kirjoittaja: Laura Moore

Äskettäin viraaliksi noussut julkaisu ”yritystyön kuolemasta” kuvaa modernin työn tyhjyyttä. Marx näki samat turhautumiset lähes 200 vuotta sitten – ja hänen kritiikkinsä puhuttelee meitä edelleen. Lue…

Kymmenen vuotta sitten kävelin ystäväni kanssa Washington DC:n Union Stationin lähellä ja ohitimme pronssisen patsaan, joka esitti soihtua pitelevää naista, joka katsoi päättäväisesti eteenpäin. Sen pyöreään jalustaan oli kaiverrettu: Yli sadalle miljoonalle kommunismin uhrille ja vapauden rakastajille.

“Se on outoa”, sanoin. “Taloudellinen filosofia ei tappanut noita ihmisiä. Totalitaariset hallitukset tappoivat.” C’est moi, aina kirjaimellinen.

Ystäväni kääntyi nopeasti minua vastaan. “Kyllä tappoi. Kommunismi on paha.” Me riitelimme: oliko ongelma kommunismi itsessään vai se, miten valtaa oli väärinkäytetty sen nimissä? En ajatellut silloin paljon kommunismia tai kapitalismia – olin vain sellainen ronski tyyppi (loistava juhlissa), joka vaatii tarkkuutta, ja ainoa vastalauseeni koski jalustan huolimatonta sanamuotoa.

Nyt, kun olen alkanut kiinnostua filosofiasta, näen, että useimmat meistä ovat olleet väärässä Marxista ja kommunismista. Kun Marx kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, hän reagoi siihen, mitä hän piti toisen talousfilosofian, kapitalismin, pahuutena. Ja jos lukee häntä tarkasti, ongelmat, jotka hän tunnisti pääomapohjaisissa talouksissa, kuvaavat yllättävän voimakkaasti nykyajan valituksiamme.

Esimerkki: Äskettäin viraaliksi noussut julkaisu ”The death of the corporate job”, jossa väitetään, että suuri osa nykyajan toimistotyöstä on merkityksetöntä suorittamista – kokouksia kokouksista, strategioita strategioista ja koko ”suuri teeskentely”, jossa kukaan ei usko omaan rooliinsa, mutta kaikki jatkavat sen esittämistä. Kirjoittaja Alex vertaa tätä tyhjyyttä kasvavaan trendiin, jossa työntekijät käyttävät yritystyötä taloudellisena tukena ja harjoittavat sivuprojekteja, jotka tuntuvat oikealta työltä.

Alexin kuvaamat turhautumiset eivät ole uusia. Marx kuvaili niitä jo 1800-luvulla. Hänen kirjoituksissaan kapitalismi liitetään suoraan Alexin kuvaamaan tyhjyyteen. Tämä viittaa siihen, että kannattaisi tarkastella uudelleen Marxia ja sitä, mitä hän diagnosoi nykypäivän turhautumisten syyksi.

Esseessään Alex kertoo ystävänsä kertomuksen tyypillisestä päivästä lontoolaisessa pankissa:

Hän saapuu töihin klo 8 aamulla ja lähtee klo 8 illalla. Kun kysyin, mitä hän oikeastaan teki noiden 12 tunnin aikana, hän ei osannut nimetä yhtään konkreettista asiaa.

Sen sijaan työpäivä on sarja aineettomia asioita. Loputtomien kokousten ja suunnitelmien jälkeen Alex kirjoittaa: ”Kuukausia myöhemmin saattaa tapahtua jotain. Yleensä se on pieni muutos, jonka kuka tahansa järkevä ihminen olisi voinut tehdä iltapäivässä.”

Kaikki tietävät, että suuri osa yritystyöstä on teatteria, hän sanoo. Pandemia olisi voinut olla käännekohta, joka olisi muuttanut työhön suhtautumistamme, mutta annoimme sen mahdollisuuden mennä ohi. Sen sijaan olemme palanneet toimistoihin ja teeskentelemme jälleen. Tällä kertaa teeskentely tuntuu kuitenkin erilaiselta: tietoisemmalta, uuvuttavammalta.

Alexin valitukset ovat samansuuntaisia Marxin kirjoitusten kanssa vieraantumisesta, joka Marxin mukaan on kapitalismin työolojen ominaispiirre. Vieraantuminen on seurausta neljästä tekijästä: erillisyydestä oman työn tuloksesta, itse tuotantotoiminnasta, muista ihmisistä, joita kohdellaan keinona päämäärän saavuttamiseksi, sekä omasta ihmisluonnosta, johon kuuluu tarve yhteisöllisyyteen ja itsenäiseen luovaan työhön.

Alexin essee heijastaa nykypäivän yritysmaailman eksistentiaalista tyhjyyttä. Tuo tyhjyys oli myös Marxin diagnoosi. Kapitalismin tapa kohdella työtä vain yhtenä monista tuotantopanoksista riistää meiltä ihmisyytemme ja kykymme luoda kokonaisvaltaisesti, jättäen tilalle turhautumisen ja tehottomuuden tunteen.

Tai kuten eräs lontoolainen pankkiiri totesi:

“Mahdollistan päätöksenteon,” hän sanoi, ja tajusi sitten itsekin. “Mitä se sitten tarkoittaakaan.”

Nykypäivän yritysmaailman hyperspesialisoituminen on suurin syy tähän irrallisuuteen. Jokaisella työntekijällä on pieni rooli eikä selkeää vaikutusvaltaa – siinä määrin, että toinen Alexin ystävä ei edes osannut kuvailla käytännön termein, mitä hänen työnsä oli.

Alex maalaa kuvan:

peräkkäisiä kokouksia, joissa mitään ei päätetä. He hallinnoivat projekteja, jotka ovat olemassa lähinnä projektipäälliköiden olemassaolon oikeuttamiseksi. He luovat strategioita strategioiden vuoksi, optimoivat asioita, joita ei tarvitse optimoida, ja häiritsevät asioita, jotka toimivat hyvin.

Viimeinen ajatus on keskeinen tässä järjestelmässä: parantaa asioita, jotka toimivat hyvin. Kuten Marx huomautti, kapitalismi on erinomainen saavuttamaan erittäin kapean tavoitteensa: tuottaa enemmän ja halvemmalla. Vaikka emme tarvitse uutta versiota – ohuempaa, isompaa, 2.0, 3.0, ad nauseam – saamme sen, koska lopulta ostamme sen työllä ansaitsemillamme rahoilla.

Jos yksi henkilö rakentaa polkupyörän alusta loppuun, se voi viedä kaksikymmentä tuntia työtä. Mutta jos satoja työntekijöitä on erikoistunut kukin yhteen yksityiskohtaan – yksi muotoilee hammaspyöriä, toinen kiinnittää pinnoja, kolmas ketjuja – tehdas voi tuottaa satoja polkupyöriä samassa ajassa. Tuote on halvempi ja sitä on enemmän, ja kapitalismi tuottaa kannustimia, jotka ajavat väistämättä kohti tällaista erikoistumista.

Mutta työntekijälle, joka viettää päivänsä leimaamalla samaa hammaspyörää tai pujottamalla samaa ketjua, mitä ylpeyttä tai yhteyttä hän voi tuntea valmiiseen polkupyörään?

Marx uskoi, että työ on ihmisen tarve, keino itsensä toteuttamiseen – mutta ei sellainen työ, jossa panoksesi on niin irrallaan tunnistettavasta tuotoksesta, että et näe itseäsi missään. Tämä katkaistu työolosuhde (jota kuvataan satiirisesti elokuvassa Severance) on yleistä nykypäivän taloudessa ja on Marxin mukaan:

työläiselle ulkonaista, ulkopuolista, ts. se ei kuulu hänen olemukseensa — näin ollen hän ei myönnä itseään työssään, vaan kieltää, ei tunne itseään työssään onnelliseksi, vaan onnettomaksi, ei kehitä siinä mitään vapaata fyysistä eikä henkistä energiaa, vaan rääkkää ruumistaan ja vahingoittaa mieltään. Tästä syystä työläinen tuntee vasta työn ulkopuolella olevansa oma itsensä ja työssä olevansa itsensä ulkopuolella. 

Substackissa yhä useammat syyttävät feminismiä joidenkin naisten työelämässä kokeman vieraantumisen syyksi. Heidän mielestään feminismi petti naiset, kun se kannusti meitä liittymään miesten peliin. Jotkut naiset ovat jättämässä työelämän ja liittävät tämän päätöksen nimenomaisesti naisellisuuden ja perinteisten sukupuoliroolien käsitteisiin. (Vaikka tiedemies ja kirjailija Elena Bridgers, jonka artikkeli oli osa tätä kuoroa ja jonka työtä kunnioitan, on huomauttanut, että keräilijöinä naiset olivat itse asiassa tärkeimpiä kalorien hankkijoita metsästäjä-keräilijäyhteisöissä, mikä kumosi ajatuksen, että vain miehet olivat perinteisiä elättäjiä.)

Mutta työelämään tyytymättömiä eivät ole vain naiset. Miehetkin ovat, kuten Marx totesi jo sukupolvia sitten ja kuten Alexin esseessä nykyaikaisesti muotoillaan. Luulen, että Marxin kuvaama vieraantuminen voi olla syynä joidenkin naisten tyytymättömyyteen työpaikalla, mikä tulkitaan väärin sukupuolten väliseksi epäsuhtaisuudeksi. Todellisuudessa tämä on ongelma, joka ylittää sukupuolirajat.

Yritykset puhuvat yritysten voittojen ”vauhtipyörä”-strategiasta, jossa jokainen askel vauhdittaa seuraavaa askelta itsestään ylläpitävässä dynamiikassa.

Kapitalismi itsessään on vauhtipyörä. Kun yritysten kannattavuus kasvaa, ne ostavat poliittista vaikutusvaltaa pitääkseen asemansa ja rikastuakseen entisestään. Ehkä Yhdysvallat on vienyt tämän ajattelutavan äärimmilleen Citizens United -päätöksellä, jossa yrityksille myönnettiin perustuslain ensimmäisen lisäyksen mukainen oikeus käyttää rajattomasti rahaa vaalien ja politiikan vaikuttamiseen. Yrityksillä on enemmän rahaa kuin kellään meistä ja paljon kapeammat tavoitteet. Joten päädymme tilanteeseen, jossa poliitikot ajavat paradoksaalisia ajatuksia – kuten että voittoa tavoittelevat yritykset ovat luotettavampia kuin hallitus, jonka valitsemme johtamaan vankiloita – tai huutokauppaavat kansallisia metsiä riisuttaakseen ne paljaiksi. Samaan aikaan pienet ihmiset hurraavat, vakuuttuneina siitä, että yksityisyritysten rajattomat voitot ovat yleinen hyvä.

Alex kuvailee ”keskinäisen hölynpölyn ekosysteemejä”, ja hän on oikeassa. Hölynpölyn vauhdittimet ovat kaikkialla: automatisoidut tuotteet, automatisoidut kannustimet, automatisoitu ajattelu. Yritykset valmistavat asioita, joita emme tarvitse, ja käyttävät sitten omaisuuksia markkinoidakseen niitä meille. Entä ne monimiljoonaiset markkinointibudjetit? Niitä eivät rahoita riskisijoittajat – ne rahoitetaan meidän toimesta, joka kerta kun ostamme jotain, jonka olemme suostuteltu haluamaan.

Kapitalismin ongelma on, että vauhtipyörässä ei ole koskaan hetkeä pysähtyä ja kysyä: mihin tämä kaikki johtaa? Ylin periaate on hankkia lisää pääomaa. Nykyään yritykset etsivät voittomahdollisuuksia pienistä eroista – pienimmistäkin tehokkuuden parannuksista. Lisää, lisää, lisää. ”Ennätysvoittoja” juhlitaan voittoina.

Mutta entä jos voitto ei olisi ainoa tai edes ensisijainen kannustin? Entä jos palkitsisimme työntekijöiden hyvinvointia, positiivista vaikutusta yhteisöön ja ympäristöön sekä innovaatioita, jotka vähentävät kärsimystä tai parantavat terveyttä, ei siksi, että ne voitaisiin kaupallistaa, vaan yksinkertaisesti siksi, että ne ovat tärkeitä?

Olemme olleet niin kauan kapitalismin otteessa, että olemme oppineet ajattelemaan, että nämä asiat ovat mahdottomia. Mutta miksi niiden pitäisi olla mahdottomia?

Yksi syy siihen, että emme harkitse muita mahdollisuuksia, on se, että monet meistä ovat osasyyllisiä nykytilanteen säilyttämiseen. Kuten Alex kirjoittaa:

Se on kuin yritysmaailman versio keisarin uusista vaatteista, paitsi että kaikki näkevät keisarin olevan alasti, kaikki tietävät, että kaikki näkevät sen, mutta olemme kaikki sopineet jatkavamme hänen pukunsa kehumista, koska asuntolainamme riippuvat siitä.

Kapitalismi on juurtunut syvälle jokaiseen elämänalueeseemme – yhteiskuntaamme, kulttuuriimme, politiikkaamme, lakeihimme ja ennen kaikkea toimeentuloomme. Tämä juurtuneisuus aiheuttaa valtavia uponneita kustannuksia, eikä tässä tapauksessa ole virheellistä ajatella näin. Kaiken perustan mullistaminen merkitsisi tuskaa ja tuhoa, ei vain huipulla oleville, vaan kaikille.

Ajattele alusta, joka kaatuu ja uppoaa, täyttäen merenpohjan synteettisillä jätteillä, joista valuu hitaasti myrkkyjä. Vuosikymmenien kuluessa hylkyyn muodostuu paikallinen ekosysteemi. Ihannetapauksessa saastuminen poistettaisiin, mutta se merkitsisi sen elämän tuhoamista, joka on kasvanut riippuvaiseksi siitä.

Kapitalismin keskittyminen ennen kaikkea voittoihin on eräänlainen hylky: kaatunut alus, josta vuotaa myrkkyä. Silti sen ympärille on muodostunut elämän ekosysteemejä. Sen poistaminen merkitsisi siellä elävien olentojen tuhoamista. Siinä on dilemma – hylky myrkyttää vettä, mutta siitä on myös tullut rakenne, joka ylläpitää elämää sellaisena kuin me sen tällä hetkellä elämme.

On sanonta, että kapitalismi on huonoin talousjärjestelmä, paitsi kaikki muut. Tämä heijastaa yleistä käsitystä siitä, että kapitalismilla on ongelmia, mutta parempaa vaihtoehtoa ei ole.

Kapitalismin etu ja kirous on se, että voitontavoittelu optimoi tuotannon. Tiettyyn pisteeseen asti tämä on positiivista, koska se tekee kulutustavaroista helpommin saatavia useammalle ihmiselle. Mutta se johtaa nopeasti tilanteeseen, jossa keräämme kasoittain tavaraa. Heitämme tavarat pois, kun ne menevät pois muodista, kuluvat tai rikkoutuvat, ja samalla tuhoamme korjausammattilaiset, jotka aikoinaan ansaitsivat elantonsa tekemällä toimimattomista tavaroista jälleen toimivia.

Mikä on halpojen tavaroiden takana oleva todellinen kauppa? Se on suurempi aineellinen mukavuus vastineeksi tyydyttämättömistä töistä, naapureiden kanssa kilpailevasta ahdistuksesta, lähes mahdottomasta kuluttajamentaliteetista ja luonnonympäristön armottomasta hyväksikäytöstä. Olemmeko koskaan suostuneet tähän kauppaan? Suostummeko siihen tänään?

Mutta jos emme ole samaa mieltä, mikä on vaihtoehto? Nykyinen järjestelmä on syöpynyt kaikkeen. Ja vaikka se ei olisi, näen seuraavan keskeisen ongelman: on tiettyjä töitä, jotka on tehtävä, mutta kukaan ei valitsisi niitä, jos heillä olisi mielekkäitä vaihtoehtoja.

Kuinka voisimme luoda oikeudenmukaisen järjestelmän, joka tukee ihmisiä tekemään työtä, joka on tyydyttävää, mutta varmistaa myös, että meillä on jätehuollon työntekijöitä, lihapakkaajien työntekijöitä ja muita rooleja, jotka ovat suosioasteikon pohjalla?

Esitän enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Haluan korostaa, että tarkoitukseni ei ole väittää, että nykyisen järjestelmän korvaaminen olisi helppoa. Se ei olisi – ja itse asiassa olen henkilökohtaisesti melko tyytyväinen kapitalismiin. Jokaisella lähestymistavalla on haittapuolia ja kompromisseja. Mutta on selvää, että nykyinen järjestelmä pettää meidät yhteiskuntana. Ja minun on uskottava, että on olemassa parempi vaihtoehto.

Kapitalismin kestävyys on monimutkainen asia. Aivan kuten kommunismi yhdistettiin 20. vuosisadalla pahuuteen niin, että sen uhreille on pystytetty muistomerkkejä, kapitalismista tuli vapauden, demokratian ja liberaalien arvojen metonymia. Mikä temppu, eikö vain? Mietin, olisimmeko niin syvästi sen pauloissa, jos Stalin, Mao ja Pol Pot eivät olisi tehneet niin kauheita asioita kapitalismia vastustaessaan. Kuten sanonta kuuluu, viholliseni vihollinen on ystäväni.

Helppoa ratkaisua ei ole, mutta ensin meidän on sovittava, että ongelma on olemassa. Jos pystymme yhdessä pääsemään eroon ajatuksesta, että voitto = hyvä, ehkä pääsemme jonnekin. Ja kun katsomme tulevaisuuteen, voimme yhtä hyvin katsoa menneisyyteen ja nähdä, että emme ole ensimmäisiä, jotka ajattelevat näitä asioita.

Jos Marx näkisi meidät nyt, lähes 200 vuotta myöhemmin, tunnistaisiko hän turhautumisemme? Epäilemättä. Parempi kysymys on: tunnistammeko, että monien työelämään liittyvien turhautumiemme syy on pääomapohjainen talous?

Lähde: https://www.strangeclarity.com/p/work-is-broken-marx-alienation-and

Yleisessä kirjoittelussani olen pyrkinyt löytämään tasapainon systeemianalyysin ja systeemiratkaisujen välillä – sosiaalisen patologian diagnosoinnin ja sen korjaamiseen kykenevän luovan liikkeen kehittämisen välillä. Mutta markkinataloudessa tätä tasapainoa on yhä vaikeampi ylläpitää. Markkinajärjestelmän tuottaman vahingon laajuus on nyt niin valtava, empiirisesti niin selvä ja matemaattisesti niin sisäänrakennettu sen arkkitehtuuriin, että sen pätevyydestä ”keskusteleminen” tuntuu samalta kuin painovoimasta keskustelemiselta.

Olemme normalisoineet yhden tuhoisimmista ihmiskunnan koskaan luomista voimista ja kruunanneet sen jumalaksemme: kilpailukykyisen, voittoa tavoittelevan markkinatalouden. Se on niin syvästi sisäistetty, että sen kritiikkiä pidetään jumalanpilkkana. Ja kuten kaikki uskonnot, sen seuraajat puolustavat sitä, eivät todisteilla, vaan uskolla – uskolla siihen, että sen näkymättömällä kädellä on jonkinlaista maagista viisautta, että sen kaaos jotenkin ”säätelee itseään” ja että sen kannustimet tuottavat luonnostaan ​​yhteiskunnallista hyvää. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Rehellinen vilkaisu ympäröivään maailmaan pitäisi riittää todistamaan sen.

Markkinadynamiikka tuottaa tuloksia, joita kukaan ei ole tarkoittanut, joita kukaan ei tietoisesti suunnittele ja joita kukaan – kapeaa edunsaajaryhmää lukuun ottamatta – ei todellisuudessa halua. Järjestelmän kannustimet luovat sen tulokset. Sukupolvien saatossa näistä tuloksista on tullut luonteeltaan eksistentiaalisia.

Tragedia ei ole pelkästään tietämättömyyttä. Kyse on syvästä systeemisen lukutaidon puutteesta ja kulttuuripsykologiasta, joka rinnastaa markkinoiden kritiikin hyökkäykseen henkilökohtaista identiteettiä vastaan. Useimmat ihmiset on ehdollistettu näkemään markkinarakenne luonnollisena, ikuisena ja vapauden synonyyminä. He eivät tunnista puolustavansa konetta – sellaista, joka riistää heitä yhtä paljon kuin se riistää biosfääriä.

Kolikon toinen puoli on kultin kaltainen uskomusjärjestelmä, joka ankkuroi ihmiset markkinoiden mytologiaan, vaikka kaikki saatavilla oleva näyttö olisi sitä vastaan. Tässä artikkelissa hahmotellaan tätä rakennetta, selitetään, miksi se säilyy, ja ehdotetaan, miten väitellä niiden kanssa, jotka puolustavat sitä uskonnollisella kiihkoilulla.

Jos olet vähänkään minun kaltaiseni, joka kahlaa 2000-luvun sosiaalista mediaa tuskissaan, olet huomannut loputtoman tulvan markkinatalouden ylipappien lainauksia – joita kohdellaan kunnioittavasti, ja jotka on levitetty kaikkialle kuin ne olisivat ikivanhaa viisautta. Iskulause iskulauseen perään, klisee kliseen perään ja tulva epämääräisiä, katkaistuja, tarkoin valittuja ”tilastoja” käytetään puolustamaan kapitalismia samalla kun kaikki mahdolliset vaihtoehdot hylätään.

Se on armoton virta hyperyleistyksiä ja stereotypioita, joiden tarkoituksena on ihannoida markkinataloutta ja sen oletettavasti hyveellistä, vaurautta keräävää eliittiä samalla kun halvennetaan kaikki vihjailut vaihtoehdoista. Mitä syvemmälle vierit, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, ​​​​että näiden viestien takana ei ole edes oikeita ihmisiä. Aivan kuin miljoonia, ellei miljardeja, botteja olisi olemassa vain ylläpitääkseen tätä elitististä ja tuhoisaa rakennetta, jota kutsumme kapitalismiksi – koska, kuten me kaikki tiedämme, mitä enemmän ihmiset kuulevat jotakin toisteltavan, sitä todennäköisemmin he hyväksyvät sen pelkän kollektiivisen toiston paineessa.

No, olipa asia miten tahansa, on velvollisuutemme etsiä ja edistää todellisuutta – ei lohduttavaa fiktiota – oman hyvinvointimme ja tulevien sukupolvien vuoksi. Ei riitä, että yksinkertaisesti ”elämme ja annamme toisten elää”, kun elämme yhteiskunnassa, joka romahtaa omien taloudellisten harhakuvitelmiensa painon alle.

Markkinatalous rakenneongelmana, ei moraalisena ongelmana

Ensimmäinen asia, joka tällaisessa väittelyssä on osoitettava, on yksinkertainen: aikomukset ovat merkityksettömiä. Tämä on useimmille ihmisille vaikein ymmärtää.

Meille opetetaan, että ihmisen moraali ohjaa sosiaalisia tuloksia. Systeemitiede osoittaa päinvastaista: rakenteelliset kannustimet ohjaavat käyttäytymistä henkilökohtaisesta moraalista riippumatta. Ihmiset toimivat heihin kohdistuvien paineiden mukaisesti, ja nämä paineet tuottavat tuloksia, joita he eivät ole tietoisesti tarkoittaneet – tuloksia, jotka kasautuvat koko yhteiskuntaan.

Markkinatalous (joka muuten on kapitalismia) toimii joukolla muuttumattomia mekanismeja:

• Kilpailu → kannustaa kustannusten leikkaamiseen, luonnonvarojen hyödyntämiseen ja haittojen ulkoistamiseen
• Voitontavoittelu → asettaa lyhyen aikavälin hyödyt etusijalle pitkän aikavälin vakauden kustannuksella
• Kasvuvaatimus → tekee ekologisen tasapainon matemaattisesti mahdottomaksi
• Epätasa-arvon dynamiikka → keskittää vaurautta korkoa korolle -edun kautta
• Monopolistiset paineet → poistavat juuri sen ”kilpailun”, josta järjestelmä väittää olevansa riippuvainen

Mikään näistä tuloksista ei johdu siitä, että ihmiset olisivat ”ahneita”, ”moraalittomia” tai ”itsekkäitä”. Ne syntyvät, koska järjestelmä palkitsee käyttäytymistä, joka johtaa ekologiseen tuhoon, yhteiskunnalliseen rappeutumiseen ja rajattomaan kasaantumiseen. Vaikka jokainen toimitusjohtaja olisi moraalisesti valistunut, liikevoiton mekanismi rankaisisi heitä toiminnastaan ​​eri tavalla.

Tämä on systeemisen totuuden ydin:

Markkinajärjestelmät luovat tuloksia, joita kukaan ei henkilökohtaisesti valitse, vaan kaikki kärsivät kollektiivisesti.

Kun tämä ymmärretään, symboliset keskustelut ”hyvästä vs. huonosta kapitalismista” haihtuvat. Hyvää versiota ei ole. Rakenne pohjimmiltaan on pelkkää epäonnistumista. Jos markkinataloudelle ominaisen kannustinrakenteen poistaisi, se lakkaisi olemasta markkinataloutta.

Miksi debatointi ei toimi: Markkinauskon kultti

Yksi suurimmista esteistä rationaaliselle markkinataloustieteen keskustelulle on sen puolustusta tukeva psykologinen viitekehys. Et väittele talousteorian – väittelet uskomusjärjestelmän – kanssa.

Markkinaa puoltavat turvautuvat pieneen joukkoon hyvin harjoiteltuja iskulauseita, joista millään ei ole empiiristä pohjaa:

• ”Markkinat tietävät parhaiten.”
• ”Kilpailu saa aikaan innovaatioita.”
• ”Sosialismi epäonnistuu aina.”
• ”Ihmiset ovat luonnostaan ​​itsekkäitä.”
• ”Sääntely tuhoaa vapauden.”
• ”Hinnat heijastavat arvoa.”
• ”Hallitus on paha.”
• Jne.

Jokainen näistä väitteistä romahtaa tarkastelun alla. Mutta juuri tarkastelua markkinaideologia haluaa ihmisten välttävän. Siksi markkinamielisten puolustajien kanssa väittely tuntuu usein samalta kuin väittely jonkun kanssa, joka puolustaa uskontoaan tai sukuhistoriaansa – se on henkilökohtaista, emotionaalista ja eksistentiaalista.

Miksi se on kulttimaista?

1. Identiteetin fuusio
   Markkinaideologia rinnastetaan henkilökohtaiseen vapauteen, joten kritiikki tuntuu hyökkäykseltä itseä vastaan.
2. Taloudellinen riippuvuus
   Ihmiset luottavat juuri siihen järjestelmään, joka vahingoittaa heitä, mikä luo kognitiivisen ansan:
   ”Jos järjestelmä on ongelma, koko elämäni on epävakaa.”
3. Kulttuuriin ehdollistaminen
   Lapsuudesta lähtien meille opetetaan näkemään markkinat luonnonlakeina eikä keinotekoisina mekanismeina.
4. Vaihtoehtojen pelko
   Järjestelmä on tuhonnut tai heikentänyt toimivia vaihtoehtoja vuosisatojen ajan, jättäen ihmiset vaille käsitteellistä kieltä kuvitella mitään muuta.
5. Palkitsemisrakenteet
   Ne, jotka menestyvät aineellisesti, muuttuvat järjestelmän evankelistoiksi – vaikka heidän menestyksensä olisikin toiminnallisesti sattumanvaraista.

Tuloksena on väestö, joka puolustaa rakennetta, joka aktiivisesti heikentää sen tulevaisuutta. Markkinoista tulee jumala, ja niiden puolustamisesta moraalinen velvollisuus.

Systeemin insentiivit vs. ihmisten aikeet

Yksi tehokkaimmista tavoista purkaa markkinamyönteistä retoriikkaa on keskittyä aikomusten ja lopputulosten väliseen eroon.

Markkinaideologia perustuu myyttiin, jonka mukaan yksilölliset valinnat kasautuvat älykkäiksi kollektiivisiksi lopputuloksiksi. Tämä on hölynpölyä. Monimutkaiset järjestelmät eivät summaa aikomuksia; ne vahvistavat takaisinkytkentää.

Ihmiset eivät ohjaa järjestelmää; järjestelmä ohjaa ihmisiä.

Tämän takia:

• Kukaan ei tahallaan aio tuhota sademetsää, mutta se katoaa kiihtyvällä vauhdilla.
• Kukaan ei tahallaan aio kasvattaa globaalia eriarvoisuutta kiihtyvällä tavalla, mutta sen täytyy matemaattisesti kasvaa kilpailun kautta tapahtuvan akkumulaation myötä.
• Kukaan ei tahallaan aio tuottaa massaköyhyyttä yltäkylläisyyden maailmassa, mutta se jatkuu.
• Kukaan ei tahallaan aio loputonta sotaa, mutta militarismi on kannattava teollisuudenala.
• Kukaan ei tahallaan aio ympäristön romahtamista, mutta markkinat kohtelevat luontoa ulkoisena kustannuksena.

Jokainen markkinatalouden systeeminen lopputulos on emergentti, ei tietoisesti valittu. Elämme rakenteellisen koneiston sisällä, jonka tuotokset on ennalta määrätty sen suunnittelussa.

Joten jälleen kerran: moraalista väittely markkinoiden puolustajien kanssa on turhaa. On keskityttävä mekanismeihin.

Kuinka markkinamytologia suojelee järjestelmää

Markkinamyönteinen ideologia toimii retoristen kilpien joukkona, joiden tarkoituksena on peittää järjestelmän epäonnistumiset. Muutamia keskeisiä myyttejä:

• Myytti 1: “Markkinat palkitsevat tehokkuutta.”
  Todellisuus: Se palkitsee kustannusten ulkoistamista – haittojen siirtämistä yhteiskunnan ja ympäristön maksettavaksi.
• Myytti 2: “Kilpailu synnyttää innovaatioita.”
  Todellisuus: Kilpailu synnyttää päällekkäisyyksiä ja salailun tarvetta. Yhteistyö on innovaatioiden todellinen ajuri.
• Myytti 3: “Hinnat kuvaavat arvoa.”
  Todellisuus: Hinnat kuvaavat niukkuutta, voittomarginaaleja ja valtaa – eivät yhteiskunnallista hyötyä tai ekologisia kustannuksia.
• Myytti 4: “Kapitalismi on nostanut ihmisiä köyhyydestä.”
  Todellisuus: Teollinen teknologia ja tieteellinen kehitys paransivat elintasoa; kapitalismi hyödykkeisti tulokset. Kapitalismi loi myös uusia köyhyyden muotoja rakenteellisella eriarvoisuudella ja suhteellisella puutteella.
• Myytti 5: “Vapaat markkinat ehkäisevät monopoleja.”
  Todellisuus: Markkinakannustimet luovat monopoleja; ne ovat kilpailukykyisen kasvun looginen päämäärä.
• Myytti 6: “Ei ole vaihtoehtoa.”
  Todellisuus: Vaihtoehtoja on monia. Järjestelmä yksinkertaisesti tukahduttaa ne tai pitää ne marginaalisina.

Näillä myyteillä on psykologinen tehtävä: ne suojaavat ihmisiä systeemisen vastuun kohtaamiselta ja antavat heidän jatkaa osallistumistaan ​​tunnustamatta jokapäiväiseen elämäänsä sisäänrakennettua väkivaltaa.

Huomautus: Tämän artikkelin lopusta löydät lisäyksen, jossa on 25 yleisintä markkinamyyttiä ja ytimekkäät vastaväitteet.

Markkinainsentiivien apokalyptinen kehityssuunta

Jos markkinapuolustajat olisivat vain ärsyttäviä, millään tästä ei olisi merkitystä. Mutta panokset ovat eksistentiaalisia. Markkinatalous ei ole yksinkertaisesti tehotonta; se on matemaattisesti yhteensopimaton ekologisen ja sosiaalisen vakauden kanssa.

Järjestelmä ei voi säädellä itseään, koska:

• Liikevoitto vaatii kustannusten ulkoistamista
• Kilpailu vaatii lisääntyvää välistävetoa
• Kasvu vaatii kulutuksen laajentamista
• Velkapohjainen raha vaatii jatkuvaa laajentumista
• Valta keskittyy matemaattisen korkoa korolle -vaikutuksen kautta
• Ekologisia rajoja ei voida kaupallistaa millään rehellisin keinoin

Tämä luo järjestelmän, joka ylittää ekologiset rajat, luo eriarvoisuutta, tuottaa jätettä ja romahduttaa biosfäärin, jos sen annetaan jatkua.

Jos ihmiset kieltäytyvät hyväksymästä tätä väitettä, heiltä tulisi kysyä suoraan: Mitä muuta syy-seuraussuhteen selitystä ehdotat selvästi havaittaville globaaleille eriarvoisuuden, ympäristön pilaantumisen ja rakenteellisen epävakauden trendeille?

Markkinoiden puolustajat ryntäävät syyttämään ”hallituksen puuttumista” asioihin, ”sosialismia” tai vetoamaan ”parempaan sääntelyyn”. Mutta heti kun heitä pyydetään kuvailemaan todellista järjestelmän dynamiikkaa, joka ratkaisisi nämä ongelmat markkinalogiikan puitteissa, he epäröivät. He eivät pysty tarjoamaan niin yksityiskohtaista tietoa, koska sitä ei ole olemassa. Se on denialistista mytologiaa – fantasiaa, että kaikki ongelmat voidaan ratkaista järjestelemällä kansituolit uudelleen Titanicin kannella.

Tosiasia on, kuten on sekä empiirisesti että muodollisesti selvää:

Markkinakannustimet ovat apokalyptisia suunnittelultaan. Eivät tarkoituksellisesti – vaan mekanismin kautta.

Miksi ihmiset puolustavat heitä tuhoavaa järjestelmää

Yksi modernin kulttuurin syvimmistä tragedioista on se, että ihmiset puolustavat kapitalismia samasta syystä kuin panttivangit joskus puolustavat vangitsijoitaan: psykologisesta riippuvuudesta.

Neljä ensisijaista syytä:

1. Selviytymisinvestoinnit
   Ihmiset ovat riippuvaisia ​​järjestelmästä tulonsaajina eivätkä voi psykologisesti hyökätä sitä vastaan, mikä heitä ruokkii. (Tästä syystä monet ”aktivistiteollisuuskompleksissa” kieltäytyvät tunnustamasta kriisiemme todellista systeemistä lähdettä – he ovat riippuvaisia ​​samasta tuhoisasta järjestelmästä myydäkseen kirjojaan ja aktivistimediaansa.)
2. Statuspyrkimys
   Markkinat lupaavat ylöspäin suuntautuvaa liikkuvuutta, vaikka tilastollinen todennäköisyys olisi lähellä nollaa. Tämä arvo-oletus kyllästää harhaa ”omalla työllään vaurastuneista”.
3. Kulttuurimytologia
   Ihmisille opetetaan, että markkinat = vapaus, joten markkinoiden hylkääminen tuntuu kuin hylkäisi itse vapauden. Tämä on voimakkainta indoktrinaatiota ja on aina jokaisen markkinamyönteisen taloustieteilijän kielen päällä – vaikka itse ”vapauden” määritelmää harvoin, jos koskaan, tarkastellaan.
4. Pelko hyljätyksi tulemisesta
   Markkinaideologia kehystää vaihtoehdot kaaokseksi, tyranniaksi tai köyhyydeksi – vaikka järjestelmä tuottaa kaikkia kolmea. Tätä pahentavat väärät dualismit, erityisesti sosialismi/marxismi/kommunismi vs. kapitalismi -spektaakkeli, joka on yksi turhauttavimmista ja turhimmista koskaan keksityistä keskusteluista. Toisin kuin markkinakapitalismin tunnistettavissa oleva järjestelmädynamiikka, ”sosialismilla”, ”marxismilla” ja ”kommunismilla” ei ole lainkaan yhtenäistä, yleisesti sovellettavaa järjestelmäidentiteettiä.

Kun väittelet markkinoiden puolustajien kanssa, ymmärrä tämä: pyydät heitä astumaan ulos lapsuudesta asti rakennetusta psykologisesta selviytymiskehikosta. Vastarinta ei ole ensisijaisesti älyllistä; se on emotionaalista.

Miten väitellä tehokkaasti

Käytännön opas markkinaideologian purkamiseen joutumatta kehäretoriikan nielemäksi:

1. Älä koskaan kiistele moraalista. Kiistele mekaniikasta.”Mitä ihmiset tarkoittavat” on merkityksetöntä. Keskity rakenteellisiin kannustimiin ja järjestelmän käyttäytymiseen.
2. Vältä kapitalismi vs. sosialismi -binääriajattelua.Se on väärä dikotomia, joka on suunniteltu vangitsemaan keskustelu ja pitämään se hyväksyttävien ideologisten rajojen sisällä.
3. Paljasta emergentit lopputulokset, älä yksilöllisiä valintoja.Keskustele kaavoista, takaisinkytkentäsilmukoista, kumuloitumisesta ja ulkoisista vaikutuksista – älä yksittäisistä anekdooteista.
4. Käytä systeemitiedettä, älä ideologista retoriikkaa.Määrittele kaikki syy-seuraussuhteiden ja rakenteellisten seurausten näkökulmasta.
5. Muunna abstraktiot konkreettisiksi tuloksiksi.Ilmastonmuutosromahdus, velkakriisit, eriarvoisuuskäyrät, resurssien ylitys, kansanterveyden romahdukset jne.
6. Osoita, että markkinat ovat yhteensopimattomia 2000-luvun kanssa.Ei moraalisesti yhteensopimattomia – matemaattisesti yhteensopimattomia ekologisen ja teknologisen todellisuuden kanssa.
7. Korosta, että vaihtoehtoja on jo olemassa.Osuustoimintamallit, open access -suunnittelu, kyberneettinen koordinointi, yhteisvaurauden hallinta – nämä eivät ole fantasioita; ne ovat jo olemassa osittain ja niitä voidaan laajentaa, jos haluamme.
8. Tunnista, milloin väittelet todellisen uskovan kanssa.Joihinkin ihmisiin ei voi ottaa yhteyttä. Näissä tapauksissa puhu yleisön, älä kultin jäsenen puolesta.

Markkinafundamentalismin kulttirakenne

Jotta voimme todella purkaa markkinamyönteisen ideologian, meidän on tunnistettava sen uskonnollinen arkkitehtuuri:

• Alkuperämyytti: Markkinat ovat luonnollisia ja ikivanhoja
• Profeetat: Adam Smith, Friedman, Hayek
• Pyhä teksti: ”Näkymätön käsi”
• Synti: Markkinoiden häirintä
• Pelastus: Sääntelyn purkaminen ja kilpailu
• Paholainen: ”Sosialismi”
• Evankeliumi: Kasvu
• Uhrilahja: Ihmisten hyvinvointi ja ekologinen vakaus

Markkinaideologia kukoistaa, koska se antaa merkityksen, identiteetin ja järjestyksen tunteen ihmisille, jotka muuten tuntevat itsensä voimattomiksi. Se tarjoaa illuusion kontrollista: ”Jos teen kovasti töitä, voin menestyä.”

Totuus on tietenkin se, että menestys kapitalismin oloissa on pitkälti sidoksissa rakenteelliseen asemaan, perintöön ja ajoitukseen – ei ansioihin. Mutta myytit säilyvät, koska ne tarjoavat lohtua.

Uusi viitekehys: Systeeminen lukutaito vapautumisena

Jos on olemassa tie eteenpäin, se alkaa systeemilukutaidosta – ei akateemisena harjoituksena vaan kulttuurisena välttämättömyytenä. Ihmisten on opittava näkemään:

• Takaisinkytkentäsilmukat yksittäisten tapahtumien sijaan
• Kannustimet aikomusten sijaan
• Emergentit mallit moraalisten kertomusten sijaan
• Ekologiset rajat taloudellisten abstraktioiden sijaan
• Yhteistyö kilpailun sijaan monimutkaisten järjestelmien perustana

Ihmiskunnan selviytyminen riippuu kyvystämme suunnitella sosioekonomista arkkitehtuuriamme uudelleen tarkoituksella eikä tietämättömyydellä. Markkinatalous on perintöjärjestelmä ajalta, jolloin ekologiset rajat olivat tuntemattomia, sosiaalinen keskinäisriippuvuus ymmärrettiin väärin ja teknologinen kapasiteetti oli rajallinen.

Se ei ole enää yhteensopiva todellisuutemme kanssa.

Tulevaisuus kuuluu järjestelmille, jotka kykenevät sovittamaan ihmisen käyttäytymisen ekologiseen tasapainoon, yhteistyöhön perustuvaan tuotantoon ja hajautettuun älykkyyteen. Markkinoiden puolustajat eivät voi kuvitella tätä tulevaisuutta, koska he ovat psykologisesti ankkuroituneet menneisyyden retoriikkaan.

Tehtävämme ei ole pelkästään voittaa väittelyä.
Tehtävämme on auttaa ihmisiä näkemään maailma eri näkökulmasta.

Yhteenveto: Debatin loppu

Jossain vaiheessa markkinataloudesta keskusteleminen on kuin keskustelua siitä, palaako tuli. Todisteet ovat ylivoimaisia. Trendit ovat selkeitä. Rakenteelliset viat eivät ole enää teoreettisia – ne ovat miljardien ihmisten elettyä todellisuutta.

Ongelma ei ole ”huonot toimijat”, huono politiikka tai korruptoituneet instituutiot. Ongelma on itse markkinajärjestelmän arkkitehtuuri: kone, joka palkitsee tuhoisaa käyttäytymistä, rankaisee yhteistyötä, hyödykkeellistää ihmiselämää ja kohtelee planeettaa kertakäyttöisenä.

Väittely markkinamyönteisten kultistien kanssa edellyttää myyttien paljastamista, mekanismien paljastamista ja vaihtoehtojen valaisemista. Mutta lopulta todellinen yleisö ei ole järjestelmän puolustaja – kaikki keskustelua seuraavat hiljaa tunnistavat, että jokin on syvästi vialla ja etsivät tietä eteenpäin.

Markkinafundamentalismi ei romahda keskustelun kautta. Se romahtaa omien ristiriitojensa painon alle.

Vastuumme on nopeuttaa kulttuurista ymmärrystä, joka tekee tästä romahduksesta selviytymisen mahdollisen.

Alla on lista 25 yleisimmästä myytistä, joita ortodoksisen markkinauskonnon kannattajat jatkuvasti levittävät. Nämä tarjotaan viitteeksi tilanteisiin, joissa väistämättä kohtaat tällaista hölynpölyä.

Seuraavassa järjestyksessä:

1. “Kapitalismi luo vaurautta.”
2. “Kapitalismi on nostanut miljoonia ihmisiä köyhyydestä.”
3. “Vapaat markkinat jakavat resursseja tehokkaasti.”
4. “Kilpailu synnyttää innovaatioita.”
5. “Markkinat tietävät parhaiten.”
6. “Kapitalismi palkitsee kovasta työstä.”
7. “Sosialismi epäonnistuu aina.”
8. “Näkymätön käsi luo järjestystä.”
9. “Kapitalismi on luonnollinen osa ihmisen käyttäytymistä.”
10. “Eriarvoisuus on luonnollista ja välttämätöntä.”
11. “Ihmiset ovat luonnostaan ​​itsekkäitä, joten kapitalismi toimii.”
12. “Ilman markkinoita mikään ei tulisi tehdyksi.”
13. “Kapitalismi edistää vapautta.”
14. “Sääntely tuhoaa innovaatiot.”
15. “Valtio on tehoton; markkinat ovat tehokkaat.”
16. “Kapitalismi on paras järjestelmä, jota olemme kokeilleet.”
17. “Köyhät ovat köyhiä huonojen valintojensa takia.”
18. “Jos rikkaita verotetaan, he lopettavat sijoittamisen.”
19. “Markkinat ovat demokraattiset – ihmiset äänestävät omilla rahoillaan.”
20. “Kapitalismi tuottaa meritokratiaa.”
21. “Kapitalismi suojelee tyranniaa vastaan.”
22. “Hintasignaaleissa on viisautta.”
23. “Yrittäjät ovat edistyksen moottori.”
24. “Ympäristöongelmat voidaan ratkaista markkinakannusteilla.”
25. “Kapitalismille ei ole vaihtoehtoa.”

1. “Kapitalismi luo vaurautta.”

Nopea vastalause: Tiede ja teknologia luovat vaurautta; kapitalismi vain muuttaa sen tavaraksi ja jakaa sen hierarkiassa.

Pitkä vastalause:
Tämä on klassinen hyperyleistyksenne ja yksittäisen kausaliteetin virhe. Vaikka hyväksymmekin väliaikaisesti valtavirran määritelmät, ydin on: kapitalismi ei luo vaurautta; se omaksuu ja kanavoi sen. Todelliset materiaalikapasiteetin tekijät ovat:

· tieteelliset löydöt

· teknologinen kehitys

· kertynyt inhimillinen tieto

· yhteistyöhön perustuva ongelmanratkaisu

Tarkemmin ottaen meidän on kysyttävä, mitä rikkaus edes tarkoittaa. Markkinataloudessa – eli kapitalismissa – rikkaus määritellään pääasiassa rahallisena kertymänä: varallisuutena, pääoman omistuksena, liikevoittona ja kykynä hallita resursseja taloudellisin keinoin. Se on kapea, ihmiskeskeinen, transaktionaalisesti määritelty käsite, joka rajoittaa arvon siihen, mitä voidaan omistaa, hinnoitella ja myydä.

Tämä määritelmä jättää huomiotta kaiken sen, mikä todella tekee elämästä mahdollisen:

· ekologinen vakaus

· julkinen infrastruktuuri

· ihmisten tieto

· sosiaalinen yhteenkuuluvuus

· tieteelliset löydöt

· ympäristön terveys

· kollektiivinen hyvinvointi

Tämän logiikan mukaan öljyvuoto, jonka puhdistaminen vaatii miljardeja, lisää keinotekoisesti BKT:tä. Metsän tuhoaminen ja puutavaran myynti lasketaan ”varallisuuden luomiseksi”, kun taas metsän säilyttäminen ehjänä – biosfäärin aktiivinen tukeminen – lasketaan nollaksi taloudelliseksi arvoksi. Ihmisten kärsimys muuttuu teollisuudeksi, ympäristön romahtaminen muuttuu voittojen lähteeksi.

Toisin sanoen kapitalismi määrittelee vaurauden tavalla, joka palkitsee järjestelmällisesti tuhoa, raaka-aineiden hyödyntämistä ja riippuvuuden kaupallistamista, samalla kun se sivuuttaa tai aliarvioi ihmisten ja ekologisen hyvinvoinnin todelliset perustat.

Joskus markkinatalouden puolustajat muuttavat määritelmää ja käyttävät termiä ”vauraus” tarkoittamaan luovaa tuotantoa – kykyä yhdistää resursseja ja kekseliäisyyttä autojen tai tietokoneiden kaltaisten tuotteiden rakentamiseksi. Vaikka tämä määritelmä onkin hienovaraisempi, se on silti virheellinen, koska luova kehitys ja teknologinen edistyminen eivät vaadi markkinataloutta. Niitä esiintyy jatkuvasti myös muissa kuin markkinataloudellisissa yhteyksissä, kuten:

· ihmiset, jotka ratkaisevat ongelmia yhteistyössä perheissä ja yhteisöissä

· tiedemiehet, jotka edistävät yhteistä tietämystä ilman voitontavoittelua

· avoimen lähdekoodin ohjelmoijat, jotka kehittävät ohjelmistoja yhteiseen käyttöön

· taiteilijat, jotka säveltävät, suunnittelevat ja keksivät markkinakannustimien ulkopuolella

· insinöörit, tutkijat ja akateemikot, jotka kehittävät läpimurtoja julkisen rahoituksen avulla

· vapaaehtoiset ja yhteisöryhmät, jotka järjestäytyvät vastaamaan yhteisiin tarpeisiin

Ihmiset ovat aina luoneet, innovoineet ja ratkaisseet ongelmia kauan ennen kapitalismin olemassaoloa, ja he tekevät niin edelleen lukemattomilla ei-markkina-alueilla tänään. Keksintökyky on ihmisen kognition, yhteistyön ja kertyneen tiedon funktio – ei markkinoiden dynamiikan antama lahja.

Lopuksi, jos määrittelemme vaurauden todella universaalilla, ei-ideologisella tavalla, se olisi:

tehokkuuden ja optimoinnin edistäminen, jonka avulla ihmisyhteisö voi saada aikaan ”enemmän vähemmällä”, kuten Buckminster Fuller usein korosti.

Todellinen vauraus mitataan teknisellä kyvykkyydellämme vastata ihmisten tarpeisiin seuraavin keinoin:

· mahdollisimman vähäinen resurssien käyttö

· mahdollisimman vähäinen ekologinen haitta

· mahdollisimman vähäinen ihmistyövoima

Se on kyvykkyyden laajentamista yhdistettynä materiaalien, energian ja ajan kustannusten vähentämiseen – ei rahan, omaisuuden tai voiton kasvattamista.

Tässä näkemyksessä vauraus ei ole:

· rahaa

· omaisuutta

· pääoman kertymistä

· yritysten voittoa

Varallisuus on:

· energiajärjestelmien tehokkuuden parantamista

· maatalouden tuotannon parantamista ja samalla ympäristövaikutusten vähentämistä

· kestävämpien ja vähemmän jätettä tuottavien tuotteiden suunnittelua

· ihmisten työtaakan vähentävien teknologioiden kehittämistä

· infrastruktuurin kehittämistä, joka laajentaa saatavuutta ja samalla vähentää resurssien kulutusta

· järjestelmien rakentamista, jotka parantavat yhteistä hyvinvointia ja jättävät mahdollisimman pienen ekologisen jalanjäljen

Tämän määritelmän mukaan kapitalismi usein tuhoaa varallisuuden.

· Suunniteltu vanhentuminen tuhoaa varallisuutta.

· Turha kilpailu tuhoaa vaurautta.

· Markkinaosuuden vuoksi turha tuotanto tuhoaa vaurautta.

· Kaivannaisteollisuus tuhoaa vaurautta heikentämällä elämän ekologista perustaa.

Todellinen vauraus on yhteiskunnan asteittainen kyky vastata tarpeisiin kestävästi, tehokkaasti ja ilman hyväksikäyttöä. Ja tämä vaurauden muoto – luultavasti ainoa mielekäs laji – on historiallisesti syntynyt markkinakannustimista huolimatta, ei niiden takia.

2. “Kapitalismi on nostanut miljoonia köyhyydestä.”

Nopea vastalause: Teollistuminen ja tieteellinen kehitys nostivat elintasoa; kapitalismi kiinnittyi näihin voittoihin ja vaati luottoa.

Pitkä vastalause:
Tämä hyperyleistetty harhaluulo johtuu pinnallisesta ymmärryksestä siitä, mitä köyhyys on, miten se sai alkunsa ja miten sitä pitäisi mitata.

Lyhyt vastalause on suoraviivainen: teollistuminen, tieteellinen menetelmä ja julkinen infrastruktuuri nostivat elintasoa – ei kapitalismi itse. Tekninen kyky tuottaa runsautta on kumulatiivinen tulos:

· tekniikasta ja soveltavasta tieteestä

· julkisista ja osuustoiminnallisista investoinneista

· vuosisatojen yhteisestä tiedosta

· kollektiivisesta yrityksestä ja erehdyksestä

Kapitalismi yksinkertaisesti rahallistaa nämä voitot ja kirjoitti tarinan uudelleen asettaakseen itsensä pelastajaksi.

Ymmärtääksemme tämän myytin ytimessä olevan valheen meidän on selvennettävä, mitä ”köyhyys” itse asiassa tarkoittaa. Köyhyys ei ole mikään ikuinen, luonnollinen perusehto, kun ihmisen perustarpeet, kuten ravinto, puhdas vesi, suoja ja turvallisuus ympäristön vaaroilta, on täytetty. Näiden perustekijöiden lisäksi se, mitä kutsumme ”köyhyydeksi”, muuttuu suhteelliseksi köyhyydeksi: puutteeksi mitattuna tietyn yhteiskunnan normeilla, odotuksilla ja varallisuuden jakautumisella.

Ja suhteellinen köyhyys tässä rakenteellisessa mielessä on markkinatalouden tuote.

Ennen markkinajärjestelmien nousua ei ollut:

· henkilöitä, jotka omistavat miljoonia kertoja enemmän resursseja kuin muut

· globaalia hierarkiaa, jossa selviytyminen riippuu palkan ja rahan saatavuudesta

· rakenteellista työttömyyttä ja ”ylijäämäväestöä”, jotka julistettiin taloudellisesti tarpeettomiksi

· systeemista velkaa, joka ulottuu sukupolville.

Köyhyys nykyisessä merkityksessä on itse kapitalismin keksintö – sivutuote:

· kilpailun niukkuudesta

· epätasa-arvoisista mahdollisuuksista saada omaisuutta ja pääomaa

· selviytymisen palkkariippuvuudesta

· työn pakkokaupasta

· yhteisvaurauden aitaamisesta ja varastamisesta

· siirtomaiden riistosta ja imperialistisesta ryöstöstä

· varallisuuden keskittymisestä pääoman kertymisen kautta.

Kapitalismi ei ”nostanut ihmisiä pois köyhyydestä”; se loi uusia köyhyyden muotoja ja siirsi sitten joitain ihmisiä hieman ylöspäin omassa keinotekoisessa hierarkiassaan – samalla kun se vaati tunnustusta jokaisesta teknologian ja julkisten investointien aikaansaamasta parannuksesta.

Mikä pahempaa, kapitalismi luo jatkuvasti uudelleen köyhyyttä rakenteensa kautta:

· varallisuus keskittyy korkoa korolle -efektin kautta

· eriarvoisuus kasvaa matemaattisesti kilpailussa

· automaatio syrjäyttää työntekijät nopeammin kuin se luo turvallisia työpaikkoja

· elinkustannukset nousevat, kun palkat junnaavat paikallaan

· ihmisten perustarpeet (ruoka, asuminen, terveydenhuolto, koulutus) myydään voittoa tavoitellen

· velka vangitsee enemmistön pitkän aikavälin taloudelliseen orjuuteen.

Joten kun joku sanoo: ”Kapitalismi nosti miljardeja pois köyhyydestä”, he sekoittavat teknologisen nousun markkinoiden purkamiseen ja sekoittavat väliaikaiset materiaaliset parannukset järjestelmälliseen oikeuteen.

Se mikä itse asiassa paransi elintasoa oli:

· julkiset terveydenhuoltojärjestelmät

· sanitaatio ja puhdas vesi

· sähkö ja infrastruktuuri

· tieteellinen lääketiede ja rokotteet

· maataloustekniikka ja koneistus

· julkinen koulutus

· teollinen tuotantokapasiteetti

· demokraattiset ja sosiaaliset liikkeet

· tiedon globaali leviäminen.

Kaikki tämä voi tapahtua ja tapahtuu tiukan markkinalogiikan ulkopuolella.

Kapitalismi ei nostanut miljardeja pois köyhyydestä. Ihmisen kekseliäisyys teki sen. Kapitalismi monetisoi tulokset, keskitti voitot ja kirjoitti itsensä edistyksen mytologiaan.

3. “Vapaat markkinat allokoivat resursseja tehokkaasti.”

Nopea vastalause: Markkinat allokoivat hyötyäkseen liikevoittoa, eivät tarpeeseen – ne luovat niukkuutta, tuhlausta ja väärinkäyttöä.

Pitkä vastalause:
Tämä väite on yksi pysyvimmistä ja pohjimmiltaan virheellisistä väitteistä markkinatalouden mytologiassa. Se perustuu naiiveihin uskomuksiin, että liikevoiton tavoittelu on maagisesti linjassa optimaalisten sosiaalisten tulosten kanssa. Tarina jatkuu: miljoonat yksittäiset ostopäätökset ”signaloivat” yhteiskunnan tarpeita, ja yritykset kilpailevat tyydyttääkseen nämä tarpeet mahdollisimman tehokkaalla tavalla.

Todellisuudessa markkinat eivät allokoi resursseja tehokkaasti.
Ne kohdistavat resursseja sinne, missä voittoa voidaan saada – mikä on täysin eri asia.

A) ”Tehokkuudella” vapaiden markkinoiden teoriassa ei ole mitään tekemistä todellisen tehokkuuden kanssa

Talousoppikirjoissa ”tehokkuus” määritellään ehdoilla, jotka ovat puhdasta fantasiaa:

· kuluttajilla on täydellinen tieto

· markkinat ovat täysin kilpailullisia

· tuottajat eivät kohtaa ulkoisvaikutuksia

· tavarat hinnoitellaan todellisten kustannusten mukaan

· toimijat käyttäytyvät rationaalisesti

· vallan epätasapainoa ei ole.

Mitään näistä ehdoista ei ole olemassa todellisessa maailmassa. Ei mitään. Koskaan. Milloin tahansa. Koko teoria romahtaa koskettaessaan todellisuutta.

Markkinakannustimet vääristävät aktiivisesti näitä oletuksia, koska voitto priorisoi:

· suunniteltu vanheneminen

· kuluttajien manipulointi

· markkinoiden ylivalta ja monopoli

· resurssien liikakäyttö

· ympäristön tuhoaminen

· salassapito ja omistusoikeus

Tämä ei ole virhe – se on itse mekanismi.

B) Markkinat allokoivat ostovoiman, eivät tarpeen mukaan

Jos markkinat todella kohdentaisivat resursseja ”tehokkaasti”, niin:

· kukaan ei olisi koditon

· kenelläkään ei olisi nälkä

· terveydenhuolto olisi yleismaailmallista

· lääketiede ei olisi voittoa tavoitteleva toimiala

· puhdasta vettä ei yksityistettäisi

· koulutus ei riippuisi tuloista

· kestävät tuotteet hallitsevat markkinoita.

Mikään näistä ei pidä paikkaansa, koska markkinat allokoivat perustuen:

”Kuka voi maksaa?”
ei
”Kuka sitä tarvitsee?”

Jos nälkää näkevällä lapsella ei ole rahaa, markkinat kohtelevat lasta taloudellisesti näkymättömänä.
Jos miljardööri haluaa neljännen jahdin, markkinat täyttävät tämän ”tarpeen” välittömästi.

Tämä ei ole tehokkuutta. Tämä on luokkajakoa.

C) Markkinat synnyttävät keinotekoista niukkuutta, koska niukkuus on kannattavaa

Yksi markkina-allokaation tuhoisimmista piirteistä on, että se palkitsee niukkuutta, ei runsautta. Kun jostain tulee liian runsasta, hinnat laskevat ja voitot katoavat. Tämä kannustaa yrityksiä:

· tuhoamaan ylijäämätavarat

· rajoittamaan tuotantoa

· estää pääsy tai toimia pääsyn portinvartijana

· lukitsemaan elämää pelastavat teknologiat patenttien taakse

· suunnittelemaan keinotekoisia tarjonnan pullonkauloja

· ylläpitämään niukkuutta hintojen ylläpitämiseksi.

