurssien parissa ja tekevät mieluummin yhteistyötä yrityksen muiden työntekijöiden kuin ulkopuolisten kanssa. Ei ole mahdotonta hankkia ja vaihtaa resursseja ja yhteistyöpyrkimyksiä, mutta näin tehdään vain silloin, kun koetut hyödyt ovat suuremmat kuin transaktiokustannukset. Ei-omistusoikeudelliset tuotantostrategiat voivat parantaa markkinoita ja yrityksiä korjaamalla nämä kaksi vikaa.

Yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto, kolmas tuotantomalli, jota tässä kuvailen, perustuu hajautettuun tiedonkeruuseen ja -vaihtoon, joka vähentää osallistujien epävarmuutta. Sillä on erityisiä etuja informaatioprosessina, jonka avulla voidaan tunnistaa ja kohdentaa inhimillistä luovuutta, joka on käytettävissä tieto- ja kulttuuriresurssien työstämiseen. [¹⁴] Se riippuu hyvin suurista yksilöiden kokonaisuuksista, jotka itsenäisesti tutkivat tietoympäristöään etsiessään mahdollisuuksia olla luovia pienissä tai suurissa erissä. Nämä yksilöt tunnistavat sitten itse mihin tehtäviin he ovat sopivia ja suorittavat niitä erilaisista motivaatiosyistä, joita käsittelen pitkästi.

Jos motivaatioon ja organisointiin liittyvät ongelmat voidaan ratkaista, yhteisvaurausperustaisella vertaistuotannolla on kaksi merkittävää etua yrityksiin ja markkinoihin verrattuna. Ensinnäkin siinä yksilö päättää itse siitä, kuka henkilö käyttää mitäkin resurssijoukkoa. Koska yksilöiden lahjakkuus, kokemus, motivaatio, keskittyminen, saatavuus jne. vaihtelevat suuresti sekä yksilöiden välillä että eri aikoina, ihmisen luovuus on erityisen vaikea resurssi, jota on vaikea määritellä tehokasta sopimuksentekoa tai hallintaa varten. Yritykset tunnustavat tämän ja pyrkivät ratkaisemaan ongelman luomalla erilaisia kannustinjärjestelmiä ja aineettomia palkitsemisjärjestelmiä, kuten kuukauden työntekijä -palkintoja. Nämä järjestelmät toimivat jossain määrin lieventääkseen johtajien tuotantoon liittyvää informaatiohävikkiä, mutta vain sikäli kuin yrityksen toimijat ja resurssit ovat todellakin parhaita ja vain sikäli kuin nämä järjestelmät kuvaavat kaikki motiivit ja panokset täsmällisesti. Vertaistuotanto tarjoaa puitteet, joissa yksilöt, joilla on paras mahdollinen tieto omasta soveltuvuudestaan tehtävään, voivat ilmoittautua itse tehtävään. Tämä tarjoaa informaatiohyötyä yrityksiin ja markkinoihin verrattuna, mutta vain jos järjestelmä kehittää jonkinlaisen mekanismin, jonka avulla voidaan suodattaa virheelliset arviot, joita toimijat tekevät itsestään. Tämän vuoksi käytännössä kaikissa menestyksekkäissä vertaistuotantojärjestelmissä on vankka vertaisarviointimekanismi tai tilastollinen karsintamekanismi, jonka avulla voidaan karsia pois sellaisten toimijoiden panokset, jotka arvioivat itsensä väärin.

Vertaistuotannosta saatava allokaatiohyöty on yhtä tärkeää kuin informaatiohyöty. Ihmisen luovuuden ei voida olettaa olevan työhönsoveltuvuuden päälle/pois-kytkin, kuten yksinkertaisissa teollisuustuotannon malleissa saatetaan tehdä. Tietokontekstissa ei voida sanoa, että ”tämä henkilö läpäisee soveltuvuuden kynnysarvovaatimukset vääntääkseen tätä vipua koko päivän”, ja jättää huomiotta tämän tosiasian jälkeistä vaihtelua. On todennäköisempää, että tuottavuuden vaihtelu on suurta eri henkilöillä, joilla on tietyt resurssit ja yhteistyökumppanit tietyissä projekteissa. Kuvaan tätä vaihtelua todennäköisyytenä sille, että mikä tahansa toimija sopii hyvin yhteen resurssien ja toimijoiden joukon kanssa tuottamaan arvokasta uutta tietoa tai kulttuurihyödykkeitä. Vertaistuotannolla on etulyöntiasema yrityksiin ja markkinoihin nähden, koska se antaa suuremmille yksilöryhmille mahdollisuuden tutkia suurempia resurssiryhmiä etsiessään materiaaleja, projekteja, yhteistyötä ja yhdistelmiä kuin markkinoilla toimivilla yrityksillä tai yksilöillä on mahdollista. Omaisuuteen ja sopimuksiin liittyvät transaktiokustannukset rajoittavat ihmisten pääsyä toisiinsa, resursseihin ja projekteihin, kun tuotanto on organisoitu markkina- tai yritysmallin mukaisesti, mutta ei silloin, kun se on organisoitu vertaistuotantomallin mukaisesti. [¹⁵] Koska ihmisten soveltuvuus projekteihin ja toisiinsa on vaihtelevaa, yhdistettävissä olevien ihmisten, resurssien ja projektien skaalaedut kasvavat yhdisteltävien komponenttien lukumäärän lisääntyessä.

Vertaistuotannon etuja ovat siis ihmisen luovuuden parempi tunnistaminen ja kohdentaminen. Näyttää siltä, että näistä eduista on tullut merkittäviä, koska inhimillinen luovuus itsessään on tullut merkittäväksi. Tiedon ja kulttuurin alalla tuotanto koostuu yleensä yhdistelmästä, jossa yhdistyvät jo olemassa olevat tieto- ja kulttuuripanokset, ihmisen luovuus ja fyysinen pääoma, jota tarvitaan 1) ideoiden ja ihmisten ilmaisujen tallentamiseen ja välittämiseen ja 2) niiden välittämiseen. Olemassa oleva tieto ja kulttuuri ovat julkishyödykkeitä tiukasti taloudellisessa mielessä, koska ne eivät ole kilpailevia. [¹⁶] Fyysisen pääoman kustannukset olivat yli 150 vuoden ajan informaatio- ja kulttuurituotannon keskeinen järjestämisperiaate aina kalliiden ja suurivolyymisten mekaanisten painokoneiden käyttöönotosta lähtien aina lennättimiin, puhelimiin, radioihin, elokuviin, äänilevyihin, televisioon, kaapeli- ja satelliittijärjestelmiin. Näiden kustannusten vuoksi tuotanto rakentui pitkälti pääomavaltaisen teollisen mallin ympärille. Laskutehon hinnan aleneminen on kuitenkin kääntänyt tieto- ja kulttuurituotannon pääomarakenteen päälaelleen. Edulliset pöytätietokoneet sekä digitaaliset video- ja äänentoistojärjestelmät pystyvät nykyään suorittamaan useimmat fyysisen pääoman toiminnot, jotka aiemmin edellyttivät huomattavia investointeja. Kun tallentamisen ja viestinnän fyysiset pääomakustannukset ovat alhaiset ja laajalle levinneet ja kun olemassa oleva tieto on itsessään julkishyödyke, tärkein jäljellä oleva niukka resurssi on ihmisen luovuus. Juuri näissä olosuhteissa vertaistuotannon suhteelliset edut tulevat esiin paljon suuremmassa loistossaan kuin aiemmin oli mahdollista.

Jäljelle jäävät motivaatio- ja organisointikysymykset. Nämä kuuluvat yleensä ”yhteismaan tragedian” kritiikin piiriin, johon tarkoituksella viittaan kutsumalla ilmiötä ”yhteisvaurauteen perustuvaksi” vertaistuotannoksi. Perinteiset vastalauseet yhteisöllisyyttä vastaan ovat pääasiassa kahdenlaisia. Ensinnäkään kukaan ei investoi hankkeeseen, jos hän ei voi saada siitä saatavaa hyötyä. Toisin sanoen motivaatio puuttuu. Toiseksi kenelläkään ei ole valtaa järjestää yhteistyötä resurssin käytössä. Toisin sanoen organisointi puuttuu ja yhteistyö epäonnistuu. Viime vuosikymmenen aikana on kuitenkin ilmestynyt merkittävää kirjallisuutta joistakin onnistuneista yhteisistä ja yhteisomistusjärjestelmistä. [¹⁷] Näissä on pääasiassa otettu käyttöön erilaisia ei-yksityisomaisuuteen perustuvia järjestelmiä, joilla jäsennetään yhteistyötä suhteellisen rajallisten osallistujaryhmien kesken. Vaikka nämä tutkimukset yhteisomistusjärjestelmistä tarjoavat tärkeää tietoa siitä, miten muodolliset ja epämuodolliset normit voivat jäsentää yhteistyötä, ne eivät kuitenkaan anna täydellistä vastausta motivaation ja organisoinnin kestävyyteen todella avoimissa, laajamittaisissa, ei-omistusoikeudellisissa vertaistuotantoprojekteissa, joita näemme Internetissä.

Vastaukseni näihin ongelmiin esitetään osassa III. Motivaatio-ongelma ratkaistaan kahdella erillisellä analyyttisellä toimenpiteellä. Ensimmäiseen liittyy väite, että ihmisolentojen taustalla on erilaisia motiiveja ja, mikä vielä tärkeämpää, että inhimillisessä kokemuksessa on alueita, joilla rahapalkkioiden olemassaolo on käänteisessä suhteessa muiden sosiaalis-psykologisten palkkioiden olemassaoloon. Rahan, rakkauden ja seksin välinen vuorovaikutus tarjoaa ilmeisen ja karun esimerkin, mutta myös akateemisten tutkijoiden kohtaamat kompromissit toisaalta konsulttipalvelujen myymisen ja toisaalta kollegoidensa arvostaman tutkimusohjelman puitteissa kirjoittamisen välillä ovat kohtuullisen intuitiivisia. Kun nämä ehdotukset otetaan huomioon, on suhteellisen helppo nähdä, että on olemassa ehtoja, joiden vallitessa hanke, joka voi organisoida itsensä tarjoamaan rahapalkkioista erillisiä sosiaalis-psykologisia palkkioita, houkuttelee tiettyjä ihmisiä tai ainakin tiettyjä osia ihmisten päivistä, joita rahapalkkiot eivät houkuttelisi.

Toinen analyyttinen siirto on sen ymmärtäminen, että kun minkä tahansa kokoinen projekti pilkotaan pieniin osiin, joista jokaisen voi suorittaa yksittäinen henkilö lyhyessä ajassa, motivaation, joka saa yksittäisen henkilön osallistumaan, on oltava vain hyvin pieni. Tämä viittaa siihen, että vertaistuotanto kukoistaa silloin, kun projekteilla on kolme ominaisuutta. Ensinnäkin niiden on oltava modulaarisia. Toisin sanoen ne on voitava jakaa osiin tai moduuleihin, joista jokainen voidaan tuottaa riippumatta muiden tuotannosta. Näin tuotanto voi olla asteittaista ja epäsynkronista, ja eri aikoina käytettävissä olevien, eri kykyjen omaavien ihmisten ponnistelut voidaan yhdistää. Toiseksi moduulien rakeisuus on tärkeää, ja sillä viitataan projektin moduulien kokoon. Jotta vertaistuotantoprosessi voisi onnistuneesti koota yhteen suhteellisen suuren määrän tekijöitä, moduulien olisi oltava pääasiassa hienorakeisia eli pienikokoisia. Näin hanke voi kerätä panoksensa suurelta joukolta osallistujia, joiden motivaatiotaso ei ylläpidä kuin pieniä ponnisteluja hankkeen hyväksi. Esimerkiksi romaanit, ainakin sellaiset, jotka muistuttavat nykyistä käsitystämme romaanista, osoittautuvat todennäköisesti vastustuskykyisiksi vertaistuotannolle. [¹⁸] Lisäksi projekti on todennäköisesti tehokkaampi, jos siihen voidaan sisällyttää erikokoisia rahoitusosuuksia. Heterogeeninen rakeisuus mahdollistaa sen, että ihmiset, joilla on erilainen motivaatio, voivat tehdä yhteistyötä tekemällä pienempiä tai suurempia panoksia, jotka vastaavat heidän motivaatiotasoaan. Kolmanneksi onnistuneessa vertaistuotantoyrityksessä on oltava edullinen integrointi, johon kuuluu sekä moduulien laadunvalvonta että mekanismi, jolla panokset voidaan integroida valmiiseen tuotteeseen. Jos projekti ei pysty puolustautumaan epäpäteviltä tai ilkivaltaisilta panoksilta ja integroimaan päteviä moduuleja valmiiksi tuotteeksi riittävän alhaisin kustannuksin, integrointi joko epäonnistuu tai integroija joutuu ottamaan haltuunsa yhteisen projektin jäännösarvon, mikä yleensä johtaa siihen, että motivaatio panoksen antamiseen häviää ennakkoon. Automatisoitu integrointi ja iteratiivinen vertaistuotanto ovat ensisijaisia mekanismeja, joiden avulla tässä artikkelissa kuvatut vertaistuotantoprojektit ovat alentaneet integroinnin kustannuksia siinä määrin, että ne voivat menestyä ja ylläpitää itseään. Vapaiden ohjelmistojen käyttö muiden tietohyödykkeiden vertaistuotannon integroimiseksi on tästä hyvä esimerkki. Mitä tulee projektin mekanismeihin, joilla se voi puolustautua epäpäteviltä tai ilkivaltaisilta panoksilta, vertaistuotantoyritykset käyttävät erilaisia lähestymistapoja kollektiivisen toiminnan ongelmien ratkaisemiseen, jotka ovat suhteellisen tuttuja yhteismaatalouden ulkopuolisesta kirjallisuudesta. Näihin kuuluvat erilaiset muodolliset säännöt, kuten GNU General Public License (GPL) [¹⁹], joka estää loikkaamisen [²⁰] monista vapaista ohjelmistoprojekteista, joista tunnetuin on sen lippulaiva GNU/Linux. Niihin sisältyy myös teknisiä rajoituksia, jotka estävät tai rajoittavat loikkauksen vaikutuksia. Myös sosiaalisilla normeilla on merkitystä joidenkin näiden yhteistyömuotojen ylläpitämisessä sekä pienissä ryhmissä että suuremmissa ryhmissä, joissa foorumi mahdollistaa tehokkaan seurannan ja korjaavat toimenpiteet, kun yksittäiset henkilöt loikkaavat. Joidenkin näiden hankkeiden pelkkä koko mahdollistaa sen, että yhteistyöalusta voi korjata loikkauksia hyödyntämällä panosten redundanssia ja tasapainottamalla poikkeavia tekijöiä, olivatpa he sitten loikkareita tai epäpäteviä.

Vertaistuotannon tunnustamisella on huomattavia normatiivisia vaikutuksia. Poliittisen moraalin tasolla kyse on vapauden ja tasa-arvon muodosta Internetiin liittyvässä kehittyvässä sosiaalis-teknologisessa tilanteessa. Poliittiset näkemykset voivat saada radikaaleja, sekä anarkistisia että liberalistisia muotoja, kuten Eben Moglen, joka tunnisti ensimmäisenä ilmiön, jota nyt kutsun vertaistuotannoksi, [²¹] ja monet vapaiden ohjelmistojen yhteisön jäsenet ajattelevat. [²²] Vapauden ja tasa-arvon panokset ovat kuitenkin korkeat monenlaisten liberaalien sitoumusten kannalta. [²³] Institutionaalisen suunnittelun tasolla yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon syntyminen tuo uuden ja syvän haasteen vallitsevalle politiikalle, joka on ollut vallitseva lähestymistapa viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden aikana ja jonka tavoitteena on ollut tiedon ja kulttuurin yksinoikeuksien nopean laajentamisen politiikka, kuten James Boylen teos Second Enclosure Movement tyylikkäästi selventää. [²⁴] Lisäksi hajautetun innovaation dynamiikka on keskeisessä asemassa Lawrence Lessigin painokkaassa perustelussa, jossa hän puoltaa yhteisomistuksen avoimuuden sisällyttämistä Internetin arkkitehtuuriin. [²⁵] Tässä artikkelissa en kuitenkaan yritä kantaa korttani normatiivisen kirjallisuuden kekoon. Sen sijaan artikkeli on tarkoitettu puhtaasti kuvailevaksi selvitykseksi empiirisen ilmiön laajuudesta ja sen analyyttisistä ajureista.

Yksi tärkeä varoitus on tarpeen. En tarkoita, että vertaistuotanto syrjäyttäisi markkinat tai yritykset. En väitä, että se olisi aina tehokkaampi tiedon ja kulttuurin tuotantomalli. Sanon vain, että tämä kehittymässä oleva kolmas malli (1) eroaa kahdesta muusta ja (2) sillä on tiettyjä systemaattisia etuja kahteen muuhun malliin verrattuna inhimillisen pääoman/luovuuden tunnistamisessa ja kohdentamisessa. Se, milloin vertaistuotanto ylittää ne edut, joita kahdella muulla mallilla voi olla ihmisten käyttäytymisen käynnistämisessä tai ohjaamisessa suhteellisen luotettavien ja kohtuullisen hyvin ymmärrettyjen rahan ja hierarkian laukaisevien tekijöiden avulla, on yksityiskohtaisemman tutkimuksen aihe. Tarjoan joitakin tapoja ymmärtää tämän tuotantomallin rajoituksia osassa III, mutta en yritä tässä vastata näihin kysymyksiin kokonaisuudessaan.

I. Vertaistuotantoa joka puolella

Vaikka avoimen lähdekoodin ohjelmistokehitys on herättänyt monen huomion ja omistautumisen, se ei suinkaan ole ensimmäinen tai merkittävin esimerkki vertaisten suorittamasta tuotannosta, jotka ovat vuorovaikutuksessa ja tekevät yhteistyötä ilman markkinapohjaista tai hallinnollista/hierarkkista mallia. Tärkein tässä suhteessa on akateeminen yritys ja erityisesti tieteellinen tutkimus. Tuhannet henkilöt osallistuvat tietämyksen kokoamiseen, ottavat käyttöön sisäisiä laadunvalvontajärjestelmiä ja tuottavat tieto- ja tietoympäristömme ytimen. Nämä henkilöt eivät odota sulkevansa pois tuotteestaan ketään, joka ei maksa siitä, ja monille heistä akateemiseen tutkimukseen osallistumisen vaihtoehtoiskustannus kaupallisen yritystoiminnan sijasta on taloudellisesti kallis. Toisin sanoen henkilöt tuottavat omistusoikeudettomasti ja tuottavat tuotteensa tietämyksen ”yhteiseen käyttöön”, jota kenenkään ei katsota ”omistavan” ja jota kuka tahansa voi ottaa käyttöönsä ja laajentaa, ja ammatilliset normit edellyttävätkin, että kuka tahansa ottaa käyttöönsä ja laajentaa sitä. Omaksumme panoksemme arvon käyttämällä erilaisia menetelmiä: palvelupohjaisia eikä tuotepohjaisia malleja (opetuksen sijaan kirjojen tekijänpalkkioita), valtion ja voittoa tavoittelemattomien tahojen myöntämiä apurahoja sekä mainetta ja vastaavia aineettomia, mutta valtavan voimakkaita motiiveja, joita palkinnot, tittelit jne. ilmentävät. Suurelta muutokselta tuntuvan hetken innostuksessa on helppo, vaikkakin perusteettomasti, unohtaa, että tiedontuotanto on yksi ala, jolla meillä on aina ollut kaupallisen/omistuksellisen ja ei-omistuksellisen vertaistuotannon sekajärjestelmä — ei toiseksi parhaana vaihtoehtona tai ehdollisena jäänteenä keskiajalta, vaan siksi, että joissakin asioissa akateemisen maailman ei-omistuksellinen vertaistuotantojärjestelmä on yksinkertaisesti parempi. [²⁶]

Eräällä tavalla akateeminen vertaistuotanto ja kaupallinen tuotanto ovat kuitenkin samankaltaisia. Molemmat koostuvat ihmisistä, jotka ovat ammattimaisia tiedontuottajia. Tuotantoon osallistuvien henkilöiden on pidettävä ruumis ja sielu kasassa tiedontuotannosta. Vaikka akateeminen palkka olisi kuinka pieni tahansa, sen on silti oltava riittävä, jotta ihminen voi käyttää suurimman osan energiastaan akateemiseen työhön. Eroja on määrärahojen käyttötavoissa ja organisointitavoissa — erityisesti siinä, miten hankkeet yksilöidään ja miten yksilön työpanos kohdennetaan hankkeisiin. Akateemiset tutkijat valitsevat omat hankkeensa ja osallistuvat työpanoksellaan yhteiseen tietopankkiin, joka lopulta muodostaa tietämyksemme jostakin aiheesta, kun taas ei-akateemiset tuottajat saavat usein käskynsä johtajilta, jotka ottavat mallia markkinatutkimuksista ja lopulta myyvät tuotteen markkinoilla.

Ammattimaisen mallin rinnalla on myös tärkeää tunnustaa, että meillä on aina ollut ei-ammattimaista tieto- ja kulttuurituotantoa ei-omistusoikeudellisella mallilla. Yksilöt, jotka keskustelevat keskenään, luovat informaatiohyödykkeitä, joskus niin sanotun viihteen muodossa ja joskus uutisten levittämisen tai kommentoinnin välineenä. Ei-ammattimainen tuotanto on ollut valtavan tärkeää kunkin yksilön tietoympäristön kannalta. Jos ajatellaan, kuinka suuren osan viestinnästä ihminen saa päivässä muilta yksilöiltä kahdenkeskisissä tai pienimuotoisissa vuorovaikutustilanteissa — kuten sähköpostissa, lounaalla tai käytäväkeskusteluissa — vaikutus on konkreettinen.

Kaikkialle ulottuvat tietoverkot ovat kuitenkin aiheuttamassa dramaattisen muutoksen vertaistuotannon laajuudessa, mittakaavassa ja tehokkuudessa. Tietokoneiden ja verkkoyhteyksien muuttuessa nopeammiksi, halvemmiksi ja yleisemmiksi on havaittavissa, että ei-ammattimainen vertaistuotanto kasvaa paljon suuremmaksi ja että se suorittaa monimutkaisempia tehtäviä kuin mitä ei-ammattimainen tuotanto on aiemmin voinut tehdä. Jotta tämä ilmiö olisi konkreettisempi, kuvailen tässä osassa useita tällaisia yrityksiä, jotka on järjestetty osoittamaan tämän lähestymistavan toteutettavuus koko tiedontuotanto- ja tiedonvaihtoketjussa.

Vaikka viestintä on mahdollista jakaa hienojakoisempiin osakomponentteihin, [²⁷] prosessissa on pitkälti kolme erillistä toimintoa. Ensinnäkin on olemassa inhimillisesti merkityksellisen lausuman alkuilmaisu. Artikkelin kirjoittaminen tai kuvan piirtäminen on tällainen teko, olipa se sitten ammattilaisen tai amatöörin tekemä ja laadukas tai huonolaatuinen. Toiseksi on erillinen toiminto, jossa alkuperäiset lausumat kartoitetaan tietämyskarttaan. Erityisesti lausuma on ymmärrettävä ”merkitykselliseksi” ja ”uskottavaksi”. Merkityksellisyys on subjektiivinen kysymys, joka koskee lausuman kartoittamista tietyn käyttäjän käsitteelliseen karttaan, jossa hän etsii tietoa tiettyyn yksilön määrittelemään tarkoitukseen. Jos olen kiinnostunut saamaan tietoa Makedonian poliittisesta tilanteesta, uutisraportti Makedoniasta tai Albaniasta on relevantti, vaikka se olisi huolimaton, kun taas Disneyn sarjakuva ei ole, vaikka se olisikin erittäin ammattimaisesti toteutettu. Uskottavuus on kysymys laadusta jollakin objektiivisella mittarilla, jonka yksilö ottaa käyttöön arvioidakseen tiettyä lausumaa. Uutisraportti voi olla huolimaton eikä se ole uskottava, kun taas Disneyn sarjakuva voi olla sarjakuvana erittäin uskottava. Näiden kahden välinen ero on kuitenkin jossain määrin keinotekoinen, koska hyvin usein tiedon hyödyllisyys riippuu sen uskottavuuden ja merkityksellisyyden yhdistetystä arvioinnista. Esimerkiksi New York Timesin juttu Balkanista yleensä on todennäköisesti parempi kuin kahvipöydän juorut, erityisesti Makedoniasta puhuttaessa. Viittaan siksi tässä keskustelussa ”merkityksellisyyteen/akkreditointiin” yhtenä toimintona pitäen mielessä, että nämä kaksi ovat toisiaan täydentäviä eivätkä täysin toisistaan erottuvia toimintoja, joita yksilö tarvitsee voidakseen käyttää toisten sanomisia kootessaan omaa käsitystään maailmasta.

Lopuksi on vielä jakelutoiminto eli se, miten yhden henkilön tuottama lausuma jaellaan muille ihmisille, jotka pitävät sitä uskottavana ja merkityksellisenä. Joukkotiedotusvälineiden maailmassa nämä toiminnot olivat usein, joskaan eivät aina, integroituja. NBC News tuotti lausunnot, antoi niille uskottavuutta ja levitti ne. Internet mahdollistaa näiden toimintojen paljon laajemman eriyttämisen, ja siksi tässä osassa kuvataan, miten tämän tiedon tuotantoketjun kukin osa tuotetaan vertaispohjaisella mallilla Internetissä muiden tieto- ja kulttuurihyödykkeiden kuin ohjelmistojen osalta.

