kirjoittaja: Phil Jones

Johdanto

Yleisistä peruspalveluista (Universal Basic Services, UBS) on tullut yleinen termi, jolla kuvataan visiota päivitetystä julkisesta sektorista 2000-luvulla. Institute for Global Prosperity -instituutin noin seitsemän vuotta sitten luoma termi kuvaa vaihtoehtoa perustulolle, ja sillä kuvataan seitsemän palvelua: ruoka, suoja (asunto), terveydenhuolto, koulutus, oikeudelliset palvelut, liikenne ja internet. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Kuten toimitusjohtajamme Will Stronge totesi muutama vuosi sitten Autonomy Institutessa julkaistussa blogissa:

‘…monia näistä palveluista ei itse asiassa ehdoteta raportissa yleisiksi. Asuntoja on tarkoitus jakaa ensin eniten tarvitseville, mikä vastaa (kiitettävää) ehdotusta yksinkertaisesti rakentaa lisää asuntoja ja tarjota ilmaisia palveluja). ”Ilmainen liikenne” on oikeastaan vain ilmaisten bussikorttien jatkoa. UBFood-ohjelmassa on vain vähän yksityiskohtia logistiikan osalta: aiommeko todella antaa elintarvikkeita ihmisille laajennetun ruokapankkien ja soppakeittiöiden verkoston kautta?’

Vaikka UBS:n keskeisenä tavoitteena on lopettaa säästötoimien logiikan sanelema poliittinen toimintaympäristö, suurin osa aihetta käsittelevistä julkaisuista on ollut juuri säästötoimien suuntaisia. Ne ilmentävät ajattelutapaa, joka ei enää uskalla vaatia ”hyviä asioita”, vaan pyrkii useimmiten palauttamaan julkiset palvelut samalle tasolle kuin ne olivat edellisenä aikakautena. Työväenpuolueen raportti aiheesta julkaistiin vuonna 2019, muutama vuosi IGP:n asiakirjan jälkeen — ehkä ymmärrettävästi, kun otetaan huomioon edellisen vuosikymmenen aikana tehtyjen leikkausten laajuus — ja siinä ajatus muotoiltiin enimmäkseen säästötoimien vuoksi menetettyjen palvelujen palauttamiseksi. Viimeaikaisissa julkaisuissa on kuitenkin ollut tapana käsitellä olemassa olevia palveluja erillään, mikä herättää kysymyksen: kun puhumme UBS:stä, puhummeko todella vain julkisen sektorin elvyttämisestä?

On myös syytä korostaa, että poliittisten piirien ulkopuolella termi ”peruspalvelut” tuskin herättää suurta innostusta. Termi ”peruspalvelut”, johon liittyy merkityksiä ”ankarasta”, ”karusta” ja jopa ”kuluneesta”, näyttää sopivan liiankin hyvin yhteen sen kanssa, että julkista tilaa pidetään yhä useammin tarkoitukseensa sopimattomana. Mielikuvat ankean harmaasta monoliitista ovat jo pitkään hallinneet Yhdistyneen kuningaskunnan kuvaa valtiosta, jopa ennen vuosikymmeniä kestäneen säästökuurin aiheuttamia vahinkoja.

Kuten Anna Coote ja Andrew Percy ovat toisaalla selittäneet, ”perus” ei tietenkään tarkoita tässä yhteydessä perusasioita halventavassa merkityksessä, vaan pikemminkin olennaisten tarpeiden tyydyttämistä. Perustulon yhteydessä tämä on täysin järkevää. Perustulon ensisijaisena tavoitteena on kattaa päivittäiset välttämättömyystarpeet tietyllä käteismäärällä. Termi ”perustulo” asettaa kuitenkin riman melko matalalle palveluille, jotka määritellään yhtä lailla laadun kuin määrän perusteella. Julkisten palvelujen on tietenkin katettava se, mikä on eloonjäämisen kannalta välttämätöntä: terveydenhuolto ja sosiaalihuolto, ruoka, asuminen, koulutus jne. Mutta se, mikä on tämä perusvaatimus, on historiallisesti riippuvainen. Coote ja Percy toteavat UBS:ää käsittelevässä kirjassaan, että ”kaikilla ihmisillä on samat perustarpeet”. Tähän luetteloon sisältyvät terveydenhuolto ja koulutus. Mutta ei voida puhua tietystä määrästä koulutusta tai terveydenhuoltoa samalla tavalla kuin voidaan puhua kaloreista tai vedestä. Se, mikä on terveydenhuollon ja koulutuksen perusminimi, on laadullista, ja se riippuu yhtä paljon yhteiskunnallisista odotuksista kuin jostakin olennaisesta, muuttumattomasta inhimillisestä tarpeesta. Tosiasiassa samaa on sanottava vedestä ja ruoasta.