Tästä syystä yritykset polttavat satoa, kaatavat maitoa viemäriin, tuhoavat myymättömän varaston ja rajoittavat lääkkeiden saatavuutta. Runsaus ei ole kannattavaa – vaikka se pelastaisi ihmishenkiä.

Markkinat eivät allokoi runsautta tehokkaasti; he tukahduttavat sen.

D) Markkinat haaskaavat valtavasti

Jos markkinat olisivat tehokkaita, tuotanto olisi optimoitu ja virtaviivaistettu. Sen sijaan näemme:

· satoja lähes identtisiä kuluttajatuotteita, jotka kilpailevat tarpeettomasti

· miljardien syytämistä mainontaan, brändäykseen ja psykologiseen manipulointiin

· suunniteltua vanhentumista, joka edellyttää jatkuvaa uudelleenostoa

· kaivannaisteollisuuden, joka tuottaa vuoria jätettä, koska jätteiden tuottaminen on halvempaa

· päällekkäisiä infrastruktuureja, jotka tuhlaavat huikeasti resursseja

· tuotetoimituksia ympäri maailmaa pelkästään työvoima-arbitraasiin.

Markkinoiden ”tehokkuus” on itse asiassa liikevoiton välistävetämisen tehokkuutta, ei resurssien, työvoiman tai ekologisen vakauden tehokkuutta. Järjestelmä tuottaa sitä, mikä myy, ei sitä, mikä on hyödyllistä, kestävää tai kestävää.

E) Liikevoittomotiivi aktiivisesti allokoi väärin resursseja

Mieti, mihin resurssit todella menevät:

· Ylellisyystuotteisiin käytetään enemmän resursseja kuin maailmanlaajuisen nälän lopettamiseen.

· Algoritmiseen mainontaan investoidaan enemmän kuin ympäristön ennallistamiseen.

· Enemmän osaavaa työvoimaa työskentelee riippuvuutta aiheuttavien sovellusten kuin puhtaiden energiajärjestelmien parissa.

· Tutkimusrahoitusta menee enemmän rahaa tuottaviin sairauksiin kuin laiminlyötyihin tai harvinaisiin sairauksiin.

· Enemmän pääomaa virtaa spekulatiiviseen rahoitukseen kuin julkiseen infrastruktuuriin.

Markkinat palkitsevat kannattavimmat, eivät kaikkein hyödyllisimmät ideat. Siksi:

· fossiiliset polttoaineet hallitsevat, vaikka uusiutuvat energialähteet ovat pitkällä aikavälillä halvempia

· pikamuoti kukoistaa katastrofaalisesta saastumisesta huolimatta

· roskaruoka päihittää terveellisen ruoan

· autot hallitsevat kaupunkeja, vaikka joukkoliikenne on tehokkaampaa

· sotateollisuus kukoistaa, vaikka sillä ei ole positiivista sosiaalista panosta.

Markkinat jakavat resursseja väärin, koska voitto on kapea, lyhytaikainen, itseään vahvistava mittari.

F) Tehokkuus tulee mitata kestävyydellä, ei myyntimäärillä

Todellinen tehokkuus tarkoittaa:

· resurssien käytön minimoimista

· jätteen vähentämistä

· tuotteen pitkäikäisyyden maksimointia

· yleisen saatavuuden varmistamista

· suunnittelua uudelleenkäyttöä, korjausta ja kiertokulkua varten

· tuotannon yhdenmukaistamista ekologisten rajojen kanssa.

Markkinat toimivat päinvastoin, koska ne riippuvat:

· jatkuvasta kapasiteetista

· jatkuvasta kulutuksesta

· jatkuvasta korvaamisesta

· jatkuvasta kasvusta.

Tästä syystä markkinaideologiaan koulutetut taloustieteilijät kutsuvat kulutusta ”hyväksi” ja säilyttämistä ”huonoksi”. Markkinat eivät rakenteellisesti pysty mukautumaan ekologiseen todellisuuteen.

G) Yhteenveto: Markkinat allokoivat liikevoittoa, eivät vaurautta

Väite ”vapaat markkinat allokoivat resursseja tehokkaasti” säilyy vain siksi, että ihmiset sekoittavat rahavirran sosiaaliseen optimointiin. Markkinoiden allokaatiomekanismi ei ole viisauden moottori. Se ei ole älykäs järjestelmä. Se ei ole kollektiivinen aivo.

Se on kilpailullinen, lyhytaikainen, voittohakuinen lajittelualgoritmi, joka systemaattisesti vääristää ihmisten tarpeita ja ekologista kestävyyttä.

Jos mikään, markkinat ovat nykyisen teknologisen kapasiteetin kannalta heikoin mahdollinen allokointijärjestelmä. Meillä on jo valmiudet koordinoida resursseja järkevästi, yhteistoiminnallisesti ja kestävästi.

Markkinat eivät mahdollista tätä kykyä.
Ne estävät sen.

4. “Kilpailu synnyttää innovaatioita.”

Nopea vastalause: Yhteistyö ajaa todellista innovaatiota; kilpailu aiheuttaa salailua, redundanssia ja riskinottoa.

Pitkä vastalause:
Slogan ”kilpailu synnyttää innovaatiota” kuulostaa uskottavalta, koska olemme tottuneet yhdistämään kilpailun parantamiseen: yritykset ”kilpailevat”, joten niiden oletetaan paranevan jatkuvasti. Mutta järjestelmätasolla tämä on syvästi harhaanjohtavaa.

Markkinataloudessa kilpailu ei tarkoita ihmisten ongelmien yhteistyöhön perustuvaa ratkaisemista – se koskee etulyöntiaseman suojelemista ja markkinaosuuksien valtaamista. Tämä logiikka tuottaa luotettavasti:

• salailua tiedon jakamisen sijaan
• patenttien hamstrausta avoimen saatavuuden sijaan
• turhaa tuotantoa rationaalisen suunnittelun sijaan
• lyhyen aikavälin kikkoja pitkän aikavälin läpimurtojen sijaan

Todella transformatiivinen innovaatio – sellainen, joka muuttaa yhteiskunnan rakennetta – riippuu lähes aina yhteistyöstä, jaetusta tiedosta ja julkisista investoinneista, ei nollasummakilpailusta. Mietipä:

• internetiä
• nykyaikaista tietojenkäsittelyä
• GPS:ää
• kansanterveysjärjestelmiä
• avaruustutkimusta
• perustieteellistä tutkimusta

Nämä syntyivät yhteistyötä tekevistä instituutioista, yliopistoista, julkisesti rahoitetuista laboratorioista ja kansainvälisestä yhteistyöstä – eivät joukosta kilpailevia yrityksiä, jotka piilottivat työtään toisiltaan.

Markkinat pirstaloivat tietoa omien siilojen välillä; ne tekevät tiedosta aseen, eivät yhteistä hyödykettä. Tuloksena on hukkaan heitettyä osaamista, päällekkäistä työtä ja tilanne, jossa yritykset kilpailevat tuotteiden pinnallisesta erottamisesta (brändäys, tyyli, pienet ominaisuudet) sen sijaan, että koordinoisivat tehokkaimpia ja kestävimpiä ratkaisuja.

Innovaatio, vakavassa mielessä, on jaetun tiedon ja systeemisen takaisinkytkennän funktio, ei brändisodankäynti. Kilpailu voi synnyttää uutuutta, mutta uutuus ei ole sama asia kuin edistys.

5. “Markkinat tietävät parhaiten.”

Nopea vastine: Markkinat eivät ”tiedä” mitään – hinnat heijastavat valtaa, niukkuutta ja ulkoistettua haittaa.

Pitkä vastine:
Tämä on puhdasta antropomorfismia. Markkinat eivät ole aivot, mieli tai älykkyys. Ne ovat mekanismi, joka reagoi ostovoimaan, ei viisauteen. Sanoa ”markkinat tietävät parhaiten” on sekoittaa hintaliikkeet ymmärrykseen.

Hinnat eivät sisällä:

• ekologista todellisuutta
• inhimillistä kärsimystä
• pitkän aikavälin seurauksia
• sosiaalista yhteenkuuluvuutta
• sukupolvien välisiä vaikutuksia.

Hinnat kertovat sen, mitä rahakkaat ihmiset ovat tällä hetkellä valmiita (tai pakotettuja) maksamaan manipuloinnin, epäsymmetrisen informaation ja rakenteellisen vallan olosuhteissa.

Kun asuntojen hinnat räjähtävät, onko se ”tietoa” vai spekulatiivinen kupla? Kun fossiiliset polttoaineet pysyvät kannattavina, onko se ”energiaviisautta” vai juurtuneen pääoman inertiaa? Kun elämää pelastavia lääkkeitä ei ole saatavilla, onko se ”tehokasta allokointia” vai markkinat, jotka eivät pysty erottamaan voittoa ja julmuutta?

Se, mikä hinnoitellaan ja miten, riippuu seuraavista tekijöistä:

• kuka omistaa mitä
• kuka hallitsee mitä
• kuka ulkoistaa mitä.

Markkinat ”tietävät” vain yhden asian: miten vipuvaikutus muutetaan rahaksi. Se ei ole älykkyyttä. Se on lajitteluprosessi ilman omatuntoa, muistia ilman käsitystä tulevaisuuden kannattavuudesta.

6. “Kapitalismi palkitsee kovasta työstä.”

Nopea vastine: Se palkitsee rakenteellista etua, omistajuutta, perintöä ja onnea – ei työtä.

Pitkä vastine:
Jos kapitalismi todella palkitsisi ”kovaa työtä”, maapallon ahkerimmin työskentelevät ihmiset olisivat rikkaimpia. Sen sijaan näemme päinvastaisen: fyysisesti raskaimpia, psykologisesti vaativimpia ja sosiaalisesti välttämättömimmille työpaikoille – hoiva-, puhtaanapito-, maatalous- ja ruumiillinen työ – maksetaan järjestelmällisesti alipalkkaa ja niitä usein halveksitaan.

Se mitä kapitalismi oikeasti palkitsee:

• tuottavien varojen omistaminen
• kontrolli muiden työvoimasta
• aiempi varallisuus (pääomatulot, osingot, vuokrat)
• asemaetu (verkosto, perhe, luokka)
• ajoitus ja silka onni.

Henkilö voi periä omaisuuden tekemättä loppuelämällään mitään yhteiskunnallisesti arvokasta – ja silti ”ansaita” päivässä enemmän kuin sairaanhoitaja, opettaja tai maatyöläinen vuodessa. Tämä ei ole kapitalismin vääristymä; se on se, miten kapitalismi rakenteellisesti toimii.

Myytti, että ”kova työ” on palkkio, on psykologinen työkalu, jota käytetään syyttämään köyhiä heidän olosuhteistaan ​​ja moraalisesti hygienisoimaan rikkaiden etuja. Se peittää sen tosiasian, että suuri osa siitä, mitä kutsumme ”tuloiksi” huipulla, on yksinkertaisesti passiivista ottamista muiden työstä ja resursseista.

Käytännössä ”työ” on kaupallistettua ja arvoltaan alennettua, kun taas omistaminen on sakralisoitua. Työ ei hallitse pääomaa. Pääoma hallitsee työtä.

7. “Sosialismi epäonnistuu aina.”

Nopea vastaus: Markkinataloudet epäonnistuvat jatkuvasti – romahdukset, kuplat, taantumat, lamat – koska epävakaus on sisäänrakennettua.

Pitkä vastaus:
”Sosialismi epäonnistuu aina” on sisällötön iskulause. Se niputtaa yhteen laajan kirjon historiallisia kokeiluja – joista useimmat olivat hybridejä, epätäydellisiä tai geopoliittisten paineiden vääristämiä – ja julistaa ne kaikki identtisiksi. Samaan aikaan kapitalismin jatkuvat epäonnistumiset joko normalisoidaan, muotoillaan uudelleen tai yksinkertaisesti jätetään keskustelusta pois.

Kapitalistiset taloudet rutiininomaisesti:

• romahtavat
• kuplaantuvat
• räjähtävät
• vaativat pelastuspaketteja
• aiheuttavat massatyöttömyyttä
• siirtävät kriisejä köyhimpien ja haavoittuvimpien harteille.

Meillä on jopa kokonaisia ​​tieteenaloja (esim. ”suhdanneteoria”), jotka on rakennettu kapitalististen markkinoiden kroonisen epävakauden ympärille, ikään kuin säännöllinen tuho olisi vain ”miten asiat ovat”.

Kun ihmiset sanovat ”sosialismi epäonnistui”, he yleensä tarkoittavat joko:

• Tietty autoritaarinen valtio romahti – usein yhdistäen markkinat, suunnittelun ja sorron ainutlaatuisilla tavoilla; tai
• se ei noudattanut idealisoitua, koskaan määrittelemätöntä täydellisyyden standardia.

Mutta missä vastaavaa standardia sovelletaan kapitalismiin? Jos mittarina on inhimillinen kärsimys, ympäristön tuhoutuminen ja systeeminen epävakaus, kapitalismi on ”epäonnistunut” suurimmalla osalla maailman väestöä ja koko biosfäärin osalta. Se ei selviä siksi, että se toimii – vaan koska minkään vakavasti otettavan vaihtoehdon ei ole vielä annettu skaalautua ilman sabotaasia, kauppasaartoa tai hyökkäystä.

8. “Näkymätön käsi luo järjestystä.”

Nopea vastine: ”Näkymätön käsi” on retorinen metafora, ei mekanismi – ja se tuottaa kaaosta, ei tasapainoa.

Pitkä vastine:
”Näkymättömästä kädestä” on tullut mystinen loitsu. Se antaa ymmärtää, että yksityinen oman edun tavoittelu kääntyy salaperäisesti yleiseksi hyödyksi, ikään kuin olisi olemassa piilotettu koordinaattori, joka yhdistää ahneuden yhteisen hyvän kanssa.

Todellisuudessa “näkymätön käsi” on pelkästään:

• miljoonia koordinoimattomia liiketoimia,
• jotka ovat lyhytaikaisten kannustimien ohjaamia
• suodatettuina vallan, manipuloinnin ja eriarvoisuuden läpi.

Se ei luo järjestystä; se luo stokastista kaaosta ja tilapäisiä vakauspisteitä. Markkinat eivät seuraa sosiaalisia tarpeita tai ekologisia rajoituksia; ne seuraavat sitä, mikä myy nykyisissä olosuhteissa.

Ajatus siitä, että tämä itseorganisoituva turbulenssi maagisesti konvergoi optimaalisiin tuloksiin, kuuluu enemmän teologiaan kuin tieteeseen. Ihmiset vetoavat näkymättömään käteen, kun he eivät halua tutkia todellisia syy-seuraussuhteita:

• Miksi ilmasto muuttuu epävakaaksi?
• Miksi eriarvoisuus on räjähtänyt?
• Mitä perustarpeita ei tyydytetä?

Jos näkymätön käsi todella ”loi järjestyksen”, emme kohtaisi kasaantuvia globaaleja kriisejä, joita ajavat juuri ne toimet, joista markkinat eniten hyötyvät. Käsi ei ole näkymätön; se on vain selittämätön.

9. “Kapitalismi on luonnollinen osa ihmisen käyttäytymistä.”

Nopea vastine: Suurin osa ihmiskunnan menneisyydestä on yhteistyöhön, yhteisöllisyyteen ja markkinattomuuteen perustuvaa. Kapitalismi on poikkeus.

Pitkä vastine:
Tämä myytti perustuu sarjakuvamaiseen versioon ”ihmisluonnosta”, jossa ihmiset ovat luonnostaan ​​kilpailullisia, omaisuutta hankkivia ja kaupankäyntihaluisia. Antropologiset ja historialliset todisteet puhuvat päinvastaista.

Suurimman osan lajimme olemassaolosta ihmisyhteiskunnat olivat:

• metsästäjä-keräilijäyhteisöjä
• pienimuotoisia puutarhayhteisöjä
• yhteistyöhön perustuvia ja vastavuoroisia
• osa lahjojen antamisen, sukulaisuuden ja yhteisten varojen hallinnan yhteisiä normeja.

Markkinat, kokonaisvaltaisena järjestelmänä, joka järjestää kaiken elämän hyödykkeiden vaihdon ja palkkatyön ympärille, ovat erittäin uusia. Kapitalismi on historiallinen sattuma, ei ajaton ilmaus siitä, keitä me olemme.

Kyllä, ihmiset kykenevät kilpailuun – mutta meillä on myös luonnostaan​:

• empatiaa
• yhteistyötä
• oikeudenmukaisuuden normit
• kollektiivinen ongelmanratkaisu.

Kapitalismi vahvistaa yhtä kapeaa käyttäytymisulottuvuutta – itsekkyyttä niukkuuden vallitessa – suunnittelemalla instituutioita, jotka palkitsevat sitä. Sitten se viittaa tuloksena olevaan käyttäytymiseen todisteena ”ihmisluonnosta”. Tämä on kehälogiikkaa. Suunnittelet järjestelmän, joka kannustaa itsekkyyteen, ja sitten julistat, että itsekkäät tulokset todistavat järjestelmän olevan ”luonnollinen”.

Jos mikään, niin keskinäisen avun, solidaarisuuden ja jokapäiväisen anteliaisuuden läsnäolo kapitalismista huolimatta on todiste siitä, että syvempi luontomme kieltäytyy täysin kaupallistamasta itseään.

10. “Eriarvoisuus on luonnollista ja välttämätöntä.”

Nopea vastine: Eriarvoisuus on akkumulaation rakenteellinen artefakti, ei ihmisyhteiskunnan luonnonlaki.

Pitkä vastine:
Tämä myytti sekoittaa eriytymisen (ihmisillä on erilaiset roolit, taidot tai mieltymykset) ja stratifikaation (jäykät vallan ja varallisuuden hierarkiat). Kapitalismin vallitessa eriarvoisuus ei ole lempeä erojen kirjo; se on strukturoitu etujärjestelmä, joka keskittää resursseja yhä harvempiin käsiin.

Kapitalismi luo matemaattisesti eriarvoisuutta seuraavien kautta:

• pääoman tuotto ylittää työn tuoton
• korkoja ja myyntivoittoja korolle
• peritty varallisuus
• maan ja keskeisten omaisuuserien hallinta.

Tuloksena ei ole mikään hyvänlaatuinen ”kannustinrakenne”, joka kannustaa ihmisiä ”työskentelemään kovemmin”. Se on takaisinkytkentäsilmukka, jossa omistamalla enemmän saa enemmän, riippumatta panoksesta.

Tämän kutsuminen ”luonnolliseksi” on ideologista peitettä. Nykyajan äärimmäiset eriarvoisuudet eivät ole biologisesti ennalta määrättyjä eivätkä sosiaalisesti välttämättömiä. Ne:

• horjuttavat demokratiaa
• heikentävät sosiaalista yhteenkuuluvuutta
• pahentavat terveystilannetta
• heikentävät luottamusta
• vääristävät poliittista valtaa.

”Välttämätöntä” on toimintojen eriytyminen monimutkaisissa yhteiskunnissa – ei miljardööriluokka, joka hamstraa enemmän kuin kokonaiset kansakunnat, samalla kun toiset kamppailevat perustarpeiden tyydyttämiseksi. Se ei ole luonnollista; se on suunnittelua.

11. “Ihmiset ovat luonnostaan itsekkäitä, joten kapitalismi toimii.”

Nopea vastine: Ihmiset ovat luonnostaan ​​yhteistyökykyisiä; kapitalismi edellyttää itsekkyyttä kannustimien kautta.

Pitkä vastine:
Ajatus siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja kilpailuhenkisiä, on sekä huonoa tiedettä että kätevää propagandaa. Evoluutiobiologia ja sosiaalipsykologia osoittavat, että yhteistyö on lajimme ensisijainen selviytymisstrategia. Olemme ultrasosiaalisia eläimiä.

Me:

• Hoidamme lapsia pitkiä aikoja
• Jaamme ruokaa ja resursseja
• Suremme, osoitamme empatiaa ja koordinoimme
• Muodostamme monimutkaisia ​​kulttuureja, jotka perustuvat normeihin ja keskinäiseen velvollisuuteen.

Kapitalismi käyttää hyväkseen ehdollista omaneduntavoittelua keinotekoisesti luodun niukkuuden alla. Kun ihmisten on kilpailtava palkoista, asunnoista, terveydenhuollosta ja perusturvasta, he käyttäytyvät tavalla, joka heijastaa näitä paineita. Järjestelmä viittaa sitten näihin käyttäytymismalleihin todisteena omista oletuksistaan.

Tämä on kuin laittaisi ihmiset palavaan rakennukseen ja päätelisi, että ihmisluonto on ”paniikissa ja itsekäs”. Ei – olosuhteet ovat tärkeitä.

Se, että keskinäinen avunanto, solidaarisuusverkostot, vapaaehtoistyö ja jokapäiväiset ystävällisyyden teot kukoistavat edelleen laajalle levinneestä taloudellisesta paineesta huolimatta, on osoitus siitä, että yhteistyökykymme on poikkeuksellisen sitkeä, ei siitä että itsekkyys olisi ydinolemuksemme.

12. “Ilman markkinoita mikään ei tulisi tehdyksi.”

Nopea vastine: Kriittisimmät sektorit – tiede, terveydenhuolto, koulutus, infrastruktuuri – menestyvät kilpailullisten markkinoiden ulkopuolella.

Pitkä vastine:
Väite, että markkinat ovat välttämättömiä monimutkaisen toiminnan järjestämiseksi, on historiallinen ja empiirinen absurdius. Ihmiset ovat aina koordinoineet laaja-alaisia ​​tehtäviä ilman, että markkinavaihto olisi ollut ensisijainen mekanismi.

Mieti:

• Tiedettä: Tiedontuotanto on pitkälti markkinatonta. Tutkijat tekevät yhteistyötä, jakavat havaintojaan ja rakentavat toistensa työn pohjalle. Tärkeimmät läpimurrot syntyvät avoimista, vertaisarvioiduista ja julkisesti rahoitetuista prosesseista, eivät tarjouskilpailuista.
• Julkista infrastruktuuria: Tiet, sillat, sähköverkot, vesijärjestelmät – tyypillisesti julkisten tai osuuskuntalaitosten suunnittelemat ja rakentamat, ei sen mukaan, ”kuka pystyy maksamaan eniten asfaltista”.
• Terveydenhuoltoa ja koulutusta (joissa ne toimivat parhaiten): Yleismaailmalliset järjestelmät, jotka eivät ole hyödykkeitä ja joiden oikeudet taataan, ovat parempia kuin pirstaloituneet, voittoa tavoittelevat mallit saatavuuden ja kokonaistulosten suhteen.
• Katastrofiapua ja hätätilanteisiin reagointia: Koordinoidaan julkisten virastojen, kansalaisjärjestöjen ja vapaaehtoistyön kautta, eikä sitä huutokaupata reaaliajassa korkeimman tarjouksen tehneelle.

Markkinat ovat vain yksi koordinointimenetelmä – ja syvästi virheellinen sellainen kaikessa, johon liittyy jaettu riski, pitkän aikavälin suunnittelu tai yleinen saatavuus. Sanominen, että ”ilman markkinoita mikään ei tulisi tehdyksi”, on kuin sanoisi, että ”ilman uhkapelejä ei olisi numeroita”. Se sekoittaa yhden kapean institutionaalisen järjestelyn ihmisen koordinointiin sinänsä.

13. “Kapitalismi edistää vapautta.”

Lyhyt vastaus: Rippuvuus elantoon tarvittavista tuloista on pakkoa, ei vapautta.

Pitkä vastaus:
Kapitalismi rinnastaa ”vapauden” seuraaviin asioihin:

• pääoman vapaa liikkuvuus
• työnantajien vapaus palkata ja irtisanoa työntekijöitä
• yritysten vapaus tavoitella voittoa
• kuluttajien vapaus valita lähes identtisten tuotteiden välillä.

Mutta syvemmällä tasolla useimmilla ihmisillä ei ole lainkaan merkityksellistä vapautta. Jos et tee töitä palkan eteen, menetät pääsyn ruokaan, suojaan ja perusturvallisuuteen. Se ei ole vapautta; se on ehdollista selviytymistä.

Todellinen vapaus tarkoittaisi:

• kykyä kieltäytyä haitallisesta tai merkityksettömästä työstä
• kykyä osallistua elämääsi muokkaaviin päätöksiin
• taattua pääsyä välttämättömyyksiin markkinatilanteesta riippumatta
• ajallista autonomiaa ja luovaa itseohjautuvuutta.

Kapitalismin vallitessa jopa ”itsenäinen ammatinharjoittaminen” on usein vain yksi epävarmuuden muoto – nyt saat olla oma pomosi ja oma riistäjäsi.

Järjestelmä vääristää myös poliittista vapautta: niillä, joilla on enemmän rahaa, on enemmän sananvaltaa, enemmän vaikutusvaltaa ja enemmän pääsyä asioihin. Ajatus siitä, että kapitalismi suojelee vapautta, on ovela vastakohta; se rakenteellisesti kaupallistaa ja kerrostaa sen.

14. “Sääntely tuhoaa innovaatiot.”

Lyhyt vastaväite: Innovatiivisimmat läpimurrot – tietokoneet, internet, GPS – rahoitettiin ja säänneltiin julkisesti.

Pitkä vastaväite:
Tämä myytti olettaa, että innovaatio on jokin hauras kipinä, jonka sääntely sammuttaa. Todellisuudessa suuri osa siitä, mitä pidämme ”innovaationa”, syntyy julkisissa, säännellyissä ja erittäin koordinoiduissa ympäristöissä – ja myöhemmin yksityiset yritykset tekevät siitä kaupallista.

Esimerkkejä:

• Internet: ARPANET ja julkinen tutkimus
• GPS: armeijan ja julkisen sektorin kehitys
• Nykyaikainen tietojenkäsittely: yliopistot, valtion rahoittamat laboratoriot
• Lääkkeet: massiivinen julkinen tutkimus- ja kehitystoiminta ennen yksityistä varojen ottamista käyttöön

Sääntely tekee innovaatioista usein käyttökelpoisia ja turvallisia seuraavilla tavoilla:

• asettamalla standardeja
• estämällä petoksia
• suojelemalla käyttäjiä
• varmistamalla yhteentoimivuuden.

Sääntelemättömät markkinat pyrkivät innovoimaan seuraavilla aloilla:

• talouspetokset
• petohinnoittelujärjestelmät
• riippuvuutta aiheuttava suunnittelu
• työvoiman hyväksikäyttömallit.

Kapitalismi rakastaa ottaa itselleen kunnian innovaatioista, joita se ei ole itse kehittänyt, ja sitten valittaa, että kaikki hyväksikäytön rajoitukset ”tappavat innovaatiot”. Todellisuudessa se pelkää menettävänsä kyvyn yksityistää voitot samalla kun se sosialisoi riskit ja kustannukset.

15. “Valtio on tehoton; markkinat ovat tehokkaat.”

Nopea vastine: Markkinat ovat tehokkaat vain kustannusten ulkoistamisessa ja voiton maksimoinnissa – eivät yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämisessä.

Pitkä vastine:
Tämä meemi perustuu sarjakuvaversioon ”hallituksesta” (aina korruptoitunut, paisunut, epäpätevä) verrattuna romantisoituun versioon ”markkinoista” (ketterät, kevyet, reagoivat). Todellisuudessa molemmat ovat institutionaalisia muotoja, jotka kykenevät olemaan enemmän tai vähemmän tehokkaita suunnittelusta, valvonnasta ja tarkoituksesta riippuen.

Markkinat määrittelevät ”tehokkuuden” seuraavasti:

• yrityksen minimaaliset kustannukset
• sijoitetun pääoman maksimaalinen tuotto.

Ne eivät määrittele sitä seuraavasti:

• vähäisimmät ekologiset vahingot
• maksimaalinen yleinen hyvinvointi
• pitkän aikavälin kestävyys.

Tämän laajemman standardin mukaan markkinat ovat katastrofaalisen tehottomia. Ne:

• tuhlaavat resursseja irtisanomisten ja suunnitellun vanhenemisen kautta
• aiheuttavat valtavia terveys- ja ympäristökustannuksia
• vaativat jatkuvaa kriisinhallintaa ja pelastuspaketteja
• nojaavat julkisiin järjestelmiin, joista ne eivät maksa suhteellisesti.

Julkinen sektori on korruptiosta ja byrokratiasta huolimatta usein ainoa foorumi, jossa pitkän aikavälin voittoa tavoittelemattomia, yleismaailmallisia tavoitteita voidaan ylipäätään tavoitella rokotuskampanjoista ilmastotutkimukseen.

Oikea vertailukohta ei ole ”täydelliset markkinat vs. korruptoitunut hallinto”, vaan todelliset markkinat vs. todellinen kollektiivinen suunnittelu. Tällä maaperällä markkinoiden tehokkuuden myytti murenee nopeasti.

16. “Kapitalismi on paras järjestelmä, jota olemme kokeilleet.”

Nopea vastine: Se on ainoa järjestelmä, jonka sallitaan skaalautua globaalisti – koska se tukahdutti väkivaltaisesti kaikki vaihtoehdot.

Pitkä vastine: Tämä on selviytymisvinouma, joka naamioituu viisaudeksi. Kapitalismi ei hallitse siksi, että se ”päihitti” kilpailijansa jossakin neutraalissa kokeessa, vaan koska se:

• kolonisoi valtavia osia maailmasta
• tuhosi tai assimiloi yhteisvaurauteen perustuvia yhteiskuntia
• kaatoi tai horjutti vaihtoehtoisia polkuja etsiviä hallituksia
• juurrutti itsensä globaaleihin instituutioihin ja kauppajärjestelmiin.

Emme ole suorittaneet reilua koetta useiden talousjärjestelmien välillä kontrolloiduissa olosuhteissa. Olemme nähneet yhden järjestelmän globalisaation, jota tukevat sotilaallinen voima, velkariippuvuus ja ideologinen hegemonia.

Lisäksi, mikä lasketaan ”parhaaksi”? Jos:

• ekologinen romahdus
• krooninen eriarvoisuus
• toistuvat kriisit
• suuren mittakaavan sosiaalinen vieraantuminen
• ja kaiken kaupallistaminen

ovat mittareita, niin kapitalismi ei ole ”parasta” mitään. Se on vain sitä, mitä meillä nyt on – kuin sanoisimme, että Titanic oli ”paras” laiva merellä, koska se upposi viimeisenä.

17. “Köyhät ovat köyhiä huonojen valintojensa takia.”

Nopea vastine: Köyhyys on matemaattisesti välttämätön kilpailuhierarkiassa; se on suunnitelmallista, ei valinta.

Pitkä vastine:
Tämä myytti yksilöi rakenteellisen lopputuloksen. Se esittää, että jos köyhät ihmiset olisivat yksinkertaisesti tehneet parempia päätöksiä, he eivät olisi köyhiä – jättäen huomiotta sen, että järjestelmä vaatii ihmisryhmän, jolla on vähemmän valtaa, vähemmän pääsyä resurssreihin ja vähemmän turvallisuutta.

Kilpailukykyisillä työmarkkinoilla:

• kaikilla ei voi olla ”hyvää työpaikkaa”
• työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat sisäänrakennettuja ominaisuuksia
• työvoiman ylitarjonta painaa palkkoja.

Lisäksi:

• peritty epäedullinen asema
• rotuun ja sukupuoleen perustuva syrjintä
• maantieteellinen eriarvoisuus
• epätasainen koulutus ja terveydenhuolto.

Ajatus siitä, että kaikki tämä voidaan voittaa ”hyvillä valinnoilla”, on loukkaava ja järjetön.

Kyllä, yksilöllisillä päätöksillä on merkitystä mikrotasolla. Mutta ne tehdään luokan, politiikan, historian ja rakenteen asettamissa rajoissa. Et voi valita vanhempiasi, alkuperäisiä olosuhteitasi, syntymäpaikkaasi, lähtöterveyttäsi, globaalia rahoitusjärjestelmääsi tai työmarkkinoita.

Kapitalismi tuottaa köyhyyttä hierarkiansa sivutuotteena. Sitten se moralisoi tuon köyhyyden henkilökohtaisena epäonnistumisena välttääkseen itse hierarkian kyseenalaistamista.

18. “Jos rikkaita verotetaan, he lopettavat sijoittamisen.”

Nopea vastaus: He eivät ”sijoita” anteliaisuudesta – he sijoittavat, koska järjestelmä pakottaa heidät tavoittelemaan tuottoa.

Pitkä vastaus:
Tämä uhkaus – ”verottakaa meitä, niin lopetamme sijoittamisen” – perustuu fantasiaan, että sijoittaminen on jonkinlainen hyväntekeväisyysteko, jonka varakkaat tekevät yhteiskunnalle. Todellisuudessa heidän on investoitava säilyttääkseen ja kasvattaakseen varallisuuttaan. Käyttämättä jäänyt raha kuluu inflaation ja menetettyjen korkoa korolle -mahdollisuuksien vuoksi.

Kehittyneessä taloudessa:

• investoinnit virtaavat sinne, missä tuotot ovat korkeimmat
• julkinen politiikka vaikuttaa siihen, mikä on kannattavaa
• verotus, tuet ja sääntely muokkaavat maisemaa.

Varakkaiden korkeammat verot eivät poista investointeja; ne:

• muuttavat käytettävissä olevien tulojen jakautumista
• rahoittavat julkishyödykkeitä ja infrastruktuuria
• vähentävät kysyntää vääristävää eriarvoisuutta.

Historiallisesti ajanjaksot, jolloin huipputuloisten marginaaliveroaste oli korkea (esim. 1900-luvun puoliväli Yhdysvalloissa), osuivat yksiin vahvan kasvun, laajenevan infrastruktuurin ja laaja-alaisen elintason paranemisen kanssa.

Jos osa erittäin rikkaista päättää ”rangaista” yhteiskuntaa pidättäytymällä investoinneista, se ei ole rakenteellinen väistämättömyys – se on luokkakiristystä. Ja se on argumentti rahoituksen demokratisoinnin puolesta, ei heidän vaatimuksiinsa taipumisen puolesta.

19. “Markkinat ovat demokraattiset – ihmiset äänestävät omilla rahoillaan.”

Nopea vastine: Demokratia kuuluu siis vain niille, joilla on rahaa; se on aristokratiaa, ei demokratiaa.

Pitkä vastine:

”Lompakolla äänestäminen” kuulostaa voimaannuttavalta, kunnes tajuaa, että tässä mallissa:

• yksi rahayksikkö = yksi ääni
• enemmän rahaa = enemmän sananvapautta, enemmän vaikutusvaltaa, enemmän valtaa

Jos markkinat ovat ”demokraattiset”, miljardöörit ovat miljardi kertaa enemmän ”kansalaisia” kuin köyhät.

Demokratia perustuu yleensä missään merkityksessä tasavertaiseen poliittiseen ääneen – yksi henkilö, yksi ääni. Markkinoiden allokaatio sitä vastoin koskee nimenomaisesti epätasa-arvoista taloudellista ääntä – yksi rahayksikkö, yksi päätösvaltayksikkö.

Missä markkinalogiikka hallitsee:

• köyhillä ihmisillä ei ole juurikaan vaikutusvaltaa siihen, mitä tuotetaan
• kokonaiset yhteisöt poistetaan, jos ne ovat ”kannattamattomia”
• julkiset tarpeet jätetään huomiotta, jos ne eivät tuota tuottoa.

Tämän kutsuminen ”demokratiaksi” on kielellinen huijaus. Se sekoittaa kuluttajan valinnan valmiiden vaihtoehtojen joukosta aitoon osallistumiseen yhteisten prioriteettien määrittelyssä.

20. “Kapitalismi tuottaa meritokratiaa.”

Nopea vastaväite: Ansioilla on merkityksetön rooli; rakenteellinen perintö, vaurauden korko ja luokka-asema hallitsevat.

Pitkä vastaväite:
Meritokratian myytti on kapitalismin itseään imarteleva tarina. Se väittää, että ihmiset päätyvät sinne, minne heidän kuuluukin: rikkaat ansaitsivat sen; köyhät epäonnistuivat.

Mutta tuloksiin vaikuttavat voimakkaasti:

• perheen varallisuus ja kontaktit
• varhainen pääsy koulutukseen ja terveydenhuoltoon
• naapuruston turvallisuus ja resurssit
• kulttuuripääoma ja sosiaaliset verkostot
• perityt yritykset ja varat.

Vaikka yksilöt ”työskentelisivät kovasti”, hyöty suodattuu näiden rakenteellisten etujen tai haittojen kautta. Kahdella ihmisellä, joilla on samat kyvyt ja näkevät yhtä paljon vaivaa, voi olla hyvin erilaiset kehityskaaret riippuen siitä, mistä he lähtevät liikkeelle.

Lisäksi monet kapitalismin korkeimmista tuloista eivät ole sidoksissa mihinkään suhteelliseen yhteiskunnalliseen maksuosuuteen:

• spekulatiivinen rahoitus
• vuokran tavoittelu
• monopolistinen hallinta
• immateriaalioikeuksien trollaus.

Samaan aikaan välttämättömät työntekijät – opettajat, hoitajat, maanviljelijät – joutuvat usein ahdinkoon.

Kapitalismi ei mittaa ansioita. Se mittaa markkinavoimaa, joka korreloi paljon enemmän aiempaan etuun ja rakenteelliseen asemaan kuin lahjakkuuteen tai ponnisteluihin.

21. “Kapitalismi suojelee tyranniaa vastaan.”

Nopea vastine: Yritysvalta on oma tyranniansa – epädemokraattinen, vastuuton ja rakenteellisesti sääntelemätön.

Pitkä vastine:
Tämä myytti kuvittelee kapitalismin valtion vallan vastaiseksi vastarinnaksi: hajauttamalla taloudellista toimintaa se muka estää keskusvaltaa tulemasta liian vahvaksi. Todellisuudessa kapitalismi kuitenkin luo yksityisiä tyrannioita yritysten ja keskittyneen varallisuuden muodossa.

Yritykset:

• Tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat miljoonien ihmisten elämään
• Hallitsevat työpaikkoja kuin minidiktatuureja
• Siirtävät pääomaa rajojen yli välttääkseen sääntelyä
• Vaikuttavat hallituksiin tai suoraan kaappaavat ne.

Työntekijöillä ei ole merkityksellistä demokratiaa useimpien yritysten sisällä. Kuluttajilla ei ole sananvaltaa siihen, miten yritykset kohtelevat työntekijöitä, eläimiä tai ekosysteemejä – äärimmäisen tylyn ”osta/älä osta” -instrumentin lisäksi, jota rajoittavat tulot ja saatavuus.

Lisäksi varallisuuden keskittyessä pääoma ja valtio pyrkivät yhdistymään:

• lobbaus
• kampanjarahoitus
• pyöröovi yritysten ja hallituksen välillä
• yritysten etujen mukaisesti ja niiden puolesta kirjoitettu politiikka.

Tuloksena ei ole suoja tyranniaa vastaan, vaan sekoitettu yritys- ja valtiokoneisto, joka on ensisijaisesti vastuussa pääoman haltijoille, ei yleisölle.

22. “Hintasignaaleissa on viisautta.”

Nopea vastine: Hinnat sisältävät vain niukkuutta, voittomarginaaleja ja vääristymiä – eivät ekologista totuutta tai sosiaalista arvoa.

Pitkä vastine:
Hintateoria väittää, että hinnat ovat ”informaatiota”: ne tiivistävät lukemattomia yksityiskohtia tarjonnasta, kysynnästä ja mieltymyksistä. Hyvin kapealla tasolla tämä pitää paikkansa: hinnat viestivät jotakin siitä, mikä on tällä hetkellä niukkaa ja kannattavaa.

Mutta ne eivät kerro:

• onko tuote ekologisesti katastrofaalinen
• ovatko työolot kohtuuttomia
• ovatko pitkän aikavälin vaikutukset katastrofaalisia
• vastaako tuote ihmisten todellisia tarpeita.

Halpa muovinen laite ja hyvin tehty kestävä työkalu lähettävät erilaisia ​​hintasignaaleja. Mutta halvempi ja tuhlailevampi vaihtoehto voi voittaa lyhyellä aikavälillä juuri siksi, että hinta jättää huomiotta pitkän aikavälin kustannukset.

Hinta on sokea:

• hoivatyölle josta ei makseta palkkaa
• korvaamattomille ekosysteemipalveluille
• hinnoittelemattomille saasteille ja terveysvaikutuksille
• systeemisten riskien kasautumiselle.

Hinnan pitäminen ”viisautena” on osittaisten, puolueellisten signaalien sekoittamista kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen. Se on kuin yrittäisi navigoida monimutkaisessa maisemassa yhden numeron avulla kartan sijaan.

23. “Yrittäjät ovat edistyksen moottori.”

Nopea vastine: Kollektiivinen tieteellinen tutkimus, julkiset investoinnit ja yhteistyöhön perustuva infrastruktuuri ovat todellisia moottoreita.

Pitkä vastine:
Yrittäjämyytti keskittää yksinäisen visionäärin – startup-yrityksen perustajan, sankarillisen liikemiehen – innovaatioiden lähteeksi. Tämä kätevästi pyyhkii pois valtavan kollektiivisen infrastruktuurin, joka mahdollistaa kaiken yrittäjyyden.

Jokaisen ”mullistavan” tuotteen takana on:

• julkiset tiet, sähkö- ja tietoliikenneverkot
• julkisesti rahoitettu tutkimus ja teknologia
• koulutusjärjestelmät, jotka kouluttivat työvoimaa
• oikeusjärjestelmät, jotka valvovat sopimuksia ja omistusoikeuksia
• yhteiskunnallinen vakaus, joka mahdollistaa pitkän aikavälin suunnittelun.

Yrittäjät järjestelevät palasia uudelleen pääosin muiden rakentamalla laudalla. Joskus he tekevät sen mielenkiintoisilla tavoilla; usein he vain löytävät uusia menetelmiä tiedon erottamiseksi tai dopamiinia laukaisevaa suunnittelua.

Syvemmässä merkityksessä edistys – laajentuneet ihmisen kyvyt, vähentynyt kärsimys, ekologinen tasapaino – riippuu kollektiivisesta älykkyydestä ja yhteisistä instituutioista, ei pienestä riskipääomaa jahtaavasta ”innovaattoreiden” luokasta.

Yrittäjien palvonta on narratiivinen keino personoida ja yksilöidä sitä, mikä on pohjimmiltaan sosiaalinen, historiallinen ja yhteistyöhön perustuva prosessi.

24. “Ympäristöongelmat voidaan ratkaista markkinakannusteilla.”

Nopea vastine: Markkinakannustimet aiheuttavat ympäristötuhoja tarkoituksella – haittojen ulkoistaminen on kannattavaa.

Pitkä vastine:
Tämä myytti väittää, että voimme yksinkertaisesti ”hinnoitella” ympäristöhaitat, säätää kannustimia ja antaa markkinoiden ratkaista ekologiset kriisit. Ongelmana on, että markkinalogiikka itsessään on ekologisen tuhon moottori.

Voiton tavoittelu kasvun ja kilpailun olosuhteissa johtaa väistämättä:

• resurssien liikakäyttöön
• saasteisiin ja jätteisiin
• elinympäristöjen tuhoutumiseen
• riippuvuuteen fossiilisista polttoaineista.

Miksi? Koska lyhyellä aikavälillä on halvempaa ulkoistaa kustannukset ympäristölle kuin sisällyttää ne hintoihin.

Yritykset ”vihreyttää” markkinat – hiilidioksidipäästöjen kauppa, päästöoikeudet, ESG-brändäys – usein:

• luovat uusia spekulatiivisia markkinoita
• antavat saastuttajille mahdollisuuden ostaa päästöoikeuksia
• siirtävät ongelmia maantieteellisesti tai ajallisesti
• keskittyvät ulkoiseen vaikutelmaan todellisten vähennysten sijaan.

Ajatus, että sama logiikka, joka aiheutti kriisin, nyt ratkaisee sen, on maagista ajattelua. Todellinen ekologinen järki vaatii:

• rajat ja kieltoja, ei vain hintoja
• koordinoitua suunnittelua
• julkista omistamista tai keskeisten alojen tiukkaa sääntelyä
• siirtymistä pois kasvusta talouden keskeisenä tavoitteena.

Markkinat eivät voi asettaa pitkän aikavälin planeetan vakautta etusijalle lyhyen aikavälin tuottojen sijaan. Ne eivät ole rakennettu sitä varten.

25. “Kapitalismille ei ole vaihtoehtoa.”

Nopea vastine: Tämä ei ole havainto – se on psykologinen tila, joka tunnetaan ideologisena kaappauksena. Vaihtoehtoja ei ainoastaan ​​ole olemassa, vaan ne ovat välttämättömiä ihmisen selviytymiselle.

Pitkä vastine:
”Vaihtoehtoa ei ole” (TINA) on kapitalismin tehokkain loitsu. Se sammuttaa mielikuvituksen, estää keskustelun ja muuttaa ehdollisen järjestelmän luonnonlaiksi.

Todellisuudessa:

• Lukemattomat yhteisöt ovat kokeilleet yhteistyöhön perustuvia, yhteisvaurauteen perustuvia ja markkinattomia järjestelyjä.
• Julkiset järjestelmät toimivat jo nyt markkinalogiikan ulkopuolella keskeisillä aloilla.
• Nykyaikainen teknologia mahdollistaa koordinoinnin ja suunnittelun muotoja, jotka olivat aiemmin mahdottomia.

TINA-väite ei pysy ennallaan siksi, että se olisi totta, vaan koska:

• ihmiset pelkäävät menettävänsä sen vähäisenkin turvan, joka heillä on
• vaihtoehtoja on hyökätty, karikatyyritetty tai väkivaltaisesti tukahdutettu
• käsitteellinen kielemme on markkina-ajattelun kolonisoima.

Lähde: https://substack.com/home/post/p-155876965

kirjoittaja: Christopher Ketcham

Idea siitä että talouskasvu voi jatkua ikuisesti rajallisella planeetalla on teollisen sivilisaation yhdistävä uskonto. Tämä on äärimmäistä hölynpölyä, harhainen fantasia, joka ei tunnu vaivaavan meitä. Me kuulemme pyhän totuuden vaaleilla valittujen virkamiesten määräyksissä, ekonomistien itkuvirsissä hiipuvasta BKT:sta, Maailmanpankissa ja Wall Streetilla, maailmanlaajuisten korporaatioiden esitteissä sekä pienkaupunkien kauppakamarien käytävillä. Kasvu on pyhä ja loukkaamaton. Kasvu tuo työpaikkoja ja tuloja, mikä sallii meidän päästä Armon tilaan joka tunnetaan nimellä varakkuus, joka sallii meidän kuluttaa lisää, näin tuoden lisää työpaikkoja ihmisille jotka tuottavat lisää tavaroita ja palveluita jotta kaikkivaltias talous saa jatkaa kasvuaan. ”Kasvu on epäjumalankuvamme, kultainen vasikkamme”, Herman Daly, antikasvuharhaopistaan tunnettu ekonomisti, kertoi minulle hetki sitten.

USA:ssa uskonto ilmenee innokkaimmin amerikkalaisen unelman kultissa. Uskonvartijat eivät kuitenkaan ole pelkästään amerikkalaisia: Unelma on nyt, ja on aina ollut, pandemia. Kasvu on moraalinen imperatiivi kehittyvässä maailmassa, meille kerrotaan, koska se tulee vapauttamaan globaalit köyhät puutteesta ja taudeista. Se tulee rikastamaan ja kasvattamaan maailman naiset, pienentäen syntyvyysastetta. Se tarjoaa meille keinot maksaa ympäristön korjaamisesta — jotta siivottaisiin se minkä niinkutsuttu taloudellinen kehitys on pilannut. Se nostaa kaikki veneet, tekee meistä kaikista rikkaita, terveitä, onnellisia. Idässä ja lännessä, Aasiassa ja Euroopassa, kommunistit ja kapitalistit, suurteollisuus ja suurtuotanto, natsit ja neoliberaalit, noin about minkä tahansa modernin valtion hallitukset maailmassa: kaikki ovat omaksuneet hullun kasvuopin.

Vuonna 1970 joukko MIT:n tutkijoita alkoi työskennellä 20. vuosisadan tärkeimmäksi osoittautuvan dokumentin parissa tämän puhdasoppisuuden kyseenalaistamiseksi. Tiedemiehet käyttivät kaksi vuotta giganttisen mainframe-tietokoneen äärellä, tökkien sisään dataa dynaamisen systeemin malliin nimeltään World3, ensimmäinen suuren skaalan yritys saada kuva kasvuideologian implikaatioista ihmiskunnalle.

He astuivat esiin kirjan The Limits to growth (Kasvun rajat) kanssa, joka julkaistiin ohuena pehmeäkantisena kirjana tuntemattoman kustantajan kautta vuonna 1972. Se räjähti skenessä, siitä tuli parhaiten myyvä ympäristökirja historiassa. Alankomaissa myytiin puoli miljoonaa kopiota vuodessa. Yli kolme miljoonaa kappaletta on myyty tähän päivään mennessä yli 30 kielellä.

Sen viesti kävi maalaisjärkeen: Jos ihmiset lisääntyvät, laajenevat, rakentavat, kuluttavat ja saastuttavat yli pienen pallomme rajojen, meillä on ongelma. Tämä ei ollut se mitä kasvulla aivopestyt amerikkalaiset olivat tottuneet kuulemaan — ja koskaan aiemmin he eivät olleet kuulleet sitä tohtorilta joka löi faktat pöytään eräässä maailman oppimisen keskuksista.

Idea tutkimuselle oli saanut alkunsa karismaattiselta italialaiselta teollisuuspampulta Aurelio Pecceilta, joka oli myös maailman tapahtumista kiinnostunut sivutoiminen filosofi ja kirjailija. Peccei oli taistellut vastustusta vastaan Italiassa — fasistit olivat ottaneet hänet kiinni ja kiduttaneet — ja hän oli saanut uransa loistokkaasti käyntiin teollisuuden palveluksessa, erityisesti Fiatin johtajana. Vuoteen 1968 mennessä hän oli alkanut kyseenalaistaa teollisen sivilisaation lapsilleen jättämän perinnön. Hän julkaisi aiheesta kirjan Chasm Ahead, jossa hän huolehti ”ihmiskunnan tilan itsetuhoisesta tietämättömyydestä” hupenevien resurssien, hillittömän väestönkasvun ja materiaalisen kulutuksen sekä kasvavan saastemäärän planeetalla. Pyrkiessään ymmärtämään globaalia järjestelmää, sen kehityssuuntaa ja sen selviytymisen mahdollisuuksia, Peccei oli yksi Rooman Klubin perustajista, think tankin jonka jonka tarkoitus oli riisua pois ”ihmiskunnan ahdinko”. Klubi sponsoroi tutkimusta, ja Peccei otti yhteyttä MIT:n, jossa 29-vuotias systeemidynamiikan professori, nimeltään Dennis Meadows joka auttoi hänsä suunnittelemaan World3-tietokoneohjelman, tarjoutui tulemaan sen johtoon.

Meadows ja hänen tiiminsä käyttivät World3:a tarkastelemaan maailmanlaajuisia kasvutrendejä vuodesta 1900 vuoteen 1970, ekstrapoloiden dataa mallista 12 eri globaalin kehityksen tulevaisuuden skenaarioon ja sen seuraamuksiin, projisoituna vuoteen 2100 asti. He keskittyivät monimutkaisiin takaisinkytkentäluuppeihin — systeemin dynamiikkaan — mitkä esiintyvät kun me verotamme planeetan rajoja. Tiimi jakoi nuo rajat kahteen kategoriaan: lähteisiin ja nieluihin. Lähteet ovat niitä asioita joita me tarvitsemme luonnosta teollisen sivilisaation selviämiseksi: mineraaleja, metalleja, harvinaisia maametalleja, fossiilisia polttoaineita, makeaa vettä, viljelykelpoista maata. Nielut viittaavat planeetan kapasiteettiin absorboida saasteita sen maaperään, ilmaan ja veteen, sekä kaikkein pahaenteisimmin, ilmakehän kykyyn absorboida hiilidioksidia.

Tyypillinen, josko yksinkertaistettu, systeemidynamiikka tutkimuksessa kuuluu näin: ”Populaatio ei voi kasvaa ilman ruokaa, ruoantuotanto kasvaa pääoman kasvamisen kautta, lisää pääomaa vaatii lisää resursseja, poisheitetyt resurssit muuttuvat saasteiksi, saasteet sotkevat populaation ja ruoan kasvua.” Mallit näyttivät, että missä tahansa systeemissä joka perustuu eksponentiaaliseen talouden ja populaation kasvuun, kasvu romahti lopulta. Eräs synkimmistä malleista on nimeltään standardiajo, jossa ”nykyiset kasvutrendit maailman populaatiossa, teollistumisessa, saasteissa, ruoantuotannossa ja resurssien hupenemisessa jatkuvat muuttumattomina”. Siinä skenaariossa, joka nimettiin business-as-usual:ksi, ”kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan seuraavan sadan vuoden aikana”, tiimi esitti. Asiat päättyvät onnettomasti: ”Todennäköisin lopputulos… tulee olemaan yhtäkkinen ja kontrolloimaton sekä populaation että teollisen kapasiteetin heikkeneminen.”

Yhtäkkinen ja kontrolloimaton: toisin sanoen, sivilisaation romahdus, romahdus joka tarkoittaa samalla ihmiselämän, kulttuurin ja pääoman ennennäkemätöntä menetystä. World3:n business-as-usual -malli ei antanut tarkkaa päivämäärää romahdukselle, mutta ehdotti että sellainen alkaa todennäköisesti 21. vuosisadan puolessavälissä.

Kasvun rajat joutui heti kasvuideologian puolustajien kiivaan hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen isku saapui New York Timesiin
huhtikuussa 1972, kuukausi julkaisun jälkeen, kolmen taloustieteen professorin kynästä Columbian ja Harvardin yliopistoista. Kaksi heistä oli sattunut julkaisemaan kirjan samana vuonna ”vauraudesta ja sen vihollisista.” Kasvun rajat oli ”tyhjä ja harhaanjohtava teos”, he kirjoittivat. Se oli ”vähemmän kuin pseudotiedettä ja hiukan enemmän poleemista fiktiota.” Sillä oli ”teknologisen petkutuksen tuoksu.” Vihjailu oli että Meadowsin tiimi oli syöttänyt huonoa dataa heidän supertietokoneeseensa, josta tuloksena oli, kuten Timesin arvioija totesi, ”roskaa sisään, roskaa ulos.”

Nuhtelut vain kasaantuivat vuosien mittaan: The Economist, Forbes, Foreign Affairs, yliopistojen käytävät, Yale, Princeton, Harvard, ja jopa MIT. Herätyskristillisellä tunteen palolla artikkeli toisensa jälkeen vakuutti kansan siitä että kirja on niin väärin laskenut tulevaisuutemme, että se tulisi sivuuttaa suorilta käsin. Kaikkein yleisimmin viitattu Kasvun rajoihin liitetty virhe keskittyi taulukolliseen dataa joka viittasi siihen, että maailmasta loppuisi kulta vuonna 1981, bensa vuonna 1992, kupari, lyijy ja maakaasu vuonna 1993. Toiset elintärkeät mineraalit — hopea, tina, sinkki, elohopea — olisivat kadonneet vuoteen 2000 mennessä. Mutta kirjan kirjoittajat eivät tehneet sellaisia ennusteita. Dataa käytettiin vain esittämään kuinka eksponentiaalinen kasvu kuluttaa loppuun uusiutumattomia luonnonvaroja. Yhtä kaikki, Kasvun rajojen panettelijat tähän päivään asti jatkavat tämän vääräksi väitettyyn datajoukkoon viittaamista tukeakseen väitteitään siitä että mallinnus oli väärin.

Pahempaa kuin mikään tahansa yksittäinen ennuste, kuitenkin, oli se että Kasvun rajojen tiimi tuntui kyseenalaistavan Amerikkalaisen Unelman toteuttamiskelpoisuuden. ”Kasvun rajat saarnaa, että meidän tulee oppia pärjäämään sillä mitä meillä jo on”, murisi ekonomistien kirjoitus Timesissa. Tutkimus oli valtavirran taloustieteen ylenpalttisuuden uskomusjärjestelmän solvaus, joka sanoo että hinnoittelu ja innovaatio tulevat pelastamaan meidän lähteiden ehtymiseltä ja nielujen saturaatiolta. Jos resurssi muuttuu niukaksi markkinoilla, ekonomistit sanovat meille, sen hinta nousee, mikä toimii signaalina markkinoille innovoida vaihtoehtoja koska niin tekemällä tienaa rahaa. Jos nielu on saturoitunut, teknologia — oikein hinnoiteltuna — lievittää tätä vaikutusta, putsaa öljyvuodot, rassaa röörit, ja niin edelleen.

Tämä kyseenalaistamaton usko ihmiskunnan kekseliäisyyden maagisiin voimiin on saanut ekonomistit tekemään joitain poskettomia väitteitä. Oxfordin yliopiston professori Wilfred Beckerman, joka kutsui Kasvun rajoja ”julkeaksi, häpeämättömäksi roskaksi”, väitti että ”ei ole mitään syytä olettaa että talouskasvu ei voisi jatkua seuraavat 2500 vuotta.” Carl Kaysen, talouden nestor Harvardissa, sanoi joidenkin laskelmien pohjalta, että maapallon ”saatavilla oleva materia ja energia” voisi tukea noin 3.5 biljoonan ihmisen populaatiota, kaikkien eläessä amerikkalaisella vaurauden elintasolla. Julian Simon, joka julkisesti ilmaisi vihansa Kasvun rajoja kohtaan, vakuutti meille vuonna 1992 että ”Meillä on nyt käsissämme — kirjastoissamme — teknologia ruokkia, vaatettaa ja tarjota energiaa aina vain kasvavalle populaatiolle seuraavaksi 7 miljardiksi vuodeksi.” Muualla hän teki omituisen julistuksen, että ”lopulta mielestämme valuu kuparia ja öljyä.”

Kasvun rajojen kirjoittajat fundamentalisti-ideologian kanssa vastakkain, sellaisen jolla sattui olemaan historian havinaa siivissään. Lännen tekno-teollisen sivilisaation kahtena vuosisatana jotka edelsivät kirjaa, populaatio- ja talouskasvukatto on molemmat rikottu uudestaan ja uudestaan vapaiden markkinoiden innovaatioilla. Tuomiopäivän pasuunat ovat jatkuvasti olleet väärässä. 1700-luvun poliittinen taloustieteilijä Thomas Malthus kuuluisasti ennusti populaation eksponentiaalisen kasvun lopulta ylittävän maan kapasiteetin tuottaa ruokaa, ja lopputuloksena on joukkonälkiintyminen. Mutta maailma innovoi nälän ohi Vihreän Vallankumouksen ja geenimanipuloitujen organismien sekä aiemmin saavuttamattomissa olleiden pohjavesivarantojen avulla. Joten kävi niin, että Kasvun rajat karkotettiin malthusilaisen tuomiopäiväisyyden putkinäköiseen maailmaan.