A. Sisältö

NASA Clickworkers on ”kokeilu, joka osoitti, että yleisön vapaaehtoiset (klikkityöläiset), joista monet työskentelevät muutaman minuutin siellä täällä . . voivat tehdä rutiininomaisia tieteellisiä analyysejä, jotka normaalisti tekisi kuukausia työskentelevä tutkija tai jatko-opiskelija.” [²⁸] Käyttäjät voivat merkitä kraatereita Marsin karttoihin, luokitella jo merkittyjä kraatereita tai etsiä Marsin maisemasta ”hunajakennomaastoa”. Hanke on ”pilottitutkimus, jolla on hyvin rajallinen rahoitus ja jota johtaa osa-aikaisesti yksi ohjelmistosuunnittelija, ja siihen osallistuu satunnaisesti kaksi tutkijaa”. [²⁹] Ensimmäisten kuuden kuukauden aikana sivustolla vieraili yli 85 000 käyttäjää, ja monet heistä osallistuivat 1,9 miljoonan merkinnän tallentamiseen (mukaan lukien samojen kraatterien tarpeettomat merkinnät, joita käytettiin virheiden vähentämiseksi). Merkintöjen laatua koskeva analyysi osoitti, että ”suuren määrän klikkaajien automaattisesti laskema yksimielisyys on käytännössä erottamaton sellaisen geologin panoksesta, jolla on vuosien kokemus Marsin kraattereiden tunnistamisesta”. [³⁰] Klikkaustyöntekijöiden suorittamat tehtävät ovat erillisiä, ja jokainen iteraatio on helppo suorittaa muutamassa minuutissa. Tämän seurauksena käyttäjät voivat valita, työskentelevätkö he muutaman minuutin tekemällä yhden iteraation vai tuntikausia tekemällä useita, ja projektin varhaisessa tutkimuksessa todettiin, että jotkut clickworkerit työskentelevät projektin parissa viikkoja, mutta kertaluonteiset tekijät tekivät 37 prosenttia työstä. [³¹]

Clickworkers-projekti on erityisen terävä esimerkki siitä, miten monimutkaiset ammattitehtävät, jotka aiemmin edellyttivät useiden korkeasti koulutettujen henkilöiden kokopäiväisten palkkojen budjetointia, voidaan järjestää uudelleen kymmenien tuhansien vapaaehtoisten suoritettaviksi niin pienin askelin, että tehtävät voidaan nyt hoitaa paljon pienemmällä budjetilla. Tämä pieni budjetti käytetään vapaaehtoistyön koordinointiin, ja tarvittava raaka inhimillinen pääoma annetaan huvin vuoksi. Alkuperäisten tiedemiesten ammattitaito korvataan yhdistelmällä tehtävän hienojakoista modulaarisuutta, redundanssia ja automaattista virheiden ja tarkoituksellisten puutteiden (esimerkiksi tarkoituksellisesti virheelliset merkinnät) keskiarvottamista. [³²] Kokeilun tehneet NASA:n tiedemiehet hyödynsivät valtavaa viiden minuutin mittaisten inhimillisen arvostelukyvyn lisäysten varantoa, jota sovellettiin motivaatiolla, jolla ei ole mitään tekemistä agenttien ruumiiden ja sielujen elättämisen kanssa.

Vaikka Clickworkers on erillinen, itsetietoinen kokeilu, se viittaa hajautetun tuotannon piirteisiin, jotka ovat varsin laajasti havaittavissa. Ajatelkaapa esimerkiksi sitä, miten verkottunut ympäristö on mahdollistanut uusia tapoja täyttää tietosanakirjojen ja almanakkojen perinteinen tehtävä. Yleisimmällä tasolla voidaan tarkastella itse World Wide Webiä. Yksityishenkilöt perustavat verkkosivustoja, joilla on kaikenlaista tietoa, joka on laadultaan ja painotukseltaan hyvin erilaista, syistä, joilla ei ole mitään tekemistä ulkoisten, tarkkaan määriteltyjen taloudellisten motiivien kanssa — aivan kuten yksilöt, jotka tunnistavat kraattereita Marsissa. Tiedosta kiinnostuneen käyttäjän tarvitsee vain syöttää hakukoneeseen, kuten Googleen, pyyntö, ja esiin tulee kymmeniä tai satoja verkkosivustoja. Nyt on kysymys siitä, miten niiden joukosta valitaan — kysymys merkityksellisyydestä ja akkreditoinnista — mutta se on seuraavan osion aihe. Toistaiseksi on tärkeää tunnustaa, että verkko on maailmanlaajuinen kirjasto, jota tuottavat miljoonat ihmiset. Aina kun istut alas etsimään tietoa, on hyvin todennäköistä, että joku jossain on tuottanut käyttökelpoisen vastauksen, mistä syystä tahansa — huvin vuoksi, itsemainonnan vuoksi tai täyttääkseen jonkin muun julkisen tai yksityisen tavoitteensa voittoa tavoittelemattomana tai voittoa tavoittelevana tahona, joka ylläpitää itseään muilla keinoin kuin myymällä tarvitsemaasi tietoa. Verkon voima vastata tällaiseen tietosanakirjamaiseen kysymykseen ei johdu siitä, että yhdellä tietyllä sivustolla olisi kaikki hyvät vastaukset. Se ei ole Encyclopedia Britannica. Voima tulee siitä, että se antaa tiettyä tietoa tiettynä ajankohtana etsivälle käyttäjälle mahdollisuuden kerätä vastauksia riittävän suuresta määrästä vastauksia. Seulominen ja hyväksyminen kuuluu käyttäjälle, jota motivoi tarve löytää vastaus esitettyyn kysymykseen. Niin kauan kuin on olemassa välineitä, joilla tämän tehtävän kustannukset voidaan alentaa käyttäjän kannalta hyväksyttävälle tasolle, verkko on ”tuottanut” käyttäjän etsimän tietosisällön. Nämä näkökohdat eivät ole vähäpätöisiä, mutta ne eivät myöskään ole mahdottomia ratkaista. Kuten tulemme näkemään, osa ratkaisuista voidaan itse tuottaa vertaisverkossa, ja osa ratkaisuista on syntymässä laskennan ja viestinnän nopeuden seurauksena, mikä mahdollistaa tehokkaammat tekniset ratkaisut.

Voidaan väittää, että Internet ei ole vieläkään tietosanakirja siinä mielessä, että se olisi johdonmukaisesti järjestetty paikka, jossa on suhteellisen helposti saatavilla ja jäsennellyssä muodossa laaja valikoima inhimillistä tietoa. Voidaanko tämä tehtävä, joka edellyttää kurinalaisempaa kirjoittamista, hoitaa hajautetussa mallissa? Wikipedian hanke tarjoaa vastauksen alun. [³³] Hankkeessa on mukana noin 2000 vapaaehtoista, jotka tekevät yhteistyötä tietosanakirjan kirjoittamiseksi. Hanke toimii vapaalla ohjelmistolla, Wikillä, joka on HTML:n kaltainen merkintäkieli, mutta se on suhteellisesti helpompi toteuttaa, ja se mahdollistaa useiden henkilöiden muokata yhtä asiakirjaa sekä useiden asiakirjojen lomittamisen toisiinsa sekä tuottaa arkistoja kuhunkin asiakirjaan tehdyistä muutoksista. Vaikka 2000 ihmistä ei ole pystynyt tuottamaan täydellistä tietosanakirjaa noin 18 kuukauden aikana, he ovat edistyneet huomattavasti ja tuottaneet noin 30 000 artikkelia, ja lukijoita pyydetään arvioimaan niiden laatua. [³⁴] Vertailu Columbia Encyclopedian verkkoversioon www.encyclopedia.com viittaisi siihen, että Wikipedian ei voida vielä sanoa olevan systemaattisesti parempi tai huonompi. Kun otetaan huomioon, että kyseessä on vapaaehtoistyö ja että vertailu tehdään vakiintuneeseen kaupalliseen tietosanakirjaan, tämä on itse asiassa aika paljon sanottu. Wikipedian kenties mielenkiintoisin piirre on se, että se on itsetietoisesti omistautunut sosiaalisiin normeihin perustuvalle objektiiviselle kirjoittamiselle. Seuraavat katkelmat Wikipedian itse kuvaamista olennaisista ominaisuuksista ja perusperiaatteista ovat havainnollistavia:

Ensinnäkin Wikipedia-projekti on itsetietoinen tietosanakirja eikä niinkään sanakirja, keskustelufoorumi, verkkoportaali jne. Katso tietosanakirja sekä mitä Wikipedia ei ole.

. .
. .

Wikipedian osallistujat noudattavat yleisesti muutamia peruskäytäntöjä, jotka vaikuttavat olennaisilta, jotta projekti toimisi sujuvasti ja tuottavasti. Seuraavassa on vain muutama näistä käytännöistä; lisätietoja on Wikipedian käytännöissä.

Ensinnäkin, koska meillä on valtava määrä osallistujia kaikista ideologioista ja kaikkialta maailmasta, Wikipedia on sitoutunut tekemään artikkeleistaan mahdollisimman puolueettomia. Tavoitteena ei ole kirjoittaa artikkeleita yhdestä ainoasta objektiivisesta näkökulmasta — tämä on yleinen väärinkäsitys — vaan pikemminkin esittää oikeudenmukaisesti ja myötämielisesti kaikki näkemykset asiasta. Katso lisäselvityksiä ja hyvin pitkä keskustelu neutraali näkökulma -sivulta. [³⁵]

Wikipedian osallistujat ovat selvästi ihmisiä, jotka pitävät kirjoittamisesta. Osa heistä osallistuu myös muihin yhteistyöprojekteihin, kuten Everything2.comiin. [³⁶] Mutta kun he osallistuvat yhteiseen Wikipedian projektiin, he osallistuvat tietyllä tavalla — tavalla, jonka ryhmä on omaksunut tehdäkseen ”tietosanakirjansa”. [³⁷] Wikipedia tarjoaa rikkaan esimerkin keskikokoisesta joukosta yksilöitä, jotka menestyksekkäästi tekevät yhteistyötä luodakseen keskitasoisen tai korkeatasoisen tietotuotteen. Se osoittaa erityisesti, että jopa tämän kokoisessa ryhmässä sosiaaliset normit ja yksinkertainen mahdollisuus antaa kenelle tahansa osallistujalle mahdollisuus muokata pois toisen kirjoittama räikeä mielipide, joka on vastoin sosiaalisia normeja, pitävät ryhmän oikealla tiellä.

Kenties kehittynein vertaisarvioitujen, keskitasoisten tai korkeatasoisten Internetissä julkaistujen esseiden kirjoituspaikka vuoden 2002 alusta lähtien on Kuro5hin, joka tunnetaan myös nimellä K5. [³⁸]

Kuro5hin.org on ajattelusta pitävien ihmisten yhteisö. Täällä käytävissä keskusteluissa ei ole roskaa, koska kohinaa ei suvaita. Tämä on sivusto ihmisille, jotka haluavat keskustella maailmasta, jossa he elävät. Se on sivusto ihmisille, jotka ovat kentällä nykymaailmassa ja jotka joskus katsovat ympärilleen ja ihmettelevät, mitä he ovat saaneet aikaan. [³⁹]

Maaliskuussa 2002 Kuro5hinillä oli noin 25 000 käyttäjää. [⁴⁰] Artikkelit käsittelevät monenlaisia aiheita, mutta niiden oletetaan keskittyvän pääasiassa teknologiaan ja kulttuuriin. Yleisiä otsikoita ovat teknologia, kulttuuri, politiikka, media, uutiset, mielipidekirjoitukset, kolumnit, meta (joka on omistettu keskustelulle K5:stä itsestään) ja MLP (mieletön linkkien postaaminen, yleinen kategoria, joka sisältää yhteisön jäsenten mielestä kiinnostavia asioita). Artikkelit sisältävät uutisraportteja muista lähteistä, mutta suurin osa mielenkiintoisesta materiaalista sisältää myös jonkinlaista kommentointia. Artikkelit ja niihin annetut vastaukset ovat melko laajoja.

Sivusto ja yhteisö painottavat suuresti julkaistujen materiaalien laatua. Artikkelien lähettämistä koskevassa oppaassa [⁴¹] korostetaan tiedon laatua ja useiden luonnosten kirjoittamista, ja siinä valmistellaan uusia kirjoittajia kokemaan suljettu vertaisarviointi artikkelilleen. Lisäksi Kuro5hiniä pyörittävä ohjelmisto, Scoop, joka on yhden K5:n toisen perustajan käynnistämä vapaa ohjelmistoprojekti, toteuttaa joukon vaiheita ennen artikkelin lähettämistä ja julkaisemista sekä sen jälkeen, jotka toimivat yhteistoiminnallisina laadunvalvontamekanismeina. Laadun painottamista tehostetaan sivuston vertaisarviointimekanismilla ennen julkaisua ja vertaiskommentoinnilla julkaisun jälkeen. [⁴²]

Hyvin erilainen suuntaus yhteisessä luomistyössä on tietokonepelien, erityisesti moninpelien, syntyminen ja nousu. Ne sijoittuvat samaan kulttuuriseen ”aikaväliin” kuin 1900-luvun televisio-ohjelmat ja elokuvat. Mielenkiintoista niissä on se, että ne ovat rakenteellisesti erilaisia. Ultima Onlinen tai EverQuestin kaltaisessa pelissä kaupallisen tarjoajan tehtävänä ei ole kertoa valmista, pitkälle hiottua tarinaa, jonka passiiviset kuluttajat voivat kuluttaa alusta loppuun. Pikemminkin pelin tarjoajan tehtävänä on rakentaa välineitä, joiden avulla käyttäjät voivat kertoa tarinan yhteistyössä. Tästä lähestymistavasta on tehty havaintoja jo vuosia MUDien ja MOO:iden osalta. [⁴³] Tässä on kyse siitä, että on olemassa eräänlainen ”sisältö”, joka voidaan tuottaa keskitetysti ammattimaisesti — käsikirjoittaja korvaa tässä esimerkissä NASA Clickworkersin tutkijan — ja joka voidaan myös organisoida käyttämällä sopivaa ohjelmistoalustaa, jotta monet käyttäjät voivat kirjoittaa tarinan sitä mukaa kuin he sen kokevat. Käyttäjät ovat kanssakirjoittajia, joiden yksittäiset panokset tarinaan tehdään kirjaimellisesti huvin vuoksi. He pelaavat peliä, mutta he käyttävät todellisia taloudellisia hyödykkeitä — heidän huomionsa ja huomattavat tilausmaksut — viihdemuotoon, jossa valmiin, ammattimaisesti valmistetun hyödykkeen passiivinen vastaanottaminen korvataan tarinan aktiivisella yhteistuotannolla. Yksittäiset panokset ovat paljon merkittävämpiä kuin kraaterien merkitsemiseen kuluva aika, mutta osallistujilla on paljon hauskempaa manipuloida mielikuvituskiltansa juonenkäänteitä kuin katsella digitoituja kuvia Marsin himmeistä kraatereista.

B. Relevanssi/Akkreditointi

Voitaisiin sanoa, että monet yksittäiset yksilöt voivat tuottaa sisältöä, mutta että se on siansaksaa. Kuka täysjärkinen haluaa saada vastauksia oikeudellisiin kysymyksiin viidentoista vuoden ikäiseltä lapselta, joka on oppinut vastaukset katsomalla TV:stä oikeudenkäynti-realityohjelmaa? [⁴⁴] Kysymys kuuluukin, voidaanko vertaistuotantomallissa itse tuottaa tietoa, joka on alun perin merkityksellistä, ja akkreditoida se. Vastaus on, että voi. Jotkut tunnetuimmista verkkotuottajista, niin kaupalliset kuin ei-kaupallisetkin, osoittavat tämän vastauksen irrottamalla tuotteestaan juuri akkreditoinnin ja merkityksellisyyden osan vertaistuotantoa varten. Amazon.com ja Google ovat hyviä esimerkkejä kaupallisella alalla.

Amazon käyttää erilaisia mekanismeja esitelläkseen kirjoja ja muita tuotteita, joita sen käyttäjät todennäköisesti ostavat. [⁴⁵] Useat näistä mekanismeista tuottavat relevanssia ja akkreditointia hyödyntämällä käyttäjiä itseään. Yksinkertaisimmillaan suositus ”Asiakkaat, jotka ostivat äskettäin katsomasi tuotteet, ostivat myös nämä tuotteet” on mekaaninen keino poimia merkityksellisyys- ja akkreditointiarviot monien yksilöiden kollektiivisista toimista, jotka tuottavat merkityksellisyystietoja omien ostopäätöstensä sivutuotteena. Itsetietoisemmalla tasolla (eli käyttäjän itsensä tiedostamana) Amazon antaa käyttäjille mahdollisuuden luoda ajankohtaisia listoja ja seurata muita käyttäjiä ”ystävinään ja suosikkeinaan”, joiden päätöksiin he ovat oppineet luottamaan. Amazon tarjoaa käyttäjille myös mahdollisuuden arvioida ostamiaan kirjoja ja tuottaa vertaisarvioinnin keskiarvoistamalla arvosanat. Amazonista kannattaa ottaa huomioon, että yritys, joka on onnistunut erittäin hyvin asiakkaiden hankkimisessa ja pitämisessä, valjastaa vertaisarvioinnit tarjoamaan yhden tärkeimmistä arvoistaan — kyvyn antaa käyttäjille mahdollisuus löytää haluamansa asiat nopeasti ja tehokkaasti.

Google, joka on laajalti tätä kirjoitettaessa tunnustettu tehokkaimmaksi yleiseksi hakukoneeksi, otti käyttöön ratkaisevan tärkeän innovaation, jonka ansiosta se on huomattavasti parempi kuin yksikään sen kilpailijoista. Vaikka Google käyttää alun perin tekstipohjaista algoritmia hakiessaan tiettyä verkkosivujen kokonaisuutta, sen PageRank-ohjelmisto käyttää vertaistuotantoa rankingin tuottamiseen seuraavalla tavalla. [⁴⁶] Moottori käsittelee muiden verkkosivustojen linkkejä, jotka osoittavat tietylle verkkosivustolle, luottamusääninä. Aina kun jonkun henkilön sivu linkittää toiselle sivulle, kyseinen henkilö on todennut varsin yksiselitteisesti, että linkitetty sivu on vierailun arvoinen. Googlen hakukone laskee nämä linkit luottamusääniksi kyseisen sivun laadusta verrattuna muihin sivuihin, jotka sopivat perushakualgoritmiin. Sivut, joihin on paljon linkkejä, lasketaan tärkeämmiksi luottamusääniksi, joten jos paljon linkkejä sisältävä sivusto linkittää tietylle sivulle, tämä ääni on tärkeämpi kuin jos sivulle linkittää tuntematon sivusto. Näin Google valjasti monien käyttäjien hajautetut arviot, joista jokainen syntyi sivutuotteena siitä, että hän teki omasta sivustostaan hyödyllisen, tuottamaan erittäin arvokkaan relevanssi- ja akkreditointialgoritmin. Googlen kokemus on erityisen merkittävä, kun sitä verrataan Go2.comin kokemukseen, joka oli hakukone, joka myi paikan hakutuloslistalla eniten tarjoavalle. On käynyt ilmi, että sivuston omistajan halukkuus maksaa näkyvyydestä ei välttämättä ole hyvä mittari sille, miten hyödyllinen sivusto on ollut verkkohakijoille. Google korvasi hiljattain Overturen, GoTon nykyisen nimen, America Onlinen (AOL) oletushakukoneena. [⁴⁷] Satunnainen haku molemmilla paljastaa niiden välisen laatueron, ja haku hakusanalla ”Barbie” antaa myös mielenkiintoisia näkemyksiä siitä, miten poliittisesti moraalista on hinnoittelun ja äänestyksen välinen ero relevanssialgoritmien perustana.

Vaikka Google on automatisoitu mekanismi, jolla kerätään inhimillisiä arvioita jonkin muun toiminnan sivutuotteena, on olemassa myös merkittäviä esimerkkejä hajautetuista hankkeista, jotka ovat tietoisesti omistautuneet merkityksellisyyden vertaistuotantoon. Näistä tunnetuin on Open Directory Project (ODP). [⁴⁸] Sivusto luottaa kymmeniin tuhansiin vapaaehtoisiin toimittajiin, jotka päättävät, mitkä linkit tulisi sisällyttää hakemistoon. Vapaaehtoiseksi pääseminen edellyttää hakemusta. Hyväksyminen perustuu vertaisarviointiprosessiin, joka perustuu pääasiassa ikään ja vapaaehtoisen sitoutumisen laajuuteen, jota mitataan hänen panoksensa laajuudella. Sivustoa isännöi ja hallinnoi Netscape, joka maksaa palvelintilasta ja pienestä määrästä työntekijöitä, jotka hallinnoivat sivustoa ja laativat alkuperäiset suuntaviivat, mutta lisensointi on ilmaista niille sivustoille, jotka käyttävät ODP:tä verkkohakemistonaan. [⁴⁹] Tämä oletettavasti tuo lisäarvoa AOL:n ja Netscapen kaupalliselle hakukoneelle ja portaalille sekä lisää yhtiön goodwill-arvoa. Vapaaehtoiset eivät ole sidoksissa Netscapeen, he eivät saa mitään korvausta, ja he hoitavat hakemistoa sen tekemisen ilosta tai muista sisäisistä tai ulkoisista syistä. Vapaaehtoiset käyttävät aikaa sivustojen valitsemiseen hakemistoon sisällytettäviksi (pienissä erissä, ehkä 15 minuuttia per tarkasteltu sivusto), ja näin he tuottavat kattavan, laadukkaan, ihmisten muokkaaman verkkohakemiston, joka kilpailee Yahoon kanssa ja mahdollisesti jopa päihittää sen tässä kategoriassa.

Slashdot on kenties kehittynein monikerroksinen mekanismi, jolla vertaiset tuottavat tietoa merkityksellisyydestä ja akkreditoinnista. [⁵⁰] ”Nörttien uutisina” mainostettu Slashdot koostuu pääasiassa käyttäjistä, jotka kommentoivat alkuperäisiä kirjoituksia, jotka kattavat erilaisia teknologiaan liittyviä aiheita. Lähetykset ovat tyypillisesti linkki ulkopuoliseen juttuun, johon on liitetty jonkin verran kommentteja artikkelin lähettäjältä. Käyttäjät jatkavat alkuperäistä lähetystä kommentoimalla, ja kommentteja on usein satoja. Alkuperäiset lähetykset ja lähestymistapa, jolla käyttäjien kommentit seulotaan merkityksellisyyden ja akkreditoinnin kannalta, ovat hyvä esimerkki siitä, miten tämä toiminto voidaan toteuttaa hajautetussa vertaistuotantomallissa.

Aluksi on tärkeää ymmärtää, että se, että toisesta sivustosta Slashdotiin lähetetty juttu on ensimmäinen ”lausahdus” Slashdotin kommenttiketjussa, on itsessään merkityksellisyyden tuottamista. Jutun lähettäjä kertoo Slashdotin käyttäjäkunnalle: ”Tässä on juttu, jonka ”Nörttien uutisista” kiinnostuneiden ihmisten pitäisi olla kiinnostuneita”. Tämän alkuperäisen linkin lähettämisen suodattavat ”kirjoittajat” (oikeastaan toimittajat), joista useimmat ovat Open Source Development Networkin (OSDN) palkattuja työntekijöitä. OSDN on yritys, joka myy mainoksia Slashdotissa ja Slash-alustan räätälöityjä toteutuksia. Jutut suodatetaan pois, jos niissä on teknisiä muotoiluongelmia tai jos ne ovat periaatteessa huonosti kirjoitettuja tai vanhentuneita. Tämä palvelun segmentti vaikuttaa siis lähinnä perinteiseltä – ”kustantajan” palkatut työntekijät päättävät, mitkä tarinat ovat ja mitkä eivät ole kiinnostavia ja riittävän laadukkaita. Ainoa vertaistuotantoon liittyvä elementti tässä on se, että alun perin mielenkiintoisten juttujen etsiminen verkosta tapahtuu hajautetusti. Tätä luonnehdintaa on kuitenkin lievennettävä, koska suodatin on suhteellisen karkea, kuten FAQ:n vastaus kysymykseen ”Miten tarkistat Slashdotin juttujen oikeellisuuden?” osoittaa. Eräs Slashdotin toimittaja vastasi:

Me emme. Te tarkistatte ne. […] Jos jokin asia vaikuttaa törkeältä, saatamme etsiä vahvistusta, mutta yleensä katsomme, että tämä on lähettäjän ja yleisön vastuulla. Siksi on tärkeää lukea kommentit. Saatat löytää jotakin, joka kumoaa tai tukee pääpiirteissään tarinaa. [⁵¹]

Toisin sanoen Slashdot on järjestetty hyvin itsetietoisesti keinoksi helpottaa vertaisarviointia; juuri kommenttivaiheessa tarina käy läpi tärkeimmän akkreditoinnin muodon — jälkikäteisen vertaisarvioinnin.

Asiat muuttuvat paljon mielenkiintoisemmiksi, kun tarkastellaan kommentteja. Slashdot mahdollistaa kommenttien tuottamisen vertaisperustaisella mallilla. Käyttäjät lähettävät kommentteja, jotka näytetään yhdessä jutun alkuperäisen lähettämisen kanssa. Ajattele näissä kommenteissa tuotettua ”sisältöä” akateemisen vertaisarvioinnin ja television ”puhuvien päiden” vertaistuotetun korvikkeen risteytyksenä. Slashdotin järjestelmä tarjoaa kattavan esimerkin vertaistuotannosta, jossa kommentit ovat merkityksellisiä ja akkreditoituja, juuri näiden kommenttien akkreditoinnin ja arvioinnin keinoin.

