kirjoittaja: Tracy Thurman

Vuoden 2020 karanteenien ja vuoden 2021 rokotepakkojen jälkeen useimmat amerikkalaiset ovat kuulleet lääketieteellisen vapauden ajatuksesta, ja monet ovat huolissaan tietoon perustuvasta suostumuksesta. Yksi neljästä maanmiehestämme sanoo tuntevansa jonkun, joka on loukkaantunut vakavasti tai kuollut Covid-rokotteiden vuoksi. Tietoon perustuvan suostumuksen tarve lääketieteessä on ilmeinen. Mutta paljon harvempi tietää mitään elintarvikkeiden vapaudesta tai siitä, miksi sillä on merkitystä.

Lääketieteellinen vapaus ja ruoan vapaus ovat saman kolikon kaksi puolta, ja jos emme taistele molempien suojelemiseksi, meillä ei ole kumpaakaan.

Vuonna 1951 ilmestyneessä kirjassaan The Impact of Science on Society Nobel-palkittu brittiläinen matemaatikko, filosofi ja eugeniikan kannattaja Bertrand Russell ennusti tulevaisuutta, jossa eliitti käyttäisi tiedettä keinona hallita väestöä: “Ruokavalio, injektionesteet ja käskyt yhdistyvät hyvin varhaisesta iästä lähtien ja tuottavat sellaista luonnetta ja uskomuksia, joita viranomaiset pitävät suotavina, ja kaikenlainen vallanpitäjien vakava kritisointi tulee psykologisesti mahdottomaksi. Vaikka kaikki olisivat onnettomia, kaikki uskovat olevansa onnellisia, koska hallitus kertoo heille, että he ovat onnellisia.” 

The Scientific Outlookissa Russell kirjoitti myös: ”[Tulevaisuudessa] [lasten] ruokavaliota ei jätetä vanhempien mielivallan varaan, vaan se on sellainen, jota parhaat biokemistit suosittelevat.”

Vaikka tämä kuulosti todennäköisesti kaukaa haetulta useimmista Russellin aikalaisista, hänen sanansa kuvaavat nykyistä aikakauttamme hälyttävän tarkasti. Viimeisten kolmen vuoden aikana miljoonat amerikkalaiset näkivät, kuinka heidän elämänsä ja toimeentulonsa tuhoutuivat injektioiden ja kieltojen vuoksi. Karanteenit tuhosivat pienyrityksiä. Kovasti työtä tekevien ihmisten legioonat joutuivat turmioon, koska he olivat vaatineet oikeuttaan tietoon perustuvaan suostumukseen — arvioida tosiasioita, jotka koskevat mitä tahansa niin sanottua lääketieteellistä hoitoa, ja päättää itse, haluavatko he sitä. He saivat potkut, koska kieltäytyivät rokotteesta. Heidät tapettiin remdesivirillä. He kuolivat, kun lääkärit ja byrokraatit kielsivät heiltä heidän vaatimansa todella turvalliset ja tehokkaat hoidot, kuten ivermektiinin.

Jotkut teistä kuuluvat niihin harvoihin rohkeisiin, jotka nousivat tuolla hetkellä seisomaan ja tekivät sen, mikä oli oikein, suojellakseen potilaita ja haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, vaikka se maksoi teille paljon. Onnittelen teitä tästä. Tiedätte omakohtaisesti, mitä tarkoittaa, kun pistosten ja kieltojen saappaat ovat kasvoillanne.

Nyt on keskityttävä Russellin laatiman valvontaruudukon kolmanteen osaan: ruokavalioon. Taistelu siitä, että sinua pyritään hallitsemaan syömisesi avulla, on hyvin todellinen. Se uhkaa tuhota sen suvereniteetin, joka meillä on jäljellä, ja sitä harjoittavat samat ihmiset, jotka toivat teille ”turvalliset ja tehokkaat injektiot” ja ”kaksi viikkoa aikaa hidastaa leviämistä”.

Covid-karanteenit paljastivat liian keskitetyn elintarvikeketjun heikkouden maailmanlaajuisesti. Hallituksen määräämät sulkemiset häiritsivät elintarvikkeiden jakelukeskuksia ja sulkivat lihanjalostuslaitoksia, mikä aiheutti kaaosta, mellakoita ja levottomuuksia kaikkialla maailmassa, kun ihmiset yrittivät löytää ruokaa perheilleen. Tilanne paheni entisestään, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Euroopan leipäkoriin; monet Aasian ja Afrikan maat olivat riippuvaisia Ukrainan viljasta. Sadon väheneminen nosti viljan hintoja kaikkialla maailmassa, mikä aiheutti miljoonille ihmisille kauheaa elintarvikepulaa.

Vuonna 2023 maailmanlaajuisesti 282 miljoonaa ihmistä kärsii akuutista nälästä, mikä on 8,5 prosenttia enemmän kuin vuonna 2022, jolloin nälänhätä oli jo ennestään korkea. Yhdysvalloissa joka kahdeksannella amerikkalaisella kotitaloudella ei ollut riittävästi ruokaa vuonna 2022, ilmenee Yhdysvaltain maatalousministeriön raportista.

Luulisi, että nyt olisi aika tukea maailman viljelijöitä, jotka yrittävät ruokkia nälkäisiä massoja, ja kannustaa paikallisia elintarvikejärjestelmiä, jotka kestävät toimitusketjun häiriöt. Sen sijaan Maailman talousfoorumiin sidoksissa olevat johtajat runnovat maa toisensa jälkeen itsenäisiä maanviljelijöitä ja pakottavat heidät noudattamaan ankaria uusia sääntöjä ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä.

Sri Lankassa Maailman talousfoorumiin kuuluva pääministeri Ranil Wickremesinghe kielsi kaikki kemialliset lannoitteet ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja pakotti maatilat siirtymään luonnonmukaiseen tuotantoon yhdessä yössä, minkä jokainen luonnonmukainen maanviljelijä voi kertoa teille, että se on resepti katastrofiin — tällaisen muutoksen tekeminen edes yhdellä tilalla vaatii suunnittelua ja aikaa. Yhdessä akuutin dieselpulan kanssa tämä määräys teki maatiloista toimintakyvyttömiä, mikä johti elintarvikkeiden hintojen nousuun ja nälänhätään. Tilanne oli niin vakava, että vuonna 2022 sadattuhannet srilankalaiset mellakoivat, valtasivat presidentinpalatsin ja syrjäyttivät hallituksensa.

Irlannissa maataloussektoria on määrätty vähentämään hiilidioksidipäästöjä 25 prosenttia seuraavien seitsemän vuoden aikana. Tämä vaatimus ajaa monet maatilat konkurssiin ja pakottaa lopettamaan satoja tuhansia lehmiä.

Kanadassa tavoitteena on vähentää lannoitteiden käyttöä 30 prosentilla, mukaan lukien lannan käytön vähentäminen luonnonmukaisilla tiloilla, jotka ovat ainoa käyttökelpoinen vaihtoehto kemiallisille lannoitteille. Maanviljelijät soittavat hälytyskelloja siitä, että tämä politiikka tuhoaa elintarvikehuollon. Vaikka maidon hinnat ovat ennätystasolla, Kanadan viranomaiset pakottavat edelleen maanviljelijät hävittämään maitonsa, jos he tuottavat mielivaltaista kiintiötä enemmän. Meijereiden omistajia kielletään antamasta maitoa naapureille tai kodittomien turvakoteihin. Ontariossa maanviljelijät eivät voi myydä maitoa suoraan kuluttajille, vaan heidän on myytävä se yhdelle hallituksen hyväksymälle elimelle, joka sitten päättää, miten maito jaetaan.

Alankomaissa hallitus vaatii, että karjankasvatusta on vähennettävä 30 prosenttia ja että typpeä on vähennettävä jopa 95 prosenttia — typpeä, jota vapautuu lehmien lannasta ja joka oikein käytettynä on ympäristöystävällinen lannoite. Hallitus aikoo myös takavarikoida ja sulkea jopa 3 000 maatilaa ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi. Alankomaalaisten maanviljelijöiden protesteihin on vastattu voimakeinoin, ja poliisi on muun muassa ampunut mielenosoittajia kovilla ammuksilla.

Tanska, Belgia ja Saksa harkitsevat vastaavia typen vähentämispäätöksiä. Sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa on jo otettu käyttöön järjestelmiä, joissa maanviljelijöille maksetaan siitä, että he eivät viljele. Keskilännen valtavilla alueilla suuret yhtiöt ottavat pakkolunastamalla haltuunsa parhaita viljelysmaita asentaakseen sinne aurinkopuistoja — laitoksia, jotka voitaisiin sen sijaan rakentaa aurinkoisille, kuiville aavikoille, joissa ne eivät häiritsisi elintarvikehuoltoa.

Kaikki tämä tapahtuu aikana, jolloin tarvitsemme lisää ruokaa ja maatiloja, emme vähennyksiä.

Yhdysvalloissa on monia pieniä, uusiutuvia luomutiloja, jotka kasvattavat laidunlihaa, maitotuotteita ja siipikarjaa monivuotisilla laitumilla ilman kemiallisia lannoitteita ja käyttävät eläinten lantaa ruohojen ruokintaan kauniissa kokonaisvaltaisessa kiertokulussa, joka on ympäristöystävällinen ja jonka metaani- ja hiilidioksidipäästöt ovat huomattavasti alhaisemmat kuin teollisen maatalouden. Se vähentää typen valumista jokiin ja puroihin ja ehkäisee eroosiota. Jos hallituksemme todella välittäisi ilmastonmuutoksesta ja ihmisten terveydestä, byrokraatit ja tiedemiehet vierailisivat näillä maatiloilla ja keräisivät oppia, miten heidän menetelmiään voidaan soveltaa planeetan pelastamiseksi. Sen sijaan nämä viljelijät joutuvat kohtaamaan lisääntynyttä häirintää ja aseistettujen agenttien ratsioita, joiden tarkoituksena on lopettaa heidän toimintansa.

Olet ehkä kuullut Amos Milleristä, Pennsylvanian Lancasterissa asuvasta amish-maatalousyrittäjästä, jota CDC, FDA ja USDA ovat vainonneet jo seitsemän vuoden ajan anteeksiantamattoman rikoksen vuoksi, koska hän on tarjonnut raakamaitoa ja maatilalla jalostettua, USDA:n tarkastamatonta lihaa asiakkaille, jotka tietävät, mitä he saavat, ja jotka haluavat sen juuri sellaisena. Käymme myöhemmin tässä sarjassa läpi, miksi hänen asiakkaansa haluavat muuta kuin USDA:n tarkastamaa lihaa. Mutta nyt kannattaa tietää, että tällaiset ratsiat ovat yleisiä ja uhkaavat kykyämme saada paikallista, terveellistä ja ympäristöystävällistä lihaa ja maitotuotteita.

Vuodesta 2020 lähtien selittämättömien tulipalojen ja muiden maatiloja, latoja, elintarvikevarastoja, ruokakomeroita ja yleensä elintarvikeketjua vahingoittaneiden tapahtumien määrä on lisääntynyt merkittävästi, minkä vuoksi FBI on varoittanut, että kyberhyökkäykset uhkaavat elintarvikejärjestelmää.

Miksi näin tapahtuu? Miksi ruokahuoltomme häiriintyy, ilmeisesti tarkoituksella? Ja kuka on tämän viljelijöihimme kohdistuvan maailmanlaajuisen hyökkäyksen takana?

Lähde: https://brownstone.org/articles/part-one-diet-injections-and-injunctions/

kirjoittaja: Joline Blais

Yhteisvauraus voidaan käsittää kahdella tavalla. Joko se toimii osana laajempaa omaisuuden ja pääoman järjestelmää tai se toimii vipuvoimana sitä vastaan. Larry Lessig puolustaa Free Culture -kirjassaan Internetiä ”innovaatiohyödykkeenä”, jossa luovat yksilöt voivat remixata kulttuuriesineitä tuottaakseen uutta tietoa, kulttuuria ja kansalaistottelemattomuutta. Tämä yhteisvauraus toimii eräänlaisena anonyyminä resurssina, josta yksilöt voivat vapaasti ottaa materiaalia ilman lupaa, eettisiä velvollisuuksia tai sosiaalista sopimusta. Mitään maksua tai lahjaa ei vaadita, mitään suhdetta ei luoda eikä genealogiaa tuoteta. Vaikka tämä yhteisomistus luo eräänlaisen ”kulttuurisen reservaatin”, joka saattaa suojella taiteilijoita yritysten saaliinhimolta — kuten intiaanireservaattien piti suojella intiaaneja siirtokuntalaisten saaliinhimolta — pitkällä aikavälillä se saattaa päätyä siirtomaa-aikaisen edeltäjänsä tavoin poikkeukseksi, joka vahvistaa omistussäännön. Koska Creative Commons -lisenssien on tarkoitus sopia yhteen nykyisten kaupallisten ja tekijänoikeusjärjestelmien kanssa, ne ovat lopulta vaarassa palauttaa kolonialistisen kulttuurinäkemyksen, joka ei tarjoa radikaalia kritiikkiä markkinoista ja niiden vaikutuksista ihmiskulttuuriin ja luontoon. Nämä rajoitukset tulevat selvimmin esiin, kun teollis- ja tekijänoikeuslainsäädäntöä sovelletaan Yhdysvaltojen ulkopuolella tapahtuvaan kulttuurituotantoon, erityisesti alkuperäiskansojen ja talonpoikien tuotantoon. Valitettavasti, kuten Christen väittää, ”vapauden retoriikka, vapaana rajoituksista, toistaa aitaamisen rakenteen, joka on avoin joillekin ja suljettu toisille”. [1] Tekijyyden, yhteistyön ja resurssien yhteiskäytön moninaiset muodot eri kulttuureissa ovat valtava haaste tälle kulttuurisidonnaiselle luovuuden ja arvon määritelmälle.

Creative Commons -konseptin kulttuurisista rajoituksista huolimatta luovan maaperän lunastamisella on ainakin kaksi myönteistä vaikutusta: ensinnäkin se varoittaa meitä tästä uusimmasta pääomavoimien kahlitsemiskierroksesta ja toiseksi se tarjoaa harjoittelualustan vaihtoehtoisten käytäntöjen kokeilemiseen. On epäselvää, riittävätkö nämä kaksi tekijää viemään tämän työn kolonialististen omistusjärjestelmien ulkopuolelle. Sulkemisen voimat eivät ole uusia eivätkä ne ole hallittuja. Sekä historiallisesti että maailmanlaajuisesti ne imevät luonnon- ja inhimillisiä voimavaroja pääoman koneistoon, joka tuottaa niin tehokkaasti vaurautta harvoille ja köyhyyttä ihmiskunnan massoille.

Alkuperäiskulttuurin, permakulttuurin ja digitaalisen kulttuurin rinnakkaiset liikkeet vaativat paljon radikaalimpaa maaperää ja ehdottavat vaihtoehtoa kolonialististen kulttuurien perustana olevalle tekijänoikeusjärjestelmälle. Magna Cartan unohdettuja metsäsäännöksiä koskeva viimeaikainen tutkimus viittaa siihen, että yhteisomaisuuden takaisin saaminen voi hyvinkin edellyttää lähes tuhatvuotisen kolonisaatiohistorian kääntämistä. Jos metsäperuskirjan määräykset pystyivät kääntämään 200 vuotta kestäneen normannien suorittaman englantilaisten metsien anastamisen ja palauttamaan ne jokamiehille, niin ehkä nämä liikkeet voivat auttaa omia ryhmiään vaatimaan takaisin omat digitaaliset ja fyysiset yhteisomaisuutensa tai ainakin oikeuden käsitellä kulttuuriesineitä ja luonnonvaroja omilla kulttuurisidonnaisilla tavoillaan.

Tekijyyden, yhteistyön ja resurssien jakamisen moninaiset muodot eri kulttuureissa ovat valtava haaste tälle kulttuurisidonnaiselle luovuuden ja arvon määritelmälle.

Kurpitsat

Pilgrimit Plymouthin siirtokunnassa

Näiden kolmen kulttuurisen reaktion kietoutuminen yhteen immateriaalioikeuksien kanssa on monimutkaista, mutta niiden kehityksen jäljittäminen voidaan aloittaa kertomalla tarina kurpitsoista. Ensimmäinen on intiaanien kurpitsa, joka on yksi ensimmäisistä Eurooppaan tuoduista uuden maailman elintarvikkeista ja symboli oletetulle kiitospäivän sadolle, jota pilgrimit ja intiaanit juhlivat. Myytin taustalla on historia kahdesta toisiinsa liittyvästä mutta toisistaan poikkeavasta yhteisomaisuudesta, jotka molemmat olivat vaarassa Pohjois-Amerikassa valloilleen päässeen edistyksen kertomuksessa — Amerikan alkuperäisasukkaiden yhteisomaisuudesta, joka pelasti siirtokuntalaiset opettamalla heille, miten selviytyä Koillismaalla, ja Britannian hupenevasta yhteisomaisuudesta, jonka puolustajat mellakoivat oman puritaanisen eliittinsä toteuttamia rajauksia vastaan. Yksi intiaanien yhteisistä hyödykkeistä oli tietojen vapaa jakaminen istutuksista, navigoinnista, kalastuksesta, lääkinnästä ja paikallisista vaaroista, joita Patuxet-intiaanien Tisquantum opetti siirtokuntalaisille asuessaan heidän kanssaan vuoden ajan. Tähän yhteiseen käyttöön kuului myös Tisquantumin entisen Patuxetin intiaanikylän maa-alueen lahjoittaminen siirtokuntalaisille, jotka nimesivät sen uudelleen Plymouthiksi.

Vaikka tämä tietojen ja maan jakaminen varmisti siirtokuntalaisten selviytymisen Uudessa maailmassa, se osoittautui riittämättömäksi kansalle, joka uskoi, että heidät oli lähetetty alistamaan pakanat ja levittämään Jumalan valtakuntaa erämaan saatanallisten villien yli. Luonnollisia ja tavanomaisia sääntöjä, joiden mukaan siirtokuntalaisten olisi pitänyt palauttaa resursseja tai antaa vastalahjoja alkuasukkaille, ei koskaan tapahtunut. Vuonna 1636 pyhiinvaeltajat käynnistivät sodan räjähdysmäisesti kasvaneen uudisasukkaiden väestön paineessa kuningas Filipin 600 narragansettilaisen kyläläisen joukkomurhalla. Sodan, josta tuli Uuden Englannin historian verisin, sodan, joka tuhosi Uuden maailman yhteisvaurautta yhtä tehokkaasti kuin Cromwellin tasavaltalaisten puhdistaminen Uuden mallin armeijasta tuhosi brittiläisen yhteisvaurauden. [2]

Samaan aikaan, kun siirtokuntalaiset kaappasivat maata Amerikassa, Englannissa käytiin samanlaista maankaappausta vuosisatoja kestäneessä taistelussa metsäalueiden hallinnasta, joka oli Magna Cartan takaama oikeus. Aitaamisen vastustajia, mustia ja tasavaltalaisia, kuvailtiin ”karkeiksi ja raakalaismaisiksi heidän asenteissaan”. Peter Linebaugh analysoi rodun, orjuuden ja jokamiehenoikeuksien välisiä yhteyksiä ja toteaa, että näitä rahvaan asukkaita pidettiin ”kurjana rotuna” ja että heitä ”verrattiin intiaaneihin, villeihin, merirosvoihin ja arabeihin”. [3]

1600- ja 1700-luvuilla molemmat jokamiesten ryhmät, joilla oli selviytymisen kannalta tärkeä panos yhteisiin maihinsa, menettivät asemansa. Molemmissa tapauksissa maat aidattiin ja yksityistettiin, ja Yhdysvalloissa siirtolaisten kansalaisuus ja siten vapaus sidottiin tämän varastetun maan omistamiseen.

Permakulttuuri

Kiitospäivän kurpitsan reinkarnaatio saattaa löytyä permakulttuuri-kurpitsalaitumelta: maissista, squashista tai kurpitsoista ja pavuista koostuvasta kasviryhmästä. Koillisamerikkalaiset alkuperäisasukkaat harjoittivat varhain kestäviä viljelymuotoja, joihin kuului Three Sisters -kasviryhmä, mutta eräät siirtolaiskulttuurit, jotka lopulta muuttuivat valtaamiensa maiden vaikutuksesta, alkoivat tunnustaa näiden käytäntöjen edut. Australialaiset Bill Mollison ja David Holmgren kehittivät sekä alkuperäiskansojen tietämykseen että luonnon pitkäaikaiseen ja tarkkaan havainnointiin perustuen intensiivisiä mutta kestäviä maatalouden, sosiaalisen järjestäytymisen ja itsehallinnon menetelmiä, joista muodostui permakulttuuriliike. Permakulttuurissa korostetaan systeemiajatteluun ja luonnossa havaittujen mallien jäljittelyyn perustuvia keskinäisiä riippuvuussuhteita, kuten niitä, joita esiintyy seuralaiskasvien, kasviryhmien, kasviyhteisöjen, paikallisten ekosysteemien, ekovyöhykkeiden ja bioalueiden välillä — paikallistasolta alueelliselle tasolle.

