Tämä on José Ramosin, Michel Bauwensin, Sharon Eden ja James Gien Wongin toimittaman kirjan Cosmo-local Reader kymmenes luku. Luvun on kirjoittanut Michael Mcallum.¹

Tulevaisuusajattelija ja yhteiskuntateoreetikko José Ramos esittää kosmolokalismin käsitettä artikuloidessaan, että se on käsitteellisesti käänteinen versio uusliberalistisesta globalisaatio- ja tuotantomallista, joka on tällä hetkellä globaalin talousjärjestyksen keskipisteessä. [²] Väitän, että vaikka tämä on epäilemättä totta, jotta kosmolokalismi olisi yhtenäinen vaihtoehtoisen järjestelmän kertomuksena ja käytäntönä, sen on oltava paljon muutakin. Tämä ”paljon enemmän” edellyttää syvällistä muutosta sosioekonomisten suhteiden dynamiikan representaatioissa. Ihannetapauksessa sen ytimessä pitäisi olla sellaisten järjestelyjen uudelleenajattelu, jotka eroavat järjestelmällisesti nykyisestä. Tämä edellyttää maailmankuvia, jotka ovat kapitalistis-sosialistisen narratiivin, jonka kautta siitä tavallisesti kiistellään, ulkopuolella. Nämä edustavat itseään syvällisinä kertomuksina, alkuvaiheen mytologioina, jos niin halutaan, jotka ovat ekologisia pikemminkin kuin mekanistisia ajan, muodon ja tilan ymmärtämisessä. Vaikka tätä syvällistä uudelleenajattelua on vaikea artikuloida ja ehkä jonkin aikaa vallitsee jopa huomattavan hämmennyksen tila, vaihtoehdon käsitteellistämättä jättäminen johtaa siihen, että sekä kosmolokalismin teoria että käytäntö, olivatpa ne kuinka arvokkaita tahansa, jäävät vääjäämättä perinteisen ortodoksisuuden jalkoihin. Toisin sanoen ”kosmon” ja ”lokaalin” nykyisten merkitysten ja vaihtoehtoisen ”kosmo-lokaalin” välisellä ”suhteellisella erolla” on merkitystä sekä olemuksen että suhteen kannalta.

Syvien narratiivien, mytologioiden tai syvälle upotettujen metaforien paljastaminen ja tutkiminen on matka siihen osaan itseämme, jota harvoin tehdään. Se edellyttää, että olemme varovaisia sen suhteen, mitä pidämme itsestäänselvyytenä, ja aloitamme käyttämiimme sanoihin sisältyvistä piilotetuista merkitys- ja arvokoodeista. Se vaatii meitä olemaan herkkiä niille moninaisille konteksteille, jotka sekä määrittelevät että hämmentävät keskittymiskohteitamme, ja se paljastaa, että vain vähän siitä, mitä pidimme varmana tai itsestäänselvyytenä, todella oli sitä. Tämä on radikaalin epävarmuuden tila, joka määrittää lähivuosina ne olosuhteet, joissa kosmolokalismin on toimittava. ”Se on lopun alku vanhalle todellisuusperiaatteelle ja keinotekoiselle [teknologisesti määräytyneelle, kosmopoliittiselle] ympäristölle, joka pyrkii sen täydelliseksi ruumiillistumaksi” [³]. Kyse ei kuitenkaan ole vain jonkinlaisesta postmodernistisesta dekonstruktiosta sellaiseen eksistentiaaliseen merkityksettömyyteen, joka on aina huolestuttanut Zia Sardarin kaltaisia globaalin etelän epistemologeja, [⁴] vaan pikemminkin avautumisesta, läpimurrosta tilaan, jossa tunnustetaan, että kaikki ihmiskunnan tuntemat todellisuudet (menneet ja nykyiset) ovat todellisia ja että jokaisella niistä voi olla oma roolinsa — osittain tai yhdessä — sellaisen elinkelpoisen inhimillisen rakenteen luomisessa, jota eivät määrittele mekanismien ja kehityksen asettamat rajoitukset. Kysymys, jota tässä esseessä tarkastellaan, on: millä edellytyksillä kosmolokalismi voi olla osa näitä uusia todellisuuksia?

Kosmolokaali on enemmän kuin inversio; se on täysin eri asia

Tämän kosmolokaalin suhteellista eroa koskevan narratiivin syvällisyys alkaa siitä, että ymmärretään, että sanoihin ”kosmo-” ja ”lokaali” sisältyy nykyaikaisia maailmankatsomuksia, jotka jatkavat vaikutustaan sekä systeemisellä että maailmankatsomuksellisella tasolla, ellei molempia pureta. Runia kuvaa tätä tarkastelemattoman merkityksen taakkaa metonymiaksi, ”kuvaksi, jossa attribuutin tai liitännäisnimen nimi korvaa tarkoitetun asian” [⁵]. Jos haluamme välttää sekä jatkuvuuden että epäjatkuvuuden, jonka ’kosmon’ ja ’lokaalin’ hyväksytyt määritelmät tuovat mukanaan, on välttämätöntä miettiä nämä määritelmät uudestaan tavalla, joka todennäköisimmin synnyttää Ramosin ehdottaman toisenlaisen kosmolokalismin.

Eräässä mielessä jopa itse termi on ongelmallinen, sillä ”kosmo” liukuu niin helposti ”kosmopoliittiseksi”, käsitteeksi, joka puolestaan tarkoittaa hyvin länsimaista mallia olemassaolosta ja tavasta olla maailmassa. ”Kosmo” voi kuitenkin yhtä hyvin tarkoittaa mahdollisuutta päästä lähes kaikkialle maapallolla sellaisten valintojen ja helppouden avulla, joita tavallisesti on saatavilla vain kaupungeissa. Tässä myöhemmässä määritelmässä ”kosmos” on uusi käsitys globaalista tilamuodosta, jota eivät välttämättä määrittele länsimaiset jäljittelevät kosmopoliittiset tilamuodot, joihin se usein sekoitetaan. Tämä erilaisuuden tarkastelu ei ole mikään filosofinen sofistikointiharjoitus. Pikemminkin se on alku hyväksyttyjen normien suurelle purkamiselle ja potentiaalinen pako sen labyrintin rajoista, jossa olemme ainakin viime aikoihin asti tietämättämme päättäneet asua.

Edellä mainituista eroista huolimatta ”kosmo” on nykytilassa suurimmaksi osaksi länsimaiden hallitseman ”universaalin” mallin ainutlaatuinen kantaja, joka jo lähtökohtaisesti ilmentää järjestelmiä (elintapoja) ja maailmankatsomuksia, jotka suosivat hierarkiaa, ekonomismia (yhteiskunta palvelee taloutta), dualistista ajattelua, rationalismia ja useimpien asioiden ja ihmisten esineellistämistä. Renessanssi- ja perspektiivitietoisuudessaan se ankkuroi edistyksen, [⁶] kasvun ja kulutuksen sivilisaatiomytologian, ja mikä tärkeintä, se sitoo ”lokaalin” siihen. Kosmon ja lokaalin tällä tavoin tapahtuvan integroitumisen systeemiset vaikutukset ovat mielenkiintoisia. Tämä ”paikallisen” uudelleenmuotoilu ”kosmon” kuvaksi houkuttelee aluksi ihmisiä (modernisaation houkutus), mutta sitten, koska se systeemisesti suosii harvoja monien kustannuksella, se myöhemmin hylkii tai hylkää juuri ne ”paikalliset” ihmiset, joita se kerran yritti houkutella, kun harvat, joilla on liikaa varallisuutta, irrottautuvat edistyksen moottoreista ja yhteiskunnista, joihin he kerran tukeutuivat.

Filosofi Bruno Latour kuvailee tätä ”kosmolokaalin” suuntautumisen lähes hyper-inkarnoitumista ”kaikki eteenpäin” -mallina, jossa ”modernisaation globaali” on joko muokannut paikallisen uudelleen samassa kuvassa tai se on saanut jotkut vetäytymään vastareaktiiviseen retrospektiiviin, jossa ”perinne, identiteetti ja varmuus ovat kansallisissa tai etnisissä rajoissa”. [⁷] Eteenpäin suuntautuvan kaiken mallin haaste syntyy tietysti silloin, kun sen koostumuksen dynamiikkaa ei syystä tai toisesta (kuten elämänjärjestelmien romahtaminen tai kestämätön epätasa-arvo) voida ylläpitää. Jos ja kun näin tapahtuu, käytettävissä on vain joko elinkelpoiseen mutta hyvin erilaiseen narratiiviin (yhteiskunnallinen vallankumous) [⁸] perustuva epäjatkuva uudelleenjärjestäytyminen tai vaihtoehtoisesti pitkä välivaihe, jolloin järjestelmä romahtaa omien sisäisten ristiriitojensa seurauksena ja määrittelee pitkittyneen yhteiskunnallisen entropian, epävarmuuden ja määrittelemättömyyden kauden. [⁹]

Vaikka näiden väitteiden perusteleminen veisi pidemmän aikaa kuin tämä essee sallii, [¹⁰] vaihtoehtoinen kosmoksen kertomus voitaisiin ilmaista ”rauhanomaisena, vaikkakin jännittyneenä monien mallien rinnakkaiselona, maailmana, johon monet maailmat sopivat, pluriversumina”. [¹¹] Tähän rinnakkaiselon moninaisuuteen liittyy kuitenkin tärkeä varoitus. Se on, että sen monimuotoisesta luonteesta huolimatta sen on oltava olemassa niin sanotussa ”donitsiavaruudessa”, jota määrittelevät planetaariset rajat ulompana rajana ja ihmisten ja kaikkien elämänjärjestelmien yhteinen ihmisarvo toisena rajana. [¹²] Tämä pluriversumin määritelmä määrittelee ne parametrit, jotka voisivat helpottaa syntymässä olevien sivilisaatioiden tiloja, kun taas ’donitsiavaruus’ määrittelee tai sisältää ne välttämättömät edellytykset, jotka ovat välttämättömiä ihmisten olemassaolon jatkumiselle planeetta-avaruusaluksella, jota kutsumme maapalloksi.

Pluriversalismi tai ”monien maailmojen luominen” alkaa käsittää ja määritellä paikallisuutta uudelleen tavoilla, jotka eivät välttämättä ole täysin modernistisia eivätkä Latourin mainitseman toteutumattoman takaperoisen nostalgian rajoittamia. Paikkakunta on erilainen. Siinä korostetaan pikemminkin yhteisöllisyyttä, yhteisöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä kuin kulutusta, sopimuksiin perustuvia suhteellisia järjestelyjä (kuten franchising-järjestelyjä) ja vaurauden epätasa-arvon vaikutuksia. Se käsittää pohdinnan ja toiminnan tilat, jotka ovat ”monimuotoisia, eettisesti neuvoteltuja käytäntöjä, jotka tukevat ihmisten ja ei-ihmisten toimeentuloa kukoistavien elinympäristöjen rakentamiseksi”. [¹³] On selvää, että tämä käsitys paikallistamisesta eroaa huomattavasti kaupungistuneesta (kosmopoliittisesta) kaupunkimallista, jossa suurin osa maailman väestöstä asuu. Se ennakoi täysin erilaista elämäntapaa, jossa arvonsiirto ja vaurauden luominen järjestetään uudelleen järjestelyillä, jotka suurelta osin pitävät hyödyt sisällään ja jakavat ne paikallisyhteisöissä, toisin kuin nykyiset mallit, joissa yhteisöistä pyritään ottamaan mahdollisimman paljon irti ja jättämään jäljelle vain riittävä jäännös tulevaa kysyntää varten. PB:n kaltaiset vaihtoehtoiset ajattelijat ovat jo pitkään kannattaneet tällaista paikallisuutta. Sarkar, Cavanagh & Moore ja viime aikoina Appadurai (kuinka historiat luovat maantieteen) ja Holmgren. [¹⁴] Se on myös osa maailmanlaajuista vastausta nykyisiin kestämättömiin käytäntöihin, vastauksia, jotka ovat nyt siirtymässä periferiasta ytimeen. [¹⁵] Uuslokalismi on tietysti usein hajanaista, ja se todennäköisesti pysyy sellaisena, kunnes on olemassa moniulotteisia sivilisaatiokertomuksia, joiden kautta se voi yhtenäistyä ja laajentua.

Kosmo-transkontekstuaalisuus

Tähän mennessä on väitetty, että jos ei ole huolehdittu siitä, mitä kosmolokalismilla tarkalleen ottaen tarkoitetaan, ei voida nähdä sen kaavailemaa täydellistä eroa maailman luomisessa. Se on sen erilaisen avaruusmuodon väärinymmärrys. Koska se on käsitteellisesti haastava niille meistä, jotka ovat tottuneet konventionaaliseen diskurssiin ja sen mukaisiin elämäntapoihin, kuulustelujen puute myös peittää alleen moninaiset kontekstisidonnaiset riippuvuudet (transkontekstuaalisuus), jotka ovat välttämättömiä, jotta toisenlainen ”kosmolokaali” todellisuus voisi onnistua. Näitä ovat muun muassa julkisen tilan ja instituutioiden uudelleen käsittäminen kosmo-lokaalissa maailmassa, sellaisten organisoivien infrastruktuurien syntyminen, jotka verkostomaailmassa syrjäyttävät 1900-luvun mekanistiset infrastruktuurit, ja pakeneminen ”aika on rahaa” –tuotannon eetoksesta, joka hallitsee niin monien elämää. Toiset menevät vielä pidemmälle ja väittävät, että ainoa tapa selviytyä antroposeenin välittömistä ja pysyvistä vaikutuksista on hylätä aineellisen maailman pseudo-runsausmalli, joka ”lähtee liikkeelle pysyvän ja rajattoman kasvun näkökulmasta, mikä on sekä loogisesti että fyysisesti mahdotonta rajallisella planeetalla”. [¹⁶] Tässä on kyse siitä, että kosmolokalismia ei ole olemassa kuplassa. Sitä liikuttavat ja muokkaavat ne yhteiskunnalliset olosuhteet, joissa se koetaan.

Yhteiskuntateoreetikko Nora Bateson määrittelee transkontekstuaalisuuden ”lähtökohdaksi, joka avaa mahdollisuuksia ymmärtää paremmin keskinäistä riippuvuutta, joka on ominaista eläville (ja luultavasti myös elottomille) järjestelmille.” [¹⁷] Se on tieteenalojen jälkeistä, tieteidenvälistä — mikä on vain hieno tapa sanoa, että tieteenalojen pitäisi työskennellä yhdessä — ja esineellistämisen lokeroituneisuuden jälkeistä. Filosofisesti se alkaa murtaa kartesiolaista ja kantilaista subjekti-objekti-erottelua, [¹⁸] joka on länsimaisen ajattelun ytimessä, koska jos olemme olemassa samanaikaisesti useissa eri yhteyksissä (ja me kaikki olemme), [¹⁹] on vaikea määritellä, miten voimme asemoida itsemme subjektina kaiken muun ulkopuolelle tällaisessa moniarvoisessa avaruusmaailmassa. Itsemme ja toisten näkeminen uusissa relationaalisissa järjestelyissä kelluvina vapauttaa meidät kaikki tavallisessa elämässämme niin hallitsevasta ja loukkaavasta ”toiseudesta” ja esineellistämisestä. Se voi jopa tarkoittaa, että herätämme uudelleen henkiin elämänjärjestelmiä, joita olemme usein pitäneet elottomina asioina yksinomaista käyttöämme varten, ja samalla alamme kumota (ihmisille) niiden typeryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien eksistentiaalisia seurauksia, joita olemme kohdistaneet kaikkiin näihin järjestelmiin. [²⁰]

Kosmolokaali julkinen tila

Transkontekstuaalisuus auttaa myös määrittelemään uudelleen julkisten instituutioiden ja tilojen luonteen, mikä helpottaa kosmo-lokalismia. Tämä ulottuu terveydenhuollon, koulutuksen, oikeuden, talouden ja infrastruktuurin kaltaisten julkishyödykkeiden uudelleenrakentamiseen tavoilla, jotka eivät ainoastaan heijasta nykyistä uutta verkostotodellisuutta, vaan myös edistävät monimuotoisuutta samankaltaisuuden sijaan, hallintoa, joka on pikemminkin tukeva kuin välistävetävä, ja keskinäisten suhteiden edistämistä pikemminkin kuin anonyymiä palvelua. Vaikka on todennäköisempää, että tämä tapahtuu ensin paikallisella eikä ylikansallisella tasolla, on olemassa todisteita siitä, että tämä on jo alkanut. Huolimatta siitä, että kansakunnat toimivat ensin omien etujensa mukaisesti äskettäisen COVID-19-pandemian yhteydessä (ja tuhosivat samalla kosmolokaalin nykyaikaistamisen), koordinoimattoman ja luultavasti haitallisen itsekkyyden rinnalla on käynnissä yhteistyöhön perustuva, epäpoliittistettu maailmanlaajuinen kilpajuoksu, jonka tarkoituksena on hallita, ymmärtää ja ehkä pian rokottaa itse virusta vastaan. ”Toipumisen” yhteydessä paikallista on ajateltava uudelleen, kun valtio, joka nyt toimii paikallisen suojelijana, pyrkii löytämään itselleen uuden roolin. Yksi mahdollisuus on, että valtio muotoilee itsensä kansalaisyhteiskunnan kumppaniksi, jolloin ”logiikka siirtyisi omistajakeskeisyydestä kansalaiskeskeisyyteen” ja ”valtio pyrkisi maksimoimaan avoimuuden ja läpinäkyvyyden samalla kun se systematisoisi osallistumisen, harkinnan ja reaaliaikaisen kuulemisen” [²¹] Ehkäpä vasta tällaisen mallin omaksumisen kautta valtio voisi todella rajoittaa ja mahdollisesti suunnata uudelleen sosiaalista rakennetta, jota nyt manipuloivat joko verkkoteknologian paronit omien ahtaiden etujensa vuoksi (netarkia) tai voimakkaat valtiolliset toimijat (Kiina ja Venäjä — valtio verkko-oligarkkeina).

Jos julkinen tila ei kuitenkaan onnistu palauttamaan sille kuuluvaa asemaa yhteiskuntarakenteessa, [²²] jos se ei onnistu keksimään itseään uudelleen teknologisesti verkottuneessa maailmassa, jossa moniarvoinen kosmo-lokaali on ainakin osittain kehystetty, muut toimijat luovat vaihtoehtoisia julkisia tiloja. Esimerkiksi bangladeshilaislähtöinen BRAC-järjestö, jonka tavoitteena on ”luoda mahdollisuuksia maailman köyhille”, tarjoaa julkishyödyllisiä palveluja 126 miljoonalle ihmiselle 11 maassa lähes 100 000 työntekijän kautta, joista 70 prosenttia on naisia.” [²³] Samaan tapaan afrikkalaispohjainen konttoriton pankkijärjestelmä M-Pesa on luonut rinnakkaisen arvojen vaihdon ja arvojen varastoinnin ekosysteemin, joka helpottaa pääsyä samantyyppisiin palveluihin, jotka ovat tavallisesti vain varakkaiden ja keskiluokan saatavilla. [²⁴] Joissakin Afrikan maissa tämä muodostaa yli neljänneksen kaikesta taloudellisesta toiminnasta. Nämä esimerkit osoittavat, että erityisesti globaalissa etelässä on paljon muitakin vastaavia esimerkkejä, että on kiireesti etsittävä paikallisen olemassaolon vaihtoehtoisia puitteita, jotka luovat sosiaalisia tiloja, jotka eivät ole riippuvaisia ryöstelevän ja hyväksikäyttävän yksityisen sektorin ja usein omaa etua tavoittelevan, korruptoituneen ja kolonisoituneen julkisen sektorin hegemoniasta. Näistä syistä julkisen olemassaolon kehyksillä ja niiden luomilla tiloilla on merkitystä kosmo-paikallisessa keskustelussa.

Me määrittelemme omat infrastruktuurimme ja ajan mittaan ne määrittelevät meidät

Ymmärrystämme tästä vaihtoehtoisesta kosmolokaalista tilapaikasta vaikeuttaa entisestään täysin uuden olennaisten infrastruktuurien järjestely. Fossiilisista polttoaineista riippuvaiset, sähköiset, keskitetyt, siiloutetut ja koneistetut ryhmittymät, jotka ovat kehittyneet ja tukeneet nykyaikaista olemassaoloa 1900-luvun alusta lähtien, on nopeasti ohittanut konvergoituva, integroitu ja digitalisoitu viestintä, uusiutuva energia, autonominen liikkuvuus/logistiikka ja sulautettu älykkyys (esineiden internet). Tällä ”infrastruktuurin muutoksella” on todennäköisesti syvällisempi vaikutus ihmisen olemassaolon muotoon kuin nykyisillä antroposeenia indusoivilla infrastruktuureilla on jo ollut. ”Ne muuttavat yhteiskunnan ajallisia/tilallisia suuntauksia, liiketoimintamalleja, hallintomalleja, rakennettuja ympäristöjä, elinympäristöjä ja narratiivista identiteettiä”. [²⁵] Tämän esseen tarkoitus on se, että koska kyseessä on kiistanalainen tila, jossa globaali modernismi saattaisi tarttua tilaisuuteen vahvistaakseen uudelleen hegemoniaansa, miten kosmolokaali narratiivi voisi vaikuttaa yllä kuvattuihin muutoksiin?

Toistamisen uhalla on kolme tapaa, joilla kosmolokalismi voi käyttää tätä dynaamista infrastruktuurin muutosta omiin tarkoituksiinsa. Ensimmäinen keino on varmistaa, että sillä on selkeä vaihtoehtoinen narratiivi ja että on olemassa nimenomaisia tukitoimia ja infrastruktuuri-investointeja, jotka sekä käsitteellisesti että realistisesti yhdistävät kosmolokalismin uuden infrastruktuurialustan rakenteeseen. Kostakisin ja Bauwensin tekemä työ, joka koskee viestintäalustaan liittyviä vaaroja ja mahdollisuuksia, [²⁶] on toistettava kaikissa muissa syntyvän infrastruktuurin osissa, ja sen jälkeen on vielä ponnisteltava sen varmistamiseksi, että näiden osien välillä on niiden integroituneen luonteen vuoksi relationaalinen johdonmukaisuus.

Toiseksi uuden paikallisuuden uudelleenajattelu on nimenomaisesti kytkettävä näihin syntymässä oleviin infrastruktuureihin, sillä niissä on monia näkökohtia, jotka voivat huolellisella suunnittelulla ja julkisella institutionaalisella tuella olla uudenlaisen paikallisen arvon talteenoton perusta. Tämä johtuu siitä, että kaikissa on määritelmällisesti hajautettuja elementtejä, joita mittakaavaetujen ja keskitettyjen infrastruktuurien tarjoajat eivät voi sisällyttää niihin.

Kolmanneksi on yhdistettävä näiden kahden ensimmäisen elementin osat ja luotava tehokkaita visuaalisia suhteellisia karttoja, jotka osoittavat, miten monet paikalliset pyrkimykset (mukaan lukien elinvoimaisen ja uudelleenluodun yhteisen alueen toiminnot) ovat osa moniarvoista mosaiikkia, jos haluatte karttoja, jotka kuvaavat potentiaalista ”vetovoimaista” aluetta. Tällä tavoin uudelleen suunniteltu infrastruktuuri, jonka osatekijät ovat paikallisia ja hajautettuja, vapautuu mekanismien, tehokkuuden ja mittakaavaetujen asettamista rajoituksista, ja siitä tulee siten erilaista paikallisuutta edistävä alusta. Näistä syistä meneillään oleva infrastruktuurin muutos vaatii kosmolokaalien ajattelijoiden ja toimijoiden huomiota.

Paikallisten tilojen suunnittelu banaalia pidemmälle

Uudenlaisen ”lokaalin” syntyminen, joka jo luonteensa vuoksi vaatii uudenlaista ‘kosmoa’, eroaa nimenomaisesti Latourin ”eteenpäin suuntautuvan” modernismin paikallisuudesta ja myös ”taaksepäin suuntautuvasta” reaktiosta sen aiheuttamiin häiriöihin. Se on osa vastakkaisen hegemonisen narratiivin alkua, jota De Sousa Santos kuvaa kapinalliseksi kosmopolitanismiksi, [²⁷] joka synnyttää erilaisia sosioekonomisia järjestelyjä, jotka toimivat systeemisessä oppositiossa niitä ihmisiä ja järjestelmiä vastaan, jotka joko nimenomaisesti tai tietämättään sortavat ja uhreiksi saattavat niitä, joiden elämä on marginaalista niiden etujen kannalta.

Tämä uusi paikallisuus ja siihen liittyvä julkisen tilan ja infrastruktuurin uudelleen suunnittelu edellyttävät täysin erilaista suunnittelua. Antropologi Arturo Escobar ehdottaa Marturanan ja Varelan [²⁸] työtä mukaillen, että uuden paikallisuuden suunnittelun tulisi olla pohjimmiltaan autopoieettista. Hieman epäselvää määritelmää lainatakseni hän tarkoittaa tällä sitä, että monet tulevaisuuden kokonaisuudet voitaisiin ja pitäisi suunnitella siten, että ne hallitsevat ja aktivoivat kokonaisia systeemikiertoja (tuotanto- ja tuhoutumisprosesseja), jotta ne voivat jatkuvasti sekä tehdä sitä, mitä ne haluavat tehdä, että myös uudistaa näiden toimintojen edellyttämiä lähteitä. Lopuksi nämä yksiköt pyrkivät toimimaan verkostojen solmuina, jotka vuorovaikutuksensa tai suhteidensa kautta myös toteuttavat niiden (tässä tapauksessa paikallisten) verkostojen tavoitteita, joihin ne pyrkivät kuulumaan. [²⁹]

Ajatuksella emergentistä autopoieettisesta lokalismista on joitakin mielenkiintoisia seurauksia. Ensimmäinen on se, että se, mitä meille ehdotetaan, vaikuttaa oudolta, koska koneen kulttuuri on tehnyt tästä ajattelutavasta meille näkymättömän. Siinä tarkastellaan toisenlaista menestystä, jossa mitataan aivan muita asioita. Se voi esimerkiksi asettaa ja luultavasti asettaa keskinäisen huolenpidon ja hyvinvoinnin yhdeksi tärkeimmistä prioriteeteistaan. Toinen on se, että se, mikä on arvoa ja mitä arvostetaan, on täysin erilaista tällaisten kokonaisuuksien luomisessa. Kolmas on se, että kyse on täysin erilaisesta suhteiden järjestämisestä ja kommunikaatiosta. Lopuksi se on luonteeltaan sekä kokonaisvaltainen kertomus (muotoiluajattelun tapa, samalla tavalla kuin pyörät ovat osa muotoiluajattelua) että samalla keino mahdollistaa monimuotoinen maailman luominen paikallisella tasolla.

Yksi ensimmäisistä vaiheista autonomisten yksiköiden arvostuksen lisäämisessä on kiinnittää huomiota niiden ”rajasuhteisiin” ja vahvistaa niitä. Vaikka lähes kaikki meistä ovat tietoisia näiden suhteiden olemassaolosta, vain harvat osaavat ravita niitä liminaalisten johtajien ominaisuudessa. Kuten filosofi ja yhteiskuntatieteilijä Nora Bateson [] toteaa, näissä keskinäisen riippuvuuden (liminaalisuuden) ‘välitiloissa’ voimme löytää keskinäisen huolenpidon ja hyvinvoinnin merkit (joihin viitattiin edellä) tai niiden puutteen. Nämä ovat jyrkässä ristiriidassa nykyajan paikallisuuden ja palvelujen tarjonnan hallitsevan piirteen eli depersonalisoituneiden ja useimmiten riistävien kuluttajasuhteiden kanssa. Mielenkiintoista on, että tässä kuluttajan pakkomielteisessä maailmassa nämä vastavuoroisen huolenpidon ja hyvinvoinnin pyyteettömät ja kustannuksettomat teot ovat usein ilmeisiä kriisiaikoina. Nämä satunnaiset ilmenemismuodot suuren stressin aikana näyttävät osoittavan, että huolimatta kaikista yrityksistä vakuuttaa ihmisille toisin, useimmat ihmiset kaipaavat niiden luomia virtoja, malleja, poikkeavuuksia ja mahdollisuuksia. Kun tämä on institutionalisoitu, kuvaamme näitä ”huolehtivia suhteita” perheeksi, yhteisöksi, kerhoksi, bändiksi tai joksikin muuksi kuulumisen kokonaisuudeksi.

Tärkeää on, että riippumatta siitä, miten nämä suhteet rakentuvat, niiden onnistuminen tai epäonnistuminen ei aina ilmene tällaisten asioiden muodossa, vaan se rakentuu pikemminkin kokemuksiin (malleihin) ja muistiin perustuvien riippuvuussuhteiden ja riippuvuussuhteiden kautta. Tästä syystä riippuvuussuhdeajattelun, -suunnittelun ja -käytäntöjen on oltava tulevaisuuden kosmolokalismin ytimessä, sillä sen luomien suhteellisten maailmojen tavallisuus tekee niistä poikkeuksellisia.

Jos se onnistuu, tuleeko kosmolokalismista hyperobjekti?

Kosmolokalismin narratiivilla ja paikallismaailman uusilla muodoilla on tilaisuus kehittyä nopeasti uusliberalistisen globalisaation romahduksen aiheuttamassa tyhjiössä, joka ei ehkä koskaan täysin toivu pandemian aiheuttamasta häiriöstä. Jos siitä tulee hallitseva narratiivi ja lähes universaali suunnitteluperiaate (kuten uusliberalistinen globalisaatio on ollut), se voi saavuttaa pisteen, jossa sitä ei voida enää nähdä esineenä tai asiana, kuten nyt, koska sen omaksuminen, vaikutukset ja relationaaliset ominaisuudet ovat niin monimutkaisia ja hajanaisia, ettei niitä voida koskaan täysin tuntea tai kuvata. Filosofi Timothy Morton kuvailee tätä moniulotteisen tuonpuoleisuuden tilaa hyperobjektiivisuudeksi, ”korkea-ulotteiseksi vaiheavaruudeksi, joka johtaa siihen, että ne [hyperobjektit] ovat ihmiselle näkymättömiä pitkiä aikoja”. [³⁰] Väittäisin, että on erittäin toivottavaa, että näin kävisi, koska se tarkoittaisi, että se on sekä laajentunut mittaamisen ulkopuolelle (kaikkialla läsnäolollaan) että että suhteellisesti olemme uppoutuneet siihen. Toisin sanoen emme voi ottaa siitä minkäänlaista etäisyyttä, jotta voisimme riittävästi objektivoida sitä. Vaikka tämä ei tarkoita, ettemme voisi nähdä kosmolokalismia missään olosuhteissa, päinvastoin näemme ja koemme jatkuvasti erilaisia paikallisia ilmenemismuotoja, se asettaa kosmolokalismin näissä olosuhteissa esineellistämisen, rationalismin ja ihmiskeskeisyyden ulkopuolelle. Tämän laajemman tietämättömyyden tunteen pitäisi siis olla tila, jonka kosmolokalismi ihanteellisesti saavuttaa.

Tästä johtopäätöksestä seuraa useita seikkoja. Ensinnäkin kosmolokaaleja narratiiveja ei voida muodostaa sen menneisyyden kehyksissä, josta ne pyrkivät pakenemaan. Tämän vuoksi väitän voimakkaasti, että sen muodostaminen sosialistis-kapitalistisen narratiivin sisällä ei riitä vaihtoehtoisen järjestelmän perustaksi, vaikka onkin myönnettävä, että alkuvaiheessa se syntyi usein uutena sosialistisena vaihtoehtona. Toiseksi sen ei pitäisi olla jonkinlainen resepti tai koulutus tai väline, jota voidaan orjallisesti kopioida. Jokaisen yhteisön ja jokaisen tarinan on löydettävä oma polkunsa. Kolmanneksi, kun sitä suunnitellaan, tutkitaan ja koetaan, sen on vältettävä yhtä mekanistisen aikakauden määräävistä periaatteista, nimittäin sitä, että aika on jotain, jonka voi omistaa, ostaa ja myydä. Ihmisten pitäisi aina voida antaa aikaansa ilmaiseksi. Väitänkin, että kuvaamallani tavalla kosmolokalismi ei voi loogisesti sopia hyperaikaan sellaisena kuin me sen nyt ymmärrämme. Tällainen kanta ei ole sopusoinnussa jatkuvasti muuntuvien ja hajoavien autopoieettisten kokonaisuuksien ja verkostojen käytännön kanssa.

Paikan ja muodon tilat

Tämä essee alkoi väittämällä, että jos kosmolokalismin käsite haluaa vakiinnuttaa asemansa osana postmodernistista, postnormaalia, sen on kehitettävä kertomuksia ja maailman luomista, jotka vievät sen nykyisten mekanististen toimintatapojen, järjestelmien ja maailmankuvien rajoitusten ulkopuolelle. Tämä edellyttää globaalin suhdejärjestelmän (kosmo) ja myös monien monien maailmojen moninaisuuden uudelleenajattelua (lokaali) tasolla. Jotta tämä olisi totta, sen on siis sijoituttava monien tietojärjestelmien, ei vain länsimaisen tietämystavan, joukkoon. Tämän eron syvyyttä ei pidä aliarvioida, sillä se edellyttää ajattelutapoja, joissa kartesiolainen tai kantilainen subjekti-objektiivisuus ei ole ajattelun ja tunnistamisen ainoa perusta. Tässä mielessä se ei ole vain jotakin, joka lisätään tietämyksemme kokonaisuuteen, vaan se on pikemminkin yksi tie suureen oppimattomuuteen, joka vie meidät länsimaisten tietojärjestelmien läpi uuteen sivilisaation tapaan olla.

Proosallisemmalla tasolla kosmolokalismi edellyttää uudelleen ajatellun julkisen tilan ja kehittyvän alustainfrastruktuurin tarjoamia mahdollisuuksia, jotka omalla tavallaan auttavat muokkaamaan yhteiskunnallisia järjestelyjä ja suhteita edellä kuvatulla tavalla. Mahdollisuuksilla tarkoitan sitä, että uudelleenluodut instituutiot ja infrastruktuurit vuorovaikutuksessa kosmo-lokaalien toimintojen kanssa mahdollistavat tai mahdollistavat sen, että se voi tehdä asioita, joita se haluaa tehdä. Tämän vuorovaikutteisuuden merkitystä ei pidä aliarvioida, kuten ei myöskään niiden järjestelmien kanssa käytävän vuorovaikutuksen vaikutuksia, jotka ovat edelleen riippuvaisia niiden synnynnäisistä mekanismimuodoista.

Näin määritelty kosmolokalismi on siis osa sekä uudelleenajattelua että käytäntöä, jotka muodostavat postmekanistisen, postkolonialistisen ja postkapitalistisen narratiivin. Se ei ole millään tavalla koko vastaus, vaan pikemminkin osa sitä. Se olisi nähtävä kehyksenä, jonka avulla voidaan miettiä uudelleen, miten yhteiskunnissa luodaan ja vaihdetaan vaihtoehtoisia arvon muotoja, ja samalla vauhdittaa hyvinvoinnin ja keskinäisen huolenpidon kvantitatiivista kehitystä, joka on kyynisesti marginalisoitu kulutuskeskeisyydessä. Tämä epäilemättä laajentaa kosmo-lokalismia käsitteellisesti huomattavasti sen tekijöiden alkuperää pidemmälle ja pyytää sitä näin ollen olemaan osa jotain suurempaa, laskeutumaan paikkaan, joka on vain hämärästi nähtävissä nykypäivän haasteiden kaaoksessa.

Viitteet

1. (…) ︎
2. Ramos, J. (2017). Cosmo-localization and Leadership For the Future. Journal of Future Studies, 21(4), 65-84. p. 64. ︎
3. Roszak, T. (1972). Where the Wasteland Ends. Politics and Transcendence in Post Industrial Society. London: Faber and Faber. p. 460. ︎
4. Sardar, Z. (1998). Postmodernism and the Other. London: Pluto Press. ︎
5. Runia, E. (2014). Moved by the past: discontinuity and historical mutation. New York: Columbia University Press. loc. 1384 ︎
6. Geber, J. (1953, trans 1985). The Ever-Present Origin. Ohio UP. p. 22. ︎
7. Latour, B. (2018). Down to Earth: Politics in the New Climatic Regime. Cambridge, U.K.: Polity Press. p. 29. ︎
8. McAllum, M. (2018). All Revolutions are Equal But Some are More Equal than Others. Journal of Futures Studies., 23(2), 1-12 ︎
9. Streeck, W. (2016). How will capitalism end?: Essays on a failing system. London: Verso. loc. 330. ︎
10. Tämä on hyvin argumentoitu teoksessa Santos, B. D. S. (2013). Epistemologies of the South: Justice Against Epistemicide. Boulder: Paradigm Publishers. ︎
11. Escobar, A. (2019). Civilizational Transitions. Teoksessa Kothari, A., Salleh, A., Escobar, A., Demaria, F. & Acosta, A. (Ed.). Pluriverse: A Post-Development Dictionary. Autonomous University of Barcelona. ︎
12. Raworth, K. (2017). Doughnut Economics: Seven ways to think like a 21st-century economist. London: Random House Business. ︎
13. Gibson-Graham, J.K. (2019). Community economies. Teoksessa Kothari, A., Salleh, A., Escobar, A., Demaria, FE. & Acosta, A. (Ed.) Pluriverse: A Post-Development Dictionary. Autonomous University of Barcelona. ︎
14. Inayatullah, S. (2002). Understanding Sarkar: the Indian Episteme, Macrohistory, and Transformative Knowledge. Boston: Brill
    
    Cavanagh, J Mander, J. (2003) Alternatives to Economic globalization. San Francisco: Berrett Koehler
    
    Appadurai, A. (2013). The Future as Cultural Fact: Essays on the Global Condition. London: New York : Verso Books
    
    Holmgren, D. (2010). Permaculture: Principles & Pathways Beyond Sustainability (1st UK ed.). East Meon: Permanent Publications. ︎
15. Novaro, V. (2014). The case of Mondragon in Counterpunch. Noudettu https://www.counterpunch.org/2014/04/30/the-case-of-mondragon/ sekä Hopkins, R. (2008). The Transition Handbook: From Oil Dependency to Local Resilience. Totnes, Devon: Green Books. ︎
16. Bauwens, M. Ramos, J. (2020) Awakening to an Ecology of the Commons. Noudettu https://blog.p2pfoundation.net/awakening-to-an-ecology-of-the-commons/2020/05/25 ︎
17. Bateson, N. (2016). Small Arcs of Larger Circles: Framing through Other Patterns. Axminster, England: Triarchy Press. p. 79. ︎
18. Kartesiolaisen ja kantilaisen teesin harkittu dekonstruktio, ks. Ricoeur, P. (2005). The course of recognition. Cambridge, Mass.: Harvard University Press. pp. 28-55. ︎
19. Nopea mutta käyttökelpoinen harjoitus, joka todistaa asian, on merkitä minuus yksinkertaisella ristillä paperille ja piirtää sitten kontekstuaalisen vaikutuksen ympyrät tuon x:n ympärille. Sinä vanhempana, ystävänä, työntekijänä, sisaruksena, yhteisön jäsenenä ja niin edelleen, jos ajattelet asiaa tarkkaan, olet harvoin minkään noista ympyröistä keskipisteessä, paitsi ehkä sen kanssa, jota rakastat. ︎
20. Tähän linkitetty You Tube -klippi What if Rivers could revolt on kauniisti muotoiltu ilmaus siitä, miten elvytetään uudelleen se, mitä olemme pitkään pitäneet elottomana. Haettu osoitteesta https://wwwyoutube.com/watch?v=hkPOWSJdcu4 ︎
21. Kostakis, V., & Bauwens, M. (2014). Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. Basingstoke: Palgrave Macmillan. loc. 1064. ︎
22. Sekä Sandel, M. J. (2012). What Money Can’t Buy: the Moral Limits of Markets. New York: Macmillan Audio, että Mazzucato, M. (2018). The Value of Everything: Making and Taking in the Global Economy. London: Allen Lane. ovat kirjoittaneet laajalti aiheesta. ︎
23. Noudettu: https://www.economist.com/business/2010/02/18/brac-in-business ︎
24. Kane, A., (Nov. 28, 2016), What Kenya Gained By Going Cashless. Noudettu https://swarajyamag.com/world/what-kenya-gained-by-going-cashless ︎
25. Rifkin, J. (2019). The Green New Deal: Why the fossil fuel civilization will collapse by 2028, and the bold economic plan to save life on Earth (First Edition. ed.). New York: St. Martin’s Press. p. 16. ︎
26. Kostakis, V., & Bauwens, M., (2014), Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy (Palgrave pivot; Basingstoke: Palgrave MacMillan) ︎
27. Santos, B. D. S. (2013). Epistemologies of the South : Justice Against Epistemicide. Boulder: Paradigm Publishers. p. 135. ︎
28. Maturana, H., & Francisco V., (1987), The Tree of Knowledge: The Biological Roots of Human Understanding. Berkeley, CA: Shambhala. p. 43 ︎
29. Escobar, A., Designs for the Pluriverse: Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds (New Ecologies for the Twenty-First Century) . Duke University Press. Kindle Edition. Loc. 3693. ︎
30. Bateson, N. (2017). Liminal Leadership. Kosmos Journal (Fall/Winter), 1-10. p.2. ︎

Appadurai, A. (2013). The Future as Cultural Fact: Essays on the Global Condition. London, New York: Verso Books.

Bateson, N. (2017). Liminal Leadership. Kosmos Journal (Fall/Winter).

Bateson, N. (2016). Small Arcs of Larger Circles: Framing through Other Patterns. Axminster, England: Triarchy Press.

Bauwens, M., Ramos, J. (2020). Awakening to an Ecology of the Commons. Retrieved from https://blog.p2pfoundation.net/awakening-to-an-ecology-of-the-commons/2020/05/25

Escobar, A., (2019) Civilizational Transitions. In Kothari, A., Salleh, A., Escobar, A., Demaria, F. & Acosta, A. (Eds.) Pluriverse: A Post-Development Dictionary. Autonomous University of Barcelona, Spain.

Cavanagh, J., Mander, J. (2003). Alternatives to Economic Globalization. San Francisco: Berrett Koehler.

Escobar, A,(2018) Designs for the Pluriverse: Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds: New Ecologies for the Twenty-First Century. Duke University Press. Kindle Edition.

Gebser, J. (1953, trans 1985). The Ever-Present Origin. Ohio UP.

Gibson – Graham (2019). Community economies. In Kothari, A., Salleh, A., Escobar, A., Demaria, F. & Acosta, A. (Eds). Op cit.

Holmgren, D. (2010). Permaculture: Principles & Pathways Beyond Sustainability. East Meon: Permanent Publications.

Hopkins, R. (2008). The Transition Handbook: From Oil Dependency to Local Resilience. Totnes, Devon: Green Books.

Inayatullah, S. (2002). Understanding Sarkar: the Indian Episteme, Macrohistory, and Transformative Knowledge. Boston: Brill.

Kane, A., (Nov. 28, 2016). What Kenya Gained By Going Cashless. Retrieved from https://swarajyamag.com/world/what-kenya-gained-by-going-cashless

Kostakis, V., & Bauwens, M. (2014). Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Latour, B. (2018). Down to Earth: Politics in the New Climatic Regime. Cambridge, U.K: Polity Press.

McAllum, M. (2018). All Revolutions are Equal But Some are More Equal than Others. Journal of Future Studies., 23 (2), 1-12.

Maturana, H., and Francisco V. (1987), The Tree of Knowledge: The Biological Roots of Human Understanding. Berkeley, CA: Shambhala.

Mazzucato, M. (2018). The Value of Everything: Making and Taking in the Global Economy. London: Allen Lane.

Morton, T. (2013). Hyperobjects: philosophy and ecology after the end of the world. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Novaro, V. (2014). The case of Mondragon in Counterpunch. Retrieved from https://www.counterpunch.org/2014/04/30/the-case-of-mondragon/

Ramos, J. (2017). Cosmo-localization and Leadership For the Future. Journal of Futures Studies, 21(4), 65-84.

Raworth, K. (2017). Doughnut Economics: Seven ways to think like a 21st-century economist. London: Random House Business.

Ricceur, P. (2005). The course of recognition. Cambridge, Mass: Harvard University Press.

Rifkin, J. (2019). The Green New Deal: Why the fossil fuel civilization will collapse by 2028, and the bold economic plan to save life on Earth. New York: St. Martin’s Press.

Roszak, T. (1972). Where the Wasteland Ends. Politics and Transcendence in Post Industrial Society. London: Faber and Faber.

Runia, E. (2014). Moved by the past: discontinuity and historical mutation. New York: Columbia University Press.

Sandel, M. (2012). What Money Can’t Buy: the Moral Limits of Markets. New York: Macmillan Audio.

Santos, B. D. S. (2013). Epistemologies of the South: Justice Against Epistemicide. Boulder: Paradigm Publishers.

Sardar, Z. (1998). Postmodernism and the Other. London: Pluto Press.

Streeck, W. (2016). How will capitalism end?: Essays on a failing system. London: Verso.

What if Rivers could revolt? (2019). Retrieved from https://www.youtube.com/watch?v=hkPOWSJdcu4

Tämä on José Ramosin, Michel Bauwensin, Sharon Eden ja James Gien Wongin toimittaman kirjan Cosmo-local Reader kahdeksas luku. Luvun on kirjoittanut Andrew Ward.

Kirkas tulevaisuus on mahdollinen

Kosmolokalisaatiota tai kosmolokalismia on kuvattu hyvin tämän kirjan muissa osissa. On jännittävää ajatella, mitä syntyy, kun digitaalinen ”kevyt” maailma kohtaa fyysisen ”raskaan” maailman.

• Voisiko se olla; ”sijoittajan teesi”, jota vaaditaan, jotta yhteisön vauraudenrakennusta voidaan pitää parempana kuin ”yksisarvisen metsästystä”?
• Onko ”kosmolokalismi” sama suunnitteluperiaate vihreälle teollisuudelle kuin ”jatkuva parantaminen” teolliselle aikakaudelle?
• Vai voisiko kosmolokalismi olla se ”ajatuskoulu”, joka mahdollistaa suurimpiin ongelmiimme planeettaa säästävien ratkaisujen jakelun?

Ehkäpä kosmolokalisaatio voi tehdä kaiken tämän.

Kosmolokaalien yritysten dynaamiset määritelmät

Niin jännittävää kuin kosmolokalismi onkin ajatuksena, jotta siitä tulisi jotain muuta, sillä on oltava vakuuttava ”investointiteesi”. On oltava olemassa logiikka, joka mahdollistaa markkinapohjaisten rahoitusvirtojen liittymisen juhliin ja asioiden toteuttamisen. Kosmolokalismin rahoitusvaatimusten ymmärtämiseksi on ymmärrettävä, että kyseessä ei ole yksittäinen liiketoimintamalli tai yritys. Se ei myöskään ole (vielä) toimiala.

Ei yhtenäinen: Itse asiassa tämän kirjan loppuosassa esitetyt esimerkit edustavat monenlaisia yrityksiä ja liiketoimintamalleja. Nämäkin yritykset voivat olla eri kehitysvaiheissa, kuten ”siemen”, ”kasvu”, ”kypsä” tai ”muuntumassa aiemmasta muodosta”. Markkinat, joilla nämä yritykset toimivat, voivat olla suhteellisen kypsät (esim. ohjelmisto/laitteisto) tai suhteellisen kehittymättömät (esim. lohkoketju/krypto). Tällaisen dynamiikan vuoksi tässä luvussa esitetään vain lyhyt analyysi. Täydellinen analyysi kosmolokalisaation ja kosmolokalismin rahoittamisesta olisi kirja sinänsä.

Kosmo, Lokalismi ja Kosmolokalismi eroavat toisistaan

Kosmolokalismin ’Kosmo’- ja ’Lokalismi’-elementeissä on erilaisia perustajien kehittämisajureita ja sijoittajien kiinnostusta. Ensinnäkin open sourcen taustalla — joka on hyvin ”Kosmo”-elementti — olevat ajurit ovat oikeastaan levittämistä tai jakamista laajasti ja laajalle. Tämä eroaa paikallisuuden ajureista, joissa on usein kyse kontekstisidonnaisesta heimokeskeisyydestä ja asioiden pitämisestä maantieteellisesti paikallisina. Introvertin ohjelmistokehittäjän (”Kosmo”) ja ekstrovertin paikallisyhteisön organisaattorin (”Lokaali”) profiili tarkoittaa, että myös perustajien motivaatio on usein erilainen. Ero Kosmo-/teknologiapohjaisen sijoitusajatuksen — jossa on vastaavasti vähän aineellista omaisuutta — ja paikallisen sijoitusajatuksen — jossa on omaisuutta, mutta markkinat ovat tarkoituksellisesti rajalliset — välillä vetoaa erilaisiin sijoittajiin, joilla on erilaiset riskinottohalut.

Kun Kosmo ja Lokalismi yhdistetään, siitä tulee jotain uutta — Kosmolokalismi. Tämä yhdistetty ”liiketoimintamalli” tuottaa jotakin uutta sijoitusteesin kannalta. Muutokset tässä yhdistetyssä sijoitusteesissä, joihin pääsemme pian, mutta ensin määritetään joitakin rahoituksen periaatteita ja miksi tämä uusi sijoitusteesi on kiinnostava.

Vieraan ja oman pääoman ehtoiset instrumentit edelleen todennäköisiä

Tyypillisessä rahoitusmaailmassa on kyse velasta (josta kertyy korkoa) ja omasta pääomasta (josta kertyy pääomatuloa). Myös Kosmolokalisaatio ja kosmolokaalit yritykset rahoitetaan velan ja oman pääoman kautta. Tuloihin liittyvät uudemmat ja uudemmat välineet ovat kuitenkin suhteellisesti yleisempiä.

Voimme nähdä myös tyypillisesti muita kuin taloudellisia arvoja, kuten ”vaikutus” tai ”ympäristöpalvelut” otetaan huomioon kosmolokalismin rahoituksessa. Vähintäänkin näemme, että ”vaikutukset” tai ”sosiaaliset, kulttuuriset ja ympäristölliset” tulokset ovat osa ”rahoitusehtoja”.

Rahoitusehdot

Rahoitusehdot ovat minkä tahansa sopimuksen ydin, sydän, ”tärkeimpiä asioita”. Minun kanssani voitte määrätä melkeinpä minkä tahansa hinnan — jos minä saan valita ehdot. Ehdot ovat tärkeitä. Kaikkiin investointeihin sovellettava rahoitus edellyttää pääomavaatimusten, liiketoimintamallin, riski-hyötysuhteen, käytettävän välineen, sijoittajien vaatimusten jne. ymmärtämistä. Kosmolokalismin rahoituksen rahoitusehdot eivät poikkea tästä. Tämä tarkoittaa sitä, että minkä tahansa esimerkin, välineen, sijoittajaluokan tai strategian, joka toimii yhdessä kontekstissa, ei voida olettaa toimivan missään muussa kontekstissa.

1:3:9-suhde

Uusien asioiden syntyminen ei ole uutta. Ihmiset ovat tehneet ”uutta” yli 100 000 vuotta.

Itse asiassa tapa, jolla uudet asiat kehittyvät, noudattaa sääntöjä ja normeja. Yksi tällainen sääntö tai normi tunnetaan nimellä ”1:3:9-suhde”. Suhde 1:3:9 tarkoittaa, että jokaista yhtä tuntia (tai 1 dollaria) kohden, joka kuluu jonkin asian keksimiseen eli sen saattamiseen prototyyppiksi, kuluu 3 tuntia (tai 3 dollaria) prototyyppikeksinnön muuttamiseen oikeaksi tuotteeksi ja 9 tuntia (tai 9 dollaria) saman tuotteen ”levittämiseen”.

”Uuden” tavaran keksiminen ei ole verrattain vaikeaa, ei pitkää eikä kallista. Vaikeat, pitkät ja kalliit jutut tulevat ”uuden” jälkeen. Tämä sääntö vaikuttaa suoraan Kosmolokalismin rahoitukseen.

Internet ei muuttanut suhdelukua

“Tulevaisuus on jo täällä – se ei vain ole tasaisesti jakautunut.” [¹]

Kosmo-maailmassa on selvää, että parhaat ideat, ohjelmistot ja mallit kiertävät tällä hetkellä maailmaa internetin välityksellä. Joskus tai useimmiten ilmaiseksi.

Perustajat/keksijät (ja heidän lähipiirinsä) ovat siinä virheellisessä oletuksessa, että yritys on jo tehnyt työtä ja maksanut kustannukset idean keksimisestä. Todellisuudessa ”idea” on parhaimmillaankin 1/12 tarvittavasta työstä tai rahasta ja vaivasta.

Jotkut väittävät, että internet on rikkonut nämä vanhat 1:3:9-rahoituksen jakoalgoritmit. He saattavat väittää, että internet mahdollistaa parhaiden asioiden nousemisen pintaan. Mielestäni tämä on kuitenkin naiivia. Siinä jätetään huomiotta olennaiset oligopolit, jotka mahdollistavat jakelun verkossa. Se, että internet ”voisi” antaa tämän vekottimen, ohjelmiston tai vempaimen miljardien ihmisten käsiin ilmaiseksi, ei tarkoita, että se tekisi tai tekisi niin. Se, onko se tyylikäs ratkaisu vai ei, ei ole läheskään yhtä tärkeää kuin se, onko sillä taloudelliset edellytykset tuotteistamiseen ja jakeluun. Tämän vuoksi rahaa annetaan hyväksi todettuihin asioihin, jotka haluavat skaalautua, eli joita halutaan levittää.

Kosmo-ongelma ei ole joidenkin edelläkävijöiden yksilöllinen nerokkuus tai open source -yhteisön kollektiivinen viisaus ja kapasiteetti, vaan se on tuotteistamiseen ja jakeluun tarvittavan pääoman puute sekä harhaluulo siitä, että kun se on kerran keksitty, siihen ei tarvitse investoida paljon muuta.

