kirjoittaja: @anarchosolarpunk

Tulee usein kirjoitettua projekteista, joissa käytetään huipputeknisiä vempaimia, laitteita ja menetelmiä, mutta samalla suhtaudun niihin erittäin kriittisesti. Niiden tuotantomenetelmät ovat kestämättömiä, tuhoisia ja vaativat valtavia määriä riistoa. Tähän kaikkeen on syy: liikevoitto.

Mitä jos katsoisimme teknologiaa eri näkökulmasta ja muuttaisimme perusteellisesti suhdettamme teknologiaan ja tietokoneisiin yleensä? Mitä jos sen sijaan, että tekisimme sitä, mikä on halvinta voiton maksimoimiseksi, keskittyisimme tekemään ja uudistamaan asioita, joilla on mahdollisimman vähän ekologisia vaikutuksia ja mahdollisimman paljon myönteistä sosiaalista hyötyä?

Käytän huipputeknologiaa, koska minulla on sitä, ja koska löydän sitä, kierrätän sitä, elvytän sitä ja sekoitan sitä uudelleen. En myöskään etsi huipputeknisiä ratkaisuja sieltä, minne ne eivät kuulu, tai lähde ostamaan jotain ratkaisemaan olemattomia ongelmia.

Maailma on täynnä yhden koon ”ratkaisuja”, jotka painostavat ihmisiä, jotka tietävät, mikä ongelma on ja miten siihen pitäisi puuttua, eivätkä tarvitse tyranneja pakottamaan heitä tekemään asioita tietyllä tavalla. Se on siirtomaavallan tapa — ”luulen tietäväni paremmin kuin te villit, joten noudattakaa vain, mitä minulla on sanottavana”. Ei, vitut siitä.

Aivan kuten ihmiset, jotka tekevät työtä, tietävät parhaiten, miten työ tehdään, myös ihmiset, jotka ovat erityisolosuhteissa, tietävät ratkaisut, jotka toimivat heidän kohdallaan.

Teknologia-aloilla on vallalla ajatus, että aikamme ongelmat ovat puhtaasti teknologisia, eikä koskaan ymmärretä, että sosiaaliset ja poliittiset järjestelmämme vaikuttavat suoraan siihen, miten ja miksi teknologiaa tehdään. Teknologian perusteet määräytyvät sitä ympäröivien sosiaalisten olosuhteiden mukaan. Jos globaalin viestinnän teknologiaa ympäröivät sosioekonomiset järjestelmät, jotka arvostavat yli kaiken muun liikevoittoa, jatkuvaa talouskasvua (tällä tarkoitan abstraktia taloustiedettä, kuten BKT:tä, joka ei mittaa mitään todella arvokasta ihmisille ja ekologialle) ja suljettua lähdekoodia ja portinvartiointia, saadaan teknologian aloja, jotka muistuttavat nykyistä teknologia-alaa, jossa elämme. Kääntöpuolena on, että sama teknologia voi olla olemassa radikaalisti oikeudenmukaisessa maailmassa, jossa arvostetaan muuta kuin liikevoittoa ja jossa arvostetaan vapaata tiedon avointa jakamista saman maailmanlaajuisen viestintäverkon avulla — silloin alkaa näkyä ero. Ympäröivä maailma muokkaa järjestelmiämme, ja nämä järjestelmät vaikuttavat näiden järjestelmien mekanismeihin (teknologioihin, joita käytämme jokapäiväisessä elämässä).

Ekomodernistien näkemys on, että voimme teknisesti selviytyä ilmastokatastrofista. Että voimme innovoida tien ulos sosiaalisesta ja taloudellisesta tuhosta. Tarvitsemme vain uuden maagisen ilmastonkaappausjärjestelmän (jota mahdollisesti rahoittavat ilmastokriisistä suoraan vastuussa olevat yritykset), joka pelastaa tilanteen ja kääntää kaiken päinvastaiseksi. Tarvitsemme vain uuden digitaalisen valuutan, jolla rahoitetaan yksilajikkeisia puunviljelytiloja, jotka istuttavat vierasperäisiä puita katastrofeille alttiisiin ympäristöihin ja tuhlaavat samalla energiaa ja laskentatehoa, mikä vain kompensoi hiilidioksidipäästöjä. Kyse on ajatuksesta, että voimme saada loputtoman ja eksponentiaalisen talouskasvun ikuisesti, jolloin kapitalistinen koneisto pysyy käynnissä — kunhan se saa virtansa aurinkopaneeleista ja merituulivoimasta (ei sillä, että olisin niitä vastaan). Se on vihreää siinä mielessä, että uusiutuvaa energiaa käytetään kestämättömän paskan tekemisen jatkamiseen. Se on ”vihreää”, mutta ei ole mietitty hetkeäkään, miksi käytämme tiettyjä materiaaleja uusiutuvan energian tuotannossa. Se on ajatus siitä, että odotamme, että joku nero keksii meille tien ulos lopusta.

Keskeistä on, että meidän on ajateltava radikaalisti uudelleen miten suunnittelemme, valmistamme, käytämme, huollamme, korjaamme ja käytämme uudelleen teknologiaa — ja missä ja miksi käytämme sitä, jotta paikalliset kulttuuriset ja ekologiset tarpeet määrittelevät sen. Meidän on tarkasteltava petrokemian tuotantokeskeisen maailman todellisuutta ja kysyttävä: ”Millä muilla tavoin voimme tuottaa asioita mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittaen?”. Sen sijaan, että kaivamme uutta alumiinia aurinkopaneeleja varten, voimmeko löytää tapoja louhia metallit muista lähteistä, käyttää uudelleen tai kierrättää maailmassa jo olemassa olevia materiaaleja? Juuri nyt sitä ei tehdä, koska se ei ole kannattavaa. Mutta maailmassa, jossa voitot eivät merkitse paskaakaan, mutta vaikutukset meihin ja ekosysteemiin merkitsevät, voimme todella tehdä asioita, jotka ovat kannattavia. Entä jos voisimme ottaa muoviroskan ja muokata sitä korvaamaan metalleja, jotka vaativat kaivantaprosesseja?

Tai luoda tarvitsemamme tavarat biologisista materiaaleista, biomuoveista, jotka todella hajoavat ympäristössä eivätkä säily satoja vuosia, valmistaa vaatteita kasveista ja kuolla ne muiden kasvien kanssa.

Tarkoituksenmukainen teknologia valjastaa teknologiaa eri puolilta, passiivisesta matalaan teknologiaan, DIY-askeleista korkean teknologian maailmoihin, ja se on ajatus siitä, että asioiden ei tarvitse olla samasta muotista — Piilaaksossa suunniteltuja — petrokemiasta riippuvaisia, ja se voi sisältää sekä vanhoja että moderneja tekniikoita. Se voi tulla muinaisten viljelytekniikoiden, kuten waru warun, elvyttämisen muodossa. Waru waru on muinainen istutustekniikka, jossa hyödynnetään tulvivat sateet sitomalla vettä ja luomalla luonnollisia sadeveden keräyskanavia. Joissakin paikoissa saatetaan kierrättää kaatopaikalle päätyneet vanhat tietokoneet ja käyttää niitä ilmastomallien ajamiseen ja säätietojen keräämiseen, jotta ne voidaan jakaa avoimelle DIY-ilmastotutkijoiden kollektiiville. Tämä on permalaskennan ydinajatus.

Permacomputing eli permalaskenta on permakulttuurin innoittama kestävämpi lähestymistapa tietokone- ja verkkoteknologiaan. Permacomputing on sekä käsite että käytäntöyhteisö, joka keskittyy digitaaliteknologian kestävyyteen ja uusiutumiskykyyn liittyviin kysymyksiin.

Aikana, jolloin tietotekniikka on teollisen jätteen ruumiillistuma, permacomputing kannustaa kestävämpään lähestymistapaan, jossa maksimoidaan laitteistojen käyttöikä, minimoidaan energiankäyttö ja keskitytään jo käytettävissä olevien laskentaresurssien käyttöön. Teemme näin, koska ihminen on osa luontoa ja teknologia on ihmisen jatke, ja tunnustamme, että teknologiaa on käytetty vahingoittamaan luontoa. Haluamme selvittää, miten voimme harjoittaa hyviä suhteita Maapalloon oppimalla ekologisista järjestelmistä ja hyödyntämällä ja keskittämällä uudelleen olemassa olevia teknologioita ja käytäntöjä. Olemme myös kiinnostuneita tutkimaan, mitä permacomputing-elämäntapa voisi olla ja millaista transformatiivista tietokonekulttuuria ja -estetiikkaa se voisi tuoda esiin.

https://permacomputing.net/

Sen sijaan, että tuottaisimme jätettä, opimme yhdeltä parhaista opettajista, äiti Maalta, että kaikkea voidaan käyttää uudelleen loputtomiin. Järjestelmämme voivat muuttua vastaamaan luonnollista luomisen ja hajoamisen virtaa, joka ei tuhoa planeettaamme tai meitä itseämme. Se on tapa olla vuorovaikutuksessa sen kanssa, miten elämme elämäämme perustavanlaatuisella tasolla.

Haluan tehdä selväksi, että tämä ei onnistu vain kuluttamalla eri tavalla yksilötasolla. Kyse on massojen vallankumouksesta, jossa vallankäytön ja riiston järjestelmät kaadetaan ja valta annetaan takaisin ihmisille ja planeetalle. Muutetaan perusteellisesti talous, tuotanto, teknologia, jätekierto ja sosiaaliset järjestelmät, jotta voimme sopeutua villisti muuttuvaan maailmaan.

Lähde: https://anarchosolarpunk.substack.com/p/postgrowthtech

kirjoittaja: Greg Watson

Olen työskennellyt kestävän maatalouden parissa lähes viisikymmentä vuotta sekä valtionhallinnossa että kolmannella sektorilla, ja kysymys, jota minulta useimmiten kysytään tai jonka kanssa minua haastetaan, on: ”Milloin paikallisesti kasvatetun, ravitsevan ruoan tuotannosta tulee taloudellisesti kannattavaa?”.

Vuosikausia olen ponnistellut kovasti löytääkseni rehellisen ja (mikä on hyvin tärkeää tänä ”sound-byte-aikakautena”) ytimekkään vastauksen tuohon ärsyttävään kysymykseen. Kamppailu on vihdoin ohi. Vastaus tuli minulle kirkkaana kuin kello: se on jo olemassa. Tulin tähän johtopäätökseen tajuttuani, että kysymys, joka meidän pitäisi esittää, on: ”Miksi nykyinen talousjärjestelmämme ei kykene täyttämään niin monen kansalaisen perustarpeita?”.

Tämä oivallus on suurelta osin seurausta viimeaikaisista kokemuksistani Kuubassa. Vierailin saarella ensimmäisen kerran lokakuun lopussa 2014 — alle kaksi kuukautta ennen kuin presidentti Obama ja presidentti Castro ilmoittivat, että heidän maidensa oli aika ryhtyä vakaviin toimiin diplomaattisuhteiden uudistamiseksi. Olin osa Schumacher Center for a New Economicsin järjestämää ja Christopher Reynolds Foundationin tukemaa valtuuskuntaa. Valtuuskunta pyrki saamaan lisätietoja siitä, mitä kuubalaiset tekivät välttääkseen nälänhädän Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1991 alkaneen ”erityisjakson” aikana. Tuo ainutlaatuinen tapahtuma katkaisi äkillisesti ja lopullisesti Kuuban tärkeimmän maatalousviennin ja öljyntuonnin elinehdon. Välittömät seuraukset olivat Kuuban talouden lähes romahtaminen ja kansan uhkaava nälänhätä.

Tämänkaltainen kriisi johtaa nopeaan ja selkeään priorisointiin. Kuuban ensisijainen tavoite numero yksi oli löytää keinoja ruokkia kansansa ilman öljyä tai edesmenneen Neuvostoliiton taloudellista tukea. Kuubalaiset vastasivat tähän ensimmäiseen haasteeseen kehittämällä luomuviljelyjärjestelmän osuustoiminnallisen infrastruktuurin puitteissa. Havannan laitamilla sijaitseva Alamar Organopónico on yksi maan tärkeimmistä maatalousosuuskunnista. Maatila perustettiin vuonna 1997 palvelemaan ympäröivää naapurustoa. Vivero Alamar on yksi monista organopónicoista, jotka ovat syntyneet 1990-luvun alusta lähtien. Seitsemäntoista työntekijää työllistävä 25 hehtaarin kokoinen, työntekijöiden omistama luomutila tuottaa 60-70 prosenttia Havannan asukkaiden kuluttamista hedelmistä ja vihanneksista.

Toinen suuri haaste oli sellaisen uuden talousjärjestelmän löytäminen, jossa tunnustetaan Kuuban kriisilähtöisen strategian arvo kestävän elintarvikeomavaraisuuden saavuttamiseksi. Olin yllättynyt vierailumme aikana käydyistä vilkkaista ja asiantuntevista julkisista keskusteluista, joissa käsiteltiin sosialismin taloudellisia epäonnistumisia. Näiden keskustelujen ydin oli seuraava: Onko olemassa järjestelmää, jolla voidaan parantaa kuubalaisten yleistä taloudellista tilannetta ja samalla säilyttää vallankumouksen aikaansaamat merkittävät sosiaaliset saavutukset (terveydenhuolto, koulutus, maatalousuudistus)?

Samanlainen keskustelu on jo kauan myöhässä täällä Yhdysvalloissa. On lähes absurdia ajatella, että syy siihen, miksi ei tueta paikallisia strategioita, joilla tuotetaan ravitsevaa ruokaa ympäristöä säästävin menetelmin, on se, että niitä pidetään ”epätaloudellisina”. Vuonna 1973 taloustieteilijä E. F. Schumacher kirjoitti uraauurtavan kirjan Small Is Beautiful: Economics As If People Mattered. Schumacherin puhe eettisemmän lähestymistavan puolesta talouteen on yhtä ajankohtainen vuonna 2016 kuin vuonna 1973, ellei jopa ajankohtaisempi kuin vuonna 1973. Tarvitsemme kipeästi uutta taloustiedettä, jossa ihmisten tarpeet asetetaan yritysten ahneuden edelle. Miksi emme aloittaisi osoittamalla, miten tällainen järjestelmä voisi tarjota kaikille kansalaisille elintärkeää ravintoa?

Tämä ei ole utopistinen unelma. Se on tavoite, joka on hyvin näkyvissä, jos olemme valmiita mukauttamaan näkemystämme. Bernie Sanders on oikeilla jäljillä kehottaessaan poliittiseen vallankumoukseen, jotta Yhdysvallat saadaan takaisin raiteilleen. Tämän vallankumouksen perustana on oltava se, mitä visionääri ja moniottelija Buckminster Fuller kutsui ”suunnittelutieteen vallankumoukseksi”, jossa tieteen ja teknologian keksinnöt hyödynnettäisiin koko ihmiskunnan hyväksi. Buckminster Fuller Institute palkitsee vuosittain 100 000 dollarilla yksityishenkilön tai organisaation, joka tarjoaa kattavimman ratkaisun johonkin polttavaan maailmanlaajuiseen ongelmaan ja auttaa ”tekemään maailmasta toimivan kaikille” samalla kun maapallon ekologinen eheys säilyy ja jopa paranee.

Näiden kahden väkivallattoman, systeemisen vallankumouksen lähentyminen tarjoaa parhaan toivon valottaa vaihtoehtoja yritysten valuvirralle ja hallituksen suunnittelemille talouksille ja paljastaa polkuja kohti talousjärjestelmiä, jotka ovat aidosti ihmisiä varten ja ihmisten toimesta. Tasapuolisen ja oikeudenmukaisen talouden keskeisiä osatekijöitä toteutetaan jo yhteisöissä, joissa asukkaiden perusruokatarpeet ovat tyydyttämättä Clevelandissa, Detroitissa, Bostonissa ja muissa kaupungeissa eri puolilla maata. Tähän lupaavaan taloudelliseen palapeliin kuuluu muun muassa ruokapankkeja, yhteisöllisiä maaomistuksia, lähikauppoja, kaupunkiviljelytiloja, kaupunkiviljelyä koskevia kaavoitusmääräyksiä, työntekijöiden omistamia osuuskuntia, maanviljelijöiden markkinoita, elintarvikepoliittisia neuvostoja ja alueellisia elintarvikejärjestelmäsuunnitelmia – kaikki odottavat, että ne kootaan yhteen ja täydennetään muiden alojen, kuten asunto-, terveydenhuolto-, koulutus- ja liikennesektorin, osilla. Paikallisvaluutat ovat ihmeellisiä mullistavia innovaatioita, joiden tarkoituksena on tukea paikallisia yrityksiä pitämällä raha liikkeessä yhteisöissä ja luomalla uusia arvoverkkoja. Niitä hautovat niinkin erilaiset yhteisöt kuin San Francisco, Kalifornia ja Great Barrington, Massachusetts. Yhdessä nämä sosiaaliset innovaatiot, organisatoriset strategiat ja edistyksellinen politiikka ovat osa kehittyvää Community Systems Design -työkalupakkia.

Tarvitsemme nyt todisteen konseptille: yhden tai useamman paikallisen pilottihankkeen, jossa kriittinen massa näitä välineitä voidaan ottaa käyttöön ja vapauttaa sosioekonomiset synergiat (niin sanottujen ruoka-aavikoiden samanaikainen poistaminen, uusien vaihtoehtojen tarjoaminen avoimen tilan säilyttämiseksi, uusien työllistymismahdollisuuksien luominen, kansalaisylpeyden synnyttäminen ja kansalaisten voimaannuttaminen), jotka havainnollistavat tämän lähestymistavan todellista arvoa taloudelliseen kehitykseen.

Kuten Manuel DeLanda huomauttaa merkittävässä kirjassaan A Thousand Years of Nonlinear History, yhteiskunnan rakenteeseen juurtuneille taloudellisille häiriöille on olemassa historiallisia ennakkotapauksia:

Euroopan synty ajanlaskumme yhdennellätoista vuosisadalla mahdollistui maatalouden voimakkaan tehostumisen ansiosta. Tapahtui joukko innovaatioita, jotka yhdistyivät ja muodostivat huomattavan tehokkaan uuden tavan hyödyntää maaperää. Nämä innovaatiot (raskas aura, uudet tavat valjastaa hevosen lihasvoima, avoin peltojärjestelmä ja kolmivuotinen peltokierto) tehostivat toisiaan ja olivat toisistaan riippuvaisia, joten vasta kun ne lopulta yhdistyivät, niiden tehostavat vaikutukset tulivat tuntumaan.

Tässä 2000-luvun alussa on uusi mahdollisuus synergistiseen yhteenkietoutumiseen; tämä yhteenkietoutuminen ei kuitenkaan ole maaperän hyväksikäyttöä, vaan sen sijaan, että se pyrkisi vaalimaan maaperää ja kehittymään yhdessä sen kanssa, ja pääpaino on taloutemme synkronisoimisessa luonnon uusiutuvien syklien kanssa.

Kaksi niukkuuteen perustuvaa ääripäätä (kapitalismi ja sosialismi) ovat hallinneet ajatteluamme siitä, mikä on mahdollista, aivan liian kauan. Me ansaitsemme talouden, joka on yhtä aikaa käytännöllinen ja toivon ruokkimaa. Jotta tämä toteutuisi, meidän on irrottauduttava lineaarisesta (vasemmisto-oikeisto) lähestymistavasta taloustieteen ajatteluun. Olisi vähintäänkin ironista, jos Kuuban ja Yhdysvaltojen välinen yhteistyö edesauttaisi jollain pienellä tavalla transsendentin, synergistisen talousjärjestelmän luomista.

Lähde: https://us5.campaign-archive.com/?u=69d509d113032e3126c4543ce&id=96264576e5

Kolmessa edellisessä artikkelissani [1, 2, 3] tarkastelimme maailmanlaajuista sotaa maanviljelijöitä vastaan, agendan takana olevia syyllisiä ja taktiikoita, joita käytetään yleisön valmistelemiseksi ruokasuvereniteettimme tuhoamiseen. Tänään käsittelemme joitakin projekteja ja tuotteita, joita käytetään ottamaan pois oikeutenne saada terveellisiä elintarvikkeita.

Useimmat lukijat tuntevat todennäköisesti muuntogeeniset organismit ja sen, miten geneettisesti muunnettujen organismien on osoitettu aiheuttavan merkittäviä terveysongelmia, miten ne ovat pilanneet itsenäisten viljelijöiden elämän, jotka haastetaan oikeuteen sen jälkeen, kun heidän maansa on tahattomasti saastunut Monsanton siemenillä, ja miten glyfosaatin käyttö on lisääntynyt Roundup Ready -muuntogeenisten viljelykasvien ansiosta. Valitettavasti elintarvikehuollon korruptio on edennyt paljon pidemmälle.

DARPA, Yhdysvaltain puolustusministeriön kehittyneiden tutkimushankkeiden virasto, on myöntänyt miljoonia dollareita tutkijoille, jotka pyrkivät muuttamaan armeijan muovijätteen bakteeriproteiinijauheeksi, jota voidaan syöttää ihmisille.

Tunnet varmasti Bill Gatesin rahoittamat väärennetyt lihavalmisteet, kuten Impossible Burgerit, jotka on valmistettu syöpää aiheuttavasta muuntogeenisestä soijasta ja hermomyrkyistä, kuten heksaanista ja MSG:stä, ja joiden testit ovat antaneet positiivisen tuloksen korkeista glyfosaattipitoisuuksista.

Monet amerikkalaiset eivät ole tietoisia siitä, että elintarvikehuollossamme on jo muuntogeenisiä eläimiä. Muuntogeenisiä sikoja, lehmiä ja lohta on hyväksytty myytäväksi Yhdysvalloissa. Niiden hyväksyntää koskevaa sääntelyprosessia on lyhennetty huomattavasti. Jos tilaat lohta ravintolassa tai muussa ruokapaikassa sen sijaan, että ostaisit sitä vähittäismyynnistä, sinua ei vaadita ilmoittamaan, että syöt geenimanipuloitua.

Jos geneettisesti muunnettu franken-salmon kuulostaa houkuttelevalta, tulet varmasti pitämään Aanika Biosciencesin geneettisesti muunnetuista bakteerien itiöistä, jotka sisältävät DNA-”viivakoodeja”, joita käytetään tuotteisiin. Niitä ei voi poistaa pesemällä, keittämällä, paistamalla, mikroaaltouunilla tai höyryttämällä, ja ne tekevät elintarvikkeista jäljitettäviä pellolta viemäriin asti, joten paikallisen viemärin testit paljastavat, mitä paikallinen väestö syö. Merkintävaatimuksia ei ole, jotta voitaisiin ilmoittaa, mitä tuotteita on ruiskutettu näillä geneettisesti muunnetuilla itiöillä. Kun otetaan huomioon USDA:n pakkomielle elintarvikkeiden jäljittämisestä ja valvonnasta, on hyvin todennäköistä, että se yrittää määrätä tällaisten itiöiden käytön, aivan kuten se on parhaillaan määräämässä RFID-siruja nautoihin jäljitettävyyden varmistamiseksi. Jos viemäriveden tarkkailu kuulostaa mielestäsi oudolta, muista, että siitä tuli yleinen käytäntö Covidin aikana keinona määrittää tautipesäkkeiden sijainnit ja perustella lisäkaranteenit. Nyt sitä käytetään perusteluna maatalouden tukahduttamiselle lintuinfluenssavirus H5N1:n nimissä.

Tietenkin meillä on kuuluisa Eat The Bugs -ohjelma. Euroopassa on hyväksytty useita hyönteisiä ihmisravinnoksi, kuten jauhomatoja, kotisirkkoja ja vaeltavia heinäsirkkoja. Riittävän alhaisina pitoisuuksina yritysten ei tarvitse edes ilmoittaa niitä ainesosina elintarvikkeiden pakkausmerkinnöissä. Euroopan unionin elintarvike- ja maatalousjärjestön mukaan ”Hyönteiset elintarvikkeina nousevat erityisen tärkeäksi kysymykseksi 2000-luvulla, koska eläinproteiinin hinta nousee, elintarviketurva on puutteellinen, ympäristöpaineet, väestönkasvu ja keskiluokan proteiinin kysyntä kasvaa… Näin ollen on löydettävä vaihtoehtoisia ratkaisuja perinteiselle karjankasvatukselle.”. Hyönteisten kulutus edistää näin ollen myönteisesti ympäristöä sekä terveyttä ja toimeentuloa.”

Älkää kiinnittäkö huomiota siihen tosiasiaan, että näiden samojen hallitusten tarkoituksellinen politiikka luo ongelman, jonka ne väittävät ratkaisevansa. Se on taas ongelma-reaktio-ratkaisu -strategia. Hyönteispohjaisia syötäviä on nyt saatavilla myös Britanniassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa.