Kuva 1. Esimerkkejä ”kolmen siskon” ryhmän viljelystä; lähikuvassa on Hookers-perintömaissi, Edamame-voipapuja ja delicata-kurpitsakasveja. Kirjoittajan ottamat kuvat.

Kolmen sisaren ryhmän alueella maissi, kurpitsat ja pavut kasvavat yhdessä synergisessä ja toisiaan hyödyttävässä järjestelmässä. [Kuva 1] Pavut ruokkivat maissia kipeästi tarvitsemallaan typellä, maissi tarjoaa pavuille kiipeilytelineen, ja kurpitsa rehevine, piikikkäine lehtineen toimii luonnollisena multana ja tuholaisten torjunta-aineena, joka estää hyönteisiä, etanoita ja supikoiria syömästä kypsää maissia. Jokainen ryhmän jäsen sekä antaa että ottaa jotain yhteisöltä, ja lopulta maaperä itse tulee ravituksi eikä se ehdy, kuten yhden sadon teollisessa monokulttuurissa. Kasviryhmät, kasviyhteisöt, ruokametsät, yrttikierrot, veden ja energian talteenotto — useimmat permakulttuurissa suositut menetelmät löytyvät talonpoikais- ja alkuperäisyhteisöistä, jotka ovat luoneet monimutkaisia suhteita ympäröiviin ekosysteemeihin — suhteita, jotka ovat varmistaneet selviytymisen kymmenien tuhansien vuosien ajan. Metsäperuskirjan määräysten rinnalla, joissa määrätään paikallisväestön metsän kestävästä käytöstä, kuten ruohon- ja rehunviljelystä, metsänhoidosta, karjanhoidosta jne., ne näyttävät hyvin tutuilta. [4]

Vertaa permakulttuuria Magna Cartan metsäperuskirjan 12 artiklaan: ”Tästä lähtien jokainen vapaa mies voi rangaistuksetta tehdä metsässään tai metsässä olevalla maallaan myllyn, kalanviljelylaitoksen, lammikon, murskekuopan, ojan tai peltoaukean viljellyllä maalla peitteitten ulkopuolella edellyttäen, ettei siitä aiheudu vahinkoa kenellekään naapurille.” Tässä on kaksi periaatetta: 1) käyttö ei aiheuta vahinkoa, ei metsälle eikä naapurille — tässä on selvästi monimutkainen suhteiden verkosto, joka sitoo naapurit metsävaroihin; 2) käyttö on paikallista, ja sen vaikutukset liittyvät naapuriin. [5] Tämän säännöksen nojalla Arctic National Wildlife Refuge -alueella ei tehtäisi öljynporauksia, koska hyödyt menevät ei-paikallisille toimijoille, joilla ei ole mitään huolta tai suhdetta maahan, ja lisäksi vahingot vaikuttavat sekä luontoon että ihmisnaapureihin. Metsäperuskirjassa viitataan siis tapakulttuuriin — joka on peräisin ajalta ennen aatelistoa, oikeusjärjestelmää ja hallituksia — tapoihin, jotka heijastavat sekä eettisiä että yhteisöllisiä huolenaiheita, vaikkakin ne ovat jo laimentuneet Uudessa maailmassa havaituista monimutkaisista keskinäisen riippuvuuden muodoista. Permakulttuuriyhteisöt pyrkivät rakentamaan nämä tai vastaavat kestävät tavanomaiset käytännöt uudelleen nykyaikaisessa kontekstissa. Ne ovat riippuvaisia paikallisista ratkaisuista pikemminkin kuin keskitetyistä, globaaleista — poliittisista tai taloudellisista — byrokratioista ihmisten tarpeiden tyydyttämisessä. Ne saattavat hyvinkin olla nisäkkäitä, jotka selviytyvät teollisuuden ja pääoman dinosauruksista.

Perl

Alkuperäiskansa- ja permakulttuuriyhteisöillä on uteliaita liittolaisia digitaaliyhteisössä. Digitaalinen ”patch pumpkin”, luottamuksen osoitus ja itsehallintomenetelmä, joka löytyy avoimen lähdekoodin ohjelmistojen digitaalisesta yhteisöstä, saattaa olla evoluution myötä kehittynyt muoto näistä evoluution myötä opituista inhimillisistä impulsseista. Miten ”patch pumpkin” muistuttaa metaforisia sisaruksiaan? Ennen kaikkea patch pumpkin auttaa luomaan sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia protokollia yhteistoiminnalle. Perl-ohjelmoijat tekevät tämän jakamalla ”patch pumpkin”-nakkia ympäriinsä. Se, jolla on kurpitsa, vastaa työnkulun hallinnasta. Tarinan mukaan nimi syntyi Perl-yhteisössä Chip Salzenbergin ja kollegansa David Coryn toimesta. Eräässä David Coryn aiemmassa työpaikassa monet järjestelmät tukeutuivat varmuuskopioinnissa nauha-asemaan. ”Mutta korkean teknologian sijaan he käyttivät matalan teknologian menetelmää useiden samanaikaisten varmuuskopioiden estämiseksi: täytetty kurpitsa. Kukaan ei saanut tehdä varmuuskopioita, ellei hänellä ollut ’backup pumpkinia’. [6] Erään Perl-työsession aikana Chip kysyi: ”Kenellä on patch pumpkin?”. Ja koska ”patchaus” on termi, jota käytetään työnkulun ohjaamiseen Perlissä — eli patchin tekemiseen, patchin testaamiseen, patchin sisällyttämiseen; patch on ohjelmistopäivitys — nimi jäi käyttöön.

Huomionarvoista tässä patch pumpkinissa on se, että se on matalan teknologian ratkaisu luottamuksen rakentamiseen ohjelmoijaryhmän keskuudessa, että se riippui aluksi henkilökohtaisista tapaamisista ja täytetyn kurpitsan fyysisestä jakelusta luottamusmittarin luomiseksi ja että vastuu siirtyi ryhmän sisällä, mikä varmisti eräänlaisen toimivan demokratian. Kaikki tämä tapahtui lahjataloudessa, jossa ohjelmoijat osallistuivat yhteiseen projektiin ja hyötyivät siitä, minkä ansiosta he kehittivät yhteisöllisyyttä ja identiteettiä. Tämä syntymässä oleva digitaalinen yhteisö rakentaa merkityksellisiä suhteita ei-pakottavan työn ympärille itsehallintoon perustuvassa kontekstissa, mikä kaikki puuttuu silmiinpistävästi kulttuurimme palkkatyön luonteesta. Tätä mallia vasten palkkatyö alkaa näyttää JEES-MIESTEN globalisaation vastaisissa kampanjoissaan kuvaamalta palkkaorjuudelta, orjuudelta, joka tuli välttämättömäksi Euroopan ja Pohjois-Amerikan yhteisomaisuuden sulkemisen aikana ja jota edelleen pakotetaan alkuperäiskansoihin ja talonpoikiin kaikkialla maailmassa edistyksen ja vapaakaupan nimissä. [7]

Meillä on siis kolme erilaista kurpitsaa, joista kukin viittaa meille liikkeisiin, jotka pyrkivät saamaan yhteismaan takaisin, ei niinkään omistusjärjestelmän uhanalaisena suojelualueena, vaan monimutkaisina taloudellisina, sosiaalisina ja poliittisina vaihtoehtoina tälle järjestelmälle. Nämä monimutkaiset suhteiden, resurssien ja käytäntöjen verkostot on suunniteltu säilyttämään hedelmällisyys ja yltäkylläisyys niitä muodostavissa yhteisöissä. Eurooppalaisten Pohjois-Amerikkaan saapuessaan kuvaama Eeden ei ollut erämaa vaan hyvin hoidettu resurssi, luonnon ja kulttuurin, ekologian ja talouden monimutkainen yhdistelmä, järjestelmä, joka oli niin hienovarainen ja tehokas, että se ei ollut näkyvillä uudisasukkaille, jotka näkivät vain luonnonrikkauksia vapaasti otettavaksi. Tämän Pohjois-Amerikan maakaappauksen tuloksena vain kaksi prosenttia maasta on nyt luonnonvaraista, sen suuret joet ovat saastuneet, järvet ovat syttyneet tuleen ja metsät kuolevat latvasta juureen. Tämän yhteismaan tragedia oli se, että se ei koskaan ollutkaan yhteinen kolonisaation jälkeen, vaan se annettiin ryöstölle, yksityistämiselle ja hyväksikäytölle Kutsumuskohtalon ja edistyksen nimissä. [8]

Paluu heimojen yhteisiin sekä nykyisessä maankäytössä että sen digitaalisessa vastineessa edellyttää joidenkin siirtomaa-ajan yhteisiin liittyvien niin sanottujen vapauksien uudelleenarviointia. Kuluttajuus on opettanut meille, että vapaa kulttuuri on irrotettavissa: Voin ladata, kuluttaa ja remixata Creative Commons -lisensoidun MP3-tiedoston ottamatta koskaan yhteyttä sen tekijään. Vapaan kulttuurin oletetaan myös olevan kertakäyttöistä: Voin siirtää MP3-levyn työpöydän roskakoriin, kun olen käyttänyt sen loppuun — ja tehdä saman kannettavalleni, kun vaihdan sen parempaan. Irrottautuminen ja kertakäyttöisyys riippuvat epäkiinnostuksesta: Sonyn ja Time Warnerin kaltaisten viihdemonopolien tilalle vapaa kulttuuri ehdottaa ”ideoiden markkinapaikkaa”, jossa demokraattinen prosessi valitsee mitkä kulttuuriesineet saavat kannatusta ja pysyvät hengissä — sivutuotteena tietysti se, että kaikki esineet, jotka eivät kerää suitsutusta, vaipuvat unohduksiin.

Vapaan kulttuurin irrottautumisen, kertakäyttöisyyden ja mielenkiinnottomuuden kielikuvat eivät kuitenkaan ole ainoa mahdollinen vaihtoehto monopolistiselle kulttuurituotannolle. Alkuperäiskulttuuri, permakulttuuri ja digitaalinen kulttuuri tarjoavat kolme erilaista ja voimakasta dynamiikkaa: catchment, piirit ja hoiva.

Alkuperäiskansojen kulttuuri

Seuraavat esimerkit alkuperäiskansojen käytännöistä voivat auttaa meitä siirtymään yhteismaan tuolle puolen vapaiden resurssien yhteisöstä sosiaaliseen käytäntöön, jossa luovuus ja sukulaisuus kietoutuvat toisiinsa.

Catchment Papua Uudessa-Guineassa

Termi catchment on peräisin permakulttuurista, jossa sillä on erityinen merkitys (valuma-alue). Alkuperäiskansojen kontekstissa catchment on kuitenkin hyödyllinen vastakohta globalisoituneiden markkinoiden edellyttämälle taloudelliselle irrallisuudelle. Malanggan-kankaan tuotannossa Papua-Uudessa-Guineassa noudatetaan omistuslogiikkaa, joka pikemminkin kietoo kuin irrottaa kohteen sen valmistuskontekstista. Uuden mallin tuottamiseksi taiteilijan on ”ostettava” jo olemassa oleva malli katsomalla sitä julkisessa näyttelyssä. Tämän lyhyen esittelyn jälkeen taiteilijan on säilytettävä muotoiluelementti muistissa, kunnes jokin pakottava kokemus saa aikaan alkuperäisen mallin merkittävän muokkaamisen. Uuden vision toteuttamiseksi elementin ”omistajan” on kuitenkin löydettävä veistäjä tai kutoja toteuttamaan se, sillä ihmiset eivät ”materialisoi omia kuviaan”. [9] Uusi kuva (sekä alkuperäinen että johdettu samaan aikaan) syntyy useiden lähteiden yhteistyönä — alkuperäisen omistajan, uuden omistajan, valmistajan ja lopulta seuraavan sukupolven omistajan, joka muokkaa sitä samalla tavalla.

Tällainen moninkertainen omistajuus aiheuttaa oikeudellisen painajaisen immateriaalioikeuksien kannalta. Papua Uuden-Guinean käsityöläisten keskuudessa se luo kuitenkin tiheän suhdeverkoston ja toimii metaforana kulttuurin säilyttämisestä ja menettämisestä jokaisessa sukupolvessa. Malanggan, joka on hajautettu esine, tuottaa identiteettejä, jotka ovat hajallaan ajassa ja paikassa. Tämä tarkoittaa, että luovuus ei ole esineessä vaan jakeluteknologioissa, jotka luovat samanlaisia genealogioita kuin The Pool -verkkoympäristössä, joka edistää taiteellista yhteistyötä kannustamalla ja jäljittämällä luomisen polkuja. [10] Malanggan yhdistää kuvan haltijan ja tekijän synkronisen yhteistyön sekä menneiden, nykyisten ja tulevien kuvien asynkronisen yhteistyön. Kuten Leach huomauttaa, omistusoikeus näissä olosuhteissa yhdistää ihmisiä sen sijaan, että se erottaisi heidät toisistaan, kuten länsimaissa. Ja nämä yhteydet ovat ratkaisevia ”itse luovuuden sosiaalisten edellytysten säilyttämisen kannalta”. [11]

Piirit intiaanitasangoilla

Kirjassa I Become Part of It Joseph Epes Brown, antropologi, joka asui ja työskenteli yhdessä Lakota-parantaja Black Elkin kanssa, kuvailee käytäntöjä, jotka ovat tyypillisiä heimojen elämälle monissa osissa Pohjois-Amerikkaa ja jotka auttavat meitä ymmärtämään Tisquantumin anteliaisuuden ja siirtokuntalaisten ryöstöretkeilyn sekaannusta yhteisten resurssien suhteen. [12] Heimojen elämässä taidetta ei ole erotettu käsityöstä, vaan se läpäisee kaiken elämän. Taiteen arvo ei siis voi tiivistyä taide-esineeksi, joka voidaan myydä tai sijoittaa museoon, vaan sen arvo piilee koko tuotanto- ja jakelutoiminnassa. Siirtokuntalaisille annettu apu ja maa-alueet olivat keino rakentaa liittoutumia ja jakaa tietoa, eivät hyödykkeiden vaihtoa. Samoin korin valmistamiseksi alkuperäisasukasnainen, joka kerää ruohoa, rukoilee ja uhraa ottamansa resurssit; kun hän kostuttaa ruohoa huulillaan, hän myös ”antaa elämänsä hengen” [13], ja nämä pyhät ulottuvuudet luovat suhteita, jotka yhdistävät hänet keräyspaikkaan ja -aikaan, ruohoon ja henkilöön, jolle hän antaa korin. Korin valmistaminen luo sukulaisuussuhteita, jotka kietovat yhteen luonnon ja kulttuurin maailman. Näissä esimerkeissä luonto ei ole resurssi, jota voidaan hyödyntää luovaan tai kaupalliseen käyttöön, vaan aineellisten suhteiden kokonaisuus, joka ylläpitää pyhää ja aineellista elämää.

Brown viittaa esimerkiksi Lakota-tiipiin maailman mikrokosmoksena, jonka keskellä oleva tuli edustaa Wakan Tankaa, Suurta Salaperäistä. Museossa ripustettuna, ilman keskeistä nuotiotulta, joka vetää lasten katseet puoleensa kun vanhimmat kertovat tarinoita, tiipii muuttuu toimettomaksi esineeksi. [14] Sam Gill puhuu samankaltaisesti artikkelissa It’s Where You Put Your Eyes naamioiden voimasta, joka on peräisin sisäisestä näkökulmasta, joka käyttäjällä on, kun hän pukee naamion päälleen ja näkee naamion katsojiensa kasvot. [15] Hän siteeraa navajojen Emory Sekaquaptewaa, joka esiintyy kachinana: ”naamion käytöllä kachina-seremoniassa on muutakin kuin vain esteettinen tarkoitus […] kun hän [esiintyjä] pukeutuu naamariin, hän menettää identiteettinsä ja muuttuu itse asiassa siksi, mitä hän edustaa… yleisöstä tulee hänen henkilökohtainen minänsä”. Hän yrittää ilmaista itselleen omia käsityksiään niistä henkisistä ihanteista, joita hän näkee kachinassa.”” [16] Ja näin tehdessään hän ei edusta henkimaailmaa, vaan hänestä tulee se henki, jota hän etsii. [17] Kun naamio on siis sijoitettu museoon, jotta katsojat voivat arvostaa sen ”esteettisiä” ominaisuuksia, se on menettänyt todellisen kulttuurisen voimansa. [18] Tämän taiteen ”toteutettavissa oleva voima” edellyttää osallistumista ja vuorovaikutusta, aivan kuten digitaaliset muodotkin. [19]

On mielenkiintoista huomata, että vaikka intiaanien käsitykset pyhästä käsittävät koko luomakunnan, hengellisen elämän muotoilu on hyvin spesifistä ja paikallista, ja se perustuu läheisesti vuodenaikojen, kasviston ja eläimistön sekä kotiseutujen maantieteellisiin erityispiirteisiin. Kulttuurikäytäntöjen voima on siis pikemminkin kontekstisidonnaista ja paikallista kuin universaalia. Koska ne eivät ole yleismaailmallisia, niitä on vaikea muuttaa hyödykkeiksi ja myydä abstraktin ja yhtäläisen vaihtoarvon järjestelmässä.

Leach kuvaa mielenkiintoisen esimerkin näistä paikallisista käytännöistä käsitellessään tambaran-hengen sävelten, sanojen ja kaiverrusten ”ostamista” Papua Uudessa-Guineassa: ”Yksi tambaranin osa-alue on miesten musiikkikultti salaisine rituaalivälineineen. Sävelillä ja kuvioilla […] on nimetty omistaja. Tämä omistajuus ei kuitenkaan anna käyttöoikeutta. Ne eivät ole ’omaisuutta’, mutta silti niillä käydään kauppaa.” [20] Papua Uudessa-Guineassa tambaran-henkien kauppa edellyttää monimutkaisia rituaaleja, joihin kuuluu ”ostajien” ja kymmenen tambaran-omistajan välinen kontakti sekä sian uhraaminen, jonka myyjät keittävät ja jakavat julkisesti tunnustuksena hengen siirtymisestä.

Maksu ei kuitenkaan anna uusille omistajille täydellisiä oikeuksia tehdä mitä tahansa, kuten tavaroiden tai maiden oston yhteydessä tapahtuu suuressa osassa kehittynyttä maailmaa. Kun osto on tehty, uusien ”omistajien” on kunnioitettava ja vaalittava henkeä ja noudatettava yksityiskohtaisia sääntöjä sen kehittämiseksi uudessa ympäristössä ja varmistettava sen leviäminen tuleville sukupolville. [21] Lisäksi tämän ”oston” erottaa hyödykkeiden ostosta se, että omistettavaa esinettä ei ole. Pikemminkin on ostettu tietynlainen suhde tiettyihin henkiin, eli oikeus harjoittaa eräänlaista pyhää rituaalia, jossa tunnustetaan kyseisen hengen ja tietyn yhteisön väliset aiemmat suhteet. Tämä on hyvin erilaista kuin kertakäyttöisyys.