Odotukset ja todellisuus eivät yksinkertaisesti vastaa toisiaan. Kaikki johtuu siitä, ettei ymmärretä, että 1:3:9 -periaate pätee edelleen internetin aikakaudella.

Riskipääoman sijoitusteesi ymmärtää 1:3:9 suhteen

Miksi pääomasijoittajat puhuvat niin usein tuotteen ja markkinoiden välisestä sopivuudesta? Se johtuu siitä, että he ymmärtävät, että keksintö, olipa se kuinka uusi tahansa, idea kuinka itsestään selvä tahansa tai startup-yritys, olivatpa sen perustajat keitä tahansa, on ”helppo” luoda. Yrityksellä ei ole mitään, ei mitään, ennen kuin se on ohittanut ideavaiheen — 1:3:9-suhteen ensimmäisen osan — ja selvästi ohittanut myös 1:3:9-suhteen tuoteosan. Tämä on varhaisin vaihe, johon sijoittaja voi päästä. Kaikki aikaisempi on pelkkää uhkapeliä. Tämä on ongelma Kosmolokalismin nykyiselle ”Kosmo”-osalle.

1:3:9-suhde auttaa selittämään muutaman asian:

1. Miksi perustajat ja sijoittajat suhtautuvat eri tavoin siihen, miten paljon vaivaa jonkin ainutlaatuisen tuotteen luominen vaatii.

2. Miksi alkuvaiheessa olevat digitaaliset tuotteet aliarvioivat edelleen radikaalisti skaalautumiseen vaaditut investoinnit.

3. Miksi enkeli- ja riskisijoittajilla on pakkomielle tuotteen ja markkinoiden välisestä sopivuudesta.

4. Miksi jotkut yhteisöomisteiset liiketoimintamallit näyttävät ”hakkeroivan” suhdeluvuksi enemmänkin 1 : 2,5 : 6 eli kun sidosryhmillä on todellinen osuus, se vähentää asiakashankinnan kustannuksia ja lisää asiakkaan elinkaaren aikaista arvoa. (Ks. kohta Lokalismi-investointiteesin hyödyt, joka seuraa).

5. Miksi jos sidosryhmät saavat todellisen osuuden, tuote-markkinakelpoisuus ja skaalautuvuus toteutuvat nopeammin.

6. Miksi sijoittajat, jotka tuntevat tämän suhdeluvun, mutta eivät ole perehtyneet siihen, että sidosryhmille annetaan todellinen osuus, väittävät edelleen, että maailma on täynnä yksisarvisia.

Kosmon ’kuilu’

On selvää, että parhaat ideat, ohjelmistot ja mallit kulkevat tällä hetkellä ympäri maailmaa internetin välityksellä. Ongelmana on, että niitä ei levitetä, sovelleta tai ymmärretä laajalti. Aloitteleva käyttäjä olettaisi, että työ on tehty, kun nämä ideat ovat vain olemassa. Että ratkaisut ohjelmistojen ja mallien muodossa, joilla voidaan ratkaista lukuisia reaalimaailman ongelmia, ovat olemassa, mutta ymmärrät jo edellä mainitun 1 : 3 : 9 -suhteen, joten ymmärrät myös, että investoiminen uudenlaisiin, P2P- tai ”avoimen lähdekoodin” ohjelmistoihin, jotka ovat vain muutamien tietyn osaamisen omaavien ihmisten saatavilla, ei riitä.

Avoimen lähdekoodin ohjelmistojen jakeluun, erityisesti avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin, joiden ensisijaisena liiketoimintamallina on mainonta, freemium tai ”paketoidut palvelut”, investointiteesi tuottaa melko tavanomaista tuottoa erittäin suurella riskillä. Siksi et kuule monenkaan menestyneen siinä. Siksi avoimen lähdekoodin ohjelmistojen menestystarinoita on hyvin vähän.

Sen sijaan kuulee useammin tarinoita siitä, miten alun perin avoimen lähdekoodin alaan kuuluva idea ”myytiin” yrityksille. GitHub Mircossoftille, Android Googlelle. Ideat, jotka olivat kerran vapaita verkossa tai yhteisessä käytössä, on suljettu maailmanlaajuisiin patentteihin, jotka ovat vakiintuneiden toimijoiden hallussa, joita käytetään aseina tai yhteisön etuja vastaan. Tässä vaiheessa niistä tulee myös taloudellisia menestyksiä, koska ne ovat voittaneet 1:3:9-suhteen, koska ne saavat jakelurahoitusta, jota vain pääomasijoittajien tukemat tai vakiintuneet teknologiaoligopolit voivat tarjota — ja ne tarjoavat sitä vain, kun ne ”lukitsevat” nopeutetun tuoton sijoituksilleen.

Kosmo-investointiteesi on karkeimmillaan lähinnä sijoittamista tuotteisiin, jotka ovat ohittaneet prototyyppi- ja tuotevaiheet ja jotka yrittävät skaalautua ja ottaa vastaan todella kalliin osan jonkin ”uuden” markkinoille saattamisesta. Sijoittajat tietävät, että monet näistä tuotteen kovettamista yrityksistä epäonnistuvat, joten niiden, jotka eivät epäonnistu, on paitsi onnistuttava omalta osaltaan, myös ylitettävä ne siinä määrin, että ne kattavat muualla kertyneet tappiot Kosmo-investointiteesin avulla.

‘Lokalismi’ parantaa Kosmolokalismin investointiteesiä

On helppo innostua Kosmolokalismin ”Kosmo”-osan ideoista ja kekseliäisyydestä, mutta paljon vaikeampaa on innostua Kosmolokalismin ”Kosmo”-osan digitaalisten tuotteiden, avoimen lähdekoodin ohjelmistojen ja uusien ideoiden ”investointiteeseistä”. Sitä vastoin Kosmolokalismin ”Lokalismi”-osa on niin voimakas, että sillä on mahdollisuus parantaa puhtaiden ”Kosmo”-segmenttien sijoitusteesiä ja aiheuttaa uuden Kosmolokaalin sijoitusteesin luomisen, joka on joidenkin sijoittajien kannalta paljon innostavampi.

Lokalismi investointina

Taloudessa on paljon unohdettu alue, joka on nousussa. Kyse on paikallisista yrityksistä ja yhteisön omistamasta infrastruktuurista eli yhteisön omistamista uusiutuvan energian yrityksistä. Nämä talouden osa-alueet ovat haurastumattomia — eli mitä pahemmaksi asiat muuttuvat taantuman, maailmankaupan häiriöiden, epäoikeudenmukaisuuden, kansalaislevottomuuksien jne. suhteen, sitä enemmän niistä tulee järkeviä vaihtoehtoja.

Lokalismin investointiteesi yksinään on rajattu paikalleen. Tämä rajoittaa kunkin yrityksen tuottoa ja käytettävissä olevien markkinoiden kokoa. Paikallisuus ei siis yksinään ole niin vakuuttava investointiteesi, että se houkuttelisi riskipääomaa Kosmo-alalta. Tyypillisesti ”Lokalismin” investointiteesi on sen sijaan enemmän kontekstisidonnainen. Ihmiset, jotka sijoittavat kunnalliseen yritykseen tai infrastruktuuriin, todennäköisesti myös käyttävät sitä.

Paikallisuushankkeet rikkovat mittakaavan sääntöjä: ne ovat pieniä ja rajattuja ja rikkovat sääntöjä (hyvällä tavalla) jakelun osalta. Tämä selittää, miksi öljy-, hiili- ja kaasualan jättiläisiä ei korvata toisilla aurinko- ja tuulivoimalla toimivilla jättiläisillä, vaan ne korvataan sadoilla ja tuhansilla pienemmillä yhteisöomisteisilla yrityksillä, jotka käyttävät paikallisesti tuotettua, jaettua ja kulutettua uusiutuvaa energiaa.

Lokalismi-investointiteesin hyödyt

Talous:

Jotkin asiat ovat halvempia, kun tuotanto- ja kulutuspaikat ovat lähempänä toisiaan. Tämä antaa paikalliselle tuotannolle kustannusetua.

Ketteryys:

Teknologian, ohjelmistojen ja hallintatekniikoiden kehittyminen, jonka ansiosta (hyvin rahoitetut) startup-yritykset ovat pystyneet voittamaan suuremmat vakiintuneet yritykset, on alentanut yritysten perustamiskustannuksia. Tämä puolestaan mahdollistaa sen, että uudet yritykset voivat kilpailla suurempien yritysten kanssa, joilla on uponneita kustannuksia ja korkeampia yleiskustannuksia. Usein uuden paikallisen yrityksen perustamiskustannukset ovat pienemmät kuin vakiintuneiden ulkopuolisten yritysten vuotuiset ylläpitokustannukset, mikä antaa paikallisille uusille yrityksille uskomattoman edun.

Läheisyys:

Läheisyys kuvaa vaikutusta, jossa ”paikka” muuttaa ihmisten käyttäytymistä etäisyyden vuoksi. Yökerholainen kirkossa käyttäytyy todennäköisesti kunnioittavasti, ja pappi yökerhossa heiluu silti todennäköisesti musiikin tahdissa. Läheisyys luo pohjan paikallisten yhteisymmärrykselle ja antaa kunnallisille yrityksille mahdollisuuden tehostaa viestintää, jota ulkopuoliset eivät voi toistaa.

Markkinointi:

Minkä tahansa yrityksen kasvu riippuu asiakkaan hankintakustannuksista ja asiakkaan elinkaaren aikaisesta asiakasarvosta. Paikallisyritykset voivat käyttää tehokkaammin suusanallista viestintää, mainontaa ja naapurista naapuriin –strategioita, jotka vähentävät asiakashankinnan kustannuksia. Lisäksi paikallisten sidosryhmien uskollisuus paranee, mikä lisää asiakkaan elinikäistä arvoa. Paikallisuudesta tulee investointiteesi, joka hyödyttää paikallisia paljon paremmin kuin jos paikalliset investoisivat muualle.

‘Kosmo’ ja ‘Lokalismi’ yhdistettynä

Yhdistettynä Kosmolokalismin Kosmo-osaan Lokalismi ei ainoastaan tarjoa kriittisiä polkuja tuote-markkinasovitukseen uusille yrityksille, vaan myös parempia kasvumittareita (asiakashankintakustannukset ja asiakkaiden elinikäinen arvo) kasvuvaiheessa oleville yrityksille, lisää mahdollisuuksia mukautettuihin investointeihin skaalautuvassa ja kypsässä vaiheessa ja tarjoaa mielekkään ja vankan taloudellisen irtautumisen varhaisille sijoittajille ja paikallisen riskin ottaville perustajille.

Paikallisuus ja yhteisöllisen vaurauden rakentamisen kasvu voivat tarjota toimeentulon kosmotaloudelle (kehittäjille, suunnittelijoille ja ”ideoijille”). Kosmo-tyypeille tämä on hyvä verrokki verrattuna siihen, että he joutuisivat raatamaan hyperkorporatisoituneessa, internetin mahdollistamassa maailmassa, joka palvelee vain ihmisiä ja organisaatioita, jotka ovat jo valmiita skaalautumaan ja levittäytymään eli riskisijoitusyhtiöitä, jotka tukevat yksisarvisen metsästysprojektinsa tuloksia ja/tai vakiintuneita toimijoita.

Lokalismi puolestaan rikkoo mittakaava- ja jakelusääntöjä, koska läheisyys vähentää jakelukustannuksia ja koska läheisyys vaikuttaa markkinointikustannuksiin hankinnan ja elinkaariarvon osalta. Kun useimmat ihmiset ajattelevat paikallisia yrityksiä, he usein kuvittelevat jotain vaatimatonta. Asia on päinvastoin. Itse asiassa paikalliset yritykset ovat usein innovatiivisia ja tehokkaampia kuin ulkopuoliset yritykset.

Paikallisten yritysten huono ”minäkuva” ei ole perusteltu, ja jos se yhdistetään parhaisiin ideoihin, keksintöihin, malleihin, suunnitelmiin ja lahjakkuuksiin, joita ”Kosmo”-maailmassa on tarjolla, se tarjoaa ”Kosmo”-”lokalismi”- ja ”Kosmolokaaleille” yrittäjille mahdollisuuden kukoistaa kunnon investointiteesin turvin.

Open Collective: Tekeillä oleva kosmolokaali sijoitusteesi

Open Collective on joukkorahoitus-, budjetointi- ja sijoitusalusta, jonka avulla yhtiöimättömät ryhmät voivat ryhmittyä nopeasti. OpenCollectivea käyttävät XR, Students for Climate Strike ja Code Like A Girl, jotta paikalliset instanssit voivat toimia itsenäisesti. Open Collectivessa ryhmä naapureita, jotka muodostavat yhteisön tukiryhmän, tai ryhmä koodareita, jotka ovat kiinnostuneita samasta avoimen lähdekoodin koodista, saa hajautetun ”organisaation”, jonka avulla ne voivat hallinnoida ja toimia tavanomaisilla kaupallisilla tavoilla eli luoda laskun, hakea avustusta, maksaa palveluista, myydä lippuja tapahtumiin jne.

Tämä on mahdollista, koska myös vakiintuneet yritykset liittyvät Open Collectiveen ”verovelvollisina isäntinä”: Fiskaalinen isäntäyritys tarjoaa tukipalvelun rekisteröimättömälle yhteisöryhmälle. Esimerkiksi New Economy Network of Australia (NENA) on verovelvollinen isäntä. NENA on perustamassa Open Collectiven verkoston jokaisen keskuksen kanssa. Tämä tarkoittaa, että Sydneyn, Newcastlen, South East Gippslandin tai Fremantlen keskus voi järjestää paikallisesti järjestettyjä tapahtumia ilman, että kukin tarvitsee vakuutusta, pankkitoimintaa tai ABN-tunnusta. Ne käyttävät sen sijaan verovelvollisen isännän (NENA) vakuutusta, pankkia ja ABN-tunnusta. Open Collective tekee tästä helppoa.

”Kosmo”-osa tässä liiketoiminnassa on se, että kyseessä on avoimen lähdekoodin ohjelmisto. Liiketoiminnan ”paikallinen” osa on asiakaskunta. Erityisesti ne fiskaaliset isännät, jotka toimivat kussakin maassa tai kullakin alalla.

Open Collective -tiimi on päässyt prototyypistä tuote-markkinakuntoon ja on matkalla kohti skaalattua markkinakuntoa. Tämä on johtanut siihen, että Open Collectiven Kosmo-aloite on saanut rahoitusta enkeleiltä ja samansuuntaisilta riskisijoittajilta (huomioiden, että samansuuntaisia riskisijoittajia ei ole kovinkaan montaa maailmassa).

Ulkopuolinen pääoma haluaa tuottoa sijoitukselleen — vaikkei se haluaisikaan ”nopeutettua tuottoa” pääomalle.

Paikallinen osa tätä investointiteesiä on ”Exit”. Exit on piste, jossa perustajat ja sijoittajat saavat takaisin pääomansa ja pääoman tuoton. Tämä tapahtuu tyypillisesti listautumisannin (osakkeiden myynti julkisessa pörssissä) tai kaupallisen myynnin (myynti kilpailijalle) muodossa. Investointiteesin Lokalismi-osa on, että Open Collectiven johto ja sijoittajat etsivät uudenlaista ”Exit to Community” -menetelmää.

Tämäntyyppinen irtautuminen on vasta suunnittelun alkuvaiheessa, mutta teoriassa se antaa paikallisille fiskaalisille isännille mahdollisuuden ostaa Open Collectiven perustajat ja sijoittajat pois. Asiakkaiden ulososto. Kauppa voidaan toteuttaa vaiheittain ajan kuluessa, mutta sen pitäisi johtaa oikeudenmukaiseen pääoman tuottoon kaikille niille, jotka riskeerasivat rahansa ja ponnistelunsa Open Collectiven keksimiseksi 1 : 3 : 9 -suhteen avulla.

Nämä sijoittajat ovat vieneet avoimen lähdekoodin ohjelmistot tuotekehityssyklin läpi ja saavuttaneet sellaisen liiketoiminnan koon, että on järkevää — ja mahdollista — että paikalliset verohallinnoijat ostavat yrityksen, jossa ne ovat tällä hetkellä vain uskollisia asiakkaita. Kanta-asiakkaat ovat varmasti erilaista ”poistumista” kuin julkiset markkinat tai sulautuminen kilpailijan kanssa.

OpenCollectiven tarina saattaa olla esimerkki Kosmolokaalien sijoitusten uudesta teesistä. Tätä kirjoitettaessa Open Collectiven ”Exit to Community” on vasta suunnitelma — eikä vielä transaktio. Mutta jos kauppa toteutuu, olisi jännittävää ymmärtää, miten sijoittajien teesi toteutuu.

Investoimalla avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin, joissa oli paljon lokalisointi-instansseja, tulivatko uuden exit-valinnan mahdollisuudet kannattaviksi? Vähensivätkö avoimen lähdekoodin yhteisön uskollisuus (Kosmo) ja vertaisverkoston (Lokalisaatio) markkinointiedut olennaisesti taustalla olevan yrityksen riskiä? Merkitseekö uusi irtautumismahdollisuus ja riskittömämpi yritys sitä, että Kosmolokaalien sijoitusten tuotto on varmempaa? Mikä on Kosmolokalismiin sijoittamisen kohtuullinen tuotto, kun se on korjattu riskillä?

Yhteenveto

Yhteenvetona voidaan todeta, että Kosmolokalismin Kosmo-osaa on vaikea rahoittaa, koska 1 : 3 : 9 -suhde ymmärretään yleisesti väärin ja koska riskipääomasijoittajien tukema yksisarvisten metsästyksen yritysrahoitusmalli, niin virheellinen kuin se onkin, on ainoa malli, jolla on varaa digitaalisten innovaatioiden 3 ja 9-osaisen rahoituksen vaatimuksiin. Itse asiassa VC:t ja ”älykäs raha” ovat kiinnostuneita nimenomaan ”nopeutetuista tuotoista”, koska heillä on niin vähän ”voittajia”. Mutta kun voittajat ”voittavat”, heidän on voitettava paljon, jotta he voivat kattaa paljon häviäjiä.

Tämä on ”lukittu” investointiteesi, ja se on vakuuttavampi kuin sellaisten avoimen lähdekoodin ohjelmistojen rahoittaminen, joihin ei liity lainkaan voittoa, joiden voitto on rajallinen tai joiden voitto on rajoitettu, kuten yleensä tapahtuu avoimen lähdekoodin innovaatioiden kohdalla, jotka eivät houkuttele pääomaa, joka veisi ne läpi 1:3:9-ponnistuksen.

Onneksi Kosmolokalismin Lokalismi-osa pystyy kuitenkin muuttamaan jakelun dynamiikkaa ja kustannuksia eli 1:3:9-suhteen 3 ja 9 osaa. Ne muuttavat näitä jakelukustannuksia siinä määrin, että yhdessä Kosmolokalismi muodostaa hyvän vaihtoehtoisen sijoitusteesin, jos se voidaan onnistuneesti muotoilla asiayhteydessään.

Kun Kosmo ja Lokalismi yhdistetään, syntyy uusi Kosmolokaali liiketoimintamalli. Tämä tarjoaa mahdollisuuksia, jotka sopivat hyvin yhteen järkevämpien sijoittajien teesien kanssa, jotka perustuvat kohtuulliseen tuottoon ja pienempään riskiin. Se sopii sijoittajille, jotka haluavat käyttää palveluja ja tuotteita paikallisesti. Tämä voi koskea esimerkiksi elintarvikkeita, energiaa, vettä, jätteitä, koulutusta, sosiaalipalveluja ja paljon muuta. Vaikka nämä alat eivät ole ”seksikkäitä” kuten sovellukset ja ohjelmistot, niillä on merkittävästi omaisuuseriä vakuutena, markkinoiden kestävyys ja lähes jatkuva kysyntä.

Kosmolokalismin sijoitusteesi voisi rohkaista monia Kosmo-pioneereja pois puhtaista digitaalisista peleistä. Toivomme, että ne yhdistyvät Lokalismiin tai paikallisten toimijoiden verkostoihin, jotta molemmat osapuolet hyötyvät rahoitusvirtojen hankkimisesta. Kosmolokalismin sijoitusteesi voisi olla houkuttelevampi kuin yksisarvisen metsästys, ja se voisi aiheuttaa suhteellisen suuren muutoksen alkuvaiheen riskirahoituksessa. Paljon on vielä nähtävä, kun Kosmon ja Lokalismin välinen yhteistyö jatkuu, ja siksi Kosmolokalismin rahoitus on niin kiehtovaa.

Lähdeviitteet

1. William Gibson The Economist, December 4, 2003 ︎

Tämä on José Ramosin, Michel Bauwensin, Sharon Eden ja James Gien Wongin toimittaman kirjan Cosmo-local Reader seitsemäs luku. Luvun on kirjoittanut Tomas Diez.¹

Johdanto

Perinteistä teollisuutta on alkanut häiritä paitsi ilmastokriisi myös kehittynyt tuotantoparadigma, jota tukevat kehittyneet valmistusteknologiat, synteettisen älykkyyden uudet muodot, uusi materiaalitiede tai verkottuneet järjestelmät, jotka avaavat loputtomasti mahdollisuuksia kalibroida uudelleen ihmiskeskeisen toiminnan kielteiset vaikutukset maapalloon. Jotkin näistä kehittyvistä teknologioista (digitaalinen valmistus, synteettinen biologia, tekoäly, lohkoketju, vain muutamia mainitakseni) disruptoivat jo nyt vakiintuneita mekanismeja, joilla tuotantomallimme toimii, ja aiheuttavat massiivisia kulttuurisia muutoksia yhteiskunnassa. Jos koneiden aikakaudella pyrittiin muokkaamaan ihmisen elinympäristöä luomalla rajapintoja luonnonvaroihin tieteen ja teknologian avulla, digitaalisten teknologioiden kaikkialle ulottuva luonne edellyttää eri mittakaavojen järjestelmien, sekä biologisten että synteettisten, yhteensovittamista ja nopeaa synkronointia. Tällaisten uusien välineiden ja tekniikoiden syntyminen vaatii meitä luomaan erilaisia tuotoksia kuin ne, jotka jo tunnemme, ja suunnittelemaan mahdollisia tulevaisuuksia, jotta elämä (inhimillinen ja ei-inhimillinen) voisi vallita tällä planeetalla.

Yksi tämän siirtymävaiheen ominaispiirteistä on se, että suurin osa haasteistamme on ”pahanlaatuisia ongelmia” eli ongelmia, joihin ei ole ratkaisua, mikä lisää uudenlaista monimutkaisuutta tähän kriisejä ja teknologioita yhdistävään hetkeen. Näitä ongelmia on käsiteltävä monitieteellisestä ja yhteistyöhön perustuvasta näkökulmasta, ja niiden ratkaisemiseksi tarvittavien mahdollisten toimenpiteiden toteuttamista on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti, ja niitä on suunniteltava pitkällä aikavälillä ja odotettavissa oleviin tuloksiin perustuen. Pienimuotoiset toimet voivat auttaa meitä lähestymään laajamittaisia haasteita, jotta voimme ratkaista nämä samat pahat ongelmat ja laajentaa näitä toimia digitaalisten verkostojen voiman avulla sekä yhteiskunnan ketteryyttä sopeutua muutokseen.

Kaupungit, tuotanto ja digitaaliset vallankumoukset

Kaupunkiemme mahdollisia tulevaisuuksia ajatellessa on tarpeen katsoa hieman menneisyyteen. Parin viime vuosisadan aikana ihmiskunta on kehittänyt globalisoituneen teollisen mallin, joka saavutti huippunsa viime vuosikymmeninä, kun ilmassa on havaittu hiilidioksidin lisääntymistä, saasteita vedessä ja maaperässä sekä maapallon lämpötilan nousua. Olemme kuljettaneet halpoja raaka-aineita ympäri planeettaa käyttäen halpoja energialähteitä, jotta ne voidaan muuntaa kulutustavaroiksi (elintarvikkeiksi tai tuotteiksi) halvan työvoiman ansiosta. Siirrämme materiaaleja ja tuotteita ympäri maailmaa, koska kustannukset ovat alhaiset ja koska maailmantalouden säännöt hyödyttävät kilpailuetuja ja mittakaavaetuja. Tässä äärettömään kasvuun perustuvassa talousmallissa on kaksi traagista tekijää. Ensimmäinen on se, että todellisuudessa työvoima, energia ja raaka-aineet eivät ole halpoja, eikä niiden sosiaalisia ja ympäristöön liittyviä ulkoisvaikutuksia ole laskettu minkään tuotteen tai yrityksen todellisiin kustannuksiin maailmassa. Sen sijaan ne otetaan tulevaisuuden luottona, josta joku muu huolehtii. Toinen tragedia on se, että tämä malli on täysin lineaarinen ja olettaa, että planeetan resurssit ovat rajattomat ja että voimme hävittää jätteet maahamme, meriin ja ilmaan.

Tämän lineaarisen talousmallin mukaisesti kaupungit ovat kehittäneet infrastruktuurin atomien liikkumista varten: lentokentät, satamat, tiet ja teknologia, kuten henkilöautot, kuorma-autot, junat ja lentokoneet. Kuulostaa melko loogiselta, ja siksi suurin osa 1900-luvun tietämyksen kehityksestä ja edistyksestä on keskittynyt näiden teknologioiden ympärille. Tämä malli on kuitenkin kriisissä, ei vain kaupungeissa vaan koko maailmassa. Kaupungit ovat vastuussa suurimmista hiilidioksidipäästöistä ja suurimmista väestökeskittymistä maapallolla. Nykyisessä lineaarisessa taloudessamme nykypäivän kaupungit kuluttavat suurimman osan maailman resursseista ja tuottavat suurimman osan maailman jätteistä (Yhdistyneiden Kansakuntien mukaan). Jos näitä vaikutuksia ei hillitä, ne lisääntyvät entisestään, minkä vuoksi kaupunkeja varten on luotava talousmalli, joka on uudistava, kierre ja korjaava. Malli, jossa atomit eivät enää matkusta tuhansia kilometrejä kaupungista toiseen päästäkseen käsiimme ja vatsaamme, vaan pysyvät paikallisina; jossa digitaaliset bitit ovat niitä, jotka matkustavat tuhansia kilometrejä ympäri planeettaa, kiitos digitaalisen vallankumouksen tietojenkäsittelyssä, viestinnässä (Internet) ja valmistuksessa, jotta ne voidaan muuttaa atomeiksi paikallisella tasolla.

Digitaalisen valmistustekniikan avulla tietokoneet voidaan yhdistää koneisiin, jotta voidaan valmistaa ja tuottaa (lähes) mitä tahansa, muuttaa bitit atomeiksi ja atomit biteiksi. 3D-tulostimet ja -skannerit, laserleikkurit ja tietokoneohjatut koneet ovat esimerkkejä prosesseista, joiden avulla bitit voidaan muuntaa atomeiksi muutamassa minuutissa tai tunnissa ja joiden avulla ihmiset voivat jakaa digitaalisesti suunnitelmia maailmanlaajuisesti ja valmistaa tai tuottaa paikallisesti.

Kaupungeissa tapahtuva valmistus ja tuotanto voisi auttaa lisäämään kansalaisten sietokykyä ja palauttamaan kyvyn vastata yhteisöjen tarpeisiin paikallisesti ja tarjota niille teknologiaa, joka voisi auttaa:

• Suuren elintarvikemäärän tuottaminen kaupunkialueilla.
• Energian tuotanto paikallisessa mittakaavassa käyttäen erilaisia toisiaan täydentäviä mikrotuotanto- ja jakelutekniikoita.
• Jätteenä pidettävien materiaalien käyttö paikallisen teollisuuden uusina raaka-aineina.
• Materiaalien liikkumisen väheneminen globaalissa mittakaavassa, koska kaupungit voivat tuottaa tarvitsemansa materiaalit kysynnän mukaan ja käyttää pääasiassa paikallisia materiaaleja.
• Mietitään uudelleen kaupunki-infrastruktuuria, joka on tarpeen, jotta kaupungeilla olisi tuotantokapasiteettia ja jotta niillä olisi infrastruktuuria kaupunkien aineenvaihduntaa varten, mukaan lukien kompostit, materiaalikirjastot, joustavat tehtaat keskeisenä suurena mittakaavana ja fab labit oppimis- ja prototyyppikeskuksina.

Vaikka tulevaisuuden kaupunkien on oltava älykkäämpiä ja niissä on oltava monia teknologisia kerroksia, jotka mahdollistavat palvelujen tarjoamisen kansalaisille, on myös tarpeen kyseenalaistaa älykkään kaupungin malli, joka ei ole osoittanut sosiaalista ja ekologista kestävyyttä.

2000-luvun kaupungistumisessa on pohdittava, miten kaupungit aikovat tuottaa (lähes) kaiken, mitä ne tarvitsevat kuluttamiseen. Digitaaliteknologian (laskennan, viestinnän ja valmistuksen) räjähdysmäinen kasvu tarjoaa mahdollisuuden siirtyä kohti spiraalitaloutta (avoin kiertotalous), jossa tieto (ja tietämys) virtaa globaalisti ja materiaalit paikallisesti: atomeja liikuttavista logistiikkaverkoista siirrytään bittejä liikuttaviin tietoverkkoihin.

Fab Labeista Fab Cityihin

Fab lab (substantiivi)

Paikallinen valmistuslaboratorio, jonka tavoitteena on demokratisoida henkilökohtaisten ja yhteistoiminnallisten keksintöjen käyttömahdollisuuksia digitaalitekniikan avulla lähes minkä tahansa valmistamiseksi.

Fab Labit alkoivat (lähes) vahingossa MIT:n Centre for Bits and Atoms [²] tiedotusohjelmana vuonna 2002, ja sittemmin niistä on tullut digitaalisen valmistuksen laboratorioiden verkosto. Fab Labit perustettiin ensin South End Community Centeriin Bostonissa National Science Foundationin [³] ja MIT:n Center for Bits and Atomsin yhteistyönä, ja nyt niitä on 2 000 ympäri maailmaa Boliviasta Etiopiaan.

Fab Labit edistävät hajautetun valmistuksen ideaa, ja niissä keskitytään digitaaliseen valmistukseen. Suunnitelmat voidaan lähettää toiselle puolelle maapalloa, ja CNC-koneiden, laserleikkureiden, 3D-tulostimien ja muiden yksinkertaisten työkalujen avulla kansalaiset voivat valmistaa lähes mitä tahansa esineitä, suuria tai pieniä. Epävirallinen verkosto on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana, ja sen toiminta on kaksinkertaistunut 24 kuukauden välein, mikä vastaa Mooren lakia, joka koskee mikroprosessoreiden nopeutta ja kustannuksia. [⁴]

Fab Labit voivat vaikuttaa perusteellisesti siihen, miten elämme, työskentelemme ja leikimme. Ne tarvitsevat kuitenkin parempaa hallintoa, validointia ja arvonvaihtovälineitä, joilla kannustetaan verkoston sisäistä ja paikallista vaikutusta.

Fab Lab -yhteisön tärkeimmät arvot ja tehtävä on esitetty Fab Charter -peruskirjassa, [⁵] jota on laajennettu täällä:

• Yhteistyöhön perustuva yhteisö: Viimeisten kymmenen vuoden ajan Fab Lab -verkosto on kokoontunut joka vuosi eri maassa vuosittaiseen Fab-konferenssiin. Hyödynnetään työkaluja, jotka auttavat globaalia yhteistyötä — kuten GitLab [⁶], GitHub [⁷], fablabs.io, Whatsapp [⁸] ja Slack [⁹] — Fab Labit on organisoitu alueellisiksi verkostoiksi, joista vakiintuneimmat esimerkit sijaitsevat Latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa ja Euroopassa. Verkostot tekevät yhteistyötä koulutusohjelmissa, kuten Fab Academy [¹⁰], Textile Academy [¹¹] ja Bio Academy. [¹²]
• Avoimen lähdekoodin filosofia: Fab Labit vaihtavat koodia, tiedostoja ja ohjeita, jotta ne voivat suunnitella ja valmistaa asioita missä päin maailmaa tahansa ilman, että materiaaleja tarvitsee toimittaa. Avoimen lähdekoodin ohjelmistoista puuttuu luonteensa vuoksi kannustinmekanismeja, mutta laitteistojen kohdalla näin ei ole. Kaikki Fab Lab -verkoston sisältö on julkisesti saatavilla verkossa — inventaario, [¹³] opetusohjelmien opetussuunnitelmat, videotunnit, projektisuunnitelmat, alustan lähdekoodit ja verkkotyökalut.
• Kiertotalous ja avoin innovointi: Fab Labien perimmäisenä tavoitteena on rakentaa Fab City -hankkeen visiota. Tämän tavoitteen mukaan globaalisti lähetetään dataa, ei tavaroita, mikä mahdollistaa esineiden valmistamisen paikallisesti. Kiertotalous ei perustu materiaalien hallintaan vaan arvon luomiseen jätteestä ja sen kykyyn liittyä uudelleen toimitusketjuun paikallisella tasolla. Tämä kunnianhimoinen tavoite edellyttää pohjimmiltaan avointa innovointia, joka on Fab Lab -verkoston perusarvo.
• Sosiaalinen vaikutus: Neil Gershenfeld, MIT:n Center for Bits and Atoms -yksikön johtaja, väitti vuonna 2005, että verkoston tarkoituksena oli ”kannustaa käytännön toimintaan ja keksintöihin tuomalla tiedettä ja teknologiaa syrjäytyneille ja syrjäytyneille yhteisöille”. Nyt näemme tämän toteutuvan, kun Fab Labs -laboratorioissa ympäri maailmaa työskentelevät ihmiset haastetaan poistumaan nörttikulttuurin mukavuusalueelta ja käyttämään tietämystään paikallisyhteisönsä auttamiseen sekä mittaamaan ja dokumentoimaan vaikutukset. Digitaalinen valmistus voi tarjota ratkaisuja erityistarpeisiin kaikkialla maailmassa, erityisesti yhteisöissä, joilla ei ole mahdollisuutta saada vettä, energiaa tai viestintää. Esimerkkinä tästä on Intian maaseudulla sijaitseva Vigyam Ashram Fab Lab [¹⁴], joka on toteuttanut menestyksekkäitä ratkaisuja, kuten LED-valaistusratkaisun, tarkkuusmaatalouden ohjauslaitteita ja saniteettipolttolaitoksen. Fab Labit ovat fyysisiä tiloja, joissa on potentiaalia sosiaaliseen osallisuuteen, samanhenkisten ihmisten voimaannuttamiseen (yksilöllinen ja kollektiivinen toimijuus) ja heidän valmiuksiensa lisäämiseen. Digitaalinen voimaantuminen saa uuden ulottuvuuden, kun bitit ja atomit yhdistetään ja ihmiset ja yhteisöt voivat tyydyttää paikallisia tarpeitaan uusien tuotantovälineiden avulla.
• Pääsy digitaalisiin valmistustyökaluihin: Fab Lab -verkoston keskeisenä tavoitteena on demokratisoida digitaalisten valmistustyökalujen käyttömahdollisuuksia kehittämällä koulutusohjelmia ja -tiloja yhteisöille maailmanlaajuisesti. Julkinen ja yksityinen sektori edistää yhä useampia Fab Lab -laboratorioita, jotka tarjoavat tiloja ja koneita ilmaiseksi käyttöönsä. Pääsy ei kuitenkaan rajoitu vain koneisiin: tavoitteena on antaa kansalaisille tietoa ja välineitä, joilla voidaan laajentaa verkoston mahdollisuuksia ympäri maailmaa.
• Koulutusohjelmien kehittäminen: Näitä ovat muun muassa sertifioidut ohjelmat, kuten Fab Academy tai Bio Academy, sekä STEAM-kouluohjelmat (Science, Technology, Engineering, Arts and Mathematics). Näissä uusissa koulutusohjelmissa opetetaan seuraavan sukupolven taitoja, joita tarvitaan nykypäivän digitaalisessa taloudessa ja joita suuryritykset, startup-yritykset ja innovaatioorganisaatiot vaativat palkatessaan uutta henkilöstöä. Fab Lab -koulutusohjelmat edistävät yrittäjyyttä, sillä suuri määrä alumneista on perustanut Fab Lab -laboratorioita uusina yrityksinä ja kehittänyt ja luonut uusia tuotteita.
• Uuteen kaupunkiteollisuuteen perustuvan uuden talousmallin kehittäminen: Sen tavoitteena on muuttaa kaupunkidynamiikkaa ja kaupunkitilaa puhtaaseen teknologiaan, tilaustuotantoon, kiertotalouteen ja kansalaisinnovaatioihin perustuvalla teollistumisella. Fab Labeilla on potentiaalia toimia yhteensovitusvaiheessa, joka johtaa siirtymiseen kohti uutta tuotantomallia kaupungeissa — ne pystyvät tarjoamaan välineitä, luomaan uusia taitoja ja tuottamaan uudenlaisia palveluja ja tuotteita, jotka haastavat 150 vuotta vanhan teollisen mallin.
• Katalysaattori uudelle hajautetun tuotannon mallille: Fab Labit eivät korvaa teollisuutta, vaan nopeuttavat siirtymistä uuteen tuotantomalliin eri mittakaavoissa kaupungeissa ja alueilla. Ne voivat auttaa tuottamaan kaupungeissa tarvittavia palveluja ja tuotteita vaarantamatta maapallon resursseja tai riistämättä työntekijöitä. Fab Labit ovat paikkoja, joissa ideat muutetaan todellisuudeksi, prototyyppejä suunnitellaan ja testataan käyttäjien kanssa ja liiketoimintamalleja kehitetään, samalla kun ne kytkeytyvät laajempiin valmistuksen ekosysteemeihin kaupunki- ja aluetasolla. Esimerkiksi Make Works -niminen avoimesti saatavilla oleva tehtaiden etsimiseen keskittyvä toimintamalli täydentää Fab Lab -verkostoa maailmanlaajuisesti, sillä se rekisteröi teollisuuden mittakaavassa toimivat valmistajat ja toimittajat kaupungeissa ja alueilla.

Fab City tuo Fab Labs -laboratorioissa saatavilla olevan digitaaliteknologian vaikutukset kaupunkeihin. Se yhdistää hyperpaikallisten ja tuottavien ekosysteemien hajautetut verkostot. Hyväksymällä Fab City -haasteen kaupungit voivat radikaalisti muuttaa tapaa, jolla tuotanto ja kulutus tapahtuvat niiden suurkaupunkialueilla, korvaamalla standardoinnin älykkäällä räätälöinnillä, keskittymällä toisiinsa kytkeytyviin prosesseihin erillisten tuotteiden sijaan ja mikä tärkeintä: antamalla kansalaisille ja yhteisöille vaikutusmahdollisuuksia ja vähentämällä samalla kaupungistumisen ympäristövaikutuksia. Fab City Global Initiative on toimintasuunnitelma kaupungeille, jonka avulla ne voivat tehdä tämän muutoksen mahdolliseksi ja tulla sen jälkeen joustavammiksi energian, ruoan ja tuotteiden tuotannon uudelleen lokalisoinnin avulla. Sen avulla suunnittelijoiden, tekijöiden ja ajattelijoiden maailmanlaajuinen yhteisö voi vahvistaa ja moninkertaistaa tämän tärkeän muutoksen mittakaavan yhdessä hallitusten ja teollisuuden kanssa.

Globaali Fab City -aloite

Kaupunki, jolla on pitkät perinteet kaupunkisuunnittelussa ja muotoilussa, Barcelona on ollut tärkeä solmukohta Fab Lab -verkoston kasvulle 2000-luvun alusta lähtien. Täällä Ildefons Cerda tai Enric Miralles unelmoivat tulevaisuuden kaupungeista jo vuosia aiemmin. Käynnistimme Fab City Global Initiative -aloitteen yhdessä MIT:n Center for Bits and Atomsin, Fab Foundationin ja Katalonian arkkitehtuuri-instituutin kanssa kehottaaksemme kaupunkeja panostamaan paikallisiin keksintöihin, jotka kiihdyttävät kaupunkien tuotanto- ja kulutusmallien muutosta.

Maailmanlaajuinen Fab City -aloite on 40-vuotinen tiekartta, joka alkoi Barcelonassa vuonna 2014, kun kaupungin pormestari haastoi muut maailman johtajat kehittämään uuden kaupunkimallin: kaupungit, jotka tuottavat kaiken tarvitsemansa paikallisesti ja jakavat tietoa maailmanlaajuisesti. Haastetta on seurannut 33 muuta kaupunkia, aluetta ja maata, kuten seuraavat: Detroit, Amsterdam, Bhutan, Shenzhen, Ekurhuleni, Santiago de Chile, Boston, Pariisi, Sado Paulo, Soul, Hampuri, Rennes ja muut. Fab City Global Initiative on nyt elävä hanke, jota organisoi eri puolilla maailmaa toimiva hajautettu verkosto, johon kuuluu kaupunkisuunnittelijoita, suunnittelijoita, tekijöitä, innovaattoreita, taiteilijoita, rakennuttajia, insinöörejä ja muita ammattilaisia ja harrastajia, jotka edustavat Tanskan muotoilukeskuksen kaltaisia instituutioita, Royal College of Arts and Design, Waag Society, Parkhuis de Zwijger, Metabolic, Materiom, Open Dot Milano, Fab Lab Berlin, Fab Lab Santiago, Fab Lab Barcelona, Green Lab London, Fab City Grand Paris, Politecnico de Milano, Incite Focus Detroit, Dark Matter Labs ja Fab Lab Bhutan. Fab City Global Initiative koostuu kolmesta osasta:

• Fab City -kollektiivi: ryhmä yksilöitä (urbanisteja, suunnittelijoita, tekijöitä, innovaattoreita, taiteilijoita, kehittäjiä, insinöörejä ja muita ammattilaisia ja harrastajia ympäri maailmaa), jotka osallistuvat erilaisten hankkeiden kehittämiseen paikallistasolla organisaatioiden, hallitusten ja muiden toimijoiden tuella. Tämä ryhmä osallistuu erilaisiin hankkeisiin maailmanlaajuisesti, ja se on tällä hetkellä keskittynyt erityisesti Eurooppaan, mutta se on alkanut lisätä toimintaansa Aasiassa ja Amerikassa.
• Fab City Network: Fab Cityyn vuodesta 2014 lähtien liittyneiden kaupunkien verkosto, jossa on tällä hetkellä 34 kaupunkia. Tämä verkosto toimii Fab Labs -verkoston toisessa päässä (lähes 2000), ja sen avulla voidaan muotoilla julkisia politiikkoja ja saada Fab Citystä institutionaalisempi kerros paikallisesti kussakin kaupungissa. Nykyiseen luetteloon kuuluvat mm: Barcelona, Zagreb, Thimphu (Bhutan), Shenzhen, Georgia, Curitiba, Occitanie Region, Puebla, Mexico City, Auvergne-Rhone-Alpes, Amsterdam, Cambridge, Kerala, Sacramento, Plymouth, Hampuri, Jukatanin alue, Belo-Horizonte, Ekurhuleni, Brest, Boston, Toulouse, Pariisi, Santiago, Velsen, Soul, Oakland, Somerville, Detroit, Kamakura, Sorocaba, Rennes, Sao Paulo, Recife.
• Fab City -säätiö: Hiljattain huomasimme, että meidän oli luotava tietty organisaatiorakenne, joten olemme perustaneet Fab City -säätiön. Säätiö on perustettu Viroon oikeudelliseksi ja organisatoriseksi rakenteeksi, joka mahdollistaa maailmanlaajuisesti hajautetun Fab City -yhteisön paikkariippumattoman työn. Sen mahdollistaa Viron sähköinen kansalaisohjelma, joka antaa yksityishenkilöille ja organisaatioille mahdollisuuden toimia saumattomammin yli rajojen ja byrokraattisten linjojen.

Fab City Full Stack

Full stack -lähestymistapa: ”Tietojenkäsittelyssä ratkaisupino tai ohjelmistopino on joukko ohjelmistojen osajärjestelmiä tai komponentteja, joita tarvitaan täydellisen alustan luomiseen siten, että sovellusten tukemiseen ei tarvita lisäohjelmistoja. Sovellusten sanotaan ”toimivan” tuloksena syntyneen alustan päällä.

— Wikipedia

Fab City -aloitteeseen osallistuminen ei tarkoita sitä, että tulokset näkyvät heti. Kyseessä on vuosisatoja vanhan kaupunkimallin perustavanlaatuinen muutos, jossa on käsiteltävä hyvin monimutkaisia ongelmia. Siksi olemme kehittäneet hankkeessa strategian, joka perustuu ohjelmistokehityksen analogiaan: ”full-stack”-lähestymistapa. Tämä tarkoittaa sitä, että ajattelemme, että kaupungit ovat alustoja, joiden sisäiset verkostot ovat monimutkaisia ja että ne tarvitsevat erilaisia osia, toimijoita, teknologioita ja strategioita, jotta ne toimisivat. On totta, että kaupunki on paljon monimutkaisempi kuin ohjelmisto ja että se on samalla elävä elementti, jolla on oma elämänsä ja jota on mahdotonta hallita. Mutta jos on totta, että kaupunkiin voi vaikuttaa, sen voi kokea ja luoda olosuhteet, joissa innovaatiot voivat tapahtua. Strategiassamme on seuraavat kerrokset:

Kaupunkiverkosto

Yhteiset mittarit kaupunkien omavaraisuuden edistymisen arvioimiseksi. Uudistuvaa kaupungistumista koskeva poliittinen päätöksenteko, sääntely ja suunnittelu.

Alustaekosysteemi paikallisille tarpeille

Kaupunkien transformaation projektisäilöt. Hajautetut ja desentralisoidut tietovarastot ja arvonvaihtomekanismit maailmanlaajuista yhteistyötä varten. Fab Chain, lohkoketjuhanke, joka mahdollistaa hajautetun suunnittelun ja valmistuksen.

Paikallisiin tarpeisiin sopeutetut yhteiset strategiat

Globaalit ohjelmat kaupunkien muuttamiseksi, jotka liittyvät elintarvikkeiden, energian, veden, tiedon tai muiden tuotantojärjestelmien paikalliseen tuotantoon ja jalostukseen. Fab City Collectiven toteuttamis- ja käyttöönottostrategiat. Fab City -prototyypit.

Hajautettu hautomotoiminta kaupunki-innovaatioita varten

Hyödynnetään hajautetun tietoverkon voimaa kaupunkien elvyttämiseen tarkoitetun avoimen lähdekoodin teknologian visioimiseksi, suunnittelemiseksi ja luomiseksi.

Uudet oppimismuodot

Uusia taitoja oppia oppimista, tekemällä oppimisen periaatteet, elinikäisen oppimisen perusta. The Academy of Almost Anything (Fab Academy, Bio Academy, Fabricademy), STEAM-koulutus ja ammatillinen koulutus.

Hajautettu infrastruktuuri digitaalisen valmistuksen innovointia varten

Ihmiset, yhteisöt, tilat (Fab Labs, Verstaat, Hakkeritilat), koneet, työkalut. Tuhansia tiloja ja yhteisöjä on jo olemassa kaikissa maailman suurissa ja keskisuurissa kaupungeissa.

Full Stack Approach kulkee käsi kädessä seuraavien Fab Cityn periaatteiden ja strategioiden kanssa:

• Toimiva kaupunkisuunnittelu, joka perustuu kokeiluihin naapuruston mittakaavassa. Testataan strategioita, uusia kansalaisuuden muotoja, teknologia-alustoja ja uusia liiketoimintamalleja. Suuren mittakaavan visiot ja pitkän aikavälin suunnitelmat ovat tässä yhteydessä olennaisen tärkeitä, kunhan ne perustuvat arvoihin eivätkä nykyisten paradigmojen säilyttämiseen, jotka ovat jatkuvassa haasteessa ja muutoksessa.
• Sääntelypuitteet, joilla tuetaan kansalaisoikeuksia (fyysisiä ja digitaalisia) vain voittoa tavoittelevien kiinteistöalan yritysten ja suurten digitaalisten alustojen monopolien harjoittamilta välistävedon käytännöiltä. Olemme tietoisia gentrifikaatiosta, jota niin sanottu ”luova luokka” voi aiheuttaa tietyillä alueilla, kuten tapahtuu Barcelonassa, New Yorkissa ja kaikissa muissa maailman suurkaupungeissa.
• Uudet narratiivit, jotka kutsuvat kuvittelemaan esiin nousevia tulevaisuuksia, jotka vaativat erityistoimia näiden ideoiden toteuttamiseksi. Teknologiakeskeisillä lähestymistavoilla on taipumus yksinkertaistaa skenaarioita ottamatta huomioon niiden sivuvaikutuksia… Perinteinen louhintamalli voittaa usein hyvin resursoitujen markkinointi- ja viestintästrategioiden avulla. Narratiivisuus on voimakas voima, joka mahdollistaa muutoksen.
• Ole osallistava ja tuottava suunnittelun kautta. Arvot sisältyvät järjestelmien, tuotteiden, rakennusten ja lähes kaikkien niiden käyttöliittymien suunnitteluun, joita luomme vuorovaikutukseen toisiimme, ympäristöön ja muihin tukielementteihin, jotka ylläpitävät elämää tällä planeetalla. Meidän on luotava osallistavia prosesseja, joilla yhteisöt ja kansalaiset saadaan mukaan kaupunkien muutoksiin.
• Toimi glokaalisti, ajattele glokaalisti. Olemme samanaikaisesti sekä paikallisia että planetaarisia toimijoita ja päätöksentekijöitä, jotka kattavat rakennetut ympäristöt ja digitaalisen maailman.
• Mittaa edistystä ja toista strategioita. Kaupunkien on testattava uusia lähestymistapoja aineenvaihduntansa muuttamiseksi ja validoitava ne keräämällä ja analysoimalla laajoja tietokokonaisuuksia sensoreista, logistiikkakeskuksista, tullitoimistoista, myyjien tiedoista, kansalaistiedoista ja muista tietovirroista, jotka auttaisivat laatimaan mittareita, jotka edistävät Fab City -strategioita.

Yhteenveto: uusien tulevaisuuksien suunnittelu 21. vuosisadan kaupunkien muutosta varten

Muotoilun meta-alue voi antaa meille uusia valmiuksia muokata ympäristöämme ja uutta mielikuvitusta luoda haluamiamme tulevaisuuksia.

Kehittyvien tulevaisuuksien suunnittelu 21. vuosisadan kaupunkimuutosta varten [¹⁵] tarkoittaa oppimisympäristöjen luomista kokeiluja varten ja uusien kertomusten kehittämistä haluttujen tulevaisuuksien ympärille. Se edellyttää pienimuotoisia toimia, jotta voidaan lähestyä laajamittaisia haasteita ja ratkaista pahoja ongelmia useissa mittakaavoissa sen sijaan, että niitä ratkaistaisiin yksittäisillä ratkaisuilla. Niin sanotut ratkaisut voivat luoda lisää ongelmia, joten ongelmia on käsiteltävä monialaisesta ja yhteistyöhön perustuvasta näkökulmasta. Se tarkoittaa myös sitä, että muotoilua ei enää esineellistetä eikä kolonisoida, vaan keskitytään suunnittelemaan toimia nykyhetkessä ja luomaan uusia kertomuksia mahdollisista ja toivottavista tulevaisuuksista, joita emme voi ennakoida, mutta joilla voimme leikkiä ja joista voimme oppia.

Maailma oli ennen ennustettavampi, samoin kuin markkinoiden käyttäytyminen, tuotteiden ja palvelujen kysyntä ja ihmisten käyttäytyminen itsessään. Päinvastoin, nykymaailma näyttää olevan yhä juoksevampi tai ”nestemäisempi” — ja todellisuutemme koostuu siitä, että pääsemme käsiksi siihen, mitä muutama vuosi tai vuosikymmen sitten olisimme kutsuneet fiktioksi tai tieteiskirjallisuudeksi.

”Sitä, mikä on leikattu kappaleiksi, ei voi liimata takaisin yhteen. Hylätkää kaikki toiveet kokonaisuudesta, niin tulevaisuudesta kuin menneisyydestäkin, te, jotka astutte virtaavan nykyaikaisuuden maailmaan.”

— Zygmunt Bauman, ‘Liquid Modernity’ [¹⁶]

Voisiko kenestä tahansa tulla suunnittelija algoritmien tai koneiden avulla? Entä jos nämä mallit voidaan materialisoida ja valmistaa välittömästi uuden tuotantovälineen ansiosta? Miten hajautettu suunnittelu vaikeuttaa monien samanaikaisesti luotavien, toisiinsa kietoutuneiden todellisuuksien ennustamista?