IPSOSin äskettäinen kyselytutkimus osoitti, että seitsemän kymmenestä ihmisestä uskoo, että julkiset palvelut eivät vastaa heidän tarpeitaan ja odotuksiaan. Odotukset eivät olleet aivan korkealla, ja suurin osa vastaajista viittasi tuskin kunnianhimoisiin ehdotuksiin, jotka koskivat resurssien lisäämistä, riittävää henkilöstöä ja parempaa johtamista. Väitin muutama vuosi sitten, että säästötoimet ovat osittain yhteiskunnallisen itsetunnon heikentämistä, jotta kansalaiset eivät enää odottaisi ”hyviä asioita”. Julkisia menoja koskevat uskomattomat mantrat, kuten ”maaginen rahapuu” ja ”rahaa ei ole enää jäljellä”, alentavat kansalaisten odotuksia niin paljon, ettemme pysty kuvittelemaan parempaa tulevaisuutta.

Esitetään siis outo kysymys: Mitä jos julkiset palvelut ylittäisivät odotukset? Miksi emme yrittäisi tehdä julkisista palveluista pikemminkin poikkeuksellisia kuin hyväksyttäviä? Entä jos sanojen ”karu”, ”ränsistynyt”, ”rikkinäinen” ja ”riittämätön” sijasta mieleen tulisivat sanat ”runsas”, ”mukava”, ”tyylikäs” ja ”loistelias”?

Termi ”peruspalvelut” asettaa kuitenkin riman melko matalalle palveluille, jotka määritellään yhtä lailla laadun kuin määrän perusteella.

Julkinen luksus

Termi ”julkinen ylellisyys” on viime vuosina yleistynyt useiden tutkijoiden ja kommentaattoreiden keskuudessa. Se saattaa vaikuttaa oudolta valinnalta julkisen elämänpiirin yhteydessä. Ylellisyyttä pidetäänkin tyypillisesti yksityisen kulutuksen muotona, joka on yleensä merkkivaatteiden kaltaisia statushyödykkeitä tai vain varakkaiden saatavilla olevia palveluja, kuten viiden tähden boutique-hotelleja. Tässä yhteydessä se kuvaa ajatusta, jonka mukaan palveluiden pitäisi olla pelkän toiminnallisuuden lisäksi tarjota kaikille mahdollisuus ”hyvään elämään”. Jos yksityinen luksus merkitsee sitä taloudellista todellisuutta, että ”mikään ei ole liian kallista superrikkaille”, julkinen luksus merkitsee sen sijaan yhdysvaltalaisen työväenjärjestö Bill Heywoodin ilmaisemaa utopistista ajatusta, jonka mukaan ”mikään ei ole liian hyvää työväenluokalle”. Se viittaa radikaaliin tasa-arvoon, jossa ”kaikki on kaikille”.