Slashdot ottaa käyttöön automaattisen järjestelmän moderaattoreiden valitsemiseksi käyttäjien joukosta. [⁵²] Moderaattorit valitaan useiden kriteerien perusteella: Heidän on oltava kirjautuneita (ei anonyymejä), heidän on oltava säännöllisiä käyttäjiä (keskivertokäyttäjiä, ei kertakäyttäjiä tai pakkokäyttäjiä), heidän on täytynyt käyttää sivustoa jonkin aikaa (tämä estää ihmisiä, jotka yrittävät rekisteröityä vain moderoinnin vuoksi), heidän on oltava halukkaita ja heillä on oltava positiivinen ”karma”. Karma on käyttäjälle annettu numero, joka kertoo lähinnä siitä, onko käyttäjä kirjoittanut hyviä vai huonoja kommentteja (muiden moderaattoreiden arvioiden mukaan). Jos käyttäjä täyttää nämä kriteerit, ohjelma antaa käyttäjälle moderaattorin aseman, ja käyttäjä saa viisi ”vaikutuspistettä” kommenttien tarkistamiseen. Moderaattori arvioi valitsemansa kommentin käyttämällä pudotusluetteloa, jossa on sanoja kuten ”flamebait” ja ”informatiivinen”. Positiivinen sana nostaa kommentin arvosanaa yhden pisteen ja negatiivinen sana laskee arvosanaa yhden pisteen. Joka kerta kun moderaattori arvioi kommentin, se maksaa moderaattorille yhden vaikutuspisteen, joten moderaattori voi arvioida vain viisi kommenttia kolmen päivän moderoinnin aikana. Jos käyttäjä ei käytä vaikutuspisteitä jakson aikana, ne raukeavat. Moderointiasetukset on suunniteltu siten, että monilla käyttäjillä on vähän valtaa, mikä vähentää roistokäyttäjien tai huonosti harkitsevien käyttäjien vaikutusta. Sivustolla on myös joitakin automaattisia ”trollisuodattimia”, jotka estävät käyttäjiä sabotoimasta järjestelmää. Trollisuodattimet estävät käyttäjiä kirjoittamasta viestejä useammin kuin kerran kuudenkymmenen sekunnin välein, estävät identtiset viestit ja kieltävät käyttäjän 24 tunnin ajaksi, jos käyttäjää on moderoitu useita kertoja lyhyen ajan sisällä.

Slashdot tarjoaa käyttäjille ”kynnysarvosuodattimen”, jonka avulla kukin käyttäjä voi estää heikkolaatuiset kommentit. Järjestelmässä käytetään kommentin numeerista arvosanaa, joka vaihtelee välillä -1:stä 5:n. Nimettömien kirjoittajien kommentit alkavat 0:lla, rekisteröityjen käyttäjien 1:llä ja rekisteröityjen käyttäjien, joilla on hyvä karma, 2:lla. Jos käyttäjä asettaa suodattimensa arvoksi 1, hän ei näe nimettömien kirjoittajien kommentteja, ellei moderaattori ole nostanut kommentin arvosanaa. Käyttäjä voi asettaa suodattimensa välille -1 (kaikkien kommenttien näkeminen) ja 5 (vain sellaisten kommenttien näkeminen, joita useat moderaattorit ovat korottaneet).

Käyttäjät saavat akkreditointia myös karmansa kautta. Jos heidän viestinsä saavat jatkuvasti positiivisia arvioita, heidän karmansa kasvaa. Tietyllä karman tasolla heidän kommenttinsa alkavat saada arvosanan 2, mikä antaa heille äänekkäämmän äänen, koska muut käyttäjät, joiden karmakynnys on 2, näkevät nyt heidän viestinsä välittömästi, ja heidän kommenttejaan tarvitsee vähemmän moderoida ylöspäin, jotta ne nousisivat vielä korkeammalle. Sitä vastoin käyttäjä, jolla on jatkuvasti huonoista arvosanoista johtuva huono karma, voi menettää akkreditointia, kun hänen viestinsä alkavat aluksi tasolla 0 tai -1. Tasolla -1 viestejä ei välttämättä moderoida, jolloin ”huono” postaaja ei enää voi saada karmaa takaisin.

Merkityksellisyys, joka eroaa akkreditoinnista, on myös sidottu Slashdotin järjestelmään, koska moderaattoreiden pitäisi luokitella aiheen ulkopuoliset viestit aiheen ulkopuolisiksi ja laskea ne kynnystason alapuolelle (olettaen, että käyttäjän kynnysarvo on asetettu vähimmäistason yläpuolelle). Moderointijärjestelmä on kuitenkin rajoitettu vaihtoehtoihin, jotka eivät joskus ole toisiaan poissulkevia. Esimerkiksi moderaattorin on ehkä valittava ”hauskan” (+1) ja ”aiheen ulkopuolisen” (-1) välillä, kun viesti on sekä hauska että aiheen ulkopuolinen. Tämän seurauksena epäolennainen viesti voi saada paremman sijoituksen ja nousta kynnystason yläpuolelle, koska se on hauska tai informatiivinen. On epäselvää, rajoittaako tämä relevanssia vai jäljittelemmekö pikemminkin omaa normaalia käyttäytymistämme, esimerkiksi lukiessamme sanomalehteä tai selatessamme kirjastoa, jossa saatamme antaa silmiemme viipyä pidempään hauskassa tai informatiivisessa kirjoituksessa senkin jälkeen, kun olemme todenneet, että se ei ole aivan relevanttia sen kannalta, mitä etsimme.

Slashdot ottaa käyttöön vertaisarviointijärjestelmän, joka koskee moderaattoreiden akkreditointijärjestelmää, sen lisäksi, että se pyrkii koneellistamaan moderaattoreiden valintakeinoja ja minimoimaan heidän valtansa vääristää akkreditointijärjestelmän kokonaisarviota. Slashdot toteuttaa tämän ”meta-moderoinnin” siten, että kuka tahansa käyttäjä, jolla on tili ensimmäisten yhdeksänkymmenen prosentin joukossa järjestelmään luoduista tileistä, on oikeutettu moderoimaan moderointeja. Jokainen metamoderoinnin arvioinnin valitseva käyttäjä saa kymmenen satunnaista mahdollisuutta arvioida moderaattoreita. Satunnaisuuden avulla estetään puolueellisuus ja sellaisten tahojen harjoittama valvonta, jotka voisivat käyttää jakoprosessia vaikuttaakseen moderaattoreiden valintaan. Käyttäjä/metamoderaattori voi arvioida moderaattorin joko epäoikeudenmukaiseksi, oikeudenmukaiseksi tai ei kumpaakaan. Metamoderoinnin prosessi vaikuttaa alkuperäisen moderaattorin karmaan, joka poistaa moderaattorin moderoinnin järjestelmästä, jos se laskee riittävästi.

Yhdessä nämä mekanismit mahdollistavat sekä relevanssin että akkreditoinnin hajautetun tuottamisen. Koska useat moderaattorit voivat moderoida mitä tahansa kommenttia ja koska mekanismit rajoittavat nimenomaisesti yhden moderaattorin valtaa vaikuttaa liikaa yhteenlaskettuun tuomioon, järjestelmä tasoittaa arvioinnissa esiintyviä eroja aggregoimalla tuomioita. Järjestelmä antaa yksittäisille käyttäjille mahdollisuuden päättää, mikä akkreditointitaso sopii heidän ajankohtaansa ja tarpeisiinsa asettamalla suodattimensa enemmän tai vähemmän kattavaksi. Ottamalla käyttöön karman järjestelmä antaa käyttäjille myös mahdollisuuden rakentaa mainetta ajan mittaan ja saada enemmän valtaa oman työnsä hyväksymiseen suhteessa arvostelijoiden valtaan. Käyttäjät, moderaattorit ja metamoderaattorit ovat kaikki vapaaehtoisia. Slashdot osoittaa, että sama dynamiikka, jonka havaitsimme sisällön vertaistuotannossa, voidaan ottaa käyttöön relevanssin ja akkreditoinnin tuottamiseksi. Sen sijaan, että käytettäisiin ammattimaisten akkreditointiasiantuntijoiden kokopäivätyötä, järjestelmä on suunniteltu niin, että se mahdollistaa monien pienten arvioiden yhdistämisen, joista kukin aiheuttaa tekijälle vähäpätöisen työmäärän. Yhteistyötä tekevien vertaisten välistä viestintää välittävässä ohjelmistossa on myös erilaisia mekanismeja, joiden tarkoituksena on suojella yhteistä työtä huonoilta arvioilta tai loikkauksilta.

C. Arvoa lisäävä jakelu

Kun sisällöntuotantoa on pohdittu yhdessä relevanssin ja akkreditointimekanismien kanssa, jäljelle jää kysymys ”jakelusta”. Jossain määrin tämä ei ole Internetissä ongelma. Jakelu on halpaa; tarvitaan vain palvelin ja suuret putket, jotka yhdistävät palvelimen maailmaan, ja kuka tahansa voi saada tiedon mistä tahansa. Mainitsen sen tässä kahdesta syystä. Ensinnäkin jakeluvaiheessa on tehtävä monenlaisia arvoa lisääviä toimintoja, kuten oikoluku painetussa julkaisussa. Vaikka sisällön verkkoon sijoittanut kirjoittaja todennäköisesti pyrkii varmistamaan nämä jakeluarvot samoista syistä, jotka saivat hänet alun perin kokoamaan aineiston, meillä on erittäin hyviä esimerkkejä vertaistuotantomallilla tuotetuista jakeluvaiheen arvoa lisäävistä toimista. Toiseksi Internetin kehittyessä suurimmat Internet-palveluntarjoajat (ISP) pyrkivät erilaistamaan palveluitaan tarjoamalla tiettyjä jakeluun liittyviä arvoja. Ilmeisimpiä esimerkkejä ovat Internet-palveluntarjoajan (välimuistitallennus) tai kolmannen osapuolen, kuten Akamain (peilaus), toteuttamat välimuistitallennus- ja peilaustekniikat, jotka liittyvät jakeluketjuun, jotta jokin aineisto olisi helpommin saatavilla kuin toinen aineisto. [⁵³] Kysymys on siitä, missä määrin vertaisjakelu voi tarjota samanlaisia tai korvaavia arvoja.

Tunnetuin esimerkki on Napster. [⁵⁴] Yksittäisten käyttäjien kymmenien miljoonien kiintolevyjen kollektiivinen saatavuus tarjosi huomattavasti tehokkaamman jakelujärjestelmän paljon laajemmalle valikoimalle kappaleita kuin ääniteteollisuuden suosimat keskitetyt (ja siten helpommin valvottavat) jakelujärjestelmät. Tarkoituksena ei ole ylistää (tätä kirjoitettaessa) kuollutta Napsteria. Sisällön omistusoikeuskysymys sivuutetaan, mutta yksityishenkilöt voivat tarjota tehokasta jakelua yksityishenkilöille. Sen sijaan, että jokin yritys sijoittaisi varoja suuren palvelimen rakentamiseen ja ylläpitoon, loppukäyttäjät avaisivat osan kovalevyistään tarjotakseen sisältöä muiden käyttöön. Vaikka Napster vaati kiintolevyjen yhdistämiseen keskitetyn osoitejärjestelmän, Gnutellassa ja muissa kehittyvissä vertaisverkoissa näin ei ole. [⁵⁵] Tässä ei ole oikea paikka käydä keskustelua siitä, onko Gnutellalla omat rajoituksensa, olivatpa ne sitten skaalautuvuus tai vapaamatkustajuus. [⁵⁶] Kyse on siitä, että sekä vapaaehtoiset että kaupalliset ohjelmistoyritykset kehittävät ohjelmistoja, joiden tarkoituksena on antaa käyttäjille mahdollisuus perustaa vertaisverkkopohjainen jakelujärjestelmä, joka on riippumaton kaupallisemmin kontrolloiduista jakelujärjestelmistä ja joka toimii verkon reunoilta reunoille [⁵⁷] sen sijaan, että se toimisi kontrolloidun keskuksen kautta. [⁵⁸]

Ehkä mielenkiintoisin, hienovaraisin ja hämmentävin (kaikkien oikolukemista inhoavien mielestä) vertaisjakelupohjaisen jakelutoiminnon toteutus on Project Gutenberg ja sitä tukemaan perustettu sivusto Distributed Proofreaders. Project Gutenberg (Suomessa Projekti Lönnrot) [⁵⁹] on satojen vapaaehtoisten yhteistyöjärjestö, joka skannaa ja korjaa kirjoja, jotta ne olisivat vapaasti saatavilla digitaalisessa muodossa. Tällä hetkellä Project Gutenberg on vapaaehtoisten ponnistelujen ansiosta koonnut noin 6300 julkisesti saatavilla olevaa sähköistä tekstiä, ja se tarjoaa kokoelman kaikkien saataville ilmaiseksi. [⁶⁰] Sähköisiä tekstejä tarjotaan ASCII-muodossa, joka on pienin yhteinen nimittäjä ja jonka avulla on mahdollista tavoittaa mahdollisimman suuri yleisö, mutta Project Gutenberg ei estä vapaaehtoisia tarjoamasta sähköisiä tekstejä myös merkintäkielillä. Se sisältää hakukoneen, jonka avulla lukija voi tehdä hakuja tyypillisten kenttien, kuten aiheen, kirjoittajan ja otsikon, perusteella. Distributed Proofreaders on sivusto, joka tukee Project Gutenbergia antamalla vapaaehtoisten oikolukea sähköisen tekstin vertaamalla sitä alkuperäisen kirjan skannattuihin kuviin. Sivustoa ylläpitää ja hallinnoi yksi henkilö.

Project Gutenbergin vapaaehtoiset voivat valita minkä tahansa julkisesti saatavilla olevan kirjan, jonka he muuttavat sähköiseksi tekstiksi. Vapaaehtoinen toimittaa kopion kirjan nimiölehdestä hankkeen perustaneelle Michael Hartille tekijänoikeustutkimusta varten. Vapaaehtoiselle ilmoitetaan, että hän voi jatkaa, jos kirja läpäisee tekijänoikeusselvityksen. Päätös siitä, mikä kirja muunnetaan sähköiseksi tekstiksi, jää siis vapaaehtoiselle, jollei tekijänoikeusrajoituksista muuta johdu. Yleensä vapaaehtoinen muuntaa kirjan ASCII-muotoon OCR:n (optinen merkintunnistus) avulla ja tarkistaa sen kerran seulomalla suurten virheiden varalta. Tämän jälkeen vapaaehtoinen toimittaa ASCII-tiedoston vapaaehtoiselle oikolukijalle. Tämä vaihto tapahtuu hyvin vähäisellä valvonnalla. Vapaaehtoiset käyttävät postituslistaa ja ilmoitustaulua aloittaakseen ja valvoakseen vaihtoa. Lisäksi kirjat merkitään versionumerolla, josta käy ilmi, kuinka monta kertaa ne on oikaistu. Sivusto kannustaa vapaaehtoisia oikolukemaan kirjoja, joiden versionumero on alhainen. Project Gutenbergin oikolukuprosessi on yksinkertainen, ja siihen kuuluu itse tekstin tarkastelu ja virheiden etsiminen. Oikolukijoiden (ensimmäistä läpikäyntiä lukuun ottamatta) ei odoteta pääsevän käsiksi kirjaan tai skannattuihin kuviin, vaan he tarkastelevat ainoastaan sähköistä tekstiä itsestään selvien virheiden varalta.

Distributed Proofreaders, [⁶¹] sivusto, joka ei ole yhteydessä Project Gutenbergiin, on omistautunut Project Gutenbergin sähköisten tekstien oikolukemiselle tehokkaammin jakamalla vapaaehtoisen oikolukemistoiminnan pienempiin ja tietorikkaampiin moduuleihin. Distributed Proofreaders -prosessissa skannatut sivut tallennetaan sivustolle, ja vapaaehtoisille näytetään skannattu sivu ja sähköisen tekstin sivu samanaikaisesti, jotta vapaaehtoinen voi verrata sähköistä tekstiä alkuperäiseen sivuun. Hienojakoisen modulaarisuuden ansiosta oikolukijat voivat oikolukea yhden tai muutaman sivun ja lähettää ne. Sitä vastoin Project Gutenberg -sivustolla vaihdetaan yleensä koko kirja tai vähintään luku. Tällä tavoin Distributed Proofreaders selvittää kuukausittain tuhansien sivujen oikoluvun.

Mielenkiintoista on, että nämä sivustot osoittavat, että jopa kaikkein vaivalloisimmat, joidenkin mielestä jopa arkipäiväisimmät työt voidaan tuottaa hajautetulla mallilla. Motivaatio-ongelma saattaa olla tässä erityisen merkittävä, mutta näyttää siltä, että bibliofilian ja yhteisön siteiden yhdistelmä riittää (molemmat sivustot ovat paljon pienempiä ja tiiviimpiä kuin esimerkiksi Linux-ytimen kehittäjäyhteisö). Yksittäiset henkilöt voivat ilmoittaa olevansa innostuneita tietystä kirjasta tai että heillä on aikaa ja halua oikolukea osana laajempaa hanketta, jonka he katsovat olevan yleisen edun mukaista. Yhdistämällä hyvin suuren määrän ihmisiä näihin potentiaalisiin tuotantomahdollisuuksiin sähköisen tekstin hankkeet voivat Clickworkersin, Slashdotin tai Amazonin tapaan hyödyntää valtavaa määrää vajaakäytössä olevaa älykästä ja älyllistä luovuutta ja halukkuutta älylliseen ponnisteluun.

D. Tiivistelmä

Toivon, että nämä esimerkit tarjoavat yhteisiä mielikuvia vertaistuotannosta. Artikkelin loppuosassa poimin näistä tarinoista joitakin yleisiä havaintoja vertaistuotannosta: mikä saa sen toimimaan ja mikä tekee siitä tietyissä olosuhteissa paremman kuin markkina- tai hierarkiapohjainen tuotanto. Tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeää, että tarinat ovat osoittaneet uskottavaksi tai herättäneet kiinnostuksen väitteeseen, jonka mukaan vertaistuotanto on olemassa oleva ilmiö, jolla on paljon laajempi sovellusalue kuin vapaat ohjelmistot. Jäljelle jää mielenkiintoinen ja vaikea tehtävä selittää ilmiö, jotta voidaan alkaa pohtia, millaisia poliittisia vaikutuksia tämän oudon lajin ilmaantumisella on tietotaloutemme keskelle. En missään nimessä väitä, että olen suorittanut tämän tehtävän seuraavilla sivuilla, mutta toivon, että pystyn tunnistamaan joitakin perussäännöllisyyksiä ja organisoivia käsitteitä, joista on hyötyä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita vastauksen etsimisestä. Vaikka et ostaisikaan sanaakaan koolla, alustavia pyrkimyksiäni ilmiön teoretisoimiseksi, näiden erilaisten ilmiöiden näkeminen tapauksina yleisestä nousevasta ilmiöstä tiedontuotannon organisoinnissa tarjoaisi kuitenkin rikkaan tutkimuskohteen organisaatioteoreetikoille, antropologeille, institutionaalisille taloustieteilijöille ja liikemiehille, jotka ovat kiinnostuneita uusien tuotantomallien ymmärtämisestä kaikkialla läsnä olevassa verkottuneessa ympäristössä.

II. Miksi vertaistuotanto syntyisi verkostomaisessa ympäristössä?

A. Vertaistuotannon teoreettisen tilan paikantaminen

Vertaistuotannolle voidaan yrittää antaa teoreettinen selitys monin paikoin. Yksi vaihtoehto olisi keskittyä tuotannon organisointiin liittyvään kirjallisuuteen, joka suhtautuu myönteisimmin vertaistuotannon kestävyyteen ja tuottavuuteen. Tähän voisi kuulua kirjallisuus, joka koskee luottamukseen perustuvia tuotannon organisointitapoja [⁶²], tai kirjallisuus, jossa keskitytään sisäiseen motivaatioon ja sen rooliin tiedontuotannossa. [⁶³] Ehkä on järkevää keskittyä vertaisyhteisöjen kulttuurisiin tai sosiologisiin ominaisuuksiin vertaistuotannon keskeisenä selittäjänä, alkaen lahjojen antamista ja vastavuoroisuutta koskevasta sosiologisesta ja antropologisesta kirjallisuudesta. [⁶⁴] Sovelluksia on melko lähellä sekä verkossa [⁶⁵] että offline-tilassa, [⁶⁶] samoin kuin taloudellisessa organisaatioanalyysissä. [⁶⁷] Etuna olisi se, että näillä lähestymistavoilla on käytössään rikkaat ja yksityiskohtaiset analyysivälineet, joilla vertaistuotannon ilmiötä voidaan analysoida. Haittapuolena on se, että nämä lähestymistavat ovat talousteorian valtavirran ulkopuolella, mikä puolestaan näkyy vahvasti lakia ja politiikkaa koskevissa keskusteluissa. Tässä vertaistuotannon ilmiön varhaisessa tutkimuksessa näyttää olevan tärkeämpää vahvistaa sen lähtökohtainen uskottavuus kestävänä ja arvokkaana tuotantotapana laajimmin käytetyn asiaankuuluvan analyyttisen kehyksen puitteissa kuin tarjota yksityiskohtainen selitys sen toiminnasta. Tällä tavoin pitäisi saada aikaan laajempi tunnustus politiikan vaikutuksista ja luoda tilaa metodologisesti monipuolisemmille tutkimuksille.

Yleisimmällä tasolla voimme aloittaa tarkastelemalla Ronald Coasen selitystä yrityksestä tekstissä The Nature of the Firm ja Harold Demsetzin selitystä omistusoikeuksista teoksessa Toward a Theory of Property Rights. [⁶⁸] Coasen perustavanlaatuinen selitys yritysten syntymisestä ja suhteellisesta yleisyydestä keskittyy institutionaalisten vaihtoehtojen vertailukustannuksiin. Toisin sanoen Coase kysyi, miksi yksilöiden ryhmät toimivat yrittäjän, käskyjen antajan, johdolla sen sijaan, että ne olisivat vuorovaikutuksessa pelkästään hintojen ohjaamina, ja vastasi, että hintajärjestelmän käyttäminen on kallista. Jos kustannukset, jotka aiheutuvat tietyn lopputuloksen saavuttamisesta maailmassa hintajärjestelmän avulla, ovat korkeammat kuin kustannukset, jotka aiheutuvat yrityksen käyttämisestä saman lopputuloksen saavuttamiseen, syntyy yrityksiä. Mikä tahansa yritys lakkaa kasvamasta, kun sen organisaation lisääntynyt monimutkaisuus tekee sen sisäisistä päätöksentekokustannuksista suuremmat kuin kustannukset, joita pienemmälle yritykselle aiheutuisi saman rajatuloksen saavuttamisesta. Yritykset eivät kuitenkaan ryhdy harjoittamaan toimintaa, jos kustannukset, jotka aiheutuvat toiminnan järjestämisestä yrityksen sisällä, ylittävät kustannukset, jotka aiheutuvat kyseisen tuloksen saavuttamisesta markkinoiden kautta. Olettaen, että järjestäytymiskustannukset kasvavat koon kasvaessa, Coase esitti, että organisaatioiden koolle ja lukumäärälle on olemassa ”luonnollinen” — eli teorian sisäinen — raja.

Demsetzin perustavanlaatuinen selitys siitä, miksi omistus syntyy sellaisten resurssien osalta, joita aiemmin hallinnoitiin ilman omistusoikeuksia — kuten yhteisiä resursseja — perustuu hyvin samankaltaiseen logiikkaan. Niin kauan kuin omistusoikeuksien toteuttamisesta ja noudattamisen valvonnasta aiheutuvat kustannukset ovat suuremmat kuin omistusoikeuden käyttöönotosta saatava resurssin käytön tehokkuuden lisäys, resurssi toimii ilman omistusoikeuksia. Resurssin arvon nousu ulkoisten olosuhteiden, kuten teknologisen kehityksen tai toisen sivilisaation kohtaamisen vuoksi, voi luoda riittävän kannustimen omistusoikeuksien syntymiselle. Yleisemmin sanottuna resurssiin syntyy omistusoikeus, jos yhteiskunnalliset kustannukset, joita aiheutuu siitä, että resurssiin ei ole omistusoikeutta, ovat suuremmat kuin yhteiskunnalliset kustannukset, joita aiheutuu siitä, että resurssiin otetaan käyttöön omistusoikeusjärjestelmä. Tämä uudelleenmuotoilu voi käsittää yhteisomistusjärjestelmät, hallinnoidut yhteiset (managed commons) ja muut ei-omistukselliset lähestymistavat kestävien yhteisten hyödykkeiden hallintaan. [⁶⁹]

Taulukko 1 kuvaa vuorovaikutusta Coasen yritysteorian ja Demsetzin omaisuusteorian välillä.

Taulukko 1. Ihanteelliset organisaatiomuodot suhteellisten sosiaalisten kustannusten funktiona

Omaisuusjärjestelmä arvokkaampi kuin täytäntöönpanon
kustannukset (1)

Omaisuusjärjestelmän käyttöönottokustannukset ovat suuremmat kuin vaihtoehtoiskustannukset (2)

x:n vaihto markkinoilla tehokkaampaa kuin x:n järjestäminen

Markkinat

Yhteismaa

x:n järjestäminen tehokkaampaa kuin x:n vaihto markkinoilla

Firmat

Yhteiset omistusoikeusjärjestelmät

(1) Omistusoikeusjärjestelmä on ”arvokas” verrattuna siihen vaihtoehtoon ja vaihtoehtoiskustannuksiin, joita aiheutuu siitä, että omistusoikeuksia ei ole käytössä. Ensimmäisessä sarakkeessa oleva omistusoikeusjärjestelmän ”arvo” vastaa toisessa sarakkeessa olevaa omistusoikeusjärjestelmän ”vaihtoehtoiskustannusta”.
(2) Sekä markkinat että yritykset tukeutuvat yleensä omistusoikeuksiin. Siksi tässä sarakkeessa kuvatut instituutiot vastaavat toiminnallisesti hajautettua vaihtoa (markkinat) ja koordinoivaa organisointia (yritykset), kun omaisuutta ei ole.

