kirjoittaja: Dennis Cosik

Neljäs käänne (The Fourth Turning) on uraauurtava teoria, jonka William Strauss ja Neil Howe esittivät samannimisessä kirjassaan vuonna 1997. Teorian mukaan historia noudattaa syklistä kaavaa, jossa sukupolvien väliset käänteet ja toistuvat kriisit muokkaavat yhteiskuntien kulkua. Neljännen käänteen käsitteen ymmärtäminen on olennaisen tärkeää, kun halutaan saada käsitys amerikkalaisen yhteiskunnan menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

‍Straussin ja Howen mukaan sukupolvisyklit käsittävät noin 80-100 vuotta kestäviä toistuvia malleja, joita kutsutaan usein sæculumiksi. Jokaisen sæculumin sisällä tapahtuu neljä vaihetta, joista kukin kestää noin 20-25 vuotta. Näille käänteille on ominaista erilaiset tunnelmat ja yhteiskunnalliset muutokset.

1. Ensimmäinen käänne, joka tunnetaan nimellä ”Huippu”, on ajanjakso, jolloin instituutiot ovat vahvoja ja kollektiiviset tavoitteet menevät individualismin edelle. Tämä aikakausi synnyttää yhteiskunnassa luottamuksen ja suunnan tunnetta. Esimerkki ensimmäisestä käänteestä Yhdysvaltain historiassa oli toisen maailmansodan jälkeinen Amerikan huippukausi, joka kesti vuodesta 1946 vuoteen 1963.
2. Toista käännekohtaa, ”Heräämistä”, leimaa kapina vakiintuneita instituutioita vastaan henkilökohtaisen ja henkisen autonomian tavoittelemiseksi. Tämä ajanjakso haastaa vallitsevan tilanteen ja pyrkii määrittelemään yhteiskunnan arvot uudelleen. Tietoisuuden vallankumous 1960-luvulta 1980-luvun alkuun on esimerkki heräämisestä.
3. Kolmannelle käänteelle, ”Purkautumiselle”, on ominaista instituutioiden heikentyminen ja individualismin kukoistus. Yhteiskunta pirstaloituu, ja luottamus perinteisiin auktoriteetteihin vähenee. Pitkä nousukausi ja kulttuurisodat 1980-luvun alkupuolelta vuoteen 2008 ovat esimerkkejä purkautumisesta.
4. Neljäs käänne, ”Kriisi”, edustaa syvän yhteiskunnallisen mullistuksen ja muutoksen aikaa. Instituutiot murenevat ja syntyy tunne kollektiivisesta identiteetistä ja tarkoituksesta. Nämä kriisit johtavat usein kansallisen identiteetin uudelleenmäärittelyyn ja kansalaisvallan uudelleenrakentamiseen. Nykyinen neljäs käänne alkoi vuonna 2008 maailmanlaajuisen finanssikriisin ja terrorismin vastaisen sodan voimistumisen myötä.

Neljäs käänne vaikuttaa merkittävästi nykypäivän tapahtumien ymmärtämiseen ja tulevaisuuden kehityksen ennustamiseen. Tämä teoria valottaa presidentti Donald Trumpin kaltaisten henkilöiden nousua, sillä he ovat hyödyntäneet yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ja muutoshalua kriisiaikana. Se auttaa myös selittämään maailmanlaajuisen suuntauksen, jossa maat kääntyvät sisäänpäin ja kyseenalaistavat vakiintuneet liittolaisuudet, kuten Brexit ja EU-vastaiset tunteet Euroopassa osoittavat.

Lisäksi neljäs käänne viittaa siihen, että nykyinen epävarmuuden ja mullistusten aikakausi on osa luonnollista historiallista sykliä. Aivan kuten neljä vuodenaikaa noudattavat ennustettavaa rytmiä, myös historian syklit noudattavat samanlaista kaavaa. Historian syklisen luonteen tunnustaminen antaa meille mahdollisuuden ennakoida ja valmistautua tuleviin haasteisiin ja mahdollisuuksiin.

Neljäs käänne on kautta historian ollut muutoksen ja uudistumisen käännekohta. Ne osuvat usein yhteen suurten kriisien kanssa ja määrittelevät kansakuntien kehityskaarta. Yksi merkittävä esimerkki on neljäs käänne, joka alkoi vuoden 1929 pörssiromahduksesta ja huipentui toiseen maailmansotaan. Tämä ajanjakso muokkasi Yhdysvaltojen poliittista, taloudellista ja sosiaalista maisemaa.

Vastaavasti nykyinen neljäs käänne, joka alkoi vuonna 2008, on jo aiheuttanut merkittäviä muutoksia globaaleissa asioissa. Maailmanlaajuinen finanssikriisi paljasti järjestelmän haavoittuvuuden ja käynnisti taloudellisten ja poliittisten rakenteiden uudelleenarvioinnin. Käynnissä oleva terrorismin vastainen sota on myös muokannut kansainvälisiä suhteita ja herättänyt keskustelua kansallisesta turvallisuudesta ja kansalaisvapauksista.

Vaikka neljäs käänne tuo mukanaan haasteita, sen ymmärtäminen voi opastaa meitä näiden myrskyisien aikojen läpi. Tunnustamalla historian syklisyyden voimme ennakoida kriisiaikoja ja valmistautua niitä seuraavaan jälleenrakennusvaiheeseen. Tämä tietämys tarjoaa poliittisille päättäjille, yrityksille ja yksilöille tiekartan, jonka avulla he voivat sopeutua ja menestyä alati muuttuvassa maailmassa.

Neljännen käänteen aikana on ratkaisevan tärkeää säilyttää pitkän aikavälin näkökulma. Vaikka talvet voivat olla ankaria, ne tuovat myös mahdollisuuksia kasvuun ja uudistumiseen. Ottamalla haasteet vastaan ja työskentelemällä yhdessä yhteisen vision puolesta yhteiskunnat voivat selvitä näistä kriiseistä vahvempina ja kestävämpinä.

William Straussin ja Neil Howen esittämä neljännen käänteen teoria tarjoaa arvokasta tietoa historian syklisestä luonteesta ja yhteiskuntia muokkaavista toistuvista kuvioista. Ymmärtämällä kunkin sukupolvenvaihdoksen erityiset tunnelmat ja muutokset voimme ymmärtää syvällisemmin amerikkalaisen yhteiskunnan menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kun navigoimme nykyisessä neljännessä käännekohdassa, ottakaamme vastaan sen tuomat haasteet ja mahdollisuudet tietäen, että juuri tällaisten kriisiaikojen kautta kansakunnat määrittelevät itsensä uudelleen ja luovat uuden tien eteenpäin.

Lähde: https://dcsosik.substack.com/p/the-fourth-turning-understanding

Kirjoittanut Cynthia Chung

Great Resetin agendan juuret ulottuvat selvästi 80 vuoden taakse, jolloin James Burnham kirjoitti kirjan “The Managerial Revolution”.

Klaus Schwab, Maailman talousfoorumin (perustettu 1971) perustaja ja maailman eräs johtavista ellei kovin ulkoparlamentaarinen vaikuttaja, on saanut aikaan paljon porua ja kyräilyä ilmoittamalla “Great Reset”-agendasta WEFin 50. juhlavuosikokouksessa kesäkuussa 2020.

Great Reset -aloite on aika ylimalkainen kutsuhuuto sille, että maailman sidosryhmät alkaisivat koordinoida samanaikaisesti COVID-19 -pandemian vaikutuksia globaaliin talouteen, jolle he ovat kuumottavasti antaneet nimen “pandenomics”. Meille sanotaan, että tämä tulee olemaan uusi normaali, uusi todellisuus johon me nyt vain joudumme sopeutumaan.

Tulisi panna merkille, että lähes jo syntymisensä aikaan Maailman talousfoorumi oli linjannut itsensä Rooman Klubin kanssa, think tankin jonka jäseniin kuuluu eliittiä, joka perustettiin vuonna 1968 ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmia. Rooman Klubi totesi heidän äärimmäisen vaikutusvaltaisessa “Kasvun Rajat”-kirjassaan, joka julkaistiin 1972, että sellaisia ongelmia ei voitaisi ratkoa itsekseen ja että kaikki ongelmat liittyivät toisiinsa. Vuonna 1991 Rooman Klubin eräs perustajista, Sir Alexander King, totesi Rooman Klubin ensimmäisen 30-vuotiskauden toimintakertomuksessa “The First Global Revolution” että:

Etsiessämme yhteistä vihollista, jota vastaan me voisimme kaikki yhdistyä, me keksimme idean, että saasteet, ilmaston lämpenemisen uhka, vesikatkokset, nälänhädät ja sensellaiset olisivat hyviä. Niiden kokonaisvaltaisuus ja kytkökset näihin ilmiöihin ovat yhteinen uhka, joka meidän tulee yhdessä ratkoa. Mutta nimittäessämme näitä uhkia viholliseksi lankeamme ansaan, josta me olemme jo lukijoita varoittaneet, joka on oireiden sekoittaminen oireiden aiheuttajaan. Nämä vaarat aiheutuvat ihmisten puuttumisesta luonnon prosesseihin, ja ainoastaan muuttamalla asenteita ja käyttäytymistä niistä voidaan päästä yli. Todellinen vihollinen on siis ihmiskunta itse. [korostus lisätty]

Ei tule siis yllätyksenä, että tällaisella toteamuksella tarkoitetaan ratkaisuna väestönkasvun rajoittamista.

Minkälaisia väestönkasvun rajoittamisen keinoja Klaus Schwab mietti?

1960-luvun lopulla Schwab kävi Harvardia, ja eräs hänen opettajistaan oli Henry Kissinger, jota hän pitää yhtenä huippunimistä, jotka hänen omaan elämäänsä ovat vaikuttaneet.

Jotta saisimme paremman käsityksen siitä, millaisia vaikutteita Henry Kissingerillä oli nuoreen Klaus Schwabiin, meidän on syytä tutustua Kissingerin pahamaineiseen NSSM-200-raporttiin: Implications of Worldwide Population Growth for US Security and Overseas Interests, joka tunnetaan myös nimellä ”Kissingerin raportti” ja joka julkaistiin vuonna 1974. Tämä raportti, jonka salassapito paljastettiin vuonna 1989, vaikutti ratkaisevasti siihen, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikka muuttui kehitysmyönteisestä/teollisuutta tukevasta politiikasta alikehityksen edistämiseksi totalitaarisilla menetelmillä, joilla tuetaan väestönvalvontaa. Kissinger toteaa raportissa:

… jos tulevat luvut halutaan pitää kohtuullisissa rajoissa, on kiireellisesti aloitettava ja tehostettava toimenpiteitä hedelmällisyyden vähentämiseksi 1970- ja 1980-luvuilla … [Taloudellista] apua annetaan muille maille ottaen huomioon sellaiset tekijät kuin väestönkasvu … Elintarvike- ja maatalousapu on elintärkeää missä tahansa väestöherkässä kehitysstrategiassa … Niukkojen resurssien kohdentamisessa olisi otettava huomioon, mihin toimiin maa ryhtyy väestövalvonnassa … Vaihtoehtoisena näkemyksenä voidaan pitää sitä, että saatetaan tarvita pakottavia ohjelmia … [korostus lisätty].

Kissingerin mielestä Yhdysvaltojen ulkopoliittinen suuntaus oli virheellinen, kun se painotti nälänhädän poistamista tarjoamalla köyhille kansoille teollisen ja tieteellisen kehityksen välineitä. Kissingerin mukaan tällainen aloite johtaisi vain maailmanlaajuisen epätasapainon lisääntymiseen, koska uusi keskiluokka kuluttaisi enemmän ja tuhlaisi strategisia resursseja.

Thomas Malthus kirjoitti vuonna 1799 ilmestyneessä teoksessaan ”Essay on the Principle of Population”:

Sen sijaan, että hölmösti ja turhaan pyrkisimme estämään luonnon toimintaa tämän kuolevuuden tuottamisessa, meidän tulisi helpottaa sitä; ja jos pelkäämme nälänhädän kauhistuttavan muodon liian tiheää esiintymistä, meidän tulisi rohkaista muita tuhon muotoja, joita luonto on pakotettu käyttämään. Kaupungeissamme meidän pitäisi tehdä kaduista kapeampia, ahtaa enemmän ihmisiä taloihin ja houkutella ruttoa takaisin. [korostus lisätty]

Kissinger uskoi vakaumuksellisena malthusilaisena, että ”luonto” oli tarjonnut keinot karjan karsimiseksi, ja käyttämällä talouspolitiikkaa, jossa hyödynnettiin ruttojen, nälänhädän ja muiden vastaavien ilmiöiden lietsomista, he yksinkertaisesti pakottivat luonnon hierarkiaa, jota maailmanlaajuinen vakaus edellytti.

Tämän äärimmäisen huolestuttavan ideologian lisäksi, joka on vain kivenheiton päässä eugeniikasta, on myös herättänyt suurta levottomuutta Maailman talousfoorumin vuonna 2016 julkaisema video, jossa käydään läpi heidän kahdeksan ”ennustetta” siitä, miten maailma muuttuu vuoteen 2030 mennessä, ja jonka iskulause on ”Et omista mitään, ja olet onnellinen”.

Juuri tämä iskulause on luultavasti aiheuttanut eniten paniikkia keskivertoihmisten keskuudessa, jotka kyselevät, miltä Suuren uudelleenkäynnistyksen lopputulos todella näyttää. Se on myös aiheuttanut paljon hämmennystä siitä, kuka tai mikä on tämän hyvin aavemaisen, orwellilaisen tulevaisuusennusteen taustalla.

Monet ovat tulleet ajatelleeksi, että tämä perusta on Kiinan kommunistinen puolue. Olivatpa ajatuksenne Kiinan hallituksesta ja presidentti Xin aikeista mitä tahansa, Great Reset -ohjelman juuret voidaan kuitenkin hyvin selvästi jäljittää 80 vuotta sitten, kun amerikkalainen entinen trotskilainen James Burnham, joka myöhemmin liittyi OSS:ään, jota seurasi CIA, ja josta tuli uuskonservatismin perustajaisä, kirjoitti kirjan visiostaan ”Managerial Revolution”.

Itse asiassa juuri Burnhamin The Managerial Revolution -teoksen ideologiat saivat Orwellin kirjoittamaan teoksensa ”1984”.

James Burnhamin outo tapaus ja monet kasvot

[James Burnham on] uuskonservatiivisen liikkeen todellinen älyllinen perustaja ja ”totalitarismiteorian” alkuperäinen käännynnäinen Amerikassa.

— Christopher Hitchens, “For the Sake of Argument: Essay and Minority Reports”

Se on ymmärrettävästi hämmennyksen lähde siitä, miten entisestä korkean tason trotskilaisesta tuli uuskonservatiivisen liikkeen perustaja; trotskilaiset kutsuvat häntä kaltaistensa petturiksi ja uuskonservatiivit kuvaavat sitä lähes Damaskoksen tiellä tapahtuneeksi ideologiseksi kääntymiseksi.

Totuus on kuitenkin se, että se ei ole kumpaakaan.

Toisin sanoen James Burnham ei koskaan muuttanut uskomuksiaan ja vakaumuksiaan missään vaiheessa matkallaan trotskilaisuuden, OSS/CIA-tiedustelun ja uuskonservatismin kautta, vaikka hän on saattanut puukottaa monia selkään matkan varrella, ja tässä kaksiosaisessa sarjassa käydään läpi, miksi näin on.

James Burnham syntyi vuonna 1905 Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa, ja hänet kasvatettiin roomalaiskatolisena. Myöhemmin hän hylkäsi katolilaisuuden opiskellessaan Princetonin yliopistossa ja tunnusti ateismia koko loppuelämänsä ajan, kunnes vähän ennen kuolemaansa hän tiettävästi palasi takaisin kirkkoon. 1 Hän valmistui Princetonin yliopistosta ja sen jälkeen Oxfordin yliopiston Balliol Collegesta, ja vuonna 1929 hänestä tuli filosofian professori New Yorkin yliopistossa.

Tänä aikana Burnham tapasi Sidney Hookin, joka oli myös New Yorkin yliopiston filosofian professori ja joka omaelämäkerrassaan väitti käännyttäneensä Burnhamin marxilaisuuteen. Vuonna 1933 Burnham auttoi yhdessä Sidney Hookin kanssa järjestämään sosialistisen järjestön American Workers Party (AWP).

Ei kestäisi kauan, ennen kuin Burnham piti nerokkaana Trotskin ”Venäjän vallankumouksen historiassa” käyttämää ”dialektista materialismia” selittämään inhimillisten ja historiallisten voimien välistä vuorovaikutusta. Puna-armeijan perustajana Trotski oli omistanut elämänsä maailmanlaajuisen kommunistisen vallankumouksen leviämiselle, jota Stalin vastusti Trotskin ”pysyvän vallankumouksen” ideologian muodossa. Tässä ideologiassa trotskilaiset koulutettiin taktisesti taistelutahtoisiksi sisäisen taistelun, soluttautumisen ja häirinnän asiantuntijoiksi.

Näihin taktiikoihin kuului ”entryismi”, jossa järjestö rohkaisee jäseniään liittymään toiseen, usein suurempaan järjestöön yrittäen ottaa haltuunsa kyseisen järjestön tai käännyttää suuren osan sen jäsenistöstä omilla ideologioillaan ja ohjeillaan.

Tunnetuin esimerkki tästä tekniikasta on nimeltään Ranskan käänne, kun ranskalaiset trotskilaiset soluttautuivat vuonna 1934 Section Francaise de l’International Ouvriere (SFIO, Ranskan sosialistinen puolue) -järjestöön tarkoituksenaan saada taistelutahtoisemmat elementit puolelleen.

Samana vuonna Amerikan kommunistiliiton (CLA) trotskilaiset tekivät ranskalaisen käänteen Amerikan työväenpuoluetta vastaan, mikä nosti AWP:n James Burnhamin trotskilaisen luutnantin ja pääneuvonantajan rooliin.

Burnham jatkaisi muiden vasemmistopuolueiden soluttautumisen ja horjuttamisen taktiikkaa ja yritti vuonna 1935 tehdä ranskalaisen käänteen paljon suurempaan Sosialistiseen puolueeseen (SP). Vuoteen 1937 mennessä trotskilaiset kuitenkin erotettiin sosialistipuolueesta, mikä johti vuoden lopulla sosialistisen työväenpuolueen (SWP) muodostamiseen. Hän erosi SWP:stä huhtikuussa 1940 ja perusti työväenpuolueen, mutta erosi vain alle kaksi kuukautta myöhemmin.

Burnham pysyi ”trotskilaisena intellektuellina” vuodesta 1934 vuoteen 1940, ja hän käytti militantteja trotskilaisia taktiikoita kilpailevia marxilaisia liikkeitä vastaan kääntämällä niiden lojaalisuuden ja ryöstämällä niiden parhaat lahjakkuudet. Vaikka Burnham työskenteli kuusi vuotta trotskilaisille, uuden vuosikymmenen alkaessa hän luopui kokonaan sekä Trotskista että ”marxilaisen filosofian” dialektisesta materialismista”.

Ehkä Burnham oli tietoinen siitä, että muurit olivat sulkeutumassa Trotskia vastaan ja että Burnhamin ensimmäisestä luopumisesta olisi vain kuuden kuukauden kysymys, ja että Trotski murhattaisiin elokuussa 1940 hänen tilallaan Mexico Cityn ulkopuolella.

Helmikuussa 1940 Burnham kirjoitti ”Tiede ja Tyyli: Vastaus toveri Trotskille”, jossa hän irrottautui dialektisesta materialismista ja korosti Bertrand Russellin työn ja Alfred North Whiteheadin lähestymistavan merkitystä:

Toveri Trotski, haluatteko minun laativan lukulistan? Se olisi pitkä, ulottuen viime vuosisadan puolivälin loistavien matemaatikkojen ja loogikkojen työstä Russellin ja Whiteheadin monumentaaliseen Principia Mathematicaan (modernin logiikan historiallinen käännekohta), ja levittäytyisi sen jälkeen moniin suuntiin – yksi hedelmällisimmistä on tiedemiehet, matemaatikot ja loogikot, jotka nyt tekevät yhteistyötä uudessa Encyclopedia of Unified Science -teoksessa. [korostus lisätty]

Hän kiteytti tunteensa 21. toukokuuta 1940 päivätyssä kirjeessä, jossa hän ilmoitti eroavansa työväenpuolueesta:

Hylkään, kuten tiedätte, ”marxilaisen filosofian”, dialektisen materialismin. …

Nykyaikainen historiallinen ja antropologinen tutkimus näyttää minusta kumoavan marxilaisen yleisen teorian ”universaalista historiasta”, sikäli kuin sillä on mitään empiiristä sisältöä.

Marxilainen taloustiede vaikuttaa minusta suurimmaksi osaksi joko väärältä tai vanhentuneelta tai merkityksettömältä sovellettaessa sitä nykyisiin taloudellisiin ilmiöihin. Ne marxilaisen taloustieteen näkökohdat, jotka säilyttävät pätevyytensä, eivät mielestäni oikeuta taloustieteen teoreettista rakennetta.

Mielestäni ei ole vain merkityksetöntä sanoa, että ”sosialismi on väistämätöntä” ja väärin, että sosialismi on ”ainoa vaihtoehto kapitalismille”, vaan katson, että nykyisin käytettävissämme olevien todisteiden perusteella uusi riistoyhteiskunnan muoto (jota kutsun nimellä ”manageriaalinen yhteiskunta”) ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan myös todennäköisempi lopputulos nykyhetkessä kuin sosialismi. …
En voi siis millään ideologisella, teoreettisella tai poliittisella perusteella tunnustaa tai tuntea mitään sidettä tai uskollisuutta työväenpuoluetta (tai mitään muutakaan marxilaista puoluetta) kohtaan. Näin yksinkertaisesti on, enkä voi enää teeskennellä sitä itselleni enkä muille. [korostus lisätty]

Vuonna 1941 Burnham julkaisi teoksen The Managerial Revolution: What is Happening in the World, joka toi hänelle mainetta ja onnea ja jonka Henry Lucen Life-lehti listasi yhdeksi sadasta merkittävimmästä kirjasta vuosina 1924-1944.²

Manageriaalinen vallankumous

Emme voi ymmärtää vallankumousta rajoittamalla analyysimme sotaan [toiseen maailmansotaan]; meidän on ymmärrettävä sota vaiheena vallankumouksen kehityksessä.