Ajatus siitä, että luomiseen liittyy vastuu ja että luovat tekijät eivät voi olla täysin vapaita ”hävittämään” keksintöjään miten haluavat, on vastenmielinen yhteiskuntamme raivoisalle pakkomielteelle tehdä kaikista mahdollisista tieteellisistä keksinnöistä rahasampo. Oikeus muuttaa kulttuuri rahaksi juontaa juurensa John Locken näkemyksestä, jonka mukaan kulttuurinen arvo syntyy luonnonvaroille, kun niitä muokataan tekijänsä työllä. Taiteilijan työstä tulee tekijyyden merkki ja omistusoikeuden takaaja. Tämän näkemyksen mukaan luonnolla itsellään ei ole arvoa ennen kuin sitä käytetään, kehitetään, tuotteistetaan tai se joutuu ihmistyön ja teollistumisen myllyn läpi. Tällöin sen arvosta tulee abstrakti myyntiarvo — kuinka paljon voittoa se voi tuottaa tekijälleen. ”Vapailla markkinoilla”, joilla luonnonvarat ovat vapaasti otettavissa tai eniten tarjoavan saatavilla, puhdas vesi, puhdas ilma, metsät, rannat, kosteikot ja arktiset suojelualueet ovat olemassa kulttuurisen tai jopa luonnollisen suhdeverkoston ulkopuolella, niitä voidaan muuttaa tai manipuloida omistajan harkinnan mukaan, koska ne eivät sinänsä lisää bruttokansantuloa. Tällaisessa taloudessa luonto on pelkkä resurssi, eikä sillä ole luonnostaan taloudellista arvoa. Uuden-Seelannin parlamentin jäsenen Marilyn Waringin vapaata markkinataloutta koskevan analyysin mukaan Exxon Valdezin öljyvahingon aiheuttama tuho on loistava bruttokansantulon kannalta, samoin kuin kymmenvuotiaiden tyttöjen prostituutio Thaimaassa. Arktisen alueen kansallinen luonnonsuojelualue ei ole minkään arvoinen, ennen kuin se on vaarantunut öljynporauksen yhteydessä [22], ja Pohjois-Mainessa sijaitseva koskematon Passamaquoddynlahti on paikalliselle yhteisölle arvokkaampi, jos sen luonnonvarat vaarannetaan nesteytetyn maakaasun käsittelyä varten. [23]

Toisin kuin pääoman kirjanpitomenetelmille ominainen kertakäyttöisyys, Brown väittää, että vastavuoroisuus ”läpäisee niin monia pohjoisamerikkalaisen kulttuurin osa-alueita”. [24] Hän määrittelee vastavuoroisuuden ”prosessiksi, jossa jos saat tai otat pois, sinun on aina annettava takaisin”. Tämän näkemyksen mukaan aika ja elämä ovat piirien, toistuvien ja palaavien prosessien läpäisemiä. ”Kaikki palaa takaisin itseensä.” Alkuperäiskansat olivat innoittajina myöhemmille permakulttuurin harjoittajille läheisiä luonnon tarkkailijoita, ja he havaitsivat nämä elävät syklit: ”Linnut rakentavat pesänsä ympyrän muotoisiksi, ketut pitävät luolansa ympyröinä, tuuli liikkuu suurimmassa voimassaan ympyrässä.” [25]

Verratkaa tätä lineaariseen historiankäsitykseen, jossa ihminen on keskipisteenä ja jossa laajenevaan kolonisaatioon ja globalisaatioon liittyviä muutoksia pidetään ”edistyksenä”. Vaikka Ptolemaios vahvisti, että maailma on pallo, ja vaikka Galilei todisti, että maa pyörii auringon ympäri, taloustieteilijät väittävät edelleen rohkeasti, että maa on litteä [26] ja että maailmankaikkeus pyörii ihmisen ympärillä, joka on lineaarisen evoluution huippu. Ilman näitä ideologisia tukia omaisuuden käsite romahtaisi, ja globalisaatiota ajava alkuperäiskansojen kulttuurin ja luonnonvarojen anastaminen menettäisi tärkeimmät ideologiset perustansa. Ilman näitä perusteita luonnon tuhoaminen ja ihmisten orjuuttaminen ja hyväksikäyttö näyttäytyisivät alkuperäiskansojen silmissä kauhistuttavina ilmiöinä, joita ne ovat. Ja kun globalisaatiokoneistoa estetään kuluttamasta sitä, mitä maailman luonnon- ja kulttuurivaroista on jäljellä, silloin kestämättömät järjestelmät, joita tämä intensiivinen ruokinta tukee, romahtavat oman painonsa alla, ja uudet, oikeudenmukaisemmat ja kestävämmät järjestelmät korvaavat ne — näkemys, joka kaikuu alkuperäiskansojen kulttuurissa, permakulttuurissa ja digitaalisessa kulttuurissa. [27]

Pintupi-kansan hoiva

Papua-Uudessa-Guineassa, kuten monissa heimoyhteiskunnissa, kulttuurituotanto — jota jotkut open sourcen kuvaukset kutsuvat ”lahjojen antamiseksi” — on ”toimintaa, joka suoritetaan vastavuoroisuuden ja vastineodotusten — aseman, oikeuksien tai muiden lahjojen — puitteissa”. [28] Näitä monimutkaisia rakenteita ei tuota altruismi — jota motivoi jollakin tasolla ego — vaan pikemminkin eräänlainen valaistunut itsekkyys, joka tunnustaa itsensä osaksi monia laajempia verkostoja, joista itse on riippuvainen elantonsa saamiseksi. Heimoyhteiskuntien ja digitaalitalouden yhteistuotannon yhtäläisyydet eivät ole vähäpätöisiä. Vaikka ensin mainittu mittaa ikänsä vuosituhansissa ja jälkimmäinen vuosikymmenissä, ”molemmat perustuvat yksilöiden ja yhteisöjen oman edun mukaiseen osallistumiseen, jota yhdistää monimutkainen oikeuksien ja velvollisuuksien verkosto”. [29] Molemmissa kulttuurituotanto voidaan nähdä taloudellisesti kannattavien sukulaisuusmallien muodostamisena (ihmisten, luonnon, maan, resurssien ja muiden ohjelmoijien kanssa). Heidän esimerkkinsä osoittaa, että jos sinulla on oikeanlaiset sukulaisuussuhteet — perhe, yhteisö ja maa — et tarvitse työtä. Itse asiassa, jos näitä sukulaisuusrakenteita ulotetaan tarpeeksi pitkälle, kuten intiaanit tekivät ja kuten McLuhan ennusti sähköisen median myötä, ei enää tarvita kansakuntaa. [30]

Immateriaalioikeusjärjestelmät ovat tunnetusti epäonnistuneet alkuperäiskansojen pyrkimyksissä säilyttää ja harjoittaa kulttuurielämäänsä kolonisaation ja globalisaation kontekstissa. [31] Osittain tämä johtuu siitä, että nämä järjestelmät tarjoavat vain yksinkertaisia vaihtoehtoja: suljettuja omistusoikeusmalleja tai avoimia vapaamielisiä malleja. [32] Kumpikaan ei ota huomioon alkuperäiskansojen kulttuurituotannon vivahteita, joissa tieto ei välttämättä halua olla vapaata, mutta joissa se saattaa vaatia huolenpitoa. Myers kuvailee tällaista dynamiikkaa australialaisten pintupien keskuudessa, joiden sanat omaisuudelle, walytja ja yapunta, kuvaavat suhdetyyppejä, jotka muistuttavat enemmän perhesiteitä kuin hyödykeoikeuksia. [33] Walytja tarkoittaa sukulaista, kun taas yapunta tarkoittaa orpoa, sellaista, josta ei huolehdita. Vastaavasti Papua Uudessa-Guineassa henkilön, joka ”varastaa” toisen sukulaisryhmän kulttuuriesineen, oletetaan viestivän halustaan päästä mukaan siihen sukulaisryhmään, jolta hän varastaa, ja hänet otetaan näin ollen monimutkaisen rituaalin avulla mukaan sukuun. [34] Nämä esimerkit viittaavat siihen, että kulttuuriset käytännöt eivät ehkä riipu omistajuudesta, tekijyydestä ja siihen liittyvistä oikeuksista vaan sukulaisuudesta, kuulumisesta ja osallisuuden rituaaleista, jotka kaikki ovat hoivan tunnusmerkkejä.

Permakulttuuri

Permakulttuurin tavoite on yksinkertainen: luoda vaurautta aiheuttamatta vahinkoa. [35] Tämän saavuttamiseksi permakulttuuri näkee luonnon monimutkaisena verkostona, jossa ihmiset tekevät yhteistyötä muiden elämänmuotojen kanssa — aivan kuten kasvit tekevät yhteistyötä kasviryhmän sisällä — tuottaakseen harmonisia ja kestäviä energiajärjestelmiä. Lähestymistapa on glokaalinen: alhaalta ylöspäin nousevat paikalliset ratkaisut, jotka on tuotettu kokeilun ja havainnoinnin avulla ja jotka ovat tietoisia laajemmista, maailmanlaajuisista voimista, sekä luonnonvoimista että kulttuurisista voimista. Paikallisesti keskinäistä riippuvuutta edistämällä permakulttuuri siirtyy pois keskitetyistä tuotanto- ja kulutusmalleista, joiden hallinta edellyttää valtavaa energiapanosta, instituutioita ja teknologiaa. Kääntämällä nykyiset keskittämis- ja globalisoitumistrendit ja -käytännöt ihmiset voivat pysäyttää resurssien tuhoutumisen, joka tuottaa rahoituspääomaa, ja siirtyä kohti resurssien luomista luonnon- ja inhimillisen pääoman muodossa.

Valuma-alueet hietikolla

Valuma-alue, luonnon tapa kerätä vaurautta ja varastoida energiaa, on permakulttuurin vaihtoehto pääomalle. Siinä missä pääoma on keskitettyä kasautumista, joka vastustaa uudelleenjakoa, valuma on järjestelmä, jolla kerätään kriittinen massa tarvittavaa resurssia, kuten vettä tai maaperän mineraaleja, jotta voidaan käynnistää itseorganisoituva järjestelmä eli elämänmuodot, jotka sitten leviävät maisemaan. Luonnon esimerkkejä valuma-alueista ovat aurinko, kasvien hiilihydraatit, vesistöt, geoterminen energia ja mannerlaattatektoniikka. [Kuva 2]

Miten valuma-alue toimii? Koska ”kaikkien luonnonjärjestelmien liikkeellepaneva voima” on energia [36], valuma-alueiden hyödyntämisessä keskitytään tapoihin, joilla luonnossa esiintyvät energiavirrat voidaan ottaa talteen siten, että niiden tuotto maksimoidaan ajallisesti ja paikallisesti. Kuten tiedämme, entropia on luonnollinen taipumus epäjärjestykseen, mutta sitä tasapainottaa vastakkainen taipumus itseorganisoitumiseen — tai siihen, mitä kutsumme elämäksi. Tällaista itseorganisoitumista tapahtuu ”aina kun energiavirrat riittävät tuottamaan varastoja”. [37] Pienetkin energiavarastot voivat laukaista elämän räjähdyksen.

Kuten pääoma, myös valuma-alue etenee resurssien alkukeskittymisen kautta. Se, miten nämä kaksi järjestelmää jakavat resurssit pitkällä aikavälillä, on kuitenkin hyvin erilainen. Pääomassa alun perin valtaa ja vaurautta suosivat asemat kasvattavat jälkimmäisiä edelleen voittojen uudelleensijoittamisen kautta, ja ajan mittaan rikkaat vain rikastuvat suhteessa köyhiin. Vaikka kapitalistien apologeetat väittävät, että rikkaiden kohoaminen nostaa lopulta kaikkien elintasoa, historia osoittaa, että rikkaiden ja köyhien välinen kuilu vain jyrkkenee ajan myötä.

Jos kapitalismin metafora on pyramidin rakentamista aavikolle, metafora valuma-alueesta on metsän kasvattamista aavikosta. Elokuvassaan Planting in Drylands [38] Bill Mollison näyttää pienen rullaavan laitteen, joka muodostaa pieniä kuoppia aavikon pohjalle. Nämä pienet painaumat muuten tasaisella pinnalla keräävät kosteutta ja harhailevia siemeniä, jolloin yllättävän lyhyessä ajassa syntyy pieniä versoja, jotka puolestaan pystyvät keräämään lisää kosteutta ja sitomaan enemmän vettä maaperään. Oikeissa olosuhteissa tämä positiivinen takaisinkytkentä voi itse asiassa muuttaa autiomaan polun eläväksi ilman ihmisen toimia — ei edes tarvetta kylvää siemeniä. Olipa tuloksena sitten niitty tai metsä, maasto muuttuu kourallisesta vihreitä kohtia niin tasaisesti elämän peittämäksi, ettei enää ole mahdollista löytää kohtia, joihin rikkaus alun perin keskittyi. Luonto on alkuperäinen tasoittaja. Sitä vastoin pääoman alkuperäiset ”vihreät” keskittymät ovat silmiinpistäviä — katsokaa vain kartanoita ja urheiluautoja, jotka kertovat pyramidinsa huipulla olevasta suurpääomasta.

Toisin kuin pääomaa, jonka kasvua mitataan vain rahamääräisesti, valuma-aluevarallisuutta mitataan reaalivarallisuutena. Se korvaa lyhyen aikavälin keskitetyn voiton ”pitkän aikavälin vaurauden rakentamisella tulevien sukupolvien hyväksi”. [39] Todellisella vauraudella tarkoitetaan tässä yhteydessä maaperän hedelmällisyyttä, siementen säästämistä, uudelleenmetsittämistä, keskeisten vesien keräämistä sekä hiilen, veden ja ravinteiden varastointia maisemaan. Luonnonpääoma, kuten vesi, elävä maaperä, puut ja siemenet, auttaa varmistamaan matalaenergisen kestävyyden, koska ne 1) ylläpitävät itse itseään, 2) niiden poistoaste on alhainen, 3) niitä on helppo hyödyntää yksinkertaisella teknologialla ja 4) ne kestävät monopolisointia, varastamista ja väkivaltaa. Pitkän aikavälin todellisen vaurauden kartuttamisen lisäksi valuma-alueet tuottavat siis myös pitkän aikavälin turvallisuutta ensinnäkin poistamalla tarpeen energiaan perustuviin resurssisotiin, kuten nykyiseen Irakin sotaan, ja toiseksi rakentamalla paikallisia varantoja, jotka ovat jakautuneet eri puolille maisemaa ja lukittuina ekosysteemeihin ja joita on siten vaikea varastaa ilman armeijoiden mobilisointia paikallista yhteisöä vastaan — mikä valitettavasti on kehitysmaiden nykyisen aitaamisen malli.

Vaikka luonnon ja permakulttuurin valuma-alueilla on selviä hyötyjä, on tärkeämpiä syitä ottaa tämä tekniikka käyttöön vallitsevan pääomamallin sijasta. Nykyisen vapaan markkinatalouden mukaan ”olemme eläneet kuluttamalla globaalia pääomaa holtittomasti tavalla, joka ajaisi minkä tahansa yrityksen konkurssiin”. [40] Tuloksena on resurssisotia, itsenäisten, kestävien elämäntapojen tuhoutuminen ja korvaaminen riippuvaisella köyhtymisellä, ekosysteemien tuhoutuminen maailmanlaajuisesti, ilmaston lämpeneminen ja romahtavat poliittiset rakenteet, jotka rapauttavat juuri ne vapaudet, joihin ne perustuvat.

Piirit maatilalla

Jos alkuperäiskulttuurien runous perustuu piireihin ja sykleihin, permakulttuurin runous perustuu takaisinkytkettyihin silmukoihin. Luonnossa negatiiviset takaisinkytkentämekanismit, kuten saalistajat, luonnonkatastrofit ja loiset, pitävät populaatiot terveinä ja niiden määrän kurissa. Ne myös estävät kestämätöntä käyttäytymistä. Positiiviset takaisinkytkennät ovat sellaisia, joita näimme killoissa ja kasviyhteisöissä, joissa lajit kehittävät synergiaa tietyissä mikroilmastoissa. Massiivisesti keskitetyssä taloudessa, jossa perustarpeet tuotetaan kaukana siitä, missä ne kulutetaan, ihmisten on hyvin vaikea huomata heitä ylläpitävien järjestelmien vaikutuksia. Kun joki saastuu, harva ihminen pitää sanomalehteään syyllisenä, ja kun pohjavedet saastuvat, kukaan ei syytä lautasta, jolle on lastattu torjunta-ainepitoisia tuotteita. Permakulttuurin paikallisissa ekosysteemeissä on paljon helpompi tunnistaa negatiivinen palaute ja tehdä muutoksia. Kun perheen koira kuolee varhain ja luonnottomasti, maanviljelijä voi arvioida uudelleen torjunta-aineiden runsasta käyttöä viljelykasveissaan. Vastuun ottaminen maailman tilasta on permakulttuurin harjoittajille ensimmäinen askel kohti voimaantumista ja muutosta.

Yksi tapa vastata palautteeseen on ottaa henkilökohtainen vastuu valinnoistamme, jotka johtavat vaikutuksiin, joista emme pidä maailmassa. Permakulttuuri kannustaa henkilökohtaiseen vastuuseen monin tavoin. Vastuun kantaminen korvaa usein epätoivon toivolla, ja lisäksi se tukee monia permakulttuurin arvoja. Kuin estetty Internetin datapaketti, permakulttuuri ei vastusta tukoksen lähdettä, vaan kiertää sen. Kun muu kulttuuri tekee pitkiä työpäiviä maksaakseen kulutustavaroista, permakulttuurin harjoittajat lyhentävät työaikaansa ja kuluttavat vähemmän. Koska he organisoituvat pieniksi ryhmiksi ja yhteisöiksi, he pystyvät reagoimaan muutoksiin paljon nopeammin kuin suuret instituutiot, hallitukset tai markkinat, ja siksi he ovat paljon tehokkaampia käynnistämään yhteiskunnallista muutosta. ”Ei ole paljon järkeä käyttää elämäänsä siihen, että yrittää vakuuttaa muille ihmisille, että he ovat väärässä. Jos on olemassa parempi tapa tehdä asioita ja tiedät, mikä se on, tee se. Jos se on todella parempi […] muutkin ihmiset kokeilevat sitä.” [41] Tämä väite saattaa kuulostaa joiltakin Internetin ja sen virtuaaliyhteisöjen varhaisten omaksujien utopistiselta retoriikalta. Toisin kuin maahanmuuttajat, jotka hylkäsivät ”liha-avaruuden” paremman maailman vuoksi kyberavaruudessa, permakulttuurin kannattajat eivät kuitenkaan pyri hylkäämään tätä planeettaa vaan syleilemään sitä, eivät piiloutumaan yhteiskunnalta, jota he eivät voi tukea, vaan mallintamaan sille kestävämpää paradigmaa.

Joesta huolehtiminen

Kuten David Holmgren, yksi perustajista, selittää: ”Keskustelut, joita käydään naapurin kanssa puutarha-aidan takana, pelastavat maailman, ja jos haluat tietää, mitä uutta tapahtuu, mene ulos ja katso.” [42] Periaatteessa nämä ajatukset kuulostavat hyvin samalta kuin vapaiden ohjelmistojen gurun Richard Stallmanin, joka väittää, että ”globalisaatio on hyvin tehoton tapa nostaa ihmisten elintasoa ulkomailla” ja että paljon parempi talousjärjestelmä hajauttaisi vallan ja resurssit. [43] Holmgren ei aseta tätä käytäntöä altruismiin vaan selkeään yhteiseen etuun. Ja hän viittaa historiallisiin tietoihin vahvistaakseen, että itsestä huolehtiminen edellytti maasta ja luonnonvaroista huolehtimista. Hänen mukaansa permakulttuuri ”pyytää sinua näkemään itsesi yhtenä maailmankaikkeuden kanssa ja mittaamaan sen ihmeellisyyttä molemminpuoliseksi hyödyksesi. Sinulla ja muulla luomakunnalla on sama intressi — selviytyminen — joten teidän pitäisi huolehtia toisistanne.” Tämä kutsu huolehtia itsestä, perheestä, yhteisöstä ja naapureista mahdollisimman laajassa merkityksessä — kuten näemme alkuperäiskansojen kulttuurissa — palauttaa ihmisen takaisin elämän verkkoon.

Kuva 3. Vasemmalla: simuloitu valuma-alueverkosto, joka on luotu TOPAZ-ohjelmalla (Topographic Parameterization Software), jonka ovat tuottaneet yhteistyössä Yhdysvaltain maatalousministeriön maatalousalan tutkimuslaitos (Agricultural Research Service, U.S. Department of Agriculture, USA) ja Saskatchewanin yliopiston maantieteen laitos (Department of Geography, University of Saskatchewan, Kanada).
Oikealla: New Yorkin Linux-käyttäjäryhmän luottamusverkosto sig2dot Keyring Graph Generator -ohjelmalla piirrettynä. Kuva NY Linux Users Groupin luvalla.