1980-luvulle tultaessa presidentti Ronald Reagan lainasi kirjaa hänen puheessaan ainoastaan pilkatakseen sitä. ”Ehkä muistatte raportin joka muutama vuosi sitten julkaistiin nimellä The Limits to Growth,” hän sanoi University of South Carolinan puheessaan vuonna 1983. Sellaista asiaa ”ei ole olemassakaan kuin rajoja kasvulle”, hän julisti yleisössä olleille opiskelijoille. Jopa otsikko itsessään, Reagan sanoi, oli loukkaava, koska ”tässä laajassa ja ihanassa maailmassa jonka Jumala on antanut meille, se mitä maapallon sisällä on ei ole ratkaisevaa, vaan se mikä on mielissä ja sydämissä, koska se on se mistä unelmat on tehty, ja Amerikan tulevaisuus on teidän unelmissanne.”

Tämän kriittisen takaiskun vaikutus oli, että Kasvun rajat suurimmaksi osaksi katosi valtavirran keskustelusta. Yleisesti ymmärrettiin, Meadows sanoi, että olisi erittäin epämiellyttävää puhdasoppisen kasvun ylipapeille jos kansa alkaisi ottaa tutkimuksen vakavasti. Meadows, joka on eläköitynyt akatemiasta mutta edelleen matkustaa maailmalla luennoimassa, tapasi lukijoita 1970- ja 1980-luvuilla jotka sanoivat kirjan muuttaneen heidän elämänsä. ”1990- ja 2000-luvuilla, he sanoivat, ’Sinun kirjasi muutti vanhempieni elämän.’ Nyt,” hän sanoi, ”pidän puheen ja ihmiset kysyvät ’Kirjoititko sinä kirjan?'”

Viimeisen vuosikymmenen aikana Kasvun rajat on saanut uutta huomiota ekologeilta ja ekonomisteilta, joista moni on kehittänyt omia metodejaan sen tarkkuuden mittaamiseksi. Vuonna 2014 Graham Turner Melbourne Sustainable Society Institutesta Australiassa vertasi kirjan standardiprojektioita historialliseen dataan vuodesta 1970 lähtien. Hän tarkasteli, muiden muassa, syntyvyys- ja kuolleisuuslukuja approksimaationa populaation trendeille, teollista tuotantoa per capita kehityksen mittana, sekä hiiltä ilmakehässä saastumisen mittana. Pääsemme aika lähelle business-as-usualia, hän päätteli, huomauttaen että ”datan trendien suuntaus LTG-dynamiikan kanssa näyttää, että romahduksen alkuvaiheet saatetaan nähdä vuosikymmenen sisällä, tai ne saattavat olla jo käynnissä.”

Maaliskuussa 2016 All-Party Parliamentary Group on Limits to Growth Britanniassa julkaisi raportin julistaen että vuoden 1972 projektiot olivat huolestuttavan oikeassa. Raportin kirjoittaja Tim Jackson, kesätävän kehityksen professori University of Surreyssa, sanoi minulle, ”Useat analyysit ovat näyttäneet historiallisen datan menevän hyvin lähellä Kasvun rajojen standardiajon viivaa pitkin.” Ekologit Charles Hall ja John W. Day suorittivat omat vertailunsa Kasvun projektioiden suhteen reaalimaailman datalla vuonna 2009, ja havaitsivat projektioiden menneen ”varsin nappiin. Me emme ole tietoisia yhdestäkään ekonomistien tekemästä mallista joka on yhtä tarkka niin pitkällä aikavälillä.” Matthew Simmons, tunnettu investointipankkiiri jonka yritys on pyörittänyt kymmenien miljardien dollarien energiateollisuuden yritysfuusioita, tarjosi samanlaisen havainnon vuonna 2000. ”Kirjan kaikkein ihmeellisin aspekti on, hän kirjoitti, kuinka tarkat monet perustrendin ekstrapoloinneista… silti 30 vuoden jälkeen ovat.”

Kirjan 20-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1992 Meadows keräsi alkuperäisen tiiminsä kirjoittamaan päivitetyksen kirjaan nimeltä Beyond the Limits, ja vuonna 2004 hän sai valmiiksi 30-vuotispäivityksen. Hän toivoi osittain voivansa vastata vuoden 1972 tutkimusta kohtaan esitettyyn laajimpaan kritiikkiin: siinä oli aliarvioitu innovaatiota ja teknologiaa, jotka ovat teollisen sivilisaation kaksoismoottoreita ja kasvu-uskon tukipilareita. Limitsin ensimmäisessä painoksessa oli itse asiassa menty pitkälle kohti teknologian huomioon ottamista kasvujärjestelmän mahdollisena pelastuskeinona. Yhdessä 12 skenaariosta kirjoittajat mallinsivat maailmanjärjestelmän, jossa ”tuotetaan ydinvoimaa, kierrätetään luonnonvaroja ja louhitaan kaikkein syrjäisimpiä varantoja, ollaan päästämättä mahdollisimman paljon saasteita, nostetaan maan tuotot ennennäkemättömiin korkeuksiin ja tuotetaan vain sellaisia lapsia, joita heidän vanhempansa aktiivisesti haluavat”. Siitä huolimatta, kirjoittajat kirjoittavat, ”tuloksena on silti kasvun loppuminen ennen vuotta 2100. Pelkästään teknologisten ratkaisujen soveltaminen on pidentänyt väestön ja teollisuuden kasvua, mutta se ei ole poistanut kasvun lopullisia rajoja.”

World3-versio, jota Meadows käytti kirjan toisessa ja kolmannessa painoksessa, sisälsi mahdollisuuden paljon suurempaan teknologiseen kehitykseen. ”Mutta tulokset ja johtopäätöksemme pysyivät samoina”, hän kertoi minulle. ”Näissä myöhemmissä ajoissa oletimme jopa, että resurssit ovat rajattomat. Mutta arvatkaa mitä? Ihmisen väestön ja kulutuksen on edelleen mahdotonta kasvaa eksponentiaalisesti ikuisesti.”

Juuri nyt, kun tarvitsemme innovoinnin kiihtymistä, jotta voimme vastata ilmastonmuutokseen, löytää uusia resursseja ja korvata hupenevia tai riistettyjä resursseja, todisteet viittaavat siihen, että tilanne on päinvastainen. Utahin osavaltionyliopiston kestävän kehityksen professori Joseph Tainter on tutkinut innovaatiosuuntauksia Yhdysvaltain patentti- ja tavaramerkkiviraston 30 vuoden tietojen avulla. Hänen havaintonsa olivat huolestuttavia. Hieman yli puolet kaikista tässä maassa myönnetyistä patenteista on myönnetty ulkomaisille yksiköille, joten Tainter katsoi, että muutokset patenttien määrässä hakijaa kohti ovat tarkka indikaattori maailmanlaajuisesta tuottavuudesta keksintöjen kautta ilmaistuna. Tainter havaitsi, että hänen tutkimiensa tärkeimpien teknisten alojen — lääkkeet ja kemikaalit, metallurgia, energia, bioteknologia, tietotekniikka ja niin edelleen — tutkijoiden määrä kullakin patentilla kasvoi tasaisesti vuosina 1974-2005. Tämä tarkoittaa sitä, että aikaa ja työtunteja — ja oletettavasti myös rahaa — on käytetty yhä enemmän, mutta tuotto on pienentynyt. Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassaan The Collapse of Complex Societies, joka on eräänlainen Limits-julkaisun rinnakkaisjulkaisu, Tainter väittää, että sivilisaatioiden kasvaessa ne tuottavat yhä monimutkaisempia ongelmia, jotka vaativat yhä monimutkaisempia ratkaisuja. Monimutkaisuus vaatii enemmän energiaa, mikä edellyttää uusia teknologioita energian talteenottoon. Mutta kuten Tainterin tutkimus osoittaa, innovaatiolla voi olla omat rajansa.

Energiankulutuksen tuottoprosentti, joka tunnetaan nimellä EROI (energiatuottoprosentti, energy return on investment), on alun perin käytetty fossiilisten polttoaineiden etsinnän yhteydessä, ja sitä käytetään yleisesti vertaamaan tietyn resurssin louhintaan, kuljetukseen ja jalostukseen tarvittavaa energiamäärää sen lopulta tuottamaan energiamäärään. Tärkeimmän energialähteemme EROI-arvo on romahtamassa, kun fossiilisten polttoaineiden löytäminen ja louhinta vaikeutuu ja kallistuu. (Luonnonvarojen louhinnan ja hyödyntämisen kustannusten nousu eli monimutkaisuus oli yksi Limitsin laajoista ennusteista, jotka osoittautuivat myös paikkansapitäviksi). Maailmanlaajuisen öljyn- ja kaasuntuotannon EROI laski 30:stä 1:een vuonna 1995 18:een 1:een vuonna 2006. Yhdysvalloissa vuonna 1919 löydetyn öljyn EROI oli hämmästyttävä 1 000:1. Vuoteen 2010 mennessä se oli 5:1.

Kaivostoiminnan monitekijätuottavuus — joka kuvastaa tehokkuutta, jolla pääoman, työvoiman, materiaalien, palvelujen ja energian tuotantopanokset tuottavat yhden mineraalituotteen yksikön — on ollut laskusuunnassa vuodesta 2002 lähtien. Australian tilastokeskuksen mukaan mineraalien louhimiseen yleisesti ottaen tarvitaan nyt 40 prosenttia enemmän panoksia, ja samalla louhittavien mineraalien raekoko ja malmilaadut laskevat. Journal of Environmental Science and Engineering -lehti raportoi vuonna 2013, että ”nykyisen käyttöparadigman vallitessa” maailmassa alkaa vuosikymmenien kuluessa olla ”niukkuutta” ”useimmista strategisesti tärkeistä metalleista ja materiaaleista, jotka ovat perustavanlaatuisia yhteiskuntiemme toiminnan kannalta”. Tutkimuksen pääkirjoittajien, Lundin yliopiston ruotsalaisen kemian tekniikan professorin ja Tukholman yliopiston sovelletun systeemianalyytikon mukaan ”niukkuus voi johtaa sivilisaation taantumiseen huipun jälkeen, ellei kiireellisiä vastatoimia toteuteta järjestelmällisesti”.

Nykyinen maailmantalous on huomattavien innovaatioidenkin keskellä muuttunut tuhlailevammaksi, sillä se käyttää enemmän materiaaleja bruttokansantuotteen yksikköä kohti kuin 20 vuotta sitten. YK:n ympäristöohjelman kansainvälisen resurssipaneelin vuonna 2016 julkaiseman raportin mukaan tietyn tuotemäärän tuottamiseen tarvittavien neitseellisten luonnonvarojen määrä on kasvanut 17 prosenttia yhden vuosikymmenen aikana. Vuonna 2000 tarvittiin keskimäärin 1,2 kilogrammaa materiaaleja yhden dollarin maailmanlaajuisen BKT:n tuottamiseen. Vuoteen 2010 mennessä tarvittiin 1,4 kilogrammaa. Maapallolta maailmanlaajuisesti louhittujen primaarimateriaalien määrä nousi 22 miljardista tonnista vuonna 1970 70 miljardiin tonniin vuonna 2010, ja materiaalien käyttö henkeä kohti kasvoi seitsemästä tonnista vuonna 1970 kymmeneen tonniin samassa 40 vuoden jaksossa. Raportin mukaan ympäristöpaine taloudellisen toiminnan yksikköä kohti kasvaa, ei vähene.

Optimistit katsovat epäilemättä uusiutuvien energialähteiden suuntaan, jotta ne voisivat suojautua EROI:n laskua ja merten nousua vastaan. Mutta he saattavat joutua sokeiksi tuuli-, aurinko- ja vesivoiman rajallisuuden edessä. Monashin yliopiston tutkijat, jotka keräsivät huomattavia tietoja, totesivat, että iloiset skenaariot, joiden mukaan uusiutuvat energialähteet tuottavat suurimman osan maailman energiasta vuosisadan puoliväliin mennessä, ”perustuvat epärealistisiin teknisiin mahdollisuuksiin ja toteutusaikoihin”. Tämä tarkoittaa, että meidän on käytettävä enimmäkseen fossiilisia polttoaineita, jotta laajennuskoneisto pysyy käynnissä. Tim Jackson Surreyn yliopistosta on laskenut, että nykyisellä hiilitiheyden — eli kulutettua energiayksikköä kohti vapautuvan hiilen määrän — kasvihuonekaasupäästömme kasvavat yli 2 prosenttia vuodessa. Tällä vauhdilla hiilidioksidipäästöt olisivat vuoteen 2050 mennessä yli kaksinkertaiset vuoteen 2015 verrattuna. Jotta maailmanlaajuiset päästöt kymmenkertaistuisivat vuoteen 2050 mennessä, hiilitiheyden olisi vähennyttävä keskimäärin 8,6 prosenttia vuodessa — lähes 10 kertaa nopeammin kuin se on vähentynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja 50 kertaa nopeammin kuin viime vuosikymmenen aikana. Toisin sanoen meidän olisi innovoitava hiilidioksidipäästöjen vähentämisstrategioita ennennäkemättömällä vauhdilla ja käytettävä valtavan tehokkaita teknologioita, joiden maailmanlaajuinen täytäntöönpano olisi täysin ennennäkemätöntä.

Ja niinpä, kun me porskuttelemme eteenpäin tavanomaista liiketoimintaa odottaen teknomessiasta, jota cornucopialaiset lupaavat vapailla markkinoillaan ja voittoa tavoittelevien nerojensa kanssa, meitä odottaa vaihtoehtoinen tulevaisuus. Vuonna 2014 Harvardin yliopiston tieteenhistorioitsija Naomi Oreskes ja Kalifornian teknologiainstituutin tieteenhistorioitsija Erik Conway antoivat meille kuvan siitä, miltä tämä tulevaisuus voisi näyttää. He julkaisivat yhdessä The Collapse of Western Civilization -teoksen, joka on synkkä futuristinen tieteisfiktio. Se oli Limits muutettuna romaaniksi ilmaston aiheuttamasta maailmanlopusta.

”Riittää, kun sanon, että sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja demografiset tappiot olivat suurempia kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa”, kertoo kertoja, historioitsija, joka elää rampautuneessa, autioituneessa yhteiskunnassa 300 vuotta ‘länsimaisen sivilisaation lopullisen iskun’ jälkeen. Tämä isku tapahtuu vuonna 2093, kun ilmakehän huima lämpeneminen johtaa Länsi-Antarktiksen jääpeitteen hajoamiseen. Tämän seurauksena merenpinta nousee vähintään viisi metriä, mikä tulvii rannikkokaupunkeihin ja yhdessä muiden sulavien jääpeitteiden vaikutusten kanssa lähettää miljardeja ihmisiä pakenemaan sisämaahan korkeammalle maalle.

Jäätikön sulamista edeltää vuosikymmeniä kestänyt sosiaalinen ja taloudellinen levottomuus, jonka taustalla on ilmastonmuutos. Esimerkiksi vuonna 2041 sarja ”ennennäkemättömiä helleaaltoja” polttaa maailman elintarvikehuollon. Pohjois-Amerikassa 21. vuosisadan alussa alkanut aavikoituminen kuluttaa maailman tuottavimmat viljelysmaat Kaliforniassa ja Suurilla tasangoilla. Levottomuuksien lisääntyessä Yhdysvallat julistaa poikkeustilan, jotta hyvät kansalaiset eivät mellakoisi ja tappelisi keskenään murusista.

Maailmanlaajuisesti hallitukset horjuvat, ne kaadetaan. Lämpimämpi planeetta, petrimalja hyönteisille, joiden levinneisyysalueet ovat laajentuneet, vapauttaa nälkiintyneen, kuivuneen ja heikentyneen ihmiskunnan päälle tavanomaiset kärpästen ja hyttysten levittämät taudit — denguekuumeen, keltakuumeen — ja hygienian puute joukkoleireissä johtaa räjähdysmäisesti vanhojen vihollisuuksien, lavantaudin ja koleran, puhkeamiseen, ja samalla ilmaantuu, kuten tuleva kronikka kirjoittaa, ”virus- ja retrovirustekijöitä, joita ei ole koskaan ennen nähty”.

Tulevaisuuden kronikoitsijaa hämmästyttää The Collapse of Western Civilization -kirjassa, kun hän muistelee tätä traagista ajanjaksoa, että maailman älykkäimmät tiedemiehet, jotka käyttivät kehittyneimpiä saatavilla olevia analyyttisiä ja teknisiä menetelmiä, olivat ennakoineet ilmaston tuhoon johtavan kehityksen jo kauan ennen kuin se oli jo tosiasia. He olivat varoittaneet, että jos sivilisaation halutaan selviytyvän, sen on vähennettävä painettaan jätteiden nieluun. ”Lähes kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että länsimaisen sivilisaation ihmiset tiesivät, mitä heille oli tapahtumassa, mutta eivät kyenneet pysäyttämään sitä”, kertoo kertoja. ”Itse asiassa tämän tarinan hätkähdyttävin piirre on se, kuinka paljon nämä ihmiset tiesivät ja kuinka kykenemättömiä he olivat toimimaan sen mukaan, mitä tiesivät.”

Synkistä asetelmista huolimatta Limits ei ollut pelkästään synkkä. Siinä esitetyistä 12 skenaariosta neljä ei päättynyt romahdukseen. Taloudellinen ja ekologinen vakaus oli tutkijoiden mukaan mahdollista, mutta vain jos globaali yhteiskunta ryhtyisi ”tarkoitukselliseen, hallittuun kasvun lopettamiseen” ja vähentäisi teollisuustuotantoa ja kulutusta henkeä kohti. Limits kuvaili tätä ”vakiintuneeksi” maailmaskenaarioksi, ”pitkän aikavälin tasapainotilaksi”, jossa ”jokaisen ihmisen aineelliset perustarpeet maapallolla on tyydytetty ja jokaisella ihmisellä on yhtäläinen mahdollisuus toteuttaa yksilölliset inhimilliset mahdollisuutensa”.

Tarpeeksi tavaraa, jotta kunnollinen elämä on mahdollista kaikille, kunhan vain sovimme, ettemme halua liikaa. Kauhistuttavia ajatuksia meille — tarkoitan siis suurimmalle osalle meistä — jotka olemme juurtuneet vapaiden markkinoiden kapitalistiseen ajattelutapaan. Ei ihme, että juuri valtavirran taloustieteilijät hyökkäsivät voimakkaimmin Limitsiä vastaan, ne joiden palkat riippuvat kapitalistisista eliitti-instituutioista, jotka rakentavat yleisölle ideologian, joka järkeistää loputtoman kasvun, jotka vakuuttavat, ettei meidän tarvitse koskaan jakaa palaa piirakasta, jos vain kasvatamme piirakkaa jatkuvasti.

Tutkimuksen taustalla oli kysymys siitä, voisiko globaali yhteiskunta järjestäytyä niin, että se voisi elää varojensa rajoissa ja tarjota samalla rauhanomaisen ja oikeudenmukaisen elämän ihmisille. Esittämällä tämän kysymyksen ja vastaamalla siihen Limits oli vaarallinen yhteiskuntajärjestykselle, jossa itsekkyys, ahneus ja kateus ovat edistyksen ajureita ja jossa käsketään hamstrata itsellemme sitä, mitä voimme saada, ja jättää huomiotta omantunnon tuskat, jotka muistuttavat meitä siitä, että isompi kakku ei ole johtanut parempaan elämään kaikille.

Kun Limitsin kirjoittajat totesivat vuonna 1972, että ”väestön ja pääoman kasvu itse asiassa kasvattaa kuilua rikkaiden ja köyhien välillä”, kun he kumosivat myytin siitä, että kasvun lisääntyminen johtaisi ihmisten tasa-arvoon, he heiluttivat veistä uusliberaalille kapitalistiselle järjestykselle. Sillä mistä muusta he puhuivat maailmassa, jossa ei ole kasvua ja yhtäläisiä mahdollisuuksia, kuin vaurauden uudelleenjaosta? Mitä muuta he vaativat kuin radikaalia muutosta vapauden määritelmäämme? ”Tasapaino”, he kirjoittivat, ”edellyttäisi tiettyjen inhimillisten vapauksien, kuten rajoittamattoman lapsiluvun tai luonnonvarojen hallitsemattoman kuluttamisen, vaihtamista muihin vapauksiin, kuten helpotukseen saasteista ja ahtaudesta sekä maailmanjärjestelmän romahduksen uhasta.” He ehdottivat, että se olisi kompromissi, joka kannattaisi tehdä. Vähentämisen ja jakamisen olisi kuitenkin oltava vapaaehtoista. Emme voisi tehdä sitä pakon ehdoilla. Sen olisi oltava, Dennis Meadowsin sanoin, ”järjestelmällinen ja yhteistoiminnallinen laskeutuminen kohti sosiaalisesti oikeudenmukaista kestävyyttä kaikille”.

Lopputulos on kuitenkin se, että jos vauraus jaettaisiin tasan niiden yhdeksän miljardin ihmisen kesken, joita planeetalle odotetaan vuoteen 2050 mennessä, pohjoisen pallonpuoliskon aineellisen hyvinvoinnin pitäisi laskea merkittävästi. On kyseenalaista, että itsekkyyteen indoktrinoitu kokonainen sivilisaatio kestäisi tätä ilman eeppistä raivokohtausta. Kyseessä olisi yhteiskunnallinen kypsymisprosessi, jollaista ei ole ennen nähty. Koska säilyttääkseen inhimillisyytemme rajoitusten edessä meidän olisi kohdattava epätasa-arvo suoraan.

Soitin Meadowsille kysyäkseni, mitä mieltä hän on Limits to Growth -kirjasta 44 vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Hän sanoi olleensa optimistinen vuonna 1972. Aikaa oli riittävästi, jotta liian suuren kasvun laiva saatiin pois jäävuoren törmäyskurssilta. Mutta viime kesänä hän kuulosti masentuneelta ja hieman kyyniseltä. Hänen mukaansa tavanomainen liiketoiminta uhkaa aiheuttaa luonnon kaoottisen romahduksen, jota seuraa geopoliittinen myllerrys ja resurssisodat. Tämä näytti nyt olevan todennäköinen polkumme, ja hänen mukaansa oli aika valmistautua ”systeemishokkiin”.

Meadows näkee yhteyden kasvun rajojen ja sen välillä, mitä hän kutsuu ”autoritääriseksi tsunamiksi, joka pyyhkäisee läntisten demokratioiden yli”. Hän uskoo, että globaali yhteiskunta on jo siirtynyt vaiheeseen, jossa kyky kasvaa ja luoda todellista uutta vaurautta on vähenemässä. Kun kasvu pysähtyy, jännitteet lisääntyvät. ”Instituutioiden, väestön, pyrkimysten, kulttuurin, normien ja pääoman sopeuttaminen tähän uuteen nollakasvun ja negatiivisen kasvun vaiheeseen”, Meadows kertoi minulle, ‘edellyttää vuosikymmeniä kestäviä muutoksia, jotka useimmat ihmiset kokevat järjestyksen heikkenemisenä’ — ja siten valtuutuksena autoritaarisempaan hallintoon.

Aldous Huxley ennusti tämän mahdollisuuden. ”Uuteen uljaaseen maailmaan on monta tietä”, hän kirjoitti vuonna 1958. ”[M]utta ehkä suorin ja levein niistä on tie, jota kuljemme tänään, tie, joka kulkee jättimäisten lukujen ja kiihtyvän kasvun kautta.” Planeetta, jonka väestö ja talous on niin suuri, että se tuottaa pysyvän sivilisaation hätätilan, jatkuvan kriisitilan, on kypsä ”kaikkien ja kaiken pysyvään valvontaan keskushallinnon virastojen toimesta”. Tämä olisi kasvumyönteisen uskon äärimmäinen ironia, sillä sitä tukee vapaiden markkinoiden fundamentalismi: Vain tyrannimaisella valtiolla, jolla on väkivaltamonopoli, valtavat byrokratiat ja lonkerot, jotka ulottuvat elämän jokaiseen osa-alueeseen, on valta pelastaa meidät typeryydeltä, jota kutsuimme vapaudeksi kasvaa ikuisesti.

Lähde:

https://www.populationbalance.org/publications/the-fallacy-of-endless-economic-growth

The Fallacy of Endless Economic Growth

Alla oleviin, vuodelta 1972 peräisin oleviin aineistoihin on liitetty Andrew Anastasin ja Matteo Mandarinin kirjoittama uusi johdanto, joka on julkaistu myös Viewpointissa.

Johdanto

Tronti: Olen valinnut tämän tutkimusprojektin monien tutkimuskohteiden joukosta tämän aiheen, en siksi, että se olisi yleisesti ottaen etuoikeutettu muihin nähden. Pikemminkin olen valinnut sen, koska se on mielestäni aihe, joka vaatii kiireellistä ja tarkkaa tarkastelua juuri tällä hetkellä. Kyseinen kohde kulkee nimellä ”poliittisen autonomia”. On heti todettava, että kyseessä on ilmaus, määritelmä, joka on vallalla nykyisessä politiikan tutkimuksessa; mutta se osoittautuu uudeksi ja jopa hieman oudoksi siinä, mitä voisimme kutsua marxilaiseksi kentäksi kokonaisuudessaan. Erityisesti siksi, että tässä ei ole kyse vallan yhden osan autonomiasta suhteessa muihin osiin, vaan pikemminkin koko vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä ei ole valtaa — sanotaanko, suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Kyse on siis vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä on — tai paremmin sanottuna siihen, mitä on ollut tai mitä yleisesti pidettiin — vallan perustana.

Nyt on heti todettava, että niin sanotun vallankumouksellisen marxilaisuuden perinteessä tämän autonomian hylkääminen oli yksiselitteistä. Toisin sanoen se oli yksiselitteinen; poliittisen vallan ja muun yhteiskunnan välinen suhde — sanokaamme yksinkertaisesti valtion ja talouden välinen suhde — oli yksiselitteinen. On kuitenkin myös totta, että tämä suhde muuttui sitten historiallisesti, kapitalistisen yhteiskunnan historian kuluessa, ilman että marxilainen ajattelu kiinnitti huomiota näihin muutoksiin. Tämän seurauksena on käynyt niin, että poliittisen autonomian käsitteen on ottanut haltuunsa työväenliikkeen osa, jolla on erityinen politiikka, se osa, joka määritellään yleisesti sosialidemokratian ”oikeisto-revisionismiksi”. Nyt meidän on nähtävä, onko tästä käsitteen omimisesta huolimatta olemassa jokin pelastamisen arvoinen osa tästä ongelmasta. Sitä varten meidän ei pidä pelätä, että myös meidän puoleltamme mahdollisesti käytetään tätä samaa käsitettä, varsinkin tämänkaltaisessa keskustelussa, jotta marxilaista käsitteistöä voitaisiin mahdollisesti uudistaa ”vasemmalta”. Tämä on se, mitä minulla on sanottavana aiheesta ”autonomia”.

Kuitenkin itse termi ”poliittinen” on yhtä epätavallinen marxilaisessa perinteessä. Tämä johtuu siitä, että emme ole tuomassa diskurssiimme ainoastaan uutta nimeä vaan myös, sanoisin, uutta kategoriaa. Mitä tämä kategoria pitää sisällään? Se sisältää yhtäältä poliittisen vallan instituutioiden objektiivisen tason ja toisaalta poliittisen kerrostuman [ceto politico] eli subjektiivisen toiminnan, politiikan tekemisen. Poliittinen pitää sisällään kaksi asiaa: valtion sekä poliittisen luokan [classe politica]. Mikä suhde tällä termillä, tällä käsitteellistämisellä on ”sosiaaliseen”, muuhun yhteiskuntaan? Tässä yhteydessä on heti varoitettava, että tämä tutkimus ja sen taustalla oleva ongelma ulottuvat huomattavasti 60-luvun italialaista kapitalismia laajemmalle, vaikka juuri siellä kiinnostuksen kipinä tätä ongelmaa kohtaan saattoi syntyä. Tosiasia on, että kapitalismin edistyneeseen vaiheeseen päästyämme olemme huomanneet ennen kaikkea yhden asian, erityisesti yhden asian, josta meidän on keskusteltava, jotta voimme selvittää, onko se oikea, onko se oikea vai ei.

Huomasimme, että poliittinen, kuten yleensä sanotaan teknistä jargonia käyttäen, on viivästynyt [ritarda]. Jos menemme syvemmälle, huomaamme, että tämä poliittisen viivästyminen suhteessa sosiaaliseen ei johdu, ei aina johdu pääoman epätäydellisestä — taloudellisesta ja sosiaalisesta — kehityksestä. Tämän viivästyksen syy ei aina ole pääoman riittämätön kehitys. Joskus se on viivästys itsessään. Toisin sanoen kyse on viivytyksestä valtiokoneiston sopeutumisessa, ja selitykset tähän, sen syyt, ovat juuri tämän koneiston toiminnassa: poliittisen ja sosiaalisen välinen epäsynkronia, niiden erilainen kehitysrytmi, osoittautuu nykyään kiistattomaksi sekä ensi silmäyksellä että puhtaasti empiirisen analyysin jälkeen. Nykyisin tälle annettu selitys on kuitenkin mielestäni epätyydyttävä. Hyvin usein selitys tälle viiveelle on niin sanotusti historiallis-materialistinen yksinkertaistaminen. Tässä näkökulmassa kaikki, mitä tapahtuu tietyllä tasolla, niin sanotulla korkeammalla tasolla, perustuu siihen, mitä on alempana, alemmalla tasolla — niin sanottujen rakenteellisten tasojen näkymättömän käden varassa.

Se on toisaalta kätevä selitys, koska se on helppo ymmärtää ja käyttää, mutta toisaalta se on tutkimuksen ja käytännön toimien kannalta lamaannuttava. Meidän on tämän keskustelun puitteissa opittava toistaiseksi luopumaan tästä selityksestä. Tarkastellaan esimerkiksi tämän niin sanotun poliittisen viivyttelyn luonnetta. Ja pohtikaamme sitten, että politiikan alalla, siinä, mitä yleisesti kutsutaan poliittiseksi alaksi, on riittämätön rationalisointi, poliittisen koneiston tehokkuus on riittämätön, tuottavuus on alhainen, yrittäjyys puuttuu, poliittinen aloitteellisuus puuttuu; sanokaamme, että valtiolla ei ole suunnitelmaa sillä tavalla kuin on — kaikesta huolimatta ja vaikka joskus näyttääkin siltä, että se ei toimi hyvin — pääoman suunnitelma. Toisin sanoen nykyaikaisessa valtiossa on puutetta kapitalismista ja tarkemmin sanottuna suuren mittakaavan kapitalismista. Miksi näin on? Tässä yhteydessä on luonnollisesti selvitettävä koko poliittisen vallan ja taloudellisen vallan välisen suhteen historiaa kapitalismissa.

Tässä historiassa välttäisin esimerkiksi porvarillisen valtion ja kapitalistisen valtion välistä eroa. Tämä johtuu siitä, että tässä vaiheessa on sanottava, että kapitalistinen valtio — toisin sanoen pääoman valtio, suurpääoman moderni valtio — ei ole vielä historiallisesti esiintynyt missään maailman kolkassa. Samasta syystä välttäisin erottelua porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalistisen yhteiskunnan välillä, koska tällä erottelulla päädymme yksinkertaistamaan pääoman kokonaishistoriaa ja rakentamaan kaksi vaihetta, jotka muka tyhjentäisivät koko sen historian. Yhtäältä pienten tavarantuottajien liberaalin kilpailun yhteiskunta, toisaalta suurten monopolien yhteiskunta — jonka jälkeen pääoman historia on päättynyt. Ja mitä sen jälkeen tulisi? Joko jälkikapitalistinen yhteiskunta, kuten nykyään sanotaan, tai sosialistinen yhteiskunta.

Mielestäni on parempi ajatella pääoman historiaa sen sijaan yhtäältä loogisena jatkumona — loogisena jatkuvuutena ja siten taloudellisena jatkuvuutena — ja toisaalta käytännöllisenä epäjatkuvuutena ja siten poliittisena epäjatkuvuutena. Tässä yhteydessä tekisin juuri tämän erottelun: jatkuvuus/epäjatkuvuus, edellinen taloudellisessa kehityksessä, jälkimmäinen poliittisissa harppauksissa. Jatkuvuus ja hyppäykset yhdessä: tämä on pääoman historiaa. Enkä usko, että on mahdollista nopeasti luetella, mitkä hetket olivat hyppäyksiä ja mitkä olivat jatkuvuutta, koska se, toistan, edellyttäisi koko tapahtumaketjun historiallista rekonstruktiota, joka on loppujen lopuksi vielä kesken. Viime aikoihin asti kriisi — sanotaanpa talouskriisi, klassinen kriisin käsite — osoittautui sopeutumismekanismiksi, mekanismiksi, jolla talouskehitys käynnistetään uudelleen. Poliittiset jännitteet purettiin kriisiin ja ratkaistiin kriisin sisällä. Nykyään kuitenkin tapahtuu ehkä juuri päinvastoin. Toisin sanoen meillä on valtiokoneisto, joka puutteellisessa ja vajavaisessa kapitalistisessa toiminnassaan imee ja estää niiden kriittisten ristiriitojen räjähdyksen, joita kehitysliike ja erityisesti taloudellinen kehitys synnyttää. Tällä maastolla kaksi havaintoa tulee mahdolliseksi: ensinnäkin, valtion nykyinen viivyttely suhteessa yhteiskuntaan on olemassa olevan kehitysmekanismin kannalta funktionaalinen. Toisin sanoen tämä viive, jos se on olemassa, on joskus jotain, joka palvelee järjestelmän omaa kehityskykyä. Ehkäpä talouskriisin mahdollinen kapitalistinen hallinta koostuu juuri tästä: kapitalistisesta kyvystä manipuloida poliittista viivytystä suhteessa taloudelliseen sfääriin. Ehkä tässä on kyse siitä, että tässä vaiheessa historiaa suuri kriisi klassisessa mielessä on mahdoton. Korostaisin tätä seikkaa: on nähtävä, miten tämä viive toimii subjektiivisesti tietyn kapitalistisen kehityspolitiikan puitteissa, osana ohjauspaneelia, jota pääoma käyttää yhteiskuntansa hallintaan.

Toinen löytö on mielestäni pääoman poliittisen syklin olemassaolo, toisin sanoen se, että sen poliittinen kehitys on luonteeltaan syklistä, ja sillä on oma erityispiirteensä suhteessa pääoman klassiseen taloudelliseen sykliin. Mielestäni on mahdollista puhua poliittisesta syklistä, aivan kuten olemme puhuneet, marxilaisessa mielessä oikein, pääoman taloudellisesta syklistä. Mitä tulee ensimmäiseen kohtaan, eli siihen, että viive on toiminnallinen, meidän ei todellakaan pidä uskoa, että poliittinen kerrostuma on subjektiivisesti valinnut tämän viiveen. Älkäämme päätykö omaksumaan tätä kantaa; muuten palaisimme väitteisiin pääoman pirullisista kyvyistä keksiä jatkuvasti uusia ja ennen näkemättömiä välineitä yhteiskuntansa hallintaan. Jos poliittinen kerrostuma kykenisi tähän tietoisuuteen, se ei olisi mielestäni jälkeen jäänyt poliittinen kerrostuma [un ceto politico arretrato]¹; vaan se olisi hyvin edistynyt, jos se kykenisi leikkimään subjektiivisesti näillä asioilla. Tosiasia on tosiasia itsessään; toisin sanoen tosiasia on politiikan ja talouden välinen poliittinen kahtiajako, joka saa aikaan juuri ne vaikutukset, jotka mainitsin, järjestelmän selviytymisen — joka siis pidentää järjestelmän elinikää. Se on tilanteen objektiivinen tosiasia, jotain, joka syntyy itse pääoman kehitysmekanismissa. Kyseessä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, kuten tiedämme. Kapitalistinen järjestelmä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, jolla on niin sanotusti dualistinen sisältö: se on siis yksi ainoa kahden luokan järjestelmä. Tämä on pohjimmiltaan pääoman luonne, ja tämä luonne, kun se on eletty historiallisesti loppuun asti — toisin sanoen kun se on täysin ja poliittisesti avautunut — juuri sen piti johtaa sen loppuun Marxin laatiman kaavion mukaan. Marxilaisten myöhemmin esittämät muunnelmat sivuuttaen, Marxin oma skeema oli juuri tämä. Jos tekisimme sen niin, että kaksiluokkajärjestelmä nousisi puhtaasti taloudellisesta yhteentörmäyksestä yhteentörmäykseksi, poliittisen kamppailun tosiasiaksi, tämä merkitsisi sitä, että järjestelmä olisi saavuttanut syklinsä päätepisteen; ja silloin olisi mahdollista mennä tämän syklin yli. Tämä poliittinen avautuminen — Marxin kaaviossa luokkavastakkaisuuden poliittinen avautuminen, prosessin täydellinen läpivienti tuotantosuhteista valtaan, sen katkeamaton läpivienti tehtaasta valtioon — on se historiallinen tosiasia (tai pikemminkin poliittinen tosiasia), jonka piti johtaa kapitalistinen järjestelmä kuolemaan. Ja se on tietysti historiallinen tosiasia, jota ei todellisuudessa ole tapahtunut.

Miksi sitä ei ole tapahtunut? Mielestäni järjestelmän itsepuolustusmekanismit, järjestelmän itsekorjausmekanismit, ovat lähteneet liikkeelle. Tästä näemme, että tunnetut kehityksen rajat ovat joskus pääoman itserajoituksia. Toistan, että kapitalistinen poliittinen kerrostuma ei ole subjektiivisesti valinnut niitä, vaan järjestelmä tarjoaa ne objektiivisesti. Siksi, toistan vielä kerran, ne ovat itsekorjauksen mekanismeja, järjestelmän itsepuolustusta. Tältä pohjalta huomaamme, että pääomassa on eräänlaista automatiikkaa, jopa yhteiskunnallisena suhteena. Näemme, että suuri pääoma ja suuret koneet ovat hyvin läheisiä sukulaisia. Toisin sanoen monimutkaisten koneistojen tasolla sanoisin, että pääoma ei enää anna itsesäätelyään yhden ainoan mekanismin tehtäväksi (kuten aikoinaan tapahtui esimerkiksi markkinoiden kohdalla). Päinvastoin, se antaa itsesääntelynsä monien mekanismien tehtäväksi. Nämä mekanismit ovat toisinaan vastakkaisia. Yhtäältä voi olla valtion kehittynyt väliintulo kehityksen moottorina ja tukena, ja toisaalta voi olla myös poliittisen kentän taantuminen [arretramento] luokkataistelun jarruna ja hillitsijänä, joka on kehittynyt itse kehitystä vastaan. Nämä kaksi asiaa — valtion kehittynyt puuttuminen talouteen ja poliittisen kentän taantuminen — voivat joskus elää rinnakkain, yhdessä poliittisessa ulottuvuudessa. Kummassakin tapauksessa, toisin sanoen, meillä on poliittisen autonomia. Ensimmäisessä tapauksessa, sanokaamme, meillä on pääoman valloittama autonomia itselleen; toisessa tapauksessa meillä on myönnytys, jonka pääoma tekee tietyillä hetkillä paetakseen tiettyä kriittistä hetkeä. Näin päästään siihen, mitä voidaan kutsua poliittisen erityispiirteeksi [lo specifico politico], toisin sanoen poliittisen syklin erityispiirteeksi suhteessa taloudelliseen sykliin. Edessämme on ongelma, miksi Marxin kaavio jatkuvasta kehityksestä taloudesta poliittiseen ei ole historiallisesti toiminut ja miksi päinvastoin on tapahtunut päinvastoin, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että talouskriisi — toisin sanoen juuri se hetki, jolloin talousjärjestelmä oli lähes romahtamassa — tuotti pääoman poliittisen kehityksen. Vuoden 1929 esimerkki Yhdysvalloissa ja sitä seurannut New Deal on todellakin vakuuttava osoitus tästä teesistä.² Toisinaan on tapahtunut päinvastoin: nopea taloudellinen kehitys, nopea kasvu, aiheutti poliittisen maaston taantumisen. Näin on käynyt pienessä mittakaavassa 60-luvun Italian tapahtumissa.

Kun tarkastelemme, miksi Marxin kaavio ei toiminut — kaavio, toistan, kaavio tästä jatkuvuudesta, jonka piti kulkea taloudesta poliittiseen — kohtaamme selityksen, joka on ollut ajankohtainen täällä Italiassa ja joka jossain määrin muokkaa sitä, mitä on kutsuttu 60-luvun marxilaisuudeksi tai ”vallankumoukselliseksi” marxilaisuudeksi 60-luvulla. Tämän selityksen mukaan työväenluokan organisatorisella tasolla oli subjektiivinen vika,³ eli vika työväenliikkeen maastossa. Juuri tämän subjektiivisen virheen oletetaan estäneen taloudellisen ja poliittisen välisen yhteyden. Toisin sanoen, koska työväenluokka on järjestelmän sarana, työläisten kamppailujen poliittisen ulospääsyn puute johti lopulta siihen, että pääoman suuri poliittinen aloite jäi vajaaksi. Tämä on selitys, jolla on tällä tavalla esitettynä oma oikeutuksensa. Silti se esitettiin karkeammin, puhumalla järjestöjen pettämisestä, johtajien pettämisestä ja niin edelleen. Sanoisin kuitenkin, että tämä selitys, joka näkee kapitalistisen poliittisen taantuman syynä työläisten taistelun poliittisen ulospääsyn puutteen, on jopa hienostuneimmassa muodossaan riittämätön, koska se ei anna vastausta ongelmaan. Syntyy uusi kysymys, johon on annettava vastaus: Miksi tämä puute?

Meidän on tarkasteltava, miten Marxin skeema objektiivisesti toimii. Varhainen kapitalismi, alkukapitalismi — joka ei ole 1500-luvun kapitalismi vaan 1800-luvun, 1800-luvun ensimmäisen puoliskon, kapitalismi — tarjosi tehokkaasti niin sanotusti dokumentaatiota Marxin teesille, joka koski hallitusta ”porvariston yhteisiä asioita hoitavana komiteana”. Toisin sanoen ei voida sanoa, että Marx olisi Poliittisen taloustieteen kritiikissä tulkinnut pienten tavarantuottajien yhteiskuntaa, kuten jotkut hänen vastustajistaan ovat sanoneet. Tarvitsee vain avata Pääoma tai Grundrisse nähdäkseen, että tämä ei pidä paikkaansa. Askeleet, joilla Marx etenee hänen aikansa pääoman tilannetta pidemmälle, askeleet, joilla hän tunnistaa pääoman tulevan kehityksen aina nykyhetkeen asti — ne ovat kaikkien nähtävissä. On kuitenkin sanottava, että ”politiikan kritiikissä” — jos jätämme hetkeksi sivuun poliittisen taloustieteen kritiikin — Marx ei onnistu menemään kapitalismin syntykautta pidemmälle. Vuonna 1858, kuten kaikki tiedätte, poliittisen taloustieteen kritiikin piti sisältää kuuluisat kuusi kirjaa: pääoma, maaomaisuus, palkkatyö, valtio, kansainvälinen kauppa ja maailmanmarkkinat, kuten tunnetussa kirjeessä Lassallelle helmikuun 22. päivänä 1858 hahmotellaan. Tämä oli Marxin työsuunnitelma. Mutta silloin pelkästään pääoma vei neljä kirjaa. Mitä muuhun tulee, mitään maaomaisuudesta lähtien, mukaan lukien työn analyysi, ei ole tarkasteltu kovin perusteellisesti, kuten on jo sanottu. Näiden jäännösten joukossa on myös valtion ongelma. Sanoisin, että aiheesta ”politiikka”, aiheesta ”poliittinen”, Marxin nuoruuden teokset sanovat ehkä enemmän kuin hänen kypsät teoksensa. Hegelin oikeusfilosofian kritiikin kaltainen teos sanoo ehkä enemmän kuin kaikki muut pienet kohdat, pienet lauseet, jotka on poimittu eri yhteyksistä ja Marxin historiallisista teoksista ja yhdistetty muodostamaan mielestäni virheellisesti Marxille liitettyä poliittista ajattelua. Toistan, Marxin diskurssi pääomasta näyttää minusta täysin eteenpäin projisoidulta, toisin sanoen koko keskustelu tarkastelee pääoman todellista kehitystä; Marxin diskurssi valtiosta sen sijaan katsoo taaksepäin, sitä näennäistä kehitystä, jonka tämä poliittinen ongelma on kokenut. Kun Marx harjoittaa politiikan kritiikkiä, hän ei mielestäni onnistu tehokkaasti harjoittamaan politiikan kritiikkiä; sen sijaan hän harjoittaa aina ideologiakritiikkiä, joka, kuten kaikki tiedätte, on jotain muuta. Teesi, jonka mukaan ensin on olemassa taloudellinen valta ja sitten poliittinen valta ja että nämä vallan muodot ovat pohjimmiltaan yhteneväisiä — mikä on itse asiassa Marxin teesi (ne ovat todellisuudessa yhteneväisiä ja vain muodollisesti erillisiä, eli todellinen yhteneväisyys ja puhtaasti muodollinen erottelu) — on ymmärrettävissä nimenomaan varhaiskapitalismin valossa. Kun ymmärrämme tämän kapitalismin olevan lähempänä esikapitalistisia yhteiskuntia kuin yhteiskuntia, joita kutsumme suurpääomaksi, ja kun puhumme jatkuvuudesta ja hyppäyksistä, huomaamme, että pohjimmiltaan pääoman kehityksen yhden ja toisen vaiheen välillä on suurempi etäisyys kuin historiallisen materialismin havaitseman ja toisinaan keksimän taloudellisen ja yhteiskunnallisen muodostelman välillä. Totuus on se, että historiallinen materialismi on mielestäni itse varhaiskapitalismin tuote; toisin sanoen se on tämän varhaiskapitalismin tuote, joka on tehnyt tiliä entisen poliittisen tietoisuutensa kanssa. Tämän jälkeen marxilaiset, aivan kuten he yleistivät Marxin taloudellisen diskurssin, yleistivät hänen poliittisen diskurssinsa vielä suuremmassa määrin; jälleen kerran he ottivat hänen analyysinsä kapitalistisen järjestelmän eräästä osasta, joka koski poliittisen taloustieteen kritiikkiä, kapitalistisen yhteiskunnan kaikkien näkökohtien kokonaisvaltaiseksi järjestykseksi — mikä ei luultavasti päinvastoin ollut läsnä Marxin diskurssissa.

Jos kuitenkin palaamme siihen tosiasiaan tai teesiin, että poliittinen on viivästynyt kaikkeen muuhun nähden, huomaamme myös, että Marxin käsittelemä poliittinen sfääri on vaiheessa, joka edeltää hänen pääomansa vaihetta, sen pääoman vaihetta, joka hänellä oli edessään. Viime kädessä sen vaiheen yleistäminen, jota Marx kehitti poliittisesti ja jota hän tarkasteli poliittisesti — tämä tarkoittaa viiveen yleistämistä. Nyt: viiveen yleistäminen on nähdäkseni Marxin poliittisen ajattelun, siis nimenomaan Marxin ajattelun, kodifiointia. Mutta katsotaanpa sen sijaan, onko todella kyse viiveestä. Se, että meillä on aina edessämme niin sanottu uusi talous ja toisaalta niin sanottu vanha politiikka, on indikaattori, jonka pitäisi auttaa meitä ymmärtämään, että viime kädessä perusta-ylärakenne-suhde — juuri tällä maaperällä — ei toimi. On totta, että tässä vaiheessa, jotta pääsisimme eroon tästä ongelmasta, meidän on palattava modernin valtion historiaan kokonaisuudessaan: valtion (hyvin pitkästä) muodostumisprosessista niihin erilaisiin syklisiin muutoksiin, jotka ovat sijoittuneet siihen ja jotka ovat kerta toisensa jälkeen mullistaneet sen sisäiset rakenteet, sen suhteet yhteiskunnan ulkopuolisiin tahoihin. Tämän historian kautta, tätä historiaa jäljittämällä voimme nähdä, että kapitalististen poliittisten instituutioiden kehityksessä on sisäinen logiikka, logiikka, joka on mielestäni ymmärrettävä pääoman historiasta riippumatta.

Emme voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että meidän on ehkä tulevaisuudessa sitouduttava löytämään modernin valtion liikelait, aivan kuten Marx löysi pääoman liikelait. Pääoma ja sen valtio ovat melkein kuin kaksi rinnakkaista historiaa: kaksi rinnakkaista historiaa, jotka eivät aina ole yhteneväisiä ja jotka ovat joskus jopa ristiriidassa keskenään. Nyt on selvää, että kyse ei ole yhdestä ainoasta historiasta, kuten ortodoksinen marxilaisuus on tähän asti väittänyt. Meidän on lähdettävä liikkeelle joistakin hypoteeseista: esimerkiksi valtion ja kansalaisyhteiskunnan välinen ero tai erottelu ei ole puhtaasti muodollinen. Toisin sanoen sitä ei pidä käsittää porvariston ideologisena temppuna, eikä sitä pidä pitää pelkästään luokkaherruuden funktiona. Tässäkin tapauksessa on kyse prosessin uudelleenrakentamisesta, eron ja erottelun prosessista, joka ei pääty, vaan syventää historiallisesti olemassaolonsa syitä. Lisäksi se on prosessi, jonka pääoma vain osittain sallii, ja osittain se myös käy sen läpi. Jotta voisimme seurata tätä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä erotteluprosessia tai erottelua, meidän on lähestyttävä yhtä aihetta käytännössä, joka vaatii varmasti syvällisempää tarkastelua, joka ylittää sen, mitä tässä voidaan sanoa. Kun pääoman taloushistorian aikana pääoman omistus ja hallinta erosivat toisistaan, omistus ja vallan hallinta olivat jo erillään. Toisin sanoen talouden laki ensisijaisena syynä on tässä yhteydessä pätemätön; voisimme melkein sanoa, että on tapahtunut päinvastoin. Poliittisten instituutioiden järjestys tarjosi mallin, jota sitten, muilla tavoin, muilla perusteilla, sovellettiin juuri taloudessa.

Tässä nähdään, että valtion johtaminen [la direzione] tarjosi opetuksen, joka oli hyödyllinen suuryrityksen johtamisessa. Toistan, että tämä on vaikea aihe, jota on vaikea kehittää, ja sen muotoilu on hankalaa. On selvää, että valta pysyy pääoman käsissä, että se pysyy sen omaisuutena. Suurpääoma ei kuitenkaan ole koskaan yksin kapitalistisessa yhteiskunnassa: sen oikealla puolella sen on taisteltava sitä vastaan, mitä yleensä kutsutaan sen jälkeenjääneiksi elementeiksi [arretratezze]. Suurpääoman suuren koneiston osat vanhenevat nopeasti; ne vanhenevat hyvin nopeasti. Toisaalta nämä jälkeenjääneet elementit vastustavat poliittisesti omaa kuolemaansa, eikä pääoma ole halukas eliminoimaan niitä väkivallalla lopullisesti, koska se saattaa vielä tarvita niitä poliittisesti. Näin ollen on aina olemassa tämä pääoman suhde siihen, mikä ei ole vielä suurpääoman tasolla. Toistan, näitä asioita ei pidä nähdä, kuten usein yksinkertaisesti sanotaan, esikapitalistisina tai jopa feodaalisina jäänteinä. Pikemminkin ne ovat itse pääoman osia, jotka ovat vanhentuneet pääoman pitkän historian aikana. Ne ovat osa itse pääomaa, joka vanhenee suhteessa suurpääoman kehitykseen. Tämän pääoman vasemmalla puolella on aina työväenluokka, joka ajaa sitä eteenpäin, pakottaa sen kehittymään ja uhkaa sitä, jos se ei kehity, ja siten se saa sen keskeisen aseman, jonka jokainen vakaa kapitalistisen vallan poliittinen asema omaksuu. Tämä keskeisyysratkaisu osoittaa, että on historiallisesti välttämätöntä luoda poliittinen kerros, ammatillinen poliittinen kerros, jolle vallan hallinta on annettu. Tämän ammattipoliittisen kerrostuman on kyettävä sovittelemaan näiden pääoman sisäisten osatekijöiden välillä, mukaan lukien se, joka on vastakkainen keskustelukumppani, joka on todellakin työväenluokan työvoima, työväenluokka yleensä. Tästä keskeisen aseman vaatimuksesta ja tästä ammattipoliittisen kerrostuman, sovittelijan, vaatimuksesta seuraa niin sanotusti yhtä lailla historiallinen välttämättömyys poliittisen taidon, toisin sanoen vallan hankkimisen ja säilyttämisen erityisten tekniikoiden välttämättömyys, kollektiivisen käytännön toiminnan tieteen välttämättömyys, joka on erillinen yksilön tai ryhmien toiminnan analyysistä. Käytännöllisen kollektiivisen toiminnan tiede; nimenomaan politiikan tiede. Tästä seuraa siis ihmisten käyttäytymisen, organisaatioiden ja poliittisten instituutioiden sosiologisen analyysin välttämättömyys. Kaikki nämä asiat — subjektiivinen politiikka, poliittiset tekniikat, poliittinen tiede, poliittinen sosiologia — muodostavat yhdessä modernin poliittisen ajattelun historian.

Tässä yhteydessä on myös tarpeen antaa erityinen varoitus, nimittäin se, että kyse ei missään nimessä ole poliittisen ja taloudellisen välisen suhteen kääntämisestä niin, että poliittinen asetetaan suoraan ensimmäiseksi. Kyse on pikemminkin siitä, että ymmärrämme, että kapitalistisen yhteiskunnan eri kamppailualueiden joukossa on myös pääoman ja sen valtion välinen kamppailu.

Viive voi johtua joko siitä, että tämä valtio on liian kaukana jäljessä kapitalistisista tarpeista, tai päinvastaisesta syystä, koska se on joskus liian kaukana edellä. Toisin sanoen pääoman historian dramaattiset siirtymät ovat saaneet alkunsa juuri tästä pisteestä, siitä, mitä kutsuisin poliittisen vallan instituutioiden epätäydellisen välittämisen vaiheeksi. Tästä, tästä epätäydellisen välittämisen tilasta, on joskus avautunut tilaa myös työläisten yksittäisille vallankumouksellisille toimille. Se, että aika on osoittanut nämä vallankumoukselliset tilaisuudet niin sanotusti näennäisiksi (tämän puutteen vuoksi — toisin sanoen valtion kyvyttömyyden vuoksi poliittiseen välitykseen), johtaa meidät palaamaan pääoman poliittisen kehityksen tämän hetken käytön kritiikkiin. Toisin sanoen kyse ei liene valtion riittämättömän poliittisen välittämisen käyttämisestä, vaan jostain muusta: eri asiasta, johon siirrymme nyt. Äkillisen hyökkäyksen aikakausi, jossa hyökätään vastustajan virheisiin, näyttää tässä vaiheessa todella olevan ohi. Nyt on siis manööverisodan hetki — toisin sanoen sodan, joka koostuu peräkkäisistä liikkeistä, jotka kaikki on tieteellisesti ennakoitu ja taktisesti valmisteltu.

Pääoman ja modernin valtion rinnakkaiset historiat näyttävät tässä vaiheessa pikemminkin eroavan toisistaan kuin sulautuvan yhteen, kuten Marxin kaaviossa oli tarkoitus tehdä. Tässä kohdassa on jotain, mikä ei toiminut tietyissä analyyseissä, joita teimme aiempina vuosina. Kuusikymmenluvun alussa tekemässämme pelkistyksessä, jossa koko yhteiskunta redusoitiin tehtaaksi, ymmärsimme periaatteessa tämän prosessin sisältävän poliittisten instituutioiden suoran palautumisen pääomaksi. On sanottava, että kuusikymmenluvun alku tarjosi empiiristä dokumentaatiota tällaiselle ongelman ratkaisulle. Samalla kuusikymmenluvun alku tarjosi mielestäni mystifioidun, toisin sanoen virheellisen näkemyksen. Myöhemmin tämän näkymän objektiivinen kriisi — kriisi, joka ei ollut vain italialainen vaan kansainvälinen kriisi, kapitalistisen poliittisen aloitteen kriisi kansainvälisellä tasolla — sai aikaan muutoksen tähän teoretisointiin. Näin avautui tilaa sellaisen teorian kehittämiselle, joka on mielestäni poliittisesti hyvin rikas, mutta jota ei ole vielä juurikaan tutkittu: nimittäin teorian, jota kutsuttiin nimellä kehitys ja valta — kaksi tehtävää molemmille luokille, kehitys kuuluu pääomalle ja valta työväenluokalle.

Mielestäni meidän pitäisi edetä pidemmälle tällä tiellä ja päätyä hypoteesiin, jonka mukaan pääoma on pohjimmiltaan taloudellinen kategoria ja palkkatyö pohjimmiltaan poliittinen kategoria. Tämä on luonnollisesti käytännöllinen hypoteesi, joka on vielä tarkistettava ja testattava poliittisesti. Siihen on vielä pitkä matka. Mutta sen saavuttamiseksi on mielestäni ensin laadittava keskipitkän aikavälin strategia, jotta päästään ohjaamaan prosessia, jossa valtiokoneisto sovitetaan yhteen pääoman tuotantokoneiston kanssa. Sen sijaan, että luotetaan niihin hetkiin, jolloin poliittisen vallan instituutiot tarjoavat pääomalle riittämättömän poliittisen välityksen (ja sen sijaan, että tartutaan vallankumoukselliseen tilaisuuteen ja otetaan itsellemme valta-asemat, vallan hallinta — mikä on mielestäni 1800-luvun näkemys poliittisesta kamppailusta), on sen sijaan kyse siitä, että tietoisesti tartutaan tähän prosessiin valtiokoneiston nykyaikaistamiseksi, että päästään jopa hallitsemaan, ei niinkään uudistuksia yleensä (kuten teknisessä jargonissa sanotaan), vaan nimenomaan sitä tiettyä uudistustyyppiä, joka on kapitalistinen valtionuudistus.