Lopuksi tarjoan nämä kysymykset pohdittavaksi:

• Konteksti: Millaisessa maailmassa elämme nykyään? Kaikki ihmiset, instituutiot, organisaatiot ja elävät olennot muuttuvat jatkuvasti. Maailmoja on enemmän kuin ihmisiä; saatamme elää yhdellä planeetalla, mutta jokainen meistä luo oman maailmansa.
• Teknologian konvergenssi: Mitkä työkalut muokkaavat suunnittelua? Kuten monina aikoina historiassa, olemme nyt valtavassa konvergenssin hetkessä, ja nyt on ihanteellinen aika miettiä uudelleen perustavanlaatuisia kysymyksiä siitä, miten järjestämme yhteiskunnan ja taloutemme.
• Pääsy: Miten laskentatehon, välittömän globaalin viestinnän ja tuotantovälineiden käyttömahdollisuudet muokkaavat kaupunkien suunnittelua ja mahdollistavat uudet oppimis- ja innovointiprosessit sekä oman todellisuutemme luomisen? Wikipedia on tehnyt kokonaisen tietosanakirjan tarpeettomaksi (Encyclopaedia Britannica). Voimmeko tehdä Made in China -merkinnän tarpeettomaksi?
• Oppiminen: Millaista oppimisympäristöä haluamme edistää tulevina vuosina? Miten voimme suunnitella kaupunkiympäristöjä, joissa opiskelijat, tiedekunta, koneet, algoritmit, paikallinen vaikutus ja maailmanlaajuinen yhteistyö muodostavat yhteisen ponnistelun vaikeimpien paikallisten ongelmien ratkaisemiseksi?
• Innovaatio: Miten innovointi voi tapahtua verkottuneena prosessina, joka tapahtuu laboratorioiden ja yritysten ulkopuolella ja johon osallistuu mahdollisimman monta sidosryhmää? Innovointi ei ole vaihtoehto muuttuvassa, jatkuvasti muuttuvassa todellisuudessa. Kyse ei ole innovaatiosta, jolla luodaan seuraava älypuhelin, vaan henkilökohtaisella tasolla tapahtuvasta mikroinnovoinnista, joka on yhteydessä vertaisiinsa ja yhteisöihinsä fyysisesti (paikallisesti) ja digitaalisesti (maailmanlaajuisesti).
• Design: Voidaanko muotoilusta tehdä hajautetumpaa, kiertävämpää, ekosysteemimäisempää ja kolonialisoitumattomampaa? Totta kai voi, kunhan se irrottautuu tehokkuuden, egon ja talouskasvun teollisesta paradigmasta. Siksi on luotava oppimisympäristöjä ja tiloja kulttuurien, kertomusten ja filosofisten maailmankäsitysten lähentymiselle.
• Kaupungit: Miten kaupungit täyttävät kasvavan väestön tarpeet? Kaupunkien on muutettava dramaattisesti tapaa, jolla ne saavat käyttöönsä maailman luonnonvarat, joita tarvitaan väestön tarpeiden tyydyttämiseksi. Meidän on pidettävä atomit kaupungeissa — ja siirrettävä digitaaliset bitit globaalisti.

 Lähdeviitteet

1. (…) ︎
2. https://cba.mit.edu/ ︎
3. https://www.nsf.gov/ ︎
4. https://www.fablabs.io/labs/map ︎
5. https://fab.cba.mit.edu/about/charter/ ︎
6. https://gitlab.com ︎
7. https://github.com ︎
8. https://whatsapp.com ︎
9. https://slack.com ︎
10. https://fabacademy.org ︎
11. https://textile-academy.org ︎
12. https://bio.academany.org ︎
13. https://fabfoundation.org/getting-started ︎
14. https://vigyanashram.com ︎
15. https://iaac.net/educational-programmes/masters-programmes/master-in-design-for-emergent-futures-mdef ︎
16. Bauman, Z. (2013). Liquid modernity. John Wiley & Sons. ︎

Tämä on José Ramosin, Michel Bauwensin, Sharon Eden ja James Gien Wongin toimittaman kirjan Cosmo-local Reader kuudes luku. Luvun on kirjoittanut José Ramos.¹

Kosmolokalisaatio teknologiatrendinä

Yhteiskunnallisen muutoksen ja tulevaisuuden tutkimuksen näkökulmasta yksi vakiintuneimmista käsityksistä on, että tulevaisuus alkaa ”siemenestä”: Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset luovat ideoita, jotka muuttuvat prototyypeiksi ja kokeiluiksi, jotka ajan mittaan jalostuvat toimiviksi malleiksi. [²] Joskus nämä mallit skaalautuvat tai niitä monistetaan ja niistä tulee hallitsevia piirteitä yhteiskuntarakenteessa. Ensin Bucky Fuller haaveilee aurinkoenergiasta. Sitten tutkijat kehittävät siitä prototyypin. Siirrymme 60 vuotta eteenpäin, ja aurinkoenergia on planeetan nopeimmin kasvava energiamuoto. Ensin Julian Assange kirjoittaa idean WikiLeaksille blogiin, sitten hän rakentaa sen prototyypin ja lanseeraa sen Berliinissä toimivan Chaos Computer Clubin jäsenten avulla. Siirry eteenpäin 15 vuotta, ja hän istuu vankilasellissä Yhdistyneessä kuningaskunnassa odottamassa luovutusta Yhdysvaltoihin. Unessa tai painajaisessa, tulevaisuus alkaa pimeällä kujalla, piilossa maailmalta.

Kosmolokalisaatio on yksi tällainen siemenmuoto, nouseva asia, joka on saanut vauhtia, mutta on vielä suhteellisen lapsenkengissä. Monet kaupalliset aloitteet, joista osa on dokumentoitu tässä kirjassa, ovat onnistuneita ja ilmentävät tätä ajatusta. Näemme myös useampia yhteistyöhön ja yhteisiin tarkoituksiin perustuvia aloitteita, jotka on myös dokumentoitu tässä.

Tekniikan suuntauksena monet näistä kehityssuuntauksista perustuvat vahvasti uusiin teknologioihin, kuten mikrokontrollereihin, kuten Arduino, Raspberry Pi ja muut, jotka ovat 3D-tulostimien ja CNC-koneiden, laserleikkureiden ja muun automatisoidun ja robotiikkaan perustuvan valmistuksen perustana. Teknologiat näyttävät viittaavan tuotannon demokratisoitumisen mahdollisuuksiin. Unelmoijat kertovat, että me kaikki pystymme tuottamaan ja tulostamaan kaiken tarvitsemamme paikallisesti. Suuri osa tästä perustuu kuitenkin internetin myötä syntyneeseen tietovarantoon. Internetin ja joukkorahoitteisen tiedon myötä tietoyhteiskunta toteutui. Wikipedia näytti meille, mikä on mahdollista. Hajautetun tuotannon myötä tämä ajatus on muuttunut ajatukseksi ”globaalista design-yhteisvauraudesta” tai IIDEAS-yhteisvauraudesta (ideat, innovaatiot, mallit, kokeilut, toimet, ratkaisut). Tässä näkemyksessä IIDEAS-yhteisö antaa meille mahdollisuuden käyttää ideoita ja malleja kaikkeen, lääketieteestä koneisiin….. Yhtäkkiä meillä on valmiudet käyttää inhimillistä tietoperintöä todellisten ongelmien ratkaisemiseen ja todellisten elinkeinojen tukemiseen siellä, missä niitä eniten tarvitaan.

Idealisoiduissa ulottuvuuksissaan kosmolokalismi noudattaa yllä olevan kaavion mukaista prosessia. Kun tuottajayhteisöt eri puolilla maailmaa luovat ratkaisuja, dokumentoivat niitä ja pitävät ne avoimina, avoimet ja globaalisti hajautetut IIDEAS-varastot ja -alustat kasvavat, laajenevat ja tukevat vastavuoroisesti paikallista tuotantoa ja ratkaisuja haasteisiin – kyseessä on suotuisa kierre.

Tämä toki vastaa myös tarpeeseemme luoda ratkaisuja ympäristökriisiimme. Bauwens ja Pazaitis kirjoittavat:

“Ajatus näennäisyleisyydestä perustuu väärään lähtökohtaan äärettömästä aineellisesta kasvusta rajallisella planeetalla, jolla luonnonvarat ovat itse asiassa perustavanlaatuisesti rajalliset. Keinotekoisella niukkuudella tarkoitetaan strategioita, jotka estävät teknologisen ja tieteellisen kehityksen jakamisen liian rajoittavien immateriaalioikeuksien vuoksi. Järkevä vaihtoehto on tietysti tunnistaa rajat sille, mitä voimme käyttää luonnon maailmasta, jonka olennainen osa olemme, ja sallia kaiken tiedon jakaminen, joka voi edistää elämää tämän ’biokapasiteetin’ rajoissa.”

Ristiriidat

Mutta on joitain perustavanlaatuisia ristiriitaisuuksia, joiden kanssa on painiskeltava. Jotkut näennäisesti kosmolokaalin tuotannon kärjessä olevat yritykset eivät ole päässeet loppuun asti. He haluavat tehdä suunnittelua avoimesti, täysin open sourcena, mutta näissä tapauksissa on yksi keskeinen ongelma. Jos he haluavat saada sijoituspääomaa sijoittajilta, he eivät voi avata kaikkia ideoitaan. Sijoittajat haluavat sijoitukselleen tuottoa, ja heille open source merkitsee sijoituksensa luovuttamista ja rahan menetystä. Jos luot malleja ja teet niistä kaikille avoimia, sijoittajat ovat sinulle allergisia. Jos käytät muiden ihmisten avoimia tietoja ansaitaksesi rahaa, he rakastavat sinua.

Michel Bauwens on toistuvasti korostanut tätä perustavanlaatuista ristiriitaa avoimen lähdekoodin alalla. [³] Yleensä suuret yritykset ovat ottaneet nopeammin käyttöön avoimen lähdekoodin järjestelmät, kuten Linux ja Android, kun taas avoimeen lähdekoodiin sitoutuneet järjestöt luovat arvoa, joka ei ole ”generatiivista”, eli arvo ei palaa takaisin ylläpitämään niitä. Kuten teollisessa maataloudessa ja muussakin taloudessa, logiikka on välistävetävä.

Joten alamme nähdä joitain ristiriitoja:

1. Ensimmäinen ristiriita: jos teet IIDEASeista vapaita ja avoimia, menetät kykysi saada sijoituspääomaa,
2. Toinen ristiriita: teet IIDEASeistasi vapaita ja avoimia ja tuet niillä tavallista kapitalismia.

Me kaikki työskentelemme historiallisessa ja poliittis-taloudellisessa kontekstissa, joka on nykyään globaali uusliberalismi, kapitalismi steroideilla.

• Systeemi, joka on suunniteltu rikastuttamaan kaikkein rikkaimman 1%:n rikkainta kymmenystä,
• Systeemi, joka vetää välistä arvoa huolimatta sen yhteiskunnallisista tai ekologisista seuraamuksista — se on mieletön pääoman akkumulointikone,
• Systeemi, joka on poliittinen talous, ei ainoastaan talousjärjestelmä. Eli se strukturoi poliittiset suhteet ja politiikan omien intressiensä mukaisiksi. Siksi me elämme yhä enemmän oligarkkien maailmassa, jotka vaikuttavat poliittiseen järjestelmään puolustaakseen ja kasvattaakseen omaa varallisuuttaan. [⁴]
• Useimmat meistä ovat tahattomia rikoskumppaneita ja osallisia tämän järjestelmän jatkumiseen.

Näemme tämän esimerkissä insuliinin tuotannosta. Diabetes on henkeä uhkaava sairaus, joka liittyy kyvyttömyyteen tuottaa insuliinia, mikä vaikuttaa elimistön kykyyn jakaa glukoosia. Vuonna 1923 Frederick Banting, Charles Best ja James Collip myivät insuliinipatentin Toronton yliopistolle 1 dollarilla, koska he pitivät tätä löytöä niin tärkeänä, että sen pitäisi olla kaikkien saatavilla. Kuvittele tämä. Insuliinin löytäjät luovuttivat löytönsä lähes ilmaiseksi, jotta monet muut voisivat hyötyä. Tämä oli yhteismaan ja kosmolokalismin henki 1920-luvulla! He eivät tarvinneet sille hienoa sanaa, se oli yksinkertaisesti järkevää, mikä oli oikein tehdä.

Silti kelataan eteenpäin viisi vuosikymmentä myöhemmäksi, ja Yhdysvalloissa on mahdotonta saada insuliinia maksamatta kohtuuttomia hintoja. Insuliinin hinta kolminkertaistui vuodesta 2002 vuoteen 2013 ja kaksinkertaistui vuosina 2012-2016. Vuonna 1996 Humalog-injektiopullo maksoi 21 dollaria — nykyään se on 324 dollaria, kasvua 1 400 %. Ne, joilla ei ole vakuutusta, maksavat tuhansia dollareita kuukaudessa. Diabetes on noussut kalleimmaksi sairaudeksi Yhdysvalloissa. Käärimällä insuliinin tuotannon mutkikkaaseen ja labyrinttimaiseen prosessipatenttijärjestelmään lääkeyhtiöt ovat pystyneet luomaan keinotekoista niukkuutta. Joten tänään meillä on kosmolokaali aloite, avoin insuliiniprojekti Oaklandissa, joka yrittää ohittaa lääkkeet luomalla omia insuliinituotteita. (Katso esittely tässä kirjassa).

Joten dilemma tulee hieman selvemmäksi. Nykyisessä poliittisessa talouselämässä ne kosmolokaalit yritykset ja aloitteet, jotka ovat valmiita pelaamaan pääoman sääntöjen mukaan, voivat selviytyä ja menestyä. Ne ovat alustoja, jotka mahdollistavat hajautetun tuotannon tai valmistuksen, mutta niiden luomat IIDEAS:t eivät koskaan ole aidosti avoimia ja yrityksen/alustan omistavat todennäköisesti muutamat perustajat ja heidän sijoittajansa useiden sijaan. Monet näistä ovat tai tulevat olemaan menestyviä yrityksiä, jotka luovat ja vaihtavat arvoa. Mutta tiedämme, että riskipääoman ja osakaspääoman ”jälkiarvon” logiikka tekee innovatiivisesta liiketoiminnasta arvonpyyntikoneen.

Kosmolokaalit yritykset, jotka kieltäytyvät pelaamasta pääoman sääntöjen mukaan, pitävät IIDEASinsa avoimina, mutta kaupalliset tahot voivat yksinkertaisesti ottaa nämä IIDEAS:t käyttöön ja käyttää niitä, ja yhteisiin yrityksiin voi tulla vaikeuksia ollakseen elinkelpoisia.

Poliittiset pop up -taloudet

Mitä sitten teemme, jos yritämme luoda uutta vanhan sisältä? Voimme odottaa, että seuraava poliittinen talous tulee, mutta se voi kestää hetken, emmekä välttämättä saa haluamaamme.

Suuri lama ja toinen maailmansota johdattivat keynesiläiseen taloustieteeseen, sosiaalidemokratiaan, liittoutumattomaan liikkeeseen ja sosialismiin. Vaati massiivisen kriisin luodakseen vaatimaton yhteiskuntasopimus, joka säänteli pääomaa ja huolehti perustarpeista. Mutta se oli veristä ja tuskallista, ja kriisi olisi voinut mennä kumpaan tahansa suuntaan. Fasismi olisi voinut voittaa, ja voisimme nyt elää Philip K Dickin fiktiossa tulevaisuudesta The Man in the High Castle. Tämän päivän ilmasto on ehkä vielä vaarallisempi. Ilmastonmuutoksen, vesisodan, massamuuton ja populistisen muukalaisvihamielisen vastareaktion vuoksi talouden ja kulttuurin globalisaatiota vastaan ​​ei ole taattu, että seuraava kriisi etenee meidän tavallamme.

Miten siis EI odoteta seuraavaa kriisiä, vaan aletaan itse asiassa rakentaa uutta poliittista taloutta, luoda uusia järjestelmiä, jotka mahdollistavat yhteisiin hyödykkeisiin perustuvien kosmolokaalien mahdollisuuksien kukoistuksen? Vihjeitä löytyy sieltä ja täältä, ja monet niistä löytyvät tästä lukijasta.

Solar Ujra through Localization for Sustainability -hanke (SoULS) on Intian teknologiainstituutin (Bombay) vuosina 2013/2014 käynnistämä hanke. [⁵] Hankkeessa vastataan Intian maaseudun kyläläisten tarpeeseen saada valoa yöllä, mikä voi auttaa lapsia opiskelemaan ja luoda helpommin lähestyttäviä kotitalouksia. Monet Intian maaseudun kyläläiset käyttävät kerosiinilamppuja kotiensa valaisemiseen. Kerosiini on kuitenkin likaista ja siihen liittyy terveysongelmia, eikä se ole myöskään halpaa, sillä monilla kyläläisillä ei ole edes varaa siihen jatkuvasti.

SoULS-hankkeen tavoitteena oli vaikuttaa suoraan maaseudun kyläläisten toimeentuloon ja hyvinvointiin korvaamalla kerosiinin käyttö aurinkolampuilla. Aurinkolamput suunniteltiin avoimen laitteiston pohjalta, minkä ansiosta hanke pystyi alentamaan lamppujen kustannuksia. Tärkeää on, että aurinkolamppujen korjauskeskuksia perustettiin huoltamaan kyliä, jotka saivat ja käyttivät lamppuja. Paikallisia koulutettiin lamppujen korjaamiseen, ja kehitettiin palvelumalli, jonka avulla he saisivat riittävät tulot jatkuvasta huollosta. Aurinkolamput ovat lopulta kyläläisille kaiken kaikkiaan edullisempia kuin kerosiinilamppujen käyttö. Korjauskeskuksiin luodaan useita uusia työpaikkoja. Hankkeessa noudatetaan myös avoimen laitteiston periaatteita: [⁶]

“IIT Bombay aikoo hajauttaa aurinkoteknologian levittämistä ja julkaista kaikkien aurinkotuotteiden mallit julkisesti. Open source -laitteisto tekee näistä tuotteista sellaisia, että kuka tahansa voi tutkia, muokata, levittää, valmistaa ja myydä suunnittelua tai siihen perustuvaa laitteistoa. Laitteiston lähdemateriaali, eli suunnitelma, jonka pohjalta se on tehty, on saatavilla halutussa muodossa. Ihmiset voivat tehdä näihin malleihin muutoksia lähipiirinsä ihmisten tarpeiden mukaan. Tällä hetkellä 70 lakh:n aurinkolamppuohjelman ja Million SoUL -ohjelman puitteissa jaetut aurinkolämpölamput on asetettu julkisesti saataville.”

Tämän lisäksi hankkeessa perustettiin aurinkopaneelien tuotanto-osuuskunta, joka edistää uusien paneelien toimittamista järjestelmän nykyisille ja uusille alueille ja joka hyötyy erityisistä markkinoista. [⁷]

“Dungarpur Renewable Energy Technologies Pvt. Limited (DURGA Energy) on ainutlaatuinen moduulien valmistuslaitos, jonka omistavat ja jota pyörittävät kokonaan Dungarpurissa, Rajasthanissa, asuvat paikalliset heimonaiset. Yrityksen omistavat yhdessä Antrin, Biladin, Jhonthrin ja Punalin neljään klusteriin muodostetun itseapuryhmän naiset. Yritys pystyy valmistamaan kaikkia tavanomaisia ja räätälöityjä aurinkopaneeleita, joiden teho vaihtelee 1Wp:stä 330Wp:n moduuleihin.”

Hanke on osoittanut vahvoja hyötyjä, kuten parantunut terveys ja lasten koulumenestys niissä kylissä, joissa lamput ovat käytössä, puhumattakaan hiilidioksidipäästöjen vähenemisestä kerosiinin käytön asteittaisen lopettamisen ansiosta.

Tämä hanke osoittaa, miten ankkuri-instituutio voi muodostaa perustan sellaisen ekosysteemin kehittymiselle, joka kykenee kierrättämään arvoa hyveellisellä tavalla. [⁸] Tätä voisi kutsua ”pop-up-poliittiseksi-taloudeksi”, koska se kykenee hetkeksi keskeyttämään uusliberaalin pääoman armottoman logiikan ja luomaan vaihtoehtoisen talouden. Esimerkki osoittaa sen haasteen ytimen, joka meillä on edessämme, jos haluamme luoda maailman, jossa avoimet IIDEAS-järjestelmät edistävät paikallisia elinkeinoja.

P2P-säätiö on pohtinut tätä ongelmaa jo useita vuosia. Yhtenä ideana on ollut vastavuoroinen lisenssi. Jos avointa lähdekoodia anastetaan helposti, eivätkä käyttäjät anna sitä takaisin lähteelleen, henkisen omaisuuden lisenssiin — vertaistuotantolisenssiin [⁹] — on rakennettava jonkinlainen keino vastavuoroiseen korvaamiseen. Jos kaupallinen taho haluaa käyttää mallia, se maksaa omistajalleen takaisin kaupallisen hinnan. Jos toinen yhteisvaurausperustainen yritys haluaa käyttää mallia, se voi tehdä sen halvemmalla hinnalla tai ilmaiseksi. Tämän ajatuksen etuna on arvon palauttaminen kapitalistisesta taloudesta yhteisvauraustalouteen.

Tällaista lisenssiä ei ole kuitenkaan kehitetty tai otettu käyttöön riittävästi. Tämä ratkaisu perustuu sosiaaliseen rakenteeseen, joka on oikeusjärjestelmämme, ja kykyyn panna vaatimukset täytäntöön sekä kulttuurinormeihin. Sillä on kuitenkin ennakkotapaus: Lawrence Lessig on kehittänyt Creative Commons -lisenssin.

Muita ratkaisuideoita on tullut lohkoketjujen suunnalta. Perusteluna on, että voimme luoda kapitalistiseen talouteen yhteisvauraustalouden, joka käyttää omaa lohkoketjujärjestelmää. Kun joku antaa panoksensa tietämykseen tai IIDEAS-varantoon ja toinen henkilö käyttää mallia tai henkistä omaisuutta, transaktio kulkee lohkoketjuteknologian kautta, se kirjataan ja jokin arvo palautuu sen tuottajille, koska sitä seurataan hajautetun kirjanpidon kautta. Jos joku haluaa ostaa jotakin tällaisessa järjestelmässä, se käyttäisi viime kädessä lohkoketjuun liittyvää tokenia tai valuuttaa. Hajautetun pääkirjan ”luototon” luonne ratkaisee vertaislisensseihin liittyvät ongelmat, eli sen, miten vastavuoroisuutta voidaan seurata ja valvoa. Tällä alalla on noin puoli tusinaa muuta prototyyppiä. Tällä alalla on siis päästy jo pitkälle ideavaiheesta prototyyppivaiheeseen, ja jotkin järjestelmät tuottavat arvoa. [¹⁰]

Sensorica on yksi niistä yrityksistä, jotka ovat eturintamassa käyttämässä maksuperusteista kirjanpitoa, jonka avulla tutkimus- ja kehitystoiminnan rahoittajat ja tuottajat voivat saada vastavuoroisia maksuja yksityiskohtaisesti, mutta joka ei itse asiassa käytä lohkoketjua tähän tarkoitukseen. [¹¹]

Tässä on siis yksi institutionaalinen ratkaisu, joka perustuu ankkurilaitoksen (esim. SoULS) käyttöön, yksi oikeudellinen ratkaisu, joka perustuu vertaistuotantolisenssiin, ja yksi teknologinen ratkaisu, joka perustuu lohkoketjuun ja/tai maksuperusteiseen kirjanpitoon, ja jolla voidaan käynnistää alhaalta ylöspäin ponnahduslaitteisiin perustuva yhteisötalouteen perustuva poliittinen talous.

Kaupunkiyhteisten rooli

Tästä pääsemmekin lopulta kaupunkien yhteismaiden rooliin. Se, mitä Bolognassa, Gentissä ja Soulissa on tapahtunut kaupunkien yhteisomistuksessa, on potentiaalisesti mullistavaa. Kun puhumme ankkuri-instituutioista, jotka pystyvät käynnistämään uusien arvoa kierrättävien ekosysteemien kehittämisen, ajattelemme yleensä sairaaloiden ja yliopistojen kaltaisia organisaatioita, joilla on laajamittaiset valmiudet tehdä sosiaalisia hankintoja, kuten Clevelandin Greater University Circle Initiative -aloitteen tapauksessa. [¹²] Maharashtran SoULS-hankkeen tavoin Clevelandin malli pystyi käynnistämään useita paikallisia osuuskuntayrityksiä ja tuomaan alueelle hyviä työpaikkoja.

Kun tarkastelemme ajatuksia kaupunkien yhteisistä, olemme tekemisissä suuruusluokkaa laajemman kokonaisuuden kanssa kuin vain muutaman instituution kanssa. Jos otamme huomioon Christian Iaionen näkemyksen urbaanin yhteisomaisuuden ja monikeskuksisen hallinnon ”viidestä kierteestä”, johon hänen mukaansa kuuluu: ”(1) sosiaaliset innovaattorit, mukaan lukien aktiiviset kansalaiset, yrittäjät, digitaaliset innovaattorit, kaupunkien uudistajat ja kaupunki-innovaattorit; (2) julkiset viranomaiset; (3) yritykset; (4) kansalaisyhteiskunnan järjestöt; ja (5) tietoinstituutiot, mukaan lukien yliopistot, koulut ja kulttuuriakatemiat”. [¹³] Itse asiassa voisi sanoa, että tämä ajatus kaupunkien yhteisistä, jotka toimivat epäsymmetristen organisaatiomuotojen välillä, on ankkuri-instituution voiman moninkertaistajana — eri suuruusluokassa. Kyseessä on pikemminkin meta-ankkurilaitos, jossa useat järjestelmät ja organisaatiot etsivät ja löytävät yhteistoiminnallisia synergioita. Se vastaa myös ajatusta ”kumppanivaltiosta” tai ”kumppanikaupungista”, jossa kansalaisten ja heidän hallitustensa välillä on uusi poliittinen sopimus, jossa vahvistetaan monikeskuksinen hallinto kaupunkien yhteisistä hyödykkeistä huolehtimisen perustaksi.

Tiedämme, että kaupungit ovat avainasemassa monilla keskeisillä aloilla. Suurin osa hiilidioksidipäästöistä syntyy siellä, ja siellä meidän on vähennettävä päästöjä. Siellä on eniten ammattitaitoa. Siellä on eniten markkinoita ja markkinakysyntää. Suurin osa ihmisistä asuu siellä 2000-luvulla.

Entä jos kaupungit vaatisivat kiertotalouden toimintaa maantieteellisten rajojensa sisällä sekä sen ja niiden laajempien arvoketjujen välillä, joista se on riippuvainen ja joita se tukee? Entä jos kaupungit korostaisivat omaehtoisen tuottavuuden kapasiteettiaan ja tukisivat paikallista tuotantoa hyödyntämällä uusia paikallisia kosmopoliittisia mahdollisuuksia? Tätä Fab City Global Initiative on ajanut jo vuosia. [¹⁴]

Kaupungit tarjoavat vihreän kentän, jolla voidaan käynnistää kosmolokaali muutos, kun yhdistämme kaupunkien yhteisomaisuuden meta-ankkurin institutionaaliset ulottuvuudet.

Muutoksen siemenistä (monista itsenäisistä aloitteista), jotka ilmentävät kosmolokaalista logiikkaa, kuten SoULS, tiedämme, että tällainen metamittakaavan ankkurointi — kaupunkien yhteisomaisuus, jolla on kosmolokaalinen syvyys — voisi olla ja olisi pop-up-poliittinen talous, jonka puitteissa olisi olemassa uusia sääntöjä, kannustimia, normeja ja mahdollisuuksia, jotka tukisivat tuottavaa sosiaalista ja taloudellista toimintaa pikemminkin kuin tuottavaa toimintaa.

Voimme myös nähdä, että tällaisessa kaupunkien mittakaavassa tapahtuvassa generatiivisessa arvonkierrossa voitaisiin käyttää uusia teknologioita, kuten hajautettua pääkirjajärjestelmää, arvonvaihdon tokenisoimiseksi. Tällaiset alipoliittiset taloudet olisivat uusi voima, jolla olisi todellinen mittakaava. Ja tietysti voimme nähdä, miten protokollaosuuskunta, jossa kaupungit eri puolilla maailmaa työskentelevät yhdessä resurssien vastavuoroiseksi jakamiseksi, vain vahvistaisi tätä entisestään. [¹⁵]

Protokollayhteismaan tarve

Yhteiset eivät ole ainutlaatuinen ilmiö, vaan yhteisvaurautta ja yhteistoimintaa on monenlaisia. Bollierin ja Helfrichin uraauurtava teos tekee tämän täysin selväksi. [¹⁶] Jotta yhteisöt voisivat kasvaa, meidän on löydettävä synergiaa monien erilaisten yhteisöllisten toimintatapojen ja toiminnan mittakaavojen välillä. Tarvitsemme tietysti osuustoiminnallisia, jakavia ja uudistavia muotoja yrityksen mittakaavassa. Mutta tarvitsemme myös kaupunkien yhteismaita, jotka tukevat yhteistoiminnan puutarhapenkkiä kukoistamaan — kumppanikaupunkeja, jotka kasvattavat yhteisomistuksia tarkoituksellisesti. Ja tarvitsemme ylikansallisia solidaarisuuden muotoja, kuten kaupungista toiseen tapahtuvaa vastavuoroisuutta ja yhteisöllistä paikallistuotantoa.

Haaste on sekä epistemologinen että liittyy kypsyytemme saavuttamiseen ihmisinä. Maailmankuvamme syntyvät paikkatuntemuksestamme, kielestä, kokemuksestamme ja ruumiillisuudestamme. Liian usein on liian helppoa nähdä tekemisemme erillään maailman moninaisesta muusta toiminnasta, sillä olemme niin syvällä omissa kamppailuissamme, haasteissamme ja toimissamme. Ja sitten on vielä ego. Haluamme nähdä luomuksemme, prioriteettimme, ensisijaisina.

Jotta voisimme luoda näitä poliittisia pop up -talouksia, meidän on nähtävä itsemme osana potentiaalisia ekosysteemejä. Meidän on alettava luoda yhteistä kieltä ja viestejä, jotka mahdollistavat sen, että yksi yhteistoiminta voi hyödyntää tai löytää synergiaa toisen kanssa. Tämä ”protokollayhteismaa” mahdollistaisi yhteistyön ja synergian silloinkin, kun nämä toiminnot ja hankkeet ovat pohjimmiltaan erilaisia. Se tarkoittaa, että yksi yhteistoiminta voi olla epäsymmetristä (muodoltaan erilaista) kuin toinen yhteistoiminta, mutta silti se voi kehittää synergioita. Voimme ajatella metaforaa mehiläisestä ja kukasta. Ne eivät pohjimmiltaan tiedä toistensa ajattelutapaa, mutta on olemassa eräänlainen viestinnän muoto, jonka avulla kumpikin voi löytää synergiaa toisen kanssa ja vastavuoroisesti tuottaa arvoa, joka on niiden selviytymisen perusta. Uusiutuva maatalous toimii tällaisten periaatteiden mukaisesti — seuralaisistutukset ja ravinteiden yhteisvaikutukset.

Tämä osoittaa, että yhteisvauraustalouden synergiat voivat olla ontologisesti ja epistemologisesti monimutkaisia. [¹⁷] Tämä tarkoittaa, että meidän ei tarvitse jakaa toisen subjektiivisuutta tehdessämme hedelmällistä yhteistyötä. Se tarkoittaa myös sitä, että kaksi kokonaisuutta voi olla muodoltaan ja toiminnaltaan erilaisia ja silti muodostaa yhteistoiminnan generatiivisen ekosysteemin. Voi olla olemassa eräänlainen metakieli, yhteisten asioiden protokolla, joka mahdollistaa monimutkaisen ja epäsymmetrisen vastavuoroisuuden, yhteistyön, arvojen vaihdon ja generatiivisuuden. Tätä kautta voimme kuvitella yhteistekemistä mikro-osuuskuntamittakaavassa (esim. alustayhteisöt), kaupunkien yhteisomistusten mittakaavassa ja ylikansallisessa mittakaavassa.

Tiedämme, joko intuitiivisesti tai rationaalisesti tai kenties tiedostamattoman ahdistuksen kautta, että me (elämän verkko ja ihmisperhe) osallistumme vastavuoroisesti yhteiseen selviytymiseemme. Me menemme Amatsonin sademetsän mukana. Miten valtameret kulkevat, me kuljemme. Miten maaperämme menee, me menemme. Miten ilmastomme menee, me menemme. Yhteinen protokolla on enemmän kuin vain tekninen metakieli viestintää ja epäsymmetristä vastavuoroisuutta varten, vaan sitä korostaa tieto siitä, että olemme toisistamme riippuvaisia ja että tämän keskinäisen riippuvuuden kieli ja käytännöt ovat perustavanlaatuisia kollektiivisen selviytymisemme ja pitkän aikavälin hyvinvointimme kannalta.

Lähdeviitteet

1. (..) ︎
2. Molitor, G. (2010). Timeline 22-step model for tracking and forecasting public policy change. Journal of Futures Studies, 14(3), 1-12. ︎
3. https://vimeo.com/362939708 ︎
4. Winters, J. A. (2011). Oligarchy. Cambridge University Press. ︎
5. http://www.soulsiitb.in/ ︎
6. http://www.soulsiitb.in/open-hardware.php ︎
7. http://www.soulsiitb.in/durga.php ︎
8. Kts: https://democracycollaborative.org/democracycollaborative/anchorinstitutions/Anchor%20Institutions ︎
9. Kts: https://wiki.p2pfoundation.net/Peer_Production_License ︎
10. Bauwens, M., & Pazaitis, A. (2019). P2P accounting for planetary survival. Towards a P2P Infrastructure for a Socially-Just Circular Society. P2P Foundation, Guerrilla Foundation and Schoepflin Foundation. ︎
11. Bauwens, M., & Niaros, V. (2017). Value in the commons economy: Developments in open and contributory value accounting. Heinrich Boll Stiftung, P2P Foundation. ︎
12. Kts: https://www.clevelandfoundation.org/wp-content/uploads/2014/01/Cleveland-Foundation-Greater-University-Circle-Initiative-Case-Study-2014.pdf ︎
13. Iaione, C. (2016). The CO-city: Sharing, collaborating, cooperating, and commoning in the city. American Journal of Economics and Sociology, 75(2), 415-455. p 426 ︎
14. Kts: https://fab.city/ ︎
15. Kts: https://wiki.p2pfoundation.net/Protocol_Cooperativism ︎
16. Bollier, D., & Helfrich, S. (Eds.). (2014). The wealth of the commons: A world beyond market and state. Levellers Press. ︎
17. Ramos, J. M. (2010). Alternative futures of globalisation a socio-ecological study of the world social forum process (Doctoral dissertation, Queensland University of Technology). ︎

Bauwens, M., & Ramos, J. (2020). Awakening to an Ecology of the Commons. In Grear, A. & Bollier, D. (ed). The Great Awakening: New Modes of Life amidst Capitalist Ruins. Punctum Books, Santa Barbara.

Bauwens, M., & Niaros, V. (2017). Value in the commons economy: Developments in open and contributory value accounting. Heinrich Boll Stiftung, P2P Foundation.

Bauwens, M., & Ramos, J. (2018). Re-imagining the left through an ecology of the commons: towards a post-capitalist commons transition. Global Discourse, 8(2), 325-342.

Bauwens, M., & Pazaitis, A. (2019). P2P accounting for planetary survival. Towards a P2P Infrastructure for a Socially-Just Circular Society. P2P Foundation, Guerrilla Foundation and Schoepflin Foundation.

Bollier, D., & Helfrich, S. (Eds.). (2014). The wealth of the commons: A world beyond market and state. Levellers Press.

Escobar, A. (2018). Designs for the pluriverse: Radical interdependence, autonomy, and the making of worlds. Duke University Press.

Freeman, J. (1972). The tyranny of structurelessness. Berkeley Journal of Sociology, 151-164.

Gilens, M. and Page, B. I. (2014). Testing theories of American politics: Elites, interest groups, and average citizens, Perspectives on Politics, 12: 564.

Grear, A., & Bollier, D. (2020). The Great Awakening: New Modes of Life amidst Capitalist Ruins. Punctum Books.

laione, C. (2016). The CO-city: Sharing, collaborating, cooperating, and commoning in the city. American Journal of Economics and Sociology, 75(2), 415-455.

Meadows, D.H., Meadows, D.L., Randers, J., Behrens, W. (1972). The Limits to Growth; A Report for the Club of Rome’s Project on the Predicament of Mankind. New York: Universe Books.

Molitor, G. (2010). Timeline 22-step model for tracking and forecasting public policy change. Journal of Futures Studies, 14(3), 1-12.

Pantazis, A. (2020). Teaching Commons through the Game of Musical Chairs. tripleC: Communication, Capitalism & Critique. Open Access Journal for a Global Sustainable Information Society, 595-612.

Ramos, J. M. (2010). Alternative futures of globalisation a socio-ecological study of the world social forum process (Doctoral dissertation, Queensland University of Technology).

Ramos, J. M. (2020). Messy Grace: the Mutant Futures Program. In Phenomenologies of Grace (pp. 41-63). Palgrave Macmillan, Cham.

Rowell, L. L., & Hong, E. (2017). Knowledge democracy and action research: Pathways for the twenty-first century. In The Palgrave international handbook of action research (pp. 63-83). Palgrave Macmillan, New York.

Santos, B. D. S. (2006). The rise of the global left: The world social forum and beyond (Vol. 1, No. 84277-84803). Zed Books.

Winters, J. A. (2011). Oligarchy. Cambridge University Press.

Tämä on José Ramosin, Michel Bauwensin, Sharon Eden ja James Gien Wongin toimittaman kirjan Cosmo-local Reader neljäs luku. Luvun on kirjoittanut Michel Bauwens ja José Ramos.

Yleiskatsaus

Uskomme, että kosmolokaalit strategiat ovat ratkaisevan tärkeitä seuraavan globaalin järjestelmän uudenlaisena muotona. Muistutettakoon, että tarkoitamme termillä kosmolokaali ja kosmolokaali tuotanto seuraavaa, jossa ei ole kyse pelkästään paikallisen ja globaalin yhdistämisestä:

1. Se on tae siitä, että ekologiset ja sosiaaliset ongelmat voidaan ratkaista sekä paikallisesti että globaalisti vaarantamatta paikallisia erityispiirteitä, sopeutumisia ja eroja. Se tunnustaa tiedon ja kulttuuristen resurssien todellisen runsauden, jota ei pitäisi vaarantaa keinotekoisella niukkuudella;
2. Kosmolokaali tuotanto perustuu materiaalituotannon toissijaisuusperiaatteeseen eli älykkääseen paikallistamiseen, joka vähentää merkittävästi materiaalikuljetusten jalanjälkeä; paikalliset yhteisöt voivat valita viisaasti konkreettisten resurssirajojensa puitteissa;
3. Paikalliset tuotantoyksiköt perustuvat solidaarisuuteen ja vastavuoroisuuteen.

Uskomme, että tällä erityisellä tavalla ymmärrettynä kosmolokaalisuus ”ylittää ja sisältää” aiempien sosioekonomisten järjestelmien parhaat puolet ja ”mitätöi” samalla niiden degeneratiiviset puolet:

• Tiedon keinotekoisen niukkuuden, joka estää varattomia käyttämästä parhaita ratkaisuja ekologisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen;
• Siinä tunnustetaan täysin planeettamme aineelliset rajoitukset ja muiden olentojen tarpeet sekä keskinäinen riippuvuutemme vähentämällä radikaalisti ihmisen jalanjälkeä;
• Siinä tunnustetaan täysin, että onnistunut ekologinen muutos ei voi tapahtua ilman riittävää sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Esitämme tässä lukemistossa hyvin rohkean hypoteesin, jonka mukaan tuotannon ja arvonluonnin logiikassa on alkanut tapahtua varsin perustavanlaatuinen käänne, ja että ehdottamallamme mallilla on vahvat mahdollisuudet olla iso osa syntymässä olevaa jälkikapitalistista logiikkaa.

Tässä alustavassa esseessä haluaisimme antaa lukijoille käsityksen ajoituksesta ja tarjota selityksen kontekstista, jossa materiaalisen tuotannon ja arvonluonnin siirtyminen uuteen tuotantotapaan tapahtuu.

Esittelyssä Pogany: Kaaoottisen siirtymän aika on alkanut

Ensimmäinen ajallinen kehys, jonka haluamme esitellä, on Peter Poganyn kehys. Pogany on hyvin omaperäinen mutta melko tuntematon unkarilais-amerikkalainen ajattelija, joka on julkaissut kaksi kirjaa. [¹] Rethinking the World on työläs mutta palkitseva uusi näkemys maailmanjärjestelmästä ja sen rakenteista. Hän on yksi harvoista ajattelijoista, jotka yhdistävät maailmamme termodynaamisen perustan (eli sen, kuinka paljon ainetta ja energiaa on käytettävissämme keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä, kun otetaan huomioon termodynamiikan toinen laki, jonka mukaan aineen laatu heikkenee maapallon kaltaisessa ”eristetyssä” järjestelmässä [saamme energiaa maailmankaikkeudesta, mutta tuskin uutta ainetta]), sosioekonomiseen järjestelmään. Vielä tärkeämpää on, että hän yhdistää nämä kaksi tasoa kolmanteen tasoon, ”havaintotapaan”, eli siihen, miten ihmiskulttuurit näkevät maailman, mitä ne ‘näkevät’, mutta mikä tärkeämpää, mitä ne ”eivät näe”. Tämä on tärkeää, koska esimerkiksi tyypillinen keskusta-vasemmistolainen analyysi keskittyy tavallisesti aineellisiin rakenteisiin, mutta jättää usein huomiotta systemaattisen näkemyksen inhimillisestä toimijuudesta, kun taas keskusta-oikeistolainen analyysi keskittyy tavallisesti inhimilliseen toimijuuteen ja vastuullisuuteen, mutta jättää huomiotta inhimillisten ja luonnollisten systeemien rakenteelliset rajoitteet. Tässä meillä on eräänlainen kokonaisvaltainen teoria, joka pitää todellisuuden kolme tasoa orgaanisessa ja kokonaisvaltaisessa syleilyssä.

Perustuen biofysikaalisen taloustieteen valtavaan kirjallisuuteen ja löydöksiin sekä maailmankaikkeuden ja ihmiskunnan itseorganisoitumista (kompleksisuusteoria) käsitteleviin kirjoihin Pogany päättelee, että maailmamme eli luontoon upotettu ihmisyhteiskunta on ”monimutkainen sopeutuva systeemi”, ja muistuttaa meitä siitä, että tällaiset systeemit muuttuvat ”pistemäisen tasapainon”, ”kaoottisten siirtymien” ja ”haarautumien” kautta. Tämä on valtava toteamus, sillä se tarkoittaa sitä, että ihmiskunta ei sopeudu radikaaleihin uusiin olosuhteisiin perustellun keskustelun kautta vaan systeemiin kohdistuvien järkytysten kautta. Ensin vanha järjestelmä hajoaa ja vanhat instituutiot menettävät legitimiteettinsä, sitten syntyy vaihtoehtojen kambrialainen räjähdysmäinen kasvu, joka kantaa mukanaan seuraavan järjestelmän siemenmuotoja, mutta näiden vaihtoehtojen on taisteltava keskenään, ennen kuin uusi vakaa järjestelmä syntyy. On tärkeää huomata, että kompleksisia adaptiivisia järjestelmiä ja bifurkaatiodynamiikkaa koskeva työ on laajalle levinnyttä, ja Poganyn työtä edelsi ja kulki rinnakkain monien muiden kanssa. [²]

Tämä tarkoittaa myös sitä, että yhteiskunnallisissa siirtymissä on kyse myös uusien logiikkojen käyttöönotosta, ei vain vanhan järjestelmän uudelleenjärjestelystä. Esimerkiksi romahtaneen Rooman valtakunnan korvannut kristillinen feodaalinen yhteiskunta uskoi, että työ oli myönteistä ja pyhää, mikä oli perustavanlaatuinen vastakohta kreikkalais-roomalaiselle näkemykselle työstä orjia halventavana toimintana. Odottaessamme uutta tapaa järjestää tuottava elämä paremmin sopusoinnussa aineellisen planeetan ja sen elävien olentojen rajoitusten kanssa meidän ei siis pitäisi odottaa pelkkää ”business as usual” -sopeutumista. Uuden järjestelmän on ”ylitettävä ja sisällytettävä” joitakin edellisen järjestelmän saavutuksia ja ratkaistava ongelmansa monimutkaisuuden ja integraation korkeammalla tasolla, tai vaihtoehtoisesti se hajoaa alemmalle monimutkaisuuden tasolle.

Pogany näkee nykyisen tilanteemme kolmen peräkkäisen ”globaalin” vakaan järjestelmän analyysin perusteella. Hän kutsuu nimellä Global System 0 (GS0), proto-globaalia yhteiskuntaa, merkantilistista järjestelmää, joka hallitsi Eurooppaa 17.-18. vuosisadan absoluuttisten kuninkaiden aikana. Tämän vakaan järjestelmän katkaisi hetkeksi ”kaoottinen siirtymäkausi”: Ranskan vallankumous ja Napoleonin sodat (1789-1815).

Toinen vakaa järjestelmä, joka syntyi tuon kaoottisen siirtymävaiheen jälkeen, oli ensimmäinen todella globaali järjestelmä, eli Global System 1 (GS1), niin sanottu ”smithiläinen” kapitalistinen järjestelmä, joka perustui pääoman täyteen valtaan työstä. Tuo järjestelmä ja sen instituutiot lakkasivat toimimasta, ja ensimmäisen maailmansodan kaoottinen siirtymävaihe keskeytti sen toiseen maailmansotaan. Tämän siirtymävaiheen aikana kaksi muuta järjestelmää kilpaili ”demokraattisen kapitalismin” kanssa, nimittäin fasismi ja Neuvostoliiton ”kommunistinen” järjestelmä.

Kolmas vakaa järjestelmä, Global System 2 (GS2), syntyi vuoden 1945 jälkeen ja loi ”heikon multilateraalisuuden” järjestelmän (GS0:lla ei ollut monenvälisiä instituutioita), ja se perustui ainakin länsimaissa pääoman ja työvoiman väliseen sopimukseen (hyvinvointijärjestelmä ja kapitalismin ”fordistinen” järjestelmä). Se perustui tietenkin myös luonnonvarojen ylikäyttöön ja uusokoloniaaliseen suhteeseen globaalin etelän maiden kanssa. Vaikka ne saivat suurelta osin poliittisen itsenäisyyden uusille kansallisvaltioille, ne olivat myös sidottuja epäsuotuisiin kauppaehtoihin, ja niillä oli vain vähän tai ei lainkaan valtaa uusissa instituutioissa, joita toisen maailmansodan voittajat hallitsivat (Bretton Woodsin instituutiot, Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailman kauppajärjestö). Pogany kirjoittaa vuoden 2008 maailmanlaajuisen järjestelmäkriisin puhkeamisen jälkeen:

”Tuskin on pelkkä sattuma, että maailmanlaajuisen finanssikasinon romahdus osui samaan aikaan halvan öljyn ja muiden tuotantoresurssien täysimääräisen hyödyntämisen välisen eron kanssa. Emme enää koskaan näe näitä kahta yhdessä — tilanteeseen liittyy se mahtava seuraus, että maailma on edestakaisin taantuman ja keskeytyneen elpymisen välillä, kun öljyn hinnan vuoristorata vuoroin rohkaisee ja vuoroin lannistaa tuhlailemaan talouselämämme elintärkeällä pääomalla. Tämä esiin nouseva syklisyys paljastaa, että ihmiskunnan aineellisten pyrkimysten ja planeetan fyysisten rajoitusten välinen törmäys ei ole yksittäinen dramaattinen tapahtuma, kuten yli kolme vuosikymmentä vanha ”ylikulutus ja romahdus” -meemi symboloi. Pikemminkin se on pitkittynyt, makrohistoriallisesti tunnistettava ajallinen prosessi.”

Voimme siis todeta, että GS2:n toiminta alkoi purkautua vuonna 2008. Kyse ei ole vain syvästä talouskriisistä, joka aiheutti ja vaikutti finanssoituneeseen järjestelmään, vaan myös Yhdysvaltojen ylivaltaan perustuvan multilateraalisen järjestelmän heikkenemisestä, yhteiskunnallisista levottomuuksista, jotka lopulta johtivat oikeistopopulistien voittoihin, mutta myös nykyisen tuotantojärjestelmämme fyysisen kestämättömyyden nopeasta tiedostamisesta. Olemme siis astuneet ainakin uuden kaoottisen siirtymävaiheen alkuvaiheeseen.

Pääoman ja työvoiman välinen sosiaalinen yhteisymmärrys on hitaasti purkautunut uusliberalismin myötä 80-luvun jälkeen, mutta se ei ole täysin tuhoutunut. Se on kuitenkin heikentynyt, samoin kuin multilateraalinen järjestelmä. Pogany on melko selvä, mihin meidän on mentävä: seuraavan järjestelmän, Global System 3:n (GS3), on perustuttava 1) sopimukseen luonnon kanssa, eli meidän on opittava tuottamaan inhimillisiä tarpeita varten planeettamme rajojen sisällä, ja jotta tämä onnistuisi sosiaalisen vakauttamisen kanssa, siihen on liityttävä myös jonkinasteinen sosiaalinen oikeudenmukaisuus, eli sosiaalisesta sopimuksesta ei voida luopua, koska se on onnistuneen ekologisen sopimuksen edellytys. Lopuksi toteamme, että tähän tarvitaan vahvaa ja kaksitasoista multilateralismia. Tarvitaan globaalin hallinnon muoto, joka voi sisällyttää inhimillisen tuotannon suhteellisen pakottaviin suunnittelukehyksiin, jotka koskevat resurssien saatavuutta ihmiskunnan pitkän aikavälin selviytymisen kannalta. Tämä näkemys on ilmaistu esimerkiksi R30-hankkeen ehdotuksessa ”maailmanlaajuisesta kynnysarvo- ja allokaationeuvostosta” [³]

Tämä Poganyn näkemys maailmanhistoriasta ”sykkimisenä vakaiden järjestelmien ja kaoottisten siirtymien välillä” on hyvin samansuuntainen kuin muutkin käsitykset ihmisen ja luonnon pitkäaikaisesta historiasta. On kuitenkin huomattava, että Poganyn mielestä ei ole mitään varmuutta siitä, että ihmiskunta onnistuu tässä tulevassa siirtymässä. Kyse ei ole vain siitä, että taantuminen voi tapahtua alemmalle monimutkaisuuden tasolle, joka ei enää kykene ylläpitämään niin montaa ihmistä, vaan jopa paljon syvempi romahdus on mahdollisuuksien rajoissa, ja tätä mieltä on myös eräs toinen historiallisen monimutkaisuuden kirjoittaja, Dixon. [⁴] Se antaa meille kuitenkin selkeän metahistoriallisen näkemyksen painopisteistä, joita meidän on noudatettava tässä kaoottisessa siirtymävaiheessa.

HANDY-projekti ja Mark Whitakerin ekologiset vallankumoukset

Hypoteesimme on, että nykyisessä tilanteessa olemme jälleen siirtymässä kohti yhteismaamuodon esiinmarssia ja lopullista ”keskeistä asemaa”. Tämän siirtymän puolesta voidaan esittää myös ”syklinen” argumentti.

Alan Page Fiske on laatinut yhteiskunnan resurssien jakamiselle relationaalisen kieliopin, jonka Kojin Karatani on ”historisoinut” teoksessaan Structures of World History [⁵] (joka tutkii vaihtotapojen kehitystä eikä Marxin tapaan tuotantotapoja):

• Ihmiskunnan alkuperäinen toimintatapa on yhteistoiminta, jossa kaikki osallistuvat ja antavat panoksensa yhteiseen varantoon; se on ensisijainen toimintatapa metsästäjä-keräilijäjoukoissa;
• lahjatalous, jossa lahja luo sosiaalisia velvoitteita vastalahjalle, on hallitseva toimintatapa monimutkaisemmissa heimoyhteiskunnissa;
• auktoriteettijärjestys, kun luokkapohjaisessa valtiossa hallitsijoiden on legitimoitava valta-asemansa resurssien uudelleenjaon avulla;
• ja lopuksi markkinahinnoittelu, jossa hinnat mahdollistavat samanarvoisina pidettyjen resurssien vaihdon.

Kuten edellä todettiin, nämä neljä toimintatapaa ovat lähes aina olleet rinnakkain (valtiot ja markkinat ilmestyvät myöhemmin ihmisen evoluutiossa), mutta niiden suhde on kehittynyt ajan myötä. Alkuperäiset nomadi- ja puutarhaviljelykansat harjoittivat pääasiassa yhteisomistusta ja lahjataloutta. Valtioperustaisissa yhteiskunnissa, jää. enemmän tai vähemmän jokaisessa yli 200 000 asukkaan yhteiskunnassa on ollut valtiomuotoinen hallinto, jossa harjoitettiin uudelleenjakoa verotuksen avulla. [⁶] Nykyään kapitalistiset markkinat hallitsevat ylivoimaisesti, ja valtio on niiden palveluksessa. [⁷] Yhteiskunnalla on aina ollut alisteinen rooli luokkayhteiskunnissa, kunnes kapitalismi ryhtyi poikkeuksellisiin ponnisteluihin sen marginalisoimiseksi.

On kuitenkin myös vahvaa historiallista näyttöä siitä, että yhteisten hyödykkeiden rooli on muuttunut suhteessa niihin taloudellisiin välistävedon järjestelmiin, joiden yhteydessä ne elävät rinnakkain. Itse asiassa ihmisen ja luonnon dynamiikkaa käsittelevässä HANDY-raportissa [⁸] tarkastellaan ihmisyhteisöjä neoliittisesta ajasta lähtien saalistaja-saalishypoteesin pohjalta. Heidän johtopäätöksensä on, että kaikki luokkapohjaiset vertaispoliittiset järjestelmät, jotka kilpailevat keskenään, päätyvät rutiininomaisesti resurssipohjansa liikakäyttöön. Tällöin välistävedon logiikka pysähtyy ja syntyy voimakas paine palata yhteisiin resursseihin eli antaa niille tärkeämpi rooli kokonaisuudessa. Tällaisina kriisin hetkinä kantokyvyn vähentäminen mutualisaation avulla on yksi tehokkaimmista keinoista välttää tai lieventää yhteiskunnan romahdusta tai toipua siitä. Resurssien yhdistäminen on keskeinen tapa pienentää aine-energiajalanjälkeä. HANDYn kirjoittajat korostavat ja osoittavat, että tasa-arvo on keskeinen tekijä näiden kriisien syvyydessä ja vakavuudessa. Autoritäärisemmät ja välistävetoa harjoittavat yhteiskunnat eristävät hallitsevan luokan kasautuvilta ympäristöongelmilta, joten niiden romahdus on syvempi ja toipuminen kestää kauemmin; kun taas yhteiskunnissa, joissa on voimakkaampi tasa-arvoisuus, on enemmän herkkyyttä havaita tulevan romahduksen merkit: näissä yhteiskunnissa siirtymä on pehmeämpi ja toipumisaika on lyhyempi. On kuitenkin selvää, että tässä visiossa on aika, jolloin palataan yhteisomistukseen.