Julkinen ylellisyys edustaa runsaasti hyviä asioita, tiloja ja kokemuksia, jotka ovat kaikkien saatavilla. Se tarkoittaa harvoille tarkoitettujen äärettömien uima-altaiden sijaan runsaita ja hyvin rakennettuja uimarantoja ja uima-altaita monille; se tarkoittaa rahoituksen nimissä rakennettujen valtavien jäätävien pilvenpiirtäjien sijaan kauniita julkisia rakennushankkeita, jotka vastaavat 1900-luvun modernismin mittakaavaa ja kunnianhimoa. Se tarkoittaa, että jokaisessa yhteisössä on ravintola tai ruokala, jossa tarjoillaan herkullista ja kohtuuhintaista ruokaa. Se tarkoittaa tilavia ja houkuttelevia puistoja, joissa ihmiset haluavat viettää aikaa. Kuten Bogotan entinen pormestari Enrique Peñalosa toteaa, ”julkisten peruskävelytilojen lisäksi […] hyvässä kaupungissa pitäisi olla vähintään yksi ja mieluiten useita ‘suuria’ julkisia tiloja”. Toisin sanoen niin laadukkaita tiloja, että jopa yhteiskunnan varakkaimmat jäsenet eivät voi välttää niiden käyttämistä”.

Vaikka nykyaikainen ajatus ”julkisesta ylellisyydestä” juontaa juurensa Euroopan sosialidemokraattisten ja sosialististen hallitusten utopistisiin visioihin 1900-luvun alkupuolella, itse termiä käytti ensimmäisen kerran Guardianin toimittaja George Monbiot vuonna 2017 julkaistussa artikkelissaan ”Julkista ylellisyyttä kaikille tai yksityistä ylellisyyttä joillekin: tämä on edessä oleva valinta”. Vaikka useimmissa peruspalveluja koskevissa ehdotuksissa puhutaan julkisen riittävyyden puolesta, Monbiot ehdottaa sen sijaan ”yksityistä riittävyyttä ja julkista ylellisyyttä”. Tämä provokaatio kumoaa tavanomaiset käsityksemme yksityisestä ja julkisesta sektorista, niin että jälkimmäiselle on ominaista loistokkuus ja edelliselle maltillisuus.

Euroopan historiasta löytyy monia esimerkkejä ”julkisesta ylellisyydestä”, aina poikkeuksellisista kirjastoista, kunnallisista teattereista ja ”glamouria” tavoittelevista asuinalueista runsaisiin julkisiin käymälöihin ja kuohuvaa vettä tuottaviin juomasuihkulähteisiin. Tämän sarjan blogikirjoitusten loppuosassa tarkastellaan joitakin näistä esimerkeistä. Mutta nyt keskitytään yhteen esimerkkiin Yhdistyneen kuningaskunnan historiasta.

Brittiläinen ravintola

Brittiläinen ravintolaohjelma oli valtion tukema julkisten ruokasalien valtakunnallinen verkosto, joka luotiin ruokkimaan pommitusten runtelema ja nälkää näkevä brittiväestö toisen maailmansodan aikana. Hieman yllättäen järjestelmä oli pääministeri Winston Churchillin — tunnetun herkkusuun — ideoima. Churchill halusi järkkymättömän kansallismielisyytensä motivoimana häpäistä muiden Euroopan maiden sotaponnistelut ja vaati, että ravintoloissa tarjoiltaisiin vain gourmet-ruokaa — vaikka taloudelliset ongelmat tekivät tämän poliittisesti mahdottomaksi. Siitä huolimatta ateriat eivät olleet säästäväisyyden logiikan sanelemia, vaan ne sisälsivät kaikesta päätellen herkullista ja ravitsevaa ruokaa.

Järjestelmän taustalla ei ollut säästötoimien logiikka. Kiireellinen tarve julkiseen ruokailuun ei vähentänyt pyrkimystä siihen, että keittiöillä olisi kulttuurista ja esteettistä arvoa. Monia brittiläisiä ravintoloita koristeltiin Churchillin hallituksen tilaamalla taideteoksella ja houkuttelevalla sisustuksella, joka oli myöhemmin keskeinen osa sodanjälkeistä konsensusta, ja niitä suunniteltiin paternalistisella tavalla. Joissakin oli jopa paikallisten taiteilijoiden maalaamia seinämaalauksia, kirjastoja ja tuoreita kukkia pöydissä sekä pianot ja gramofonit, joita ruokailijat saattoivat käyttää.