Voidaan väittää, että tämä on ihan hyvä asia, kunhan meitä ei pakoteta syömään sitä ja kunhan meillä on tietoon perustuva suostumus siihen, onko se lautasellamme vai ei. Mutta aivan kuten Covid-hallinnon pohjatyö tehtiin etukäteen, ja väestön hallintaan käytettävät tuotteet ja palvelut kehitettiin ennen kuin niistä tehtiin pakollisia, sama pätee myös tässä tapauksessa, ja keinot poistaa ruokavalintasi ovat jo alkaneet.

New York City ja Lontoo ovat alkaneet seurata, mitä elintarvikkeita niiden asukkaat ostavat. Ne ovat sitoutuneet vähentämään kouluissa ja sairaaloissa tarjottavan lihan määrää osana laajaa aloitetta, jonka tavoitteena on vähentää elintarvikkeiden hiilidioksidipäästöjä 33 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Kaupunki toteaa, että suurin osa näistä päästöistä johtuu ”lihasta, siipikarjasta, kalasta, maitotuotteista ja munista”.

Luottokorttiyhtiöt luovuttavat kaupungille tietoja ruokaostoksista, jotta se voi tehdä laskelmansa — American Express on avoin kumppani tässä hankkeessa. New Yorkin pormestari Eric Adams totesi, että ”kaikki ruoka ei ole samanlaista. Valtaosa päästökriisiimme vaikuttavasta ruoasta on lihaa ja maitotuotteita… On helppo puhua rakennusten päästöistä ja siitä, miten ne vaikuttavat ympäristöön, mutta nyt meidän on puhuttava naudanlihasta. Enkä tiedä, ovatko ihmiset valmiita tähän keskusteluun.”

Ohjelma ei rajoitu vain New Yorkiin ja Lontooseen. C40 Cities -järjestö, joka on 15 minuutin kaupunkien takana, on tehnyt yhteistyötä kuntien kanssa ympäri maailmaa seuratakseen niiden asukkaiden kulutusta. Muita C40-hankkeeseen liittyneitä amerikkalaisia kaupunkeja ovat Philadelphia, Austin, Chicago, Miami, Boston, Los Angeles, Houston, Phoenix, Portland, San Francisco, Washington DC ja Seattle. Hankkeen lähtökohta perustuu Rockefeller-säätiön rahoittaman Maailman talousfoorumiin kuuluvan Arup Groupin raporttiin. C40-kaupungit ovat asettaneet ”kunnianhimoisen tavoitteen”: vuoteen 2030 mennessä niiden asukkaat eivät saisi syödä lihaa tai maitotuotteita, heillä ei saisi olla yksityisautoja, he saisivat ostaa vain kolme uutta vaatekappaletta vuodessa ja heillä saisi olla vain yksi lyhyen matkan lento joka kolmas vuosi. Et omista mitään ja olet onnellinen.

Ehkä olet yksi niistä harvoista onnekkaista, joilla on vielä varaa lihaan, maitotuotteisiin, kalaan ja tuoreisiin vihanneksiin. Valitettavasti nekin saastuvat, jos teknokraatit saavat tahtonsa läpi. Olet luultavasti kuullut ristiriitaisia tarinoita siitä, onko elintarvikkeissamme mRNA-rokotteita ja voivatko ne tarttua sinuun, kun syöt niitä.

Seuraavassa artikkelissani kaivamme esiin totuuden rokotteista elintarvikehuollossa.

Lähde: https://brownstone.org/articles/food-corruption-fake-meat-gmos-and-beyond/

Ystäväni June Thunderstorm ja minä vietimme kerran puoli tuntia istumalla kukkakedolla vuorijärven äärellä, katsellen mittarimatoa sen roikkuessa ruohonkorresta, pyörien kaikkiin mahdollisiin suuntiin, ja sitten hyppäävän seuraavaan ruohonkorteen ja tekevän saman. Niin se jatkoi, suuressa ympyrässä, ja suuresti energiaa kuluttaen, ilmeisesti ilmaan minkäänlaista syytä toiminnalle.

“Kaikki eläimet leikkivät”, June sanoi kerran minulle. “Jopa muurahaiset.” Hän oli viettänyt monta vuotta työskennellen ammattipuutarhurina ja hänellä oli ollut paljon tapauksia kuten tämä jolloin tarkkailla ja pohtia. “Katso”, hän sanoi, vaatimattoman voitonriemuisesti. “Näetkö mitä tarkoitan?”

Useimmat meistä tämän tarinan kuullessaan vaatisivat näyttöä. Mistä me tiedämme leikkivätkö madot? Ehkäpä näkymättömät ympyrät joita se kulkee ilmassa olivat vain jonkinlaisen tuntemattoman saaliin metsästystä. Tai pariutumisrituaali. Voimmeko me osoittaa ettei ollut? Vaikka mato olisikin leikkinyt, mistä me tiedämme sen että tämänkaltainen leikki ei palvellut jotain lopullista käytännön tarkoitusta: liikuntaa, tai treenaamista jonkinlaista tulevaisuuden mittarimatojen hätää varten?

Tämä olisi useimpien etnologien reaktio myös. Yleisesti ottaen, eläinten käyttäytymisen analyysia ei pidetä tieteellisenä ellei eläimen oleteta, ainakin äänettömästi, toimivan jonkinlaisten tavoite/päämäärä-laskelmointien pohjalta, joita voisi soveltaa taloudellisiin transaktioihin. Tämän oletuksen pätiessä energian kuluttaminen tulee suunnata kohti jotain tavoitetta, oli se sitten ruoan hankkiminen, reviirin turvaaminen, ylivallan saavuttaminen tai oman lisääntymismenestyksen maksimointi — ellei sitten voida absoluuttisesti osoittaa ettei näin ole, ja absoluuttinen näyttö tällaisissa asioissa, kuten voi kuvitella, on varsin vaikeaa saada käsiin.

Minun tulee painottaa tässä, että ei ole väliä minkälainen eläinten motivaation teoria tieteentekijällä on mielessään: se mitä hän uskoo eläimen ajattelevan, uskooko hän eläimen “ajattelevan” yhtään mitään. En sano että etnologit uskoisivat oikeasti eläinten olevan rationaalisia laskentakoneita. Sanon yksinkertaisesti, että etnologit ovat sulkeneet itsensä maailmaan, jossa tieteen keinot tarjota selitys käyttäytymiselle tapahtuu rationaalisin termein — mikä taas tarkoittaa eläimen kuvaamista niinkuin se olisi totta että eläimet ovat taloudellisesti laskelmoivia toimijoita, jotka yrittävät maksimoida jonkin sortin omaa etua — oli kyseessä sitten eläinpsykologian teoria, tai motivaation teoria, mikä hyvänsä.

Sen takia eläinten leikin olemassaoloa pidetään jonkinlaisena intellektuaalisena skandaalina. Sitä ei ole tarpeeksi tutkittu, ja ne jotka sitä tutkivat tulkitaan lievän eksentrisiksi. Kuten on laita monien muiden epäselvien, uhkaavien, spekulatiivisten käsitteiden kanssa, vaikeasti tyydytettävyyden kriteeri on otettu käyttöön osoittaaksemme, että eläinten leikki on olemassa, ja jopa kun se tunnustetaan, tutkimus useammin kannibalisoi sen omat havainnot osoittamalla, että leikillä on oltava jokin pitkäaikainen selviämiseen tai lisääntymiseen liittyvä funktio.

Huolimatta kaikesta tästä, ne jotka tutkivat asiaa tulevat pakostakin johtopäätökseen, että leikki on kuin onkin olemassa eläinkunnassa. Ja ei ainoastaan niinkin pahamaineisen kevytmielisillä olennoilla kuin apinoilla, delfiineillä tai koiranpennuilla, vaan myös epätodennäköisillä lajeilla kuten sammakoilla, sinteillä, salamantereilla, taskuravuilla ja, kyllä, jopa muurahaisilla — jotka sekä antautuvat kevytmielisiin aktiviteetteihin yksilöinä että ovat todistettavasti 1800-luvulta asti järjestäneet leikkisotia, ilmeisesti huvin vuoksi.

Miksi eläimet leikkivät? No, miksipä ei? Todellinen kysymys on: Miksi jonkin asian tekeminen puhtaasti tekemisen ilosta, voimannäyttö puhtaan voimannäytön ilosta, on meistä mystistä? Mitä se kertoo meistä että me vaistomaisesti oletamme asian olevan niin?

Vain huonosti käyttäytyvät selviävät

Julkisen ajattelun taipumus nähdä biologinen maailma taloudellisin termein oli olemassa jo 1800-luvun darwinistisessa tieteessä. Lainasihan Charles Darwin termin “vahvimman selviytyminen” sosiologi Herbert Spenceriltä, tuolta herttaiselta rosvoparonilta. Spencer taas oli lyöty ällikällä siitä miten paljon luonnonvalintaa ohjaavat voimat Lajien synnyssä myötäilivät hänen omia laissez-faire -talousteorioitaan. Kilpailu resursseista, rationaalinen oman edun laskelmointi ja asteittainen heikkojen poispyyhkiminen tulkittiin universumin päädirektiiveiksi.

Panokset tämän uuden luontokäsityksen toimimisesta brutaalin olemassaolon kamppailun näyttömönä olivat kovia, ja vastalauseita esitettiin heti kättelyssä. Darwinismin vaihtoehtoinen koulukunta sai alkunsa Venäjällä, joka painotti yhteistyötä, ei kilpailua, evoluutiota eteenpäin vievänä voimana. Vuonna 1902 tämä lähestymistapa sai äänen suositussa kirjassa Mutual Aid: A Factor of Evolution, jonka on kirjoittanut naturalisti ja vallankumouksellinen anarkistikirjoittaja Peter Kropotkin. Hyökäten suoraan sosiaalidarwinisteja vastaan Kropotkin väitti, että koko sosiaalidarwinismin teoreettinen perusta oli väärä: ne lajit, jotka toimivat tehokkaimmin yhteistyössä, ovat yleensä pitkällä aikavälillä kaikkein kilpailukykyisimpiä. Kropotkin, joka syntyi prinssiksi (hän luopui arvonimestään nuorena miehenä), vietti monta vuotta Siperiassa naturalistina ja tutkimusmatkailijana ennen vankilaan joutumista vallankumouksesta agitaatiosta, josta hän pakeni myöhemmin Lontooseen. Mutual Aid syntyi esseekokoelmasta, joka oli kirjoitettu vastineeksi Thomas Henry Huxleylle, tunnetulle sosiaalidarwinistille, joka tiivisti tuolloisen venäläisen ymmärryksen asiasta, joka oli, että vaikka kilpailu epäilemättä oli sekä luonnon että sosiaalisen evoluution tekijä, yhteistyön rooli oli lopulta tärkein.

Venäläisten haaste otettiin 1900-luvun biologiassa varsin vakavasti — erityisesti evoluutiopsykologian orastavalla alalla — vaikka sitä harvoin nimeltä mainittiinkaan. Se myöhemmin sisällytettiin laajemman “altruismin ongelman” alle — jälleen yksi fraasi, joka oli lainattu taloustieteilijöiltä ja joka leviää yhteiskuntatieteissä “rationaalisen valinnan” teoreetikkojen argumentteihin. Tämä oli kysymys, joka askarrutti jo Darwinia: Miksi eläinten tulisi koskaan uhrata oma etunsa muiden hyväksi? Koska kukaan ei voi sitä kiistää, etteivätkö ne sitä joskus tekisi. Miksi laumaeläinten tulisi houkutella potentiaalisesti tappavaa huomiota varoittamalla kanssaeläimiään saalistajan saapuessa? Miksi työmehiläisten pitäisi tappaa itsensä pesää suojellakseen? Jos minkäänlaisen tieteellisen selityksen kehittäminen käyttäytymiselle tarkoittaa rationaalisia, hyötyä maksimoivia motiiveja, mitä silloin tarkalleen kamikaze-mehiläinen yrittää maksimoida?

Me kaikki tiedämme vastauksen, jonka geenien löytäminen teki lopulta mahdolliseksi. Eläimet yrittivät yksinkertaisesti maksimoida omien geeniensä leviämistä. Kiinnostavalla tavalla tätä näkökantaa — joka lopulta sai nimen neodarwinismi — kehitteli suurelta osin hahmot, jotka pitivät itseään jonkin sortin radikaaleina. Jack Haldane, marxilainen biologi, yritti jo valmiiksi ärsyttää moralisteja 1930-luvulla sutkauttamalla, että niinkuin mikä tahansa biologinen olento, hän mielellään uhraisi elämänsä “kahdelle veljelle tai kahdeksalle serkulle”. Tämän lentävän lauseen malliesimerkki esitettiin militanttiateisti Richard Dawkinsin kirjassa The Selfish Gene — teoksessa, joka väitti, että kaikki biologiset olennot voitiin parhaiten käsittää “kömpelöinä robotteina”, jotka oli ohjelmoitu geneettisillä koodeilla, mitä syystä tai toisesta kukaan ei osannut selittää, jotka käyttäytyivät kuin “menestyneet Chicagon gangsterit”, armottomasti laajentaen territoriotaan loputtomassa lisääntymisenhalussa. Tällaisia kuvauksia luonnehdittiin tyypillisesti huomautuksilla kuten “Tottakai, tämä on pelkkä metafora, geenit eivät oikeasti halua tai tee mitään”. Mutta todellisuudessa neodarwinistit käytännössä ajatuivat johtopäätöksiinsä heidän alkuoletuksestaan: että tiede vaatii rationaalista selitystä, että tämä tarkoittaa, että kaikelle käytökselle pitää antaa rationaalinen motiivi, ja että todellinen rationaalinen motiivi voi olla vain sellainen, että jos ihmisistä sitä havainnoidaan, se normaalisti kuvattaisiin itsekkyytenä tai ahneutena. Tämän seurauksena neodarwinistit menivät pidemmälle kuin viktoriaaniset kollegansa. Jos vanhan koulun sosiaalidarwinistit kuten Herbert Spencer näkivät luonnon markkinapaikkana, vaikkakin häikäilemättömän kilpailuhenkisenä, uusi versio oli suorastaan kapitalistinen. Neodarwinistit olettivat sekä kamppailun omasta selviämisestä että rationaalisella laskelmoinnilla toimivan universumin, jota ohjasi irrationaalinen loputtoman kasvun tavoite.

Joka tapauksessa, tällä tavoin venäläisten haaste ymmärrettiin. Kropotkinin varsinainen argumentti on paljon kiinnostavampi. Esimerkiksi, iso osa siitä käsittelee sitä miten eläinten yhteistyö ei usein liity mitenkään selviämiseen tai lisääntymiseen, vaan se on nautinnon muoto itsessään. “Parvissa lentäminen pelkästään huvin vuoksi on melko yleistä kaikenlaisten lintujen keskuudessa”, hän kirjoittaa. Kropotkin moninkertaistaa sosiaalisen leikin esimerkit: korppikotkapari joka lentelee omaksi huvikseen, jänikset haluavat niin innoissaan nyrkkeillä toisten lajien kanssa, että ne ajoittain (ja epäviisaasti) lähestyvät kettuja, lintujen parvet lentämässä sotilaan elkein taivaalla, oravien joukkiot kerääntymässä painimaan, ja muita samanlaisia leikkejä:

Tiedämme nykyään, että kaikki eläimet, muurahaisista lähtien, aina lintuihin ja korkeimpiin nisäkkäisiin asti, leikkivät mielellään, painivat, juoksevat toistensa perässä, yrittävät vangita toisiaan, kiusaavat toisiaan ja niin edelleen. Ja vaikka monet leikit ovatkin niin sanotusti koulu, jossa opetellaan nuorten oikeanlaista käyttäytymistä kypsässä elämässä, on myös muita leikkejä, jotka hyötytarkoituksensa lisäksi ovat tanssin ja laulun ohella pelkkiä ylenmääräisten voimien ilmentymiä — ”elämäniloa” — ja halua kommunikoida jollakin tavalla muiden samaan tai muihin lajeihin kuuluvien yksilöiden kanssa — lyhyesti sanottuna varsinaista seurallisuuden ilmentymää, joka on koko eläinmaailman erityispiirre.

Omien kykyjen käyttäminen täysimittaisesti merkitsee nautintoa omasta olemassaolosta, ja seurallisten olentojen kohdalla tällaiset nautinnot lisääntyvät suhteellisesti, kun ne toteutetaan seurassa. Venäjän näkökulmasta tätä ei tarvitse selittää. Se on yksinkertaisesti sitä, mitä elämä on. Meidän ei tarvitse selittää, miksi olennot haluavat olla elossa. Elämä on päämäärä sinänsä. Ja jos elossa oleminen on itse asiassa sitä, että on voimia — juoksemista, hyppimistä, taistelemista, ilmassa lentämistä — niin silloin ei varmasti tarvitse selittää myöskään näiden voimien käyttämistä itsetarkoituksena. Se on vain saman periaatteen jatke.

Friedrich Schiller oli jo vuonna 1795 väittänyt, että juuri leikissä on itsetietoisuuden ja siten vapauden ja moraalin alkuperä. ”Ihminen leikkii vain silloin, kun hän on sanan täydessä merkityksessä ihminen”, Schiller kirjoitti teoksessaan Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, ”ja hän on täysin ihminen vain leikkiessään”. Jos näin on, ja jos Kropotkin oli oikeassa, vapauden tai jopa moraalisen elämän pilkahduksia alkaa näkyä kaikkialla ympärillämme.

On siis tuskin yllättävää, että neodarwinistit sivuuttivat tämän Kropotkinin argumentin aspektin. Toisin kuin “altruismin ongelma”, yhteistyötä nautinnon vuoksi, tavoitteena itsessään, ei yksinkertaisesti voitu elvyttää ideologisiin tarkoituksiin. Itse asiassa, se versio olemassaolon kamppailusta, joka syntyi 1900-luvulla, sisälsi vielä vähemmän tilaa leikille kuin vanha viktoriaaninen versio. Herbert Spencerillä itsellään ei olut mitään ongelmaa siinä, että eläimet leikkivät tarkoituksettomasti, pelkästään ylijäämäenergiasta nauttimiseksi. Aivan kuten menestynyt teollisuuspatruuna tai myyntimies saattoi mennä kotiin ja pelata cribbagea tai pooloa, mikseivät nuo eläimet, jotka onnistuivat olemassaolon kamppailussaan, voisi myös vähän irroitella? Mutta uudessa täysimittaisen kapitalismin evoluution versiossa, jossa hamstraamisen halulla ei ole mitään määrää, elämä ei enää ollut tarkoitus itsessään, vaan pelkkä DNA-sekvenssien välittämisen instrumentti — ja niin leikin koko olemassaolo oli eräänlainen skandaali.

Miksi minä?

Ei sillä, että tiedemiehet ovat vastahakoisia lähtemään polulle, joka saattaisi johtaa heidät näkemään leikkimistä — ja täten itsetietoisuuden, vapauden ja moraalisen elämän siemenet — eläinten kanssa.  Monet pitävät sitä yhä vain vaikeampana keksiä oikeutuksia kuvata yhtäkään näistä edes ihmisolennoilla. Kun kaikki elävät olennot redusoidaan markkinatoimijoiksi, rationaalisen laskelmoinnin koneiksi yrittämässä levittää geneettistä koodiaan, samalla hyväksyt, että ei ainoastaan soluilta, jotka muodostavat kehomme, vaan myös niiltä olennoilta, jotka ovat välittömiä esivanhempiamme, puuttuu kaikki edes etäisesti itsetietoisuuden, vapauden tai moraalisen elämän kaltainen — minkä vuoksi on vaikea ymmärtää, miten tai miksi tietoisuus (mieli, sielu) olisi voinut koskaan kehittyä.

Amerikkalaisfilosofi Daniel Dennett muotoilee ongelman varsin läpinäkyvästi. Oletaan esimerkiksi vaikka hummerit — ne ovat pelkkiä robotteja. Hummerit voivat selvitä ilmaan minkäänlaista itsetietoisuutta. Et voi kysyä miltä tuntuu olla hummeri. Se ei ole niinkuin mitään. Niillä ei ole mitään mikä muistuttaa tietoisuutta; ne ovat koneita. Mutta jos asia on näin, Dennett esittää, silloin sama pitää olettaa ylöspäin evoluution monimutkaisuuden skaalassa, elävistä kehomme muodostavista soluista niin yksityiskohtaisiin olentoihin kuin apinat ja elefantit, joiden kaikissa ihmisenkaltaisissa piirteissään ei voida osoittaa ajattelevan sitä mitä ne tekevät. Ellei sitten yhtäkkiä päästä ihmisiin, joilla — vaikka ne selvästikin ovat autopilotilla ainakin 95 prosenttia ajasta — selvästikin näyttää olevan tämä “minä”, tämä tietoinen minä, joka on istutettu niitten päälle, joka välillä näyttää tulevan esiin valvoakseen tilannetta, puuttuakseen väliin ja sanomaan systeemille, että nyt etsimään uutta työpaikkaa, nyt lopeta tupakointi, tai kirjoita akateeminen tutkielma tietoisuuden alkuperästä. Dennettin muotoilussa,

Kyllä, meillä on sielu. Mutta se on tehty monista pienistä roboteista. Jotenkin kehomme muodostavat triljoonat robottisolut (ja tiedostamattomat solut) järjestäytyvät vuorovaikutteisiksi järjestelmiksi, jotka ylläpitävät perinteisesti sielulle, egolle tai minälle osoitettuja toimintoja. Mutta koska olemme jo myöntäneet, että yksinkertaiset robotit ovat tajuttomia (jos leivänpaahtimet, termostaatit ja puhelimet ovat tajuttomia), miksi tällaisten robottien ryhmät eivät voisi tehdä hienompia projektejaan ilman, että minun tarvitsee muodostaa minua? Jos immuunijärjestelmällä on oma mieli ja marjoja poimivalla silmä-käsi-koordinaatiopiirillä on oma mieli, miksi vaivautua tekemään supermieli, joka valvoo kaikkea tätä?

Dennettin oma vastaus ei ole varsinaisesti vakuuttava: hän ehdottaa, että kehitimme tietoisuuden, jotta voisimme valehdella, mikä antaa meille evolutionaarisen edun. (Jos asia on näin, eivätkö ketut olisi myös tietoisia?) Mutta kysymys muuttuu kertaluokkaa vaikeammaksi kun kysyy miten se tapahtuu — “tietoisuuden kova ongelma”, kuten David Chalmers sitä kutsuu. Miten robotilta näyttävät solut ja systeemit yhdistyvät sellaisella tavalla, että aivan kuin sillä olisi laadullisia kokemuksia: tunteakseen kosteuden, maistellakseen viinejä, ylistääkseen cumbiaa mutta ollakseen kahden vaiheilla salsan kanssa? Jotkut tutkijat ovat rehellisiä myöntääkseen, että heillä ei ole hölkäsen pölähtävääkään ideaa siitä miten selittää tällaiset kokemukset, ja he epäilevät etteivät pysty koskaan selittämäänkään.

Tanssivatko elektronit?

Dilemmasta on ulospääsy, ja ensimmäinen askel on pohtia, että lähtökohtamme voi olla väärä. Tarkastellaan hummeria uudestaan. Hummereilla on erittäin huono maine filosofien keskuudessa, jotka useasti ottivat ne esimerkiksi puhtaan epäajattelevista, epätuntevista olennoista. Oletettavasti tämä johtui siitä, että hummerit ovat ainoa eläin, joita useimmat filosofit ovat tappaneet omin käsin ennen syömistään. On epämiellyttävää heittää kamppaileva olento kiehuvaan veteen; siinä pitää pystyä sanomaan itselleen, että hummeri ei oikeasti tunne sitä. (Ainoa poikkeus tähän kaavaan tuntuu olevan, jostain syystä, Ranska, jossa Gérard de Nerval ennen kävelytti lemmikkihummeriaan lieassa ja jossa Jean-Paul Sartre erään kerran kiihottui eroottisesti hummereista maisteltuaan liikaa meskaliinia.) Mutta tieteellinen havainnointi on paljastanut, että jopa hummerit leikkivät joillain tavoin — manipuloivat esineitä, esimerkiksi, mahdollisesti puhtaasta sen tekemisen nautinnosta. Jos asia on näin, sellaisten olentojen kutsuminen “roboteiksi” riistäisi sanan “robotti” merkityksen. Koneet eivät pelehdi ympäriinsä. Mutta jos elävät olennot eivät olekaan robotteja, monet näistä ilmeisen pisteliäistä kysymyksistä katoavat välittömästi.

Mitä tapahtuisi, jos me edistyisimme päinvastaisesta näkökannasta ja suostuisimme pitämään leikkiä ei niinkään minään luonnon oikkuna, vaan lähtökohtanamme, periaatteena joka on jo läsnä sekä hummereissa että kaikissa elävissä olennoissa, myös jokaisella tasolla siinä mitä fyysikot, kemistit ja biologit kutsuvat “itseorganisoituviksi järjestelmiksi”?

Tämä ei ole lähellekään niin hullua kuin miltä se kuulostaa.

Tieteenfilosofit, kohdattuaan ongelman miten elämä on saattanut syntyä kuolleesta aineesta tai miten tietoisuus saattaa kehittyä elävissä mikrobeissa, ovat kehitelleet kahden tyyppistä selitystä.