Luonnon tavoin permakulttuuri yleensä harvoin keskittää vaurautta siksi, että seurauksena syntyisi paljon köyhyyttä. Luonnossa joki saattaa kiemurrella edestakaisin maiseman halki ja tuoda vettä valtaville metsä- tai peltoalueille. Samoin permakulttuurissa rakennetaan pienen mittakaavan ojituksia ja pääkastelujärjestelmiä, joilla ohjataan pienten vesimäärien virtausta laajemmille alueille ja jätetään kullekin alueelle juuri sen verran vaurautta, että se saa aikaan tervettä kasvien kasvua, joka puolestaan leviää myös kastelemattomille alueille. Tällaisia vaatimattomia, painovoimakastelujärjestelmiä löytyi Ladakhista, korkealta Himalajan vuoristosta, ennen kuin aluetta alettiin kehittää. Ladakhissa tällaisella vedenkeräyksellä kasteltiin kokonaisia kuivia alueita, joilla oli vain vähän vuoriston valumia, ja kotitalouksien kesken käytettiin monimutkaisia jakojärjestelmiä, joiden avulla saatiin tuotettua runsaita satoja ja puhdasta juomavettä. Kehityksen jälkeen — jota ruokkii ideologia, joka luottaa paikallisen kyläläisen yhteisen edun sijasta pyyteettömään ”näkymättömään käteen” — vesi pilaantui, ja perusviljelykasvit tuotiin maahan, kun paikallinen maatalous ja paikalliset elämäntavat syrjäytettiin palkkatyöllä ja pääoman mediavälineillä ja aineellisilla houkutuksilla. [44]

Digitaalikulttuuri

”Ajattelutapamme muutokset, erityisesti design-ajattelun kehittyminen, ovat tietotalouden kannalta olennaisempia kuin käyttämämme laitteistot ja ohjelmistot.” [45] Vaikka tämä on permakulttuurin periaate, sitä voitaisiin soveltaa myös vapaiden ja avointen ohjelmistojen liikkeeseen ja verkkoyhteisöjen kehittämiseen; nämä ovat käytännön perusteita sellaiselle yhteisön kehittämiselle, jota permakulttuuriaktivistit tavoittelevat. Jos internetin tilat toimivat harjoitusalueiden tavoin, se johtuu siitä, että näitä alueita ei ole täysin kolonisoitu taloudellisesti, oikeudellisesti tai poliittisesti, vaikka koloniaalinen paradigma vaikuttaa edelleen rajalliseen käsitykseemme digitaalisesta yhteisvauraudesta. [46] Permakulttuurissa maisema on oppikirja [47]; niin myös digitaalisessa kulttuurissa, vaikka maisema on virtuaalinen ja koostuu ihmisten viestintäverkoista. Mitä tämä oppikirja voi opettaa meille inhimillisestä yhteisöstä, tavoista hallita resursseja, jotka ylittävät yksityisen ja julkisen kahtiajaon ja johtavat monimutkaisiin, emergentteihin sosiaalisiin malleihin, jotka ovat kestäviä?

Monet suljettujen, hierarkkisten instituutioiden arvostelijat ovat viime aikoina kääntyneet open source -liikkeen puoleen etsiessään vaihtoehtoista mallia. Vaikka nämä kriitikot ylistävät näiden näennäisesti maailmanlaajuisten ohjelmistokehittäjäyhteisöjen jakamista ja avoimuutta, he harvoin katsovat virtuaalisen julkisivun taakse analysoidakseen niiden menestyksen taustalla olevia erityisiä mekanismeja. Avoimen ohjelmiston koodaajat ovat usein enemmän heimokeskeisiä kuin globaaleja. [48] ”Vapaan kulttuurin” mallista huolimatta koodaaja ei voi yksinkertaisesti muokata GNU/Linux-kernelin moduulia ilman muiden luotettavien kehittäjien lupaa. Vaikka avoimien ohjelmistojen yhteisöt eivät turvaudu komento- ja valvontahierarkioihin, ne harjoittavat eräänlaista hallintoa, joka kuitenkin muistuttaa yllättävästi alkuperäiskansojen ja permakulttuurin yhteisöissä esiintyviä kietoutumisen muotoja.

Luottamusverkostojen catchment

Paikallinen luottamus (tai sen puute) on helppo luoda, kun jäsenillä on yhteinen ekosysteemi tai fyysinen yhteisö. Mutta miten rakennetaan yhteisö virtuaalisessa tilassa, jossa jäsenillä ei ole aiempaa suhdetta? Lisäksi, miten voit viestiä työtovereiden tai perheenjäsenten ja ystävien kanssa tavalla, joka on suojattu FBI:n Carnivoren kaltaisilta valvontaohjelmilta?

Vaikka Verisignin kaltaiset sertifiointiviranomaiset ovatkin nousseet kolmannen osapuolen verkkoidentiteetin takaajiksi, monet avoimien ohjelmistojen ohjelmoijat käyttävät mieluummin omaa identiteettiään julkisen avaimen salauksen avulla, joka voi toimia vertaisverkoissa keskitetyn rakenteen sijasta. PGP (”Pretty Good Privacy”) on yksi suosituimmista järjestelmistä, joilla verkon identiteetti voidaan todentaa yhdessä työskentelevien ihmisryhmien kesken. PGP-varmistus alkaa kasvokkain tapahtuvalla kontaktilla avainten allekirjoittajaisissa [49], ihmisten kokoontumisilla, joissa he varmistavat toistensa henkilöllisyyden tarkistamalla henkilöllisyystodistukset, kasvot ja anekdoottiset todisteet (”Tämä on mieheni Jim”). Kun henkilöllisyys on vahvistettu kasvokkain, käyttäjät allekirjoittavat toistensa julkiset avaimet, jolloin yhden kehittäjän uskottavuus riippuu toisen kehittäjän uskottavuudesta — enemmänkin catchmentista kuin irrottautumista. [Kuva 3]

Holmgrenin vähättelevän laitteistojen ja ohjelmistojen arvostuksen tavoin tietokoneet on kielletty tällaisissa kokouksissa, koska ne voivat vaarantaa turvallisuuden. [50] Jos ihmiset käyttäisivät tietokonetta avainten allekirjoittamiseen juhlissa, olisi vaikea sanoa, olisiko kone vaarantunut tai asetettu kaappaamaan PGP-tiedot tai jopa saastuttamaan sen viruksella. On mielenkiintoista, että avainten allekirjoittajat näyttävät olevan enemmän huolissaan tietokonevirusten kuin biologisten virusten leviämisestä, vaikka kättely ja korttien vaihtaminen ovatkin yleistä; tälle ”virtuaaliyhteisölle” fyysinen läheisyys ei ole rasite vaan merkki keskinäisestä riippuvuudesta ja edellytys keskinäiselle luottamukselle, jota he tarvitsevat työnsä tekemiseen. Kun keskeiset allekirjoittajat seisovat rivissä saadakseen toistensa paperille kirjoitetun henkilöllisyystodistuksen, se on rituaalinen kaiku Powhiri-seremoniasta, jolla maorit tervehtivät uusia tulokkaita seisomalla vastakkain rivissä ja koskettamalla otsaansa, jotta he voivat vastaanottaa toistensa hengityksen hongi-tervehdyksenä.

Uskottavuuspiirit

Mitä enemmän allekirjoituksia julkinen avain saa — mitä enemmän se on sidoksissa muihin julkisiin avaimiin — sitä luotettavampi siitä tulee. Kun juhlat ovat ohi, kun henkilöllisyys on vahvistettu, ihmiset allekirjoittavat toistensa julkiset avaimet ja lisäävät näin uskottavuuttaan. Kun sähköpostilaatikkoon saapuu salattu sähköpostiviesti, joka on allekirjoitettu yhdellä erittäin uskottavalla julkisella avaimella tai kolmella melko luotettavalla julkisella avaimella, vastaanottaja voi olla lähes varma, että viestin on lähettänyt henkilö, joka väittää lähettäneensä sen. Vastaanottaja voi sitten käyttää yksityistä avaintaan viestin salauksen purkamiseen. Ironista kyllä, tämä tekee digitaalisista allekirjoituksista luotettavampia kuin paperiset allekirjoitukset, jotka on helppo väärentää. Paperiset allekirjoitukset sopimuksissa ovat hyödyllisiä siirtomaavalloille, koska ne näyttävät herättävän luottamusta, mutta kuten intiaanien toistuvat kokemukset vahvistavat, nämä paperiset allekirjoitukset eivät lopulta ole sen paperin arvoisia, jolle ne on kirjoitettu, eivätkä läheskään niin vahvoja kuin alkuperäinen intiaaniyhteisöjen luottamus.

Paras tapa kehittää ja laajentaa luottamusverkostoja turvallista Internet-viestintää varten on, että mahdollisimman moni osapuoli allekirjoittaa avaimen. Tiheät tapaamiset varmistavat, että luottamusverkosto on ”syvä ja tiiviisti toisiinsa kytkeytynyt”, jolloin sitä on vaikeampi murtaa. PGP suojaa viestinnän osapuolia ja varmistaa myös tuotetun ohjelmiston eheyden. Vaikka avoimien ohjelmistojen kehittäjät käyttävätkin PGP:tä laajalti ohjelmistomoduulien tarkistamiseen ja/tai hyväksyttyjen moduulien allekirjoittamiseen, PGP-takuu voi myös turvata kaikenlaisen tiedon välittämisen käyttäjien välillä luottamusverkostossa. Mitä useammat ihmiset käyttävät salausta, sitä vähemmän tietoja voidaan nuuskia hallituksen tai yritysten ohjelmistojen avulla ja sitä tarkemmin he harkitsevat, millaista tietoa he levittävät satunnaisesti minkä tahansa teknologian kautta. [51] PGP:n käyttäminen on jatkuva muistutus siitä, että ”kaikki tieto ei halua olla vapaata”.

Sukulaishoiva ja muu hoiva

Turvallisuuden lisäksi PGP-tapaamiset synnyttävät myös todellisia paikallisia poliittisia yhteisöjä, koska niissä tapaavat kasvokkain ihmiset, joilla on usein yhteisiä poliittisia ja eettisiä huolenaiheita, kuten kansalaisvapaudet, salakirjoituksen tulevaisuus ja Internetin sääntely — kaikki nämä ovat pyrkimyksiä estää syntymässä olevien digitaalisten yhteismaiden aitaamiset. Sekä digitaalisessa että reaalimaailmassa nämä ovat perusvapauksia, jotka saavat intohimoista tukea. Lisäksi PGP-juhlien järjestäminen antaa paikalliselle alueelle mahdollisuuden konfiguroida palvelimensa ja tekniikkansa PGP:n käyttöä varten, jolloin se on muiden käytettävissä. Tämän infrastruktuurin rakentaminen Internetin yli paikallisten luottamusverkostojen kautta luo viestintäjärjestelmän, joka ei näytä niinkään globaalilta verkolta vaan enemmänkin vahvasti toisiinsa kytköksissä olevilta paikallisilta solmuilta, joilla on yhteyksiä toisiin paikallisiin solmuihin. Tämä ei ole maailmanlaajuinen kylä vaan heimojen verkosto.

Tämä uudenlainen sukulaisuus voi vaikuttaa abstraktilta niille, jotka eivät ole olleet avainten allekirjoittamisessa, mutta sen syntyminen on helppo nähdä luottamusverkkojen kaavioissa. Sovellukset, kuten Sig2dot.pl, PGP-avainrenkaan graafigeneraattori, voivat tuottaa graafin kaikista GPG/PGP-avainrenkaan allekirjoitussuhteista, mukaan lukien PGP-puolella kehitetty verkko. ”Luottamusverkon graafinen kuvaaja paikallisen alueen luottamusverkostoa rakennettaessa voi auttaa motivoimaan ihmisiä osallistumaan sekä antaa kaikille selkeän käsityksen siitä, mitä on saavutettu asioiden edetessä.” [52] Visuaalisten kaavioiden korrelaatio sukulaisuussuhteiden luomiseen kuulostaa huomattavan samalta kuin Papua-Uuden-Guinean Malangganin pöytäkirjat. Ajatus siitä, että luovuus ja kulttuurituotanto ovat riippuvaisia sukulaisryhmien sosiaalisesta turvaverkosta ja korreloivat sen kanssa, on sosiaalista rikkautta koskevan alkuperäisväestön viisauden digitaalinen hyödyntäminen. Vaikka vertaisverkkokulttuuri on alkuperäiskansojen kulttuureihin verrattuna suhteellisen uutta, nämä ”kyberavaruuden alkuasukkaat” [53] saattavat pystyä kuvittelemaan kadonneen yhteisen perinnön uudelleen helpommin kuin ne meistä, joita painetun ja visuaalisen kulttuurin troopit yhä rasittavat.

Itse asiassa nörtit — kaikesta pakkomielteestään protokollaan, syntaksiin ja korjauksiin huolimatta — voivat osoittaa hienostunutta ymmärrystä nykyisistä poliittisista vaaroista ja ongelmista, kun he välittävät niistä. Koska kulttuurimme välittyy yhä useammin koodirivien kautta, ohjelmoijat ovat etuoikeutetussa asemassa seuratessaan tällaisen välittämisen vaikutuksia kuluttajayleisöön — joten voimme toivoa, että tietoisuutensa kasvaessa ohjelmoijat laajentavat huolenaiheitaan uusimman Debian-jakelun virheitä laajempiin asioihin, kuten lapsiprostituutioon tai metsien hävittämiseen.

Kummallista kyllä, humoristinen viittaus poliittiseen tehtävään tulee esiin keskellä ”Notes on handling the Perl Patch Pumpkin” -tekstiä, jossa selitetään protokolla, jonka mukaan korjauksen voi antaa kehitystiimille. Lähellä tämän verkkodokumentin loppua on osio nimeltä ”How to Save the World”. Vaikka ohjeet ovatkin proosallisia — ”Sinun tulisi ehdottomasti ilmoittaa korjauksestasi perl5-porters-listalla”, ”Sinun tulisi tehdä täysin selväksi, että aliversio ei ole tuotantojulkaisu” [54] — humoristinen yhdistäminen osallistumisesta jaetun resurssin tuotantoon ja maailman pelastamiseen ei ole läheskään naiivi. Itse asiassa se on herätyshuuto kulttuuripropagandasta, joka julistaa, että Stallmanin sanoin, ”jakaminen naapurin kanssa on moraalinen vastine laivaan hyökkäämiselle”. [55] Tietysti jos muistamme, että monilla merirosvolaivoilla oli nimenomaan riistettyjä ihmisiä, kuten talonpoikia ja afrikkalaisia orjia, jotka ottivat takaisin ”kriminalisoidun” [56] yhteisen omaisuuden, niin merirosvous itsessään näyttäytyy rahvaan loogisena vastauksena maan ja ruumiin aitaamiselle. [57]

Suvereniteetti

Vaikka ei ehkä olekaan yllättävää, että ohjelmoijat ovat huolissaan ”yksilönvapauksien” turvaamisesta, jotka aikoinaan motivoivat piratismia, on mielenkiintoista nähdä, että keskeiset allekirjoittajatahot keskustelevat ”suvereniteetista” [58], joka on alkuperäiskansojen poliittisten kamppailujen perustana. Amerikan alkuperäiskansojen käyttämä suvereniteetti tarkoittaa heidän oikeuttaan tehdä sopimuksia muiden kansojen kanssa ja sitä, että heidät tunnustetaan ja heitä kunnioitetaan täysimääräisinä kansakunnille kuuluvin oikeuksin. Yhdysvaltain hallitus pyrkii liittämään kansallisen turvallisuuden ja salakirjoituksen toisiinsa ja säätelee salakirjoituksen vientiä. Alkuperäisheimot ja avainten allekirjoittajat eivät kuitenkaan ole viime kädessä kiinnostuneita kansallisesta suvereniteetista, vaan pikemminkin yksilön ja heimojen suvereniteetista. [59] Tämä huoli toistuu David Berryn yhteenvedossa ”Libre”-kulttuurista — eräänlaisesta Creative Commonsista, jossa on eettinen vivahde: ”Poliittinen kamppailu suuntautuu epäilemättä kansallisvaltioon […] mutta se ei voi jäädä sinne yksin […] Luovuus on yhtä aikaa liian pieni ja liian suuri. Poliittinen toiminta ja kamppailu todellisen demokratian puolesta on suunnattava samanaikaisesti paikalliselle ja globaalille tasolle.” [60]

Berry ehdottaa lisäksi ”sopimusvelvoitetta”, jolla estetään ”ihmisen DNA:n ja itse elämän kaupallistaminen”. Tai YK:n protektoraatti, joka puolustaisi ideoiden ja käsitteiden pyhyyttä. Voisimme kuvitella jotakin Bruno Latourin ’Asioiden parlamenttia’ muistuttavaa, tilaa, jossa ei ole edustettuna vain ihminen, vaan kaikella elämällä on puolustaja, kaikella elämällä on ääni.” Tällainen yhteisöllinen ääni — joka puhuu kaikkien elävien olentojen puolesta — on tietysti jo olemassa alkuperäiskansojen keskuudessa. Kun YK laati toisen maailmansodan jälkeen Geneven ihmisoikeussopimuksen, Six Nations ja Lakota ehdottivat, että jotain jätettäisiin pois:

Ihmisoikeuksien puolesta itketään ja huudetaan — kaikkien ihmisten ihmisoikeuksien puolesta, sanottiin. Ja alkuperäiskansat sanoivat: Mitkä ovat luonnon oikeudet? Missä on puhvelin tai kotkan paikka? Kuka edustaa niitä täällä foorumilla? Kuka puhuu maan vesien puolesta? Kuka puhuu puiden ja metsien puolesta? [61]

Libre Societyn ja alkuperäiskansojen kulttuurin väliset rinnakkaisuudet, elämän verkon tunnustaminen, johon me kaikki kuulumme, viittaavat taloudelliseen ja poliittiseen käytäntöön, joka ylittää perinteisen tai digitaalisen yhteisomistuksen asettamat rajoitetut vapaudet. Vaikka saatammekin kaivata kauan sitten kadonnutta yhteisomaisuutta, jossa ihmiset olivat maanhaltijoita ja jossa he huolehtivat kaikista elävistä olennoista, meidän on nyt mentävä yhteisen ja suljetun, vapaan ja yksityisen logiikkaa pidemmälle. Nykyisessä kontekstissa kaikki yhteisöt ovat vain hengähdystaukoa laajemmasta kulttuurisesta mallista, joka perustuu omaisuuteen, varkauteen, aitaamiseen, kaikkien ihmisten poliittisen vapauden menettämiseen ja kaiken elämän hyväksikäyttöön. Jotta voisimme siirtyä ihmisoikeuksia pidemmälle kohti kaikkien elävien olentojen oikeuksia, joita Leach kutsuu ”yhteisiksi oikeuksiksi” [62], meidän on saatava yhteisistä pikemminkin inhimillisen kulttuurin sääntö kuin poikkeus. Se, että alkuperäiskansojen kulttuurissa, permakulttuurissa ja digitaalisessa kulttuurissa ihmiset yrittävät suojella ja valloittaa takaisin jonkinlaista yhteistä maaperää, jonkinlaista tilaa kestävien kulttuurien muistamiselle ja uudelleen keksimiselle, on toivon viesti muuten synkissä ajoissa.

Viitteet

[1] K. Christen, ”Gone Digital: Aboriginal Remix and the Cultural Commons,” International Journal of Cultural Property 12 (2005), pp. 315-345.

[2] Levellerit, joiden valta-asema oli Uuden mallin armeijassa, puolustivat yleisiä oikeuksia, kunnes Grandees teloitti heidän johtajansa ja heidän kannattajansa. ”Grandeja edustivat Henry Ireton (Oliver Cromwellin vävy), Oliver Cromwell ja jotkut muut. Kumpikin osapuoli esitti pamfletin, jossa se esitti kantansa. Levellerien pamfletti, jonka oli kirjoittanut siviilit, oli nimeltään Agreement of the People. Armeijan yleisneuvoston tukeman Grandeesin pamfletin kirjoitti Henry Ireton, ja sen otsikko oli The Heads of the Proposals. Siinä esitettiin perustuslaillinen manifesti, johon sisältyi omistusoikeuksien säilyttäminen ja aateliston etuoikeuksien säilyttäminen;” http://en.wikipedia.org/wiki/Levellers

[3] P. Linebaugh, ”Charters of Liberty in Black Face and White face: Race, Slavery and the Commons,” Mute (2005), http://www.metamute.org/en/node/5602, noudettu 18.5.2006, s. 4.