HANDY-tutkimushankkeen johtopäätökset vaikuttavat hyvin yhteneväisiltä Peter Turchinin ym. ”sekulaarisia syklejä” koskevan tutkimuksen kanssa, [⁹] ja niissä yhdistyvät kaksi tekijää. Toinen on väestömäärän kehitys (demografia) ja toinen on valtion ja eliitin harjoittamien välistävedon mekanismien kehitys. Turchin ja kliodynaaminen koulukunta (eli suurten yhteiskuntien ajallisen dynamiikan tutkiminen historiassa), joka käyttää laajaa tietopankkia [¹⁰] historiallisesta aineistosta (sodat, konfliktit, nälänhädät, poliittiset ja yhteiskunnalliset vallankumoukset jne.), päättelee myös, että on olemassa pitkän aikavälin heilahteluja, jotka liittyvät siihen, miten väestömäärillä on taipumus ylittää kyseisten yhteiskuntien paikallinen kantokyky ja miten hallitsevan luokan välistäveto pahentaa näitä olosuhteita. Toistaiseksi nämä tutkijat ovat varmoja väittäessään, että näitä maallisia syklejä esiintyy järjestelmällisesti maatalousyhteiskunnissa. [¹¹] Vaikka emme olekaan tietoisia tämän koulukunnan tutkimuksista, jotka koskevat yhteisomaisuutta, voimme siis olettaa, että näiden heilahtelujen sisällä ja silloin, kun paikallinen ylitys ilmenee kriisinä, olisi pyrittävä vastavuoroistamiseen, jotta pysyttäisiin paikallisen kantokyvyn rajoissa. Tämän hypoteesin testaaminen on juuri sitä, mitä Mark Whitaker on tehnyt useiden historiallisten esimerkkien avulla. [¹²]

Whitakerin mukaan hänen 3000 vuotta kestäneessä katsauksessaan Euroopan, Japanin ja Kiinan ekologisiin kriiseihin ja siihen, miten yhteiskunnat/sivilisaatiot selviytyvät tämäntyyppisistä kriiseistä, yhteisvauraudella on toistuvasti ratkaiseva rooli. Tämä ilmenee poliittisina ja yhteiskunnallisina liikkeinä, jotka ovat aiemmin saaneet uskonnollisen ilmeen, mutta Whitaker tarkastelee myös nykypäivän vihreän liikkeen roolia Saksassa vahvistaakseen teesinsä. Tuottajaluokat seurasivat uskonnollisten uudistajien ja/tai vallankumouksellisten esimerkkiä, jotka vaativat uutta tasapainoa ihmisten välille ja tasapainoisempaa suhdetta luontoon. Whitakeria siteeraten:

”Useimmat väittävät, että ympäristöliikkeet ovat uusi piirre maailmanpolitiikassa. Minä väitän, että ne ovat degradatiivisen poliittisen talouden kestävä piirre. Menneisyydessä tai nykyisyydessä ympäristöpolitiikka tuli ilmaistuksi uskonnollisissa muutosliikkeissä vastalauseina valtion ympäristön pilaantumiselle käytettävissä olevien diskurssien avulla. Ekologinen vallankumous kuvaa piirteitä, joiden vuoksi historialliset valtiomme romahtavat ja joita uskonnollis-ekologiset liikkeet ennustettavasti vastustavat näiden piirteiden vuoksi. Näin ollen laajamittaisten ihmiskeskisten aksiaalisten uskontojemme juuret liittyvät systeeminvastaisiin ympäristöliikkeisiin. Monet menneisyyden suuret uskonnolliset liikkeet olivat ympäristöliikkeitä olemalla terveys-, ekologisia ja taloudellisia liikkeitä yhdeksi kokonaisuudeksi. Koska ekologiset vallankumoukset ovat luontaisia hajoamiseen perustuvalle poliittiselle taloudelle, ne jatkuvat tänäkin päivänä.”

Yksi esimerkki on tuttu länsimaisille lukijoille. Voimme todellakin pitää katolisten luostariyhteisöjen harjoittamaa tiedon keskinäistä jakamista vastauksena läntisen Rooman valtakunnan kriisiin esimerkillisenä tapaustutkimuksena.

Nämä munkit olivat myös aikansa insinöörejä, ja Jean Gimpelin ensimmäisestä keskiaikaisesta teollisesta vallankumouksesta kirjoittaman kirjan mukaan he olivat vastuussa lähes kaikista tuon aikakauden teknisistä innovaatioista. [¹³] Toiseksi luostarit itse, joita pidettiin suojien ja yhteisten tuotantoyksiköiden vastavuoroisena yhdistämisenä, tarjosivat suojaa, kulttuuria ja hengellisyyttä huomattavasti alhaisemmalla kustannustasolla kuin roomalaisen eliitin kustannukset; kolmas tekijä oli tuotannon uudelleensijoittaminen feodaalisen ”kartanon” kautta. Yhdennäköisyys tämän päivän tilanteeseen on hämmentävä. Ekologisten ja sosiaalisten haasteiden edessä on nähtävissä tiedon yhteisomistuksen uudelleen syntyminen vapaiden ohjelmistojen ja avoimien suunnitteluyhteisöjen muodossa. Lisäksi on nähtävissä pyrkimys tuotantoinfrastruktuurin keskinäistämiseen, esimerkiksi fablabien, makerspaces- ja coworking-tilojen syntyminen sekä nouseva monitehtaan malli. [¹⁴] Kehitys, kuten kapitalistinen ”jakamistalous”, joka keskittyy alustojen luomiseen vajaakäytössä oleville resursseille, on osa tätä suuntausta; lopuksi uudet teknologiat hajautetun valmistuksen ympärillä, joita prototyyppejä kehitetään makerspaces- ja fablab-tiloissa, viittaavat tuotannon uudelleenorganisointiin ”kosmolokalisessa” mallissa. [¹⁵]

Nykyään tietoyhteisöt lisääntyvät räjähdysmäisesti, ja myös infrastruktuurin yhteisomistajuus on syntymässä nopeasti, eikä vain Etelä-Euroopan maissa, joissa valtion ja markkinoiden epäonnistuminen on ilmeisintä. Flanderin Gentin kaupungissa hiljattain tehty tutkimus kaupunkien yhteismaista osoitti, että siellä on lähes 500 kaupunkien yhteismaata, jotka toimivat kaikilla ihmisten elinehtojen tuottamisen aloilla [¹⁶], mikä on huima harppaus kymmenen vuotta aiemmasta 50:stä yhteisomistuksesta.

Erona aiempiin kriisiaikoina tapahtuneisiin yhteisvaurauden syklisiin uudelleen syntymisiin on se, että nykyinen resurssien ehtyminen ja ekosysteemimme vaarantuminen ovat luonteeltaan globaaleja ja edellyttävät valtioiden rajat ylittäviä ja maailmanlaajuisesti koordinoituja vastatoimia (samalla kun ne ovat samalla paikallisia, siis kosmolokaaleja).

On runsaasti todisteita siitä, että yhteisöllistäminen, jolla vastattiin resurssien liiallisesta hyödyntämisestä johtuviin yhteiskunnallisiin ja sivilisaatiokriiseihin, ei ollut pelkästään korjaava strategia, vaan se loi itsessään myös edellytykset hyvinvoinnille.

Adam Arvidsson [¹⁷] kertoo yhteisomaisuuden ja markkinoiden huomattavasta yhdentymisestä 11. vuosisadan jälkeen. Vuonna 970 alkanut [¹⁸] ”ensimmäinen eurooppalainen vallankumous”, niin sanottu ”Jumalan rauha” -liike, oli yhteiskunnallinen vallankumous, joka yhdisti munkit ja talonpojat Ranskassa ja naapurimaissa. Se loi yhteiskuntasopimuksen (Jumalan rauhan peruskirjat allekirjoitettiin useissa sadoissa kaupungeissa ja alueilla), joka mahdollisti tuottavuuden nousun maaseudulla, mikä johti maastapakoon uudelleen syntyviin kaupunkeihin, jotka olivat kutistuneet edeltävällä kaudella (5.-10. vuosisadalla). Siellä kaupunkityöläiset perustivat kiltoja eli tuottavia yhteismaita, kun taas vapaat maanviljelijät loivat sopimuksin maatalouden yhteismaita [¹⁹], mikä loi uuden eettisen talouden, jossa oli vahvoja uudelleenjakoon ja solidaarisuuteen liittyviä elementtejä. Euroopan väestö kaksinkertaistui kolmessa vuosisadassa ja kolminkertaistui Länsi-Euroopassa. Toinen esimerkki on Japanin Tokugawan-kausi [²⁰] (1600-1868), joka alkoi sen jälkeen, kun keisari oli ottanut suurelta osin metsäojitetun Japanin takaisin hallintaansa ja suojellut maata keisarillisina yhteismaina. Tämä kausi oli tunnettu paitsi vauraudestaan myös siitä, että se onnistui luomaan pitkällä aikavälillä vakaan ekologisen yhteiskunnan, jonka väestömäärä pysyi vakaana.

Muut kirjoittajat ovat tehneet samankaltaisia havaintoja. William Irwin Thompson tunnisti aiemmin sivilisaatioiden taipumuksen ylikehitykseen Babylonian, Kreikan, Rooman ja Euroopan sivilisaatioissa, joissa sivilisaation ytimen kasvu tapahtuu sen reuna-alueiden kustannuksella ja joissa ylikehitys lopulta heikentää itse sivilisaation ytimen elinkelpoisuutta. [²¹] Homer-Dixonin yksityiskohtainen analyysi roomalaisen sivilisaation energiankäytöstä päätyi myös yhtenevään näkemykseen: kasvudynamiikka perustui alkuvaiheessa suuriin ”energiantuottoihin investoinneille” (uusien energialähteiden hyödyntämiseen tarvittava energiamäärä), mutta heikkeni ajan mittaan sosiaalisten ja ekologisten ulkoisvaikutusten kasvaessa. [²²] Ja tietysti 1900-luvun ydin- ja periferiadynamiikan analyysi lisää valtioiden välisen poliittisen ulottuvuuden käsitykseemme siitä, miltä hajoava poliittinen talous näyttää. [²³]

Emme tietenkään elä vain abstraktissa maailmassa, jolla on yleinen maailmanhistoria, vaan elämme nyt hyvin konkreettisesti kapitalistisessa järjestelmässä, jota tuskin pystytään kaatamaan tai ylittämään hyvin lyhyellä aikavälillä. Siksi on myös tärkeää, että tarkastelemme kapitalistiselle järjestelmälle ominaisia syklejä ja rytmejä. Kaksi kirjailijaa, jotka voivat auttaa meitä tässä, ovat Karl Polanyi ja Carlota Perez.

Karl Polanyin kaksoisliike vs. Carlota Perezin mukaelma Kondratjevin sykleistä

Karl Polanyin klassisessa kapitalismin syntyä ja kehitystä [²⁴] käsittelevässä teoksessa ”korostetaan historian sykettä, jota hän kutsuu ”kaksoisliikkeeksi”, joka ajoittain haastoi markkinoiden ja valtion välisen tasapainon, mutta johon liittyi myös yhteisomaisuuden nousu ja lasku. Kuten myös Carlota Perez osoittaa kirjassaan ”Teknologiset vallankumoukset ja rahoituspääoma” [²⁵], kapitalismia leimaavat taloudellisen edistyksen ja pysähtyneisyyden aallot, jotka päättyvät kriisiin ja kestävät keskimäärin 50-60 vuotta. Jossain vaiheessa talouskaarta tietty yhdistelmä energiankäyttöä, geopoliittista hallintaa, maankäyttöä ja hallintokäytäntöjä, joihin liittyy erityisiä teknologisia infrastruktuureja, käynnistää korkean kasvun vaiheen. Tässä vaiheessa pääoma tarvitsee paljon työvoimaa, mikä vahvistaa sitä, joten siihen liittyy työläismyönteisiä uudistuksia ja markkinat kiinnittyvät vahvemmin yhteiskunnallisiin tarpeisiin ja vaatimuksiin. On huomattava, että tämän kauden hyvinvoinnin edistysaskeleet eivät useimmiten ole ylhäältä alaspäin suuntautuvia keksintöjä ja innovaatioita, vaan edellisen laskevan aallon kriisivaiheessa luotujen vastavuoroistettujen siemenmuotojen yleistyksiä. Niinpä sekä Atleen että Rooseveltin New Deal -uudistukset saivat innoituksensa yhteisöllisinä kehitetyistä muodoista, mutta sitten ne byrokratisoitiin valtiovetoisen yleistämisen kautta koko yhteiskuntaan.

Kun tämä sykli päättyy, syntyy tarjontakriisi, koska pääoma tekee vähemmän voittoa. Tämän syklin poliittinen muoto on konservatiivinen vallankumous pääoman hyväksi, joka ”vapauttaa” markkinat yhteiskunnallisista rajoitteista ja joka käynnistää alhaisemman kasvun kauden, johon liittyy työn kannalta epäedullisempi finanssistuminen. Yhteiskunnalliset liikkeet heikkenevät, ja se päättyy yleensä kysyntäkriisiin, kun kansalaiset/työntekijät/kuluttajat kärsivät tulojen pysähtyneisyydestä ja suuresta velkaantumisesta. Tämä kysyntäkriisi käynnistää uudelleen sosiaaliset levottomuudet ja paineet markkinoiden sisällyttämiseksi uudelleen yhteiskuntaan, mutta myös, kun työväen- ja keskiluokan tilanne heikkenee, se käynnistää kansalaisyhteiskunnan toimijoiden yhteistoiminnan uudistamisen.

Kyseessä on kaksoisliike, jota kutsutaan myös lib-lab-heiluriksi (viitaten Polanyin brittiläiseen tapaustutkimukseen), lib tarkoittaa sääntelyn purkamisen/yksityistämisen/markkinoinnin vaiheita, lab viittaa uudelleen sääntelyyn. Lib-jaksoja leimaa ylhäältä alaspäin tapahtuva demutualisaatio ja markkinoiden painostuksen kautta tapahtuva demutualisaatio varhaisessa käyttöönotossa, mutta hyvinvointijärjestelmien rappeutuessa ja niiden loppua merkitsevien järjestelmäkriisien jälkeen tapahtuu keskinäistäminen uudelleen. Olemme edellä huomauttaneet, että tämä dynamiikka olisi nähtävä myös osana kapitalismin yleistä vihamielisyyttä yhteisvaurautta kohtaan. Kapitalismin kasvu ja sen valta-aseman saavuttaminen on yhteydessä talonpoikien omistamien yhteisomaisuuksien, niin sanottujen aitaamisten, tuhoamiseen. Talonpojat, jotka menettivät tämän maan ja myös mahdollisuuden itsenäiseen toimeentuloon, joutuivat muuttamaan kaupunkeihin. Aivan kuten heidän esi-isänsä tekivät 11. vuosisadalla selviytyäkseen, he perustivat sosiaalisia yhteisomistuksia eli yhdistivät riskinsä. Näin syntyivät uuden hyvinvointivaltion siemenmuodot.

Missä siis olemme nyt: voimme nyt myös nähdä pitkän aikavälin suuntausten lähentymisen kapitalismin lyhyemmän aikavälin dynamiikkaan. Pidemmän aikavälin suuntaus kohti kapitalistisen järjestelmän liioiteltua välistävetoa, joka on luonut edellytykset antroposeenille (ks. jäljempänä), sulautuu yhteen kapitalistisen Kondratjevin syklin lyhyemmän aikavälin päättymisen kanssa.

Kondratjevin syklit, jotka liittyvät hyödykkeiden hintojen 50-vuotisiin malleihin, olivat ensimmäisenä venäläisen maataloustaloustieteilijän Kondratjevin havaitsemia. Vaikka ne ovat edelleen kiistanalaisia taloustieteilijöiden keskuudessa, ne ovat jatkuvasti keskusteltu kapitalismin syklinen malli, jonka taloustieteilijä Schumpeter ja uusschumpeterilainen taloustieteilijä Carlota Perez ottivat käyttöön. Nämä analyyttiset koulukunnat yhdistävät nämä aallot teknologisiin innovaatioihin, jotka luovat uusia teknososiaalisia järjestelmiä. Polanyin klassikkoteoksessa ”The Great Transformation”, joka käsittelee kapitalismin historiaa 1700-luvun lopusta lähtien, nämä syklit näkyvät järjestelmän sosiaalisessa ja poliittisessa historiassa, ja hän on keksinyt termin ”kaksoisliike” Kun Polanyi korostaa sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia, Perez keskittyy teknologisiin ja taloudellisiin infrastruktuureihin.

Jos kapitalismin radikaali muutos ei ole näköpiirissä ”lyhyellä aikavälillä”, tämä voi tarkoittaa, että ennen kuin siirrymme täydellisempään yhteisvaurauteen keskittyvään sivilisaatiomuotoon, pääoma yrittää integroida nämä yhteisvaurauteen liittyvät piirteet seuraavaan Kondratjevin sykliin, ilman tietenkään takeita onnistumisesta. Mutta se tarkoittaa, että sosiaalisten yhteismaiden elementit (jotka nykyään ovat usein P2P-muotoisia) ja luonnon yhteismaiden elementit (ilmastonmuutos ja energian niukkuuden uudistukset) ovat ehdottomasti asialistalla ja että uuteen Perez-sykliin on sisällytettävä P2P- ja vihreitä elementtejä.

Alustava johtopäätöksemme on, että olemme käymässä läpi sekä metahistoriallista tapahtumaa, tasapainon menettämistä luonnon kanssa globaalilla tasolla, että samalla muutosta kapitalismin sykleissä. Molemmat ajalliset tapahtumat, jotka molemmat johtavat yhteisvaurauden uudelleen vahvistumiseen, lähenevät toisiaan yhdeksi ainoaksi globaaliksi prosessiksi, joka tuo yhteisvaurauden uudelleen syntymisen välttämättömyyden etualalle.

Vallankumous ja vaihesiirtymä — siemenmuotojen käsite

Ranskan ja Venäjän vallankumouksen ikonisten esimerkkien jälkeen osa radikaalivasemmiston perinteistä, erityisesti marxilais-leniniläinen suuntaus, on keskittynyt pohtimaan, miten porvarillista valtiota vastaan tehtävä lopullinen hyökkäys voitaisiin strategisesti suunnitella. Toiset vasemmistoperinteet (anarkismi/autonomismi) korostavat valtiosta irtautumista. Ja on vielä muitakin vasemmistoperinteitä, jotka omaksuvat asteittaisen lähestymistavan. Mutta kun tarkastellaan vaiheittaista siirtymää kohti teollisia kapitalistisia rakenteita, havaitaan pikemminkin suurempi määrä erilaisia muutoksen hetkiä, joissa on monenlaisia toimijoita, kuten Bismarckin ottaessa käyttöön hyvinvointivaltion Preussissa/Saksassa tai Venäjän tsaarin vapauttaessa maaorjat tai perustuslailliset sisällissodat Englannissa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi jos tarkastellaan aiempaa vaiheen siirtymää, vaikkapa roomalaisesta järjestelmästä ”feodaaliseen” järjestelmään, nähdään hyvin pitkä siirtymä, joka perustuu hitaasti syntyviin siemenmuotoihin, jotka alkavat olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja luovat edellytykset vaihemuutokselle, joka voi saada useita muotoja. Näin ollen näemme pohjimmiltaan sosialistisen perinteen tärkeimmissä jäljellä olevissa muodoissaan toistavan keskustelua kapitalistisen vaihtotavan sisällä joko työn hedelmien oikeasta osuudesta (sosialidemokratia) tai toimivan yhteiskunnan uudelleen suuntaamisesta siten, että valtio toimii pääoman edustajana, mutta kuitenkin pitkälti samoissa palkkatyöhön perustuvissa organisatorisissa puitteissa.

Vastaavasti kapitalistisen järjestelmän osatekijät syntyivät jo 1100-luvulla jKr. Kapitalismin kehittymisen osalta näimme tällaisia varhaisia siemenmuotoja Italian kaupunkivaltioiden kanssa, merkantilismia tämän logiikan vakiinnuttamisena ja nykyistä aikakautta sekä saaliskapitalismin että vihreän kapitalismin muotojen kautta. Näin ollen sen vaiheenvaihdoksen, jonka osana olemme, pitkä kesto on riippuvainen sellaisten siemenmuotojen luomisesta, jotka lopulta ”puhkeavat” niiden yhteiskuntien organisatoriseen logiikkaan, joista ne oli istutettu.

Jälkikapitalistisen commons-poliittisen talouden syntyyn liittyvät siemenmuodot ovat paljon tuoreempia, 1900-luvulta, ja pitkä kesto näkyy hajautettujen kokeilujen kautta (joihin liittyy yhteisvauraus ja yhteistekeminen), jotka osoittavat ja tuovat esiin uuden organisatorisen logiikan. Tämä ei tarkoita sitä, että ”vallankumouksia” ei tapahtuisi, vaan että ne ovat seurausta pitkäaikaisemmista muutoksista tuotantojärjestelmissä ja -rakenteissa sekä niiden synnyttämistä yhteiskunnallisista voimista. Jos meillä on kapitalismi, se johtuu siitä, että meillä on ollut kapitalisteja; jos meillä on jälkikapitalistinen yhteisvauraussiirtymä, se johtuu siitä, että meillä on kommonereja. Mikä sitten on näiden siemenmuotojen luonne jälkikapitalistisessa yhteisvauraussiirtymässä?

Pogany opetti meille, että yhteiskunnat muuttuvat kaoottisten vaiheiden kautta, jolloin vanhat sitovat elementit alkavat hajota ja uudet siemenmuodot, jotka määrittelevät mahdollisia tulevaisuuksia, alkavat syntyä ja lisääntyä erilaisissa yhteyksissä ja markkinaraoissa. Emme siis välttämättä voi ennustaa, mitkä siemenmuodot ovat lopulta seuraavan järjestelmän siemeniä. Kun kuitenkin otetaan huomioon kantokyvyn rajojen ratkaiseva merkitys ihmisyhteisöjen kasvulle ja mutualisaatio yhtä tärkeä merkitys ihmiskunnan ekologisen jalanjäljen pienentämisessä, olemme melko varmoja siitä, että nykyisin syntyvillä P2P- ja yhteisvaurauspohjaisilla siemenmuodoilla on ratkaiseva rooli nykyisessä siirtymävaiheessa. Tästä pääsemmekin viimeiseen pitkän aikavälin muutosta koskevaan näkökulmaan, joka on antroposeenin käsite.

Antroposeenin keskinäistäminen

Nykyään kirjoitetaan paljon niin sanotusta ”antroposeenista”, uudesta aikakaudesta, joka merkitsee, että ihmiskunta on enemmän kuin vain passiivinen matkustaja maapallolla. Anthroposeeni merkitsee, että ihmiskunta on planeettamme muuntaja tai terraformaaja, joka saa aikaan suuriin geologisiin siirtymiin verrattavia vaikutuksia. Tässä keskustelussa voimme erottaa kolme antroposeenin ”liikettä”.

Ensimmäinen liike on ihmisen merkitys lajina, jolla on vaikutuksia planeetalle. Tämä on suosittu määritelmä antroposeenille — ihmiskunnasta on tullut niin voimakas kokonaisvaltainen voima, että voimme osoittaa itsellemme geologisen aikakauden! Jos tämä olisi kuitenkin ainoa antroposeenin ulottuvuus, emme olisi sen kummempia kuin laji, joka aiheutti ensimmäisen planetaarisen kriisin noin 2,5 miljardia vuotta sitten, anaerobiset syanobakteerit, jotka johtivat suureen hapettumistapahtumaan, jossa planeetan myrkytti kirjaimellisesti ylimääräinen happi, joka oli syanobakteerien jätetuotetta.

Onneksi antroposeeni merkitsee myös tietoisuutta siitä, että olemme planetaarinen laji, jolla on planeettaan kohdistuvia vaikutuksia. Meillä ei ole vain sokeasti vaikutuksia planeetalle, vaan olemme yhä tietoisempia voimakkaista ja epävarmoista vaikutuksistamme. Meillä on valta pohtia, keitä olemme, ja arvioida, mitä tarkoittaa olla ihminen. Vaikka antroposeenin ensimmäinen liike — ihmisen instrumentaalinen voima — on paljon edistyneempi kuin toinen liike — heijastava planetaarinen tietoisuus — tämä toinen liike on selvistä syistä saavuttamassa ensimmäistä liikettä.

Kolmas antroposeenin liike sulkee silmukan kahteen ensimmäiseen: refleksiiviset planetaariset reaktiot. Refleksiiviset planetaariset reaktiot merkitsevät ihmiskunnan kykyä hyödyntää toista näkökohtaa, reflektiivistä planetaarista tietoisuutta, koordinoidun, älykkään vastauksen löytämiseksi yhteisesti kohtaamiimme haasteisiin. Tämä antroposeenin kolmas liike on ylivoimaisesti eniten alkuvaiheessa oleva, mutta viime kädessä ratkaisevin, ja ilman sitä meillä on vain vähän toivoa todellisesta pitkän aikavälin elinkelpoisuudesta. Nämä kolme näkökohtaa muodostavat klassisen toiminta-oppimissyklin, joka on toiminta-pohdinta-muutos, mutta suuressa mittakaavassa, jota olemme vasta nyt alkaneet kokea.

Tämä näennäinen toimintaoppimissykli on luultavasti paljon pidempi. Kokemuksemme ja kielemme ovat usein identiteettimme ja tietoisuutemme perusta. [²⁶] Ryhmä- tai heimo-identiteetti on ihmisyyden ensisijainen piirre, koska synnyimme miljoonia vuosia sitten kädellisiksi pienissä ryhmissä. Ajan myötä olemme lisänneet muita kokemus- ja identiteettikerroksia, esimerkiksi klaaneja, valtioita ja kansallisia identiteettejä tai jopa uudempia yritys- ja organisaatioidentiteettejä. Nykyään kamppailemme edelleen etnosentrismin kanssa. Blue Marble -kuva maapallosta otettiin vasta vuonna 1972 — ei voi vähätellä sitä, miten hiljattain aloimme sitoutua tai omaksua planetaarisen identiteetin. [²⁷]

Vaikka olemme keskustelleet hajoavaa poliittista taloutta koskevasta tutkimuksesta ja historiallisista näkökulmista, suuri osa kirjallisuudesta on käsitellyt kansakuntien tai sivilisaatioiden mittakaavaa, ei planetaarista analyysiyksikköä. Samana vuonna, kun Blue Marble -kuva otettiin, Rooman klubi julkaisi käänteentekevän raportin Limits to Growth (Kasvun rajat), [²⁸] jossa käytettiin tätä planetaarista analyysiyksikköä ja ekstrapoloitiin se vuoteen 2100. Ei ole yllättävää, että siinä ennustettiin merkittävää heikkenemistä, jopa romahdusta, 21. vuosisadan puolivälissä tai jälkipuoliskolla, jos kasvun/kulutuksen/väestön kehityskaarta ei muuteta. 70-, 80- ja 90-luvuilla tehtiin monia seurantatutkimuksia, [²⁹] mutta käänne kohti uusliberalistista globalisaatiota vain voimisti kasvua, kulutusta ja välistävetoa; kuten William Robinson väittää, [³⁰] kapitalismi muuttui globaalisti ekspansiiviseksi (maantieteellisesti) ja intensiiviseksi (subjektiviteettien/suhteiden tuotteistaminen).

Nykyään tämä planetaarinen analyysiyksikkö on yleinen, kun puhutaan rappeutumisesta, kuten planetaaristen rajojen tutkimus, [³¹] ”donitsitaloustiede” ja muut. [³²] Näin ollen ensinnäkin me, kuten monet muutkaan, emme voi nähdä, miten karkaava globaali kasvukoneisto johtaisi mihinkään muuhun kuin käsittämättömiin ekologisiin häiriöihin, jopa romahdukseen, jolla olisi dramaattisia seurauksia ihmiskunnalle, erityisesti kaikkein haavoittuvimmille. Mutta edelleen, vaikka ”kurssin korjaus” (kuten aiemmin keskusteltiin eräänlaisesta säännellystä kapitalismista) tapahtuisi, seurauksena olisi silti suuria häiriöitä, elinympäristöjen ja elinkeinojen menetyksiä ja käsittämätöntä eriarvoisuutta. Teesimme mukaan tämä viittaa mutualisaatioon, commons-muotoon, mutta tällä kertaa planetaarisessa mittakaavassa, jota kutsumme kosmolokalismiksi.

Kuten aiemmin mainittiin, kosmolokalismi kuvaa planetaarista tiedon ja resurssien keskinäistä jakamista ihmiskunnan muodostavien lukemattomien yhteisöjen hyväksi. Uskomme, että jos meillä on pääsy ihmisen tietämyksen, suunnittelun, innovaatioiden ja teknologian perintöön, voimme nopeuttaa ilmastohätätilaan reagoimista, vastata lukemattomiin kestävyyshaasteisiin ja mahdollistaa paikallisen toimeentulon. Näin ollen, kun koemme planetaarisessa mittakaavassa globaalia poliittista taloutta heikentävää tilannetta ja paikalliset vaikutukset/häiriöt tuntuvat yhä selvemmin, tarvitsemme myös planetaarisen mittakaavan mutualisaation ja yhteistekemisen toimintatapaa vastataksemme siihen.

Asettaaksemme tämän takaisin ajalliseen kontekstiin meidän on tunnustettava, että tämä planetaarinen muutos ihmisen identiteetissä ja kosmolokaalin yhteenkuuluvuuden syntyminen tapahtuu sekä geologisissa että antropologisissa viitekehyksissä. Geologisesti katsottuna olemme siirtymässä pois holoseenista, noin 10 000 vuotta kestäneestä suhteellisen vakaasta ilmastojaksosta, joka oli otollinen sivilisaatioiden syntymiselle. Suurin osa maapallon geologisesta aineistosta ei välttämättä vastaa näitä olosuhteita. Antropologisesti tarkasteltuna suurin osa ihmisten evoluutiokokemuksesta on ollut pieninä joukkioina ja heimoina. Sivilisaatioiden, saati sitten planetaarisen sivilisaatioyksikön kehittyminen on hyvin tuore, alle minuutti kosmisessa kellossa. [³³] Ei liene yllätys, että nykyään ihmiset kokevat kognitiivista dissonanssia ja tulevaisuusshokkia, kyvyttömyyttä kohdata nykyplaneettamme olemassaolon monimutkaisuutta ja käsitellä normaalin jälkeistä tulevaisuutta ja kohtaamiamme haasteita, jotka ovat ennennäkemättömiä. Samaan aikaan evoluutiokokemuksemme antaa meille myös kaksi voimavaraa: harjoitimme heimojen välistä ja heimojen välistä keskinäistämistä (yhteistekeminen) ehkä miljoonien vuosien ajan, ja tuona aikana olemme kokeneet dramaattisia ilmastovaihteluita — olemme kokeneet tämän ennenkin, mutta se on kaukana kollektiivisessa muistissa. Kosmolokaali siirtymä tässä yhteydessä, yhteistekeminen planetaarisessa mittakaavassa, saattaa edellyttää paljon pidempiä aikavälejä, ja tämä edellyttää muistamista, sitoutumista tähän uuteen kokemukseen ja intensiivistä sosiaalista oppimisprosessia.

Jotta tämä voitaisiin ilmaista yhteisvaurauden kielellä, Antroposeenin toinen ja kolmas vaihe ovat sitä, miten yhteisvauraus muuttuu substantiivista verbiksi. Antroposeenin toinen liike on kykymme tulkita ja ymmärtää itseämme nykyaikana. Siihen liittyy kykymme nähdä itsemme riippuvaisina toisista ihmisistä ja lajeista hyvinvointimme ja yhteisen tulevaisuutemme — elämän verkon ja ihmiskunnan perheen — kannalta. Tästä voi syntyä antroposeenin kolmas liike, refleksiiviset planetaariset reaktiomme, jota Bollier ja Helfrich kutsuvat ”yhteistekemiseksi” [³⁴].

Tämä subjektiivinen muutos on ”implikaation” liike, jossa suhteellinen tietoisuutemme keskinäisestä riippuvuudestamme elämän ja ihmisperheen verkoston kanssa johtaa meidät ymmärtämään, että olemme osa planetaarista yhteisvaurautta. Meistä tulee tietoisia siitä, että jaamme muiden kanssa yhteiset edut. Tämä selitys planetaarisesta yhteisvauraudesta, jaetun huolenpidon ja huolen alueesta, on samalla kehotus maapallon yhteisölle, jonka on yhdessä huolehdittava planeetan yhteisen hyvän hoitamisesta — yhteistoiminnasta, joka on sananmuodossa antroposeenin kolmas liike.

Antroposeenin kolmas liike on riippuvainen sekä nousevasta tietoisuudesta koskien yhteisvaurautta että nousevasta subjektiviteetista, joka reagoi tähän tietoisuuteen yhteistoiminnan kautta suhteellisesti latautuneena toimintamuotona. Yhteistekeminen hallinnan toimintana integroituu tähän itsetietoisuuden liikkeeseen — niiden, jotka jakavat tämän yhteisvaurauden yhteisen hyvinvointinsa ja selviytymisensä vuoksi, on siirryttävä aktiivisiksi yhteisomaisuuden suojelijoiksi, muokkaajiksi ja laajentajiksi. Tämä on siirtymä yhteisvauraudesta-itsestään yhteisvaurauteen-itseään-varten, ja se merkitsee planeetan hallinnan radikaalia demokratisoitumista.

2000-luvun kokemus subjektiviteetista, minuudesta ja yhteisöstä sekä niiden määritelmän muutos on ruumiillistuneen suhteellisuutemme herääminen uudelleen suhteessa moninaisiin yhteisvaurauden kategorioihin ja sen ilmaiseminen uusien yhteisöllisten käytäntöjen kautta. Tämä voi johtua yhteydestämme paikallisyhteisöömme tai resursseihin, joita paikallisyhteisö hallinnoi hyvinvointinsa vuoksi, mutta se voi myös liittyä siihen, mitä koemme suhteessa maapallon ilmakehän tulevaisuuteen ja sen soveltuvuuteen ihmiselämälle, jolloin toteutuva yhteisö on globaali yhteisö, jossa me kaikki ja lapsemme ja/tai lapsenlapsemme olemme kriittisiä sidosryhmiä.

Yhteenveto

Tämän vertailevan katsauksen ansio on siinä, että se antaa käsityksen siitä, että sivilisaatioiden ylilyönnit eivät ole poikkeuksellisia tai että ne ovat jopa säännönmukaisia. Esimerkiksi Whitakerin teesissä ja dokumentaatiossa väitetään, että jokainen eliittien väliseen kilpailuun perustuva luokkapohjainen järjestelmä synnyttää ”hajottavaa poliittista taloutta” ja sekä sisäisten että ulkoisten resurssien liikakäyttöä. Tätä vastaan syntyy ennakoitavalla tavalla ekologis-uskonnollisia liikkeitä, jotka korostavat ihmisen ja ihmisen, ihmisen ja kokonaisuuden (jumalallisen) sekä ihmisen ja ympäristön välistä tasapainoa. Nämä ajatukset, joita uskonnolliset uudistusmieliset johtavat mutta joita noudattavat ihmiset, jotka kohtaavat suoraan tuotannon ja selviytymisen haasteet, johtavat yhteiskunnan väliaikaisiin uudelleenjärjestelyihin. Juuri nämä yhteisvaurauteen perustuvat muutokset mahdollistavat sen, että ylikierroksilla olevat järjestelmät voivat löytää uusia tapoja toimia oman alueensa biokapasiteetin puitteissa. Juuri tämä dynamiikka, joka on tähän asti toteutunut paikallisessa, alueellisesti rajatussa mittakaavassa, on nyt tarpeen planetaarisessa mittakaavassa.

Lähdeviitteet

1. Pogany, P. (2006). Rethinking the world. iUniverse
   
   Pogany, P. (2015). Havoc, Thy Name is Twenty-First Century! Thermodynamic Isolation and the New World Order, iUniverse. ︎
2. Homer-Dixon, T. (2010). The upside of down: catastrophe, creativity, and the renewal of civilization. Island Press.
   
   Gunderson, L. Hollings, B. (2001). Panarchy: understanding transformations in human and natural systems. Island press. ︎
3. Lisätietoja GTAC-ehdotuksesta on osoitteessa https://reporting3.org/gtac/: ”ottaa käyttöön arvovaltainen lähestymistapa taloudellisen, ympäristöllisen ja sosiaalisen suorituskyvyn raportointiin suhteessa yleisesti hyväksyttyihin rajoihin ja rajoituksiin”. ︎
4. Homer-Dixon, T. (2010). The upside of down: catastrophe, creativity, and the renewal of civilization. Island Press. ︎
5. Karatani, K. (2014). The Structure of World History: From Modes of Production to Modes of Exchange. Duke University Press. ︎
6. Turchin, P., Whitehouse, H., Korotayev, A., Francois, P., Hoyer, D., Peregrine, P., & Currie, T. E. (2018). Evolutionary pathways to statehood: old theories and new data. SocArXiv. ︎
7. Bobbitt, P. (2002). The Shield of Achilles: War, Peace and the Course of History. Knopf. ︎
8. Motesharrei, S, Rivas, J, Kalnay E. (2014). Human and nature dynamics (HANDY): Modeling inequality and use of resources in the collapse or sustainability of Societies. Ecological Economics. Volume 101, May. ︎
9. Turchin, P., Nefedov, S. (2009). Secular Cycles, Princeton University Press. ︎
10. Katso Seshat: Global History Databank , joka ”perustettiin vuonna 2011 kokoamaan yhteen paikkaan ajantasaisin ja kattavin tietämys ihmiskunnan historiasta”, http://seshatdatabank.info/ ︎
11. Abel, T. (2007). Pulsing and Cultural Evolution in China. Proceedings from the 4th Biennial Emergy Research Conference, 2007. Emergy Synthesis 4, December 2007 https://www.academia.edu/3052637/Pulsing_and_Cultural_Evolution_in_China ︎
12. Whitaker, M. (2008). Ecological Revolution: The Political Origins of Environmental Degradation and Environmental Amelioration: Patterns, Processes, Outcomes: A Comparative Study of Japan, China, and Europe. [Doctoral dissertation, University of Wisconsin-Madison]. ︎
13. Gimpel, J. (1977). The Medieval Machine: The Industrial Revolution of the Middle Ages. New York: Penguin Books. ︎
14. Salati, L, Focardi, G. (2018). The rise of community economy : from coworking spaces to the multifactory model. Sarajevo: Udruzenje Akcija. https://www.academia.edu/41043179/THE_RISE_OF_COMMUNITY_ECONOMY_From_Coworking_Spaces_to_the_Multifactory_Mode ︎
15. Ramos, J. (2017). Cosmo-localization and leadership for the future. Journal of Futures Studies, 21(4), pp 65-83. ︎
16. Bauwens, M., & Onzia, Y. (2017). A Commons Transition Plan for the City of Gent. Commons Transition. ︎
17. Arvidsson, A. (2019). Changemakers: The industrious future of the digital economy. John Wiley & Sons. ︎
18. Moore, R. I. (2000). The First European Revolution, c. 970-1215. Oxford and New York: Blackwell Publishers. ︎
19. De Moor, T. (2008). The silent revolution: A new perspective on the emergence of commons, guilds, and other forms of corporate collective action in Western Europe. International review of social history, 53(S16), pp 179-212. ︎
20. Kts. https://wiki.p2pfoundation.net/Tokugawan_Period_in_Japan ︎
21. Thompson, W. I. (1985). Pacific shift. Random House (NY). ︎
22. Homer-Dixon, T. (2010). The upside of down: catastrophe, creativity, and the renewal of civilization. Island Press. ︎
23. Galtung, J. (1971). A structural theory of imperialism. Journal of Peace Research, 8(2), 81-117. ︎
24. Polanyi, K. (1944). The great transformation. Boston: Beacon press. ︎
25. Perez, C. (2003). Technological revolutions and financial capital. Edward Elgar Publishing. ︎
26. Lakoff, G., & Johnson, M. (2008). Metaphors we live by. University of Chicago press
    
    Maturana, H. R., & Varela, F. J. (1987). The tree of knowledge: The biological roots of human understanding. New Science Library/Shambhala Publications. ︎
27. Kts: https://en.wikipedia.org/wiki/The_Blue_Marble ︎
28. Meadows, D. H., Meadows, D. L., Randers, J. (1972). The Limits to Growth. Yale University Press. ︎
29. Henderson, H. (1996). Building a win-win world: Life beyond global economic warfare. Berrett-Koehler Publishers
    
    Daly, H. E. (1973). Toward a steady-state economy. San Francisco: WH Freeman
    
    Thompson, W.I. (1985). Pacific shift. Random House (NY). ︎
30. Robinson, W. I. (2004). A theory of global capitalism: Production, class, and state in a transnational world. JHU Press. ︎
31. Rockstrém, J., Steffen, W., Noone, K., Persson, A., Chapin III, F. S., Lambin, E., & Foley, J. (2009). Planetary boundaries: exploring the safe operating space for humanity. Ecology and society, 14(2). ︎
32. Raworth, K. (2017). Doughnut economics: seven ways to think like a 21st-century economist. Chelsea Green Publishing. ︎
33. Kts: https://en.wikipedia.org/wiki/Cosmic_Calendar ︎
34. Bollier, D., & Helfrich, S. (Eds.). (2015). Patterns of commoning. Commons Strategy Group and Off the Common Press. ︎

Abel, T. (2007). Pulsing and Cultural Evolution in China. Proceedings from the 4th Biennial Emergy Research Conference, 2007. Emergy Synthesis 4, December 2007 https://www.academia.edu/3052637/Pulsing_and_Cultural_Evolution_in_China?

Arvidsson, A. (2019). Changemakers: The industrious future of the digital economy. John Wiley & Sons.

Bauwens, M., & Onzia, Y. (2017). A Commons Transition Plan for the City of Gent. Commons Transition.

Bobbitt, P. (2002). The Shield of Achilles: War, Peace and the Course of History. Knopf

Bollier, D., & Helfrich, S. (Eds.). (2015). Patterns of commoning. Commons Strategy Group and Off the Common Press.

Daly, H. E. (1973). Toward a steady-state economy (Vol. 2). San Francisco: WH Freeman.

De Moor, T. (2008). The silent revolution: A new perspective on the emergence of commons, guilds, and other forms of corporate collective action in Western Europe. International review of social history, 53(S16), 179-212.

Henderson, H. (1996). Building a win-win world: Life beyond global economic warfare. Berrett-Koehler Publishers

Homer-Dixon, T. (2010). The upside of down: catastrophe, creativity, and the renewal of civilization. Island Press.

Galtung, J. (1971). A structural theory of imperialism. Journal of Peace Research, 8(2), 81-117.

Gimpel, J. (1977). The Medieval Machine: The Industrial Revolution of the Middle Ages. New York: Penguin Books.

Gunderson, L. Hollings, B. (2001). Panarchy: understanding transformations in human and natural systems. Island press.

Karatani, K. (2014). The Structure of World History: From Modes of Production to Modes of Exchange. Duke University Press

Lakoff, G., & Johnson, M. (2008). Metaphors we live by. University of Chicago press.

Lane, M. (2014). The development of a carrying capacity assessment model for the Australian socio environmental context. Queensland University Of Technology.

Maturana, H. R., & Varela, F. J. (1987). The tree of knowledge: The biological roots of human understanding. New Science Library/Shambhala Publications.

Meadows, D. H., Meadows, D. L., Randers, J., & Behrens, W. W. (1972). The limits to growth. New York.

Moore, R. I. (2000). The First European Revolution, c. 970-1215. Oxford and New York: Blackwell Publishers.

Motesharrei, S, Rivas, J, Kalnay E. (2014). Human and nature dynamics (HANDY): Modeling inequality and use of resources in the collapse or sustainability of societies. Ecological Economics Volume 101, May, pp. 90-102.

Perez, C. (2002) . Technological Revolutions and Financial Capital. The Dynamics of Bubbles and Golden Ages. Edward Elgar, Cheltenham, UK.

Pogany, P (2006). Rethinking the World, iUniverse.

Pogany, P. (2015). Havoc, Thy Name is Twenty-First Century! Thermodynamic Isolation and the New World Order.

Polanyi, K. (1944). The Great Transformation. Boston: Beacon Press.

Ramos, J. (2017). Cosmo-localization and leadership for the future. Journal of Futures Studies, 21(4), 65-83.

Raworth, K. (2017). Doughnut economics: seven ways to think like a 21st-century economist. Chelsea Green Publishing.

Robinson, W. I. (2004). A theory of global capitalism: Production, class, and state in a transnational world. JHU Press.

Rockstrom, J., Steffen, W., Noone, K., Persson, A., Chapin III, F. S., Lambin, E., & Foley, J. (2009). Planetary boundaries: exploring the safe operating space for humanity. Ecology and society, 14(2).

Salati, L, Focardi, G. (2018). The rise of community economy : from coworking spaces to the multifactory model. Sarajevo : Udruzenje Akcija https://www.academia.edu/41043179/THE_RISE_OF_COMMUNITY_ECONOMY_From_Coworking _Spaces_to_the_Multifactory_Mode

Thompson, W. I. (1985). Pacific shift. Random House, NY.

Turchin, P., Whitehouse, H., Korotayev, A., Francois, P., Hoyer, D., Peregrine, P., & Currie, T. E. (2018). Evolutionary pathways to statehood: old theories and new data. SocArXiv.

Turchin, P., Nefedov, S. (2009), Secular Cycles. Princeton University Press.

Whitaker, M. (2008). Ecological Revolution: The Political Origins of Environmental Degradation and Environmental Amelioration: Patterns, Processes, Outcomes: A Comparative Study of Japan, China, and Europe. [Doctoral dissertation, University of Wisconsin-Madison] .

Tämä on José Ramosin, Michel Bauwensin, Sharon Eden ja James Gien Wongin toimittaman kirjan Cosmo-local Reader toinen luku. Luvun on kirjoittanut Laurent Dupont, Fedoua Kasmi, Joshua M. Pearce, Roland J. Ortt.¹

Nykyisen, vuosikymmeniä jatkuneen tuotantomallin ympäristölliset ja sosioekonomiset rajoitteet huomioon ottaen tieto- ja viestintätekniikan kiihtynyt kehitys on mahdollistanut uusien innovatiivisten alojen tutkimisen tuotantoaloilla. On syntymässä uusia pohdintoja siirtymisestä kohti kestävämpiä ja innovatiivisempia tuotantomalleja. Tähän liittyen kehitteillä olevalla ”Design Global, Manufacture Local” -mallilla (suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti, DGML) pyritään muuttamaan globaalia valmistusteollisuutta siten, että suurin osa tuotteista voidaan valmistaa paikallisesti vaihtamalla tuotteen valmistusta koskevia tietovirtoja (tietoa, tietämystä, suunnittelua, koodeja, malleja, piirustuksia jne.) fyysisten virtojen sijasta maailmanlaajuisesti. [²] Tämä malli perustuu ”yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” periaatteisiin [³], joissa resurssit jaetaan tasapuolisesti kaikkien asianomaisten sidosryhmien kesken”. [⁴] Se edustaa eräänlaista teollistamisen demokratisointia sellaisten prosessien avulla, joissa suunnittelua kehitetään globaalina yhteisomaisuutena, kun taas tuotteiden valmistus tapahtuu paikallisesti ottaen huomioon paikallisten ekosysteemien erityispiirteet.

Yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto, erityisesti digitaalinen yhteisötuotanto, on kehittynyt pääasiassa niin sanotussa Makers-liikkeessä, joka tunnetaan myös nimellä tee-se-itse-liike (DIY). Verstaiden ja verkostojen, hakkeritilojen, mikrotehtaiden, fab labien tai muiden digitaalisten tuotantovälineiden ja -teknologioiden (esim. avoimen lähdekoodin RepRap-hankkeen johtamat 3D-tulostimet, laserleikkurit, anturit jne.) avulla varustettujen tilojen syntyminen ja lisääntyminen on edistänyt ketterämmän, demokraattisemman ja hajautetumman tuotannon kehittämistä. [⁵] Hajautetuimmassa tuotantomuodossa yksilöt lataavat avoimen lähdekoodin malleja omiin digitaalisiin työkaluihinsa, kuten kolmiulotteisiin tulostimiin, ja valmistavat omia tuotteitaan. [⁶] Tällaiset ympäristöt edistävät hajautettua kollektiivista luovuutta, jolla on tärkeä rooli uusien innovaatiomuotojen ja yritystoiminnan syntymisessä.” [⁷] Räätälöintiin, käyttäjien integrointiin ja osallistumiseen tuotantoprosesseihin sekä paikalliseen tuotantoon pienissä sarjoissa perustuvat DIY-käytännöt edustavat kehitystä:

“prosumption (paikallinen tuotanto paikallisista materiaaleista paikallisten asukkaiden toimesta), innovaatiot ja yrittäjyys paikallisväestön toimesta alueilla, joilla ei ole teollista tuotantoinfrastruktuuria.” [⁸]

Ajatusten ja teknologioiden yhtymäkohdat sekä digitaalisen ja fyysisen ympäristön välinen yhteys tarjoavat mahdollisuuden siirtyä uuteen hybridituotantoon, jossa yhdistyvät suursarjatuotannon mittakaava ja tehokkuus sekä pienten paikallisten tuottajien (pk-yritysten ja pk-yritysten) paikallistaloudelle tuomat edut. [⁹] Tämän hybridituotantotavan tukeminen ja vapaan ja avoimen lähdekoodin sekä DIY-periaatteiden levittäminen paikallisten tuottajien keskuudessa edellyttää kuitenkin uusien tuotantotapojen ja -strategioiden kehittämistä tilanteessa, jossa prosessit ”eivät ole yhtä avoimia, hajautettuja ja minimaalisia kuin uudet Do-It-Yourself-prosessit”. [¹⁰]

Tämän seurauksena monet toimijat, erityisesti pientuottajat, jäävät paitsi DIY:n tarjoamista kehitys- ja innovointimahdollisuuksista.

Uudella ”Do-It-Together” (DIT) -lähestymistavalla pyritään puuttumaan näihin rajoituksiin. Kyseessä on osallistava suunnittelu- ja tuotantoyhteistyöstrategia, joka mahdollistaa ”globaalin suunnittelun ja paikallisen valmistuksen”, jossa ”prosumerit” (kuluttaja-tuottajat) [¹¹] ovat mukana valmistusprosessissa. Sitä on viime aikoina kehitetty sosiaalisen valmistuksen yhteydessä, joka on perinteistä valmistusta avoimempi ja demokraattisempi lähestymistapa, jossa käyttäjät osallistuvat tuotantoprosessiin eri tasoilla. [¹²] Sosiaalisen valmistuksen tavoitteena on:

“yhdistää saumattomasti sosiaalinen valmistusverkosto, joka koostuu Internetistä, esineiden Internetistä ja 3D-tulostimesta, jolloin sosiaaliset ihmiset voivat osallistua täysimääräisesti koko tuotantoprosessiin ulkoistamisen kautta, mikä helpottaa personoituja, reaaliaikaisia ja sosiaalistettuja tuotanto- ja kulutustapoja.” [¹³]

Se integroi kuluttajat kaikkiin räätälöidyn tuotekehityksen prosesseihin, kuten ideointiin, suunnitteluun ja tuotantoon, ja ottaa heidät aktiivisemmin mukaan paikalliseen tuotantoon commons-pohjaisessa vertaistuotantokontekstissa, joka on saanut innoituksensa DIY:n ketterästä ja hajautetusta toiminnasta.” [¹⁴]

Ensimmäisissä Do-It-Together -yhteistyön luovuuskäytäntöjä koskevissa tutkimuksissa on tarkasteltu sen vaikutusta arvon luomiseen muotiteollisuudessa. DIT:hen liittyviä sosiaalisia, taloudellisia, ympäristöllisiä, tietoon liittyviä, emotionaalisia ja kokemuksellisia arvoja tunnistettiin, ja ne tuottavat myönteisiä ulkoisvaikutuksia kaikille mukana oleville sidosryhmille (asiakkaille, ammattilaisille ja paikallisille tuottajille). [¹⁵] DIT-strategiat on todellakin sovitettu pienimuotoiseen tuotantoon paikallisilla paikkakunnilla, mikä tarjoaa merkittäviä mahdollisuuksia uusille liiketoimintamahdollisuuksille ja uusille innovatiivisille toimille erityisesti pk-yrityksille, joilla on monia haasteita osallistua avoimiin innovaatioprosesseihin ja edistää kiertotaloutta. [¹⁶] DIT:n tarjoamat mahdollisuudet avoimeen luovuuteen voivat tarjota yrityksille kilpailuetua ja samalla rajoittaa innovatiivisten tuotteiden kehittämiseen liittyviä kustannuksia ja riskejä. [¹⁷]

Rakennetaan sosiaalisen valmistuksen paradigmoille, kuten kyber-fyysis-sosiaaliselle tilalle, jossa

”on mukana ihmisälyä ja sosiaalisia organisaatioita (esim. yhteisöjä), jotta voidaan mahdollistaa sosiaalinen vuorovaikutus ja orgaaniset yhteydet prosumer-asiakkaiden ja sosialisoitujen resurssien (esim. konetyökalut, suunnitteluohjelmistot, mittauslaitteistot ja anturit) välille, jotta voidaan luoda yhdessä yksilöllisiä tuotteita ja palveluja”. [¹⁸]

DIT-strategiat mahdollistaisivat monipuolisten digitaalisten alustojen koordinoimien avointen innovaatioverkkojen kehittämisen. Nämä alustat tukevat yhteisesti luovia yhteisöjä hajautettujen arvoverkkojen muodossa yhteistaloudessa. [¹⁹] DIT-verkot yhdistävät kuluttajat, valmistajat, mikrotehtaat ja pienet paikalliset tuottajat, jolloin niiden tuotantokapasiteetti on paikallisen ekosysteemin käytettävissä ja muodostuu alueellisia teollisen innovoinnin keskuksia, jotka voivat häiritä nykyisten tuotantojärjestelmien toimintaa.