Tässä näkökulmassa työväenluokka osoittautuu ainoaksi todelliseksi rationaalisuudeksi, joka on mahdollista modernille valtiolle. Pääoman irrationaalisuus ei ole taloudellista irrationaalisuutta vaan ennen kaikkea poliittista irrationaalisuutta. Tämä on käsite, joka voisi jopa korvata Marxin kaavion poliittisen taloustieteen kritiikistä. Kyse on luonnollisesti siitä, että otetaan laskelmoitu riski valtion ja pääoman orgaanisemmasta toiminnasta, uhka mahtavasta valtablokista, joka osoittautuisi silloin itse asiassa voittamattomaksi. Viime kädessä uskon kuitenkin, että pitkällä tähtäimellä tämän tien kulkeminen ei johda kapitalistisen blokin vahvistumiseen vaan pikemminkin sen murtumiseen ratkaisevassa vaiheessa. Mielestäni on ennen kaikkea välttämätöntä syrjäyttää pääoma poliittisesti keskeisestä asemastaan. Suurpääomalla ei saa olla vihollisia oikealla puolellaan — enkä tarkoita tätä tyypillisessä, karkeassa merkityksessä, jossa sen oikealla puolella on niin sanottuja fasistisia poliittisia kantoja, mikä edellyttää, että teemme pääomasta demokraattisen ennen kuin kohtaamme pääoman itse. Tarkoitan tätä pikemminkin siinä merkityksessä, jossa käytimme sanaa aiemmin: nimittäin, että pääomalla ei ole autoritaarisia houkutuksia oikealla puolellaan, vaan pikemminkin jälkeenjääneitä elementtejä, jotka ovat, toistan vielä kerran, luonteeltaan kapitalistisia eikä esikapitalistisia. Juuri tämä pääoman kapitalistinen alikehittyneisyys [arretratezza capitalistica del capitale] on poistettava sekoituksesta. Pääoma on eristettävä tiettyyn asemaan; se on poistettava nykyisestä mukavasta asemastaan, jossa sillä ei ole erityisiä poliittisia kantoja vaan yhteiskunnallisia kantoja, joilla se voi vuorotellen leikkiä — milloin yhtä, milloin toista. Tavoitteena on luoda uudelleen tehokas vallan kahtiajako, mutta laajassa mittakaavassa: ei enää tehtaassa, toisin sanoen ei enää tuotantosuhteissa, eikä edes yhteiskunnassa, vaan nyt yhteiskunnan ja valtion välillä.

Yhteenvetona: poliittisen autonomia osoittautuu utopiaksi, jos sitä pidetään suoraan kapitalistisena poliittisena projektina; siitä tulee itse asiassa viimeinen porvarillisista ideologioista; siitä tulee toteutettavissa oleva, ehkä vain työväenluokan vaatimuksena. Nykyaikainen valtio osoittautuu tässä vaiheessa ei muuksi kuin työväenluokan autonomisen järjestäytymisen nykyaikaiseksi muodoksi. Työväenluokka ei enää perusta autonomista organisaatiotaan pelkästään puolueen muodossa, kuten marxilaisessa skeemassa, Leninin ja bolshevikkien kodifioimassa perinteessä, todellakin tapahtui. Mutta todella, jos se on mahdollista — ja jos se ei myöskään lopulta osoittautuisi jälleen yhdeksi utopiaksi, mitä se todennäköisesti on — meidän on tehtävä valtiosta itsestään hallitsevaksi luokaksi järjestäytyneen työväenluokan moderni muoto osana pääoman historiaa, joka sitten luonnollisesti jatkuu, joka ei hetkeksi vielä lopu.

Keskustelu

Bobbio: Minusta näyttää siltä, että jotkut Trontin esittämät aiheet ansaitsevat tarkan huomiomme ja vaativat meitä ainakin aloittamaan keskustelun. Uskon, että poliittinen on aina jollakin tavalla jälkijunassa, eli tietyssä mielessä se jää jälkeen taloudellisesta. Vaihtoehtoisesti — ja minusta tämä näyttää olevan se näkökohta, jota Tronti korostaa eniten — voidaanko poliittista pitää myös tietyissä historiallisissa olosuhteissa edistyneempänä? Minusta vaikuttaa siltä, että kaikki annetut esimerkit ja erityisesti Italian nykyistä poliittista järjestelmää koskevat esimerkit, jotka ovat meille erityisen tärkeitä, koskevat pikemminkin poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyyttä kuin sitä, että poliittinen järjestelmä olisi kehittyneempi. Se, mitä Tronti alussa totesi, on hyvin mielenkiintoista: toimielinten ja poliittisten kerrosten välinen jakautuminen poliittisen alalla. Hän ei kuitenkaan palaa tähän erotteluun puheessaan. Haluaisin esittää tähän liittyvän kysymyksen. Kun puhutaan viiveestä, koskeeko viive kerrostumaa vai instituutioita vai molempia? Kun puhumme instituutioista, puhumme esimerkiksi parlamentaarisesta järjestelmästä tai byrokratiasta. Kun puhumme poliittisesta kerrostumasta, puhumme puolueista: esimerkiksi Italiassa puhumme kristillisdemokraattisesta puolueesta, hallitusjärjestelmän keskustalaisesta muodosta. Miten toimielimet ja poliittinen kerrostuma on todellisuudessa istutettu toisiinsa? Ja kun puhumme viivytyksestä, puhummeko molempien viivytyksestä vai emme?

Tronti: Tämä ongelma on varmasti olemassa. Nämä kaksi asiaa riippuvat luonnollisesti yksittäistapauksesta, sillä kumpikaan ei toimi aina samalla tavalla. Toisin sanoen on selvää, että institutionaalinen taso on hitaampi ja että sen sisällä on menneisyyden jäänteitä, jotka on murrettava, joskus väkivaltaisesti, kun taas poliittinen kerrostuma on ehkä ketterämpi siinä mielessä, että sitä voidaan ehkä muuttaa nopeammin, ja joka tapauksessa se ”hyppää” enemmän kuin instituutiot. Joissakin tapauksissa poliittisen autonomian sisällä voi jopa käydä kamppailua siinä mielessä, että esimerkiksi poliittinen kerrostuma, joka saavuttaa edistyneen tietoisuuden tason, joutuu kamppailemaan omien instituutioidensa jälkeenjääneisyyttä vastaan. Joskus on käynyt niin, että kapitalistista alkuperää oleva poliittinen kerrostuma ei ole kyennyt määräämään tiettyä aloitetta, koska sen käytettävissä olevat poliittiset instituutiot ovat olleet viivästyneitä. Näin on osittain myös täällä Italiassa. Puhumme joskus siitä, miten innovaation ja poliittisen aloitteen osatekijät ovat törmänneet esteeseen valtiokoneistossa. Sitten kun pääoma laajentaa poliittista kerrostumaa siinä mielessä, että se tuo hallituksen henkilöstöön elementtejä, joita on aiemmin pidetty perinteisen poliittisen kerrostuman ulkopuolisina — esimerkiksi puhumalla niin sanotusta vasemmiston avautumisesta ja muusta vastaavasta — tämä uusi poliittinen kerrostuma joutuu taistelemaan jälkijoukkojen kanssa. Lisäksi jotkut keskusta-vasemmiston kokemuksiin osallistuneet henkilöt, eräät sosialistiministerit, ovat sanoneet, että he huomasivat subjektiivisesti haluavansa tietynlaista politiikkaa, mutta samaan aikaan he joutuivat kohtaamaan sen toteuttamisen mahdottomuuden, koska byrokraattiset kuoret, hidas ja vaivalloinen lainsäädäntörutiini, poliittisen vallan läpinäkymättömät instituutiot… Mutta tämä on keskustelu, jota olisi tutkittava tarkemmin. Kyse ei ole siitä, että poliittinen olisi tämä kokonainen, absoluuttinen asia, vaan sen sisällä on eri puolia, joita on tutkittava…

Interventio: Haluaisin tietää, vastaako ilmaisu ”poliittinen kerrostuma” [ceto politico] ilmaisua ”poliittinen luokka” [classe politica], ja jos ei vastaa, mitä eroja näiden kahden ilmaisun välillä on.

Tronti: Voin vastata lyhyesti. ”Poliittinen luokka” on termi, joka on jo kodifioitu politiikkatieteissä; sillä on tarkka viitekohta, on olemassa erityisiä nimiä, jotka ovat teoretisoineet sitä. Sen käyttäminen tarkoittaisi siis lähes välttämättä viittaamista tiettyihin teoreetikoihin. ”Poliittinen kerrostuma” taas on nykyjournalismissa käytetty termi. Tästä syystä olemme tänään todistamassa jotain outoa: ”Poliittinen luokka” on saanut lähes halventavan merkityksen siinä mielessä, että kun sanomme ‘poliittinen luokka’, viittaamme niin sanottuihin puolueen työntekijöihin, kun taas ‘poliittisella kerrostumalla’ on joskus objektiivisempi merkitys siinä mielessä, että tätä ilmaisua käytetään osoittamaan vallan todellisia ylläpitäjiä, niitä, joilla juuri tällä hetkellä on valtaa.

Bobbio: Mielestäni sana ”kerrostuma” on nykyään parempi kuin ”luokka”. Mutta en tiedä syytä tähän kysymykseen.

Interventio: (Joku pyytää selvennystä käsitteeseen ”poliittinen kehitys” [italialainen toimituksellinen huomautus].)

Tronti: Kun puhun poliittisesta kehityksestä, on totta, että sen pitäisi olla johdanto kunnon keskusteluun; on totta, että todelliset ongelmat alkavat siitä, mihin keskusteluni päättyy. Mutta jos tämä jätetään sivuun, poliittinen kehitys voi mielestäni tarkoittaa esimerkiksi prosessia, jota olen kutsunut valtiokoneiston sopeutumiseksi pääoman tuotantokoneistoon, suuren, teollisen pääoman lakeihin. Emme sano tällä mitään uutta, koska se kuuluu itse suurpääoman merkittävän osan ohjelmaan, ei ehkä niinkään Italiassa, mutta varmasti muissa maissa. On kuitenkin jotakin muutakin: poliittinen kehitys vastaa mielestäni kapitalistista poliittista aloitetta, toisin sanoen sitä, mitä olemme joskus kutsuneet pääoman suureksi poliittiseksi aloitteeksi, joka valitsee strategian, joka ei ole vain taloudellisen kehityksen strategia — joka on implisiittinen, melkein objektiivisesti toteutunut sen teollisessa kehityksessä; sen sijaan se tekee perustavanlaatuisen strategisen valinnan, sanotaanko avoimesti luokkapolitiikkaa, joka on strategisesti pitkäaikaista, taktisesti käytettyä ja konkreettisesti edistettyä. Poliittinen kehitys tarkoittaa myös sitä, että pääoma luopuu vanhan ideologisen koneiston käytöstä, jolla on pohjimmiltaan taipumus peittää luokkapolitiikkansa, luokkaluonteensa. Ja näin ollen poliittinen kehitys tarkoittaa nimenomaan suhteen luomista uudelleen erityisesti luokkien perusvastustajaan, palkkatyöhön; suhteen, joka on avointa taistelua. Se on jotain, mitä on tehty, toistan, hyvin harvoissa tapauksissa. Ehkä Rooseveltin aikana oli jotain sellaista, ei niinkään Rooseveltin itsensä vaan hänen älymystönsä keskuudessa, jotain sellaista, jota esiintyy tiettyinä aikoina tiettyjen vallan ympärillä pyörivien älymystön jäsenten keskuudessa. Mutta pääoma ei ole koskaan tehnyt tällaista perustavanlaatuista valintaa, ja mielestäni tätä perustavanlaatuista valintaa ei kaiken kaikkiaan koskaan tulla tekemään. Jotta tällainen valinta voitaisiin tehdä, tämän strategisesti selkeän luokkapolitiikan on oltava työväenluokan toteuttamaa, ja työväenluokan on toteutettava se nimenomaan valta-asemasta käsin. Näin ollen näen poliittisen kehityksen jälleen kerran rajoillaan strategisen valinnan tuotteena, mutta työläisten strategisena valintana, johon pääoma on osittain alistettu, riippuen siitä, että kahden luokan välille luodaan erilainen voimasuhde.

Interventio: Poliittinen kehitys olisi näin ollen hyvin yksinkertaisesti sanottuna tiettyjen ylärakenteiden sopeutumista tiettyyn rakenteeseen. En kuitenkaan ymmärrä Trontin vastauksesta, miten työväenluokka liittyy tähän, koska kyse on kapitalistisesta poliittisesta kehityksestä. Haluaisin tietää, mitkä muuttujat ovat ominaisia tälle kapitalistisen poliittisen kehityksen ilmiölle.

Tronti: Sanoin, että tämä valtiokoneiston mukauttaminen on se, mitä nykyisin yleisesti ottaen määritellään poliittiseksi kehitykseksi. Sanoin myös, että voisimme tarjota poliittiselle kehitykselle toisenlaisen määritelmän, jossa luokkasuhde, poliittinen eikä ideologinen suhde, tehdään selväksi. Luokkakonflikti saatetaan siis, sanotaanko, puhtaalle tasolle, mitä pääoma ei tee, koska poliittisesti se on ehkä viivästynyt. Jotta tämä tapahtuisi, on välttämätöntä, että työväenluokka tekee tämän valinnan. Uskon, että työväenluokka osallistuu tähän, koska on sen edun mukaista valita avoin poliittinen suhde, avoin poliittinen konflikti, ei ideologinen, ei naamioitu, vaan sellainen, jossa kukin luokka kantaa luokkansa edun ja kantaa sen avoimesti. Jotta näin voisi tapahtua, on oltava tietynlainen valtiokoneisto. Tästä syystä meidän ei tarvitse sanoa ”ei” prosessille, jossa myös valtiokoneisto mukautetaan kapitalistisen tuotannon nykyaikaisiin tasoihin. Koska se edistää tätä erityistä poliittisen kehityksen muotoa.

Bobbio: Poliittinen kehitys on aina sidoksissa määrättyihin instituutioihin. Mitä instituutioita voidaan tietyn ajanjakson aikana pitää muita kehittyneempinä tietyn ongelman kannalta? Kun puhutaan poliittisesta kehityksestä, sanotaan esimerkiksi, että yleinen äänioikeus on kehittyneempi instituutio kuin rajoitettu äänioikeus. Poliittinen kehitys tarkoittaa siis tiettyjen instituutioiden käyttöönottoa, jotka näyttävät vastaavan paremmin koko yhteiskunnan kehitystä kyseisenä historiallisena ajanjaksona. Klassinen esimerkki on yleinen äänioikeus, joka edustaa kehittynyttä instituutiota siinä mielessä, että se vastaa koko yhteiskunnan tiettyä kehitystä tietyllä historiallisella hetkellä. Näin ollen voitaisiin sanoa, että parlamentaarinen järjestelmä on poliittisen kehityksen vaihe absoluuttiseen monarkiaan ja jopa perustuslailliseen järjestelmään nähden. Tämä on tavanomainen tapa, jolla puhumme poliittisesta kehityksestä. Mielestäni emme voi puhua poliittisesta kehityksestä sanomatta, mitkä toimielimet ovat sille ominaisia. Kun puhumme työväenliikkeen poliittisesta kehityksestä, mitkä ovat sille ominaisia poliittisia instituutioita? Ovatko ne niitä instituutioita, jotka pystyvät edustamaan tätä kehityksen hetkeä suhteessa porvarilliseen valtioon? Jos näin on, niin mitä instituutioita ne ovat? On olemassa suoran demokratian ongelma, on olemassa työläisneuvostojen ongelma. Toisin sanoen sanotaan, että kyseessä on poliittisen kehityksen vaihe, joka vastaa määrättyä yhteiskunnallista kehitystä, jota työväenluokka on vienyt eteenpäin määrätyissä historiallisissa olosuhteissa.

Interventio: Esitelmänsä lopuksi Tronti totesi, että nykyään työväenluokan sopiva järjestäytymismuoto on valtio. En ymmärrä, pitääkö työväenluokan tämän vuoksi valloittaa olemassa oleva valtio vai pitääkö sen organisoida itsensä valtioksi ja missä määrin jälkimmäinen — jos nämä olivat itse asiassa vaihtoehtoja — riippuu ensimmäisestä.

Tronti: Esityksen lopussa käyttämäni lause oli pikemminkin vitsi kuin tulevaisuudennäkymä. Tuon lauseen tarkoituksena oli vain palauttaa huomio takaisin työväenluokan ja valtion väliseen suhteeseen, tällä kertaa myönteisellä tavalla; toisin sanoen tätä suhdetta on tähän asti tarkasteltu kielteisesti, kun otetaan huomioon, että me kaikki olemme Leninin — samoin kuin Marxin, Marxin parhaimmillaan — teoretisoinnin lapsia valtiokoneiston murskaamisesta. Tämän teoretisoinnin mukaan työläisten kamppailun ensimmäinen tavoite on pääoman valtiokoneiston murskaaminen. Mielestäni tämän terminologian esittäminen uudelleen tänään ei edistä tutkimusta, koska kuten tiedämme, vaihtoehto, joko murskata koneisto tai käyttää sitä sellaisenaan, on historiallinen: toisaalta kommunistinen liike, toisaalta sosialidemokratia. Tämä vaihtoehto ei lopulta ole tuottanut kovinkaan paljon; se ei ole johtanut työväenliikkeen erityisen poliittisen tematiikan syventämiseen eikä johdonmukaisiin, historiallisesti arvokkaisiin tuloksiin. Olisi siis parempi voittaa tämä vaihtoehto pitämällä sitä historiallisena vaihtoehtona, jonka tapahtumien kulku on itse voittanut. Olisi ensinnäkin parempi asettaa samanaikaisesti työväenluokan ja valtion välisten suhteiden ongelma pääoman ja valtion välisten suhteiden ongelman lisäksi. Olisi toisin sanoen parempi tarkastella näitä toisiinsa kietoutuneita suhteita yhdessä, koska tähän asti ratkaisu on ollut yksinkertaistettu — siinä mielessä, että toisaalta oli olemassa pääoma valtioineen ja toisaalta työväenluokka, joka tunsi tämän sortokoneiston painostavan sitä, tämän koneiston, joka sen oli ennen kaikkea murskattava.

Ongelma osoittautuu kuitenkin monimutkaisemmaksi siinä mielessä, että huomaamme, että tämä niin sanottu valtiokoneisto, sen lisäksi, että se on tukahduttamisen paikka termin perinteisessä merkityksessä, on ennen kaikkea luokkien välisten erilaisten suhteiden välittäjä, ja tähän välitykseen sisältyy työväenluokan ja pääoman välinen suhde. Nyt, kun näemme pääoman käyttävän valtiota välitysmuotona omien sisäisten osiensa välillä, syntyy toinen ongelma: se, onko tämä välityspaikka jätettävä kokonaan pääoman käsiin vai eikö ennen tämän koneiston murskaamista ole ensin otettava tämä välityspaikka kokonaan tai osittain pois pääoman käsistä. Se, missä määrin tämäntyyppinen tulevaisuudennäkymä on nykyään mahdollinen, missä määrin se on mahdollinen joutumatta jo mainittuun tilanteeseen (eli sosialidemokratian klassiseen ratkaisuun) — nimittäin yritykseen soluttautua salaa valtiokoneistoon ja yrittää muuttaa sitä asteittain — kaikki tämä on varmasti ongelma. Mielestäni edes tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu, joka olisi lopulta otettava vakavasti, koska sekin osoittautuu vanhaksi ratkaisuksi. Sen sijaan kyse on jälleen kerran luokkasuhteiden ongelman palauttamisesta poliittiseen kontekstiin, sen vallan kaksinaisuuden kannalta, joka on olemassa tehtaassa, yhteiskunnassa ja valtiossa mutta jota ei vielä ole olemassa valtion ja kaiken muun välillä. Tässä on ongelma: on katsottava, onko mahdollista nostaa tämä kaksinaisuus tälle tasolle; on pohdittava, onko mahdollista tehokkaasti levittää tämä kasvu — yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman — siihen pisteeseen, että nämä kaksi tulevat edustamaan kahta eri luokkavaatimusta.

Bobbio: Minusta näyttää kuitenkin siltä, että jäljelle jää instituutioiden ongelma, ongelma siitä, millaisia instituutioita poliittiseksi luokaksi korotetulla työväenluokalla on. Nykyiset valtion instituutiot ovat mitä ovat. Jos ne todella jäävät jälkeen kapitalistisesta kehityksestä, miten niitä voidaan käyttää jatkokehitykseen? Ongelmana on uusien instituutioiden etsiminen. Tämä on siis uusien demokratiamuotojen, uusien demokraattisten instituutioiden ongelma. Periaatteessa työläisliikkeen pitkässä perinteessä syntyneet perustuslakiehdotukset ovat ehdotuksia tietyistä instituutioista: neuvostojärjestelmästä, suorasta demokratiasta, tietynlaisesta suhteesta talousneuvostojen ja poliittisten puolueiden välillä. Nämä kaikki ovat ongelmia, jotka mielestäni on otettava uudelleen keskusteluun, kun puhumme työväenluokasta poliittisena luokkana. Tätä kutsutaan uudeksi demokratiaksi. Tämä on myös vastaus kysymykseen poliittisesta kehityksestä. Tämä olisi edistyksellistä poliittista kehitystä, toisin sanoen kiistatonta poliittista kehitystä siinä mielessä, että uudet instituutiot parantaisivat nykyistä poliittista järjestelmää.

Intervention: Miten työväenluokan ja sen omien järjestöjen väliset suhteet muodostuvat tässä työväenluokan projektissa, jossa pyritään avaamaan tilaa yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman välille?

Tronti: Ongelma on luonnollisesti vakava siinä mielessä, että emme todellakaan voi ajatella työväenluokan poliittista kasvua valtion tasolle ilman, että työväenluokka kehittää oman poliittisen organisaationsa ammattiyhdistysjärjestönsä lisäksi. Sanokaamme järjestäytyminen yleensä, kunnioituksesta perinteitä kohtaan. Mielestäni tämä ylimääräinen välitys — joka puuttuu tähän ongelmaan työväenluokan siirtymisestä kohti valtiota — on olennainen siinä mielessä, että tässä yhteydessä työväenluokan spontaaniuden on taipumus pienentyä. Toisin sanoen työväenluokan spontaaniksi kutsutun toiminnan, sen kamppailujen ja etujen merkitys ja panos vähenee laadullisesti riippumatta sen määrällisestä vähenemisestä. Tarvitsemme ylimääräisen välitystoiminnan, joka tietoisesti tuo tämän ongelman, ei työväenluokkaan, kuten kerran sanottiin, eli välitystoiminnan, joka vie puoluetietoisuuden työväenluokkaan, vaan tarvitsemme välitystoiminnan, joka vie sen ulos työväenluokasta, joka ottaa sen pois työväenluokasta, jotta se voidaan viedä kapitalistisiin instituutioihin. Ja tämä välitys on jälleen kerran välitys, joka on laajemmin poliittinen. Ja menisin vielä pidemmälle, vaikka se, mitä sanon, saattaa tuntua oudolta. Olemme tänään tämän keskustelun yhteydessä periaatteessa arvottaneet ”poliittisen autonomian” teemaa siinä mielessä, että sanomme: tämä on jotain, mikä kiinnostaa meitä myös luokkataistelun näkökulmasta, ja ajattelemme, että voimme käyttää sitä tavalla, joka integroi myös tiettyjä kapitalistisen puolen etuja. Sanoisin, että tämä poliittisen autonomia — ja tämä koskee esimerkiksi valtiota suhteessa pääomaan — on ulotettava koskemaan myös työväenluokan poliittisen järjestäytymisen muotoja suhteessa työväenluokkaan itseensä. Meidän on käytävä keskustelua — vaikka, toistan, se on meille hieman outoa — tuon puolueen poliittisen autonomian hetken arvottamisesta myös suhteessa työväenluokkaan, jopa suhteessa työläisten etuun. Miksi? Juuri siksi, toistan vielä kerran, että työväenluokan spontaaniuden merkitys vähenee laadullisesti tämän toisenlaisen poliittisen vallan valloitusprojektin edessä. Ja niinpä on entistäkin välttämättömämpi uusi välitys, välitys, joka ei ole enää kapitalistisen poliittisen kerroksen välitys, vaan jälleen kerran työläisten puolueen välitys, jopa suhteessa omaan alkuperäluokkaansa. Tarkoittaako tämä, että meidän on toistettava sama argumentti, jonka esitimme valtiosta suhteessa pääomaan, kun tulemme keskustelemaan puolueen ja työväenluokan välisestä suhteesta? Osittain kyllä. Mielestäni puolueen nykyaikaistaminen on todellinen ongelma, aivan kuten valtion nykyaikaistaminenkin. Toistan samat asiat, jotka olemme sanoneet valtiosta: tehokkuus, tuottavuus, yrittäjyys. Kaikki nämä asiat ovat nykyään asioita, joita meidän on vaadittava työväenluokan historiallisilta puolueilta. Ensimmäinen prosessi on puolueen nykyaikaistaminen, joka sitten korostaisi juuri sen kykyä emansipaatioon jopa työväenluokasta. Te sanotte: ei ole tarvetta, se on jo riittävästi emansipoitunut. On kuitenkin olemassa ongelma. On olemassa tämä myyttis-ideologinen viittaus, josta tulee joskus este. Tarvitaan sen sijaan sellaista liikkumisen vapautta, joka mahdollistaa kaiken mahdollisen aloitteen tekemisen tietynlaisen kapitalistisen vallan saattamiseksi kriisiin, vaikka ei aina viitattaisi rituaalisesti tiettyyn luokkatodellisuuteen.

Interventio: Uskon, että voimme olla yhtä mieltä polemiikista sitä käsitystä vastaan, jonka mukaan poliittisten instituutioiden kehittäminen annetaan ”lisäyksenä”, ”asteittaisena demokratisoitumisena”. Mutta en ymmärrä, miten voitte esittää tänään uudelleen sen, mikä minusta kuulosti ”pitkältä marssilta instituutioiden läpi”, pohjimmiltaan gramscilaisen projektin valtion valloittamisesta, joka on tarkoitus toteuttaa ”pitkän sodan” avulla. En myöskään ymmärrä, miten voitte jälleen ehdottaa keskustelua rakenteellisista uudistuksista juuri nyt, kun tämä projekti on kriisissä ja kun kukaan ei enää näytä uskovan siihen. Jopa Tronti puhuu Agnellille vastatessaan tarpeesta perustaa tämän päivän keskustelu ratkaisevaan kohtaan siitä, miten työvoimaa käytetään.⁴ Ja Tronti sanoo myös, että Agnelli, teollisuusmiehet ja heitä tukevat tahot eivät taistele näitä edistyksellisiä, asteittaisia valtion uudistamisprojekteja vastaan. Toisin sanoen haluan ymmärtää, miten Trontin kanta liittyy tuotantosuhteiden sisällä vallitsevaan todelliseen luokkakonfliktin tilaan.

Tronti: Tämä on mielestäni oikea vastalause. Oikein siinä mielessä, että olemme eristäneet ongelman, joka oli päähuolenaiheemme, ja viittaukset kaikkeen muuhun tehtiin satunnaisesti. En käynyt läpi kaikkien näiden ongelmien ja suhteiden historiaa. Kukaan ei ole minua vakuuttuneempi siitä, että tuotantosuhteet ovat pääoman sielu sen historian kaikissa vaiheissa. Ja juuri siksi olen aina pitänyt kiinni tästä aiheesta ja asettanut sen koko joukon tutkimusprojekteja keskiöön. Tänään yritin kohdata jotakin, jota meidän puoleltamme on aliarvioitu ja joka on likvidoitu liian nopeasti. Tämä tapahtui siinä muodossa, jossa me yleensä käsittelemme näitä asioita polemiikkimaisesti, eli kun muotoillaan ongelma, se muotoillaan terävimmässä muodossaan, yksipuolisesti. Ei yritetä laittaa kaikkia välitystapoja takaisin peliin, vaan ongelma otetaan esiin polemisesti, ja mitä raskaammaksi tehtävä muodostuu, mitä vaikeampi se on ratkaista, sitä parempi se on. Tällä tavalla me kohtasimme tämän ongelman. Syyt siihen, miksi käsittelimme sitä juuri tällä hetkellä, ovat toisenlaisia syitä.

Palautetaan mieleen luokan konflikti tällä hetkellä. Tutkimus, johon osallistuimme, alkoi kuusikymmenluvulla. Sen jälkeen on tapahtunut monia muutoksia. Mielestäni olemme nykyään luokkakonfliktin hetkellä, jolloin asian ydin on kaikkien kannalta — tässä vaiheessa sekä työläisten että kapitalistien kannalta — juuri se, mitä olemme tässä korostaneet. Olemme siirtymässä ajanjaksosta, jolloin luokkasuhde koettiin ennen kaikkea tuotantosuhteiden tasolla. Italiassa 60-luku oli pohjimmiltaan ja juuri tätä: suoranaista, ”puhdasta” luokkataistelua, epäpoliittista tai esipoliittista sanan perinteisessä merkityksessä; vaikka taistelu olikin poliittista saman sanan syvällisessä merkityksessä, siinä mielessä, että siinä otettiin uudelleen käyttöön kahden luokan väliset voimasuhteet ja muutettiin taistelevien luokkien välisiä voimasuhteita mielestäni työväenluokan eduksi. Ja mitä sitten tapahtui? Kapitalistinen reaktio esti liikkeen kasvun, ja se esti sen juuri siksi, ettemme kyenneet ymmärtämään tai käyttämään tätä kapitalistisen aloitteen tuona hetkenä omaksumaa maaston muutosta. Toisin sanoen, kun voimasuhteita tuotantosuhteiden tasolla muutettiin työväenluokan hyväksi, kapitalistinen osapuoli käytti tarkasti ja nimenomaisesti valtion poliittista tasoa niillä termeillä, joista olemme keskustelleet tässä: eli käyttämällä poliittista viivytystä valtiokoneiston instituutioissa, jotka olivat viivästyneitä, toisin sanoen suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Tämä poliittisen viiveen käyttö toi uudelleen esiin kysymyksen niin sanotusta muodollisesta politiikasta, joka, kuten olemme nähneet ja väittäneet, ei itse asiassa ole lainkaan muodollista, koska havaitsemme jälleen kerran, että sillä on vaikutusta tuotantosuhteiden tasolla. Tämä kapitalistisen puolen toteuttama poliittisen kentän taantuminen, joka sitten merkitsee myös taantumista itse tuotantosuhteiden luokkataistelujen tasolla — mihin tämä on johtanut? Mielestäni se on johtanut nyt vastakkaisen reaktion olemassaoloon; toisin sanoen se panee jälleen liikkeelle jotain, joka oli väliaikaisesti jäänyt taka-alalle. Niin kutsutun suurpääoman tekemä aloite nousee jälleen kerran esiin poliittisten instituutioiden tasolla. Tämä poliittisen kentän taantuminen on jo periaatteessa täyttänyt tarkoituksensa: se on estänyt luokkataistelun kehittymisen, ja se on saattanut myös palauttaa luokkien väliset voimasuhteet sille tasolle, jolla ne olivat ennen 60-luvun suurta yhteenottoa. Juuri tästä syystä suurpääoman tasolla on jo nyt syntymässä uusi vaatimus: on luovuttava tästä poliittisen kentän viivyttelystä ja ryhdyttävä uudelleen poliittiseen kehitykseen. Toisin sanoen, tässä vaiheessa pääoman sisällä, kapitalistisella puolella, näemme, että pääoman edistyneiden ja jälkeenjääneiden osien välillä käydään taistelua niiden valtion luonteesta ja sisällöstä. Ja tämä on se ratkaiseva kohta, joka heidän on nyt ratkaistava. On todellakin hetkiä, jolloin pääoma joutuu jälleen kerran ratkaisemaan valtio-ongelman alusta alkaen, melkein alusta alkaen. Tässä vaiheessa kysyn itseltäni: pitääkö työläispuolen jatkaa tämän pääoman sisäisen ongelman huomiotta jättämistä ja jatkaa omanlaistaan kamppailua riippumatta siitä, mitä vastapuolen puolella tapahtuu? Miksi huolehtia tästä ja vaihtaa päämäärää, miksi muuttaa kantaansa? Olen aina pitänyt työväenluokan poliittista kamppailua ketteränä, joka on valmis jatkuvasti muuttamaan omia kantojaan ja hyppäämään maastosta toiseen. Meidän ei pitäisi koskaan, ei koskaan antaa itsemme sulkeutua yhteen maastoon, käydä jatkuvasti taistelua tuotannon tasolla — palkoista, työajoista, työoloista — aikana, jolloin pääoma on ratkaisemassa, ja sen on ratkaistava tavalla tai toisella, valtio-ongelma. Tämän ongelman jättäminen heille, koska se on heidän ongelmansa: tämä on poliittinen virhe!

Jotta emme aina antaisi muiden ehdottaa kamppailun teemoja ja maastoja, meidän on pystyttävä siirtymään ketterästi niille maastoille, jotka tulevat ratkaiseviksi tietyllä hetkellä. Mielestäni tänään on ratkaiseva kysymys, joka on tavalla tai toisella ratkaistava, jos haluamme elvyttää tietynlaisen edistyneen luokkataistelun myös tuotantosuhteiden tasolla. Kyse on muodollisluonteisesta poliittisesta ongelmasta, joka ei, toistan vielä kerran, ole se, mitä yksinkertaistettuna esitetään taantumuksellisena tai autoritaarisena vaarana. Sen sijaan on olemassa ongelma, joka kapitalistien on ratkaistava sen suhteen, miten heidän valtiokoneistonsa toimii. Työväenluokan on puututtava aktiivisesti tähän prosessiin. Sen on ehdotettava ja valittava yksi tai toinen ratkaisu; sen on esitettävä, jos mahdollista, toinen ratkaisu. Mielestäni sen on valittava päättäväisesti ja avoimesti modernisointiratkaisu, valtion poliittisten rakenteiden harppaus eteenpäin. Tämä on meidän huolemme täällä. Sitä, että tämä argumentti voi olla gramscilainen, en sulje pois mitä suurimmalla mahdollisella syyllä, mutta minusta ei vaikuta siltä, että tällainen viittaus olisi oikea. Kyseessä on täysin erilainen aihepiiri, täysin erilainen keskustelun taso, jota ei selvästikään ollut olemassa tuolloin, jota ei olisi voinut olla olemassa tuolloin. Varmistetaan, ettemme ole sulkeutuneet yhteen tiettyyn kamppailun maastoon, joka ei silloin olisi tietty maasto vaan pysyvä. Tiettyinä hetkinä on välttämätöntä osata poistua tuotantosuhteiden ympärillä käytävän kamppailun maastosta, osata poistua siitä, jotta voidaan tarttua ratkaisevaan poliittiseen ongelmaan, joka on sillä hetkellä kaikkein olennaisin. Muussa tapauksessa kärsimme tappion, ja kohtalokkaasti, koska emme joudu kohtaamaan valtion poliisin harjoittamaa sortoa vaan valtion, joka on ehkä erilainen kuin nykyinen, modernin valtion, jossa työväenluokalla ei ole ollut mitään sananvaltaa, jossa modernisaatioprosessia on johtanut, hallinnoinut ja vienyt eteenpäin yksinomaan kapitalistinen puoli, yksinomaan pääoman edistynyt osa. Tässä tilanteessa työläispuolen on määrä kestää tämä modernisaatioprosessi samalla tavalla kuin muissa suurissa, kehittyneissä, kapitalistisissa maissa. Juuri näin on käynyt: työväenluokka on eräissä tapauksissa tehnyt sen virheen, että se on antanut sulkeutua erityiseen kamppailuunsa, luonnolliseen kamppailuunsa, joka on tuotantosuhteiden kamppailu. Se ei ole osannut käyttää muodollista poliittista kenttää, ja se on luovuttanut itsensä tämän tappion varaan pitkällä aikavälillä; se on sallinut itsensä hävitä strategisesti, koska tappio tällä kentällä on strateginen tappio. Kun edessämme on uusi ja erilainen pääoman johtama valtio, emme puhu tappiosta palkkataistelussa (”hävisimme tämän sopimuksen, yritetään uudestaan kahden vuoden kuluttua”). Kyse on strategisesta, pitkän aikavälin tappiosta, koska se sulkee poliittisen taistelun mahdollisuuden pitkällä aikavälillä. Tämä on virhe, jota emme saa missään nimessä tehdä.

Interventio: Tämä väite johtaa paradoksaaliseen johtopäätökseen. Alussa polemisoit pääoman instituutioiden progressiivisen kohtalon käsitettä vastaan. Lopulta sanot sen sijaan, että järjestäytyneen työväenluokan tehtävänä on ehdottaa tätä samaa poliittisten instituutioiden edistyksellistä kehitystä. Näin päädyt ottamaan uudelleen käyttöön vanhan lähestymistavan, joka on porvariston hylkäämän demokratian lipun nostaminen. Jos tällä kannalla oli aiemmin oikeutusta, nykyään se on selvästi absurdi.

Tronti: Jätetään liput sikseen; liput ovat olleet poissa tästä koko keskustelusta jo jonkin aikaa. Epäröin edes keskustella tämän uuden poliittisen vallan sisällöstä, koska pelkään tuoda keskusteluun työväenluokan ”ikuiset arvot”. En halua laskeutua tälle maastolle, koska jo näiden asioiden sanomisen aloittaminen (”me kannatamme suoraa demokratiaa edustuksellisen demokratian sijasta; me kannatamme kaikkien valtaa”) tuntuu minusta väärältä — joten jätän mieluummin puhumatta niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että ajatus porvariston hylkäämien vanhojen aatteiden palauttamisesta on täysin vieras tässä keskustelussa. Toistan kuitenkin sen, mitä sanoin aiemmin. Myönnän, että pääoma on taipuvainen hyväksymään työväenluokan panoksen tähän pääoman modernisointiin. En kuitenkaan ole tästä lainkaan pöyristynyt. Pikemminkin se ilahduttaa minua, koska se tarkoittaa, että työläispuolella on tilaa liikkeelle, joka on todellinen eikä utopistinen. Silloin kun pääoma ei ole taipuvainen antamaan tätä tilaa työläisille, se tarkoittaa, että tietty kapitalistinen yhteiskunta ei tarjoa mahdollisuuksia liikkeelle. Se, että tämä tila voi olla olemassa, ei tarkoita sitä, että kun pääoma antaa pienen aukon, on vältettävä menemästä siihen, koska pääoma on pirullisen ovela: hyväksytään kamppailu tuolla määrätyllä maastolla. Se tarkoittaa, että on olemassa mahdollisuus eräänlaiseen pakotettuun sisäänpääsyyn deterministiseen prosessiin. Viime kädessä kaikki poliittisen kamppailun lajit on johdettu tästä siinä mielessä, että mielestäni ainoa poliittisen kamppailun laji, joka on tehokas ja johtaa myönteisiin tuloksiin, on sellainen, jossa kahden luokan edut ovat tietyllä hetkellä avoimia siinä mielessä, että molemmat luokat voivat tietyssä vaiheessa olla kiinnostuneita tilanteen tietystä ratkaisusta. Tällöin tilanteen määrätietoinen ratkaisu tulee konkreettisesti mahdolliseksi. Kyse on voimasuhteiden käyttämisestä siten, että nähdään, kuka voittaa. Mutta vain tällaisissa tapauksissa poliittinen ratkaisu on todella saavutettavissa. Suljetuissa tilanteissa sitä on turha tavoitella. Ensimmäinen välttämättömyys on pitää tilanne avoimena ja liikkeessä. Jos kapitalistisen valtion nykyaikaistamisen ongelmaa ei olisi olemassa, en asettaisi sitä työläisten ongelmaksi. Esitän ongelman juuri siksi, että se on olemassa myös heille, ja siksi meidän on käytettävä tätä pääoman tarvetta sen kumoamiseksi. Tämä on normaali poliittinen kamppailu, jota käydään kapitalistisessa yhteiskunnassa. Vastakkaisia poliittisia tarpeita on kohdattava, ja määrätietoinen tavoite voidaan saavuttaa, kun sen ratkaisua haetaan kahta eri tietä. Kyse on siitä, kuka saavuttaa sen parhaiten ja kuka ensin.

Interventio: Tässä koko keskustelussa on kaikkein vaikeinta ymmärtää kahden keskeisen termin määritelmää. Eli kuka on Trontille työväenluokka ja, mikä vielä tärkeämpää, kuka on pääoma? En halua pyytää, että puhuisimme reaalisesta yleisesti; yleistämme jo liikaa. Haluan esittää kysymyksen, joka viittaa erityisesti nykytilanteeseen. Onko suurpääoma tällä hetkellä hallitus vai Giovanni Agnelli? Jos suurpääoma on hallitus, en ymmärrä, miten voimme puhua poliittisen autonomiasta, ja ennen kaikkea en ymmärrä, miten voimme puhua pääoman riistämisestä valtiolta, sillä se merkitsisi pääoman riistämistä itseltään. Jos sen sijaan suurpääoma on Giovanni Agnelli, voimme käydä tämän keskustelun: poliittinen autonomia on olemassa. Kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että sanomme, että poliittisen autonomia on olemassa, koska se on jäljessä pääoman kehityksestä sen yleisten valmiuksien osalta. Jos suurpääoma on Giovanni Agnelli, se voi olla olemassa, koska hallitus on kauempana kuin Giovanni Agnelli. Tässä vaiheessa kamppailu valtion, poliittisen ja autonomian poistamiseksi pääomasta tulee täysin toissijaiseksi kysymykseksi verrattuna suhteeseen, joka työväenluokan on luotava Giovanni Agnellin kanssa. Se on suhde, johon voi sisältyä sekä aiemmin mainittu tunnettu ja rajoitettu kamppailu tuotannon sisällä että Agnellin tarjoaman yhteiskuntasopimuksen hyväksyminen. Tällä hetkellä on nimittäin kyse puuttumisesta pääoman edistyneemmällä tasolla, jotta voidaan estää tiettyjen asioiden tapahtuminen ilman työväenluokan väliintuloa. Minusta näyttää siltä, että jos lähdemme liikkeelle siitä lähtökohdasta, että kyse on pääoman riistämisestä valtiolta, joudumme kohtaamaan tämän dilemman, jota on tärkeää selventää.

Tronti: Tämä esimerkki on nykyään klassinen esimerkki, ja se kuuluu hyvin keskustelumme puitteisiin. On selvää, että nykyään emme voi sanoa, että suurpääoma on Andreotti-Malagodin hallitus; en usko, että kukaan voi sanoa niin.⁵ Toisaalta uskon, että se, mitä voisimme kutsua Agnellin ”poliittiseksi poistumiseksi”, johtuu juuri siitä, että Andreotti-Malagodin hallitus on olemassa. Toisin sanoen se on suurpääoman poistuminen, joka sanoo: ”Katsokaa, tämä poliittisen viivyttely, joka tähän asti oli meille hyödyllistä” — ja jota suurpääoma on itse käyttänyt omiin luokkatarkoituksiinsa — ”on karannut käsistä”. Siksi on aika ottaa esiin erilainen argumentti, erilainen poliittinen linja: on otettava esiin ongelma, joka koskee hallitustason mukauttamista suurpääoman välittömiin, strategisiin ja taustalla oleviin etuihin. Tämä on nyt se argumentti. Kun sanomme, että valtion ja pääoman välillä on kitkaa, eripuraa, tämä voi olla esimerkki, toistan, joka koskee paikallisia italialaisia kokemuksiamme. Se on kuitenkin myös klassinen esimerkki, juuri siksi, että se esitetään kaikkein elävimmin. On selvää, että työväenluokka kohtaa ennen kaikkea itse suurpääoman, toisin sanoen sen suora ja perustavanlaatuinen suhde suurpääomaan. Sattumalta suurpääoma joutuu kuitenkin tekemään poliittisen ehdotuksen valtion edistämiseksi, mukauttamaan valtiokoneiston omien, puolueellisten etujensa mukaiseksi, mikä sitten on sen mukauttamista tuotantokoneistoon yleensä. Kysyn: onko tämä ehdotus työväenluokan hylättävä vai hyväksyttävä? Puhun tässä samasta työväenluokasta, joka taistelee Agnellia vastaan, Agnellin työväenluokasta. Tässä näemme mielestäni työväenluokan ketteryyden, jonka ei missään nimessä pitäisi luopua kamppailusuhteestaan, ei missään nimessä pitäisi luopua antagonismisuhteestaan tuotantosuhteiden tasolla. Itse asiassa juuri näin tapahtuu tänään — toistan, klassisella tavalla, koska sattumoisin juuri tällä hetkellä käymme sopimuksellista, ammattiyhdistysten välistä kamppailua tuotannon tasolla. Toisaalta työväenluokan on, en sanoisi, että sen on hyväksyttävä, mutta sen on rohkaistava sellaista poliittista aloitetta, jota Agnelli ehdottaa tänään. Sen ketteryys perustuu juuri tähän, ja tästä syystä puhuin aiemmin poliittisen ja luokan järjestäytymisen välisestä riippumattomuudesta. Tässä on kyse erityistapauksesta, jossa luokan poliittisen organisaation pitäisi omaksua autonomia itse luokan edusta, työväenluokan edusta, ja tukea sellaisia poliittisia ehdotuksia, jotka tällä hetkellä tuottavat työväenluokassa vastakkainasettelua ruohonjuuritasolla. Toisin sanoen nämä kaksi etua ovat yhteneväiset siinä mielessä, että nykyään työväenluokan on tärkeää saada aikaan suotuisa sopimus, toisin sanoen muuttaa voimasuhteet jälleen kerran edukseen. Samaan aikaan työväenluokalle ei ole tärkeää vain se, että Andreotti-Malagodin hallitus kaatuu (koska ongelma ei ole vain tämä), vaan sen on myös käynnistettävä, toistan, valtion nykyaikaistamisprosessi, valtiokoneiston mukauttaminen, taistelun poliittisen kentän edistäminen, koska sekin on työläisten etujen mukaista – hyvä sopimus ei ole ainoa asia, joka on heidän etujensa mukaista. Ja niinpä tällä poliittisesti kypsällä ja poliittisesti ketterällä työväenluokalla pitäisi olla kyky taistella näillä eri alueilla. Haluammeko sanoa, että puolueen on saavutettava autonomia luokasta, että luokan on myönnettävä puolueelleen autonomia, jota se tarvitsee tehdäkseen tätä tukityötä suurpääoman hyväksi juuri tällä hetkellä? Sanokaamme – skandalisoiden kaikkia – jopa näin. Minun mielestäni on ehkä vielä oikeampaa sanoa näin. Tänään on kuitenkin oikeastaan oikein viitata tähän esimerkkiin juuri siksi, että sen avulla voimme konkreettisesti nähdä, miten tietynlainen poliittinen kamppailu kehittyy, miten tietynlaisen poliittisen kamppailun pitäisi itse asiassa kehittyä. Kyse on siitä, että pelataan eri tasoilla, eri pöydillä, ja sitten on oltava kyky pitää ne kaikki yhdessä. Kuten sanoimme aiemmin. Mikä on vaihtoehto tälle ratkaisulle? Toisaalta työväenluokka puolestaan jatkaa taisteluaan perustasolla, taisteluaan tuotantosuhteissa, palkkataisteluaan. Samaan aikaan me kaikki jätämme huomiotta poliittisen järjestyksen ongelmat, eli sen, että Agnelli sanoo, että tarvitsemme nykyaikaisen valtion, ja että tietty poliittinen kerrostuma, joka on tällä hetkellä vallassa, sanoo, että sen hetki ei ole vielä koittanut. Onko meidän jätettävä tämä huomiotta, vai onko meidän sitouduttava myös tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun? Uskon, että jos emme sitoudu tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun, niin löydämme itsemme yleisestä poliittisesta ratkaisusta, johon meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa, johon työväenluokalla ei ole vaikutusvaltaa, ja näin ollen poliittisesta ratkaisusta, joka on varmasti tapahtunut työläisten etujen vastaisesti. Vaihtoehtona on, että sitoudumme täysin kamppailuun palkoista ja työehdoista ja sen jälkeen ehkä viemme taistelun Andreotti-Malagodin hallitukseen unohtaen, että suurpääomalla on vastaava aloite samantyyppistä hallitusratkaisua vastaan. Voisimme tehdä myös näin. Mielestäni tällä ei kuitenkaan saavuteta konkreettista poliittista tulosta, vaan jatkamme sellaista kamppailua, joka on parhaillaan käynnissä, nimittäin taistelua Andreotti-Malagodin hallitusta vastaan, joka sanoo: ”Ei, emme edes halua kuulla, mitä Agnelli sanoo, koska se ei ole tämän päivän ongelma; ongelma on suurten kansallisten ongelmien, Mezzogiornon ongelman ja muiden ongelmien ratkaiseminen”, vaihtoehtona suurpääoman aloitteelle tai sen puuttuessa.”⁶ Ongelma on esitetty, ja esitän sen vakavana: voiko kapitalistisessa yhteiskunnassa taistelu onnistua ilman myönteistä, käytännöllistä viittausta ainoaan politiikkaan, jolla voidaan saavuttaa konkreettisia tuloksia, eli suurpääoman johtamaan politiikkaan?

Debatti (jatkuu)

Interventio: Minusta vaikuttaa siltä, että monien esitettyjen kysymysten taustalla on jotain muuta. Toisin sanoen, miksi ette usko, että täysin työntekijälähtöinen aloite valtion ongelmasta on mahdollinen? Miksi väitteessänne ei ole näköpiirissä suoraa yhteenottoa? Vai miksi uskotte, että se on tuomittu häviämään?

Interventio: Saanko vastata? On olemassa yksi ainoa raja tai yksi tapa, jolla Trontin väite ei vastaa todellisuutta. Toisessa määritelmässä, jonka hän on antanut työväenluokan ja sen järjestöjen välisestä suhteesta — että työväenluokka myöntää tietyn autonomian omalle järjestölleen — jopa tämän korjauksen jälkeen työväenluokan ja niiden järjestöjen välille, joita työväenluokka tällä hetkellä tukee, jää kuilu. Kun otetaan huomioon tämä lähtökohta, mikä on se, mikä ei kohtaa? Tronti sanoo, että työväenluokka voi hyväksyä myös tämän maaston ja voi taistella siellä; tai pikemminkin nyt hän sanoo, että työväenluokka hyväksyy avoimen vastakkainasettelun maaston. Sanoisin sen sijaan, että juuri näin ei tapahdu; siksi on perusteltua olla näkemättä tämän suoran, avoimen vastakkainasettelun mahdollisuutta. Emme ole enää vuonna 1969.⁷ Olemme vuonna 1972, jolloin tilanne on aivan toinen. Silloin jotkut ajattelivat, että yhteenoton hetki oli koittanut. Tänään näin ei todellakaan ole. Mutta vielä vähemmän voidaan sanoa, että työväenluokka olisi tänään valmis luopumaan välittömästä luokkaintressistään, joka on edelleen sopimus, koska työväenluokka ei tee niin. Se ei myöskään ole taipuvainen taistelemaan tämän puolueellisen kapitalistisen suunnitelman tukemiseksi valtion nykyaikaistamiseksi. Miksi? Koska siltä puuttuu jälleen kerran oma väline. Trontin väite edellyttää, että työväenluokka on saanut takaisin oman organisatorisen välineensä. Tällä hetkellä työväenluokalla ei ole omaa organisatorista välinettä. Ja niinpä on jälleen kerran olemassa epäselvä tilanne siitä, pitäisikö kapitalistinen provokaatio hyväksyä vai ei. Agnelli, pitäessään suuria puheita, provosoi suoraan työväenluokkaa avoimeen vastakkainasetteluun, koska hän tietää, miten nämä asiat tapahtuvat. Mutta FIATin työväenluokka vastaa hänelle ”ei”. Jos te kaikki olisitte kokeneet vuoden 1969 ilmapiirin, jolloin työväenluokka suoraan ennakoi rajoja, modaliteetteja ja määräaikoja, kun se teki kaiken sen, mitä se teki. Tänään näemme sen sijaan, että se ei hyväksy taistelua, ei uudistusten maastossa eikä sopimustasolla. Se ennakoi jo, jos niin sanotaan, näitä suhteita kaikkeen muuhun; se on jo luopumassa omista luokkansa eduista huolimatta siitä, mitä Tronti sanoi aiemmin siitä, että se ei pysty luopumaan niistä. Käytännössä se kuitenkin käyttäytyy näin. Työntekijöiden keskuudessa ei ole taistelutahtoa, ainakaan sen perusteella, millainen suhde minulla on FIATin työntekijöihin. Jos kapitalistinen viittaus on edelleen Agnelli, työväenluokan viittaus on edelleen FIATin työntekijät. Ei lähdetä etsimään muualta. Ja niinpä sanoisin, että aihe on otettava uudelleen esille näillä ehdoilla. Ei ole mitään mahdollisuutta yhteenottoon, ei ole edes mahdollisuutta työväenluokan käyttämään valtiota, koska ennen kuin työväenluokka voi ottaa valtion haltuunsa — ja tämän Tronti sanoi — ennen kuin se voi vaikuttaa valtion muutokseen, sen on muutettava omaa organisaatiotaan. Muuten tämä ei toimi.

Bobbio: Olen Trontin kutsuneen tutkijaryhmän kanssa erityisen kiinnostunut poliittisen autonomian aiheesta. Kysyn itseltäni, onko meillä kaikilla riittävän selkeä käsitys siitä, mitä tämä muotoilu tarkoittaa, muotoilu, jota nykyään lähes kaikki toistavat, vähän kuin iskulause. Se on yksinkertaisesti ilmaus, jolla polemisoidaan, jolla reagoidaan aiempaan muotoiluun, joka on peräisin yhdestä Marxin mahdollisista tulkinnoista, joita Tronti korosti: nimittäin poliittisen ei-autonomiasta, poliittisesta riippuvaisena. Tämä on ongelma, johon meidän on tavallaan vastattava: onko poliittinen riippumaton vai riippuvainen? En ole täysin vakuuttunut siitä, että voimme puhua poliittisen autonomiasta yksinkertaisesti siksi, että, kuten Tronti sanoi, taloudellisen rakenteen ja poliittisen järjestelmän välillä vallitsee eräänlainen lähes jatkuva epäsynkronia siinä mielessä, että poliittinen järjestelmä on joskus liian kaukana edellä ja yleensä liian kaukana jäljessä. Minusta näyttää pohjimmiltaan siltä, että jos haluamme palauttaa keskustelun Trontin ilmaisemaan asiaan, meidän on aloitettava tästä uudelleen. Meidän on selvitettävä, voidaanko autonomian käsitettä tulkita tässä mielessä, eli siinä mielessä, että on olemassa kaksi rinnakkaista historiaa, kuten Tronti sanoi, jotka eivät aina osu yksiin, jotka eivät ehkä melkein koskaan osu yksiin, koska poliittinen järjestelmä voi joskus olla edistyneempi ja joskus kauempana takana. Olisi mielenkiintoista tietää tarkalleen, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi, ja missä tapauksissa voidaan sanoa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi. Koska esimerkkinä käyttämämme tapaus — viittaus Italian poliittiseen järjestelmään — on tapaus, jossa poliittinen järjestelmä on jäljessä. Minkä historiallisten tapahtumien kohdalla voimme sanoa, että poliittinen järjestelmä on edistyneempi? Viittaammeko esimerkiksi suuriin poliittisiin persoonallisuuksiin, jotka jollain tavalla ennakoivat aikaa? Viittaammeko Cavouriin, Bismarckiin, bonapartistiseen järjestelmään? Jos emme anna esimerkkejä, on vaikea ymmärtää, mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa se, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi kuin taloudellinen järjestelmä. Toisaalta on suhteellisen selvää, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on jäljessä taloudellisesta järjestelmästä. Mietin nyt, voimmeko ratkaista tämän poliittisen autonomian ongelman näissä viivästymissä, näissä eroavaisuuksissa. Minusta näyttää siltä, että näitä eroavaisuuksia voitaisiin pitää myös pelkkänä todisteena poliittisen järjestelmän mahdollisesta riippumattomuudesta talousjärjestelmästä. Mutta puhtaana ja yksinkertaisena todisteena se ei selitä meille miksi.

Esitän juuri tämän kysymyksen. Jos emme hyväksyisi mitään eroavaisuuksia, jos olettaisimme, että poliittisen järjestelmän ja taloudellisen järjestelmän välillä on sattumaa, sopeutumista ja vastaavuutta, sanoisimmeko tässä tapauksessa, että poliittinen järjestelmä on itsenäinen vai että se ei ole? Kysyn itseltäni, annetaanko todiste autonomiasta pelkästään eroavaisuuksien avulla vai oletetaanko, että sopeutumista ei tapahdu koskaan. Mutta jos sopeutumista tapahtuu, tarkoittaako se, että poliittinen järjestelmä ei ole autonominen? Minulla ei tietenkään ole vastausta. Minulle tämä lähestymistapa ongelmaan antaa vain aihetta esittää useita kysymyksiä, jotka vaikuttavat erittäin mielenkiintoisilta, mutta joita on samalla syvennettävä ja selvennettävä. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna ihmettelen, eikö ilmaisu ”autonomia” ole lopulta liian voimakas, jos olemme varmoja vain siitä, että kyseessä on kuilu, eroavaisuus ja joskus jopa sattuman mahdollisuus. Näin voi olla erityisesti silloin, kun väitämme, että jopa poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyys suhteessa taloudelliseen järjestelmään on taloudellisen järjestelmän kannalta funktionaalista. Jos näin on, tämä tarkoittaa sitten, että poliittinen järjestelmä ei koskaan ole itsenäinen, siinä mielessä, että se olisi riippumaton: jos ”se palvelee”, jos se on ‘funktio’, niin tämä tarkoittaa, että se on riippuvainen.