– James Burnham, The Managerial Revolution: What is Happening in the World, published April 24, 1972

Burnhamin teoksessa The Managerial Revolution hän esittää, että jos sosialismi olisi ollut mahdollinen, se olisi toteutunut bolshevikkivallankumouksen seurauksena, mutta sen sijaan ei tapahtunut paluuta kapitalistiseen järjestelmään eikä siirtymistä sosialistiseen järjestelmään, vaan pikemminkin muodostui uusi organisaatiorakenne, joka koostui johtajien eliittiluokasta, jonka hän uskoi olevan syrjäyttämässä kapitalismia koko maailman mittakaavassa.

Hän jatkaa, että kuten feodaalivaltiosta kapitalistiseen valtioon siirtyminen on väistämätöntä, myös siirtyminen kapitalistisesta valtiosta managerivaltioon tapahtuu. Ja hän kirjoittaa, että tuotantokapasiteetin omistusoikeudet eivät enää ole yksilöiden vaan valtion tai instituutioiden omistuksessa:

Tehokas luokkaherruus ja etuoikeudet edellyttävät toki tuotantovälineiden hallintaa, mutta sitä ei tarvitse toteuttaa yksilön yksityisomistusoikeuksien kautta. Se voidaan toteuttaa niin sanottujen yritysoikeuksien kautta, jotka eivät ole yksilöiden vaan instituutioiden hallussa: kuten tapahtui silmiinpistävästi monissa yhteiskunnissa, joissa pappisluokka oli hallitseva…

Burnham jatkaa:

Jos manageriaalisessa yhteiskunnassa kenelläkään yksilöllä ei ole vertailukelpoisia omistusoikeuksia, miten mikään ryhmä yksilöitä voi muodostaa hallitsevan luokan?

Vastaus on verrattain yksinkertainen, ja kuten jo todettiin, se ei ole vailla historiallisia analogioita. Johtajat käyttävät määräysvaltaansa tuotantovälineisiin ja saavat etusijan tuotteiden jakelussa, mutta eivät suoraan heille yksilöinä kuuluvien omistusoikeuksien kautta, vaan epäsuorasti valvomalla valtiota, joka puolestaan omistaa ja valvoo tuotantovälineitä. Valtio — toisin sanoen valtioon kuuluvat instituutiot — on, jos niin halutaan sanoa, johtajien ”omaisuutta”. Ja se riittää täysin asettamaan heidät hallitsevan luokan asemaan.

Burnham myöntää, että tämän siirtymän helpottamiseksi tarvittavia ideologioita ei ole vielä täysin selvitetty, mutta toteaa, että niitä voidaan lähestyä:

useista eri mutta samankaltaisista suunnista, esimerkiksi: Leninismi-stalinismi, fasismi-natsismi ja primitiivisemmällä tasolla New Dealismi ja sellaiset [tuolloin] vähemmän vaikutusvaltaiset amerikkalaiset ideologiat kuin ”teknokratia”. Tämä on siis teorian luuranko, joka on ilmaistu valtataistelun kielellä.

Kohta on tosin melko sekava, mutta se selkiytyy, kun ymmärrämme sen Burnhamin näkökulmasta. Burnhamin näkemyksen mukaan kaikki nämä eri väylät ovat menetelmiä, joilla hän pyrkii saavuttamaan visionsa manageriaalisesta yhteiskunnasta, koska jokaisessa muodossa korostetaan valtion merkitystä keskeisenä koordinoivana voimana ja sitä, että tällaista valtiota hallitsevat hänen ”managerinsa”. Burnham pohtii kunkin skenaarion erilaisia moraalisia seurauksia, jotka eivät ole merkityksellisiä, ja kuten hän tekee kirjansa alkupuolella selväksi, hän on päättänyt irrottautua tällaisista kysymyksistä.

Burnham jatkaa selittämällä, että massojen tuki on välttämätöntä minkä tahansa vallankumouksen onnistumiselle, ja siksi massat on saatava uskomaan, että ne hyötyvät vallankumouksesta, vaikka todellisuudessa vallankumouksen tarkoituksena on vain korvata hallitseva luokka toisella, eikä mikään muutu altavastaajan kannalta. Hän selittää, että näin on sosialistisen valtion unelman kohdalla, että sosialismin lupaama yleinen tasa-arvo on vain satu, jota kerrotaan ihmisille, jotta he taistelevat uuden hallitsevan luokan perustamisen puolesta, ja sitten heille kerrotaan, että sosialistisen valtion saavuttaminen vie vuosikymmeniä ja että sillä välin on otettava käyttöön lähinnä hallintojärjestelmä.

Burnham väittää, että näin tapahtui sekä natsi-Saksassa että bolshevikkien Venäjällä:

Siitä huolimatta voi vielä käydä niin, että uutta talouden muotoa kutsutaan ”sosialistiseksi”. Niissä kansakunnissa — Venäjällä ja Saksassa — jotka ovat edenneet pisimmälle kohti uutta [johtavaa] taloutta, käytetään tavallisesti termiä ’sosialismi’ tai ’kansallissosialismi’. Tämän terminologian motiivina ei tietenkään ole halu tieteelliseen selkeyteen, vaan päinvastoin. Sanaa ”sosialismi” käytetään ideologisiin tarkoituksiin, jotta voidaan manipuloida massojen suotuisia tunteita, jotka liittyvät historialliseen sosialistiseen ihanteeseen vapaasta, luokatonta ja kansainvälisestä yhteiskunnasta, ja peittää se tosiasia, että johtamistalous on todellisuudessa uudenlaisen riistävän luokkayhteiskunnan perusta.

Burnham jatkaa:

Ne kansakunnat — [bolshevikkien] Venäjä, [natsi]Saksa ja [fasistinen] Italia — jotka ovat edenneet pisimmälle kohti johtavaa yhteiskuntarakennetta, ovat tällä hetkellä kaikki totalitaarisia diktatuureja…Totalitaarisen diktatuurin erottaa siitä, kuinka moni elämän osa-alue on diktatuurin vaikutuksen alainen. Kyse ei ole vain poliittisista toimista suppeassa merkityksessä, vaan lähes kaikki elämän osa-alueet, liike-elämä, taide, tiede, koulutus, uskonto, vapaa-aika ja moraali eivät ole vain totalitaarisen hallinnon vaikutuksen alaisia vaan suoraan sen alaisia.

On huomattava, että totalitaarinen diktatuuri ei olisi ollut mahdollista millään aikaisemmalla aikakaudella. Totalitarismi edellyttää nykyaikaisen tekniikan, erityisesti nopean viestinnän ja liikenteen, kehittymistä. Ilman näitä jälkimmäisiä ei millään hallituksella, olivatpa sen aikomukset mitkä tahansa, olisi ollut käytettävissään fyysisiä välineitä, joilla olisi voitu koordinoida niin läheisesti niin monia elämän osa-alueita. Ilman nopeita kuljetuksia ja viestintää ihmisten oli suhteellisen helppo pitää monet elämänsä osa-alueet hallituksen ulottumattomissa. Tämä ei ole enää mahdollista, tai se on mahdollista vain paljon pienemmässä määrin, kun hallitukset nykyään käyttävät tietoisesti hyväkseen nykyaikaisen teknologian mahdollisuuksia.

Orwell empii mielipidettään Burnhamista

Burnham totesi myöhemmin kirjassaan ”The Managerial Revolution”, että Venäjän vallankumous, ensimmäinen maailmansota ja sen jälkimainingit sekä Versailles’n sopimus antoivat lopullisen todisteen siitä, että kapitalistinen maailmanpolitiikka ei enää toimi ja että se oli tullut tiensä päähän. Hän kuvasi ensimmäistä maailmansotaa kapitalistien viimeiseksi sodaksi ja toista maailmansotaa manageriaalisen yhteiskunnan ensimmäiseksi, mutta ei viimeiseksi sodaksi. Burnham teki selväksi, että toisen maailmansodan jälkeen olisi käytävä vielä monta sotaa, ennen kuin manageriaalinen yhteiskunta voisi lopullisesti ottaa täyden vallan.

Tämä jatkuva sota johtaisi suvereenien kansallisvaltioiden tuhoutumiseen siten, että vain pieni määrä suuria kansakuntia jäisi henkiin, mikä huipentuisi kolmen ”supervaltion” ytimeen, joiden Burnham ennusti keskittyvän Yhdysvaltoihin, Saksaan ja Japaniin. Hän jatkaa ennustamalla, että nämä supervaltiot eivät koskaan pystyisi valloittamaan toisiaan ja että ne kävisivät jatkuvaa sotaa johonkin ennalta arvaamattomaan aikaan asti. Hän ennustaa, että Venäjä hajoaisi kahtia, jolloin länsiosa liitettäisiin Saksan ja itäosa Japanin alaisuuteen. (Huomattakoon, että tämä kirja julkaistiin vuonna 1941, joten Burnham oli selvästi sitä mieltä, että natsi-Saksa ja fasistinen Japani olisivat toisen maailmansodan voittajia).

Burnham toteaa, että ”suvereniteetti rajoittuu muutamiin supervaltioihin”.

Itse asiassa hän menee niinkin pitkälle, että hän toteaa kirjansa alkupuolella, että managerivallankumous ei ole ennustus jostakin, joka tapahtuu tulevaisuudessa, vaan se on jotain, joka on jo alkanut ja on itse asiassa viimeisessä vaiheessa, että se on jo menestyksekkäästi toteuttanut itsensä maailmanlaajuisesti ja että taistelu on periaatteessa ohi.

James Burnhamin ja William F. Buckleyn perustama National Review (tästä lisää toisessa osassa) haluaa esittää, että vaikka Orwell suhtautui kriittisesti Burnhamin näkemyksiin, hän oli lopulta luovasti inspiroitunut kirjoittamaan siitä romaanissaan 1984. Kyllä, inspiroitunut on yksi tapa ilmaista se, tai osuvammin sanottuna, että hän oli kauhuissaan Burnhamin näkemyksestä ja kirjoitti romaaninsa jyrkkänä varoituksena siitä, mitä tällaisista hirvittävistä teorioista lopulta seuraa, Hän järjestäisi vielä tänäkin päivänä ajattelun ajanhengen suhtautumaan epäilevästi kaikkeen, mikä muistuttaisi hänen käyttämiään neologismeja, kuten ”Isoveli”, ”Ajatuspoliisi”, ”Kahden minuutin viha”, ”Huone 101”, ”Muistiaukko”, ”Newspeak”, ”kaksoisajattelu”, ”unperson”, ”ajatusrikollisuus” ja ”ryhmäajattelu”.

George Orwell (oikealta nimeltään Eric Arthur Blair) julkaisi ensimmäisen kerran toukokuussa 1946 tekstinsä Second Thoughts on James Burnham. Orwellin 1984 julkaistiin vuonna 1949. Esseessään hän analysoi Burnhamin ehdottamaa ideologiaa, jota hän hahmottelee teoksissaan ”The Managerial Revolution” ja ”The Machiavellians” alaotsikolla ”Defenders of Freedom”.

Orwell kirjoittaa:

On selvää, että Burnhamia kiehtoo vallan näyttämö, ja että hänen sympatiat olivat Saksan puolella niin kauan kuin Saksa näytti voittavan sodan…Kun tarkastellaan ennusteita, jotka Burnham on perustanut yleisteoriaansa, huomataan kummasti, että sikäli kuin ne on voitu todentaa, ne on väärennetty…Nähdään, etteivät Burnhamin ennusteet ole osoittautuneet vääriksi vain silloin, kun ne ovat olleet todennettavissa, vaan että ne ovat toisinaan olleet ristiriidassa toistensa kanssa kohua herättävällä tavalla…. Poliittiset ennusteet ovat yleensä vääriä, koska ne perustuvat yleensä toiveajatteluun… Usein paljastava tekijä on ajankohta, jolloin ne on tehty… Nähtäväksi tulee, että Burnham ennustaa jokaisessa vaiheessa tapahtuvan asian jatkumista… taipumus tähän ei ole vain huono tapa, kuten epätarkkuus tai liioittelu… Kyseessä on merkittävä psyykkinen sairaus, jonka juuret ovat osittain pelkuruudessa ja osittain vallanpalvonnassa, joka ei ole täysin erotettavissa pelkuruudesta…

Vallanpalvonta hämärtää poliittista arvostelukykyä, koska se johtaa lähes väistämättä siihen, että uskotaan nykyisten suuntausten jatkuvan. Se, joka voittaa tällä hetkellä, vaikuttaa aina voittamattomalta. Jos japanilaiset ovat valloittaneet Etelä-Aasian, he pitävät Etelä-Aasian ikuisesti, jos saksalaiset ovat valloittaneet Tobrukin, he valloittavat erehtymättömästi Kairon… Imperiumien nousun ja tuhon, kulttuurien ja uskontojen katoamisen odotetaan tapahtuvan järisyttävän äkillisesti, ja prosesseista, jotka ovat tuskin alkaneet, puhutaan ikään kuin ne olisivat jo päättyneet. Burnhamin kirjoitukset ovat täynnä apokalyptisia näkyjä… Burnham ennusti viiden vuoden kuluessa Saksan hallitsevan Venäjää ja Venäjän hallitsevan Saksaa. Kussakin tapauksessa hän totteli samaa vaistoa: vaistoa kumartaa hetken valloittajan edessä, hyväksyä vallitseva suuntaus peruuttamattomana.

Mielenkiintoista on, että George Orwell ei pidä Burnhamin ennustuksia johtajien vallankumouksesta kiveen hakattuina, vaan se on pikemminkin osoittanut lyhyessä ajassa olevansa hieman liian täynnä toiveajattelua ja taipuvainen palvomaan hetken valtaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei meidän pitäisi kuunnella tällaisten hullujen miesten orkestrointeja.

Tämän sarjan toisessa osassa käsittelen Burnhamin liittymistä OSS:ään ja sen jälkeen CIA:han, sitä, miten hänestä tuli uuskonservatiivisen liikkeen perustaja, ja sitä, mitä seurauksia sillä on nykypäivän maailmaan, erityisesti Great Reset -aloitteen osalta.

1. James Burnham 1905–1987, National Review, July 11, 1987, p. 35. []
2. Canby, Henry Seidel. “The 100 Outstanding Books of 1924–1944”, Life, 14 August 1944. []

Lähde:

https://dissidentvoice.org/2021/09/the-great-reset-how-a-managerial-revolution-was-plotted-80-years-ago-by-a-trotskyist-turned-cia-neocon/

Lukija, taloustieteen tohtoriopiskelija, työskenteli samojen tietojen parissa, jotka on kuvattu artikkelissa. Hän tiesi, että niissä oli aukkoja — joskus isoja: Useista maista puuttui kokonaan havaintoja joistakin tutkimuksessa seuratuista muuttujista. Kirjoittajat eivät maininneet, miten he olivat ratkaisseet tämän ongelman. Päinvastoin, he kirjoittivat, että heillä oli ”tasapainotetut paneeliaineistot”, mikä taloustieteellisessä kielenkäytössä tarkoittaa aineistoa, jossa ei ole aukkoja.

”Olin tyrmistynyt viikon ajan”, sanoi opiskelija, joka pyysi pysymään nimettömänä, koska pelkäsi uransa vahingoittuvan. (Hänen henkilöllisyytensä on Retraction Watchin tiedossa.)

Opiskelija kirjoitti kohteliaan sähköpostiviestin artikkelin ensimmäiselle kirjoittajalle, Ruotsin Jönköpingin yliopiston taloustieteen professorille Almas Heshmatille, ja kysyi, miten hän käsitteli puuttuvia tietoja.

Retraction Watchin näkemässä sähköpostikirjeenvaihdossa ja sitä seuranneessa Zoom-puhelussa Heshmati kertoi opiskelijalle, että hän oli käyttänyt Excelin automaattista täyttötoimintoa tietojen korjaamiseen. Hän oli merkinnyt kahdesta neljään havaintoa ennen tai jälkeen puuttuvien arvojen ja vetänyt valittuja soluja alas- tai ylöspäin tapauksesta riippuen. Ohjelma täytti sitten tyhjät kohdat. Jos uudet luvut muuttuivat negatiivisiksi, Heshmati korvasi ne viimeisellä positiivisella arvolla, jonka Excel oli sylkenyt ulos.

Opiskelija oli järkyttynyt. Puuttuvien havaintojen korvaaminen korvaavilla arvoilla — operaatio tunnetaan tilastotieteessä nimellä imputointi — on yleinen mutta kiistanalainen tekniikka taloustieteessä, joka mahdollistaa tietyntyyppisten analyysien tekemisen epätäydellisille tiedoille. Tutkijoilla on vakiintuneita menetelmiä tätä käytäntöä varten; kullakin on omat haittapuolensa, jotka vaikuttavat siihen, miten tuloksia tulkitaan. Opiskelijan tietojen mukaan Excelin automaattinen täyttötoiminto ei kuulunut näihin menetelmiin, varsinkaan silloin, kun sitä sovellettiin sattumanvaraisesti ilman selkeitä perusteluja.

Mutta tilanne paheni. Heshmatin tiedot, jotka opiskelija suostutteli hänet jakamaan, osoittivat, että useissa tapauksissa, joissa ei ollut havaintoja, joita olisi voitu käyttää automaattisessa täyttötoiminnossa, professori oli ottanut arvot taulukkolaskentataulukon viereisestä maasta. Uuden-Seelannin tiedot oli esimerkiksi kopioitu Alankomaista ja Yhdysvaltojen tiedot Yhdistyneestä kuningaskunnasta.

Tällä tavoin Heshmati oli täyttänyt tuhansia tyhjiä soluja — reilusti yli kymmenesosan — mukaan lukien puuttuvat arvot tutkimuksen tulosmuuttujista. Taulukossa, jossa luetellaan tutkimuksen 25 muuttujan kuvailevat tilastot, viitataan ”783 havaintoon” kustakin muuttujasta, mutta siinä ei mainita, että monet näistä ”havainnoista” olivat itse asiassa imputointeja.

”Tämä kaveri, hän imputoi kaiken”, opiskelija sanoi. ”Hän on professori, hänen pitäisi tietää, että jos teet niin paljon imputointia, niin tietosi ovat täysin väärennettyjä.”

Muut asiantuntijat toistivat opiskelijan huolen, kun heille kerrottiin paperin taustalla olevista Excel-operaatioista.

”Se kuulostaa melko kauhealta”, sanoi Andrew Harvey, ekonometrian professori Cambridgen yliopistosta Englannista. ”Jos tällä tavalla täytetään paljon datapisteitä, se mitätöi monet tilastot ja niihin liittyvät testit. On olemassa keinoja käsitellä näitä ongelmia oikein, mutta ne vaativat jonkin verran työtä.

”Datan interpolointi on huono käytäntö, mutta monet ihmiset tekevät sitä, eikä se ole epärehellistä, kunhan se mainitaan”, Harvey lisäsi. ”Toinen kohta, joka koskee datan kopioimista maasta toiseen, kuulostaa paljon pahemmalta.”

Søren Johansen, ekonometrikko ja Kööpenhaminan yliopiston emeritusprofessori Tanskassa, luonnehti Heshmatin toimintaa ”huijaamiseksi”.

”Syy siihen, että se on huijaamista, ei ole se, että hän on tehnyt sen, vaan se, että hän ei ole kertonut siitä”, Johansen sanoi. ”Se on aika törkeää.”

Tutkimus ”Green innovations and patents in OECD countries” julkaistiin Elsevierin arvostetussa Journal of Cleaner Production –julkaisussa. Clarivate’s Web of Science -palvelun mukaan siihen on viitattu vain kerran.

Kumpikaan, ei kustantaja eikä lehden päätoimittajat, joille opiskelija sanoi ilmoittaneensa huolestuneisuudestaan, ei ole vastannut kommenttipyyntöihimme.

Heshmatin toinen kirjoittaja, brittiläisen Lancasterin yliopiston taloustieteen professori Mike Tsionas kuoli hiljattain. Kansainvälinen rahoitus- ja pankkialan järjestö International Finance and Banking Society kehui tammikuussa LinkedInissä julkaistussa muistokirjoituksessaan Tsionasia ”todelliseksi ekonometrian alan valopilkuksi”.

Retraction Watchille lähettämissään sähköpostiviesteissä Heshmati, joka paperin mukaan vastasi tietojen kuratoinnista, sanoi ensin, että Tsionas oli ollut tietoinen siitä, miten Heshmati käsitteli puuttuvia tietoja.

”Jos emme käytä imputointia, tällaiset tiedot ovat lähes hyödyttömiä”, Heshmati sanoi. Hän lisäsi, että artikkelin kuvaus tiedoista ”tasapainoisina” viittasi ”lopullisiin tietoihin” eli korjattuihin tietoihin.

Viitaten syytökseen Heshmati kirjoitti myöhemmin lähettämässään sähköpostissa:

Menettely on tietenkin tunnustettava ja selitettävä. Olen tahattomasti jättänyt selittämättä imputointimenettelyn aineisto-osassa kirjoitusvaiheessa. Olen täysin vastuussa imputoinneista ja olen jättänyt sen mainitsematta.

Hän lisäsi, että kun tohtoriopiskelija lähestyi häntä:

Tarjosin hänelle zoom-kokousta selittääkseni hänelle menettelyn ja annoin hänelle jopa tiedot. Jos minulla olisi muita aikomuksia enkä uskoisi imputointimenetelmääni, en jakaisi tietoja hänen kanssaan. Jos minun olisi pitänyt aloittaa alusta, olisin hallinnoinut tietoja samalla tavalla, koska vaihtoehto olisi merkinnyt useiden maiden ja vuosien jättämistä pois.

Kalifornian Claremontissa sijaitsevan Pomona Collegen taloustieteen professori Gary Smith sanoi, että tietojen kopiointi maiden välillä on ”enemmän kuin huolestuttavaa”. Hän tarkasteli Heshmatin taulukkoa Retraction Watchia varten ja löysi viisi tapausta, joissa yli kaksi tusinaa datapistettä oli kopioitu maasta toiseen.