[4] Forest Charter: http://www.constitution.org/sech/sech_045.htm

[5] Herrasväki ja papisto on kielletty metsäperuskirjassa, koska he eivät ole paikallisia, koska osa heistä tuli Ranskasta normannien mukana ja koska muut eivät asuneet metsien läheisyydessä. ”17. Nyt nämä metsää koskevat vapaudet olemme myöntäneet kaikille, paitsi arkkipiispoille, piispoille, apoteille, prioreille, kreiville, paroneille, ritareille ja muille henkilöille, sekä kirkollisille että maallikoille, [myös] temppeliritareille ja hospitaaliritareille, ne vapaudet ja vapaat tavat metsissä ja niiden ulkopuolella, louhikoissa ja muissa asioissa, jotka heillä oli aikaisemmin. Lisäksi kaikki nämä edellä mainitut vapaudet ja tavat, jotka olemme myöntäneet noudatettaviksi, sikäli kuin ne koskevat meitä, miehiämme kohtaan, kaikki valtakuntamme henkilöt, sekä papisto että maallikot, noudattavat, sikäli kuin ne koskevat heitä, miehiään kohtaan.”

[6] http://www.perl.com/doc/manual/html/Porting/pumpkin.html

[7] Jotkut teoreetikot väittävät, että aikamme suurin konflikti ei ole ”demokratian” ja ”terrorin” välinen, vaan sivistyneiden kulttuurien ja alkuperäiskansojen kulttuurien välinen, sillä jälkimmäisillä on hallussaan kaikki evolutiivinen tietämys, jota tarvitaan kestävään elämään kullakin niiden asuttamalla alueella. Katso ”Traditional Culture Strikes Back”. http://www.iht.com/ articles/2005/07/20/news/edpfaff.php#

[8] Vuoden 1887 Dawes-lailla, jolla alkuperäisamerikkalaisten yhteisomistuksessa oleva maa muutettiin yksityisomistukseksi muka assimilaation nopeuttamiseksi ja auttamaan alkuperäisasukkaita tulemaan omavaraisiksi, oli katastrofaaliset vaikutukset, jotka johtivat massiiviseen maan ja kulttuurin menetykseen: ”Noin kuusikymmentä miljoonaa hehtaaria (240 000 km2) sopimusmaata (lähes puolet) avattiin muiden kuin intiaanien asuttamiseen. Lailla oli yksi merkittävimmistä vaikutuksista alkuperäiskansoihin, ja se vaikutti merkittävimmin alkuperäiskansojen sukupuolirooleihin. Laki jakoi reservaattien maat yksityisomistuksessa oleviksi [miehille annetuiksi] omaisuuslohkoiksi. Tällä tavoin lainsäätäjät toivoivat saattavansa assimilaatioprosessin päätökseen heikentämällä alkuperäisväestön yhteisöjen yhteisöllistä elämäntapaa ja määräämällä ydinperheen vahvistamiseen tähtääviä arvoja ja taloudellisen riippuvuuden arvoja tiukasti tämän pienen kotitalouden sisällä. Lainsäätäjien mielipiteissä yhteisöllisestä elämästä laajennettu perhe nähtiin ”vähävaraisena”, koska alkuperäiskansojen käsitykset vauraudesta olivat ristiriidassa länsimaisten käsitysten kanssa. Alkuperäiskansat arvostivat anteliaisuutta ja saivat aseman olemalla anteliaita. Länsimaiset arvot muodostuvat yksilöllisen varallisuuden ja ylijäämän ympärille, ja asema saavutetaan näiden samojen arvojen avulla. Sukulaisverkosto, joka oli alkuperäiskansojen yhteiskuntien taloudellisen ja sosiaalisen lisääntymisen perusta, hajosi, ja reservaatti muuttui ruutukaavakuvioksi… Laki pakotti alkuperäiskansat pienille maa-alueille, jotka olivat kaukana heidän sukulaisuussuhteistaan. Perinteisesti useimmissa alkuperäiskansojen yhteiskunnissa naiset olivat maanviljelijöitä ja miehet metsästäjiä ja sotureita. Jakopolitiikka tyhjensi maapohjan ja lopetti metsästyksen toimeentulon välineenä. Viktoriaanisten ihanteiden mukaan miehet pakotettiin pelloille ottamaan naisen rooli ja naiset kesytettiin. Tämä laki asetti patrilineaarisen ydinperheen moniin perinteisiin matrilineaarisiin alkuperäiskansojen yhteiskuntiin. Alkuperäiskansojen sukupuoliroolit ja -suhteet muuttuivat nopeasti tämän politiikan myötä, sillä yhteisöllinen elämä muokkasi alkuperäiskansojen yhteisöjen sosiaalista järjestystä. Naiset eivät enää olleet maan hoitajia, eikä heitä enää arvostettu julkisessa poliittisessa elämässä.” Kts: http://en.wikipedia.org/wiki/Dawes_Act ja http://www.csusm.edu/nadp/a1887.htm. Nykyaikaista aitaamista voidaan verrata Euroopassa edellisinä vuosisatoina toteutettuihin aitaamisiin.

[9] M. Strathern, ”Imagined Collectivities and Multiple Authorship” teoksessa R. A. Ghosh (ed.), CODE: Collaborative Ownership in the Digital Economy (The MIT Press: Cambridge, MA, 2005), p. 18.

[10] See: http://pool.newmedia.umaine.edu/

[11] J. Leach, ”Modes of Creativity and the Register of Ownership” teoksessa R. A. Ghosh (ed.), CODE: Collaborative Ownership in the Digital Economy (The MIT Press: Cambridge, MA, 2005), p. 37.

[12] J.E. Brown, ”Becoming Part of It” teoksessa D. M. Dooling, P. Jordan-Smith (eds.), I Become Part of It: Sacred Dimensions in Native American Life (Parabola: New York, 2002).

[13] Ibid., p. 15.

[14] Ibid., p. 20.

[15] S. Gill, ”It’s Where You Put Your Eyes” teoksessa D. M. Dooling, P. Jordan-Smith (eds.), I Become Part of It: Sacred Dimensions in Native American Life (Parabola: New York, 2002).

[16] Ibid., p. 83.

[17] Vertaa tätä Leachin (2005) kuvaukseen siitä, miten luovuus tuottaa sekä lapsia että henkiä: ”Luovuus, joka ymmärretään ihmisten ja paikkojen uudistamisena perheryhmien työn kautta… Lapset, kuten henkien mallit, syntyvät sukuryhmien erityisissä tuottavissa kumppanuuksissa.”

[18] Ibid., [15].

[19] Kts. Blais & Ippolito, At The Edge of Art, kuvaus toteutettavissa olevasta taiteesta, taiteesta, jolla on vaikutusta materiaaliseen maailmaan: http://at-the-edge-of-art.com/

[20] Ibid. [11], p. 33.

[21] Ibid., [9], p. 20.

[22] M. Waring, If Women Counted: A New Feminist Economics (Harper Collins: New York, NY 1990).

[23] Kts. http://www.savepassamaquoddybay.org/ & Ntulankeyutmonen Nkihtaqmikon (We take care of the homeland), http://penbay.org/sipayik/

[24] Ibid. [12], p. 12.

[25] Ibid., p. 12.

[26] T. L. Friedman, The World is Flat, (Farrar, Straus and Giroux: New York, NY, 2005)

[27] gkisedtanamoogk, ”Miingignoti-Keteaoag: Decolonizing Justice and Sovereignty” (1997), http://www.geocities.com/CapitolHill/9118/gkis10.html.
D. Holmgren, Permaculture: Principles & Pathways Beyond Sustainability (Holmgren Design Services: Hepburn, Australia, 2002).
Richard Stallman, ”Copyright and Globalization in the Age of Computer Networks” teoksessa R. A. Ghosh (ed.), CODE: Collaborative Ownership in the Digital Economy (The MIT Press: Cambridge, MA, 2005).

[28] R. A. Ghosh (ed.), CODE: Collaborative Ownership in the Digital Economy (The MIT Press: Cambridge, MA, 2005), p. 7.

[29] Ibid., p. 7.

[30] Kts. Stallman: ”Kirjapainon ja vastaavien tekniikoiden käyttöön ottama keskittäminen ja mittakaavaedut ovat häviämässä.” Ja McLuhan (1962): ”Se, mitä olemme viime vuosisatoina kutsuneet ’kansakunniksi’, ei edeltänyt eikä voinut edeltää Gutenbergin teknologian tuloa sen enempää kuin se voi selvitä sähköisen virtapiirin tulosta, jonka voima on saada kaikki ihmiset täysin mukaan kaikkiin muihin ihmisiin.”

[31] B. Boateng, “Square Pegs in Round Holes? Cultural Production, Intellectual Property Frameworks, and Discourses of Power,” teoksessa R. A. Ghosh (ed.), CODE: Collaborative Ownership in the Digital Economy (The MIT Press: Cambridge, MA, 2005), pp. 61-74; A. Seeger, “Who Got Left Out of the Property Grab Again: Oral Traditions, Indigenous Rights, and Valuable Old Knowledge,” teoksessa R. A. Ghosh (ed.), CODE: Collaborative Ownership in the Digital Economy (The MIT Press: Cambridge, MA, 2005), pp. 75-84; K. Warren, and J. Jackson, (Eds.) Indigenous Movements, Self-Representation, and the State in Latin America. (Univ. of Texas Press: Austin, TX 2002).

[32] GPL tarjoaa mielenkiintoisen yhdistelmän näistä kahdesta, joka ei ole täysin onnistunut alkuperäiskansojen näkökulmasta, mutta joka on varmasti tehokas sulkemisen vastainen väline. Keskustelu GPL:n monimutkaisista tavoista, joilla se tekee tyhjäksi kolonialistiset omistusoikeusparadigmat, ei kuulu tämän tutkielman piiriin.

[33] F. Myers, ”Some Properties of Culture and Persons,” teoksessa R. A. Ghosh (ed.), CODE: Collaborative Ownership in the Digital Economy (The MIT Press: Cambridge, MA, 2005), pp. 45-60.

[34] Ibid. [11], p. 34.

[35] G. Bell, The Permaculture Way (Chelsea Green: While River Junction, VT, 1992), p. 17.

[36] D. Holmgren, Permaculture: Principles & Pathways Beyond Sustainability (Holmgren Design Services: Hepburn, Australia, 2002), p. 27.

[37] Ibid., p. 15.

[38] Lisää Mollisonin filmistä: http://www.networkearth.org/perma/culture.html. Permakulttuurin perustaja (yhdessä Mollisonin kanssa) David Holmgren turvautuu retoriikassaan ajoittain pyramidi-metaforaan, mutta muista keskusteluista käy ilmi, että hän uskoo permakulttuurin vahvuuden piilevän juuri sen mahdollisuuksissa tarjota ei-hierarkkinen ontologia.

[39] Ibid., p. 51.

[40] Ibid., p. 27.

[41] Ibid. [35], p. 212.

[42] Ibid. [36].

[43] Richard Stallman, ”Copyright and Globalization in the Age of Computer Networks” teoksessa R. A. Ghosh (ed.), CODE: Collaborative Ownership in the Digital Economy (The MIT Press: Cambridge, MA, 2005), p. 331.

[44] H. Norberg-Hodge, Ancient Futures: Learning from Ladakh (Sierra Club Books: San Francisco, CA, 1992).

[45] Ibid. [36], p. 14.

[46] Kts. Blais, ”In the Presence of the Sacred: Indigenous Alternatives to Colonized Cyberspace,” teoksessa M. Stewart and P. Wilson (eds.), Global Indigenous Media: Cultures, Poetics, and Politics (Duke University Press: Durham, NC 2008).

[47] Ibid. [36], p. 15.

[48] Margaretha Haughwout, ”A Reflecting and/or Refracting Pool: When a Community Becomes Autonomous Online,” First Monday 11, no. 4 (April 2006), noudettu 27.4.2006 http://www.firstmonday.org/issues/issue11_4/haughwout/

[49] Kts: http://www.cryptnet.net/fdp/crypto/gpg-party.html

[50] Tietokoneet ovat ongelma PGP-kokoontumisissa, koska ”binääritiedostojen korvaaminen tai järjestelmän muuttaminen ovat erittäin helppoja tapoja vaarantaa PGP-järjestelmät”. Kts: http://www.cryptnet.net/fdp/crypto/gpg-party.html

[51] Tämä pätee erityisesti silloin, kun kyseisessä tiedossa on kyse elämästä ja kuolemasta, kuten silloin, kun avoimen lähdekoodin ohjelmoija ja ihmisoikeusaktivisti Patrick Ball keräsi todisteita entisen Jugoslavian johtajan Slobodan Milosevicin sotarikosoikeudenkäyntiä varten. Hänen tilastonsa osoittivat, että Kosovon murhat ja pakolaisvirrat olivat riippumattomia Naton tai Kosovon vapautusarmeijan sotilaallisesta toiminnasta, mutta ne olivat suoraan yhteydessä serbien hyökkäyksiin. Vaikka hän olisi voinut lähettää tarvitsemansa tiedot sähköpostitse, siihen liittyi ilmeisiä turvallisuusriskejä kaikille osapuolille. Haastatteluihin, hallituksen asiakirjoihin ja albanialaisten rajavartijoiden lausuntoihin perustuva todistusaineisto saatiin usein kasvotusten ihmisten kanssa, jotka välittivät tietoja nauhojen, levykkeiden tai muiden välineiden muodossa. Tämä tietojen todentaminen ihmiskontaktin kautta, olipa kyse sitten levykkeellä olevista rikostiedoista tai merkkijonossa olevasta ohjelmistopäivityksestä, viittaa siihen, että todellinen turvallisuus riippuu ihmissuhteista riippumatta sotilasteknologiamme kehittyneisyydestä. Tietokanta ei pelasta ihmishenkiä, vaan inhimillinen verkosto, jonka kautta tiedot kulkevat matkallaan tietokantaan. Patrick Ballin ”sneakernet” ei ainoastaan tarjonnut tietoja turvallisemmissa olosuhteissa, vaan se myös mahdollisti sellaisen kasvokkain tapahtuvan todentamisen, johon PGP:n turvallisuus perustuu.

[52] Neuvoja GPG-avainten allekirjoitusjuhliin ”How To” -sivulta osoitteessa http://www.chaosreigns.com/code/sig2dot/

[53] J.P. Barlow, ”Art after virtual reality,” esitelmä Guggenheim Museum Sohossa, New Yorkissa 27. lokakuuta 1993 pidetyssä kokouksessa.

[54] http://www.perl.com/doc/manual/html/Porting/pumpkin.html#Help_Save_the_World

[55] Ibid. [43], p. 325.

[56] Walthamin musta laki (Waltham Black Act) vuodelta 1722 käytännössä kriminalisoi yhteismaan.

[57] Ibid. [3]. Linebaugh väittää, että ”yhteiskunnan kriisi alkoi taloudellisena kriisinä, joka itse syntyi orjuudesta”, ja että merirosvous oli ”monirotuista ja se oli orjakauppaa vastaan […] Mustaparran sadan hengen miehistöstä kuusikymmentä oli mustia”.

[58] ”GPG keysigning Party HOW TO,” http://www.cryptnet.net/fdp/crypto/gpg-party.html#ss1.4)

[59] ”Latinalaisen Amerikan nykypäivän kansakunnan idea perustuu alkuperäiskansojen kulttuurien kieltämiseen.” [Käännökseni espanjasta] Rudolfo Stavenhagen teoksessa A. Ramos, ”Cutting Through State and Class” teoksessa K. Warren ja J. Jackson (toim.), Indigenous Movements, Self-Representation, and the State in Latin America (University of Texas Press: Austin, TX, 2002).

[60] D. Berry & G. Moss (2006), http://www.freesoftwaremagazine.com

[61] O. Lyons, ”Our Mother Earth” teoksessa D. M. Dooling, P. Jordan-Smith (eds.), I Become Part of It: Sacred Dimensions in Native American Life (Parabola: New York, 2002), pp. 273-4.

[62] Ibid. [11].

Lähde: http://www.intelligentagent.com/archive/Vol6_No2_community_domain_blais.htm

kirjoittaja: Richard Flyer

En puhu bakteerien viljelystä. Itse asiassa bakteerien kasvattaminen on paljon helpompaa kuin ihmisten kasvattaminen yhteisölliseen ajattelutapaan!

Tänään haluan antaa yleiskatsauksen symbioottisen kulttuurin taustalla olevasta ”liimasta”. Se on oikeastaan kulttuurin muutosstrategia, elämäntapa, joka alkaa meistä jokaisesta — jokaisessa paikallisyhteisössä. Se ei ole mikään taivaan tuuliajolla haaveilu, sillä se perustuu neljänkymmenen vuoden kokemukseen ruohonjuuritason yhteisöjen rakentamisesta.

Tulevina kuukausina julkaisen videoita, haastatteluja, postauksia ja jopa runoutta keskeisen ajatuksen ympärille.

Olen myös innoissani voidessani jakaa kanssanne kirjani, Birthing the Symbiotic Age: Ancient Blueprint for a New Creation viikoittaisena sarjana täällä Substackissa. Julkaisen kaksi ensimmäistä osaa (kolmesta) ilmaiseksi, jotta voimme jatkaa yhteisömme rakentamista yhdessä.

Viime vuoden aikana, kun olen keskustellut ja tavannut ihmisiä, muutoksentekijöitä ja verkostoja, jotka haluavat muuttaa yhteiskuntaa, olen kuullut kaksi toisiinsa liittyvää kysymystä.

Muistakaa, että ”hajota ja hallitse” on toiminut useimmissa yhteiskunnissa, joissa ryhmät taistelevat toisiaan vastaan sen sijaan, että ne liittyisivät yhteen yli rotuun, uskontoon, politiikkaan, luokkaan, sukupuoleen jne. liittyvien rajojen. Se on vain ollut endeeminen osa ihmisyyttä.

Vaikka tämä on ollut totta, vastaus kysymykseen, voiko ihmiskunta yhdistyä, on edelleen yksiselitteinen KYLLÄ. Ihmiskunta voi, ja se on itse asiassa yhdistynyt monissa esimerkeissä, joista kerron. Ja se on yllättävän suoraviivaista. Näytän teille käytännön keinoja tuoda paikallisyhteisöt yhteen, erimielisyyksistä ja puhkeavista sodista huolimatta.

Jaan näitä tarinoita ja periaatteita Substackissa viikoittain. Niille teistä, jotka haluavat toteuttaa tämän symbioottisen kulttuurimuutosstrategian ja yhdistää paikallisyhteisönsä, opetan, miten se tehdään.

Paradoksi on tämä: globaaleja ongelmia ei voi ratkaista globaalisti, vaan ne on ratkaistava paikallisesti — ja työskenneltävä niin, että paikalliset yhteisöt voivat kasvattaa tätä uutta kulttuuria samanaikaisesti ja maailmanlaajuisesti, alhaalta ylöspäin. Ymmärrän — ehdotan tervejärkistä yhteiskuntaa, minun täytyy olla hullu! Viime viikon postauksessa korostettiin, miten Sri Lankassa sijaitseva Sarvodaya on jo saavuttanut tämän merkittävän saavutuksen — se on moniulotteisen (yhteisöjen sisällä ja niiden välillä tapahtuvan) verkostokasvun malli, joka on kehittynyt 5 000 paikallisen, bioregionaalisen ekosysteemiverkoston muodostamaksi kansalliseksi verkostoksi. Ja Sarvodaya leviää myös fraktaalisesti, koska he löysivät taustalla olevan mallin, joka perustuu siihen, mitä kutsun muinaiseksi suunnitelmaksi, joka on toistettavissa.

Tulevina kuukausina jaan tämän suunnitelman ”salaisen ainesosan”, sillä se ei oikeastaan ole salainen, se on vain kätketty materialistisen kulttuurin hälyyn.

Symbioottinen kulttuuri heijastaa tätä uutta ajattelutapaa paikallisyhteisön rakentamisesta ja uutta elämäntapaa — uutta yhteyden kulttuuria. Paradoksi: se on muinainen suunnitelma uutta luomista varten! Sen sijaan, että rakentaisit oman erillisen organisaatiosi siilona, rakennat ekosysteemiverkostoja, jotka koostuvat olemassa olevista paikallisista johtajista ja heidän järjestöistään, yrityksistä ja paikallishallinnosta — yhdistät kussakin yhteisössä olevan Hyvän tehokkaaksi järjestelmämuutoksen voimaksi — mallintaen sitä, mitä tapahtuu luonnon ekosysteemeissä.

On paljon enemmän meitä yhdistävää kuin erottavaa. Jäljempänä kuvatut yleismaailmalliset periaatteet ja arvot ovat pitäneet yhteisöjä koossa jo yli 3 000 vuoden ajan. Kutsumme tätä symbioottisen kulttuurin DNA:ksi. Kriteereinämme on niiden yleismaailmallisuus: voisimmeko löytää yhteisymmärryksen eri kulttuurien, uskonnollisten ja hengellisten kehysten sekä maallisen ja kansalaiskulttuurin välillä sekä eri maailmankatsomusten välillä?