Do-It-Together-lähestymistapa voitaisiin sisällyttää EU:n tulevaisuuden tehtaita koskevaan strategiaan, jonka tavoitteena on Euroopan valmistusteollisuuden siirtyminen joustavampaan, digitaalisempaan ja kysyntälähtöisempään teollisuuteen. Tässä yhteydessä INEDIT-hanke [²⁰]. H2020-tutkimushankkeessa pyritään luomaan käsitteellinen ja kokeellinen perusta DIT-käsitteen ymmärtämiselle ja tutkimaan sen potentiaalia teollisten järjestelmien siirtymisessä kohti radikaaleja innovaatioita aiheuttavaa disruptiivista muutosta. [²¹] Tätä varten Journal of Innovation Economics & Management -lehden erikoisnumerossa kehotetaan monitieteiseen tutkimukseen tämän uudenlaisen lähestymistavan analyysin syventämiseksi, ja se julkaistaan vuoden 2021 lopussa.

Lähdeviitteet

1. (…) ︎
2. 2 Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., & Bauwens, M. (2018). The Convergence of Digital Commons with Local Manufacturing from A Degrowth Perspective: Two Illustrative Cases. Journal of Cleaner Production, 197, 1684-1693
   
   Waldman Brown, A. (2016). Exploring The Maker-Industrial Revolution: Will The Future Of Production Be Local? Berkeley Roundtable on the International Economy
   
   Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G., & Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring The Contours of an Emerging Productive Model. Futures, 73, 126-135 ︎
3. Bauwens, M. (2005). The Political Economy of Peer Production. Post Autistic Economics Review 37
   
   Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G., & Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring The Contours of an Emerging Productive Model. Futures, 73, 126-135
   ︎
4. Ostrom, E. (1990). Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action. Cambridge University Press. 298 ︎
5. Dupont, L. (2019). Agile Innovation: Creating Value in Uncertain Environments. Journal of Innovation Economics Management, n° 28(1), 1-5
   
   Kohtala, C., & Hyysalo, S. (2015). Anticipated Environmental Sustainability of Personal Fabrication. Journal of Cleaner Production, 99, 333-344
   
   Pearce, J. M. (2014). Open-Source Lab How to Build Your Own Hardware and Reduce Research Costs. Elsevier
   
   Fox, S. (2013). Paradigm Shift: Do-it-yourself (DIY) Invention and Production of Physical Goods for Use or Sale. Journal of Manufacturing Technology Management, 24(2), 218-234 ︎
6. DeVor, R.E., Kapoor, S.G., Cao, J. and Ehmann, K.F. (2012). Transforming the landscape of manufacturing: distributed manufacturing based on desktop manufacturing (DM) 2. Journal of manufacturing science and engineering, 134(4)
   
   Wittbrodt, B.T., Glover, A.G., Laureto, J., Anzalone, G.C., Oppliger, D., Irwin, J.L. & Pearce, J.M. (2013). Life-cycle economic analysis of distributed manufacturing with open-source 3-D printers. Mechatronics, 23(6), pp.713-726
   
   Gwamuti, J., Wittbrodt, B.T., Anzalone, N.C. & Pearce, J.M. (2014). Reversing the trend of large scale and centralization in manufacturing: The case of distributed manufacturing of customizable 3-D-printable self-adjustable glasses. Challenges in Sustainability, 2(1), pp.30-40
   
   Petersen, E.E. & Pearce, J. (2017). Emergence of home manufacturing in the developed world: Return on investment for open-source 3-D printers. Technologies, 5(1), p.7 ︎
7. Boutillier, S., Capdevila, I., Dupont, L., & Morel, L. (2020). Collaborative Spaces Promoting Creativity and Innovation. Journal of Innovation Economics Management, n° 31(1), 1-9
   
   Capdevila, I. (2019). Joining A Collaborative Space: Is it Really a Better Place to Work? Journal of Business Strategy, 40(2), 14-21
   
   Capdevila, I. (2015). Les différentes approches entrepreneuriales dans les espaces ouverts d’innovation. Innovations, n° 48(3), 87-105 ︎
8. Fox, S. (2014). Third Wave Do-It-Yourself (DIY): Potential for Prosumption, Innovation, and Entrepreneurship by Local Populations in Regions without Industrial Manufacturing Infrastructure. Technology in Society, 39, 18-30 ︎
9. Waldman Brown, A. (2016). Exploring The Maker-Industrial Revolution: Will The Future Of Production Be Local? Berkeley Roundtable on the International Economy
   
   Fox, S. (2014). Third Wave Do-It-Yourself (DIY): Potential for Prosumption, Innovation, and Entrepreneurship by Local Populations in Regions without Industrial Manufacturing Infrastructure. Technology in Society, 39, 18-30 ︎
10. Fox, S. (2013). Paradigm Shift: Do-it-yourself (DIY) Invention and Production of Physical Goods for Use or Sale. Journal of Manufacturing Technology Management, 24(2), 218-234 ︎
11. Toffler, A. (1980). The Third Wave. Bantam Books ︎
12. Hirscher, A.-L., Niinimaki, K., & Joyner Armstrong, C. M. (2018). Social Manufacturing in the Fashion Sector: New Value Creation through Alternative Design Strategies? Journal of Cleaner Production, 172, 4544-4554
    
    Mohajeri, B., Nyberg, T., Karjalainen, J., Tukiainen, T., Nelson, M., Shang, X., & Xiong, G. (2014). The Impact of Social Manufacturing on The Value Chain Model in The Apparel Industry. Proceedings of 2014 IEEE International Conference on Service Operations and Logistics, and Informatics, 378-381 ︎
13. Mohajeri, B., Nyberg, T., Karjalainen, J., Tukiainen, T., Nelson, M., Shang, X., & Xiong, G. (2014). The Impact of Social Manufacturing on The Value Chain Model in The Apparel Industry. Proceedings of 2014 IEEE International Conference on Service Operations and Logistics, and Informatics, 378-381 ︎
14. Hirscher, A.-L., Niinimaki, K., & Joyner Armstrong, C. M. (2018). Social Manufacturing in the Fashion Sector: New Value Creation through Alternative Design Strategies? Journal of Cleaner Production, 172, 4544-4554 ︎
15. Hirscher, A.-L., Niinimaki, K., & Joyner Armstrong, C. M. (2018). Social Manufacturing in the Fashion Sector: New Value Creation through Alternative Design Strategies? Journal of Cleaner Production, 172, 4544-4554 ︎
16. Laplume, A., Anzalone, G.C. & Pearce, J.M. (2016). Open-source, self-replicating 3-D printer factory for small-business manufacturing. The International Journal of Advanced Manufacturing Technology, 85(1-4), pp.633-642
    
    Zhong, S., & Pearce, J. M. (2018). Tightening the loop on the circular economy: Coupled distributed recycling and manufacturing with recyclebot and RepRap 3-D printing. Resources, Conservation and Recycling, 128, 48-58 ︎
17. Cullmann, S., Guittard, C., & Schenk, E. (2015). Participative Creativity Serving Product Design in SMEs: A case study. Journal of Innovation Economics Management, n°18(3), 79-98 ︎
18. Jiang, P., Leng, J., & Ding, K. (2016). Social Manufacturing: A Survey of the State-Of-The-Art and Future Challenges. 2016 IEEE International Conference on Service Operations and Logistics, and Informatics (SOLI), 12-17 ︎
19. Gandia, R., & Parmentier, G. (2020). Managing Open Innovation through Digital Boundary Control: The Case of Multi-Sided Platforms in the Collaborative Economy. Journal of Innovation Economics Management, n° 32(2), 159-180 ︎
20. open INnovation Ecosystems for Do It Together process, European Union’s H2020 research program – Agreement N 869952 ︎
21. Dedehayir, O., Ortt, J. R., & Seppanen, M. (2014). Reconfiguring the Innovation Ecosystem: An Explorative Study of Disruptive Change. 2014 International Conference on Engineering, Technology and Innovation (ICE), 1-9 ︎

Bauwens, M. (2006). The Political Economy of Peer Production. Post-Autistic Economics Review, 37, April. http://www.paecon.net/PAEReview/issue37/Bauwens37.htm.

Boutillier, S., Capdevila, I., Dupont, L., & Morel, L. (2020). Collaborative Spaces Promoting Creativity and Innovation. Journal of Innovation Economics Management, n° 31(1), 1-9. https://doi.org/10.3917/jie.031.0001

Capdevila, I. (2015). Les différentes approches entrepreneuriales dans les espaces ouverts d’innovation. Innovations, n° 48(3), 87-105. https://doi.org/10.3917/inno.048.0087

Capdevila, I. (2019). Joining A Collaborative Space: Is it Really a Better Place to Work? Journal of Business Strategy, 40(2), 14-21. https://doi.org/10.1108/JBS-09-2017-0140

Cullmann, S., Guittard, C., & Schenk, E. (2015). Participative Creativity Serving Product Design in SMEs: A case study. Journal of Innovation Economics Management, n°18(3), 79-98. https://doi.org/10.3917/jie.018.0079

Dedehayir, O., Ortt, J. R., & Seppanen, M. (2014). Reconfiguring the Innovation Ecosystem: An Explorative Study of Disruptive Change. 2014 International Conference on Engineering, Technology and Innovation (ICE), 1-9. https://doi.org/10.1109/ICE.2014.6871553

DeVor, R.E., Kapoor, S.G., Cao, J. and Ehmann, K.F., 2012. Transforming the landscape of manufacturing: distributed manufacturing based on desktop manufacturing (DM) 2. Journal of manufacturing science and engineering, 134(4).

Dupont, L. (2019). Agile Innovation: Creating Value in Uncertain Environments. Journal of Innovation Economics Management, n° 28(1), 1-5. https://doi.org/10.3917/jie.028.0001

Fox, S. (2013). Paradigm Shift: Do-it-yourself (DIY) Invention and Production of Physical Goods for Use or Sale. Journal of Manufacturing Technology Management, 24(2), 218-234. https://doi.org/10.1108/17410381311292313

Fox, S. (2014). Third Wave Do-It-Yourself (DIY): Potential for Prosumption, Innovation, and Entrepreneurship by Local Populations in Regions without Industrial Manufacturing Infrastructure. Technology in Society, 39, 18-30. https://doi.org/10.1016/j.techsoc.2014.07.001

Gandia, R., & Parmentier, G. (2020). Managing Open Innovation through Digital Boundary Control: The Case of Multi-Sided Platforms in the Collaborative Economy. Journal of Innovation Economics Management, n° 32(2), 159-180. https://doi.org/10.3917/jie.032.0159

Gwamuri, J., Wittbrodt, B-T., Anzalone, N.C. and Pearce, J.M. (2014). Reversing the trend of large scale and centralization in manufacturing: The case of distributed manufacturing of customizable 3-D-printable self-adjustable glasses. Challenges in Sustainability, 2(1), pp.30-40. https://doi.org/10.12924/cis2014.02010030

Hirscher, A.-L., Niinimaki, K., & Joyner Armstrong, C. M. (2018). Social Manufacturing in the Fashion Sector: New Value Creation through Alternative Design Strategies? Journal of Cleaner Production, 172, 4544-4554. https://doi.org/10.1016/j.jclepro.2017.11.020

Jiang, P., Leng, J., & Ding, K. (2016). Social Manufacturing: A Survey of the State-Of-The-Art and Future Challenges. 2016 IEEE International Conference on Service Operations and Logistics, and Informatics (SOLI), 12-17. https://doi.org/10.1109/SOLI.2016.7551654

Kohtala, C., & Hyysalo, S. (2015). Anticipated Environmental Sustainability of Personal Fabrication. Journal of Cleaner Production, 99, 333-344. https://doi.org/10.1016/j.jclepro.2015.02.093

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., & Bauwens, M. (2018). The Convergence of Digital Commons with Local Manufacturing from A Degrowth Perspective: Two Illustrative Cases. Journal of Cleaner Production, 197, 1684-1693. https://doi. org/10.1016/j.jclepro.2016.09.077

Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G., & Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring The Contours of an Emerging Productive Model. Futures, 73, 126-135. https://doi.org/10.1016/j.futures.2015.09.001

Laplume, A., Anzalone, G.C. and Pearce, J.M. (2016). Open-source, self-replicating 3-D printer factory for small-business manufacturing. The International Journal of Advanced Manufacturing Technology, 85(1-4), pp.633-642. https://link.springer. com/article/10.1007/s00170-015-7970-9

Mohajeri, B., Nyberg, T., Karjalainen, J., Tukiainen, T., Nelson, M., Shang, X., & Xiong, G. (2014). The Impact of Social Manufacturing on The Value Chain Model in The Apparel Industry. Proceedings of 2014 IEEE International Conference on Service Operations and Logistics, and Informatics, 378-381. https://doi.org/10.1109/ SOLI.2014.6960754

Ostrom, E. (1990). Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action. Cambridge University Press.

Pearce, J. M. (2014). Open-Source Lab How to Build Your Own Hardware and Reduce Research Costs. Elsevier.

Petersen, E.E. and Pearce, J. (2017). Emergence of home manufacturing in the developed world: Return on investment for open-source 3-D printers. Technologies, 5(1), p.7. https://doi.org/10.3390/technologies5010007

Toffler, A. (1980). The Third Wave. Bantam Books.

Waldman Brown, A. (2016). Exploring The Maker-Industrial Revolution: Will The Future Of Production Be Local? Berkeley Roundtable on the International Economy.

Wittbrodt, B.T., Glover, A.G., Laureto, J., Anzalone, G.C., Oppliger, D., Irwin, J.L. and Pearce, J.M.(2013). Life-cycle economic analysis of distributed manufacturing with open-source 3-D printers. Mechatronics, 23(6), pp.713-726. https://doi.org/10.1016/j.mechatronics.2013.06.002

Zhong, S., & Pearce, J. M. (2018). Tightening the loop on the circular economy: Coupled distributed recycling and manufacturing with recyclebot and RepRap 3-D printing. Resources, Conservation and Recycling, 128, 48-58. https://doi.org/10.1016/j. resconrec.2017.09.023

Tämä on José Ramosin, Michel Bauwensin, Sharon Eden ja James Gien Wongin toimittaman kirjan Cosmo-local Reader ensimmäinen luku. Luvun on kirjoittanut Alexandros Schismenos, Vasilis Niaros ja Lucas Lemos.

Huom: Tämä luku on muokattu ote teoksesta ”Schismenos, A., Niaros, V., & Lemos, L. (2020). Cosmolocalism: Understanding the transitional dynamics towards post-capitalism. Tämä sisältö on lisensoitu Creative Commons Attribution-NonCommercial-NoDerivs 3.0 Austria -lisenssillä.¹

Johdanto

Viime vuosikymmeninä tieto- ja viestintätekniikan ja kapitalististen markkinoiden yleistyminen on luonut uuden sosiaalis-historiallisen todellisuuden viestinnälle, tuotannolle ja yhteiskunnan järjestäytymiselle samalla kun sosiaalinen eriarvoisuus on syventynyt. Tässä yhteydessä on syntynyt vaihtoehtoisia yhteisvaurauteen perustuvia organisointimuotoja, jotka haastavat kapitalismin perusarvot. Tämän uudenlaisten tasa-arvoisten ja valtioiden rajat ylittävien yhteistyöverkostojen puitteissa on ehdotettu uutta sosiaalisen rinnakkaiselon käsitettä: kosmolokalismia. Tässä artikkelissa esitellään kosmolokalismin genealogiaa ja verrataan sitä aiempiin käsitteellisiin universalistisiin uudelleenmuotoiluihin, nimittäin kosmopolitanismiin ja internationalismiin.

Kosmolokalismi eli kosmopoliittinen paikallisuus on käsite, joka on viime vuosikymmeninä ilmestynyt viestinnän, muotoilun ja vertaistuotannon alalle digitaalisten viestintäverkkojen luomisen ja laajentumisen myötä. Se on tapa yhdistää paikalliset yhteisöt yhteisen vaihdon verkostoihin, jotka koskevat sekä tuotantoa että kulutusta. [²] Kosmolokalismin avulla luodaan uutta arvostusta paikkaa kohtaan ja keksitään yhteisöllisyys uudelleen avoimella ja joustavalla tavalla. [³] Näin se muuttaa paikallisuuden ja universaalisuuden välistä suhdetta kunnioittaen ja edistäen paikallisyhteisöjä tasavertaisen rinnakkaiselon globaalissa verkostossa. [⁴]

Kosmolokalismi tarjoaa vaihtoehtoiset puitteet yhteistuotannolle. Sen tavoitteena on luoda resilienssiä paikallisesti jakamalla resursseja globaalisti ”digitaalisena yhteisomistuksena”. Kuten Ramos toteaa: ”Kosmolokalismi kuvaa hyvin perustavasti globaalisti hajautetun tietämyksen ja design-yhteisten dynaamisia mahdollisuuksia yhdessä kehittyvän (korkean ja matalan teknologian) kapasiteetin kanssa paikalliseen arvontuotantoon.” [⁵]

Kosmolokalismi on enemmän kuin suunnittelu- ja viestintätapa, sillä se keksii yhteisöllisyyden uudelleen ja luo uudenlaisen sosiaalisuuden muodon, joka perustuu yhteisöllisyyteen, innovointiin, tasavertaisuuteen ja vapauteen. Siinä määrin kuin kosmolokalismi luo yhteisöllisyyttä, se luo myös eetosta ja paatosta. [⁶] Nämä avaavat uusia näköaloja yhteiskunnallisen muutoksen hankkeelle ja innoittavat uusia, horisontaalisempia ja tasa-arvoisempia yhteiskunnallisen instituution muotoja. [⁷]

Tässä artikkelissa pyritään analysoimaan kosmolokalismin käsitteen historiallisia ja poliittisia konnotaatioita ja tarkastelemaan sitä yhteisvaurauden kontekstissa. Tarkastelemme paikallisen/universaalisen polariteetin konfiguraatiota kolmessa eri historiallisissa yhteyksissä kehitetyssä universalismin käsitteessä: kosmopolitanismissa, internationalismissa ja kosmolokalismissa. Väitämme, että kosmolokalismi tarjoaa vaihtoehtoisen käsitteellisen muodon paikallisuuden ja universalismin väliselle suhteelle, jossa korostuvat sosiaalisen identiteetin ja poliittisen vallan kysymykset.

Kolme universalismin käsitettä

Kosmopolitanismi

Kosmopolitanismi on universalismin ensimmäinen teoreettinen ilmaus. Se on on peräisin myöhäisen Ateenan demokratian (n. 404-322 eaa.) ja erityisesti Makedonian (n. 335-168 eaa.) ja Rooman (n. 27 eaa. – 476 jKr.) valtakuntien sosiaalis-historiallisesta kontekstista. Sokrateen oppilaan ja kyynisen filosofisen liikkeen perustajan Diogenes Sinopen väitetään identifioineen itsensä kosmopoliitiksi eli maailmankansalaiseksi. Tämä näkemys merkitsi kansalaisuuden käsitteen merkittävää laajentumista paljon pidemmälle kuin sen poliittiset rajat tietyn kaupungin alueella. Diogenes määritteli hyveen henkilökohtaiseksi riippumattomuudeksi kaikista aineellisista tai poliittisista sidonnaisuuksista. Hänen pyrkimyksensä kosmopoliittisuuteen merkitsi kuitenkin syvempää kuulumisen tunnetta kuin paikallisuuden taso, joka oli universaali. [⁸]

Stoalaiset tutkivat ja teoreettistivat tätä kosmopolitanismin käsitettä edelleen. Stoalaisen filosofian mukaan jokainen ihmisyksilö ”asuu […] kahdessa yhteisössä — syntymämme paikallisyhteisössä ja inhimillisen argumentoinnin ja pyrkimysten yhteisössä” [⁹] Stoalaisten kuvaus inhimillisestä olemassaolosta omaksui konsentrisen mallin, jossa kukin yksilö oli keskipisteenä, jota ympäröivät kuulumisasteiden ympyrät.

Kosmopolitanismi syntyi sosiaalis-historiallisessa kontekstissa, jossa polis oli poliittinen malli, joka perustui itsenäisiin ja melko itsenäisiin kaupunkeihin Egeianmeren eri puolilla. Se kehittyi kuitenkin täydellisemmin valtakunnan sosiaalis-historiallisessa kontekstissa. Monikulttuurisena keskitettynä poliittisena muodostelmana valtakunta saattoi vaatia alueellista universaalisuutta.

Kosmopolitanismin käsite keksittiin uudelleen Länsi-Euroopassa valistuksen aikakaudella (1600- ja 1800-luvuilla), erityisesti Immanuel Kantin teoksissa. Kleingeldin mukaan [¹⁰] Saksassa kosmopolitanismi erotti toisistaan useita osaamisalueita, kuten moraalin, kulttuurin, laillisuuden ja talouden, jotka kietoutuivat romanttiseen ihannointiin. Kant visioi ikuista rauhaa, joka perustuisi ihmiskunnan yleismaailmallisiin piirteisiin ja vielä laajemmin itse järjen yleismaailmallisuuteen Hän vaati ”maailmankansalaisuuden” (ius cosmopoliticum) lakia, joka perustuisi ihmisten yhteisyyteen kansalaisina ja joka syrjäyttäisi paikalliset oikeussäännöt (ius civitatis) ja kansalliset lainsäädännöt (ius gentium) niiden ulkoisissa keskinäisissä suhteissa. [¹¹]

Kantin mukaan tämä kosmopoliittinen laki on olemassa vastavuoroisen vieraanvaraisuuden muodossa, joka perustuu maalla asumisen yhteisluonteeseen. Kant korostaa vastuutamme toisistamme, huomauttaa, että jokainen ihminen on päämäärä itsessään eikä keino muiden syiden saavuttamiseksi, ja tarjoaa käsitteellisen perustan universaalille ihmisyydelle. Universaalisuus on ihmisen autonomian ja ihmisarvon transsendentaalinen ehto. Lisäksi Kant ilmaisi teoreettisin ja analyyttisin termein länsimaisten yhteiskuntien vapautumisen uskonnollisesta heteronomiasta, joka oli jo innoittanut Amerikan ja Ranskan vallankumouksia. Tästä seuranneet julistukset yleismaailmallisista ihmisoikeuksista olivat ratkaiseva institutionaalinen itsetunnustus ihmisyydestä yli paikallisten rajojen.

Viime vuosina kosmopolitanismi on noussut esiin jälkikolonialistisen ja antikolonialistisen tutkimuksen yhteydessä osoittaakseen Euroopan ulkopuolisten kulttuurien merkityksen, mutta myös vastauksena globalisaatioon 2000-luvun alkupuolella. [¹²] Jälkimmäisen osalta yksi globaalin kosmopolitanismin äänekkäimmistä kannattajista on saksalainen sosiologi Ulrich Beck. Teoksissaan Beck ottaa käyttöön ajallisen elementin, joka käsitetään ”refleksiiviseksi modernisaatioksi”. Tämä elementti ilmenee siinä, että globalisaatioprosessin aikana syntyy odottamattomia maailmanlaajuisia tapahtumia, joihin yhteiskuntien on reagoitava samanaikaisesti. [¹³] Elvytetty kosmopolitanismi on Beckin mukaan välttämätöntä, jotta voidaan tunnistaa toinen ja poistaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Beck väittää, että ”vain kosmopoliittinen näkemys vastaa riittävästi todellisuutta ja tarjoaa riittävän perustan toiminnalle” [¹⁴] Tässä yhteydessä kosmopolitanismia hyödynnetään metodologisena välineenä kuvaamaan globalisoitunutta maailmaa, joka nousee esiin ilmiöinä, jotka korostavat yhteiskuntien keskinäisiä yhteyksiä. [¹⁵]

Beck viittaa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen kaltaisiin tapahtumiin, ilmastonmuutokseen ja arabikevään kaltaisiin yhteiskunnallisiin kapinoihin ja vaatii kritisoimaan kansallista paradigmaa, jota hän pitää riittämättömänä näiden ilmiöiden analysoimiseksi. [¹⁶]

Beckin kosmopolitanismiteoriassa on kuitenkin eurosentrisen perinteen piirteitä, ja sellaisena se on modernisoitu versio kantilaisesta kosmopolitanismista. [¹⁷] Hänen käsityksensä meistä ja toisista näyttää olevan kiinnittynyt ennakkoon tehtyihin maantieteellisiin ja kulttuurisiin jakoihin. Hänellä on myös taipumus vähätellä muita yhteiskunnallisen kamppailun ja epätasa-arvon kenttiä, kuten luokkaeroja, globaalin pohjoisen ja etelän välistä jakoa ja kapitalististen keskusten ensisijaisuutta globaaliin periferiaan nähden. Näin ollen hänen kosmopoliittinen näkemyksensä ei ylitä globaalin länsimaisen kulttuurin hierarkiaa paikallisiin alkuperäiskulttuureihin nähden. Beck ei onnistu integroimaan kulttuurista monimuotoisuutta kulttuurisesti oikeudenmukaiseen globaalin yhteenkytkeytyneisyyden tasoon, kun hän puolustaa suvaitsevaisuutta ja toisen tunnustamista.

Sen sijaan hän noudattaa perinteistä keskusta/periferia-mallia, joka on sopusoinnussa vallitsevan kapitalistisen mielikuvituksen kanssa.

Gerard Delanty korostaa Beckin kosmopolitanismin uudelleenarvioinnin refleksiivistä ja sisäistettyä ulottuvuutta. Hän vaatii uutta kosmopoliittista mielikuvitusta, jossa keskitytään erilaisiin mahdollisiin yhdistelmiin paikallisuuden ja globaalisuuden välillä sen sijaan, että vahvistettaisiin uudelleen keskustan ja periferian välistä dominanssia. [¹⁸] Delantyn mukaan ”kriittisen kosmopolitanismin käsite näkee maailman kategorian pikemminkin avoimuuden kuin universaalin järjestelmän kannalta. Juuri tämä määrittelee kosmopoliittisen mielikuvituksen” [¹⁹] Delantyn kriittinen lähestymistapa näyttää kuitenkin hämärtävän kosmopolitanismin käsitteellisiä perusteita, sillä keskustan ja periferian käsitteet ovat oletettuja, eikä niitä siten voida tässä yhteydessä ylittää.

Internationalismi

1700-luvun vallankumoukset synnyttivät nykyaikaisuuden, joka innoitti tulevaa hallitsevaa yhteiskunnallista ja poliittista organisaatiomuotoa: kansallisuutta. Kansallisuus liittyy suoraan alueeseen ja politisoi paikallisuuden sosiaaliset piirteet, kuten alkuperäisyyden, syntyperän, tavan ja kielen. Se korreloi tunteeseen yhteisestä menneisyydestä, kun taas kansakunnat ovat historiallisia konstruktioita, jotka eivät ole yleismaailmallisesti välttämättömiä, vaan pikemminkin rajattuja ja suvereeneja kuviteltuja poliittisia yhteisöjä. [²⁰]. Paikallisuuden ja universaalisuuden välissä olevana keinotekoisena välimuotona kansallisuus ei ole eksistentiaalinen eikä immanenttisesti transsendentaalinen. Periaatteessa kansallisuus on universaalisuuden vastainen. Sen riippuvuus alueesta ja homogeenisuudesta tekevät tyhjäksi kaiken vetoamisen universaaliin. Päinvastoin, jokaista kansallisvaltiota pidetään itsenäisenä yksikkönä, joka sotii muita itseään johdonmukaisia, itsenäisiä kokonaisuuksia vastaan. [²¹]

Universaalisuuden kansallinen pirstaloituminen ei myöskään suosi paikallisuutta. Poliittisen päätöksenteon siirtyminen yhteisöltä valtiolle on vienyt paikallisuudelta kaiken vallan. Paikallisyhteisöille, jotka ovat valtion legitimiteetin perusta, on tietenkin jätetty edustuksen perustaso. Siksi kansallisuus rikkoo paikallisuuden ja universaalisuuden välisen yhteyden korvaamalla niiden poliittisen ja sosiaalisen ulottuvuuden.

Kansalaisuus on määräytymisen mitta ja identiteetin mielivaltainen muodostus. Yhteisöistä voi tulla osa eri kansakuntia, kun taas kansakunnista ei voi koskaan tulla universaaleja. Balibar ja Wallerstein huomauttavat, että ”käsite ‘kansakunta’ liittyy tämän historiallisen järjestelmän [kapitalistisen maailmantalouden] poliittiseen päällysrakenteeseen, suvereeneihin valtioihin, jotka muodostuvat valtioiden välisestä järjestelmästä ja jotka ovat seurausta siitä. [²²].

Internationaalisuus syntyi pyrkimyksenä ratkaista tämä ongelma muuntamalla ja ottamalla universaalisuus uudelleen haltuun kansallisen politiikan kontekstissa. Tämän muodon universalismi sai kansallisvaltioiden aikakaudella. Internationalismissa tunnustetaan kansallisvaltioparadigman hallitsevuus ja ehdotetaan kansojen välistä tasa-arvoa ja solidaarisuutta vetoamalla inhimilliseen universaalisuuden tunteeseen. [²³].

Tämäntyyppinen internationalismi nousi historialliselle näyttämölle painokkaasti sen jälkeen, kun vuonna 1864 perustettiin Ensimmäinen internationaali, joka yhdisti vallankumouksellisen liikkeen koko kirjon marxilaisista anarkisteihin. Kansainvälisyys on ollut olennainen piirre emansipatorisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä, jotka ovat toisinaan onnistuneet voittamaan kansalliset rajoitukset ja kyseenalaistamaan kansallisuuden rajat.

Kapitalismin laajeneminen on edistänyt toisenlaista kansainvälisyyttä, joka liittyy markkinoihin eikä ihmisten oikeuksiin. Vuonna 1843, kun brittiläinen imperiumi laajeni, Richard Cobdenin kaltaiset vapaakaupan kannattajat [²⁴] kannattivat smithiläistä versiota kansainvälisyydestä, joka voitaisiin toteuttaa yhdistämällä maailmanmarkkinat. Neuvostoliiton ”rautaesiripun” romahdettua vuonna 1991 finanssikapitalistiset verkostot ovat laajentuneet ympäri maailmaa, ja tätä prosessia on kutsuttu ”globalisaatioksi” [²⁵] Tämä internationalistinen agenda ei kuitenkaan vähentänyt, vaan pikemminkin kärjisti kansallisvaltiokapitalismin ristiriitoja: jakoa johtajien ja toimeenpanijoiden välillä, jakoa syntyperäisten ja ulkomaalaisten välillä, sosiaalista eriarvoisuutta ja rotuun ja sukupuoleen liittyviä jakoja sekä kahtiajakoa sisäisen tilan eli valtion lainkäyttöalueen ja ulkoisen tilan eli kansainvälisten suhteiden tilan välillä.

Lennättimen, radion ja myöhemmin digitaalisen viestintäteknologian keksiminen teki universaalisuudesta konkreettista globaalisuuden muodossa. Globaalisuus on tunne yhteisestä maailmasta, joka rajoittuu planeettaamme. Se täyttää universaalisuuden konkreettisella kokemuksella ja luo maailmanlaajuisia infrastruktuureja, jotka tarjoavat empiirisen perustan. Globaalisuus tarjoaa paikallisuudelle globaalin pituuden, johon se voi projisoida toimintansa, ja tekee universaalisuudesta toteutuneen potentiaalin, joka on paikallisen yksilöllisyyden tason yläpuolella. Globaalisuuden kansainvälinen viestintäinfrastruktuuri, joka tunnetaan digitaaliaikana tieto- ja viestintätekniikkana (ICT), mahdollistaa sen, että globalisaation yksityinen voittoa tavoitteleva yritysverkosto voi muodostaa globaalit markkinat.

Vaihtoehdon globalisaatiolle tarjosi Roland Robertson, joka ehdotti ensimmäisen kerran termiä ”glokalisaatio” 1980-luvun lopulla. [²⁶]. ”Tämä käsite kuvaa tuotteita tai palveluja, joita levitetään maailmanlaajuisesti ja joissa otetaan huomioon paikallisten käyttäjien tarpeet.” [²⁷] Liiketoiminnallisessa mielessä glokalisaatio liittyy mikromarkkinointiin ja eriytyneiden ”kuluttajatraditioiden” rakentamiseen [²⁸] Robertson kuitenkin laajentaa glokalisaation merkitystä tarjotakseen uudenlaisen artikulaation globaalin ja paikallisen välisestä suhteesta samanaikaisuuden ja keskinäisen läpäisyn näkökulmasta. Robertsonille ”glokalisaatio tarkoittaa sekä universalisoivien että partikularisoivien tendenssien samanaikaisuutta — yhteisesiintymistä. [²⁹]. Hän pyrkii ylittämään globalisaation ja lokalisoitumisen välisen jännitteen korostamalla heterogeenisuuden tuottamista globalisaation projisoiman homogeenisuuden pinnan sijaan. Robertson kehottaa meitä hyväksymään heterogeenisuuden, vaikkakin ylhäältä alaspäin suuntautuvan lähestymistavan homogeenisen hyväksymisen kautta, sillä globalisaation ja glokalisaation kapitalistisia prosesseja ohjaavat kansainväliset johtajat ja yhtiöt.

Meidän mielestämme glokalisaatio on käsite, joka etenee universaalista paikalliseen, mikä peittää alleen paikalliset moninaisuudet ja vastarinnat, joita voi esiintyä globalisoituneiden mekanismien ja paikallisviranomaisten välisissä jännitteissä. Näin glokalisaatio pysyy juurtuneena liiketoiminnallisiin juuriinsa ja sidottuna mikromarkkinointiin ja erilaisiin mainontakäytäntöihin ja -ajatuksiin kyseenalaistamatta globalisaation/glokalisaation taustalla olevia keskeisiä kapitalistisia motiiveja. Ylhäältä alas -teoriana se tarjoaa metodologisen välineen kuvaamaan kapitalistisen laajentumisen mahdollisuuksia monimuotoisessa maailmassa, mutta jättää huomiotta jälkikapitalistisen siirtymän mahdollisuudet.

Tieto- ja viestintätekniikan aikakauden kypsyessä on syntymässä uusi universaalisuuden muoto, jota kutsutaan kosmopoliittiseksi paikallisuudeksi tai kosmolokalismiksi. Yrityskapitalismin ja globaalien arvoketjujen kritiikin pohjalta tämä uusi muoto muuntaa eksistentiaalista, sosiaalista ja poliittista paikallisuuden ja universaalisuuden akselilla.

Kosmolokalismi

Kosmopoliittisen paikallisuuden tai kosmolokalismin käsitteen on kehittänyt Wolfgang Sachs, joka on ympäristö-, kehitys- ja globalisaatiotieteilijä. Sachs tunnetaan yhtenä monista Ivan Illichin seuraajista, ja hänen työnsä on vaikuttanut vihreisiin ja ekologisiin liikkeisiin. Vuonna 1992 hän toimitti teoksen Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power, joka on (post-)kehitystutkimuksen klassikko. Sachs väittää, että kosmolokalismi ”pyrkii vahvistamaan paikan rikkautta pitäen samalla mielessä monimuotoisen maailman oikeudet. Se vaalii tiettyä paikkaa, mutta tietää samalla kaikkien paikkojen suhteellisuudesta” [³⁰]. Kosmolokalismi säilyttää paikallisuuteen liittyvän ”paikallisuuden”, mutta projisoi sen samalla globaalisti vaarantamatta sen erityisyyttä. Näin ollen kulttuurinen ja yhteisöllinen monimuotoisuus kukoistaa universaalin verkostoitumisen yhteydessä. Lisäksi paikallinen säilyy itsenäisenä globaalin muodostamassa keskinäisriippuvaisessa verkostossa, mikä edistää autonomiaa täydentävyyden puitteissa molemmilla tasoilla. Glokalisaation vastakohtana kosmolokalismi siirtyy paikallisuudesta universaalisuuteen, tunnustaa paikallisen sosiaalisen yhteiselon paikaksi ja korostaa globaalin verkostoitumisen mahdollisuuksia kapitalististen markkinasääntöjen ulkopuolella.

Ezio Manzini, kestävän kehityksen muotoilun johtava ajattelija, on myös visioinut toimivia vaihtoehtoja kestävälle yhteiskunnalle. Sosiaalisen innovaatiomuotoilun professorina Manzini keskittyy tuotantoon ja kulutukseen liittyviin innovatiivisiin prosesseihin ja strategioihin kestävän kehityksen näkökulmasta. Hänen viimeisin teoksensa Design, When Everybody Designs: An Introduction to Design for Social Innovation, käsittelee luovia yhteisöjä ja uusia yhteistyömuotoja. [³¹] Manzini kuvaa kosmopoliittista paikallisuutta tapana yhdistää paikalliset yhteisöt globaalisti hajautettuihin yhteisen vaihdon verkostoihin, jolloin tuotanto ja kulutus lähenevät toisiaan. Tämä kosmolokalismin muoto juontaa juurensa nousevaan tuotantomalliin, joka perustuu ”digitaalisen yhteisvaurauden” käsitteeseen. [³²] Vaikka voidaankin väittää, että kosmolokalismia muistuttavia, mutta commonsiin juurtuneita organisaatiorakenteita voi olla olemassa, tämän artikkelin yhteydessä omaksumme ainoastaan edellä mainitun muodon.

Yhteisvaurauden perusrakenteeseen kuuluu kolme osaa, jotka ovat tasavertaisessa ja vastavuoroisessa suhteessa toisiinsa: yhteiset resurssit, jotka voivat olla teknisiä, kulttuurisia, sosiaalisia tai luonnonvaroja; instituutiot, jotka määrittelevät yhteistoiminnan säännöt, kuten avoimen lähdekoodin lisenssit tai päätöksentekoprosessit; ja yhteisöt, jotka osallistuvat yhteisten resurssien (uudelleen)tuotantoon. [³³]

Digitaalisen yhteisöllistämisen prosessista antoivat ensimmäisenä esimerkin avoimen tiedon hankkeet, kuten vapaa tietosanakirja Wikipedia ja muut avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeet. [³⁴] Toinen aalto liittyy avoimeen suunnitteluun ja valmistukseen. [³⁵]. Tässä asetelmassa suunnittelua kehitetään ja jaetaan globaalina digitaalisena yhteisenä, kun taas valmistus tapahtuu paikallisesti. [³⁶] Useissa pienimuotoisissa ja resilienssiin suuntautuneissa teknologia-aloitteissa on sovellettu kosmolokaaleja käytäntöjä. Tällaisia aloitteita ovat esimerkiksi WikiHouse (rakennukset), RepRap (3D-tulostimet), OpenMotors (ajoneuvot), OpenBionics (robotti- ja proteesikädet) ja L’Atelier Paysan (maatalousvälineet). Käytännössä viimeksi mainittu aloite hyödyntää maailmanlaajuista tietopoolia maataloustyökalujen tuottamiseksi paikallisesti, mutta myös laajentaa tätä tietopoolia omilla panoksillaan (suunnittelun, taitotiedon ja käytäntöjen osalta). Tällaisella kosmolokalismin muodolla voidaan puuttua paikallisyhteisöjen riippuvuuteen globaaleista arvoketjuista niiden toimeentulon turvaamiseksi ja globaaliin yritystoimintaan perustuvaan louhintamalliin, joka edistää ilmaston lämpenemistä.

Kosmolokalismi nojaa samoihin tiedontuotantovälineisiin, jotka tukevat kapitalistista globalisaatiota, eli viestintään, laskentaan, antureihin ja sähköiseen varastointiin. [³⁷] Kosmolokalismin erottaa kapitalistisesta globalisaatiosta lähinnä sen arvot ja periaatteet: vastavuoroisuus ja itseorganisoituminen, jotka kunnioittavat yksilön autonomiaa, paikallista erityisyyttä ja kulttuurista monimuotoisuutta; jakaminen, jossa tunnustetaan yhteenkuuluvuus ja keskinäinen vastuu; yhteistyö, joka mahdollistaa julkisen harkinnan ja pohdinnan; ja hyötylähtöisyys, joka tarjoaa tunteen yhteiskunnallisesta yhteisestä hyvästä. Tässä mielessä yhteisöt ovat välttämätön edellytys kosmolokalismille.

Kosmolokalismille ei ole ominaista ulkoisen ja sisäisen välinen kahtiajako, jonka vallitseva kansallisvaltioparadigma pakotti kansainvälisyyteen; sen sijaan sille on ominaista yhdistämistavat, jotka yhdistävät paikallisia yhteisöjä vähentämättä niiden paikallisuutta. Paikallisuus, joka on irrotettu alueellisuudesta, muuttuu puhtaasti kulttuuriseksi ja korreloi kielen ja tapojen kanssa. Kommonerien yhteisten käytäntöjen kautta syntynyt yhteinen resurssipooli säilyttää jokaisen paikallisen erityispiirteen moniarvoisessa, moniäänisessä kontekstissa, jossa jokainen yhteinen asukas voi osallistua tasavertaisesti ja vapaasti. Tämä kollektiivinen, avoin ja tasa-arvoinen arvontuotanto ja -jako on vastoin kapitalismin voittoa tavoittelevaa taloutta. Siinä missä jälkimmäinen luo riistävän ja välistävetävän tavan käyttää arvokkaita resursseja voiton tavoitteluun, yhteisiin resursseihin perustuva vertaistuotanto luo päinvastaisen, tuottavan tavan ylläpitää ja luoda arvokkaita resursseja molemminpuolisen yhteiskunnallisen hyödyn tavoitteluun. [³⁸]

Onko kosmolokalismi luonnostaan antikapitalistista? Kuten olemme maininneet, on väitetty, että kosmolokalismi voidaan pelkistää teknologiseksi trendiksi. [³⁹] Väitämme kuitenkin, että tämä vaara on seurausta siitä, että kosmolokalismin mahdollisuuksia ei ole täysin toteutettu. Kosmolokalismi haastaa sisällöltään, kontekstiltaan ja periaatteeltaan kapitalismin ydinarvot. Todellisuudessa se kyseenalaistaa kapitalistisen imaginaarisuuden ensisijaisen käyttövoiman ja motivaation, voiton ensisijaisuuden ja ”kapitalistisen kehityksen keskeisen imaginaarisen merkityksen”. [⁴⁰]

Sachs on väittänyt, että kehitysyhteistyöstä käytävässä keskustelussa käytetään keskeisiä käsitteitä, jotka kiteyttävät ”joukon hiljaisia oletuksia, jotka vahvistavat länsimaista maailmankuvaa”. [⁴¹]. Samaa kritiikkiä voidaan soveltaa myös Beckin kosmopolitanismiin. Sachs tunnustaa, että kapitalistisen kehityksen merkitykset ovat sekä muokanneet maailmankuvamme länsimaalaiseen muottiin että inspiroineet tuhoisaa riistopolitiikkaa, joka ”ilmeisesti epäonnistui sosioekonomisena pyrkimyksenä”. [⁴²]. Sachs kehottaa meitä testaamaan todellisuuden kehitysmallia toteuttamalla kosmolokalismia. Tässä mielessä kosmolokalismi haastaa paitsi kapitalistiset käytännöt myös vallitsevan käsityksen sosiaalis-historiallisesta todellisuudesta, sellaisena kuin se on määritelty kapitalististen imaginaaristen perusmerkitysten kautta. Mielestämme kosmolokalistisen maailmankuvan potentiaali kattaa antikapitalistisen arvomaailman, ei-kapitalistisen yhteistyömuodon ja jälkikapitalistisen odotusten horisontin.

Avointen osallistumiskäytäntöjen ja resurssien tasapuolisen jakamisen avulla kosmolokalismin avulla luodaan uusi yhteisöllisyyden muoto, joka ei perustu alueellisuuteen vaan tasavertaiseen osallistumiseen. [⁴³] Tämän mahdollistavat sen joustavat infrastruktuurit, jotka tarjoavat avoimia viestintäkanavia ja tapoja jakaa tietoa, tekniikoita ja käytäntöjä.

Kosmolokalismin ratkaiseva uusi elementti on nykyisten toimintatapojen radikaali uudelleenmuotoilu. [⁴⁴] Näin luodaan vaihtoehtoisia sosiaalisten suhteiden muotoja, jotka perustuvat paikallisuuden ja globaalisuuden suoraan yhteyteen horisontaalisesti ja vastavuoroisesti. Manzinille tällainen kosmopoliittinen paikallisuus pystyy luomaan uudenlaisen paikkatietoisuuden, joka muodostaa perustan yhteisön perustamiselle. Escobar väittää, että tämä uusi paikkatietoisuus eli yksilöiden ja heidän spatiaalisen ympäristönsä väliset uudet suhteet merkitsevät yhteisöllisyyden dynaamista uudelleen keksimistä. [⁴⁵]

Kosmolokalismin siirtymädynamiikan ymmärtäminen

Kosmolokalismi vaikuttaa lupaavalta universalismin muodolta. Se omaksuu kosmopolitanismin vapauttavia elementtejä ja välttää samalla useimmat internationalismin rajoitukset. Kosmolokalismin avulla ylitetään kansalliset rajoitukset kohti globaalisuutta ja samalla tunnustetaan ja voimaannutetaan paikallisuus. Siinä hyödynnetään täysimääräisesti tieto- ja viestintätekniikan vapauttavia näkökohtia ja mahdollistetaan maailmanlaajuinen yhteistuotanto tasavertaisella tavalla. Lisäksi se keksii uudelleen yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteen avoimella, tasa-arvoisella ja moniarvoisella tavalla.

Kuten nykyisissä ”digitaalisen yhteisvaurauden” yhteisöissä on nähty, kosmolokalismin avulla edistetään erilaisia rinnakkaiselon muotoja ja inspiroidaan vaihtoehtoisia tuotantotapoja, jotka perustuvat yhteisomistukseen. Yhteistuotantotapana se tarjoaa kestävämpiä ja toimivampia verkostoja, jotka voivat elvyttää paikallistaloutta ja edistää yhteisvaurauteen perustuvaa kollaboraatiomuotoa. Tässä ympäristössä voittoa tavoittelevia kannustimia vähennetään yhteisöllisten arvojen hyväksi. Kosmolokalismin avulla paikallisuus ja yleismaailmallisuus voidaan siis muuntaa eri tavalla, mikä antaa meille mahdollisuuden visioida uusia tapoja kohti sosiaalista tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta uhraamatta kuitenkaan monimuotoisuutta ja moninaisuutta.

Useat kosmolokalismiin liittyvät näkökohdat, kuten sen sosiaaliset ja ympäristövaikutukset, vaativat kuitenkin lisätutkimuksia. Kosmolokalismi on esimerkiksi hyvin riippuvainen tieto- ja viestintätekniikasta, jonka yleistyminen liittyy monimutkaisiin tuotantosuhteisiin ja uuteen digitaaliseen työnjakoon. [⁴⁶] Näin ollen kosmolokalismin perusteellinen tutkiminen poliittisen ekologian näkökulmasta vaikuttaa olennaisen tärkeältä. On myös ensiarvoisen tärkeää tutkia ja tukea syntymässä olevia instituutioita, jotka hallitsevat tällaisen kokoonpanon käytännön järjestelyjä.

Kaiken kaikkiaan kosmolokalismi tarjoaa vaihtoehtoja, jotka voivat mahdollisesti horjuttaa vallitsevia kapitalistisia imaginaarisia merkityksiä, asenteita ja toimintatapoja. Se voi viitoittaa tietä siirtymiselle kohti jälkikapitalistista, yhteisvaurauteen keskittyvää taloutta ja yhteiskuntaa, jossa arvo luodaan kollektiivisesti ja on kaikkien saatavilla. Paikallisyhteisöjen ja yksilöiden autonomia on olennaisen tärkeää, jotta kosmolokalismista tulisi muutakin kuin tuotantotavan suunnitelma. Kosmolokalismi voisi tarjota kestäviä viestintä- ja tuotantoinfrastruktuureja, jotka mahdollistaisivat sosiaalisen autonomian globaalissa mittakaavassa. Sen poliittinen potentiaali on vielä avautumatta, mutta sitä kannattaa pohtia sekä teoriassa että käytännössä.

Lähdeviitteet

1. (…) ︎
2. Manzini, E. (2015). Design, When Everybody Designs: An Introduction to Design for Social Innovation. Cambridge, MA: MIT Press. ︎
3. Escobar, A. (2018). Designs for the Pluriverse: Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds. Durham: Duke University Press ︎
4. Sachs, W. (1992). The Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. London: Zed Books. ︎
5. Ramos, J. (2017). Cosmo-Localization and Leadership for the Future. Journal of Futures Studies 21(4): 65-84 ︎
6. Kioupkiolis, A. (2019). The Common and Counter-Hegemonic Politics. Edinburgh: Edinburgh University Press ︎
7. Schismenos, A. (2019). Direct Democracy, Social Ecology and Public Time. Teoksessa Social Ecology and the Right to the City, toim. Federico Venturini, Emet Degirmenci & Ines Morales, 128-141. Montreal: Black Rose Books ︎
8. Nussbaum, M.C. (1997). Kant and Stoic Cosmopolitanism. The Journal of Political Philosophy 5(1): 1-25 ︎
9. Nussbaum, M.C. (1997). Kant and Stoic Cosmopolitanism. The Journal of Political Philosophy 5(1): 3 ︎
10. Kleingeld, P. (1999). Six Varieties of Cosmopolitanism in Late Elighteenth-Century Germany. Journal of the History of Ideas 60(3): 505-524 ︎
11. Kant, I. (1795/1991). Perpetual Peace: A Philosophical Sketch. Teoksessa Kant’s Political Writings, toim. Hans Reiss, 93-131. Cambridge: Cambridge University Press ︎
12. Mignolo, W.D. (2011). Cosmopolitan Localism: A Decolonial Shifting of the Kantian’s Legacies. Localities 1(1): 11-45 ︎
13. Beck, U. (1999). World Risk Society. Cambridge: Polity Press ︎
14. Beck, U. (2005). Power in the Global Age. Cambridge: Polity Press, s. 111 ︎
15. Beck, U. (2002). The Cosmopolitan Society & Its Enemies. Theory, Culture & Society 19(1-2): 17-44 ︎
16. Beck, U. (2012). Redefining the Sociological Project: The Cosmopolitan Challenge. Sociology 46(1): 7-12 ︎
17. Bhambra, G. K. (2010). Sociology after Postcolonialism: Provincialized Cosmopolitanisms and Connected Sociologies. Teoksessa Decolonizing European Sociology: Transdisciplinary Approaches, toim. Encarnaci6n Gutiérrez Rodriguez, Manuela Boatca & Sérgio Costa, 33-48. Farnham: Ashgate ︎
18. Delanty, G. (2006). The Cosmopolitan Imagination: Critical Cosmopolitanism and Social Theory. The British Journal of Sociology 57 (1): 25-47 ︎
19. Delanty, G. (2006). The Cosmopolitan Imagination: Critical Cosmopolitanism and Social Theory. The British Journal of Sociology 57 (1): 38 ︎
20. Renan, E. (1996). What is a Nation? Teoksessa Becoming National: A Reader, toim. Geoff Eley & Ronald G. Suny, 41-55. Oxford: Oxford University Press; Gellner, E. (1983). Nations and Nationalism. Ithaca: Cornell University Press; Anderson, B. (1991). Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso ︎
21. Schmitt, C. (2007). The Concept of the Political. käännös: George Schwab. Chicago: University of Chicago Press ︎
22. Balibar, E. & Wallerstein, I., (1991). Race, Nation, Class, Ambiguous Identities. London: Verso, 78 ︎
23. Nordlinger, J. (2013). Peace They Say: A History of the Nobel Peace Prize, the Most Famous and Controversial Prize in the World. New York: Encounter Books ︎
24. Cobden, R. (1908). Speeches on Questions of Public Policy. London: T. Fisher Unwin ︎
25. Bresser-Pereira, L.C. (2008). Globalization, Nation-state and Catching Up. Brazilian Journal of Political Economy 28(4): 557-576 ︎
26. Robertson, R. (1997). Comments on the ‘Global Triad’ and Glocalisation. Teoksessa Globalisation and Indigenous Culture, toim. Nobutake Inoue, 217-225. Tokyo: Institute for Japanese Cultural Classics ︎
27. Mendis, P. (2007). Glocalization: the Human Side of Globalization. Morrisville: Lulu Press ︎
28. Robertson, R. (1995). Glocalization: Time-Space and Homogeneity-Heterogeneity. Teoksessa Global Modernities, toim. Mike Featherstone, Scott Lash & Roland Robertson, 25-44. London: Sage, 29 ︎
29. Robertson, R. (1997). Comments on the ‘Global Triad’ and Glocalisation. Teoksessa Globalisation and Indigenous Culture, toim. Nobutake Inoue, 217-225. Tokyo: Institute for Japanese Cultural Classics, 220 ︎
30. Sachs, W. (1992). Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. Lontoo: Zed Books, 124 ︎
31. Manzini, E. (2015). Design, When Everybody Designs: An Introduction to Design for Social Innovation. Cambridge, MA: MIT Press ︎
32. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press ︎
33. Bollier, D. ja Helfrich, S. (2015). Patterns of Commoning. Amherst: Levellers Press ︎
34. Benkler, Y. (2006). The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom. New Haven: Yale University Press ︎
35. Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M. ja Bauwens, M. (2018). The Convergence of Digital Commons with Local Manufacturing from a Degrowth Perspective: Two Illustrative Cases. Journal of Cleaner Production 197(2):1684-1693 ︎
36. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press
    
    Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G. ja Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring the Contours of an Emerging Productive Model. Futures 73: 126-135
    
    Ramos, J. (2017). Cosmo-Localization and Leadership for the Future. Journal of Futures Studies 21(4): 65-84 ︎
37. Kostakis, V. ja Giotitsas, C. (2020). Small and Local Are Not Only Beautiful; They Can Be Powerful. Antipode Online ︎
38. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press ︎
39. Ramos, J. (2019). Cosmo Localism: Tech Trend, Post Capitalist Commons Transition or Something Else? Medium ︎
40. Arnason, J.P. (1989). Pour une Philosophie Militante de la Démocratie. Revue Européenne des Sciences Sociales, 27(86): 328 ︎
41. Sachs, W. (1992). The Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. Lontoo: Zed Books, 4 ︎
42. Sachs, W. (1992). The Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. London: Zed Books, 5 ︎
43. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press ︎
44. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press ︎
45. Escobar, A. (2018). Designs for the Pluriverse: Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds. Durham: Duke University Press ︎
46. Fuchs, C. (2014). Digital Labour and Karl Marx. New York: Routledge
    
    Fuchs, C. (2013). Theorising and Analysing Digital Labour: From Global Value Chains to Modes of Production. The Political Economy of Communication 1 (2): 3-27 ︎

Anderson, B. (1991). Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso.