Marco Hafner, voittoa tavoittelemattoman ajatushautomon RAND Corporationin vanhempi ekonomisti, sanoi, että ”automaattisen täyttötoiminnon käyttäminen ei ehkä ole alun alkaenkaan paras idea, koska voin kuvitella, ettei ole suoraan selvää, millä edellytyksillä puuttuvat arvot on määritetty/imputoitu”.

Hafner, joka on RAND Europen tutkimusjohtaja, lisäsi, että ”kohtuullisin oletuksin ja jos se on todella tarpeen analyyttisistä syistä, yhtä maata koskevat tietovajeet voidaan täyttää toisen maan tiedoilla”. Hänen mukaansa näiden oletusten vaikutukset olisi kuitenkin raportoitava herkkyysanalyysissä, jota Heshmati sanoi, ettei hän ole tehnyt.

”Vähintäänkin”, Hafner sanoi, paperissa olisi pitänyt mainita laskennan taustalla olevat oletukset ja se, miten se tehtiin — tämä olisi vähentänyt työn julkaisumahdollisuuksia, jos arvioijat olisivat pitäneet menetelmiä sopimattomina.

Lähde: https://retractionwatch.com/2024/02/05/no-data-no-problem-undisclosed-tinkering-in-excel-behind-economics-paper/

kirjoittaja: Scott Alexander

I.

Kaikki tietävät, että politiikka tekee ihmiset hulluiksi. Mutta millaisen hullun? Mikä sen ICD-10 -tautiluokituskoodi on?

Vitsailen vain puoliksi. Psykiatrit ovat vuosikymmeniä kehittäneet koko luettelon tavoista, joilla aivot voivat mennä pieleen. Politiikka saa ihmisten aivot menemään pieleen. Eikö sen pitäisi olla luettelossa? Eikö olisi outoa, jos 2000-luvun poliittiset ääriainekset olisivat keksineet täysin uuden mielenterveyshäiriön muodon, joka ei liity edes analogisesti kaikkiin aiempiin muotoihin?

Sanot vastalauseeksi: politiikka vain metaforisesti ”tekee ihmiset hulluiksi”; me käytämme sanaa ”hullu” tässä yhteydessä tarkoittaaksemme ”järjetöntä” tai ”liian tunteellista”. En ole varma, onko se totta. Seuraavassa on joitakin harhailevia havaintoja, jotka mielestäni ansaitsevat diagnoosinsa:

• Erittäin älykkäät ihmiset menettävät perusjärkeilykykynsä, kun aihe siirtyy politiikkaan. Tämä ei ole pelkkä totuus, vaan se on osoitettu virallisissa kokeissa. Ihmisille voidaan antaa yksinkertaisia matemaattis-loogisia ongelmia ja vahvistaa, että he saavat oikeat vastaukset. Sitten voit muuttaa sanamuodon ”viisi omenaa ja kahdeksan appelsiinia” muotoon ”viisi demokraattia ja kahdeksan rynnäkkökivääriä”, ja samat ihmiset sönköttävät ja sanovat idioottimaisia asioita.
• Vainoharhaisuus ja salaliittoteoriat, joita pidetään yksilöiden psykoottisina oireina, ovat lähes normaalia politiikassa. Unohtakaa ihmiset, jotka uskovat, että Biden/Trump/FEMA/ketävain haluavat kirjaimellisesti laittaa heidät leireille. Eliitti/patriarkaatti/rikkaat/liberaalimedia voivat kaikki olla todellisia ryhmiä, joilla on eri agendat kuin sinulla, mutta se, miten jotkut ihmiset ajattelevat, että ne aktiivisesti juonivat purkaakseen kaiken hyvän maailmassa, sävyttää vainoharhaisuutta (jos et usko tätä omasta puolestasi, harkitse sitä ainakin toisen puolen kohdalla!). En vain pilkkaa muita ihmisiä, huomaan itse sortuvani tähän virheeseen jatkuvasti.
• Politiikka voi aiheuttaa niin voimakkaita tunteita, että ne haittaavat normaalia sosiaalista toimintaa. Ihmiset pilkkaavat yliopisto-opiskelijoita, jotka vaativat sisältövaroituksia aina, kun heidän on kuunneltava konservatiivista puhujaa. Olen kuitenkin puhunut joidenkin tällaisten opiskelijoiden kanssa, eivätkä he keksi sitä — he kokevat poliittisesti ristiriitaisen mielipiteen kuuntelemisen yhtä epämiellyttäväksi kuin (sanotaanko) klaustrofobinen henkilö istuu suljetussa tilassa. Jos olet oikeistolainen, joka tuntee kiusausta torjua tämä vastaus, kuvittele, että joudut istumaan kuuden viikon mittaisessa monimuotoisuuskoulutustilaisuudessa ja antamaan luennoitsijan haluamia vastauksia, tai muuten reputat. Voisit tietysti vain väärentää oikeat vastaukset ja päästä läpi helposti, mutta eikö tämä silti kuulosta joltain syvästi raivostuttavalta ja mitätöivältä syvällä tasolla? Raivostuttavammalta kuin se, että joutuu esimerkiksi väärentämään oikeita vastauksia akupunktiota käsittelevällä kurssilla, koska on vakoojana soluttautunut tekemään tutkimuksia tai jotain?
• Politiikasta voi tulla jotain riippuvuuden ja pakkomielteen väliltä. Ihmiset voivat viettää päivittäin tuntikausia katsellen kaapelitelevisiota tai selatessaan Twitteriään yrittäen pysyä ajan tasalla viimeisimmästä vastapuolen aiheuttamasta törkeydestä. On selvää, että he vihaavat tätä. Joka kerta, kun he kuulevat uudesta törkeydestä, he ovat jossain masentuneen ja raivostuneen välillä. Mutta he jatkavat sitä. Tunteja päivässä. He perustelevat tätä väitteillä, kuten ”minun on pysyttävä ajan tasalla, jotta voin vaikuttaa asiaan”. Sitten he unohtavat äänestää, koska olivat väsyneitä vaalipäivänä.

Missä tahansa muussa tilanteessa tila, johon liittyy heikentynyt kognitio, psykoottisia oireita, normaalia toimintaa haittaavaa emotionaalista epävakautta ja siihen liittyviä riippuvuuksia tai pakkomielteitä, katsottaisiin mielenterveyden häiriöksi. Mikä mielenterveyden häiriö on kyseessä?

Tämä postaus käsittelee mahdollisuutta, että kyseessä voi olla trauma.

II.

Kun Donald Trump valittiin, jotkut ihmiset kuvailivat itseään ”traumatisoituneiksi”. Joku pyysi minulta kommenttia kirjallisesti toivoen, että sanoisin jotain tyyliin ”oikeana psykiatrina trauma on todellinen häiriö, jolla on tiukat kriteerit, ja te kaikki olette tyhmiä”.

En itse asiassa tehnyt tätä huomautusta.

”Trauma” ei ole teknisesti mielenterveyshäiriö. DSM-luokituksessa on seitsemän ”traumaan ja stressitekijöihin liittyvää häiriötä”, joista tunnetuin on PTSD. Kahdeksas häiriö, ”kompleksinen PTSD”, ei aivan päässyt DSM:ään, mutta se on hyväksytty muissa luokittelujärjestelmissä, kuten ICD-10:ssä ja WHO:ssa; muut ehdotetut traumahäiriöt ovat vielä vähemmän vakiintuneita. ”Trauma” itsessään on epämääräinen sana, joka kattaa kaikki nämä ja monet vähemmän hyvin määritellyt tilanteet.

Vaikka epämääräinen käsite ”trauma” menee paljon DSM:n PTSD:n virallisen määritelmän ulkopuolelle, mielestäni jälkimmäinen on hyvä vertailukohta. Tarkastellaanpa diagnostisia kriteerejä:

[Trauman uhri on henkilö, joka on] altistunut ”kuolemalle tai kuoleman uhalle, loukkaantumiselle tai seksuaaliselle väkivallalle yhdellä tai useammalla seuraavista tavoista”:

1. Traumaattisen tapahtuman välitön kokeminen.
2. Tapahtuman näkeminen omin silmin sellaisena kuin se tapahtui muille.
3. Tiedon saanti siitä, että traumaattinen tapahtuma on tapahtunut läheiselle perheenjäsenelle tai läheiselle ystävälle. Jos kyseessä on perheenjäsenen tai ystävän todellinen tai uhattu kuolema, tapahtuman on oltava väkivaltainen tai tapaturmainen.
4. Toistuva tai äärimmäinen altistuminen traumaattisen tapahtuman vastenmielisille yksityiskohdille (esim. ensiapuhenkilöstö kerää ihmisjäännöksiä; poliisit altistuvat toistuvasti lasten hyväksikäytön yksityiskohdille).

Tämä on jo aika laaja! Uhrille ei tarvitse tapahtua mitään pahaa — häntä vain uhataan sillä. Hänen ei myöskään tarvitse olla itse uhkauksen uhri. Hän voi kuulla, että uhka on tapahtunut jollekin hänen läheiselleen, tai hän voi vain kuulla, että se on tapahtunut jollekin toiselle. Poliisi, joka kuulee lasten hyväksikäytöstä, voi olla trauman uhri!

DSM:n tehtävänä on vetää lääketieteellis-juridinen raja — tämä on tärkeää, mutta tuo ei. Oikealla elämällä ei ole velvollisuutta noudattaa DSM:ää, eikä se useinkaan sitä tee. Voiko joku esimerkiksi saada traumoja siitä, että kaukaiselle perheenjäsenelle tapahtuu jotain? Olisi mieletöntä ajatella, että näin ei ole koskaan tapahtunut ja että jokin luonnonlaki rajoittaa sen koskemaan vain läheisiä perheenjäseniä. DSM käyttää vain heuristiikkaa, että luultavasti se on pahempaa, kun kyseessä on joku läheinen.

Se jatkuu:

[Osa 4] ei koske altistumista sähköisen median, television, elokuvien tai kuvien välityksellä, ellei tämä altistuminen liity työhön.

Todistiko joku, että on luonnonlaki, että traumatisoituu vain, jos näkee jutun televisiosta, jos se on työjuttu? Vai onko tämä taas yksi periaatteeton kompromissi?

Ihmiset, jotka eivät ole osallistuneet DSM:n laatimiseen ja joita lääketieteelliset näkökohdat eivät sido, ovat lisänneet kaikenlaista tähän perusmääritelmään. Vaikka se ei esimerkiksi sisälly DSM:n tiukkaan määritelmään, psykologit ovat lähes yleisesti yhtä mieltä siitä, että henkinen pahoinpitely voi olla traumatisoivaa.

Ja nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ihmiset ovat väistämättä alkaneet puhua kollektiivisesta traumasta, esimerkiksi institutionaalinen rasismi voi olla traumatisoivaa jollekin yksittäiselle mustalle henkilölle, vaikka hän ei olisi koskaan joutunut henkilökohtaisesti minkään dramaattisen uhriksi. Tieto siitä, että ihmiset vihaavat koko ryhmäänsä, toimii riittävänä korvikkeena sille, että joku pahoinpitelee heitä henkilökohtaisesti.

Voitko ketjuttaa kaikki nämä poikkeukset yhteen? Voiko perheenjäsenen henkisen pahoinpitelyn todistaminen olla traumatisoivaa? Voiko traumatisoida se, että kuulee mutkan kautta, että joku kohtaa institutionaalista rasismia? Voiko olla traumaattista kuulla televisiosta, että jotakuta on kohdeltu henkisesti väärin hänen rotunsa vuoksi? Vain jos se on osa työtäsi? Tässä vaiheessa DSM:n hienot ja selkeät erot alkavat tuntua hieman keinotekoisilta.

Ajattelen tätä kaikkea deflationistisella, spektrin tyyppisellä tavalla. Mikä tahansa voi olla traumatisoivaa, jos se herättää voimakkaita negatiivisia tunteita ja saa sinut tuntemaan itsesi avuttomaksi ja uhriksi. DSM:ssä viitataan joihinkin luokkiin, jotka aiheuttavat erityisen todennäköisesti tällaisen reaktion. Muut ihmiset ovat lisänneet omia. Mutta jos jokin televisiosta kuulemasi asia saa sinut tuntemaan itsesi uhriksi ja avuttomaksi, voit toki kutsua sitä traumatisoivaksi. Jos Trumpin valinta sai sinut tuntemaan itsesi uhriksi ja avuttomaksi, olen valmis sanomaan, että ”trauma” on potentiaalisesti hedelmällinen linssi, jonka kautta tätä reaktiota voidaan tutkia.

(En väitä, että Trumpin valinta olisi luonnostaan traumatisoiva tai että trauma olisi oikea reaktio. Jos haluatte, voitte ajatella sen olevan median tuomitsemista siitä, että se on vastuuttomasti lietsonut pelkoa Trumpia kohtaan. Sanon vain, yrittämättä syyttää, että monet ihmiset kokivat Trumpin valinnan yhteydessä pelon ja avuttomuuden tunteita).

III.

En henkilökohtaisesti kokenut traumaa Trumpin valinnasta. Oma tarinani, jota en väitä mitenkään epätyypilliseksi tai sympaattiseksi, on se, että collegessa joukko ihmisiä yritti canceloida minut jostain, jonka olin tarkoittanut rasisminvastaiseksi vitsiksi, mutta joka ei ilmeisesti mennytkään niin. Entiset ystävät kääntyivät minua vastaan, sain muutaman tappouhkauksen, ja minua kehotettiin osallistumaan paikallisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kokousryhmän kritiikkitilaisuuteen (minkä hölmösti tein; ajattelin, että ihmiset tajuaisivat, että olin yhteistyökykyinen ja samaa mieltä heidän kanssaan, ja niinpä jättäisivät minut rauhaan — ilmeisesti tämä ei toiminut). Harkitsin hetken aikaa opintojen keskeyttämistä välttääkseni vihaa; sen sijaan vietin kuukauden lukittuna huoneeseeni odottaen, että myrsky laantuisi. Se oli elämäni pahin kokemus.

Siitä lähtien, kun nyt luen sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja cancel-kulttuuria edistäviä väitteitä tai sanon, että heidän uhrinsa ovat luultavasti pahoja ihmisiä eikä heidän pitäisi saada puolustautua, koen kaikenlaisia helposti havaittavia epämiellyttäviä ruumiillisia ja emotionaalisia reaktioita. Kun luen hyviä argumentteja näitä kantoja vastaan, saan jonkinlaisen mukavan rauhallisen tunteen, ikään kuin oloni olisi yhtäkkiä turvallisempi ja maailma olisi kirkastunut hieman. Yritän parhaani mukaan lähestyä tällaisia asioita oikeudenmukaisesti, mutta ei yllättäisi, jos tekisin niissä enemmän ”viisi demokraattia ja kahdeksan rynnäkkökivääriä” -tyylisiä ajatusvirheitä kuin jossain tylsässä aiheessa, kuten verotuksessa.

Tietenkin kuulen samanlaisia tarinoita ihmisiltä, jotka ovat tämän kulttuurisodan toisella puolella. Tyypillinen esimerkki (tämä on monista ihmisistä koostuva pastissi) on transsukupuolinen henkilö, jota joskus ahdistellaan, kun hän yrittää mennä julkisiin vessoihin. Vaikka se ei koskaan menisikään nimittelyä pidemmälle, he muistavat kaikki lukemansa tarinat trans-ihmisten murhista, ja jopa paheksuvat katseet tuntuvat siltä, että niihin voi liittyä fyysistä väkivaltaa. Sitten he kuulevat Pohjois-Carolinassa tai muualla tehdyistä transihmisten vessalakiesityksistä ja näkevät punaista; heistä tuntuu, että yhteiskunta abstraktina kokonaisuutena yrittää kieltää heidän oikeutensa olla olemassa. Sitten he keksivät täysin uudenlaista sosiaalista teknologiaa etteivät he koskaan joutuisi puhumaan sellaisille tai olemaan vuorovaikutuksessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tukisivat tällaista.

Useimmat ihmiset eivät ole itse joutuneet canceloiduiksi tai syrjityksi, eikä heillä välttämättä ole tällaisia tarinoita. Mutta he saattavat tuntea, että yhteiskunta ”uhkaa” heitä tällaisilla kokemuksilla. Tai heillä saattaa olla ”läheisiä sukulaisia” tai ”läheisiä ystäviä”, jotka täyttävät vaatimukset. Tai he ovat saattaneet kuulla heistä televisiosta.

(Työkontekstissa? Juu, sanotaan kyllä.)

Mutta on myös kollektiivinen traumavapautus! Kaikki kuuluvat erilaisiin ryhmiin — mustat, valkoiset, juutalaiset, kristityt, miehet, naiset, LGBT-ihmiset, aseiden omistajat, sosialistit, poliisit. Osa näistä ryhmistä ovat kehittäneet tarinoita siitä, miten vallanpitäjät vainoavat juuri heitä. Uskot luultavasti, että osa näiden ryhmien kertomuksista on päteviä ja osa vääriä ja loukkaavia. Sillä ei ole väliä. Tärkeää on se, että (jotkut) ryhmän jäsenet uskovat siihen. DSM:ssä on aivan selvää, että ihmiset reagoivat uhkaavaan traumaan, eivät todelliseen traumaan. Jos joku hyvin hölmö ihminen sekoaa ja uskoo, että häntä käytetään hyväksi ja vainotaan, koska hän syö kananmunia aamiaiseksi, se on mahdollisesti traumatisoivaa, vaikka hänen huolensa olisikin perusteeton.

Mutta myös jokapäiväisessä poliittisessa keskustelussa ylitetään rajoja, jotka olisivat henkistä hyväksikäyttöä millä tahansa muulla elämänalueella. Ihmisiä sanotaan ällöttäviksi tai idiooteiksi tai kuolemaa ansaitseviksi. He joutuvat seuraamaan, kun vaikutusvaltaiset kilpailijat juonivat avoimesti, miten heidät voitaisiin syrjäyttää kohteliaasta yhteiskunnasta. Vihollisryhmät kokoontuvat yhteen levittämään huhua, että he ovat satanisteja, natseja tai pedofiilejä. Heidän näkemyksiään vääristellään täysin valheellisiksi väitteiksi siitä, että he haluavat murhata lapsia, jotka sitten ”leviävät” ihmisille, jotka eivät muuten tiedä heistä mitään.

Jos et ole kuuluisa, tämä ei välttämättä koske sinua henkilökohtaisesti — kukaan ei sano ”John Smith on natsipedofiili”. Mutta John Smith saattaa olla sosialisti, ja joku saattaa sanoa: ”Kaikki sosialistit ovat natsipedofiilejä”. Jos uskomme, että rasismi voi traumatisoida vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä, vaikka heitä ei henkilökohtaisesti mainittaisikaan stereotypioissa, meidän pitäisi uskoa, että sosialismia koskeva keskustelu voi traumatisoida sosialisteja, vaikka he eivät olisi henkilökohtaisesti osallisina. En luultavasti kuvaa tätä hyvin, joten voin vain pyytää teitä täydentämään puutteellisia sanojani eletyillä kokemuksillanne. Kaikki kiusaaminen kuulostaa vähäpätöiseltä, kun ei ole itse osallisena. ”Hän kutsui minua läskiksi leikkikentällä!” No, ihan sama, naura sille. Mutta jotenkin sisältä päin, monien kokemusten kautta toistettuna, ja se tulee ihmisiltä, jotka koet sosiaalisesti voimakkaammiksi kuin sinä, se hiipii sinuun, alkaa saada valtaa, jota et todellakaan muista antaneesi. Ajattele jotakin keskustelua, jossa olet mukana, jotakin asiaa, johon tunnet todella panostavasi, ja mieti ihmisiä, jotka ovat mielestäsi epäreiluja ja raivostuttavia toisella puolella. En tiedä, joko teillä on ollut tämä kokemus tai sitten ei.

Uskon, että monet ihmiset tuntevat itsensä vainotuiksi ja uhatuiksi politiikassa, monet ihmiset tuntevat, että politiikka käyttää heitä henkisesti hyväksi, ja monet ihmiset tuntevat saaneensa sijaiskokemuksia siitä, että politiikka on vahingoittanut ihmisiä, joihin he samaistuvat. Tämä ei riitä muodolliseen PTSD-diagnoosiin — he eivät luultavasti ole katsoneet asiaan liittyviä tv-uutisjaksoja työn kontekstissa. Mutta se saattaa riittää siihen, että heidän aivoilleen alkaa tapahtua todella epäterveellisiä asioita.

IV.

Seuraavassa kerrotaan, mitä DSM:ssä sanotaan joistakin PTSD:n oireista:

B4: Voimakas tai pitkäaikainen psykologinen ahdistus, kun altistutaan sisäisille tai ulkoisille ärsykkeille, jotka symboloivat tai muistuttavat traumaattisen tapahtuman piirteitä.

Yleinen termi kriteerille B4 on ”triggeri”. Jos sinut on esimerkiksi raiskattu, saatat triggeröityä kuullessasi jonkun kuvaavan raiskausta. Tämä on peruste niin sanotuille ”triggerivaroituksille” kirjoissa ja elokuvissa.

Triggerit ovat jo kauan sitten siirtyneet PTSD:n sanastosta politiikan sanastoon. Vasemmistolaiset kuvailevat altistumista oikeistolaisille ajatuksille tai symboleille ”triggeröiväksi”. Oikeistolaiset yrittävät välttää termiä, koska se kuulostaa liian vasemmistolaiselta, mutta he kokevat sen niin usein, että vasemmistolaisista, jotka kysyvät oikeistolaisilta: ”Ai, oletko TRIGGERÖITYNYT?”, on tullut meemi.

Google-haku toi esiin tämän ihanan t-paidan. Luulen, että eBayn politiikka, jonka mukaan se pyrkii edistämään osallisuutta esittämällä etnisesti erilaisten mallien paitoja, on saattanut pettää heidät tässä tapauksessa.