Mistä tämä teoria poliittisen autonomiasta on peräisin? Se syntyy liberaalin valtion kriisistä, siirtymästä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, sosiaalivaltioon ja keynesiläiseen valtioon.⁸ Toisin sanoen se syntyy sellaisen valtion kriisistä, jota pidetään jonkinlaisena välineenä suhteessa kansalaisyhteiskuntaan, sen ideologian kriisistä, jonka mukaan kansalaisyhteiskunta on ensisijainen valtioon nähden — ideologian, jonka kaikki edellisen vuosisadan poliittinen filosofia jakoi, sekä kapitalistisen yhteiskunnan arvostelijat, kuten Marx, että kapitalistisen yhteiskunnan apologeetat, mukaan lukien erityisesti Spencer. Spencerille valtio on vain hyvin pieni väline, jonka on varmistettava, että kansalaisyhteiskunta voi toimia mahdollisimman hyvin taloudellisten lakien avulla. Näin ollen liberaalin valtion muodostumisen aikana tämän tilanteen ideologinen vaikutus sekä tämän valtion kriitikoille että puolustajille oli, että valtio oli kansalaisyhteiskunnan väline eikä siksi autonominen. Voimme siten selvästi ymmärtää Marxin kannan tuona nimenomaisena ajanjaksona. Marxin muotoilu on selvästi reaktio sen täydelliseen vastakohtaan. Koska Marxiin, toisin sanoen Hegeliin asti, vallitseva poliittinen teoria oli poliittisen ensisijaisuuden teoria: kaikki poliittinen teoria, kaikki klassinen poliittinen filosofia Hobbesista Marxiin on poliittisen ensisijaisuuden teoriaa. Käänne tapahtuu 1800-luvun alussa, kun porvarillinen yhteiskunta alkaa vapautua valtiosta. Mutta Hegeliin asti valtio on ensisijainen: kansalaisyhteiskunta ei ole muuta kuin luonteeltaan enemmän tai vähemmän ohimenevien suhteiden kokonaisuus, jonka yhdistäminen tapahtuu valtiossa. Siksi edellisen vuosisadan alussa tapahtuu tämä käänne: valtion ensisijaisuudesta siirrytään kansalaisyhteiskunnan ensisijaisuuteen valtioon nähden (Saint-Simon jne.). Nuoren Marxin teoria on upotettu tähän kontekstiin. Voimme siis myös ymmärtää, miksi Marx olisi korostanut tätä kumousta, jopa niin, että valtio marginalisoitui hieman liikaa. Ymmärrämme tämän juuri siksi, että tämä on tilanne, tämä on se hetki — sekä ideologian että todellisuuden kannalta — jolloin kansalaisyhteiskunta heittää kahleensa irti teollisen vallankumouksen alussa, ja tämä on se, mikä asettaa ongelman näillä ehdoilla. Valtio näyttäytyy yksinkertaisesti välineenä, jonka avulla kansalaisyhteiskunnassa kehittyvät voimat voidaan toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta teoria valtion autonomiasta nousee esiin siirryttäessä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, kun yleisen äänioikeuden ja massojen mobilisaation avulla valtiolta vaaditaan jotain enemmän kuin mitä liberaalilta valtiolta vaadittiin: puuttumista talouteen ja sosiaalisia toimenpiteitä, jotka edellyttävät valtavan hallintokoneiston kehittämistä. Klassisen liberaalin valtion tehtävä oli pelkästään rikosoikeudellinen (poliisivaltio jne.). Tarkkaan ottaen hallintokoneisto olisi voinut jopa kadota. Kun valtiolta alettiin vaatia koko joukko palveluja, jotka sitten ovat myös poliittisia välityksiä, syntyy poliittisen autonomian ideologia. Poliittisen autonomia voi siis tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että valtiolta vaadittu vaatimus on muuttunut ja siten myös valtiokoneisto on muuttunut.

Minusta on mielenkiintoista seuraava seikka: miten voidaan todistaa — koska väitän, että autonomia on nykyään pelkkä ideologia — että valtio on todella autonominen? Mitä se voi tarkoittaa konkreettisesti? Millaista konkreettista tutkimusta voimme tehdä tämän kaavan testaamiseksi, jotta se voidaan muuttaa ideologiasta teoriaksi? Uskon, että tätä ei voida tehdä muuten kuin tutkimalla konkreettisesti sitä, mitä kutsutaan järjestelmän tuotoksiksi, toisin sanoen järjestelmän päätöksiä.⁹ Toisin sanoen meidän on otettava tietty ajanjakso järjestelmästä — esimerkiksi Italian poliittinen järjestelmä 60-luvulla — ja katsottava, mitä poliittisia päätöksiä hallitus, parlamentti ja hallintojärjestelmä tekivät. Kyse on siitä, että katsotaan, mitä päätöksiä kukin näistä kolmesta valtakeskittymästä teki ja mikä suhde on näiden päätösten, puolueista tulevien tai niiden suodattamien vaatimusten ja niin sanotusti ruohonjuuritasolta tulevien vaatimusten välillä. Minusta tämä näyttää olevan olennainen seikka, kun ajatellaan empiirisen — jos haluamme, historiallisen — todistusaineiston antamista siitä, mitä voidaan nykyään pitää poliittisen autonomiana.

Interventio: Minulla on joitakin vastaväitteitä Trontin argumentaatiota vastaan, joka on itse asiassa erittäin kyvykäs yritys sanoa jotakin uutta ja johdonmukaista.¹⁰ Mielestäni hänen kunnioituksensa marxismi-leninismiä kohtaan estää häntä kuitenkin tekemästä harppausta kohti täysin uutta kantaa, uutta kantaa, jossa olisi ehkä teoreettisen seikkailun vaara, mutta joka päästäisi lopullisesti pois 1800-luvulta, tai paremmin sanottuna utopian valtakunnasta. Tarkoituksesta riippumatta, kun otetaan esille keskustelu vallan voittamisesta, nousee väistämättä esiin — ei meidän keskuudessamme vaan yhteiskunnallisesti, yleisellä tasolla — kysymys vaihtoehtoisesta valtiomallista, mikä avaa portit kaikille ideologioille, jotka ovat kerrostuneet työväenluokan ympärille. Halusimme tai emme, tilanne on tämä. Osoittautuu myös vaikeaksi erottaa tätä keskustelua kahdesta historiallisesti ehdotetusta valtiovallan voittamisen muodosta: sosialidemokraattisesta tyypistä (kuten Tronti sen määritteli, salakavalasti valtiokoneistoon tunkeutumisesta) ja Leninin valtiokoneiston murskaamisesta. En halua sanoa tertium non datur, että on hyödytöntä etsiä kolmatta tapaa. Ongelmana on kuitenkin nykyään tietää, pitäisikö tätä tietä jatkaa haarautumalla jommastakummasta klassisesta lähestymistavasta, yhdistämällä ne uudelleen vai etsimällä muualta. Tronti ehdottaa aivan oikein ”työväenluokan poliittista puoluetta” välineeksi tähän, jolloin työväenluokka antaa tälle puolueelle autonomian poliittisen vallan valloittamiseksi. Mutta juuri tämä puolue puuttuu. En sano tätä sen banaalin huomion vuoksi, että PCI ei vastaa tätä mallia.

Jos näin olisi, ongelma vain siirtyisi, koska silloin ongelmana olisi pakottaa kommunistinen puolue palaamaan tähän malliin. En halua nostaa esiin sellaisia vastaväitteitä, joita saattaa spontaanisti nousta esiin niille, joilla on minimaalinen tietämys PCI:n todellisuudesta ja mahdollisuuksista toteuttaa tämä tavoite, koska voisi vastata, että politiikan tekeminen tarkoittaa myös taistelua vaikeasti saavutettavien tavoitteiden puolesta — mitä järkeä siinä muuten olisi? Vastalause, jonka haluan kuitenkin esittää Trontin väitteestä — joka osittain ottaa vastaan Bolognan esityksen ehdot — tämä puolue-ehdotus ei voi toteutua sillä rannalla, jonne hänen oma teoreettinen matkansa oli hänet tuonut.¹¹ Tarkoitan siis, että Lenin Detroitissa ei ole edes etäisesti ajateltavissa.¹² Toisin sanoen huomasin Trontin argumentoinnissa seuraavan ristiriidan: pääoman ja valtion välisen suhteen tasolla hän on valinnut kaikkein edistyneimmän kansainvälisen ulottuvuuden, kun taas poliittisen ehdotuksen tasolla hän on valitettavasti pitäytynyt puhtaasti kansallisella tasolla. Joku voisi luonnollisesti vastata tähän sanomalla, että hän ja me huomaamme toimivamme tässä maassa tai tarvitsevamme tai haluavamme toimia poliittisesti tässä maassa. Mutta juuri tästä syystä uskon, että tiettyjä asioita aliarvioidaan keskustelussa poliittisen autonomiasta pääoman suhteen.

Erityisesti tässä keskustelussa aliarvioidaan kapitalistien selviytymistä ja niiden painoa valtiolle. En todellakaan halua antaa tässä yhteydessä uskottavuutta fasistista reaktiota koskevalle keskustelulle. On kuitenkin otettava huomioon, missä määrin näillä selviytymiskeinoilla on tietty painoarvo valtiollisten instituutioiden tasolla. Näin on Italiassa, mutta vielä enemmän näin on kansainvälisellä tasolla, jossa on rinnakkain erilaisia tuotantotapoja, aasialaisesta tuotantotavasta nomadismiin ja heimolaisuuteen. On totta, että voidaksemme täysin ymmärtää ristiriidan, meidän on tarkasteltava sitä siellä, missä se on täysin kehittynyt, ja näin ollen meidän on tarkasteltava poliittisen autonomiaa täysin pääoman sisäisenä ristiriitana. Tältä osin olisi ehkä hyödyllistä tarkastella uudelleen erästä elementtiä Bolognan kemianteollisuutta koskevasta kriittisestä keskustelusta. Kemianteollisuus, jossa pääoman orgaaninen koostumus on suuri, on osa pääomaa, jolla on taipumus vanhentua helposti, koska se on vastustuskykyinen teknologisia innovaatioita kohtaan. Kerran rakennettua kemiantehtaan rakennetta ei voida muuttaa asteittain, vaan se voidaan korvata kokonaan. Autotehtaassa sen sijaan tehtaan omia vanhentuneita koneita voidaan rakentaa jatkuvasti uudelleen, ja tekniikoita ja malleja voidaan muuttaa. Etyleenin tuotanto voi tuottaa vain etyleeniä. Koneiden osia voidaan korvata, mutta ei koko tuotantokiertoa. On totta, että näin ei voida tehdä myöskään mekaanisessa teollisuudessa. Voimme kuitenkin sanoa, että se on teknisten innovaatioiden suhteen kaikkein joustavin — emmekä missään tapauksessa ole kiinnostuneita keskustelemaan uusista tavoista valmistaa autoja.

Haluan tässä yhteydessä mainita lyhyesti myös toisen Bolognan esittämän väitteen, joka koskee työväenluokan gettoutumista passiivisen penkillä istumisen [dal panchinismo] aiheuttamana näkymänä. Enkä sano tätä ironisoidakseni, vaan ottaakseni selkeän askeleen kohti vanhojen skeemojen — tässä tapauksessa leniniläisen — kriisiytymistä. Eikö Bolognan väite ole kenties äärimmäisessä tapauksessa yritys pelastaa Leninin henki? Katsokaa, miten tämä kehys ymmärtää amerikkalaisen työväenluokan; siellä törmää jälleen kerran ”kansaan”. Ainoa tapa tuoda Lenin Detroitiin on hypoteesata työväenluokan muuttuminen kansaksi ja vallankumouksen muuttuminen ghetoksi. Todellakin, sanotaan, että ainoa paikka, johon Lenin on Amerikassa laskeutunut, on ollut ghetto, jossa tosiaan ei ole kyse luokkataistelusta vaan ainoastaan valkoisen imperialismin, rotuvähemmistöjen sortajan, vastaisesta taistelusta. Jos katsomme tarkkaan, huomaamme jälleen kerran, että puute ei ole typerissä epigoneissa, vaan mestarissa itsessään. Lenin ei kyennyt edes rantautumaan Englantiin, koska hän ei koskaan esittänyt argumentteja, jotka koskivat työväenluokkaa sellaisena kuin se oli olemassa, vaan hän keskittyi sen sijaan perusteluissaan luotavaan työväenluokkaan.

Lähdetään liikkeelle Kommunistisen Internationaalin kolmannen kongressin linjasta ja käydään läpi, miten Venäjän mallia vietiin — ei siinä huonossa merkityksessä, jossa ääriainekset sen tuohon aikaan ymmärsivät (kommunististen puolueiden bolsevisointina), vaan siinä merkityksessä, että esikapitalistisille maille tehtiin ehdotus nopeasta tai ainakin nopeammasta muuttumisesta kapitalistisiksi maiksi.¹³ Tämä argumentti ei tietenkään voi olla kiinnittämättä työväenluokkaa, sillä se koskee sen omaa kasvua. Mutta kun tämä argumentti kiinnitetään kuin pakkopaita jo kehittyneeseen työväenluokkaan, se yksinkertaisesti kieltäytyy siitä. On totta, että kehityksessä on keskipisteitä. Mutta juuri tässä kohtaa leniniläinen ehdotus on toiminut jarruna mahdollisimman tehokkaasti. Otan tässä yhteydessä uudelleen käyttöön kaavion, joka esitettiin jo Bolognan kanssa käydyssä keskustelussa. Poliittisen pääoman autonomia on toki kapitalistisen syklin uusi muoto, mutta nämä uuden pääoman sykliset kriisit johtuvat työväenluokan autonomiasta omista historiallisista organisaatioistaan. Pääoman on pakko omaksua poliittisia tehtäviä ensimmäisessä persoonassa (vrt. Agnelli), koska työväenluokka on jo onnistunut irtautumaan omista organisaatioistaan globaalilla tasolla; se liikkuu jo poliittisessa maastossa.

Emme voi olla huomaamatta, että maailmanlaajuinen työväenluokka on jo saavuttanut sen taktisen ketteryyden, jonka Tronti antaa uudelle puolueelle. Siirtymä palkkamaastosta työtä vastaan käytävään taisteluun tapahtui silmiemme edessä siitä hetkestä lähtien, kun palkkataistelu oli vallalla. FIATin työntekijät eivät nykyään kamppaile palkan puolesta vaan työtä vastaan. He eivät ole hylänneet palkkatyömaata, he ovat vain siirtäneet sen väliaikaisesti syrjään, koska he tietävät, että he eivät voi nykyään saada enempää kuin mitä pääoma on valmis antamaan — mikä muuten vastaa lähes täysin sitä, mitä työväenpuolue tänään vaatii. Poissaolo ei ole keino, jolla pääoma saadaan auki, vaan työväenluokan taistelun muoto, joka ei hajota sitä gettoutuneeksi, ei mitään tekeväksi proletariaatiksi, nimenomaan siksi, että se on työväenluokan taktinen valinta, joka siirtyy takaisin palkkamaastoon heti, kun tilaisuus tarjoutuu.

Tämän maaston avulla voimme paremmin nähdä, miten länsimainen työväenluokka on saavuttanut homogeenisuuden sosialististen maiden työväenluokan kanssa, joka on jo vuosia tehnyt tämäntyyppisen valinnan, jonka määrittelisin strategiseksi, kamppailla työtä vastaan. Tämä selittää suurten järjestelmien kohtaamisen ja neuvostovallan yrityksen siirtää oma työväenluokkansa palkkamaastoon. Näin voi myös tapahtua. Mutta työväenluokka tulee myös tuohon taktiseen ketteryyteen siirryttäessä kamppailumaastosta toiseen.

Mitä muuta tässä vaiheessa voidaan sanoa työväenluokan autonomiasta suhteessa sen omiin poliittisiin muotoihin kuin että tämä autonomia koskee myös meitä, kun ehdotamme ja ehdotamme uudelleen poliittisen järjestäytymisen malleja? Jääkö tässä vaiheessa siis jäljelle vain todellisen tarkastelu? Sanoisin ”ei” siinä mielessä, että ainoa todellinen tavoite, jonka voimme asettaa itsellemme, on vapauttaa työväenluokka lopullisesti sen päälle kertyneistä ideologisista ja poliittisista kuorista — myös työväenluokan ideologiasta puolueena. Meidän on toisin sanoen lopullisesti vapautettava itsemme tästä rajoittavasta parista ”poliittinen = puolue”. Meidän on lopullisesti poistettava tämä 1800-luvun puolueen selviytyminen. Mitä sitten jää jäljelle? Työväenluokka toisaalta ja pääoma toisaalta, molemmat riippumattomina omista instituutioistaan, vastakkain suoraan, ilman välityksiä tai vääristymiä. Entä valtio? Tässäkin asiassa meidän on vältettävä turvautumista vanhoihin marxilais-leninistisiin teorioihin, jos haluamme selkeyttä. Meidän on hyväksyttävä käänteinen vaihtoehto sille, että hylkäämme rakenteen ja ylärakenteen välisen mekanistisen identtisyyssuhteen; toisin sanoen meidän on hyväksyttävä puolueellinen kapitalistinen argumentti, joka koskee valtiota luokkaristiriitojen välittäjänä. Tämä ei tarkoita, että meidän on hyväksyttävä valtio sellaisena kuin se on, eikä varsinkaan sitä, että meidän pitäisi tarjota vaihtoehtoja. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä, miten kahden luokan välinen konflikti voi muuttaa valtiota.

Interventio: Eilen esittelemänne yhteiskuntamallin kohta, joka vaikuttaa minusta kaikkein vaikeimmalta, kaikkein pakollisimmalta, koskee työväenluokan ja työväenliikkeen välistä suhdetta ja sitä millainen autonomia työväenliikkeen (puolueen ja ammattiyhdistyksen) ja työväenluokan itsensä välillä pitäisi olla. Sanomasi mukaan, kun työväenluokan pitäisi tehtaan tasolla — eli tuotantosuhteiden tasolla — säilyttää konfliktivaikutteinen voimansa ja antikapitalistinen aggressiivisuutensa muuttumattomana, niin poliittisen järjestelmän tasolla, poliittisen autonomian tasolla, työväenluokan pitäisi saavuttaa järjestäytymisensä autonomia ja antaa järjestöilleen riittävästi tilaa valtion työläisjohtamisen projektille. Minulle on todella vaikea sovittaa yhteen tätä pitkää välitysketjua, jonka kautta työväenluokka toisaalta taistelee pääomaa vastaan — ei takapajuista pääomaa vastaan vaan historiallisesti ajanmukaista pääomaa vastaan — ja toisaalta välitysketjun toisessa päässä se valvoo operaatiota, jonka tarkoituksena on funktionalisoida itse pääoma, joka on samantyyppinen poliittinen elin, jota vastaan se kamppailee tuotantosuhteissa.

Jos työväenliikkeen ja valtion välisestä suhteesta tulee hallinnollinen, järkeistävä, kapitalistisia viivytyksiä poistava suhde, minusta näyttää siltä, että välitysketju on todella aivan liian pitkä ja että sen ääripäissä on kaksi toisiinsa nähden ristiriitaista tosiasiaa, joita ei siis voida ratkaista yksinkertaisesti tällä muotoilulla työväenluokan autonomiasta järjestöihinsä. Tässä vaiheessa en kykene ymmärtämään, mikä suhde työväenluokan ja työväenliikkeen välillä on, jos sellaista ylipäätään on olemassa; se on aivan liian pitkä välitysketju.

Interventio: On vaikea puhua kysymättä kysymyksiä, mutta yritetään. Kohta, jonka ympärillä koko keskustelu pyörii, on tämä, nimittäin työläispuolen poliittisen autonomia työväenluokasta [l’autonomia del politico di parte operaia dalla classe operaia]. Mielestäni tämä on melko looginen seuraus eräästä erityisestä seikasta, joka esitettiin, aivan oikein, työväenliikkeen aiemmista kokemuksista. Leninistä kirjoitettaessa sanotaan, että hän ei varsinaisesti lähde liikkeelle luokkaintresseistä, että hän ei lähde liikkeelle kamppailuista eikä halua lähteä liikkeelle taisteluista, vaan että hän kamppailee jos jonkinlaisella niin molemmille luokille yhteisessä maastossa — tämä, jos olen ymmärtänyt oikein, saattaa olla analoginen tilanteelle, johon voisimme sijoittaa työväenliikkeen nykyään, aikana, jolloin on meneillään tietynlainen kapitalistisen valtion uudistus, valtion kapitalistisen päivittämisen merkityksessä. Tässä tapauksessa on ehkä totta, että työväenliike voi viedä eteenpäin tämäntyyppistä mallia riippumatta sen yhteydestä taisteluihin.

Mutta asia on toinen: tämä työväenliikkeen aloite valtion uudistamiseksi herättää kaksi epäilystä. Ensinnäkin, näemmekö tämän päivän työväenliikkeessä erityisen historiallisen muodostelman, joka kykenee kantamaan tämän painon? Toiseksi, kykenevätkö nykyiset kokoonpanot viemään tätä eteenpäin estämättä tai lykkäämättä työläisten kamppailun tasoa? Onko Italiassa nykyään olemassa kokoonpanoja, jotka voivat taata, että ne pystyvät kulkemaan tätä tietä mahdollisimman pienin sitoumuksin ja takaamaan työväenluokalle tuoton?

Jos näin ei ole, kysymykseni kuuluu: millaista poliittista työtä täällä voidaan tehdä tämänkaltaisten tulevaisuudennäkymien edistämiseksi — jotka voivat olla sellaisia, jotka voimme hyväksyä, ja sellaisia, jotka ovat taktisesti oikeita? Tässä olen pitkälti samaa mieltä sen kanssa, mitä Gobbi sanoi aiemmin, eli että ainoa poliittisen työn tyyppi, jota tässä vaiheessa voidaan tehdä, voi olla sellainen, jossa poistetaan kuoppia, jossa käydään väkivaltaista taistelua ideologiaa vastaan näiden historiallisten organisaatioiden osalta.¹⁴ Ja sitten kaikki nämä keskustelut — luokka-autonomiasta, poissaoloista ja teollistamisesta — voitaisiin ottaa uudelleen esille sen jälkeen. Jotta tällainen hanke olisi käytännöllinen, meille tänä päivänä, sen on edettävä tätä tietä, koska en löydä tapaa jatkaa tätä keskustelua sillä minimaalisella, vaadittavalla varmuudella, että se sitten palaisi takaisin, luokan pariin.

Interventio: Minusta näyttää kiistattomalta, että paitsi Italiassa myös kansainvälisesti työväenluokan järjestöjen ja työväenluokan itsensä välillä on eroja, jotka kasvavat. Jätetään Italian tapaus hetkeksi sivuun. Jos tarkastelemme kansainvälistä tasoa, huomaamme, että nyt enemmän kuin koskaan on totta, että työväenliikkeen järjestöt ovat todella välityshihnoja, jotka välittävät pääoman tarpeet työväenluokan kautta.

Kommunistisen puolueen toiminta Italiassa ei kuitenkaan ole viime vuosina, ja nykyään enemmän kuin koskaan, erilaista; kommunistisen puolueen ongelmana on pohjimmiltaan työväenluokan jatkuva vähentäminen poliittisesta luokasta taloudelliseksi luokaksi, jopa rakenneuudistusten ja itse valtion uudistamisen kautta. Lisäksi voimme keskustella siitä, missä määrin kommunistinen puolue edustaa työväenluokkaa kokonaisuudessaan. Mielestäni työläismassan ja PCI:n edustaman työläisryhmän tarpeiden välillä on kasvava ero. PCI ei enää edusta toimistotyöntekijöiden todellisuutta. Tai paremminkin kaikki pyrkimykset rationalisoida PCI:tä — ja tässä yhteydessä haluaisin kysyä Trontilta, miten hänen ehdotuksensa eroaa konkreettisesti PCI:n sisällä käynnissä olevasta rationalisoinnista — törmäävät lopulta seuraavaan ristiriitaan: Tästä näkökulmasta katsottuna meidän on mielestäni kysyttävä, mitä sitten tarkoittaa se, että työväenluokka delegoi tehtäviä omalle organisaatiolleen (edellyttäen, että se on oma organisaationsa), ja missä määrin sen sijaan voi olla totta, että pääoma delegoi PCI:lle, puolueelle, joka kerran oli työväen puolue, tehtävän edustaa pääomaa itseään, olla siirtovyö, olla osa valtiota.

Interventio: Lähdetään liikkeelle olettamuksesta, että kehittynyt pääoma käy nykyään kamppailua järkeistääkseen valtiota, joka on yhteneväinen työväenluokan etujen kanssa. Ennen kaikkea on oltava selvää, että tämä lähentyminen, jos se on olemassa, ei merkitse sitä, että työväenluokka luopuu taistelunsa maaperästä siirtyäkseen toiselle maaperälle — jos se on jotain muuta, se on jotain enemmän. Toiseksi meidän on lisättävä, että kysymyksessä pääoman valtiorationalisoinnista on monia asioita, joista työväenluokka ei varmasti saa välitöntä hyötyä. Tämä rationalisointivaatimus esitetään, jotta voidaan poistaa joukko kansalaisyhteiskunnan tasolla esiintyviä toimintahäiriöitä, joilla on vaikutuksia tehtaan tuottavuuteen.

Jos haluamme löytää kiinnostuksen kohteiden yhteneväisyyden, meidän on etsittävä sitä toisenlaisesta maastosta. Toisin sanoen kysymys valtion rationalisoinnista tarkoittaa ennen kaikkea kiltojen ja etuoikeuksien poistamista valtiokoneiston sisältä. Se tarkoittaisi siis palkkatyön tuomista valtioon ja siten työväenluokan kamppailun muotojen, menetelmien ja joskus jopa sisällönkin tuloa. Kaikki tämä voisi olla uutta maastoa — mutta pitkällä aikavälillä, koska lyhyellä aikavälillä en näe, miten tämä rationalisoinnin vaatimus voi johtaa välittömästi todennettaviin tuloksiin.

Toisenlainen yhteensattuma saattaa löytyä vaatimuksesta teollistumisen uudelleen käynnistämisestä, jota eri ryhmät esittävät — toisin sanoen teollistumisen uudelleen käynnistämisestä ensisijaisesti työväenluokan laajentuneena lisääntymisenä ja siten myös sen työväenluokan vastakkainasettelun laajentuneena lisääntymisenä, joka nykyään vallitsee suurissa yrityksissä. Ehkäpä juuri tällä maastolla voimme löytää muodon, joka on yhteneväinen työväenluokan edun kanssa. Pohjimmiltaan meillä on vaatimus valtiosta, poliittisesta kerrostumasta, joka on pitkälle kehittyneen pääoman tasolla ja siten, jos niin haluatte, pisimmälle kehittyneiden työläisten taistelujen tasolla, pisimmälle kehittyneiden luokkasuhteiden tasolla. Minulle ei kuitenkaan ole selvää, miten voimme ottaa tämän pois pääomalta. Työväenluokan passiivisuuden pitäisi opettaa meille tässä asiassa jotakin: passiivisuus kannustaa pääomaa tekemään aloitteen tällä alueella, näyttämään kätensä.

Halusin kysyä jotakin muuta: Tronti puhui puheessaan vain pääoman itsensä välitystoiminnasta, pääoman vanhimpien kerrosten kanssa. Onko näin todella, vai eikö ole myös totta, että pääoma toimii usein myös esikapitalististen etujen välittäjänä? Tronti piti itsestään selvänä, että pohjimmiltaan esikapitalistisia kerroksia ei enää ole olemassa. Jos on totta, että kaikki on sisällytetty pääoman kiertokulkuun, on kuitenkin mahdotonta viitata kaikkeen takaisin pääomaan. Mitä tulee Italian poliittisen alikehittyneisyyden ongelmaan [sottosviluppo] yleensä, minulla on sellainen vaikutelma, että jopa pääoman edistyneimmälläkin osalla on taipumus ajatella, että tämä ei ehkä ole ongelma, jota voidaan ratkaista Italian mittakaavassa. Agnelli vaatii edelleen, että Italian alikehittyneisyyden ongelma — ei pelkästään taloudellinen alikehittyneisyys — voidaan ratkaista vain laajemmassa eurooppalaisessa kontekstissa, alueellisena ongelmana. Tämän pitäisi sitten johtaa meidät siirtämään keskustelu laajemmalle alueelle, jossa perinteisten työväenliikkeen instituutioiden välitystoiminta ei toimi yhtä hyvin, jos ammattiliittoja ei oteta huomioon.

Pyydän myös selvennystä: Tronti puhuu aina suurpääomasta. Onko kyse vain ulottuvuuksista vai tarkoittaako suurpääoma kehittynyttä pääomaa? Montedison on myös suurta pääomaa, mutta Montedisonilta ei ole tullut tiettyjä rationalisointivaatimuksia samalla tavalla kuin muilta suurpääoman aloilta, eikä se ole sattumaa.¹⁵

Interventio: Kysymys poliittisen autonomiasta, joka nousee esiin joka käänteessä — mitä se todella tarkoittaa? Se voi tarkoittaa monia asioita. Ensinnäkin yritän sanoa jotain hyvin ilmeistä, joka ei ole valkoista eikä mustaa, ei porvarillista eikä proletaarista: valtiolla on nykyään joitakin välitystehtäviä suhteessa pääoman eri tasoihin ja erityisesti suhteessa työväenluokkaan ja pääomaan, ja tämä johtaa poliittisen tiettyyn autonomiaan. Tämä vaikuttaa minusta avoimelta salaisuudelta. Tai se voi viitata johonkin muuhun, nimittäin siihen, että marxilaisten laatima vanha suhde rakenteen ja ylärakenteen välillä ei ole enää voimassa; siinä mielessä, että meillä ei ole enää yhtä rakennetta ja yhtä ylärakennetta vaan todellisuudessa kaksi rakennetta, jotka on käännetty päälaelleen, mikä tekee mahdolliseksi sen, että instituutiot valvovat pääomaa ja niin edelleen. Minusta tämä näyttää olevan argumentti, joka kulkee menshevikeistä Liu Shaoqiin ja aina PCI:hen asti — joten haluaisin hieman selvennystä tähän.

Poliittisen autonomia tarkoittaa kuitenkin jotain muuta, koska minusta näyttää siltä, että on olemassa historiallisia vaiheita, joissa poliittisen autonomia vahvistuu, eli voimakkaan muutoksen vaiheita, vallankumouksellisia vaiheita. Leninismi, maolaisuus — mitä ne ovat, jos eivät vahvistuksia poliittisen autonomiasta suhteessa taloudelliseen, massojen subjektiivisen tahdon noususta todellisuuteen? Tästä näkökulmasta katsottuna poliittisen autonomia on vallankumous. Ja tämä on ainoa merkitys, jossa voin hyväksyä tämän käsitteen poliittisen autonomiasta. Itse asiassa menisin vielä pidemmälle: ainoa Leninin näkökulma, joka tuntuu minusta nykyään hyväksyttävältä, on juuri tämä poliittisen autonomian näkökulma, politiikan ensisijaisuuden näkökulma. Mistään muusta — ja olen samaa mieltä Gobbin kanssa — ei ole enää hyötyä. Gobbi sanoi kuitenkin jotain mielenkiintoista, josta kannattaa keskustella: minusta vaikuttaa siltä, että Gobbi ei puhunut niinkään poliittisen autonomiasta vaan autonomiasta irti poliittisesta siinä mielessä, että kun kapitalismi tunnustaa instituutioiden riittämättömyyden, se ottaa tehtäväkseen tehdä politiikkaa ensimmäisessä persoonassa. Gobbi lisäsi myös, että on olemassa työväenluokan autonomia irti poliittisesta, eli työväenluokan vetäytyminen [ritrarsi] poliittisesta ymmärtäen poliittisen olemassa olevan yhteiskunnan kytkentäkeskukseksi. Tämä työväenluokan vetäytyminen poliittisesta on ilmeisesti uusi tapa, jolla työväenluokka tekee politiikkaa. Mielestäni tämä on peruskäsite koko lähihistorian ymmärtämiselle ja käsite, josta meidän on aloitettava analyysimme.

Vielä yksi viimeinen asia, ja mielestäni tämä on kysymys, joka on esitettävä suoraan Trontille. Trontin on selitettävä, onko hänen sanomisillaan eroa vai ei — ja ehkä en ole ymmärtänyt mitään, ja sitten hän voi kutsua minua kretiiniksi ja kertoa minulle sen — miten hänen sanomansa liittyy tai ei liity menshevikkien, Liu Shaoqin, Berlinguerin jne. teorioihin. Luulen todellakin, että olen ymmärtänyt hänet vakavasti väärin, koska nämä asiat vaikuttivat minusta lähes erottamattomilta.

Yhteenveto

Tronti: Meidän on otettava uudelleen käyttöön tämä tunnettu ja nykyään hieman väärinkäytetty termi ”poliittisen autonomia”. Meidän on tässä vaiheessa otettava se uudelleen esiin hyvin kriittisesti, kun tarkastelemme myös kaikkien täällä läsnäolijoiden panosta.

Toistaiseksi todettakoon tämä: tämän asiakirjan otsikko — ”poliittisen autonomia” — on yhden tähän nuorten tutkijoiden ryhmään kuuluvan opinnäytetyön otsikko, joten se on peräisin tästä tekstistä, jota kaikki teistä eivät tunne. Tässä vaiheessa sanoisin: alistetaan tämä termi kritiikin kohteeksi — eikä vain termi, vaan käsite. Tämä kritiikki ehdottaa mielestäni viime kädessä, että luovumme termistä. Miksi? Koska se on termi, joka on vaarassa pelastaa vanhan teeman, kun taas koko sen taustalla oleva ja siihen sisältyvä argumentti kallistuu — jos yleensäkään jotain — päinvastaiseen suuntaan. Sen tavoitteena oli tunnistaa uusia tutkimuspolkuja — ei kuitenkaan vielä uusia polkuja käytännön toimintaa varten (ja tähän asiaan palaamme vielä) — tutkimuspolkuja, jotka ovat uusia suhteessa tiettyyn perinteeseen, perinteeseen, jota olemme kiistanalaisesti kutsuneet ortodoksiseksi marxismiksi ja johon sisällytämme jopa niin sanotun vallankumouksellisen marxismin. Luulen, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän samaa mieltä tästä: koska nykyaikaistamisesta puhutaan niin paljon, joudumme kohtaamaan tarpeen nykyaikaistaa myös tiettyjä analyysivälineitä, jotka meille on periytynyt siitä, mikä on nyt valitettavasti myös kulttuurinen perinne. Ja tämä perinne, jonka yhä useammat ihmiset nykyään hyväksyvät (jopa niin, että he pääsevät akatemioihin ja yliopistoihin täydellä kunnialla) — tämä kulttuurinen perinne on itse marxilainen perinne kaikkine terminologioineen ja koko käsitteellisine puitteineen.

Joskus analyysia työstäessämme huomaamme, että tämä terminologia, tämä käsitteellinen kehys ei auta meitä, vaan pikemminkin vahingoittaa meitä. Huomaamme, että se on tutkimuksen este, este, joka meidän on aika ajoin ylitettävä. Lähdetään siis uudistumisen tielle ja uudistetaan myös tietyt analyyttiset ja käsitteelliset välineet sillä uhalla, että kyseenalaistetaan ne, joihin olemme eniten kiintyneitä — ei niinkään marxilainen traditio, vaan tämän perinteen klassinen isyys: nimittäin itse Marxin hahmo ja työ. Puheenvuorossamme teimme tämän selväksi ehkä ensimmäistä kertaa, vaikka näitä esi-isiä vastaan oli tehty muutama, tuskin tunnustettu kaiverrus (parricide, kuten te kaikki muistatte); ensimmäistä kertaa täsmensimme, miten joistakin näistä käsitteistä voitaisiin luopua. Löysimme näiden käsitteellistysten heikon kohdan juuri politiikan teoriasta — toisin sanoen marxilaisen politiikan kritiikistä. Siellä näimme juuret sille, mitä myöhemmin tapahtui tässä poliittisen tutkimuksen perinteessä, sillä siihen, mikä oli mielestäni Marxissa varsin ohutta, ei lisätty paljon muuta niin sanotun politiikan kritiikin osalta.

Tästä hyppääminen päinvastaiseen suuntaan, toisin sanoen terminologian käyttäminen, joka on täysin päinvastainen kuin tämä — kuten juuri termi ”autonomia” — on vaarallista. Nämä riskit olivat ilmeisiä keskustelussamme. Termi vie koko aiheemme — koko ongelmamme — ja vääristää sen jossain määrin, johtaa meidät järjestämään koko päättelymme käsitteiden ja teemojen ympärille, jotka eivät ole omiamme, teemojen, jotka tunnistamme vastustajamme teemoiksi — vaikka sijoittaisimmekin ne vaihtoehtoiseen kulttuuriin, vaihtoehtoisiin terminologioihin ja käsitteellisiin kehyksiin. Mielestäni voimme helposti luopua tästä termistä ja tunnustaa, että siinä saattaa olla myös ideologinen muoto, sen ideologisoituminen porvarillisen kulttuurin ja ideologian käsissä; tunnustaa, että tässä käsitteessä saattaa olla myös jälki poliittisesta utopiasta. Ja tämä on jotakin sellaista, joka on vierasta politiikan kritiikille sellaisena kuin me sen ymmärrämme, kritiikille, joka todellakin vastustaa kahta asiaa: ideologista prosessia ja utopistista ratkaisua.

Meidän on aina varottava tällaisia tutkimustuloksia, koska ne ovat samoja, joihin työväenluokan ajattelu on niin usein langennut, samoja, joilla on ollut niin kohtalokas vaikutus työväenluokan käytännön toimintatapoihin.

Voidaanko tälle poliittisen autonomian käsitteelle kuitenkin antaa teoreettinen määritelmä? Tässä kohtaa heräävät ensimmäiset epäilyt. Ongelma on: onko tämä autonomia aina olemassa, vai onko se olemassa vain tietyissä tapauksissa? Onko poliittista autonomiaa olemassa silloin, kun instituutiot ovat jäljessä vai silloin, kun ne ovat edistyneet kaikkeen muuhun nähden? Vaihtoehtoisesti, voimmeko puhua autonomiasta silloinkin, kun kaksi, hyvin tunnettua, rinnakkaista historiaa osuvat yksiin? Jos jätämme termin ”autonomia” syrjään, mielestäni näiden kahden alueen välinen erityinen ero — niiden eroavaisuus, niiden erillisyys — johtuu kapitalistisesta yhteiskunnasta, ja minun silmissäni näyttää siltä, että sen pitäisi olla olemassa joka tapauksessa. Toisin sanoen, ei ole kyse vain poliittisen viivästymisestä tai etääntymisestä suhteessa yhteiskunnalliseen, mikä korostaa sen erityisyyttä; pikemminkin sen erityisyys on, sanoisin, luonnollinen tosiasia — aineellinen tosiasia — joka historiallisesti luonnehtii porvarillisia poliittisia instituutioita ja niiden sisällä toimivaa poliittista kerrostumaa. Tämä on kvalifikaatio, jonka haluaisin esittää. Voimme joka tapauksessa ymmärtää tämän erityisyyden, joka todellakin selittää sekä sen, että on olemassa viivytys, että sen, että on olemassa pulttaaminen eteenpäin. Se voi selittää sen, mikä sitten kiinnostaa meitä edelleen, nimittäin sen, että tätä erityisyyttä voidaan käyttää käytännölliseen, vaihtoehtoiseen hankkeeseen: poliittisten instituutioiden käyttöön, joka on erillinen siitä käytöstä, jota pääoma tavallisesti käyttää yhteiskunnassaan, yhteiskunnallisissa suhteissaan, tuotantosuhteissaan — joita me emme joka tapauksessa voisi ottaa pääomalta.

Merkittävä piirre, jota mielestäni on korostettava, on seuraava: tuotantosuhteiden, yhteiskunnallisten suhteiden tasolla emme voi ajatella työväenluokan olevan hallitsevassa asemassa; vaikka kyllä, meillä voi olla tapauksia — historiallisesti meillä on ollut tapauksia — joissa kahden luokan väliset voimasuhteet tuotantosuhteissa ovat työväenluokalle suotuisia. (Meillä on ollut joitakin tämäntyyppisiä historiallisia tapauksia, eikä ollut sattumaa, että nämä olivat niitä, joita tarkastelimme, joita jatkoimme paljastamaan; joissakin tapauksissa luimme uudelleen tietyistä amerikkalaisen työväenluokan kamppailumuodoista, käymme niitä uudelleen läpi tietyssä mittakaavassa — ja tietty italialainen työväenluokka 60-luvulla voi myös olla tässä avuksi). Joissakin historiallisesti erityisissä tapauksissa meillä on siis työväenluokalle suotuisa voimasuhde tuotantosuhteissa ja siten myös yleisissä yhteiskunnallisissa suhteissa. Nämä ovat kuitenkin täysin erityisiä historiallisia tapauksia. Emme voi sanoa, että tuotantosuhteissa olisi erityinen mahdollisuus työväenluokan herruudelle, koska nimenomaan ja historiallisesti koko kapitalistisen yhteiskunnan kehitysprosessissa olemme nähneet, että tuotantosuhteita hallitsee yksi puoli: niitä hallitsee pääoma. Mielestäni työväenluokka ei voi hallita näitä suhteita pitkällä aikavälillä, historiallisesti ja strategisesti. Työväenluokka voi voittaa tuotantosuhteiden sisällä käytävän kamppailun vain satunnaisesti; strategisesti se ei voita, ja strategisesti se on joka tapauksessa alistettu luokka.

On totta, että tästä näkökulmasta voimme luoda uuden tuotantosuhteiden historian, niin että voimme sanoa, että kapitalistisen yhteiskunnan historiassa ei ole yhtä luokkaa, joka aina hallitsee, ja toista luokkaa, jota aina hallitaan. Tämä yksinkertainen näkemys kapitalistisesta yhteiskunnasta, jossa työväenluokka, sikäli kuin sitä aina riistetään, on aina alistettu luokka, on mielestäni väärä historia. Meidän on tarkasteltava myös niitä hetkiä kapitalistisen yhteiskunnan historiassa, joissa näin ei ole ollut.

Näin syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka poikkeaa siitä, mitä on osittain oletettu, myös tässä tapauksessa perinteen perusteella. Syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka liikkuu myös poliittisesti perustavanlaatuisella tasolla, toisin sanoen tehtaan tasolla — tieteellisen tehdaskäsityksen mukaisesti. Toistan kuitenkin, että emme voi missään tapauksessa ajatella strategista, työväenluokan hallintaa tuotantosuhteista. Meidän on siis väistämättä jälleen kerran siirrettävä keskustelun maastoa.

Keskustelu kapitalistisen yhteiskunnan poliittisen kentän erityispiirteistä tavoittelee teoreettisesti (koska valitettavasti keskustelemme teoreettisella tasolla); voimme valitettavasti vain manipuloida käsitteitä – vaikka haluaisimmekin, emme voisi manipuloida ja liikuttaa luokkia, sillä olemme täällä, rajoittuneet näihin rooleihin) ymmärrystä siitä, miten kapitalistisessa yhteiskunnassa tämä poliittisen maaston erityisyys, jos sallimme sen, voi tarjota mahdollisuuden poliittiseen hallintaan tietyllä ajanjaksolla, pitkällä ajanjaksolla — siis aidosti strategisen suunnitelman mukaisesti — ei vain ja aina pääomalle, vaan myös sen välittömälle vastapuolelle. Ei ole sattumaa, että vallankumouksellinen marxilaisuus on siirtynyt tälle alueelle.

Se, mitä edellinen toveri sanoi, on oikein: jos voidaan sanoa, että poliittisen autonomiaa ei vain teoretisoitu vaan että sitä myös harjoitettiin, se tapahtui niissä vallankumouksellisten murtumishetkissä, jotka todella tapahtuivat ja onnistuivat, vaikkakin vain välittömästi, vaikkakin strategisesti ne koottiin uudelleen joksikin muuksi. Toisin sanoen se, mitä kutsumme poliittisen maaston erityisyydeksi, on tietyissä tapauksissa osunut yhteen vallankumouksellisen teon kanssa. Ja tämä johtuu siitä, että aina kun asetamme kapitalististen tuotantosuhteiden todellisen ja tehokkaan muutoksen ongelman, toisin sanoen todellisen muutoksen, ja otamme siten kumouksellisen, vallankumouksellisen aseman – sillä hetkellä esiin nousee jälleen kerran ja väistämättä poliittinen maaperä. Koska tuolloin meidän on tartuttava ainoaan maastoon, jossa voimme luoda voimasuhteen, ei hetkellisesti sopimusneuvotteluissa, vaan strategisen, pitkän aikavälin vision pohjalta.

Voimme strategisesti suunnitella pitkän aikavälin hallintaa vain tällä poliittisella maaperällä, toisin sanoen vain, jos otamme pääomalta sen todellisen valtakoneiston, toisin sanoen sen valtion. Tämän ongelman korostaminen, tämän poliittisen erityisyyden korostaminen niissä tapauksissa, joissa se toimii — tai paremminkin niissä tapauksissa, joissa se on toiminut — tarkoittaa myös sitä, että poliittisesti suhteutetaan historialliset tapahtumat, jotka ovat osuneet yhteen välittömästi voitokkaan, vallankumouksellisen toiminnan kanssa.

Missä mielessä tällaista terminologiaa — poliittisen maaston käyttöä — pitäisi sitten vaatia takaisin? Mielestäni se on otettava käyttöön tietyssä mielessä. Jos me tänään valitsemme tämän nimenomaan poliittisen maaston, voimme tehdä sen vain, jos aiomme tehdä siitä pitkäaikaisen ja kestävän, kun jätämme sivuun kaiken ideologian, kaikki mahdolliset vallankumoukselliset ideologiset koneistot. Toisin sanoen emme voi ottaa ongelmaa uudelleen käyttöön sellaisena kuin se on esitetty tietyissä menneisyyden vallankumousmalleissa. Miksi? Koska nykytilanne ei ole enää sama ja koska historialliset kokemukset ovat opettaneet meille, että niissä paikoissa, joissa vallankumous on omaksunut poliittisen erityispiirteen varsinaisessa merkityksessä — mutta erityisten hukattujen tilaisuuksien perusteella, kapitalistisen poliittisen kerrostuman epätäydellisen välittämisen perusteella, joka juuri tästä syystä on tarvinnut korvaamista — juuri näissä tapauksissa on ollut välitöntä vallankumouksellista menestystä, taktisia voittoja, mutta pitkällä tähtäimellä strategisia tappioita. Jälleen kerran, näissä tapauksissa he olivat tulleet toimeen vain tämän poliittisen erityispiirteen kanssa. Toisin sanoen ne eivät olleet päässeet uusiin sopusointuihin niiden suhteiden kanssa, jotka kykenevät toimimaan pääoman ja tämän poliittisen erityisyyden välillä, toisin sanoen pääoman ja sen valtion välillä. Ehkä näissä tapauksissa politiikan autonomiaa oli liioiteltu. Ehkä sitä liioiteltiin niiden pelatessa vain yhdellä maastolla. Toisin sanoen he eivät nähneet, miten tämä poliittisen maaston käyttö voisi olla pitkällä aikavälillä voitokasta, koska se oli samanaikaisesti yhteneväinen kapitalistisen edun kanssa ja toisaalta taas toisaalta työväenluokan edun kanssa. Tässä päästään ongelmien solmuun, joka on mielestäni hyvin sekava, mutta joka, kun se on kerran avattu, voi auttaa meitä ymmärtämään asioita paremmin.

Meidän on ensin lähdettävä liikkeelle tosiasioista. Tähän asti tutkimuksessamme meillä on ollut kapitalistisesta yhteiskunnasta käsitys, jota kutsuisin monoteistiseksi. Teimme siis vain vähän uudistaaksemme marxilaista perinnettä, jota nykyään väitämme kritisoivamme. Marxilainen skeema nimittäin sanoi, että kaiken liikkeelle paneva voima on rakenteen, rakenteellisten liikkeiden, taloudellisten suhteiden, tuotantosuhteiden näkymätön käsi; tämä oli ainoa moottori, joka ajaa kaikkea muuta. Mitä me siis teimme? Seurasimme tuotantosuhteiden merkkiä, ja sen sijaan, että olisimme sanoneet tuotantosuhteet, sanoimme, että tuotantosuhteissa on yksi asia, joka ohjaa niitä ja joka siten ohjaa kaikkea muuta; ja että se, mikä ohjaa kaikkea, on nimenomaan palkkatyö, työväenluokka. Korvasimme siis subjektin, koneen moottorin; mutta säilytimme käsitteen yhdestä ainoasta moottorista, kapitalistisen yhteiskunnan yhdestä jumalasta, joka meille ei ollut tuotantosuhteet yleensä vaan työväenluokka erityisesti.

Mitä pidemmälle kapitalistinen yhteiskunta etenee ja mitä enemmän se kypsyy, sitä monimutkaisemmaksi todellisuus muuttuu. Ei ole sattumaa, että puhuimme koneista, suurpääomasta suurten koneiden tasolla. Emme tehneet niin ehdottaaksemme tiettyjä ideologioita, moniarvoisuutta ja muuta vastaavaa, vaan siksi, että kapitalistinen yhteiskunta on itse asiassa jotakin entistä monimutkaisempaa — ei vain ulkonäöltään vaan nimenomaan liikkuvassa todellisuudessaan. Se on jotakin, joka sisältää itsessään erilaisia maastoja ja joka ei koskaan ratkaise lopullisesti yhden maaston ylivaltaa muihin nähden.

Voimme jopa sanoa, että luokkaherruus ei ole koskaan yksiselitteinen, ei edes kapitalistisessa yhteiskunnassa. Toisin sanoen ei ole totta, että kapitalistiluokka hallitsee aina ja muut ovat aina hallittuja. On hetkiä ja tilaisuuksia, jolloin tämä prosessi voidaan kumota. Meidän on siis ajateltava kapitalistista yhteiskuntaa siten, että siinä on useita moottoreita käynnissä samanaikaisesti, ja meidän on otettava ne kaikki huomioon, jos haluamme poliittista toimintaa, jolla on konkreettinen merkitys, toisin sanoen jos haluamme mahdollisuuden toteuttaa käytännössä tavoittelemamme tavoitteet. Tästä me puhuimme eilen: poliittisesta kyvystä pelata useammalla kuin yhdellä pöydällä ja ymmärtää, että vaikka tuotantosuhteet ovat varmasti perustavanlaatuisen tärkeitä ja vaikka ne osoittautuvat tietyinä hetkinä ja tietyissä historiallisissa vaiheissa ensisijaiseksi ratkaistavaksi kysymykseksi, toisissa vaiheissa huomaamme, että näin ei ole. Toisissa vaiheissa huomaamme, että tuotantosuhteissa itsessään on esteitä, jotka estävät niitä tuhoutumasta sellaisella tavalla, jolla ne mielestämme voisivat ja pitäisi tuhoutua. Nämä kysymykset, nämä esteet, ovat peräisin muilta alueilta.

Näin ollen pääoman ja sen valtion välinen suhde on toinen alue, joka meidän on aina otettava huomioon, koska tietyissä erityistapauksissa se voi olla hallitseva ongelma, poliittinen alue, joka on asetettava etusijalle, ei vain välittömän repeämän aikaansaamiseksi vaan nimenomaan koko liikkeemme strategisen uudelleenjärjestelyn aikaansaamiseksi. Mielestäni tämä erityinen hetki — ei ainoastaan italialainen vaan myös kansainvälinen (selvitämme vielä tämänkin) — kertoo meille, että poliittinen kenttä siirtyy nykyään yhdestä pisteestä toiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että olisi suosittava erilaista maastoa verrattuna siihen, mitä suosimme aiemmassa tutkimuksessamme sekä joissakin aiemmissa poliittisissa toimissamme. Kun teoretisoimme tiettyjä asioita — strategista kumoamista, työvoiman ajamista kaikessa — mitä teimme? Kyse ei ole siitä, että keksimme asioita. Näimme vain heijastuksen määrätystä todellisuudesta, joka ei ollut mitään muuta kuin empiirinen ja materiaalinen todellisuus, jonka pätevyys kasvoi sitä enemmän, mitä enemmän se ilmaisi luokkataistelun määrättyä hetkeä nimenomaan Italiassa. Tämä oli noiden teoreettisten löytöjen vahvuus. Se oli kuitenkin samalla myös niiden rajoite, sillä ne olivat abstraktioita, jotka johdimme ehkä liian välittömästi siitä erityisestä todellisuudesta, joka oli silmiemme edessä. Välittäminen oli siinä tapauksessa toisin sanoen liian heikkoa; välitysketju oli liian lyhyt.

On tiettyjä hetkiä, jolloin sen sijaan pidentää välitysketjua, nimenomaan saadakseen todellisuudesta oikeanlaisemman abstraktion, joka vastaa paremmin paitsi luokkataistelun tiettyä hetkeä, myös strategisesti pidempää ajanjaksoa. Ero on siinä, että kun tuolloin heijastimme vain tämäntyyppistä todellisuutta, tänään olemme teorian tekijän, tutkijan kannalta erilaisen tilanteen edessä — eli tämän keskustelun avulla yritämme ennakoida tietynlaista todellisuutta. Tästä on kyse: nykyään emme ole vielä siinä vaiheessa, että poliittinen kenttä olisi todella etuoikeutettu muihin verrattuna. Emme ole vielä sellaisessa hetkessä, ja monet tämän keskustelun ymmärtämiseen liittyvät vaikeudet johtuvat juuri tästä tosiasiasta: siitä, että olemme vielä hetkessä, jolloin kamppailun luokkamaasto, tuotantosuhteiden valinta, on edelleen ratkaiseva todellisuus.

Mielestäni menneisyydestä on jäänyt jäänteitä, jotka jatkuvat tänäkin päivänä. En tiedä, olisiko tämän sanominen virheellistä tai epätarkkaa, mutta se työväenluokan kamppailu, jota näemme tänään, on jäänne tietyntyyppisestä työväenluokan kamppailusta, joka oli tyypillistä Italiassa erityisesti 60-luvun alussa. Tämä on niin totta, että voimme havaita työväenluokan kamppailun pikemminkin laskevan kuin nousevan paraabelin. Kuitenkin — luottaen siihen yhteen asiaan, joka meillä ehkä on, tähän enemmän tai vähemmän arvokkaaseen teoreettiseen abstraktiokykyyn — voimme sen sijaan ennustaa jotain muuta: pian, ei kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, ”poliittisesta” maastosta, niin sanotusta muodollisesta maastosta, tulee itse luokkataistelun etuoikeutettu maasto. Koska, kuten olemme sanoneet, pääoman on ehdottomasti ratkaistava valtio-ongelmansa tässä kehitysvaiheessa. Tämä on se tosiasia, johon viittasimme. He ovat joutuneet talouskehityksen poliittisen pullonkaulan eteen, joka on jotenkin voitettava. He viivyttelevät niin kauan kuin haluavat; lykkääminen on ensiluokkainen poliittinen taito, erityisesti Italian poliittisessa kerrostumassa — vaikkakaan ei vain siellä. Sanoisin, että kun tekee politiikkaa muodollisessa mielessä, oppii lykkäämään ongelmia, oppii olemaan kohtaamatta niitä suoraan ja niin edelleen. He pystyvät siis lykkäämään ja viivästyttämään tätä ratkaisua niin kauan kuin se on heille mahdollista ja sopivaa. Mutta he joutuvat tämän poliittisen pullonkaulan eteen: tämänkaltainen kapitalistinen kehitys ei voi edetä ilman, että sen edessä oleva valtiokoneisto, joka ei enää vastaa kapitalistisen taloudellisen kehityksen nykyistä tasoa, poistetaan.

Tämä on ennusteemme. Se kertoo meille, että kun pääoma päättää siirtää toimintansa tälle alueelle, koko luokkataistelun peli siirtyy väistämättä myös tälle alueelle. Minulle kyse on jopa siitä, että ennakoidaan pääoman siirtyminen tälle maastolle, että kohdataan poliittisen pullonkaulan kysymys ja näin ollen valtiojärjestyksen uudistaminen ja että tehdään tämä ennen kuin pääoma tulee tietoiseksi siitä ja laatii suunnitelmansa tämän uudistuksen toteuttamiseksi tehokkaasti ja konkreettisesti. Näin ollen prosessi — en sanoisi uudistuksen vaan kapitalistisen valtion poliittisen vallankumouksen sellaisena kuin se on — on hanke, jota työväenluokan on tänään ennakoitava, jopa kapitalistien omaan tarpeeseen nähden. Ja tämä voidaan tehdä; se voidaan tehdä konkreettisesti, koska se ei ole puhtaasti ja yksinomaan työväenluokan tarve, koska se on myös kapitalistien tarve. Juuri siksi, että se on kapitalistien tarve, se on olennainen, todellinen tosiasia kapitalistisessa yhteiskunnassa; se on tarve, joka toimii aineellisesti, jota voidaan tavoitella aineellisesti. Jos pääoma ei kokisi tätä ongelmaa — joku sanoi tämän eilen myös — mahdollisuutta kohdata se ei olisi olemassa. Ja silloin me todella palaisimme utopistiseen poliittiseen viitekehykseen. Mitä tämän ennakointi tarkoittaa? Se tarkoittaa, että toimitaan siten, että poliittisen pullonkaulan ylittämisprosessissa työväenluokkaa ei pidetä kapitalistiselle aloitteelle alisteisena vaan hegemonisena (jos haluamme käyttää tätä sanaa), että sillä on niin sanottu hallitseva luokkarooli poliittisella kentällä.

Mielestäni mitä enemmän tämä työväenluokan siirtyminen hallitsevaksi luokaksi poliittisella kentällä toteutuu, sitä enemmän työväenluokka työntää poliittista kenttää eteenpäin luopumalla ”vallankumouksellisesta” ideologisesta koneistosta. Toisin sanoen, jos me tänään sanomme, että emme kannata valtion modernisointihanketta tai valtion sopeuttamista tuotantokoneistoon, meidän on pidettävä kiinni täysin päinvastaisesta teesistä. Meidän olisi jälleen kerran sanottava, että kannatamme valtiokoneiston murskaamista. Meidän olisi ehdotettava, että järjestämme — ruohonjuuritasolla, tuotantosuhteissa ja todellakin tehokkaasti — edellytykset kuuluisalle suoralle yhteenotolle. Tämä on vaihtoehto. Nyt kysyn teiltä: missä ovat organisaation välineet tällaisen harppauksen saavuttamiseksi? Täältä ja vain täältä puuttuu organisatorinen väline, organisatorinen instrumentti, ja syystä, jonka me kaikki ymmärrämme: työväenliikkeen organisaatiota ei ole käytettävissä tämänkaltaiseen toimintaan; sitä ei voi olla olemassa lyhyellä aikavälillä, ja on oikein, että sitä ei ole olemassa. Juuri tässä työväenluokka joutuu alttiiksi, juuri tässä se on vailla aseita. Ja te kaikki tiedätte, mitä suoranainen yhteenotto ilman järjestäytymistä merkitsisi työväenluokalle tänä päivänä. Luulen, että voitte kaikki kuvitella sen: se merkitsisi strategista tappiota pitkällä aikavälillä, tappiota, josta toipuminen veisi vuosikymmeniä; historiallinen vallankumousnäkymä sulkeutuisi, aivan kuten se on sulkeutunut joissakin maissa.