Vastaus on KYLLÄ — meillä oli itse asiassa koko yhteisön laajuinen kokous (lähes kaksikymmentä vuotta sitten), johon osallistui johtajia ja keskivertokansalaisia ja jossa keräsimme kollektiivista tietoa yhteisistä periaatteista ja arvoista.

Olemme historian ”kaikki miehet kannelle”-hetkellä, jolloin meidän on asetettava nämä periaatteet ja hyveet etusijalle elämässämme riippumatta siitä, miten muut toimivat. Symbioottisen kulttuurin DNA on se, mitä ”ruiskutetaan” (sekä ruumiillistamisen että kulttuurisen meemin kautta) niihin bioalueellisiin verkostoihin (symbioottisiin verkostoihin), joita rakennamme kunkin yhteisön 12 yhteiselle tarpeelle (ks. alla).

Kyse ei ole vain ulkoisesta verkoston rakentamisesta, tuolla jossain — kyse on siitä, mitä tapahtuu sisällämme. Haluammeko olla Yhdistäviä vai Jakavia?

Symbioottisen kulttuurin ydin on siis tarkoituksellinen ja tietoinen molemminpuolinen hyöty, joka toteutuu kaikessa vuorovaikutuksessamme. Vaikutukset säteilevät sinusta ulospäin, kun käymme läpi tavanomaisia päivittäisiä vuorovaikutussuhteitamme: aloitat itsestäsi, perheestäsi, naapurustossasi, lähipiiristä olemassa olevissa organisaatioissasi ja sen jälkeen rakennat monisäikeisiä (mykiö-) verkostoja bioalueellasi.

Näin ”Hengen” aidosta sisäisestä uudistumisesta tulee perusta paikallisyhteisön uudistumiselle.

Koostimme yhteisön yhteisiä toiminta- ja rakennusperiaatteita siitä, miten todelliset yhteisöt toimivat, ja seurasimme ”muinaisen mallin” linjaa — Jeesuksen vuorisaarnan opetuksesta Mahatma Gandhin kylätaloudelliseen kehitykseen perustuvaan talouskehitykseen ja nykypäivän Sarvodaya-liikkeeseen Sri Lankassa. Esimerkiksi kultainen sääntö on periaate, joka löytyy lähes jokaisesta kulttuurista, uskonnosta ja ajasta. Se on todella suoraviivainen, eikä teoreettinen — sillä kyse on soveltamisesta ja ruumiillistamisesta. Kultainen sääntö liittyy jokaiseen vuorovaikutukseen, joita meillä on toisten kanssa, missä tarkoituksellisesti HARJOITETAAN tietoista molemminpuolista hyötyä tai symbioosia kussakin tilanteessa.

Kyse ei ole uskosta, vaan teoista. Siitä tulee uusi elämäntapa. Tässä on joitakin näistä periaatteista:

Me kaikki uskomme, että arvot ovat tärkeitä, mutta ne eivät ehkä ole etusijalla siinä, miten elämme elämäämme. Symbioottinen kulttuuri on pyrkimys rohkaista koko yhteisöämme ”noudattamaan puheitamme” samalla kun käytämme käytännössä näiden arvojen ”energiaa” rakentaessamme yhteisöä 12 yhteisen tarpeen alueella. Nämä yhteiset arvot ovat peräisin yhteisöltä saadusta palautteesta (joukkoistettu kollektiivinen älykkyys) ja tarkastelemalla monien yhteiskunnallisten instituutioiden ”ydinarvoja”, kuten Rotaryn kaltaisten palveluryhmien, yritysten, Yhdysvaltain armeijan, poliisilaitosten, kolmannen sektorin, uskonnollisten ryhmien jne. arvoja.

Rakennamme yhteisöpohjaisia symbioottisia verkostoja kahdellatoista sektorilla, joita kutsumme yhteisiksi tarpeiksi, eli sellaisilla yhteisön osa-alueilla, joista ihmiset ovat jo innostuneita. Nämä ovat jokapäiväisiä haasteita, joiden takana kaikki voivat seistä: paikallisen ruoan viljely ja kulutus, paikallistalouden vahvistaminen, puhdas ja terveellinen luontoympäristö, hyvinvointi, hengellisyys ja palvelutyö, syrjäytyneiden auttaminen ja muut yhteisönne tarpeet.

Kun kukin bioalue rakentaa omia ekosysteemiverkostojaan, nämä paikalliset verkostot kytkeytyvät orgaanisesti toisiinsa ja muodostavat kokonaisen järjestelmän, esimerkiksi kun ihmiset yhdistävät lähiruoan terveyteen ja koulutukseen sekä puhtaaseen ja terveeseen lähiympäristöön.

Tästä tulee perusta uudelle verkostoyhteisölle — rinnakkaiselle kulttuurille, yhteiskunnalle, taloudelle ja politiikalle.

1. Yhteiset periaatteet
2. Yhteiset arvot
3. Yhteisön yhteiset tarpeet
4. Yhteinen tarkoitus ja tavoitteet
5. Hajautettu verkkoinfrastruktuuri

Lähde: https://richardflyer.substack.com/p/introducing-symbiotic-culture

”Uusi geenitekniikka” mitätöi perinteisten kasvien suojan

Itse asiassa ympäristöaktivistien viimeaikaiset tutkimukset ovat nyt osoittaneet, miten niin sanottua ”uutta geenitekniikkaa” käytetään väärin perinteisesti jalostettujen kasvien tiukan patenttisuojan heikentämiseksi. Lähestymistapa: Monissa tapauksissa CRISPR/Cas-geenisaksilla luodaan uudelleen ominaisuuksia, jotka ovat jo olemassa olevissa ravintokasveissa, niin sanotusti ”luodaan uudelleen”, jotta saadaan aikaan vaikutelma keksinnöstä. Jos nämä patentit myönnetään vastaavan patentin jälkeen, ne ulottuvat hyvin usein myös perinteisesti jalostettuihin kasveihin.

Viljelijöille on säilytettävä selkeä oikeus kerätä, siirtää, vaihtaa ja lopulta myydä arvokasta viljelykasviensa geneettistä materiaalia.

— Greenpeacen Euroopan johtaja Alexander Egit

Ryhmät keräävät yksinoikeudet tomaatteihin ja olueen

BASFin, Bayerin, Carlsbergin, Cortevan, Heinekenin ja Syngentan kaltaiset yritykset ovat jo varmistaneet yksinoikeudet tomaatteihin, meloniin, salaattiin, mallasohraan ja olueen. Ja ne haluavat vielä enemmän. ”Viljelijät ja jalostajat eivät pian enää voi vapaasti päättää lajien ja lajikkeiden monimuotoisuudesta. Uhattuna on myös koko joukko elintarvikkeita ja makuja”, varoittaa Greenpeace Europen johtaja Alexander Egit.

Viljelijöiden ja kuluttajien oikeudet ovat uhattuina

Tuplahyökkäys maanviljelijöitämme ja elintarviketurvaamme vastaan! ”Me täällä Schilternissä Langenloisin lähellä Ala-Itävallan sydämessä sijaitsevassa Arche Noah’ssa vaadimme, että viljelykasvien monimuotoisuus asetetaan etusijalle asiaa koskevassa EU-lainsäädännössä. Viljelijöille on säilytettävä selkeä oikeus kerätä, siirtää, vaihtaa ja lopulta myydä arvokasta viljelykasviensa geneettistä materiaalia.” Ruoka, siemenet ja viljelijöidemme oikeudet ovat siis tällä hetkellä uhattuina!

”Vuoristoluontomme kaikkien ihmeiden säilyttäminen”

Alppiruusut, orkideat, hopeajuuri, mutta myös edelweissit ja gentianit reunustavat retkeilyopas Elmedina Hanakin polkuja, kun hän lähtee Wellness Hotel Katschbergistä auringonnousuun. ”Täällä ylhäällä Aineckilla, mutta myös kaksoishuipulla, Kareckilla, kasvisto on erityisen haavoittuvainen”, vakuuttaa huippujohtaja. Hän on tietysti huolissaan myös Salzburgin ja Kärntenin rajakaupungin laakson kulttuureista, jotka — kuten uutisoitiin — ovat jo pitkään nostattaneet maailmanlaajuista kohua maailman ensimmäisenä virallisena ilmastohuippukokouksena.

”Säilytämme runsaasti erilaisia ruokayrttejä, kuten iisoppia, koiruohoa, tilliä, korianteria, suolakurkkua ja fenkolia, vuoristoalueen lehtikuusipuusta valmistetuissa vihanneslaatikoissa. Ne itävät satoja kertoja”, vakuuttaa vuoristo-opas Elemedina. Ekosydämisen naisen liekehtivä viesti kuuluu: on tärkeää kunnioittaa, säilyttää ja käyttää sitä, mitä luonto antaa meille niin runsaasti. Ettei auringonnoususta tule ihmiskunnalle jumalten hämärää.

Lähde: https://www.krone.at/3451423

“Sain herätyksen”, hän selittää, ”joka sai minut tajuamaan, että se, mitä todella halusin, oli yksinkertainen maatilamökki ja poistaa riippuvuuteni järjestelmästä, jotta voisin elää kestävästi samalla kun tavoittelen unelmiani.”

Niinpä Alexander rakensi talon. Hyvin pienen, 14 jalkaa x 14 jalkaa kokoisen talon. Aurinko- ja tuulivoimalla toimivan, sähköverkosta riippumattoman mökin, jossa oli alakerrassa keittiö, kylpyhuone ja olohuone ja yläkerrassa makuuhuone ja toimisto. Sen rakentaminen maksoi 2000 dollaria ilman kierrätysovia ja -ikkunoita, etukuistia ja aurinkojärjestelmää.

Koska Alexander on innokas ulkoilmaihminen, hän ei tarvinnut paljon sisätilaa, mutta kirjailijana, videokuvaajana ja verkon ulkopuolisena rakentajana hän tarvitsi nykyaikaisia mukavuuksia, kuten matkapuhelimen, Internet-yhteyden, sähkövalot, sisä-wc:n ja suihkun jne., ja hänellä on ne. Alexander sanoo, että hänen pikkutalonsa on helppo puhdistaa, halpa lämmittää ja viilentää, eikä hänellä ole talomaksuja tai kuukausittaisia sähkölaskuja.

“Minulla on nyt vapaus tavoitella unelmiani”, hän sanoo, ”ja ansaitsemani rahat pysyvät taskussa ja niitä voi käyttää lomiin tai perheeni auttamiseen ja turvalliseen eläkkeelle jäämiseen. Tämä on vapautta, jonka kantaverkon ulkopuolinen elämäntapa mahdollistaa.”

Alexander on osa kasvavaa pientaloasukkaiden liikettä. Pienenä asumisen vaihtoehdot lisääntyvät. Itse asiassa pientalokyliä testataan jopa ratkaisuna asunnottomuuden ongelmaan. Pientaloliikkeen sisällä on joukko ihmisiä, jotka vievät pientalojen yksinkertaisuuden, kestävyyden ja vapauden seuraavalle tasolle rakentamalla pientalonsa ilman sähköverkkoa.

Shareable otti yhteyttä neljään kokeneeseen, kantaverkon ulkopuolella asuvaan pientaloasukkaaseen selvittääkseen, miten he siirtyivät asumaan kantaverkon ulkopuolella pienessä talossa, mitä haasteita he kohtaavat, miten he käsittelevät käytännön asioita, kuten sähkö-, viemäri- ja vesiasioita, mitä kantaverkon ulkopuolella asumista harkitsevan tulisi tietää ja mitä etuja pienten talojen ja verkon ulkopuolella asumisesta on.

Keskusteluun osallistuu Laura LaVoie, joka rakensi yhdessä kumppaninsa Mattin kanssa pienen talon Pohjois-Carolinan vuorille. Hän on myös kirjoittanut kirjan 120 Ideas for Tiny Living ja kirjoittaa blogia pientaloasumisesta (Life in 120 Square Feet); Merete Mueller, joka rakensi kumppaninsa Christopherin kanssa 130 neliömetrin kokoisen pientalon ja dokumentoi kokemuksensa elokuvassa Tiny: a Story About Living Small; ja Alexander, joka on tuottanut useita kirjoja ja videoita pientaloasumisesta ja kirjoittaa pientaloasumisesta osoitteessa Simple Solar Homesteading.

Kantaverkon ulkopuolella pientalossa asumisen hyödyt, haasteet ja kysymykset

Pikkutaloasuminen on hyvä tapa pienentää ekologista jalanjälkeä, säästää rahaa — ”energia- ja vesilaskumme ovat nolla dollaria”, LaVoie selittää — ja yksinkertaistaa elämää niihin asioihin, joilla on todella merkitystä.

“Yksi pientaloasumisen eduista on se, että se vapauttaa rahaa, aikaa ja energiaa, joka muuten kuluisi talon ylläpitoon ja vuokraan tai asuntolainaan, käytettäväksi muihin asioihin, kuten luoviin projekteihin, yrityksen perustamiseen, ajanviettoon ystävien ja perheen kanssa tai muihin harrastuksiin, jotka tuovat paljon tyydytystä elämään.”

Hän huomauttaa, että pientaloasumisen haitat voivat olla samat kuin hyödytkin.

“Yksi ilmeinen haaste on minimaalinen määrä tilaa sisällä”, hän sanoo, ”mutta yksi siihen liittyvä hyöty on se, että on pakko viettää enemmän aikaa ulkona ja joutua yksinkertaistamaan omaisuutta ja miettimään, mitkä asiat ovat tärkeimpiä.”

Kompostikäymälän tyhjentäminen, veden kuljettaminen ja muut ”haasteet”, jotka liittyvät pientalossa kantaverkon ulkopuolella elämiseen, olivat Muellerille osa viehätystä. ”Halusimme tietää ja ymmärtää”, hän sanoo, ”kuinka paljon vettä kulutamme.”

Alexander sanoo, että suurimmat haasteet liittyvät hallituksen määräyksiin ja ”raskaisiin säännöstöihin”. Hän mainitsee myös naapureiden ja alueen yritysten ulkopuolisen häirinnän, riittävän vesihuollon turvaamisen sekä maaseudulla asuvien eristäytymisen ja rahan ansaitsemisen maaseudun taloudessa.

Kaikki kolme suosittelevat keskustelemaan kaavoituskysymyksistä paikallisten viranomaisten kanssa, sillä eri maakunnissa, kaupungeissa ja jopa kaupunginosissa on erilaisia säännöksiä. Mueller kehottaa soittamaan paikalliseen kunnanvirastoon ja kysymään kysymyksiä ennen pitkän aikavälin suunnitelmien tekemistä. Hän kehottaa myös tutustumaan naapureihin.

“Monissa paikoissa, joissa on rajoituksia, näitä sääntöjä sovelletaan vain, jos naapurit haluavat ilmoittaa sinusta tai jos he ovat jotenkin loukkaantuneet tilanteestasi”, hän selittää. ”Joten jos tutustut naapureihisi jo varhaisessa vaiheessa ja selität heille, miksi olet valinnut tämän elämäntavan ja miten kaikki apuohjelmasi toimivat, se voi auttaa välttämään tämän.” Hän lisää: ”On hyvä kehittää liittolaisia jo varhaisessa vaiheessa.”

Mitä lähempänä kaupunkia olet, sitä enemmän sääntöjä on yleensä noudatettava. Tämän vuoksi off-the-gridderit valitsevat usein maaseutualueet sellaisissa maakunnissa, jotka haluavat kasvattaa veropohjaansa ja ovat ehkä avoimempia vaihtoehtoisille rakenteille. Alexander luettelee Coloradon, Oklahoman, Alaskan, Wyomingin, Arkansasin ja Missourin olevan eräitä osavaltioita, jotka edistävät off-the-grid-elämää.

Pientalon irroittaminen kantaverkosta

Pientalojen ja kantaverkosta irrottautumisen välillä on suora yhteys. Elämä, jossa on vähemmän tavaraa ja enemmän elämyksiä, on pikkutalojen liikkeen tärkeä ajuri. Kantaverkosta irrottautuminen antaa pientaloasukkaille mahdollisuuden viedä yksinkertaisuutta vieläkin pidemmälle.

LaVoie katsoo, että pientalojen ja kantaverkon ulkopuolella asumisen välinen yhteys on henkilökohtainen mieltymys.

“Pientaloliikkeen kauneus on siinä, että kaikille, jotka haluavat asua pienessä talossa, ei ole olemassa yhtä ja samaa ratkaisua”, hän sanoo. ”Oikeilla resursseilla joku voi halutessaan liittyä sähköverkkoon. Muuten mitä pienempi talo on, sitä vähemmän energiaa se tarvitsee toimiakseen tehokkaasti, joten verkon ulkopuoliset järjestelmät sopivat helposti.”

Mueller huomauttaa, että pientalo- ja off-the-grid -liikkeitä yhdistää tee-se-itse -elementti.

“Kaikki eivät rakenna omaa pientaloaan, mutta varmasti suuri osa ihmisistä tekee niin”, hän sanoo. ”Tämä tarkoittaa sitä, että pientaloissa asuvat ihmiset ymmärtävät paremmin, miten heidän kotinsa ja perusinfransa toimivat, mikä on omiaan edistämään asumista ilman sähköverkkoa. Pientalojen asukkaat pitävät usein ajatuksesta, että he ovat omavaraisia ja ympäristön kannalta kestäviä, ja on varmasti paljon helpompaa lämmittää ja sähköistää pientalo verkon ulkopuolisilla menetelmillä kuin suurempi, perinteisempi talo.”

Hän lisää, että koska monet pikkutalot on rakennettu pyörien varaan — mikä on välttämätöntä rakennusmääräysten kiertämiseksi — ne eivät voi käyttää perinteisiä apujärjestelmiä (esimerkiksi viemäröintiä), joten usein käytetään kantaverkkovapaita menetelmiä, vaikka talo olisi pysäköity paikkaan, jossa on pääsy kantaverkkoon.

Pientalossa eläminen: Paljonko se maksaa?

Yksimielisyys siitä, kuinka paljon pieni, kantaverkosta riippumaton talo maksaa, on: se riippuu. Muuttujia ovat muun muassa se, rakennatko talon itse, miten haluat lämmittää sen, kuinka paljon käytät energiaa verkon ulkopuolisiin energialähteisiin ja haluatko erittäin yksinkertaisen vai ylellisen, kantaverkon ulkopuolisen pikkutalon. Seuraavassa kerrotaan, mitä LaVoie, Mueller ja Alexander sanoivat pientalojensa rakentamisesta:

LaVoie: Teimme yhteistyötä Alt-E Store -nimisen verkkoyrityksen kanssa ja kokosimme aurinkoenergiapaketin, joka oli juuri sellainen kuin halusimme. Se sisälsi kaksi 245 watin paneelia, 45 ampeerin lataussäätimen ja kolme 110 ampeeritunnin AGM-akkua. Käytämme myös 1800 watin invertteriä, jonka jo omistimme. Pystyimme hankkimaan kaiken tämän noin 2 000 dollarilla. Ainoa muu investointi, jonka teimme verkon ulkopuoliseen elämäntyyliimme, oli Berkey-vesisuodattimemme, joka maksoi noin 300 dollaria.

Sähkö, lämpö ja vesi pienessä talossamme maksavat meille 0 dollaria kuukaudessa. Tietenkin on muitakin pieniä kustannuksia, mutta se, että emme maksa mitään energiasta, auttaa kompensoimaan niitä. Koska esimerkiksi teen töitä itselleni, maksan oman sairausvakuutukseni. Meillä on tietenkin puhelin- ja internetlaskut. Polttoaineesta, kuten propaanista ja butaanista, aiheutuu pieniä kustannuksia, mutta ne ovat todella alle 20 dollaria kuukaudessa.

Mueller: [Kustannus] riippuu täysin, mutta meidän tapauksessamme, kun pieni talomme oli pysäköity kantaverkottomalle paikalle, meidän täytyi ostaa pieni propaanisäiliö vain muutaman kuukauden välein lämmitystä varten, ja ostimme vettä, jota kuljetimme suurissa kannuissa. Aurinkosähköjärjestelmämme on valmiiksi valmistettu yksikkö nimeltä Sol Man (jonka on valmistanut Sol-Solutions-niminen yritys), ja se maksoi noin 5 000 dollaria. Pikkutalomme rakentaminen maksoi meille noin 26 000 dollaria, mutta ihmiset ovat rakentaneet samanlaisia pikkutaloja paljon kalliimmalla ja paljon halvemmalla riippuen siitä, miten he hankkivat materiaalit ja kuinka paljon kokemusta heillä on rakentamisesta.