Tämä on vain jäävuoren huippu. Donald Trump Jr:lla on kirja nimeltä Triggered ja samanniminen, joka toinen viikko ilmestyvä tv-ohjelma. Sheila Jeffreysin elämäkerran nimi on Trigger Warning. Jeffreysillä ja Trump Jr:lla ei ehkä ole paljon muuta yhteistä, mutta heitä yhdistää yhteinen arvostus tämän psykiatrisen teknisen termin soveltamiselle politiikkaan.

Mielestäni tässä on eniten järkeä, jos poliittinen triggeröinti ja psykiatrinen triggeröinti ovat kirjaimellisesti sama asia, koska poliittinen toksisuus on PTSD:n alalaji.

D2: Jatkuvat ja liioitellut negatiiviset uskomukset tai odotukset itsestä, muista tai maailmasta.

Tarviiko tätä edes selittää?

D3: Jatkuvat vääristyneet käsitykset traumaattisten tapahtumien syistä tai seurauksista, jotka saavat yksilön syyttämään itseään tai muita.

Kuten todettu, tämä ei oikeastaan koske politiikkaa. Väitän kuitenkin, että tämä on liian rajoittava kuvaus todellisesta ongelmasta, joka on yleinen kognition vääristyminen traumaattisten ärsykkeiden ympärillä.

Katso esimerkiksi Reasoning, trauma, and PTSD: insights into emotion-cognition interaction. Tässä tutkijat laittavat ihmiset ratkaisemaan matemaattis-loogisia pulmia, joissa on viisi omenaa ja kahdeksan appelsiinia tai mitä tahansa; kuten tavallista, suurin osa ihmisistä pärjää hyvin. Sitten he vaihtavat sisällön traumaattisiin ärsykkeisiin, kuten viisi raiskaajaa ja kahdeksan hyväksikäyttäjää. Kukaan ei ole erityisen iloinen tästä muutoksesta, mutta traumatisoituneet ihmiset näyttävät pärjäävän huonommin, kun ärsykkeet liittyvät heidän omaan traumaansa. Tämä on tarkka analogia edellä käsitellylle ”viisi demokraattia ja kahdeksan rynnäkkökivääriä” -tehtävälle; en tiedä, onko yksi tutkimuslinja inspiroinut muita, mutta ne osoittavat samankaltaisia tuloksia.

Toisilla ihmisillä on vielä yleisempiä havaintoja. Muistat ehkä Stroop-ilmiön, jossa ihmisten on sanottava sanojen väri ilman, että niiden sisältö häiritsee heitä. Yksi muunnelma on Emotionaalinen Stroop-vaikutus, jossa värisanojen (”keltainen”, ”punainen” jne.) sijaan käytetään tunnesanoja ja traumaattisia ärsykkeitä. Traumatisoituneilla ihmisillä on taipumus suoriutua huonommin Emotional Stroop -tehtävistä, jotka liittyvät heidän erityiseen traumaansa. Katso Modification of cognitive biases related to posttraumatic stress: A systematic review and research agenda.

Katso myös The Precision Of Sensory Evidence, jossa käsitellään sitä miten tämä vaikutus saattaa toteutua.

E1: Ärtyisä käytös ja vihanpurkaukset (ilman provokaatiota tai vain vähän), jotka ilmenevät tyypillisesti sanallisena tai fyysisenä aggressiivisuutena ihmisiä ja esineitä kohtaan.

Kuten perheesi joulupöydässä. Politiikka tekee muuten ystävällisistä ihmisistä vihaisia ääliöitä.

E3: Ylivalppaus

Tämä määritellään lisääntyneeksi tietoisuudeksi ympäristöstä, jatkuvaksi vaaran etsimiseksi ja harmittomien ärsykkeiden tulkitsemiseksi väärin uhkaaviksi. Wikipedia kuvaa sitä seuraavasti: ”ympäristöä skannataan jatkuvasti etsien nähtävää, kuultavaa, ihmisiä, käyttäytymistä, hajuja tai muuta sellaista, joka muistuttaa toiminnasta, uhasta tai traumasta”.

Koirapillit. Mikroaggressiot. Edistyneelle poliittiselle puolueelle on tunnusomaista kyky kuvata kaikki, mitä vastapuoli (tai puolueettomat kolmannet osapuolet) tekevät, salaa poliittiseksi loukkaukseksi ja pelkistää kaikki mahdolliset tilanteet valitsemaansa aiheeseen.

Viimeisten kymmenen vuoden ajan olen ollut mukana tekoälyn eksistentiaalista riskiä vastustavassa liikkeessä, ja olen oppinut tuntemaan muita liikkeen jäseniä melko hyvin. Voin sanoa suurella varmuudella, että näiden ihmisten motiivi numero yksi on se, että he eivät halua tulla robottien tappamiksi. Silti ihmiset ovat vuosien varrella liittäneet meihin kaikki mahdolliset motiivit, paitsi esimerkiksi tuon yhden:

• Se on Big Techin juoni, jolla se yrittää kääntää huomion pois muista vahingoista, joihin se on syyllistynyt.
• Se on Big Govin juoni Big Techin sääntelemiseksi.
• Kyseessä on juoni valkoisen ylivallan tukemiseksi, vaikkei kukaan osaa selittää tarkalleen, miten tämä toimisi.
• Se on valveutuneiden ihmisten juoni tehdä tekoälystä puolueellinen liberaalien arvojen puolesta.
• Se on matemaattis-luonnontieteellisten opiskelijoiden juoni, jolla he haluavat olla itsetyytyväisiä omaan älykkyyteensä ja tuntea itsensä paremmiksi kuin muut.

Minua kiehtoo jatkuvasti se, miten kaikki näennäisesti epäpoliittisen ärsykkeen edessä hallusinoivat sitä, mikä tuntuu poliittisesti uhkaavimmalta heidän kannaltaan. Jos tämä esimerkki ei liikuta teitä, keksikää oma esimerkkinne. Tai valitse satunnainen blogikirjoitus öljyn hinnan taloudesta tai latvialaisen mäntykuoriaisen elinkaaresta ja katso, kuinka kauan kestää, että joku käyttää kommenttiosastolla sanaa ”woke”.

V.

Haluan olla rehellinen: poimin tässä kirsikoita; on olemassa kymmenkunta muuta PTSD:n kriteeriä, joita politiikka ei täytä. Useimmat näistä ovat vapaaehtoisia. Kaikilla tapauksilla ei tarvitse olla kaikkia oireita. Mainitsemani oireet riittävät lähes yksinäänkin diagnoosiin.

Mutta jätän kokonaan huomiotta ei-valinnaisen osan C: ”traumaattiseen tapahtumaan liittyvien ärsykkeiden jatkuva välttäminen”. Tätä voisi tavallaan soveltaa politiikkaan, jos siristää silmiään; konservatiivit ”triggeröityvät” ja välttelevät siksi liberaaleja argumentteja ja instituutioita ja päinvastoin. Silti 21. vuosisadan amerikkalaisen elämän kokonaiskuva tuskin näyttää siltä, että kaikkein triggeröivimmät ääriainekset välttelevät poliittisia ärsykkeitä!

Tässä yhteydessä haluan tuoda esiin traumatologian spekulatiivisemman käsitteen: trauman rekonstruoinnin. Tavanomaisen kuvan lisäksi, jossa ihmiset välttelevät traumaattisia ärsykkeitä, on olemassa toinen kuva, jossa he paradoksaalisesti etsivät niitä. Eräästä aihetta käsittelevästä artikkelista:

Trauman uhrit kokevat usein monenlaisia psykiatrisia oireita, kuten trauman tunkeilevia muistoja, traumaan liittyviin ärsykkeisiin turtumista ja niiden välttelyä, ahdistuneisuutta, ylivilkkautta ja muita oireita, jotka viittaavat lisääntyneeseen kiihtymykseen. Monet henkilöt luovat trauman uudelleen ja elävät sitä toistuvasti nykyisessä elämässään. Näitä ilmiöitä on kutsuttu rekonstruktioiksi. On esimerkiksi havaittu, että naiset, joita on käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena, joutuvat todennäköisemmin seksuaalisesti tai fyysisesti hyväksikäytetyiksi avioliitossaan. On todettu, että traumatisoituneilla henkilöillä näyttää olevan riippuvuus traumasta. Useat tutkijat ovat havainneet, että traumoja, erityisesti lapsuuden traumoja, kokeneiden ihmisten uudelleentraumatisoituminen ja uudelleen uhriutuminen ovat aivan liian yleisiä ilmiöitä.

Eräällä raiskatuksi tulleella tuttavallani näyttää nyt olevan melko raiskauskeskeinen maailmankuva. Aina kun hän puhuu minulle, hän kertoo minulle jotain uutta faktaa raiskauksesta, jonka hän on hiljattain oppinut tai jota hän on ajatellut. Hän näyttää viettävän aikansa suunnittelemalla ja keskustelemalla mielenkiintoisista uusista hallintorakenteista, joita yhteisöt voivat käyttää raiskausten ehkäisemiseksi. Vaikka tämä on mielestäni tervettä (hän käyttää huonoa kokemustaan mahdollisesti muiden auttamiseen), se tuntuu joskus menevän pidemmälle; en voi kuvitella, että suurin osa hänen spekulaatioistaan päätyisi konkreettisiin muutoksiin sosiaalisissa normeissa. Joka tapauksessa hän ei todellakaan noudata ”odotettua” uhrikäyttäytymistä, jossa hän välttelee huolellisesti kaikkia raiskaukseen liittyviä ärsykkeitä.

(Hän on saattanut selvitä helpolla: monet uhrit kehittävät raiskausfetissejä. Jälleen kerran, en tuomitse; jälleen kerran, se ei sovi tavanomaiseen uhrit välttävät ärsykkeitä -näkemykseen.).

Eräs transsukupuolinen ystäväni kuvailee nimenomaan ”vihaavansa” transfobisia blogeja. He myöntävät, että tämä on ”eräänlaista itsensä vahingoittamista”, mutta eivät voi itselleen mitään. Kokemukseni on, että kaikkein traumatisoituneimmat transsukupuoliset ihmiset eivät vältä koskaan ajattelemasta transfobiaa. Heillä on pakkomielle siitä ja siitä, kuka sitä tekee ja minkälaista fobiaa on, ja he antavat sen kuluttaa koko elämänsä. Jälleen kerran, on ihailtavaa ja ymmärrettävää välittää asiasta, joka vaikuttaa sinuun ja muihin ihmisiin. Mutta jos joku välittäisi riskistä joutua hämähäkkien puremaksi tuolla tasolla, kutsuisin häntä kliinisesti araknofobiseksi.

Useissa lähteissä (esim. täällä) kuvataan ”riippuvuutta traumasta”. Tarkka mekanismi on epämääräinen. Jotkut sanovat, että kyse on endorfiinin vapautumisesta (sama oletettu mekanismi kuin liikuntariippuvuus, mausteisen ruoan nauttiminen ja jotkut masokismin muodot). Toiset sanovat, että kyse on halusta saada trauma hallintaan, tuntea, että on itse valinnut sen sen sijaan, että olisi ollut avuttomana uhrina. Toiset taas sanovat, että se on toive siitä, että voisit toistaa sen, mutta antaa sille paremman lopun.

Tämä viimeinen kuulostaa minusta totuudenmukaiselta. Minulla oli huono peruutuskokemukseni ennen kuin ”cancel-kulttuuri” tuli kansalliselle näyttämölle. Mutta kun se tuli, huomasin keskittyväni liikaa cancel-kulttuurin tarinoihin, erityisesti kaikkein törkeimpiin (”Yliopisto-opiskelijat hyökkäävät valkoisen joogaopettajan kimppuun, koska hän omi kulttuurisesti muinaisen intialaisharjoituksen!”). Kun katson taaksepäin, minusta tuntuu, että viehättävä puoli tässä oli se, että sain yhteyden muihin ihmisiin, jotka olivat järkyttyneitä tapahtumasta, ja pääsin kertomaan tarinan uudestaan tavalla, joka päättyi siihen, että ”ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että woke cancel-joukko oli väärässä, ja opiskelijat pyysivät anteeksi joogaopettajalta, ja hänet otettiin takaisin töihin ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun asti”. Tai, vaikka näin ei tapahtuisi, saisin kertoa tarinan uudestaan tavalla, joka olisi moraalisesti selkeä, jossa kukaan järkevä ihminen ei olisi canceloijien puolella — vaikka asiat päättyisivätkin joogaohjaajan kannalta huonosti, voisin kertoa sen tavalla, joka päättyisi siihen, että ”mutta hän oli selvästi väärinymmärretty marttyyri, ja tämä todistaa woken vastaisen aatteen oikeellisuuden”.

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että olemme ”riippuvaisia paheksunnasta”. Minusta tämä ilmiö on kiehtova, ja sen rinnastaminen traumariippuvuuteen on ainoa tapa, jolla olen pystynyt ymmärtämään sen.

VI.

Jotta voisimme purkaa kysymyksen siitä, onko poliittisilla puoluekannattajilla kirjaimellisesti traumaperäinen stressihäiriö, haluan ottaa askeleen taaksepäin ja keskustella trauman neurotieteestä. Kaksi psykiatria ei ole koskaan samaa mieltä mistään, ja tämä on vain minun tulkintani tieteestä.

Aivot ovat oppiva kone. Se oppii reaktioita eri tasoilla: vaistomaisesti, emotionaalisesti ja rationaalisesti. Nämä muodostavat ”ennakko-oletuksia” (oletuksia, skeemoja, stereotypioita), jotka ohjaavat toimintaa eri tilanteissa. Kun aivot keräävät lisää todisteita, ne tarkentavat ja päivittävät näitä ennakkoasenteita pysyäkseen merkityksellisinä ja toimivina.

Oletetaan esimerkiksi, että vanhempasi kaltoinkohtelevat sinua lapsena. Saatat oppia ennen sitä, että ihmiset ovat pelottavia ja väkivaltaisia. Tämä on oikea oppi lapsuudessa, ja se auttaa sinua selviytymään tilanteesta. Sitten sinut viedään vanhemmiltasi ja rakastava sijaisperhe adoptoi sinut. Koska et ole koskaan aiemmin tuntenut rakastavia ihmisiä, lähdet siitä olettamuksesta, että he ovat väkivaltaisia. Mutta kun aika kuluu ja he osoittavat sinulle rakkautta, päivität tiedot. Jos olet terveenä, päivität käsitystäsi siihen suuntaan, että ”jotkut ihmiset ovat mukavia ja jotkut ilkeitä, ja on vaikea tietää, mitkä ovat mitäkin”. Jos olet hieman ahdistuneempi, saatat päivittää kohti ”kaikki ihmiset ovat ilkeitä, paitsi tämä uusi perhe, joka vaikuttaa ihan hyvältä”. Mutta sinun pitäisi toivottavasti päivittää vähän.

Joitakin ennakkotietoja on hyvin vaikea päivittää. Puhun enemmän lukkiutuneista ennakkoasenteista tässä postauksessa. Oletetaan esimerkiksi, että pelkäät kaikkia ihmisiä niin paljon, että on mahdotonta saada hyviä kokemuksia uuden ihmisen kanssa. Heti kun he puhuvat sinulle, aivojesi hälytyskellot alkavat soida, ja sinä pakenet ja piiloudut. ”Opit”, että he olivat itse asiassa aika ilkeitä — he tekivät sinusta pelokkaan ja kurjan! Olivatpa he kuinka mukavia tahansa sinulle, vääristynyt mielikuvasi saa aikaan sen, että jokainen kohtaaminen heidän kanssaan päivittää sinua entisestään siihen suuntaan, että ”he ja kaikki muutkin ovat ilkeitä”.

Trauma on tässä mallissa niin pakottava negatiivinen tapahtuma, että se luo uuden uhkaan liittyvän ennakkoasenteen, joka on niin voimakas, että se lukkiutuu. Sotilas, jonka sotakokemukset olivat niin kauhistuttavia, että hän ei pääse kotonakaan eroon tunteesta, että sissit saattavat pulpahtaa esiin puskien takaa. Raiskauksen uhri, joka tuntee itsensä niin loukatuksi, ettei voi luottaa mihinkään mieheen, ei edes niihin, jotka ovat toistuvasti osoittaneet olevansa hyviä. Kyynofoobikko, jota on kerran purtu ja joka nyt vihaa kaikkia koiria, myös ystävällisiä koiranpentuja.

Kun sanon, että politiikka on verrattavissa traumaan, tarkoitan sitä, että vuosikymmeniä kestänyt uutisten kuluttaminen valitsemasi puolen hyväksi, sen argumenttien opettelu, hyväksyttyjen vasta-argumenttien opettelu vastapuolen väitteille ja vihollistesi tekemistä julmuuksista kuuleminen ovat vanginneet sekä asiaankuuluvat kognitiiviset että emotionaaliset ennakkoluulot: olet ehdottoman varma siitä, että puolesi on oikeassa, ja tunnet niin voimakkaita negatiivisia tunteita vastapuolta kohtaan, että se tekee mahdottomaksi tulkita mitä tahansa, mitä he sanovat, rehellisesti.

Käsittelen tätä hieman tekstissä:

Tieteellisesti lukutaitoisemmilla ihmisillä on todennäköisemmin puoluepoliittisia kantoja tieteestä (esim. he ovat samaa mieltä oman puolueensa kannasta tieteellisesti kiistanalaisissa kysymyksissä, vaikka ulkopuoliset pitäisivät sitä tieteen kieltävänä). Jos he olisivat vain puolueellisia, heidän pitäisi aloittaa väärästä mielipiteestä, mutta jokaisen uuden tieteestä oppimansa faktan pitäisi saada heidät päivittymään hieman kohti oikeaa kantaa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Pikemminkin he ovat aluksi väärässä, ja jokainen uusi fakta, jonka he oppivat, jokainen ponnistus, jonka he panostavat saadakseen lisää tieteellistä koulutusta, tekee heistä vain entistä vääremmän. Tällaista ei tapahdu normaalissa Bayesin päivityksessä. Se on merkki lukkiutuneesta priorista.

Politiikan tutkijat ovat jäljittäneet joitakin vaiheita siitä, miten tämä tapahtuu, ja se näyttää pitkälti samalta kuin koiraesimerkki: kiihkoilijoiden ennakkoluulot määräävät, mihin tietoihin he kiinnittävät huomiota, ja sitten ne vääristävät heidän arviotaan näistä tiedoista.

Esimerkiksi vuonna 1979 eräät psykologit pyysivät puoluekannattajia lukemaan kuolemanrangaistusta (tuolloin kiistanalainen aihe) koskevia tutkimuksia ja pyysivät heitä sitten arvioimaan menetelmiä asteikolla -8 – +8. Konservatiivit arvioivat rangaistusta puoltavan tutkimuksen noin +2:ksi ja teloitusta vastustavan tutkimuksen noin -2:ksi; liberaalit antoivat vain hieman pienemmän eron päinvastaiseen suuntaan. Psykologit olivat tietenkin suunnitelleet tutkimukset suunnilleen yhtä hyviksi ja jopa vaihtaneet kunkin tutkimuksen johtopäätöstä koehenkilöltä toiselle, jotta jäljellä olevat todelliset erot tutkimusten laadussa saataisiin keskimäärin tasattua. Molempien tutkimusten lukemisen päätteeksi sekä liberaalit että konservatiivit ilmoittivat uskovansa, että todisteet olivat vahvistaneet heidän kantansa, ja kuvailivat olevansa aiempaa varmempia siitä, että he olivat oikeassa. Mitä enemmän tietoa he saivat tutkimusten yksityiskohdista, sitä vahvemmaksi heidän uskonsa vahvistui.

Tämä kaava — lisääntyvä todistusaineisto vain lisää varmuutta olemassa olevasta uskomuksesta riippumatta siitä, mikä se on — on patognomoninen piirre lukkiutuneelle priorille. Nämä ihmiset ovat tuomittuja.

Haluan liittää tämän takaisin yhteen satunnaisista harrastuksistani — keskusteluun ”koirapilleistä”. Tämä on teoria, jonka mukaan poliitikot sanovat joskus asioita, joiden kirjaimellinen merkitys on täysin harmiton, mutta jotka salaa ilmaisevat tuomittavia näkemyksiä tavalla, jonka muut ihmiset, joilla on nämä tuomittavat näkemykset, voivat havaita ja arvostaa. Esimerkiksi vuoden 2016 vaaleissa Ted Cruz sanoi vastustavansa Hillary Clintonin ”New Yorkin arvoja”. Tämä kuulosti viattomalta — toki Heartlandin asukkaat ovat sitä mieltä, että suurkaupungeissa moraalinen kompassi heittää häränpyllyä. Mutta eri uutislähteet väittivät, että se oli itse asiassa Cruzin tapa ilmaista tukensa antisemitismin kannalle (koska New York = juutalaiset). Sittemmin melkein mitä tahansa minkä tahansa puolueen ehdokkaan sanomaa on syytetty koirapilliksi jollekin kauhealle asialle — esimerkiksi Joe Bidenin kommentit Black Lives Matter -järjestöstä olivat ilmeisesti koirapilli hänen tuestaan amerikkalaisia kaupunkeja polttaville mellakoitsijoille.