Ensimmäinen koostuu niinkutsutusta emergentismistä. Argumentti tässä on, että kun ollaan saavutettu tietty kompleksisuuden taso, tapahtuu eräänlainen kvalitatiivinen loikka, jossa aivan uudenlaisia fysiikan lakeja voi “syntyä” — sellaisia, jotka nojaavat, mutta joita ei voida redusoida, aiemmin syntyneisiin lakeihin. Tällä tavoin kemian lakien sanotaan olevan emergenttejä fysiikasta: kemian lait olettavat fysiikan lait, mutta niitä ei voida yksinkertaisesti redusoida niihin. Samalla tavalla biologian lait syntyvät kemiasta: selvästi tarvitsee ymmärtää kalan kemiallista koostumusta ymmärtääkseen miten se ui, mutta kemialliset komponentit eivät koskaan tarjoa täyttä selitystä. Samalla tavalla ihmismielen sanotaan olevan emergentti niistä soluista, joista se koostuu.

Toinen kanta on yleensä nimeltään panpsykismi tai paneksperientalismi, jonka mukaan kaikki tämä voi olla totta, mutta myöskin että emergenssi ei yksin riitä. Brittiläinen filosofi Galen Strawson esitti asian niin, että jos kuvitellaan, että aistittomasta aineesta voidaan siirtyä olentoon, joka kykenee keskustelemaan aistittoman aineen olemassaolosta vain kahdella hypyllä, se merkitsee yksinkertaisesti sitä, että emergenssi joutuu tekemään liikaa työtä. Jotain täytyy olla jo valmiiksi olemassa, jokaisella aineellisella olemassaolon tasolla, jopa aliatomisten hiukkasten tasolla — jotain, vaikkakin minimaalista ja alkomaista, joka tekee jotain niistä asioista, joita me olemme tottuneet ajattelemaan elämän (ja jopa mielen) tekevän — jotta tuo jokin voisi järjestäytyä yhä vain monimutkaisemmille tasoille, lopulta tuottaakseen itsetietoisia olentoja. Tuo “jotain” voi olla erittäin minimaalista: jonkinlainen hyvin alkeellinen kyky reagoida ympäristöönsä, jonkinlainen ennakointi, jonkinlainen muisti. Huolimatta siitä miten alkeellista, sen pitäisi olla olemassa ennen itseorganisoituvia järjestelmiä kuten atomeja tai molekyylejä, jotta itseorganisoituminen voisi yleensäkään tapahtua.

Kaiken sorttisia kysymyksiä joutuu ottamaan debatissa esiin, mm. vapaan tahdon vanhentunut ongelma. Kuten lukemattomat nuoret ovat pohtineet — usein paukuissa ja ensikertaa pohtiessaan universumin mysteerejä — jos luonnonlait määräävät aivojemme koostavien hiukkasten liikkeet, miten me sitten voimme sanoa, että on olemassa vapaa tahto? Standardivastaus on, että me olemme tienneet Heisenbergin ajoista lähtien, että atomien liikkeet eivät ole ennaltamäärättyjä; kvanttifysiikka voi ennustaa mille paikoille eletronit tuppaavat hyppimään tiettynä hetkenä. Ongelma ratkaistu.

Paitsi että ei oikeastaan — jotain edelleen puuttuu. Jos tämä tarkoittaa pelkästään, että hiukkaset joista aivomme koostuvat liikkuvat edestakaisin satunnaisesti, silloin olisi edelleen kuviteltava jotain immateriaalista, metafyysistä (“mieli”), joka puuttuu neuronien kulkeutumiseen ja ohjaa ei-satunnaisiin suuntiin. Mutta se olisi kehäpäätelmä: pitäisi olla jo valmiiksi mieli, jotta se voisi rakentaa aivot toimimaan mielen tavoin.

Jos nuo liikkeet eivät ole satunnaisia, sitä vastoin, voi alkaa pohtia materiaalista selitystä. Ja loputtomien luonnon itseorganisaatiomuotojen — rakenteet, jotka ylläpitävät itseään tasapainossa ympäristönsä kanssa, sähkömagneettisistä kentistä kiteytysprosesseihin — olemassaolo antaa panpsykisteille paljon materiaalia, jonka parissa työskennellä. Totta, he esittävät, että voi vaatia, että kaikkien näiden olentojen on joko yksinkertaisesti “toteltava” luonnonlakeja (lakeja, joiden olemassaoloa ei itsessään tarvitse selittää), tai ne liikkuvat täysin satunnaisesti… mutta jos ne niin tekevät, se johtuu oikeasti vain siitä, että on päätetty että se on ainoa tapa, jolla asiaa halutaan tarkastella. Ja mysteeriksi jää se seikka, että mieli kykenee tekemään sellaisia päätöksiä.

Myönnettäköön, tämä lähestymistapa on aina ollut vähemmistön osassa. Ison osan 1900-lukua se sivuutettiin lähes täysin. Sitä on helppo pilkata. (“Hetkinen, ehdotatko vakavasti, että pöydät kykenevät ajattelemaan?” Ei, itse asiassa, kukaan ei ehdota sellaista; argumentti on, että ne itseorganisoituvat elementit, joista pöydät koostuvat, kuten atomit, ilmaisevat äärimmäisen yksinkertaisia ominaisuuksia, jota me eksponentiaalisesti monimutkaisemmalla tasolla pidämme ajatteluna.) Mutta viime vuosina, erityisesti aiheen popularisoituessa, joissain tiedepiireissä filosofien kuten Charles Sanders Peirce (1839–1914) ja Alfred North Whitehead (1861–1947) ideat ovat alkaneet heräillä uudelleen.

Kiinnostavalla tavalla lähinnä fyysikot ovat osoittautuneet vastaanottavaisiksi tällaisille ideoille. (Myöskin matemaatikot — ehkäpä ei niin yllättävästi, sillä Peirce ja Whitehead molemmat aloittivat uransa matemaatikkoina.) Fyysikot ovat leikkisämpiä ja vähemmän ahdasmielisiä olentoja kuin, esimerkiksi, biologit — epäilemättä siksi, koska heidän harvoin täytyy ottaa yhteen uskonnollisten fundamentalistien kanssa, jotka kiistävät fysiikan lait. He ovat tiedemaailman runoilijoita. Jos on jo halukas syleilemään 13-ulotteisia kappaleita tai loputonta määrää vaihtoehtoisia universumeita, tai kasuaalisti ehdottaa, että 95% universumista koostuu pimeästä aineesta ja energiasta, joiden ominaisuuksista me emme tiedä yhtään mitään, silloin ei ehkäpä ole liian iso loikka yrittää pohtia myös mahdollisuutta sille, että aliatomisilla hiukkasilla olisi “vapaa tahto” tai jopa omia kokemuksia. Ja todellakin, vapauden olemassaolo aliatomisella tasolla on tällä hetkellä kuuman debatin aihe.

Onko siis merkityksellistä sanoa, että elektroni “valitsee” hypätä sillä tavoin kuin se tekee? Ilmiselvästikään ei ole olemassa tapaa osoittaa sitä. Ainoa todiste, joka meillä voisi olla (että me emme voi ennustaa mitä se aikoo tehdä), meillä jo on. Mutta se on tuskin ratkaisevaa. Jos kuitenkin halutaan johdonmukaisen materialistinen selitys maailmasta — eli, jos ei halua pitää mieltä jonain yliluonnollisena olentona, joka on asetettu aineellisen maailman päälle, vaan sen sijaan yksinkertaisesti monimutkaisempana prosessien järjestäytymisenä, joka on jo käynnissä jokaisella aineellisen todellisuuden tasolla — silloin on järkeenkäypää, että jokin ainakin vähän aikomuksellisuuden, jokin ainakin vähän kokemuksen, jokin ainakin vähän vapauden kaltainen olisi myös olemassa jokaisen fyysisen todellisuuden tasolla.

Miksi useimmat meistä sitten välittömästi vastustavat sellaisia päätelmiä? Miksi ne tuntuvat hulluilta ja epätieteellisiltä? Tai enemmän itse asiasta, miksi me olemme täysin halukkaita antamaan DNA-kierteelle toimijuuden (oli se sitten miten “metaforallisesti” tahansa), mutta pidämme absurdina sitä, että elektronille, lumihiutaleelle tai koherentille sähkömagneettikentälle annettaisiin samaa? Vastaus vaikuttaa olevan, että on varsin mahdotonta kuvata lumihiutaleen omaa etua. Jos me olemme vakuuttaneet itsemme rationaalisen toiminnan selityksen kykenevän koostuvan vain siitä, että toimintaa kohdellaan sellaisena kuin sen taustalla olisi jonkinlaista itseään palvelevaa laskelmointia, silloin tuon teorian mukaan miltään näiltä tasoilta ei löydy rationaalista selitystä. Toisin kuin DNA-molekyyli, jonka me voimme ainakin esittää tavoittelevan jonkinlaista gangsterimaista armottoman itsensä korostamisen projektia, elektronilla ei yksinkertaisesti ole aineellista intressiä mitä tavoitella, ei edes selviytymisen suhteen. Se ei kilpaile missään mielessä toisten elektronien kanssa. Jos elektroni toimii vapaasti — jos se, kuten Richard Feynman oletetusti on sanonut, “tekee mistä se tykkää” — se voi toimia ainoastaan vapaasti sen itsensä takia. Mikä tarkoittaisi, että koko fysikaalisen todellisuuden perustan ytimessä olisi myös kaikkein alkeellisimman muotoinen leikkiminen.

Uintia kalojen kanssa

Kuvitellaan periaatetta. Kutsutaan sitä vapauden periaatteeksi — tai, koska latinankielisillä rakenteilla on yleensä enemmän painoarvoa tällaisissa asioissa, kutsua sitä luudisen vapauden periaatteeksi. Kuvitellaan, että sen mukaan minkä tahansa olennon kaikkein monimutkaisimpien voimien tai kyvykkyyksien harjoittaminen, ainakin tietyissä olosuhteissa, pyrkii muuttumaan itsetarkoitukseksi. Ilmiselvästikään se ei olisi ainoa luonnossa toimiva periaate. Toiset vaikuttavat toisin tavoin. Mutta jos ei mitään muuta, niin se auttaa selittämään mitä me tällä hetkellä tarkkailemme, kuten että miksi, huolimatta termodynamiikan toisesta laista, universumi pyrkii muuttumaan enemmän, eikä niinkään vähemmän, monimutkaiseksi. Evoluutiopsykologit väittävät, että he kykenevät selittämään — kuten erään kirjan otsikko kertoo — “miksi seksi on kivaa”. Se mitä he eivät kykene selittämään on miksi kiva on kivaa. Tämä kykenisi.

En kiistä, ettenkö tähän mennessä olisi esittänyt räikeän yksinkertaistuksen erittäin monimutkaisista asioista. En sano edes, että tämä kanta, jota tässä ehdotan, — että leikki periaatteena on kaiken fyysisen todellisuuden perustana — olisi edes välttämättä totta. Vaadin vain, että tällainen näkökulma on vähintään yhtä uskottava kuin ne oudon epäjohdonmukaiset spekulaatiot, joita nykyään pidetään puhasoppisina ja joiden mukaan aivoton, robottimainen maailmankaikkeus tuottaa yhtäkkiä runoilijoita ja filosofeja tyhjästä. Eikä mielestäni leikkiminen luonnon periaatteena välttämättä tarkoita jonkin sortin kermaisen utopianäkökulman käyttöönottoa. Leikkimisperiaate voi auttaa selittämään miksi seksi on kivaa, mutta se voi auttaa selittämään myös miksi julmuus on kivaa. (Kuten kuka tahansa, joka on katsonut kissan leikkivän hiirellä voi myöntää, eläinten leikki ei välttämättä ole kauhean kivaa.) Mutta se antaa meille maaperää purkaa ajatteluamme maailmasta ympärillämme.

Vuosia sitten, kun opetin Yalessa, joskus annoin opiskelijoille lukemiseksi kuuluisan taoistisen tarinan. Tarjosin automaattiset täydet pisteet kenelle tahansa opiskelijalle, joka osasi kertoa minulle miksi viimeisin rivi oli järkeenkäypä (Kukaan ei koskaan onnistunut).

Zhuangzi ja Huizi kävelivät sillalla Hao-joen yllä, kun ensimmäinen teki havainnon, “Katso, miten muikut tikkaavat kivien välissä! Tällainen on kalojen onni.”

“Et ole kala”, sanoi Huizi, “miten voisitkaan tietää mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Etkä sinä ole minä”, sanoi Zhuangzi, “miten voisitkaan tietää, että minä en tiedä mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Jos minä, koska en ole sinä, en voi tietää mitä tiedät”, vastasi Huizi, “eikö silloin siitä seikasta, että koska sinä et ole kala, seuraa että et voi tietää mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Palataan takaisin” sanoi Zhuangzi, “alkuperäiseen kysymykseesi. Kysyit minulta miten tiesin mikä tekee kalasta onnellisen. Se seikka, että kysyit tuota, kertoo minulle, että tiesit että tiesin — kuten minäkin tiedän, omista tuntemuksistani tällä sillalla.”

Anekdootti käsitetään yleensä kahden sovittamattoman maailmankäsityksen vastakkainasetteluksi: loogikko vastaan mystikko. Mutta jos tuo pätee, miksi sitten Zhuangzi, joka kirjoitti sen ylös, paljastaa tulleensa loogikkoystävänsä voittamaksi?

Pohdittuani tätä tarinaa vuosien ajan, minulle valkeni että se oli koko homman pointti. Zhuangzi ja Huizi olivat parhaimmat ystävät. He tykkäsivät käyttää tunteja aikaa tällaiseen vänkäämiseeen. Se oli todellakin mihin Zhuangzi oikeasti pyrki. Me voimme kukin ymmärtää miltä toisesta tuntuu, koska kalasta väiteltäessä me teemme juuri samoin kuin mitä kala tekee: pitää hauskaa, tekee jotain hyvin mitä mekin teemme pelkästä sen tekemisen ilosta. Leikkii. Se, että sinun teki mieli voittaa minut väittelyssä ja olit niin iloinen niin tehdessäsi näyttää, että koko väittelynne kohteen premissi on väärin. Koska jos jopa filosofeja motivoivat ensisijaisesti tällaiset nautinnot, korkeimpien voimiensa käyttäminen yksinkertaisesti sen vuoksi, niin tämä on varmasti periaate, joka on olemassa luonnon kaikilla tasoilla — minkä vuoksi pystyin spontaanisti tunnistamaan sen myös kaloissa.

Zhuangzi oli oikeassa. Niin oli June Thunderstormkin. Mielemme ovat osa luontoa. Me voimme ymmärtää kalojen onnea — tai muurahaisten, tai kastematojen — koska se mikä meitä ajaa tällaisia asioita ajattelemaan ja niistä väittelemään on lopulta juuri tuo sama asia.

Eikö tuo ollutkin kivaa?

Lähde:

https://thebaffler.com/salvos/whats-the-point-if-we-cant-have-fun

ChatGPT:n taustalla oleva lähes kansalaisjärjestön kaltainen OpenAI perustettiin EA:n periaatteille, ja sen hallitus koostuu EA:n harjoittajista. Marraskuussa 2023 Open AI:n hallitus erotti yllättäen sen supertähtijohtajan ja perustajan Sam Altmanin ilman suurempia selityksiä. OpenAI:n oudon rakenteen vuoksi hallituksella oli valta erottaa toimitusjohtaja ja jopa tuhota yritys kokonaan, jos se joskus poikkeaisi EA:n periaatteista.

Altmanin erottaminen aiheutti kuitenkin kapinan henkilöstön keskuudessa. Maanantai-iltaan mennessä lähes kaikki OpenAIn noin 700 työntekijää olivat allekirjoittaneet lupauksen irtisanoutua, ellei hallitus eroa ja Altmania palauteta. Muutamaa päivää myöhemmin Altman palautettiin virkaansa, ja suurin osa hallituksen vanhoista, kapinallisista jäsenistä erotettiin.

ChatGPT:n julkaisun jälkeen OpenAI:sta oli tullut kaupungin kuumin juttu ja Altmanista supertähti. Altmanin palauttaminen takaisin virkaansa oli enemmän tai vähemmän väistämätöntä, kun hän oli joutunut kamppailemaan henkilöstön, sijoittajien ja toimitusjohtajan kanssa ja kun hallitus oli sitoutunut palvelemaan vain EA-kulttia.

OpenAI:n vallankaappausyritys oli EA-liikkeelle harvinainen hetki parrasvaloissa. Vaikka Altmanin syrjäyttäminen epäonnistui, tällä oudolla älyllisellä kultilla on paljon valtaa. Sen takana olevan rahan vetovoiman ansiosta se on onnistunut taivuttamaan teknologiapolitiikkaa kaikkialla länsimaissa omien omituisten pyrkimystensä mukaiseksi. EA on pystynyt rahoittamaan kymmeniä poliittisia neuvonantajia Yhdysvaltain senaatissa, Britannian hallituksessa ja Britannian työväenpuolueessa.

Mikä siis on EA? Sen filosofia on synkän utilitaristinen ja johdonmukainen. EA:n kannattajat väittävät haluavansa ”löytää parhaat tavat auttaa muita ja toteuttaa ne käytännössä”. Mutta se ei ole oikeastaan ainoa asia, joka siinä on ainutlaatuista.

Kuvittele sen sijaan QAnonin, salaliittokultin, ja Mensan, ”älykkäiden ihmisten” sosiaalisen yhdistyksen, kuten se nykyään itseään kutsuu, risteytys.

Päällisin puolin EA on korkealentoinen älyllinen ja hyväntekeväisyysorganisaatio. Se on kuitenkin myös kovaa kilpailua ja statuksen hakemista. EA:n kannattajat haluavat päihittää toisensa, jotta heidän nähtäisiin tekevän mahdollisimman paljon ”hyvää”. Tämä saattaa kuulostaa pelkistetyltä, kunnes syventyy siihen mihin nämä kultistit uskovat.

Sekä QAnon- että EA-kultit ovat pakkomielteisiä maailmanlopun suhteen. Tehokkaat altruistit kilpailevat keskenään ja laativat mielikuvituksellisia tuomiopäivän skenaarioita, joihin liittyy aina Terminator-tyylisen tekoälyn saapuminen, jonka he naurettavasti väittävät voivan tuhota ihmiskunnan. QAnonin kannattajat puolestaan ovat varmoja siitä, että pedofiilipoliitikkojen joukkopidätykset ovat pian edessä, minkä jälkeen heidät vangitaan tai teloitetaan. Kummassakin tapauksessa apostolit toivovat saavansa sekä uskonsa että ennakointikykynsä oikeutuksen. Ja mitä enemmän työtä teet, mitä varmemmalta vaikutat hulluissa ennusteissasi, sitä korkeampi on asemasi vertaistesi keskuudessa.

EA:ta ei todellakaan ole liioiteltua kutsua kultiksi. Kuten Wall Street Journal toteaa, jotkut sen seuraajista asuvat yhdessä tai ovat perustaneet yrityksiä yhdessä. Holden Karnofsky, suurimman EA:n apurahoja myöntävän Open Philanthropy -järjestön toinen perustaja, meni naimisiin EA-teemaisissa häissä Daniel Amodein kanssa, joka oli OpenAI:n työntekijä ja joka myöhemmin lähti perustamaan kilpailevaa Anthropic-organisaatiota.

Tällaiset kulttiryhmät saavuttavat pian järjen rajat ja purjehtivat luottavaisesti niiden yli. Mutta siinä missä QAnon ymmärretään laajalti mielenvikaiseksi, poliittiset päättäjät ottavat efektiivisten altruistien epätodennäköiset apokalyptiset kuvitelmat hyvin vakavasti. Poliitikot, virkamiehet ja ajatushautomot tanssivat heidän hullujen säveltensä tahtiin.

Efektiivinen altruismi olisi jäänyt ansaitusti hämärän peittoon ilman sen miljardööri-promoottoreita. Kryptomiljardööri Sam Bankman-Fried lahjoitti yli 190 miljoonaa dollaria hankkeille, instituutioille ja yksityishenkilöille, kuten Oxfordin yliopiston Future of Humanity Institutelle. Hän odottaa nyt tuomiota yhdestä Yhdysvaltain historian suurimmista talouspetoksista. Hänen pidätyksensä jälkeen muut miljardöörit, lähinnä Facebookin toinen perustaja Dustin Moskovitz, tulivat paikalle. Kuten Vox huomauttaa, EA:n valopilkku Ben Todd arvioi, että EA:han liittyvillä lahjoittajilla on käytössään 46 miljardia dollaria, josta yksi prosentti annetaan EA:n hankkeisiin vuosittain. Se on poikkeuksellinen määrä.

Efektiivisten altruistien ajamiin asioihin kuuluvat veganismi ja jopa hyönteisten hyvinvointi. X:n ja Twitterin brittiläiset käyttäjät saattavat tuntea ”katuäänten” hölmön käsitteen — oikeistolaisten aivoriihien ajaman EA:n hyväksymän politiikan, jonka tavoitteena on tehdä esikaupunkien kaduista tiiviimpiä. Mutta EA-kultin suosikkiasia on epäilemättä Terminator AI:n nousun estäminen.

Kuten Polticon Laurie Clarke hiljattain kertoi, efektiiviset altruistit onnistuivat kaappaamaan Isossa-Britanniassa järjestetyn tekoälyn turvallisuushuippukokouksen. ”Hallituksen keskeiset neuvonantajat, jotka suhtautuvat myötämielisesti liikkeen huolenaiheisiin, yhdistettynä [Britannian pääministerin Rishi Sunakin] läheisiin yhteyksiin tekoälylaboratorioiden johtajiin — joilla on pitkäaikaiset siteet liikkeeseen — ovat auttaneet nostamaan ”eksistentiaalisen riskin” aivan Britannian poliittisen asialistan kärkeen”, Clarke totesi. Todellisuudessa todennäköisyys sille, että ChatGPT:n kaltainen toimimaton tuote aiheuttaisi ihmiskunnalle eksistentiaalisen riskin, on olematon.

Itse luodussa nettifantasiamaailmassa eläminen ei ole vain rohkaissut EA:ta menettämään otettaan todellisuudesta. He ovat myös menettäneet humanistiset arvot ja perusmoraalin. EA:n toinen perustaja William MacAskill esitti kirjassaan What We Owe The Future ajatuksen, jonka mukaan tulevien, vielä syntymättömien ihmisten hyvinvointi on otettava huomioon jokaisessa hyötylaskelmassa. Tästä tuli kulttihenkisten johtava periaate, joka usein ilmenee hämmästyttävänä välinpitämättömyytenä tässä ja nyt tapahtuvaa inhimillistä kärsimystä kohtaan. ”Historiallisesti inhimillistä kärsimystä aiheuttaneet katastrofit ovat pelkkiä aaltoja elämän meren pinnalla verrattuna tekoälyn kaltaisiin eksistentiaalisiin riskeihin”, väittää Nick Bostrom, SBF:n rahoittaman Future of Humanity -instituutin perustaja.

”Tällä filosofialla voi oikeuttaa melkein minkä tahansa kauhean teon”, kirjoittaa Ted Gioa, musiikkikriitikko, joka lopetti opinnot Oxfordin yliopistossa paetakseen EA-kulttia. ”Tarkoitukset eivät nykyään vain pyhitä keinoja, vaan hävittävät ne.

Terminaattoritekoäly on tieteiskirjallisuuden skenaario. On hämmästyttävää, että poliittinen ja hallinnollinen luokkamme ei hylännyt sitä sellaisena. Sen sijaan he vain yhtyivät EA-fanipoikien linjaan. Kuinka välinpitämättömiä ja tyhjänpäiväisiä heidän täytyy olla, että he ovat seuranneet kulttia aina sen fantasia-armageddoniin asti?

Lähde: https://www.spiked-online.com/2023/11/26/sam-altman-and-the-cult-of-effective-altruism/

Efektiivinen altruismi lupaa tehdä hyvää paremmin. Nämä naiset sanovat, että sillä on toksinen seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön kulttuuri.

Keerthana Gopalakrishnan piti itseään aikoinaan efektiivisenä altruistina. Intialaisena yliopisto-opiskelijana hän uppoutui sosiaaliseen liikkeeseen, luki sen kanonisia tekstejä, kuten Doing Good Better, kuunteli sen podcasteja ja ahmi efektiivisen altruismin (EA) blogeja yrittäessään selvittää, miten luoda elämä, jolla olisi mahdollisimman suuri moraalinen vaikutus. Kun maailma alkoi avautua COVID-19-pandemian vuoksi, hän muutti San Franciscoon ja kävi EA-tapaamisissa, ystävystyi muiden EA:laisten kanssa ja toimi vapaaehtoisena EA-konferensseissa, joissa puhuttiin siitä, miten evidenssin ja järjen avulla voidaan tehdä mahdollisimman paljon hyvää maailmassa.