Arnason, J.P. (1989). Pour une Philosophie Militante de la Démocratie. Revue Européenne des Sciences Socials 27(86): 323-337.

Balibar, E. and Wallerstein, I., (1991). Race, Nation, Class, Ambiguous Identities. London: Verso.

Bauwens, M., Kostakis, V. and Pazaitis, A.. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press. Accessed September 3, 2020. https://tinyurl.com/y6hj5ec7.

Beck, U. (2012). Redefining the Sociological Project: The Cosmopolitan Challenge.

Sociology 46(1): 7-12. Beck, U. (2005). Power in the Global Age. Cambridge: Polity Press.

Beck, U. (2002). The Cosmopolitan Society & Its Enemies. Theory, Culture & Society 19(1-2): 17-44.

Beck, U. (1999). World Risk Society. Cambridge: Polity Press.

Benkler, Y. (2006). The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom. New Haven: Yale University Press.

Bhambra, G. K. (2010). Sociology after Postcolonialism: Provincialized Cosmopolitanisms and Connected Sociologies. In Decolonizing European Sociology: Transdisciplinary Approaches, edited by Encarnacion Gutiérrez Rodriguez, Manuela Boatca, and Sérgio Costa, 33-48. Farnham: Ashgate.

Bollier, D. and Helfrich, S. (2015). Patterns of Commoning. Amherst: Levellers Press.

Bresser-Pereira, L.C. (2008). Globalization, Nation-state and Catching Up. Brazilian Journal of Political Economy 28(4): 557-576.

Cobden, R. (1908). Speeches on Questions of Public Policy. London: T. Fisher Unwin.

Delanty, G. (2006). The Cosmopolitan Imagination: Critical Cosmopolitanism and Social Theory. The British Journal of Sociology 57 (1): 25-47. Accessed September 3, 2020. https://oneworlduv.com/wp-content/uploads/2011/06/cosmopolitan_imagination.pdf

Escobar, A. (2018). Designs for the Pluriverse: Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds. Durham: Duke University Press. Fuchs, C. (2014). Digital Labour and Karl Marx. New York: Routledge.

Fuchs, C. (2013). Theorising and Analysing Digital Labour: From Global Value Chains to Modes of Production. The Political Economy of Communication 1 (2): 3-27. Accessed June 4, 2020. http://www.polecom.org/index.php/polecom/article/view/19.

Gellner, E. (1983). Nations and Nationalism. Ithaca: Cornell University Press.

Kant, I. (1795/1991). Perpetual Peace: A Philosophical Sketch. In Kant’s Political Writings, edited by Hans Reiss, 93-131. Cambridge: Cambridge University Press.

Kioupkiolis, A. (2019). The Common and Counter-Hegemonic Politics. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Kleingeld, P. (1999). Six Varieties of Cosmopolitanism in Late Eighteenth-Century Germany. Journal of the History of Ideas 60(3): 505-524.

Kostakis, V. and Giotitsas, C. (2020). Small and Local Are Not Only Beautiful; They Can Be Powerful. Antipode Online. Accessed June 4, 2020. https://antipodeonline.org/2020/04/02/small-and-local/.

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., and Bauwens, M. (2018). The Convergence of Digital Commons with Local Manufacturing from a Degrowth Perspective: Two Illustrative Cases. Journal of Cleaner Production 197(2):1684-1693.

Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G. and Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring the Contours of an Emerging Productive Model. Futures 73: 126-135.

Manzini, E. (2015). Design, When Everybody Designs: An Introduction to Design for Social Innovation. Cambridge, MA: MIT Press.

Mendis, P. (2007). Glocalization: the Human Side of Globalization. Morrisville: Lulu Press.

Mignolo, W.D. (2011). Cosmopolitan Localism: A Decolonial Shifting of the Kantian’s Legacies. Localities 1(1): 11-45.

Nordlinger, J. (2013). Peace They Say: A History of the Nobel Peace Prize, the Most Famous and Controversial Prize in the World. New York: Encounter Books.

Nussbaum, M.C. (1997). Kant and Stoic Cosmopolitanism. The Journal of Political Philosophy 5(1): 1-25.

Nussbaum, M.C. (1994). Patriotism and Cosmopolitanism. The Boston Review. Accessed June 4, 2020. http://bostonreview.net/martha-nussbaum-patriotism-and-cosmopolitanism.

Ramos, J. (2017). Cosmo-Localization and Leadership for the Future. Journal of Futures Studies 21(4): 65-84.

Ramos, J. (2019). Cosmo Localism: Tech Trend, Post Capitalist Commons Transition or Something Else? Medium. Accessed June 4, 2020. https://medium.com/@joseramos_30450/cosmo-localism-tech-trend-post-capitalist-commons-transition-or-something-else-4dc0202dd732.

Renan, E. (1996). What is a Nation? In Becoming National: A Reader, edited by Geoff Eley and Ronald G. Suny, 41-55. Oxford: Oxford University Press.

Robertson, R. (1997). Comments on the ‘Global Triad’ and Glocalisation. In Globalisation and Indigenous Culture, edited by Nobutake Inoue, 217-225. Tokyo: Institute for Japanese Cultural Classics.

Robertson, R. (1995). Glocalization: Time-Space and Homogeinety-Heterogeneity. In Global Modernities, edited by Mike Featherstone, Scott Lash and Roland Robertson, 25-44. London: Sage.

Sachs, W. (1992). The Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. London: Zed Books.

Schismenos, A. (2019). Direct Democracy, Social Ecology and Public Time. In Social Ecology and the Right to the City, edited by Federico Venturini, Emet Degirmenci and Ines Morales, 128-141. Montreal: Black Rose Books.

Schmitt, C. (2007). The Concept of the Political. Translated by George Schwab. Chicago: University of Chicago Press.

Tämä on  kirjan Cosmo-local Reader johdantoluku. Kirjan ovat toimittaneet José Ramos, Michel Bauwens, Sharon Ede ja James Gien Wong. He myös ovat kirjoittaneet johdantoluvun.¹

Johdanto

Ihmiset voivat tehdä suuria asioita, kun teemme yhteistyötä. Se on tämän kirjan yksinkertainen ja keskeinen ajatus. Useimmat meistä tietävät tämän kokemuksen kautta, olipa kyse sitten joukkuelajeista, yhteiskunnallisesta liikkeestä, innovaatiohankkeesta tai vain yhteisön kokoamisesta yhteen tekemään jotain hyvää. Tämä kokoomateos tuo uuden ulottuvuuden ikivanhaan ajatukseen: nykyinen aikakausi on planetaarisessa mittakaavassa tapahtuvan yhdessä tekemisen synty kaikkialla olevien yhteisöjen yhteiseksi hyväksi. Se on uutta, koska 2000-luvulla on mahdollisuus avoimeen digitaalisen tiedon vallankumoukseen, mutta se on myös ikivanhaa, koska yhteisöllisen jakamisen ja yhteistyön kokemus on normatiivinen tietoisuus, se on tapa, jolla ihmiset useimmiten elivät läpi esihistorian.

Yhteiskuntateoreetikko ja historioitsija Manuel Castells kuvasi tämän muutoksen logiikkaa. Hän kirjoitti, että voimakkaiden yritysten ja valtioiden maailman muokkaamiseen käyttämän uuden tietotekniikan vastapainoksi syntyy ihmisten, yhteiskunnallisten liikkeiden ja muiden toimijoiden vastaliike, joka käyttää samaa tekniikkaa unelmoidakseen ja luodakseen vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. [²] Olemme nähneet tämän toteutuvan viimeisten 50 vuoden aikana vaihtelevassa määrin.

Internet syntyi Yhdysvaltain sotilasstrategian pohjalta, jonka tarkoituksena oli selviytyä ydinsodasta, ja se siirrettiin Yhdysvaltain yliopistojärjestelmään tutkimusyhteistyön tukemiseksi. Samanaikaisesti uusliberalistisen talouspolitiikan kanssa tieto- ja viestintätekniikan innovaatioista tuli 70- ja 80-luvuilla teknologia-arkkitehtuuri, joka mahdollisti nopean maailmanlaajuisen rahoitusmarkkinoiden kehittymisen. Nämä innovaatiot mahdollistivat myös sen, että enemmän kansallisesti sidotusta yrityksestä tuli täysimittainen ylikansallinen yritys, jolloin syntyi ”globaali tehdas” [³].

Vastaliike on myös saanut monia muotoja. 1990-luvulla muodostettiin solidaarisuusliikkeitä, jotka käyttivät internetiä verkottuneena järjestäytymisvälineenä uusliberaalia talouspolitiikkaa ja sortohallituksia vastaan. 2000-luvulla kehitettiin avoimia ohjelmistoja ja Creative Commons -aloitteita. Maailman sosiaalifoorumi ja Occupy olivat tämän verkostomaisen järjestäytymislogiikan ilmentymiä. Uskomme kuitenkin, että syvällisin vastaliike on vasta tulossa.

Haasteet pakottavat meidät etsimään uusia tapoja ja ratkaisuja niiden voittamiseksi. Tämä on nähty historiallisesti sekä sota- että rauhan aikana. [⁴] Nykyään nämä haasteet ovat moninaisia ja ennennäkemättömiä, niin paljon, että voimme turvallisesti sanoa, että menneisyyden ratkaisut eivät ratkaise tulevaisuuden ongelmia. Emme esitä, että kosmolokalismin avulla olisi mahdollista ratkaista ongelmia. Se on yksi monista olemassa olevista tai kehitteillä olevista ideoista ja strategioista, jotka ovat lupaavia suuriin haasteisiimme vastaamiseksi.

Haasteet pakottavat meidät etsimään uusia tapoja ja ratkaisuja niiden voittamiseksi. Tämä on nähty historiallisesti sekä sodan että rauhan aikana. Nykyään nämä haasteet ovat moninaisia ja ennennäkemättömiä, niin että voimme varmasti sanoa, että menneisyyden ratkaisut eivät ratkaise tulevaisuuden ongelmia. Emme esitä, että kosmolokalismin avulla olisi mahdollista ratkaista ongelmia. Se on yksi monista olemassa olevista tai kehitteillä olevista ideoista ja strategioista, jotka ovat lupaavia suuriin haasteisiimme vastaamiseksi.

Ajatus siitä, että ihmiset voivat tehdä suuria asioita, kun teemme yhteistyötä, on kuitenkin mielestämme harkitsemisen ja arvioinnin arvoinen ajatus, jos se ulotetaan koskemaan maapallon lähes 8 miljardia ihmistä, jotka työskentelevät yhdessä jakaakseen kokemuksia, tietoa ja resursseja suurimpien haasteidemme ratkaisemiseksi. Nykyään teknologiamme tekee tämän mahdolliseksi, ja haasteemme edellyttävät, että käytämme kaikkia käytettävissä olevia välineitä ja strategioita.

Näillä alkusanoilla toivotamme teidät tervetulleeksi antologian pariin ja toivomme, että ideat ja esimerkit ovat hyödyllisiä ja inspiroivia. Niille, joita kutkuttaa sukeltaa teokseen, ensimmäinen osa sisältää 12 esseetä, jotka kattavat laajan aihepiirin, ja toinen osa sisältää 38 esimerkkiä ja tapausta eri puolilta maailmaa, jotka on järjestetty pitkiksi tutkielmiksi, haastatteluiksi ja lyhyiksi vinjeteiksi. Ne, jotka haluavat yhteenvedon ja pohdintoja, voivat lukea lisää…

Matkamme

Tämän kirjan luominen on ollut kuuden vuoden mittainen matka siitä lähtien, kun ajatus sen luomisesta syntyi. Se tapahtui Adelaiden keskustassa sijaitsevassa kahvilassa Adelaide Festival of Ideas -tapahtuman aikana vuonna 2016, kun me kolme neljästä (Jose, Sharon ja Michel) aloimme keskustella siitä, mitä tämä antologia voisi olla. Tuota iltaa siunasi myös Mark Pescen läsnäolo, joka oli eräänlainen ennustaja ja varmasti onnenkantamoinen. Antologian idean lisäksi on vaikea muistaa, mistä puhuimme, mutta muistamme tunteen: olimme optimistisia.

Se oli erilaista aikaa, jota leimasi muutoksen mahdollisuus ja jopa väistämättömyys, ja ehkä hieman naiivius. Trump ja Brexit olivat vasta tuoreet ilmiöt. Facebook ja kumppanit olivat vielä suuressa nousussaan valloittaen miljardeja sieluja. Ilmastokriisi tuntui enemmän tulevaisuudelta kuin nykyhetkeltä.

Jotkut ideat pysyvät ideoina, ja toiset ilmenevät eri tavoin. Kesti muutaman vuoden kerätä rohkeutta ja tahtoa käynnistää hanke. Mutta teimme sen muutamaa vuotta myöhemmin, vuoden 2019 puolivälissä, noin kaksi vuotta tämän johdannon kirjoittamisesta. Lisäksi vuoteen 2019 mennessä kävi selväksi, että olimme siirtymässä myrskyisämpään ja haastavampaan ympäristöön. Aloimme nähdä taantumuksellisen politiikan eri ilmenemismuotoja eri puolilla maailmaa, ilmastonmuutoksen aiheuttamat katastrofit korostuivat ja alustakapitalismin nousevat oligarkiat tulivat näkyvämmiksi. Tapa, jolla muotoilimme kutsun, heijasteli myös tätä kiireellisyyden tunnetta:

“Edessämme on sivilisaatiokriisi, joka liittyy sellaisiin kysymyksiin kuin turvallisen ilmaston varmistaminen, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja eläminen planeettamme ekosysteemien rajoissa. Olemme myös siirtymässä kohti jälkikapitalistista tuotantotapaa, jonka keskiössä ovat vastavuoroistamisen (vertaistuotanto) ja yhteisomistuksen teemat. Kosmolokaalilla tuotannolla on potentiaalia osallistua tähän siirtymävaiheeseen ja edistää ratkaisuja seuraavin tavoin:

• luomalla planetaarisia järjestelmiä, jotka voivat nopeuttaa kykyämme vastata yhteisesti kohtaamiimme haasteisiin,
• varmistamalla, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus saada uusia mahdollisuuksia toimeentuloon ja ongelmanratkaisuun vakiintuneen globaalin designin yhteisvaurauden sekä oikeuden designiin avulla,
• tukemalla paikallisen kiertotalouden kehittämistä, joka voi muuttaa jätejärjestelmää ja jäteparadigmaa,
• tukemalla kaupunkeja ja alueita, jotta niistä tulisi omaehtoisesti tuottavia ja jotta ne voisivat muodostaa monimutkaisia paikallisia arvoketjuja, jotka parantavat kestävyyttä,
• osoittamalla sellaisen globaalin työntekijä- ja vertaistuotannon solidaarisuusjärjestelmän ääriviivat, joka voi ohittaa kansakunnat-vastakkain -etnonationalistisen umpikujan,
• vähentämällä tavaroiden kuljetusten ja niihin liittyvien hiilijalanjälkiä/ekologisia jalanjälkiä ja mallintamalla tuotannon planeettarajojen puitteissa.” [⁵]

Meidän mielestämme tarvittiin keino, jolla saataisiin yhdistettyä eri ideat, hypoteesit, viitekehykset sekä tapaukset ja esimerkit. Elementit tuntuivat olevan hajallaan. Entäpä jos olisi olemassa kokoelma, joka kokoaisi yhteen parhaat löytämämme esimerkit ja parhaat löytämämme ajattelijat? Näin lukijat voisivat nähdä ja pohtia kokonaisuutta uudella tavalla.

Tiesimme, että tämä voisi olla eräänlainen tutkimus, jossa koottaisiin yhteen se, mitä nyt on olemassa — ideoita ja esimerkkejä. Ymmärsimme, että tämä oli vielä alkuvaiheessa ja että selkeämmät periaatteet ja strategiat tulevat esiin, kunhan olemme keränneet elementit ja tarkastelleet kokonaisuutta. Keskustelimme tästä hankkeesta P2P Labin merkittävien ihmisten kanssa, jotka olivat juuri toteuttaneet EU:n rahoittaman monivuotisen cosmolocalism.eu-hankkeen. Jos P2P Lab -hankkeessa oli kyse syvällisyydestä, ideoiden testaamisesta, käsitteellisen ja empiirisen jämäkkyyden luomisesta, jota tarvitaan, jotta nämä uudet lähestymistavat voivat lähteä lentoon, tämä kokoomateos voisi täydentää ja (toivottavasti) tukea heidän pyrkimyksiään tarjoamalla jonkin verran laajuutta.

Sitten pandemia iski. Ihmiset ajautuivat sisäänpäin. Koteihinsa. Peilisaliin, joka on sosiaalinen media. Lapset kotiopetukseen. Zoom-työskentelyä. Kotona selviytyminen. Pandemia toi kuolemaa ja traumoja, häiriöitä ja pelkoa suurelle osalle maailmaa. Saimme nähdä eräiden niin sanottujen johtajien sydämettömyyden, joiden narsistinen kiinnostus maksoi miljoonien ihmisten hengen. Näimme myös etulinjan puolustajien, virkamiesten, sairaanhoitajien, lääkäreiden, ambulanssinkuljettajien ja tutkijoiden sankaruuden. Hankkeen aikataulut myös venyivät. Keskeneräiset tarkistuslistat pitenivät. Tämän keskellä me jotenkin pidimme hankkeen käynnissä [⁶], vaikkakin hitaasti ja järjestelmällisesti.

Lähes kaksi vuotta myöhemmin olemme nyt tässä, ja toimittajina, kirjoittajina ja lukijoina voimme tarkastella, mitä olemme keränneet yhteen. Tämä johdanto tarjoaa tilaisuuden näyttää, mitä löysimme, ja pohtia sitä. Toimittajina olemme sitä mieltä, että tämä on merkittävää ja jännittävää, mutta viime kädessä lukijat ja ne, jotka löytävät siitä inspiraatiota ja hyötyä, päättävät asiasta. Jos kuitenkin annamme itsellemme luovan vapauden tähän johdantoon, jonka toivottavasti olemme ansainneet, sallikaa meidän esittää joitakin ajatuksia, kun tarkastelemme kirjoituksia.

Kahden viime vuoden aikana yhteiset haasteemme ovat kiihtyneet. Olemme nähneet katastrofaalisia tulipaloja monissa osissa maailmaa (Australiassa, Venäjällä, Kaliforniassa, Amazonilla). Ultrarikkaiden järjetön varallisuuden kerryttäminen entisestään pandemian aikana. Autoritääristen ja fasististen suuntausten lisääntyminen eri puolilla maailmaa. Vastuuvapaiden sosiaalisen median imperiumien harjoittama julkisen keskustelun ja julkisen elämän hallitsematon repiminen. Tarve dramaattiseen muutokseen, jota voidaan kutsua ”muutokseksi”, tuntuu nyt kuuluvan pikemminkin nykyhetkeen kuin tulevaisuuteen.

Tässä tekstissä on kyse tietynlaisesta muutoksesta. Kuten ilmenee kirjan yli 40 tapausta ja esimerkkiä osoittavat, että se on jo käynnissä. Usein olemme niin syvällä nykyhetken maailmassa, että sitä voi olla vaikea nähdä. Ne ovat uudenlaisia muotoja, mutaatioita ja muunnelmia. Niitä voidaan pitää myös ”heikkoina signaaleina”, merkkeinä tulevasta. Yksi heikon signaalin tunnusmerkeistä on, että tulkinta ei ole vakaa, vaan tulkintaa on itse asiassa useita. [⁷] Ihmiset eivät oikein tiedä, mitä se on. He väittävät, että sillä on ”näitä ominaisuuksia” ja ”näitä käyttäytymismalleja”. Ja sitten on vielä nimeäminen. Aluksi ihmiset eivät tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua. Ei ole sovittua termiä. On olemassa erilaisia nimiä, jotka viittaavat ilmiön eri puoliin. Konsensus, jos se ylipäätään on tavoitteena, syntyy vasta ajan myötä.

Onko ruusu vain pelkkä ruusu?

‘Suunnittele globaalisti, valmista lokaalisti’, ‘Avoimen designin hajautettu valmistus’, ‘Nikkarointikaupungit’, ‘Fab Cities’, ‘Do-It-Together’, ‘Planetaarinen askartelu’, ‘Kosmopoliitti Lokalismi’ — on monia nimiä, jotka kuvaavat nykyhetken ja kehittyvän tulevaisuuden mahdollisuuksia ja ilmiöitä.

Olisimme voineet valita suurimman sateenvarjotermin, joka yhdistäisi kaikki termit. Mutta tässä pelissä on kyse sekä yleistyksistä että vivahteista. Ymmärrämme nimittäin, että kapitalistiset ulkoisvaikutukset asettavat planeettamme ekosysteemit suureen vaaraan ja aiheuttavat ekologisia, sosiaalisia ja nyt myös kognitiivisia haittoja. Tiedämme, että loputtoman kasvun paradigma ei ole elinkelpoinen. Tiedämme myös, että olemme kaikki mukana tässä yhdessä. Jos tuhoamme turvallisen ilmaston ja muut yhteiset hyödykkeemme, kaikki muut tavoitteet eivät merkitse mitään.

Tämä osoittaa nimitysten spektrin toista puolta, yleistämisestä vivahteikkaaseen nimeämiseen. Se on saanut meidät olemaan tarkkoja siitä, millaisten ilmiöiden nimeämisestä olemme kiinnostuneita ja millaisia (normatiivisia) tuloksia sosiaalisesta muutosprosessista halutaan saada. Jos olisit kiinnostunut etiikan, teknologian, hyvinvoinnin, yhteisöllisyyden, tuotannon ja planetaaristen yhteisomistusten yhteensovittamisesta, mitä olisit tehnyt?

”Kosmolokaali” on käytössä tästä syystä. Kuten muutkin termit, se on yleistävä, mutta se myös leikkaa ja erottaa sen, mitä haluamme organisoida ja kehittää. Emme pyri yhteisymmärrykseen yhdestä ainoasta termistä ja määritelmästä, vaan pikemminkin istuttamaan siemeniä, jotka voivat kasvaa vaihtoehtoisiksi tulevaisuuksiksi. Näimme, miten Piilaakson suuret startup-yritykset (Uber, AirBnB jne.) omaksuivat jakamistalouden potentiaalin diskurssina. Valitettavasti ja surullisesti ihmiset, jotka välittivät, joutuivat muuttamaan ”jakamistalouden” uudeksi termiksi: ”todellinen jakamistalous”. Tiedämme, että tämä on tulossa. Tämän tietäen vain kaikkein naiiviimmat uskovat, että kuvaamamme vapauttavat ilmiöt eivät joudu kapitalistisen anastuksen kohteeksi.

Alustakapitalismista on nykyään jo tullut talonpoikien ja herrojen, vuokralaisten ja koroillaeläjien peliä. Nämä siemenet ovat uusia ideoita, terminologiaa, mielikuvia ja visioita, esimerkkejä ja kehittyviä käytäntöjä, joissa on potentiaalia, jonka tiedämme voivan avautua 2000-luvulla. Tarkoituksenamme on, että näistä voi tulla perusta uudelle järjestelmälle, joka tekee nykyisestä vanhentuneen, mutta tiedämme myös, että perustavanlaatuinen muutos tapahtuu longue durée — pitkän ajan kuluessa.

Kosmo ja Lokaali

”Cosmo” on klassinen kreikan kielen sana, joka tarkoittaa maailmankaikkeutta tai maailmaa (koopoc). Meille Kosmossa on kyse hoivan yleistymisestä. Kuten edesmennyt David Held usein kirjoitti, elämme ”päällekkäisissä kohtalonyhteisöissä”. Kaikkien maailman ihmisten (ja heidän tulevien sukupolviensa) on selviydyttävä ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Ihmiset, kulttuuriset olennot, jotka me olemme, haluavat lokeroida asioita, jotta voimme sanoa, että ”se tapahtuu tuolla, tuossa toisessa paikassa tai järjestelmässä”, mutta viimeisen puolen vuosisadan aikana vallankumous on kuitenkin ollut siirtyminen systeemiajatteluun ja ennen kaikkea systeemikokemukseen.

COVID-19-pandemiasta, ilmastosta ja K-popista lähtien koemme, että että olemme syvästi yhteydessä toisiimme. Tämä tarkoittaa, että olemme mukana yhteisissä huolenaiheissa, jotka edellyttävät toimia planeettamme hyväksi — planeettamme ekosysteemien, lajien ja KAIKKIEN maapallon asukkaiden hyvinvoinnin — yhteisen vaurautemme — hyväksi.

Termin toinen puolikas, ”lokaali”, on hyvin tunnettu sana, mutta se jää liian usein toissijaiseksi. Meidän käsityksemme mukaan se on yhtä tärkeä, jopa olennainen osa dynaamista synergiaa, jota pidämme välttämättömänä muutoksen kannalta.

Paikallinen on ensinnäkin ruumiillisuutemme paikassa, mikä tarkoittaa, että olemme aina vuorovaikutuksessa ja keskinäisessä riippuvuussuhteessa elävien ja elottomien kanssa välittömässä läheisyydessämme. Tunnemme ja tiedämme maailman ensin tämän ruumiillisuuden kautta, ja ihmisinä ja yhteisöinä koemme ja ymmärrämme tarpeemme ennen kaikkea tämän suhteellisuuden muodon kautta, asuimmepa sitten kaupungeissa, taajamissa, maaseudulla tai paikoissa, joissa on pääasiassa muita kuin ihmisiä.

Maker space tai fab lab on paikka, joka on määritelmällisesti paikallinen. Niin on myös biomi tai bioalue. Se, miten arvo toteutuu tässä liikkeessä muille ja meille itsellemme, on aina jollain tavalla ruumiillistunut, sisäisen vuorovaikutuksen kautta, tekemällä tai vaihtamalla, ja jopa numeroiden ja lohkoketjujen kautta abstrahoidun suhteen kautta. Näkemämme muutoksen siemenet ovat kaikki ”paikallistumia”, ne ilmenevät näissä tietyissä paikoissa ja aikoina. Nämä ovat vertaismaailmamme siemeniä, joista tulee translokaaleja ilmentymiä, jotka tekevät kosmolokaalin maailman mahdolliseksi. [⁸].

Vielä enemmän paikallinen kosmolokaalissa on kuitenkin irtiotto oletetusta yleismaailmallisesta kehitysstrategiasta, virheellisestä oletuksesta, että on olemassa vakioitu ja paras tapa ”kehittyä”. Se on merkki liikkeestä kohti moniarvoista autonomiaa ja luovuutta. Samalla kun paikallisyhteisöt sitoutuvat edelleen avoimeen tietoon ja suunnitteluun, ne voivat käyttää niitä polkuja, jotka niiden asukkaat ja olennot tuntevat ja tuntevat toimiviksi niiden hyväksi. Näin luodaan edellytykset dynaamiselle synergialle niiden luovuuksien moninaisuuden välillä, joita syntyy eri puolilla planeettamme maantieteellisiä alueita.

Erilaiset kehykset ja genealogiat

Olkoon tämä siis hetki. Ei pyrkimys universaaliin, vaan kutsu loputtomiin uudistuviin iteraatioihin, jotka ovat elämää ja evoluutiota. Olkoon tämä risteys, joka johtaa muille hedelmällisille poluille, ideoille ja kehyksille. Kosmolokaali on hetkellinen valinta monien mahdollisten olemassa olevien ja tulevien kehysten joukossa. Tämän kokoomateoksen avausosassa 1, Cosmolocal Framings, useissa luvuissa käsitellään näitä erilaisia tapoja määritellä ja ymmärtää ilmiöitä ja niiden mahdollisuuksia.

Laurent Dupont, Fedoua Kasmi, Joshua M. Pearce ja Roland J. Ortt luvussaan ”Do-It-Together: Towards the Factories of the Future” kuvaavat ‘Do-It-Together’ (DIT) -lähestymistapaa, joka on sosiaalisen valmistuksen visio ja strategia, jossa hyödynnetään osallistavaa suunnittelua ja yhteistuotantoa. He osoittavat, miten DIT voi:

[integroida]… kuluttajat kaikkiin räätälöityjen tuotteiden kehittämisprosesseihin, kuten ideointiin, suunnitteluun ja tuotantoon, ottamalla heidät aktiivisemmin mukaan paikalliseen tuotantoon yhteisvaurausperustaisessa vertaistuotantokontekstissa, jonka innoittajana on DIY:n ketterä ja hajautettu toiminta. [⁹]

Heidän luvussaan ”Evolving Systems for Generative Justice: Decolonial Approaches to the Cosmolocal” Ron Eglash, Audrey Bennett, Michael Lachney ja William Babbitt käsittelevät ‘generatiivista oikeudenmukaisuutta’, ‘suunnitteluperiaatteiden joukkoa, analyyttisiä työkaluja ja kehitysstrategioita, joiden avulla voidaan kehittyä kohti generatiivista taloutta … ja joissa yhdistyvät luovuttamaton ekologinen arvo, työn arvo ja ilmaisullinen arvo.’ Heidän panoksensa auttaa meitä ymmärtämään tuotannon, suunnittelun ja ihmisoikeuksien välistä yhteyttä, ja hän artikuloi itse asiassa eräänlaisen ‘oikeuden suunnitteluun’:

Yleinen oikeus tuottaa luovuttamatonta arvoa ja osallistua suoraan sen tuottamaan hyötyyn, arvon tuottajien oikeus luoda omat tuotanto-olosuhteensa ja arvon tuottamiseen osallistuvien yhteisöjen oikeus luoda itseään ylläpitäviä polkuja arvon kierrättämiseksi. [¹⁰]

Kehykset ja genealogiat ovat luonnostaan kietoutuneet toisiinsa. Kosmolokaalilla on orastavaa genealogiaa, mutta sillä on muinaisia kaikuja. Muut ovat käyttäneet sitä muutamissa eri muunnelmissa, mutta ne tarjoavat erilaisia näkökulmia, jotka rikastuttavat yleistä keskustelua. Genealogia tarjoaa perustan, tapoja jäljittää ajattelua, palata taaksepäin, astua eteenpäin, palata takaisin, astua taas eteenpäin. Se vahvistaa koko hanketta. Ei sulkeutumalla vaan avautumalla. Ei konsensuksen vaan keskustelun ja erimielisyyksien kautta. Genealogiassa ei ole kyse yhdestä ainoasta alkuperästä vaan olemassa olevista tai kadonneista, syrjäytyneistä, hylätyistä tai unohdetuista erilaisista käsityksistä ja ajatuksista, jotka uudelleen löydettyinä ja uudelleen käyttöön otettuina voivat avata uutta ajattelua ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.” [¹¹]. Kuten minkä tahansa hyvän nousevan diskurssin pitäisi, tarvitsemme monenlaisia näkökulmia, jotka toimivat kuin rikas maaperä, monimutkaisuuden ja uudistumisen mikrobiomi.

Luvussa ”A Genealogy of Cosmolocalism” kirjoittajat Alexandros Schismenos, Vasilis Niaros ja Lucas Lemos avaavat vahvan keskustelun. Luvussa käydään läpi Wolfgang Sachsin ja viime aikoina Ezio Manzinin kosmopoliittisen paikallisuuden varhaisia artikulaatioita, laajempaa keskustelua kosmopolitanismista, lokalisaatiosta, viimeaikaisempaa keskittymistä P2P:hen ja yhteisiin hyödykkeisiin sekä jälkikapitalistisia kysymyksiä. Diskurssi on syntyvien synergioiden yhtymäkohta, joka pyrkii luomaan tilaa erilaisille jälkikapitalistisille mielikuville ja strategioille enemmistömaailmaa varten. He kirjoittavat:

Kosmolokalismi on enemmän kuin pelkkä suunnittelu- ja viestintätapa, sillä se keksii yhteisöllisyyden uudelleen ja luo uudenlaisen sosiaalisuuden muodon, joka perustuu yhteisöllisyyteen, innovointiin, tasavertaisuuteen ja vapauteen. Siinä määrin kuin kosmolokalismi luo yhteisöllisyyttä, se luo myös eetosta ja paatosta. Nämä avaavat uusia näköaloja yhteiskunnallisen muutoksen hankkeelle ja innoittavat uusia, horisontaalisempia ja tasa-arvoisempia yhteiskunnallisten instituutioiden muotoja. [¹²]

Vaihtoehtoisia globalisaatioita

Jopa tässä kehysten ja genealogian moninaisuudessa kosmolokalismi tarjoaa vaihtoehtoisen polun uusliberaalin globalisaatioagendan ohi, joka liian usein kallistuu monikansallisten yritysten, erittäin varakkaiden ja järjestäytyneiden ylikansallisten rikollisjärjestöjen eduksi. Vaihtoehtoja on etsitty ja artikuloitu pitkään ja laajalti, ja työtä on tehty useiden vuosikymmenten ajan monilla eri tieteenaloilla, kielillä ja näkemyksillä. Kosmolokalismin voi siis nähdä myös sekoituksena useista vaihtoehtoisista globalisaatiodiskursseista. [¹³]

Kuten aiemmin mainittiin, Escobarin ”pluriversalismia” koskevassa työssä ja aiemmassa post-development -työssä esitettiin tarve irrottautua universalistisesta, uuskolonialistisesta ja ylhäältä päin suuntautuvasta kehitysyhteistyöstä ja artikuloida itsenäinen ja endogeeninen ”design”-lähestymistapa.”” [¹⁴] Samaan aikaan 1990- ja 2000-luvuilla kansainvälinen globalisaatiofoorumi (International Forum on Globalization, IFG) toi yhteen globaalin etelän ja pohjoisen puolestapuhujat liittoutumaan, joka vastusti dialektisesti megamittaista taloudellista globalisaatiohanketta. He kannattivat talouden ja sosiaalisuuden (uudelleen)lokalisointia vastapainoksi paikallisen vallan ja autonomian riistämiselle. [¹⁵] Relokalisaatio ilmaisee tarpeen vahvistaa uudelleen toissijaisuusperiaate taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen elämän kriittisenä periaatteena. [¹⁶].

Vaihtoehtoisesti kantilaisvaikutteinen kosmopoliittinen teoria korostaa universaaleja ihmisoikeuksia ja planeettayhteisön ratkaisevaa merkitystä. [¹⁷] Globalisaation vaihtoehtojen etsimisessä ja artikuloinnissa Santos on antanut perustavanlaatuisen panoksen. Huomattavaa on hänen käsitteensä kapinallisesta kosmopolitanismista, joka mobilisoi spatiaalisen imaginaarisuuden:

kapinallinen kosmopoliittisuus… koostuu transnationaalisesti organisoidusta vastarinnasta globalisoituneiden lokalismien ja lokalisoituneiden globalismien tuottamaa tai voimistamaa epätasa-arvoista vaihtoa vastaan. Tämä vastarinta organisoituu paikallisten ja globaalien yhteyksien kautta sellaisten yhteiskunnallisten järjestöjen ja liikkeiden välillä, jotka edustavat niitä luokkia ja yhteiskuntaryhmiä, jotka ovat hegemonisen globalisaation uhreja ja jotka ovat yhdistyneet konkreettisiin taisteluihin syrjäytymistä, alisteista osallisuutta, elinkeinojen tuhoutumista ja ekologista tuhoa, poliittista sortoa tai kulttuurista tukahduttamista jne. vastaan. [¹⁸]

Samaan aikaan kaikkien muutosten käsitteiden on oltava tekemisissä globaalin kapitalismin valtadynamiikan kanssa. [¹⁹]. Artikkelissa ”The Pulsation of the Commons: The Temporal Context of Cosmolocal Transition” Michel Bauwens ja José Ramos tarkastelevat välistävetävän poliittisen talouden (esim. nykykapitalismi) ja yhteisvaurauteen perustuvien muutosten välistä vaihtelua historiallisissa, makrohistoriallisissa, evolutiivisissa ja esihistoriallisissa kehyksissä. Tämä tarjoaa mahdollisuuden pohtia, millainen voisi olla jälkikapitalistinen muoto ja siirtymädynamiikka. He kirjoittavat:

olemme käymässä läpi sekä metahistoriallista tapahtumaa, tasapainon menettämistä luonnon kanssa globaalilla tasolla, että samalla muutosta kapitalismin sykleissä. Molemmat ajalliset tapahtumat, jotka molemmat johtavat yhteisvaurauden uudelleen vahvistumiseen, yhdistyvät yhdeksi ainoaksi globaaliksi prosessiksi, joka tuo esiin yhteisvaurauden uudelleen syntymisen välttämättömyyden. [²⁰]

Kaiken kaikkiaan tämä kokoomateos edustaa kehysten ja genealogioiden, ajatusten ja käytäntöjen moninaisuutta, jonka uskomme voivan edistää keskustelua ja luovaa ristituloa. Uskomme, että ideoiden ja keskustelujen rikas ekosysteemi synnyttää planetaarisen kosmolokaalisen ekosysteemin.

Planetaarisen keskinäistämisen ekosysteemit

Yksi kriittisistä haasteista on löytää synergioita ja symbiooseja erilaisten mutta toisiaan täydentävien muutostekijöiden välille. Elämä kukoistaa näiden monimutkaisten suhteiden verkostojen kautta, jotka tuottavat paljon enemmän kuin osiensa summa. Tiedämme, että vankat järjestelmät edellyttävät dynaamista arvojen vaihtoa pohjimmiltaan erilaisten kokonaisuuksien välillä, alkaen mehiläisen ja kukan välisestä vaihdosta aina arviolta viiteen miljoonaan biljoonaan biljoonaan mikrobiin, jotka tekevät maaperästämme elävää ja terveellistä. [²¹] Se, miten luomme kosmolokaalin, arvoa tuottavan ekosysteemin, on yksi ratkaisevista kysymyksistä, jotka ovat edessämme.

Kosmolokalismi edustaa laajasti ottaen planetaarista / translokaalista vastavuoroistamisstrategiaa — planetaarisen tietämyksen vastavuoroistamista käytettäväksi paikallisessa tuotannossa, ratkaisuissa ja kehityksessä myönteisten sosiaalisten ja ekologisten tavoitteiden tukemiseksi. Kuvittelemme, että kun yhteisöt eri puolilla maailmaa luovat ideoita, innovaatioita, malleja, kokeiluja ja ratkaisuja (IIDEAS), dokumentoivat ne ja pitävät ne avoimina, nämä avoimet ja globaalisti hajautetut poolit ja alustat voivat kasvaa, laajentua, monistua ja tukea vastavuoroisesti paikallisia ratkaisuja ja tuotantoa — tämä on hyveellinen ja uusiutuva sykli.

IIDEAS-memoniikka on kori, jolla osoitetaan, että globaali tietoyhteisö sisältää useita erilaisia kulttuuristen artefaktien ja prosessien tyyppejä ja luokkia osana ekosysteemiä. Se on yksinkertainen tapa laajentaa ja pitää sisällään monimutkaisemman käsitteen maailmanlaajuisesta tietämyksen yhteisöstä, johon voi sisältyä monia luokkia: [²²]

• Ideat: nämä voivat olla käsitteitä, muutosideoita ja tietämystä. Avoin tieto antaa yhteisöille syvempää ymmärrystä ja valmiuksia;
• Innovaatiot: nämä ovat mitä tahansa innovaatioprosessin tuloksena syntyneitä artefakteja, joita voidaan jäljentää tai toistaa;
• Mallit: nämä ovat usein valmiita tapoja valmistaa tuotteita, tai ne voivat olla tuotteen tai yhteisen palvelun yksityiskohtaisia eritelmiä;
• Kokeilut: nämä ovat prosesseja, joissa kokeillaan jotain uutta yhteisön kanssa. On mahdollista tehdä avoimia kokeiluja, joissa planeettayhteisö voi oppia yhden yhteisön kokeilusta;
• Toimet: erityiset käytännöt, joilla ihmiset luovat muutosta ja jotka voivat olla esimerkkeinä muille;
• Ratkaisut: tapoja, joilla ongelma ratkaistaan lopullisesti jossakin paikassa ja joita voidaan jakaa ja mukauttaa.

Tämän kokoomateoksen toinen osa Building Cosmolocal Ecosystems käsittelee näitä kysymyksiä. José Ramosin luvussa ”Cosmolocal Questions: From Tech Trend to Protocol Commons” hän väittää, että globaalin uusliberalistisen poliittisen talouden haasteena on ylläpitää pienimuotoisempia ‘pop-up’ kosmolokaaleja poliittisia talouksia. Näillä on usein ankkuri-instituutioita, jotka perustavat ja tukevat näitä ekosysteemejä. Christian Iaione ja LabGovin kollegat osoittavat, miten kosmolokaalit ekosysteemit voidaan rakentaa, ja hän käyttää apunaan useita esimerkkejä ja ajatuksia kaupunkien yhteismaista sekä Christian Iaionen ja LabGovin kollegoiden työtä. Hänen mukaansa perustavanlaatuinen haaste on kehittää ”protokollayhteisö”, yhteinen metakieli yhteisöllistä toimintaa varten:

…jotta voimme luoda näitä poliittisia pop up -talouksia, meidän on nähtävä itsemme osana potentiaalisia ekosysteemejä. Meidän on alettava luoda yhteistä kieltä ja viestejä, jotka mahdollistavat sen, että yksi yhteistoiminta voi hyödyntää tai löytää synergiaa toisen kanssa. Tämä ”protokollayhteisö” mahdollistaisi yhteistyön ja synergian silloinkin, kun nämä toiminnot ja hankkeet ovat pohjimmiltaan erilaisia. [²³]

Sharon Eden luvussa ”Making Room for the Community-Based Circular Economy” laajennetaan näkemystä siitä, mitä ekosysteemien luominen tarkoittaa, ja luodaan yhteys kosmolokaalien strategioiden ja kiertotalouden mahdollistamisen välille. Kiertotalouden laajasti hyväksytyissä määritelmissä keskitytään ensisijaisesti jätteiden poistamiseen, tuotteiden ja materiaalien säilyttämiseen käytössä ja luonnonjärjestelmien uudistamiseen. Tämän määritelmän mukaan kiertotaloudella pyritään myös määrittelemään kasvu uudelleen ja irrottamaan taloudellinen toiminta rajallisten resurssien kulutuksesta. Usein pidetään itsestään selvänä, että materiaalien kierto voi tapahtua kasvavassa taloudessa. Materiaalien ja energian kysyntää on kuitenkin tarkasteltava rajallisen planeetan rajallisuuden puitteissa.

Materiaalit voivat pysyä kierrossa, jos ne suunnitellaan purettaviksi ja uudelleenvalmistettaviksi, tai ne voivat pysyä käytössä pidempään, jos ne suunnitellaan kestäviksi, mutta jos ”ympyrä” tai materiaalien ja energian kokonaiskysyntä kasvaa jatkuvasti, emme ole ratkaisseet sivilisaatiomme kasvupulmaa. Sharon Eden mukaan:

Kiertotalous edellyttää paikallista tuotantokapasiteettia, muutoin se jää lineaariseksi ”haudataan, poltetaan” tai ”paalataan ja viedään” -taloudeksi. Yksi lähestymistapa tuotannon uudelleenpaikallistamiseen on ”suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti” (tai ”tuota paikallisesti”). Bittitalous — suunnitelmat, suunnitelmat, tieto, joka on kevyttä, kulkee. Atomien talous — materiaalit, tuotanto, joka on raskasta, pysyy mahdollisimman paikallisesti. [²⁴]

Hänen implisiittinen näkemyksensä kosmolokalismista ei siis ole vain lisää ”valmistusta”, ”suunnittelua” ja ”tuotantoa” (vaikka se hyödyntäisikin avointa IIDEAS-järjestelmää), vaan se on kontekstiin perustuva käsitys vakaumuksellisesta taloudellisesta ylläpidosta, joka istuu planetaaristen ekologisten rajojen ja paikallisuutta ylläpitävien resurssivirtojen älykkään aineenvaihdunnan puitteissa.

Luvussa ”Fab Cities and the Urban Transformations of the 21st Century” Tomas Diez esittelee vankan vision ja kehittymässä olevia käytäntöjä kaupunkien muuttamiseksi, ekosysteemien luomiseksi par excellence. Luvussaan hän esittää seuraavaa:

[Fab Cities tuo] kaupunkeihin Fab Labs -laboratorioissa saatavilla olevan digitaaliteknologian vaikutuksen. Se yhdistää hyperpaikallisten ja tuottavien ekosysteemien hajautetut verkostot. Hyväksymällä Fab City -haasteen kaupungit voivat radikaalisti muuttaa tapaa, jolla tuotanto ja kulutus tapahtuvat niiden suurkaupunkialueilla, korvaamalla standardoinnin älykkäällä räätälöinnillä, keskittymällä toisiinsa kytkeytyviin prosesseihin erillisten tuotteiden sijaan ja mikä tärkeintä: antamalla kansalaisille ja yhteisöille vaikutusmahdollisuuksia ja vähentämällä samalla kaupungistumisen ympäristövaikutuksia. [²⁵]

Kirjan yli 40 tapausta ja esimerkkiä sisältävät useita ekosysteemien bHive on avoin ohjelmistojen jakamisjärjestelmä taloudellista uudelleensijoittamista varten. Open Food Network tukee ruoanjakelun ekosysteemien luomista ja yhdistää maanviljelijät tukkukauppiaisiin ja ostajiin. Solar Urja käyttää yliopistoa (IIT Bombay) ankkurilaitoksena, joka käyttää avointa laitteistoa suunnittelemaan ja skaalaamaan aurinkolamppuja Intian maaseudun kyläläisille. Multi Factory on autonomisten tuotantokeskusten liitto, joka harjoittaa yhteistyötä ja yhteistuotantoa. Ekosysteemien luominen on kosmolokalismin DNA:ssa.

Kuten Andrew Ward toteaa luvussaan ”Financing Cosmo-Localism”, kosmolokaalisten yritysten on pystyttävä löytämään sopiva investointilogiikka, jotta ne voivat siirtyä pienimuotoisista yrittäjyysprototyypeistä laajamittaisempiin vaikutuksiin. Ward väittää kuitenkin, että kehittymässä oleva ja arvoon perustuva Community Wealth Building -malli voi tarjota tämän puuttuvan linkin, eikä se ole pelkkää riskipääomaa:

Kun Kosmo ja Lokaali yhdistetään, syntyy uusi kosmolokaali liiketoimintamalli. Tämä tarjoaa mahdollisuuksia, jotka sopivat hyvin yhteen järkevämpien sijoittajien teesien kanssa, jotka perustuvat kohtuulliseen tuottoon ja pienempään riskiin. Se sopii sijoittajille, jotka haluavat käyttää palveluja ja tuotteita paikallisesti. Tämä voi koskea esimerkiksi elintarvikkeita, energiaa, vettä, jätteitä, koulutusta, sosiaalipalveluja ja paljon muuta. Vaikka nämä alat eivät ole ”seksikkäitä” kuten sovellukset ja ohjelmistot, niillä on merkittävä omaisuuserä, markkinoiden kestävyys ja lähes jatkuva kysyntä. [²⁶]

Willmar Ricardo Rugeles Joyan luku ”Cosmolocalism, a Tool for the Social Appropriation of Knowledge and Rural Development” osoittaa, miltä tämä ekosysteemi näyttää maaseudulla. Hänen mukaansa hankkeissa tarvitaan neljä tekijää, jotta ne tuottaisivat arvoa: 1) tiedon siirto ja vaihto, 2) kansalaisten osallistuminen, 3) tiedonhallinta omaksumista varten ja 4) tieteen, teknologian ja innovaation viestintä. Hän selittää kehystä kolmen tapausesimerkin avulla ja osoittaa, miten nämä neljä osatekijää toimivat yhdessä ja miten keskeistä osallistava käytäntö on:

…mielekäs osallistuminen ratkaisujen löytämiseen [yhteisön] ongelmiin pitää työn linjassa todellisten tavoitteiden kanssa, nopeuttaa toteutusta ja parantaa tehokkuutta. Viime vuosina on myös havaittu monia muutoksia näiden prosessien määrässä ja laadussa, sekä osallistuvien henkilöiden määrässä että ruohonjuuritason yhdistysten välille syntyneissä suhteissa ja niiden osallistumisessa näihin hankkeisiin. [²⁷]

Kosmolokalismin haastaminen

Jos olemme tosissamme siitä, että tämä artikulaatio edustaa hetkeä eikä väitettä universaalista, tarvitsemme myös sisällöllistä kritiikkiä. Kuten Ashis Nandy totesi, kun artikuloimme ja edistämme tulevaisuudennäkymää, emme voi estää ”yli-innokkaita ideologeja” julistamasta sitä ainoaksi mahdolliseksi tai parhaaksi tulevaisuudeksi tai lukitsemasta keskustelulinjoja tiettyihin termeihin tai rajoihin. Ideologiat tarvitsevat kuitenkin ”pakolausekkeita”, ja voimme rakentaa niihin itse-epäilyä, avoimuutta ja vuoropuhelua, jotta rehellinen pohdinta ja oppiminen on mahdollista ja ajattelu voi kehittyä. Lukemiston kolmas osa Challenging Cosmolocalism käsittelee tätä. [²⁸]

Luvussa ”Cosmo-localization & Localization: Helena Norberg-Hodge, Alex Jensen, Henry Coleman ja Steven Gorelick tarkastelevat aiempaa relokalisaatiota ja uudempaa kosmolokalisaatiokirjallisuutta. He tarkastelevat globaalin konstruktiota skeptisesti ja kriittisesti:

Kun tarinat maailman toiselta puolelta tulevat tarinat liitetään kokonaisvaltaiseen, systeemiseen analyysiin, ne voivat auttaa meitä ymmärtämään, että monet ekologiset, sosiaaliset ja psykologiset kriisit, joita me kaikki koemme, ovat itse asiassa peräisin samasta lähteestä — hallitsemattomasta talousjärjestelmästä, joka on ennen kaikkea globaali järjestelmä. Tästä näkökulmasta katsottuna masennusepidemiat, työttömyys, kasvava kuilu rikkaiden ja köyhien välillä, myrkylliset saasteet ja ilmastonmuutos ovat kaikki oireita taustalla olevasta systeemisestä sairaudesta, joka ei tunne rajoja — sairaudesta, joka on läheisesti sidoksissa voittoa tavoittelevan teknistaloudellisen Juggernautin leviämiseen.