Ehkä tällainen on joskus totta. Mutta mieti, miten se on vuorovaikutuksessa vangitun edeltäjän kanssa. Aina kun osapuoli, josta et pidä, sanoo jotakin näennäisen järkevää, voit tulkita asiayhteyden perusteella, että he haluavat jotakin kamalaa. Aina kun he haluavat jotakin näennäisesti toivottavaa, tiedät salaa, että se tarkoittaa, että he haluavat hirvittävää moraalista kauheutta. Jos republikaanit puhuvat ”laista ja järjestyksestä”, se ei tarkoita, että he ovat huolissaan väkivaltarikosten uhreista, vaan sitä, että he haluavat vangita mahdollisimman monta mustaa ihmistä iskeäkseen valkoisen ylivallan puolesta. Kun demokraatti puhuu ”homojen oikeuksista”, se ei tarkoita sitä, että ihmiset saisivat mennä naimisiin rakastamiensa ihmisten kanssa, vaan sitä, että he tuhoavat perheen, jotta he voivat korvata sen valtiollisella valvonnalla lapsistasi. Olen kiistellyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka uskovat, että yksikään elämänmyönteinen konservatiivi ei oikeasti välitä sikiöistä, vaan he haluavat vain rangaista naisia siitä, että he ovat lutkia, kieltämällä heiltä vartalonsa hallinnan. Ja olen kiistellyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka uskovat, että yksikään karanteenia kannattava liberaali ei oikeasti välitä COVID-kuolemista, vaan he vain pitävät siitä, että hallitus voi pakottaa ihmiset käyttämään maskeja alistumisen merkkinä. Kun olet siinä pisteessä, että kaikki nämä asiat kuulostavat uskottavilta, olet tuhoon tuomittu. Voit saada niinkin neutraalin todisteen kuin ”on olemassa tappava pandemia, joten näiden ihmisten mielestä sinun pitäisi käyttää maskia” ja muuntaa sen muotoon ”he yrittävät luoda autoritaarisen diktatuurin”. Ja jos joku haukkuu sinua siitä, sanot vain, että heidän on tarkasteltava asiaa asiayhteydessään. Se on narttu syö keksejä -syndrooma, paitsi politiikassa — vaikka toinen puolue tekisi jotain täysin neutraalia, se tuntuu ylimääräiseltä syyltä vihata heitä.

Tuossa kirjoituksessa arvelin, että lukkiutuneet priorit saattavat olla vastuussa joistakin poliittisen ylipuolueellisuuden kognitiivisista oireista. Lukkiutuneilla prioreilla on kuitenkin sekä kognitiivisia että emotionaalisia ilmenemismuotoja, ja alan ajatella, että ne saattavat selittää koko kuvan. Luulen, että helpoin tapa ilmaista tämä käsite julkisesti on ”poliittinen ylipuolueellisuus on eräänlainen trauma”.

VII.

Onko tämä todella hyvä tapa ilmaista käsite julkisesti?

Minua hermostuttaa ”trauman” hiipivä laajentuminen. Toisaalta on hyvä, että ihmiset, jotka tuntevat itsensä traumatisoituneiksi, voivat saada käyttöönsä traumoihin liittyviä resursseja ja että muut ihmiset kunnioittavat/arvostavat heidän kärsimystään. Toisaalta saattaa olla vaarallista luoda odotuksia, että vähäiset vääryydet olisivat aiheuttaneet traumaattisia seurauksia.

Muinaiset soturit eivät ilmeisesti kärsineet PTSD:stä. Kaikki tähän väitteeseen liittyvä on edelleen kiistanalaista, mutta minusta järkevin selitys on se, että heillä oli narratiivi, jossa sota oli sankarillista ja inspiroivaa, ei traumatisoivaa. Mielestäni tätä tarinaa tukevat kulttuurienväliset vertailut ja masennusta koskevat tutkimukset: se, että ajattelee, että pitäisi tuntea itsensä traumatisoiduksi, on riskitekijä ongelmallisille traumaoireille.

Tämä teoria on siis vaarallinen, vaikka se olisikin totta: se saattaa saada ihmiset tuntemaan, että poliittiset erimielisyydet herättävät enemmän kipinää ja että he eivät enää pysty nauramaan niille. Toisaalta en näe, että nykyään kovinkaan moni nauraa poliittisille erimielisyyksille. Ehkä olemme jo maksimoineet kykymme tuntea traumoja poliittisista ärsykkeistä?

Tämä on vahva väite, mutta esitän sen koko poliittisen ekosysteemin yhteydessä. Oletetaan, että paheksuntariippuvuus on itse asiassa traumariippuvuus. Se tarkoittaa, että mediaekosysteemi on jättimäinen kone, joka yrittää traumatisoida mahdollisimman monta ihmistä luodakseen asiakkaita, eli traumariippuvaisia. Kun tähän yhdistetään molempien osapuolten selkeä, tunnustettu halu ”triggeröidä” toinen mahdollisimman paljon, saadaan paljon erittäin fiksuja ihmisiä, jotka kaikki yrittävät maksimoida toistensa traumatasot. Ulkoisella tasolla se näyttää siltä, että kutomalla mahdollisimman vahvaa tarinaa uhasta ja vainosta ja yrittämällä iskeä ihmisiä heidän psykologisiin heikkouksiinsa. Sisäisellä tasolla se tarkoittaa sen varmistamista, että he korvaavat normaalin päivityskykynsä sarjalla laukaisevia tekijöitä, jotka saavat heidät korvaamaan todellisuuden valmiiksi paketoiduilla tarinoilla siitä, kuinka vastapuoli on luonnostaan paha ja kuinka kaikki mitä he tekevät, tapahtuu erityisistä uhkaavista ja pahoista syistä. Kun tällainen koneisto on kerran käynnissä, en ole varma, että sen tunnistaminen pahentaisi asioita liikaa.

Mutta kun ajattelen asioita tällä tavalla, olen vähemmän kiinnostunut käyttämään tällaista mediaa, ja toivon, että se tekee saman sinulle.

Lähde: https://www.astralcodexten.com/p/the-psychopolitics-of-trauma

Samalla kun Washington jatkaa Israelin hallituksen aseistamista ja rahoittamista kansanmurhaa aiheuttavassa hyökkäyksessä Gazaan, Valkoisen talon retoriikassa on yhä enemmän keskitytty estämään sodan leviäminen koko alueelle. Bidenin hallinnon toimilla Jemenissä ja Punaisella merellä on kuitenkin juuri päinvastainen vaikutus.

Pian sen jälkeen, kun Israelin hyökkäys Gazaan oli alkanut lokakuun alussa, jemeniläiset huthitaistelijat tekivät useita hyökkäyksiä rahtialuksia vastaan Punaisenmeren laivaväylillä ja sen ympäristössä, joista osa liittyi Israelin talouteen. Taistelijat ilmoittivat, että heidän hyökkäyksensä tehtiin Gazan kansan tukemiseksi ja että ne jatkuisivat, kunnes tulitauko saataisiin aikaan. Vaikka vahinkoja aiheutui suhteellisen vähän, uhka otettiin hyvin vakavasti, ja laivayhtiöt ja vakuutusyhtiöt alkoivat ohjata suuria konttialuksia pois Punaiselta mereltä pidemmälle reitille Afrikan ympäri, mikä lisäsi merkittävästi aikaa ja kustannuksia maailmanlaajuiselle merenkululle. Tämä uudelleenreititys voi aiheuttaa vakavia ongelmia eri puolilla maailmaa sijaitsevissa maissa, jotka ovat riippuvaisia maailmanlaajuisista laivaväylistä kaikenlaisessa viennissä ja tuonnissa raakaöljystä lasten leluihin.

Päivä sen jälkeen, kun Hamas oli hyökännyt Israeliin 7. lokakuuta, Yhdysvallat lähetti alueelle kokonaisen lentotukialusryhmän, johon pian liittyi kaksi muuta hävittäjää ja 10 maan sotalaivojen armada. Joulukuun 31. päivänä Yhdysvallat upotti helikopteritykistön avulla Houthin hyökkäysveneitä Punaisella merellä ja tappoi 10 huthitaistelijaa. Vajaat kaksi viikkoa myöhemmin, 12. tammikuuta, Yhdysvallat hyökkäsi Britannian tukemana 28 kohteeseen Jemenin sisällä, tappoi ainakin viisi huthitaistelijaa ja haavoitti kuutta — iskussa käytettiin Tomahawk-risteilyohjuksia, jotka ammuttiin ballististen ohjusten sukellusveneestä. Ja varhain 16. tammikuuta Washington käynnisti toisen risteilyohjusiskun Jemenin sisällä, jonka väitetään kohdistuneen huthien ohjuksiin, jotka oli ammuttu laivoja kohti. Kaiken kaikkiaan väkivaltaisuudet lisääntyvät nopeasti jo ennestään jännittyneellä ja erittäin militarisoidulla alueella.

Mutta ajatus siitä, että ongelmaan olisi olemassa tehokas sotilaallinen ratkaisu, on kuvitelmaa. Tarvitaan vakavasti otettavaa diplomatiaa, joka alkaa siitä, että tunnustetaan, että sekä Israelin sota Gazaa vastaan että Yhdysvaltojen tuki tälle sodalle herättävät raivoa kaikkialla Lähi-idässä — ja osa tästä raivosta on muuttumassa kostoväkivallaksi Jemenissä ja Punaisenmeren rannikolla sekä Irakissa ja Syyriassa, jonne on edelleen sijoitettu Yhdysvaltojen joukkoja. Diplomatia on aloitettava vaatimalla välitöntä tulitaukoa Gazan teurastuksen lopettamiseksi.

Huthit, jotka tunnetaan virallisesti nimellä Ansar Allah (Jumalan kannattajat), ovat jemeniläinen shiiajärjestö, joka on taistellut vallasta Jemenissä vuosikymmeniä. Iran on vuosien mittaan antanut poliittista, taloudellista ja sotilaallista tukea hutheille, mutta he ovat edelleen itsenäinen jemeniläinen voima.

Iranin hallitus on tehnyt selväksi, ettei se ole kiinnostunut suorasta sodasta Yhdysvaltojen tai Israelin kanssa, eivätkä sen Jemenissä ja muualla tukemat arabimaailman joukot toimi Teheranin käskystä. Vuonna 2014 huthit valtasivat Iranin neuvojen vastaisesti maan pääkaupungin Sanaan ja syrjäyttivät kansainvälisesti tunnustetun ja ennen kaikkea Saudi-Arabian tukeman hallituksen. Vuoteen 2015 mennessä sisällissota kärjistyi, kun saudit aloittivat Yhdysvaltojen aseisiin ja sotilaalliseen tukeen nojaten julman ilmasodan Jemeniä vastaan ja tuhosivat köyhtynyttä maata, jota YK on kutsunut (Israelin Gazaan kohdistuneeseen hyökkäykseen asti) maailman pahimmaksi humanitaariseksi kriisiksi. Tällä hetkellä on voimassa hauras tulitauko, mutta huthit hallitsevat edelleen merkittäviä osia maasta, myös pääkaupunkia, ja ovat säilyttäneet sotilaallisen kapasiteettinsa.

Lentotukialusten sijoittamisen lisäksi Yhdysvallat sanoo ”Iranin pelottelemiseksi” käynnistävänsä hyökkäyksiä Jemenin sisäisiä kohteita vastaan ”heikentääkseen huthikapinallisten toimintakykyä”. Vuosikausia jatkuneet paljon intensiivisemmät Yhdysvaltain tukemat saudien pommitukset eivät kuitenkaan ole onnistuneet tuhoamaan huthien sotilaallista kapasiteettia, ja tällä kampanjalla ei myöskään saavuteta ilmoitettuja tavoitteita.

Ei ole yllättävää, että mikään Washingtonin nykyisistä sotilaallisista toimista ei auta hillitsemään hyökkäyksiä Punaisella merellä. Pikemminkin ne pahentavat vaarallisesti jo ennestään kireää tilannetta.

Tarvitaan kiireellistä diplomatiaa. Israelin Gazaan kohdistaman hyökkäyksen lopettaminen on edelleen keskeinen tekijä kaikissa pyrkimyksissä rauhoittaa leviävää alueellista väkivaltaa. Lähi-idän sotilaalliseen eskaloitumiseen ei ole sotilaallista ratkaisua: tarvitaan diplomatiaa. Se on aloitettava Gazan tulitauolla nyt.

Lähde: https://inthesetimes.com/article/yemen-red-sea-houthis-gaza-palestine-israel

Bilateraalinen – Kahdenvälinen. Esimerkiksi sopimus, jonka kaksi maata on keskenään sopinut, sen sijasta että sopimus olisi useamman maan allekirjoittama.

Bilderberg – ryhmä, ”aikuisten versio” Trilateraalisesta komissiosta. Huippusalainen teollisuus- ja valtiomiesten järjestö, joka kokoontuu vuosittain pohtimaan maailmanpolitiikan tulevaisuutta. Nimi tulee Belgialaisesta hotellista, jossa ryhmä ensimmäistä kertaa 50-luvulla kokoontui.

Codex Alimentarius – Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike-säännöstö. Kriitikot väittävät sen suosivan rikkaita teollisuusmaita ja suurimpia maatalousyrityksiä.

Davosin tapaaminen – joka helmikuussa järjestettävä tapaaminen, jossa teollisuus- ja valtiomiehet keskustelevat maailman kaupan vapauttamisen edellytyksistä Sveitsiläisessä kylässä. Avoimempi instituutio kuin Bilderberg -ryhmä ja Trilateraalinen komissio.

EBRD – European Bank on Reconstruction and Development, Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki. Euroopan Unionin hallinnoima Maailmanpankkia vastaava instituutio, joka on kunnostautunut Itä-Euroopan ympäristöä tuhoavien ja puhdistavien hankkeiden rahoittajana.

GATT – General Agreement of Tariffs and Trade. Maailman kauppajärjestön ITA:n kariuduttua 50-luvun alussa monet maat kuitenkin laskivat hyötyvänsä maailmankaupan vapauttamisesta, ja halusivat perustaa GATT:in ITA:n suppeammaksi versioksi. GATT oli sopimus enimmäistulleista, jota uudistettiin useaan otteeseen vuosikausia kestäneillä neuvotteluilla, viimeisin niistä oli ns. Uruguayn kierros 1986-1994. Uruguayn kierroksen päätteeksi syntyi WTO, joka on siis GATT:in laajennus.

G8 – Rikkaimman seitsemän teollisuusmaan klubi johon Venäjä on huolittu mukaan suurvaltapoliittisista syistä huolimatta siitä, että entisen suurvallan kansantuote ei siihen oikeuta. Muita jäseniä ovat USA, Kanada, Ranska, Saksa, Englanti, Italia ja Japani. G8 on todella isojen poikien kerho, siinä missä OECD on kerho ”vain” isoille pojille.

GMO – Genetically Manipulated Organism. Kasvi tai eläin jonka geenejä on muunneltu, yleensä tähän tai johonkin esi-isään on istutettu uusia geenejä alkiovaiheessa.

FDI – Foreign Direct Investiment, Suorat investoinnit ulkomailta. Keskeinen globalisaatiokeskustelun kiistakapula on, ovatko suorat investoinnit aina ja kaikkialla positiivinen ilmiö – globalisaatiokriitikot uskovat, että pelkkä lyhytnäköisen voitontavoittelun takia esimerkiksi kehitysmaan pörssiin tai valuuttaan sijoitettu raha vain epävakauttaa maan taloutta, eikä siitä siksi ole juurikaan hyötyä maan köyhille.

IMF – International Monetary Fund, Maailman valuuttarahasto. 1944 Bretton Woodsissa perustettiin kolme instituutiota sodanjälkisen maailman vapauttamiseksi – kansainvälinen kauppajärjestö ITA, Maailmanpankki ja IMF. ITA kaatui Yhdysvaltain kongressin kieltäydyttyä allekirjoittamasta perustamiskirjaa, ja sille suoraa jatkumoa oleva WTO saatiin perustettua vasta 50 vuotta myöhemmin GATT-sopimuksen laajentamiseksi. IMF:n ero Maailmanpankkiin on lähinnä se että Maailmanpankki rahoittaa yksittäisiä hankkeita, IMF taas antaa valtioille lainoja lähinnä valuuttojen ja yleisen finanssitilanteen vakauttamiseksi. Näistä kahdesta IMF pyörittää suurempia rahoja ja on suurempi valtakeskittymä, Maailmanpankin aiheuttamat tuhot ovat enemmän paikallista laatua sen rahoittamien projektien alueella.

Maailmanpankki – IMF:n sisar, josta oli puhetta edellisessä.

MAI – Multilateral Agreement on Investiment, ”Monenkeskinen investointisopimus”. Vuonna 1998 laajaan kansalaisvastarintaan kaatunut yritys ”uudeksi maailmanlaiksi”, joka toteutuessaan olisi antanut ylikansallisille suuryhtiöille suuret oikeudet, muun muassa haastaa kansallisvaltioita oikeuteen jos he olisivat kokeneet tulleensa väärin kohdelluksi. MAI-klooneiksi kutsutaan uusia yrityksiä vastaavanlaiseksi sopimukseksi, joita poliittiset päättäjät eivät tietenkään julkisesti uskalla kutsua MAI-sopimukseksi.

Multilateraalinen – Monenkeskinen. Sopimus johon monta maata on sitoutunut, vastakohdat bilateraalinen ja unilateraalinen.

MIA – Maailman kauppajärjestön WTO:n investointisopimus, suppeampi kuin vuonna 1998 kaatunut OECD:n piirissä neuvoteltu MAI-sopimus.

NAFTA – North American Free Trade Agreement. Vuoden 1994 alussa voimaan astunut Yhdysvaltain, Kanadan ja Meksikon välinen vapaakauppasopimus, Euroopan Unionin sisämarkkinoiden rinnalla maailman pisimmälle kauppaa vapauttava sopimus. NAFTA- sopimukseen sisältyy paljon sellaisia elementtejä, joita yritettiin MAI-sopimuksessa saattaa koko maailman laajuisiksi, muun muassa yritysten mahdollisuus haastaa valtioita oikeuteen. NAFTA-sopimus on laajalti vastustettu ympäristö-, ay- ja alkuperäiskansojen parissa. Zapatistien kapina Meksikossa alkoi samana päivänä kun sopimus astui voimaan. Ympäristöjärjestöt ovat sanoneet, että NAFTA-sopimus on vienyt Yhdysvaltain ympäristölainsäädäntöä 20 vuotta taaksepäin.

NTM – New Transatlantic Market, ”Uudet poikki-atlanttiset markkinat”. Sir Leon Brittanin kunnianhimoinen ehdotus Euroopan ja Yhdysvaltain väliseksi vapaakauppasopimukseksi, joka poistaisi runsaasti kaupan esteitä Euroopan ja Yhdysvaltain väliltä. Haudattiin (ilmeisen väliaikaisesti) Ranskan kovan vastustuksen takia.

NTEP – New Transatlantic Economic Partnership, ”Uusi poikki-atlanttinen taloudellinen kumppanuussopimus”. NTM uuteen kuoreen pakattuna, Clintonin ja Blairin toukokuussa 1998 esittelemä hanke Euroopan ja Yhdysvaltain väliseksi vapaakauppasopimukseksi.

OECD – Organization for Economic Cooperation and Development, teollisuusmaiden ”etujärjestö” joka jakaa jäsenilleen ohjeita esim. siitä miten työelämän joustoja kannattaisi lisätä. Tällä hetkellä OECD:llä on 32 jäsentä.

PGA – People’s Global Action Against ”Free” Trade and WTO, Ihmiset ”vapaa”kauppaa ja WTO:ta vastaan. Genevessä keväällä 1998 perustettu löyhä verkosto etelän ja pohjoisen kansanliikkeitä, joiden tiet alunperin yhtyivät taistelussa MAI-sopimusta vastaan kamppaillessa. Suomessa PGA-verkoston jäseniä ovat muun muassa Maan ystävät ry ja Suomen Rauhanpuolustajat ry.

Trilateraalinen komissio – lähinnä tulevien mahtimiesten kansoittama salainen keskustelukerho, jonka alkuperäinen tarkoitus oli Eurooppa-USA-Japani kolmion yhteisymmärryksen lisääminen ja maailmanvallan pönkittäminen.

TRIPs – Trade Related Intellectual Property Rights, Kauppaan liittyvät tekijänoikeudet. Voi tarkoittaa esimerkiksi elämänmuotojen patentointia.

UNCTAD – United Nations Commission on Trade and Development. YK:n kauppa- ja kehityskomissio. YK:ta pidetään WTO:ta demokraattisempana

Unilateraalinen – yksipuolinen. Yksipuolisia ovat säädökset joita yksi päättää ja muut tottelevat – esimerkiksi USA:n EU:lle määräämät rangaistustullit EU:n banaanipolitiikan vuoksi.

Uusliberalismi. Likimääräinen nimitys Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin politiikan takana olevalle ideologialle, jonka pääideana on, että verotus ja kaupan rajoitukset hidastavat rikkaiden rikastumista. Uusliberalismin mukaan rikkaiden rikastuminen on kaikkien etu, koska ennen pitkää myös köyhät saavat osansa rikkaiden omaisuuden liikkuessa talousjärjestelmässä, raha kiertää eikä pysy paikallaan. Empiirinen todistusaineisto väitteelle on ristiriitaista – mediaanitulot, eli rikkaudeltaan keskimmäisen kansalaisen tulot uusliberalismia eniten soveltaneissa maissa (Englanti, Yhdysvallat) ovat pitkän alamäen jälkeen kääntyneet nousuun 90-luvun toisella puoliskolla, mutta heikoimmin toimeentuleva viidennes väestöstä on köyhtynyt yhä edelleen, mikä on jo 20 vuotta jatkunut kehityskulku.

WB – katso maailmanpankki.

WTO – World Trade Organization, Maailman kauppajärjestö. WTO:n päämäärä on maailman kaupan vapauttaminen. Niille maille, jotka katsovat hyötyvänsä kaupan vapauttamisesta WTO on hyvä areena, koska toisin kuin YK, se on ”yhden asian järjestö” jonka ei pidä välittää ympäristö- tai sosiaalinormeista. Tai ainakin oli, kunnes kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden vastarinta kaatoi ns. Millenium Roundin, kunnianhimoisen suunnitelman neuvottelukierroksesta joka olisi käytännössä merkinnyt uutta MAI-sopimusta.

Lähde:

https://kulma.net/mkevat/sanakirja.html

Essay for the course LOGS13b The Strategic Role of Responsibility in Business by Teppo Saari

Introduction

The course LOGS13b The Strategic Role of Responsibility in Business had the students think about and discuss the various ethical dimensions in business, moral dilemmas and choices to be made that a decision maker in business world come across every day.

This essay is motivated by our case study with a headline ’Investors urge European companies to include climate risks in accounts’ (Financial Times 2020). In this essay I will explore values and ethical principles that I see as the solutions to our case study and climate change in general. This is not to say that I could stand up for them in business world. Ironically, my main thread and leitmotif here is the untransformational nature of capitalism and business world. Thus, standing up to the values I will discuss here means doing less business, not more.

This essay is divided in three parts: problem – reaction – solution. These three parts will talk about the chosen values and ethical principles. They are by no means new: pragmatism – The Golden Rule – parsimony & naturality. They just seem to be in conflict with our modern way of living.