Mutta kun Gopalakrishnan pääsi syvemmälle liikkeeseen, hän tajusi, että ”EA:n mainostettu todellisuus on hyvin erilainen kuin EA:n todellinen todellisuus”, hän sanoo. Hän huomasi, että Bay Arean EA-jäsenet näyttivät työskentelevän yhdessä, asuvan yhdessä ja nukkuvan yhdessä, usein polyamorisissa seksisuhteissa, joihin liittyi monimutkaisia ammatillisia dynamiikkoja. Kolme kertaa vuoden aikana, hän kertoo, miehet epävirallisissa EA-kokoontumisissa yrittivät vakuuttaa hänet liittymään näihin niin sanottuihin ”polykuleihin”. Kun Gopalakrishnan sanoi, ettei hän ollut kiinnostunut, hän muistelee, että miehet ”häpäisivät” hänet tai yrittivät painostaa häntä, esittäen yksiavioisuuden mustasukkaisuuden hallitsemaksi elämäntavaksi ja polyamorian valistuneemmaksi ja rationaalisemmaksi lähestymistavaksi.

Erään erityisen huolestuttavan seksuaalisen häirintätapauksen jälkeen Gopalakrishnan kirjoitti marraskuussa 2022 viestin efektiivisille altruisteille tarkoitetulle nettifoorumille. Hän kieltäytyi kuvaamasta tapauksen yksityiskohtia julkisesti, mutta väitti, että EA:n kulttuuri oli vihamielinen naisia kohtaan. ”Se vaarantaa turvallisuutesi”, hän kirjoitti ja lisäsi, että suurin osa liikkeen rahoituksen ja mahdollisuuksien saannista oli miesten hallinnassa. Gopalakrishnan huolestui joistakin vastauksista. Eräs kommentoija kirjoitti, että hänen kirjoituksensa oli ”kiihkoileva” polyamorisia ihmisiä kohtaan. Toisen mukaan se ”saastuttaisi episteemisen ympäristön” ja väitti sen olevan ”nettonegatiivinen ongelman ratkaisun kannalta”.

Gopalakrishnan on yksi seitsemästä efektiiviseen altruismiin liittyvästä naisesta, jotka kertovat TIME:lle kokeneensa yhteisössä väärinkäytöksiä lähtien häirinnästä ja pakottamisesta aina seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Naiset väittävät, että EA on osittain itse syyllinen. He sanovat, että efektiivisen altruismin ylivoimainen miehisyys, sen ammatillinen insesti, sen polyamorian alakulttuuri ja sen päällekkäisyys teknologian parissa työskentelevien miesten hallitsemien ”rationalistiryhmien” kanssa ovat yhdessä luoneet ympäristön, jossa seksuaalirikokset voidaan suvaita, antaa anteeksi tai järkeistää pois. Useat kuvailivat, että EA:ssa vallitsee ”kulttimainen” dynamiikka.

Julia Wise, Englannissa Oxfordissa sijaitsevan Centre for Effective Altruism (CEA) -järjestön pitkäaikaisin työntekijä, joka vastaa EA-yhteisön kasvattamisesta ja ylläpidosta, myöntää että yhteisössä on raportoitu seksuaalisesta häirinnästä. Hän kuitenkin kyseenalaistaa sen, onko liike itse vastuussa. Seksuaalinen häirintä on loppujen lopuksi ongelma koko yhteiskunnassa, eivätkä EA:n johtajat voi valvoa kaikkien siinä ja sen ympärillä liikkuvien käyttäytymistä. ”Jotkut esille tulleista huolenaiheista ovat ehkä EA:ssa olevien ihmisten tekemiä, mutta tekijä osallistui tapahtumaan pari vuotta sitten, mutta he eivät ole niin mukana liikkeessä”, Wise sanoo. ”Miten selvitetään, mikä on yhteisön ongelma verrattuna siihen, mikä on Bay Arean ongelma tai seksiongelma tai jokin muu?”

Tämä tarina perustuu yli 30 nykyisen ja entisen efektiivisen altruistin ja heidän keskuudessaan elävien ihmisten haastatteluihin. Monet naisista puhuivat nimettömänä välttääkseen henkilökohtaisia tai ammatillisia kostotoimia ja vetosivat siihen, että EA:ssa on vain pieni määrä ihmisiä ja organisaatioita, jotka valvovat huippuvirkoja ja -mahdollisuuksia. Suuri osa väitetyistä väärinkäytöksistä, joista he kertoivat yksityiskohtaisesti, keskittyi Bay Arean alueelle, mutta naiset kuvailivat tapauksia myös kolmessa muussa osavaltiossa sekä ulkomailla. Monet heistä pyysivät, että heidän väitettyjä hyväksikäyttäjiään ei mainittaisi ja että TIME suojaisi heidän henkilöllisyytensä kostotoimien välttämiseksi. Heidän kertomuksiaan vahvistivat muut tapahtumien osapuolet, henkilöt, joiden kanssa naiset puhuivat pian tapahtumien jälkeen, sekä samanaikaiset asiakirjat ja kuvakaappaukset. Vaikka muutamat naiset ovat ottaneet nämä asiat esille verkkofoorumeilla, monet puhuivat TIME:lle ensimmäistä kertaa kokemuksistaan EA-yhteisöissä tapahtuneesta seksuaalisesta väärinkäytöksestä.

Eräs muisteli, että lähes kaksi kertaa hänen ikäinen vaikutusvaltainen mies oli ”groomannut” häntä, ja hän väitti, että ”pedofiiliset suhteet” olivat sekä täysin luonnollisia että erittäin opettavaisia. Toinen kertoi TIME:lle, että paljon vanhempi EA värväsi hänet mukaan polyamoriseen suhteeseensa, kun hän oli vielä opiskelemassa. Kolmas kertoi järkyttävästä kokemuksesta EA:n vaikutusvaltaisen henkilön kanssa, jonka tehtävänä oli muun muassa valita lupaavia opiskelijoita ja ohjata heitä erittäin halutuille työpaikoille. Kun kyseinen johtaja oli järjestänyt hänelle lennon Britanniaan työhaastatteluun, hän muistelee yllättyneensä siitä, että hänen odotettiin majoittuvan hänen kotiinsa eikä hotelliin. Kun hän saapui paikalle, hän kertoo, että ”mies kertoi, että hänen piti masturboida ennen kuin hän tapasi minut”.

Useat naiset sanovat, että tapa, jolla laajempi EA-yhteisö otti heidän väitteensä vastaan, oli yhtä järkyttävä kuin itse alkuperäinen väärinkäytös. ”Näiden efektiivisten altruistien pelikirja on lannistaa uhreja tavoittelemasta minkäänlaista objektiivista, kolmannen osapuolen oikeutta”, sanoo Rochelle Shen, joka pyöritti EA:hin liittyvää tapahtumatilaa Bay Arealla ja sanoo, että hänellä on omakohtaista kokemusta tavoista, joilla liike hylkää syytökset. ”He haluavat pitää kaiken perheen sisällä.”

Viime vuosina efektiivinen altruismi on muuttunut maailmanlaajuiselle köyhyydelle omistautuneesta pienestä hyväntekeväisyysyhteisöstä voimakkaaksi maailmanlaajuiseksi think tankien, voittoa tavoittelemattomien järjestöjen ja varakkaiden lahjoittajien verkostoksi, joka jakaa vuosittain satoja miljoonia dollareita hyväntekeväisyyslahjoituksina. Liike on kasvanut nopeasti: EA-foorumin kuukausittaiset aktiiviset käyttäjät ovat viisinkertaistuneet vuodesta 2019 lähtien, EA:n maailmanlaajuisiin konferensseihin osallistui yli 6 000 henkilöä vuonna 2022 ja EA:n aktiivisia osastoja on ainakin 371 yli 40 maassa. Suurin osa liikkeen jäsenistä — jotka ovat ylivoimaisesti valkoihoisia, yli 70 prosenttia miehiä ja yhteisön jäsenille vuonna 2020 tehdyn tuoreen kyselyn mukaan enimmäkseen nuoria — ovat idealisteja, joita viehättää lupaus rakentaa parempi maailma soveltamalla tiukkaa logiikkaa moraalisiin päätöksiin. Tuhannet ovat allekirjoittaneet lupauksen antaa vähintään 10 prosenttia tuloistaan hyväntekeväisyyteen. Yliopistokampuksilta Piilaakson startup-yrityksiin, kannattajia vetää puoleensa filosofian moraalinen selkeys, joka on omistautunut käyttämään dataa ja järkeä ihmiskunnan paremman tulevaisuuden muotoilemiseksi. Efektiivisestä altruismista on tullut eräänlainen nuorten ja eliitin sekulaari uskonto.

Mutta EA-miljardöörimesenaatin ja tunnetuimman seuraajan Sam Bankman-Friedin romahdus, joka joutuu nyt liittovaltion syytteeseen petoksista, jotka liittyvät hänen kryptovaluuttapörssinsä FTX:n romahtamiseen, on asettanut efektiivisen altruismin entistä tarkempaan syyniin. Kuten muutkin viimeaikaiset yhteiskunnalliset liikkeet, jotka kattavat koko poliittisen kirjon, EA on hajanainen ja tarkoituksellisen epäselvä; kuka tahansa joka haluaa voi kutsua itseään EA:ksi. Jopa itseään hyväntekijöiksi kutsuvien yhteisössä ”on varmasti ollut tapauksia, joissa ihmisiä on kohdeltu huonosti, myös seksuaalista häirintää”, sanoo Wise Centre for Effective Altruism -järjestöstä. ”Tämä on olennainen ongelma, jonka kaikki sosiaaliset ryhmät kohtaavat.”

Wise, jonka tehtävänä CEA:ssa on valvoa yhteisön hyvinvointia, kertoo TIME:lle, että hän on seitsemän työvuotensa aikana saanut vastaanottaa vuosittain noin 20 valitusta, jotka ovat vaihdelleet epämiellyttävistä kommenteista vakavampiin väitteisiin häirinnästä ja muusta. Mutta koska Wise väittää, ettei ole virallista johtorakennetta, ei luetteloa siitä, kuka kuuluu liikkeeseen ja kuka ei, eikä virallista prosessia valitusten käsittelemiseksi, on vaikea arvioida, kuinka yleisiä tällaiset ongelmat ovat EA:ssa verrattuna laajempaan yhteiskuntaan.

TIME:lle puhuneet naiset sanovat, että ongelma on erityisen akuutti EA:ssa. He sanovat, että liikkeen korkealentoiset tavoitteet voivat luoda moraalisen suojakilven, jonka avulla jäsenet voivat esittää itsensä altruisteina, jotka ovat sitoutuneet ihmiskunnan pelastamiseen riippumatta siitä, miten he kohtelevat ihmisiä ympärillään. ”Kyse on valkoisen ritarin pelastajakompleksista”, sanoo Sonia Joseph, entinen EA, joka on sittemmin muuttanut pois liikkeestä osittain sen naisten kohtelun vuoksi. ”Aivan kuin olemme muita parempia, koska olemme rationaalisempia tai järkevämpiä tai harkitsevampia.” Liikkeellä ”on hyvin loogisen, tiukan hyväntekeväisyyden peite”, hän jatkaa. ”Mutta se on matematiikkaan koodattua naisvihaa.”

Eräällä San Franciscon muodikkaalla alueella on viktoriaaninen talo, jossa ryhmä itseään EA:ksi kutsuvia tekoälytutkijoita, rationalistisia teknologiaveljiä ja nuoria naisperustajia suojautuu yhdessä Bay Arean tuskallisilta vuokrilta. Vaikka talolla ei ollut mitään muodollista suhdetta efektiiviseen altruismiin, noin kolmannes asukkaista oli EA:ita, ja talossa järjestettiin säännöllisesti EA-tapahtumia. Asuntoa johti kaksi yhteisjohtajaa, mies ja nainen, jotka allekirjoittivat vuokrasopimuksen, hallinnoivat vuokrarahoja ja hoitivat logistiikan, joka koski ihmisten siirtämistä sisään ja ulos yhteisöstä, joka muistutti 1960-luvun Bay Arean kommuunien teknologia-aikakauden versiota.

Vuoden 2021 lopulla talon miesjohtajaa syytti seksuaalirikoksesta hänen entinen tyttöystävänsä, joka kertoi tavanneensa miehen EA-konferenssissa. Nainen ilmoitti syytöksestään talon naispuoliselle yhteisjohtajalle. Myös yhteisjohtajalla oli ollut kielteisiä kokemuksia miehestä, jonka hän sanoo kerran kiivenneen hänen sänkyynsä ilman hänen suostumustaan. Hän toi ex-tyttöystävän syytöksen muiden talon jäsenten tietoon ja suositteli, että miespuolinen yhteisjohtaja eroaisi. Siinä vaiheessa talon muut asukkaat kääntyivät häntä vastaan, kertovat sekä naispuolinen yhteisjohtaja että alkuperäisen syytöksen esittänyt nainen. Toinen johtaja ”näytti kohtaavan paljon vastareaktioita ja naisvihaa, koska hän oli naispuolinen johtaja, joka käsitteli seksuaalista väkivaltaa koskevaa syytettä”, sanoo syytöksen esittänyt, joka useiden muiden tässä jutussa esiintyneiden tapaan pyysi pysymään nimettömänä ammatillisista ja henkilökohtaisista syistä. Molemmat naiset sanoivat tehneensä rikosilmoituksen San Franciscon poliisilaitokselle; SFPD vahvisti, että kaksi poliisiraporttia oli tehty, mutta kieltäytyi antamasta niitä tai antamasta yksityiskohtaisia tietoja toimenpiteistä, joihin se oli ryhtynyt vastauksena.

Kun syytökset nousivat esiin, talon muut asukkaat loivat Google Dociin tiedoston, jossa he keskustelivat yhdessä siitä, miten syytöksiä tulisi käsitellä. Keskusteluista käy ilmi yritys suodattaa häiritseviä, tunteita herättäviä väitteitä matematiikan avulla. ”Miten voit elää jonkun kanssa, jos luulet, että on X prosentin mahdollisuus, että hän on tehnyt jotain kauheaa?” eräs asukas kirjoitti dokumenttiin, joka jaettiin hiljattain TIMElle. ”Riippuen siitä, millaista tarkkaa määritelmää käytät seksuaalisesta väkivallasta, noin 1-10 prosenttia ihmisistä on syyllistynyt siihen”, toinen vastasi. ”Tämä merkitsee 27-96 prosentin todennäköisyyttä sille, että asut jonkun kanssa, joka on tehnyt jotain kamalaa.”

Nämä seikat eivät saaneet ryhmää karkottamaan syytettyä välittömästi. Sen sijaan eräs talossa asuva EA ehdotti, että paikalle kutsuttaisiin sovittelija Aurora Quinn-Elmore, teknologia-alalla työskentelevä tuotepäällikkö, joka oli tullut tunnetuksi yhteisössä sovittelutyöstään seksuaalirikoksia koskevien syytösten yhteydessä. Se ei mennyt hyvin. Keskustelut käytiin Facebook Messenger -videon välityksellä kahdessa tai kolmessa istunnossa kahden osallistuneen henkilön mukaan. Kun yksi väitetyistä uhreista oli kertonut tarinansa, ”Aurora alkoi heti kertoa meille, että pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi, jos miehen ura tuhoutuisi”, muistelee talon naispuolinen toinen johtaja, joka oli mukana keskustelussa. ”Hän sanoi: ’Teidän ei pitäisi koskaan mennä poliisin puheille’.”

Väitetystä uhrista jäi vaikutelma, että häntä kehotettiin painokkaasti olemaan ilmoittamatta tapauksesta viranomaisille, ja hän muistaa, että keskusteluissa keskityttiin syytetyn miehen tärkeään uraan. Molemmat naiset muistavat, että Quinn-Elmore herätti epäilyksiä sekä miehen syyttäjää että talon naispuolista rinnakkaisjohtajaa kohtaan, joka otti syytökset vakavasti. Lopulta Quinn-Elmore suositteli, että sekä mies- että naispuoliset johtajat eroaisivat, vaikka vain miestä oli syytetty seksuaalisesta väärinkäytöksestä. (Quinn-Elmore sanoi suosittaneensa myös naiselle eroa, koska muut olivat kertoneet hänelle, että nainen käytti syytöksiä saadakseen valtaa talossa; lopulta vain miespuolinen toinen johtaja erosi).

TIME-lehden haastattelussa miespuolinen johtaja kiisti molempien naisten väitteet. Hän sanoi, että hänen entinen tyttöystävänsä ei ollut koskaan syyttänyt häntä mistään seksuaalisesta väärinkäytöksestä heidän nelivuotisen suhteensa aikana ja että syytökset tulivat esiin vasta kuukausia sen jälkeen, kun hän kuvaili eroa sotkuiseksi. Hän sanoi, että hän ja naispuolinen toinen johtaja ”halailivat paljon”, ja syytti naista siitä, että hän käytti häntä vastaan esitettyjä seksuaalisia syytöksiä säilyttääkseen talon hallinnan. ”Nämä ovat uhkauksia, joilla kontrolloidaan jokaista tekoani”, hän sanoi.

Tällaisten syytösten epätavallinen käsittely ulottuu tätä yksittäistä tapausta laajemmalle. Toisessa tapauksessa Quinn-Elmore seurusteli väitetyn hyväksikäyttäjän kanssa samaan aikaan, kun hän sovitteli erään toisen EA-yhteisöön kuuluvan naisen häntä vastaan esittämää seksuaalista pakottamista koskevaa väitettä. ”Olimme mukana ennen kuin he alkoivat seurustella, olimme mukana, kun he seurustelivat, ja olimme mukana sen jälkeen”, Quinn-Elmore kertoi TIME-lehdelle ja lisäsi, että vaikka hän puhui molemmille osapuolille ja suositteli etenemistapaa, hän ei pitänyt tätä virallisena sovitteluna.

Quinn-Elmore suositteli lopulta, että tämä mies tapaisi ”valmentajan”, joka auttaisi häntä oppimaan, miten selviytyä seksuaaliseen suostumukseen liittyvistä kysymyksistä, mutta ei suositellut hänelle muita seuraamuksia. Pian episodin jälkeen, syyttäjä väittää, ystävät alkoivat katkaista suhteitaan häneen, usein samalla tavalla muotoilluissa tekstiviesteissä, ”ikään kuin viestille olisi ollut mallipohja”. Tuntui siltä, että ”yhteisössä on tämä immuunireaktio itseä vastaan”, hän sanoo. ”Se on niin syvä petos silloin, kun tarvitset tukea eniten.”

Haastattelussa Quinn-Elmore vahvisti, että hän oli ollut mukana näissä kiistoissa, mutta sanoi, että hänen sanojaan oli vääristelty. Hänen ”korjaavan oikeuden” menetelmiinsä kuuluu usein se, että hän ei suosittele poliisin mukaan ottamista, koska se voi olla uudelleen traumatisoivaa ja hyödytöntä, hän selitti ja lisäsi, että hän keskustelee usein syytettyjen ”psykologisista profiileista” ennakoidakseen, mitä nämä tekisivät, jos he haluaisivat epätoivoisesti säilyttää uransa. ”Kun seksuaalista väkivaltaa tapahtuu, erityisesti tiiviissä yhteisössä, se muuttuu usein mainesodaksi”, hän sanoo. ”Se räjähtää tavalla, joka on todella stressaavaa kaikille asianosaisille ja rikkoo paljon kaunista yhteisöä.”

Quinn-Elmore sanoo uskovansa kaikkia naisia, jotka kertovat kokeneensa seksuaalista häirintää, ja torjuu kaikki luonnehdinnat, joiden mukaan hän olisi toiminut syytettyjen miesten puolustajana. Silti hän sanoo: ”Tiedän, etten hoitanut mitään näistä tilanteista täydellisesti, se on varmaa.”

Vaikea kysymys efektiivisen altruismin yhteisölle on onko San Franciscon EA-talon tapaus yksittäistapaus, jonka epäonnistumiset liittyvät vain kyseiseen alueeseen ja asianosaisiin, vai onko se esimerkki liikkeen laajemmasta ongelmasta.

Wise puolestaan kertoo avoimesti tällaisten asioiden käsittelyyn liittyvistä haasteista. Elokuussa 2022 EA:n foorumissa julkaistussa viestissä hän kuvaili ”hankalaa tasapainoa”, joka hänen yhteisöterveystiiminsä on löydettävä, kun sitä pyydetään ottamaan vastaan väitteitä seksuaalirikoksesta, jonka joku EA:han liittyvä henkilö on esittänyt toista laajemman yhteisön jäsentä kohtaan. Wise hahmotteli erilaisia näkökohtia, jotka hän ottaa huomioon. Toisaalta ”suhtaudutaan kulttuuriin vakavasti” ja ”ryhdytään toimiin huonoa käytöstä vastaan”; toisaalta, hän kirjoitti, ”ei vahingoiteta epäoikeudenmukaisesti jonkun mainetta”, ”ei saada miehiä tuntemaan, että lipsahdus tai vääristynyt syytös pilaa heidän elämänsä” ja ”annetaan ihmisille toinen tai kolmas mahdollisuus”.

”Punnitsen syytetylle mahdollisesti koituvaa haittaa, jos syytös on virheellinen, ja muille yhteisön ihmisille mahdollisesti koituvaa haittaa, jos huoli on oikea”, Wise kirjoitti. ”Näiden rajoitusten tekeminen mahdollisimman yksityisesti näyttää välttävän pahimmat haitat maineelle, jos huoli on perusteeton, mutta samalla myös pahimmat haitat yhteisölle, jos huoli on aiheellinen.”

Tämä etujen tasapainottaminen on täysin erilainen lähestymistapa kuin #MeToo-liike, joka syntyi samaan aikaan kuin tehokas altruismi. #MeToo kehotti yhteiskuntaa ”uskomaan naisia”; EA:t ovat yleensä hieman skeptisempiä. #MeToo pyrki ottamaan traumaperustaisen lähestymistavan seksuaaliseen väkivaltaan; EA:t pitäytyvät ultrarationaalisissa ”episteemisissä standardeissaan”. Tämä tarkoittaa naisten mukaan sitä, että seksuaalisen väärinkäytöksen seuraukset EA:n sisällä näyttävät usein paljon erilaisilta kuin EA:n ulkopuolisessa maailmassa. ”Haluan, että ihmisillä on seurauksia, kun he tekevät asioita, jotka ovat pahaksi muille ihmisille”, Wise sanoo TIME-lehdelle. ”Mutta haluan myös, että ne ovat oikeassa suhteessa.”

Tämän artikkelin julkaisun jälkeen Wise selvitti asiaa sähköpostitse. ”Olemme kauhuissamme tässä artikkelissa esitetyistä väitteistä. Keskeinen osa työtämme on haitalliseen käyttäytymiseen puuttuminen, koska mielestämme on tärkeää, että tässä yhteisössä on hyvä kulttuuri, jossa ihmiset voivat tehdä parhaan työnsä ilman häirintää tai muuta huonoa kohtelua”, Wise kirjoitti TIME:lle. ”Tässä artikkelissa kuvatut tapaukset sisältävät tapauksia, joissa olemme jo ryhtyneet toimiin, kuten kieltäneet syytetyn pääsyn tiloihimme. Tapaukset, joista emme olleet tietoisia, tutkimme ja ryhdymme asianmukaisiin toimiin ongelman ratkaisemiseksi.”

Sonia Joseph alkoi lukea tehokkaan altruismin blogeja 12-vuotiaana. Voimakkaat verkkokeskustelut siitä, miten vaikuttaa maailmassa mahdollisimman paljon, tarjosivat hänelle yhteisöllisyyden tunteen, jota hän kaipasi intialais-amerikkalaisena tyttönä, joka kasvoi Bostonin esikaupunkialueella. Mutta kun hänestä tuli tarpeeksi vanha osallistuakseen henkilökohtaisiin EA-kokoontumisiin Cambridgen alueella, hän huomasi, että monet hänen tapaamistaan miehistä vaikuttivat olevan ihastuneita ”PUA-temppuihin”, joka on muka systemaattinen tapa saada naiset suostuteltua makaamaan heidän kanssaan.

Vuonna 2018, kun hän oli aloittamassa uraansa tekoälytutkimuksen parissa, Joseph muistelee, että hänet esiteltiin eräälle EA:han liittyvälle alan merkittävälle miehelle. Joseph oli 22-vuotias ja vielä yliopistossa; mies oli lähes kaksi kertaa hänen ikäisensä. Kun he keskustelivat japanilaisessa ravintolassa New Yorkissa, hän muistelee, että mies käänsi keskustelun outoon suuntaan väittäen, että ”pedofiiliset suhteet hyvin nuorten naisten ja vanhempien miesten välillä olivat hyvä tapa siirtää tietoa”, Joseph sanoo. ”Minusta tuntui, että hän valmisteli minua.” (Joseph kertoo sanoneensa väitetystä tapauksesta kämppäkaverilleen. Kämppäkaveri vahvisti keskustelun TIME:lle).