He väittävät myös, että relokalisaation luonnehdinta sisäänpäin suuntautuvaksi liikkeeksi on väärä; relokalisaatio on historiallisesti ollut internationalistinen muutosliike, joka on panostanut ylikansalliseen solidaarisuuteen. Lisäksi he arvostelevat kosmolokaalista kirjallisuutta liiallisesta ”teknoratkaisumaisuudesta” ja kritiikittömästä kaupungistumisen hyväksymisestä väistämättömyytenä. He kritisoivat teknologista ja teollista vieraantumista ja kirjoittavat:

Hajautetussa digitaalisessa valmistuksessa voi olla myönteisiä puolia
hajauttamisesta ja riippumattomuudesta yritysten hyödykkeiden tyranniasta, mutta se ei — verrattuna vanhempaan tarkoituksenmukaisen teknologian liikkeeseen — muodosta riittävän radikaalia irtautumista itse teollisen tuotannon vieraantumisesta. Niinpä jopa esimerkki 3D-tulostetusta savitalosta, vaikka se ratkaiseekin ihailtavalla tavalla myrkyllisiä muoviraaka-aineita koskevan ongelman, edustaa edelleen vieraantunutta tuotantomuotoa, jossa inhimillinen elementti (ja siten potentiaalisesti mielekäs työpaikka) on suurelta osin korvattu. [²⁹]

Heidän luvussaan muistutetaan meitä siitä, että tiettyjen diskurssien taustalla on perusoletuksia, joita on tutkittava ja kyseenalaistettava, jotta emme ajautuisi ”käytettyihin tulevaisuuksiin”. [³⁰] Michael Mcallum menee luvussaan ”Repositioning Cosmo-Local in a ‘Beyond’ Space Place” vielä askeleen pidemmälle. Hänen kritiikkinsä mukaan nykyinen kosmolokaalinen diskurssi on liiaksi lukkiutunut modernistiseen dualismiin sosialismi vs. kapitalismi, joka on sekä mekanistinen että täynnä hienovaraisia merkityksiä ja vaikutteita, jotka harjoittavat piilevää voimaa. Hän väittää, että kosmolokaali on vapautettava näistä tiedostamattomista kietoutumista ja siitä on tultava avaus maailmaan, jossa on monia mahdollisia maailmoja. Hän kirjoittaa:

Pluriversalismi tai ”monien maailmojen luominen” alkaa käsittää [ja] määritellä paikallisuutta uudelleen tavoilla, jotka eivät välttämättä ole täysin modernistisia tai joita ei rajoita toteutumaton takaperoinen nostalgia. Siinä korostetaan yhteisöllisyyttä, yhteismaata ja ystävällisyyttä pikemminkin kuin kulutuskeskeisyyttä, sopimuksiin perustuvia suhteellisia järjestelyjä (kuten franchising-järjestelyjä) ja vaurauden eriarvoisuuden vaikutuksia. Se käsittää pohdinnan ja toiminnan tilat, jotka ovat ”monimuotoisia, eettisesti neuvoteltuja käytäntöjä, jotka tukevat ihmisten ja ei-ihmisten toimeentuloa kukoistavien elinympäristöjen rakentamiseksi”. On selvää, että tämä käsitys paikallistamisesta eroaa huomattavasti [kaupungistuneesta] (kosmopoliittisesta) kaupunkimallista, jossa suurin osa maailman väestöstä asuu. Se ennakoi täysin erilaista elämäntapaa, jossa arvonsiirto ja vaurauden luominen järjestetään uudelleen järjestelyillä, jotka suurelta osin pitävät sisällään ja jakavat hyödyt paikallisyhteisöissä, toisin kuin nykyiset mallit, joissa pyritään ottamaan yhteisöistä mahdollisimman paljon irti ja jättämään jäljelle vain riittävästi rippeitä tulevaa kysyntää varten. [³¹]

Lopuksi Paul Wildman tarjoaa kirjassaan ”The Australian Bush Mechanic and her Potential in Helping to Save the Planet” kiehtovan genealogian, jonka avulla voidaan löytää käytännönläheistä ja maasta käsin tapahtuvaa kosmolokaalista inspiraatiota. Hän kirjoittaa:

[Planetaarinen askartelu] Peer with Peer (PwP) on selviytymismeemi, burning man, essentialistinen mutta myös huippusaavutus meidän ja muiden lajien kannalta. Silti se tuskin kukoistaa…. Se on sielustamme kiinni. Silti nyt pelkään siltaa liian pitkälle. Me romahdamme ja palamme ja sen jälkeen mitä???? Tarvitsemme sosiaalista teknologiaa, joka toimii teknokraattisen teknologian rinnalla… tarvitsemme PwP:tä ja P2P:tä, jotka mahdollistavat sen, että voimme yhteisöllisesti välttää keskustan tarpeen ylipäätään, ilman välistä vetävää uusliberalistista järjestelmää ja sen kansallisvaltiota, joka nyt hallitsee äiti Gaiaa. Siinä P2P toimii parhaiten yhdessä: siinä välissä, siinä valoisassa tilassa, kuten Leonard Cohen sanoo, maailmojen välisessä halkeamassa, johon valo pääsee sisään. [³²]

Katsaus tapausesimerkkeihin

Lukemiston toisessa osassa on 38 tarinaa, esimerkkiä tai tapausta (jaksot 4-7). Halusimme rakentaa vakuuttavan esimerkkien ja tarinoiden kokonaisuuden, jotta voisimme käsitellä tervettä skeptisyyttä ja luonnollista epäuskoa, mutta myös tarjota riittävän laajan kokonaisuuden, jotta lukijat voisivat tehdä omat mallinsa ja johtopäätöksensä. Harkitsimme monia mahdollisia esimerkkejä, mutta päädyimme niihin, jotka mielestämme sopivat implisiittiseen käsitykseemme siitä, mitä kosmolokalismi on, ja joista oli riittävästi uskottavaa tietoa (joku, joka oli valmis vastaamaan kysymyksiin, uutismedia, aiempi tutkimus). Myös tarinoiden ja esimerkkien muodot vaihtelevat. Jotkin ovat enemmän kerronnallisia, toiset analyyttisempia, toiset ovat haastatteluvastauksia ja toiset vain lyhyitä tiivistelmiä.

Lukemiston neljännessä osassa Cosmolocal Stories tarkastelemme kosmolokaaleja tarinoita, jotka ovat journalistisia ja kerronnallisia. Tässä korostuvat SoUL / Solar Urja -hankkeen hämmästyttävät saavutukset, jotka Raji Ajwani Ramchandani ja Snehal Awate dokumentoivat huolellisesti luvussaan ”Let there be light: IIT Bombay’s SoUL Project to Energize Rural India”. [³³] David Li osoittaa teoksessaan ”Rural Dynamism in the Digital Age”, miten maaseudun kyläläiset ovat omaksuneet digitaalisia valmistustekniikoita Jiangsun maakunnassa Kiinassa. [³⁴] Joshua M. Pearce kertoo luvussaan ”An Open Source Preemptive Strike in the Coming War Over The Freedom to Make Your Own Products” patenttitrollien ja avoimen lähdekoodin liikkeen välisestä taistelusta ja digitaalisen valmistuksen algoritmisen puolustuksen kehittämisestä. [³⁵] Chrystéle Bazin kirjoittaa ”Utopia Maker” -hankkeesta, jonka tarkoituksena on tarjota avoimen lähdekoodin proteeseja niitä tarvitseville Kolumbiassa, Ranskassa, Vietnamissa ja Keski-Afrikan tasavallassa. [³⁶]

Luvussaan ”AgOpenGPS ja DIY Open Farm Innovation: Chris Bennett kertoo, miten maanviljelijät Yhdysvalloissa käyttävät teknologiaa ja DIY-innovaatioita. [³⁷] Lopuksi ”Chang’an: Huiqi (Vicky) Xie, David Li ja Kangkang Zhang kertovat merkittävän tarinan siitä, miten Chang’anista (Pearl River Delta -alue Etelä-Kiinassa) tuli Kiinan 3D-tulostuksen pääkaupunki. [³⁸]

Viidennessä osassa, Cosmolocal Explorations, esitetään dokumentoituja tapauksia, jotka ovat enemmän analyyttisiä. Kirjoittajat Vasilis Kostakis, Kostas Latoufis, Minas Liarokapis ja Michel Bauwens luovat katsauksen huomattavaan yhteisölliseen tuulivoima- ja vesivoimaliikkeeseen luvussa ”Wind Empowerment, Pico-hydro and Nea Guinea”. [³⁹] Chris Giotitsas tarjoaa kaksi tapausta maatalousyhteisöistä, jotka kehittävät itsetuotannollista kapasiteettia, teoksessa ”Farm Hack: A Farmer-Driven Platform for Knowledge Exchange” [⁴⁰] ja ”Latelier Paysan: Peasants Building Their Own Tools”. [⁴¹]

Vasilis Kostakis, Kostas Latoufis, Minas Liarokapis ja Michel Bauwens analysoivat ”Open Bionicsia”, open source -proteesiyhteisöä. [⁴²] Michel Bauwens ja Vasilis Niaros tarjoavat merkittävän esimerkin ”Sensorica”. [⁴³] Alekos Pantazis ja Morgan Meyer tarjoavat perusteellisen katsauksen ”Tzoumakersista”, maaseudun työkalujen kehittämisyhteisöstä Kreikassa. [⁴⁴] Michel Bauwens, Alex Pazaitis ja Gien Wong antavat selityksen ”MuSIASEMista”; alueellisen yhteiskunnan ja ekosysteemin aineenvaihdunnan kirjanpitojärjestelmästä. [⁴⁵] Michel Bauwensin ja Alex Pazaitisin dokumentoima ”FabChain” yhdistää kehittyneen tutkimuksen kaupunkien aineenvaihduntaan ja valtavirran tuotantoon ja valmistukseen. [⁴⁶] Samalla tavalla Bauwens ja Pazaitis keskustelevat ”FairCoinista ja FairCoopista”, välineistä, joilla luodaan kosmolokaaleja, avoimia osuustoiminnallisia ekosysteemejä. [⁴⁷]

Lopuksi Gabor Kiss kuvailee ”Envientaa” [⁴⁸], ”avoimen lähdekoodin hanketta, jossa keksijät ja tuotekehittäjät voivat tehdä yhteistyötä ja jakaa ideoitaan avoimesti”. Michel Bauwens ja Alex Pazaitis antavat yleiskatsauksen ”Holochainista”, joka on vaihtoehto globaalille hajautetulle lohkoketjulle, joka säilyttää autonomian paikallisten verkkojen avulla. [⁴⁹] Lopuksi José Ramos ja toinen perustaja Melissa Fuller antavat katsauksen ”AbilityMade: Producing Open Assistive Devices for People with Disabilities”. [⁵⁰]

Kuudennessa osassa, Cosmolocal Q&A, on kolme haastattelua. Ensimmäisessä haastattelussa haastatellaan Ian McBurneyta, bHive Cooperativen perustajaa. Kyseessä on digitaalinen alusta, jonka avulla ihmiset voivat luoda, omistaa ja pyörittää omia jakamisyrityksiään ja tuottaa paikallisia tavaroita ja palveluja. [⁵¹] Yuki Liu keskustelee Open Motorsista, yrityksestä, joka luo avoimen ekosysteemin sähköautoille. [⁵²] Lopuksi Carolina Portugal antaa yleiskatsauksen Wikifactoryyn, joka on sosiaalinen alusta yhteistoiminnalliseen tuotekehitykseen. [⁵³]

Seitsemännessä osassa, Cosmolocal Snapshots, on lyhyitä yhteenvetoja ja vignettejä. Tähän ovat osallistuneet useat eri kirjoittajat: Appropedia (Sharon Ede), Cosmolocalism (Vasilis Kostakis), FarmBot (Michel Bauwens & José Ramos), Field Ready (Sharon Ede), GLIA (José Ramos), Hexayurt (Christina Priavolou), LEKA Restaurant (Sharon Ede), Multi Factory (Michel Bauwens), Open Source COVID-19 Medical Supplies (Sharon Ede), Open Source Ecology (José Ramos), OSE Microhouse (Christina Priavolou), Open Desk (Sharon Ede), Open Food Network (Sharon Ede), Open Insulin (José Ramos), Precious Plastic (Abril Chimal), RepRap (José Ramos), ja Wikihouse (Christina Priavolou). [54 Katso viitteet]

Ymmärrämme myös, että on olemassa satoja, ehkä tuhansia, muita esimerkkejä eri puolilla maailmaa, joita ei ole dokumentoitu eikä jaettu, ja rohkaisemme kaikkia, jotka haluavat täydentää tätä joukkoa, käymällä osoitteessa https://clreader.net ja lähettämällä esimerkkejään.

Lopuksi

Sekä tämän lukemiston ideat että esimerkit tarjoavat runsaasti resursseja, joista voi ottaa hyödyllisiä oppeja. Toivomme, että keräämällä nämä resurssit yhteen ja tarjoamalla tunteen suuremmasta kokonaisuudesta voimme kaikki viedä työtä seuraavalle tasolle. Haasteemme ovat suuria, ja jos kosmolokalismi ja tämä lukemisto auttavat osaltaan vastaamaan niihin, olemme antaneet hyödyllisen panoksen.

Tiedämme, että kosmolokalismi kuuluu laajempaan yhteiskunnallisen muutoksen ekologiaan, eikä se voi toimia ilman useita muita yhteenkietoutuvia yhteisiin hyödykkeisiin perustuvia strategioita. Niin kauan kuin pääsy maahan on edelleen suljettu pääoman globaalin liikkuvuuden kautta ja keinottelijat, ei niinkään yhteisöt, kaappaavat hintatulot, näemme jatkossakin ihmisten työskentelevän yhä enemmän antaakseen tulonsa pankkien asuntolainojen ja vuokrien maksuun sen sijaan, että heillä olisi resursseja omaehtoiseen tuottavaan luovuuteen. Jos kosmolokalismi edustaa ekvipotentiaalisuutta, kaikkien ihmisten kykyä luoda toimeentuloa, silloin maa ja maaoikeudet ovat perustavanlaatuisia.

Perimme myös maailman, jossa vallitsee syvää eriarvoisuutta ja syrjintää, joka perustuu sukupuoleen, luokkaan, kastiin, kulttuuriin, ihonväriin ja ulkonäköön, kykyihin, seksuaalisuuteen ja muihin tekijöihin. Monet näistä eriarvoisuuksista ovat syntyneet kapitalistisen teollistumisen seurauksena, mutta monet muut ovat kolonialismin perintöä ja toiset taas patriarkaatin perintöä. Jos kosmolokalismi edustaa tasavertaisuutta, sen on yhdistettävä kätensä liikkeisiin ja ääniin, joilla pyritään lopettamaan kaikenlainen eriarvoisuus ja syrjintä.

Tarvitsemme myös vastuullista julkista politiikkaa ja innovatiivista hallintoa tukemaan tätä muutosta. Kosmolokalismin mahdollisuuksien hyödyntäminen edellyttää uusia poliittisia sopimuksia, kuten kaupunkien yhteisomaisuuden monikeskuksista hallintoa, kumppanikaupunkeja ja -valtioita sekä muita muotoja, jotka luovat rakenteet ja perustan tälle tasavertaisuudelle. Meidän on myös luotava uusi jakamisen ja solidaarisuuden planetaarinen kulttuuri, vaikka alemmat minät lietsovat jakoa ja pelkoa.

Kuten tästä tekstistä huomaatte, ajatus siitä, että voimme vastata suurimpiin haasteisiimme, kun teemme yhteistyötä, on yksinkertainen ajatus, mutta sen toteuttaminen on monimutkaista ja valtavaa. Mutta jokainen esimerkki osoittaa, miten se on mahdollista. Onneksi meitä on paljon, ja jokainen ihminen maapallolla voi olla mukana toteuttamassa tätä muutosta. On selvää, että tämä on matkamme alku, kun jokainen meistä löytää sen osan, jonka haluaa näytellä näinä eeppisinä aikoina.

Lähdeviitteet

1. (…) ︎
2. Castells, M. (1996). The Information Age: Economy, Society and Culture. Blackwell, s. 156. ︎
3. Allen, R. E. (2016). Financial globalization since the 1970s. Teoksessa Financial Crises and Recession in the Global Economy, neljäs painos. Edward Elgar Publishing ︎
4. Wilkinson, G. (2021). Mobilising Whole Communities to Restore A Safe Climate. Doctoral dissertation, MICAT ︎
5. https://our-better-selves.medium.com/the-cosmo-local-reader-invitation-to-participate-dbcb6248f54b ︎
6. Tämä ”jotenkin” perustuu kirjoittajien, toimittajien ja tuotantotoimittajan huomattaviin ponnisteluihin ︎
7. Hiltunen, E. (2008). The future sign and its three dimensions. Futures, 40. 247-260 ︎
8. Asianmukaisessa sosiologisessa tarkastelussa ajatus olennaisesta paikallisesta ja globaalista pyrkii hajoamaan ja näyttäytymään erityisinä sosiaalisina konstruktioina. Mutta näitä ontologisia ja epistemologisia kysymyksiä käsitellään parhaiten joissakin luvuissa ja muissa keskusteluissa. Ks. myös Latour, B. (2005). Reassembling the Social: An Introduction to Actor Network Theory. Oxford University Press; ja Santos, B. (2006). The Rise of the Global Left: The World Social Forum and Beyond. Zed Books ︎
9. Dupont, L., Kasmi, F., Pearce, J.M. ja Ortt, R.J. (2021). ”Do-It-Together”: Kohti tulevaisuuden tehtaita. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
10. Eglash, R., Bennett, A. Lachney, M. and Babbitt, W. (2021). Evolving Systems for Generative Justice: Decolonial Approaches to the Cosmolocal. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
11. Inayatullah, S. (1998). Causal Layered Analysis: Post-Structuralism as Method. Futures, 30(8), 815-829 ︎
12. Schismenos, A., Niaros, V. and Lemos, L. (2021). A Genealogy of Cosmolocalism. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
13. Ramos, J. (2010). Alternative Futures of Globalisation: A socio-ecological study of the World Social Forum Process. Doctoral dissertation, Queensland University of Technology ︎
14. Escobar, A. (1995). Encountering development. Princeton University Press ︎
15. Mander, J., Goldsmith, E. (toim.) (1996). The Case Against the Global Economy. Sierra Club Books ︎
16. Hines, C. (2002). Localization: A Global Manifesto. Earthscan ︎
17. Held, D., McGrew, A. (toim.) (2000). The Global Transformations Reader: An Introduction to the Globalization Debate. Polity Press
    
    Baker, G., & Chandler, D. (2004). Global civil society: contested futures. Routledge ︎
18. Santos, B. (2006). Globalizations. Theory, Culture & Society, 23(2-3), p.397 ︎
19. Robinson, W. (2004). A Theory of Global Capitalism. John Hopkins University Press ︎
20. Bauwens, M. and Ramos, J. (2021). The Pulsation of the Commons: The Temporal Context of Cosmolocal Transition. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
21. https://www.sciencedaily.com/releases/1998/08/980825080732.htm ︎
22. Ramos, J. (2021). The Power of IIDEAS: Cosmolocalism and the Transformation of the Production of Everyday Life. (Raportti). The Seoul Institute ︎
23. Ramos, J. (2021). Cosmolocal Questions: From Tech Trend to Protocol Commons. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
24. Ede, S. (2021). Making Room for the Community-Based Circular Economy. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
25. Diez, T. (2021). Fab Cities and the Urban Transformations of the 21st Century. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
26. Ward, A. (2021). Financing Cosmo-Localism. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
27. Rugeles, W.R. (2021). Cosmolocalism, a Tool for the Social Appropriation of Knowledge and Rural Development. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
28. Nandy, A. (1992). Traditions, Tyranny and Utopias. Oxford University Press. p.7 ︎
29. Norberg-Hodge, H., Jensen, A., Coleman, H. and Gorelick, S. (2021) Cosmo-localization & Localization: Towards a Critical Convergence. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
30. Inayatullah, S. (2008). Six pillars: futures thinking for transforming. Foresight, 10(1). ︎
31. Mcallum, M. (2021). Repositioning Cosmo-Local in a ‘Beyond’ Space Place. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
32. Wildman, P. and Bauwens, M. (2021). The Australian Bush Mechanic and her Potential in Helping to Save the Planet. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
33. Ajwani-Ramchandani, R. ja Awate, S. (2021). Let there be light: IT Bombay’s SoUL Project to Energize Rural India. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
34. Li, D. (2021). Rural Dynamism in the Digital Age. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
35. Pearce, J.M. (2021). An Open Source Preemptive Strike in the Coming War Over The Freedom to Make Your Own Products. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
36. Bazin, C. (2021). Utopia Maker. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
37. Bennett, C. (2021). AgOpenGPS ja DIY Open Farm Innovation: An Overview. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
38. Xie, H., Li, D., and Zhang, K. (2021). Chang’an: 3D Printing Cyberpunk Town on Pearl River Delta. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
39. Kostakis, V. Latoufis, K., Liarokapis, M. ja Bauwens, M. (2021). Wind Empowerment, Pico-hydro ja Nea Guinea. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
40. Giotitsas, C. (2021). Farm Hack: A Farmer-Driven Platform for Knowledge Exchange. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
41. Giotitsas, C. (2021). Latelier Paysan: Peasants Building Their Own Tools. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
42. Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M. ja Bauwens, M. (2021). Open Bionics. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
43. Bauwens, M. ja Niaros, M. (2021). Sensorica. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
44. Pantazis, A. ja Meyer, M. (2021). Tzoumakers. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
45. Bauwens, M., Pazaitis, A. ja Wong, G. (2021). MuSIASEM. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
46. Bauwens, A. ja Pazaitis, A. (2021). FabChain. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
47. Bauwens, A. and Pazaitis, A. (2021). FairCoin and FairCoop. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
48. Kiss, G. (2021). Envienta. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
49. Bauwens, M. ja Pazaitis, A. (2021). Holochain. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
50. Ramos, J. and Fuller, M. (2021). AbilityMade: Producing Open Assistive Devices for People with Disabilities. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
51. McBurney, I. (2021). bHive Cooperative. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
52. Liu, Y. (2021). Open Motors. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎
53. Portugal, C. (2021). Wikifactory. Cosmolocal Reader. Futures Lab ︎

Ajwani-Ramchandani, R. and Awate, S. (2021). Let there be light: IIT Bombay’s SoUL Project to Energize Rural India. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Allen, R. E. (2016). Financial globalization since the 1970s. In Financial Crises and Recession in the Global Economy, Fourth Edition. Edward Elgar Publishing.

Baker, G., & Chandler, D. (Ed.) (2004). Global civil society: contested futures. Routledge.

Bauwens, M. and Ramos, J. (2021). The Pulsation of the Commons: The Temporal Context of Cosmolocal Transition. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Bauwens, M. and Niaros, M. (2021). Sensorica. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Bauwens, M., Pazaitis, A. and Wong, G. (2021). MuSIASEM. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Bauwens, A. and Pazaitis, A. (2021). FabChain. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Bauwens, A. and Pazaitis, A. (2021). FairCoin and FairCoop. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Bauwens, M. and Pazaitis, A. (2021). Holochain. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Bauwens, M. and Ramos, J. (2021). FarmBot. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Bauwens, M. (2021). Multi Factory. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Bazin, C. (2021). Utopia Maker. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Bennett, C. (2021). AgOpenGPS and DIY Open Farm Innovation: An Overview. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Castells, M. (1996). The Information Age: Economy, Society and Culture. Blackwell. P.156

Chimal, A. (2021). Precious Plastic. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Diez, T. (2021). Fab Cities and the Urban Transformations of the 21st Century. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Dupont, L., Kasmi, EF, Pearce, J.M., and Ortt, RJ. (2021). “Do-It-Together”: Towards the Factories of the Future. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ede, S. (2021). Making Room for the Community-Based Circular Economy. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ede. S. (2021). Appropedia. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ede. S. (2021). Field Ready. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ede. S. (2021). LEKA Restaurant. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ede. S. (2021). Open Source COVID-19 Medical Supplies. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ede. S. (2021). Open Desk. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ede. S. (2021). Open Food Network. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Eglash, R., Bennett, A. Lachney, M. and Babbitt, W. (2021). Evolving Systems for Generative Justice: Decolonial Approaches to the Cosmolocal. Cosmolocal Reader. Futures Lab

Escobar, A. (1995). Encountering Development. Princeton University Press.

Giotitsas, C. (2021). Farm Hack: A Farmer-Driven Platform for Knowledge Exchange. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Giotitsas, C. (2021). Liatelier Paysan: Peasants Building Their Own Tools. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Hiltunen, E. (2008). The Future Sign and its Three dimensions. Futures, 40. 247-260.

Inayatullah, S. (1998). Causal Layered Analysis: Post-Structuralism as Method. Futures, 30(8), 815-829.

Joya, W.R.R. (2021). Cosmolocalism, a Tool for the Social Appropriation of Knowledge and Rural Development. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Kiss, G. (2021). Envienta. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Kostakis, V. (2021). Cosmolocalism. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Kostakis, V. Latoufis, K., Liarokapis, M. and Bauwens, M. (2021). Wind Empowerment, Pico-hydro and Nea Guinea. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M. and Bauwens, M. (2021). Open Bionics. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Latour, B. (2005). Reassembling the Social: An Introduction to Actor Network Theory. Oxford University Press.

Li, D. (2021). Rural Dynamism in the Digital Age. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Liu, Y. (2021). Open Motors. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Mander, J., Goldsmith, E. (Ed.) (1996). The Case Against the Global Economy. Sierra Club Books.

Mcallum, M. (2021). Repositioning Cosmo-Local in a ‘Beyond’ Space Place. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

McBurney, I. (2021). bHive Cooperative. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Nandy, A. (1992). Traditions, Tyranny and Utopias. New Delhi Oxford University Press.

Norberg-Hodge, H., Jensen, A., Coleman, H. and Gorelick, S. (2021). Cosmo-localization & Localization: Towards a Critical Convergence. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Pantazis, A. and Meyer, M. (2021). Tzoumakers. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Pearce, J.M. (2021). An Open Source Preemptive Strike in the Coming War Over The Freedom to Make Your Own Products. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Priavolou, C. (2021). Hexayurt. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Priavolou, C. (2021). OSE Microhouse. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Priavolou, C. (2021). Wikihouse. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Portugal, C. (2021). Wikifactory. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ramos, J. (2010). Alternative Futures of Globalisation: A socio-ecological study of the World Social Forum Process. [Doctoral dissertation, Queensland University of Technology].

Ramos, J. (2021). The Power of IIDEAS: Cosmolocalism and the Transformation of the Production of Everyday Life. The Seoul Institute.

Ramos, J. (2021). Cosmolocal Questions: From Tech Trend to Protocol Commons. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ramos, J. (2021). GLIA. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ramos, J. (2021). Open Source Ecology. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ramos, J. (2021). Open Insulin Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ramos, J. (2021). RepRap. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ramos, J. and Fuller, M. (2021). AbilityMade: Producing Open Assistive Devices for People with Disabilities. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Robinson, W. (2004). A Theory of Global Capitalism. John Hopkins University Press.

Santos, B. (2006). The Rise of the Global Left: The World Social Forum and Beyond. Zed Books.

Santos, B. (2006). Globalizations. Theory, Culture & Society, 23(2-3), 393-399.

Schismenos, A., Niaros, V. and Lemos, L. (2021). A Genealogy of Cosmolocalism. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Ward, A. (2021). Financing Cosmo-Localism. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Wildman, P. and Bauwens, M. (2021). The Australian Bush Mechanic and her Potential in Helping to Save the Planet. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

Wilkinson, G. (2021). Mobilising Whole Communities to Restore A Safe Climate. (Doctoral Thesis), MICAT.

Xie, H., Li, D., and Zhang, K. (2021). Chang’an: 3D Printing Cyberpunk Town on Pearl River Delta. Cosmolocal Reader. Futures Lab.

kirjoittajat: Vasilis Kostakis, Vasilis Niarosa, George Dafermos, Michel Bauwens

julkaistu Futures-journaalin numerossa 73 (2015)

Tiivistelmä

Tämän artikkelin tavoitteena on osallistua käynnissä olevaan keskusteluun jälkikapitalistisesta konstruktiosta tarkastelemalla yhteisvaurausperustaisen tuotantomallin ääriviivoja. Tämän ”design global-manufacture local” -nimisen (DG-ML) mallin pohjalta väitämme, että viimeaikainen teknistaloudellinen kehitys, joka liittyy yhteisvaurausperustaiseen vertaistuotantoon ja työpöytätuotantoteknologiaan, voi olla merkki uusista vaihtoehtoisista sosiaalisen organisoitumisen poluista. Päätämme puheenvuoromme väittämällä, että kaikki yhteisvaurausperustaiset narratiivit voisivat lähentyä toisiaan ja siten tukea luovia yhteisöjä, jotka rakentavat haluamaansa maailmaa sen poliittisen talouden rajoissa, jonka ne pyrkivät ylittämään.

1. Johdanto

Tämän artikkelin tavoitteena on osallistua meneillään olevaan keskusteluun jälkikapitalistisesta konstruktiosta ja ehdottaa alustavasti teknistaloudellisesta näkökulmasta, miten globaali, yhteisölle suunnattu tuotantomalli voisi olla mahdollinen. Edellä mainitun ”design global-manufacture local” (suunnittele globaalisti, tuota paikallisesti; DG-ML) -mallin avulla väitämme, että yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon syntyminen merkitsee uusia vaihtoehtoisia sosiaalisen organisoitumisen polkuja. Pyrimme osoittamaan, miten DG-ML-malli, jonka on mahdollistanut nykyaikaisen tieto- ja viestintätekniikan (ICT) yhdistäminen työpöytätuotantotekniikoihin (kuten 3D-tulostukseen ja tietokoneen numeeriseen ohjaukseen perustuviin laitteisiin), voi tarjota kestävän ja toimivan vaihtoehdon. Siksi tämä analyysi voi olla hyödyllinen teknososiaalinen panos tulevien tutkimusten tutkimusohjelmaan.

Jaksossa 2 käsitellään resilienttien yhteisöjen lähestymistapaa suhteessa degrowthiin. Lyhyesti sanottuna keskustelemme paikallisuuden fetisoinnista samalla kun väitämme, että perimmäisenä tavoitteena pitäisi olla globaalisti suuntautuneiden tuotantomallien kehittäminen. Emme pyri tarjoamaan kaiken kattavaa selontekoa, vaan keskitymme pikemminkin kohtiin, joissa DG-ML-malli ja -puitteet voivat olla hyödyllisiä. Jaksossa 3 kuvataan perusdynamiikkaa, joka synnytti kolmannen tiedontuotannon muodon, jota Benkler (2006) kutsui ensimmäisenä yhteisvaurausperustaiseksi vertaistuotannoksi. Siinä luodaan myös lyhyt katsaus globaalin informaatioyhteiskunnan poliittiseen talouteen, joka määrittää, kuten jaksossa 4 nähdään, ne teknistaloudelliset olosuhteet, joista DG-ML:n tuotantomalli nousee. Siinä viitataan myös kolmeen merkittävään tapaukseen, jotka ovat esimerkkejä DG-ML:n siemenmuodoista. Seuraavaksi 5 jaksossa käsitellään DG-ML-mallin ja degrowth-mallin suhdetta resilienttien yhteisöjen liikkeen kritiikkiin ja korostetaan niiden täydentävyyttä. Lisäksi siinä valotetaan DG-ML-prosessin alustavaa teoreettista mallia, jossa esitellään uusi toimintasuunnitelma tulevaisuudentutkijoiden, poliittisten ekologien, poliittisten päättäjien ja käytännön toimijoiden toimintatutkimusta varten. Jaksossa 6 todetaan lopuksi, että kaikki yhteisvaurausperustaiset narratiivit voisivat lähentyä toisiaan ja siten tukea luovia yhteisöjä, jotka rakentavat haluamaansa maailmaa sen poliittisen talouden rajoissa, jonka ne pyrkivät ylittämään.

2. Degrowth ja resilienttien yhteisöjen diskurssit

Maailman kohtaama kriisi, joka ei ole pelkästään ekologinen vaan myös taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen, on ollut lähtökohtana sekä degrowth- että resilienttiyhteisöliikkeille. Kriisin torjuntastrategioihin keskittyen on väitetty, että talouden päätavoitteena olevasta kasvusta on siirryttävä radikaalisti kohti supistamista ja oikeudenmukaista downscalingia (Fournier, 2008; Schneider, Kallis, & Martinez-Alier, 2010; Foster, 2011; Kallis, Demaria, & D’Alisa, 2014). Erityisesti on puollettu siirtymistä vähähiiliseen, kestävään jakamistalouteen, jossa kasvun tavoite syrjäytetään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden arvoilla ja yhteistyön etiikalla, jolloin ihmiskunta vapautuu ”ekonomismin” ikeestä (Cattaneo, D’Alisa, Kallis, & Zografos, 2012; Garcia, 2012; Lewis & Conaty, 2012). Tämä diskurssi on synnyttänyt uusia älyllisiä liikkeitä ja innoittanut radikaalin vihreän ajattelun elvyttämistä (Kallis et al., 2014). Lisäksi se on toiminut katalysaattorina lukuisten ekoyhteisöjen ja ekokylien/kaupunkikylien perustamiselle eri puolilla maailmaa (kriittistä keskustelua käsitteestä ks. Xue, 2014) ja tarjonnut niille tarvittavan teoreettisen perustan.

Osoituksena tästä aallosta on Transition Towns -liike. Tällaisten aloitteiden tavoitteena on politiikan, talouden ja kulttuurin radikaali uudelleensijoittaminen autonomisiin ja omavaraisiin yhteisöihin, jotta voidaan rakentaa kestävyyttä öljyhuipun ja ilmastonmuutoksen kaltaisia epävakautta aiheuttavia voimia vastaan. Hopkins — joka vuonna 2006 loi toimivan mallin Transition Town -yhteisöstä Totnesissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa — esitteli tämän käsitteen ensimmäisen kerran vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan ”The Transition Handbook”. Nykyään eri puolilla maailmaa on yli sata eri kehitysvaiheessa olevaa siirtymäyhteisöä (Chamberlin, 2009; Hopkins, 2011). Yksilöllisistä eroista huolimatta kaikille näille yhteisöille on ominaista niiden pieni koko, jonka tarkoituksena on varmistaa, että kaikilla yhteisön jäsenillä on vahva henkilökohtainen vaikutusvalta yhteisiin päätöksiin (Hopkins, 2008, 2011). Transition Towns -konseptia elävöittävät permakulttuurin periaatteet yhdistettynä resilienssiin ja relokalisoitumiseen. Permakulttuuri, joka tarkoittaa ”pysyvää maataloutta”, on maatalousekosysteemien suunnittelua ja ylläpitoa, jossa on luonnon ekosysteemien monimuotoisuus, vakaus ja joustavuus (Mollison, 1988). Väitetään, että permakulttuurin periaatteisiin perustuva järjestelmä voi kehittyä, itseorganisoitua ja sopeutua lähes mihin tahansa muutokseen (Alexandra & Riddington, 2007; Meadows, 2008).

Näin ollen väitetään, että vallitsevan järjestelmän epävakauden ja haurauden torjumiseksi on olennaisen tärkeää rakentaa kestävyyttä paikallisesti (Latouche, 2009; Lewis & Conaty, 2012; Trainer, 2012). On elintärkeää siirtyä järjestelmään, jolla on kyky ”kehittyä menettämättä keskeistä identiteettiä tai tarkoitusta” (Wilding, 2011, s. 19). Siksi resilienssi voidaan nähdä asteena, jossa järjestelmä kykenee oppimaan, itseorganisoitumaan ja sopeutumaan säilyttäen samalla koherenssinsa (Carpenter, Walker, Anderies, & Abel, 2001; Folke, 2006; Walker, Abel, Anderies, & Ryan, 2009). Walker ja Salt (2006) sekä Lewis ja Conaty (2012) korostavat joitakin resilienssin keskeisiä näkökohtia: monimuotoisuus, modulaarisuus, vastavuoroisuus, sosiaalinen pääoma (eli yhteisön jäsenten väliset luottamus- ja solidaarisuussuhteet) ja tiukat takaisinkytkentäsilmukat. Askeleita ja toimintalinjoja kohti resilienssikykyisten yhteisöjen visioimaa maailmaa ovat muun muassa dynaamisen paikallistalouden tukeminen, paikallisen hallinnon ja valvonnan vahvistaminen, omaisuuden optimointi, paikallisen erityisyyden ja permakulttuurin arvon tunnustaminen, kestävien infrastruktuurien (kuten esimerkiksi kohtuuhintaisten asuntojen, korottomien pankkien, yhteisömaaomistuksen ja autonomisen energiantuotannon) kehittäminen sekä sosiaalisen solidaarisuustalouden rakentaminen (García-Olivares & Solé, 2015; Lewis & Conaty, 2012; Wilding, 2011).

Xuen (2014, s. 131) mukaan degrowth- ja resilienttiyhteisöjen narratiivien paikallisuus on ilmeistä: ”’relokalisaatiota’ pidetään yhtenä tärkeimmistä lähestymistavoista, ja sillä on strateginen rooli”. ”Ajatus relokalisaatiosta”, hän jatkaa, ‘ei rajoitu taloudelliseen relokalisaatioon, vaikka se onkin tärkeä näkökohta, vaan tarkoittaa myös poliittista ja ekologista relokalisaatiota’. Saattaa olla totta, että relokalisaatio esiintyy vahvasti varhaisessa degrowth-kirjallisuudessa. Nykyään monet keskeisistä degrowth-teoreetikoista tarkastelevat kuitenkin tarkemmin paikallisen, kansallisen ja globaalin välistä suhdetta ja viittaavat poliittisten liikkeiden sekä institutionaalisten muutosten tarpeeseen paikallista korkeammilla tasoilla (ks. Kallis, 2011; Kallis et al., 2014; Demaria, Schneider, Sekulova, & Martinez-Alier, 2013; jotka korostavat moniasteista degrowth-strategiaa).

Äärimmäisimmässä muodossaan resilientin yhteisön lähestymistapa voi sisältää pelastusveneen strategioita ja aloitteita pienten yhteisöjen suojelemiseksi yleisen kaaoksen keskellä. Tämä voi perustua ajatukseen, että meidän on hyväksyttävä huomattavasti kalliimman energian ja ruoan todellisuus (Lewis & Conaty, 2012). Tälle diskurssille on ominaista suuruuden arvon hylkääminen ja vastustaa organisatorista taipumusta kohti suurta mittakaavaa. Vaikka yhteistyösuhteet ja solidaarisuus voivat hyvinkin ulottua globaalille tasolle, painopiste pysyy tiukasti paikallisella tasolla. Useimmiten laajamittaista poliittista ja yhteiskunnallista mobilisointia pidetään epärealistisena ja epäonnistumiseen tuomittuna. Resilienssiä ja haavoittuvuutta ei useinkaan käytetä nykyaikaisessa degrowth-kirjallisuudessa, joka on puhdasta selviytymishenkeä vastaan (Kallis, 2014). Kuten Kallis (2014) painottaa, ”‘selviytymismielinen’ näkemys degrowthista . . peittää sen tosiasian, että me kaikki emme ole yhtä vastuullisia tai yhtä haavoittuvia…. [ja] avaa mahdollisuuden autoritaarisille reaktioille, joilla ’meidät’ pelastetaan katastrofilta”. Romanon (2012, s. 582) ajatuksesta poiketen, jonka mukaan degrowth tarjoaa vain ”tekniikoita, joiden avulla ihmislaji voi vain ‘pysyä hengissä’”, Kallis et al. (2014, s. 9) vastustavat ”epäpoliittista, teknokraattista kestävän kehityksen diskurssia” ja luovat vaihtoehtoisen poliittisen näkemyksen, jossa ”‘jakaminen’, ‘yksinkertaisuus’, ‘yhteisvastuu’, ‘huolenpito’ ja ‘yhteiset tavarat’ ovat ensisijaisia merkityksiä siitä, miltä tämä yhteiskunta voisi näyttää” (s. 3).

Resilienttien yhteisöjen kehittäminen, joiden tavoitteena on nimenomaan yhteisöllisen arvon tuottaminen, on epäilemättä terve reaktio globaaleja ongelmia ja ympäristön pilaantumista vastaan. Resilientit yhteisöt pyrkivät olemaan immuuneja vallitsevalle järjestelmälle ja käyttävät vertaisverkostojen käytäntöjä ja teknologioita hyvistä syistä (esimerkiksi Transition Towns -konsepti sisältää avoimen lähdekoodin organisaatiokäytäntöjä). Ne pyrkivät tukemaan yksilöiden fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia luomalla myönteisen paikkatuntemuksen, lokalisoimalla talouden ekologisissa rajoissa ja varmistamalla yrittäjien/yhteisön vastuun paikallisista yhteisistä hyödykkeistä (Wilding, 2011). Ne eivät kuitenkaan rakenna globaaleja rakenteita. Mielestämme nämä rakenteet ovat olennaisen tärkeitä: ekumeenisen vastavoiman organisoiminen, joka kykenee ehdottamaan vaihtoehtoisia malleja yhteiskunnalliselle järjestäytymiselle maailmanlaajuisessa mittakaavassa, on ensiarvoisen tärkeää. Sharzerille (2012) lokalismi on eräänlaista (pienen) mittakaavan fetisointia, sillä paikalle liitetään jokin positiivinen hyöty juuri siksi, että se on pieni. Hän väittää, että tämän ihanteen ohjaamat yhteisöt sulautuvat väistämättä laajempaan kapitalistiseen talouteen, koska ne eivät kohtaa sitä vaan pyrkivät pikemminkin välttämään sitä. Transition Townsin kaltaiset aloitteet ovat saamassa vauhtia paikallistasolle keskittyvien toimien yhteydessä. Kuten jäljempänä todetaan, ne voivat kuitenkin toimia rinnakkain sopusoinnussa globaalin yhteisomaisuuden lähestymistavan kanssa. Tämä perustuu siihen, että kaikki raskas on paikallista (esimerkiksi työpöytävalmistusteknologia) ja kaikki kevyt on globaalia (esimerkiksi globaalit tietoyhteisöt).

Todellinen kysymys ei liene se, miten tuottaa ja kuluttaa vähemmän, vaan miten kehittää uusia tuotantomalleja, jotka pystyvät päihittämään kapitalistiset mallit, toisin sanoen tekemällä asiat eri tavalla ja paremmin. Mielestämme on mahdotonta haastaa vallitsevaa järjestelmää ilman toimivaa suunnitelmaa sen ylittämiseksi. Siirtyminen jälkikapitalistiseen maailmaan on paljon enemmän kuin pelkkä taantuminen esiteolliseen aikaan. Fuster Morellin (2014, s. 160) sanoin digitaalisen yhteiskunnan ja degrowth-käsitteen välillä on useita yhtäläisyyksiä, sillä siinä vaaditaan siirtymistä säästäväisten innovaatioiden tulevaisuuteen. Pyrimme näin ollen keskustelemaan uusista instituutioista, joita globaalien yhteisomistusten henki ruokkii, tavoitteena tarjota kokonaisvaltaisiin näkökulmiin, teorioihin ja kertomuksiin perustuva toteuttamiskelpoinen vaihtoehto.

3. Uusi informaation tuotantomuoto: yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto

Yhteisvaurauden ympärille on kerääntynyt paljon huomiota. Mutta mistä sen käsitteessä on kyse? Yleisesti ottaen se on termi, jolla viitataan jaettuihin resursseihin, joissa jokaisella sidosryhmällä on yhtäläinen intressi (Ostrom, 1990). Commons-sfääriin voivat kuulua luonnon antimet, kuten ilma, vesi, valtameret ja villieläimet, sekä jaetut ”varat” tai luova työ, kuten internet, radioaallot, kielet, kulttuuriperintömme ja julkinen tieto, jotka ovat kertyneet jo ammoisista ajoista lähtien (Bollier, 2005, 2009). Commons voi myös viitata samanaikaisesti jaettuihin resursseihin, diskurssiin, uuteen/vanhaan omistuskehykseen, sosiaalisiin prosesseihin ja suhteisiin tai etiikkaan (Bollier, 2014).

Kahden viime vuosikymmenen aikana useat yhteisvaurausperustaiset hankkeet, kuten lukemattomat vapaan/avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeet tai vapaa tietosanakirja Wikipedia, ovat korostaneet ”inhimillisten tekijöiden muokkaamien teknologisten valmiuksien syntymistä, jotka puolestaan muokkaavat ympäristöä, jossa ihmiset elävät ja työskentelevät” (Kostakis & Bauwens, 2014, s. 51). Ne luovat Benklerin (2006, s. 31) mukaan uusia ”teknologis-taloudellisen toteutettavuuden tiloja” sosiaalisille käytännöille. Nämä toteutettavuustilat sisältävät ”erilaisia sosiaalisia ja taloudellisia järjestelyjä, joissa voitto, valta ja kontrolli eivät näytä olevan niin hallitsevia kuin ne ovat olleet modernin kapitalismin historiassa” (Kostakis & Bauwens, 2014, s. 51).

Commons-pohjainen vertaistuotanto on uusi yhteistoiminnallinen ja hajautettu organisaatiomuoto, joka syntyy tässä uudessa yhteenliitetyssä digitaalisessa ja fyysisessä ympäristössä. Kun on kyse tiedosta, vertaistuotanto on tuottavampaa kuin markkinapohjaiset tai keskitetysti valvotut järjestelmät (Benkler, 2006). Se tuottaa sosiaalista hyvinvointia, koska se perustuu ihmisten sisäisiin positiivisiin motiiveihin ja synergiseen yhteistyöhön osallistujien ja käyttäjien välillä (Benkler, 2006; Hertel, Niedner & Herrmann, 2003; Lakhani & Wolf, 2005). Tutkimuksen mukaan, jossa tarkasteltiin 141 Linux-ydinyhteisön osallistujan kannustimia, ensin mainittuja ajoivat ”samanlaiset motiivit kuin vapaaehtoista toimintaa yhteiskunnallisissa liikkeissä, kuten kansalaisoikeusliikkeessä, työväenliikkeessä tai rauhanliikkeessä” (Hertel et al., 2003, s. 1174).

Benkler (2006) tekee kaksi kiehtovaa taloustieteellistä havaintoa, jotka kyseenalaistavat joitakin valtavirran talousteorian ”ikuisia totuuksia”. Yhteisöihin perustuvat hankkeet kyseenalaistavat pohjimmiltaan oletuksen, jonka mukaan ihminen pyrkii taloudellisessa tuotannossa ainoastaan voiton maksimointiin. Vapaaehtoiset osallistuvat tiedontuotantohankkeisiin, samalla kun he hankkivat tietoa, kokemusta ja mainetta ja kommunikoivat toistensa kanssa sisäisesti positiivisten kannustimien motivoimina. Tämä ei tarkoita sitä, että rahallinen motiivi puuttuisi kokonaan, mutta se on kuitenkin syrjäytetty perifeeriseksi käsitteeksi (Benkler, 2006).

Toinen haaste kohdistuu perinteistä viisautta vastaan, jonka mukaan, Benklerin (2006, s. 463) sanoin, ”meillä on vain kaksi vapaan transaktion perusmuotoa — omaisuuteen perustuvat markkinat ja hierarkkisesti organisoidut yritykset”. Toisin kuin markkinoilla, vertaistuotannossa resurssien allokaatio ei tapahdu markkinahinnoittelumekanismin avulla. Käytössä on hybridejä hallintotapoja, eikä tuotos ole hyödykkeitä vaan yhteisomaisuutta. Vertaistuotanto on vastakohta teollisuusyritysten hierarkkiselle valvonnalle ja auktoriteetille, sillä se perustuu yhteisölliseen validointiin ja neuvoteltuun koordinointiin, johon liittyy yhteisölähtöinen laadunvalvonta (ks. esimerkiksi Dafermosin (2012) tutkimus Free BSD -projektin kollektivistisesta ja konsensukseen perustuvasta hallintojärjestelmästä).

Työnjaon sijaan tapahtuu modulaarinen tehtävien jako, jossa kuka tahansa voi osallistua mihin tahansa moduuliin ja osallistumiskynnys on mahdollisimman matala: modulaarisuus on välttämätöntä vertaistuotannon syntymiselle (Bauwens, 2005; Tapscott & Williams, 2006; Kostakis & Papachristou, 2014). Teknisesti kuvattuna modulaarisuus on eräänlaista tehtävän jakamista osiin. Sitä käytetään eri kehittäjäryhmien työn erottamiseen toisistaan, jolloin syntyy käytännössä toisiinsa liittyviä mutta erillisiä osaprojekteja (Dafermos & Söderberg, 2009). Linux-projektin alullepanija Torvalds (1999) väittää, että Linux-ytimen kehitysmalli edellyttää modulaarisuutta, koska siten ihmiset voivat työskennellä rinnakkain. Empiiriset tutkimukset osoittavat, että modulaarinen suunnittelu ei ole ominaista vain Linuxille, vaan vapaiden/avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehitysmallille yleensä (MacCormack, Rusnak, & Baldwin, 2007).

Lisäksi modulaarisuus johtaa stigmergiseen yhteistyöhön. Yleisimmillään stigmergia on ilmiö, joka tarkoittaa epäsuoraa viestintää toimijoiden ja toimien välillä (Marsh & Onof, 2007, s. 1). Toiminta jättää jäljen, joka stimuloi saman tai eri agentin suorittamaa seuraavaa toimintaa. Vertaistuotannon yhteydessä stigmerginen yhteistyö on siis ”kollektiivista, hajautettua toimintaa, jossa sosiaalista neuvottelua välitetään stigmergisesti Internet-pohjaisten teknologioiden avulla” (Elliott, 2006). Katso esimerkiksi, miten vapaita/avoimen lähdekoodin ohjelmistoja ja Wikipedian merkintöjä tuotetaan hajautetusti ja tilapäisesti suurten ihmisjoukkojen panoksen avulla.

Lisäksi vertaistuotanto on vastakkainen tavaroiden niukkuuden käsitteelle, jonka kautta markkinavoitto syntyy, sillä luodun tavaran jakaminen ei vähennä sen arvoa, vaan itse asiassa lisää sitä (Benkler, 2006). Tähän voisi lisätä, että vertaistuotantoa helpottaa luovien yhteisöjen vapaa yhteistyö, joka poistaa oikeudellisia rajoittavia esteitä ja keksii uusia institutionalisoituja jakamistapoja, kuten Creative Commons tai General Public Licenses (Kostakis, Fountouklis, & Drechsler, 2013). On kuitenkin tärkeää korostaa, että vertaistuotantohankkeisiin osallistuvilla on työhönsä liittyviä etuja ja oikeuksia ja että he ovat kiinnostuneita suojelemaan henkistä omaisuuttaan (O’Mahony, 2003). Yhteisölähtöinen lähestymistapa omaisuuteen ”ei siis väitä, että jakaminen on eettisesti ehdoton”, vaan pyrkii pikemminkin tasapainottamaan innovaattoreiden oikeudet ja yleisön oikeudet (O’Mahony, 2003; von Hippel & von Krogh, 2003).

On ilmeistä, että vertaistuotanto eroaa omistusoikeudellisista tuotantomalleista kolmella keskeisellä ominaisuudella: a) ongelmien hahmottamisen ja ratkaisujen toteuttamisen hajauttaminen, b) osallistujien motiivien moninaisuus ja c) hallinnon irrottaminen yksityisomaisuudesta ja sopimuksista (Benkler, 2015). Näiden ominaisuuksien ansiosta vertaistuotanto on riittävän ketterää sopeutuakseen monimutkaisiin ympäristöihin (Benkler, 2015), ja se tarjoaa kyvyn tuottaa innovatiivisia tuloksia, kuten Apache-verkkopalvelin, Mozilla Firefox -selain, Linux-ydin, BIND, Sendmail ja lukemattomat kehittyvät avoimen lähdekoodin laitteistohankkeet.

Vertaistuotannon suuren potentiaalin lisäksi siihen saattaa liittyä erilaisia esteitä, käytännön ongelmia ja kielteisiä sivuvaikutuksia (Kostakis et al., 2013). Tässä idealisoidussa kontekstissa vertaistuotanto on kuitenkin kiistatta niiden voimien kantaja, jotka luovat poliittisen talouden, jossa taloudellinen tehokkuus, voitto ja kilpailukyky eivät enää ole ainoat ohjaavat tähdet (Moore & Karatzogianni, 2009), kun taas kansalaisyhteiskunta saa tärkeämmän roolin ja tuo (takaisin) käsitteen ”commons” talouden ytimeen (Orsi, 2009). Tästä näkökulmasta yhteisvauraus voidaan nähdä kansalaisuuden legitiiminä välineenä tai Tocquevillen (2010) kansalaisyhteiskunnan vastineena, jonka kautta kansalaiset mobilisoituvat ja ilmaisevat etujaan suojellen samalla oikeuksiaan (MacKinnon, 2012). Se voi olla keskeisessä asemassa talouden sivistämisprosessissa, joka edellyttäisi vahvaa käsitystä kansalaisuudesta — jäsenyydestä globaalissa kansalaisyhteiskunnassa (Brown, 2010).

Commons-liike poistaa kiistatta omistussuhteet poliittisen taloutemme perustalta ja korvaa ne kansalaissuhteilla, jotka määrittelevät siteemme toisiimme (Brown, 2010; Kostakis & Bauwens, 2014, s. 55). Commonsit ovat pitkäaikaisia sosiaalisia ja materiaalisia prosesseja, joita ei voida luoda yhdessä yössä: ”tullakseen merkityksellisiksi niiden on oltava olemassa pitkän ajan kuluessa” (Stadler, 2014, s. 31). Toisin sanoen commonsin eri sfäärit ovat vertaisluovien prosessien tuotteita, kun ne laajenevat horisontaalisesti ja tiheissä yhteyksissä toisiinsa. Siksi meidän on mentävä käsitteen aineellista ymmärtämistä pidemmälle ja lähestyttävä yhteisvaurautta ei vain resurssina tai omistusjärjestelmänä vaan pikemminkin sosiaalisena prosessina. Yhteisöjen luokittelun tai taksonomian tuottaminen sen perusteella, minkä tyyppisestä resurssista on kyse, voi olla harhaanjohtavaa, kuten Bollier (2014) varoittaa meitä:

Vaikka on houkuttelevaa luokitella yhteisvauraus resurssityypin mukaan, pelkkään resurssiin keskittyminen voi olla harhaanjohtavaa. Esimerkiksi Internetin ”tietoyhteisössä” ei ole kyse pelkästään aineettomista resursseista, kuten ohjelmistokoodista tai digitaalisista tiedostoista, vaan tällainen yhteisö vaatii toimiakseen myös fyysisiä resursseja (tietokoneita, sähköä, ruokaa ihmisille). Samoin ”luonnonvarojen yhteisöt” eivät koske vain puuta, kalaa tai maissia, koska näitä resursseja, kuten kaikkia yhteisötuotteita, voidaan hallita vain sosiaalisten suhteiden ja jaetun tiedon avulla.

Toisin sanoen Helfrichiä (2013) lainatakseni ”kaikki yhteisöt ovat sosiaalisia, ja kaikki yhteisöt ovat tietoyhteisöjä”. Suhteemme yhteisiin hyödykkeisiin, joita hallinnoidaan yhteisinä, pitäisi olla keskiössä, ja siksi meidän pitäisi keskustella yhteiseksi tekemisen prosessista (eli tehdä asioita yhdessä).

Mutta millaisia vaihtoehtoisia tuotantomalleja meidän pitäisi kokeilla, jotta voisimme rakentaa kestäviä, yhteisöllistä taloutta ja yhteiskuntaa? Jaksossa 4 esitellään kolme yhteisiin varoihin perustuvaa hanketta, joilla on tiettyjä yhteisiä piirteitä ja jotka voisivat käynnistää uuden materiaalisen tuotannon prototyypin, kuten jaksossa 5 selitetään.

4. Uuden materiaalituotantotavan siemenet: yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto ja työpöytätuotanto

Toisin kuin perinteinen teollinen paradigma ja sen mittakaavaedut, vertaistuotanto ja työpöytätuotanto voisivat todennäköisesti kehittää yhteisöpohjaisia mittakaavaetuja. Kun mittakaavaedut perustuvat suuriin pääomiin ja halpoihin maailmanlaajuisiin kuljetuksiin, jotka ovat ongelmallisia ympäristökriisin vuoksi, yhteisiin hyödykkeisiin perustuvissa mittakaavaeduissa jaetaan infrastruktuurikustannukset aineettomien ja aineellisten tuotantoresurssien osalta. Niissä hyödynnetään uusien valmistustyökalujen valmiuksia, jotka jossain määrin tietokoneistavat valmistusteollisuutta (Hermann, Pentek, & Otto, 2015). Yhä useammin pyritään luomaan uudenlaisia yhteisöjä, jotka noudattavat globaalia commons-lähestymistapaa, jossa keskitytään suurempaan mittakaavaan suhteessa resilientteihin yhteisöihin. Näiden yhteisöjen puolestapuhujat ja osallistujat väittävät, että commons olisi luotava ja sen puolesta olisi taisteltava ylikansallisessa globaalissa mittakaavassa (Kostakis & Bauwens, 2014).