Thinking pragmatically about the problem

As part of our course assignment, we got to read about a group of investors managing trillions of dollars worth of assets who urged European companies to include climate risks in their accounts (Financial Times 2020). Scientists have warned us for decades, that pumping extreme amounts of CO2 into our atmosphere will result in melting of the polar ice caps (Mitchell 1989; Jones & Henderson-Sellers 1990), which will raise the sea level and drown some of the coastal cities (Peters & Darling 1985). Finally, capitalists are acting responsibly!

It would seem that capitalists actually cared for the planet and not just their profits. Or would it? Maybe they are scared of losing their future profits, and this kind of media escapade would bring back public trust and confidence in the system. It would be a sign that capitalists can act transparently, openly, accountably, respecting others (O’Leary 1993). But is changing the allocation in your investment portfolio really a sign of empathy? Would there be other ways to better express empathy in business?

Shareholders are interested in the risk their assets are facing, not necessarily in the welfare of the people. Investors acting virtuously can be just virtue-signaling or pleasing other elements in the society to take off media pressure and negative PR from them in a conformist way (Collinson 2003). Maybe they are just greenwashing their own conscience. Why is George Soros’ climate buzz astroturfing industrial complex (Morningstar 2019a) financing Greta Thunberg to do public PR campaigns targeting the youth? Maybe there is money in it. It is unlikely that it would have been dubbed ”A 100 trillion dollar storytelling campaign” without some particularly good reasons (Morningstar 2019b).

But there is something else in it too than just money: power and control. The person who gets to limit choices gets to dictate what kind of choices remain. And if a person has that kind of foreknowledge, then that person can be two steps ahead of us. And being two steps ahead of us means securing future profits. Including climate risks in accounts will imply controls. Controls are imposed on accounts, but ultimately it will mean controls imposed on people and their daily activities. Workers are the ones who will naturally suffer the consequences of management decisions. In this case management decisions are ’urged’ externally, from the owners’ part. After all, it is the corporations that are producing most of the climate change effects, in terms of pollution and greenhouse gases (Griffin 2017). People doing their jobs, working everyday, producing things but also at the same time producing climate effects. I would still love to hear politicians use more terms such as ”pollution” when talking about these issues. For it is unclear how reducing carbon emissions will reduce overall pollution that is also a contributor in the destruction of our environment (see eg. Bodo & Gimah 2020; Oelofse et al. 2007). Issues like microplastics, holes in the ozone layer, biodiversity loss, acid rains and soil degradation need to be talked about just as much, if not more so.

The problem is simple: too much economic activity producing too much climate impact, mostly pollution and greenhouse gases. Solving the Grand Challenge (Konstantinou & Muller 2020) of our time is harder if we wish to keep the fabric of our society intact. There’s a clear need for dialogue among stakeholders (Gardiner 1996), but how is it a dialogue if people are not actually listened to and don’t get to say how things will progress in society? What I am proposing is a meme-like solution that has the greater impact the more people adopt it. My solution is: stop working. Produce less. Stop supporting systems and mechanisms that produce climate effects. Stop supporting the mechanisms that don’t listen to your voice. Disconnect from the Matrix. Working a dayjob is one of these mechanisms. Although many people have realized the benefits of working from home (Kost 2020), a lot more needs to be done. Remote work is not available to everyone. Not all jobs are remote work.

Bob Black (2021) in his texts has advocated for the total and complete abolition of work. Stopping working naturally does not mean stopping doing things, it will merely mean stopping working a job, a concept which itself is a social construct. Black’s theses are simple but powerful. Working is the source of all ills, it is not compatible with ludic life (allthemore so in 2021), it is forced labour and compulsory production, it is replete with indignities called ”discipline”: ”surveillance, rotework, imposed work tempos, production quotas, punching -in and -out, etc”. Black does not only describe the negative ontological aspects of working, he goes deeper and invokes many familiar names of Greek philosophers:

Both Plato and Xenophon attribute to Socrates and obviously share with him an awareness of the destructive effects of work on the worker as a citizen and a human being. Herodotus identified contempt for work as an attribute of the classical Greeks at the zenith of their culture. To take only one Roman example, Cicero said that “whoever gives his labor for money sells himself and puts himself in the rank of slaves.” His candor is now rare, but contemporary primitive societies which we are wont to look down upon have provided spokesmen who have enlightened Western anthropologists. The Kapauku of West Irian, according to Posposil, have a conception of balance in life and accordingly work only every other day, the day of rest designed “to regain the lost power and health.” Our ancestors, even as late as the eighteenth century when they were far along the path to our present predicament, at least were aware of what we have forgotten, the underside of industrialization. Their religious devotion to “St. Monday” — thus establishing a de facto five-day week 150–200 years before its legal consecration — was the despair of the earliest factory owners. They took a long time in submitting to the tyranny of the bell, predecessor of the time clock. In fact it was necessary for a generation or two to replace adult males with women accustomed to obedience and children who could be molded to fit industrial needs. Even the exploited peasants of the ancient regime wrested substantial time back from their landlord’s work. According to Lafargue, a fourth of the French peasants’ calendar was devoted to Sundays and holidays, and Chayanov’s figures from villages in Czarist Russia — hardly a progressive society — likewise show a fourth or fifth of peasants’ days devoted to repose. Controlling for productivity, we are obviously far behind these backward societies. The exploited muzhiks would wonder why any of us are working at all. So should we.

Black notes that only ”a small and diminishing fraction of work serves any useful purpose independent of the defense and reproduction of the work-system and its political and legal appendages”. In similar vein, the late but great David Graeber saw the futility of most work. Calling this phenomenon ’bullshit jobs’ (Graeber 2018), Graeber sets out to describe what many of us are familiar with: we do useless things to make ourselves feel useful. Because modern society legitimizes itself with having people ’do’ stuff and not ’be’ a certain person. How can you (objectively) measure being? You can’t. But doing, that you can measure. This measurement then qualifies you as a member of society: productive, doing your part (an idiom that is a perfect example how you can’t escape the doing paradigm on a societal level). Graeber’s definition of a bullshit job is: if the position were eliminated, it would make no discernible difference in the world. In many cases these types of jobs are found to be supporting some kind of buraucracy, reporting, assisting decision makers, etc. Our current Matrix has its ways of creating more of these with the clever marketing concept called ’value’ (Petrescu 2019). They don’t make a difference, they create value.

Why would you want to overload the world by doing things that you nor most everyone else see no point in? Why would you waste your time doing pointless things? The easy answer to these questions is ’subsistence’. But there are many other ways to live on this planet. If you keep doing what the society tells you is acceptable or convenient, you will shut your eyes from the problem at hand: climate change.

Legitimizing anarcho-naturism as a solution with The Golden Rule

Our responsibility is to ourselves. We can not properly be held responsible for anything else. Yet the system of representational democracy does just this, holds us collectively responsible for many things, borrows money from creditors with our names on the loan collectively and then makes us pay for the loans. The way this Matrix works is yet another reason to disconnect from it. Or at least stop supporting it as much as possible.

The Golden Rule states: ”Treat others as you want to be treated” (Gensler 2013). From the perspective of climate change, it can first seem curious why you would quit your job and head for the hills. After all, we are facing a global issue here. There are people in need for help and I am running away? But I would see it as a way to get around our predicament. The Golden Rule can be also interpreted in Kantian way as the categorical imperative, particularly its first formulation: ”Act only according to that maxim whereby you can at the same time will that it should become a universal law”. This formulation is somewhat more proactive in nature. It talks about acting, doing things, and doing things is what is appreciated in our society, even when your goal is to exit the society.

Why exit the society? Is it enough to just quit your job and find something else to do, something that is more fulfilling and not bullshit? What an excellent question. Long before the advent of smart phones and 5G and DNA-vaccines, this question had been brought up to the table. In the 1800s, people were realizing the negative impact industrialization was having on society at large. People were rooted out from their family homes in the countryside, forced to move to a large city to look for a job, crammed into small apartments with dozens of other workers, coerced into working long and hard days at factories to make a living. The lowly misery of these people attracted the attention of a certain Friedrich Engels, who felt their situation was not adequate to make up for the suffering they had gone through. He meticulously described the working conditions of the English working class in his ”The Condition of the Working Class in England” (2003 [1845]), originally published in German. Sociology as a science was established by Karl Marx, Max Weber and Emile Durkheim to study these changes. Slowly but surely, the influx of people into cities started to cause issues, something that mayors and other municipal representatives had to start taking care of. Planning and zoning were given a lot more attention, since the earlier modus operandi of old European cities had been rather laissez faire (Sutcliffe 1980).

Against this backdrop of massive societal change, people started to question the changes and their direction. Are we really nothing more than slaves, just working in a different environment? Slavery might not be the right word or context here. Many people believe to be free, govern themselves and their property, and yet their daily actions and options to choose from seem to be eerily limited. They have only so many choices, most of which seem somehow related to running their errands. A more appropriate term, with all its connotations, here would be the Greek word ananke, ”force, constraint, necessity”. Like a force of nature, progress towards modernity necessitates that people leave their family homes and go work in large factories, compulsively manufacturing endless amounts of products, some of which are necessary, others merely decorations, and some just pointless.

Many names in 19th century New England worked upon a vision for the future society at a time when unprecedented changes were taking place and the standard of living was rising faster than ever before. The Transcendental Club was a group of New England authors, philosophers, socialists, politicians and intellectuals of the early-to-mid-19th century which gave rise to Transcendentalism, the first notable American intellectual movement. Transcendentalist believe in the inherent goodness of people and nature, but that society and its institutions — particularly organized religion and political parties — corrupt the purity of the individual. (Stanford Encyclopedia of Philosophy 2003; Sacks 2003.) Transcendentalism is a unique mix of European Romanticism, German (particularly Kantian) philosophy, and American Christianity. The impact of this movement can still be seen in the many flavours of American anarchist and radical Christian movements.

Out of the ranks of Transcendentalists rose a couple of names that can be viewed as the progenitors of modern anarcho-primitivism and natur(al)ist anarchy. Ralph Waldo Emerson was the central figure of the Transcendental Club, who together with Henry David Thoreau critiqued the contemporary society for its ”unthinking conformity” and advocated for “an original relation to the universe” (Stanford Encyclopedia of Philosophy 2003). Emerson’s Nature (2009 [1836]) poetically embellishes our view of the natural world, while Thoreau’s Walden; or, Life in the Woods (1995 [1854]) is a call for civil disobedience and revolt against the modern world. Another influential natur(al)ist writer has been Leo Tolstoi whose name is frequently mentioned by anarchists. Tolstoi himself was a Christian and pacifist, and his writings have inspired Christian anarcho-pacifism that views the state as ”immoral and unsupportable because of its connection with military power” (Stanford Encyclopedia of Philosophy 2017).

Before the Transcendentalist movement, Europe experienced similar trend in philosophy with Jean-Jacques Rousseau’s natural philosophy. Rousseau touched upon many subjects: freedom, free will, authority, nature, morality, societal inequality, representation and government. Like Transcendentalists, Rousseau held a belief that human beings are good by nature but are rendered corrupt by society. ”Rousseau clearly states that morality is not a natural feature of human life, so in whatever sense it is that human beings are good by nature, it is not the moral sense that the casual reader would ordinarily assume” (Stanford Encyclopedia of Philosophy 2010). Rousseau’s work is relevant to many of the social movements that currently fight against COVID restrictions, vaccination agenda, building of 5G antenna towers next to where people live, polluting the environment, systemic poverty and general disconnection from the natural world. Rousseau, although regarded as a philosopher, saw philosophy itself negatively, and to him philosophers were ”the post-hoc rationalizers of self-interest, as apologists for various forms of tyranny, and as playing a role in the alienation of the modern individual from humanity’s natural impulse to compassion” (Stanford Encyclopedia of Philosophy 2010).

Rousseau’s days did not see capitalism as we see it now. It was later Marx (influenced by Hegel, who in turn was influenced by Rousseau) that put together a treatise that considers the societal change we have seen ever since from industrialism and circulation of capital. But Rousseau’s thoughts about the social contract (1968 [1762]), “child-centered” education (Rousseau 2010), and inequality (Graeber & Wengrow 2018; Rousseau 2008) are still relevant today. Especially when we are faced with many societal forces that are contradictory in nature, each of them pushing us into certain direction, demanding our attention, wanting us to change our beliefs about that one particular aspect that connects with other aspects and forms the Matrix of our reality.

We are once again facing a similar situation as the people did back in the days of the first industrial revolution. Now the industrial revolution has reached its fourth cycle, unimaginatively called ”Industry 4.0” (Marr 2018; WEF 2021), where machines are starting to become autonomous and talk to each other. I used to think technology was cool, and went to work for Google. But at Google I learned that technology is not cool, after all. Not until technology becomes completely open source, it will be used by massive conglomerates to build autonomous weapons systems (Cassella 2018; Johnson 2018) and the industry will keep paying ethics researchers to keep writing arguments for them (Charters 2020). Even though I could work for an industry that, given the current trajectory, will be among the biggest producers of CO 2 in the future Vidal 2017), the idea that I would work for an industry that sees weaponizing their products as the grandest idea of mankind’s future is still gnawing.

Because, it is all just business (Huesemann & Huesemann 2011):

One of the functions of critical science is to create awareness of the underlying values, and the political and financial interests which are currently determining the course of science and technology in industrialized society. This exposure of the value-laden character of science and technology is done with the goal of emancipating both people and the environment from domination and exploitation by powerful interests. The ultimate objective is to redirect science and technology to support both ordinary people and the environment, instead of causing suffering through oppression and exploitation by dominant elites. Furthermore, by exposing the myth of the value-neutrality of science and technology, critical science attempts to awaken working scientists and engineers to the social, political, and ethical implications of their work, making it impossible or, at the very least, uncomfortable for them to ignore the wider context and corresponding responsibilities of their professional activities.

It all seems to be connected with state imperialism and the military-industrial(-intelligence) complex. Lenin’s statement (2008 [1916]) equating capitalism with imperialism still prevails this day: ”imperialist wars are absolutely inevitable under such an economic system, as long as private property in the means of production exists”. The conditions change, but the war machine keeps on churning (soon with autonomous weapons!), with wealthy but crooky investors financing projects that are even more dystopian (Byrne 2013). We may remember what president Dwight D. Eisenhower said about the military- industrial complex (NPR 2011):

”In the councils of government, we must guard against the acquisition of unwarranted influence, whether sought or unsought, by the military-industrial complex. The potential for the disastrous rise of misplaced power exists, and will persist.”

It is exactly these kinds of doomsday scenarios that inspire people like Theodore John ”The Unabomber” Kaczynski. Kaczynski, famous for sending mail bombs to various university professors around the US, holds a doctoral degree in mathematics. (Wikipedia 2021.) Kaczynski was bullied as a child, and it has been suggested that he was part of an MKULTRA experiment in college (The Week 2017). Kaczynski did not send his bombs haphazardly. He wrote long theoretical pieces to justify his actions, most of them being thematically anarcho-primitivist. In 1995, after sending several bombs to university personnel and business executives in 1978-1995, he said to ”desist from terrorism” if he got his text published in media outlets.

In his Industrial Society and Its Future (Kaczynski 1995), a 35 thousand word essay published in The Washington Post, which the FBI gave the name ”Unabomber manifesto”, Kaczynski attributes many our societal ills to ”leftism”. In the manifesto Kaczynski details how two psychological tendencies, “feelings of inferiority” and “oversocialization”, form the basis of ”the psychology of modern leftism”. Feelings of inferiority are taken to mean the whole spectrum of negative feelings about self: low self-esteem, feelings of powerlessness, guilt, self-hatred etc. Oversocialization is the process of socialization taken to extreme levels:

24. Psychologists use the term “socialization” to designate the process by which children are trained to think and act as society demands. A person is said to be well socialized if he believes in and obeys the moral code of his society and fits in well as a functioning part of that society. It may seem senseless to say that many leftists are over-socialized, since the leftist is perceived as a rebel. Nevertheless, the position can be defended. Many leftists are not such rebels as they seem.

25. The moral code of our society is so demanding that no one can think, feel and act in a completely moral way. For example, we are not supposed to hate anyone, yet almost everyone hates somebody at some time or other, whether he admits it to himself or not. Some people are so highly socialized that the attempt to think, feel and act morally imposes a severe burden on them. In order to avoid feelings of guilt, they continually have to deceive themselves about their own motives and find moral explanations for feelings and actions that in reality have a nonmoral origin. We use the term “oversocialized” to describe such people.

Kaczynski goes on to describe how this oversocialization causes a person to feel guilt and shame for their actions, especially in the context of performing as society expects them to perform. He writes how this concept of oversocialization is used to determine ”the direction of modern leftism”. Further on, Kaczynski describes how modern man needs goals to strive for, to not run the risk of developing serious psychological problems. This goalsetting activity he denotes ”power process”. But these goals can be real or artificial. Setting a goal is “surrogate activity” if the person devotes much time and energy to attaining it, does not attain it, and still feels seriously deprived. It is just a goal for goalsetting’s sake, the unfulfilled other side of the coin of power process. Kaczynski then connects these concepts to the many societal ills (excessive density of population, isolation of man from nature, excessive rapidity of social change and the breakdown of natural small-scale communities such as the extended family, the village or the tribe) by describing how modern society, with all its marketing and advertising creating artificial needs, disrupts the power process, mankind’s search for itself and meaning-making in life. He sees social hierarchies and the need to climb up them, the ”keeping up with the Joneses”, as surrogate activity.

”Because of the constant pressure that the system exerts to modify human behavior, there is a gradual increase in the number of people who cannot or will not adjust to society’s requirements: welfare leeches, youth gang members, cultists, anti-government rebels, radical environmentalist saboteurs, dropouts and resisters of various kinds”. This gradual increase, then, the system tries to ’solve’ by using propaganda, ”to make people WANT the decisions that have been made for them”. In regards to technology, the ”bad” parts cannot be separated from the ”good”, and thus we are constantly facing the dilemma between technology and freedom, new technology being introduced all the time, and new regulations being introduced to curb the negative effects of the technology and at the same time stripping us of our freedoms. Kaczynski concludes, that revolution is easier than reforming the system.

Later, Kaczynski released another of his anti-technological theses. In Anti-Tech Revolution: Why and How (2015) Kaczynski presents a ”comprehensive historical analysis explaining the futility of social control and the catastrophic influence of technological growth on human social and planetary ecological systems.” This time Kaczynski talks more about how to start an anti-tech movement and how to keep it going. The text reads like a mathemathical proof of sorts, it presents ”rules”, ”propositions” and ”postulates” why the technological system will destroy itself (eg. Russell’s Paradox resulting in chaos in a highly complex, tightly coupled system) and why a successful anti-tech movement needs clear goals to avoid some of the errors revolutionary movements have made, which are elaborated in the book. Violence is not offered as a solution in the book, it is seen more like a mishap of sorts, a suboptimal outcome of a revolutionary movement. But it talks about power. Kaczynski got to learn the hard way how the feeling of powerlessness breeds desperate actions that would have been otherwise unnecessary. The book also talks about climate change and related issues, from a mathematic systems theoretical point of view.

Institutions that are in the business of social engineering and behavioral modification, such as the Tavistock Institute in the UK or the CIA in the US, would have us believe that Kaczynski’s actions were ”defences against anxiety” that can be seen as ”withdrawal, informal organization, reactive individualism and scapegoating” (Hills et al. 2020), and to some extent this is true. But Kaczynski interprets the actions of these institutions stemming from technological progress in our society Kaczynski 1995):

117. In any technologically advanced society the individual’s fate MUST depend on decisions that he personally cannot influence to any great extent. A technological society cannot be broken down into small, autonomous communities, because production depends on the cooperation of very large numbers of people and machines. Such a society MUST be highly organized and decisions HAVE TO be made that affect very large numbers of people.

This uniformity of a large hierarchical modern society then forces its will on people
(Kaczynski 1995):

119. The system does not and cannot exist to satisfy human needs. Instead, it is human behavior that has to be modified to fit the needs of the system. This has nothing to do with the political or social ideology that may pretend to guide the technological system. It is not the fault of capitalism and it is not the fault of socialism. It is the fault of technology, because the system is guided not by ideology but by technical necessity.

We have once again encountered ananke, necessity. Now, if we consider ourselves as the lonely decision makers in this society, what could we do? We can try and fight fire with fire, but such fights end up producing only pain and casualties (Taylor 2013). Anarcho-naturists and anarcho-pacifists understand that (unnecessary) fighting in most cases does not work. Sometimes fighting is warranted, but it is beyond the scope of this essay to examine those cases. Sending bombs to people’s offices may get you some attention and even make somebody quote your manifesto in an essay, but it is not solving the issue, something which the Unabomber addressed in his later texts. If working a job indirectly supports the military-industrial complex NewScientist 2011), what good does it do? The military-industrial complex is the biggest source of pollution in the world (The Conversation 2019; Acedo 2015), detaching yourself from this complex is imperative. Even if they would manage to convince us with their psyops that they are willing to change and that climate change is an important issue (Ahmed 2014), it would still be the biggest polluter that is controlling the conversation. It has even been suggested that they are behind this climate buzz (Light 2014). Is your job doing that much good in society that it outweighs the cons? If I need to act responsibly, but cannot fight the system nor conform, while at the same time keeping in mind our looming climate disaster, the only reasonable and peaceful response is to exit the system altogether.

Biodynamism’s naturality and parsimony

Owning responsibility and transforming the world implies taking some kind of action. We have already seen how feelings of powerlessness and lack of self-worth can lead to destructive actions. But there are an unlimited amount of actions that can be taken, that are not based in feelings of powerlessness but empowerment.

Exiting society might sound like a lonely project, and some people might rightfully feel lonely when all their peers still want to live in the illusion. But it does not have to be so. A lot of soul-searching needs to be done, and that is usually done in privacy, focusing upon oneself, but beyond that there are ways how to go off-grid and drastically reduce your carbon emissions.