Toinen nainen, joka seurusteli saman miehen kanssa useita vuosia aiemmin polyamorisessa suhteessa, väittää, että mies oli kerran yrittänyt laittaa peniksensä hänen suuhunsa, kun nainen nukkui. (TIME ei nimeä miestä, kuten ei muitakaan tässä jutussa esiintyviä, koska yksi tai useampi syytöksiä esittänyt nainen pyysi sitä ja halusi suojella itseään mahdollisilta kostotoimilta).

Useat TIME-lehdelle puhuneet naiset sanoivat, että polyamorian suosio EA:n piirissä edistää ympäristöä, jossa miehet — usein uramahdollisuuksia kontrolloivat miehet — tuntevat voivansa värvätä nuorempia naisia epämiellyttäviin seksisuhteisiin. Monet EA:t hyväksyvät ei-perinteiset asumisjärjestelyt ja kyseenalaistavat vakiintuneet tabut, ja monet ihmiset, myös monet naiset, suostuvat innokkaasti jakamaan kumppaneita muiden kanssa. Polyamorian yleisyydestä EA:ssa ei ole nykyisin tietoa. Eräs entinen EA:n datatieteilijä sanoo arvioineensa, että noin 30 prosenttia EA:sta oli polyamorisia.

EA:n tunnetut henkilöt ovat pitäneet polyamoriaa ”järkevämpänä” romanttisena järjestelynä. Filosofi Peter Singer, jonka kirjoitukset ovat EA-johtajien koetinkiviä, näytti kannattavan polyamoriaa heinäkuussa 2017 antamassaan haastattelussa, jossa hän väitti, että yksiavioisuus saattaa olla yhä enemmän anakronistista syntyvyyden valvonnan aikakaudella. FTX-sidonnaisen Alameda Researchin toimitusjohtaja Caroline Ellison, joka tiettävästi oli ajoittain romanttisessa suhteessa Bankman-Friedin kanssa, kirjoitti ilmeisesti blogissaan, että romanttisten suhteiden ihanteellinen kokoonpano muistuttaisi ”keisarillista kiinalaista haaremia”, jossa ”jokaisella pitäisi olla kumppaniensa arvojärjestys”.

Useat TIME:lle puhuneet naiset sanoivat, että EA:n polyamorinen alakulttuuri oli keskeinen syy siihen, miksi yhteisöstä oli tullut naisille vihamielinen ympäristö. Eräs nainen kertoi TIME:lle, että hän alkoi seurustella miehen kanssa, joka oli ollut merkittävässä asemassa kahdessa EA:han liittyvässä organisaatiossa, kun hän oli vielä opiskelemassa. He tapasivat, kun mies oli puhumassa EA:han liittyvässä konferenssissa, ja mies kutsui naisen illalliselle sen jälkeen, kun nainen oli yksi ainoista opiskelijoista, jotka saivat hänen matematiikka- ja todennäköisyyskysymyksensä oikein. Mies kysyi tytön ikää ja ehdotti sitten nopeasti, että hän liittyisi hänen polyamoriseen suhteeseensa. Pian sen jälkeen, kun hän oli suostunut treffeille, ”hän sanoi minulle, että ’voisin maata kanssasi maanantaina’, mutta tiistaina olen tämän toisen tytön kanssa”, hän kertoo. ”Se oli tämä tapa olla pelimies, mutta olla moraalisesti ylempänä”, hän lisää. ”Se ei ole kytkykauppaa, se on polyamorinen suhde.” Nainen alkoi tuntea, ”kuin minut olisi imetty johonkin kulttiin”, hän sanoo.

Gopalakrishnan kuvaili myös kultin kaltaista dynamiikkaa, joka suosi syytettyjä miehiä ahdisteltujen naisten sijaan. Kirjoitettuaan EA:n foorumille huolensa liikkeen seksuaalisesta dynamiikasta Gopalakrishnan seurasi, kuinka vastauksia tuli runsaasti. Järkyttyneenä hän poisti kirjoituksensa. Hän tunsi itsensä paljaaksi, hän muistelee, eikä halunnut olla nyrkkeilysäkki. Ennen kaikkea Gopalakrishnan oli järkyttynyt siitä, miten rationaalisia puitteita, joille hän oli omistanut elämänsä, voitiin käyttää hänen omien kokemustensa heikentämiseen. ”Sitä on tottunut ohittamaan nämä vaistot, koska ne eivät ole rationaalisia”, hän sanoo. ”Älyllisyyden varjolla voi peittää paljon epäoikeudenmukaisuutta.”

Lähde: https://time.com/6252617/effective-altruism-sexual-harassment/

Hei, kiitos kaikille. Hienoa olla täällä. Haluan ottaa kantaa johonkin mitä Tom juuri sanoi, joka on väite, että ”woken pitäisi edistää oikeudenmukaisuutta Euroopassa.”

Tässä on oikeudenmukaisuuden (engl. equity, tarkoittaa myös omaa pääomaa), miettikää vaikuttaako tämä jonkin muun sellaisen määritelmältä, josta olette joskus kuullut. Oikeudenmukaisuuden määritelmä tulee julkisen hallinnon kirjallisuudesta. Sen on kirjoittanut mies nimeltä George Frederickson, ja määritelmä kuuluu ”hallittu poliittinen talous, jossa osuudet säädetään niin, että kansalaisista tulee samanveroisia”. Kuulostaako tuo yhtään sellaiselta, josta olette kuulleet aiemmin, kuten sosialismilta?

He tulevat hallitsemaan taloutta tehdäkseeen osuuksista samanveroisia. Ainoa ero oikeudenmukaisuuden ja sosialismin välillä on omaisuuden tyyppi, jonka he jakavat uudelleen, osuuksien tyyppi. He tulevat jakamaan uudelleen yhteiskunnallisen ja kulttuurillisen pääoman taloudellisen ja aineellisen pääoman lisäksi, ja tämä on teesini kun kysymme ”mitä on woke?”.

Woke on maolaisuutta amerikkalaisilla piirteillä, jos lainaan itse Maoa sanoessani, että hänen filosofiansa oli marxismi-leninismiä kiinalaisilla piirteillä. Mikä tarkoittaa sitä, että woke on marxismia ja se on erittäin provokatiivinen lausunto. Se on jotain mitä varmasti kuulet ettei se ole, että se on jotain muuta ja että professorit ja filosofit käyttävät paljon aikaa selittämään miksi se ei ole sama asia. ”Ei, ei, silloin kun puhutaan marxilaisuudesta, puhutaan taloudesta. Tämä on yhteiskunnallista, tämä on kulttuuria. Tämä on eri asia.” Se ei ole eri asia. Haluan, että ajattelette biologisesti hetken, enkä tarkoita nyt kehoanne. Voisimme kyllä tehdä niin, mutta se on eri aihe.

Haluan teidän ajattelevan sitä, miten me luokittelemme kasvit ja eläimet, kun me tutkimme niitä. On lajeja, mutta niiden yläpuolella on eläinten heimot. On kissoja, kaikki kissaeläimet, on tiikerit, leijonat, kotikissat, leopardit, monenlaisia kissaeläimiä. Jos me ajattelemme marxilaisuutta ideologioiden heimona, silloin klassinen taloudellinen marxilaisuus on saman suvun laji. Kriittinen teoria on heimo, anteeksi laji tässä heimossa. Queer-teoria on laji tässä heimossa. Postkoloniaalinen teoria, joka piinaa Eurooppaa, on laji tässä heimossa, ja näillä kaikilla on jotain yhteistä, joka sitoo ne toisiinsa, nimeltään intersektionaalisuus, joka tekee niiden kohtelusta sellaisen, kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Mutta itse logiikka on marxilainen.

Ja haluan vakuuttaa teidät tästä, koska Marxilla oli erittäin yksinkertainen ehdotus, mutta me eksyimme. Me luulemme Marxin puhuneen taloudesta, koska hän usein puhui taloudesta. Hän kirjoitti kirjan nimeltään ”Pääoma”. Se on erittäin kuuluisa kirja ja me ajattelemme, että no, tämä on taloustieedettä, mutta se ei ole totta. Se on totta ainoastaan pinnalta. Jos me menemmee pintaa syvemmälle, se mistä Marx puhui oli jotain muuta. Me tiedämme mikä Marxin hypoteesi oli; että meidän tulee ottaa tuotantovälineet haltuun jos me aiomme saada tuotua sosialismin kaikille kansoille, koko maailmalle.

Meidän tulee ottaa tuotantovälineet haltuun, joten tulee kysyä ”mitä hän tarkoittaa?” ja liittyykö se pääomaan. Silloin meiltä menee ohi se mitä hän tarkoittaa. Jos ajattelet, että se liittyy tuotantovälineisiin, vasaroihin tehtaissa ja sirppeihin pelloilla, silloin sinulta menee ohi se mitä Marx tarkoittaa, koska Marx selitti sen, mikä tekee ihmisistä erityisen, hänen varhaisissa kirjoituksissaan. Mikä tekee ihmisistä erityisen on, että ihminen on vaillinainen ja hän tietää olevansa vaillinainen. Hän on ihminen, jonka todellinen luonne on häneltä unohtunut, jonka todellinen luonne on sosiaalinen olento.

Ihminen on sydämessään sosialisti, joka ei tajua sitä. Ja syy siihen miksi hän ei tajua sitä on, koska talouden olosuhteet, jotka toimivat tuotannon välineiden kautta, eivät tuota tai rakenna ainoastaan taloutta, vaan hänet itsensä. Sosiaalista ihmistä ja erityisesti historiallista. Marx sanoi, että hän oli ensimmäisenä tutkinut historiaa tieteellisesti. Miten historiaa tehdään? Ihminen tekee ihmisen toimintaa, ja ihmisen keskeisintä toimintaa on taloudellinen toiminta, niinkuin hän sen näki. Ja taloudellinen tuotanto ei ainoastaan tuota talouden tuotteita ja palveluja. Se tuottaa yhteiskunnan itsensä ja yhteiskunta taas puolestaan tuottaa ihmisen. Tätä hän nimitti praksiksen kääntämiseksi. (suom. huom. Marx kutsui yhteiskunnan luomista “käytännöksi” (praksis) ja ihmisen luomista yhteiskunnan toimesta “käytännön nurinpäin kääntymiseksi”. )

Ja siten kun hän sanoo, että meidän tulee ottaa haltuun tuotantovälineet ja kun hän puhuu tehtaista ja pelloista, hän itse asiassa puhuu siitä miten me rakennamme sen mitä me olemme ihmisolentoina niin, että me voimme täydentää itsemme, jotta me voisimme saattaa historian loppuun. Ja historian lopussa ihmiskunta muistaa, että ihminen on sosiaalinen olento ja silloin meillä on sosiaalinen yhteiskunta. ”Täydellinen kommunismi, joka ylittää yksityisomistuksen”, kuten hän sen itse ilmaisi. Hän itse asiassa sanoi, että ”kommunismi kumoaa positiivisesti yksityisomistuksen inhimillisenä itsevieraantumisena”. Se on lainaus Taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista (1844).

Joten Marx oli kiinnostunut sen kontrolloinnista, tai ymmärtämisestä ja kontrolloinnista, miten ihminen tuottaa itsensä. Hän kirjoittaa tästä yksinomaan 1840-luvulla. Erittäin syvällisesti. Miten me sen teemme? Ja hän tarkastelee taloudellisia oloja ja hän sanoo ”tässä se on”. Ja siitä me saamme taloudellisen marxilaisuuden. Ja siksi me pidämme Marxia taloustieteilijänä. Mutta Marx ei koskaan ollut taloustieteilijä. Hän oli teologi. Hän halusi tuottaa uskonnon ihmiskunnallee, joka ylittäisi kaikki ihmiskunnan muut uskonnot ja toisi ihmisen takaisin todellisen sosiaalisen luonteensa pariin. Ja tämä on Marxin todelliset kasvot.

Ja tavoitteena oli, kuten sanoin, täydentää ihminen. Joten hän sanoi, ”miten me rakennamme ihmisen tällä hetkellä?” Kaikki tämä talousanalyysi liittyy siihen, ”miten me rakennamme ihmisen tällä hetkellä?”, niinkutsutun materiaalisen determinismin avulla. Ja hän sanoi, ”No, meillä on yksityisomistuksen erityinen muoto yhteiskunnassamme. Yhteiskuntamme on järjestäytynyt yksityisomistuksen ympärille. Joten kaikki ajatuksemme on järjestetty yksityisomistuksen ympärille.” Toisin sanoen, on aivan tietynlainen yksityisomaisuuden muoto, johon porvarieliitillä on pääsy, ja sitten he järjestävät yhteiskunnan sulkeakseen kaikki muut tuohon omaisuuteen käsiksi pääsyn ulkopuolelle riistämällä, vieraannuttamalla, hyväksikäyttämällä.

Ja niin se mitä Karl Marx ehdotti oli, että taloudesta tulee välikappale, jonka avulla erottaa yhteiskunta porvariluokkaan, jolla on pääsy yksityisomaisuuden erityiseen muotoon. Ihmiset, joilla on pääsy johonkin, he haluavat pitää sen itsellään. Joten he riistävät ihmisiä ja pitävät muut poissa pääsyn ääreltä tuohon omaisuuden erityiseen muotoon. He pystyttävät luokkajärjestelmän tekemään sen. Sitä pakotetaan ideologialla nimeltä kapitalismi, joka uskoo, että tämä on oikea tapa tehdä asioita maailmassa. Ja se, mitä meidän on tehtävä, on herättää pohjalla oleva luokka, proletariaatti, maailman todellisiin oloihin sekä siihen seikkaan, että he ovat historiallisia muutoksentekijöitä. Ja saada heidät suorittamaan vallankumous ja muuttaa yhteiskuntaa niin, että meillä olisi oikeudenmukaisuus tai sosialismi. Kumpaa sanaa haluatkin käyttää, niillä on sama määritelmä.

Ottakaamme nyt askel taaksepäin. Otamme askeleen taaksepäin tästä lajista, tästä talouden lajista, ”Homo Economicus”, ja otamme askeleen taaksepäin heimoon ja tarkastelemme tätä ideaa, yksityisomaisuuden erityistä muotoa, joka erottelee yhteiskunnan ihmisiin, joilla on (porvarit), ja ihmisiin, joilla ei ole, jotka ovat luokkakonfliktissa ideologian kanssa, joka pitää heitä tässä asemassa. Ja altavastaajaluokan tulee herätä tietoisuuteen, jolla taistella tätä vastaan ja ottaa tuotantovälineet haltuun, välineet joilla tuotetaan tuota determinististä yksityisomaisuutta.

Sanotaan nyt, että muutamme luokan käsitettä, laitetaan tilalle rotu. Ja katso, saamme kriittisen rotuteorian, joka tippuu hatusta kuin tilauksesta. Erittäin yksinkertaista. Vuonna 1993 Cheryl Harris kirjoitti pitkän artikkelin Harvard Law Reviewiin nimeltä ”Whiteness As Property”. Hän selitti, että valkoisuus tai valkoinen etuoikeus on eräänlaista kulttuurillista yksityisomaisuutta. Hän sanoo, että se pitää lakkauttaa, jotta meillä voisi olla rodullinen oikeudenmukaisuus. Aivan kuten Karl Marx sanoi kommunistisessa manifestissa, jossa hän kirjoitti ”Tässä mielessä kommunistit voivat ilmaista oppinsa kahdella sanalla: yksityisomistuksen lakkauttaminen”.

Tämän takia kriittinen rotuteoria haluaa lakkauttaa valkoisuuden, koska valkoisuus on yksityisomistuksen muoto. Ihmiset, joilla on pääsy tähän yksityisomaisuuteen, ovat valkoisia, lähellä valkoisia, tai he käyttäytyvät valkoisen tavoin. Nämä ovat sanoja amerikkalaisten sanakirjoista, joilla he kuvaavat sitä miten ihmiset saavat pääsyn yksityisomaisuuteen. Ihmiset vailla sitä ovat värillisiä ja systeeminen rasismi riistää heitä. Systeemistä rasismia pakotetaan valkoisen ylivallan ideologialla kapitalismin sijaan.

Jos pidät valkoisuutta kulttuurillisen pääoman muotona, valkoista ylivaltaa siten kuin he sen määrittelevät, identtisenä kapitalismin kanssa, se on heidän uskomuksensa. He eivät usko, että valkoiset ihmiset ovat parempia. He uskovat, että valkoisilla on pääsy yhteiskunnan kontrolliin, ja että sen pitäisi pysyä valkoisilla. Vaikka et edes uskoisi siiheen, jos pelkästään tuet ajatusta idean tasolla, olet päästänyt valkoisen ylivallan ideologian ajatuksiisi.

Ja niin meillä on täysin sama järjestelmä ja tavoite: herättää rodullinen tietoisuus ihmisissä niin, että he voisivat liittyä yhteen luokkana ja ottaa kulttuurin tuotannon välineet haltuun, jotta valkoisen kulttuurin tuotanto ei enää ole dominantti tuotantotapa. Se on Euroopassa iso ihmetyksen aihe, läpi Euroopan ja Britannian kuulee kysymyksen kerta toisensa jälkeen: ”Mikä ihme on tämä amerikkalainen ilmiö orjuudesta ja sensellaisesta, joka ei sovellu maahamme. Miksi se on täällä niin suosittua?” Se johtuu siitä, että se ei liity histporiaan mitenkään. Ne ovat kaikki heidän käyttämiään tekosyitä. Se liittyy luokkatietoisuuden luomiseen, joka on valkoisuutena tunnetun yksityisomaisuuden muotoa vastaan, joka on dominanttia kulttuuria vastaan, joka voi olla tosiasia, jos olet Euroopassa.

Se on se syy. Koska siitä tulee tila, jossa ihmiset voivat liittyä yhteen ja he voivat kanavoida vittuuntumisensa ja yrittää anastaa vallan. Kirjoitin kirjan nimeltä Race Marxism ja määrittelin kriittisen rotuteorian sellaisena kuin se oikeasti on, heti kirjan ensimmäisellä sivulla. Sanoin kriittisen rotuteorian ”kutsuvan kaikkea sitä mitä haluat hallita ’rasistiseksi’ niin kauan, kunnes kontrolloit sitä”. Mutta emmekö me sanoisi samaa marxilaisuudestakin? Kaiken kutsumista ”porvarilliseksi”, kunnes se on omassa hallinnassa. Mutta nuo tarkoittavat samaa asiaa. Ne tarkoittavat täysin samaa asiaa.

Entäpä sitten queer-teoria? Miten se on marxilaista? Se on erittäin omituista. Kaikki tuo, sukupuoli, seksuaalisuus ja niin edelleen. Tom sanoi ”mikä on woke-hyökkäys? Normaalina olemisen idea”. No, queer-teoria ajattelee, että on olemassa tiettyjä ihmisiä, jotka saavat asettaa normit yhteiskunnassa. He ovat etuoikeutettuja. He kutsuvat itseään normaaleiksi. He sanovat, että tämä on normaalia. On normaalia pitää itseään miehenä ja näyttää mieheltä ja käyttäytyä miehen lailla ja pukeutua kuin mies ja syödä lihaa kuin mies ja sitten on naisia, joiden tulisi olla feminiinisiä ja kauniita ja kaikkea tätä.

Ja niin he saavat määritellä sen, mikä on normaalia. He ovat heteroseksuaaleja, joten he saavat määritellä, että heteroseksuaalisuus on normaalia ja muut seksuaalisuuden muodot epänormaalia. Ja täten on konflikti kulttuurillisessa pääomassa siitä, ketä saadaan pitää normaalina ja kuka on pervertikko tai friikki tai jokin muu termi, joka heidän kirjallisuudessaan mainitaan. Mutta teknisesti ottaen, kuka on queer, joka siis kuulostaa slurrilta, mutta he ovat ottaneet termin käyttöön ja se on nyt tekninen akateeminen termi. Se tarkoittaa identiteettiä ilman olemusta, identiteettiä, joka on tiukalla tavalla normaaliuden käsitettä vastaan, niinkuin queer-teoreetikko David Halperin määritteli vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Saint Foucault: Towards a Gay Hagiography. Minä en sitä keksinyt. En ole ekstrapoloimassa mitään. Näette, että queer-teoria on vain yksi laji marxilaisuuden heimossa.

Entäpä sitten postkoloniaalinen teoria, joka riivaa Eurooppaa kiitos Frantz Fanonin ja hänen suurimman eurooppalaisfaninsa Jean-Paul Sartren? Entäpä sitten tämä? No, se on samaa. Siinä länsi on riistäjä. Heillä on pääsy materiaaliseen ja kulttuurilliseen vaurauteen maailmassa, koska he ovat päättäneet, että heidän kulttuurinsa on oletus ja menneet ja kolonisoineet maailman ”tuodakseen muualle maailmaan kulttuuria”, niinkuin he sanovat. Ja näin riistetyt, alkuperäiskansat ympäri maailman, ihmiset joutuvat liittymään yhteen ja heidän toimintaansa nimitetään dekolonialisaatioksi. He joutuvat poistamaan jokaisen läntisen kulttuurin aspektin. Kun he tulevat Belgiaan tai Ranskaan tai Britanniaan ja sanovat ”me aiomme dekolonisoida opetussuunnitelman”, tai kun he tulevat Britanniaan ja sanovat ”me aiomme dekolonisoida Shakespearen”.

Sitä he tarkoittavat. Me joudumme poistamaan kulttuurisen merkityksen kulttuuriartifakteiltanne, koska nuo kulttuuriartifaktit itsessään ovat meitä riistäviä. Tämä on sama järjestelmä, sama laji samassa heimossa. Ja tuo heimo on marxilaisuus, joka on tapa ajatella maailmasta. Ja tavoite on aina ollut ottaa haltuun välineet, joilla tuotetaan ihmisiä, historiaa ja yhteiskuntaa. Marx uskoi vain, että tämä tapahtuisi talouden välinein. Nyt se on sosiokulttuurisin välinein.

Kehitys tähän tilanteeseen, jota joskus nimitetään länsimaiseksi marxilaisuudeksi, alkoi 1920-luvulla. Meillä oli Venäjän vallankumous vuonna 1917. Mutta vallankumousta ei tapahtunut Euroopassa ja marxilaiset hämmentyivät. Ja sitten Antonio Gramsci istui alas ja kirjoitti joitain juttuja ja Georg Lukács istui alas ja kirjoitti teoksensa ’Historia ja luokkatietoisuus’ vallankumouksen epäonnistuttua Unkarissa. Ja he kirjoittivat tekstejä, joista myöhemmin tuli kulttuurimarxilaisuus, idea siitä, että pitää tunkeutua kulttuuri-instituutioihin niiden muuttamiseksi sisältäpäin, koska länsimaisessa kulttuurissa on jotain, mikä hylkii sosialismia.

Joten meidän pitää mennä sisälle ja muuttaa kulttuuri tehdäksemme siitä sosialistista. Nykyään ei ole sallittua puhua kulttuurimarxilaisuudesta. He ovat luokitelleet sen salaliittoteoriaksi. He sanovat sen olevan antisemitististä. Se ei ole totta. Antonio Gramsci kirjoitti kirjoja. Georg Lukács kirjoitti kirjoja. Voit lukea nuo kirjat. Heillä on filosofia. Jos he eivät pidä kulttuurimarxilaisuus-nimestä, voimme käyttää nimeä, jota muut ihmiset tuohon aikaan käyttivät, länsimainen marxilaisuus. Ikäänkuin virus sopeutuisi olosuhteisiin, joissa se yrittää tartuttaa isäntää.

Se toimi maaorjayhteiskunnissa. Marxilaisuus sai vallan Venäjällä. Se sai vallan myöhemmin Kiinassa, se sai vallan ympäriinsä monenlaisissa maatalousvetoisissa feudaaliyhteiskunnissa, mutta se ei toiminut varsinaisissa kapitalistivaltioissa, koska Marx oli väärässä. Sitten useat saksalaiset Frankfurtin koulukunnasta alkoivat tutkia tätä ilmiötä syvällisemmin ja he kehittelivät ideaa pidemmälle. He kehittelivät sitä kriittisen marxilaisuuden ideaksi. He kehittelivät sen Kriittiseksi Teoriaksi.

Ja Max Horkheimer, joka kehitti Kriittisen Teorian, selitti teoriansa, ja mitä se sanoi? Se sanoi, ”Me tajusimme, että Marx oli väärässä yhdessä asiassa. Kapitalismi ei tee työläisistä kurjia. Se sallii heidän rakentaa parempaa elämää. Joten kehitin Kriittisen Teorian, koska hyvän yhteiskunnan ideaa ei ole mahdollista kommunikoida olemassaolevan yhteiskunnan termeillä”. Kriittinen marxilaisuus kritisoi olemassaolevan yhteiskunnan kokonaisuutta. Kaikki jollain tavalla tulee alistaa marxilaisen konfliktianalyysin alaisuuteen. Mutta miten sellainen suoritetaan?