On sanottava, että 1900-luvun julkinen ylellisyys perustui usein imperialistiseen hyväksikäyttöön. Churchill oli kansallismielisyytensä vuoksi valmis näkemään miljoonien intialaisten kuolevan nälkään Bengalin nälänhädässä, kun hän jatkoi riisin tuontia mantereelta Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisravintoloiden vanukkaita varten. Kaikkien nykyaikaisten näkemysten yhteisöllisestä ruokailusta on käsiteltävä vakavasti kapitalististen toimitusketjujen ongelmaa, ja samalla on vaalittava suhteita eettisiin ja kestäviin maatiloihin sekä kotimaassa että ulkomailla. Sen olisi osallistuttava koko Yhdistyneen kuningaskunnan elintarvikejärjestelmän rakenneuudistukseen sen sijaan, että se edustaisi vain riistävän järjestelmän julkista osaa.

Brittiläinen ravintola auttaa meitä kuitenkin perustelemaan politiikkaa, jonka aika on jälleen koittanut. Ajatus valtion tukemista ruokapaikoista, jotka tarjoavat kunnollista ruokaa kohtuuhintaan, ei ole utopistinen unelma vaan historiallinen todellisuus, ja se antaa moitteita kaikille niille kriitikoille, jotka pitävät tällaista ajatusta pelkkänä kuvitelmana. Sen kunnianhimo ja laajuus — joka ulottuu koko Yhdistyneeseen kuningaskuntaan — osoittavat, että universalistinen lähestymistapa on logistisesti ja taloudellisesti toteutettavissa kriisiaikoina. Ehkä vielä tärkeämpää on se, että se auttaa meitä kuvittelemaan, miltä 2000-luvun yhteisöravintola voisi näyttää. Tämän sarjan myöhemmässä blogikirjoituksessa kuvitellaan nykyaikainen yhteisöravintola yksityiskohtaisemmin.

kirjoittaja: Mike Beggs

Occupy Wall Street on herättänyt monia kipinöitä. Yksi laskeutui akateemiseen taloustieteeseen. Viime vuoden marraskuussa joukko Harvardin opiskelijoita jätti Greg Mankiw’n taloustieteen johdantokurssin. Myöhemmin samana päivänä Harvard Political Review julkaisi avoimen kirjeen, jonka eri mieltä olleet olivat kirjoittaneet Mankiwille:

Kävelemme tänään ulos liittyäksemme Bostonin laajuiseen marssiin, jolla protestoidaan korkeakoulutuksen yhtiöittämistä osana maailmanlaajuista Occupy-liikettä. Koska taloustieteen peruskurssin puolueellinen luonne edistää ja symboloi kasvavaa taloudellista epätasa-arvoa Amerikassa, kävelemme tänään ulos luennoltanne protestoidaksemme puutteellista keskustelua talousteorian perusteista ja antaaksemme tukemme liikkeelle, joka muuttaa amerikkalaista keskustelua taloudellisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Toisinajattelijoiden päävalitus, joka ilmaistiin jokaisessa kohdassa, oli puolueellisuus: ”Ei ole mitään perustetta esittää Adam Smithin talousteorioita perustavampina tai perusluonteisempina kuin esimerkiksi keynesiläistä teoriaa.”

Alla olevassa kommenttiketjussa alkoi trooppi: oli ironista, että nämä huonosti perillä olevat opiskelijat olivat lähteneet pois Mankiw’n, uuden keynesiläisten johtohahmon, luennolta luullessaan häntä antikeynesiläiseksi. Jos he olisivat odottaneet seuraavaan lukukauteen, jolloin Mankiw’n kurssi siirtyy makrotaloustieteeseen, he olisivat havainneet kurssin läpikotaisen keynesiläiseksi ja oppineet joltakulta, joka sanoi tämän New York Timesissa vuonna 2008: ”Jos kääntyisi vain yhden taloustieteilijän puoleen ymmärtääkseen talouden ongelmia, ei ole epäilystäkään siitä, että se taloustieteilijä olisi John Maynard Keynes.”