One of the key concepts that will be our guiding principle here is degrowth (Paulson 2017), which ties into values such as organicity, naturality and parsimony. We will want to have less production of artificial things, and more organic and natural things. By artificial we mean long supply chains and many phases of production with modern high technology that produce a large amount of climate effects. By natural we mean using primitive technology, mostly all-natural or recycled materials and something that can be produced even alone, given enough time. Primitive technology does not exclude electricity, it just means producing it differently.

Rudolf Steiner, Austrian philosopher, social reformer, architect, and theosophist, the founder of Anthroposophy and a great reformer of science in matters of spirit, started the first intentional form of organic farming, known as biodynamic agriculture, after he had given a series of lectures on the topic in the last year of his life. (Paull 2011.) Steiner had many spiritual experiences during his life, which lead him to start the Anthroposophy movement. He wanted to apply the scientific process into spiritual realm, inquiring it as it would be as real as our material world. Inquiring this spiritual world helped him access knowledge he claims to not have been access otherwise (Steiner 2011 [1918]). Anthroposophist self-inquiry can be seen as Foucauldian ”technology of the self” that ”provide an intervention mechanism on the part of active subjects, injecting an element of contingency to everyday encounters and alleviating the determinist effect that technologies of power would have otherwise” (Skinner 2012).

Steiner’s thoughts about agriculture are still relevant (Paull 2011):

In 1924 Steiner commented that, “Nowadays people simply think that a certain amount of nitrogen is needed for plant growth, and they imagine it makes no difference how it’s prepared or where it comes from” Steiner, 1924b, pp.9-10). He made the point that, “In the course of this materialistic age of ours, we’ve lost the knowledge of what it takes to continue to care for the natural world” (Steiner, 1924b, p.10).

Our current system seems to think exactly in this way, that if we just compensate our wreaked havoc by investing in ’green’ technology (Elegant 2019), it will all be ok and rainbows in the sky. But it will not. No one is even double checking if the companies that say that they are now carbon neutral actually proactively try to make our world greener. They can just buy a renewable energy company and say now we are green and do nothing else. Some would argue that going ’carbon neutral’ like these massive corporations are doing it is not the way to do it: “’green’ infrastructures are creating conflict and ecological degradation and are the material expression of climate catastrophe” (Dunlap 2020).

Steinerian biodynamism ”encompasses practices of composting, mixed farming systems with use of animal manures, crop rotations, care for animal welfare, looking at the farm as an organism/entity and local distribution systems, all of which contribute toward the protection of the environment, safeguard biodiversity and improve livelihoods of farmers” (Turinek et al. 2009). While modern biodynamic studies focus on agroecological factors such as nutrient cycles, soil characteristics, and nutritional quality (Reganold 1995; Droogers & Bouma 1996), Steiner himself was quite metaphysical in his lectures and paid attention to details such as kingdoms of nature, planetary influences, biorhythms, incarnated and environmental ethers, and the Zodiac (Steiner 2004 [1958]; Nastati 2009).

By shifting to more natural ways of living, we may help Gaia (Lovelock 1991; Singh 2007) heal in many other ways than just reduce our climate emissions. By realizing that we are actually living on the skin of a fairly large and complex organism, we will stop treating it as a plain source of material resources, and start bonding with it, tune into its consciousness and establish two-way communication, just like the natives have done in America.

The way of the natives ought to be our current way, since there is no reason why the natives could not guard the lands they have before. One of the greatest fears of people speaking for private property rights is that managing resources collectively would mean exhausting them. There is no Tragedy of Commons. Just because you are materially poor does not mean that you are any less competent steward of land and wealth, as proposed by Elinor Oström (2009). Acting for climate is not an investment allocation problem. The natives need their land back so that they could do their best to fight the destruction of our ecosystem. The Outokumpu supply chain in Brazilian rainforests, Elon Musk and Bolivian lithium mines, Papua New Guinea indigenous conflict, mining in Lapland in traditional Sami herding areas, Australian uranium mining in indigenous lands… these are all pointless conflicts.

There are also many other ways of staying grounded and in touch with nature, while at the same time cultivating sovereignty. Many of these things revolve around feeding the most immediate community next to you. They reflect ideas such as mutuality, solidarity, organicity, and naturality. Permaculture is a term coined by David Holmgren to describe ”an approach to land management and philosophy that adopts arrangements observed in flourishing natural ecosystems. It includes a set of design principles derived using whole systems thinking. It uses these principles in fields such as regenerative agriculture, rewilding, and community resilience” (Wikipedia: Permaculture 2021). Permaculture has many branches including ecological design, ecological engineering, regenerative design, environmental design, and construction. It also includes integrated water resources management that develops sustainable architecture, and regenerative and self-maintained habitat and agricultural systems modeled from natural ecosystems (Holmgren Desing Services 2007).

Earthships are 100% sustainable homes that are both energy efficient and modern. Earthsips are built with natural and repurposed (recycled) materials, they heat and cool themselves without electric heat, they use solar energy to power electric appliances, they collect all of their water from rain and snowmelt, they re-use their sewage water to fertilize plants, and there’s an indoor garden that grows food in vertical growing spaces (Reynolds 2021). Ecovillages are a ”human-scale, full-featured settlement, in which human activities are harmlessly integrated into the natural world in a way that is supportive of healthy human development and can be successfully continued into the indefinite future” (Gilman & Gilman 1991).

Clifford Harper had a set of drawings imagining an alternative in his book Radical Technology (Harper & Boyle 1976). In them, he shows many of the ideas that were themes in the German garden city movement in the beginning of 20th century (Bollerey & Hartmann 1980), such as collectivised gardens, autonomous housing estates, and community workshops. The book introduces us ’radical technology’, which spans basically all of the concepts we have discussed up to this point: organic agriculture, biodynamic agriculture, vegetarianism, hydroponics, soft energy, insulation, low-cost housing, tree houses, shanty houses, ’folk-built’ houses using traditional methods, houses built from subsoil, self-built houses, housing associations, solar dwellings, domestic paper-making, carpentry, scrap reclamation, printing, community & pirate radio, collectivised gardens, collective workshops for clothesmaking, shoe repair, pottery, household decoration and repairs, autonomous housing estates, autonomous rural villages, etc.

These concepts, while they seem simple, are still empowering, they are meant to let people enjoy they fruits of their labour. Last but certainly not least is the concept that all of these things fall under, alternative (or, appropriate) technology. Alternative technologies are those ”which offer genuine alternatives to the large-scale, complex, centralized, high-energy life forms which dominate the modern age” (Winner 1979). Alternative technologies seek to solve the problems technocentric thinking has caused in society: technical scale and economic concentration, level of complexity or simplicity best suited to technical operations of various kinds, division of labor and its alleged necessity, social and technical hierarchy as it relates to the design of technological systems, and self-sufficiency and interdependence regarding the lives of individuals and communities. Many of these solutions have been developed in Africa, where problems have had to be solved, but resources have been scarce in actuality.

Appropriate technology holds great promise in ways that are currently underappreciated in our society (Huesemann & Huesemann 2011):

As has been mentioned repeatedly throughout this book, the primary goal of technology in our current economic system is to increase material affluence and to generate profits for the wealthy by controlling and exploiting both people and the environment. In view of the reality of interconnectedness, this is neither environmentally sustainable nor socially desirable. In this chapter we discuss how to design technologies which reflect the values of environmental sustainability and social appropriateness. We also emphasize the importance of heeding the precautionary principle in order to prevent unintended consequences, as well as the need for participatory design in order to ensure greater democratic control of technology. Finally, as a specific example of an environmentally sustainable and socially appropriate technology, we discuss the positive contribution of local, organic, small-scale agriculture.

Conclusion

This essay has presented the reader with ramblings of a person who is familiar with Critical Theory, who would like to build a stronger connection to nature, and who is having a major identity crisis in life. I have expressed, albeit feebly, my will to emancipate myself, to exit the Matrix. In Finnish they would say ”Sota ei yhtä miestä kaipaa”, and in George S. Patton’s words this expression would be ”Hell, they won’t miss me, just one man in thousands.”

In this essay I seem to have extensively quoted the Unabomber manifesto. This is not to say that Kaczynski had exceptionally good motives or justifications for his actions. He killed many people and is in prison now. Kaczynski’s ideas are not unique. Quoting his manifesto serves merely to prove one point: he is the product of his environment. Mental illness is no longer a taboo and things have progressed somewhat since Kaczynski’s days. It could be argued that Kaczynski’s writings were just projection of his own feelings of shame and guilt he had gone through. But his mental condition, should he be diagnosed with one (Amador & Reshmi 2000), does not invalidate the things he’s written. In many ways his writings are now more relevant than ever. When we have tech billionaires talking about inserting neuralinks into your brain and downloading thoughts straight from the headquarters, we can really see the manifesto dots connecting.

I wish it would have been just the mental load caused by a ’surrogate activity’ of keeping up with the Joneses that was the cause of all this, but no, it’s the real deal now. When we have corporate executives and federal commissions defending autonomous weapons systems and saying building such systems is a ’moral imperative’ (Gershgorn 2021), you know we have reached peak civilization. It’s all downhill from now on. All participation in society will support this moral imperative, and I don’t want to have anything to do with it. While many would get back to nature for reasons of convenience, such as better health, Rousseau himself would have gotten back to nature ”to feel God in nature” (LaFreniere 1990). It is this kind of humanist transcendentalism (not transhumanism) that we will need again, to realize what we have done to our planet, to realize what needs to be done to abolish the war machine consuming it, and to make ourselves whole again.

References

Acedo, A. (2015) Change the Military-Industrial Complex, not the Climate. Latin America in movement. <https://www.alainet.org/en/articulo/172152>, accessed 15.3.2021.

Ahmed, N. (2014) The age of climate warfare is here. The military-industrial complex is ready. Are you? The Guardian. <https://www.theguardian.com/environment/earth-
insight/2014/may/30/climate-change-war-conflict-military-industrial-complex-syria-egypt-uprising>, accessed 15.3.2021.

Amador, X. F. – Reshmi, P-O. (2000) Defending the Unabomber: Anosognosia in Schizophrenia. Psychiatric Quarterly, 71 (4), 363-71.

Black, B. (2021) The Abolition of Work. <https://theanarchistlibrary.org/library/bob-black-the-abolition-of-work/>, accessed 13.3.2021.

Bodo, T. – Gimah, B. G. (2020) The Pollution and destruction of the Niger Delta ecosystem in Nigeria: Who is to be blamed? European Scientific Journal, 16 (5), 161-182.

Bollerey, F. – Hartmann, K. (1980) A patriarchal utopia: the garden city and housing reform in Germany at the turn of the century. In: Sutcliffe, A. (ed.) The rise of modern urban planning 1800-1914, 135-164. Mansell, London.

Byrne, J. A. (2013) Influential economist says Wall Street’s full of ‘crooks’. New York Post. <https://nypost.com/2013/04/28/influential-economist-says-wall-streets-full-of-crooks/>, accessed 14.3.2021.

Cassella, C. (2018) Thousands of Google Employees Are Worried Their Company Will Help Create Autonomous Weapons. Science Alert. <https://www.sciencealert.com/google-employees-resign-military-ai-project-regulation-ethical-standards>, accessed 14.3.2021.

Charters, D. (2020) Killing on Instinct: A Defense of Autonomous Weapon Systems for Offensive Combat. Viterbi Conversations in Ethics. <https://vce.usc.edu/volume-4-issue-1/killing-on-instinct-a-defense-of-autonomous-weapon-system-for-offensive-combat/>, accessed 14.3.2021.

Collinson, D. L. (2003) ‘Identities and insecurities: selves at work’. Organization, 10 (3), 527-547.

Droogers, P. – Bouma, J. (1996) Biodynamic vs. conventional farming effects on soil structure expressed by simulated potential productivity. Soil Science Society of America Journal, 60 (5), 1552-1558.

Dunlap, A. (2020) Bureaucratic land grabbing for infrastructural colonization: renewable energy, L’Amassada, and resistance in southern France. Human Geography, 13 (2).

Elegant, N. X. (2019) The Internet Cloud Has a Dirty Secret. Fortune. <https://fortune.com/2019/09/18/internet-cloud-server-data-center-energy-consumption-renewable-coal/>, accessed 16.3.2021.

Engels, F. (2003 [1845]) The condition of the working class in England. Am J Public Health, 93 (8), 1246-9.

Emerson, R. W. (2009 [1836]) Nature. <https://www.gutenberg.org/files/29433/29433-h/29433-h.htm>, accessed 14.3.2021.

Financial Times (2020) Investors urge European companies to include climate risks in accounts. <https://www.ft.com/content/dd01aacd-85a0-4577-9700-26f1d6fb26b3>, accessed 13.3.2021.

Gardiner, M. (1996) Foucault, ethics and dialogue. History of the Human Sciences, 9 (3), 27-46.

Gensler, H. J. (2013) Ethics and the golden rule. Routledge.

Gershgorn, D. (2021) Federal Commission Says Developing Autonomous Weapons Is a ‘Moral Imperative’. OneZero. <https://onezero.medium.com/federal-commission-says-developing-autonomous-weapons-is-a-moral-imperative-9effcc4c0692>, accessed 16.3.2021.

Gilman, R. – Gilman, D. (1991) Eco-Villages and Sustainable Communities, a Report for Gaia Trust. Context Institute, Bainbridge Island, Washington.

Graeber, D. (2018) Bullshit Jobs: A Theory. <https://theanarchistlibrary.org/library/david-graeber-bullshit-jobs.pdf>, accessed 13.3.2021.

Graeber, D. – Wengrow, D. (2018) How to change the course of human history. Eurozine. <https://www.eurozine.com/change-course-human-history/>, accessed 19.3.2021.

Griffin, P. (2017) The Carbon Majors Database: CDP Carbon Majors Report 2017. <http://climateaccountability.org/pdf/CarbonMajorsRpt2017%20Jul17.pdf>, accessed 13.3.2021.

Harper, P. – Boyle, G. (1976) Radical Technology – Food and Shelter, Tools and Materials, Energy and Communications, Autonomy and Community. Pantheon Books, USA.

Hills, D. – Allen, R. – Drabble, D. (2020) TIHR-2 – Systems thinking at the Tavistock Institute – past, present and future. <https://www.tavinstitute.org/projects/systems-thinking-at-the-tavistock-institute-past-present-and-future/>, accessed 15.3.2021.

Holmgren Design Services (2007) Essence of Permaculture. <https://www.transitionmonty.org/uploads/6/5/4/9/6549206/essence_of_pc_ebook_1.pdf>, accessed 18.3.2021.

Huesemann, M. H. – Huesemann, J. A. (2011) Technofix: Why Technology Won’t Save Us or the Environment. New Society Publishers, Gabriola Island, British Columbia, Canada.

Jones, M. D. H. – Henderson-Sellers, A. (1990) History of the greenhouse effect. Progress in physical geography, 14 (1), 1-18.

Johnson, K. (2018) Google’s AI chief on AutoML, autonomous weapons, and the future. VentureBeat. <https://venturebeat.com/2018/05/09/googles-ai-chief-on-automl-autonomous-weapons-and-the-future/>, accessed 14.3.2021.

Kaczynski, T. J. (1995) Industrial Society and Its Future. <http://editions-hache.com/essais/pdf/kaczynski2.pdf>, accessed 14.3.2021.

Kaczynski, T. J. (2015) Anti-Tech Revolution:
Why and How. <https://archive.org/details/KaczynskiAntiTechRevolutionWhyAndHow_201803/>,accessed 15.3.2021.

Konstantinou, E. – Muller, R. (2020) More than a list: The Grand Challenges approach and legitimate agents of social change. In: Proceedings of the British Academy of Management (BAM) Conference in the Cloud, September 2-4, 2020.

Kost, E. (2020) How the remote workforce is fighting climate change. <https://www.freelancer.com/articles/starting-your-business/the-remote-workforce-and-climate-change>, accessed 13.3.2021.

LaFreniere, G. F. (1990) Rousseau and the European Roots of Environmentalism. Environmental History Review, 14 (4), 41-72.

Lenin, V. I. (2008 [1916]) Imperialism, the Highest Stage of Capitalism. <https://www.marxists.org/archive/lenin/works/1916/imp-hsc/imperialism.pdf>, accessed 14.3.2021.

Lovelock, J. (1991) Healing Gaia: Practical Medicine for the Planet. Gaia Books Ltd., UK.

Light, S. (2014) Valuing National Security: Climate Change, the Military, and Society. UCLA Law Review, 61, 1772-1812.

Marr, B. (2018) What is Industry 4.0? Here’s A Super Easy Explanation For Any-one. Forbes, Sep 2, 2018. <https://www.forbes.com/sites/bernardmarr/2018/09/02/what-is-industry-4-0-heres-a-super-easy-explanation-for-anyone/?sh=5b60d0af9788>, accessed 14.3.2021.

Mitchell, J. F. (1989) The “Greenhouse” effect and climate change. Reviews of Geo-physics, 27 (1), 115-139.

Morningstar, C. (2019a) The Manufacturing of Greta Thunberg For Consent: A Design to Win — A Multi-Billion Dollar Investment [VOLUME II, ACT I]. <http://www.wrongkindofgreen.org/2019/09/11/the-manufacturing-of-greta-thunberg-for-consent-volume-ii-act-i-a-design-to-win-a-multi-billion-dollar-investment/>, accessed 13.3.2021.

Morningstar, C. (2019b) A 100 trillion dollar storytelling campaign.
<http://www.wrongkindofgreen.org/2019/10/06/a-100-trillion-dollar-storytelling-campaign/>, accessed 13.3.2021.

Nastati, E. (2009) Commentary on Dr Rudolf Steiner’s Agriculture Course. Mark Moodie Publications, UK.

NewScientist (2011) Revealed – the capitalist network that runs the world. <https://www.newscientist.com/article/mg21228354-500-revealed-the-capitalist-network-that-runs-the-world/>, accessed 14.3.2021.

NPR (2011) Ike’s Warning Of Military Expansion, 50 Years Later. <https://www.npr.org/2011/01/17/132942244/ikes-warning-of-military-expansion-50-years-later>, accessed 14.3.2021.

O’Leary, P. (1993) Ethical attentiveness. Studies in Philosophy and Education, 12 (2-4), 139-151.

Oelofse, S. H. H. – Hobbs, P. J. – Rascher, J. – Cobbing, J. E. (2007) The pollution and destruction threat of gold mining waste on the Witwatersrand: A West Rand case study. In: 10th International Symposium on Environmental Issues and Waste management in Energy and Mineral Production (SWEMP, 2007), Bangkok, 11-13.

Oström, E. (2009) A General Framework for Analyzing Sustainability of Social-Ecological Systems. Science, 325.

Paull, J. (2011) Attending the First Organic Agriculture Course: Rudolf Steiner’s Agriculture Course at Koberwitz, 1924. European Journal of Social Sciences, 21 (1), 64-70.

Paulson, S. (2017) Degrowth: culture, power and change. Journal of Political Ecology, 24 (1), 425-448.

Peters, R. L. – Darling, J. D. S. (1985) The Greenhouse Effect and Nature Reserves. BioScience, 35 (11), 707-717.

Petrescu, M. (2019) From marketing to public value: towards a theory of public service ecosystems. Public Management Review, 21 (11), 1733-1752.

Reganold, J. P. (1995) Soil quality and profitability of biodynamic and conventional farming systems: A review. American Journal of Alternative Agriculture, 36-45.

Reynolds, M. (2021) Design Principles – Earthsip Biotecture. <https://www.earthshipglobal.com/design-principles>, accessed 18.3.2021. <https:Rousseau, J-J. (1968 [1762]) The Social Contract. Translated by Maurice Cranston. Penguin Books, Hammondsworth.

Rousseau, J-J. (2008 [1754]) Discourse on the Origin of Inequality.
A Discourse on a Subject Proposed by the Academy of Dijon:
What is the Origin of Inequality Among Men, and is it Authorised by Natural Law? <https://www.academia.edu/download/61519662/5019_Rousseau_Discourse_on_the_Origin_of_Inequality20191215-105020-65l66a.pdf>, accessed 18.3.2021.

Rousseau, J. J. (2010) Emile, or, on education: Includes Emile and Sophie, or, the solitaries (The Collected writings of Rousseau, Vol. 13). Translated and edited by Christopher Kelly and Allan Bloom. University Press of New England, London.

Sacks, K. S. (2003) Understanding Emerson: ”The American scholar” and his struggle for self-reliance. Princeton University Press.

Singh, R. P. B. (2007) Gaia and Ecological A Wakening: Message of Hinduism for Deeper Understanding. The Oriental Anthropologist, 7 (2), 213-233.

Skinner, D. (2012) Foucault, subjectivity and ethics: towards a self-forming subject. Organization, 20 (6), 904–923.

Stanford Encyclopedia of Philosophy (2003) Transcendentalism. <https://plato.stanford.edu/entries/transcendentalism/>, accessed 14.3.2021.

Stanford Encyclopedia of Philosophy (2010) Jean Jacques Rousseau. <https://plato.stanford.edu/entries/rousseau/>, accessed 18.3.2021.

Stanford Encyclopedia of Philosophy (2017) Anarchism. <https://plato.stanford.edu/entries/anarchism/>, accessed 14.3.2021.

Steiner, R. (2004 [1958]) Agriculture Course: The Birth of the Biodynamic Method. Translated by George Adams. Rudolph Steiner Press, UK.

Steiner, R. (2011 [1918]) Knowledge of the Higher Worlds and Its Attainment. <http://logoilibrary.com/wp-content/uploads/2019/07/A-Knowledge-Of-The-Higher-Worlds.pdf>, accessed 16.3.2021.

Sutcliffe, A. (Ed.) (1980) The rise of modern urban planning, 1800-1914 (Vol. 1). Mansell, UK.

Taylor, B. (2013) Religion, Violence and Radical Environmentalism: From Earth First! to the Unabomber to the Earth Liberation Front. In Muddle, C. (ed.) Political Extremism, vol. IV. Sage Publications.

The Conversation (2019) US military is a bigger polluter than as many as 140 countries – shrinking this war machine is a must. <https://theconversation.com/us-military-is-a-bigger-polluter-than-as-many-as-140-countries-shrinking-this-war-machine-is-a-must-119269>, accessed 15.3.2021.