He etsivät vastausta 1900-luvun puolivälissä ja syttyi toinen maailmansota. Frankfurtin koulukunta saapui Amerikkaan, joka tässä metaforassa on Wuhanin virologinen instituutti, koska marxilaiselle virukselle alettiin tehdä ”gain-of-function”-tutkimusta Amerikassa. Ja Amerikan yliopistot ottivat nämä saksalaiset professorit ja Herbert Marcuse kirjoitti 1960-luvulla äärimmäisen selvästi, vuonna 1969, että kapitalismi toimittaa tuotteet ja antaa hyvän elämän ihmisille, tekee heistä vauraita ja onnellisia ja heidän olonsa mukaviksi. Hän sanoi myös, että työväenluokka ei enää tule olemaan vallankumouksen perusta johtuen näistä asioista.

Toisin sanoen, meidän ei enää tarvitse olla vastuullisia työväenluokalle, mikä avaa ovet valtaa tavoitteleville marxilaisille ystävystyä korporaatioiden kanssa. Pomot eivät enää ole vihollinen, he ovat mahdollisuus. Koska työväenluokka ei ole relevantti. Hän sanoi, että energia on jossain muualla. Jän sanoi, että energia on rotuvähemmistöissä, seksuaalivähemmistöissä, feministeissä, ulkopuolisissa. Siellä on energiaa marxilaiselle vallankumoukselle lännessä, ei työväenluokassa.

Ja marxilaisuus kykeni näin jättämään työväenluokan taakseen. Ja mitä he tekivät? He olivat tutkineet 30 vuotta niinkutsuttua kulttuuriteollisuutta, teollisuudenalaa joka hyödykkeellistää ja paketoi kulttuuria ja myy sitä takaisin ihmisille, joilta oletetusti on riistetty se mitä se oikeasti on, nyt se on vain tyhjää ja abstraktia. Ja niin, mitä he sitten tekivät? He ottivat haltuun kulttuuriteollisuuden tuotantovälineet, koska sitä he tekevät. Ja niin he alkoivat transformoida kulttuuriteollisuutta myymään rotuun, seksuaalisuuteen, sukupuoleen perustuvaa agit proppia niinkuin se olisi oikeaa kulttuuria. Tällä tavoin me saamme käsitteet kuten kulttuurillinen omiminen, kulttuurillinen relevanssi, kulttuuri sitä, kulttuuri tätä, kulttuuri mitä vain.

Ja se kaikki tarjotaan pastissina, se tarjoillaan pilkkana siitä mitä oikeasti tapahtuu. Tämä kaikki on kehittynyt Amerikassa äärimmäisen rodullistetussa kontekstissa. Ja se kehittyi woke-muotoiseksi identiteettiperustaiseksi marxilaisuudeksi, kokoelmaksi marxilaisia lajeja. Tämä kaikki toimii samalla toimintaperiaatteella, mutta sijoittuu erilaisiin… ja käytän tässä saksalaista termiä, ”volkeihin”. LGBTQ on volk. Siihen perustuu volk-identiteetti ja heistä tulee aktivisteja.

Mustien yhteisö on volk. Mistä tiedän? Koska niin W. E. B. Du Bois sanoi sen olevan, kun hän loi perustan kriittiselle teorialle. He ajattelevat itseään kansallisvaltioina. Eikö heillä kaikilla ole liputkin? Eivätkö he kanna niitä lippuja kuin siirtomaavallat? Eivätkö he ripustakin niitä kaduille? He pitävät itseään valloittajavaltioina, mutta liitossa keskenään samalla tavoin kuin eri siirtomaavaltojen uhreiksi joutuneet siirtokunnat, jotka pyrkivät vapauttamaan itsensä länsimaiselta sivistykseltä.

Ja näin meillä on länsimainen marxilaisuus, joka saa monia muotoja, mutta jolla on yksi kaiken ylittävä tulokulma. Ja heidän käyttämänsä tulokulma, aloitin sanomalla, on maoistinen, ei pelkästään marxilainen. Tiedätte, että teoria on marxilainen. Se on vain kehittynyt eri lajeiksi, jotka hyökkäävät länttä vastaan sen heikoimpiin kohtiin meidän suvaitsevaisuuden, hyväksynnän, avoimuuden, anteliaisuuden kautta, parhaimpien piirteidemme kautta. Ne asiat, joista meidän tulisi olla ylpeitä, ne asiat joista me olemme ylpeitä.

Mao Zedong tiesi miten käyttää identiteettipolitiikkaa. En tiedä miten te opiskelette Euroopassa, mutta Amerikassa meillä on erittäin punaiseksi pesty koulujärjestelmä. Voitaisiin sanoa, että kommunistit ovat repineet koulujärjestelmästä pois kaiken kommunismin. Siitä ei Amerikassa kuule yhtään mitään. Joten me emme koskaan saa oppia Maosta ja ehkäpä ette tiedä tätä, mutta sanon tämän amerikkalaisille yleisöille ja he ovat järkyttyneitä. Mao käytti identiteettipolitiikkaa, hän loi Kiinaan kymmenen identiteettiä, viisi niistä hän nimesi punaisiksi kommunismin puolustajiksi. Viisi hän nimesi mustiksi fasisteiksi.

Ja hän luokitteli ihmiset näihin identiteettikategorioihin. Sillä ei ole väliä mitä ne luokat ovat. Tottakai, kun he olivat kommunisteja, siellä oli asioita kuten vuokraisännät ja rikkaat maanviljelijät ja tällaista. Oikeisto oli paha kategoria jo itsessään, konservatiivi, kaikki nämä olivat pahoja. Pahat vaikutteet. Saatoit olla paha vaikute jollekin pelkästään ajattelemalla vääriä asioita tai sanomalla vääriä asioita milloin tahansa, tai koska valtio vain päätti, että se ei pidä sinusta. Nämä ovat pahoja kategorioita. Ja jos olet pahassa kategoriassa, tärkeää on tajuta, että lapsesi ovat myös pahassa kategoriassa oletuksena. Joten he luovat sosiaalista painetta lapsille identifioitua vallankumouksellisiksi, jolloin he saavat punaisen identiteetin, kommunistisen identiteetin, hyvän identiteetin ja sitten heidät palkitaan siitä.

Ja nuoret johtivat vallankumousta Kiinassa, koska Mao käytti identiteettipolitiikkaa lapsiin kouluissa. Tämän pitäisi tuntua teistä todella epämukavalta, koska ainakin meillä USA:ssa kerromme lapsillemme, että valkoinen on paha, valkoinen on riistoa. Automaattisesti satutat muita olemassaolollasi. Mutta jos muutut queeriksi, me juhlimme sinua.

Ja sitten luodaan radikaali armeija, joka identifioituu sukupuolivähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin seitsenvuotiaana. Heitä voi johdatella lääketieteelliseen sukupuolenvaihdokseen antamalla heille murrosiänestolääkitystä, mistä tottakai lääketeollisuus hyötyy. Seitsenvuotiaana, vanhempien selän takana. Tälle kaikelle on syynsä. Se on sama ohjelma, jota Mao Tsetung käytti radikalisoimaan nuoria Kiinassa. Ainoana erona on, että identiteettikategoriat ovat muuttuneet. Se on maolainen kulttuurivallankumous amerikkalaisilla piirteillä, jota viedään maasta Eurooppaan.

Ja samalla tavalla kuin kriittinen rotuteoria on saapunut Eurooppaan, vaikka se ei käy järkeen, se tulee Eurooppaan siitä huolimatta. Ja teilläkin tulee olemaan kulttuurivallankumous. Teillä oli eräänlainen oma versionne vuonna 2020. George Floyd kuoli Minnesotassa, mikä ei liittynyt mitenkään teihin ja teidän patsaitanne revittiin alas Euroopassa. Täyttä sekoilua. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Pointti on tuhota länsimainen sivilisaatio sisältä käsin. Käyttäen maolaisia tekniikoita. Viiminen pointti Maosta, jotta saan tuon pointin ajettua läpi.

Mao sanoi vuonna 1942, että tämä Kiinan muuttamisen kaava oli nimeltään Yhdistä Kritisoi Yhdistä. Ensin yrität luoda halun yhdistää kansa. Sitten kritisoit ihmisiä siitä, että he eivät saa sitä aikaan. Sitten tuot heidät yhteen uuden standardin alaisuuteen. Kuulostaako se yhtään siltä, mitä teille ollaan tekemässä? Mutta käytetyt sanat ovat erit. Me käytämme sanoja kuten inkluusio ja joukkoon kuuluminen, että on jokin mihin kuulua. Me vain haluamme inklusiivisia tiloja, mutta valitettavasti teillä on rasistisia ideoita ja meidän tulee kritisoida teitä siitä, te joudutte kritisoimaan itseänne siitä. Teidän pitää opiskella, shui shei, niinkuin mandariiniksi sanotaan, juuri niinkuin Mao sen sanoi. Ja sitten me voimme yhdistää teidät uuden standardin alle, jota Mao kutsui sosialistiseksi kuriksi, jota me emme lännessä niele. Lännessä me kutsumme sitä inkluusioksi.

Ja niin meillä on tämä uusi ohjelma ja inkluusion sisällä, tai oikeastaan inkluusion yläpuolella meillä on kestävyys. Meillä on kestävä ja inklusiivinen tulevaisuus. Näen Agenda 2030:n täällä, ja sen päällä on ruksi. Kestävä ja inklusiivineen tulevaisuus on uusi sosialistinen standardi, että meillä olisi vapaus sosialistisen kurin alaisuudessa. Ja Mao sanoi, että se tapa, jolla tämä tulee toimimaan, sitä hän kutsuu demokraattiseksi sentralismiksi. Me kutsumme sitä sidosryhmäkapitalismiksi.

Ja otan Maailman Talousfoorumin kohteekseni, koska se on se joka tätä kaikkea koordinoi. Otan YK:n kohteekseni, koska se myös koordinoi tätä. Woke on siis marxilaisuutta. Sitä ajetaan maolaisella kulttuurivallankumouksella. Se käyttää amerikkalaisia identiteettikategorioita. Ja vaikka jotkut niistä eivät toimi Euroopassa, takaan teille, että koloniaalinen aspekti toimii. He tulevat löytämään teidän heikkoutenne, he tulevat sovittamaan teorian sille, koska se on kuin virus joka kehittyy isäntäänsä ja Eurooppa on suuressa vaarassa.

Viimeinen asia, jonka mainitsen on kaksiosainen. Kun siedätte marxilaisten provokaatiota, marxilainen strategia on aina samantyyppinen, sitä kutsutaan keskitason väkivallaksi. He eivät iske täysimittaisella bolshevikkihyökkäyksellä kovin usein. Se on keskitason väkivaltaa, mitä he yllyttävät. Mikä tarkoittaa, että jos annat periksi ja teet kuten Jean-Paul Sartre sanoi hänen esipuheessaan Frantz Fanonin jälkikolonialistiseen ’Sorron yöstä’-kirjaan. Hän sanoi, että väkivalta on tulossa. Euroopan on parasta antaa se pois niin, että he eivät tapa teitä. He murhaavat teidät ja vievät sen pois tai ehkäpä he antavat sen pois, antavat kulttuurinne pois, antavat pois maanne ja he antavat teidän elää. He ovat tulossa noutamaan teidät ja se Euroopan pitää oppia. Sitä hän sanoo ’Sorron yöstä’ esipuheessa. Voit lukea sen itse, mahdollisesti alkuperäisenä ranskalaisversiona, jota minä en osaa lukea.

Ja mielestäni tämä on se polku, jota Eurooppa on kulkenut. Joten voitte antaa periksi, se on eräs puoli, koska he ovat provosoineet keskeltä ja voitte reagoida ja ylireagoida, josta surullista kyllä Euroopalla on rankka historia viime vuosisadalta ylireagoinneissa, ja jos ylireagoitte, mitä he tekevät? He aseistavat ylireaktionne vuosisadaksi eteenpäin ja saavat moraalisen ylivallan niin, että te päädytte antamaan sen pois myöhemmin jokatapauksessa. Joten teidän pitää seistä selkä suorana periaatteidenne kanssa, mutta te joudutte tekemään niin viekkaasti. Te joudutte ymmärtämään sen, että teitä provosoidaan, mikä tarkoittaa että ette saa reagoida provokaattorin sitä halutessa. Te joudutte voittamaan heidät viekkaudessa, mikä ei ole mahdollista ellette tiedä diagnoosia ongelmaanne.

On olemassa puolalainen sananlasku, ”älä koskaan yritä parantaa sitä mitä et ymmärrä”. Woke on marxilaisuutta, joka on kehitetty hyökkäämään länttä vastaan. Jos et ymmärrä tuota, et toimi oikein, et paranna sitä ja se valloittaa maanne. Se valloittaa kaiken Euroopan ja meillä on erittäin, erittäin pitkä kestävä ja inklusiivineen tulevaisuus vailla minkäänlaista vapautta, koska tavoite on tehdä meistä niinkutsuttuja globaaleja kansalaisia. Oletteko kuulleet tätä termiä?

Se termi on hevonkukkua. Ei ole mitään globaalia suvereenia valtiota, joten ei ole mitään globaalia kansalaisuutta. Ei ole mitään suhdetta, koska ei ole johtajaa ja me emme halua maailmanvaltiasta. Se on höpöhöpötermi. Mutta he kertovat,  jos oikeasti luet heidän kirjallisuuttaan, mitä globaali kansalainen tarkoittaa. Se on joku, ja tämä ei ole vitsi, he sanovat sen itse, se on joku joka tukee YK:n  Agenda 2030:n seitsemäätoista kestävän kehityksen tavoitetta. Se on globaali kansalainen. Ja he sanovat, ”mitkä ovat globaalin kansalaisen oikeudet?” Tämä on kirjasta, joka kertoo globaalin kansalaisen koulutusjärjestelmästä, kahden vuoden takaa. Mitkä ovat globaalin kansalaisen oikeudet? Ja vastaus yhtä kappaletta myöhemmin on ”Globaalissa kansalaisuudessa me emme ole kiinnostuneita oikeuksista. Se liittyy enemmän globaaleihin velvollisuuksiin.” Toisin sanoen, se on orjuutta.

Tämä on länsimaisen maailman historian käännekohta. Malli, jota kohti he pakottavat, käyttäen tuon paikan keinoja ja mekanismeja, on se malli, jonka me näemme Kiinassa. Jos haluat tietää miltä tulevaisuus näyttää, jos me emme pysäytä wokea, katso Kiinaa! Katso sosiaalista luottopistejärjestelmää. Katso alistamista. Katso ihmisten katoamista väärien mielipiteiden vuoksi! Eräs suurimmista miljardööreistä, Jack Ma, sanoi väärän asian valtiosta ja hän katosi. Miljardööri.

Jos haluat tietää miltä Euroopan ja Amerikan ja minkä tahansa maan tulevaisuus näyttää, se on Kiina, se on se malli. Joten meidän on taisteltava wokea vastaan, mutta wokea vastaan taistellaksemme meidän tulee ymmärtää sitä, ja lopetan tähän esittämällä teesini uudelleen. Woke on marxilaisuutta, joka on kehitetty länttä vastaan, ja se on ollut tähän asti menestyksekäs, koska me emme tunne vihollistamme. Me emme voi nimetä vihollistamme, ja olen tullut tänne nimeämään vihollisemme. Joten kiitos teille ajastanne ja huomiostanne, kun sain niin tehdä.

“On selvää että kapitalismi sivilisaationa on ohi, ja se itsekin jo tietää sen. Aikamme johtava luokka tietää ettei se voi väittää hallitsevanda mitään muuta kuin itseäään. Siispä heidän vaistomainen tapa piiloutua meiltä, vakoilla meitä, aseistaa ja linnoittaa itsensä, ja varastaa ja ryöstellä kuin viimeistä päivää. Koska päivä on viimeinen. Joten meidän tulee ymmärtää, ja käsitellä se tunne, että elämme raunioiden keskellä. Mutta toisen sivilisaation rakentaminen on jo alkanut. Seuraava tulee olemaan pienempi, tietyillä tavoin.”

2.

“Tilanne on sellainen jossa sosiaalisen työn kokonaissumma kaivaa maata planetaarisen olemassaolonsa olosuhteiden alta. Ei ole enää olemassa ulkopuolta, marginaalia, toista paikkaa, jonne dumpata tuon työvoiman tuottamat roskatuotteet ja esittää että tämä aikaansaamamme epäjärjestys olisi kadonnut johonkin. Tuo epäjärjestys nyt ruokkii takaisinkytkentää koko planeetan aineenvaihdunnan läpi. Se on tehnyt niin jo jonkin aikaa, ja jatkaa niin tekemistä, ikuisesti. Ei ole olemassa ‘ympäristöä’ tai ‘luontoa’ joka on erillinen. Ei ole olemassa ‘ekologiaa’ joka voisi olla tasapainossa jos me vain vetäytyisimme siitä.”

Lainaus McKenzie Warkin teoksesta:

“Mikä sitten on antroposeenin teoria? Se voi olla teoria jota käytetään jollain tavalla tietyssä tilanteessa. Kutsu tätä tilannetta miksi haluat. Kutsu sitä Antroposeeniksi, tai Mantroposeeniksi, tai Misantroposeeniksi, tai  Chthuluseeniksi, tai Capitaloseeniksi. Kutsu sitä aineenvaihdunnan repeämäksi. Kunhan kutsut sitä joksikin. Ja kutsumalla sitä joksikin, tunnusta se että kyse on vain nimestä joka annetaan tilanteelle.

Tämä tilanne on sellainen jossa sosiaalisen työn kokonaissumma kaivaa maata planetaarisen olemassaolonsa olosuhteiden alta. Ei ole enää olemassa ulkopuolta, marginaalia, toista paikkaa, jonne dumpata tuon työvoiman tuottamat roskatuotteet ja esittää että tämä aikaansaamamme epäjärjestys olisi kadonnut johonkin. Tuo epäjärjestys nyt ruokkii takaisinkytkentää koko planeetan aineenvaihdunnan läpi. Se on tehnyt niin jo jonkin aikaa, ja jatkaa niin tekemistä, ikuisesti. Ei ole olemassa ‘ympäristöä’ tai ‘luontoa’ joka on erillinen. Ei ole olemassa ‘ekologiaa’ joka voisi olla tasapainossa jos me vain vetäytyisimme siitä.

Aivan kuten Galileo julisti julkisesti että maapallo kiertää aurinkoa tai kun Darwin ja Wallace julistivat julkisesti että kaikki lajit poikkeuksetta ovat evoluution tuotteita, luonnontieteillä oli jälleen kerran jotain millä haastaa olemassaoleva maailmankuva.

Tietyt perustavat saada tietää tällaisista asioista tulevat meille ainoastaan luonnontieteiden kautta. Paras esimerkki on hiili. Hiilen repiminen maasta ja sen päästäminen ilmakehään muuttaa ilmastoa. Tämä saattaa olla Antroposeenin yksi avainilmiöistä. Mutta tämä tiedetään vain massiivisen, globaalin mittakaavan, kommunikaatio-, laskenta, ja tieteellisen yhteistyömekanismin kautta.

Käynnissä on tietynlainen heijastetoiminta jossa teoria yrittää lunastaa korkeamman paikan kuin tieteet. Mutta en pidä sitä tyydyttävänä lähtökohtana teorialle Antroposeenissa. Me tiedämme ensinnäkään sen perusteiden olosuhteista vain luonnontieteiden kautta, tässä tapauksessa ennemminkin geotieteiden kuin kosmologian tai biologian.

Teorian täytyy miettiä uusiksi sen suhde tietämisen tapoihin jotka eivät ole sen omia. Mielestäni meidän tulee kieltäytyä kilpailemasta muitten tiedon muotojen kanssa siitä kuka määrää ja miettiä miten tehdä yhteistyötä. Ei vastusteta tieteiden voimaa eikä kuvitella korkeamman, henkisemmän voiman olevan teorian tie eteenpäin nykytilanteessa.

Paljon on tehtävää. On maailmankuvia jotka tulee syrjäyttää ja jollain tavalla korvata. Maailmamme ei ole vain heliosentrinen ja kehittyvä. Se on myös maailma jota ei voida kohdella erillään olevana asiana, tasapainona tai eroavaisuuden huippuna joka voi määrittää sen mikä on inhimillistä, tai historiallista tai sosiaalista. Omat tekomme muuttavat sitä, ovat muuttaneet sitä, peruuttamattomasti. Ja tavoilla jotka sabotoivat ja peruuttavat mahdollisuuksien olosuhteet tälle elämälle. Joten: me tarvitsemme toisia teorioita toisille elämille.

Omat pohdintani tässä ovat liittyneet työvoiman kysymykseen suhteessa luontoon, ja siihen mitä pidetään arvokkaana. Mitä jos me määrittelisimme ‘luonnon’ yksinkertaisesti siksi mitä työvoima kohtaa? Miten yhteistyötä tekevä työvoima, joka on sekoitettu epäinhimilliseen tekniseen laitteistoon, esittää ihmisille tietoa ja arvoa epäinhimillisestä maailmasta? Voiko tuo työvoiman ja laitteiden kokonaisuus arvostaa maailmaa eri tavalla? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen pohtinut.

En halua ajatella Antroposeenia pääoman näkökulmasta. Mielestäni se johtaa ajatteluun, jossa pääoma on ikuista ja kaikkivoipainen totaliteetti. Mielestäni se on toimintakyvytöntä nykytilanteessa. Se myös johtaa fantasiaan, missä jos meillä vain olisi mahdollista mitätöidä pääoma, kaikki ongelmamme ratkeaisivat.

Tämä ilmiselvästikään ei pidä paikkaansa. Jos kapitalismi lakkautettaisiin huomenna, Antroposeeni jäisi jäljelle, ja tuhansiksi vuosiksi sen jälkeen. Ja meillä edelleen olisi käsillämme seitsemän miljardin ihmisen ruokkiminen ja vaatettaminen ja asuttaminen. Puhumattakaan saattohoidosta moninaisten elämän verkostojen keskellä, jotka ovat paineissa ja romahtamassa.

Jokatapauksessa, on selvää että kapitalismi sivilisaationa on jo ohi, ja se tietää sen itse. Aikamme johtava luokka tietää, että sillä ei ole saamisoikeutta kenenkään muun kuin itsensä hallitsijaksi. Siinä syy heidän vaistolleen piiloutua meiltä, vakoilla meitä, ja aseistautua ja linnoittautua, ja varastaa ja ryöstellä kuin viimeistä päivää. Koska huomista ei tule. Meidän on ymmärrettävä ja prosessoitava raunioiden keskellä elämisen tunnetta. Mutta toisen sivilisaation rakentamistyö on jo aloitettu. Seuraava tulee olemaan jossain määrin pienempi.

Jos me ymmärrämme, että me elämme raunioiden keskellä, silloin me voimme ymmärtää että meillä ei ole tietoperinnettä, jota me voisimme vain yksinkertaisesti jatkaa niinkuin se olisi jatkuva ja yhtenäinen ja joka kulkisi homogeenisen ajan läpi. Sen sijaan meillä on sirpaleita, ei menneisyydestä vaan mahdollisista tulevaisuuksista. Antroposeenin teoria tulee olemaan sirpaleiden tilkkutäkki, joka on otettu uusiokäyttöön nykytilanteeseen, sellainen joka kestää niin pitkälle tulevaisuuteen kuin länsimaisen tradition mielikuvitus riittää näkemään sen ulottuvan menneisyyteen. Filosofit ovat tulkinneet ainoastaan Antroposeenia. Pointti on kuitenkin – asettaaksemme aluksi vaatimattoman tavoitteen – ymmärtää miten Antroposeeni on mitätöinyt mahdollisuuden pelkästään jatkaa kurinpidollista ajattelua.

Este työn käynnistämiselle on kieltäymyksessä elävä laji. Toki on ilmastodenialisteja, joista jotkut saavat ylenpalttista rahoitusta fossiilisten polttoaineiden tuottajilta, ja niin edelleen. Mutta enemmän tarkoitan tässä arkipäiväisen denialismin muotoja, joita tulee vastaan puhuttaessa Antroposeenista suhteellisen valistuneelle yleisölle.

Ensinnäkin, on armoton taipuvaisuus kritisoida, sellainen jolla ei ole enää hajua siitä mitkä pääkäsitteet ovat joita pitäisi kritisoida. Tämä on kritiikkiä, jolta katoaa ajattelun agendan punainen lanka. Kaikki konseptit ovat särkyviä. Ne ovat vain osittain totta. Niiden (heikko) voima on niiden yleisyydessä.

Toiseksi, Antroposeenia kohdellaan trendikkäästi. Ensimmäiset olivat poststrukturalisteja, sitten oli postmodernisteja, sitten oli ontologinen vaihe jne. Antroposeeni ajattelun kohteena saattaa muuttua yhdeksi niistä hetkistä, mutta sen syyt ovat muualla. Tällä kertaa kyse on niiden tulosten käsittelystä, jotka ovat peräisin yhteiskuntatieteiden ja humanistisen ajattelun ulkopuolelta. Kyse on tieteiden tulosten käsittelystä, mutta sellaisten joilla on paljon painavampia ja välittömämpiä seuraamuksia kuin heliosentrisen universumin faktan kanssa pärjäily.