Alexander: Kaikki riippuu siitä, millaisen elämäntavan haluaa. Voit olla minimalisti ja elää ilman sähköä käyttämällä puuhellaa tai propaania lämmitykseen ja kynttilöitä ja lyhtyjä valoksi sekä jurttaa, mökkiä tai muita talotyylejä. Tai sitten voi rakentaa erittäin korkean teknologian vihreän kodin uusimpien LEED-kestävyysohjeiden mukaisesti, mikä voi olla hyvin kallista.

Vanhoja koteja voidaan muokata niin, että ne ovat tehokkaita kantaverkon ulkopuolella, tai on olemassa monia pieniä mökkimalleja, kuten minun mökkini, joita ihmiset voivat käyttää ja muokata tarpeisiinsa sopiviksi. Talon tyyli voi olla vaatimaton tai kallis riippuen siitä, mitä haluat.

Minun mökkini maksoi alle 2000 dollaria rakentaa ja sähköt noin 5000 dollaria, ja uskon, että pienempi kantaverkon ulkopuolinen koti alle 400 neliöjalkaa, joka on erittäin tehokas ja myös mukava ja mukava asua, voidaan rakentaa alle 20 000 dollarilla, ja paljon vähemmälläkin, jos ihmiset käyttävät kierrätysmateriaaleja ja tekevät työn itse. Maa, vesi ja sähköjärjestelmä eivät sisälly tähän lukuun, koska ne vaihtelevat suuresti tarpeiden, alueen ja asuinpaikan mukaan.

Pientalossa asuminen: Vaihtoehdot sähköntuotantoon

Yksi vaihtoehto sähkölle on olla käyttämättä sitä. Alexander kertoo, että neljänneksellä maailman kodeista ei ole sähköverkkoa.

“Ihmiset selvisivät ja heillä meni hienosti ennen sähkön tuloa”, hän sanoo, ”ja voivat vieläkin, jos on valmis tekemään asioita käsin ja luopumaan monista niistä viihdykkeistä, joita ihmiset luulevat tarvitsevansa selviytyäkseen.”

Jos ilman sähköä olo ei ole mahdollista, on olemassa useita vaihtoehtoja sähkön tuottamiseksi kantaverkkoon kytkemättömässä talossa, mutta aurinkoenergia on edullisin vaihtoehto. Noin 1 dollarin wattikohtaisella hinnalla saat edullisen järjestelmän perustarpeisiin alle 5 000 dollarilla. Aurinkoenergia toimii myös pilvisissä olosuhteissa ja lumisilla alueilla.

Tuulivoima on toinen vaihtoehto, mutta tuulivoimalat ovat kalliita ja toimivat vain silloin, kun tuuli puhaltaa. Jos käytössäsi on joki tai puro, voisit harkita vesivoiman käyttöä sähkön tuottamiseen.

Sekä Alexander että LaVoie kehottavat tekemään paljon tutkimusta ennen kuin investoi mihinkään. LaVoie suosittelee hankkimaan energiamittarin ennen päätöksentekoa, jotta saat selville sähkötarpeesi. Alexander sanoo, että paras vinkki, jonka hän voi antaa, on tutkia ensin, miten voit vähentää energiankulutustasi huomattavasti käyttämällä tehokkaampia laitteita ja sähköttömiä laitteita.

“Lämpö, tuuletus ja jäähdytys ovat jokaisen talon suurimmat virrankuluttajat”, hän selittää, ”joten sähköverkon ulkopuolella olevissa taloissa käytetään puu-uunia, propaanilämpöä, tuulettimia, passiivista jäähdytystä ja vaihtoehtoisilla energialähteillä toimivia jääkaappeja näiden laitteiden korvaamiseksi. Kun nämä laitteet on korvattu”, hän jatkaa, ”kaikkeen muuhun voi käyttää hyvin pientä aurinkojärjestelmää.”

Alexanderin nykyisessä järjestelmässä on 580 watin aurinkojärjestelmä, 400 watin tuuliturbiini ja propaania lämmitykseen ja ruoanlaittoon sekä puuhella. Hän käyttää passiivista jäähdytystä tuulettimien, kuistien, katosten ja puiden avulla, ja jäähdytys tapahtuu aurinkoenergialla toimivan pakastimen avulla.

Pientalossa asuminen: Mistä saada vettä

Vesilähteen löytäminen on yksi niistä asioista, joita kannattaa tutkia ennen maan ostamista. Useimmat maakunnat vaativat hyväksytyn lähteen, kuten kaupungin vesiliittymän, ammattimaisesti poratun kaivon tai säiliön, jossa on jakelujärjestelmä. Kaivon poraaminen voi olla kallista, joten ota selvää, mitä vaihtoehtoja sinulla on. Käsin porattuja, matalia kaivoja ja sadeveden keräämistä voidaan käyttää maataloustarkoituksiin, mutta ne eivät yleensä täytä piirikunnan sääntöjä.

Alexander, jolla on käsin porattu kaivo ja 300 jalan syvyinen arteesinen akviferi, varoittaa, että jos käytät sadevettä kotitalouden käyttöön, se on suodatettava ja käsiteltävä, jotta se on turvallista käyttää. Hän selittää, että loiset on ”todellinen ongelma” sadeveden kanssa, mutta se on turvallista vaatteiden pesuun ja vessojen huuhteluun.

LaVoie pitää itseään onnekkaana, että heidän ostamallaan maalla on juokseva lähde. Hän lisää, että vettä voi myös ostaa, mutta varoittaa, että kustannukset alkavat nousta. Hän sanoo, että hän on ylpein vedensäästöstä.

“Keskiverto amerikkalainen kotitalous voi käyttää yli 200 gallonaa vettä päivässä riippuen siitä, kuinka monta ihmistä kodissa asuu”, hän sanoo. ”Meidän pienessä talossamme Matt ja minä käytämme yhteensä viisi gallonaa päivässä, juomavettä lukuun ottamatta. Meillä on paineilmalla toimiva suihkusumutin, johon mahtuu kaksi gallonaa kuumaa vettä, ja se riittää varmistamaan, että olemme puhtaita.” Hän lisää, että vedenkäytön yksi suurimmista kohteista tavallisessa kotitaloudessa on vessan huuhtelu.

Pientalossa asuminen: Vessahommat

Käymälät ovat hyväksi havaittu ratkaisu ihmisen ulosteiden käsittelyyn, mutta kompostikäymälät tarjoavat ratkaisun, joka voidaan tuoda sisätiloihin, jossa on kaikki nykyaikaisen käymälän mukavuudet ja joka on sallittu monilla maaseutualueilla. Toinen ratkaisu on perinteinen saostussäiliö tai, jos se on sallittua, imeytyskenttä.

Alexander ja LaVoie suosittelevat Joseph C. Jenkinsin kirjaa The Humanure Handbook: a Guide to Composting Human Manure, jossa kerrotaan faktat kakka-asioista. LaVoie käyttää kuivakompostikäymälää, jossa käytetään sahanpurua ja jota hän kuvailee ”helppohoitoiseksi”. Hän lisää, että on olemassa kaupallisia kompostointijärjestelmiä, mutta ne voivat olla kalliita. Alexander suunnitteli ja rakensi aurinkoenergialla tehostetun kompostikäymälän, joka pitää mikrobit korkeammassa lämpötilassa, jolloin ne kompostoituvat nopeammin.

“Jos poistat harmaat vedet säiliöstäsi”, hän sanoo, ”et tarvitse imeytyskenttää, eikä prosessin päätyttyä jää jäljelle muuta kuin kuivaa kompostoitunutta materiaalia.” Suunnitelmat hänen vessalleen löytyvät kirjasta Off the Grid.

Pientalossa asuminen: Miten hoitaa jätehuolto, kierrätys, sähköposti, internet

Toinen kysymys, joka herää, on se, miten hoidat roskien, kierrätyksen, postin ja internetin kaltaiset yksityiskohdat, jos et ole verkossa. Konsensus on, että roskia ja kierrätystä varten käytetään paikallista kaatopaikkaa ja perustetaan postilokero tai postilaatikko UPS-myymälään, jos sellainen on lähistöllä, tai käytetään vain tien varressa olevaa postilaatikkoa.

On myös muita vaihtoehtoja. Suurin osa kotitalousjätteestä voidaan kompostoida tai polttaa maaseudulla. Alexander kertoo, että useimmilla maaseudun asukkailla on polttoastia, ja ylijäämät kuljetetaan satunnaisesti pois. Hän lisää, että tärkeintä on kaiken mahdollisen uudelleenkäyttö tai uudelleenkäyttö.

“Kaikki kierrätetään meillä”, hän sanoo, ”ja kaikki puu ja metalli säilytetään muita projekteja varten tai lähetetään romuttamolle jonkun muun käytettäväksi.”

Internet-yhteys on saatavilla matkapuhelimen hotspot- tai satelliittijärjestelmän kautta. Jos televisio on välttämätön, satelliittitelevisio toimii kaikkialla, ja Internet-yhteyden avulla voit käyttää Netflixiä, Hulua jne.

Kokonaiskuva

Kokonaiskuva, kun on kyse pienen talon rakentamisesta ilman verkkoa, on se, että on olemassa lukemattomia mahdollisuuksia rakentaa juuri sinulle sopiva koti. Siirtyminen vaatii suurta, käytännönläheistä sitoutumista, mutta se on elämäntapamuutos, joka LaVoien mukaan voi olla henkilökohtaisesti antoisa.

“Mielestäni on erityisen tärkeää, että kaikki ymmärtävät, ettei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää yksinkertaisesti tai ilman kantaverkkoa”, hän sanoo. ”Pikkutaloasumista ei pidä nähdä kilpailuna tai niin, että joku tekee sen paremmin kuin kukaan muu. Tärkeintä on elää tavalla, joka on itselle mukava.” Hän lisää: ”Varmista aina, että nautit seikkailusta.”

Tsekkaa myös nämä:

• Interviewed: The World’s First Tiny House Hoteliers
• The Tiny House Infographic Proves That Less Is More
• Inside the Rise of the Tiny House Movement

Lähde: https://www.shareable.net/how-to-live-off-the-grid-in-a-tiny-house/

EU-komission ehdotus

EU-komission ehdotus — UKK

Testbiotechin taustoitus

Viimeisin Testbiotechin uutinen aiheesta

EU toteuttaa geenimanipulaatiota harjoittavien korporaatioiden toiveita — Sveitsin tulee pyrkiä varovaisuuteen

Swiss Alliance Gentechfrei SAG, 5.7.2023

Geenimanipulaatiofirmoille on koittamassa helpommat ajat: EU-komissio ilmoitti tänään, että se haluaa helpottaa markkinoille pääsyä tuotteille, jotka on valmistettu niinkutsutulla uudella geenimanipulaatiolla. Tulevaisuudessa yritysten ei ole enää pakko testata näitä tuotteita riskien varalta. Niitä ei haluta myöskään enää pitää geenimanipuloituina tuotteina. Swiss Alliance Gentechfrei SAG vaatii, että Sveitsi pyrkii varovaisuuteen: riskit ihmisille ja ympäristölle ei tule jättää huomiotta yksinkertaisesti siksi, koska teollisuus niin vaatii. SAG siksi patistaa Syngentaa, BASFia, Bayeria ja Cortevaa kunnioittamaan kuluttajien toiveita tänään alkavalla kampanjalla.

”Geeniteknologiafirmojen kuten Syngenta, Bayer, BASF ja Corteva tulee kunnioittaa Sveitsin kuluttajia, jotka eivät halua geenimanipulaatiota lautasilleen ja ympäristöön”, vaatii Isabel Sommer, Swiss Alliance Gentechfrei SAG:n johtaja. SAG lanseeraa julkisen vetoomuksen GM-firmoille tänään, jonka yleisö voi myös allekirjoittaa. Sommer sanoi: ”Me vaadimme, että geenimanipuloivat korporaatiot, rahoituksellisella ylivertaisuudellaan, eivät vaikuttaisi Sveitsin demokraattiseen prosessiin.”

EU-komissio on suurelta osin kuullut geenimanipulointialan toiveita: komissio haluaa höllentää sääntelyä tietyille kasveille, jotka on tuotettu uusia geenimanipulaatiomenetelmiä käyttäen (CRISPR/Cas geenisakset). Tulevaisuudessa suuri osuus näistä kasveista saattaa päätyä kuluttajien lautasille ilman tuotemerkintää tai minkäänlaista riskiarviointeja, ja ne saattavat levitä ympäristöön ja ekosysteemeihin. ”Tämä olisi melkein täydellinen uusien geenimanipulaatiokeinojen laillistaminen, ja se tarkoittaisi myös GMO-vapaan perinteisen ja luomumaatalouden loppua EU:ssa”, Isabel Sommer sanoo.

Varovaisuusperiaate, jonka mukaan GM-tuotteet tulee testata ennen markkinoille tuomista, ei enää pätisi. Kriittiset maat kuten Saksa ja Itävalta, jotka ovat varoittaneet tästä askeleesta, eivät kyenneet esittämään kantaansa tarpeeksi jämäkästi, ja uusien sääntköjen mukaan näiden maiden ei enää annettaisi mennä omia polkujaan ja päästä kokonaan irti geenimanipuloinnista.

Myös Sveitsissä odottaa listalla päätöksiä uusista geenimanipulaatiomenetelmistä.

Liittovaltion neuvosto työstää ehdotusta parlamentille, jonka se aikoo esittää ensi vuonna. Tältä kantilta SAG on luonnostellut kantansa yhdessä 60 muun organisaation kanssa. Me vaadimme:

• Että niinkutsutut ”uudet geenimanipulaatiomenetelmät” tulkitaan edelleen perinteiseksi geenimanipulaatioksi. Tämä johtuu siitä, että geenimanipulaatio erityisesti puuttuu elävien organismien ja kasvien geneettiseen ainekseen. Erityisesti uusien geenimuokkausmenetelmien tapauksessa seuraamuksia ympäristölle ja ihmisille ei ole vielä riittävästi tutkittu.
• Että geneettisesti manipuloidut tuotteet tulee edelleen asianmukaisesti merkitä! Vain tämän läpinäkyvyyden avulla kuluttajilla on valta päättää ostavatko ja kuluttavatko he geenimanipuloituja tuotteita.
• Että rinnakkaiselo ja vastuuvelvollisuus taataan. Tehokkaita keinoja tarvitaan ehkäisemään tuotteiden geenimanipuloitujen ja -manipuloimattomien sekoittuminen. Saastuttajien tulee maksaa kustannukset.

SAG:n esittämä EU-ehdotuksen tieteellinen arviointi EU:n ehdotuksesta:
https://www.gentechfrei.ch/images/Fachliche_Beurteilung.pdf

ENSSERin tieteellinen arviointi (European Network of Scientists for Social Environmental Responsibility):
https://ensser.org/press_release/analysis-statement-of-ensser-on-the-european-commissions-leaked-new-gm-proposal/

Lähde alunperin: Swiss Alliance for a GMO-free Agriculture (SAG): https://www.gentechfrei.ch/de/themen/moratorium/gentechnikrecht/3494-die-eu-erfuellt-wuensche-der-gentech-konzerne-die-schweiz-muss-mehr-vorsicht-walten-lassen

Piikki auki geenimanipulaatioteollisuudelle

AbL e.V., 5.7.2023
https://www.abl-ev.de/apendix/news/details/blankocheck-fuer-die-gentechnik-industrie-cem-oezdemir-muss-gesetzesvorschlag-zu-neuen-gentechniken-zurueckweisen

[Saksan maatalousministeri] Cem Özdemirin on hylättävä uusia geenimanipulaatiomenetelmiä koskeva lainsäädäntöehdotus

Annemarie Volling, Arbeitsgemeinschaft bäuerliche Landwirtschaftin (AbL e.V.) [”Maaseutualueiden maanviljelyn toimikunta”] geenimuunteluasiantuntija, kommentoi EU-komission lakiehdotusta uusien geenimanipulaatiomenetelmien sääntelyn purkamisesta seuraavasti:

”Me emme salli oikeuden tuottaa vapaasti GMO-vapaata ruokaa sekä oikeuden tietää mitä me jalostamme, kylvämme, korjaamme, prosessoimme, myymme ja syömme tulla heikennetyksi. AbL vaatii liittovaltion maatalousministeri Cem Özdemiriä ja kaikkia vastuullisia poliitikkoja ja ministeriöitä hylkäämään epähyväksyttävän lakiehdotuksen uusille geenimanipulaatioteknologioille.”

AbL:n näkökulmasta EU-komission nykyinen lainsäädäntöehdotus tähtää uusien geenimanipulointimenetelmien melkein täydelliseen sääntelyn purkamiseen. Jos ehdotus menisi tällä tavoin läpi, se olisi GMO-vapaan perinteisen ja luomumaatalouden ja -ruoantuotannon loppu.

Volling selittää:

”GMO-vapaa perinteinen ja luomuruoantuotanto on suuri kilpailuetu eurooppalaisille maanviljelijöille. Nämä arvokkaat markkinat uhrataan nyt huolimattomasti hypoteettisen teollisuudenalan lupausten hyväksi. Meille maanviljelijöille on selvää, että tämä ei tule ratkaisemaan ilmasto-, biodiversiteetti- ja nälkäkriisejä uusilla geenimanipuloiduilla satokasveilla.

”Maanviljelijät ja ruoan jatkojalostajat ovat rakentaneet markkinoitaan sijoittamalla, joissain tapauksissa suuria määriä, GMO-vapaaseen viljelyyn. Nykyinen ehdotettu lainsäädäntö veisi heiltä kaikki perusteet tehdä niin. Se uhkaa maanviljelijöiden ja artisaanien elinkeinoja. Se sivuuttaa GMO-vapaan arvoketjun sekä kuluttajien intressit, jotka haluavat syödä ruokaa, jota ei ole geenimanipuloitu.

”Sen sijaan EU-komissio on avaamassa piikin geenimanipulaatiokorporaatioille. Ne tulevat saamaan luvan tuoda GM-kasveja markkinoille ilman riskiarviointeja, ilman pakollisia tuotemerkintöjä, ilman jäljitettävyyttä ja ilman korvausvelvollisuutta. Tällä tavoin ne varmistaisivat omat liikevoittonsa geenimanipuloinnin takaoven kautta.

”Me maanviljelijät ja yhteiskunta kokonaisuudessaan emme hyväksy, että meille jätettäisiin maksettavaksi geenimanipuloitujen tuotteiden aiheuttamat tulevaisuuden ennakoitavissa olevat seurannaisvahingot. Korporaatiot haluavat saada ruoantuotannon otteeseensa siemenestä lautaselle. Miksi me annamme sen tapahtua?”

Lähde:

https://www.gmwatch.org/en/106-news/latest-news/20250-eu-commission-fulfils-wishes-of-gmo-corporations-more-civil-society-reactions

EU-komission ehdotus

EU-komission ehdotus — UKK

Testbiotechin taustoitus

Viimeisin Testbiotechin uutinen aiheesta

Korporaatioiden intressit jyräävät valinnanvapauden ja bioturvallisuuden

Biodynamic Federation Demeter International, 5.7.2023

Tuoreessa lakiehdotuksessa uusille geenimuokkaustekniikoille (new genomic techniques, NGTs) Euroopan komissio on päättänyt purkaa EU:n nykyisen GMO-viitekehyksen, mikä uhkaa terveyttämme ja ympäristöämme, asettaa vaaraan GMO-vapaan maanviljelyn ja sivuuttaa kuluttajien vaatimukset selvistä merkinnöistä geenimanpuloiduille tuotteille. Tämä kaikki on vastoin EU:n laajuisen adressin tahtotilaa pitää NGT:t tiukasti säänneltyinä ja merkittyinä, joka keräsi yli 420 tuhatta allekirjoitusta tänä vuonna.

Biodynamic Federation Demeter International on sitoutunut GMO-vapaaseen maanviljelyyn ja kasvinjalostukseen luomualan rinnalla. Itse asiassa Demeterin standardi kieltää suoraan NGT:den avulla tuotettujen siementen ja kasvimateriaalin käytön.

“Ilman jäljitettävyyttä ja mainintaa geenimuokkauksesta ei ole selvää perustaa suojella GMO-vapaata maanviljelyä. Molemmat ovat olennaisia maanviljelijöiden ja kasvinjalostajien valinnanvapauden takaamiseksi ja luomualan ja biodynaamisten toimijoiden lisäkuormituksen välttämiseksi”, toteaa Clara Behr, Demeterin PR-edustaja.