Ennen kuin käsitellään sitä, miksi vertaistuotanto voi olla edullisempaa kuin omaisuuteen/markkinoihin perustuva tuotanto tai organisatorinen tuotanto, on tärkeää tunnustaa, että jos oletamme tällaisen kolmannen vaihtoehdon olemassaolon, on suhteellisen helppoa mukauttaa yrityksen transaktiokustannusteoriaa ja omaisuuden vertailevaa institutionaalisten kustannusten teoriaa niin, että se voidaan sisällyttää siihen. Sanoisimme, että kun kustannukset, jotka aiheutuvat toiminnan järjestämisestä vertaisuuteen perustuen, ovat alhaisemmat kuin kustannukset, jotka aiheutuvat markkinoiden tai hierarkkisen organisaation käyttämisestä, vertaistuotanto syntyy. [⁷⁰]

Voimme taulukoida seuraavasti:

Taulukko 2. Ihanteelliset organisaatiomuodot suhteellisten sosiaalisten kustannusten funktiona, mukaan lukien vertaistuotanto

	Omaisuusjärjestelmä arvokkaampi kuin täytäntöönpano kustannukset	Omaisuusjärjestelmän käyttöönottokustannukset korkeammat kuin vaihtoehtoiskustannukset
x:n vaihto markkinoilla tehokkaampaa kuin järjestäminen tai x:n vertailu	Markkinat (maanviljelijöiden markkinat)	Yhteismaa (Ideat & faktat; tiet)
x:n järjestäminen tehokkaampaa kuin markkinaehtoinen vaihto tai x:n vertaistuotanto	Firmat (Autot; kengät)	Yhteiset omistusoikeusjärjestelmät (Sveitsin laidunmaat)
x:n vertaistuotanto on tehokkaampaa kuin x:n järjestäminen tai markkinavaihto	Omistuksessa olevat ”open source” projektit (Xeroxin Eureka)	Vertaistuotantoprosessit (1) (NASA Clickworkers)

(1) ”Kustannuksiin” luetaan tässä yhteydessä immateriaalioikeuksien kielteiset vaikutukset levittämiseen ja tuotantoketjun loppupään tuotantokäyttöön.

Ymmärtäessämme, että sama viitekehys, joka selittää omaisuuden ja yritysten syntymisen, voisi periaatteessa selittää myös vertaistuotannon syntymisen, keskitämme ponnistuksemme siihen, että yritämme ymmärtää, miksi vertaistoiminta voisi tietyissä olosuhteissa olla kustannustehokkaampi institutionaalinen muoto kuin markkinat tai hierarkkiset organisaatiot. Koska vertaistuotannon syntyminen näyttää olevan sidoksissa laajasti verkottuneen tietotalouden syntymiseen, selitykseni pyrkii olemaan tietyssä mielessä herkkä (1) muutoksille, jotka koskevat tietotuotannossa käytettävien inhimillisten ja aineellisten resurssien erityispiirteitä suhteessa muihin tuottaviin yrityksiin, ja (2) tuottavaan yritykseen osallistuvien ihmisten välisen kommunikaation kustannuksille ja tehokkuudelle.

B. Tiedon vertaistuotanto laajasti verkottuneessa ympäristössä

Vertaistuotanto on nousemassa tärkeäksi tiedontuotantotavaksi, koska verkottuneessa tietotaloudessa on neljä ominaisuutta. Ensinnäkin tuotannon kohde (tieto) on taloudellisen analyysin kohteena omituinen, sillä se on täysin kilpailullinen [⁷¹] ja sen tärkein ei-inhimillinen panos on sama julkinen hyödyke kuin sen tuotos: tieto. [⁷²] Toiseksi informaatiotuotannon fyysiset pääomakustannukset ovat laskeneet dramaattisesti halpojen prosessoripohjaisten tietokoneverkkojen käyttöönoton myötä. Kolmanneksi ensisijainen inhimillinen panos (luova lahjakkuus) on hyvin vaihteleva, enemmän kuin perinteinen työvoima ja varmasti enemmän kuin monet aineelliset resurssit, jotka ovat yleensä keskeisiä tuotannossa. Lisäksi ”panoksena” toimivilla yksilöillä on muita parempaa tietoa siitä, miten hyvin heidän kykynsä soveltuvat tiettyyn tuotantotehtävään ja miten motivoituneita ja keskittyneitä he ovat tiettynä hetkenä. Neljänneksi ja viimeiseksi, viestintä ja tiedonvaihto eri puolilla tilaa ja aikaa on paljon halvempaa ja tehokkaampaa kuin koskaan aikaisemmin, mikä mahdollistaa laajalle hajautettujen potentiaalisten luovien työsuoritteiden koordinoinnin ja hajautettujen työsuoritteiden yhdistämisen käyttökelpoisiksi lopputuotteiksi.

Ensimmäinen ominaisuus — tiedon julkishyödykemäinen luonne — vaikuttaa yhden tärkeän tuotantopanoksen, olemassa olevan tiedon, kustannuksiin. Se tarkoittaa, että olemassa olevan tiedon käyttämisestä uuden tiedon tuotantopanoksena aiheutuvat yhteiskunnalliset kustannukset ovat nolla. [⁷³] Tällä on kaksi vaikutusta tiedon vertaistuotannon suhteellisiin kustannuksiin. [⁷⁴] Ensinnäkin se alentaa tiedon vertaistuotannon odotettuja yksityisiä kustannuksia verrattuna tavanomaisiin taloudellisiin hyödykkeisiin, koska periaatteessa se tarkoittaa, että keskeinen panos — olemassa oleva tieto — voisi olla rajoituksetta ihmistuotantotoimijoiden käytettävissä, jos jakeluongelma voidaan ratkaista ilman, että otetaan käyttöön anastamista. Toiseksi se on markkinoiden ja hierarkian yleisten sosiaalisten kustannusten taustalla tällä tuotantoalalla, koska omistusoikeuksien toteuttaminen ei-kilpailullisessa julkishyödykkeessä, jonka yleensä ajatellaan olevan välttämätöntä markkina- ja hierarkiapohjaisen tiedontuotannon ylläpitämiseksi, aiheuttaa sekä staattisen että dynaamisen tehokkuuden menetyksiä. [⁷⁵]

Toinen tekijä — fyysisen pääoman kustannusten aleneminen — alentaa samalla tavalla toista merkittävää tiedontuotannon kustannusta. Fyysisen pääoman korkeat kustannukset määrittelivät mekaanisen kopioinnin aikakauden, joka mahdollisti tiedon ja kulttuurin tallentamisen ja jakelun tavaroina. Suurten levikkien automatisoidut painokoneet, vinyylilevyjen ja myöhemmin CD-levyjen valmistuslaitokset sekä elokuvastudiot ja niiden selluloidipohjaiset järjestelmät muodostivat perustan 1900-luvun tieto- ja kulttuurituotannolle tyypilliselle teolliselle mallille. Tietokoneprosessoreiden kustannusten lasku yhdessä kaikenlaisen tiedon ja kulttuurin digitalisoinnin kanssa on tehnyt tarvittavasta fyysisestä pääomasta kertaluokkaa halvempaa kuin aikaisemmin.

Yhdessä nämä kaksi ensimmäistä ominaisuutta tekevät tiedontuotannosta potentiaalisesti kestävän, edullisen ja vähän tuottoa tuottavan toiminnan monille epäsuoraan omimiseen turvautuville yksilöille. [⁷⁶] On kuitenkin tärkeää huomata, että julkishyödykkeiden ominaisuus rajoittaa vertaistuotantoa koskevien havaintojeni sovellettavuutta, joten en esitä väitteitä näiden havaintojen sovellettavuudesta perinteisiin taloudellisiin hyödykkeisiin.

Kolmas piirre — inhimillisen pääoman keskeisyys tietotuotannossa ja sen vaihtelevuus — on ensisijainen lähde tehokkuushyödyille, joita saadaan, kun siirrytään markkinoista tai hierarkkisesta organisaatiosta vertaisjärjestelyihin. Yhteisöpohjainen vertaistuotanto luo parempaa tietoa käytettävissä olevasta inhimillisestä pääomasta ja voi kohdentaa luovan työn paremmin resursseihin ja hankkeisiin.

Neljäs ominaisuus — viestintäkustannusten jyrkkä lasku — alentaa radikaalisti vertaistuotannon kustannuksia suhteessa sen kustannuksiin materiaalisessa maailmassa. Tämä mahdollistaa huomattavasti halvemman tietopanosten siirron ihmisille, inhimillisen lahjakkuuden siirtämisen resursseihin ja modulaaristen panosten siirtämisen hankkeisiin, jolloin laajalle hajautetut panokset voidaan integroida valmiiksi tietotuotteiksi. Se mahdollistaa myös vertaistuotantoyritysten osallistujien välisen viestinnän siitä, kuka tekee mitä ja mitä on tehtävä.

C. Markkinat, hierarkiat ja vertaistuotanto tiedonkäsittelyjärjestelminä

Kun kuvailen ilmiötä, ihmiset miettivät yleensä ennen kaikkea miksi kukaan osallistuisi vertaistuotantoon ilman, että hän saisi siitä suoraan hyötyä. Organisaatioteoreettisen argumentin täydellisyyden vuoksi keskeyttäkää kuitenkin epäusko vielä yhden osion ajaksi (tai jos ette pysty siihen, lukekaa ensin osa III ja palatkaa sitten tänne). Oletetaan seuraavien kymmenen sivun ajan, että olen keksinyt kohtuullisen uskottavan tarinan siitä, miksi ihmiset osallistuvat, minkä ansiosta voimme tarkastella väitettä, jonka mukaan jos he osallistuisivat, heidän ponnistelunsa olisivat tuottavampia kuin jos he järjestäytyisivät yritykseen tai olisivat vuorovaikutuksessa pelkän hintajärjestelmän kautta.

Vertaistuotannolla on suhteellista etua yritys- tai markkinapohjaiseen tuotantoon verrattuna kahdella ulottuvuudella, jotka molemmat johtuvat inhimillisen pääoman erittäin vaihtelevasta luonteesta. Ensimmäinen niistä ilmenee, kun kaikkia tuotannon organisointia koskevia lähestymistapoja käsitellään mekanismeina, joiden avulla yksittäiset toimijat vähentävät epävarmuutta eri tuotantotapojen todennäköisestä arvosta. [⁷⁷] Näiden tapojen väliset erot niiden tiedonkäsittelyominaisuuksissa voisivat tällöin selittää erot niiden suhteellisessa arvossa tuotannon organisointimekanismeina. Toinen ulottuvuus muodostuu omistuksen puuttumisesta saatavista allokaatiotehokkuuseduista. Erityinen strategia, jota yritykset ja vähemmässä määrin markkinat käyttävät epävarmuuden vähentämiseksi, on rajattujen toimijoiden ja resurssien saatavuuden turvaaminen sopimusten ja omaisuuden avulla. Tämä strategia merkitsee systemaattista allokaatiotehokkuuden menetystä suhteessa vertaistuotantoon, koska hankkeisiin käytettävissä olevien toimijoiden ja resurssien koko kasvaa mittakaavassa, ja vertaistuotanto perustuu siihen, että toimijoilla on rajaton pääsy resursseihin ja hankkeisiin.

1. Informaatiohyödyt

Voisimme yksinkertaistaa päätökset, jotka tuottavien ihmisten on tehtävä, seuraavasti. Kuvitellaan inhimillinen toimija (A), joka päättää toimiiko hän ja miten. Toiminta (a) on kahden elementin yhdistelmä: ponnistus (e), jota tehdään, ja resurssit (r), joihin ponnistus kohdistetaan. Toimijalla on käytettävissään erilaisia toimintoja, jotka ovat riippuvaisia resursseista ja ponnisteluista, joita hän voi käyttää. Kun tiedonkeruukustannukset pienenevät, agentit näkevät enemmän niiden käytettävissä olevista toimintamahdollisuuksista. Kuvitellaan, että A on rationaalinen toimija [⁷⁸], jolloin A:n tekemisen yksityinen arvo (V_A) A:lle on lopputuloksen odotusarvo (O_A), joka on A:n saama arvo O_A:n saavuttamisesta, diskontattuna todennäköisyydellä, että O_A saavutetaan, jos A tekee a. Tämä tarkoittaa, että A:n tekemisen arvo A:lle kasvaa sitä mukaa, kun todennäköisyys, että tekeminen a johtaa O_A:n saavuttamiseen, kasvaa. Todennäköisyys riippuu A:n ponnisteluista, A:n käytettävissä olevista resursseista, A:n lahjakkuudesta (t), jossa lahjakkuus kuvaa yksilön suhteellisia kykyjä, yhteyksiä ja omalaatuisia oivalluksia sekä koulutusyhdistelmiä, jotka tekevät henkilöstä enemmän tai vähemmän tuottavan tietyllä resurssijoukolla tietyssä hankkeessa, muiden toimijoiden täydentävien toimien olemassaolosta ja muiden toimijoiden heikentävien toimien puuttumisesta.

A tekee a_n käyttäen (e_n, r_n), jos A uskoo, että arvo V_An on suurempi kuin joko toimimatta jättäminen tai vaihtoehtoinen toiminta. Tämä edellyttää, että V_An on positiivinen suhteessa toimimatta jättämisen arvoon ja korkeampi kuin arvo V_Am — minkä tahansa muun O_Am:n arvo, joka on vastaavasti diskontattu todennäköisyydellä, että jokin muu a_m yhdistämällä jokin (e_m, r_m) johtaa O_Am:n saamiseen. On tärkeää korostaa, että O_A:n saamisen todennäköisyys riippuu jossain määrin muiden toimijoiden sekä täydentävistä että heikentävistä toimista. Jos oletetaan, että agentti tietää oman arvionsa lopputuloksesta, hänellä on jonkinlainen kokemukseen perustuva arvio t:stä ja hän hallitsee omaa ponnisteluaan e, epävarmuus liittyy ensisijaisesti siihen, miten paljon lopputuloksen yksityinen arvostus poikkeaa muiden arviosta, r:n saatavuuteen ja agentin toiminnan keskinäiseen riippuvuuteen muiden A:n kontrollin ulkopuolisten toimijoiden toiminnasta tai toimimattomuudesta. Näiden epävarmuustekijöiden vähentäminen on markkinoiden ja yritysten keskeinen tehtävä. Erityisesti kahden viimeksi mainitun vähentäminen on omaisuuden ja sopimusten keskeinen tehtävä, sillä niillä voidaan turvata toisiaan täydentävät aineelliset ja inhimilliset resurssit, jotta voidaan lisätä todennäköisyyttä, että toisiaan täydentäviä toimia toteutetaan, ja vähentää todennäköisyyttä, että niitä heikentäviä toimia toteutetaan.

Markkinat ja yrityspohjaiset hierarkiat ovat informaatioprosesseja siinä mielessä, että ne ovat keinoja vähentää epävarmuutta, jota toimijat kohtaavat arvioidessaan eri toimintatapoja, sellaiselle tasolle, jonka toimija voi hyväksyä toiminnan oikeutukseksi. Markkinat hinnoittelevat erilaiset ponnistelut ja resurssit, jotta voidaan ilmaista toimintojen suhteelliset arvot tavalla, jonka avulla yksilöt voivat vertailla toimintoja ja laskea muiden yksilöiden todennäköiset toimet, kun vaihtoehtoisten toimintatapojen hinnoittelu on samanlaista. Yritykset vähentävät epävarmuutta määrittelemällä joillekin henkilöille mihin toimiin heidän on ryhdyttävä, ja vähentävät näin keskinäisriippuvaisen toiminnan epävarmuutta toimijoille hyväksyttävälle tasolle delegoimalla johtajille sopimuksin ja omaisuudella määräysvallan riittäviin resursseihin ja ihmisiin.

Tuotannon organisointitapojen vertailemiseksi tiedonkäsittelyjärjestelminä voidaan käyttää termiä informaation vaihtoehtoiskustannus. Käytän termiä ”informaatio” tässä yhteydessä epävarmuuden vähentämisen teknisessä merkityksessä, jossa ”täydellinen informaatio” on tila, jossa toimintaa koskevaa epävarmuutta ei periaatteessa voisi enää vähentää. Täydellistä tietoa on mahdotonta hankkia, ja eri organisaatiomuodoilla on erilaisia strategioita tämän jatkuvan epävarmuuden voittamiseksi. Nämä strategiat eroavat toisistaan siinä, kuinka paljon ja millaista tietoa ne menettävät rationaalisten toimijoiden kohtaaman epävarmuuden ratkaisemisessa. Kunkin toimintatavan poikkeama täydellisen tiedon hypoteettisesta tilasta — sen häviöllisyys — on kyseisen toimintatavan informaation vaihtoehtoiskustannus.

Markkinat vähentävät allokaatiopäätöksiin liittyvää epävarmuutta tuottamalla selkeän ja vertailukelpoisen signaalin eri käyttötarkoitusten välillä siitä, mikä olisi tehokkain tapa käyttää kyseisiä tekijöitä. Markkinat edellyttävät, että eri ponnistustasojen, erityyppisten resurssien ja tulosten ominaispiirteet kodifioidaan niin, että ne voidaan määritellä sopimusehdoiksi, joille voidaan vahvistaa hinta. Esimerkkinä tästä oli hyödykkeiden kodifioitujen standardien käyttöönotto, joka oli välttämätön osa hyödykemarkkinoiden syntymistä. [⁷⁹]

Koska kyse on yksittäisten toimijoiden päätöksistä ja koska ponnistelujen tasot ja painopisteet ovat merkittävä osa yksilön toimintaa, on intuitiivista, että yksilön ponnistelujen kaikkien näkökohtien määrittely ja hinnoittelu on mahdotonta, koska ne muuttuvat pieninä askelina yksilön koko päivän aikana, puhumattakaan kuukaudesta. [⁸⁰] Sen sijaan saamme koodattua ponnistelutyypit — roskakuski, oikeustieteen professori — jotka on hinnoiteltu enemmän tai vähemmän hienovaraisesti. Riittää kuitenkin, että tarkastellaan lakifirmojen aloituspalkkojen suhteellista homogeenisuutta verrattuna valmistuvien oikeustieteen opiskelijoiden yksilöllisten kykyjen ja motivaatiotason suureen vaihteluun, jotta huomataan, että yksilöllisen työpanoksen hinnoittelu voi olla varsin karkeaa. Näitä ominaisuuksia on myös vaikea seurata ja tarkistaa ajan mittaan, vaikkei se ehkä olekaan aivan yhtä vaikeaa kuin niiden ennustaminen etukäteen, joten hinnoittelu perustuu edelleen suhteellisen karkeaan tietoon ihmisten todellisesta vaihtelusta. Vielä tärkeämpää on se, että markkinamekanismit muuttuvat tappiollisemmiksi, kun suorituskyvyn osatekijät, joita on vaikeampi täysin määritellä etukäteen tai valvoa — kuten luovuus ajan mittaan, kun uusia tilaisuuksia luovuuteen tarjoutuu — tulevat yhä tärkeämmiksi.

Markkinat ovat erityisen hyviä ratkaisemaan epävarmuustekijöitä, jotka liittyvät eri toimijoiden välisiin eroihin lopputuloksen arvioinnissa. Näin ollen markkinahinnan perusteella toimivalla toimijalla on suhteellisen varma arvio lopputuloksen ulkoisesta arvostuksesta. Tämä arvostus voi tietysti olla virheellinen sellaisten ulkoisvaikutusten vuoksi, jotka eivät näy hinnassa, mutta (ulkoisvaikutusten suuruudesta ja muodosta riippuen) markkinat vähentävät selvästi epävarmuutta siitä, mikä on toiminnan arvo muiden mielestä. Markkinat vähentävät myös resurssien saatavuuteen liittyvää epävarmuutta, koska toimija voi verrata tuloksen arvoa tarvittavien resurssien hintaan. Lopuksi markkinat vähentävät muiden toimijoiden toimintaan liittyvää epävarmuutta kahdella tavalla. Ensinnäkin toimijat voivat arvioida riskiä siitä, että muut toimijat toimivat tavalla, joka on haitallinen tai eivät toimi tavalla, joka täydentää toimijan toimintaa, kun otetaan huomioon täydentävän tai haitallisen toiminnan vaihtoehtojen suhteellinen hinnoittelu. Tämä riskinarviointi voidaan sitten sisällyttää mahdollisen toiminnan havaittuun arvoon. Toiseksi agentit voivat säilyttää omistusoikeuksia resursseihin ja hankkeisiin estääkseen negatiivisesti korreloivan toiminnan [⁸¹] ja tehdä sopimuksia muiden yksilöiden kanssa tarjotakseen suhteellisen turvallisen pääsyn resursseihin täydentävää toimintaa varten.

Yritykset tai hierarkkiset organisaatiot ratkaisevat epävarmuuden ottamalla käyttöön algoritmin tai prosessin, jonka avulla tiedot siitä, mitä toimia tulisi noudattaa, järjestetään siten, että jotkin tiedot vähentävät riittävästi epävarmuutta oikeasta toimintatavasta, jotta ne saavat toimijat toimimaan. Myyttisestä yrittäjästä (tai historiallisesta johtajasta) tulee ainoa tietolähde, jolla on merkitystä työntekijöiden epävarmuuden vähentämisessä puhtaasti johdetussa yrityksessä. Ideaalityyppisessä yrityksessä epävarmuutta siitä, mikä toimista lisää agentin hyvinvointia, vähennetään kiinnittämällä palkka johtajan käskyjen noudattamisesta ja siirtämällä osa kyseiseen toimintatapaan liittyvästä riskistä työntekijöiltä työnantajille. Tuotantoprosessit — jos seison tässä ja väännän tätä vipua koko päivän, autoja ilmestyy toiselle puolelle ja minä saan palkan — koodataan käskysarjoina. Toimijat vähentävät epävarmuuttaan siitä, miksi toimia ja mitä tehdä, supistamalla niiden tietojen kokonaisuutta, joita he pitävät päätöksenteon kannalta merkityksellisinä. Tieto, joka saapuu tietyn kanavan kautta tietyllä valtuutustasolla, katsotaan signaaliksi, ja kaikki muu on kohinaa. Yrittäjän tehtäväksi jää (puhtaassa yritysmallissa) [⁸²] toimia yrityksen ja markkinoiden välisenä rajapintana ja muuntaa yksi joukko epävarmuutta vähentäviä signaaleja (hinnat) toiseksi joukoksi signaaleja, joilla on samanlainen vaikutus (organisaatiokäskyt).

Hallitsemalla resursseja omaisuuden kautta ja määräämällä toimijoita työsuhteen kautta yritys vähentää toimijoiden toimien keskinäiseen riippuvuuteen liittyviä epävarmuustekijöitä. Näin se kuitenkin luo käytettävissä olevien toimijoiden ja resurssien ympärille rajan, joka rajoittaa saatavilla olevaa tietoa siitä, mitä muut toimijat olisivat voineet tehdä samoilla resursseilla tai mitä muuta nämä toimijat olisivat voineet tehdä muilla resursseilla. Tämä raja rajoittaa näin ollen niiden tiedonkeruumekanismien — kuten kannustimiin perustuvien sopimusten — tehokkuutta, joita yritykset käyttävät selvitäkseen vaikeuksista kerätä tietoa, johon niiden työntekijöillä on erityinen pääsy. [⁸³]

Tärkeintä on nähdä, että hintajärjestelmän tavoin hierarkkinen organisaatio on tappiollinen väline. Kaikki se tieto, joka olisi voinut olla merkityksellistä kutakin tuotannontekijää koskevan päätöksen kannalta, mutta jota ei otettu käyttöön sellaisessa muodossa tai sellaisessa paikassa, joka oikeuttaisi sen ”laskemaan” mukaan agentin päätökseen, menetetään. Suuri osa liiketaloustieteiden kouluissa ja asiantuntijapiireissä 1990-luvun puolivälistä lähtien esiintyneestä tietojohtamisen liikkeestä on pyrkinyt lieventämään johtajahierarkian häviöllisyyttä tiedonkäsittelymekanismina. [⁸⁴] Tämän häviöllisyyden lieventäminen on tietohallintojohtajien ensisijainen tehtävä. [⁸⁵]

Esimerkki siitä, miten vertaistuotantoa — joka on omistusoikeudellista, ei yhteisöpohjaista — käytettiin juuri hierarkkisen organisaation tappiollisuuden ratkaisemiseksi, on Xeroxin Eureka-järjestelmä, jolla organisoitiin kopiokoneiden vikoja koskevien kysymysten ja vastausten kulkua kenttäteknikoilta ja kenttäteknikoille. [⁸⁶] Yritys loi hajautetun viestintäjärjestelmän, jonka avulla teknikot voivat lähettää kysymyksiä, vertaisarviointijärjestelmän, jonka avulla muut teknikot voivat vastata näihin kysymyksiin, ja tietokantakirjaston aiemmista kysymyksistä ja vastauksista, joka on uusien ongelmien edessä olevien teknikoiden käytettävissä. Alkuperäinen lähestymistapa koneiden teknisiin vikoihin oli käyttää koneiden mukana toimitettuja käyttöohjeita, koska koneen käsiteltiin olevan täysin insinöörien suunnittelema, ja kaikki mahdolliset viat oli eritelty käyttöohjeessa. Teknikot käsitettiin näin ollen ohjeiden seuraajiksi, jotka tulivat rikkinäisten koneiden luo, diagnosoivat ongelman etsimällä sen käsikirjasta ja ratkaisivat sen sitten suorittamalla sarjan käsikirjassa määrättyjä korjaustoimenpiteitä.