Mitä tapahtuu, kun otamme toisen näkökulman? Kun tarkastelemme poliittista erityispiirrettä valtion uudistusohjelmassa (mutta tässäkin yhteydessä on valitettavasti käytettävä sanoja, jotka eivät ole asianmukaisia — kun puhutaan valtion uudistamisesta, ajatellaan hajauttamista, alueita¹⁶; Sanon sen siinä mielessä, että valtiosta on tehtävä tuottava kone, että byrokraattiset kiinnikkeet on poistettava valtion sisältä, että siitä on tehtävä ketterä kone, jota työväenluokka voi käyttää — aivan kuten olen aina ajatellut työväenluokan puoluetta käsiaseena, kuten kerran sanoin, eli rakenteena, jota voidaan käyttää poliittiseen kamppailuun), kun hyväksymme tämän poliittisen kamppailun maaston, näemme jotain outoa — mitä te kaikki sanotte paradoksaaliseksi — jotain, joka on suotuisa tämäntyyppiselle projektille. Löydämme työväenliikkeen yhden tason — eli työväenliikkeen historiallisen organisaation — joka on käytettävissä tämäntyyppiselle toiminnalle. Jos asiaa miettii tarkkaan, huomaa, että nykyisen työväenliikkeen rakenne on todellakin rakenne, joka vastaa tämäntyyppistä poliittista hanketta. Jos meillä itsellämme ei olisi minkäänlaista puoluetta, ei reformistista eikä vallankumouksellista, olisimme vaatineet uuden puolueen perustamista (kuten on tehty muina aikoina), vallankumouksellisen puolueen perustamista, joka vastaisi luokan määrätietoisia, ruohonjuuritason instansseja. Sen sijaan tämäntyyppistä projektia varten meillä on edessämme organisatorisia välineitä, jotka ovat aikaisemman politiikan ja niiden sisäisen rakenteen vuoksi käytettävissä tämäntyyppistä toimintaa varten. Kyseessä on paradoksaalinen historiallinen tilanne, mutta se on paradoksi, jota on hyödynnettävä.

Olette kaikki tuoneet esiin — ja olen samaa mieltä — sen korkean tason, jonka luokka on saavuttanut Italiassa ja Euroopassa yleensä. Tasolle, jonka on saavuttanut työväenluokka, joka ei ole riisuttu aseista, vaan joka on ketterä, valpas ja joka taistelee jatkuvasti huolenaiheistaan — joka ei ole alisteinen eikä halua tulla alisteiseksi. Toisaalta meillä on edessämme poliittinen projekti, jota työväenluokka ei selvästikään ole halukas toteuttamaan, ennen kuin tämä projekti pannaan tehokkaasti täytäntöön ohjelmana. Emme voi odottaa työväenluokalta ennustuskykyjä siinä mielessä, että emme voi odottaa työväenluokan mystisestä povestaan ennakoivan pääoma-alan määrätietoisia mahdollisia kehityskulkuja. Olen vakuuttunut siitä, että kun kapitalistinen osapuoli panee tämän hyökkäysprosessin täytäntöön poliittisella tasolla, jotta se voisi muuttaa sitä, toisin sanoen ylittääkseen tämän poliittisen pullonkaulan — samalla hetkellä ja samoista syistä työväenluokan ja sen järjestöjen välinen suhde tulee jälleen peliin — suhde, joka koostuu niin ikään sopeutuksista ja harppauksista. Nämä asiat liittyvät toisiinsa, koska tämä kapitalistinen yhteiskunta on täynnä artikulaatioita — artikulaatioita, jotka meidän on hallittava kokonaisuudessaan.

Meidän ei pitäisi ajatella, että historialliset järjestöt siirtyisivät tuolloin valtavasti niin sanottuihin vallankumouksellisiin kantoihin; älkäämme sortuko tällaiseen uudenlaiseen ideologiaan, joka on vallankumouksellinen vain nimellisesti. Tämä ei ole tavoite; ongelma on toinen. Kyse on siitä, että työväenluokka saa takaisin tietynlaisen suhteen, joka ei ole niinkään kriittinen tai polemisoiva vaan käyttökelpoinen, jossa järjestöjä käytetään siihen, mitä ne todellisuudessa ovat. Ei siksi, mitä niiden pitäisi olla työväenluokan vallankumoukseen suuntautuvan ”historiallisen kohtalon” mukaan, vaan siksi, mitä ne ovat: tämä rakenne, joka tällä hetkellä voi palvella tätä poliittista siirtymää. Siirtymä, jossa nähdään tarve voittaa tämä poliittinen pullonkaula asiana, joka hyödyttää pääomaa siinä mielessä, että pääoma tarvitsee sitä, mutta joka hyödyttää myös työväenluokkaa, koska se antaa sille mahdollisuuden irtautua pohjimmiltaan toistuvasta taisteluprosessista, joka toistuu samalla tasolla muuttamatta voimasuhteita siten, että työväenluokka uuvuttaa itsensä onnistumatta uhkaamaan kapitalistisen yhteiskunnan yleistä uudelleenkokoonpanomekanismia taloudellisella ja poliittisella tasolla. Tämä on sellainen monimutkainen argumentti, jonka voimme esittää tästä asiasta.

Tässä on tullut esiin erittäin tärkeä ongelma: voimmeko tehdä kaiken ikään kuin se tapahtuisi täällä ja ikään kuin kaikki voisi tapahtua vain täällä? Toisin sanoen, onko tämä todella italialainen prosessi tällä hetkellä, tässä tilanteessa, jossa kapitalistisessa yhteiskunnassa tai kapitalistisen kansakunnan käsitteessä ei enää ole erityisyyttä? On selvää, että prosessi on luonteeltaan kansainvälinen. Sanoisin, että tämä poliittinen pullonkaula on olemassa pääoman kannalta kansainvälisellä tasolla; en usko, että se on puhtaasti italialainen asia. Täällä koemme sen erityisenä ilmiönä, nimittäin poliittisen kerrostuman makroskooppisena jälkeenjääneisyytenä suhteessa sen tuotantokoneistoon. Mutta tätä pääoman poliittista pullonkaulaa esiintyy enemmän tai vähemmän myös muissa maissa.

Pääomalta on liian pitkään puuttunut poliittinen aloite kansainvälisellä tasolla. Liian kauan siltä on puuttunut se, mitä voisimme kutsua ”suureksi aloitteeksi”, toisin sanoen ne nopeat sysäykset eteenpäin, joita kapitalistisella tasolla silloin tällöin syntyy. Viimeinen näistä oli rooseveltilainen kokemus. Tämä on pohjimmiltaan se historiallinen esimerkki, jota ajattelemme puhuessamme ”poliittisen maaston etenemisestä suhteessa yhteiskuntaan”. Kyse ei niinkään ole historiallisesta ennakkotapauksesta, vaan erityisestä viitekehyksestä, jossa pääoma joutui jatkuvien työväenluokan taistelujen (jotka sielläkin toistuvat ja uupuvat tuotannon tasolla) verkoston pohjalta tekemään yleisluonteisen poliittisen aloitteen. Tuo poliittinen aloite tilanteen vakauttamiseksi — erityisesti suuren kriisin ollessa käynnissä — oli kapitalistisesta näkökulmasta menestyksekäs juuri siksi, että se ei uhannut koko tilanteen puitteita, juuri siksi, että työväestöltä puuttui tuolla hetkellä olemassa oleva organisatorinen väline, joka olisi kyennyt ennakoimaan kapitalistisen aloitteen, muuttamaan sitä sisältäpäin, ehdollistamaan sen. Tämän jälkeen prosessi suljettiin jälleen siinä mielessä, että kapitalistien aloite ei pysynyt tällä tasolla eikä työväenluokan aloite hypännyt eteenpäin. Tapahtui kapitalistisen poliittisen maaston kääntyminen taaksepäin, itse luokkataistelun lohko, joka palasi kriisiä edeltäville, vallankumousta edeltäville poluille — haluamme käsittää tämänkin yhtenä monista vallankumouksista, joita tapahtuu kapitalististen rakenteiden sisällä. Tämä pääoman suuri poliittinen aloite on puuttunut liian kauan. Mielestäni tämä ongelma tulee esiin, sen on esiinnyttävä jossain vaiheessa. Kyse ei ole ennustamisesta, vaan siitä, että tehdään joitakin hypoteeseja, joita vasten tilannetta voidaan mitata. Kaikki hypoteesit ovat usein vedonlyöntejä, koska johdamme kehityssuunnan muutamista tapahtumista. Ei ole itsestään selvää, että nämä hypoteesit sitten vahvistuvat. Tilannetta voivat muuttaa muuttavat tekijät, ja voi olla, että mikään niistä ei toteudu.

Minusta tämänpäiväisen keskustelumme on perustuttava tälle maaperälle ja ennustettava, että pääoma ottaa poliittisen aloitteen haltuunsa myös kansainvälisellä tasolla, millä on tiettyjä vaikutuksia, joilla voi olla merkittäviä vaikutuksia täällä Italiassa. Emme voi sulkea pois sitä, että jotkin maat siirtyvät ensin ja toiset myöhemmin. Pääoman kansainvälistymistä ei tarvitse liioitella. Kyse ei ole siitä, että pääoman kansainvälisellä tasolla vallitsisi poliittinen homogeenisuus. Esimerkkinä voidaan kuitenkin mainita, että eurooppalainen rakenne on jo nyt jotakin, joka tarjoaa pääomalle määrämuotoisen poliittisen rakenteen.^{17 17} On todennäköistä, että jatkamme jollain tavalla tällä tiellä. On todennäköistä, että emme ole enää niinkään rakenteen tai yleisen kansainvälisen liikkeen, vaan määrämuotoisten maaryhmien edessä. Meidän on pidettävä silmällä tätä kansainvälistä tilannetta. Meidän on otettava huomioon Saksan sosialidemokratian liikkumisaste, joka pystyy siirtymään tällaiseen poliittiseen aloitteeseen kotimaassa sen jälkeen, kun se on vahvistanut valtaansa joidenkin ulospäin suuntautuvien aloitteiden avulla. Ranskassa tällaista kehitystä ei voida sulkea pois (en halua sanoa, että vasemmiston yhtenäisyyden varaan pitäisi luottaa liikaa). Lyhyesti sanottuna on mahdollista, että tämäntyyppinen kehitys käynnistyy uudelleen, että koko tämä monimutkainen prosessi käynnistyy uudelleen.

En tiedä, missä määrin tämä koko väite on menshevistinen. Ehkä siinä on joitakin yhtäläisyyksiä. Kuitenkin se, että jotkut pitivät tätä menshevikkien argumenttina, toiset stalinistien, toiset gramscilaisten jne. argumenttina, tarkoittaa, että siinä on paljon ristiriitaisia asioita — mikä luultavasti tarkoittaa, että ajatukset ovat muotoutumassa. En tiedä, mitä nämä erot ovat. Minusta se ei karkeasti sanottuna näytä olevan menshevikkien argumentti. Mielestäni on oikeampaa sanoa, että olemme saaneet takaisin poliittisen bolshevistisen autonomian. Toistan kuitenkin, että kyse on muotoutumassa olevista ajatuksista, jotka meidän on vielä laitettava mahdollisen uudelleentarkastelun sulatusuuniin, jota meidän kaikkien on todellakin toivottava.

joulukuun 5–6, 1972

Kääntäjät Andrew Anastasi, Sara R. Farris ja Peter D. Thomas kiittävät Matteo Mandarinia huolellisesta käsikirjoituksen tarkistuksesta ja monista arvokkaista kontribuutioista englanninkieliseen versioon. PDF

Lähdeviitteet

1. Kääntäjän huomautus: Adjektiivi arretrato voi viitata ”jälkeenjääneisyyden” lisäksi myös alikehittyneisyyteen ja ”takapajuisuuteen” sekä taaksepäin suuntautuvaan liikkeeseen, taantumiseen tai taantumiseen. Olemme lisänneet termin sulkuihin tässä ja jäljempänä olevissa tapauksissa, joissa käännös muuttuu asiayhteyden mukaan. ︎
2. K.huom: Tronti oli äskettäin analysoinut New Dealin kapitalistista poliittista aloitetta teoksen Workers and Capital toisen painoksen jälkikirjoituksessa. Ks. ”Postscript of Problems” [1970], teoksessa Workers and Capital, käännös David Broder (London: Verso, 2019), 277-326. ︎
3. K.huom: On huomattava, että italialainen termi classe operaia viittaa nimenomaan teolliseen työväenluokkaan. ︎
4. K.huom: Bruno Trentin oli metallityöntekijöiden ammattiliiton Federazione Impiegati Operai Metallurgici (FIOM) johtaja. Giovanni ”Gianni” Agnelli oli autonvalmistaja FIATin johtaja. ︎
5. K.huom: Toinen kristillisdemokraatti Giulio Andreottin johtama hallitus muodostettiin kesäkuussa 1972, ja valtiovarainministerinä toimi liberaalipuolueen Giovanni Malagodi. ︎
6. K.huom: ”Mezzogiorno” (kirjaimellisesti ”keskipäivä”) viittaa Etelä-Italiaan. ︎
7. K.huom: Vuonna 1969 työläiset ja opiskelijat kävivät laajoja kamppailuja, jotka tunnetaan nimellä ”kuuma syksy”. ︎
8. K.huom: ”Welfare state” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
9. K.huom: ”Outputs” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
10. K.huom: Tämän panoksen on todennäköisesti antanut Romolo Gobbi, ks. huomautus 14 jäljempänä. ︎
11. Italian toimituksen huomautus: Sergio Bologna oli aiemmin pitänyt samassa koulussa esitelmän kemianteollisuuden teollista sykliä käsittelevässä konferenssissa. ︎
12. K.huom: Yksi Trontin vuoden 1970 ”Postscriptin” osioista oli otsikoitu ”Marx Detroitissa”. ︎
13. K.huom: Ks. Kominternin kolmas kongressi, ”Teesit kommunististen puolueiden organisatoorisesta rakenteesta, niiden työtavoista ja työn sisällöstä.” (1921). ︎
14. K.huom: Tämä viittaa lähes varmasti Romolo Gobbiin, militanttiin, joka oli mukana Quaderni Rossin ja Classe Operaian kokemuksissa ja johti työntekijöiden tutkimuksia Torinon FIATilla. ︎
15. K.huom: Montedison oli Italian suurin kemikaalien teollisuustuottaja. ︎
16. K.huom: Vuonna 1970 Italian alueista tuli hallinnollisia yksiköitä, joilla on jonkin verran hajautettua valtaa ja edustusta. Näin ollen le regioni -kysymys oli hyvin ajankohtainen tämän seminaarin aikaan. ︎
17. K.huom: Tronti viittaa Euroopan talousyhteisöön (ETY), myöhemmän Euroopan unionin edeltäjään. ︎

Lähde: https://viewpointmag.com/2020/02/26/the-autonomy-of-the-political/

Johdanto

Subvertising, suomeksi vastamainonta, on termi, joka kattaa joukon taktiikoita, kuten mainostaulujen tarkistamisen, projisoinnit ja tuotemerkkien tuhoamisen, joiden avulla kampanjoijat voivat korvata ja kaapata yritysten ja valtioiden kuvamateriaaleja ja jakaa hyvin erilaisia viestejä.

Kirjassa Advertising Shits in Your Head: Strategies for Resistance (PM Press, 2019) Vyvian Raoul ja Matt Bonner paljastavat mainosalan harjoittaman manipuloinnin ja vahingot sekä hahmottelevat tapoja, joilla vastamainostajat taistelevat vastaan. Seuraavat otteet kirjasta sisältävät keskustelua vastamainonnan historiasta ja käytännöistä sekä tapaustutkimuksen, joka koskee Brandalism-ryhmää.

Otteita kirjasta

Nykyään aliarviointikäytäntö on saavuttamassa uudenlaisia mittasuhteita. Kollektiivit ovat alkaneet yhdistyä maailmanlaajuisesti muodostaakseen yhä suuremman vastarinnan mainonnan visuaalisia ja henkisiä vaikutuksia vastaan. Aloitteet, kuten Brandalism, Brigade Antipub ja Plane Stupid, alkavat käsitellä erityisesti mainonnan, fossiilisten polttoaineiden ja ilmastonmuutoksen välisiä yhteyksiä. Ne puuttuvat mainostiloihin, joissa yleensä juhlitaan kulutusta, ja ohjaavat viestejä kohti kulutuksen vastaisia viestejä. — Thomas Dekeyser, 2015

”Subvertising”, joka tulee sanoista ‘subversion’ ja ‘advertising’, voidaan määritellä kaikenlaiseksi toiminnaksi, joka kumoaa mainonnan. Tämä voi vaihdella improvisoiduista graffitityyppisistä interventioista nykyajan koordinoidumpiin kampanjoihin. Yleisesti ottaen kumoaminen kohdistuu joko alkuperäisiin mainoksiin tai ulkomainonnan kohteisiin (tai molempiin).

Vaikka on vaikea sanoa, milloin täsmälleen ottaen vastamainonta syntyi, järjestäytyneen ulkomainonnan vastustamisen historia ulottuu ainakin 1970-luvulle. Vuonna 1977 San Franciscossa perustettiin Billboard Liberation Front (BLF) -järjestö, joka ryhtyi tekemään niin sanottuja ”parannuksia” ulkomainontaan ja rohkaisi muita tekemään samoin. Australialainen BUGA UP (Billboard-Utilising Graffitists Against Unhealthy Promotions) -kollektiivi aloitti suorat toimet tupakkamainontaa vastaan vuonna 1979 (koska heidän sanojensa mukaan ”jonkun oli tehtävä asialle jotain!”), ja he väittävät olevansa yksi ensimmäisistä ryhmistä, jotka käyttivät termiä ”subvertising”. Molemmilla järjestöillä on edelleen verkkosivut, joilla pohditaan niiden historiaa ja annetaan neuvoja mahdollisille harrastajille.

Perinteisesti vastamainonnan motiivit ovat olleet moninaiset — yksittäisiä tuotteita koskevista vastalauseista esteettisiin huolenaiheisiin, suorista toimista pelkkään vahingontekoon. Vaikka strategiat ulkomainonnan muuttamiseksi, poistamiseksi tai canceloimiseksi saattavat pysyä suurelta osin samoina, nykypäivän vastamainostajat ovat koordinoidumpi liike, jolla on yhtenäisempi visio:

Menetelmä on Brandalismin mielenkiintoisin osa, sillä se on suunniteltu nimenomaan hämmentämään katsojaa hieman. Siksi julisteet ovat yleensä leikkisiä ja jäljittelevät tyypillisesti vakiintuneita malleja. Luulen, että niiden taustalla on 1960-luvun ranskalainen situationismi — ihmiset, jotka uskoivat, että modernin yhteiskunnan kulttuuria, ”spektaakkelia” vastaan oli hyökättävä, ja se oli tehtävä niin, että se sekoittaisi, ärsyttäisi, jäljittelisi, vihastuttaisi ja hämmentäisi. — J Bartlett, 2015

Vastamainonta on eräänlainen kulttuurihäirinnän muoto — yritys ”puuttua visuaaliseen maisemaan, joka muokkaa ajatteluamme”. Sillä on suora yhteys Situationistisen internationaalin (SI) työhön; erityisesti vastamainonta voidaan ajatella eräänlaisena ”detournementina” — kapitalistisen viestinnän uudelleenohjaamisena tai kaappaamisena — taktiikkana, jonka SI otti käyttöön. Tämä pätee tuotemerkkien ja niiden mainosten esteettiseen kumoamiseen, mutta myös mainostilojen fyysiseen kaappaamiseen eli ”haltuunottoon”.

Yksi tapa, jolla vastamainostajat väittävät, että tämä detournementin muoto voi toimia, on puuttua visuaaliseen maisemaan ja puhkaista ”olemassa oleva totuusjärjestelmä”. Kuten aiemmin kuvattiin, ulkomainonta on korkeassa asemassa; puuttumalla sekä mainoksen sisältämään fyysiseen tilaan että muuttamalla viestejä kumoajat toivovat syrjäyttävänsä ”jo vakiintuneen asenteen” — häiritsevänsä tavanomaisia ajattelutapojamme.

Eräs kritiikki vastamainontaa kohtaan on se, että sen mahdollisen vaikutuksen ylikorostaminen voi olla naiivia. Kuten akateemikko Richard Gilman-Opalsky huomauttaa: ”Debord oli 1950- ja 60-luvuilla hyvin tietoinen siitä, että jonkinlainen satunnainen ’vastamainonta’ ei koskaan voisi jumiuttaa jatkuvan akkumulaation kulttuuria. Vastamainonta on parhaimmillaan kuin hyppy levyllä, jonka neula ohittaa pienellä keskeytyksellä.”

On myös totta, että aivan kuten mainonta toimii kumulatiivisesti, myös vastamainonta on todennäköisimmin tehokasta osana pitkäkestoista kampanjaa eikä yksittäisinä valloituksina.

Myöskään vastamainonta ei voi vaatia uudistuksia, jos sitä pidetään Debordin mielessä detournementtina. Protestitaiteen akateemikko Catherine Flood väittää, että Adbusters ”siirsi graafisen vastarinnan painopisteen radikaalien vaihtoehtojen luomisesta valtavirran muotoilulle ja mainonnalle sen käytäntöjen paljastamiseen ja uudistamiseen”. Nykyaikainen vastamainontaliike näyttää palanneen alkuperäiseen debordilaiseen spektaakkelikritiikkiin, joka suhtautuu epäluuloisesti uudistuksiin: ”Ei pidä luoda reformistisia illuusioita spektaakkelista, ikään kuin sitä voitaisiin lopulta parantaa sisältä käsin, parantaa sen omien asiantuntijoiden toimesta paremmin informoidun yleisen mielipiteen oletetun valvonnan alaisena.”

Kun Adbusters otti kohteekseen yksittäisiä tuotemerkkejä ja kampanjoita, vaikka tämä voitiinkin nähdä osana systeemistä kritiikkiä, se laukoi suhteellisen korkeasta asemasta. Se ei pyrkinyt jakamaan aseita ympäriinsä tai hankkimaan uusia värvättyjä — ne, jotka eivät pysty osallistumaan taisteluun, jäävät väistämättä katsojan asemaan. Nykyaikainen vastamainontaliike yrittää mobilisoida nämä aiemmin passiiviset katsojat ja asettaa heidät taistelun ytimeen.

Case: Brandalism

Bill Posters aloitti taiteilijaelämänsä graffitikirjoittajana, joka tägäsi kattoja, junia ja seiniä osana ryhmää yliopisto-opintojensa aikana. Irakin sodan politisoiduttua hän päätyi kirjoittamaan väitöskirjaansa kulttuurihäirinnästä, jossa hän viittasi Lefebvreen, Kleiniin ja situationisteihin, ja sanoo, että tämä toimi ”anti-liiketoimintasuunnitelmana” sille, mistä tuli brandalismi.

Ensimmäisen Brandalism-projektin kohteena vuonna 2012 olivat mainostaulut ja kulutushakuisuus, ja Bill palkkasi ystävänsä (joka on edelleen osa anonyymiä Brandalism-porukkaa) auttamaan asennuksissa. Vaikka mainostaulut saivat suuren osan valtamedian huomiosta, mainostaulukaksikko tajusi nopeasti, että he olivat ”vain kaksi kaveria pakettiautossa”. Siitä lähtien he ovat keskittyneet antamaan muille mahdollisuuden ryhtyä omiin toimiin, ja jokaisessa kampanjassa on ollut mukana yhä enemmän vapaaehtoisia.

Bill Posters pitää brandalismia — mainosten korvaamista taiteella — lahjana. Toisin kuin mainonta, se ei vaadi katsojalta mitään, ja sitä voidaan pitää kaksisuuntaisena vuorovaikutuksena. Brandalismiprojekteissa on ollut kansainvälisesti arvostettuja taiteilijoita — Peter Kennard, Gee Vaucher, Robert Montgomery — mutta kadulla he esiintyvät nimettöminä.

Brandalism 2012

Ensimmäinen Brandalism-projekti toteutettiin heinäkuussa 2012 viidessä suurkaupungissa. Kaksi asentajaa kiinnitti 36 suurikokoista mainostaulua (48 arkkia), joissa oli 28 kansainvälisen taiteilijan alkuperäisiä teoksia. Hanke ajoitettiin tarkoituksellisesti samaan aikaan kuin Lontoon olympialaiset, ja se sai kansainvälistä huomiota tiedotusvälineissä. Se herätti keskustelua niiden ulkomainostilojen oikeutuksesta, joiden kanssa joudumme olemaan vuorovaikutuksessa.

Brandalism 2014

Brandalism oli huolissaan siitä, että hankkeen demokraattisuus oli kyseenalaista, ja valmistautui toiseen kierrokseen järjestämällä kolmipäiväisen koulutuskurssin, jossa käsiteltiin sekä teoriaa että käytäntöä kumoamisesta. Kymmenen ryhmää eri puolilta Britanniaa osallistui kurssille, ja he auttoivat yhdessä valitsemaan ja painamaan taideteokset, jotka asennettaisiin kaduille. Kahden päivän aikana 365 teosta asennettiin bussipysäkin kokoisiin mainostauluihin Edinburghissa, Glasgow’ssa, Liverpoolissa, Manchesterissa, Leedsissä, Birminghamissa, Brightonissa, Bristolissa, Oxfordissa ja Lontoossa. Taideteokset olivat jälleen kansainvälisesti tunnettujen taiteilijoiden teoksia, mutta ne oli jälleen anonymisoitu.

Brandalism 2015

Pariisin projekti tuki COP21-konferenssin vastaisia protesteja, ja siinä pyrittiin tekemään selväksi kulutuksen ja ympäristön tuhoutumisen välinen yhteys. Hankkeessa vastustettiin erityisesti sitä, että ilmastoneuvotteluja pidettiin viherpesuna.

Yhä useammin näitä neuvotteluja hallitsivat yritysten edut. Tämänvuotiset neuvottelut Pariisissa pidetään lentokentällä, ja niitä sponsoroi lentoyhtiö. Muita suuria saastuttajia ovat energiayhtiöt, autovalmistajat ja pankit. Brandalism pyrkii luovasti paljastamaan tämän yritysten viherpesun. –Brandalism, 2015.

Brandalism-tiimi oli Pariisissa kaksi viikkoa ennen tapahtumapäivää, jossa he tulostivat 600 julistetta, jotka lopulta asennettaisiin. Tänä aikana he myös valmistivat työkaluja, joilla päästiin käsiksi pariisilaisiin bussipysäkkikaappeihin, ja kouluttivat paikallisia ryhmiä asennustaitoon. Huolimatta siitä, että Pariisissa oli poikkeustila, jossa kaikki katumielenosoitukset oli kielletty, Brandalism toteutti tähän mennessä suurimman valtauksensa ja sai ponnisteluilleen kansainvälistä huomiota.

Switch Sides

Ranskalainen mainonnan vastainen ryhmä RAP oli kutsunut koolle kansainvälisen mainonnan vastaisen päivän, ja Brandalism loi vastaukseksi Switch Sides -kampanjan. Suunniteltiin julisteita, jotka oli suunnattu erityisesti huippumainostoimistojen Ogilvy Mather, ABDO ja WMT työntekijöille, ja ne asennettiin niiden toimistojen ulkopuolelle Manchesteriin ja Lontooseen. Julisteisiin painettiin linkki, joka vei käyttäjät Brandalism-sivustolle ja lyhyeen artikkeliin, jossa selitettiin, miksi alalla työskentelevien ihmisten pitäisi heidän mielestään vaihtaa puolta: ”Asensimme nämä kuviot Manchesteriin ja Lontooseen aloittaaksemme keskustelun kanssanne. Onnittelut siitä, että olette päässyt yhdeksi maan parhaista mainostoimistoista. Meidät sai liikkeelle erityinen huolenaihe: se, että lahjakkuutenne, energianne ja luovuutenne on vajoamassa yhä laajenevaan mustaan aukkoon. Luovuutenne voisi merkitä niin paljon enemmän.”

Kirja

Advertising Shits in Your Head: Strategies for Resistance sisältää lisää tapaustutkimuksia mainonnasta ja sen vastustajista sekä taktisia oppaita, ja sen voi ostaa täältä.

“Advertising Shits in Your Head kutsuu mainoksia siksi, mitä ne ovat — tehokkaaksi keinoksi hallita manipuloinnin avulla — ja korostaa, miten ihmiset kaikkialla maailmassa taistelevat vastaan. Siinä diagnosoidaan ongelma ja annetaan käytännön vinkkejä tee-se-itse-korjaukseen. Mainosten kyllästämässä maailmassa aktivistit taistelevat vastaan sabluunoilla, tulostimilla, huomioliiveillä ja apuvälineillä varustautuneina. Heidän tavoitteenaan on kumota mainokset, jotka hallitsevat meitä.

Tämä kirja esittelee Atlantin molemmin puolin tehtyjen tapaustutkimusten avulla tapoja, joilla pienet aktivistiryhmät ottavat yhteen yritysten ja valtioiden kanssa niiden omassa pelissä: propagandassa. Tämä kansainvälinen painos sisältää Josh MacPheen kuvitetun johdannon, tapaustutkimuksia ja haastatteluja Art in Ad Placesin, Public Ad Campaignin, Resistance Is Femalein, Brandalismin ja Special Patrol Groupin kanssa sekä Luna Parkin ja Jordan Seilerin valokuvia.

Tämä on taidekutsu mainoksilla kasvatetulle sukupolvelle. Kirja alkaa runsaalla ja yksityiskohtaisella analyysillä mainonnan haitallisesta vaikutuksesta elämäämme, ja sen jälkeen se tarjoaa käytännön ratkaisuja ja ohjeita siitä, miten mainokset voidaan kumota. Yhdistämällä etnografista tutkimusta ja teoreettista analyysia Advertising Shits in Your Head -teoksessa tutkitaan mainonnan kumoamista harjoittavien tahojen esittämiä väitteitä ja osoitetaan, miten ne vaikuttavat heidän käytäntöönsä.” (Source – Publisher’s website)

Muita lähteitä

• 5 lessons for success from real-world #BrandJam campaigns
• Unhealthy Promotions (BUGA UP) campaigns against tobacco advertising, Australia, 1978-1994
• Creative activism 101 An antidote for despair
• How Artistic Activism can move us Toward a Better Future
• Creative Activism: Start Here

Lähde: https://commonslibrary.org/subvertising-sharing-a-different-set-of-messages/

Arvostelun kirjoittanut Andrew Ryder, julkaistu International Socialist Review #109:ssä.

Steve Wrightin vuonna 2002 julkaistu teos Storming Heaven on perusteellisin ja ytimekkäin tutkimus vallankumouksellisesta teoriasta ja käytännöstä, joka syntyi Italiassa 1960-luvulla. Tämän uuden painoksen ilmestyminen on tilaisuus tarkastella uudelleen niitä opetuksia, joita voisimme oppia näistä tapahtumista. Wright antaa kriittisen katsauksen työläissuuntauksesta (operaismosta) ja panee merkille sisäiset ristiriitaisuudet ja analyysin epäonnistumiset sekä sen oivallukset. Meidän on tänä päivänä arvokasta omaksua workeristisen tutkimuksen osa-alueita ja pysyä samalla tietoisina niistä elementeistä, jotka osoittautuivat harhaanjohtaviksi tai epätäydellisiksi.

Työläisnäkökulmaan liittyneet teoreetikot, kuten Raniero Panzieri, Renato Alquati ja Mario Tronti, kuvasivat aikansa työväenluokan kokemusta kehittääkseen paremmin sen suuntauksia ja mahdollisuuksia. Tässä pyrkimyksessä kiinnitettiin erityistä huomiota tuotantopaikan kamppailumahdollisuuksiin, mutta myös dokumentoitiin ja opittiin tehtaan ovien ulkopuolisen elämän konkreettisista erityispiirteistä. Näin workeristit ennakoivat joitakin sosiaalisen uusintamisen teorian myöhempiä oivalluksia.

1960-luvulla Italiassa kehittyi uusi kulutusyhteiskunta. Monet työntekijät olivat osallistuneet antifasistisiin vastarintatoimiin, kuten työpaikkojen valtauksiin. Italian kommunistinen puolue (PCI) oli erityisen vahva, mutta kannatti kansallista uudistumista ja valtiotason neuvotteluja. PCI:n johto suvaitsi johdon etusijan tehtaiden tuottavuuden sanelemisessa. Ammattiliitot jakautuivat vasemmiston, Italian yleisen työväenliiton (CGIL), ja maltillisempien ja konservatiivisempien järjestöjen välillä.

“Workerismilla” viitataan yleisesti marxisteihin, jotka korostavat liikaa työväenluokan rajoitetun osan, ammattitaitoisten teollisuustyöläisten, roolia. Italiassa termi sai kuitenkin hyvin erilaisen merkityksen. Kuten Wright selittää, monet Italian kommunististen ja sosialististen puolueiden toisinajattelijat kyseenalaistivat stalinismin tai sosialidemokratian määräämät reformistiset vaalistrategiat. Nämä militantit olivat erityisen kiinnostuneita Italian teollistuneen pohjoisen potentiaalista, jossa työväenluokka oli eniten keskittynyt ja jossa sen tietoisuus oli korkein. Heidän tavoitteenaan oli työväenluokan instituutioiden uudelleenorganisointi kohti suoraa demokraattista kontrollointia.

Raniero Panzieri, militantti sosialisti, oli ensimmäinen, joka ehdotti työläisnäkökulman alkeita. Hän väitti, että marxilaisen kulttuuriajattelun pitäisi hylätä ylemmän tason puoluejohdon asettamat sanelut. Sosialistisen puolueen teoreettisen katsauksen johtajana Roomassa vuosina 1957-1959 hän kannusti uusia keskusteluja stalinismin tukahduttamista marxilaisista ajattelijoista, kuten Rosa Luxemburgista, Leon Trotskista ja György Lukácsista. Panzieri julisti, että sosialismi voidaan saavuttaa vain, jos työväenliike organisoidaan uudelleen “alhaalta käsin ja totaalisen demokratian muodoissa”. Panzieri väitti, että uudet instituutiot ja menettelyt oli suunnattava työläisjoukkojen välittömään osallistumiseen ja että tilivelvollisuus työläisille riippui siitä, että heidän eletyn kokemuksensa yksityiskohdat otettiin huomioon. Vaikka Panzieri torjui kaikenlaisen luokan korvaamisen puolueella, hän toivoi, että sosialistinen puolue voitaisiin suunnata uudelleen vallankumoukselliseksi välineeksi.

Valitettavasti puolueen johto halusi muodostaa koalitiohallituksen kristillisdemokraattien kanssa, ja Panzieri erotettiin heidän lehtensä toimituksesta. Hän otti kuitenkin yhteyttä useisiin muihin nuoriin vallankumouksellisiin, jotka jakoivat hänen ajatuksensa työväenluokan demokratiasta. Heidän joukossaan oli Mario Tronti, joka oli Italian kommunistisen puolueen yliopistosolun jäsen. Panzieri ja muut hänen kaltaisensa uskoivat, että analyysi oli kytkettävä käytännön kamppailuihin työpaikoilla. Vuonna 1961 Panzieri perusti Quaderni Rossi -nimisen uuden lehden, johon kuului sekä eri puolueiden jäseniä että riippumattomia marxilaisia. Lehti keskittyi Italian olojen taloudelliseen analyysiin, mutta uskoi, että analyysi voi olla hyödyllistä vain yhdessä työväenluokan kokemusten ja tietoisuuden ymmärtämisen kanssa. Lehti haastatteli yksittäisiä työläisiä tallentaakseen heidän elämäntarinoitaan ja näkemyksiään työ- ja elinolosuhteistaan ja jakoi myös kyselylomakkeita laajempia tutkimuksia varten.

Kehittäessään menetelmiään Quaderni Rossin tutkijat tukeutuivat Karl Marxin omaan, vuonna 1880 Ranskassa toteutettuun “Työväen tutkimukseen”. He saivat inspiraatiota myös kahdesta jälkitrotskilaisesta ryhmästä: Socialisme ou Barbarie, ranskalainen järjestö, ja C. L. R. Jamesiin liittyvä Correspondence Publishing Committee. Panzieri ja muut kokivat, että nämä ryhmät olivat liian spontaaneja ja individualistisia, koska ne hylkäsivät vallankumouksellisen puolueen tarpeen. He kuitenkin uskoivat, että tutkimusmenetelmät, joissa työväenluokan oma aktiivisuus asetettiin etusijalle, olisivat uuden puolueen teoreettinen selkäranka. Panzieri pyrki käytännössä korjaamaan äärivasemmistolaista poikkeamaa pois leniniläisestä perinteestä, jonka James ja muut olivat omaksuneet liiallisena reaktiona stalinistisiin vääristymiin. Vaikka myöhemmät italialaiset työläiset seurasivat tietä kohti järjestäytymisestä kieltäytymistä, tämä poikkesi Panzierin aikomuksista.

Panzieri uskoi, että CGIL:n vallan lisääminen olisi keino palauttaa puolueen johto työväenluokan toiminnan mukaiseksi. Tämä ammattiliitto, joka koostui radikaaleimmista työläisistä, voisi toimia eturivin kerrostuman keskuspaikkana. Vuonna 1959 työläiset kaikkialla pohjoisessa — sekä metallityöläiset, jotka olivat pääasiassa miehiä, että tekstiilityöläiset, jotka olivat pääasiassa naisia — aloittivat uuden taisteluaallon teollisuusaloilla. Vuonna 1960 tämä levottomuus johti antifasistisiin katutaisteluihin, joissa poliisi tappoi lopulta yli tusinan työläistä. Quaderni Rossi totesi, että fasismin poliittisella hylkäämisellä oli luokkasidonnainen luonne; taistelutahtoisimmat antifasistit tunnistivat fasismin laajentavan valtaa, joka pomolla oli heihin tehtaassa.

Quaderni Rossi -lehden tavoitteena oli jäljittää poliittisen tietoisuuden nousua sosiaalisten kokemusten kautta. Tronti kehitti Lukašista kaksi ajatusta. Ensimmäinen oli proletaarisen näkökulman korostaminen; Tronti uskoi, että yhteiskunnallista kokonaisuutta voidaan ymmärtää vain omaksumalla työväenluokan näkökulma sen historiallisessa todellisuudessa. Toinen oli ajatus tavarafetismistä, jolla on taipumus hallita kaikkia yhteiskunnan osia, myös virallisen talouden ulkopuolella. Vuonna 1962 julkaistussa esseessään Tronti väitti, että kapitalismi pyrki keskittymään ja valtio alkoi toimia yhtenäisenä toimijana, “kollektiivisena kapitalistina”. Tronti uskoi, että pääomaan liittyvät sosiaaliset suhteet alkoivat tällöin läpäistä koko yhteiskunnallisen kokonaisuuden, myös työpaikan ulkopuolella. Tronti keksi tälle nimeksi ilmauksen “sosiaalinen tehdas”. Trontin alkuperäisessä käsityksessä tämä ei tarkoittanut sitä, että myös tavarantuotannon piirin ulkopuolinen toiminta ja työ tuottaisi arvoa kapitalisteille. Pikemminkin hän pyrki tutkimaan tapoja, joilla tuotantosuhteet olivat läpäisseet työväenluokan elämänalueita; sitä, mitä nyt kutsuisimme sosiaaliseksi uusintamiseksi.

Wright kuvaa workeristien eroa työväenluokan ‘poliittisen’ ja ‘teknisen’ koostumuksen välillä: sen “käyttäytyminen subjektina, joka on riippumaton sekä työväenliikkeen että pääoman sanelusta” ja joka nousee “työväenluokan materiaalisesta rakenteesta”. Tronti erotti työväenluokan elävän potentiaalin sen esineellistämisestä tuotantovoimien riistettynä osana. Hän julisti, että “työväen on nähtävä työvoima tavarana omana vihollisenaan”. Tämä jako oli keino ylläpitää työväenluokan omaehtoisen toiminnan ylivertaisuutta verrattuna sen pelkistämiseen pääoman pelkäksi välineeksi. Panzieri ja Tronti olivat yhtä mieltä siitä, että työväenluokalla oli itsenäinen olemassaolo ja itsetietoisuus itse työpaikan ulkopuolella, mutta että se olisi vahvimmillaan ja kykenevin lyömään vallankumouksellisia iskuja häiritsemällä tuotantoa keskeisissä pisteissä.

Wright havaitsee kuitenkin ratkaisemattoman ristiriidan Trontin kuvauksessa työväenluokan luonteesta. Tronti piti erittäin tärkeänä sitä, että teolliseen pohjoiseen keskittyneen työväenluokan suhteellisen kapean sektorin työolosuhteisiin ja kamppailumahdollisuuksiin kiinnitettiin tarkkaa huomiota; hän yhdisti tämän kasvavaan kiinnostukseen proletarisoitumisen leviämiseen kaikkien yhteiskuntasuhteiden kautta ja lisääntymistoiminnan ja kokemuksen merkitykseen työpäivän ulkopuolella. Tällä oli suuria vahvuuksia, sillä se vältti taipumuksen työväenluokan edustukselliseen abstraktioon. Kuitenkin kävi epäselväksi, voitiinko työväenluokka ymmärtää ensisijaisesti etujoukkokerroksen kautta vai oliko laajemmasta yhteiskunnallisesta toiminnasta tulossa yhtä merkityksellistä.

Vuonna 1961 Romano Alquati, yksi Quaderni Rossi -lehden kirjoittajista, kirjoitti raportin FIATin työntekijöiden kollektiivisista kokemuksista. Tästä alkoi heidän sosiologisen menetelmänsä kehitys, jossa korostettiin “luokkakoostumuksen” käsitettä. Wright määrittelee sen “erilaisiksi käyttäytymismuodoiksi, jotka syntyvät, kun tietyt työvoiman muodot liitetään tiettyihin tuotantoprosesseihin”. Luokkakoostumuksessa kehitettiin yleisiä käsitteitä yksityiskohtaisista kuvauksista työväenluokan kokemuksen dynaamisesta luonteesta kehittyneessä kapitalismissa. Alquatin analyysi paljasti taipumuksen “deskillingiin”: pääoman mieltymys yhä vähemmän erikoistuneeseen työvoimaan, jotta voitaisiin vähentää riippuvuutta ammattitaitoisista työntekijöistä, joilla on vaikutusvaltaa vaatia korkeampia palkkoja tai parempia työoloja.

Valitettavasti Quaderni Rossin omaehtoisen toiminnan korostaminen teki heistä haavoittuvaisia puolue- ja ammattiyhdistysjohdolle, joka piti sitä vaarallisena tai epäluotettavana. Vuonna 1962 ne joutuivat syntipukiksi Torinon Piazza Statutolla sattuneen mellakan jälkeen, kun sadat työntekijät vastustivat yhtä konservatiivisimmista liitoista. Ammattiyhdistys- ja puoluejohto väitti, että Quaderni Rossin skeptisyys edustusta kohtaan oli osaltaan vaikuttanut tällaiseen kurittomaan toimintaan, ja heidän toiveensa perinteisten työväenluokan instituutioiden uudistamisesta muuttui yhä etäisemmäksi.

Vuonna 1964 Panzierin yllättävän kuoleman jälkeen Quaderni Rossin jäänteet ryhmittyivät uudeksi lehdeksi, Classe Operaia (Työväenluokka). Classe Operaian sivuilla koko työväenluokan laajemmasta elämismaailmasta tuli yhä useammin tutkimuksen aihe, ja tuotantopisteen työntekijöiden merkitys väheni. Alquati vei Trontin käsitystä sosiaalisesta tehtaasta paljon pidemmälle ja väitti, että teollisuuslaitokset, asuinalueet ja hallintokeskukset alkoivat kaikki jakaa samanlaisia periaatteita. Tällä sosiaalisen tehtaan käsitteen laajentumisella oli sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Positiivisesti se johti siihen, että talouden ulkopuolisten sosiaalisten kamppailujen merkitystä alettiin arvostaa enemmän. Valitettavasti tämä johti myös siihen, että ero tuottavan ja uusintavan työn välillä lopulta romahti. Työväenaktivistit alkoivat nähdä työpaikan ulkopuolisen toiminnan tiukasti sidottuna hyödyketuotannon piiriin. He olivat oikeassa nähdessään yhteiskunnallisen kokonaisuuden jatkuvasti pääoman riistovaatimusten muokkaamana, toisinaan valtion politiikan kautta, mutta he alkoivat jättää huomiotta tai peittää pois yhteiskunnallisen kokonaisuuden eri sektoreiden väliset erot, jotka eivät välttämättä kaikki noudata samaa logiikkaa. Lisäksi tämä vaatimus alkoi tuottaa skeptisyyttä tuotantopaikalla käytävän taistelun tarpeellisuutta kohtaan, koska kaikki sosiaalisen kokonaisuuden hetket näyttivät olevan yhtä olennainen osa kapitalistisen valtion toimintaa ja pääoman kasautumista.

Nämä ristiriidat johtivat Classe Operaian hajoamiseen vuonna 1967. Samalla alkoi uusi opiskelijoiden taistelujen sykli, joka huipentui vuoden 1969 ”kuumaan syksyyn”. Yliopisto näyttäytyi uutena paikkana, joka saattoi sytyttää laajemman luokkatoiminnan, ja tämä näytti tukevan ajatusta siitä, että työpaikan ulkopuoliset kamppailut olivat nyt yhtä tärkeitä. Tronti ja muut perustivat uuden ryhmän nimeltä Potere Operaio (Työväen valta). He väittivät, että opiskelijat olivat esityöläisiä ja että heitä kuritettiin omaksumaan uusi taloudellinen rooli, ”massatyöläinen”. Trontin käsitys massatyöläisestä perustui aiempiin analyyseihin, jotka koskivat suuntausta työläistymiseen. Työväenaktivistit väittivät, että kehittyneessä kapitalismissa työ oli yhä vähemmän erikoistunutta ja että sitä luonnehtivat yhä enemmän epäluotettavuus ja potentiaalinen työttömyys. Opiskelija-aktivismin lisäksi työpaikoilla käytiin kuitenkin monenlaisia kamppailuja. Työntekijät kehittivät taktiikan, jonka mukaan tuotantoa rajoitettiin itse, ei niinkään kokonaan pysäytetty. Työntekijät ja opiskelijat esittivät vaatimuksia myös valtiolle ja yrittivät voittaa aikaa ja tilaa omalta riistoltaan, jotta omalle vapaalle luovalle toiminnalle olisi tilaa. Nykyaikaiset sosiaalisen uusintamisen teoreetikot ymmärtävät tämän; esimerkiksi Tithi Bhattacharya kirjoittaa: ”Jos taistelu korkeamman palkan puolesta ei ole mahdollista, voi puhjeta myös erilaisia kamppailuja sosiaalisen uusintamisen piirin ympärillä.” Ongelmana oli se, että näitä lisääntymistä koskevia kamppailuja ei koordinoitu riittävästi muiden strategioiden kanssa, jotka tapahtuivat itse tuottavan työn paikalla.

Wrightin kirjalla on suuri merkitys Euroopan työväenluokan historian erään luvun ymmärtämisessä, mutta sillä on myös huomattavaa merkitystä oman tilanteemme pohtimisessa. Workeristien voidaan katsoa edistyneen huomattavasti kohti parempaa ymmärrystä työväenluokan demokraattisesta itsetoiminnasta, tarpeesta kehittää luokkaan nähden vastuullisia instituutioita ja ratkaisevasta tarpeesta kiinnittää huomiota yhteiskunnalliseen uusintamiseen. He kuitenkin myös jäivät monessa suhteessa jälkeen, mikä johtui osittain olosuhteista, joihin he eivät voineet vaikuttaa, ja osittain heidän omien teorioidensa tietyistä ristiriidoista ja puutteista. Steve Wrightin tutkimuksessa tarkastellaan kriittisesti uudelleen heidän ajatuksiaan ja dilemmojaan ja pyritään terävöittämään omia käsitteellisiä työkalujamme.

Lähde: https://isreview.org/issue/109/theory-and-practice-italian-workerism/index.html

kirjoittaja: McKenzie Wark

”Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään.” [1] Tietenkin suuri osa tämän lauseen resonanssista on käännöksestä johtuvaa: ”Alles Ständische und Stehende verdampft”: Kaikki staattinen ja seisova haihtuu pois. Tällainen oli Marxin jännittävä ilmaus siitä, miten tavaramuoto sytyttää maailman tuleen ja höyrystää vanhat yhteiskunnalliset muodot ja normit niin, että kokonaiset elämäntavat ja niitä vastaavat maailmankatsomukset, yksi toisensa jälkeen, haihtuvat savuna ilmaan. Tällainen suuri historiallinen tarina on kapitalismilla, joksi lähes kaikki ovat nyt sopineet sitä kutsua. Sen fanipojat juhlivat nyt jopa sen nihilististä soihtua, joka on nimetty uudelleen disruptioksi.

Sen edunsaajille kapitalismi tuo parhaat ajat: vapautta ja vaurautta kaikille, no, ehkä ei kaikille, mutta ainakin niille, jotka ovat sille kaikkein omistautuneimpia. Niille, jotka ovat jääneet sen tahdon ulkopuolelle, se tuo pahimmat ajat: se polttaa yhteisölliset ja perinteiset elämänmuodot ja tarjoaa vastineeksi elinikäistä palkkasorjuutta ja velkaorjuutta. Sen kannattajille kapitalismi on paras kaikista mahdollisista maailmoista, eikä sitä voi parantaa. Sen harvoille jäljellä oleville vastustajille kapitalismi on kaikista mahdollisista maailmoista huonoin, mutta samalla viimeinen jäljellä oleva luokkayhteiskunta ennen luokkahallinnon lopullista kukistumista lopullisesti. Tämä on nyt enemmänkin henkinen tahto valtaan kuin todellinen strategia.

Oli miten oli, historiallinen tarinankerronta on jotenkin juuttunut siihen kiinteään ajatukseen, että on olemassa jokin asia nimeltä kapitalismi, ja me kaikki olemme liikkuvia osia tässä samassa ikuisessa koneistossa. Kaikki, mikä oli pyhää, on häväisty — paitsi itse kapitalismin ihanne. Siitä tuli jonkinlainen kiinteä ajatus. Sen edunsaajille, koska järjestelmä, josta he hyötyvät, on saatava näyttämään luonnolliselta; sen vastustajille, koska ainoa tie toiseen elämään, jonka he voivat kuvitella, on pois kapitalismista. Näin ollen he aidosti teologiseen tapaan vaativat, että vaikka kapitalismin ulkoiset piirteet muuttuvat, sen ydin pysyy samana. Onko tämä yhä kapitalismia? Vai onko se itse asiassa jotain pahempaa?

Oli aika, jolloin oli muodikasta väittää, että kapitalismi oli jo syrjäytetty. [2] Nämä teoriat ovat nykyään jokseenkin noloja. Kylmän sodan aikana ne, joiden kirjoituskoneet naputtelivat läntisten kapitalististen suurvaltojen palveluksessa, tarvitsivat historiallisen tarinan kilpailemaan sosialistisiksi väitettyjen valtioiden esittämien tarinoiden kanssa, jotka väittivät astuneensa kapitalismin jälkeiseen historialliseen vaiheeseen, jossa kapitalismin luokkasuhteet lakkautettaisiin. Niinpä länsimaiset apologeetat lainasivat kilpailijoiltaan ajatuksen kapitalismin jälkeisestä historiallisesta muodosta, joka lopettaisi luokkakonfliktit. He kutsuivat sitä tietoyhteiskunnaksi tai jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi — tai oikeastaan miksi tahansa, mutta ei kapitalismiksi.

Niin sanottujen sosialististen valtioiden romahdettua hajosivat ne historialliset narratiivit, jotka pyrkivät luomaan kapitalismin jälkeisen historiallisen vaiheen. Käytännössä kaikki kutsuivat sitä jälleen kapitalismiksi. Mutta 1900-luvun loppupuolella tämä ei enää näyttänyt olevan menneisyyden peruskapitalismi, jota ei ollut muutettu, ja niinpä oli keksittävä uusia adjektiiveja kapitalismin eteen selittämään sen outoja ilmenemismuotoja. Niinpä tämä oli nyt myöhäiskapitalismia, uuskapitalismia, uusliberaalia kapitalismia, postfordistista kapitalismia, postmodernia kapitalismia, biopoliittista kapitalismia, semiokapitalismia, kognitiivista kapitalismia ja niin edelleen (= adjektiivikapitalismi).

Harvemmin harjoitettu historiallinen tarinankerrontavaihtoehto olisi pohtia, oliko tämä kenties edelleen riistävä ja luokkien hallitsema yhteiskunta — mutta ei enää aivan tai kokonaan kapitalistinen. [3] Ehkä melkoista osaa siitä voidaan edelleen kuvata kapitalistiseksi, mutta ehkä sen päälle on kasautumassa jokin uusi — joskaan ei vähemmän riistävä — muoto. Loppujen lopuksi Marxin poliittisista kirjoituksista käy selvästi ilmi, että hän ajatteli yhteiskuntamuodostelmien koostuvan useista tuotantotavoista, joista vain yhtä voidaan kutsua kapitalistiseksi. Muut olivat hänen mielestään jäännösmuotoja, kuten feodalismin jäänteitä, tai marginaalisia, kuten pelkkää hyödyketuotantoa.

Eräiden adjektiivikapitalismin teorian muotojen mukaan oli ratkaiseva hetki, jolloin kapitalismi ei enää hallinnut näitä muita tuotantomuotoja muodollisesti, vaan sisällytti ne itse asiassa kapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Mutta niillä on taipumus jarruttaa historiallista ajattelua tuossa vaiheessa: kaikki staattinen ja seisova haihtuu pois — paitsi kapitalismi, joka jatkuu ikuisesti aina samanlaisena. Se jatkuu ikuisesti, koska tällaisissa historiallisissa teorioissa vain proletariaatti voi kumota kapitalismin. Historiaa ei voi kuvitella muuttuviksi vaiheiksi millään muulla tavalla.

Proletariaatti negaatioagenttina on saanut eri aikoina erilaisia muotoja. Se voi olla teollisuustyöläinen, massatyöläinen, yhteiskunnantuotantotehtaan joukko, koloniaalisen maailman ihmismassat ja niin edelleen. Joskus kyse on liittoutumista, työläisen ja talonpojan tai myöhemmin työläisen ja opiskelijan liittoutumisesta. Joskus kyse on toimijoista, jotka edustavat pikemminkin lisääntymisen kuin tuotannon alaa, kuten feministinen ja queer-kapitalismin vastainen toimijuus. Joskus negaation agentti perustuu pikemminkin rodulliseen ylivaltaan kuin luokkien riistoon. [4] Joka tapauksessa näille teorioille on yhteistä kiinteä ajatus siitä, että kapitalismi päättyy vasta, kun se mitätöidään alhaalta päin tulevan toimijan voimalla.

Jotta näin voitaisiin ajatella, on pidettävä itsestään selvänä jotakin, joka Marxille oli vain taipuvaisuus, eikä ehkä toteutunutkaan taipuvaisuus: koko yhteiskuntamuodostuman polarisoituminen vain kahteen vastakkaiseen luokkaan. On hyvin tutkittu ongelma, että tämän yhtälön häviäjäpuolella luokkaidentiteetti ei lainkaan selkiydy. Työntekijöiden väliset erot eivät lievene. Ongelmalliset ”keskikerrokset” hämärtävät luokkakuvan kontrastia. Myöskään rotuun ja sukupuoleen liittyviä eroja ei voida pyyhkäistä pois. Nationalismi ja uskonnollinen identiteetti vaativat sitkeästi sorrettujen uskollisuutta. [5]

Jopa ne, jotka ovat kiinnittäneet huomiota sorrettujen välisiin eroihin ja jotka ovat nähneet vaivaa kartoittaakseen, miten tuotantotavan muutokset muuttavat sen sisällä työskenteleviä työntekijöitä, ovat kiinnittäneet vain vähän huomiota hallitsevien luokkien välisiin monimutkaisuuksiin ja muutoksiin. Tämä määritellään yleensä vain pelkäksi pääomaksi, ja parhaimmillaankin kahdella tai kolmella karkealla alaryhmällä. Kyllä, on olemassa teollista pääomaa ja rahoituspääomaa, mutta siinä kaikki.

Yhteenvetona harhaoppisista ehdotuksistamme historiallista mielikuvitusta varten, niitä on kolme: ehkä historiallisen muutoksen ajattelemisessa on kyse monista luokista ja luokkakonflikteista; ehkäpä historiallisen muutoksen liikkeellepanevina voimina voitaisiin ajatella muitakin luokkia kuin pääomaa ja työvoimaa; ja ehkäpä jopa kapitalismin sisällä voisi syntyä uudenlainen luokkakonflikti, joka perustuisi uuteen tuotantotapaan.

Tämä saattaa tuntua harhaoppiselta suhteessa Marxin Pääomaan, joka käsittelee yksinkertaistettuna vain kapitalistista tuotantotapaa ja sen binäärisiä luokkia, pääomaa ja työvoimaa. Mutta se ei ehkä ole liian omaperäinen tapa ajatella eteenpäin Marxin poliittisista kirjoituksista, esimerkiksi Ranskan vallankumousten järjestyksestä. Ne olivat moniluokkaisia asioita, joissa nouseva porvarillinen luokka mobilisoi talonpojat ja käsityöläiset toteuttamaan porvarillisia etuja ikään kuin ne olisivat yleinen etu. Työväenliikkeen syntyminen oli pitkä oppitunti vallankumouksessa toisen luokan holhouksen alaisena, ennen kuin se pystyi artikuloimaan omat intressinsä ja metodinsa — joskin lyhyesti — Pariisin kommuunin hetkellä.

Ajatus hallitsevien luokkien välisestä jakautumisesta on tuskin kovinkaan uusi. Taaksepäin katsottuna saattaisi olla hyödyllistä erottaa toisistaan kapitalistiluokka ja sen maaseudulla toimiva vastine, maanomistajaluokka. Vanhojen feodaalitilojen, joiden talonpojat maksoivat kymmenykset luontoissuorituksina, muuttuminen erilaisiksi vuokrasuhdemuodoiksi, joissa maanviljelijät maksoivat vuokran käteisenä, on joiltakin osin historiallinen hetki, joka eroaa täysin teollisuuden noususta ja kapitalistiluokkien ja palkkasuhteeseen perustuvien työväenluokkien muodostumisesta.

Toinen luonto

David Ricardon teoksessa tärkein luokkakonflikti on itse asiassa hallitsevan luokan sisäinen konflikti maanomistajan ja kapitalistin välillä. [6] Mitä suuremman osan ylijäämästä maanomistajat voivat kaapata vuokran muodossa, sitä vähemmän jää kapitalisteille voiton muodossa. Koska maan tarjonta on kiinteää, vuokran taloustiede käyttäytyy aivan eri tavalla kuin voiton taloustiede. Kasvava kysyntä nostaa vuokria, eikä uutta maan tarjontaa voi tulla markkinoille, jotta vuokrat laskisivat. Kasvava kysyntä nostaa voittoja, mutta voitot saadaan teollisuudesta, jonka tarjonta ei ole kiinteää. Voittojen nousu houkuttelee kilpailijoita markkinoille, jolloin voitot palautuvat takaisin kohti historiallisia normeja.