Ulosmarssin jälkeen Mankiw käytti toisen Timesin kolumnin puolustaakseen opetustaan ja oppikirjaansa. Hän oli oppinut ensimmäiset taloustieteelliset opintonsa Paul Samuelsonin aikakautta määrittävästä oppikirjasta, jonka ”oma politiikka oli selvästi keskustan vasemmalla puolella”, ja hänestä tuli aivan hyvä. Hänen tekstiään pidetään laajalti Samuelsonin seuraajana, ja hän näkee itsensä seuraavan Samuelsonin tietä: edustavan valtavirtaa. ”Jos ammattikuntani on vinoutunut johonkin tiettyyn maailmankatsomukseen, olen yhtä syyllinen ongelman ylläpitämiseen kuin muutkin. Useimpien taloustieteilijöiden tavoin en kuitenkaan pidä taloustieteen tutkimusta ideologisesti latautuneena.”

Mies välikädessä

Mankiw kirjoitti New York Timesissa, että hänen oman luokkansa ulosmarssi herätti nostalgiaa omasta 1970-luvun opiskeluajastaan, ”jolloin muisto Vietnamin sodasta oli vielä tuore ja opiskelija-aktivismi oli yleisempää”. Taloustiede oli erittäin politisoitunut, eikä mikään symbolisoinut tätä niin hyvin kuin Samuelsonin itsensä hahmo. Tuohon aikaan hän oli tunnetuin elossa oleva taloustieteilijä, Nobel-palkittu, ei ainoastaan hallitsevan johdantokirjan vaan kaikkien johdantokirjojen mallin kirjoittaja ja liberaalin teknokraattisen taloustieteen dekaani, joka oli kehystänyt poliittista keskustelua 1940-luvulta lähtien. Hän oli vakiintunut demokraatti, joka oli toiminut Kennedyn ja Lyndon Johnsonin neuvonantajana, ja nyt hän kirjoitti säännöllisesti kolumnia Newsweekiin. Uusklassis-keynesiläinen synteesi oli murenemassa, kun työttömyys ja inflaatio kasvoivat yhdessä. Samuelson liittyi Phillipsin käyrään jopa läheisemmin kuin Bill Phillips itse. Häntä ja kaikkea, mitä hän edusti, vastaan hyökättiin — kahdelta taholta.

Kaikki muistavat hänen oikealla puolellaan istuvan Milton Friedmanin, jonka kolumnit vuorottelivat Samuelsonin kanssa Newsweekissä. Hänen vasemmalta puoleltaan tuleva haaste on nyt vähemmän tuttu. Korkean teorian tasolla se ilmeni joissakin tieteenalan huippujulkaisuissa tapahtuneena yhteisenä hyökkäyksenä arvoa, jakoa ja kasvua koskevia uusklassisia käsityksiä vastaan. Cambridgen pääomakiistat saivat nimensä siksi, että ne koskivat teknisiä ongelmia, jotka liittyivät pääoman käsittelyyn kokonaistuotantotekijänä, ja siksi, että keskeiset päähenkilöt liittyivät arvostelijoiden puolella englantilaiseen Cambridgeen ja ortodoksisen ajattelutavan puolella Massachusettsin Cambridgeen — jälkimmäisen päähenkilöt olivat Samuelson ja Robert Solow. He olivat saavuttaneet huippunsa 1960-luvulla, mutta juoksivat seuraavalle vuosikymmenelle ja näyttivät olevan Massachusettsissa takajaloillaan myöntäen teoreettisen näkökohdan, mutta eivät sen käytännön merkitystä. Keskustelu oli paljon tärkeämpi kriitikoille kuin itse uusklassiselle taloustieteelle. Se lujitti ja kohotti sellaisen taloustieteen koulukunnan moraalia, joka pystyi esittämään itsensä valtavirran vaihtoehtona, joka oli vähintäänkin yhtä tiukka ja teknisesti kehittynyt kuin valtavirta — toisin sanoen ei ollut joukko sekopäitä.