Eureka-hanke muutti käsitystä koneen tietosisällöstä ja teknikkojen organisatorista roolista ohjeiden seuraajista tiedon tuottajiksi. Tässä järjestelmässä teknikko, joka törmäsi ongelmaan, jota ei ollut selkeästi ratkaistu käsikirjassa, lähetti kysymyksen sähköisesti omaan viestintäjärjestelmään, johon kaikilla teknikoilla oli pääsy. Kuka tahansa muu järjestelmään kuuluva teknikko, joka oli törmännyt samanlaiseen ongelmaan, saattoi lähettää ratkaisun, jonka kokeneet teknikot tarkastivat ja arvioivat sen soveltuvuutta. Korjausta käyttänyt teknikko voisi sitten raportoida, toimiiko se. Koko tapahtuma tallennettiin ratkaisutietokantaan. Teknikot eivät saaneet korvausta kyselyihin vastaamisesta, vaan he ottivat sen sijaan käyttöön tekijänoikeuteen ja kunniaan perustuvan palkkiojärjestelmän. Eureka muutti myös perinteistä hierarkkista käsitystä koneen tietämyksestä, jonka insinöörit olivat koodanneet ja ohjeita noudattavat teknikot toteuttaneet. Koneen tietosisältö ymmärrettiin nyt sellaiseksi, joka on keskeneräinen, kun se lähtee suunnittelupöydältä, ja jota täydentävät koneiden elinkaaren aikana teknikot, jotka jakavat kysymyksiä ja ratkaisuja vertaisarvioinnin ja vapaaehtoistyön mallin mukaisesti.

Eureka-hankkeessa ehdotetaan yhtä lisätulkintaa vertaistuotannosta suhteessa markkinoihin ja hierarkioihin. Ymmärrämme yleensä markkinoiden ja hierarkioiden olemassaolon kahtena ihanteellisena organisaatiomallina ja havaitsemme näiden kahden tyypin erilaisia sekoituksia todellisissa organisaatiokäytännöissä. Eureka-hankkeessa ehdotetaan, että vertaistuotanto voi olla kolmas ideaalityyppinen organisaatiomalli, jota voidaan eri tavoin yhdistää kahteen muuhun, jolloin muodostuu kolmiulotteinen kartta organisaatiostrategioista perinteisesti tunnetun kaksiulotteisen kartan sijaan.

Markkinoiden ja johtamishierarkioiden tappiollisuuden tunnustaminen antaa viitteitä ensimmäisestä osasta työhypoteesia siitä, miksi vertaistuotanto on onnistunut yleistymään, nimittäin siitä, että vertaistuotannolla voi olla pienemmät informaation vaihtoehtoiskustannukset kuin markkinoilla tai hierarkioissa. Ehdotan erityisesti, että vertaistuotannon tarjoamien hyötyjen — joita voidaan kutsua informaatiohyödyiksi — ensisijainen lähde on sen kyky kerätä ja käsitellä tietoa inhimillisestä pääomasta. Hypoteesi on, että runsas tiedonvaihto suurten toimijajoukkojen välillä, jotka voivat vapaasti kommunikoida ja käyttää olemassa olevia tietoresursseja edullisesti, luo riittävän huomattavia informaatiohyötyjä, jotka yhdessä seuraavassa jaksossa käsittelemieni allokaatiohyötyjen kanssa voittavat hinnoittelun ja johdon ohjauksen puuttumisesta johtuvat tiedonvaihtokustannukset sekä omistuksettomuuden ja sopimuksettomuuden aiheuttamat koordinointikustannukset.

Kun tiedon tuottamisen fyysiset pääomakustannukset ovat alhaiset ja kun olemassa olevat tietoresurssit ovat vapaasti tai halvalla saatavilla, [⁸⁷] hyvin suurten toimijaryhmien välisen viestinnän alhaiset kustannukset antavat toimijoille mahdollisuuden kerätä tietoa laajan viestinnän ja palautteen avulla sen sijaan, että he käyttäisivät tiedon tiivistämismekanismeja, kuten hintoja tai johdon ohjeita. Jos viestintään osallistuu riittävän suuri määrä agentteja, jotka toimivat samojen resurssi- ja vaihtoehtojoukkojen piirissä, tämä viestintämuoto voi tarjota kullekin agentille runsaasti tietoa siitä mitä on tehtävä tai mitä voidaan tehdä, kuka tekee mitä ja miten muut ihmiset arvostavat tiettyä lopputulosta. Tämä ilmiö näkyy tehokkaiden viestintäalustojen keskeisessä asemassa vertaistuotantoprosessien suunnittelussa, olivatpa ne sitten yksinkertaisia listoja, jotka ovat jokaisen vapaan ohjelmistokehitysprojektin ytimessä [⁸⁸], tai kehittyneitä yhteistyöalustoja, jotka ovat Slashdotin tai Kuro5hinin kaltaisten projektien perustana. Näiden järjestelmien arvo on juuri siinä, että ne antavat toimijoille mahdollisuuden käyttää laajaa tiedonvaihtoa ja palautetta samojen toiveiden toteuttamiseen, joita hinnat ja johtamiskäskyt tarjoavat omissa malleissaan.

Alustojen suunnittelu ja ylläpito ja ennen kaikkea ihmisten huomio, jota tarvitaan tämän tiedon vastaanottamiseen ja käyttämiseen, vastaavat vertaistuotannossa yritysten organisaatio- ja päätöksentekokustannuksia ja markkinoiden transaktiokustannuksia. Näiden kustannusten suuruus riippuu osittain yhteistyöalustan suunnittelun laadusta viestinnän ja tiedonkäsittelyn tehokkuuden kannalta. Runsas tiedonvaihto voi olla tehokasta tai tehotonta riippuen kustannusten suuruudesta ja suhteellisesta informaatiohyödystä, joka syntyy siitä, että toimijat saavat järjestelmän kautta käyttöönsä enemmän tietoa.

Epävarmuuden vähentäminen tietyn toimijan toimintamahdollisuuksien saatavuudesta ja muiden toimijoiden täydentävistä toimista on vertaistuotantohankkeiden merkittävin potentiaalinen informaatiohyödyn lähde, kun taas hankkeen kyky vähentää heikentävien toimien todennäköistä yleisyyttä tai tehokkuutta on merkittävä rajoittava tekijä. Tämä jälkimmäinen vaikutus, jota vertaisarvioinnin tietopitoinen prosessi mitä ilmeisimmin ilmentää, vie huomattavan osan osasta III, jossa käsittelen yksityiskohtaisesti tehokkaaseen vertaistuotantoon kohdistuvia uhkia ja mekanismeja, joita tällä tuotantotavalla on käytettävissään puolustautuakseen epäpätevyydeltä ja loikkaukselta. Tässä keskityn vertaistuotannon tuottamaan informaatiohyötyyn, joka liittyy mahdollisuuksiin sekä luovaan että uudenlaiseen olemassa olevien resurssien hyödyntämiseen [⁸⁹] ja mahdollisuuksiin, sekä kykyihin, käytettävyyteen, keskittymiseen ja motivaatioon, joita toimijoilla on käyttää tuottavaan toimintaan.

Keskeistä hypoteesissani vertaistuotannosta saatavasta informaatiohyödystä on väite, jonka mukaan ihmisen älyllinen ponnistus on hyvin vaihtelevaa ja yksilöllistä. Ihmisillä on erilaiset synnynnäiset kyvyt, henkilökohtainen, sosiaalinen ja koulutuksellinen historia, tunnekehys ja jatkuvat eletyt kokemukset. Näiden ominaisuuksien ansiosta olemassa olevan tiedon ja kulttuurisen tiedon hyödyntäminen eri aikoina ja eri yhteyksissä on hyvin erilaista, samoin kuin omintakeinen oivallus ja erilainen hyödyntäminen. Ihmisen luovuutta on näin ollen hyvin vaikea standardoida ja määritellä sopimuksin, joita tarvitaan joko markkinapohjaisessa tai hierarkkisesti organisoidussa tuotannossa. Kun ihmisen henkisen työn merkitys tuotantoprosessin panoksena kasvaa, organisaatiomalli, joka ei edellytä työn määrittelyä sopimuksin vaan antaa yksilöiden itse määritellä tehtävänsä, pystyy paremmin keräämään ja hyödyntämään tietoa siitä, kenen pitäisi tehdä mitä, kuin järjestelmä, joka edellyttää tällaista määrittelyä. Yrityksen sisäiset hybridit, kuten kannustinpalkkiot, voivat ehkä parantaa vain yritykseen tai vain markkinoihin perustuvia lähestymistapoja, mutta on epäselvää, miten hyvin ne pystyvät ratkaisemaan sen keskeisen ongelman, että organisaation ja hinnoittelun kohde — tässä tapauksessa ihmisten henkinen panos — on määriteltävä merkittävästi.

Tässä on kyse laadullisesta näkökulmasta. Kyse ei ole ainoastaan tai edes ensisijaisesti siitä, että useammat ihmiset voivat osallistua tuotantoon. Laajasti hajautettu tiedontuotantomalli tunnistaa paremmin sen, kuka on paras henkilö tuottamaan hankkeen tietyn osan, kun otetaan huomioon kaikki kyvyt ja saatavuus työskennellä tietyn moduulin parissa tietyssä aikataulussa. Kun eri tuotantotoimien arvoon liittyy riittävästi epävarmuutta ja kun tietopanosten ja ihmisten luovan lahjakkuuden laatu vaihtelee riittävästi tuotantomahdollisuuksien suhteen, koordinointi ja jatkuva viestintä potentiaalisten tuottajien ja kuluttajien joukossa voi tuottaa parempaa tietoa arvokkaimmista tuotantotoimista ja parhaista tiettynä ajankohtana käytettävissä olevista ihmisistä. Vaikka markkinoiden ja yritysten kannustinjärjestelmien tarkoituksena on tuottaa juuri tällaista itsetunnistusta, jäykkyys, joka liittyy yksilöiden tarjousten keräämiseen ja ymmärtämiseen näiden järjestelmien kautta (eli transaktiokustannukset), rajoittaa itsetunnistuksen tehokkuutta suhteessa vertaistuotantoon.

Itsensä tunnistaminen ei aina ole täydellistä, ja jotkin mekanismit, joita yritykset ja markkinat käyttävät ponnistelujen ja kykyjen koodaamiseen — kuten viralliset todistukset — ovat tulosta kokemuksesta, jonka mukaan yksilöt ovat tehneet huomattavia virheitä tai antaneet vääriä tietoja kyvyistään. Onnistuakseen vertaistuotantojärjestelmissä on siis oltava myös mekanismeja, joilla virheellisiä itsearviointeja voidaan tasoittaa, kuten perinteisessä akateemisessa tutkimuksessa tai suurilla sivustoilla, kuten Slashdotissa tai Kuro5hinissa, käytetyissä vertaisarvioinneissa, tai kuten NASA Clickworkersin tapauksessa käytetyissä redundansseissa ja tilastollisessa keskiarvotuksessa. Informaation kannalta nämä mekanismit vähentävät epävarmuutta, joka liittyy siihen, että muut toimijat voivat todennäköisesti toteuttaa heikentäviä toimia. Agenttien omia kykyjään koskevien virheellisten käsitysten yleisyys ja tällaisten virheiden poistamisesta aiheutuvat kustannukset ovat osa tähän organisaatiomuotoon liittyviä transaktiokustannuksia, jotka ovat samansuuntaisia kuin yritysten ja markkinoiden kohtaamat laadunvalvontaongelmat. Tämä ongelma ei ole niin merkittävä, kun vertaistuotannon etuna on hankkia hienojakoista tietoa sellaisten yksilöiden motivaatiosta ja saatavuudesta, joilla on muutoin laajalti saatavilla olevia kykyjä — kuten kyky arvioida jonkun toisen kommentin laatua Slashdotissa. Se on todennäköisesti tärkeämpi silloin, kun tarvitaan tiettyjä taitoja, jotka eivät välttämättä ole laajalti saatavilla — kuten ohjelmointitaidot, joita tarvitaan ohjelmassa olevan virheen korjaamiseen.

2. Allokaatiohyödyt

Vertaistuotannolla on potentiaalisen informaatiohyödyn lisäksi potentiaalisia allokaatiohyötyjä, jotka mahdollistuvat vertaistuotannon käytettävissä olevien resurssien, toimijoiden ja projektien laajasta joukosta. Tämä hyöty on kumulatiivinen vertaistuotannon yleisiin tiedonkäsittelyominaisuuksiin nähden ja perustuu inhimillisen pääoman suureen vaihtelevuuteen, mikä viittaa siihen, että niiden yksilöiden, resurssien ja hankkeiden, joihin niitä voidaan soveltaa, määrä kasvaa.

Kuten kuviossa 1(a) havainnollistetaan, markkina- ja yrityslähtöiset tuotantoprosessit perustuvat omaisuuteen ja sopimuksiin, joilla varmistetaan rajattujen toimijoiden ja resurssien käyttöoikeus tiettyjen hankkeiden toteuttamiseksi. Näiden joukkojen rajojen läpäisevyyttä rajoittavat kustannukset, joita aiheutuu yrityksessä tehtävistä päätöksistä, jotka koskevat marginaalisen resurssin, toimijan tai tuotteen lisäämistä tai vähentämistä, sekä transaktiokustannukset, joita aiheutuu siitä, että jokin näistä asioista tehdään markkinoiden kautta. Vertaistuotanto perustuu siihen, että rajaton joukko resursseja asetetaan rajattoman toimijoiden joukon saataville, jotka voivat käyttää voimavarojaan rajattomaan joukkoon projekteja. Yksilöiden lahjakkuuden ja muiden omintakeisten ominaisuuksien vaihtelevuus viittaa siihen, että mikä tahansa yksilö käyttää mitä tahansa resurssia enemmän tai vähemmän tuottavasti ja että agenttien ja resurssien joukon kokonaistuottavuus kasvaa, kun joukkojen koko kasvaa niin, että kaikki agentit voivat käyttää kaikkia resursseja täysin rajattomasti kaikissa projekteissa. Vaikka päätöksentekijällä periaatteessa olisikin tietoa siitä, kuka on paras henkilö tehtävään tietyllä resurssien ja projektien joukolla (toisin sanoen, jos informaatiohyöty oletetaan poistuvan), kyseisen toimijan hankkimisesta projektiin aiheutuvat transaktio- tai organisaatiokustannukset voivat olla liian suuret suhteessa tehokkuushyötyyn, joka saadaan siitä, että resurssia käyttää seuraavaksi paras käytettävissä oleva, rajojen sisällä oleva toimija.

Oletetaan, että agenttijoukon/resurssien tuottavuus (P_A) on niiden agenttien (A) funktio, jotka ovat käytettävissä panostamaan (e) resursseihin (r). Agentin A₁ tuottavuus (P_A1) [⁹⁰] on funktio resurssien joukosta, joita A₁ voi työstää (r₁), ponnistelujen määrästä, jonka A₁ investoi (e₁), ja A₁:n lahjakkuudesta (t₁). P_A kasvaa e:n, r:n ja muiden täydentävien agenttien toimien funktiona ja vähenee heikentämällä agenttien toimia suuruusluokkaa, joka on t:n funktio. Huomaa, että t on yksilöiden henkilökohtainen ominaisuus, joka on riippumaton niiden resurssien joukosta, joiden parissa A voi työskennellä, mutta tekee tietystä A:sta todennäköisemmin tai epätodennäköisemmin tuottavan tietyn resurssijoukon kanssa yhteistyössä muiden agenttien kanssa tietyn tuloksen saavuttamiseksi. A:n pääsy johonkin tiettyyn joukkoon resursseja ja potentiaalisia yhteistyökumppaneita edustaa siis todennäköisyyttä, joka on t:n funktio, että A on tuottava kyseisen resurssin ja kyseisten yhteistyökumppaneiden kanssa tietyssä projektissa. [⁹¹]

t:n olemassaolo tuottaa kasvavaa mittakaavatuottoa resurssijoukolle ja niiden toimijoiden joukolle, joille resurssit ovat saatavilla, koska mitä suurempi on niiden toimijoiden määrä, joilla on pääsy suurempaan määrään resursseja, sitä suurempi on todennäköisyys, että näiden toimijoiden joukossa on joku, jolla on tiettyyn r_n:n tuottavaan käyttöön tiettyyn e_n-arvoon nähden erityisen korkea t verrattuna muihin toimijoihin. Kuvitellaan skenaario, jossa A₁ työskentelee yrityksessä F₁ ja hänellä on korkeampi t-arvo r₂:n käytön suhteen kuin A₂:lla, joka työskentelee yrityksessä F₂. Jos r₂ on F₂:n omistuksessa, vähemmän tehokas A₂ käyttää r₂:ta, kunhan r₂:n parissa työskentelevän A₂:n arvo ei ole pienempi kuin r₂:n parissa työskentelevän A₁:n arvo, josta on vähennetty transaktiokustannukset, jotka liittyvät A₁:n suhteellisen edun tunnistamiseen ja A₁:n määräämiseen työskentelemään r₂:n parissa. Tämä mahdollinen tehokkuushäviö poistuisi, jos A₁ kuuluisi niiden toimijoiden joukkoon, joilla olisi transaktiokustannuksitta mahdollisuus työskennellä resurssijoukossa, joka sisältää r₂.

Jos yrityksillä F₁ ja F₂ on kummallakin joukko agentteja ja resursseja, {A_F1, r_F1} ja {A_F2, r_F2}, niin P_F1 + P_F2 < P_F1+F2.

Kuvat 1(a) ja 1(b) havainnollistavat asiaa toisen esimerkin avulla. Kuviossa 1(a) oletetaan, että on kaksi yritystä, joilla kummallakin on sopimuksia useiden toimijoiden kanssa ja joilla on omaisuutta useista resursseista. Oletetaan, että yrityksessä F₁ on {A₁… A₅}:n joukossa paras agentti yhdistelmän (r₁, r₄) käyttämiseen A₂. Oletetaan myös, että agenttien {A₁… A₉} joukossa A₈ on paras siinä mielessä, että jos A₈ käyttäisi näitä resursseja, tuotteen yhteiskunnallinen arvo olisi jollakin mittarilla (m) suurempi kuin silloin, kun A₂, joka on paras agentti yrityksessä F₁, käyttää niitä.

On epätodennäköistä, että molemmilla yrityksillä on tieto siitä, että A₈ on paras tehtävään, kuten esitin informaatiohyötyjä koskevassa keskustelussa. Vaikka ne tietäisivätkin, luovuutta käytetään väärin niin kauan kuin transaktiokustannukset, jotka liittyvät A₈:n luovuuden siirtämiseen yritykselle F₁ tai r₁:n ja r₄:n omaisuuden siirtämiseen yritykselle F₂, ovat suuremmat kuin m. Kun yritykset sulautuvat yhteen tai kun agentit ja resurssit ovat yhteisvaurauteen perustuvassa vertaistuotantoyritysavaruudessa, paras henkilö voi itse tunnistaa itsensä käyttämään resursseja, kuten kuviossa 1(b). Ajatelkaa tätä niin, että joku miettii satuja ja keksii purevan satiirin, jonka hän sitten pystyy toteuttamaan, kun taas sadun oikeuksien alkuperäisen omistajan työntekijä saattaa tuottaa vain masentavan vakavan uuden version.

Tämä alkuperäinen toteamus on yksinkertaistus ja vähättely sen funktion potentiaalisesta arvosta, jonka avulla toimija- ja resurssijoukkojen koot lisäävät tuottavuutta. Tähän liittyy kaksi muuta osatekijää: sellaisten hankkeiden valikoima, joita voitaisiin toteuttaa, jos tiettyyn resurssien joukkoon sovellettaisiin eri lahjakkuuksia, ja arvokkaan yhteistyön mahdollisuudet. Ensinnäkin, kun resurssijoukkoa tarkastellaan monipuolisemmin, voi resursseja tarkastelevien lahjakkuuksien joukko paljastaa käytettävissä olevia hankkeita, jotka eivät näkyisi, jos resurssijoukkoa tarkasteltaisiin vain rajallisen agenttijoukon käyttämänä. Toisin sanoen yksi eduista ei ehkä ole A₁:n kyky toteuttaa tiettyä hanketta r₂:lla paremmin kuin A₂ olisi voinut, vaan kyky nähdä, että arvokkaampi hanke on mahdollinen. Toiseksi, alkuperäisessä lausunnossa ei oteta huomioon mahdollisia tapoja, joilla yhteistyössä toimivat yksilöt voivat saada toisensa luoviksi eri tavoin kuin ne muuten olisivat olleet. Kun otetaan huomioon nämä erilaiset vaikutukset yksilöiden keskinäisten sekä yksilöiden ja resurssien välisten suhteiden lisääntyneisiin mahdollisuuksiin, on entistä todennäköisempää, että tuotantoprosessiin osallistuvien toimijoiden ja resurssien lukumäärän kasvattaminen johtaa lisääntyviin skaalaetuihin.

KUVA 1. AGENTTIEN RESURSSIENKÄYTTÖ
(a) Erillisissä yrityksissä

(b) Yhteisessä yritysavaruudessa

Oletetaan esimerkiksi, että jokaisella agentilla, jolle on annettu t-arvo, on jokin potentiaalinen kyky käyttää jokaista resurssia, joka voidaan mitata kyseisen agentin vaihtoehtona kyseiselle resurssille. (Toisin sanoen sen arvo johdetaan siitä arvosta, että agentti käyttää resurssia hyvin, diskontattuna todennäköisyydellä, että agentti on hyvä käyttämään resurssia). Oletetaan myös, että jokaisella agentilla on potentiaalia lisätä arvoa yhteistyössä minkä tahansa muun agentin kanssa ja että jokaisella resurssilla voi olla potentiaalista arvoa yhdistettynä minkä tahansa muun resurssin kanssa. Jos meillä on yksi agentti, A₁, ja yksi resurssi, r₁, saamme vain sen vaihtoehdon arvon, että A₁ käyttää r₁:tä. Jos lisäämme vielä yhden resurssin, saamme arvon A₁:lle, joka käyttää r₁:tä, A₁:lle, joka käyttää r₂:ta, ja A₁:lle, joka käyttää r₁:tä yhdessä r₂:n kanssa. Symmetrisesti, jos resurssijoukko pysyy samana ja sisältää yhden resurssin, mutta lisäämme agentin, koska resurssit eivät ole kilpailevia, kahden agentin ja yhden resurssin arvo on seuraavien arvojen summa: A₁, joka käyttää r₁:tä, A₂, joka käyttää r₁:tä, ja A₁:n ja A₂:n välinen yhteistyö r₁:n käyttämiseksi. Jos yhdistämme yhden agentin ja yhden resurssin lisäämisen, näemme seuraavaa. Arvo {A₁, r₁} + {A₂, r₂}, jos nämä kaksi joukkoa ovat tiukasti erillään, on arvo, jonka A₁ käyttää r₁:tä ja A₂ käyttää r₂:ta. {A₁, A₂, r₁, r₂}:n arvo yhdessä agentti/resurssi-avaruudessa on yhdistetty arvo, kun A₁ käyttää r₁:tä ja A₂ käyttää r₂:ta, A₁ käyttää r₂:ta ja A₂ käyttää r₁:tä, A₁ käyttää r₁:tä ja r₂:ta ja A₂ käyttää r₁:tä ja r₂:ta, A₁ ja A₂ käyttävät yhteistyössä r₁:tä, A₁ ja A₂ käyttävät yhteistyössä r₂:ta ja A₁ ja A₂ käyttävät yhteistyössä r₁:tä ja r₂:ta. [⁹²]

Kuva 2 havainnollistaa tätä seikkaa. Kukin nuoli osoittaa yhden mahdollisen vaihtoehdon arvokkaalle tekijöiden ja resurssien yhdistelmälle. Kuvassa 2(a) nähdään, että kahden agentin ja resurssin erottaminen toisistaan johtaa vain kahden vaihtoehdon yhteisarvoon. Kuvassa 2(b) esitetään yhden agentin ja kahden resurssin kolme yhdistelmää. Vastaavasti kuvassa 2(c) esitetään kolme vaihtoehtoa, jotka liittyvät kahteen agenttiin ja yhteen resurssiin. Kuvassa 2(d) nähdään, että kun molemmat agentit ja resurssit sijoitetaan samaan mahdollisuuksien joukkoon, käyttö- ja yhteistyövaihtoehtojen määrä kasvaa huomattavasti, ja jokainen nuoli edustaa yhtä niistä yhdeksästä potentiaalisesti arvokkaasta agenttien ja resurssien yhdistelmästä, jotka yhden agentin ja resurssien tila mahdollistaa.