Kolmantena, on myös vastakkaista taipumusta: me aina tiedettiin että asia on näin, ei mitään uutta auringon alla, ja niin edelleen. Tämä on pääosin ongelma, kun assimiloidaan uusia asioita vanhoihin tutuilta kuulostaviin, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tuttuja. Se ei ole sama kuin tietyt ekologiset ja ympäristöideat, vaikka nämä osoittautuvatkin käyttökelpoisiksi ja voimakkaiksi. Eikä se ole sama kuin perinteiset ympäristötuhojen, trauman tai kriisin kielikuvat.

Neljäntenä, variantti joka haluaa sanoa tämän tulleen jo kumotuksi. Esimerkiksi, Marx osoitti Malthusin olleen väärässä. Rajat eivät ole luonnollisia eivätkä ne ole yhteiskunnallisia tai historiallisia. Että koska menneinä aikoina oli tapoja päästä yli maanviljelyn rajoitteista, se ei tarkoita että nyt olisi tapoja päästä yli varsin systemaattisista rajoitteista, jotka ovat meidän aikana silminnähtäviä. Tämä tarkoittaa yhtäläisen asosiaalista ja epähistoriallista argumenttia, jossa rajoitteet ovat aina vain tilapäisiä. Että koska menneet rajoitteet ylitettiin, se ei tarkoita itsessään takeita siitä, että nykyiset voidaan ylittää.

Viimeisenä, vastaan tulee argumentteja tyyliin että koska poliittiset vastustajat puhuvat Antroposeenista, silloin sen on pakko olla pelkkä poliittinen idea joka kuuluu heidän agendaansa, ja se tulee hylätä heti kättelyssä. Ironista kyllä, sekä oikeisto että vasemmisto esittävät tämän saman argumentin. Oikeisto hylkää sen niille kuuluvana, jotka haluavat lakkauttaa kapitalismin, ja vasemmisto hylkää sen niille kuuluvana, jotka haluavat pitkittää kapitalismia.

Tiivistelmänä, täytyy kohdata monenlaisia strategioita, että pääsee edes puhumaan Antroposeenista. Mutta kohdata ne täytyy. Kysymys silloin kuuluu: miten eri yhteiskuntatieteet ja yhteiskunnallisten teorioiden perinteet saattavat perata omat resurssinsa ja löytää sirpaleet, jotka ottaa käyttöön nykytilanteessa. Todennäköisesti resursseja löytyy kaikista perinteistä, olitpa sitten weberiläinen tai ANT tai mitä vain. Ei ole kauhean kiinnostavaa yrittää saada etu omalle diskurssimaailmalle toisen suuren kysymyksen kustannuksella laajemmasta maailmasta.

Vaikka olen käynyt läpi marxistista perinnettä, mielestäni sillä ei ole mitään eksklusiivista sanottavaa, joka olisi käyttökelpoinen konsepti tai lopputulos. Mutta siltikin: John Bellamy Foster teki uraa miten ajatella Antroposeenista Marxin metabolisen kuilun käsitteellä.

Kirjassa Molecular Red I tulkitsin tämän hieman eri tavalla kuin mitä Foster, ja ammensin Donna Harawayn ja muiden työstä. Tähän kuuluu valikoima marxilaisesta arkistosta, joka eroaa hyväksytystä. Länsimaisten marxistien joukossa Sartren practico-inertin käsite vaikuttaa minusta voimakkaalta. Se on tapa ajatella yhteiskunnallisteknisten muotojen inertiaa, tai mitä hän kutsuu ‘sarjamuodoiksi’. Minusta tuo yksi esimerkki tuntuu käyttökelpoiselta konseptilta hyvin tunnetun kirjallisuuden joukossa.

Toisaalta jotain tulee sanoa arkiston perkaamisesta kun etsitään vähän käytettyjä resursseja. Fosterin mielestä marxilaiset ovat sivuuttaneet Engelsin yrityksen käydä keskustelua luonnontieteiden kanssa. Tuo yritys oli ongelmallinen, mutta ehkäpä mieluisampi kuin vetäytyä yhteiskunnan ja kulttuurin piiriin.

Tässä mielestäni Alexander Bogdanovin työ yhteistyömuodoista tieteen, tekniikan ja kaikenlaisen muun työn välillä voi olla käyttökelpoinen. Täytyy purkaa kielto ajattelulta, joka yhdistää muuten toisiinsa liittymättömät hahmot kuten Lukacs ja Althusser. Muihin huomiotta jääneisiin resursseihin kuuluu marxilaisen praksiksen tieteellinen ja tekninen puoli. Miksi Joseph Needham ja JD Bernal ovat niin sivuutettu valtavirran sosiaalitieteiden ajattelijoiden keskuudessa? Tai ennemminkin sosio-teknis-luonnontieteellisten ajattelijoiden?

Resursseja saattaa löytyä myös utopistisempaan suuntaan. Charles Fourierilla oli täysin happoinen idea siitä miten ilmasto saattaa muuttua, mutta ainakin hänellä oli idea. Verrataan sitä vaikka hänen realistista fiktiota kirjoittaneisiin aikalaisiinsa, hänen kirjoituksensa ovat jossain mielessä vieläkin ‘realistisempia’ siinä, että toisin kuin he, hän pohtii sitä kenen työtä on viedä roskat. Tässä mielestäni voidaan sivuuttaa Ernst Blochilta perua oleva traditio, joka näkee utopiat välähdyksenä messiaanista tai pelastustyötä, joka häiritsee arkipäiväistä. Utopiat voidaan nähdä sen sijaan spekulatiivisena diskurssina äärimmäisen käytännöllisistä asioista.

Tässä on muutamia resursseja joita tuli mieleen tuntemastani marxilaisesta perinteestä. Sellaisia resursseja on mahdollista löytää muualtakin. Mutta yhteiskuntateorioiden ulkopuolinen projekti Antroposeenille vaikuttaa minusta tuplatyöltä.

Ensinnäkin, saatavilla olevista intellektuaalisista resursseista valikointi, täysin perustuen käsillä olevan tilanteen vaateisiin. Toiseksi, yhteistyömuotojen rakentaminen tieteelliselle, tekniselle, intellektuaaliselle, organisationaaliselle, affektiiviselle ja manuaaliselle työlle Antroposeenin kohtaamiseen ja etsimään polkua sen ennustaman epävakaan ajan läpi. Kysymystä kenenkään haluamasta tulevaisuudesta täytyy pohtia edelleen mahdollisten tulevaisuuksien kontekstissa.”

Lähde:

A theory for living amongst the ruins after capitalism

Mitä tapahtuu kun resurssitehokkuudelle, kierrätykselle ja jätehuollolle maailmassa jossa omistamattomuudesta on tulossa uusi normaali?

Resurssienhallinnan ja jätehuollon peruspilarit tuntuvat kaikki liittyvän koneisiin, varastointiin, jäteastioihin ja keräysjärjestelmiin, mutta oikeasti kaikki liittyy ihmisiin.

Me tiedämme, että jos ihmiset käyttävät resursseja mielekkäästi, hallinnoivat niitä hyivn, ja sekä vaativat että oikein käyttävät asianmukaisia elinkaarijärjestelmiä, silloin meidän tulee suunnitella systeemejä jotka ovat helppoja ja käteviä käyttää.

Resurssi- ja jätehuollon kaksi ”muskelia” joita voidaan harjoittaa ovat kiertotalous (circular economy) ja pääsytalous (access economy). Paljon vaivaa lihasmassan kasvattamiseksi on nähty ensimmäisen eteen, ja jälkimmäisen muskelit, joita kasvattaa, ollaan vasta löydetty.

kuva

Kiertotalous on konsepti ja malli joka on ollut olemassa jo jonkin aikaa, mutta se on saamassa yhä enemmän huomiota. Britannian johtava jäte- ja kierrätysorganisaatio WRAP UK on jokin aika sitten uudelleenbrändännyt itsensä ”kiertotalouden ja resurssitehokkuuden asiantuntijaksi”.

Kiertotalous pyrkii siirtämään aktiviteettia lineaarisesta kiertävään malliin paremmin käyttämällä hyväksi materiaaleja, pitämällä materiaalit kierrossa niiden uusiokäytöllä ja kierrättämällä, teollisuuden symbiooseilla ja muilla toimilla joilla kääntää materia pois kaatopaikoilta.

Se syrjäyttää jonkin verran kysyntää uusille materiaaleille, mutta se ei vastaa kysymykseen siitä miten nopeasti materiaalit tulevat kiertoon, kuten havaitaan kokonaismateriaalikysynnän jatkuvasti yhä nopeammasta kasvusta kiun mitä kierrätysnopeudet paranevat.

kuva

On tärkeää pitää fokus Lineaarisen Talouden (ota-tuota-heitäroskiin) taivuttamisessa Kiertotaloudeksi, mutta se ei riitä.

On olemassa kokonainen, rinnakkainen tutkittava alue, jota nimitän Pääsytaloudeksi (eli Jakamistaloudeksi, Kollaboratiiviseksi Taloudeksi) — tai kyvyksi päästä käsiksi siihen mitä tarvitsemme, paremmin käyttämällä sitä mitä meillä jo on.

Pääsytalous pyrkii minimoimaan kysynnän materiaaleille, ja se on yhtä — jos nyt ei enemmän — tärkeä kuin Kiertotalous. Näitten kahden välillä on myös leikkausalueita esim. uudelleenkäyttöä voidaan pitää Kiertävänä sekä Pääsytalouden ominaisuutena.

Nopeasti liikevoimaa saava kollaboratiivinen (eli jakamis-) talous omaa valtavan potentiaalin vastata siihen miten me kulutamme resursseja, ja tapoihin miten se voi johtaa vähempään hukkaan.

Pääsytalous ei keskity materiaaliin käyttöiän lopussa, tai siihen miten paremmin hallita ‘hukkaa’. Se keskittyy suunnittelemaan systeemejä, jotka helpottavat tehokkaammin, kustannustehokkaammin ja monella tapaa yhteisöä auttavin tavoin mahdollistamaan ihmisten tyydyttää tarpeensa pääsemällä käsiksi siihen, mikä on jo saatavilla ja käyttämään hyödyksi olemassa olevia varoja (tavaroita, aikaa, tilaa, osaamista).

Tämä tarkoittaa, että tarkastellaan elävien järjestelmiemme designia — sitä miten me kasvatamme ruokaa ja valmistamme sitä; miten vaatetamme ja kuljetamme itsemme; miten tyydytämme päivittäiset tarpeemme. Meidän tulee tarkastella sitä miten me voimme ratkaista ihmiselämän kipupisteet — elämisen kustannukset, ajan puutteen — tavalla joka myös toteuttaa ympäristötavoitteet.

Pääsytalouden järjestelmät ovat erilaisia verrattuna Kiertotalouden järjestelmiin — ja merkittävästi ne voivat olla vetoavampia niille jotka eivät pidä itseään ”vihreinä”, tai ole kiinnostuneita kierrätyksestä.

kuva

Onnistunut vastaaminen kestävyyshaasteisiin tarkoittaa, että meidän tulee lopettaak keskittyminen energian, päästöjen, veden, jätteiden ja kaiken muun (jotka ovat oireita ja seurausta ihmisten elämisestä) ”pienentämiseen” ja ”hallinnointiin” ja alkaa tarkastella design-linssin (ei ainoastaan fyysisen designin) läpi järjestelmiämme ja yhteiskunnallisia innovaatioitamme.

Loppujen lopuksi ympäristöorganisaatiot ja -ohjelmat eivät liity ”ympäristöön” oikeastaan mitenkään — ne ovat yhteiskunnallisia innovaatioita, koska ne pyrkivät luomaan uusia käyttäytymismalleja ihmisolentojen keskuuteen pienentämään impaktiamme ekologisiin, kaikkea elämää ylläpitäviin systeemeihin. Ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat design-prosessi.

Me olemme nyt kaukana perinteisestä Kiertotalouden alueesta, mutta olemme harvakseltaan alkanet tutkailla sitä mikä kerää liikevoimaa ympäri maailman tällä uudella alueella.

Mihin kykenemmekään jos me yhdistämme olemassaolevan Kiertotalouden voiman nousevan Pääsytalouden kanssa?

Lisäviitteitä:

Circular Economy – Ellen Macarthur Foundation — sarja artikkeleita kiertotalouden mallista, sen periaatteista, siihen liittyvistä koulukunnista, ja kiertotalouden uutisia maailmalta.

Shareable — palkintoja voittanut voittoa tavoittelematon, uutisiin keskittynyt informaationjakopaikka.

OuiShare — globaali voimaantuneiden kansalaisten, julkisten instituutioiden ja yritysten yhteisö, joka rakentaa yhteiskuntaa yhteistyön, avoimuuden ja jakamisen periaatteille.

Collaborative Consumption — kattava verkkoresurssi kollaboratiiviselle kuluttamiselle ympäri maailman, sekä globaalin yhteisön verkosto, joka kerää uutisia, sisältöä, tapahtumia, työpaikkoja ja tutkimuksia keskeisiltä mediataloilta ja teollisuuden blogeista, sekä myös alkuperäistä sisältöä.

 

Alunperin julkaistu vuonna 2014 @ cruxcatalyst.com

Lähde: p2pfoundation blog

Kirjoittanut Katha Pollitt

Mitä jos vallalla oleva diskurssi köyhyydestä on vain yksinkertaisesti väärin? Mitä jos ongelma ei olekaan se, että köyhillä on huono moraali — että he ovat laiskoja ja impulsiivisia ja vastuuttomia ja että heillä ei ole perhearvoja — tai että heiltä puuttuu kykyjä ja älyä sopeutua nykyiseen kiiltävään 2000-luvun talouteen?

Mitä jos ongelma onkin se, että köyhyydestä hyödytään rahallisesti?

Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä kirjassa Evicted, Matthew Desmondin epätavallisessa etnografisessa tutkimuksessa matalan tulotason ihmisten asumisesta keskikokoisessa teollisuuden hylkäämässä Milwaukeen kaupungissa, Wisconsinin osavaltiossa.

Voisi luulla ettei ole hirveästi rahaa jäljellä revittävänä ränsistyneestä asuntoautojen täyttämästä asumisalueesta tai mustien asuttamasta ”roikkuvien paritalojen, haalistuvien seinämaalausten ja ympärivuorokautisen päivähoidon” naapurustosta. Mutta saatat olla väärässä. Tobin Charney tekee 400 tuhatta dollaria vuodessa 131 asuntovaunullaan, joista jotkut ovat rähjäisiä murjuja. Sherrena Tarver, entinen opettaja joka oli yksi ainoista mustista naisvuokranantajista kaupungissa, tekee tarpeeksi vuokratuloja hänen useilla asunnoillaan — jotkut hyvässä kunnossa, toiset surkeassa — käydäkseen lomalla Jamaicalla ja ottaakseen osaa asuntomarkkinoiden konferensseihin.

 Desmond seuraa kahdeksan perheen sekä usean muun sivuroolissa olijan toisiinsa kietoutuneita kohtaloita. Arleen Belle ja Doreen Hinkston ovat mustia äitejä, jotka juuri ja juuri pysyvät matalapalkkaisen leivän syrjässä kiinni; Crystal ja Trisha ovat hauraita nuoria mustia naisia joiden nuoruus oli väkivaltaista ja kaoottista; Lamar on ystävällinen musta kahden lapsen isä joka menetti molemmat jalkansa pakkasenpuremaan kun hän sammui crackin käytön seurauksena hylättyyn taloon; Scott on valkoinen sairaanhoitaja joka menetti toimilupansa varastettuaan opiaatteja potilailtaan; Larraine, myös valkoinen, on hieman aivovauriota kärsinyt suloinen sielu.

On joskus vaikeaa pysyä perässä tarinoiden kanssa niiden kietoutuessa yhteen tekstissä, mutta eipä siinä. Se mikä on tärkeää, on että Desmond kuvaa ihmisiä jotka yleensä nähdään arvottomina — asuntoautossa asuu jopa asukki nimeltä Heroin Susie — ja näyttää meille heidän täyden ihmisyytensä, kuinka vaikeaa heillä on kamppailla säilyttääkseen arvokkuutensa, huumorinsa ja kiltteytensä olosuhteissa jotka jatkuvasti ajavat heitä kohti pohjaa.

Pääasiallinen ehto joka heidän toimintaansa rajaa, Desmondin mielestä, on vuokra. Perusmitan mukaan vuokra ei saisi olla enempää kuin 30% tuloista, mutta köyhillä se voi olla 70% ja ylikin. Maksettuaan Sherrenalle hänen $550 vuokransa sossurahoistaan, Lamarille jäi käteen vain $2.19 päivässä elämiseen kuukauden ajaksi. Kun hän oli pakotettu maksamaan takaisin hänelle vahingossa maksettuja sosiaalitukia ja hänen vuokransa myöhästyessä, hän myy hänen ateriakuponkinsa puoleen hintaan nimellisarvostaan, ja vapaaehtoiset maalaavat yläkerran asunnon, mutta sekään ei riitä. Ihmiset kuten Lamar elävät kroonisissa veloissa vuokraisännälleen, jotka voivat täten heittää heidät ulos helposti silloin kun se heille soopii — mikäli he vaativat esim. korjauksia asuntoon, kuten Doreen, tai mikäli parempi vuokralainen tulee vastaan. Sherrena piti vuokraamisesta ihmisille, jotka olivat erään voittoa tavoittelevan yrityksen asiakkaita keille yritys hoiti — maksusta — vammaistukia saavien ihmisten raha-asioita kun eivät kyenneet hoitamaan niitä itse. Hallituksen ohjelmista saatavat rahat, jotka on tarkoitettu köyhien avustamiseen — tuet, vammaisavustukset, veronpalautukset — menevät suoraan vuokraisännän taskuun ja, ironista kyllä, ruokkivat vuokrien nousua. Julkinen asuminen ja asumistuet ovat niukassa. Kolme neljästä, jotka ovat oikeutettuja asumistukeen, eivät saa mitään.

Meneekö IMF:n globaalin kasvun ennusteet pahasti ohi? Ja mitä tällä kaikella on tekemistä vuoden 2016 presidentinvaalien kanssa?

Vuoden 2008 kriisin jälkeen, kun maailman kasvuprosentit romahtivat, IMF on tunnollisesti tuottanut ennusteen ennusteen jälkeen povaten kasvun nousua. Mutta todellisuudessa kasvuprosentit jääneet paljon jälkeen ennusteista, kuten näemme kaaviosta 1.

Eräs keskeisistä ja suurelta osin huomiotta jääneistä syistä tähän pettymystä aiheuttaneeseen kasvulukuun on piilossa silmiltä: kasvava yksityisen velan globaali rasite — yritysvelan ja kotitalouksien velan yhdistelmä. Vaikka hallituksen velka saa kaikki palstamillimetrit, yksityinen velka on suurempi kuin julkinen velka ja sillä on suurempi vaikutus talouteen. USA:ssa ei-rahoituksellinen yksityinen velka on 27 biljoonaa dollaria ja julkinen velka 19 biljoonaa dollaria. Kuvaavampaa on, että sitten vuoden 1950, USA:n yksityinen velka on lähes kolminkertaistunut 55 prosentista bruttokansantuotetta 150 prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja suurin osa muista suurista talouksista näyttää samanlaista trendiä. [kuvaaja 2]

Koska BKT on suurilta osin summa kaikesta kotitalouksien ja yritysten kulutuksesta, ja täten tuloista, jos yksityinen aggregaattivelka suhteessa bruttokansantuotteeseen on kolminkertaistunut, se tarkoittaa sitä että keskiverto yritys ja kotitalous on kolme kertaa niin veloissa suhteesssa tuloihinsa kuin ennen. Sekä ykstyinen velka että julkinen velka merkitsevät, ja molemmista puhutaan tässä, mutta näistä kahdesta yksityinen velka on suurempi ja sillä on suorempi vaikutus talouteen, ja sen aiheuttamiin ongelmiin puuttuminen on tuottavampi polku kohti talouden elpymistä.

Jähmettynyt tulokehitys, alityöllisyys ja työturva ovat ydinsyitä sille miksi useat äänestäjät Euroopassa ja Amerikassa ovat nyt halukkaita ottamaan vastaan kandidaatteja valtavirran ulkopuolelta. Mutta nyt yksityisen velan lannistava määrä ja sen mukanaan tuomat vaikutukset kasvuun ovat yhtä tärkeitä syitä.

Yksityinen velka on hyödyllistä ja olennainen osa mitä tahansa taloutta. Kuitenkin sen kasvaessa se tuo mukanaan kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on dramaattinen. Nopea tai ”käsistä lähtevä” yksityisen velan kasvu usein saa aikaan finanssikriisejä. Käsistä lähtevä yksityisen velan kasvu sai aikaan vuoden 2008 kriisin USA:ssa, vuoden 1991 kriisin Japanissa ja vuoden 1997 kriisin Aasiassa, vain kolme mainitaksemme. Ja aivan kuten käsistä lähtevä velan kasvu mille tahansa maalle kokonaisuudessaan ennakoi kurjuutta kyseiselle maalle, käsistä lähtevä velka velan alakategoriassa, kuten öljy ja kaasu tai teollisuuskiinteistöt, ennustaa ongelmia kyseisessä alakategoriassa.

Toinen ongelma minkä se tuo mukanaan on hienovaraisempi ja salakavalampi: kun liian suuri yksityinen velka alkaa painaa talouskasvua. Se heikentyy kasvutrendien reunoilla. Vaikka eri tutkijat siteeraavatkin eri tasoja, kasvava tutkimustiedon määrä viittaisi siihen, että kun yksityistä velkaa on 100%:sta 150:n BKT:sta, se haittaa talouskasvua.

Kun yksityinen velka on korkealla, kuluttajat ja yritykset joutuvat suuntaamaan kasvavan osan tuloistaan lainanlyhennyksiin — ja he kuluttavat ja investoivat vähemmän tämän seurauksena. Tämä on todellinen osa sitä mikä taloutta painaa. Sen jälkeen kun yksityinen velka saavuttaa nämä korkeat tasot, se heikentää kysyntää.

Koska korot ovat matalalla, jotkut taloustieteilijät ovat vähätelleet sen vaikutuksia. Kuitenkin suurin osa keski- ja matalatuloisista kotitalouksista (jotka ovat se missä suurin velan kasvu tapahtuu), kuten myös suurin osa pieni- ja keskisuurista yrityksistä, maksavat paljon korkeampia korkoja kuin rahamarkkinoiden korkotaso on. Matalapalkkaisten kotitalouksien tapauksessa joidenkin velkojen korot voivat olla todella korkeat, usein todellinen vuosikorko on 20%-30% tai enemmänkin. Ja koron lisäksi kaikki lainaajat joutuvat maksamaan myös lainapääoman takaisin. Suuri velka tekee lainaajat vastahakoisiksi kuluttamaan tai ottamaan lisää velkaa. Lisäksi noin 6,4 miljoonaa niistä 56 miljoonasta asuntolainasta jotka USA:ssa on otettu on pahasti kuralla. Miljoonat muut ovat vähemmän kuralla tai juuri ja juuri selviämässä. Monet näistä asuntolainoista on otettu korkesuhdanteen huipulla. Siitä lähtien asuntojen arvot ja monissa tapauksissa myös lainaajien tulot ovat romahtaneet. Matalammat korot voivat auttaa, mutta ne eivät ratkaise stressiä rahasta. Vaikka korot voivat olla matalammalla, kaikki nämä lainaajat elävät nyt maailmassa jossa tulojen lisäys on vaikeampi hankkia.

Tämä kaikki vie maun kuluttamisesta ja investoimisesta, jotka ovat kasvun ajureita.

Ennennäkemätön globaalin velan ylitarjonta korostuu negatiivisten korkojen läsnäollessa — tilanne jossa lainaajalle, uskomatonta kyllä, maksetaan lainan ottamisesta. Arviolta 15 prosenttia eurooppalaisista nyt otettavista yrityslainoista ovat negatiivisella korolla. Jos massiivinen 150 biljoonan dollarin velan ylitarjonta on syypää kysynnän kangistumiseen, silloin ehkäpä Euroopan Keskuspankin kokeilu negatiivisilla koroilla on väistämätön vastaus tähän ylitarjontaa. Korkea yksityisen velan määrä myötävaikuttaa mataliin korkoihin pienentämällä kysyntää luotoille — sillä erittäin paljon vivutetut lainaajat ovat vähemmän kyvykkäitä lainaamaan lisää ja he ovat ymmärrettävästi varuillaan lainaamasta lisää. Mutta nämä negatiiviset korot eivät yleisesti ole tarjolla pieni- ja keskituloisille luotonhakijoille.