Samaan aikaan kampuksilla syntyi radikaalia taloustiedettä ajava ruohonjuuritason liike, jota kannattivat pääasiassa opiskelijat ja nuoret akateemikot. Heille Samuelsonin oppikirja oli instituutio. Kuten Tiago Mata kuvailee, Harvardista tuli varhainen taistelukenttä opiskelijoiden, jatko-opiskelijoiden ja vakinaistamattoman tiedekunnan yhteenliittymän ansiosta, ja jotkut vakiintuneet professorit tukivat heitä hiljaisesti. Mukana oli suuria nimiä — John Kenneth Galbraithin lisäksi myös Nobel-palkitut Kenneth Arrow ja Wassily Leontief. Vuoteen 1973 mennessä ortodoksisuus oli vakiinnuttanut asemansa MacEwanin, Samuel Bowlesin, Herbert Gintisin ja Thomas Weisskopfin hylkäämisellä. Ainoastaan Stephen Marglin selvisi hengissä, sillä hän oli jo saanut viran ennen myrskyä.

Samanlaisia näytelmiä nähtiin monilla kampuksilla, ja radikaalin taloustieteen puolesta käytävästä taistelusta tuli pitkällinen asemasota. Yhdellä osastolla evättiin virka, kun taas toisella puolella kaupunkia saavutettiin kriittinen massa. Marxilaiset, feministit ja muut radikaalit tekivät yhteisen asian muiden modernisoituvien taloustieteen laitosten valtakunnasta karkotettujen kanssa: taloushistorioitsijoiden ja talousajattelun historioitsijoiden, jälkikeynesiläisten, institutionalistien ja joskus jopa itävaltalaisten kanssa. Uusia konferenssipiirejä kehittyi, ja radikaalit yrittivät tehdä itsestään hyödyllistä akateemisen maailman ulkopuolella — aktivisteille, ammattiliitoille ja yhteisöilleen. Syntyi lehtiä, joista monet ovat yhä olemassa. Linnoituksia nousi — Sydneyssä, Amherstissa, New School for Social Researchissa — ja kaatui — erityisesti Englannin Cambridgessa.

Keskustan, ei oikeiston, tukipilari

Harvardin opiskelijoiden Greg Mankiwille osoittamassa avoimessa kirjeessä esitetty väärinkäsitys hänen suhteestaan Keynesiin kuvastaa liberaalien maallikoiden laajalle levinnyttä näkemystä tieteenalan tilasta. Ajatus, jota viimeaikaiset julkiset keskustelut elvytystoimista, valtionvelasta ja säästötoimista ovat vahvistaneet, on, että taloustieteessä vallitsee tieteellinen kahtiajako, joka noudattaa poliittisia linjoja: liberaalit ovat keynesiläisiä, konservatiivit ovat keynesvastaisia. Konservatiivisen, antikeynesiläisen puolen ajatellaan olleen vallitsevassa asemassa kriisiä edeltäneinä vuosina tai vuosikymmeninä ja kantavan jonkinlaisen vastuun kriisistä, kun taas liberaalit keynesiläiset olivat profeettoja erämaassa. Mankiwin kaltaiset henkilöt ovat ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa. Hän on paholaisten puolella: hän toimi talousneuvonantajien neuvoston puheenjohtajana presidentti Bushin aikana, sitten Mitt Romneyn virallisena neuvonantajana. Hän on enkeleiden puolella: hän on itseoikeutettu keynesiläinen, todellisen suhdannevaihteluteorian vitsailija, Paul Krugmanin ”suolaisen veden” taloustieteilijä ja ”todellisuuspohjaisen yhteisön” jäsen.

Tämä näkemys taloudesta perustuu kahteen väärinkäsitykseen. Ensinnäkin siinä aliarvioidaan sitä, missä määrin valtavirran makrotaloustiede säilyi keynesiläisenä 1980- ja 1990-luvuilla uuden klassismin noususta huolimatta. Tämä pätee erityisesti politiikkaan suuntautuneeseen makrotaloustieteeseen, jossa tarve olla hyödyksi poliittisille päättäjille piti yllä pragmatismia ja suodatti pelkät akateemiset harjoitukset. Jälkimmäiset saattoivat olla ideologisesti hyödyllisiä konservatiiveille joillakin areenoilla, mutta olivat epäedullisessa asemassa politiikan kentällä — toisin kuin Milton Friedman, jonka menestys riippui sopeutumisesta siihen, että ”me kaikki olemme nyt keynesiläisiä”.