KUVA 2. AGENTTIEN JA RESURSSIEN KOMBINAATIOT

(a) Yhden agentin ja yhden resurssin rajoitettu joukko

(b) Yksi agentti ja kaksi resurssia

(d) Kaksi agenttia ja kaksi resurssia

Jos tämä pitää paikkansa, maailma, jossa kaikki toimijat voivat tehokkaasti käyttää kaikkia resursseja, on periaatteessa huomattavasti tuottavampi tietohyödykkeiden luomisessa kuin maailma, jossa yritykset jakavat toimijoiden ja resurssien avaruuden rajattuihin joukkoihin. Koska vertaistuotanto perustuu resurssien avaamiseen suhteellisen rajoittamattomalle joukolle toimijoita, mikä antaa heille mahdollisuuden määritellä ja toteuttaa rajoittamaton joukko hankkeita, jotka ovat paras tulos tietyn yksilön tai yksilöiden joukon ja tietyn resurssien joukon yhdistämisestä, tämä avoin toimijajoukko on todennäköisesti tuottavampi kuin sama joukko olisi voinut olla, jos se olisi jaettu yrityksien rajattuihin joukkoihin. Huomaa, että vaikutus muuttuu dramaattisesti, kun resurssit ovat kilpailevia, koska resurssin parissa työskentelevän agentin tai agenttiyhdistelmän arvo ei ole additiivinen minkään muun agentin tai yhdistelmän arvoon nähden. Toisin sanoen kilpailevan resurssin käyttö sulkee pois muiden resurssien käytön tavalla, joka ei päde puhtaasti kilpailemattomaan hyödykkeeseen, kuten informaatioon. Allokaatiohyöty saavutetaan niukan resurssin — ihmisen huomion, lahjakkuuden ja ponnistelujen — allokoinnissa, kun otetaan huomioon sellaisten ei-ristiriitaisten resurssien olemassaolo, joihin niukkaa resurssia käytetään vain tuottavuuden todennäköisyydellä.

Tämä ei tarkoita sitä, että vertaistuotanto olisi aina välttämättä tuottavampaa tai että se paranisi aina koon kasvaessa. Ensinnäkin agenttien lisääminen voi lisätä koordinointi- ja viestintäkustannuksia ja lisätä todennäköisyyttä, että agenttijoukkoon kuuluu yksilöitä, joiden toiminta epäpätevyyden tai pahansuopuuden vuoksi heikentää joukon tuottavuutta.

Toiseksi tilanteissa, joissa keskitetty mutta suhteellisen vakioitu työpanos on tärkeämpää kuin lahjakkuuden vaihtelevuus, rahapalkkioihin perustuvat, hyvin ymmärrettävät kannustinjärjestelmät voivat kumota tämän vaikutuksen, ja markkinat ja yritykset ovat paljon paremmin ymmärrettyjä mekanismeja, joilla voidaan luoda kannustimia tällaiseen työpanokseen kuin vertaistuotanto. Näissäkään tilanteissa rahamääräiset kannustimet eivät kuitenkaan välttämättä ole tehokkaampia, vaikka ne ymmärrettäisiinkin paremmin. Jos hanke voidaan rakentaa niin, että ponnistelujen ja kannustimien välinen ongelma voidaan ratkaista ilman tuotoksen omimista, kuten kuvaan osassa III, tuottavuuden huomattava kasvu, joka johtuu siitä, että suurempi joukko resursseja on laajemman joukon toimijoiden saatavilla, joiden lahjakkuus vaihtelee suuresti, voi riittää tekemään jopa puutteellisesti motivoituneesta vertaistuotantoprosessista tuottavamman kuin yrityksistä, jotka motivoivat ponnisteluihin suoremmin, mutta jotka jakavat toimijat ja resurssit pienempiin rajattuihin ryhmiin. Lisäksi, kuten osiossa III.A selitetään, vertaistuotantohanke voi pikemminkin lisätä kuin vähentää motivaatiota saamalla aikaan ei-rahallisten palkkioiden motivoimia panoksia, kun rahalliset palkkiot olisivat olleet joko tehottomia tai tehottomia.

Kolmanneksi, koska rajoittamattomat toimijajoukot käyttävät rajoittamattomia resursseja rajoittamattomiin hankkeisiin, on todennäköistä, että ponnisteluja tehdään huomattavasti päällekkäin. Tämä päällekkäisyys on tuhlausta, jos tarkastellaan vertaistuotannon todellisia todennäköisiä malleja verrattuna idealisoituun vertaistuotantojärjestelmään, jossa jokainen identifioi itsensä täydellisesti siihen panokseen, jonka tuottamiseen hän parhaiten soveltuu. Kysymys on tällöin vertailevasta tehokkuudesta: Kuinka paljon päällekkäisyys haittaa vertaistuotantoyritysten väitetysti lisäämää tehokkuutta? Vastauksessa on kaksi pääkomponenttia. Ensinnäkin, kuten osassa III tarkemmin selvitetään, vertaistuotanto houkuttelee ponnistuksia, jotka monissa tapauksissa olisi muuten suunnattu puhtaasti ei-tuotannolliseen kulutukseen — esimerkiksi television katsomiseen sen sijaan, että merkittäisiin kraattereita Marsiin, rankattaisiin verkkosivuja Open Directory Projectissa tai kirjoitettaisiin merkintöjä Wikipediaan. Yhteiskunnallisen tuottavuuden makrotasolla se siis antaa talousjärjestelmälle mahdollisuuden valjastaa toimintaa, josta toimijat saavat hyvinvointia, vertaistuotantoon, joka tuottaa innovaatioita ja hyvinvointia myös muille. Vaikka päällekkäisyys voi rajoittaa tämän uuden tuottavuuslähteen kokonaisarvoa, se ei ole yhtä tärkeää, jos päällekkäisyys tapahtuu sellaisten toimien välillä, jotka ilman vertaistuotantojärjestelmää olisivat jääneet tuotantojärjestelmässä käyttämättä. Toiseksi, ja luultavasti tärkeämpänä, redundanssi tarjoaa tärkeitä arvoja järjestelmän kestävyyden ja innovatiivisuuden kannalta. Se, että eri ihmiset tuottavat samaa komponenttia, tekee tuotantojärjestelmästä vastustuskykyisemmän satunnaisia vikoja vastaan. Lisäksi se, että eri ihmiset, joilla on erilainen kokemus ja erilaiset luovat lähestymistavat, tarttuvat samaan ongelmaan, johtaa todennäköisesti evolutiiviseen innovaatiomalliin, jossa vaihtoehtoiset ratkaisut tulevat esiin, jolloin vertaistuotantoprosessi pystyy valitsemaan erilaisten todellisten ratkaisujen joukosta sen sijaan, että se sitoutuisi ennalta yhteen ainoaan ratkaisuun.

III. Motivoinnista ja organisoinnista: Yhteismaan ongelma

A. “Insentiiviongelma”: Erilaisista motiiveista ja pienistä panoksista

Mikä saa vertaistuotantoyritysten rahoittajat toimimaan? Miksi he osallistuvat? Tästä kysymyksestä on kaksi versiota. Ensimmäinen on taloudellisen skeptikon kysymys. Siinä kyseenalaistetaan ilmiön kestävyys pitkällä aikavälillä, koska ihmiset eivät uutuudenviehätyksen haihduttua jatka työskentelyä hankkeissa, joihin he eivät voi vaatia omistusoikeuksia. [⁹³] Tähän kysymykseen vastaan tässä keskustelussani ja pyrin osoittamaan, että verkko kokonaisuudessaan voi olla kestävä tiedon ja kulttuurin tuotantojärjestelmä. Kysymyksestä on toinen, suppeampi versio, joka nousee esiin, kun päästään skeptisyydestä ja aletaan pohtia, miten vertaistuotantoa voidaan ohjata tai ennustaa. Siinä pyritään ymmärtämään motiiveja ja klusteroitumista projektien ympärille, kun omistusoikeuksia ja sopimuksia ei ole, sekä sellaisten tehokkaiden vertaisverkostojen syntymistä, joita tarvitaan tietyn projektin onnistumiseksi. Nämä kysymykset tarjoavat runsaasti perusteita sekä teoreettiselle että empiiriselle tutkimukselle. Aavistukseni on, että niitä olisi parasta tutkia epävirallisesti sosiaalipsykologian ja antropologian aloilla tai, jos niitä tehdään virallisesti, keinoelämän tyyppisen mallintamisen avulla. Ne ovat joka tapauksessa tämän alustavan tutkimuksen soveltamisalan ulkopuolella, sillä sen tarkoituksena on ainoastaan määritellä ilmiö ja arvioida sen kestävyyttä ja hyvinvointivaikutuksia yleisellä tasolla.

Käytännössä kannustinongelma, joka on vastaväite vertaistuotannon yleiselle kestävyydelle, on suurelta osin ratkaistu sillä, että on olemassa joukko mekanismeja, joilla osallistumisen hyödyt voidaan ottaa epäsuorasti haltuun ja jotka Lerner ja Tirole ovat luetelleet varsin kattavasti. [⁹⁴] Laajimmalla tasolla on luomisen ilo. Olipa tämä nautinto sitten kiihkottomasti ”hedoninen hyöty” tai romanttisesti ”halu luoda”, mekanismi on yksinkertainen. Ihmiset ovat luovia olentoja. He leikkivät luomisella, jos heille annetaan siihen tilaisuus, ja verkko ja vapaa pääsy tietovarantoihin tarjoavat tämän tilaisuuden. [⁹⁵] Vielä lähempänä projektia, jossa keho ja sielu pidetään yhdessä, on erilaisia epäsuoria omaksumismekanismeja niille, jotka osallistuvat vapaiden ohjelmistojen kehittämiseen. Ne vaihtelevat mainehyödyn muodottomasta kategoriasta [⁹⁶] paljon arkipäiväisempiin hyötyihin, kuten konsultointisopimuksiin, räätälöintipalveluihin ja inhimillisen pääoman lisääntymiseen, jonka työnantajat maksavat, kun he voivat käyttää vapaiden ohjelmistojen kehittämiseen osallistumisesta saatuja taitoja omissa projekteissaan. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että noin kaksi kolmasosaa ohjelmistoteollisuuden tuloista ei ole sidottu ohjelmistojen julkaisemiseen vaan palvelutyyppisiin suhteisiin. [⁹⁷] Kun otetaan huomioon, että kaksi kolmasosaa ohjelmistoteollisuuden tuloista on palvelupohjaisia ja että ohjelmistoteollisuuden kokonaistulot ovat kolme kertaa suuremmat kuin elokuva-, video- ja äänitallennusteollisuuden tulot yhteensä, [⁹⁸] epäsuora omiminen tarjoaa vapaaseen ohjelmistokehitykseen osallistuville runsaan yrityskentän.

Akateemisen tutkimuksen, vapaiden ohjelmistojen, World Wide Webin, NASA:n Clickworkersin ja Slashdotin kaltaisten ilmiöiden todellisuus tukee näitä selityksiä vankalla empiirisellä pohjalla, joskaan ei määrällisesti ilmaistuna. Riittää, kun katsoo Red Hatin perustajia (jotka eivät enää ole miljardöörejä, mutta eivät myöskään aivan leipäjonossa) [⁹⁹] ja IBM:n miljardien dollareiden sitoutumista Linuxin ja Apachen tukemiseen sekä toisaalta kymmeniätuhansia vapaaehtoisia klikkityöläisiä, tuhansia Linux-kehittäjiä ja satoja hajautettuja oikolukijoita, jotta voi intuitiivisesti hyväksyä, että kannustinongelma voidaan ratkaista jollakin hedonisen hyödyn ja epäsuoran haltuunoton yhdistelmällä. Tässä osassa abstrahoin tästä intuitiivisesta havainnosta tarjotakseni vastauksen, joka on analyyttisesti helpommin lähestyttävä ja käyttökelpoisempi vertaistuotantoa koskevien mikroanalyyttisten kysymysten ymmärtämiseksi ja sen mahdollisen vaihteluvälin selvittämiseksi, jolla vertaistuotanto on tuottavampaa kuin yritykset tai markkinat.

1. Erilaisten motiivien vaikutuksen abstrahointi

Se, että ihmiset osallistuvat kaikenlaisista syistä, on intuitiivisella tasolla totta. Se ei kuitenkaan auta kovin pitkälle sen ymmärtämisessä, miksi jotkin projektit vetävät puoleensa paljon ihmisiä, kun taas toiset epäonnistuvat, tai miten rahan olemassaolo tai puuttuminen vaikuttaa dynamiikkaan. Yritän tässä alaluvussa ehdottaa kehystä, jonka avulla voidaan yleistää edellytykset, joiden vallitessa vertaistuotantoprosessit motivoivat ihmisten ponnistuksia paremmin kuin markkinapohjaiset yritykset. Kun otetaan huomioon keskustelu vertaistuotannon tarjoamista informaatio- ja allokaatiohyödyistä, tässä alaluvussa hahmotellaan alue, jolla vertaistuotannon pitäisi olla tuottavampaa kuin markkina- tai yrityspohjainen tuotanto. Laajimmillaan vertaistuotanto on varmasti parempi silloin, kun se voi motivoida käyttäytymistä paremmin kuin markkinat tai yritykset. Se on mahdollisesti parempi myös silloin, kun se voi motivoida käyttäytymistä vähemmän tehokkaasti kuin markkinat tai yritykset, mutta alhaisemman kokonaisponnistustason vaikutus on pienempi kuin lisäarvon vaikutus, joka saadaan ihmisten luovuutta koskevan tiedon ja luovuuden kohdentamisen osalta.

Olkoon jokaisella toimijalla joukko kolmenlaisia palkintoja koskevia mieltymyksiä:

M → Rahapalkkiot, joiden arvo laskee rahan pienenevän rajahyödyn vuoksi. Kutsutaan M:n vähenemisnopeutta s:ksi (satiaatio).

H → Sisäiset hedoniset palkkiot, jotka koetaan toimien toteuttamisesta.

SP → Sosiaalis-psykologiset palkkiot, jotka ovat tekoon liittyvän kulttuurisen merkityksen funktio ja voivat olla todellisia vaikutuksia sosiaalisiin yhteyksiin ja muiden havaitsemaan statukseen tai sisäiseen tyydytykseen sosiaalisista suhteista tai kulttuurisesti määritellystä toiminnan merkityksestä.

Intuitiivisella tasolla kolme yleistä esimerkkiä auttaa selventämään tätä motivaation moninaisuutta. Yksinkertaisinta on nähdä, miten nämä motiivit ilmenevät seksin suhteen: prostituutiomaksu (M), orgasmi (H) ja rakkaus (SP). Joku voi myös valmistaa ja tarjoilla illallista muille minkä tahansa palkkion (M), ruoanlaiton nautinnon (H) ja seuran (SP) yhdistelmän vuoksi. Näiden vuorovaikutuksessa olevien motiivien yhdistelmä muokkaa käsitystämme siitä, tarkkailemmeko pikaruokaa, ravintolakokkia vai illanistujaisten isäntää. Vastaavasti voi kirjoittaa oikeudesta lakimiespalkkion (M), hyvin laaditun argumentin luomisen ilon (H) tai oikeusyhteisön tai kollegoiden kunnioituksen (SP) vuoksi. Jossain määrin kaikki nämä kolme ovat olemassa kaikille kirjoittajille, mutta eri mittakaavassa, mikä riippuu osittain mausta ja osittain yhteiskunnallisesta asemasta, kuten siitä, onko kirjoittaja ammatinharjoittaja, tuomari vai akateemikko, sekä muista tekijöistä, kuten ulkoisista aikarajoitteista.

Kolmen eri palkkiotyypin arvo jostakin tietystä toiminnasta voi olla riippumaton muiden palkkiotyyppien arvosta, mutta se voi myös olla riippuvainen. [¹⁰⁰] Tässä analyysissä oletan, että H on henkilökohtainen mieltymys, joka on riippumaton kahdesta muusta [¹⁰¹], mutta että M ja SP voivat korreloida positiivisesti tai negatiivisesti riippuen sosiaalisesta konstruktiosta, jonka mukaan toimintaan liittyy rahaa. Kutsun tätä tekijää p:ksi, joka voi olla negatiivinen (kuten prostituutiossa) tai positiivinen (kuten ammattiurheilussa). [¹⁰²] Tekijä p on kiinnostavin silloin, kun se on negatiivinen, ja sen tarkoituksena on ottaa huomioon ”syrjäyttämisilmiön” mahdollisuus, [¹⁰³] jota on tutkittu lähinnä niiden suhteellisen harvinaisten tapausten yhteydessä, joissa altruistinen tarjoaminen on ollut tärkein, ellei jopa ainoa, tapa tarjota sosiaalisesti tärkeitä aineellisia hyödykkeitä vieraiden kesken, kuten verta [¹⁰⁴] tai sukusoluja. [¹⁰⁵] Vaikka analyysi jättää avoimeksi vakavia kysymyksiä siitä, onko tällaisten hyödykkeiden altruistinen tarjoaminen todellakin parempi kuin markkinapohjainen tarjoaminen yleisenä sosiaalipolitiikkana, [¹⁰⁶] ensisijainen erimielisyys koskee sitä, kumpi tapa on kokonaisuutena tehokkaampi, eikä sitä, syrjäyttääkö markkinapohjainen tarjoaminen altruistisen tarjoamisen vai onko kummallakin tavalla eri kontribuuttorit. [¹⁰⁷] Kolmen intuitiivisen esimerkkimme avulla rakkauden teko muuttaa merkitystään jyrkästi, kun toinen tarjoaa toiselle rahaa sen lopussa, ja illanistujaisvierasta, joka ottaa shekkivihkon esiin illallisen lopussa sen sijaan, että hän toisi kukkia tai viinipullon sen alussa, ei todennäköisesti enää koskaan kutsuta. Kysymys rahasta oikeudellisessa kirjallisuudessa riippuu siitä, millainen on kirjoittajan roolin sosiaalinen rakenne. Asianajajan kannalta p on yleensä positiivinen, ja suuremmat rahapalkkiot edustavat kunnioitusta, jota kirjoittaja saa ammattitaidostaan. Tuomarille p on tietystä kirjoituksesta maksettavan korvauksen osalta vahvasti negatiivinen, sillä se edustaa lahjusten antamisen kieltoa. Akateemisten tutkijoiden kohdalla p voi olla positiivinen tai negatiivinen riippuen siitä, pidetäänkö sen lähteenä asianosaista osapuolta, joka maksaa jostakin, joka muistuttaa pikemminkin tiivistelmää kuin akateemista analyysia, vai esimerkiksi säätiötä tai vertaisarvioitua apurahaa, jolloin tuen ”voittamisen” katsotaan lisäävän arvovaltaa.

Erillinen motivaatiovaikutus syntyy, kun SP liittyy kollektiiviseen toimintaan osallistumiseen, ja se koskee muiden osallistujien palkitsemista tai palkitsematta jättämistä ja palkitsemisfunktion mallia — eli sitä, saavatko jotkut ihmiset palkkaa ja toiset eivät, tai sitä, saavatko ihmiset erilaista palkkaa osallistumisesta. Tämä suhde voi olla positiivinen, jos altruismi tai robusti aavikkoteoria jäsentää kulttuurisesti palkitsemisen sosiaalipsykologista komponenttia siten, että se tukee muiden rahallista hyväksikäyttöä [¹⁰⁸], tai, mikä on ehkä yleisempää, negatiivinen, jos yksi toimija on kateellinen toisen toimijan palkkioista. Kutsun tätä tekijää termillä jalt (mustasukkaisuus/altruismi).

Tällöin toimijat kohtaavat erilaisia toimintatapoja, joiden odotetut palkkiot R ovat heidän mielestään erilaiset:

R = M_S + H + SP_{p, jalt}

Agentti kohtaa milloin tahansa joukon mahdollisia toimintatapoja, ja hänellä on joukko uskomuksia kunkin toimintatavan palkkioista, joista jokainen on tämän muotoinen. Riippumatta siitä, onko agentti maksimoija vai tyydyttäjä, agentilla on jonkinlainen kokonaisarvio eri toimintatapojen palkkioista ja siten myös sellaisten toimintatapojen vaihtoehtoiskustannuksista, jotka sulkevat pois muut toimintatavat.

On siis varsin intuitiivista nähdä, että on olemassa toimintatapoja, joiden palkitseminen perustuu pitkälti hedonisiin tai sosiaalipsykologisiin parametreihin, ensisijaisesti rahapalkkioihin tai kaikkien kolmen tekijän yhdistelmään. Laajimmillaan voidaan yksinkertaisesti sanoa, että toimijat ryhtyvät toimiin, joilla on positiivinen arvo ja alhaiset vaihtoehtoiskustannukset, koska ne eivät syrjäytä palkitsevampia toimintoja. Vastaavasti silloin, kun toimintamahdollisuudet kilpailevat keskenään, toimija harjoittaa toimintaa, jonka rahalliset palkkiot ovat alhaiset, nolla tai jopa negatiiviset, kun kokonaispalkkio hedoniset ja sosiaalipsykologiset palkkiot huomioon ottaen on suurempi kuin vaihtoehtoiset toimintatavat, joihin liittyy positiivisia rahallisia palkkioita. Tästä johtuvat ilmiöt, kuten nälkää näkevät taiteilijat, jotka uskovat pysyvänsä uskollisina taiteelleen sen sijaan, että kaupallistuisivat, tai oikeustieteen professorit, jotka luopuvat suurista yrityksen osakaspalkkioista, kun he valitsevat opettamisen ja kirjoittamisen lakimiehen ammatin harjoittamisen sijasta.

Mitä muuta voimme sanoa sellaisten toimijoiden todennäköisistä toimista, joiden palkkiopreferenssit ovat kuvaamani kaltaiset? Ensinnäkin on olemassa toimintatapojen luokka, jota noudattavat vain sosiaalipsykologisia ja hedonistisia palkkioita etsivät ihmiset, jos noudattavat niitä ollenkaan. Oletetaan, että M:n ja SP:n määrittelemisestä ja agentin saataville asettamisesta aiheutuu transaktiokustannuksia, C_m ja C_sp. Oletan, että nämä kustannukset ovat erilaiset, koska edelliset edellyttävät omistusoikeuksien, sopimusten ja hinnoittelumekanismien määrittelyä ja täytäntöönpanoa, kun taas jälkimmäiset edellyttävät sosiaalisia mekanismeja, joilla sosiaalipsykologinen merkitys liitetään tekoon yleensä ja yksittäisen agentin tekoon erityisesti.

On mahdollisesti olemassa joukko tapauksia, joissa agentin toiminnan raja-arvo (V) on pienempi kuin rahapalkkioiden tarjoamisesta aiheutuvat transaktiokustannukset, jolloin odotettu rahapalkkio on nolla. Jos panoksen yhteiskunnallinen arvo on kuitenkin suurempi kuin nolla ja jos hedoniset ja sosiaalipsykologiset palkkiot ovat suurempia kuin nolla ja suurempia kuin sosiaalipsykologisten palkkioiden saataville asettamisesta aiheutuvat kustannukset, on yhteiskunnallisesti tehokasta, että toimijat toimivat tällä tavoin, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Toimijat tekevät näin, jos joku on maksanut toimintamahdollisuuksien tarjoamisesta ja sosiaalipsykologisista tai hedonisista palkkioista aiheutuvat kustannukset.

Seuraaviin ryhmiin kuuluvia käyttäytymismuotoja esiintyy siis vain, jos ne voidaan järjestää muodossa, joka ei edellytä rahallisia kannustimia ja joka kattaa sosiaalis-psykologisten ja hedonististen palkkioiden motivoimat käyttäytymismuodot:

C_m > V > C_sp ja H + SP – C_sp > 0

Se, onko tämä toimintojen kirjo tärkeä, riippuu ensinnäkin hyödyllisten toimien yksityiskohtaisuudesta. Mitä hienojakoisempia toimet ovat ja mitä useampia pienimuotoisia toimia on yhdistettävä käyttökelpoiseksi tuotteeksi, sitä suuremmat ovat niiden rahaksi muuttamisen transaktiokustannukset suhteessa kunkin toimen marginaaliseen panokseen. [¹⁰⁹]

Toiseksi sosiaalispsykologisiin palkkioihin perustuvat lähestymistavat ovat erityisen arvokkaita sellaisten toimien motivoimiseksi, jotka ovat järjestelmällisesti aliarvostettuja markkinoilla, koska ne tuottavat suuria positiivisia ulkoisvaikutuksia. Melko intuitiivinen esimerkki on perustutkimus, joka soveltuu erityisen huonosti omistusoikeuden alaisen tiedon tuottamiseen suurten positiivisten ulkoisvaikutustensa vuoksi [¹¹⁰] ja jossa sosiaalis-kulttuurinen kehyksemme on kehittänyt kehittyneen kunniaan perustuvan palkitsemisjärjestelmän rahapalkkioihin keskittyvän järjestelmän sijaan. Näemme samanlaisia sosiaalipsykologisia palkitsemisrakenteita palkitsemassa ja motivoimassa osallistumista muihin käytäntöihin, jotka tuottavat suuria positiivisia ulkoisvaikutuksia, joita olisi vaikea täysin korvata rahallisesti, kuten opettaminen, asepalvelus tai korruptoitumaton poliittinen, kulttuurinen tai hengellinen johtajuus. Vastaavasti siinä määrin kuin vertaistuotanto voi valjastaa motiivit, jotka eivät edellytä panoksen rahaksi muuttamista, tämän mallin avulla tuotettua tietoa voidaan luovuttaa vapaasti, jolloin vältetään tiedon julkishyödykkeiden ongelmaan liittyvät tehottomuudet.