Vaikka siirtymä kestävämpään maanviljelyyn ilmastonmuutoksen vastustamiseksi onkin tarpeen, nykyisen GMO-lainsäädännön heikentäminen ei selvästikään ole tapa mennä eteenpäin. Sen sijaan, että luotettaisiin teknologisiin korjauksiin, joiden hyötyjä ei ole mitenkään tieteellisesti osoitettu ja joilla on potentiaalisesti tahattomia vaikutuksia ja riskejä ympäristöömme ja biodiversiteettiimme, EU:n tulisi keskittyä hyväksi havaittuihin ja tieteellisesti tutkittuihin ratkaisuihin, kuten biodynaaminen ja luomuviljely, joilla on osoitettuja reaalisia hyötyjä ilmastolle ja biodiversiteetille.

EU:n GMO-lainsäädännön purkaminen pahentaisi myös ongelmia, jotka aiheutuvat siementen patentoimisesta, mikä uhkaa maanviljelijöiden siemenoikeuksia, pieniä ja keskisuuria kasvijalostajia, sekä siementen diversiteettiä. Vastoin perinteistä kasvien jalostusta, NGT:den sekä prosessit että tuotteet ovat patentoitavissa EU-lainsäädännön alaisuudessa. Geenimanipuloiduille siemenille poikkeuksen antaminen EU:n GMO-säännöissä täten johtaisi patentoitujen siementen tulvaan markkinoilla. Suurin osa maanviljelijöistä ja jalostajista tämän ‘patenttipöheikön’ keskellä kokevat haasteita, kun taas siementeollisuuden monopoli vain kasvaa.

Maanviljely on aina lähtenyt siemenistä, ja sellaisenaan siemenet ovat yhteistä hyvää ja jokaisella maanviljelijällä on oikeus siemeniin. Ja kuitenkin 75% maailman maanviljelyn monimuotoisuudesta kadotetaan huolimatta niiden tärkeydestä. Sen sijaan GMO:t ja niihin liittyvät patentit keskittävät siementen tarjontaa yhä harvempiin käsiin muutamalle monikansalliselle korporaatiolle. Samana päivänä, jolloin EU-komissio julkaisi ehdotuksensa reformoida siementen markkinoinnin, Demeter haluaa muistuttaa EU:n päätöksentekijöitä, että nykyisten ilmastohaasteiden ratkaiseminen lähtee siementen monimuotoisuuden vaalimisesta, vahvistamalla biodynaamisia ja luomulajikkeita.

Se on nyt MEPeistä ja jäsenvaltioista kiinni varjella EU:n nykyistä GMO-viitekehystä. Heidän mandaattinsa on suojella terveyttämme ja ympäristöämme, varmistaa valinnanvapaus maanviljelijöille ja kuluttajille samalla kun suojellaan GMO-vapaata maanviljelyä.

”Tie eteenpäin on selvä: Riskienhallinta, jäljitettävyys ja merkinnät geenimanipuloinnista tulee varmistaa kaikille GMO-tuotteille, mukaanlukien NGT:lle”, painottaa Clara Behr.

Euroopan komission ehdotus uusista geenimanipuloiduista organismeista on epäyhteensopiva varovaisuusperiaatteen kanssa

GMO-Free Italy Coalition, 5.7.2023
https://www.croceviaterra.it/ogm/la-proposta-europea-sui-nuovi-ogm-e-incompatibile-con-il-principio-di-precauzione/

GMO-Free Italy Coalition pitää Euroopan komission esitystä vaarallisena antaa jättää suuri osa uusista geenimanipuloiduista organismeista nykypäivänä voimassa olevan lainsäädännön ulkopuolelle, joka velvoittaa geenimuunnellut tuotteet olemaan jäljitettäviä, asianmukaisesti merkittyjä ja riskiarviointeja noudattavia.

Uudet säännöt visioivat ohituskaistaa niinkutsutuille uusille genomitekniikoille (New Genomic Techniques, NGT), jotka Italiassa on nimetty uudelleen Tecniche di Evoluzione Assistitaksi (TEA). Euroopan komissio ehdottaa harkitsevansa NGT-kasveja ’kategoriaan 1’, jotka ovat niitä jotka ”mahdollisesti voivat esiintyä luonnonvaraisesti tai joita voidaan tuottaa perinteinteisin jalostusmenetelmin”, mikä kertoo approksimatiivisesta ja epäjohdonmukaisesta lähestymistavasta. Kaikki NGT-kasvit, jotka on tuotettu maksimissaan 20 erilaisella geneettisellä muokkauksella, tulkitaan ’ekvivalenteiksi’ perinteisten kasvien kanssa, mitä GMO-Free Italy Coalition pitää mielivaltaisena päätöksenä, jolla ei ole minkäänlaista tieteellistä perustaa.

Näille kasveille on tarpeen ainoastaan ilmoittaa asiantunteville viranomaisille niiden tuomisesta markkinoille, ja riskinä on, että iso osa informaatiosta ei ole kansalaisille tai sidosryhmille saatavilla. Se siitä läpinäkyvyydestä. Mitään kunnollista riskiarviointia, jäljitettävyyttä tai tuotemerkintöjä ei vaadita.

’Kategorian 2’ kasvit, eli ne, joilla ei ole näitä ominaisuuksia, joutuvat sääntelyn alaisiksi samalla tavalla kuin nykyisetkin GMO:t, mutta niiden markkinoilletuloprosessi on yksinkertaistettu. Kaikki tämä on varovaisuusperiaatetta vastaan — joka kyllä on mainittu tavoitteissa mutta jota vastaan puhuvat kaikki faktat — ja hyödyn kerää muutama suuri maatalouskemian firma, joka jo nyt dominoi globaaleja siemenmarkkinoita.

Mahdollisuus patentoida NGT-kasveja kasvattaa maatalousjättien valtaa ruoantuotannon toimitusketjussa, maanviljelijöiden oikeuksien kustannuksella pitää tallessa, myydä ja käydä kauppaa omilla siemenillään. Kestävän maatalouden työkaluna nimellisesti esitellyt NGT:t sen sijaan ovat teollisen maatalouden Troijan hevonen, ja ne ovat kontriboineet luonnonjärjestelmien ekologiseen romahdukseen. Geenimuuntelemattomien peltojen kontaminaatio tulee olemaan vaikeaa välttää, koska minkäänlaisia realistisia turvatoimia ei ole olemassa Italian kaltaisissa maissa. Maamme ei enää kykene edes irtautumaan pois tästä, mikä on pitänyt meidät tähän asti turvassa: kansalliset rajoitteet lajikkeiden kehittämiselle ovat uudessa ehdotuksessa eksplisiittisesti kielletty. Ympäristölliset ja taloudelliset haitat luomuviljelylle ja ilman geenimanipuloituja tuotteita viljeleville on näin varmistettu, koska tulee olemaan mahdotonta taata kontaminaatiosta vapaita toimitusketjuja.

Jäsenvaltioille esitetty pyyntö ottaa käyttöö rinnakkaiseloon liittyviä toimenpiteitä on epärealistinen, erityisesti meidänlaisellamme alueella.

Tästä syystä koalitio peräänkuuluttaa Italian MEPpejä ja valtiota puhumaan tämänkaltaista ehdotusta vastaan kaikilla foorumeilla, ja lisäksi puolustamaan kahta jo annettua Euroopan oikeusistuimen päätöstä, sekä Itävallan ja Saksan ehdotusta vastustavia kantoja. NGT:t ovat ekvivalentteja geenimuunneltujen organismien kanssa, joten niitä tulee säännellä kuten GMO:ta. Tuottajien tulee arvioida riskit, varmistaa tuotteiden jäljitettävyys koko toimitusketjun pituudelta ja merkitä geenimanipulointi pakkaukseen selvästi ihmisten ja ympäristön suojelemiseksi.

GMO-Free Italy Coalition:

Acu, Agorà, AltragricolturaBio, ASCI, Assobio, Associazione rurale italiana Ari, AIAB, Associazione per l’agricoltura biodinamica, Centro internazionale Crocevia, Coltivare Condividendo, Coordinamento ZeroOgm, Custodi di semi, Deafal, Demeter Italia, Equivita, European Consumers Aps, Fairwatch, Federazione Nazionale Pro Natura, Federbio, FIRAB, Fondazione Seminare il Futuro, Greenpeace, ISDE, Legambiente, Lipu, Navdanya International, RIES – Rete Italiana Economia Solidale, Ress, Seedvicious, Slow food Italia, Associazione Terra! , Terra Nuova, Transform!, Usb, Verdi Ambiente e Società, WWF

Lähde:

https://www.gmwatch.org/en/106-news/latest-news/20251-european-commission-proposal-on-new-gmos-is-incompatible-with-the-precautionary-principle

Kiinnostavan artikkelin kirjoittanut George McKay.

Lainaus:

“Utopian, yhteisön, edistysmielistä sosiaalista muutosta ajavan aktivismin, rauhan, ympäristöliikkeen ja identiteettipolitiikan käsitteet ovat käytännössä työstetty puutarhassa, kukkakaupassa ja Paul Goughin sanoissa ”istuttaminen protestin muotona”. Mutta ei kaikki — jotkut ovat selväpäisiä, tai pelottavia, sillä poliittisesti ”radikaalin” territorion sisällä on ollut, ja tulee olemaan, yhteiskuntakokeiluja jotka kääntävät positiiviset odotuksemme ihmisten välisestä vaihdannasta joka tapahtuu puutarhan avoimen vihreässä tilassa. On fasistisia puutarhoja (natseille maa ja istuttaminen oli käänteentekevää heidän ideologialleen): pahamaineiset yrittipuutarhat Dachaun keskitysleirillä (Rudolf Steinerin biodynaamisiin periaatteisiin perustuen); Auschwitzin SS-”kylä”, Primo Levin leiri (joka toimii Rudolf Steinerin biodynaamisin periaattein, joita monet natsit suosivat); Auschwitzin SS-“kylä”, jonka Primo Levi muistaa, jolla oli omat talonsa, puutarhansa, lapsensa ja lemmikkinsä – sekä puutarhan polut, jotka olivat päällystetty ihmisluilla?

On myös nykyaikaisia huolia: British National Party, esimerkiksi, kampanjoi verkkosivuillaan otsikolla Maa ja Kansa (ei kauhean kaukana natsien Veri ja Maaperä -doktriinista): “Maa ja Kansa kertoo valinnan, joka joudutaan tekemään maan allokoimiseksi paikallisille – viljelykäyttöön – tai ‘kehitykseen’ – eli rakentamaan asuntoja maahanmuuttajille – on, niinkuin sanotaan, ‘no brainer’… ainoastaan Britannian kansallismieliset kääntävät maahanmuuton koneiston pakille, ja niin tekemällä pelastavat maaseudun.”

BNP on myös esittänyt omenapuiden vanhoja lajikkeita istutettavaksi osana kampanjaa säilyttää puhdas ja rustiikkinen kansalliskulttuuri. Vaikken olekaan englantilainen enkä nationalisti, olen istuttanut “kadonneen” paikallisperinteen omenapuita puutarhaani Lancashiressa (se ei kasva hedelmää niin paljon kuin Bramleyn vitosella B&Q:sta ostama, mikä selittää sen miksi se katosi). Mutta siitä huolimatta, voimmeko sanoa että puutarhanhoidon puhtauden diskurssi – ja vielä enemmän kun puhutaan natiiveista vs. vieraslajeista – kuvautuu epämukavasti äärinationalismin ja ksenofobian politiikkaan?

Kaikki puutarhanhoidon vastakulttuurillisen politiikan käsitteet (myönnän, että todennäköisesti niitä ei nimitetä puutarhanhoidon vastakulttuurilliseksi politiikaksi), joita puutarhurit ovat saattaneet kuvitella, ovat olleet käytännössä rikkaan ja haastavan perinteen mukanaantuomia, merkityksellisiä, jotka tekevät niistä tärkeitä tulevaisuutemme kannalta. “Miksi”, kysyy kirjoittaja-puutarhuri Jamaica Kincaid, “ihmisten täytyy vaatimalla vaatia, että puutarha on lepäämisen ja palautumisen paikka, paikka jossa maailman huolet unohdetaan, paikka jossa ottaa etäisyyttä ihmisolentona olon tuskallisesta vastuusta?”

Kincaid ja muut kirjoittajat – kuten Gough, Martin Hoyles ja Kenneth Helphand – ovat auttaneet muokkaamaan omaa ymmärrystäni puutarhasta paikkana, joka kohtaa ja hoitelee maailman huolia. Helphandin Defiant Gardens: Making Gardens in Wartime erityisesti, tutkimus puutarhoista kaikkein epätavallisimmissa sodanajan olosuhteissa (kuten ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin tai juuatlaisghettoihin istutetut), jonka huikeat armeijan ja holokaustimuseoiden arkistokuvat saivat minut täysin uudelleen miettimään sitä mitä voidaan määritellä puutarhaksi.

Tämä ei ole kasvien ja ideologian pakotettu vastakkainasettelu. Mieti vaikka englantilaista radikaalikirjoittajaa William Cobbettia, joka julisti vuonna 1819 että “jos minä kylvän, istutan tai käsittelen siemeniä, mitä sittten teinkin oli alunperin tehty kuuluisien tyrannien tuhaminen mielessäpitäen”. Taikka 1900-luvun vallankumouksellinen näytelmäkirjailija Bertolt Brecht, joka havainnoi, hämmentävällä syytösvoimalla, että “nälänhädät eivät synny itsestään, ne järjestellään viljakaupalla”. Taikka Peace Pledge Unionin valkoinen sodanvastainen unikko, tai 1960-luvun hipit, jotka laittoivat kukkia kansalliskaartilaisten aseiden piippuihin. Tai naispuolinen kolumbialainen aktivisti, joka puhui hiljattain länsimaisille ostajille 40 tuhannen naisen puolesta, jotka työskentelivät hyönteismyrkkyteollisuudessa: “Jokaisen kauniin kukan takana on kuolema. Kukat kasvavat kauniisi, kun naiset kuihtuvat.” Tai katutaiteilija Banksy, jonka kuuluisiin kuviin kuuluu naamioitunut mielenosoittaja, joka heittää molotovin cocktailin sijaan kukkakimpun. Nämä puutarhanhoidolliset kuvat kertovat vakuuttavasta ja pysyvästä yhteydestä kasvien ja politiikan välillä, radikaalista puutarhanhoidosta.

Chris Carlsson kirjoittaa kirjassaan Nowtopia politiikasta, joka käy ilmi “puutarhurin hidastamisena, siinä että hänet pakotetaan kiinnittämään huomiota luonnonsykleihin, jotka käyvät järkeen vuodenaikojen kulussa ja vuosien mittaan. Yhteispuutarhassa [erityisesti avautuu aikaa keskustelulle, debatille ja laajemmalle näkökulmalle, kuin se minkä yksiselitteinen, omaan itseensä viittaava massamedian ajama spektaakkeli mahdollistaa”.

Ilmastonmuutos, peak oil, yhteisön yhteenkuuluvuus, ympäristö, geneettinen manipulointi ja ruokapolitiikka, ruokavalio, terveys ja vammaisuus – puutarha on paikallinen tilkku joka koskettaa ja jota koskettaa nämä kaikenlaiset maailman globaalit huolet, halusivatpa ne sitten huomiota asialleen tai ei. Avant Gardening -nimellä julkaistujen autonomiaesseiden huikeassa kokoelmassa vuosikymmenen takaa, Peter Lamborn Wilson kommentoi irvokkaasti että “‘pidä oma puutarhasti kunnossa’ kuulostaa nykypäivänä radikaaliretoriikalta. Puutarhan hoito on muuttunut – ainakin potentiaalisesti – vastarinnan teoksi. Mutta se ei ole yksinkertainen kieltämisen ele. Se on positiivinen teko”.

Yhteisöaktivisti-puutarhuri Heather C Flores on kirjoittanut olevansa “radikaali kuin retiisi”. Floresille (veikkaan että kyseessä on pseudonyymi), “radikaali” (kuten retiisi, latinan sanasta radix, joka tarkoittaa juurta) on puutarhuroinnin olennainen attribuutti, siinä mielessä että “se on lähtöisin ja palaa ongelman juurille: lähinnä siihen miten me elämme planeetallamme rauhassa ja ikuisesti”. Tarpeeksi yksinkertainen ongelma, ja sellainen joka Floresin mielestä on mahdollista ratkaista puutarhuroinnin avulla. Vaikka Winston Churchill sanoikin Siegfried Sassoonille että “Sota on ihmisen luonnollinen ammatti… sota – ja puutarhanhoito”, minä olen enemmän kiinnostunut rauhan puutarhaliikkeestä.

Sen sijaan, mitä Helphand nimittää sodan runteleman maaston “antipuutarhaksi”, minua kiinnostaa CND-vaikutteinen rauhan puutarha, jollaisia vasemmistolaiset kaupunginisät saivat aikaan kaupunkien puistoiksi 1980-luvulla, joista moni on edelleen muodossa tai toisessa olemassa. On mahdollista tehdä standardi rauhanpuutarha julkiseen puistoon, jossa on pienimuotoinen pagodi, rauhanruusuja, vaahteroita, kirsikkapuita kevään kukintaan ja pari pientä mäntyä, jotka on leikattu pilven muotoisiksi – tämä kasvien ja rakennusten rypäs merkitsee poliittista ydinaseiden vastaista kannanottoa, joka tuo pienen palan Japania brittiläiseen puistoon, solidaarisuuden ja muistelemisen ele. Poliittinen kasvien istutus on tässä toiminnassa – poleemisen maaston suunnittelu ja rakentaminen. Ehkäpä Fukushiman myötä me kaikki vierailemme jäljelle jääneissä rauhaa edistävissä ja ydinaseita vastustavissa puutarhoissa.

Kiinnostavaa kyllä, kodikas ja tuttu brittiläisen kasvimaan tila on perustavanlaatuisella tavalla poliittinen – ja uskoisin myös, että kapitalisminvastainen – ympäristö. Heidän klassisessa kirjassaan The Allotment, David Crouch ja Colin Ward huomauttavat, että koko sana sisältää poliittisen kannan: “sana ‘allotment’ merkitsee kunnioitusta ja jakamista, ominaisuuksia, jotka viittaavat voimakkaiden ja voimattomien väliseen suhteeseen.”. Ja kuitenkin fakta on edelleen se, että tämä tahallaan kapitalismin vastainen valtion sponsoroima puutarhanhoito on yhtä radikaalia puutarhurointia kuin mikä tahansa valtion käytänne.

Kasvimaan antikapitalismi tulee kaikkein selkeimmin esiin kahdessa perusominaisuudessa: ensinnäkin, huikean matalat paikallishallinnon perimät vuokrat, mikä yhdenmukaisesti hylkää urbaanin maan jatkuvan arvonnousun; toiseksi, juridinen seikka, että palstoilla ruokaa viljelleet eivät voi myydä ruokaansa tavoitellakseen voittoa. Sesongin ylijäämä hoidetaan perinteisesti niin, että se annetaan pois: kasvimaa perustuu yhteisölliseen ja taloudelliseen käytäntöön, joka on määritelty Crouchin ja Wardin termein “lahjasuhteena”. Heidän näkemyksensä mukaan anarkistinen “itsensä auttamisen ja keskinäisen avunannon
yhdistelmä… määrittää kasvimaiden maailmaa”.

Lisäksi julkisessa koko maan kattavassa puutarhanhoitokokeilussa, joka on jatkunut yli vuosisadan, juuri kasvimaalle, papukehikoiden ja vajojen, itse tehtyjen lasikasvihuoneiden ja käsien saveen tunkemisen suuntaan meidän tulisi katsoa Britanniassa etsiessämme hiljaista vuodenaikaradikalismia.

Joskus puutarha on ollut poliittisten hyökkäysten kohteena ja Britannian puutarhahistoriassa kaikkein merkittävimpiä ovat olleet suffragettien hyökkäyskampanjat 1900-luvun alussa. Nämä toteutettiin selkeällä ymmärryksellä maan ja puutarhojen sukupuolisuhteista (tuolloin perustetut uudet naisille suunnatut puutarhaopistot opettivat muille – tai ehkä juuri samoille – suffrageteille puutarhanhoitoalan ammatteja). Joten jotkut suffragetit vahingoittivat vain miehille tarkoitettuja golf-kenttiä valuttamalla happoa salaa yöllä ja pilaten seuraavan päivän pelit.“