Teollisuus on tietyssä mielessä abstraktimpi kuin maa. Maapala on se, mitä se on, ja se on siellä, missä se on — se on topos. Teollisuus on pikemminkin vaihdettavissa ja siirrettävissä. Etenkin fossiilisten polttoaineiden nousun jälkeen teollisuus toimii melkolailla abstraktimmassa topografisessa tilassa, sillä sen tarvitsee olla vain energia-, työvoima- ja raaka-ainevirtojen keskipisteessä. Tässä mielessä teollisuuden voidaan sanoa luovan toisen luonnon: rakennetun ympäristön, joka ei enää noudata ja muodosta maan ääriviivoja ja topoksia vaan muuttaa ne abstraktiksi topografiseksi tasoksi.

Näin ollen menneisyydestä voitaisiin kertoa historiallinen tarina, johon ei kuuluisi vain useita luokkia ja konflikteja paitsi hallitsevien ja alisteisten luokkien välillä myös hallitsevien luokkien itsensä välillä. Ja ehkä siinä on muutakin. Entä jos historiallinen suuntaus kohti yhä abstraktimpaa yhteiskunnallisen tuotannon ja riiston maastoa ei pysähtynytkään teollisuuteen? Millä edellytyksillä voitaisiin sanoa, että on olemassa uudenlainen hallitseva luokka?

Tässä yhteydessä voi olla hyödyllistä pohtia, millä tavoin teollinen hyödyketuotanto eroaa maataloushyödyketuotannosta. Jälkimmäinen on jo eräänlainen abstraktio. Se irrottaa talonpoikaisväestön sen muinaisista oikeuksista ja velvollisuuksista tiettyä tilaa kohtaan. Se tekee paitsi talonpojista myös heidän maastaan samanarvoisen ja vaihdettavan. Se lopulta kumoaa herran perinnöllisen omistusoikeuden maahan. Hallitsevaan luokkaan kuuluminen ei ole enää perinnöllinen oikeus. Paikkaan liittyvät erityispiirteet tai oikeus, velvollisuus ja tapa pyyhkäistään pois.

Maatalouden hyödyketuotannossa on kuitenkin edelleen tiettyä kiinteyttä. Maa on maata. Paikka on paikka. Topos on topos. Se on edelleen kiinteiden ääriviivojen maisema, jonka maanviljelijä muotoilee, mutta jota hän ei oikeastaan muuta. Maataloustuotteiden virrat lähtevät siitä, mutta melko vakaalta kentältä.

Teollisuus on erilainen. Varsinkin kun hiili, vilja ja työvoima sekä niiden kuljettamiseen tarvittavat rauta-aineet kulkevat, syntyy paljon abstraktimpi ja muokattavampi topografia. Se piirtää uuden kaavion vanhan maaston poikki. Kaupungit laajenevat ja imevät nyt maaseudun ylijäämätyövoimaa. Työvoima siirtyy töihin uusiin tehtaisiin, joihin toimitetaan rautateitse ja kanavia pitkin raaka-aineita ja elintarvikkeita siirtomaista.

Tämä on aikakausi, jolloin kaupunki riistää poliittisen ja taloudellisen vallan maalta käyttämällä ensimmäisiä alkeellisia hedelmiä, jotka syntyvät pian järjestelmällisestä luonnon välineellistämisestä — teollisesta teknologiasta. Pääoma ja työvoima muuttavat maaseudun kiinteän maailman teollisen toisen luonnon nestemäiseksi maailmaksi.

Maatalouden siirtyminen feodaalisesta tuotannosta hyödyketuotantoon saattoi olla lähinnä omistusmuodon muutos, mutta hyödyketuotannon luominen teollisuudessa vaati hieman enemmän. Se oli paitsi suhteiden myös tuotantovoimien muutos. Tässä yhteydessä on syytä huomata, millainen rooli niukkuudella oli. Kun kaivokset vajosivat yhä syvemmälle ja metsät joutuivat kirveen alle, tarvittiin huomattavaa teknistä kekseliäisyyttä, jotta tuotanto saatiin jatkumaan. Hiili-höyry-rautakompleksi syntyi luonnonvarojen niukkuuden vuoksi, mutta samalla se tuotti aivan toisenlaista luontoa. [7]

Vaikka tämä toinen luonto olikin joissakin suhteissa abstraktimpi maasto, sillä oli kuitenkin tiettyjä haavoittuvuuksia, jotka nouseva työväenluokka saattoi kääntää edukseen. Lakon teki tehokkaaksi aseeksi se, että teollisuus oli riippuvainen resurssien, hiilen ja raaka-aineiden jatkuvasta virrasta ja valmiiden tuotteiden nopeasta kulkemisesta markkinoille. Nämä virrat voitiin katkaista keskeisissä tukkeutumiskohdissa. Toinen luonto oli kapea verkosto — satamat ja rautatiet — joka koostui suurista asioista, kaivoksista ja tehtaista, ja se voitiin sulkea sen heikoimmasta lenkistä. Järjestäytynyt työväki saavutti voittonsa — kahdeksan tunnin työpäivän, järjestäytymisoikeuden, yleisen äänioikeuden, hyvinvointivaltion ja jopa lokakuun vallankumouksen — ei niinkään minkään ideologian tai järjestäytymismuodon avulla kuin käyttämällä tätä valtaa tosiasiallisesti tai mahdollisesti toisen luonnon infrastruktuurin sulkemiseen. [8]

Jos teknologia, josta toinen luonto rakentui, oli ensin teollista ja sitten sotilaallista, niin kolmannen luonnon tapauksessa se oli pikemminkin päinvastoin. Toinen maailmansota oli tietotekniikan suuri hautomo, ja sillä oli sittemmin merkittävä rooli myös kylmässä sodassa. Monimutkaisten tuotteiden suunnittelusta varastojen hallintaan ja jakelulogistiikkaan tietotekniikka mahdollisti aluksi teolliset organisaatiomuodot laajassa mittakaavassa.

Mutta kun fordilainen massatuotanto- ja kulutusjärjestelmä ajautui karille 1900-luvun lopulla, samainen tietotekniikka tarjosi keinoja sen rajoitusten kiertämiseen. [9] Erityisesti se vähensi huomattavasti työvoiman valtaa. Työvoiman valta oli keskeyttää liukuhihnan, raaka-aineiden ja energialähteen virtaukset. Tietotekniikka voisi korvata työvoiman tuotannossa ja tarjota joustavamman ja tarpeettomamman verkon, jonka avulla teollinen pääoma voisi siirtää tuotantopaikkojaan pois työläisten vastarinnan tieltä tai ohjata materiaalivirtoja mahdollisten tukosten ohi. Tämä on automatisoinnin, osaamisen hävittämisen ja lapasesta lähteneen tehdastoiminnan aikakausi. [10] Tämä oli kääntöpuoli historiallisissa taruissa, jotka kertoivat tietoyhteiskunnasta luokkataistelun loppuna.

Vektoralistien luokka

Työväen tappiolla oli hintansa kapitalistiluokalle. Se merkitsi sitä, että se luovutti osan vallastaan uudenlaiselle hallitsevalle luokalle. Sellaiselle, joka ei enää tukeutunut maahan eikä teollisuuteen rikkautensa lähteenä. Sen pääomaa oli itse tieto. Teollisuuden ja maan erottaminen toisistaan tuotti toisen luonnon abstraktin maaston. Tiedon erottaminen teollisuudesta tuotti vielä abstraktimman kolmannen luonnon.

Pääoma voitti työvoiman. Tätä aikakautta kutsutaan usein ”uusliberalismiksi”, mutta tämä termi sekoittaa enemmän kuin selittää. Ideat eivät tee historiaa, eivätkä varsinkaan pelkät vanhojen ideoiden elvytykset tai laajennukset. Miten oli aineellisesti mahdollista kiertää työvoiman valta? Se liittyy uudenlaisen maaston voimiin, jotka toimivat uudenlaisessa infrastruktuurissa.

Toinen luonto on edelleen melko topografinen, sillä teollisuuden sijainti on edelleen sidoksissa maiseman ominaispiirteisiin, kuten luonnonsatamiin tai hiili- ja rautavarastoihin. Kolmas luonto on pikemminkin topologinen, sillä alueen päällä oleva tiheä tietoverkko mahdollistaa sen, että maisemaa voidaan venyttää, puristaa, taittaa ja vääntää uusiin muotoihin — ainakin taloudellista toimintaa varten. Siitä tulee tilapäisempien asioiden tiheä verkosto. Toisen luonnon nestemäinen maailma, jossa pääoman, työvoiman, energian, resurssien ja tavaroiden virrat ovat kanavoituneet, todellakin höyrystyy uuteen, kaasumaisempaan tilaan.

Kolmannesta luonnosta tulee tietovirtojen vaippa, joka kaksinkertaistaa paitsi luonnonmaiseman myös toisen luonnon. Sillä on tietysti edelleen jonkin verran sidoksia topografiaan. Toisen luonnon vanhoista kaupungeista tulee informaatiokeskuksia. Valtavat datakeskukset, jotka lisääntyvät edelleen kuin sienet 2000-luvun alussa, vaativat edelleen valtavia määriä sähköä ja vettä jäähdytystä varten. Mutta kaikki tämä uusi infrastruktuuri tuottaa silti topologisen tilan, jossa tieto hallitsee teollisten resurssien liikkumista ja käyttöä, jotka puolestaan hallitsevat luonnonvarojen louhintaa ja käyttöä.

Kaikki, mikä oli ensin kiinteää ja sitten nestemäistä, lopulta haihtuu pois. Avaruudesta tulee topologia, jossa mikä tahansa piste voi liittyä mihin tahansa toiseen. Taloudellisen toiminnan linjasta tulee vektori siinä mielessä, että sitä voidaan periaatteessa käyttää missä tahansa. Yhdistä materiaalien toimittaja ja jalostuspaikka vektorilla. Jos toimitus muuttuu epävakaaksi, siirrä vektoria ja yhdistä se toiseen toimittajaan. Jos työvoiman saanti jalostuspaikalla vaikeutuu, siirrä vektoria uudelleen ja yhdistä uusi toimittaja uuteen jalostuspaikkaan. Jos jalostusta harjoittava kapitalistinen yritys vaatii liikaa voittoa, vaihdetaan toiseen. [11] Castells kuvaa siirtymistä paikkojen tilasta virtojen tilaan, jota kutsun kolmanneksi luonnoksi.

Työvoima ei ainoastaan menetä valtaansa kolmannen luonnon maastossa. Niin myös kapitalistiluokka. Pääoma on tässä yhteydessä ymmärrettävä nimenomaan tuotantovälineet omistavan luokan merkityksessä. Monissa tapauksissa tämä ei ole enää vallan sijaintipaikka. Vektori voi kiertää työvoiman lisäksi myös pääomaa. Sekä työvoiman että pääoman yli nouseva valta on vektoralistinen luokka. Se ei enää hallitse maata tai teollisuutta, ainoastaan tietoa. Se ei vaadi osuuttaan ylijäämästä vuokrana tai voittona vaan korkona. [12]

Vektoraaliluokan vanhin muoto on rahoitusala, mutta sen valta on aina ollut suhteellista. Toinen luonto ei tukenut tiedon käyttöä absoluuttisen hallinnan välineenä. Vasta sellaisen infrastruktuurin luominen, jossa informaatio irrotetaan aineellisista kerroksistaan ja jota voidaan kanavoida tehokkaasti kaikkialle maapallolle, tallentaa vähäisin kustannuksin ja käsitellä helposti monimutkaisiksi kuvioiksi, tuo vektoralistisen luokan omalle tasolleen.

Rahoituksen rinnalle on noussut myös muunlaista tiedon kautta tapahtuvaa hallintaa, olipa kyse sitten patenttien, tekijänoikeuksien ja tuotemerkkien hallinnasta, toimitusketjujen hallinnasta logistiikan avulla, resurssien alueellisen käytön hallinnasta paikkatietojärjestelmien avulla tai viime aikoina ihmisten ja asioiden muuttuvaa maisemaa koskevan tiedon saatavuuden hallinnasta tekemällä kaikista asioista osoitteellisia.

Vektoralistisen luokan valta on koron kasautumisessa, joka tässä yhteydessä ei tarkoita vain rahan muodossa olevan informaation sijoituksen tuottoa, vaan myös epätasa-arvoisessa tiedonvaihdossa hankittua ylijäämätietoa. Sen valta on nyt maailmanlaajuista. Pääasiassa Euroopan ja Yhdysvaltojen ylikehittyneeseen maailmaan perustuva vektoriluokka kukoistaa hankkimalla ylijäämätietoa globaalissa mittakaavassa. Se omistaa enää harvoin tuotantovälineitä. Asioiden varsinainen valmistaminen voidaan teettää alihankintana.

Tietenkin kapitalistiset tuottajat haastavat vektorivallan, mutta lähinnä yrittämällä itse päästä käsiksi tiedon hallintaan — ja siten paeta kapitalistista teollisuutta ja ryhtyä itse vektoristeiksi. Ensin Japanissa, sitten Koreassa ja sitten Kiinassa teollisuusyritykset ovat yrittäneet hankkia tuotemerkkien symbolista valtaa, patentteja kehittyneisiin teknologisiin prosesseihin, datan hallitseman työvoiman ja toimitusketjujen tehokkuutta ja vapautua rutiininomaisempien tuotantovälineiden suorasta omistamisesta aiheutuvasta vaivasta.

Hakkerien luokka

Vektoraaliluokka mahdollisti kapitalistiluokan voiton työväenluokasta, mutta vektoraaliluokalla on omat ongelmansa alisteisen luokan kanssa. Sen ongelmana ei ole hallita luokkaa, joka muodostaa luonnon, tai joka muuttaa toista luontoa, vaan joka informoi kolmatta luontoa. Kutsutaan heitä hakkeriluokaksi. Edun irrottaminen epätasa-arvoisesta tiedonvaihdosta edellyttää jatkuvaa uuden tiedon tuottamista. Uuden tiedon tuottaminen on hakkeriluokan tehtävä. Se, että tämä tuotanto tapahtuu luokkasuhteessa, johtuu siitä, että uuden tiedon tuotanto on suljettu yksityisomistusmuodon uusiin versioihin.

Niin sanottu aineeton omaisuus kehittyi 1900-luvun lopulla perinteisistä tekijänoikeuksista ja patenteista ja muuttui vähitellen täysin yksityisten omistusoikeuksien kokonaisuudeksi. Uuden tiedon tuottaminen informaationa perustuu siihen, että informaatiovirta erotetaan teknisesti sen aineellisesta alustasta siten, että vaikka informaatiolla ei edelleenkään ole olemassaoloa aineellisen alustan ulkopuolella, sen suhde tähän alustaan muuttuu abstraktiksi. Tämän kehityksen potentiaalia rajoitetaan ja kanavoidaan sitten yksityisomistusmuodon kehittelyn kautta.

Aineettoman omaisuuden tuotanto, kuten minkä tahansa muunkin tuotanto, edellyttää kuitenkin yhteistyötä ja yhteistoimintaa. Kaiken tuotannon lähde kulkee sen kautta, mikä on yhteistä. Kuten maanomistaja suhteessa maanviljelijään ja kuten kapitalisti suhteessa työläiseen, vektoralistiluokan on erotettava hakkeriluokka siitä, mitä sen yhteiset pyrkimykset tekevät.

Jälleen kerran yhteisvauraus joko aidataan tai säilytetään alisteisena sfäärinä, josta hyödykkeenomaisuus ammentaa varantonsa. Tällä kertaa erona on se, että commons on potentiaalisesti äärettömän jaettavissa. Maa tai tavarat voivat olla niukkoja, mutta tieto on keinotekoisen niukkaa vain kopiointi- ja arkistointikustannusten romahdettua. Siksi yksi 1900-luvun lopun suurista yhteiskunnallisista liikkeistä on omistautunut tiedon tekemiselle yhteiseksi. Tieto haluaa olla vapaata, mutta se on kaikkialla kahleissa.

Tiedon vapaus on hakkeriluokan utopia. Mainitsemisen arvoisia ovat neljä strategiaa hakkereiden hallitsemiseksi. Ensinnäkin hakkeriaristokratia: pientä joukkoa rohkaistaan näkemään itsensä luokan sijaan eliitin jäseninä. Heidät palkitaan komeasti, ja joskus he saavat osuuden vektoriyrityksestä osakeoptioiden tai bonusten kautta. Toiseksi rutinoituminen: vektorialan infrastruktuuri on suunniteltu erottamaan muutamat erikoistuneet valvontatehtävät rutiinityöstä, joka puolestaan on eroteltu erillisiin osiin. Esimerkiksi olio-ohjelmointi on suunniteltu tällä tavoin. Kolmanneksi, kotiuttaminen. Jos ulkoistaminen lähettää työntekijän työn ulkomaille toiselle työntekijälle, kotiuttaminen antaa hakkerin työn kenelle tahansa, joka suorittaa tehtävän ilmaiseksi. Näin yhteistyöhön perustuvaa työtä ja tietoyhteisiä käsitellään itse resurssina, josta saadaan hyötyä. Jos kaikki muu epäonnistuu, hakkeri voidaan kriminalisoida, vangita tai pakottaa maanpakoon.

Vektoralistien hallitsema hakkereiden valta-asema on sisäänrakennettu sen infrastruktuurin suunnitteluun, jossa hakkereiden luokka toimii. Tämä herruus on paljon laajempi kuin kapitalistin ideologian kautta työläiseen kohdistuva rakenteellinen herruus tai maanomistajan uskonnon kautta maanviljelijään kohdistuva herruus. Kaikkien kilpailevien luokkien on todellakin toimittava infrastruktuurissa, joka on yhä enemmän suunniteltu vektoraaliluokan määrittelyjen mukaan, mikä alistaa hakkeriluokan sille, mutta sen lisäksi myös kaikki muut luokat.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että hyödykkeiksi muuttuneiden tuotantotapojen historia kulkee kolmen päällekkäisen vaiheen kautta, joista jokainen johtaa kahtiajakautumiseen kahteen luokkaan, mikä polarisoi yhteiskunnallisen kentän. Kussakin vaiheessa kentällä on tietty laatu. Teollisuuden nousu ja työläisen ja kapitalistin välinen kamppailu tuottaa abstraktimman topografian, toisen luonnon. Informaation nousu ja hakkereiden ja vektoralistien välinen kamppailu tuottaa vielä abstraktimman topologian, kolmannen luonnon. Tästä tilasta tulee globaali topologia, jossa lähes mikä tahansa piste voi olla yhteydessä mihin tahansa muuhun pisteeseen, mikä mobilisoi resursseja planetaarisessa mittakaavassa.

Jokaisessa vaiheessa luokkakonfliktin kenttä saattaa olla tietyllä tavalla hallitsevien ja hallittujen luokkien välinen, mutta kaikki luokat kaikissa kolmessa ”luonnossa” ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ikään kuin kolmiulotteisessa shakkipelissä. Monissa tapauksissa keskeinen luokkakonflikti voi olla eri hallitsevien luokkien välinen. Myöskään kolmen hallitsevan luokan yhtenäisyyttä ei voida koskaan taata. Ne eivät ole moniarvoisia, vaan erillisiä luokkia, joilla on erilaisia tehtäviä tuotantoprosessissa.

Lähdeviitteet

1. Karl Marx & Friedrich Engels, “‘Manifesto of the Communist Party,” teoksessa Karl Marx, The Revolutions of 1848 (London: Verso, 2010), 70. Kts. myös Marshall Berman, All That Is Solid Melts Into Air: The Experience of Modernity (New York: Penguin, 1988).

3. Vaikka tämä oli se suunta minkä otin kirjassani A Hacker Manifesto (Cambridge, MA: Harvard University Press, 2004). Kts. myös Richard Barbrook, The Class of the New (London: Mute, 2006) aiemmista eri yrityksistä kuvitella luokka uudelleen.

4. Esim. Dennis Altman, Oppression and Liberation (Brisbane: University of Queensland Press, 2012); Shulamith Firestone, The Dialectic of Sex (London: Verso, 2015); Cedric Robinson, Black Marxism (Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press, 2000).

6. David Ricardo, On the Principles of Political Economy and Taxation (Cambridge: Cambridge University Press, 1962).

8. Timothy Mitchell, Carbon Democracy (Brooklyn: Verso, 2013).

9. Toisen ja kolmannen luonnon poliittisista talouksista kts. Michel Aglietta, A Theory of Capitalist Regulation (London: Verso, 2001); Yann Moulier Boutang, Cognitive Capitalism (Cambridge: Polity Press, 2012).

10. Kts. David Noble, America By Design: Science, Technology and the Rise of Corporate Capitalism (New York: Oxford University Press, 1979).

11. Kts. Manuel Castells, Communication Power (Oxford: Oxford University Press, 2013).

12. Kirjassa Dan Schiller, How To Think About Information (Champaign-Urbana, IL: University of Illinois Press, 2010) on hyvä kertomus kamppailusta hajottaa Amerikan puhelinmonopoli 1900-luvun lopulla, jonka minä tulkitsen epäonnistuneena yrityksenä rajoittaa nousevan vektoralistiluokan valtaa.

Lähde: https://www.e-flux.com/journal/65/336347/the-vectoralist-class/

Kirjoittaja: David Graeber

Suurten talouksien pyörittäjien keskuudessa on kasvava tunne siitä, että taloustieteen ala ei enää sovellu sen tarkoitukseen. Se alkaa näyttää tieteeltä, joka on suunniteltu ratkaisemaan ongelmia joita ei enää ole olemassa.

Hyvä esimerkki tästä on pakkomielle inflaatiosta. Ekonomistit opettavat opiskelijoille, että pääasiallinen valtion rooli — joka monien mielestä on ainoa oikea varsinainen rooli taloudessa — on taata hintavakaus. Meidän tulee jatkuvasti olla valppaina inflaation vaaroista. Valtioiden rahan painaminen on siis perimmäisellä tavalla syntiä. Jos, kuitenkin, inflaation pystyy pitämään aisoissa koordinoidulla valtion ja keskuspankkien toiminnalla, markkinat löytävät niiden “luonnollisen työttömyystason”, ja sijoittajat käyttävät hyväkseen selkeitä hintasignaaleja ja he voivat varmistaa terveen kasvun. Nämä oletukset ovat perua 1980-luvun monetarismista, ideasta siitä, että valtion tulisi rajata roolinsa ainoastaan rahan tarjonnan hallitsijaksi, ja 1990-luvulle tultaessa se oltiin hyväksytty niin maalaisjärkisenä ideana, että melkein kaikki poliittinen debatti lähti käyntiin valtion tuhlailun vaarojen tunnustamisen rituaaleista. Tämä on edelleen asian laita, huolimatta siitä, että vuoden 2008 taantuman jälkeen keskuspankit ovat painaneet rahaa maanisesti yrittäessään luoda inflaatiota ja pakottaneet rikkaat tekemään jotain järkevää omilla rahoillaan, ja ne ovat suurelta osin epäonnistuneet kummassakin.

Nyt me elämme toisenlaisessa talousuniversumissa kuin ennen romahdusta. Työllisyyden lisääminen ei enää nosta palkkoja. Rahan painaminen ei enää aiheuta inflaatiota. Ja kuitenkin julkisessa keskustelussa ja perinteisessä oppikirjaviisaudessa tämä asia on suurelta osin muuttumaton.

Instituutioiden jälkijunassa tuleminen on odotettavaa. Valtavirran ekonomistit nykyään eivät ole välttämättä kauhean hyviä ennustamaan talousromahduksia, parantamaan yleistä kansan vauraustasoa tai keksimään malleja, joilla estetään ilmastonmuutos, mutta kun puhutaan heidän oman intellektuaalisen auktoriteettiaseman pönkittämisestä, joihin sellaiset epäonnistumiset eivät vaikuta mitenkään, heidän onnistumisensa on vailla vertaa. Tähänkään päivään asti taloustiedettä ei opeteta argumenttien tarinana — ei niinkuin jotain toista yhteiskuntatiedettä, jossa on monia usein keskenään kamppailevia teoretisia kantoja — vaan sen sijaan jonain fysiikan kaltaisena, asteittaisena universaalien, muuttumattomien matemaattisten totuuksien realisaationa. “Heterodoksisia” taloustieteen teorioita on toki olemassa (institutionaalinen, marxilainen, feministinen, “itävaltalainen”, jälki-keynesiläinen…), mutta niiden kannattajat ovat melkein täysin suljettu “vakavina” pidetyiltä osastoilta, ja taloustieteen opiskelijat ovat jopa suorastaan kapinoineet (Ranskan jälkiautistisesta [sic] taloustiedeliikehdinnästä romahduksen Britannian jälkeiseen taloustieteeseen), mutta ovat epäonnistuneet näiden tutkimusaiheiden pakottamisessa perusoppimäärään.

Sen seurauksena heterodoksiset taloustieteilijät tulevat edelleen kohdelluiksi kuin he olisivat yhden tai kaksi askelta psykoosista, huolimatta siitä että heillä on usein paljon parempi maine reaalitalouden tapahtumien ennustajina. Psykologiset perusoletukset, joille valtavirran (neoklassinen) taloustiede perustuu — vaikka ihan oikeat psykologit ovat ne jo kauan sitten osoittaneet vääriksi — ovat kolonisoineet muun akatemian, ja heillä on ollut perustavanlaatuinen vaikutus populaariin ymmärrykseen maailmasta.

Tämä kahtiajako julkisen debatin ja taloustieteellisen todellisuuden välillä ei ole missään muualla niin dramaattinen kuin Britanniassa, joka on ehkäpä syy sille miksi se vaikuttaa maalta jossa jokin alkaa murtua. Keskustavasemmistolainen New Labour oli vallankahvassa romahdusta edeltäneessä kuplassa, ja äänestäjien heittäkää-paskiaiset-menemään -reaktio toi mukanaan liudan konservatiivihallituksia, jotka pian huomasivat että leikkausretoriikka — churchillilainen yhteisen hyvän puolesta uhraamisen idea — toimi hyvin brittiläiseen kansaan, mikä antoi heidän voittaa kansan hyväksyntä politiikalle, joka oli suunniteltu karsimaan se vähä mikä oli jäljellä Britannian hyvinvointivaltiosta ja jakamaan resurssit uudelleen ylöspäin rikkaille. “Ei ole mitään maagista rahapuuta”, kuten Theresa May asian esitti vuoden 2017 ennenaikaisten vaalien aikaan — joka oli käytännössä ainoa sutkautus joka muistetaan Britannian historian yksistä kaikkein vaisuimmista kampanjoista. Fraasia on toisteltu mediassa lakkaamatta, aina kun joku kysyi miksi UK on ainoa maa Länsi-Euroopassa joka veloittaa yliopiston lukukausimaksuja, tai että oliko se oikeasti tarpeen että niin moni ihminen nukkuu kadulla.

Todella huikea asia Mayn fraasissa on se, että se ei edes ole totta. Britanniassa on monia maagisia rahapuita, niinkuin on monissa kehittyneissä talouksissa. Niitä kutsutaan “pankeiksi”. Koska moderni raha on yksinkertaisesti luottoa, pankit voivat luoda rahaa kirjaimellisesti tyhjästä, yksinkertaisesti antamalla lainoja. Lähes kaikki Britanniassa kiertävä raha tällä hetkellä on pankkien luomaa luottoa. Kansa on suurelta osin tästä epätietoinen, ja lisäksi brittiläisen Positive Money -tutkimusryhmän tuore gallup sai selville, että huikea 85 prosenttia parlamentin jäsenistä ei tiennyt mistä raha oikeasti tulee (suurin osa heistä vaikutti elävän käsitkysessä, että Royal Mint painaa rahat).

Ekonomistit, ilmiselvistä syistä, eivät voi sivuuttaa täysin pankkien roolia, mutta he ovat käyttäneet suuren osan 1900-luvusta argumentoimaan sen puolesta mitä tapahtuu, kun joku hakee lainaa. Yksi koulukunta inttää, että pankit siirtävät olemassaolevia reservejä varoikseen, toisten mielestä taas he voivat luoda uutta rahaa, mutta ainoastaan rahakertoimen verran (niin että autolainasi voidaan jotenkin kytkeä eläkkeellä olevan mummon eläkevaroihin). Ainoastaan pieni vähemmistö — lähinnä heterodoksisia taloustieteilijöitä, jälkikeynesiläisiä ja modernin rahateorian kannattajia — ovat “pankkien luoton luomisteorian” kannattajia: että pankkiirit yksinkertaisesti heilauttavat taikasauvaansa ja saavat rahaa ilmestymään tyhjästä, itsevarmoina siitä että vaikka he antaisivat asiakkaalle $1 miljoonan lainan, lopulta lainanottaja palauttaa sen pankkiin, niin että kun tarkastellaan systeemiä kokonaisuutena, varat ja velat ovat tasasummassa. Luoton talletuksiin perustumisen sijaan, tässä näkökannassa talletuksia itsessään pidetään luotonannon seurauksena.

Yksi asia, joka ei koskaan ilmeisesti tullut kenenkään mieleen, oli mennä pankkiin töihin ja oikeasti selvittää mitä tapahtuu kun joku hakee lainaa. Vuonna 2014 saksalainen ekonomisti nimeltään Richard Werner teki tasan tarkkaan juuri näin, ja hän sai selville, että itse asiassa lainavirkailijan ei tarvinnut ollenkaan tarkastaa olemassaolevia varoja, reservejä tai mitään muutakaan. He yksinkertaisesti loivat rahaa tyhjästä, tai niinkuin hän sen ilmaisi, “keijupölystä”.

Tuona vuonna myös Britannian tunnetusti riippumaton virkamieskunta päätti, että nyt riittää. Rahanluonnin kysymyksestä tuli kriittinen kiistakapula. Ylitsepääsemätön enemmistö jopa valtavirran taloustieteilijöitä UK:ssa olivat jo pitkään hylänneet leikkauspolitiikan haitallisena (mikä ennustettavasti ei vaikuttanut melkein yhtään julkiseen keskusteluun). Mutta jossain kohtaa vaatimukset siitä, että systeemin pyörittämisestä syytteet saaneet teknokraatit perustaisivat poliittiset päätöksensä valheellisille oletuksille jostain niinkin yksinkertaisesta kuin rahan luonteesta, muuttuu hieman samaksi, kuin vaatisi arkkitehdeilta, että rakentakaa talot niin, että neliöjuuri 47 on yhtä suuri kuin π. Arkkitehdit tietävät, että rakennukset romahtaisivat. Ihmisiä kuolisi.

Bank of England (Britannian keskuspankki, jonka ekonomistit ovat kaikkein vapaimpia puhumaan suunsa puhtaaksi, sillä he eivät kuulu hallitukseen) julkaisi yksityiskohtaisen raportin “Money Creation in the Modern Economy”, joka on täynnä videoita ja animaatioita, ja se esittää saman pointin: olemassaolevat taloustieteen oppikirjat, erityisesti monetaristista oikeaoppineisuutta edustavat, ovat väärässä. Heterodoksitaloustieteilijät ovat oikeassa. Yksityiset pankit luovat rahat. Keskuspankki kuten Bank of England luo myös rahaa, mutta monetaristit ovat täysin väärässä väittäessään, että keskuspankin funktio on kontrolloida rahan tarjontaa. Itse asiassa, keskuspankit eivät kontrolloi mitenkään rahan tarjontaa; niiden päätehtävä on asettaa korkotaso — määrittämään se miten paljon yksityispankit voivat velottaa luomastaan rahasta. Lähes kaikki julkinen debatti näistä aiheista täten perustuu valheellisille oletuksille. Esimerkiksi, jos Bank of Englandin sanomiset ovat totta, valtion lainaaminen ei siirtäisi rahoja yksityiseltä sektorilta; se loisi täysin uutta rahaa jota ei ole ollut aiemmin olemassa.

Voisi kuvitella, että sellaisen asian myöntäminen saisi aikaan mekkalaa, ja tietyissä pienissä piireissä se saikin. Norjan, Sveitsin ja Saksan keskuspankit julkaisivat samanlaisia papereita. Britanniassa median reaktio oli pelkkä hiljaisuus. Bank of Englandin raporttia ei ole koskaan, minun tietojeni mukaan, mainittu BBC:llä tai muissakaan TV-uutisissa. Sanomalehtien kolumnistit jatkoivat kirjoittelujaan kuin monetarismi olisi aivan itsestäänselvästi paikkansapitävä. Poliitikkoja grillattiin edelleen olisiko heillä joku idea mistä saada rahaa sosiaalitukiin. Se oli eräänlainen entente cordiale, jossa teknokraattien annettaisiin elää teoreettisessa universumissa, kun taas poliitikot ja uutiskommentaattorit saisivat elää täysin toisenlaisessa universumissa.

Siltikin on merkkejä siitä, että tämä järjestely on väliaikainen. Englanti — ja erityisesti Bank of England — ylpeilee sillä, että se on globaalien taloustrendien valopilkku. Monetarismi itse pääsi intellektuaaliseen arvoonsa 1970-luvulla sen jälkeen, kun Bank of Englandin ekonomistit syleilivät sitä. Siitä eteenpäin se on tullut käyttöön Thatcherin kapinallishallinnossa, ja sen jälkeen Ronald Reaganin hallinnossa Yhdysvalloissa, ja tuon jälkeen se vietiin lähes kaikkialle muualle.

On mahdollista, että samanlainen kuvio on syntymässä nykypäivänä. Vuonna 2015, vuosi Bank of Englandin raportin julkaisemisen jälkeen, työvoimapuolue ensimmäistä kertaa salli avoimet vaalit oman puoluejohtonsa valitsemiseksi, ja puolueen vasemmistosiipi Jeremy Corbynin ja nykyään varjovaltiovarainministerinä toimivan John McDonnellin alaisuudessa ottivat vallankahvan haltuunsa. Samaan aikaan työväenpuolueen vasemmistoa pidettiin vieläkin marginaalisempina ääriaineksena kuin mitä Thatcherin konservatiivipuolueen siipi oli vuonna 1975; se on myös (huolimatta median jatkuvasta pyrkimyksestä esittää heidät 1970-luvun rekonstruoimattomina sosialisteina) ainoa valtapuolue Britanniassa, joka on ollut avoin uusille talousideoille. Vaikka kutakuinkin koko poliittinen establishment on käyttänyt suurimman osan ajastaan näinä muutamana viime vuonna kirkuen Brexitistä, McDonnellin toimisto — ja työväenpuolueen tukiryhmät — ovat pitäneet työpajoja ja poliittisia aloitteita kaikesta aina nelipäiväisestä työviikosta perustuloon ja vihreästä teollisesta vallankumouksesta “Täysin Automatisoituun Luksuskommunismiin”, ja he ovat pyytäneet heterodoksisia taloustieteilijöitä ottamaan osaa suosittuihin koulutusaloitteisiin, jotka on suunnattu muuttamaan käsityksemme siitä miten talous todella toimii. Corbynismi on kohdannut lähes histrionistista vastustusta lähes kaikilta poliittisen establishmentin tahoilta, mutta olisi epäviisasta sivuuttaa mahdollisuus sille, että jotain historiallista on käsillä.

Eräs merkki siitä, että jotain historiallisen uutta on todellakin syntymässä on, kun oppineet alkavat lukea menneisyyttä uudessa valossa. Eräs kaikkein merkittävimmistä kirjoista, joka Britanniassa on julkaistu viime vuosina, on oltava Robert Skidelskyn Money and Government: The Past and Future of Economics. Näennäisesti kirja yrittää vastata kysymykseen miksi valtavirran taloustieteilijät ovat tehneet itsestään niin käyttökelvottomia vuoden 2008 kriisin jälkivuosina, mutta todellisuudessa kirja on pyrkimys kertoa taloustieteen alan historiikki uudelleen tarkastelemalla kahta asiaa — rahaa ja valtiota — joista useimmat ekonomistit vähiten haluavat puhua.

Skidelsky on hyvässä asemassa tarinaa kerrottaessa. Hän on uniikilla tavalla englantilainen tyyppi: lempeä kaveri, niin tiukasti kiinni instituutiossa, ettei hänelle tule mieleen, että hän ei ehkä pysty sanomaan juuri sitä, mitä hän ajattelee, ja jonka näkemyksiä muu establishment sietää tasan tarkkaan siitä syystä. Mantsuriassa syntynyt, Oxfordissa koulutettu poliittisen talouden professori Warwickin yliopistossa, Skidelsky tunnetaan parhaiten kolmiosaisesta John Maynard Keynesin elämänkerrasta, ja hän on viimeiset kolme vuosikymmentä istunut parlamentin ylähuoneessa Tiltonin Paronina, eri aikoina eri puolueiden riveissä, ja joskus täysin sitoutumattomana. Blairin varhaisvuosina hän oli konservatiivi, ja jopa opposition puhemies talousasioissa yläkamarissa; tällä hetkellä hän on riippumaton, työväenpuolueen vasemmistoon päin kallellaan. Toisin sanoen hän seuraa omaa lippuaan. Yleensä se on mielenkiintoinen lippu. Viimeisen usean vuoden ajan Skidelsky on ollut etulyöntiasemassa hänen pestissään maailman eliittilainsäätäjien joukossa, joille hän on pitänyt useita korkea-arvoisia seminaareja talousajattelun reformoinnista; tämä kirja on tavallaan ensimmäinen näiden toimien varsinainen hedelmä.

Kirja paljastaa lakkaamattoman taistelun kahden laajan teoreettisen katsantokannan välillä, jossa sama puoli tuntuu lähes aina voittavan — syistä joilla on tuskin mitään tekemistä teoreettisen sofistikaation tai paremman ennustekyvyn kanssa. Argumentin ydin tuntuu aina liittyvän rahan luonteeseen. Voiko rahan käsittää parhaiten fyysisenä hyödykkeenä, arvokkaana substanssina jota käytetään vaihdantaan, vai onko parempi nähdä raha pääosin luottona, kirjanpitomenetelmänä tai kiertävänä velkakirjana — jokatapauksessa yhteiskunnallisena järjestelynä? Tämä on ollut argumentti, joka on kiertänyt muodossa tai toisessa tuhansia vuosia. Se mitä me kutsumme “rahaksi” on aina sekoitus molempia, ja kuten huomautin kirjassani Debt (2011), näiden kahden välinen painovoimakeskipiste tuppaa heilumaan edestakaisin ajan mittaan. Keskiajalla arkipäivän transaktiot ympäri Euraasiaa tehtiin tyypillisesti luoton avulla, ja rahan oletettiin olevan abstraktio. Vasta globaalien eurooppalaisten imperiumien myöhtä 1500- ja 1600-luvuilla, sekä niitä vastaavat ryöstettyjen kullan ja hopean valumiset markkinoille vasta kunnolla muuttivat näkemyksiä. Historiallisesti käsitys siitä, että kultakimpale on oikeasti rahaa liitetään yleisesti väkivallan, massaorjuuden ja ryöstelevien armeijoiden aikakausiin — mikä suurimmalle osalle ihmisistä oli juuri se miten Espanjan, Portugalin, Hollannin, Ranskan ja Britannian imperiumit koettiin. Eräs tärkeä teoreettinen innovaatio, minkä nämä kultaan perustuvat rahateoriat mahdollistivat oli, kuten Skidelsky huomauttaa, niinkutsuttu rahan määrällinen teoria (johon yleensä oppikirjoissa viitataan — sillä ekonomistit aina jaksavat käyttää lyhenteitä — QTM:nä).

QTM-argumentin ensimmäisenä esitti ranskalainen lakimies Jean Bodin käytäessä keskustelua ensimmäisen jyrkän, epävakauttavan hintainflaation syistä, joka välittömästi syntyi Iberian niemimaan valloitettua Amerikan. Bodin esitti, että inflaatio oli yksinkertaisesti kysynnän ja tarjonnan ongelma: valtavien määrien kultaa ja hopeaa saapuessa Espanjan siirtokunnista rahan arvo heikkeni Euroopassa. Perusperiaate ei olisi ollut maalaisjärjellä ongelmallista kenellekään, jolla oli vähänkään kokemusta kaupankäynnistä tuolloin, mutta osoittautuu, että se oli perustunut vääriin oletuksiin. Ensinnäkin, suurin osa Meksikosta ja Perusta tuodusta kullasta ei päätynyt ollenkaan Eurooppaan, eikä sitä varsinkaan lyöty rahaksi. Suurin osa siitä lastattiin suoraan Kiinaan ja Intiaan (jolla ostettiin mausteita, silkkiä, kalikoja ja muita “itämaisia luksustuotteita”), ja sikäli kun sillä oli inflaatiovaikutusta kotimaassa, se perustui vain jonkin sortin spekulatiivisiin velkakirjoihin. Tämä melkein aina osoittautuu todeksi kun QTM:ää sovelletaan: se tuntuu itsestäänselvältä, mutta vain jos jättää useimmat teoreettiset tekijät pois.

Mitä tulee 1500-luvun hintainflaatioon, esimerkiksi, kun otetaan huomioon luotto, hamstraus ja spekulointi — puhumattakaan kasvaneesta taloudellisen toiminnan määrästä, sijoittamisesta ja uudesta teknologiasta sekä palkoista (jotka taas paljon liittyvät työläisten, työnantajien sekä velkojien ja velallisten suhteelliseen valta-asemaan), käy mahdottomaksi sanoa varmaksi mikä on kriittinen tekijä: vaikuttaako rahan tarjonta hintoihin vai hinnat rahan tarjontaan. Teknisesti ottaen tämä liittyy valintaan käytetäänkö niinkutsuttua eksogeenistä vaiko endogeenistä rahateoriaa. Tulisiko rahaa tulkita ulkopuolisena tekijänä, kuten kaikkia niitä espanjalaisten dubloneita, jotka oletettavasti virtasivat Antwerpiin, Dubliniin ja Genoaan Philip II:n aikoina, vai tulisiko niitä pitää pääosin taloudellisen toiminnan itsensä tuotteina, jotka on kaivettu, lyöty rahaksi ja pantu kiertoon, tai kuten vieläkin tavallisempaa, luotu velkainstrumentiksi kuten lainat, jotta voitaisiin vastata kysyntään — mikä toki merkitsisi, että inflaation juuret ovat muualla?

QTM on ilmiselvästi väärässä. Kullan määrän tuplaaminen maassa ei vaikuta juuston hintaan jos antaa kaiken kullan rikkaille, jotka vain hautaavat sen maahan, tai päällystävät sukellusveneet kullalla (tämä on se miksi määrällinen kevennys, strategia jossa ostetaan valtion useamman vuoden velkakirjoja jotta voitaisiin laittaa rahaa lisää kiertoon, ei toimi myöskään). Se mikä merkitsee on rahankäyttö.

Siitä huolimatta Bodinin ajasta nykyaikaan melkein kaikkina aikoina on ollut suuri debatti jonka QTM on voittanut. Englannissa tämä tämä kaava ilmeni vuonna 1696, juuri Englannin keskuspankin luomisen jälkeen, jossa kiistaa käytiin sota-ajan inflaatiosta valtiovarainministeri William Lowndesin, sir Isaac Newtonin (silloinen rahapajan johtaja) ja filosofi John Locken välillä. Newton oli sopinut valtiovarainministeriön kanssa, että hopeakolikot virallisesti devalvoitaisiin deflaatioromahduksen estämiseksi; Locke otti äärimmäisen monetaristisen kannan ja väitti, että valtion toiminta tulisi rajata takaamaan omaisuuden arvo (mukaanlukien kolikot) ja että arvon näpelöinti hämmentäisi sijoittajia ja huijaisi velkojia. Locke voitti. Tuloksena oli deflaation aiheuttama romahdus. Rahan tarjonnan tiukka kiristäminen sai aikaan yhtäkkisen talouden kutistumisen, joka syöksi sadat tuhannet työttömiksi ja loi massaköyhyyden, mellakoita ja nälänhädän. Valtio nopeasti siirtyi maltillistamaan politiikkaansa (ensin sallimalla pankkien monetisoida valtion sotavelkoja pankkisetelien muodossa, ja lopulta siirtymällä kokonaan pois hopeakannasta), mutta virallisesti Locken pienikokoinen hallinto, velkojia suosiva kovan rahan ideologia muuttui myöhemmän poliittisen debatin perustaksi.

Skidelskyn mukaan kaava toisti itsensä kerta toisensa jälkeen vuonna 1797, 1840-luvulla, 1890-luvulla ja lopulta 1970- ja 1980-luvuilla, kun Thatcher & Reagan (molemmissa tapauksissa lyhytaikaisesti) otti monetarismin käyttöön. Aina näemme saman tapahtumasarjan:

(1) Valtio ottaa käyttöön kovan rahan politiikan periaatteesta.

(2) Seuraa onnettomuus.

(3) Valtio hiljalleen hylkää kovan rahan politiikan.

(4) Talous elpyy.

(5) Kovan rahan filosofia muuttuu, tai sitä pönkitetään, yksinkertaiseksi universaaliksi maalaisjärjeksi.

Kuinka oli mahdollista oikeuttaa sellainen epäonnistumisten uskomaton sarja? Tässä syypäänä, Skidelskyn mukaan, on skottifilosofi David Hume. Hume oli QTM:n varhainen kannattaja, ja hän myös ensimmäisenä otti käyttöön lyhytaikaisten shokkien käsitteen, jotka loivat pitkäaikaisia hyötyjä mikäli niiden vaikutus oli se, että markkinat sääntelisivät itseään:

Aina Humesta lähtien ekonomistit ovat tehneet eron lyhytaikaisten ja pitkäaikaisten taloudellisten muutosvaikutusten välillä, mukaanlukien politiikkatoimien vaikutukset. Ero on palvellut tasapainoteorian suojana, kun teoria on voitu esittää muodossa, joka perustuu todellisuuteen. Taloustieteessä lyhytaikainen tyypillisesti tarkoittaa periodia, jolloin markkinat (tai markkinoista koostuva talous) tilapäisesti siirtyy pois sen pitkän aikavälin tasapainotilasta jonkinlaisen “shokin” seurauksena, kuin heiluri joka tilapäisesti siirtyy pois lepotilasta. Tällainen ajattelu viittaa siihen, että valtioiden tulisi jättää markkinoiden luonnollisten tasapainotilojen etsiminen markkinoille itselleen. Valtion interventiot poikkeamien “korjaamiseksi” vain lisäävät uuden harhakuvitelmien kerroksen alkuperäiseen.

Tällaisessa teoriassa on looginen virhe: sitä ei ole mahdollista osoittaa vääräksi. Premissi sille, että markkinat aina korjaavat itsensä lopuksi voidaan testata vain, jos kaikki ovat hyväksyneet yleisen määritelmän siitä mitä “lopuksi” tarkoittaa; mutta ekonomisteille tällainen määritelmä osoittautuu olevan “miten kauan se sitten kestääkin päästä pisteeseen jossa voin sanoa, että talous on palannut tasapainoon“. (Samalla tavalla lausunnot kuten  “barbaarit aina voittavat lopuksi“ tai “totuus voittaa aina“ on mahdotonta osoittaa vääriksi, koska käytännössä ne vain tarkoittavat “sitten kun barbaarit onnistuvat voittamaan, tai kun totuus voittaa, minä päätän että nyt se on loppu“.)

Tässä kohtaa kaikki palaset olivat paikoillaan: kireä rahapolitiikka (joka hyödytti luotonantajia ja rikkaita) olisi perusteltavissa “kovana lääkkeenä“ jolla siivotaan hintasignaalit niin, että markkinat voisivat palata terveeseen pitkän aikavälin tasapainoon. Kuvatessaan miten kaikki tapahtui, Skidelsky esittää meille Karl Polanyin 1940-luvulla aloittaman historiankirjoituksen huomattavan laajennuksen: tarinan siitä miten oletettavasti itseään sääntelevät kansalliset markkinat olivat huolellisen yhteiskunnallisen manipulaation tulosta. Siihen liittyi valtion politiikan luomista, joka oli itsetietoisesti suunniteltu herättämään närkästystä “jättihallinnossa“. Skidelsky kirjoittaa:

Kriittinen innovaatio oli tulovero, joka ensimmäisenä otettiin käyttöön 1814, joka ensikertaa kannettiin vuonna 1814, ja jonka [pääministeri Robert] Peel uudisti vuonna 1842. Vuosina 1911-14 tämä oli muuttunut valtion tulojen pääasialliseksi lähteeksi. Tuloverolla oli tuplahyöty, se antoi Britannian valtiolle vakaan tulopohjan, ja se linjasi äänestäjien intressit valtion säästötoimien kanssa, sillä ainoastaan veroja maksaneet saivat äänestää…. Gladstonen aikana ”verotuksellisesta rehellisyydestä” tuli ”uusi moraali”.

Itse asiassa ei ole mitään syytä miksi modernin valtion tulisi rahoittaa toimintansa pääosin varastamalla osuus jokaisen kansalaisen tuloista. On monia muita keinoja tehdä se. Monet — kuten maan, varallisuuden, kaupan tai kuluttamisen verottaminen (joista kaikki voidaan tehdä enemmän tai vähemmän progressiivisiksi) — ovat huomattavan paljon tehokkaampia, koska byrokraattisen välineen luominen, joka kykenee tarkkailemaan kansalaistensa henkilökohtaisia asioita siten kuin vaaditaan tuloverojärjestelmän ylläpitämiseksi on valtavan kallista. Mutta tämä ei ole varsinainen pointti: tuloveron on tarkoitus olla tungetteleva ja raivostuttava. Sen on tarkoitus tuntua ainakin vähän epäreilulta. Niinkuin niin monet asiat klassisessa liberalismissa (ja nykyajan neoliberalismissa), se on nerokas poliittinen silmänkääntötemppu — byrokraattisen valtion laajennus, joka myös mahdollistaa sen johtajien leikkiä ajavansa pienempää hallintoa.

Yksi suuri poikkeus tähän kaavaan oli 1900-luvun puoliväli, joka muistetaan keynesiläisyyden aikana. Se oli aikaa, jolloin kapitalistisia demokratioita pyörittävät, peläten Venäjän vallankumousta ja mahdollisuutta omien työläistensä suurmellakoille, sallivat ennennäkemättömät uudelleenjakamisen määrät — mikä taas osaltaan johti ihmiskunnan historian kaikkein laajimmin levinneeseen vaurauteen. Keynesiläisen vallankumouksen tarina 1930-luvulla sekä neoklassisen vastavallankumouksen tarina 1970-luvulla on kerrottu lukemattomia kertoja, mutta Skidelsky antaa lukijalle uudenlaisen tunteen alla lymyilleestä konfliktista.

Keynes itse oli vimmatun kommunistivastasinen, mutta suurelta osin koska hänestä tuntui, että kapitalismi todennäköisemmin johtaisi nopeaan teknologiseen kehitykseen, joka suurelta osin eliminoisi tarpeen materiaaliselle työvoimalle. Hän toivoi täystyöllisyyttä ei niinkään siksi että hänestä työnteko oli kivaa, vaan koska hän halusi hävittää työnteon lopullisesti. Hän visioi yhteiskuntaa, jossa teknologia tekisi työnteosta tarpeetonta. Toisin sanoen, hän oletti, että maaperä aina siirtyisi analyytikkojen jalkojen alla; jokaisen sosiaalitieteen tutkimuskohde oli olemukseltaan epävakaa. Max Weber, samanlaisista syistä, esitti että yhteiskuntatieteilijöille ei olisi koskaan mahdollista keksiä mitään lähellekään samanlaista kuin fysiikan lait, koska siihen mennessä kun he olivat saaneet lähellekään riittävästi tietoa, yhteiskunta itsessään ja se mikä analyytikkojen mielestä oli tarpeen tietää yhteiskunnasta oli muuttunut niin paljon, että informaatio oli jo irrelevanttia. Keynesin vastustajat, toisaalta, olivat määrätietoisesti perustamassa omat argumenttinsa juuri sellaisiin universaaleihin periaatteisiin.

Ulkopuoliselle on vaikeaa nähdä mitä tässä oikeasti oli vaakalaudalla, koska argumentti on syrjäytetty tekniseksi kiistaksi mikro- ja makrotalouden rooleista. Keynesiläiset inttivät, että ensiksimainittu oli asianmukainen tutkittaessa yksittäisten kotitalouksien tai firmojen käyttäytymistä, jotka pyrkivät optimoimaan etuaan markkinoilla, mutta heti kun aletaan tarkastella valtiontalouksia, siirrytään aivan toisenlaiselle monimutkaisuuden tasolle, jossa toisen tyyppiset lait pätivät. Aivan kuten oli mahdotonta ymmärtää maahain pariutumiskäyttäytymistä analysoimalla kaikkia kemiallisia reaktioita niiden soluissa, samalla tavalla kaupankäynnin, investointien, tai korkojen heilunnan analysointi ei ollut riittävä aggregoimaan kaikkia mikrotransaktioita, joista ne tuntuivat koostuvan. Kaavoilla oli, kuten filosofian tiede sen sanoisi, “emergenttejä ominaisuuksia”. Selvästikin oli tarpeen ymmärtää mikrotasoa (aivan kuten on tarpeen ymmärtää kemiallisia aineita, joista maahai koostuu), jotta makrotasoa voitaisiin mitenkään ymmärtää, mutta se ei itsessään riittänyt.

Vastavallankumoukselliset lähtien Keynesin vanhasta kilpakumppanista Friedrich Hayekista Lontoon kauppakorkeassa sekä muut hänen mukaansa liittyneet Mont Pelerin Societyssa tähtäsivät suoraan tähän kansallisvaltioiden talouksien käsitteeseen, että ne olisivat mitään muuta kuin osiensa summa. Skidelsky kirjoittaa, että poliittisesti tämä johtui vihamielisyydestä valtiovaltaa kohtaan (ja laajimmassa merkityksessään mitä tahansa yhteishyvää kohtaan). Kansallisvaltioiden taloudet voitaisiin todellakin redusoida miljoonien yksittäisten päätösten aggregaatiksi, ja näin jokainen makrotalouksien elementti voitaisiin systemaattisesti “mikroperustaistaa”.

Yksi syy sille, miksi tämä oli niin radikaali kanta, oli että se otettiin juuri samaan aikaan kuin mikrotaloustiede itsessään oli käymässä läpi perustavanlaatuista muutosta — muutosta joka oli alkanut 1800-luvun lopun marginaalivallankumouksesta — tekniikasta, jolla ymmärrettiin miten markkinat tekevät päätöksiä, yleiseksi ihmiselämän filosofiaksi. Se kykeni yllättävää kyllä tekemään niin, ehdottamalla sarjan oletuksia, joista jopa ekonomistit ovat valmiita sanomaan etteivät ne pitäneet paikkansa: he sanoivat, olettakaamme, että puhtaan rationaaliset toimijat olivat motivoituneita yksinomaan tavoittelemaan omaa etuaan, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä he haluavat eivätkä koskaan muuta mieltään, joilla on täydellinen pääsy kaikkeen relevanttiin hintatietoon. Tämä mahdollisti heidän tehdä tarkkoja ennusteyhtälöitä siitä miten yksilöiden tulisi odottaa käyttäytyvän.

Tokikaan tällaisten yksinkertaistettujen mallien luomisessa ei ole mitään väärää. Tämä on se miten mikä tahansa ihmistiede on edistynyt. Mutta empiirinen tiede sitten ryhtyy testaamaan mallejaan tarkastelemalla sitä mitä ihmiset oikeasti tekevät, ja säätävät näitä malleja sitten asianmukaisesti. Tämä on juuri se mitä ekonomistit eivät tehneet. Sen sijaan, he keksivät, että jos nämä mallit on kuvattu matemaattisina yhtälöinä, jotka ovat vihkimättömien täysin saavuttamattomissa, olisi mahdollista luoda universumi, jossa näitä premissejä ei koskaan kiistettäisi. (“Kaikki toimijat maksimoivat hyötyä. Mitä on hyöty? Mitä tahansa toimija sitten vaikuttaakin maksimoivan.”) Matemaattiset yhtälöt sallivat ekonomistien uskottavasti väittää, että heidän tieteensä oli yhteiskuntatieteiden ainoa haara, joka oli edistynyt ennusteita tekeväksi tieteeksi (vaikka useimmat heidän nappiin menneistä ennusteistaan olisivatkin sellaisten ihmisten käyttäytymisestä, jotka ovat saaneet koulutuksen taloustieteessä).

Tämä mahdollisti Homo economicuksen valloittaa loputkin akatemiasta niin, että 1950- ja 1960-luvulle tultaessa melkein jokainen liiketalouden akateeminen tutkimusala, joka valmisteli nuoria ihmisiä korkeisiin pesteihin (poliittinen taloustiede, kansainväliset suhteet jne.), oli ottanut käyttöön jonkin “rationaalisen valinnan teorian” variantin, joka loppujenlopuksi oli puhdistettu mikrotaloustieteestä. 1980- ja 1990-luvuille tultaessa se oli saavuttanut pisteen, jossa jopa taidesäätiöiden tai hyväntekeväisyysjärjestöjen johtajia ei pidettäisi täysin pätevinä elleivät he olisi ainakin etäisesti tulleet tutuksi inhimillisten asioiden “tieteen” kanssa, joka oli saanut alkunsa oletuksesta, että ihmiset olivat perustavanlaatuisella tavalla itsekkäitä ja ahneita.

Nämä olivat sitten “mikroperusta”, jolle neoklassiset reformistit vaativat makrotaloustieteen palautettavan. Tässä he kykenivät hyödyntämään eräitä kiistämättömiä heikkouksia Keynesin muotoilussa, ennen kaikkea sen kyvyttömyyttä selittää 1970-luvun stagflaatio, millä sivuutetaan jäljelle jäävä keynesiläinen ylärakenne ja palataan samaan kovan rahan kevyen hallinnon politiikkaan, joka on ollut koko 1800-luvun ajan dominantti. Seurasi tuttu kaava. Monetarismi ei toiminut; Britanniassa ja sitten USA:ssa sellaiset politiikat nopeasti hylättiin. Mutta ideologisesti interventio oli niin tehokas, että jopa silloin kun “uudet keynesiläiset” kuten Joseph Stiglitz tai Paul Krugman palasivat ottamaan haltuun makrotalouden argumentit, he tunsivat olevansa velvollisia pitämään uutta mikroperustaa yllä.

Ongelma on, kuten Skidelsky painottaa, että jos alkuoletukset ovat absurdeja, niiden moninkertaistaminen tuhatkertaiseksi tuskin tekee niistä vähemmän sellaisia. Tai kuten hän sen ilmaisee, vähemmän hienotunteisesti, “hullut oletukset johtavat pähkähulluihin johtopäätöksiin”:

Markkinoiden tehokkuushypoteesi (EMH), jonka Eugene Fama popularisoi… soveltaa rationaalisen valinnan odotuksia rahoitusmarkkinoihin. Rationaalisten odotusten hypoteesi (REH) sanoo, että agentit käyttävät optimaalisesti kaikkia saatavilla olevia tietoja taloudesta ja politiikasta heti niistä kuullessaan säätääkseen odotuksiaan….