On tärkeää tunnustaa, että toimet, joilla luodaan muille mahdollisuuksia toimia, ovat itse tekoja, joilla on samankaltaiset palkitsemisrakenteet. Mars Clickworkers -hankkeen luoneet tiedemiehet toimivat rahallisen ja sosiaalipsykologisen tuoton perusteella, kun taas klikkityöläiset itse toimivat toisenlaisen hedonisen ja sosiaalipsykologisen tuoton perusteella. Avoimen lähdekoodin kehitysverkosto rahoittaa Slashdot-foorumia yhden palkkiokokonaisuuden perusteella, mukaan lukien odotettu rahallinen tuotto, mutta sen toiminta luo muille mahdollisuuksia toimia pelkästään SP- ja H-tyyppisten palkkioiden perusteella. Ratkaisevaa on, että M-tyyppisten palkkioiden olemassaolo tilaisuuksia tuottavalle toimijalle ei välttämättä vaikuta kielteisesti näiden tilaisuuksien perusteella toimivien toimijoiden sosiaalis-psykologisiin tuottoihin. Toisin sanoen on olemassa jokin syy siihen, miksi jalt-tekijä kontribuuttoreille ei ole voimakas negatiivinen arvo, vaikka rahalliset tekijät kaapataan yhteistyömahdollisuuden tarjoavalta henkilöltä.

Meidän on siis määriteltävä, mikä on toiminnan M-tyyppisten palkkioiden ja siihen liittyvien SP-tyyppisten palkkioiden välinen suhde. Yksinkertaisuuden vuoksi käsittelen SP:n molempien osatekijöiden kokonaisvaikutusta p:nä ja erotan jaltin vain silloin, kun on syytä erottaa toimijalle maksettavien rahamääräisten tuottojen vaikutus ja yhteistyöryhmän eri toimijoiden erilaisten palkitsemisfunktioiden vaikutukset — kuten siinä tapauksessa, että yhteistyömahdollisuuden tarjoava henkilö saa erilaiset palkkiot kuin yhteistyöhön osallistuva.

Kun hedoninen hyöty jätetään sivuun, palkitsemisfunktio voidaan esittää seuraavasti:

R = M_S + SP_p

Tämä toiminto viittaa kahteen keskeiseen vaikutukseen. Ensinnäkin voimme varmuudella sanoa, että aina kun M ja SP ovat toisistaan riippumattomia tai positiivisesti korreloituneita (eli kun p ≥ 0), rahapalkkioita tarjoavia toimintatapoja suositaan enemmän kuin toimintatapoja, jotka eivät ole rahapalkkioita tarjoavia, ja jotka kohdistuvat täsmälleen samaan toimintaan. Rationaalinen toimija pitää parempana hanketta, joka tarjoaa sekä sosiaalipsykologisia että rahallisia palkkioita, kuin hanketta, joka tarjoaa vain toisen näistä palkkioista. Joku, joka rakastaa koripalloa, pelaa mieluummin palkollisena Madison Square Gardenissa kuin West Third ja Sixth Avenuella ilman palkkaa, jos kaikki muut asiat ovat samat.

Toiseksi voimme sanoa, että kun M ja SP korreloivat negatiivisesti (p < 0), toiminta on enemmän tai vähemmän houkuttelevaa agenttien kannalta riippuen s:n ja p:n arvoista — toisin sanoen siitä, kuinka nopeasti agentti diskonttaa uuden toiminnan rahallisen marginaalipalkkion arvon ja kuinka nopeasti rahan läsnäolo transaktiossa devalvoi sosiaalis-psykologisen palkkion kyseisestä toiminnasta. Taulukossa 3 kartoitetaan rahapalkkioiden todennäköiset vaikutukset R:n arvoon s:n ja p:n arvojen funktiona. Yleisesti voidaan sanoa, että yksilöt, joilla on korkea rahan diskonttauskorko (korkea s), harjoittavat todennäköisesti toimintoja, joiden absoluuttinen arvo on korkea ja negatiivinen p vain, jos ne järjestetään ei-omistusoikeudellisessa mallissa, koska Ms:n arvo heille on alhainen ja minkä tahansa M-tyyppisen palkkion läsnäolo alentaa huomattavasti SP_p:n arvoa. Yksinkertaisimmillaan tämä voisi kuvata suhteellisen varakkaita ihmisiä — esimerkiksi varakas henkilö ei todennäköisesti ota palkattua työtä soppakeittiön lounastarjoilijana, mutta saattaa tehdä samaa työtä vapaaehtoistyönä. Yleisemmällä tasolla useimmat ihmiset, jotka ovat lopettaneet päivätyönsä ja ovat päivänsä sellaisessa osassa, jonka he ovat päättäneet pitää vapaa-aikana, vaikka toinenkin työ olisi saatavilla, voivat katsoa, että heidän päivänsä tämän osan arvo on korkeampi. Tässä osassa päivää on todennäköisesti helpompi houkutella ihmisiä mukaan sosiaalispsykologisia hyötyjä tarjoavaan hankkeeseen, ja jos p on suuri ja negatiivinen, rahapalkkioiden lisääminen pikemminkin vähentää kuin lisää osallistumista. Kun siirrymme kohti tilannetta, jossa s:n arvo yksilölle on pieni ja p-arvo, vaikka se onkin negatiivinen, on pieni, on havaittavissa, että suositaan M:n ja SP:n yhdistämistä, kuten silloin, kun p on neutraali tai positiivinen.

Taulukko 3. Kasvavien rahapalkkioiden vaikutukset R:n

		s
		Suuri	Pieni
\|p\|, missä p < 0	Suuri	R vähenee merkittävästi	R kasvaa tai vähenee merkittävästi tai merkityksettömästi (1)
\|p\|, missä p < 0	Pieni	R kasvaa tai vähenee merkityksettömästi	R kasvaa merkittävästi

(1) Rahapalkkioiden lisäys tässä kvadrantissa voi olla merkittävä tai merkityksetön joko R:n kasvattamisen tai vähentämisen kannalta, koska rahapalkkioiden lisäys pienentää merkittävästi SP:tä, mutta kasvattaa merkittävästi M:ää. Jos SP:n merkittävä pieneneminen ja M:n kasvaminen ovat suurin piirtein samanarvoisia, kokonaistulos on R:n merkityksetön muutos. Jos SP:n merkittävä pieneneminen ja M:n kasvaminen eivät ole suurin piirtein samanarvoisia, kokonaistulos R:n kannalta on merkittävä muutos sen muuttujan suuntaan, jolla on suurempi arvo. Jos esimerkiksi SP:n laskun absoluuttinen arvo on paljon suurempi kuin M:n kasvun absoluuttinen arvo, R vähenee merkittävästi.

Lopuksi, voi olla tapoja, joilla p voidaan muuttaa negatiivisesta positiiviseksi tai sen negatiivista arvoa voidaan pienentää muuttamalla tapaa, jolla M korreloi toimintaan. Seksiä koskevassa esimerkissä pysyäkseni, vaikka ”rahasta” solmittuun avioliittoon liittyykin jonkin verran sosiaalista epämukavuutta, se ei ole lähelläkään prostituutioon kohdistuvan sosiaalisen paheksunnan tasoa. P-arvo on negatiivinen, mutta pienempi. Muissa yhteiskunnissa, ehkä aikoina, jolloin avioliittoa koskevat ihanteet eivät olleet yhtä tasa-arvoisia, p-arvo olisi saattanut olla positiivinen — kuten ”hyvässä saaliissa”. Vastaavasti ammattilaisesiintyjiin tai -urheilijoihin saatettiin suhtautua vähemmän kunnioittavasti kuin amatööreihin sata vuotta sitten, mutta tämä on ilmeisesti muuttunut melko dramaattisesti. Samaa voidaan sanoa jalt-tekijästä. Voidaan kuvitella, että vapaita ohjelmistoja kehittävät yhteisöt antaisivat negatiivisen sosiaalisen arvon niiden panokselle, jotka vaativat, että heidän panoksestaan maksetaan. Samat yhteisöt saattavat suhtautua eri tavoin ohjelmoijiin, jotka ovat osallistuneet ilmaiseksi mutta jotka myöhemmin saavat suuria konsultointisopimuksia vapaasti jaetun panoksensa kautta saamansa kokemuksen ja maineen ansiosta.

Tässä analyysissä esitetään joukko todennäköisiä edellytyksiä, joiden vallitessa ei-omistusoikeudelliset organisatoriset lähestymistavat ovat kestäviä. Ensinnäkin on kyse hankkeista, jotka on jaettu hienojakoisiin moduuleihin, joissa markkinapalkkio olisi todennäköisesti liian kallis ylläpitää, mutta joissa hedonistiset ja sosiaalispsykologiset palkkiot voivat tarjota osallistujille myönteisiä palkkioita. Kuten seuraavassa alaluvussa selitän, hienojakoinen modulaarisuus on tärkeä ominaisuus vertaistuotannon perustana oleville laajamittaisille yhteistyöhankkeille. Motivaatioanalyysi viittaa siihen, että vertaistuotantoa ei todennäköisesti saada tehokkaasti käyttöön suorilla rahallisilla kannustimilla. Toiseksi on tapauksia, joissa rahallisen tuoton arvo on pieni suhteessa hedonisten ja sosiaalispsykologisten palkkioiden arvoon, erityisesti silloin, kun sosiaalispsykologisten palkkioiden kulttuurinen rakenne antaa suuren negatiivisen arvon rahallisen palkkion suoralle yhdistämiselle toimintaan. Teini-ikäiset ja nuoret aikuiset, joilla on vähän taloudellisia sitoumuksia ja pitkä aikahorisontti ansaitsemiselle ja säästämiselle, mutta toisaalta suuret sosiaalisen tunnustuksen tarpeet, ovat ilmeisesti tähän kuvaukseen sopiva ryhmä. Toinen ryhmä koostuu henkilöistä, joiden tulot riittävät tyydyttämään heidän nykyiset ja odotettavissa olevat makunsa, mutta jotka kaipaavat voimakkaasti hedonisia ja sosiaalispsykologisia lisähyötyjä, joita he eivät voisi saada laajentamalla rahallisesti palkattuja toimiaan. Akateemikot yleensä ja erityisesti ammattikorkeakoulujen akateemikot ovat selviä esimerkkejä tästä ryhmästä. Monet Internet-pohjaisten hankkeiden vapaaehtoisista, jotka tekevät vapaaehtoistyötä television katselun tai kirjan lukemisen sijaan, kuuluvat todennäköisesti tähän ryhmään. Yksilöt, joiden nykyiset tarpeet on tyydytetty, mutta joiden tulevaisuudessa odotettavissa olevat tarpeet edellyttävät suurempaa rahallista tuottoa, saattaisivat osallistua, jos sosiaalispsykologinen tuotto ei korreloisi negatiivisesti tulevan, epäsuoran omaksumisen, kuten mainehyödyn, kanssa. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että he lisäävät M-tekijän palkkioiden arvostukseensa, mutta he tekevät sen tavalla, joka ei vaikuta kielteisesti SP:n arvoon itselleen tai muille yhteistyöprojekteihin osallistujille.

2. Erilaiset motiivit ja laajamittainen yhteistyö

Motivaatioiden moninaisuus mahdollistaa laajamittaisen yhteistyön, joka muuttaa motivaatio-ongelman yhteistyöongelmaksi. Toisin sanoen motivaatio-ongelma on helppo ratkaista, jos riittävän monen ihmisen ponnistelut voidaan yhdistää.

”Linuksen lain” [¹¹¹] seurauksena voidaan todeta:

Kun panosten määrä on riittävän suuri, panosten aikaansaamiseksi tarvittavat suorat rahalliset kannustimet ovat vähäpätöisiä.

Tämän havainnon ”riittävän suuri” näkökohta vaatii hieman tarkennusta. ”Riittävän suuri” viittaa siihen, että niiden ihmisten määrä, joiden on tehtävä yhteistyötä, jotta kannustinongelma olisi triviaali, riippuu hankkeen kokonaiskustannuksista tai monimutkaisuudesta. Minkä tahansa hankkeen kestävyys ei siis riipu kokonaiskustannuksista vaan siitä, kuinka moni henkilö osallistuu siihen suhteessa kokonaiskustannuksiin. Jos tuhansia henkilötyötunteja vaativassa hankkeessa voidaan hyödyntää viidentoista tai kolmenkymmenen tuhannen yksilön kykyjä muutaman kymmenen tai muutaman sadan sijasta, jokaisen panos ja siten osallistumisen henkilökohtaiset kustannukset, jotka on katettava erilaisilla motiiveilla, ovat melko alhaiset. Vastaavasti kymmenen tai kahdenkymmenen henkilötyötunnin hanke voidaan toteuttaa vähin kannustimin, jos siihen voidaan hyödyntää kymmenien osallistujien hajautettuja ponnisteluja.

Yleisemmin voidaan todeta:

Vertaistuotantoa eivät rajoita projektin kokonaiskustannukset tai monimutkaisuus vaan sen modulaarisuus, rakeisuus ja integrointikustannukset.

Modulaarisuus on projektin ominaisuus, jolla tarkoitetaan sitä missä määrin se voidaan jakaa pienempiin osiin eli moduuleihin, joita voidaan tuottaa itsenäisesti ja asynkronisesti ennen niiden kokoamista kokonaisuudeksi. Jos moduulit ovat itsenäisiä, yksittäiset osallistujat voivat valita mitä ja milloin antaa panoksenaan hankkeeseen toisistaan riippumatta, mikä maksimoi heidän itsenäisyytensä ja joustavuutensa määritellä hankkeeseen osallistumisensa luonne, laajuus ja ajoitus. Koska luovan työn itseohjautuvuus on keskeistä vertaistuotannon tehokkuuden kannalta, tämä ominaisuus on tärkeä.

Rakeisuus tarkoittaa moduulien kokoa sen ajan ja työmäärän suhteen, joka toimijan on investoitava niiden tuottamiseen. Hankkeeseen todennäköisesti osallistuvien henkilöiden määrä on kääntäen verrannollinen käyttökelpoisen moduulin tuottamiseen tarvittavan pienimmän mahdollisen panoksen kokoon. Käytettävyys voi asettaa rakeisuudelle alemman rajan joko teknisistä tai taloudellisista syistä, jolloin komponentin integroimisesta suurempaan modulaariseen projektiin aiheutuvien kustannusten on oltava vähintäänkin pienemmät kuin se arvo, jonka kyseisen komponentin lisääminen tuo projektiin. Tämän rajan yläpuolella moduulien rakeisuus asettaa kuitenkin pienimmän mahdollisen yksittäisen investoinnin, joka tarvitaan hankkeeseen osallistumiseen. Jos tämä investointi on riittävän pieni, kannustimet kyseisen modulaarisen hankkeen osan tuottamiseen voivat olla vähäisiä, ja monet ihmiset voivat osallistua siihen. Jos rakeisimmat panokset ovat suhteellisen suuria ja vaatisivat paljon aikaa ja vaivaa, potentiaalisten osallistujien joukko pienenee. Suuren mittakaavan vertaistuotantohankkeen moduuleista valtaosan on siis oltava suhteellisen tarkkarajaisia, jotta hanke onnistuisi. Edellisessä alaluvussa esitetyn keskustelun perusteella voidaan päätellä, että kun otetaan huomioon, että tällaisilla tarkkarajaisilla panoksilla on suhteellisen pieni itsenäinen arvo ja että kunkin panoksen rahallisesta palkitsemisesta aiheutuvat transaktiokustannukset, ei-rahalliset palkitsemisrakenteet ovat todennäköisesti tehokkaampia motivoimaan laajamittaisia vertaistuotantopyrkimyksiä.

Riippumatta hankkeen pienimmästä rakeisuudesta moduulien koon heterogeenisuus voi lisätä sen tehokkuutta. Heterogeenisuus mahdollistaa sen, että osallistujat, joilla on eritasoinen motivaatio, voivat tehdä yhteistyötä osallistumalla erikokoisiin moduuleihin, joiden tuottaminen edellyttää näin ollen eritasoista motivaatiota. Osallistujien hedoninen luomisinto, sosiaalipsykologinen asenne osallistumista kohtaan tai epäsuorat mahdollisuudet rahalliseen hyväksikäyttöön voivat vaihdella suuresti (kuten IBM:n tai Red Hatin ja yksittäisten vapaaehtoisten välillä open source -projekteissa). Hanke, joka antaa erittäin motivoituneille osallistujille mahdollisuuden kantaa raskaampaa taakkaa, pystyy hyödyntämään monipuolisesti motivoitunutta henkilöstöä tehokkaammin kuin hanke, joka voi ottaa vastaan vain tavanomaisen kokoisia panoksia.

B. Integraatio: Uhka ja mahdollisuus

Jäljelle jäävä este tehokkaalle vertaistuotannolle on moduulien integroiminen valmiiksi tuotteeksi. Integrointiin kuuluu kaksi erillistä osatekijää: ensinnäkin mekanismi, jolla varmistetaan laadunvalvonta tai eheys, jotta hanketta voidaan suojella epäpäteviltä tai ilkivaltaisilta osuuksilta, ja toiseksi mekanismi, jolla moduulit yhdistetään kokonaisuudeksi. Tässä kohtaa termi ”yhteisvauraus”, jota käytän kuvaillessani ilmiötä nimellä ”yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto”, saa vaikutteita, sillä se osoittaa, että poissulkemisen puuttuminen on keskeinen piirre tässä uudessa tuotantotavassa, ja korostaa tällaisen puuttumisen mahdollisia sudenkuoppia hajautetulle tuotannolle. Kun tarkastelemme yhteisvaurausperustaista vertaistuotantoa commons-kirjallisuuden pohjalta, näemme, että integraatio ja sen edustama yhteismaan ongelma ratkaistaan vertaistuotantopyrkimyksissä neljän mekanismin yhdistelmällä: itse integraatiotoiminnon iteratiivisella vertaistuotannolla, yhteistyöalustaan upotetuilla teknisillä ratkaisuilla, normipohjaisella sosiaalisella organisoitumisella ja rajoitetulla hierarkian tai markkinoiden palauttamisella integraatiotoiminnon tarjoamiseksi yksin. Jotta hanke olisi altis kestävälle vertaistuotannolle, integraatiotoiminnon on oltava joko edullinen tai riittävän modulaarinen, jotta se voidaan tuottaa vertaistuotannolla iteratiivisessa prosessissa.

Minkälaiseen yhteisvaurauteen vertaistuotanto perustuu? Yhteisöt määritellään ennen kaikkea kahden parametrin avulla. [¹¹²] Ensimmäinen parametri on se, onko resurssin käyttö yhteistä kaikille maailman ihmisille vai tarkoin määritellylle osajoukolle. Termi ”yhteismaa” on parempi varata ensin mainitulle, kun taas jälkimmäinen on parempi tunnistaa yhteisomistusjärjestelmäksi (common property regime, CPR) [¹¹³] tai rajoitetuksi yhteisomistusjärjestelmäksi. [¹¹⁴] Toinen parametri on se, säännelläänkö resurssin käyttöä niiden osalta, joiden käyttö on etuoikeutettua. Tässä yhteydessä voidaan todeta Carol Rosea mukaillen [¹¹⁵], että resursseihin voidaan yleisesti ottaen soveltaa järjestelmiä, jotka vaihtelevat täydellisestä (ja tehottomasti rajatusta) poissulkemisesta — ilmiö, jota Michael Heller on kutsunut anticommonsiksi [¹¹⁶] — tehokkaasti rajatun omistusoikeuden ja muutoin säännellyn käyttöoikeuden kautta täysin avoimeen, sääntelemättömään käyttöoikeuteen. Pahamaineinen ”yhteismaan tragedia” on parasta varata viittaamaan vain sääntelemättömän pääsyn tapauksiin, olipa kyseessä sitten todellinen yhteismaa tai yhteisomistusjärjestelmä. Säänneltyjen yhteisomistusten ei tarvitse olla lainkaan traagisia, ja ne ovatkin monissa tapauksissa osoittautuneet tehokkaiksi ja kestäviksi. [¹¹⁷] Tärkein ero on se, että CPR-järjestelmiä on yleensä helpompi valvoa ja säännellä — sekä muodollisen lainsäädännön että sosiaalisten normien avulla [¹¹⁸] — kuin todellista yhteisvaurautta; siksi jälkimmäinen voi useammin liukua avoimen pääsyn luokkaan, vaikka sitä säänneltäisiinkin muodollisesti.

Elinor Ostrom on myös todennut, että jompikumpi tai molemmat kahdesta taloudellisesta tehtävästä ovat keskeisiä minkä tahansa yhteiseen käyttöön perustuvan tuotantojärjestelmän mahdollisen epäonnistumisen tai menestymisen kannalta. Ensimmäinen on kysymys tarjoamisesta ja toinen allokaatiosta. [¹¹⁹] Tämä saattaa vaikuttaa triviaalilta, mutta on tärkeää pitää nämä kaksi ongelmaa erillään toisistaan, sillä jos tietty resurssi on oikein jaettuna itse uusiutuva, silloin instituutioilla, joiden tarkoituksena on varmistaa resurssien saatavuus, ei ole merkitystä. Kalastus ja valaanpyynti ovat tästä esimerkkejä. Joissakin tapauksissa varantojen lisääminen voi olla ensisijainen kysymys. Ostrom kuvailee erilaisia vesijohtoverkostoja, jotka toimivat yhteisomistusjärjestelminä ja jotka havainnollistavat hyvin eroja tilanteiden välillä, joissa ongelmana on suhteellisen vakaan (mutta niukan) vesivirran jakaminen, ja toisaalta tilanteiden välillä, joissa vaikeana tehtävänä on padon käyttöönotto (joka johtaa runsaaseen veden tarjontaan suhteessa kysyntään). [¹²⁰] On selvää, että jotkin yhteiset edellyttävät molempia toimintoja.

Tiedon tuottamiseen liittyy vain tiedonhankintaongelma. Koska tieto ei ole kilpailevaa, jako-ongelmaa ei ole sen tuottamisen jälkeen. Lisäksi tiedon jakaminen yhteiseen käyttöön perustuvassa verkottuneessa ympäristössä voi olla helpommin hallittavissa oleva ongelma kuin fyysisen aineen jakaminen, eivätkä välttely tai vapaamatkustaminen välttämättä johda aivan yhtä suoraan tuottamatta jättämiseen. Näin on kolmesta syystä. Ensinnäkin hankkeiden modulaarisuus mahdollistaa ”pudotettujen” komponenttien tarpeettoman toimittamisen, jotta satunnaisista vioista voidaan selvitä uhkaamatta kokonaisuutta. Toiseksi kaikkialla verkottunut ympäristö lisää huomattavasti osallistujien määrää. Ensisilmäyksellä tämän pitäisi heikentää vertaistuotantoa, koska vapaamatkustamisen todennäköisyys yleensä kasvaa poolin koon kasvaessa ja sosiaalisiin normeihin perustuvan vapaamatkustamisen estämisen todennäköisyys pienenee. [¹²¹] Mutta kun poolin koko kasvaa, hanke voi sietää yhä enemmän vapaamatkustamista, kunhan tiettyyn motiivien yhdistelmään vastaavien osallistujien absoluuttinen määrä pysyy riittävän suurena niin, että niiden osallistujien ponnistelujen yhteenlaskettu määrä, joista jokainen ei ole korkeammalla tasolla kuin hänen motivaatiotasonsa sanelee, riittää tuottamaan hyödyn. Niin kauan kuin vapaamatkustajat eivät aktiivisesti heikennä tuotantoa, vaan eivät yksinkertaisesti osallistu, osallistujien halukkuuden osallistua pitäisi riippua siitä, kuinka todennäköisenä he pitävät onnistumisen todennäköisyyttä, kun otetaan huomioon osallistujien määrä, eikä käyttäjien kokonaismäärästä. Jos osallistujat pyrkivät epäsuorasti käyttämään tilannetta hyväkseen keinoin, joita yhteistuotteen laajamittainen käyttö lisää — kuten maine tai palvelusopimukset — lopputuotteen runsas käyttö, jopa sellaisten ”vapaamatkustajien” toimesta, jotka eivät ole osallistuneet sen tuottamiseen, lisää odotettua hyötyä. [¹²²] Kolmanneksi tuotteen julkishyödykkeen luonne tarkoittaa, että vapaamatkustaminen ei vaikuta osallistujien kykyyn saada täysi hyöty yhteisestä tuotteesta eikä heikennä heidän siitä saamaansa hyötyä. Tämä mahdollistaa sen, että osallistujat, jotka antavat panoksensa odottaen hyödykkeeltä käyttöarvoa, voivat antaa panoksensa ilman huolta vapaamatkustamisesta.

On kuitenkin olemassa sellaisia loikkaamisen muotoja, jotka todennäköisesti heikentävät varautumista vaikuttamalla haitallisesti joko 1) osallistumismotivaatioon tai 2) osallistumisen tehokkuuteen. Ensimmäinen tyyppi kattaa toimet, jotka vähentävät osallistumisen arvoa, olipa kyse sitten sisäisistä hedonistisista tai sosiaalispsykologisista osatekijöistä tai odotettavissa olevista pidemmän aikavälin ulkoisista arvoista eli rahallisista palkkioista, maineesta, inhimillisestä pääomasta jne. Toinen tyyppi liittyy lähinnä integroinnin mahdollisiin epäonnistumisiin, kuten huonoihin laadunvalvontamekanismeihin.

1. Uhat motivaatiolle

On olemassa kahdenlaisia toimia, jotka voivat vähentää osallistumisen luontaisia etuja. Ensimmäinen on mahdollisuus, että jokin käyttäytyminen vaikuttaa osallistujien arvioon osallistumisen sisäisestä arvosta. Kaksi ensisijaista kielteisen vaikutuksen lähdettä vaikuttaa todennäköiseltä. Ensimmäinen on integraation epäonnistuminen, jolloin yksilöllisen osallistumisen katsotaan menevän hukkaan sen sijaan, että se lisäisi jonkinlaista arvoa maailmaan. Tämä edellyttää, että osallistujilla on halua osallistua onnistuneeseen yhteiseen hankkeeseen. Jos näin ei ole — jos integraatio ei ole osa osallistumisen itseisarvoa — integraation epäonnistuminen ei olisi merkittävää. World Wide Web on esimerkki siitä, että on täysin mahdollista, että verkkosivuston perustaminen aiheesta, josta itse välittää, on tekijälleen riittävän arvokas, vaikka ei tuntuisikaan siltä, että se lisäisi WWW:n suurta kirjastoa, niin että integrointi on monien osallistujien mielestä merkityksetöntä.