The Week (2017) MKUltra: Inside the CIA’s Cold War mind control experiments. <https://www.theweek.co.uk/86961/mkultra-inside-the-cias-cold-war-mind-control-experiments>, accessed 14.3.2021.

Thoreau, H. D. (1995 [1854]) Walden; or, Life in the Woods. <https://www.gutenberg.org/files/29433/29433-h/29433-h.htm>, accessed 14.3.2021.

Turinek, M. – Grobelnik-Mlakar, S. – Bavec, M. – Bavec, F. (2009) Biodynamic agriculture research progressand priorities. Renewable Agriculture and Food Systems, 24 (2), 146–154.

WEF (2021) Centre for the Fourth Industrial Revolution. <https://www.weforum.org/reports/health-and-healthcare-in-the-fourth-industrial-revolution-global-future-council-on-the-future-of-health-and-healthcare-2016-2018>, accessed 14.3.2021.

Wikipedia (2021) Ted Kaczynski. <https://en.wikipedia.org/wiki/Ted_Kaczynski>, accessed 14.3.2021.

Winner, L. (1979) The Political Philosophy of Alternative Technology: Historical Roots and Present Prospects. Technology In Society, 1, 75-86.

Johtaako tiukka keskittyminen erittäin tuottavaan, harkittuun toimintaan vaiko irtikytkentään ja likinäköisyyteen? Johtaako sitoutuminen tuottavaan yhteistyöhön vaiko häiriötekijöihin?

…

Minulla oli vastassa mielenkiintoinen pulma, kun joku huomautti että tuin yhtä paljon kahta ilmeisen ristiriitaista kantaa. Kirjoitin pitkän esseen jatkuvan oppimisen fenomenologian tutkailusta. Se juttu oli käsitteli suurimmaksi osaksi omien sisäisten kyvykkyyksien kehittämistä. Hypoteesina oli, että keskittymällä harkitusti tiettyihin luovien alojen muotoihin, henkilö voi kehittää eksponentiaalisesti parempia kyvykkyyksiä pitkässä juoksussa. Toisaalta kantava teema kirjoituksissani on ollut yhteistyön, intellektuaalisen monimuotoisuuden ja tiedonjakamisen arvo. Perushypoteesi tällaisen ajattelun taustalla on, että henkilöt voivat kehittää ylivertaisia tuloksia pitkässä juoksussa aktiivisesti olemalla mukana samalla tavoin valistuneiden työtoverien yhteisössä. Sellaisenaan oppiminen on sosiaalista aktiviteettia. Yksi strategia painottaa henkilökohtaista oppimista, kun toinen taas painottaa ryhmäoppimista. Yksi painottaa eristäytymistä ja keskittymistä, kun taas toinen painottaa mukanaoloa ja avoimuutta. Molemmat tavoittelevat samaa porkkanaa — tiedon ja kyvykkyyksien hyötyjen moninkertaistamista. Voivatko molemmat olla oikeassa ilman, että ne ovat toistensa kanssa ristiriidassa?

Flow’n löytäminen

Argumentti henkilökohtaiselle oppimiselle on perua suureksi osaksi kahdesta suositusta käsitteestä: flow ja tarkoituksellinen harjoitus. Ideaalitilanteessa jatkuva tarkoituksellinen harjoitus parantaa henkilön kykyä saavuttaa flow. Tarkoituksellinen harjoitus kehittää mieltä, mikä tekee flow-tilasta tavanomaista. Toistuva flow’n saavuttaminen sitten lisää kiihdyttää oppimiskäyrää. Cal Newport suppeasti luonnostelee tarkoituksellisen harjoituksen piirteitä (lista on tiivistetty Geoff Colvinilta):

1. Se on suunniteltu parantamaan suoritusta. “Tarkoituksellisen harjoittamisen olemus on jatkuvasti venyttää henkilön kykyjen rajoja. Se voi kuulostaa itsestäänselvältä, mutta useimmat meistä eivät tee niin asioiden kanssa, joita pidämme harjoituksena.”
2. Sitä toistetaan paljon. “Toistaminen tiheästi on kaikkein tärkein ero jonkin työtehtävän tarkoituksellisen harjoittamisen ja sen oikeasti tekemisen välillä, silloin kun on tosi kyseessä.”
3. Palaute tuloksista on jatkuvasti saatavilla. “Saatoit luulla, että harjoittelusi työhaastatteluun oli virheetöntä, mutta oma mielipiteesi ei ole se mikä merkkaa.”
4. Se on erittäin vaativaa mentaalisesti. “Tarkoituksellinen harjoitus on etenkin keskittymisen eteen vaivannäköä. Se on se mikä tekee siitä ‘tarkoituksellista’, erona mielettömään tennispallon hakkaamiseen jota useimmat ihmiset tekevät.”
5. Se on vaikeaa. “Tekemällä niitä asioita jotka osaamme tehdä hyvin on nautinnollista, ja se on juuri täysin päinvastaista sille mitä tarkoituksellinen harjoitus vaatii.”
6. Se vaatii (hyviä) tavoitteita. “Parhaat suorittajat asettavat tavoitteita, jotka eivät liity lopputulemaan vaan pikemminkin prosessiin, jolla lopputulemaan päästään.”

Vaikka viides kohta sanoo sen olevan vaikeaa, yksilöllinen tarkoituksellinen harjoitus tulisi kehittää ylivertaista kykyä saavuttaa flow. Flow’n saavuttamisella tulee kaikki muut kiihtyneeseen oppimiseen littyvät hyödyt:

Flow’lla on vahva, dokumentoitu korrelaatio suorituksen parantamisen kanssa. Tutkijat ovat saaneet selville, että flow-tilan saavuttaminen positiivisesti korreloi optimaalisen suoriutumisen kanssa taiteellisen tai tieteellisen luovuuden kentällä, opettamisessa, oppimisessa ja urheilussa. Flow’lla on myös vahva korrelaatio taitojen lisää kehittämisen ja henkilökohtaisen kasvun kanssa. Kun on flow-tilassa, työskentelee käsillä olevan toiminnan mestaroimiseksi. Flow-tilan ylläpitämiseksi tulee tavoitella yhä suurempia haasteita. Näiden uusien, vaikeiden haasteiden tavoittelu venyttää kyvyt äärirajoille. Flow-kokemuksesta syntyy henkilökohtaista kasvua ja suuria “osaamisen ja tehokkuuden tuntemuksia”. (Tästä lainauksesta poistettu lainausmerkit luettavuuden vuoksi, katso alkuperäinen)

Jos sisäinen flow niin läpikotaisin terästää kyvykkyyksiämme, haluaisimmeko koskaan harhauttaa itseämme tiimityön häslingillä?

Flow’hun osallistuminen

Tämä pähkinä tuli esiin kun vietin viikon työskennellen tiimin kanssa, jonka tavoite oli luoda työkalujen ekosysteemi, jolla ylläpitää ja vahvistaa sceniusta. Sceniuksen elinvoima on tietovirtaa. Mitä enemmän tietoa virtaa, sitä paremmat saumat on sceniuksen synnyttämisessä. Ilmiselvä syy on, että jokaisen henkilön yhteisöön tuoma tieto kertautuu sitä jaettaessa ja yhdisteltäessä kaikkien muiden yhteisön jäsenien kesken. Tätä John Hagel ja John Seely Brown kutsuivat yhteistyökäyräksi:

Taloustieteen johdannoissa on klassinen tarina, joka kuvaa verkostovaikutuksia. Se näyttää miten ensimmäinen faksi ei synnyttänyt paljoakaan arvoa sen omistajalle — koska ei ollut ketään kenelle lähettää tai keneltä vastaanottaa fakseja. Ajan kuluessa kuitenkin ensimmäisen faksin arvo kasvoi kun ihmiset ostivat fakseja, ja pian omistajat kykenivät faksaamaan toisilleen maapallon ääriin, ja vastaanottamaan heiltä fakseja. Tarinan pointti on miten verkon solmupisteen arvo kasvaa eksponentiaalisesti aina yhden solmun kytkeytyessä siihen lisää. Näitä kutsutaan verkostovaikutuksiksi. Lisätään tarinaan nyt juonenkäänne. Mitä tapahtuisi jos samaan aikaan lisää fakseja liittyisi verkkostoon, joista jokainen kone on toistaan tehokkaampi? Lopputulos olisi eksponentiaalisen suorituksen tason vahvistusvaikutus . Yksi eksponentiaalinen vaikutus syntyy solmupisteiden lukumäärän kasvusta. Toinen vahvistusvaikutus syntyy faksilaitteiden itsensä tehokkuuden parantamisesta. Faksit eivät tietenkään toimi paremmin kun niitä lisää enemmän verkkoon. Mutta ihmiset ja instituutiot toimivat. Ja se on se missä verkostovaikutuksien käsite muuttuu kiinnostavaksi — kun me sovellamme sitä miten ihmiset saattaisivat suoriutua paremmin.

Varmaankaan mikä tahansa yhteistyö ei kelpaa. Tiettyjä parametreja pitää määrittää, jotta taattaisiin selkeä kommunikaatio ja riittävä signaalin suhde kohinaan. Mutta kun ympäristö on oikea, taikoja alkaa tapahtua. Kevin Kellyn sanoin:

Tuottavaan sceniukseen uppoutuvat henkilöt kukoistavat ja tuottavat parhaat työnsä. Kun kelluu sceniuksessa, käyttäytyy kuin nero. Samanmieliset kanssaihmisesi ja koko ympäristösi inspiroi sinua.

Käyttäydyt kuin nero. Oletko itse asiassa nero… vai oletko yksinkertaisesti tilapäisesti kellumassa sceniuksessa?

Välienselvittely

Meillä on kaksi lähestymistapaa, jotka määräävät ilmeisen vastakkaisia lääkkeitä. Yksi määrää enemmän aikaa hiljaisuudessa vietetylle tarkoitukselliselle harjoitukselle. Yhteistyökäyrä ehdottaa, että meidän tulisi käyttää enemmän aikaa jakaen hiljaista tietoa tavoitellen sceniusta. Molemmat lupaavat, että oikealla tavalla näitä määräyksiä noudattamalla avautuu suorituskykyä parantavia kerrannaisvaikutuksia. Me yksinkertaisesti toteamme, että kummallakin strategialla on ansionsa omalla alueellaan. Tarkoituksellisen harjoituksen disipliini tulee saavuttamaan kiihtyviä suoritusparannuksia henkilökohtaisen luovuuden alueella. Verkostoituneiden flow-virtausten surffailija tulee saavuttamaan kiihtyviä suoritusparannuksia yhteistyön teossa. Yhdestä tulee nero kun taas toinen vaalii sceniusta. On olemassa kuitenkin paljon tyydyttävämpi mahdollisuus…

Olenko ristiriitainen? No, sitten olen ristiriitainen; olen suuri — sisällän moninaisuuksia. –Walt Whitman

Abstrahoimalla luonnollisesta kiintymyksestämme henkilökohtaiseen perspektiiviin, käy selväksi että molemmat lääkkeet ovat itse asiassa identtisiä. Molemmat flow-käsitteet sisältävät saman merkityksen — viestinnän optimoinnin verkoston solmukohtien välillä. Sceniuksen kultivoinnissa verkottuneet solmupisteet ovat yksittäisiä ihmisiä. Nerouden kultivoinnissa verkottuneet solmupisteet ovat oman mielen sisäisiä moninaisuuksia. Csíkszentmihályin kuvaama flow-tila on sceniuksen tila, joka esiintyy yksittäisen henkilön aivoissa. Se esiintyy kun henkilö, tarkoituksellisella harjoituksella, kultivoi omaa sisäistä ympäristöään samalla tavoin kuin sceniusta tavoitteleva yhteisö kultivoi omaa henkilöiden välistä ympäristöään. Tarkoituksellisen harjoituksen hypoteesissa on kuitenkin eräs kriittinen vajaus. Kolmas periaate yllämainitussa listassa sanoo:

Palaute tuloksista on jatkuvasti saatavilla. “Saatoit luulla, että harjoittelusi työhaastatteluun oli virheetöntä, mutta oma mielipiteesi ei ole se mikä merkkaa.”

Palautetta on helppo hankkia jos tavoite on olla viulunsoittaja tai pakki pelikentällä. Kummassakin tapauksessa tehtävänkuvaus on hyvin määritelty ja etukäteisen osaamisen perusta on mahtava. Jos tehtävääsi kuuluu luova tuho, silloin järkevän palautteen lähteet ovat paljon vähemmän itsestäänselvät. Ja siinä on välienselvittelyharjoituksen pointti. Scenius on valmentajan roolissa oppimiskäyrille, jotka ovat epävalmennettavia… oppimiskäyrille joita ei voida piirtää etukäteen ja joilta puuttuu etukäteinen osaaminen. Scenius tarjoaa virtaavan nerouden ympäristön kera, jossa testata hypoteeseja ja validoida johtopäätöksiä. Sen sijaan että oltaisiin ristiriidassa, kumpikin strategia on toiselleen kriittisen tärkeä, vaikka ne eroavatkin toisistaan henkilötasolla. Nero ilman näyttämöä on pelkkä hajamielinen professori. Scenius ilman neroutta on pelkkää molemminpuolista yhteisön imartelua. Jos kumpikaan strategia ei tuota kerrannaisvaikutuksia, silloin paras strategia on vaihdella näiden kahden välillä… tarkoituksellisen oppimisen käyrän jyrkkyyden tasoittaminen ennen kuin keskitytään yhteistyökäyrään. Ensin rakennetaan, sitten testataan. Ensin tehdään tutkimusmatka, sitten sovelletaan…

Kuva: craft_uas

Lähde:

http://onthespiral.com/cultivating-fractal-knowledge-flows

Tällä hetkellä Arena Amsterdam, jonne on pystytetty 5G-torni, on jo käytössä joukkojenhallinnassa dataan perustuvan paikantamispalvelun avulla.

Vierailijoiden kännyköitä kuunnellaan, ne tallennetaan tietokantaan ja analysoidaan. Tätä perustellaan vierailijoiden turvallisuudella ja heidän käyttäytymisensä kontrollilla.

Kännyköiden skannaaminen on näin olennainen osa joukkojenhallintaa. Mutta sitä voidaan myös käyttää sähkömagneettisena aseena ampumalla suuren intensiteetin säteilyä ihmisjoukkoihin, mikä aiheuttaa valtavaa kutinaa ja kipua iholle. Sovellukset voivat mennä paljon pidemmällekin kuin mielenosoittajien aisoissa pitäminen.

Jo nyt on mahdollista kontrolloida ihmisten ajattelua jos heille on asennettu siru 5G:n avulla.

Tämä tekee joukkojenhallinnasta salaisen kontrolli- ja asejärjestelmän joka voi olla kuolettava. Tämä ei ole tieteiskirjallisuutta, sillä teknologia on ollut olemassa tähän jo pitkään.

5 Targeted Individuals Expose Shocking Electronic Harassment And Torture

Nykyisillä moderneilla laitteilla on mahdollista täysin hakkeroida ihmisnen. Ainoa mitä enää puuttu on, että 5G ja sirut löytyvät jokapaikasta. Olemme varsin orwellilaisen ajan kynnyksellä. Täysi kontrolli ihmisestä ja uudenlaisen orjuuden muodon äärellä, jossa ihmisen oma ajattelu voidaan kaapata.

Paina CC Youtubessa “Automaattisesti kääntämään” hollannista englantiin tekstitys:

Säteenmuodostus?

Säteen muodostus (Beamforming) tarkoittaa kykyä keskittää säteilyä tietyille alueille. Tähän mennessä on tarvittu suuria pinta-aloja kommunikoimaan kännykän ja antennin välillä. Tämä aiheuttaa paljon tarpeetonta säteilyä. Uusien antennien kanssa säteily voidaan rajata ainoastaan soittajan alueelle.

Tämä on kaupallisesti tehokkaampaa ja parempi ympäristölle. Lisäksi MIMO-järjestelmä (Massive Input, Massive Output) oli käytössä jo 4G:n aikaan. 5G:n myötä tämä ‘Massiivinen’ MIMO, johtuen yhteyksien määrän suuresta kasvusta, on tarpeen prosessoidessa kasvavien datamäärien liikennettä.

Tämä MIMO on testikäytössä Alankomaissa, ja se on mahdollista myös 4G:ssä. Se voidaan ottaa käyttöön erikseen riippumatta 5G:stä. Yhteyksien määrän kasvusta johtuen kaikenlaiset esineiden internetin laitteet (IoT) voidaan kytkeä. Massiivinen MIMO tekee älykkään verkon mahdolliseksi.

Suuria määriä samanaikaisia datavirtoja saa aikaan paljon interferenssiä, ja täten MIMOn avulla otetaan käyttöön säteenmuodostus, joka ratkaisee interferenssiongelman. Ainoastaan säteenmuodostuksen teknologia on peräisin sotilasmaailmasta, jossa sitä kutsutaan nimellä ‘Active Denial system’.

Säteitä käytetään yksittäisten henkilöiden tai ryhmien hallintaan. Esimerkiksi säteily voi antaa ryhmälle kipuimpulssin joka saa heidät ‘jäätymään’ paikalleen tai juoksemaan pakoon.

Toisin sanoen joukkojen käytökseen vaikutetaan muodostamalla säteilystä tiettyjä henkilöitä kohden ammuttuja säteitä käyttäen erikoisantenneja.

Tämän seurauksena säteily tarkentuu paremmin, interferenssiä on vähemmän ja toisille alueella aiheutuu vähemmän haittaa. Kuulostaa kivalta, mutta se ei ole sitä. Tekniikka perustuu sotialspatentteihin. ‘Active denial systemin’ on kehittänyt sotateollinen kompleksi.

Teknologiateollisuuden ja Pentagonin poliittisten johtajien välillä on muodostettu. Joukkojen ja mielenhallinta on mahdollista 5G:llä. Seuraavalla videolla, jonka televiestintä/sotilasteollisuus on tuottanut, näytetään miten se toimii. Pitäisi myös ymmärtää, että kaikki lähetystornit eivät käytä tätä ‘säteenmuodostusta’. Monia mastoja käytetään edelleen tällä perinteisellä tavalla.

Oikeusministeriön raportissa jo vuonna 2008 sanottiin ‘Oikeudellisen tiedustelun’ alla, erityisesti vol. 34 no. 1, sivulla 8:

‘Teknologiat, joita aiotaan käyttää vaikuttamaan käyttää vaikuttamaan käyttäytymiseen ja ylläpitämään turvallisuutta. Esimerkkejä tästä ovat mm. liikkuvien autojen estäminen etäältä, tai tiettyjen aivoalueiden transkraniaalinen magneettistimulaatio.”

Me odotamme seuraavien sovelluksien valvonnan ja interventioiden alalla olevan teknistä todellisuutta vuonna 2022 (lyhyen aikavälin selitys viittaa siihen, että odotamme tätä aiemmin, 5 vuoden sisällä).”

Pysäytetään 5G TÄÄLLÄ!

” Säteilyrajat ovat vanhentuneet ” (Euroopan Parlamentti)

” Vähentäkää säteilyaltistusta ” (Euroopan Neuvosto)

” Säteily voi olla karsinogeenista ” (WHO)

” Säteily tekee puista sairaita ” (Wageningenin yliopisto)

” Säteily vähentää krassin itämistä ” (Brysselin yliopisto)

Käännös hollannista: Wanttoknow.nl via Stop5g-resistance.whynotnews.eu

https://humansarefree.com/2020/02/dutch-state-secretary-admits-5g-will-be-used-for-crowd-control.html

Mitä tappava teksti sanoo? Määritelmän mukaan kukaan ei voi tietää ja samalla jäädä kertomaan siitä. Mutta mahdollisesti se on looginen paradoksi. Ihmismielellä on tavallaan suojaava kilpi paradokseja vastaan: se menee sekaisin ja luovuttaa, sen sijaan että yrittäisi ratkaista niitä. Ne voivat lopettaa paradoksin aiheuttaman ”ohjelman pyörittämisen”. Mutta tappava teksti jollain tavalla kykenee tulemaan kilven läpi, mikä esittää mielelle paradoksin jonka ratkaisua se ei kykene lopettamaan.

Tämän takia tappava teksti ei (mahdollisesti) ole mahdollinen: mieli ei ole tietokone. Mieli voi hyljätä paradoksin lakkaamalla ajattelemasta sitä.

Derrida on mahdollisesti päässyt lähemmäksi kuin kukaan tappavan tekstin kommunikointia. Hänen tekstinsä käyttää kieltä kuvaamaan kielen rajoitteita. Paradoksi! Mutta Derrida ei voi todella saattaa paradoksia loppuun: hän voi vain osoittaa sitä kohti metaforisella tavalla. Esimerkiksi, hän lainaa Heideggerin tekniikkaa, jossa kirjoitetaan pois pyyhkimällä. Mutta hänen tekstinsä voivat parhaimmillaankin tuhota itsensä, siinä missä tappava teksti tuhoaa lukijan.

Tuhoutuvatko lukijoiden mielet todella? Vai nousevatko ne korkeammalle tasolle, kuin Platonin luolasta paenneet, niin että ihmisen hulluus on taivaan aisti?

Tappava teksti tuntuu esiintyvän useissa tieteiskirjoissa. Piers Anthonyn Macroscopessa (1968) avaruusolennon viesti havaitaan, mikä tuhoaa kenen tahansa mielen joka on tarpeeksi kyvykäs ymmärtämään sitä. Neal Stephensonin Snow Crashissa (1994) tappava teksti siirretään tietokoneviruksella, ja se uhkaa hakkereita joiden hermoradat ovat kaikkein haavoittuvaisimpia sille. Pat Cadiganin Synners (1991) käyttää melkein samaa juonikikkaa. Se on myös mukana Arthur C. Clarken novellissa The Ultimate Melody (1956) ja The Mysterious Card. Se esiintyy myös Star Trekin episodissa Is There No Truth in Beauty? (1968).

Tappava teksti esiintyy myös, tottakai, Odysseuksen Seireenien laulussa. Se on myös roolissa 2001: Avaruusseikkailussa. Raamatussa Jumalan kasvoja käsitellään kuin tappavaa tekstiä (2. Moos. 19:21 & 33:20.)

Lähde: deoxy.org