Näin Faman sanoin…“Tehokkailla markkinoilla kilpailu monien älykkäiden osallistujien kesken johtaa tilanteeseen, jossa… arvopaperin varsinainen hinta on hyvä arvio sen todellisesta arvosta.” [Skidelskyn korostus]

Toisin sanoen, meidät pakotetaan leikkimään, että markkinat eivät voisi, määritelmän mukaan, olla väärässä — niinkuin 1980-luvulla maa, jolle Imperial-rakennus rakennettiin Tokiossa, esimerkiksi, arvostettiin korkeammalle kuin kaikki New York Cityn maa-alueet, silloin se olisi johtunut siitä, että se oli oikeasti sen arvoista. Jos on heittoja, kaikki heitot ovat puhdasta satunnaisuutta, “stokastisia” ja täten ennustamattomia, väliaikaisia ja lopulta merkityksettömiä. Jokatapauksessa rationaaliset toimijat nopeasti astuvat esiin nappaamaan kaikki aliarvostetut osakkeet. Skidelsky huomauttaa tylysti:

Tässä on paradoksi. Yhtäältä teoria sanoo, että ei kannata hyötyä spekuloinnista, koska osakkeet ovat aina hinnoiteltu oikein ja niiden liikkeitä ei voi ennustaa. Mutta toisaalta jos sijoittajat eivät yrittäisi hyötyä, markkinat eivät olisi tehokkaat koska ei olisi mitään itseään korjaavaa mekanismia….

Toiseksi, jos osakkeet on aina hinnoiteltu oikein, markkinat eivät voi saada aikaan kuplia tai kriisejä….

Tämä asenne on valunut politiikkaan: “valtion virkamiehet, lähtien [Federal Reserven johtaja] Alan Greenspanista, olivat haluttomia puhkaisemaan kuplaa, koska he olivat haluttomia edes arvioimaan, että kuplaa oli ollenkaan.” EMH teki kuplien identifioinnista mahdotonta, koska se sulki ne kaikki ulos a priori.

Jos kuningattaren kuuluisaan kysymykseen miksei kukaan nähnyt kriisin tuloa on olemassa vastaus, tämä olisi se.

Tässä kohtaa ympyrä sulkeutuu. Katastrofisen nöyryytyksen jälkeen puhdasoppiset taloustieteilijät turvautuivat vahvuuksiinsa: akatemiapolitiikkaan ja institutionaaliseen valtaan. Britanniassa eräs ensimmäisistä uuden konservatiivi-liberaalidemokraattihallinnon liikkeistä 2010 oli reformoida korkeakoulujärjestelmän kolminkertaistamalla lukukausimaksut ja asettamalla amerikkalaistyylisen opintolainaregiimin. Maalaisjärki olisi ehdottanut, että jos koulutusjärjestelmä toimii hyvin (kaikkine heikkouksineen Britannian yliopistojärjestelmää pidettiin yhtenä maailman parhaista), kun rahoitusjärjestelmä toimi niin huonosti, että se lähes tuhosi globaalin talouden, järkevä asia olisi ollut reformoida rahoitusjärjestelmä hiukan koulutusjärjestelmän kaltaiseksi, eikä toisinpäin. Aggressiivinen pyrkimys tehdä päinvastaista olisi vain ideologinen veto. Se oli täysilaidan hyökkäys koko ideaa kohtaan, että tieto voisi olla mitään muuta kuin taloudellinen hyödyke.

Samanlaisia peliliikkeitä tehtiin instituutiorakenteen kontrolliin saamiseksi. BBC, kerran ylpeän itsenäinen taho, Torien alaisuudessa on muuttunut enemmän valtion kommunikaatioverkkoa muistuttavaksi, heidän poliittiset kommentaattorinsa usein lainaavat melkein sanasta sanaan viimeisimpiä hallituspuolueen keskustelunaiheita — mikä ainakin taloudellisesti perustuu niille samoille teorioille, joita oli juuri pilkattu. Poliittinen debatti yksinkertaisesti olettaa, että tavallinen “kova lääke” ja gladstonilainen “verotuksen moitteettomuus” olivat ainoa ratkaisu; samaan aikaan Bank of England alkoi printata rahaa kuin hullu, ja käytännössä antoi sitä eliitille epäonnistuneessa tempauiksessa saada inflaatio käyntiin. Käytännön tulokset olivat, leudosti ilmaistuna, epäinspiroivia. Jopa varsinaisen elpymisen huipulla, maailman viidenneksi rikkaimmassa maassa, arviolta yksi Britannian kansalainen 12:sta näki nälkää, ollen jopa päiviä ilman ruokaa. Jos “talous” pitäisi määritellä tapoina, joilla ihmispopulaatio tyydyttää materiaaliset tarpeensa, Britannian talous on yhä vain enemmän toimintakyvyttömämpi. Raivokkaat toimet Britannian poliittisen luokan taholta puheenaiheen vaihtamiseksi (Brexit) voivat tuskin jatkua ikuisuuteen. Lopulta todellisiin ongelmiin pitää vastata.

Talousteoria sellaisena kuin se on muistuttaa vajaa täynnä rikkinäisiä työkaluja. Tämä ei tarkoita sitä, että niillä ei voisi saada aikaan käyttökelpoisia näkemyksiä, mutta perustavanlaatuisella tavalla koko ala on suunniteltu ratkaisemaan toisen vuosisadan ongelmia. Optimaalisen työn ja resurssienjaon määrittämisen ongelma kasvun aikaansaamiseksi yksinkertaisesti ei ole sama ongelma, kuin se joka meillä on nyt vastassamme: eli kuinka ratkaista yhä kasvavan teknologisen tuottavuuden, laskevan työn reaalikysynnän ja hoivatyön tehokkaan hallinnoinnin ongelmat ilman Maapallon tuhoamista. Tämä vaatii toisenlaista tiedettä. Nykyisen taloustieteen “mikroperusta” on tarkalleen se mikä tämän kaiken esteenä seisoo. Minkä tahansa uuden, elinkelpoisen tieteen on joko hyödynnettävä feminismin, käyttäytymistaloustieteen, psykologian ja jopa antropologian kertynyttä tietämystä ja kehitettävä teorioita, jotka perustuvat siihen, miten ihmiset todellisuudessa käyttäytyvät, tai omaksuttava jälleen kerran käsitys kompleksisuuden emergentistä tasosta — tai todennäköisesti molempia.

Intellektuaalisesti se ei tule olemaan helppoa. Poliittisesti se tulee olemaan vieläkin vaikeampaa. Neoklassisen taloustieteen niskalenkin murtaminen instituutioista ja sen lähes teologisesta otteestaan mediasta — puhumattakaan kaikista hienovaraisista tavoista, joilla se on määritellyt käsityksiämme ihmismotivaatioista ja inhimillisistä mahdollisuuksista — on musertava tulevaisuudenkuva. Oletettavasti vaaditaan jonkinlaista shokkia. Mitä vaadittaisiin? Toinen 2008-tyylinen romahdus? Jokin radikaali poliittinen muutos maailman suurvallassa? Globaali nuorten vallankumous? Miten se sitten tapahtuukin, tämänkaltaiset kirjat — myös juuri tämä — ovat kriittisessä roolissa.

Lähde:

https://archive.is/RUMj0

kirjoittaja: Peter Joseph

1. Johdanto

Markkinatalouden laajalti tunnustettu ja johdonmukainen seuraus on niin sanottujen monopolien yleisyys. Määriteltynä hyödykkeen tai palvelun tarjonnan tai kaupan yksinomaiseksi hallinnaksi, tällaisten markkinavoiman keskittymien toistuva esiintyminen ei itse asiassa ole markkinataloustieteen poikkeama tai sivuvaikutus, kuten monet klassiset taloustieteilijät mieluiten olettavat. Kyse on pikemminkin muuttumattomasta, väistämättömästä ja luonnollisesta vetovoimasta, jota ohjaavat itse kapitalismin kaikkein pyhimmät kannustimet ja menettelyt.

Tämän päivän uutisissa, erityisesti Yhdysvalloissa, esimerkkeinä ovat oikeusministeriön tutkimukset, jotka koskevat Live Nation/Ticketmasteria, joka on tapahtuma-alalla toimiva yritys, jolla on valtavasti valtaa elävän viihteen alalla; Googlen tapaus ja sen kehittymässä oleva kilpailuoikeudenkäynti, joka koskee sen hallitsevaa asemaa hakukoneissa ja mainonnassa; sekä Amazonia, Metaa, Applea ja monia muita yrityksiä uhkaava syynääminen.

Tällaiset nykyaikaiset esimerkit ovat vain pieni osa laajemmasta historiallisesta suuntauksesta, joka ulottuu aina John D. Rockefellerin vuonna 1911 perustamaan Standard Oil -yhtiöön, joka hallitsi yli 90 prosenttia Yhdysvaltojen öljynjalostusmarkkinoista, ja vielä kauemmas brittiläiseen East India Companyyn, jonka monopoli lakkautettiin vuonna 1813.

Kuten tässä artikkelissa selitetään, on olemassa valtava määrä myyttejä ja ristiriitoja siitä, miten ihmiset on ehdollistettu ajattelemaan markkinoihin liittyviä tuloksia, kuten monopolien syntymistä. Eräänlainen kognitiivinen dissonanssi jää suurelta osin tunnistamatta, ja sitä hämärtävät pinnalliset oletukset alati lisääntyvien ristiriitojen meressä.

Sen sijaan, että monopolien nousua pidettäisiin jonkin ”ahneen” yrityksen häijyn ja salakavalan päätöksenteon tuloksena — kuten yleensä väitetään — on aika tarkastella todellista systeemidynamiikkaa, joka määrittelee monopolit synnyttävän taloudellisen rakenteen. Valtaosa markkinakapitalismin järjestelmään uskovista ihmisistä turvautuu apologetiikassaan moraalisiin perusteluihin lähes kaikessa. Vakiintunut käsite monopoli on suurelta osin sekaannus tai vääränlainen nimitys, joka juontaa juurensa kilpailun roolia koskevaan harhakuvitelmalliseen romantiikkaan.

2. Kilpailullisen itsesääntelyn myytti

Aluksi tarkastellaan eräitä filosofisia ja taloudellisia oletuksia, jotka ovat edelleen harhaanjohtavasti kapitalismin yleisen puolustuksen perustana.

Valistusfilosofi Adam Smithiä (1723-1790) pidetään teoriassa yleisesti vapaan markkinatalouden isänä. Vaikka markkinat ovat kauan Smithiä vanhempia, sillä ne juontavat juurensa vähitellen neoliittiseen vallankumoukseen noin 12 000 vuotta sitten, hänen älylliset panoksensa ovat edelleen erittäin merkityksellisiä nykyaikaisen talousajattelun kannalta, erityisesti hänen passiivinen mutta erittäin vaikutusvaltainen käsityksensä näkymättömästä kädestä. Nykyään tätä ajatusta tulkitaan uudelleen yleisen tasapainoteorian alalla, jossa laajennettu lähtökohta liittyy markkinoiden itsesääntelyn (ja laajemmin markkinoiden itseorganisoitumisen) luonteeseen.

Tämä asiayhteys on kriittinen, koska kapitalistisen puolustuksen perustana on laajalti hyväksytty käsitys siitä, että kilpailu on keskeinen ja välttämätön mekanismi, joka ylläpitää markkinajärjestelmän tasapainoa ja eheyttä kilpailullisen itsesääntelyn avulla.

Tämä on yksi tärkeimmistä syistä siihen, että julkisessa keskustelussa puhutaan niin paljon monopolien ”pahuudesta”, sillä niiden katsotaan rajoittavan epäoikeudenmukaisesti ”vapaiden markkinoiden” kilpailua olemassaolollaan ja häiritsevän puolestaan oletettua taloudellista ja sosiaalista tasapainoa, joka saavutetaan vahvemmilla kilpailuvoimilla. Tämä ajatus sisältyy Smithin Näkymätön käsi -metaforaan, jonka mukaan ”todella vapaat” markkinat estävät luonnollisten monopolien syntymisen.

Adam Smith vahvistaa teoksessaan Kansojen varallisuus (1776), että kilpailu on kapitalismin liikkeellepaneva voima, joka hyödyttää yhteiskuntaa edistämällä tehokkuutta, innovointia ja oikeudenmukaista hinnoittelua. Hän väitti, että yksilöt, jotka ajavat omaa etuaan kilpailullisilla markkinoilla, edistävät tahattomasti yleistä etua, sillä kilpailu kannustaa yrityksiä parantamaan tuotteita, alentamaan kustannuksia ja estämään monopolikäytäntöjä, jotka voisivat vahingoittaa kuluttajia. Smithin näkökulmasta kilpailu luonnollisesti säätelee hintoja ja sovittaa yksityiset voittomotiivit yhteen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kanssa, joten se on olennaisen tärkeää terveelle ja hyvinvoivalle taloudelle.

Yllä oleva kappale on perinteinen narratiivi, joka kiteyttää nykyäänkin vallitsevan uskomusjärjestelmän, jota opetetaan taloustieteen opiskelijoille kaikissa suurissa yliopistoissa. Jos tutkitaan ketä tahansa vaikutusvaltaista Nobel-palkittua taloustieteilijää, kuten Milton Friedmania tai F. A. Hayekia, voidaan havaita, että hän on syvästi kiinni näissä ajatuksissa, kun taas yleisö omaksuu saman ideologian hallitsevien tiedotusvälineiden ja konservatiivisen poliittisen propagandan kautta.

Totuus on se, että kaikki nämä kilpailumarkkinoiden avulla luodut käsitykset tasapainosta ja yhteiskunnallisesta eheydestä ovat pelkkiä puolitotuuksia. Tuloksia, kuten yhteisen hyvän lisääntyminen, innovointi, kustannusten aleneminen, hintatasapaino ja monopoleja muodostavien instituutioiden luontainen pelotevaikutus, esiintyy, mutta vain kapeissa yhteyksissä ja hyvin rajoitetusti, mikä voi olla vaarallisen harhaanjohtavaa.

Tämä lyhytnäköinen, pelkistävä analyysi jättää huomiotta laajan joukon järjestelmällisiä tuloksia ja tekijöitä, jotka eivät sovi tähän ihannoituun malliin, mikä on yhteiskunnan kannalta erittäin haitallista.

Vertauskuvana voi käyttää ihmisen tekemää digitaalista ohjelmaa, kuten tietokonepeliä. Peli on luonnostaan järjestelmä, joka organisoi informaatiovirtoja, joilla on dynaamisia tuloksia ja joihin pelaajat osallistuvat. Voimme analysoida näiden dynamiikan ja tulosten luonnetta ja luokitella niitä eri tavoin sen mukaan, miten hyvin tai tehokkaasti ne saavuttavat tietyt päämäärät. Peli ei kuitenkaan ole reaalimaailma. Se on olemassa digitaalisessa tyhjiössä.

Tämä on juuri se abstrakti tapa, jolla markkinataloustieteilijät on koulutettu tarkastelemaan markkinaohjelmaa, joka on eristetty suljettuun, itseensä viittaavaan maailmaan, jolla on vain vähän tai ei lainkaan todellista suhdetta siihen todelliseen, ulkoiseen maailmaan, jossa kapitalismi todellisuudessa esiintyy.

Tämän linssin kautta analyyttinen suuntaus ei ole se, että markkinoiden käyttäytymistä verrataan empiirisiin, reaalimaailman mittareihin, vaan päinvastoin. Sisäiset oletukset siitä, mitä markkinoilla pitäisi teoriassa tapahtua, asetetaan todellisten yhteiskunnallisten tulosten päälle, ja nämä tulokset pyritään sovittamaan markkinamallin sisälle. Kaikki reaalimaailmassa nähdyt esimerkit, jotka vahvistavat nämä oletukset, hyväksytään, kun taas kaikki muu hylätään poikkeamana.

Myös taloustieteilijä Ha-Joon Chang kritisoi tätä suuntausta sanomalla: ”Ihmiset ’tietävät’, että vapaat markkinat ovat parhaat. Taloustieteilijät uskovat siihen todisteista riippumatta, koska narratiivi on juurtunut niin syvälle.”

Otetaan klassinen kysynnän ja tarjonnan malli, jonka ytimenä on oletettu hintamekanismin kautta tapahtuva itsesääntely. Lähtökohta ja tekninen havainto ovat yksinkertaisia: jos kysyntä kasvaa ja tarjonta pysyy samana, kyseisten tuotteiden tai resurssien hinnat nousevat. Vastaavasti, jos tietystä aineesta tulee yhä harvinaisempi, myös hinta nousee. Myös päinvastoin. Jos jotakin tuotetta on liikaa tarjolla ja kysyntää liian vähän, kustannukset laskevat, kuten runsaiden resurssien kohdalla.

Vaikka tämä mekanismi on yleisesti ottaen ennakoiva markkinajärjestelmässä, meidän on kysyttävä, mitä muuta hyötyä tästä kehyksestä on kuin pelkkä markkinahinnan luominen, kuten sitä kutsutaan, jossa tarjonta ”kohtaa” kysynnän.

Ajatuksena on, että esimerkiksi suklaapatukan hinnan, vaikkapa 1,50 dollaria, uskotaan johtuvan markkinoiden kollektiivisesta älykkyydestä. Erilaisten tekijöiden — luonnonvaroista ja työvoimasta arvokäsityksiin ja moniin muihin tekijöihin — sanotaan ”lyövän yhteen” määrittääkseen ”tehokkaimman” hinnan. Tämä olettamus liittyy markkinoiden tehokkuuden ytimeen, joka perustuu itsesääntelyyn, joka tapahtuu massakaupan ja kilpailun kautta.

Mutta onko se tehokasta? Otetaanko tällaiset tekijät todella huomioon? Otetaanko tässä hinnassa kaikki huomioon asianmukaisesti? Mitä tämä 1,50 dollaria tarkoittaa todellisuudessa?

On sanomattakin selvää, että jotta voidaan päätellä, että tietyn tavaran tai resurssin hinta on todella tehokas, on otettava huomioon kaikki kyseiseen tuotteeseen tai resurssiin liittyvät merkitykselliset tekijät ja niihin liittyvät syy- ja seuraussuhteet, ja epämiellyttävä totuus on, että näiden mekaniikkojen avulla havaittu tehokkuus ei todellisuudessa ole missään suhteessa mihinkään, kun otetaan huomioon edes pieni murto-osa niistä merkityksellisistä tekijöistä, jotka liittyvät tuotteen tai resurssin luonteeseen ja vaikutukseen.

Tämän todistaa lopullisesti ”negatiivisten ulkoisvaikutusten” yleinen esiintyminen markkinoilla. Negatiivinen ulkoisvaikutus syntyy, kun tavaran tai palvelun tuotannosta tai kulutuksesta aiheutuu tuotantoketjun loppupäässä kustannuksia, jotka eivät näy tavaran tai palvelun markkinahinnassa, mutta joiden vaikutus voi olla valtava. Esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tutkimuksen mukaan fossiilisten polttoaineiden maailmanlaajuiset tuet, kun otetaan huomioon ulkoisvaikutukset, kuten ympäristövahingot ja kansanterveydelliset kustannukset, ovat vuosittain 5,2 biljoonaa dollaria eli 6,5 prosenttia maailman BKT:sta.

Vielä dramaattisempaa on, että jos kaikki planeetan yritykset koottaisiin yhteen ja laskettaisiin todellisen maailman kannattavuus verrattuna ”ulkoisten” vahinkojen kustannuksiin, yhtäkään yritystä maapallolla ei pidettäisi kannattavana kokonaisuutena tarkasteltuna. Näin ollen hintamekanismilla ei ole puolustettavaa yhteyttä reaalimaailman kirjanpitoon, mikä on todistettu sen omalla sisäisellä logiikalla.

Jos siis tämän hintamekanismin itsesääntelymekanismin, joka on jäsennelty ja jota ohjataan kilpailuun perustuvan markkinakaupan avulla, on tarkoitus pyrkiä kohti tasapainoa tai tasapainoa ja todellista tehokkuutta, se on täysin tehoton, kun on kyse monimutkaisesta reaalimaailman dynamiikasta, kuten kaikki markkinakäyttäytymisen synnyttämät seuraukset todistavat, joita ei ole otettu huomioon hinnoissa ja jotka ovat lukemattomia ja syvästi vahingollisia ympäristölle ja kansanterveydelle.

Epistemologisesti katsottuna markkinoiden itsesääntelyn teoriaan sisältyy pintapuolinen oletus, jonka mukaan vain siksi, että on olemassa joitakin palauteominaisuuksia, jotka johtavat tiettyihin tuloksiin, joita hinta tukee ja kilpailu ohjaa, sen on oltava kaiken kaikkiaan riittävää. Näin ei kuitenkaan ole.

Vertauskuvana voisi olla, että vain siksi, että henkilö käyttää jonkinlaista ruokatuotetta, hän on biologisesti terve. Todellisuudessa on otettava huomioon ruoan laatu ja sen ravitsemuksellinen luonne yksilön tarpeiden mukaan — ei vain yleinen oletus, että vain siksi, että joku syö jotakin, hän on terve.

Niin absurdilta kuin tämä analogia saattaakin vaikuttaa, näemme juuri tämän vapaiden markkinoiden kannattajien analytiikassa, kun kyse on markkinoiden käyttäytymisen havaitusta systeemidynamiikasta. Ajatusprosessi menee näin: ”Katsokaa, ympäristön kestävyyden on oltava väistämätöntä, koska hintamekanismi ja kysyntä ja tarjonta nostavat niukkojen resurssien hintoja!”. Siksi markkinatalous on ympäristön kestävyyden kanssa yhteensopiva järjestelmä!”

Ei.

Todellisuudessa markkinamekanismeilla ja karkeilla takaisinkytkentäsuhteilla on hyvin rajallinen sanavarasto ja kapasiteetti, ja kaikki käsitykset siitä, että kaupankäynnin dynamiikka, joka hallitsee maailmaamme ja jossa tapahtuu miljardeja ja taas miljardeja transaktioita joka päivä, johtaa kumulatiivisesti johonkin jota kutsuttaisiin systeemitieteessä homeostaasiksi, ovat täysin vailla minkäänlaista tukea paitsi empiirisen näytön (reaalimaailman tilastotietoja ja kehityssuuntia), myös muodollisen näytön (tietoon perustuva systeemimallinnus) perusteella.

Progressiivinen taloustieteilijä Joseph Stiglitz korostaa tätä tehottomuutta. Stiglitz totesi kerran: ”Uskomus siitä, että markkinat itsessään johtavat tehokkaisiin tuloksiin, perustuu oletuksiin — täydelliseen kilpailuun, täydelliseen tietoon, täydellisiin markkinoihin — jotka eivät yksinkertaisesti vastaa todellisuutta.”

Karkeammin sanottuna Adam Smithin näkymätön käsi (ja yleisen tasapainoteorian tarkoitus) ei toimi todellisessa maailmassa missään toteuttamiskelpoisessa ja hyväksyttävässä määrin. Se toimii vain siinä keksityssä, abstraktissa ohjelmamallissa, jonka klassiset markkinataloustieteilijät yrittävät asettaa reaalimaailman päälle.

Harvardin tutkija Jonathan Schlefer esittää asian vielä suoremmin teoksessaan The Assumptions Economists Make (2017):

”1870-luvulta alkaen teoreetikot pyrkivät rakentamaan näkymättömän käden mallin. He halusivat osoittaa, miten omaa etua ajavien yksilöiden ja voittoa maksimoivien yritysten välinen markkinakauppa johtaisi talouden vakaaseen ja optimaaliseen tasapainoon. Nämä teoreetikot eivät koskaan onnistuneet. Päinvastoin: 1970-luvun alussa, sata vuotta kestäneen työn jälkeen, he totesivat, että minkään mekanismin ei voida osoittaa johtavan hajautettuja markkinoita kohti tasapainoa, ellei tehdä oletuksia, joita he itse pitivät täysin epätodennäköisinä.”

3. Paradoksi vai tautologia?

Näin ollen sen väitteen järjettömyys, jonka mukaan markkinoiden kilpailutoiminta on taloudellisen tehokkuuden pelastaja ja tasapainon ylläpitäjä, käy selväksi, kun astutaan kauemmas perinteisen talousmallin lyhytnäköisestä linssistä. Lähes koominen todellisuus on, että juuri kilpailumekanismi, jonka oletetaan estävän monopolien syntymisen, on itse asiassa juuri se mekanismi, joka luo monopoleja alun perin.

Tämän seikan merkitys saattaa vaikuttaa vaikeasti ymmärrettävältä, koska havainto on ilmeinen.

Kuvittele viidakko, jossa väitetään, että monien petoeläinten olemassaolo pitää luonnon tasapainossa, koska se estää yhtä lajia hallitsemasta. Kun nämä pedot kilpailevat saaliista, vahvin niistä kasvaa kuitenkin suuremmaksi ja voimakkaammaksi, ja lopulta siitä tulee huippupetoja. Tasapainon sijasta meillä on nyt yksi hallitseva petoeläin, mikä muistuttaa monopolia, vaikka kilpailun piti estää se.

Luonnon ekosysteemit todellakin luovat tasapainoa kilpailevien voimien avulla (positiivisten ja negatiivisten takaisinkytkentöjen vuorovaikutus), kuten saaliin ja saalistajan kierros, jossa saaliin lisääntyminen johtaa saalistajien lisääntymiseen. Kun saalistajat syövät enemmän saalista, syntyy epätasapaino, joka vähentää saaliskantaa, mikä lopulta vähentää saalistajan kantaa ajan myötä, kun saalista on vähemmän, ja syntyy eräänlainen tasapaino.

Tämä kybernetiikan alalla yleinen havainto pitää varmasti paikkansa, vaikka saalistajien ja saaliseläinten välisten suhteiden reaalimaailman dynamiikkaan liittyy monia muitakin tekijöitä, aivan kuten taloudellisiin tekijöihinkin.

Perusero luonnollisten biologisten ekosysteemien, joilla on taipumus tasapainottaa vastakkaisia voimia, ja markkinatalouden välillä on se, että markkinat ovat ihmisen luomuksia, joiden järjestelmärakenne on jo lähtökohtaisesti syvästi rajoitettu. Biologiset järjestelmät reagoivat yleisesti ympäristöönsä. Ihmisen luoma talous on haavoittuvainen vain sille, mille se on suunniteltu haavoittuvaksi, minkä osoittaa jälleen kerran negatiivisten ulkoisvaikutusten olemassaolo markkinoilla. Vaikka taloustieteilijöistä ei ole puutetta, jotka vetoavat luontoon puolustaessaan markkinajärjestelmää, vertailukohtaa ei ole olemassa. Luonnon ekosysteemit ovat pitkän aikavälin evoluution tulos, ja jokaisella tunnustetulla ominaisuudella on oma funktionaalinen paikkansa.

Markkinatalouden ihmisen luoma järjestelmä on abstrahoitu joukko keskinäisiä suhteita, joissa kriittiset vaikutukset ja tulokset jätetään valtaosin huomiotta ja huomiotta. Vaikka klassiset taloustieteilijät rakastavatkin sitä, mitä voisi kutsua vetoamiseksi luontoon — yrittäen teeskennellä, että kapitalistinen ekosysteemi on yhtä luonnollinen kuin sademetsän ekosysteemin dynamiikka — se ei todistettavasti ole sitä. Itse asiassa on tärkeää myös huomauttaa, että taloudellisen ajattelun historiassa markkinoiden kannattajat ovat epätoivoisesti yrittäneet vahvistaa markkinoiden ja luonnollisen maailman välistä jatkuvuutta ja väittäneet näin ollen, että markkinataloustieteen tutkimus on tämän olettamuksen kautta legitiimi luonnontiede.

Markkinatalous ei kuitenkaan ole sen enempää luonnontiede kuin tietokonepelin käyttäytymisen tutkiminenkaan. Vaikka sillä saattaa olla pinnallisesti joitakin luonnollisen maailman piirteitä, sillä se on monimutkainen sopeutuva järjestelmä, sillä ei yksinkertaisesti ole tarvittavaa monimuotoisuutta, jotta se olisi yhteensopiva reaalimaailman ympäristön kanssa, jossa se toimii, eikä se pysty saavuttamaan symbioosia. Sitä ei yksinkertaisesti ole rakennettu asianmukaista kirjanpitoa varten.

Palatakseni kilpailuun perustuvien monopolien kontekstiin totean, että vaikka luonnolliset biologiset ekosysteemit ovat kehittyneet niin, että niillä on asianmukainen sanasto yhteisten epätasapainotilojen käsittelemiseksi, markkinatalouden rakenne ei ainoastaan pysty ottamaan huomioon sitä, mitä tarvitaan saman tavoitteen saavuttamiseksi, vaan se on itse asiassa suunniteltu niin, että se on perustoimintojensa luonteen vuoksi etääntynyt kaikenlaisesta todellisesta tasapainottamisesta. Kilpailumekanismi on epätasapainottava toiminto, joka on naamioitu tasapainottavaksi toiminnaksi.

Kun markkinoiden kilpailudynamiikka siirtää yrityksen kohti monopoliasemaa, nähdään, että vaikka voimakas kilpailu tietyllä toimialalla tai sektorilla saattaa joksikin aikaa estää tällaisten yksiköiden nousun, jossain vaiheessa tapahtuu aina väistämätön symmetrian katkeaminen, joka sallii monopoliasemassa olevan yksikön kukoistuksen muista kilpailuvoimista riippumatta. Tämän lopputulos on nähtävissä myös nykyään, kun hyvin pieni määrä yrityksiä johtaa kaikkea elintarviketeollisuudesta televiestintä- ja energiateollisuuteen. Joka vuosi kapitalistisen järjestelmän kypsyessä yhä harvemmat ja harvemmat yritykset hallitsevat yhä enemmän ja enemmän taloudellista toimintaa, jos niitä ei rajoiteta. Tämä on 100-prosenttisen luonnollista.

Vaikka klassiset markkinataloustieteilijät väittävät edelleen, että ”kunnollinen” tai ”vapaa” kilpailu luonnollisesti estää monopolit, markkinoiden kannustinrakenne — tehokkuuden maksimointi, kustannusten alentaminen ja kilpailijoiden päihittäminen — voi johtaa ja johtaa siihen, että yksi yritys voittaa lopulta kaikki muut tietyllä toimialalla ja kokonaisuutena. Tämä johtaa monopoliin ja markkinoiden keskittymiseen väistämättömänä järjestelmätason seurauksena. Tämä johtuu jälleen kerran juuri siitä samasta kilpailuvoimasta, jonka virheellisesti väitetään rajoittavan monopolivoiman kasvua.

4. Markkinoiden tyrannian systeemidynamiikka

Monopoli voidaan saavuttaa monilla mekanismeilla. Yksi yleinen keino on mittakaavaetujen käyttö, jossa suuremmat yritykset alentavat hintoja ja ajavat pienemmät kilpailijat pois markkinoilta, jolloin (näennäisesti) paradoksaalisesti itse kilpailuprosessia käytetään kilpailun vähentämiseen.

Chicagon yliopiston Booth School of Businessin tutkimuksessa todettiin, että vuosina 1997-2017 niiden yhdysvaltalaisten toimialojen osuus, joilla suurimmat yritykset hallitsevat yli 50 prosenttia markkinoista, kasvoi 25 prosentista 42 prosenttiin, mikä osoittaa, että toimialan keskittyminen ja monopolien muodostuminen tällaisten mekanismien avulla kiihtyy.

Ajatelkaa Amazon.comin luonnetta, joka on myös tällä hetkellä kilpailurajoitusten valvonnan kohteena. Valituksia tämän massiivisen instituution määräävästä asemasta ei varmasti puutu, sillä se käyttää erilaisia kilpailutekniikoita pitääkseen asiakkaat ostamassa, kuten strategisia ilmaistoimitusohjelmia ja teknologiapohjaista kustannustehokkuutta.

Amazonia on arvosteltu sen kohtelusta kolmansien osapuolten myyjiä kohtaan, jotka muodostavat valtaosan alustalla myyvistä myyjistä. Nämä myyjät joutuvat osallistumaan korkeiden maksujen ja yleiskustannusten vuoksi epäedulliseen asemaan Amazonin määräävän aseman vuoksi. Jos yritys ei myy Amazonissa, on todennäköistä, että sen kokonaismyynti vähenee huomattavasti. On kerrottu lukuisia tarinoita myyjistä, jotka ovat menettäneet pääsyn Amazon-tililleen ja nähneet kokonaismyyntinsä romahtavan, koska monet kuluttajat haluavat tehdä ostoksia yksinomaan Amazonin kautta.

Kun otetaan huomioon kaikki valitukset oikeudenmukaisuudesta, kun tarkastellaan kapitalismin kannustimia ja kaikkia strategioita, joita toimijat käyttävät varmistaakseen suuremman markkinaosuuden ja myyntivoiton, on järjetöntä teeskennellä, että nämä olosuhteet ovat jotakin muuta kuin järjestelmälle luonnollisia.

Kyse on vain asteesta. Järjestelmä on luonnostaan epäoikeudenmukainen, kun kyse on strategisesta kilpailuedusta. Ero monopolin ja monopoliaseman välillä on subjektiivisissa tekijöissä, kuten markkinoiden koko, yrityksen markkinaosuus, vaikutukset kilpailuun ja vaikutukset kuluttajiin.

Kaikki perustuu edelleen toimijoiden välisiin ”vapaaehtoisiin sopimuksiin” (tärkeä käsite libertaristisessa talousajattelussa), eikä ketään pakoteta välittömään liiketoimintaan. Amazon, kuten muutkaan monopoliasemassa olevat yksiköt, ei tee laittomia, salaisia takahuonekauppoja eikä käyttäydy avoimesti epäeettisesti.

Ajatus siitä, että tällaisissa perustavanlaatuisissa kilpailutuloksissa, joita juuri  kuluttajaviranomaisten kaltaiset sääntelyelimet etsivät ja väittävät, olisi jotakin todellista laittomuutta, voi jälleen kerran olla vain subjektiivinen. Missä on rikos, jos nämä yritykset harjoittavat vapaaehtoista liiketoimintaa molemminpuolisen hyödyn vuoksi ja noudattavat markkinoiden kilpailun peruslogiikkaa?

Toinen esimerkki: Google.

Yhdysvaltain oikeusministeriö (DOJ) ajaa parhaillaan Googlen monopolioikeudenkäyntiä, koska sen väitetään laittomasti säilyttäneen määräävän aseman verkkohaku- ja mainosmarkkinoilla. Keskeinen osa tapausta koskee Googlen sopimuksia Applen, Mozillan ja Samsungin kaltaisten yritysten kanssa, joissa Google maksaa huomattavia summia varmistaakseen, että sen hakukone on oletusarvoisesti käytössä selaimissa ja mobiililaitteissa.

Nämä sopimukset, jotka tuomioistuimen mukaan haittaavat kilpailua, estävät kilpailijoita saavuttamasta riittävää mittakaavaa ja haittaavat innovointia. Googlen väitetään luoneen 90 prosenttia hakumarkkinoista hallitsemalla esteitä, jotka vaikeuttavat kilpailijoiden pääsyä markkinoille tai tehokasta kilpailua, mikä vahingoittaa kuluttajia vähentämällä valinnanvaraa ja tukahduttamalla kilpailua.

Mietitäänpä tätä: mikä on rikos? Googlen hakukoneen esiasentaminen ohjelmistoalustoille tai laitteisiin on oppikirjamaista kaupallista edistämistä, joka toteutetaan taloudellisten toimijoiden välisillä vapaaehtoisilla liiketoimilla.

Onko se kiellettyä, kilpailunvastaista aluetta, kun ravintola tekee Coca-Colan tai Pepsin kanssa sopimuksen, jonka mukaan se tarjoilee vain yhtä juomamerkkiä? Entä jos autonvalmistaja, kuten Ford, tekee yksinoikeussopimuksen renkaiden hankkimisesta vain Goodyearilta saadakseen paremman hinnan? Entä Krogerin kaltainen supermarketketju, jolla on yksinoikeussopimus omien tuotemerkkituotteidensa myynnistä myymälöissään ja joka estää muita myymälöitä myymästä samaa tuotemerkkiä?

Nämä eivät ole epäsäännöllisiä aloitteita. Kyseessä on jatkumo, jossa väärää kahtiajakoa luodaan subjektiivisten tulkintojen perusteella siitä, mikä on ”liikaa valtaa”. Sitä se vain on.

Ja koko tilanteen juju on se, että jokainen yritys tai yrittäjä planeetalla pyrkii monopoliin tai markkinoiden konsolidointiin, koska muuten ne menettäisivät kilpailuetunsa kilpailijoiden pyrkiessä samaan tavoitteeseen. Monopoliaseman tavoittelu, joka on yksinkertaisesti kilpailullisen määräävän aseman tavoittelua, on kaikkien yritysten perustavoitteena, ja siihen kannustetaan perusteellisesti.

Satiirisesti voi kuvitella Harvardin liiketalouden kurssin, jossa opettaja esittelee kaikki menetelmät, joilla voidaan tarjota ylivoimaista sitä tai tätä, pyrkiä kustannustehokkuuteen, käyttää mainontaa myynninedistämiseen, kehittää suunnittelua ja teknologiaa tehokkuuden lisäämiseksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja sitten aivan kurssin lopussa he sanovat: ”Ai niin, muuten, varmistakaa, ettette mene liian pitkälle kaikessa tässä strategiassa, jolla pyritään olemaan kilpailullisesti ylivoimainen, koska tietyn pisteen jälkeen yrityksenne määräävää asemaa pidetään laittomana!”

Tämä kaikki on loogisesti virheellistä ja osoittaa, että itse markkinajärjestelmä on ongelma, jos kyse on markkinoiden keskittymisestä (monopoli) ja siihen liittyvistä ongelmista.

Kaikki yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa kuluttajia vastaan. Kaikki yritykset pyrkivät vähentämään kilpailijoidensa valtaa. Liikkuminen kohti oikeudenmukaisuuden puutetta ei ole mikään kehitys, vaan se on jatkuva tila, jonka voimakkuus vaihtelee. (Muuten, tämä markkinaseuraus ylittää reilun kaupan käsitteet huomattavasti. Oxfam Internationalin raportti paljastaa, että vuonna 2023 yksi prosentti maailman väestöstä omistaa lähes 50 prosenttia maailman varallisuudesta, kun taas 50 prosenttia maailman köyhimmistä hallitsee alle kahta prosenttia. Oikeudenmukaisuus on harhakuvitelma, kun otetaan huomioon markkinoiden dynamiikka ja tulokset.).

Jos kaksi ihmistä pannaan nyrkkeilykehään ja toinen lopulta satuttaa toista vakavasti, se ei tarkoita, että toinen olisi tehnyt jotain väärää. He kirjaimellisesti tappelevat. Mitä sinä odotit?

Samalla saattaisimme tunnistaa tuomarin, joka seisoo näiden nyrkkeilijöiden ympärillä yrittäen myös valvoa asioita, mikä johtaa meidät nyt sääntelyvaltion rooliin tässä sotkussa.

5. Valtio ja kontrolloinnissa epäonnistuminen

Kuten on esitetty, ajatus siitä, että kapitalistiset markkinat kilpailutoiminnan kautta luonnollisesti sääntelevät itseään kohti taloudellista tasapainoa, olipa se mikä tahansa, on vaarallinen puolitotuus, joka on pohjimmiltaan väärä.

Maailma on nykyään hautautunut litaniaan negatiivisia markkinoiden ulkoisvaikutuksia, jotka ulottuvat köyhyydestä kestävyyden puutteeseen, syvään epätasa-arvoon, markkinavoiman epätasapainoon, kartellien ja monopolien toimintaan, järjettömän epäsuhtaisiin palkkoihin, korkeaan työttömyyteen ja kaikkeen muuhun. Tasapainomekanismeja, joita markkinoiden kannattajat ajavat, ei yksinkertaisesti ole olemassa millään todella merkityksellisellä tasolla.

Mitä sitten tehdään, jos järjestelmä on riistäytynyt hallinnasta ja se ei selvästikään pysty itsesäätelyyn kunnolla? On löydettävä keinoja, joilla sitä voidaan säädellä ulkoisesti.

Tässä vaiheessa mukaan tulevat kilpailuoikeudenkäynnit, kaupan sääntelyvirastot ja näin ollen osavaltioiden hallitusten rooli. Älkää käsittäkö väärin. On empiirinen ja muodollinen tosiasia, että ainoa syy siihen, että markkinavoimien tasapainottamisessa saavutetaan tällä hetkellä minkäänlaista vakautta, on demokraattisen valtion puuttuminen asiaan. Sanokaa mitä tahansa: köyhyys, ympäristönsuojelu, kuluttajien turvallisuus — kaikkiin tällaisiin ulkoisvaikutuksiin puututaan valtion väliintulon vuoksi, mikä tarkoittaa monissa tapauksissa myös demokraattista väliintuloa.

Vivahde on kuitenkin myös tässä yhteydessä hyvin tärkeä: kuten selitetään alempana, samat kilpailulliset markkinavoimat sabotoivat myös tätä interventiota syvästi, siinä traagisessa määrin, että kapitalismin aiheuttaman epävakauden ratkaisemisen sijasta se kykenee vain hidastamaan sitä.

Kun markkinavoima vakiintuu monopolin muodossa, ulkoisen sääntelykoneiston tehtävänä on määrittää, milloin asiat ovat menneet liian pitkälle. Sen jälkeen se puuttuu asiaan pyrkimällä palauttamaan jonkinlaisen kilpailullisen tasapainon, yleensä lainsäädännön avulla.

Vaikka näemme varmasti historiallisia toimia kokonaisuuksia vastaan, kuten yritysten hajottaminen tasapainon palauttamiseksi, meidän on tunnustettava myös toinen tekijä: yritysten jatkuva vaikutusvalta poliittiseen järjestelmään, jolla ne pyrkivät suistamaan sääntelyn raiteiltaan kampanjalahjoitusten, lobbauksen ja muiden rahallisen vaikutusvallan muotojen avulla.

Markkinat nimittäin sääntelevät itseään tehokkaasti tietyin tavoin, mutta suurelta osin väärään suuntaan, jatkuvan sääntelyn sabotoinnin kautta. Jos jotain puuttuu Adam Smithin näkymättömästä kädestä ja yleisen tasapainoteorian analytiikasta, se on se, että siitä puuttuu kokonaan yksi kilpailullisten markkinavoimien voimakkaimmista taantumuksellisista taipumuksista: kannustin vastustaa kaikenlaista ulkoista sääntelyä rahan voimalla. Tämä ei ole poikkeama tai korruptiota.

Poisjättö kuvastaa lyhytnäköistä ennakkoluuloa siinä narratiivissa, joka ihmisille on opetettu siitä mitä markkinakapitalismin pitäisi tehdä, jolloin kaikki mikä ei sovi määrättyyn malliin hylätään sivuvaikutuksena tai poikkeavuutena. Ajatusta siitä, että poliitikot ja lainsäädäntö ovat rahanarvoisten etujen vaikutuksen alaisia, ei pidetä järjestelmän luonnollisena osana, vaikka sen pitäisi olla. Sen sijaan sitä pidetään poikkeamana tai sivuvaikutuksena, mikä korostaa sitä, miten markkinateoreetikot yrittävät edelleen sovittaa neliön muotoisen tapin pyöreään reikään ja nähdä vain sen, mitä he haluavat nähdä.

Tosiasia on, että yritykset vähentää sääntelyelinten valtaa ovat yhtä lailla markkinoiden kilpailullisen luonteen kuin kysyntään ja tarjontaan liittyvän dynamiikan seurausta. Keskeinen ero on siinä, että sen sijaan, että yritykset kilpailisivat suoraan muita yrityksiä vastaan markkinoilla voitosta ja määräävästä asemasta, ne kilpailevat valtion väliintulon kautta.

Lopputavoite on kuitenkin sama: luoda olosuhteet, jotka parantavat yrityksen tulosta, pyrkimällä poistamaan lainsäädännölliset tai sääntelyyn liittyvät esteet. Tätä motivoi lyhyen aikavälin liiketaloudellinen patologia. (Palatakseni erotuomari-analogiaan, kilpailullinen näkökulma on maksaa erotuomarille, jotta tämä rajoittaisi hänen vaikutusvaltaansa jollakin alalla tai vahvistaisi sitä jollakin toisella.)

Tämä lyhytnäköisyys on markkinakannustimien ja yritysrakenteen ohjaava voima. Kilpailutaloudessa yhdelläkään yrityksellä ei ole varaa miettiä ilmastonmuutoksen kaltaisia ongelmia etukäteen. Jos tällainen huoli uhkaa yrityksen, toimialan, sektorin tai jopa kansallisen tai maailmanlaajuisen talouden kannattavuutta, kaikki paineet kohdistuvat uhan tukahduttamiseen lyhyen aikavälin voittojen vuoksi. Lyhytnäköisyys on kapitalismin todellisuutta. Kyse on neljännesvuosittaisten voittojen säilyttämisestä, osakkeenomistajien tyytyväisyydestä, toimitusjohtajan ylistyksestä ja niin edelleen. Yksikään yritys ei uhraa lyhyen aikavälin kannattavuutta pitkän aikavälin sosiaalisen eheyden vuoksi.

Näin ollen poliittiseen koneistoon ”sijoitetaan” miljardeja dollareita vuodessa ”markkinoiden vapauden” lisäämiseksi, ja samaan aikaan sama rahavalta käyttää hallitusta välineenä tiettyjen taloudellisten instituutioiden valikoivaan estämiseen täsmälleen samaan tarkoitukseen.

Ajatellaanpa vaikka tulleja, jotka on laajalti hyväksytty tavanomaiseksi keinoksi ”suojella kansallisia taloudellisia etuja”. Tullit ovat ulkoisen kilpailun estäjiä, joiden tarkoituksena on säilyttää kotimaisten teollisuudenalojen kannattavuus, ja tähän tarkoitukseen on olemassa valtavat lobbaajat yritysten etujen mukaisesti. Tällainen valtiokoneiston käyttö kilpailuedun saamiseksi on yleistä, eikä sillä ole väliä, sovelletaanko sitä kansainvälisesti vai kotimaassa.

Ratkaisevaa tässä on se, että jos talous perustuu ”vapaan” kilpailun lähtökohtaan, on vain naiivia ja naurettavaa olettaa, että tarvittava kilpailukykykannuste ei ulotu kaikkiin muihin oheisalueisiin, joilla pyritään samoihin tavoitteisiin eli yritysten kannattavuuteen ja suojeluun. Politiikka on ja pysyy täysin ”korruptoituneena”, kuten sanotaan.

6. Todellisen tehokkuuden ymmärtäminen

On aika ymmärtää täysin se tosiasia, että taloudellinen kilpailu ei ole tasapainottava, tasapainoa etsivä voima, jollaisena se meille esitetään. Tehokkuuden yhdistäminen taloudelliseen kilpailuun on harhaluulo, kun sitä tarkastellaan tarkemmin, ja esitän muutamia kriittisiä esimerkkejä.

Monopolia koskevan tapaustutkimuksemme osalta palataanpa esimerkkinä Googlen nykyisiin kilpailuongelmiin. Oikeusministeriön tähän tapaukseen liittyvissä asiakirjoissa Googlea kuvataan ylivoimaiseksi hakukoneeksi sen määräävän aseman vuoksi. Tämä määräävä asema johtuu siitä, että hakukoneet vahvistavat itseään joka kerta, kun joku tekee hakuja. Google hyödyntää käyttäjien tietoja ja palautetta koneoppimisen ja muiden kehittyneiden algoritmien avulla.

Tätä pidetään osana Googlen hallitsevan aseman ongelmaa, sillä se maksaa siitä, että se on oletushakukone Applen laitteissa, verkkoselaimissa ja vastaavissa alustoissa. On väitetty, että tämä luo epäreilun tilanteen muille hakukoneille, koska ne eivät pysty saavuttamaan samaa hakutehokkuutta kuin Google on saavuttanut suhteettoman suuren massaosallistumisen ansiosta.

Mutta hetkinen. Jos yksi hakukone pystyy optimoimaan yleishyödyllisyyden massakäyttöön osallistumisen avulla, eikö ole haitallista vähentää Googlen määräävää asemaa? Miten se palvelee suurta yleisöä? On toki muitakin huolenaiheita, kuten se, miten Google veloittaa mainostajilta markkina-asemansa vuoksi, mutta se on erillinen asia. Keskivertokäyttäjä ei tee kaupallisia sopimuksia Googlen kanssa — hän haluaa vain hyvän hakutuloksen.

Tässä tapauksessa Googlen vastaiset kartellitoimenpiteet ovat karhunpalvelus yleisölle hakujen tehokkuuden kannalta. Tuhansien hakukoneiden olemassaolo saattaa tasoittaa mainostuloja ja luoda jonkin verran monimuotoisuutta hakutuloksiin (jos väitetään, että Google esimerkiksi sensuroi hakutuloksia, mutta se on eri asia). Kaiken kaikkiaan tämä luo kuitenkin vain tarpeetonta vaihtelua ja päällekkäisyyttä, mikä rajoittaa optimointia hajauttamalla osallistumista.

Sama päättely pätee Amazoniin. Teknologiselta kannalta Amazon on kehittänyt yhden kaikkien aikojen tehokkaimmista tuotteiden organisointi- ja jakojärjestelmistä. Jos tarkastelisimme tätä instituutiota markkinatalouden myrkyllisen dynamiikan ulkopuolella — keskittyen vain teknisiin puitteisiin, jotka ulottuvat julkisesta vuorovaikutuksesta tavaroiden vastaanottamiseen ja joita kehittynyt verkkotakaisinkytkentä ruokkii — tunnistaisimme sen yhdeksi ihmiskunnan historian tehokkaimmista talouden organisointijärjestelmistä erityisesti jakelun osalta.

Mutta kuten Googlen tapauksessa, ”reilun” markkinakilpailun tavoittelu heikentää Amazonin teknisen rakenteen ilmeistä tehokkuutta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näiden instituutioiden mittakaavaan ja valtaan liittyisi merkittäviä ongelmia. Kun kuitenkin poistetaan markkinakilpailuelementti ja keskitytään pelkästään tekniseen tehokkuuteen, käy selväksi, että kilpailuun perustuvat taloudet ovat luonnostaan tehottomia.

7. Kilpailullisen vapauden myytti

Kuten todettiin, kaikkea tätä järjettömyyttä tukee hajamielinen, arkaainen ja mytologinen talousfilosofia, joka on juurtunut useimpiin nykyihmisiin: ilman taloudellista kilpailua kaikki hajoaa ja ilman tätä voimaa yhteiskunta ajautuu jonkinlaiseen vapautta rajoittavaan totalitarismiin.

F.A. Hayek ilmaisee kuuluisassa kirjassaan The Road to Serfdom  nimenomaisesti uskollisuutensa kilpailutoiminnalle ja väittää, että ilman tämän ihannoidun kilpailutilanteen säilyttämistä väistämätön seuraus on komento- tai keskusjohtoinen suunnitelmatalous, joka johtaa lopulta tyranniaan, ja se herättää usein mielleyhtymiä ”sosialismiin” tai ”kommunismiin”.

Hän kirjoitti: ”Valinnanvapautemme kilpailuyhteiskunnassa perustuu siihen, että jos yksi henkilö kieltäytyy tyydyttämästä toiveitamme, voimme kääntyä toisen henkilön puoleen”. Mutta jos kohtaamme monopolistin, olemme hänen armoillaan.

Hänen mukaansa niin sanottu komento- tai keskusjohtoinen suunnitelmatalous on käytännössä monopoli, joka perustuu oletukseen, että kun vallan keskittyminen on saavutettu, se johtaa väistämättä väärinkäytöksiin. Nykyään, vuosikymmeniä myöhemmin, tämä oletus on edelleen keskeinen osa konservatiivisen taloudellisen ja poliittisen ajattelun levittämiä pelkokampanjoita, jotka ehdollistavat yleisön pelkäämään kaikkea, mikä poikkeaa kapitalismista.

Ongelmana on, että tämä kaikki on anekdoottisiin kokemuksiin ja käsityksiin perustuvaa arvailua, jolla ei ole mitään pohjaa todellisessa systeemidynamiikassa, sosiaalipsykologiassa tai asiaankuuluvassa empiirisessä historiassa.

Väite, jonka mukaan ei-kilpailullinen talousrakenne voi johtaa vain tyrannimaisiin tuloksiin, on todellisuudessa niiden psykologinen projektio, jotka ovat olleet vuosisatojen ajan niin syvällä kilpailudynamiikassa, että he olettavat kaikenlaisen yhteistyöorganisaation johtavan hierarkkiseen väärinkäyttöön. Miksi? Koska kapitalismin voima johtaa juuri siihen!

Jos sinut on koulutettu uskomaan, että markkinavetoinen monopolistinen kehitys johtaa väistämättä väärinkäytöksiin, riippumatta siitä, miten tämä todellisuus ilmenee vain markkinatalouden ekosysteemissä, olet todennäköisesti päätellyt tämän johtopäätöksen mihin tahansa muuhun keskitetyn toiminnan muotoon. Näin tapahtuu, vaikka olisi olemassa vivahteikkaita lähestymistapoja, kuten demokratian todellinen soveltaminen taloudelliseen toimivuuteen.
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana tekemässäni tutkimuksessa ja työssäni sekä monien muiden aikalaisten teorian ja järjestelmän kehittämisessä on ollut kyse sen totuuden vahvistamisesta, että voimme todellakin rakentaa demokraattisen talouden, joka sallii nykyaikaisen tieteen ja teknologian todellisen teknisen tehokkuuden vallitsevan — täydellisesti niin sanotun ihmisluonnon mukaisesti — ilman kilpailutoimintoa.

Tämä paljastus on varmasti tutkimisen arvoinen, kun otetaan huomioon, miten vaaralliseksi kilpailutodellisuutemme on muuttunut. Se ei ole ainoastaan tuonut esiin negatiivisia ulkoisvaikutuksia, jotka uhkaavat itse sivilisaatiota, vaan myös peittänyt alleen ne uskomattomat kansanterveydelliset edut, joita on saatu, kun eletään yhteiskunnassa, joka ei ole rakentunut kilpailullisen etiikan ja ajattelutavan ympärille. Nykyaikaiset tieteelliset tutkimukset osoittavat, että tämä ajattelutapa on paljon myrkyllisempi kuin ihmisten hyvinvointia tukeva.

Laajimmalla sosiologisella tasolla kilpailu ei ole myönteinen voima henkilökohtaisen kehityksen tai sosiaalisen vakauden ja eheyden kannalta. Se on luonteeltaan pohjimmiltaan pakkokeino. Se saa yksilöt mittaamaan itsearvostustaan vertaamalla sitä muihin, mikä edistää syvää epätasa-arvon tunnetta, joka johtaa poikkeavaan, epärehelliseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Kilpailu vahingoittaa myös perustavanlaatuisesti ihmissuhteita ja heikentää luottamusta ja aidosti yhteistyöhön perustuvaa käyttäytymistä — käyttäytymistä, joka on ollut paljon tärkeämpää ihmisen evoluution etenemisessä kuin kilpailu. Vaikka kilpailulla on todellakin ollut evolutiivinen merkitys, se on luonnossa toissijainen ominaisuus verrattuna yhteistyöhön. Koko talouden rakentaminen kilpailun varaan on itse asiassa syvästi luonnotonta.

Samoin, vaikka kilpailu ja keskinäinen vihamielisyys voivat tuottaa jonkinasteista tuottavuutta jännitteiden kautta, syntyvää tuottavuutta varjostavat suuresti siihen liittyvät vahingot.

Innovaatioita, joita usein pidetään taloustieteen kilpailuhengen tuotteena, on tutkittava tarkemmin. Jatkuva pyrkimys myydä jotakin ei välttämättä tarkoita, että kyseessä olisi todellinen yleishyödyllinen innovaatio. Tämä oletus on pelkästään teoreettinen.

Esimerkiksi lääkeyhtiöt asettavat usein etusijalle niin sanotut ”me-too-lääkkeet”, jotka ovat pieniä muunnelmia olemassa olevista hoitomuodoista, aidosti uraauurtavien innovaatioiden sijaan. JAMA-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että vuosina 2000-2018 FDA:n uusista lääkehyväksynnöistä 73 prosenttia koski olemassa olevien hoitojen kaltaisia lääkkeitä, mikä osoittaa, että kilpailu voi pikemminkin tukahduttaa kuin edistää mielekästä innovointia, koska tällaisissa ”peilihankkeissa” oli enemmän rahaa ja vähemmän riskejä. Tosiasiassa ne loivat/luovat käytännössä merkityksettömiä muunnelmia vain päästäkseen jo olemassa oleville markkinoille tulojen saamiseksi.

Ajatus siitä, että eettisyyttä ja moraalia voitaisiin pohtia taloudellisessa pelissä, jonka juuret ovat muuttumattomasti armottomassa kilpailussa — koska markkinoita ohjaa niukkuuden hyväksikäytön peruslähtökohta — on naurettava. Aina tulee olemaan merkittävä osa ihmisistä, jotka aiheuttavat valtavaa vahinkoa ekosysteemille ja muille sosiologisena ”sivuvaikutuksena” riippumatta siitä, mikä on yhteiskunnassa vallitseva yhteinen moraali. Jälleen kerran, poikkeuksia ei ole.

Yhteenvetona voidaan todeta, että riippumatta siitä, ymmärretäänkö kilpailu taloudellisessa tai institutionaalisessa kontekstissa, jopa kansainväliseen sodankäyntiin asti, on aika hyväksyä täysin se tosiasia, että riippumatta siitä, millaisia oletuksia luonnossa esiintyvästä kilpailusta tehdään, ihmiselämän järjestäminen tämän peruslähtökohdan ympärille ei ole ainoastaan tehotonta, vaan myös äärimmäisen vaarallista sivilisaation tulevaisuuden kannalta. Julkista keskustelua muokkaavat dogmaattiset narratiivit vain vahvistavat kilpailujärjestelmästä hyötyvän eliitin arvoja, sillä se saa hegemonisen taloudellisen hallinnan lisäksi myös poliittisen hallinnan. Tämän kilpailurakenteen luomilla hierarkioilla ei ole mitään pitkän aikavälin myönteistä arvoa.

On aika alkaa miettiä maailmaa, jossa yhteiskunnallisen edistyksen perusmekanismi ei ole kilpailusodankäynti ja suhteettoman edun tavoittelu muiden kustannuksella. Meidän on nyt tunnustettava, että meidän on rakennettava paitsi uusi talousjärjestelmä, joka perustuu yhteistyöhön, myös uusi arvojärjestelmä.

Kuten Carl Sagan totesi globaalista yhteiskunnasta yhtenä organismina: ”Organismi, joka sotii itseään vastaan, on tuhoon tuomittu”.

Lähde: https://peterjoseph.substack.com/p/the-competitive-illusion