RepRap-hanke, Open Source Ecology ja Wikispeed-auto ovat tunnettuja tapauksia, jotka perustuvat maailmanlaajuisen yhteisvaurauden ja työpöytätekniikoiden lähentymiseen. Pidämme niitä uuden materiaalisen tuotantotavan, DG-ML:n, siemeninä. Näin ollen on luultavasti erittäin tärkeää määritellä tarvittavat edellytykset, joiden avulla voimme laatia useita ehdotuksia uudeksi toimintatutkimusohjelmaksi poliittisille ekologeille, poliittisille päättäjille, käytännön toimijoille ja tulevaisuudentutkimuksen tutkijoille.

Aluksi Adrian Bowyer esitteli RepRapin vuonna 2005. Hänen tavoitteenaan oli luoda 3D-tulostin, joka pystyisi itse monistumaan valmistamalla pääkomponenttejaan. Hanke suunniteltiin vertaistuotantoon perustuvaksi, mikä tarkoittaa, että tekniset eritelmät ja suunnittelutiedostot ovat avoimesti jaossa. Tämä johti siihen, että yksilöiden verkostot tarjosivat merkittäviä lisäinnovaatioita alkuperäiseen suunnitteluun. Seuraavina vuosina RepRapista julkaistiin kolme päivitettyä versiota. Vuoteen 2010 mennessä RepRapilla oli 5000 hengen yhteisö, joka on laajentunut nopeasti (de Bruijn, 2010).

Lisäksi Open Source Ecology on avoin laitteistohanke, jossa keskitytään valmistamaan viidenkymmenen teollisuuskoneen sarja, jota kutsutaan nimellä ”Global Village Construction Set” ja jonka se katsoo riittävän pienen sivilisaation luomiseen nykyaikaisine mukavuuksineen paikallisesti saatavilla olevista resursseista. Koneiden kehittäminen on hajautettu maailmanlaajuiseen verkostoon, joka koostuu laitteistohakkerien ja harrastajien itsehallinnoivista ryhmistä, jotka jakavat suunnittelutietoa Internetin välityksellä ja rakentavat prototyyppejä, joita sitten testataan maatilalla Missourissa, Yhdysvalloissa. Aluksi Missourissa asuva fyysikko Marcin Jakubowski suunnitteli uuden traktorin ja julkaisi suunnitelman Internetissä commons-lisenssillä.

Tämä herätti internet-yhteisön sekä laitteistohakkerien ja harrastajien huomion ympäri maailmaa, ja pian he alkoivat tehdä parannuksia ja rakentaa prototyyppejä. Näin syntyi Open Source Ecology -verkosto vuonna 2003. Jakubowski tunnisti tämän osallistujien verkoston avulla viisikymmentä konetta — sementtisekoittimista 3D-tulostimiin ja liikkuviin ajoneuvoihin — jotka ovat välttämättömiä kestävän nykyaikaisen kyläyhteisön rakentamiseksi, ja aloitti yhteisen ponnistelun niiden valmistamiseksi. Laajentuneen työmäärän vuoksi hanke käynnistettiin virallisesti yrityksen koordinointifoorumina, ja Jakubowskin maatila muutettiin rakennuspaikaksi, jossa rakennettiin ja testattiin prototyyppejä, joita eri puolilta maailmaa tulevat hankkeen jäsenet kehittivät, ja monet heistä tulivat maatilalle ”erityisille hankevierailuille” auttamaan työn tekemisessä (Thomson & Jakubowski 2012, s. 53-70).

Tähän mennessä Global Village Construction Setin viidestäkymmenestä koneesta kahdeksan on jo valmistettu onnistuneesti, ja loput koneet ovat parhaillaan kehitteillä. Käyttämällä hyväksi laitteistohakkerien ja -harrastajien maailmanlaajuisen yhteisön panosta tämä hanke on saanut aikaan merkittäviä kustannussäästöjä (Dafermos, 2015). Open Source Ecologyn rakentamien koneiden tuotantokustannukset ovat huomattavasti alhaisemmat kuin niiden teollisten vastineiden, sillä niiden valmistus on vähintään kahdeksan kertaa halvempaa (Dafermos, 2015).

Vaikka joukkorahoituskampanjoiden kautta kerätyt yhteisön lahjoitukset ovat toistaiseksi olleet Open Source Ecologyn pääasiallinen rahoituslähde (Jakubowski, 2011), edellä mainitut tuotantokustannussäästöt mahdollistavat sen, että hanke voi rahoittaa toimintansa myymällä koneita suoraan viljelijöille. Ohjeellisesti se arvioi tienaavansa noin 80 000 dollaria kuukaudessa myymällä traktoreitaan 10 000 dollarin hintaan (Jakubowski, 2013). Lisätuloja saadaan myös koulutuskursseista ja työpajoista, joita Open Source Ecology tarjoaa ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita oppimaan, miten rakentaa omia koneitaan.

Avoimen lähdekoodin ekologian yrityksen kestävyys ulottuu kuitenkin paljon liiketoimintamallia pidemmälle: hanke on toimiva esimerkki siitä, miten maanviljelyä ja maatalouskoneiden valmistusta voidaan harjoittaa tavalla, joka on paitsi tuottava myös ympäristön kannalta kestävä (Dafermos, 2015). Esimerkiksi Jakubowskin maatilan käyttämä sähkö, johon kuuluu 4000 neliöjalan valmistuslaitos ja 3000 neliöjalan asumisyksikkö, on peräisin uusiutuvista energialähteistä käyttäen menetelmiä, kuten suljetun kierron tuotantoa (jossa jätemateriaalit kierrätetään karjaksi muita tuotantoprosesseja varten; yksityiskohtaista keskustelua on Kelly 1994, luku 10) ja hankkeen itsensä rakentamia tekniikoita, kuten aurinkopaneeleita ja tuulivoimaloita (Open Source Ecology, 2013). Yhtä tärkeää on, että Open Source Ecologyn valmistamat koneet on suunniteltu kestävyysperiaatteella ja siten, että loppukäyttäjät voivat helposti korjata ja muokata niitä (Dafermos, 2015). Tässä suhteessa Open Source Ecologyn koneet ovat paradigmaattisia siitä, mitä kutsutaan kestäväksi suunnitteluksi: ne on suunniteltu kestämään koko eliniän, eikä niitä saa heittää pois ja korvata uudemmilla koneilla.

Viimeinen tapauksemme on Wikispeed-auton kehitysprosessi. Ainutlaatuiseksi tämän prosessin tekee se, että sitä ohjaa vapaaehtoisten maailmanlaajuinen yhteisö, joka vertaistuotantomenetelmien avulla pystyy valmistamaan autoja huomattavasti lyhyemmässä ajassa ja huomattavasti pienemmillä kustannuksilla kuin perinteiset autot. Pääasiallisina kehittäjinä toimivat puoliautonomisten tiimien verkosto, joilla on oma autotalli. Heidän yhteiset toimintansa, joita koordinoidaan verkossa, mahdollistuvat auton modulaarisen rakenteen ansiosta. Tämä tarkoittaa sitä, että auton yksittäisiä moduuleja voidaan kehittää itsenäisesti, ja keskitetty koordinointi on minimaalisen vähäistä.

Wikispeed-auto ilmentää vertaistuotannon perusominaisuutta: kaikki sen kehittämiseen liittyvä tieto (suunnittelu, tekniset tiedot) on yhteisön saatavilla, jotta kaikki voivat osallistua, ja näin ollen kaikki hyötyvät eri puolilta maailmaa tulevien vapaaehtoisten avusta. Tietojen vapaa saatavuus antaa hankkeen ydinryhmälle mahdollisuuden luoda auton kollektiivisen kehitysmallin ja samalla luoda perusta hajautetulle yrittäjyysmallille, jossa yksityishenkilöt voivat ladata ja hyödyntää kaikkea saatavilla olevaa tietoa oman autonsa kehittämiseksi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että edellä mainituissa tapauksissa avoimen lähdekoodin hankkeissa hyödynnetään globaalisti suunniteltuja yhteisiä hyödykkeitä globaalien yhteisöjen muodostamisen tukemiseksi. Ne havainnollistavat pohjimmiltaan sitä, miten commons-pohjainen teknologia yhdessä työpöytätuotannon kanssa voi tarjota enemmän autonomiaa ja samalla muuttaa tuotantoalojen taloudellisia ja ympäristönäkökohtia (Dafermos, 2015). Pohjimmiltaan he kuvittelevat uudenlaisen tuotantomallin, joka sopii fossiilisten polttoaineiden jälkeiseen talouteen. Malli, jonka perusperiaatteita ovat hajauttaminen, joustavuus, pienimuotoisuus, tilauksesta ja paikallisesti ohjattu tuotanto ja ennen kaikkea globaali kehitys.

5. Kohti uutta tuotantomallia: suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti

Edellisessä jaksossa käsiteltyjen tapausten hajautetut organisaatiorakenteet ovat todennäköisesti avainasemassa merkittävien mittakaavaetujen ja joustavuuden saavuttamisessa. Tällaisen valmistuksen paradigman muutoksen vaikutukset kestävään kehitykseen ovat luultavasti ilmeiset: näemme DG-ML-tuotantomallin syntyvän, jossa hyödynnetään globaalia suunnittelun yhteisomaisuutta paikallisessa valmistuksessa. Kuten jaksossa 4 todettiin, toisin kuin laajamittaisessa teollisessa valmistuksessa, DG-ML-mallissa korostetaan pienimuotoista, hajautettua, joustavaa ja paikallisesti valvottua soveltamista.

Toisin sanoen kestävän kehityksen malli, jossa tunnustetaan rajallisten resurssien asettamat kasvun rajat ja järjestetään aineelliset toiminnot sen mukaisesti. Ympäristönäkökulmasta katsottuna hyödyllinen tapa nähdä tämä uusi tuotantomalli on ”pino” toisiinsa liittyviä käytäntöjä, jotka luovat positiivisen palautekierteen:

• Kestävä suunnittelu. Voittoa tavoittelevien yritysten suunnittelussa pyritään usein saavuttamaan suunniteltu vanhentuminen, jotta kysynnän ja tarjonnan välinen jännite säilyisi. Yhteisöihin suuntautuneilla suunnitteluyhteisöillä ei ole samoja kannustimia, ja ne suunnittelevat ”yleisesti” kestävyyttä, modulaarisuutta ja osallistavaa suunnittelua. Tällainen suunnittelu on avointa ja läpinäkyvää ja muiden suunnittelijoiden, kansalaisten ja yrittäjien käytettävissä ja hyödynnettävissä, ja se takaa, että nopeat innovaatiot ovat saatavilla kaikkialla.
• Hajautetut koneet. Toinen käytäntö liittyy työpöytävalmistustekniikoiden käyttöön, jolla luodaan tarjontaan perustuvan järjestelmän sijasta kysyntään perustuva tuotantojärjestelmä ja mahdollistetaan valmistuksen uudelleensijoittaminen.
• Keskinäistäminen. Kolmas käytäntö liittyy itse teollisuuden tuotteiden vastavuoroistamiseen eli aitoon ”jakamistalouteen”, jossa käyttämättömät resurssit tunnistetaan ja käytetään vastavuoroisesti.
• Yhteisvaurauslähtöiset omaisuusjärjestelmät. Neljänteen käytäntöön kuuluvat mukautetut omistus- ja hallintomallit, jotka helpottavat tuotantoresurssien hallinnan tuottavia muotoja.

Kaikkien näiden käytäntöjen elementtejä on syntynyt ja niitä esiintyy hajanaisesti, mutta niitä ei ole vielä integroitu orgaaniseksi tuotanto- ja arvonjakotavaksi. Miten tällaista mallia voitaisiin laajentaa? Onko olemassa vihjeitä valtion ja markkinoiden roolista? Pyrimme esittämään alustavan kuvauksen tällaisesta teoreettisesta mallista, joka perustuu degrowth- ja vertaistuotannon narratiivien, joustavien yhteisöjen ja sellaisten uusien DG-ML-hankkeiden opetuksiin, joissa hyödynnetään sekä tieto- ja viestintätekniikkaa että työpöytätuotantotekniikkaa. Tätä varten ehdotuksemme hahmottamisessa auttaa seuraava kuvio (kuvio 1).

Kuten jaksossa 2 todettiin, resilientteihin yhteisöihin kohdistuvan kritiikkimme pääsuunta on kaksijakoinen. Ensinnäkin monet kestävät yhteisöt ja ekokylät tuottavat suunnittelun/tiedon yhteisöä ja työskentelevät samalla omien tarpeidensa tyydyttämiseksi, mutta koska ne keskittyvät paikallisesti, niillä on löyhät yhteydet toisiinsa, ne eivät tuota globaalia yhteisöä, eivätkä ne näin ollen pysty edistämään globaalin vastavoiman muodostumista. Toiseksi olisi siirryttävä radikaalisti kohti supistamista ja pienentämistä, kun taas me väitämme, että on olemassa mahdollisuuksia ”tehdä asiat toisin” nykyaikaisten yhteisölähtöisten teknologioiden ja käytäntöjen avulla. Degrowth- ja resilienttiyhteisöjen narratiivien mukaisesti elämme luultavasti halpaan energiaan perustuvan uusliberalistisen materiaalisen globalisaation loppupeliä, joka edellyttää tuotannon uudelleenpaikallistamista.

Meillä on kuitenkin uusia mahdollisuuksia verkossa tapahtuvaan, sukulaisuuteen perustuvaan sosiaalistumiseen ja siitä johtuvaan fyysiseen vuorovaikutukseen ja yhteisön rakentamiseen. Globaalin yhteisölähestymistavan mukaiset arvonluontiyhteisöt voivat olla paikallisia, mutta ne liittyvät toisiinsa globaalisti. Tästä voi seurata uusia liiketoiminnan organisointimuotoja, jotka ovat huomattavasti yhteisöllisempiä. Tässä lähestymistavassa ei nähdä ristiriitaa globaalin avoimen suunnitteluyhteistyön ja paikallisen tuotannon/valmistuksen välillä: molempia voi tapahtua samanaikaisesti, joten uudelleen paikallistettuun uudelleen alueellistamiseen liittyy globaaleja yritysverkostoja. Erilaiset tietoyhteiset, jotka perustuvat jaettuun tietoon, koodiin ja suunnitteluun, ovat osa näitä uusia globaaleja tietoverkkoja, mutta ne liittyvät läheisesti relokalisoituihin toteutuksiin.

On selvää, että Wikispeedille, Open Source Ecologylle ja RepRapille tyypillisen yhteisölähtöisen kehitysmallin syntyminen olisi ollut mahdotonta ilman design/tietoyhteisvaurautta ja kunkin hankkeen digitaalisia alustoja. Näin ollen DG-ML-mallin laajentaminen vaatisi perustasolla ensinnäkin hajautettua pääsyä mahdollistaviin yhteistoiminnallisiin sosioteknologisiin digitaalisiin alustoihin, joiden avulla tietotyöntekijät, maanviljelijät, hakkerit, insinöörit, tiedemiehet, harrastajat ja avoimen suunnittelun yhteisöt voisivat tehdä yhteistyötä yhteisissä tai yksittäisissä hankkeissa maailmanlaajuisesti. Lyhyesti sanottuna siihen sisältyisi open source -laitteistojen nykytila eli pino keskeisiä teknologioita suhteessa kuhunkin tuotantosuunnitelmaan. Tietämys olisi dokumentoitava vaihe vaiheelta useilla kielillä, jotta lähes kuka tahansa voi ymmärtää, miten tietty ratkaisu toteutetaan, monistetaan tai jopa kehitetään.

Lisäksi olisi tärkeää kehittää avoimia arviointijärjestelmiä, jotta kaikki voisivat osallistua hankkeiden kypsyyden arviointiin. Nykyisistä maailmanlaajuisten muotoilun ja tietämyksen yhteisvaurausalustoista ja -kirjastoista olisi siis tehtävä helpommin lähestyttäviä ja käyttäjäystävällisempiä. Ehdotuksena voisi olla, että valtio organisoi tämän ensimmäisen infrastruktuurikerroksen, jota täydennetään verovaroin rahoitettujen yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten tuottamilla muotoilu- ja tietoyhteisillä. Lisäksi digitaalisen yhteisomistuksen oikeudellista kehystä, erityisesti avoimen laitteiston osalta, olisi kehitettävä, ehkäpä yhteisomistukseen perustuvia vastavuoroisia lisenssejä koskevan ehdotuksen mukaisesti (Bauwens & Kostakis, 2014).

Toiseksi DG-ML-mallin laajentaminen edellyttäisi kiinteän pääoman hajautettua saatavuutta, toisin sanoen erilaisia laitteistotekniikoita, kuten henkilökohtaisia tietokoneita ja työpöytätekniikoita, jotka ovat tässä ympäristössä keskeisiä tuotantovälineitä. Vaikka tuotanto on hajautettua ja siten helpompaa paikallistasolla, vertaistuotantokäytäntöjen ja -tuotteiden yhdistäminen työpöytätuotantoteknologiaan voisi luoda kestäviä liiketoimintaekologioita. Näin syntyvät mikrotehtaat/verstaat, jotka ovat pohjimmiltaan globaalisti verkottuneita, hyötyisivät vastavuoroisesta globaalista yhteistyöstä sekä tuotteen suunnittelussa että yhteisten koneiden parantamisessa.

”Mikrotehtaat” on käsite, joka viittaa pienikokoisiin, automatisoituihin tehtaisiin, jotka pystyvät säästämään huomattavasti resursseja, kuten tilaa, energiaa, materiaaleja ja aikaa (Okazaki, Mishima & Ashida, 2004; Tanaka, 2001). Niissä on todennäköisesti automaattisia työstökoneita, kokoonpanojärjestelmiä, arviointi- ja valvontajärjestelmiä, laaduntarkastusjärjestelmä ja jätteiden poistojärjestelmä (Koch, 2010; Kussul et al., 2002). Mikrotehtaat voivat olla samanlaisia kuin makerspacet/fablabit, joita löytyy joko hakkeritiloista, medialaboratorioista ja muista yhteistoiminta- tai yhteisölähtöisistä tiloista (Troxler, 2011). Yhteisölähtöiset mikrotehtaat ovat yleisesti sellaisten yksilöiden ja ryhmien käytössä, joilla on rajalliset taloudelliset resurssit, paikallisena fyysisenä alustana resurssien vastavuoroiselle jakamiselle ja sellaisten tuotantovälineiden yhteiselle käytölle, jotka eivät vielä ole niin laajalle levinneet ja yleisesti saatavilla kuin henkilökohtaiset tietokoneet ja Internet-yhteydet. Sellaisenaan ne muodostavat alueellisen infrastruktuurin RepRapin ja Wikispeedin kaltaisten yhteisvaurausperustaisten hankkeiden kehittämiselle. Alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla voitaisiin ehdottaa, että valtio antaa valtuudet, tukee ja jopa rakentaa mikrotehtaita/valmistustiloja ja älyllisiä keskittymiä, jotta voidaan kehittää alhaalta ylöspäin suuntautuvia yhteistyö- ja yrittäjyysmuotoja, jotka perustuvat yhteisiin.

Kaikki hajautetut yritykset voidaan nähdä sellaisten eettisten yritysten ylikansallisten liittoutumien yhteydessä, jotka toimivat solidaarisesti tietyn tietoyhteisön ympärillä (de Ugarte, 2014; P2P Foundation, 2014). Koska keskeinen konfliktialue koskee commonsin suhteellista autonomiaa voittoa tavoitteleviin yrityksiin nähden, kannatamme voittojen maksimoinnin sijasta sellaisten yritysmuotojen suosimista, jotka integroivat commonsin arvojärjestelmän. Tässä yhteydessä yhteisön perustamat yritykset voivat tehdä yhteisöstä elinkelpoisen ja kestävän pitkällä aikavälillä. Tämän skenaarion kannattajat pyrkivät siirtymään nykyisestä yhteisölähtöisten yritysten parvesta kohti yritystoimintaa edistäviä yhteisöjä. He uskovat, että tarvitsemme yrityksiä, jotka ovat sisältä ulospäin kestäviä, ei vain valtion ulkoisen sääntelyn vaan niiden omien sisäisten sääntöjen ja yhteyksien kautta yhteisölle suunnattuihin arvojärjestelmiin.

Kolmas kerros liittyy siis paikallisyhteisöihin ja yrittäjien yhteenliittymien ja asiaankuuluvien rahoitusekologioiden kehittämiseen. Paikallisten (yksityisten ja julkisten) keskusten ja mikrotehtaiden/valmistustilojen ja yhteisvauraussuuntautuneiden yhteisöjen maailmanlaajuisen verkoston kehittämisen kautta voitaisiin käynnistää erilaisia yrittäjäkoalitioita (usein osuuskuntien muodossa). Tavoitteena olisi oltava sellaisen rahoitusinfrastruktuurin luominen, joka hyödyttää ja ylläpitää muotoilu/tietoyhteisiä, luo sen päälle lisäarvoa ja markkinoi sitä tuotteina tai palveluina. Viranomaiset ja hallitukset voisivat auttaa organisoimaan julkisen, yksityisen ja yhteisen toiminnan kolmiyhteyttä, jotta ne voisivat hyötyä yrittäjäyhteenliittymien ja niihin liittyvien yhteisöjen välisen uuden verkottuneen ”yhteistoiminnan” paikallisista vaikutuksista.

Siksi poliittinen ja yhteiskunnallinen mobilisaatio alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla nähdään osana taistelua instituutioiden muuttamiseksi. Osallistuvat yritykset ovat välineitä, joiden avulla tavalliset ihmiset voivat ylläpitää sekä globaalia yhteisomaisuutta että omaa toimeentuloaan. Tässä lähestymistavassa ei pidetä sosiaalista taantumista itsestäänselvyytenä, ja siinä uskotaan koko ihmiskunnan säästäväiseen yltäkylläisyyteen. Siinä visioidaan siirtymistä paradigmaan, johon sisältyisi uusia hajautettuja ja hajautettuja järjestelmiä, jotka mahdollistaisivat tarjonnan ja demokraattisen hallinnon, pakenisivat nykyisen poliittisen talouden patologiat ja rakentaisivat ekologisesti kestävän vaihtoehdon (Bollier, 2014).

Tällaisen siirtymävaiheen toteuttamiseksi globaalien yhteisten hyödykkeiden skenaariossa ehdotetaan DG-ML:n tuotantomallin avulla, että meidän olisi työskenneltävä sekä globaalien että paikallisten poliittisten ja sosiaalisten perusrakenteiden rakentamiseksi. Emme tietenkään väitä, että vertaistuotanto voisi välittömästi korvata kaikki tuotantoprosessit tai että keskitetyt infrastruktuurit (kuten vesihuolto) olisivat hyödyttömiä. Vertaistuotanto on prototuotantotapa, eikä se näin ollen tällä hetkellä kykene yksinään jatkamaan toimintaansa kapitalismin ulkopuolella, itsenäiseksi ja todelliseksi tuotantotavaksi. On väitetty (Kostakis & Bauwens, 2014), että valtio voisi katalysoida tällaista siirtymistä hybridituotantotapoihin konfiguroimalla uudelleen mikro- ja makrotaloudellisen tason tiettyjen yhteisötalouteen suuntautuvien politiikkatoimien hengessä. Keskeistä tässä keskustelussa ovat käsitteet ”eettiset markkinat”, joihin kuuluisi yhteisiin tarkoituksiin suuntautuneita yrityksiä, sekä ”patrnerivaltio”, joka mahdollistaisi ja voimaannuttaisi suoran sosiaalisen arvon luomisen tukemalla perusinfrastruktuureja ja keskittyisi yhteisiin tarkoituksiin liittyvien alojen suojeluun (Orsi, 2009; Kostakis & Bauwens, 2014 ja kriittisestä näkökulmasta Rigi 2012, 2013, 2014).

6. Johtopäätökset

Tässä artikkelissa pyrimme antamaan panoksemme degrowthia ja kestäviä yhteisöjä koskevaan keskusteluun teknistaloudellisesta näkökulmasta. On väitetty, että teknistaloudelliset paradigmanmuutokset eivät koskaan johdu pelkästään teknologisista voimista, vaan ne edellyttävät myös uusien sosiaalisten instituutioiden, uusien normien ja arvojärjestelmien luomista (Perez, 1983, 2009). Tästä näkökulmasta tarkasteltuna resilientit yhteisöt, degrowth-liike ja vertaistuotanto ovat toisiaan täydentäviä osia paradigman muutoksessa, jossa siirrytään pois talousjärjestelmästä, joka perustuu luonnonvarojen järjettömään hyväksikäyttöön ja tuotannon ja kulutuksen ekologisesti tuhoavaan lisäämiseen, kohti talousjärjestelmää, jolle on ominaista ihmisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden sisällön radikaalisti erilainen määrittely.

Tässä ehdotettu malli muistuttaa paljon ja materialisoi ihanteita, jotka ovat degrowth-kuvauksen ydin, kuten ”autonomia” tai ”conviviality” (ks. Kallis et al., 2014, jossa käsitellään Ivan Illichin ja Andre Gorzin työtä degrowthin liittyen). Resilientit yhteisöt tarjoavat paitsi suunnitelman omavaraisen yhteisön luomiseksi myös hedelmällisen maaperän degrowth-liikkeen strategioiden ja toimintalinjojen soveltamiselle ja kehittämiselle kestävään talouteen siirtymiseksi. Vaihtoehtojen kokeilun yhteydessä sekä kestävien yhteisöjen että degrowth-liikkeen olisi hyvä tarkastella vertaistuotantoa ja keskittyä laajempaan mittakaavaan noudattamalla globaalin yhteisötalouden lähestymistapaa. Tämä muutos yhdessä työpöytätuotantoteknologioiden omaksumisen kanssa mahdollistaa DG-ML-tuotantomallin toteuttamisen, joka voisi tarjota vaihtoehdon siitä, miten tuotannollinen toiminta voitaisiin järjestää siirtymävaiheessa kohti kestävämpää jälkikapitalistista yhteiskuntaa.

Tulevan tutkimuksen kannalta erityisen kiinnostavaa on myös näyttöön perustuva dokumentointi kestävyysnäkökohdista, jotka liittyvät yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ja työpöytätuotantoteknologioiden lähentymiseen, sekä niiden integroinnin edistäminen yhtenäiseksi tuotantotavaksi ja arvon jakamiseksi degrowth-ajattelun mukaisesti.

Lähdeviitteet

Alexandra, J., & Riddington, C. (2007). Redreaming the rural landscape. Futures, 39(2–3), 324–339.

Bauwens, M. (2005). The Political Economy of Peer Production. CTheory Journal. http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=499 Accessed 1.09.15.

Bauwens, M., & Kostakis, V. (2014). From the communism of capital to capital for the commons: towards an open co-operativism triple C: communication.
Capitalism & Critique, 12(1), 356–361.

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: how social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Benkler, Y. (2015). Peer Production and Cooperation. In J. M. Bauer, & M. Latzer (Eds.), Handbook on the economics of the internetEdward Elgar.

Bollier, D. (2005). Brand name bullies: the quest to own and control culture. Hoboken, NJ: Wiley.

Bollier, D. (2009). Viral spiral: how the commoners built a digital republic of their own. New York, NY: New Press.

Bollier, D. (2014). The Commons as a Template for Transformation. Great Transition Initiative. http://www.greattransition.org/document/the-commons-as-
a-template-for-transformation Accessed 1.09.15.

Brown, M. T. (2010). Civilizing the economy: a new economics of provision. Cambridge: Cambridge University Press.

Carpenter, S. R., Walker, B. H., Anderies, J. M., & Abel, N. (2001). From metaphor to measurement: resilience of what to what? Ecosystems, 4, 765–781.

Cattaneo, C., D’Alisa, G., Kallis, G., & Zografos, C. (2012). Degrowth futures and democracy. Futures, 44(6), 515–523.

Chamberlin, S. (2009). The transition timeline: for a local, resilient future. Cambridge: Green Books.

Dafermos, G. (2012). Authority in peer production: the emergence of governance in the free BSD project. Journal of Peer Production, 1(1), 1–12.

Dafermos, G. (2015). Transforming the productive base of the economy through the open design commons and distributed manufacturing. Journal of Peer
Production, 7, http://peerproduction.net/issues/issue-7-policies-for-the-commons/peer-reviewed-papers/distributed-manufacturing/ Accessed
5.09.15.

Dafermos, G., & Söderberg, J. (2009). The hacker movement as a continuation of labour struggle. Capital & Class, 33, 53–73.

de Bruijn, E. (2010). On the Viability of the Open Source Development Model for the Design of Physical Objects: Lessons Learned from the RepRap Project.
(MSc dissertation), Tilburg University. http://thesis.erikdebruijn.nl/master/MScThesis-ErikDeBruijn-2010.pdf Accessed 1.09.15.

de Ugarte, D. (2014). Trilogía de las Redes. http://lasindias.com/de-las-naciones-a-las-redes Accessed 1.09.15.

Demaria, F., Schneider, F., Sekulova, F., & Martinez-Alier, J. (2013). What is degrowth? from an activist slogan to a social movement. Environmental Values,  22 (2), 191–215.

Elliott, M. (2006). Stigmergic collaboration: the evolution of group work. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 9(2) .

Folke, C. (2006). Resilience: the emergence of a perspective for social–ecological systems analyses. Global Environmental Change, 16, 253–267.

Foster, J.B. (2011). Capitalism and Degrowth: An Impossibility Theorem. Monthly Review, 62(8). https://monthlyreview.org/2011/01/01/capitalism-and-
degrowth-an-impossibility-theorem Accessed 1.09.15.

Fournier, V. (2008). Escaping from the economy: the politics of degrowth. International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528–545.

Fuster Morell, M. (2014). Digital Commons. In G. D’Alisa, F. Demaria, & G. Kallis (Eds.), Degrowth: a vocabulary for a new era (pp. 159–161). New York, NY: Routledge.

Garcia, E. (2012). Degrowth, the past, the future, and the human nature. Futures, 44(6), 546–552.

García-Olivares, A., & Solé, J. (2015). End of growth and the structural instability of capitalism: from capitalism to a symbiotic economy. Futures, 68, 31–43.

Helfrich, S. (2013). Economics and the Commons?! Towards a Commons-Creating Peer Economy. Paper presented at the Economics and the Commons
Conference, Berlin. http://commonsandeconomics.org/2013/06/09/silke-helfrichs-opening-keynote-towards-a-commons-creating-peer-economy
Accessed 1.09.15.

Hermann, M., Pentek, T., & Otto, B. (2015). Design principles for industrie 4.0 scenarios: a literature review. Dortmund: Technische Universität.

Hertel, G., Niedner, S., & Herrmann, S. (2003). Motivation of software developers in open source projects: an internet-based survey of contributors to the Linux kernel. Research Policy, 32, 1159–1177.

Hopkins, R. (2008). The transition handbook: from oil dependency to local resilience. Cambridge: Green Books.

Hopkins, R. (2011). The transition companion: making your community more resilient in uncertain times. Cambridge: Green Books.

Jakubowski, M. (2011). Global Village Construction Set Kickstarter Campaign. https://www.kickstarter.com/projects/622508883/global-village-
construction-set Accessed 1.09.15.

Jakubowski, M. (2013). The Open Source Economy. http://www.marioninstitute.org/videos/2013/marcin-jakubowski-open-source-economy Accessed 1.09.15.

Kallis, G. (2011). In defence of degrowth. Ecological Economics, 70(5), 873–880.

Kallis, G. (2014). Response by Giorgos Kallis to Brian Davey’s Review of Degrowth. Feasta. http://www.feasta.org/2014/12/22/response-by-giorgos-kallis-to-brian-daveys-review-of-degrowth/ Accessed 1.09.15.

Kallis, G., Demaria, F., & D’Alisa, G. (2014). Degrowth. In G. D’Alisa, F. Demaria, & G. Kallis (Eds.), Degrowth: a vocabulary for a new era (pp. 1–17). New York, NY: Routledge.

Kelly, K. (1994). Out of control: the new biology of machines, social systems, and the economic world. Basic Books.

Koch, M.D. (2010). Utilizing Emergent Web-Based Software Tools as an Effective Method for Increasing Collaboration and Knowledge Sharing in Collocated Student Design Teams. (MSc), Oregon State University. http://ir.library.oregonstate.edu/xmlui/handle/1957/16855 Accessed 1.09.15.

Kostakis, V., & Bauwens, M. (2014). Network society and future scenarios for a collaborative economy. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Kostakis, V., Fountouklis, M., & Drechsler, W. (2013). Peer production and desktop manufacturing: the case of the Helix_T wind turbine project. Science,
Technology & Human Values, 38(6), 773–800.

Kostakis, V., & Papachristou, M. (2014). Commons-based peer production and digital fabrication: the case of a reprap-based, lego-built 3D printing-milling
machine. Telematics and Informatics, 31(3), 434–443.

Kussul, E., Baidyk, T., Ruiz-Huerta, L., Caballero-Ruiz, A., Velasco, G., & Kasatkina, L. (2002). Development of micromachine tool prototypes for microfactories. Journal of Micromechanics and Microengineering, 12(6), 795–812.

Lakhani, K., & Wolf, R. (2005). Why Hackers Do What They Do: Understanding Motivation and effort in free/open source software projects. In J. Feller, B. Fitzgerald, S. Hissam, & K. Lakhani (Eds.), Perspectives on free and open source software (pp. 3–22). Cambridge, MA: MIT Press.

Latouche, S. (2009). Farewell to growth. Cambridge, MA: Polity.

Lewis, M., & Conaty, P. (2012). The resilience imperative: cooperative transitions to a steady-state economy. Gabriola Island: New Society Publishers.

MacCormack, A., Rusnak, J., Baldwin, C.Y. (2007). The Impact of Component Modularity on Design Evolution: Evidence from the Software Industry. Harvard
Business School Technology & Operations Mgt. Unit, 08–038. http://ssrn.com/abstract=1071720 Accessed 1..09.15.

MacKinnon, R. (2012). Consent of the networked. New York, NY: Basic Books.
Marsh, L., & Onof, C. (2007). Stigmergic epistemology, stigmergic cognition. Cognitive Systems Research, 9(1–2), 136–149.

Meadows, D. (2008). Thinking in systems: a primer. Vermont, VT: Chelsea Green Publishing.

Mollison, B. (1988). Permaculture: a designers’ manual. Tyalgum: Tagari Publications.

Moore, P., & Karatzogianni, A. (2009). Parallel visions of peer production. Capital & Class, 33, 7–11.

O’Mahony, S. (2003). Guarding the commons: how community managed software projects protect their work. Research Policy, 32, 1179–1198.

Okazaki, Y., Mishima, N., & Ashida, K. (2004). Microfactory—concept, history, and developments. Journal of Manufacturing Science and Engineering, 126(4),
837–844.

Open Source Ecology (2013). Open Source Ecology Shop 2011. http://opensourceecology.org/wiki/OSE_Shop_2011 Accessed 1.09.15.

Orsi, C. (2009). Knowledge-based society, peer production and the common good. Capital & Class, 33, 31–51.

Ostrom, E. (1990). Governing the commons: the evolution of institutions for collective action. Cambridge: Cambridge University Press.

P2P Foundation (2014). Phyles. http://p2pfoundation.net/Phyles Accessed 1.09.15.

Perez, C. (1983). Structural change and assimilation of new technologies in the economic and social systems. Futures, 15(5), 357–375.

Perez, C. (2009). Technological revolutions and techno-economic paradigms. Cambridge Journal of Economics, 34(1), 185–202.

Rigi, J. (2012). Peer production as an alternative to capitalism: a new communist horizon. Journal title Journal of Peer Production, 1(1) .

Rigi, J. (2013). Peer production and marxian communism: contours of a new emerging mode of production. Capital & Class, 37(3), 397–416.

Rigi, J. (2014). The coming revolution of peer production and revolutionary cooperatives: a response to Michel Bauwens, Vasilis Kostakis and Stefan Meretz.

Open Access Journal for a Global Sustainable Information Society, 12(1), 390–404.

Romano, O. (2012). How to rebuild democracy, re-thinking degrowth. Futures, 44(6), 582–589.

Schneider, F., Kallis, G., & Martinez-Alier, J. (2010). Crisis or opportunity? economic degrowth for social equity and ecological sustainability. introduction to this special issue. Journal of Cleaner Production, 18(6), 511–518.

Sharzer, G. (2012). No local: why small-scale alternatives won’t change the world. Winchester: John Hunt Publishing.

Stadler, F. (2014). Digital solidarity. Lüneburg: Mute & PML Books.

Tanaka, M. (2001). Development of Desktop Machining Microfactory. Riken Review, 34. http://pdf.aminer.org/000/353/685/
development_of_a_micro_transfer_arm_for_a_microfactory.pdf Accessed 1.09.15.

Tapscott, D., & Williams, A. (2006). Wikinomics: how mass collaboration changes everything. New York, NY: Portfolio..

Thomson, C. C., & Jakubowski, M. (2012). Toward an open source civilization: (innovations case narrative: open source ecology) innovations: technology.
Governance, Globalization, 7(3), 53–70.

Tocqueville, A. D. (2010). Democracy in America. New York, NY: Signet Classics.

Torvalds, L. (1999). The Linux Edge. In C. DiBona, S. Ockman, & M. Stone (Eds.), Open sources: voices from the open source revolution (pp. 101–109). Sebastopol, CA: O’Reilly.

Trainer, T. (2012). De-Growth: Do you Realize What it Means? Futures, 44(6), 590–599.

Troxler, P. (2011). Libraries of the peer production Era. In B. Van Abel, L. Evers, R. Klaassen, & P. Troxler (Eds.), Open design now (pp. 86–95). Amsterdam: BIS Publishers.

von Hippel, E., & von Krogh, G. (2003). Open source software and the private-collective innovation model: issues for organization science. Organization
Science, 14, 209–223.

Walker, B., & Salt, D. (2006). Resilience thinking: sustaining ecosystems and people in a changing world. Washington, DC: Island Press.

Walker, B. H., Abel, N., Anderies, J. M., & Ryan, P. (2009). Resilience, adaptability, and transformability in the goulburn-broken catchment, Australia. Ecology and Society, 14(1), 12.

Wilding, N. (2011). Exploring community resilience in times of rapid change. Dunfermline: Fiery Spirits Community of Practice.

Xue, J. (2014). Is eco-village/urban village the future of a degrowth society? An urban planner’s perspective. Ecological Economics, 105, 130–138.

kirjoittaja: George Tsakraklides

Maailmanlaajuinen pääoma on huijannut miljardeja planeetasta välittäviä ihmisiä myymällä heille ”vihreitä ratkaisuja”, jotka ovat kaikkea muuta kuin vihreitä jo pelkästään siksi, että nämä ratkaisut ovat tuotteita. Kaikki tuotteet ovat haitallisia planeetalle, olivatpa ne kuinka vihreitä tahansa. Tuotteen tuominen markkinoille aiheuttaa valtavaa tuhoa: jotta tuote voidaan ottaa käyttöön, on toteutettava valtava ketju hiili-intensiivisiä toimintoja ja otettava käyttöön armeija erikoistuneita työntekijöitä, jotka huolehtivat näistä tehtävistä. Jopa niinkin yksinkertainen ja hyvänlaatuinen asia kuin paperipilli voi saada liikkeelle kaikki hiili-intensiiviset teollisuudenalat, joista itsetuhoinen taloutemme on riippuvainen: tutkimus, suunnittelu, louhinta, rakentaminen, sähkö, kuljetus, viestintä, markkinointi, ostaminen ja myyminen. Kaikki nämä toiminnot ja niihin osallistuvat ihmiset tarvitsevat energiaa ja liikennettä työhönsä ja tapaamisiinsa. Heille on maksettava palkkaa, mikä tarkoittaa, että taloudessa kiertää enemmän rahaa, mikä lisää kulutusta ja hiilidioksidipäästöjä.

Mikä tahansa tuote, joka on luotu voiton tavoittelua varten, on uskomattoman myrkyllinen planeetalle, vaikka se väittäisi olevansa ”vihreä”. Ongelma ei ole siinä, ovatko tuotteemme ”vihreitä” vai eivät. Ongelma on nykyaikaiset tuotteet itsessään, jokainen niistä: niiden valmistamiseen tarvitaan liian monta ihmistä, niihin kertyy liian monta kilometriä ja ne muuttuvat aivan liian pian roskiksi. Nämä eivät ole tuotteita. Ne ovat planeetan tappavia koneita.

Olemme luoneet järjettömän monimutkaisen sivilisaation, jossa tuotteen luomisen, kuljettamisen ja markkinoinnin prosessi alusta loppuun on äärettömän paljon haitallisempi kuin itse tuote. Tuotteiden luominen ja markkinointi on niin kauhistuttavan monimutkaista, ettei yksikään yksittäinen ihminen, joka osallistuu tähän mielettömään tehtäväketjuun, pysty täysin hahmottamaan sitä loputonta ketjua, jonka käsien, paikkojen ja prosessien kautta tuotteen on kuljettava, ennen kuin se pääsee lopulliseen määränpäähänsä hiilivelkaa kerätessään. Guccin laukut valmistetaan Kiinassa mutta merkitään Ranskassa, omenat lennätetään Yhdysvalloista Etelä-Afrikkaan vahattaviksi ja lennätetään sitten uudelleen Eurooppaan myytäviksi ja autot ylittävät Yhdysvaltojen ja Kanadan rajan edestakaisin useita kertoja, jotta niihin voidaan lisätä osia. Voisitte antaa anteeksi, jos ajattelisitte hetken aikaa, että suunnittelimme sivilisaatiomme tarkoituksella niin, että se tuhoaa maapallon ilmaston niin nopeasti kuin fyysisesti on mahdollista.

Syy kaikkeen tähän monimutkaisuuteen on sivilisaation luonne: se on erittäin pirstaloitunut, erikoistunut ja samalla globalisoitunut, mutta ennen kaikkea se on hyödynnetty aina juomavettä ja hengitysilmaa myöten. Ja hyödykkeistymisen myötä tulee brändäys. Brändäys on valehtelun tiedettä. Tuotebrändäys vastaa rippikoulun sakramenttia: tuotteet kävelevät sisään, tunnustavat salassa kaikki hiilisyntinsä ja saavat sitten siunauksen vaeltaa vapaasti maailmalle ja tuhota sen. Työskentelin markkinoinnin, brändäyksen ja mainonnan parissa kaksi vuosikymmentä. Kokopäivätyöni oli auttaa tuotteita antamaan vääriä lausuntoja, eli väittämään, että ne ovat hyödyllisiä ja hyvänlaatuisia. Nettikasinoista virvoitusjuomiin, lemmikkieläinten ruoista puolustusteollisuuteen autoin miljardiluokan asiakkaitani korostamaan asiakkailleen heidän hyödyttömien ja vaarallisten tuotteidensa ”arvoa”. Koska sain korvauksen tämän työn tekemisestä maailman suurimmille monikansallisille yhtiöille, loppujen lopuksi en itse asiassa tarjonnut mitään arvokasta tälle planeetalle: en mitään muuta kuin sen, että tein tuotteistamisprosessista vieläkin hiilipitoisemman, kalliimman ja tuhoisamman kaikille maapallon 10 miljoonalle elämänmuodolle, mukaan lukien ihmiset itse.

Ongelma ei siis ole pelkästään kuluttamiemme hyödyttömien kertakäyttötuotteiden määrä, vaan koko ”sivilisaatiorakenne”, joka tuottaa niitä: monimutkainen, mutkikas ja tuhlaileva prosessien ketju, jolla nämä tavarat rahaksi muutetaan ja brändätään ja josta hirviö, jota kutsumme taloudeksi, on riippuvainen. Koko louhinnan, valmistuksen ja hävittämisen ketju on hautajaiskulkue, jossa uhrataan todellisia elämänmuotoja, resursseja ja jopa ihmisiä vain siksi, että tämä kuolinkultti, jota kutsumme taloudeksi, voi jatkaa ennätysvoittojen kirjaamista.

Uusiutuvan energian kaltaisten ”vihreiden” teollisuudenalojen syntyminen on vain yksi viimeisimmistä esimerkeistä siitä, miten markkinointiala onnistuu brändäämään ja myymään tuhoa uudelleen. Se ei kuitenkaan ole historiallisessa mittakaavassa uusi ilmiö. Ottamalla jatkuvasti käyttöön uusia teknologioita, jotka ovat tarpeeksi nuoria välttääkseen tarkastelun, kapitalismi onnistuu aina brändäämään itsensä entistä paremmaksi versioksi entisestä itsestään. Omaksumalla epämääräisen ja tyhjänpäiväisen termin ”kestävä kehitys” ja kiinnittämällä sen jokaiseen luomaansa tuotteeseen ja ammattinimikkeeseen nykypäivän kapitalismi on keksinyt brändinsä täysin uudelleen, mutta ei ole onnistunut muuttamaan dogmaansa: kasvua, rakentamista, voittoa ja tuhoa, toisin sanoen lisää kapitalismia, lisää ihmisiä, lisää ilmasto- ja ekologista romahdusta.

Aivan kuten petollinen yritys, tämä sivilisaatio on koko historiansa ajan päättänyt joka kerta vaihtaa nopeasti brändiä sen sijaan, että se olisi kohdannut rakenteelliset ja eksistentiaaliset ongelmansa. Tuhansien vuosien toistuva turvautuminen teknologiaan keinona ratkaista ongelmia on jättänyt ihmiskunnalle pysyvän teknofilian: kyvyttömyys kuvitella muita kuin teknologisia ratkaisuja ongelmiinsa, vaikka suurin osa näistä ongelmista on alun perin teknologian aiheuttamia. Tämän seurauksena keskivertokansalainen ajattelee nykyään ”kestävyysratkaisuja” automaattisesti teknologioina ja innovaatioina vastakohtana yksinkertaisille, ei-teknologisille ja pysyville ratkaisuille, joita on ollut olemassa aikojen alusta lähtien: minimalismi, purkaminen, uudelleenkäyttö, korjaaminen, kierrätys, yksinkertaistaminen, supistaminen, degrowth ja rewilding.

Teknofilia on osittain seurausta satojen vuosien propagandasta, jota epäonnen koneisto on harjoittanut teollisen vallankumouksen jälkeen: koska on parempi tarjota ihmisille kalliita ratkaisuja kuin näyttää heille, miten he voivat ratkaista ongelmansa. Lääkärit antavat meille pillereitä sen sijaan, että auttaisivat meitä muuttamaan elämäntapojamme. Elintarvikeyhtiöt tarjoilevat meille ylikäsiteltyjä ruokia sen sijaan, että auttaisivat meitä voittamaan lihavuuden. Ja elektroniikkavalmistajat huolehtivat siitä, että heidän tuotteensa eivät kestä paria vuotta kauempaa. Teollinen kompleksimme varmistaa, että sen keksimät teknologiat tuottavat jatkuvasti uusia ongelmia, jotta teknologia itse voi jatkaa työtään: uusien teknologioiden keksimistä. Sen sijaan, että tämä sivilisaatio korjaisi rikoksensa, se keksii aina mieluummin teknologioita, jotka korjaavat ne väliaikaisesti, ja unohtaa joka kerta, että teknologiat tuovat aina uusia ongelmia sekaan. Ihmiskunta on tuhansia vuosia keksinyt jatkuvasti uusia teknologioita ratkaistakseen ongelmia, joita aiemmat teknologiat ovat aiheuttaneet. Tämä noidankehä on johtanut siihen, että teknologia on vastuussa ihmiskunnan tulevaisuudesta eikä päinvastoin. Siksi pyrkimys siihen, että teknologia ”pelastaisi meidät”, oli traagisesti harhaanjohtava, sillä teknologia välittää lopulta vain itsestään. Laji, joka pitää tätä itsetuhoista prosessia ”edistyksenä”, ei varmasti ansaitse edetä evoluutiossa. Se on jo amputoinut itsensä.

Monet väittävät, että ongelma ei ole itse teknologia vaan sen käyttötapa. Mutta niin kauan kuin teknologian käyttöä sanelevat ne, jotka vastaavat sen valmistuksesta, markkinoinnista ja päivittämisestä, sillä on aina kielteinen vaikutus yhteiskuntaan ja maapalloon. Tämä loismainen talousjärjestelmä käyttää mieluummin tuhansia ihmisiä ja kymmeniä teollisuudenaloja maailmanlaajuisesti yhden ainoan tuotteen valmistamiseen sen sijaan, että tuottaja itse valmistaisi ja myisi sen paikallisesti.

Minimalismin ja degrowthin ongelmana on, että ne perustuvat yksinkertaisuuteen: ne eivät sovi siihen hirvittävän monimutkaiseen talouskoneistoon, joka ohjaa yhden haitallisen teknologian väsymätöntä tuotantoa toisensa jälkeen. Niiden, jotka väittävät, että voimme tehdä teknologiasta ”eettistä”, on todella tarkistettava muistiinpanonsa. Tämä nimittäin edellyttää ihmisen teknofiilisen tietoisuuden täydellistä uudelleenjärjestelyä sekä sitä, kuka tuottaa, omistaa ja hyötyy teknologiasta. Ainoa tapa, jolla voimme toteuttaa degrowthia, on purkaa mutkikkaat arvoketjut, poistaa kaikki välikädet ja demokratisoida voitot niin, että menestyvät vain ne yritykset, jotka hyödyttävät yhteiskuntaa ja koko planeettaa – eivät ne, jotka tuhoavat sitä.

Valitettavasti teknofilian taustalla on kuitenkin myös evolutiivinen perusta. Elämänmuotona olemme kehittyneet kukoistamaan vain rakentamalla, tuhoamalla, hyödyntämällä ja tuottamalla jätettä. Ihmisen tietoisuus ymmärtää vain tekemisen, eikä sillä ole juurikaan käsitystä tekemisen peruuttamisesta tai lopettamisesta, ja osittain tämä johtuu RELD-aivoistamme. Puhumme energiamurroksesta, vaikka sen pitäisi olla energiankäytön vähentäminen. Puhumme perheestä ja vauraudesta, kun sen pitäisi olla väestön väheneminen. Puhumme työpaikoista ja kasvusta, kun sen pitäisi olla vakaata taloutta. Puhumme luonnon suojelemisesta, vaikka meidän pitäisi yksinkertaisesti jättää se rauhaan. Teemme aina, emme koskaan peruuta. Tämä pakkomielle tehdä asioita sen sijaan, että jättäisimme ne rauhaan, on klassinen kognitiivinen ja käyttäytymiseen liittyvä vinouma teknofilian taustalla.

Teknofilia käyttää hyväkseen ihmisaivojen keskeistä ominaisuutta: olemme hyperaktiivisia, hyperajattelevia olentoja, jotka halveksivat minkä tahansa toimintamme lopettamista ja ovat liian ylpeitä ”peruuttaakseen” virheemme, koska se olisi häpeällinen tappion myöntäminen. Jos sen sijaan keksimme uuden teknologian, jonka luvataan ”korjata” asiat, olemme pelastajia ja neroja. Leima, jonka ihmiset antavat dekonstruktiivisille ja taantumuksellisille ratkaisuille, on suurelta osin vastuussa siitä pahenevasta tilanteesta, johon tämä sivilisaatio on joutunut.

Kestävän kehityksen liikkeet ovat epäonnistuneet, koska ne joutuvat jatkuvasti teknofilian ja voiton tavoittelun uhriksi. Kapitalismi on toistuvasti ostanut ne, ja se vain pakottaa ne maksimoimaan kasvun. Maailmanlaajuinen kleptokraattinen korporatokratia on asemoinut itsensä hyvin tehokkaasti ”vihreänä” teollisuudenalana, joka ”saa asiat tehtyä”, vaikka itse asiassa, jos se tietäisi kestävyydestä yhtään mitään, sen olisi pitänyt työskennellä sen eteen, että asiat saataisiin tehtyä. LinkedInissä on satojatuhansia ”ammattilaisia”, jotka kehtaavat kirjoittaa työnimikkeekseen ‘ekosoturi’, vaikka todellisuudessa he ovat yritysten huijareita, jotka myyvät päästöhyvityksiä ja muita ”vihreitä palveluja”. Samoin on satojatuhansia hyvin palkattuja työpaikkailmoituksia ympäristö- ja kestävän kehityksen tehtävistä. Kun näitä työpaikkoja on niin paljon, voisi luulla, että teemme jotain oikein, mutta kummallista kyllä, planeetta kulkee yhä nopeammin kohti maailmanloppua. Nämä työpaikat ovat itse asiassa SYY, sillä suurin osa niistä on kokopäiväisiä viherpesutehtäviä, jotka auttavat globaalia pääomaa salaamaan rikoksensa ja jatkamaan toimintaansa. On helppo nähdä, mitä he ajavat: he puhuvat energiamurroksesta, vaikka sen pitäisi olla energian vähentämistä. He puhuvat perheestä ja vauraudesta, kun sen pitäisi olla väestön väheneminen. He puhuvat työpaikoista ja kasvusta, kun sen pitäisi olla nopea talouden supistuminen. He puhuvat luonnon suojelemisesta, kun sen pitäisi olla yksinkertaisesti sen rauhaan jättämistä.

Mitä enemmän keskitymme teknofiilisiin ratkaisuihin, sitä enemmän epäonnistumme niin kauan kuin näitä ratkaisuja rahoitetaan omilla voitoilla ja niitä tuetaan teknologioilla, jotka tuovat mukanaan omat ongelmansa ja lupaavat väestönkasvun ja hyvinvoinnin paradoksia kaikille.

Lähde: https://georgetsakraklides.substack.com/p/technophilia-the-mental-illness-behind