USA:n yksityisen velan kasvu on suhteettomasti vaikuttanut kaikkein huonoiten pärjäävien amerikkalaisten tilanteeseen. Itseasiassa sitten vuoden 1989 (vuosi jolloin FED alkoi pitää tätä tilastoa), velan määrä 20 prosentille amerikkalaisia matalimman nettoarvon kotitalouksia on kasvanut kaksi ja puoli kertaa nopeammin kuin muiden kotitalouksien. Ja vaikka kuluttajat ovat yleisesti vähemmän velkaantuneita sitten viime kriisin, ja yleinen mielipide on että kuluttajat ovat paremmassa asemassa tänään, he itse asiassa ovat 13 prosenttia enemmän velkaantuneita suhteessa BKT:n kuin he olivat vuonna 2000, hetkeä ennen pahamaineista yksityisen velan kasvun räjähtämistä joka johti vuoden 2008 kriisiin.

Kuten mainittua, BKT karkeasti on yhtä kuin aggregaattikulutus ja yritysten sekä kotitalouksien saamat tulot maassa, ja maan yksityinen velka on summa kotitalouksien ja yritysten lainoista. Joten kun puhumme tietyn maan ”yksityisen velan suhteesta BKT:n”, se on olennaisesti sama kuin puhuisi ”yksityisen velan suhteesta tuloihin” kyseisessä maassa. Tunnistat kyllä tämän suhteen, sillä se on sama jota lainaajat ovat pitkään käyttäneet auttamaan lainapäätösten tekemisessä henkilöille ja yrityksille. Haitpa sitten lainaa henkilönä tai yrityksenä, jos lainan määrän suhde tuloihin on pieni, lainaaja todennäköisesti toteaa sinulla olevan hyvin maksukykyä lisävelkaan, ja jos se on korkea, lainaaja todennäköisesti toteaa että sinulla tulee olemaan vaikeaa maksaa velkoja takaisin, ja vielä vaikeampaa saada oikeus uuteen lainaan.

Tästä seuraa suoraan, että jos maan yksityisen velan suhde BKT:n on matala, sanotaan vaikka 50%, silloin kotitalouksien ja yritysten lainan suhde tuloihin kyseisessä maassa on yleisesti matala ja hyin asemoitu tuottamaan kasvua lisävelalla. Ja jos maan yksityisen velan suhde BKT:n on korkea, sanotaanko vaikka 200%, silloin kotitaloudet ja yritykset kyseisessä maassa ovat ylivelkaantuneita, ja keskimäärin heillä on korkea velkasuhde. He ovat paljon vähemmän todennäköisesti kykeneviä saamaan aikaan kasvua lisävelalla.

Kuvaaja 2 näytti yksityisen velan määrän suhteessa BKT:n suurissa talouksissa, ja kyseinen suhde on ollut jatkuvassa kasvussa sitten toisen maailmansodan. Kuitenkin se on kasvanut suhteessa BKT:n jo paljon pidempään kuin tuon ajan. Se on osa prosessia jota ekonomistit usein nimittävät ”finansialisaatioksi” tai ”rahoitukselliseksi syvenemiseksi”, kasvu maan velan määrässä ja oman pääoman markkinoiden koossa selittyy yksinkertaisesti maan markkinoiden kypsymisellä.

Mutta kuten olemme nähneet, silloin kun puhutaan velasta, kyseessä on paljon muutakin kuin tuo — se on polku matalasta vivutuksesta ylivivutukseen kyseisen talouden toimijoille. Velkavivun kasvattamisen etu matalalta tasolta on näytellyt keskeistä osaa käsittämättömissä tulojen kasvuissa yli 200 vuoden aikana sitten teollisen vallankumouksen. Tämän voit nähdä kuvaajasta 3. Olen nähnyt vaivaa rekonstruoidakseni yli 200 vuotta yksityisen velan historiaa kuuden maan osalta — Kiina, Japani, Saksa, Britannia ja USA — koska kollektiivisesti niiden kasvu on merkinnyt yli 50 prosenttia BKT:n globaalista kokonaiskasvusta teollisen vallankumouksen jälkeen. Joten tätä dataa tutkimalla saadaan varsin eheä kuva maailmasta kaikkein tärkeimmän taloushistorian aikakauden ajalta. 

Kaikki kuusi maata näyttävät keskivertotasoja yksityiselle velalle tämän aikakauden alkupäässä ja paljon suurempia tasoja kuin tänään, sen välillä kasvaessa tiettyinä historian hetkinä — Ranskan vallankumous, vuoden 1914 kriisi joka alkoi juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, vuoden 1929 romahdus, Japanin kriisi 1990-luvun alussa ja Suuri Taantuma. Näitä kasvuja yleensä seuraa nopea ja kivulias yksityisen velan väheneminen, kuten 1930-luvun lama. Puhumattakaan huipuista ja laaksoista matkalla — kaikki kuvaavia ja syvemmän tarkastelun arvoisia — yleisen trendin ollessa kohti suurempaa velan määrää. Ja maailma on nyt päässyt pisteeseen jossa globaali julkinen ja yksityinen velka yhteensä suhteessa BKT:n on korkeimmillaan koko historiassa.

Kuten mainittua, lyhyet purskeet yksityisen velan kasvussa ovat usein johtaneet kriiseihin — USA vuonna 2008 ja Japani vuonna 1991 vain pari mainitaksemme. Tämä johtuu siitä että niin paljon lainaamisesta johtaa ylikapasiteettiin: liian paljon jotain rakennetaan tai tuotetaan — talot ja toimistorakennukset ovat esimerkkejä — ja tehdään liian paljon huonoja lainapäätöksiä. Huonoja lainoja annetaan itse asiassa niin paljon että ne lähestyvät tai ylittävät jo systeemin pankkipääoman määrän. Joten väistämättä näiden maiden taloudet tulevat hidastumaan aivan matelemiseen asti jotta kysyntä saa elpyä tästä ylikapasiteetista, ja pankkeja joudutaan pelastamaan koska ne ovat niin täynnä huonoksi menneitä luottoja.

Jotkut ekonomistit ovat sitä mieltä, että tämä yksityisen velan kasvu ei ole ongelma, koska jokaista lainanottajaa kohden on lainanantaja ja siksi kaikki menee tasan. Tämä näkökulma jättää huomiotta sen seikan, että suurin osa lainatoiminnasta on kourallisen suurinstituutioita tekemä, joiden kasvava kulutus epätodennäköisesti täsmäää ylikuormitettujen lainanottajien pienentyneeseen kulutukseen. Sen sijaan heidän kulutuksensa todennäköisesti näkyy kasvaneina tuloina näille instituutioille. Lisäksi tämä näkökanta jättää huomiotta suhteettoman taakan jonka tämä velka saa aikaan pieni- ja keskituloisille ryhmille, niille joista koko kasvu riippuu.

Vielä tärkeämpää on, että yksityisen velan rooli ja tärkeys on marginalisoitu kahden johtavan taloustieteellisen poliittisen leirin piirissä. Sen takia molemmat ovat epäonnistuneet ennustamaan vuoden 2008 romahduksen. ”Kyyhkyt”, jotka suosivat hallituksen roolia taloudenpidossa korkoja manipuloimalla ja vajeiden keynesiläisessä hoidossa olivat luottavaisia siitä, että tulevaisuus tuo tullessaan suhteellisen hyväntahtoisen taloudellisen aikakauden jota he nimittivät ”Suureksi Maltillisuudeksi”, joka jatkui 1980-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin asti, ja sille oli ominaista matala inflaatio, vakaa kasvu ja heikko bisnessyklin volatiliteetti. ”Haukat”, jotka haluavat pitää hallituksen näpit erossa taloudesta ja vahvasti vastustavat julkisia vajeita, ovat tehneet kamalia ennusteita paljon suuremmasta inflaatiosta johtuen suuremmasta julkisesta velasta. Mutta kumpikaan ei paljoa ole keskittynyt yksityiseen velkaan, ja molempien ennusteet ovat väärässä.

Mikä suurempi syyte voidaan tehdä talousteoriasta kuin että se on epäonnistunut ennustamaan suurimman taloudellisen kurjuuden 70 vuoteen? Kuitenkin molemmat koulukunnat pysyvät suurimmalta osin muuttumattomina ja katumattomina. Molemmat koulukunnat minimoivat yksityisen velan tärkeyden koska julkinen velka tuntuu luonnostaan ja asianmukaisesti olevan kollektiivinen vastuumme, kun taas yksityinen velka tuntuu olevan yritysten ja markkinoiden vastuu. Lisäksi ekonomistien pääasiallinen vaikutuspaikka on ollut Federal Reserve, joka on kauempana yksityisen sektorin lainoista ja pääasiallisesti käsittelee julkista velkaa ja pankkireservejä, ja täten näkee maailman niiden kautta.

Kiinan velkojen globaali vaikutus

Nykyisen yksityisen velkarasitteen hidastaessa kulutusta ja investointeja, kasvuprosentit USA:ssa, Euroopassa ja Japanissa — joilla yksityisen velan suhde BKT:n on 150%, 162% ja 167% — olivat vuonna 2015 reaalisesti 2.4%, 1.9% ja 0.5%. Nämä tulevat jatkamaan perässä laahausta. Reaaliset USA:n kasvuluvut olivat yhdestä kahteen prosenttiyksikköä korkeammat suurimmalle osalle toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Vain 1%-yks. korkeampi kasvu kahdeksana vuotena kriisin jälkeen olisi johtanut 1,2 biljoonaa dollaria suurempaan BKT:een. Ja nyt Kiina on veitsenterällä, kohta joutumassa tähän samaan keskinkertaisen kasvun klubiin.

Kuten ennustin tässä journalissa vuoden 2015 alussa, Kiina alkaa nyt kärsiä sen viimeisimpien velkajuhlien seurauksista. Vuoden 2008 jälkeen se on syytänyt 18 biljoonaa dollaria uusiin yksityisiin (tai ei-hallinnollisiin) lainoihin. Routa on ajamassa porsaan kotiin. Kesällä 2015 Kiinan osakemarkkinat romahtivat 45 prosenttia. Sen talous on hidastumassa. Sen räjähtävä yksityisen velan suhde on nyt 231 prosenttia, joka saa aikaan sellaisen ylikapasiteetin että jatkuva kasvun hidastuminen on välttämätöntä jotta kysyntä saa kurottua umpeen asuntojen, raaka-aineiden ja muiden tavaroiden ylitarjonnan.

Niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 2011, Kiinan talouskasvu oli 15 prosenttia, mutta se on tullut alas ja nyt sen raportoidaan olevan 6,7% vaikka monet nimekkäät analyytikot povaavat sen olevan 4 prosenttia tai vähemmänkin. Sen sännätessä kohti kasvua, Kiina on yksinkertaisesti rakentanut liian paljon rakennuksia — näistä esimerkkinä monet aavekaupungit — ja tuottanut liian paljon terästä, rautaa ja muita raaka-aineita — ja samalla tehnyt liian paljon huonoja lainasitoumuksia. Sen ylikapasiteetti on niin ilmeinen että vie vuosia todelliselta kysynnältä kuroa umpeen tämä ylitarjonta. Tämän keskeisen syyn takia IMF jatkaa globaalin kasvun ennustamista liian suurena. IMF:llä on vaikeuksia hyväksyä sitä korjausliikkeen suuruutta joka tarvitaan.

Tässä kaikessa on kuitenkin yksi iso mutta: huolimatta sen johdon retoriikasta, Kiina pahentaa ongelmaa ylilainaamisella ja ylituottamisella, huolimatta pienenevistä tuotoista. Kiinan hallinnon ulkopuoliset lainat ovat kasvaneet lähes biljoonaan dollariin viimeisimpänä raportoituna periodina yksistään, ja siellä tuotetaan edelleen 40 prosenttia enemmän terästä kuin maailma tarvitsisi. Jatkaen tätä trendiä, kiinalaiset ovat luomassa ongelmaa jonka kokoluokka on ennennäkemätön ja tekemässä tästä vieläkin suurempaa.

Kiina jatkaa edelleen kasvun ja raaka-aineiden hintojen tukemista. Näin tekemällä Kiinan tuleva ongelma tulee olemaan pahempi ja pitkäikäisempi. Vaikka Kiinalla ja Japanilla on erimielisyyksiä, Japanin kriisi 1990-luvulla kesti kahdeksan vuotta kehittyä. Todella korkean 1980-luvun BKT:n kasvun jälkeen (joka oli pääosin käsistä lähteneen kulutuksen ansiota), Japani kärsi osakemarkkinoiden romahduksesta 1990, sitten kiinteistömarkkinoiden romahduksesta 1991 ja viimein pankkien pelastamisesta vuonna 1998. Ja Japani on tuon jälkeen ollut nollakasvussa lähes 20 vuotta.

Itse asiassa, yksityisen velkavivun nollaaminen on yleensä se mekanismi joka mahdollistaa julkisen velan alastulon. Joten me saatamme esimerkiksi havaita että tietyn valtion BKT kasvoi 30 miljardilla dollarilla, mutta julkinen velka kasvoi vain 10 miljardilla, täten parantaen valtion julkisen velan suhdetta. Kun me tutkimme valtioita tarkemmin, me yleensä tällaisessa tilanteessa huomaamme, että yksityinen velka on kasvanut 20 miljardilla tai enemmänkin samana aikana, ja tämä täyttää hitaamman julkisen velan kasvun jättämän ”aukon”. Tässä esimerkissä vaadittiin täydet 30 miljardia dollaria velan kokonaismäärän kasvua — 10 mrd julkista ja 20 mrd yksityistä — jotta päästiin BKT:n 30 miljardin kasvulukemaan. Poikkeuksena tälle on tilanteet kun inflaatio on korkea tai nettovienti on suuri.

Jotta voisimme paremmin ymmärtää tätä, tarkastelin tietokantaa joka sisältää saatavilla olevan datan vuodesta 1945 eteenpäin 47:lle maailman suurimmalle valtiolle. (Historiallinen yksityisen velan data puuttuu joiltakin valtioilta, joka korostaa tarvetta tutkia aihetta enemmän.) Nämä valtiot yhdessä muodostavat 91 prosenttia maailman BKT:sta. Näille valtioille, toisen maailmansodan jälkeen, on ollut yhteensä 42 tapausta joissa julkisen velan suhde BKT:n on laskent vähintään 10%-yksikköä viiden vuoden aikajaksolla.

Käsitykseni mukaan 33:ssa näistä tapauksista velan pienentyminen johtui suurimmaksi osaksi tai kokonaan yksityisen velan pienentymisestä — joka ei ole haluttavin tapa saavuttaa lopputulos. Yksityinen velka kasvoi suhteessa vähintään niin paljon kuin julkinen velka pieneni, ja täten kokonaisvelka pysyi suurena. Seuraavissa kahdeksassa tapauksessa velan pienenimnen johtui korkeasta inflaatiosta. Inflaatio kyllä toimii, mutta se on tuskainen tie velan pienentämiseen. Viimeisessä tapauksessa, Saudi-Arabia vuosina 1999-2014, velan pieneneminen johtui massiivisesta öljyn nettoviennistä. Missään tapauksista velan pienenemistä ei saavutettu ilman jotain näistä kolmesta tekijästä — nopea yksityisen velan pieneneminen (joka monissa tapauksissa johti rahoituskriisiin), korkea inflaatio, tai suuri nettovientipositio. Ei yhdessäkään. Sekä yksityisen velan pieneneminen että korkea inflaatio ovat suuria hintoja maksettavaksi julkisen velan pienentämisestä. Korkea nettovienti on parempi polku, mutta se on juuri se asia joka myötävaikuttaa globaaliin epätasapainoon jota ekonomistit ovat niin paljon kritisoineet. Se yleensä tapahtuu pienemmissä maissa, ja on todella vaikeaa suurempien maiden pitää sitä yllä ilman poliittisia vaikutuksia, kuten Kiina 2000-luvullla tai Saksa nykyisessä EU:ssa. Jokatapauksessa koko historiansa aikana USA:lla ei ole koskaan ollut vientiylijäämää sellaista määrää että julkinen velka olisi pienentynyt.

Laulu on sama yksityiselle velalle. Yksityisen velan pienentäminen on yleensä ollut mahdollista koska julkinen velka kasvaa. Japanin yksityisen velan suhde saavutti valtavan 221 prosentin tason sen 1990-luvun kriisin aikana. Mutta Japanin onneksi sen julkisen velan suhde tuolloin oli 86 prosenttia. Kahden kriisiä seuraavan vuosikymmenen aikana yksityinen velka on pienentynyt 221 prosentista 170 prosenttiin (joka on silti liian paljon), mutta tämä pieneneminen oli mahdollista massiivisen julkisen velan kasvattamisen ansiosta 86 prosentista 246 prosenttiin. Yksityinen velka 260 biljoonan jenin verran, mutta julkinen velka kasvoi 810 biljoonaa jeniä, ja näiden yhteisvaikutuksesta BKT:n kasvu on nolla.

Jälleen kerran, yksi esimerkki, mutta olen käynyt läpi saatavilla olevan datan näille samoille 47 maalle, ja toisen maailmansodan jälkeen on ollut yhteensä 40 tapausta joissa yksityisen velan suhde BKT:n on pienentynyt ainakin 10 prosenttiyksikköä 5 vuoden aikana. Käsitykseni mukaan 24 näistä tapauksista velan pienentyminen johtui kasvaneesta julkisesta velasta. Kahdeksassa tapauksessa velan pienentyminen johtui korkeasta inflaatiosta. Lopuissa kahdeksassa tapauksessa velan pienentyminen johtui suuresta nettovientipositiosta. Yhdessäkään tapauksista velan pienentyminen ei johtunut muusta syystä kuin jostain näistä kolmesta — nopea julkisen velan kasvu, korkea inflaatio tai erittäin suuri nettovientipositio.

Vain kymmenessä tapauksessa toisen maailmansodan jälkeen sekä julkinen että yksityinen velka on pienentynyt yli 10 prosenttiyksiköllä viiden vuoden aikana. Kuusi näistä johtui inflaatiosta. Neljä näistä johtui suuresta nettoviennistä. Yhdessä näistä, Israel vuonna 2003, pääsee lähimmäksi tapausta jossa velan pienentyminen on johtunut talouskasvusta, mutta siinäkin kokonaisvelka kasvoi ohi BKT:sta.

Velan pienentäminen on vaikeaa.

Poislukien yllä kuvatut metodit, jos kokonaisvelan suhdetta haluaisiin järkevällä tavalla pienentää, joko absoluuttisen velan määrän pienentämisenä tai suhteessa BKT:n, se pakottaisi merkittävän ja vahingollisen paineen BKT:n päälle. Suuren Laman aikaan nähtiin sellainen velan pieneneminen, ja siksi nuo vuodet olivat niin kivuliaita. Vastapainona, vuoden 2008 jälkeen USA:n hallitus ja FED ovat estäneet velan pienentämisen. Meidät on pelastettu seuraavalta Suurelta Lamalta, mutta meille jäi massiivinen velkalasti.

Me emme elä mitään tavallista aikaa historiassa. Sen sijaan me olemme ennennäkemättömässä tienhaarassa. Velan suhde BKT:n on korkeimmillaan mitä se on koskaan ollut historiassa. Poliitikot epätodennäköisesti ottavat kantaa tähän sillä se on osoittautunut helpoksi sivujuonteeksi ja siihen liittyvät ongelmat ovat niin vaikeita, joten me lähestulkoon satavarmasti tulemme kulkemaan tätä velkapolkua, yhä rasittuneempina korkeista yksityisen ja julkisen velan määristä, jättäen huomiotta sen mikä edessämme on ja ihmetellen sitä miksi globaali kasvu pysyy epätasaisena.

Osa velkadilemmaa on se että poliittinen johto ei ole päättäväisesti edes tunnustanut ongelmaa, puhumattakaan siitä että sille tehtäisiin jotain. Mutta ärsyttävä osa ongelmaa on että velan pienentäminen on vaikea ehdotus. On vaikea odottaa yhdenkään suuren talouden pienentävän velkaansa silloin kun ainoat työkalut ovat inflaatio, muun velan kasvattaminen tai epärealistiset vientiylijäämät.

Tarvitaan muita työkaluja pakkiin.

Entäpä sitten uudelleenjärjestely?

Hyvä uutinen on että historia osaa kertoa neljännestä tavasta. Ylempien kappaleiden perustella päästään harkitsemaan yhtä ilmiselvää mutta harvoin harkittua tapaa: yksityisen velan uudelleenjärjestelyä. Se on pääasiallinen mekanismi jonka avulla absoluuttinen yksityisen velan määrä voidaan pienentää ilman suoraa ja negatiivista vaikutusta BKT:n. Helpoin ja suorin tapa kasvattaa kuluttajien kulutusta (tai kysyntää) on vähentää kuluttajien velkaantumista. Helpon ja suorin tapa kasvattaa suoria investointeja on vähentää yritysten velkaantumista.

Mutta tämä ratkaisu on ristiriitainen.

Otetaan esimerkiksi USA:n tilanne vuoden 2008 kriisin jälkeen. Nopea asuntovelan kasvu oli syynä kriisiin — se kasvoi vuoden 2001 5,3 biljoonasta dollarista 10,6 biljoonaan dollariin vuonna 2007, massiivinen määrä uusia asuntolainoja vain kuudessa vuodessa. Ja vaikka miljardeja tuhlattiin lainaajien bailouttaamiseen (ja suurilta osin ilman merkityksellistä seuraamusta näiden instituutioiden johdolle), avun määrä joka asunnonomistajille tarjottiin oli mitätön näihin verrattuna. Kriisin sarastaessa 15 miljoonaa 52 miljoonasta asuntolainasta USA:ssa oli todella huonossa jamassa, ja näiden lainamäärän suhde asunnon arvoon oli yli 125 prosenttia. Tämä yhdistettynä tulojen pienenemiseen näissä kotitalouksissa, niiden kulutus muuttio erittäin rajoittuneeksi, ja tämä jätti ne paljon kyvyttömämmäksi kuluttaa jotta talous olisi kehittynyt. Jos kriisin aikaan olisimme tarjonneet merkityksellistä systeemistä apua näille lainanottajille, talouden elpyminen olisi ollut paljon voimakkaampaa ja kasvuluvut suuremmat.

Tässä on esimerkki ohjelmasta jota olisi voitu käyttää vuodesta 2008 vuoteen 2010 ongelman ratkaisemiseksi — ja sitä voitaisiin käyttää myös tulevaisuudessa. Se voisi olla kertaluontoinen ohjelma jossa lainanottaja, kriisin aiheuttaman romahduksen johdosta, olisi esimerkiksi ottanut 400 tuhannen asuntolainan 300 tuhannen taloon, lainanantaja pakotettaisiin lainsäädännöllä alaskirjaamaan laina esimerkiksi 250 tuhanteen ja jyvittämän tappiot pidemmälle ajalle, esimerkiksi 30 vuodelle. Vaihdossa lainanottaja tarjoaisi lainanantajalle sertifikaatin joka antaa heille puolet tai enemmän talon myynnistä saaduista voitoista — swappaus velasta omaan pääomaan.

Tämä on vain yksi esimerkki ohjelmasta jota oltaisiin voitu käyttää vuoden 2008 kriisin alla. Toiset kriisit ovat pääosin perustuneet muuntyyppisiin lainoihin — esimerkiksi kaupalliset kiinteistöt Japanissa 1990-luvulla — joten ne vaatisivat toisenlaisia ohjelmia. Tämän tyypin velan uudelleenjärjestelyllä on seikkaperäisiä edeltäjiä 1700-luvun Englannista 1980-luvun latinalaisen Amerikan kriiseihin. Poliitikkojen mielikuvitusta joutuisi ohjaamaan tietyn tilanteen faktat. Vaatimus olisi, että ohjelma tai ohjelmat ovat tarpeeksi laajoja jotta merkityksellisesti puututtaisiin ongelmaan koko sen laajuudessa.

Me olemme nyt erehtymättömästi astuneet uuden hitaan kasvun aikaan. Jatkuva Japanin tilanne on yhtä selkeyttävä kuin opettavainenkin. Viime yksityisen velan räjähdyksen jälkeen nominaalinen BKT on ollut nolla. Sinä aikana se on romahtanut 18 prosentista vain 6 prosenttiin maailman BKT:sta, ja edelleen yksityisen velan taakka on korkealla ja jätetty huomiotta suurelta osin.

Hallitukset työskentelevät hartaasti globaalin kasvun elvyttämiseksi, mutta heidän ehdottamansa työkalut ovat riittämättömiä. He eivät voi yksinkertaisesti jatkaa kasvun ehostamista lisäämällä velkarasitetta. Sen sijaan heidän tulee pienentää yksityisen sektorin velkataakkaa tavalla joka ei vaaranna taloutta. Kaikkein vastuullisin teko tällee on yksityisen velan uudelleenjärjestely jota tässä on ehdotettu. Yksityisen velan uudelleenjärjestely itsessään jo dramaattisesti parantaa kysyntäää — enemmän kuin mikään poliittinen päätös.

Mutta mikäli tätä taakkaa ei käsitellä, maailma tukehtuu.

Lähde:

http://democracyjournal.org/magazine/42/the-private-debt-crisis/