Merkittävämpi mahdollinen ”loikkaus” yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta on yksipuolinen [¹²³] haltuunotto (omiminen). Yksipuolinen haltuunotto voi, mutta sen ei tarvitse, tapahtua yhteisten ponnistelujen kaupallistamisena yksityisen hyödyn saamiseksi. Yleisemmällä tasolla haltuunotto voi olla mikä tahansa teko, jossa yksittäinen osallistuja yrittää saada yhteisen hankkeen heijastamaan liikaa hänen arvojaan ja vieraannuttaa siten muut osallistujat heidän yhteisten ponnistelujensa tuotteesta. LambdaMOO-niminen yhteinen tarinankerrontayritys kohtasi hyvin kuvattuja kriisejä, jotka johtuivat yksilöistä, jotka käyttäytyivät epäsosiaalisella tavalla ja ottivat tuotantoprosessin hallintaansa saadakseen yhteisen tuotteen palvelemaan omia tavoitteitaan — esimerkiksi pakottamalla tarinan naishenkilöt ”harrastamaan seksiä”, jota he eivät halunneet. [¹²⁴] LambdaMOO:ssa osallistujat perustivat sosiaalisen rakenteen yhteisen poliittisen tahdon selvittämiseksi vastauksena tällaiseen haltuunottoon. [¹²⁵] Tässä artikkelissa kuvaamissani esimerkeissä Wikipediassa [¹²⁶] nimenomaisesti noudatettu objektiivisuuden normi ja Kuro5hinissa esitetyt vastaavat viittaukset laadukkaan kirjoittamisen normiin ovat selviä esimerkkejä pyrkimyksistä käyttää sosiaalisia normeja tämäntyyppisen loikkauksen sääntelemiseksi pikemminkin sisällöllisen kuin kaupallisen omimisen kautta. Vastaavasti jotkin Slashdotin ja muiden sivustojen moderointia ja kommentointia koskevat ohjelmistopohjaiset rajoitukset estävät ketään ottamasta liian suurta roolia yhteisen projektin suunnan muokkaamisessa tavalla, joka vähentäisi osallistumisesta monille muille koituvaa hyötyä. Esimerkiksi moderaattoreiden rajoittaminen moderoimaan enintään viittä kommenttia kolmen päivän aikana tai trollisuodattimien käyttäminen estämään käyttäjiä kirjoittamasta liian usein ovat teknisiä rajoituksia, jotka eivät salli kenenkään ottaa haltuunsa Slashdotiksi kutsuttua yhteistä projektia.

Toinen omimisen muoto, joka voi vaikuttaa osallistumisen arvostukseen, on yksinkertainen kaupallistaminen yksityisen hyödyn saamiseksi. Ensisijainen huolenaihe on se, että joidenkin osallistujien tai jopa osallistumattomien harjoittama kaupallistaminen luo osallistumiselle imelän palkkionäkökulman. Tämä on vaikutus, jonka otin käyttöön abstraktissa lausunnossa erilaisista motiiveista jalt-tekijänä — muiden rahapalkkioiden vaikutus osallistumisen koettuun arvoon. Yksi esimerkki tällaisesta vaikutuksesta saattoi tapahtua, kun AOL:n keskustelupalstojen ensimmäiset keskustelumoderaattorit — kaikki vapaaehtoisia — lähtivät, kun he alkoivat tajuta, että heidän panoksensa tosiasiassa lisäsi yrityksen arvoa. On kuitenkin olemassa valtavan tärkeä vastakohta — nimittäin vapaiden ohjelmistojen tuotannon, meidän esimerkkitapauksemme, näennäinen vastustuskyvyttömyys tälle vaikutukselle. Jotkut avustajat ovat tienanneet miljardeja, kun taas jotkut suurten projektien johtajat ovat ansainneet vain kunniaa. [¹²⁷] Kysy kuitenkin, olisiko malli pitänyt paikkansa, jos projektin pääjohtaja, kuten Linus Torvalds, eikä Linux-ytimen kehitysprosessissa vähemmän keskeisiä henkilöitä, olisi tienannut rahaa nimenomaan myymällä GNU/Linux-käyttöjärjestelmää tuotteena. Joka tapauksessa ei ole epäuskottavaa kuvitella, että ihmiset olisivat halukkaampia antamaan aikaansa ja vaivannäköään NASA:lle tai voittoa tavoittelemattomalle yritykselle kuin Microsoftin perustamalle virheenkorjaussivustolle. Se, onko jalt-ilmiö olemassa, kuinka voimakas se on ja mitkä ovat niiden tapausten ominaispiirteet, joissa sillä on tai ei ole merkitystä, on arvokas empiirisen tutkimuksen kohde.

Osallistumisen itseisarvon lisäksi tärkeä osa motivaatiota perustuu myös yhteishankkeen käyttöarvoon ja epäsuoraan omimiseen, joka perustuu yhteistuotteen jatkuvaan käyttöön — esimerkiksi palvelusopimuksiin ja inhimilliseen pääomaan. Tällaisissa hankkeissa loikkaaminen voi jälleen tapahtua omimisena, tässä tapauksessa siten, että osallistujat suljetaan pois lopputuotteen käyttöarvosta. (On arvoitus, miksi esimerkiksi akateemikot ovat valmiita hyväksymään omituisen järjestelmän, jossa he osallistuvat vertaisarvioitujen lehtien julkaisemiseen ilmaiseksi, joskus jopa maksamalla julkaisupalkkion, ja sitten heidän laitoksensa ostavat työnsä takaisin kirjapainolta kohtuuttomilla hinnoilla). Vapaiden ohjelmistojen kohdalla tällaisesta omimisesta aiheutuvaa loikkausriskiä pidetään keskeisenä uhkana yrityksen elinkelpoisuudelle, ja GNU GPL on suunniteltu juuri estämään yksittäistä henkilöä ottamasta yhteisvauraudesta, omimasta ohjelmistoa ja sulkemasta muita sen ulkopuolelle. [¹²⁸] Tämäntyyppinen loikkaus näyttää allokaatio-ongelmalta — yksi henkilö ottaa enemmän kuin hänelle kuuluvan osuuden. Mutta tämäkin on totta vain metaforisessa mielessä. Hyödyke on edelleen luonteeltaan julkinen hyödyke, ja se on fyysisesti kaikkien käytettävissä. Laki (aineeton omaisuus) saattaa luoda tämän ”jako-ongelman” erheellisessä aikomuksessa ratkaista havaittu jako-ongelma, mutta todellinen ongelma on vaikutus motivaatioon jakaa omastaan, ei todellinen niukkuus, joka edellyttää parempaa jakoa. Tällaisen yksipuolisen haltuunoton vaara alentaa odotettua arvoa, jonka osallistujat voivat saada panoksestaan, ja siten alentaa motivaatiota osallistua ja tarjota hyödykettä.

2. Integraatiotoiminnon tarjonta

Toinen mahdollinen ongelma, jonka yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto kohtaa, on itse integraatiotoiminnon tarjoaminen. On tärkeää ymmärtää, että integrointi edellyttää jonkinlaista prosessia, jolla varmistetaan yksittäisten panosten laatu. Tämä voi tapahtua (1) hierarkkisesti hallitun arvioinnin muodossa, kuten Linux-ytimen tai Apachen kehitysprosesseissa, (2) vertaisarvioinnin muodossa, kuten Slashdotin kommenttien moderointiprosessissa, (3) normeihin perustuvan sosiaalisen organisaation muodossa, kuten Wikipedian objektiivisuusnormissa, tai (4) tarpeettomien panosten yhdistämisen ja keskiarvoistamisen muodossa, kuten Mars Clickworkers -hankkeessa. Tieteen akateeminen vertaistuotanto on perinteisesti jonkinlainen yhdistelmä kolmesta ensimmäisestä, vaikka Los Alamosin arkisto [¹²⁹] ja Varmusin ehdotus terveys- ja biolääketieteen julkaisumallin muuttamiseksi [¹³⁰] niin, että julkaiseminen tapahtuisi ilmaiseksi verkossa ja julkaisun jälkeinen vertaiskommentointi laadun tarkistamiseksi johtaisi siihen, että prosessi siirtyisi enemmän kohti puhdasta vertaisarviointia ja normipohjaista täydellisyyden ja täsmällisyyden sekä omistusoikeuden ja etusijan kunnioittamisen keskeisten arvojen noudattamista.

Motivaatioon kohdistuvien uhkien keskustelun perusteella on ensinnäkin nähtävissä, että integraation tarjoaminen sallimalla integraattorin olla jäännösomistaja (käytännössä ”palkata” osallistujat ja toimia yrittäjänä) aiheuttaa huomattavia ongelmia osallistumismotivaatiolle vertaisuuteen perustuvassa tuotantomallissa. Omiminen voi vaikuttaa osallistumismotivaatioon niin paljon, että jäännösomistajan on turvauduttava markkina- ja hierarkiapohjaiseen organisointiin koko tuotantoponnistuksessa. Toiseksi tiedon omistusoikeudet ovat aina jossain määrin tehottomia. [¹³¹] Täydellisten omistusoikeuksien luominen yksittäiselle toimijalle, jonka panos on vain murto-osa tuotteeseen tehdystä kokonaisinvestoinnista, on vielä vähemmän perusteltua kuin sellaisen henkilön kohdalla, joka maksaa kaikki tuotantokustannukset. Kolmanneksi, integrointi on hyvin todennäköisesti edullinen toiminto, erityisesti kun otetaan käyttöön ohjelmistopohjainen viestinnän hallinta ja jossain määrin myös työpanoksen integrointi. Vaikka integraatio saattaa vaatia jonkinlaista hierarkiaa tai markkinapohjaista tarjontaa, se on toiminto, jota vapaaehtoiset, kuten Linux-ytimen koodin integrointia hoitavat vapaaehtoiset, tai julkisesti rahoitetut toimijat, kuten NASA:n Clickworkers, voivat kuitenkin ylläpitää pienellä tuotolla. Sitä voivat ylläpitää myös yritykset, kuten Slashdot-sivustoa tukeva Open Source Development Network, jotka tukeutuvat liiketoimintamalleihin, jotka eivät riipu immateriaalioikeuksista.

Integrointikustannuksia — ja siten sitä, missä määrin ne rajoittavat vertaistuotannon yleisyyttä — voidaan vähentää huomattavasti automatisoimalla ja ottamalla käyttöön itse integraation vertaistuotannon iteratiivinen prosessi. Ensinnäkin integrointi voisi olla suhteellisen automatisoitu prosessi joidenkin tuotteiden osalta. NASA Clickworkersin käyttämä automaattinen merkintöjen kokoaminen ja poikkeamien keskiarvottaminen on esimerkki tästä, samoin kuin monet Slashdotin tai Kuro5hinin ominaisuuksista. Toiseksi, itse integrointitoiminto voi olla vertaistuotantoa. Kuten Slashdotissakin, ohjelmisto, joka tarjoaa tärkeitä integrointitoimintoja, on itse avoimen lähdekoodin hanke — toisin sanoen vertaistuotettu. Vertaisarvioijien — moderaattoreiden — vertaisarviointi on myös hajautettu, sillä yhdeksänkymmentä prosenttia rekisteröityneistä käyttäjistä voi arvioida moderaattoreita, jotka puolestaan arvioivat osallistujia. Kun vertaistuotanto otetaan iteratiivisesti käyttöön ratkaisemaan yhä suurempi osa integrointitehtävästä, integrointiin tarvittava jäännösinvestointi, joka saattaisi vaatia muuta keskitettyä tarjontaa, muuttuu yhä pienemmäksi investoinniksi, jota vapaaehtoiset tai yritykset, joiden ei tarvitse hankkia itselleen lähellekään tuotteen koko arvoa, voivat jatkaa. [¹³²]

Lisäksi integrointi voisi tarjota mahdollisuuden yhteistyöhön perustuvaan omimiseen, ei ainoastaan tai jopa ensisijaisesti integroimalla yleiseen tuotteeseen vaan integroimalla erityisenä räätälöintinä tietyille käyttäjille. [¹³³] Tällaiseen laajamittaiseen yhteistoiminnalliseen omimiseen ei ole vielä olemassa malleja, mutta ajatuksena on, että monet vertaiset pääsevät mukaan johonkin, joka muistuttaa enemmän yhteisomistusjärjestelmää tai avointa yhtiötä kuin yhteismaata, luultavasti yhteismaahan osallistumismaineen perusteella, ja nämä ryhmät kehittäisivät systeemin palveluiden/räätälöintiprojektien (jos kyseessä on ohjelmistoprojekti) tai muiden tiedontuotantoprojektien vastaanottamista ja levittämistä varten. Tämä ei välttämättä toimisi kaikessa tiedontuotannossa, mutta joissakin tapauksissa se voisi toimia. Ajatuksena on, että itse epäsuora omiminen järjestettäisiin vertaismallilla siten, että maine ei johtaisi siihen, että palkattaisiin työntekijäksi hierarkkiseen yritykseen, vaan se olisi sen sijaan aloite osuuskuntaan, jota sen osallistujat hallinnoivat ja ”omistavat”. Aivan kuten Slashdotin tapauksessa, tarvittaisiin jonkinlainen mekanismi tuotteiden laadun varmistamiseksi, mutta se olisi mahdollista toteuttaa hajautetussa mallissa hierarkkisen mallin sijaan, jossa seurattaisiin yksittäisten henkilöiden panosta tiettyyn projektiin (tai jollain muulla mekanismilla tulojen jakamiseksi). Ajatuksena olisi tarjota vertaisperustainen malli, jonka avulla osallistujat voivat jakaa laajamittaisten palveluhankkeiden hyödyt sen sijaan, että ne jäisivät yksittäisten henkilöiden epäsuoraan käyttöön.

Yhteenvetona voidaan todeta, että se, pystyykö vertaistuotantohanke ratkaisemaan integraatio-ongelman, on keskeinen rajoittava tekijä vertaistuotannon elinkelpoisuudelle tietohyödykkeiden tarjoamisessa. Integrointiin voidaan käyttää muun muassa teknologiaa, kuten Slashdot-ohjelmisto tai Clickworkers-hanke, iteratiivista vertaistuotantoa, kuten Slashdotin moderointi ja metamoderointi, sosiaalisia normeja, kuten Wikipediassa tai Kuro5hinissa, sekä markkinamekanismeja tai hierarkkisia mekanismeja, jotka integroivat hanketta ilman, että yhteinen tuote anastetaan, kuten Linux-ytimen kehitysyhteisössä.

Yhteenveto

Tässä artikkelissa ehdotan, että vertaistuotanto on ilmiö, jolla on paljon laajempia taloudellisia vaikutuksia tiedontuotantoon kuin mitä pelkkä vapaiden ohjelmistojen ajattelu antaa ymmärtää. Kuvailen yhteisvaurausperustaisia vertaistuotantoyrityksiä, joita esiintyy koko Internetin tiedontuotannon arvoketjussa sisällöntuotannosta merkityksellisyyden ja akkreditoinnin kautta jakeluun. Sitten selitän, että vertaistuotannolla on järjestelmällinen etu markkinoihin ja yrityksiin verrattuna, kun se sovittaa yhteen parhaan käytettävissä olevan inhimillisen pääoman ja parhaan käytettävissä olevan tietopanoksen, jotta voidaan luoda tietotuotteita.

Tiedon vertaistuotanto on kehittymässä, koska sekä tiedontuotantoon liittyvän fyysisen pääoman hinnan lasku että viestinnän hinnan lasku alentavat vertaistuotannon kustannuksia ja tekevät inhimillisestä pääomasta ensisijaisen taloudellisen hyödykkeen. Nämä suuntaukset sekä alentavat koordinointikustannuksia että lisäävät vertaistuotannon suhteellisen edun merkitystä — parhaan käytettävissä olevan inhimillisen pääoman tunnistaminen erittäin tarkoin määritellyissä erissä ja sen kohdentaminen hankkeisiin. Jos tämä ilmiö pitää paikkansa, sillä on monia vaikutuksia sekä yrityksille, jotka pyrkivät rakentamaan liiketoimintamallia Internetiä varten, että hallituksille, jotka pyrkivät hyödyntämään Internetiä innovatiivisuuden ja tuottavuuden lisäämiseksi.

Tutkijoille vertaistuotanto tarjoaa runsaasti uusia tutkimuskohteita. Vertaistuotanto, kuten Internet, on vasta kehittymässä. Vaikka vertaistuotettuja ohjelmistoja on tutkittu jonkin verran, vertaistuotantoprosesseja yleisemmin on tutkittu järjestelmällisesti vain vähän. On paljon teoreettista työtä siitä, miksi ne ovat menestyksekkäitä, sekä mahdollisista sudenkuopista ja ratkaisuista, joita periaatteessa ja käytännössä voidaan hyväksyä näiden sudenkuoppien ratkaisemiseksi. Normien ja teknologian rooli sekä vapaaehtoistyön ja taloudellisen hyödyn välinen vuorovaikutus vertaistuotannon motivaation ja organisoinnin muotoutumisessa ovat myös tärkeitä tutkimusalueita, erityisesti sen tutkimiseksi, miten vertaisryhmät ryhmittyvät hankkeiden ympärille. Kvalitatiiviset ja kvantitatiiviset tutkimukset vertaistuotannon merkityksestä yleisessä tietotaloudessa, erityisesti Internet-pohjaisessa tietotaloudessa, antaisivat paremman kuvan siitä, kuinka keskeinen tai perifeerinen ilmiö tämä on.

Vertaistuotannon syntyminen voi edellyttää yrityksiltä aggressiivisempaa siirtymistä tietotuotteisiin perustuvista liiketoimintamalleista informaatiota sisältäviin materiaalituotteisiin ja palvelupohjaisiin liiketoimintamalleihin. Yritykset voisivat IBM:n tai Red Hatin tavoin avoimen lähdekoodin ohjelmistojen osalta keskittää ”tuotantoinvestointinsa” vertaistuotannon mahdollisuuksien tarjoamiseen, tuotannon tukemiseen ja joidenkin integrointitoimintojen suorittamiseen. Yritykset, jotka omaksuvat tämän mallin, eivät kuitenkaan voi luottaa siihen, että lopputuote otetaan suoraan käyttöön, koska omimisen uhka hälventää pitkälti osallistumismotivaatiota. Yrityksen kyky sitoutua uskottavasti siihen, että se ei ota yhteistä hanketta haltuunsa, on ratkaisevaa sen onnistumisen kannalta, kun se rakentaa menestyksekästä liiketoimintamallia, johon sisältyy vertaistuotantoprosessi. Tämä sitoumus edellyttäisi erityisiä lisenssejä, jotka turvaavat kaikkien, myös osallistujien, pääsyn työhön ajan mittaan. Se edellyttäisi myös liiketoimintamallia, joka perustuu tuotteen hyötyjen epäsuoraan haltuunottoon. [¹³⁴] Tämä voi tapahtua myymällä tuotteita tai palveluja, joiden kysyntää vertaistuotteiden saatavuus lisää, kuten IBM:n palvelimien tapauksessa, joissa käytetään GNU/Linux-käyttöjärjestelmää ja Apache-palvelinohjelmistoa. Sitä vastoin yritykset, jotka hyötyvät tarjontapuolella tietyntyyppisen tiedon saatavuudesta, voivat hyödyntää vertaistuotantoprosesseja tarjoamalla kyseistä tuotantopanosta halvalla ja tehokkaasti ja hankkimalla samalla yrityskohtaista inhimillistä pääomaa optimoimaan tuotteensa tietoon sopivaksi. IBM:n investoinnit avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kirjoittamiseen osallistuviin insinööreihin vapauttavat sen muiden yritysten omistamien ohjelmistojen riippuvuudesta ja luovat siten tarjontapuolen etuja tukemaan ohjelmistojen vertaistuotantoa. Vastaavasti NASA:n vertaistuotannon hyödyntäminen alentaa sen Marsin kraatterien kartoituskustannuksia, ja Googlen käyttämät verkkosivujen linkit merkityksellisyysäänestyksinä integroivat hajautetut merkityksellisyysarvioinnit sen oman kaupallisen tuotteen syötteeksi. Toinen vaihtoehto on itse vertaistuotannon välineiden myynti. Esimerkiksi Ultima Onlinen tai Everquestin kaltaisten massiivisten moninpelien kaltaisten ohjelmistojen suosio ja pääsy niihin ovat esimerkkejä vertaistuotannon välineiden kasvavasta teollisuudesta, joka tuottaa eskapistista tarinankerrontaa. [¹³⁵]

Sääntelyviranomaisten kannalta vaikutukset ovat varsin merkittäviä. Erityisesti nykyinen voimakas keskittyminen immateriaalioikeuksien vahvistamiseen on täysin väärä lähestymistapa kasvun lisäämiseksi innovoinnin ja tietotuotannon avulla, jos vankka vertaistuotantosektori on tärkeää talouden kyvylle hyödyntää tehokkaasti inhimillistä pääomaa. Vahvat immateriaalioikeudet, erityisesti oikeudet valvoa olemassa olevan tiedon luovaa hyödyntämistä, vahingoittavat vertaistuotantoa nostamalla kustannuksia, jotka aiheutuvat olemassa olevien tietoresurssien käytöstä panoksena. Tämä este rajoittaa satojentuhansien potentiaalisten tekijöiden kykyä pohtia, mitä tietyllä panoksella voitaisiin tehdä, ja soveltaa itseään siihen loukkaamatta tietopanoksen omistajan oikeuksia. Tämä ei tarkoita, että immateriaalioikeudet olisivat täysin huonoja. Olemme kuitenkin jo vuosikymmeniä tienneet, että immateriaalioikeudet aiheuttavat järjestelmällisiä tehottomuuksia, koska ne ovat ratkaisu ongelmaan, joka koskee tiedon nimellä kutsutun julkisen hyödykkeen yksityistä tarjoamista. Yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon syntyminen lisää uuden tehottomuuden lähteen.

Vertaistuotannon vahvuus on inhimillisen pääoman ja tietopanosten yhteensovittaminen uusien tietohyödykkeiden tuottamiseksi. Vahvat immateriaalioikeudet supistavat tehottomasti niiden olemassa olevien tietopanosten kokonaisuutta, joihin tätä prosessia voidaan soveltaa. Sen sijaan omistetut panokset rajoittuvat inhimilliseen pääomaan, johon panoksen omistajalla on sopimussuhde — yleensä työsuhde. Lisäksi koko vertaistuotetun tiedon kokonaisuus ei hyödy vahvoista immateriaalioikeuksista. Koska yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ytimessä on tiedon tarjoaminen ilman suoraa haltuunottoa ja koska epäsuora omiminen — sisäinen tai ulkoinen — ei perustu tiedon hallintaan vaan sen mahdollisimman laajaan saatavuuteen, aineeton omaisuus ei tuo vertaistuotannolle mitään hyötyä, vaan ainoastaan menetyksiä. Vaikka onkin totta, että vapaat ohjelmistot käyttävät nykyisin tekijänoikeuksiin perustuvaa lisensointia estääkseen tietynlaisen loikkauksen vertaistuotantoprosesseista, tätä strategiaa tarvitaan vain eräänlaisena institutionaalisena jujutsuna, jolla puolustautua aineettomalta omaisuudelta. [136¹³⁶] Omistuksen täydellinen puuttuminen ohjelmistoalalta olisi vapaiden ohjelmistojen kehitykselle vähintään yhtä suotuisaa kuin tilanne, jossa omistusoikeus on olemassa, mutta tekijänoikeus antaa vapaiden ohjelmistojen projekteille mahdollisuuden käyttää lisensointia puolustautumaan loikkauksilta. Samaa suojaa loikkaukselta voitaisiin tarjota myös muilla keinoilla, kuten luomalla yksinkertaisia julkisia mekanismeja, joiden avulla voi tuoda oman työnsä esille tavalla, jota ei voida ottaa käyttöön tuotantoketjun loppupäässä — eräänlainen konservointi. Sääntelyviranomaiset, jotka pyrkivät edistämään innovointia, voisivat paremmin suunnata ponnistelunsa sellaisten institutionaalisten välineiden tarjoamiseen, jotka auttaisivat tuhansia ihmisiä tekemään yhteistyötä ilman, että heidän yhteistuotettaan omitaan, jolloin heidän tuottamansa tieto olisi vapaasti saatavilla sen sijaan, että he käyttäisivät ponnistelunsa tämän julkisen hyödykkeen yksityisten omimismekanismien laajuuden ja monimutkaisuuden lisäämiseen, kuten he nyt tekevät.

Se, ettemme voi täysin ymmärtää ilmiötä, ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa. Se, että näennäisesti kasvava ilmiö ei sovi yhteen pitkäaikaisten käsitystemme kanssa siitä, miten ihmiset käyttäytyvät ja miten talouskasvu tapahtuu, vaatii tarkempaa huomiota, ei tutkittua välinpitämättömyyttä ja tietämättömyyttä. Yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto on kiehtova ilmiö, jonka avulla voimme hyödyntää luovan ihmistyön huomattavasti vajaakäytössä olevia varantoja. On keskeisen tärkeää, ettemme tukahduta vertaistuotantoa, vaan luomme sen kukoistamiseen tarvittavat institutionaaliset edellytykset.

Lähdeviitteet

Lähde: https://www.yalelawjournal.org/article/coases-penguin-or-linux-and-the-nature-of-the-firm