Toinen väärinkäsitys on, että keynesiläinen taloustiede on välttämättä vasemmiston luomus. Yksi osoitus tästä virheestä on Friedmanin kestävä valtavirran perintö, joka näkyy kaikkialla Ben Bernanken tunnustetusta velasta liberaalin talousblogin veturina toimivan Brad DeLongin näkemykseen, jonka mukaan ”Friedman täydensi Keynesin”. Taloustieteen valtavirta on keskustan, ei oikeiston tukikohta. Makrotaloustiede on aina ollut pohjimmiltaan teknokraattista. Makrotaloustieteen suuret keskustelut pyörivät politiikan välineiden mahdollisesta laajuudesta ja rajoituksista. Oikeisto ja vasemmisto kamppailevat politiikan tehokkuuden määrittelemästä keskustan maaperästä.

Occupy-liikkeen orastavilla taloustieteilijöillä on muutakin tekemistä. He voivat tehdä yhteisen asian liberaalien kanssa säästötoimia vastaan, mutta heidän huolenaiheensa ulottuvat paljon pidemmälle kuin järkevään kysynnän hallintaan. Listan kärjessä ovat tulojen, varallisuuden ja vallan epätasa-arvo — juuri nämä ovat Occupy Wall Streetin ja opiskelijoiden Mankiwille lähettämän kirjeen keskeisiä kysymyksiä. Taloustieteen valtavirta laiminlyö edelleen nämä kysymykset juuri siksi, että niihin ei ole helppoja poliittisia ratkaisuja. Kuten Mankiw vastasi opiskelijoilleen: ”Taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen on todellinen ja huolestuttava ilmiö, jolle ei kuitenkaan ole selvää selitystä tai helppoa ratkaisua.”

Radikaalin poliittisen taloustieteen liiton perustamisjulistuksessa vuodelta 1968 ei arvosteltu valtavirran taloustieteen virheellisyyttä tai vääränlaisten tekniikoiden tai menetelmien käyttöä — itse asiassa siinä tunnustettiin ”joidenkin nykyaikaisen taloustieteen työkalujen ja käsitteiden arvo”. Valitus ei koskenut sitä, että valtavirtainen taloustiede olisi harhainen tai puolueellisesti oikealle suuntautunut, vaan nimenomaan sitä, että se oli teknokraattinen. Siinä talous käsiteltiin teknisenä ongelmana, jonka poliittiset päättäjät ratkaisevat tieteellisiä periaatteita oikein soveltaen. Sillä oli vain vähän sanottavaa päivän todella polttavista ongelmista — ”ghettotaloustieteestä, Amerikan talouden köyhyydestä, kansainvälisestä imperialismista, eturyhmäanalyysistä, sotateollis-yliopistokompleksista… .” . Tämä ei johtunut siitä, että näitä asioita ei voitu analysoida, vaan siitä, että ne eivät olleet poliittisesti ratkaistavissa vallitsevan voimasuhteen vuoksi.

Paul Samuelsonin oppikirja oli, kuten Kerry Pearce ja Kevin Hoover ovat sitä kuvailleet, ”ennen kaikkea harmonistikirja”. Tässä mielessä se oli sopusoinnussa sen tieteenalan kanssa, johon se johdatti opiskelijat. Näkymättömän käden tavoin se otti näennäisesti vastakkaiset intressit huomioon ja muokkasi ne yhteisen päämäärän mukaisiksi, eikä se koskaan kohdannut kriisiä, jota se ei olisi voinut ratkaista rationaalisemmalla politiikan välineiden käytöllä. Tämä harmonistinen näkemys oli sekä radikaalien että ”jälkikeynesiläisten” toisinajattelijoiden kohteena.

Joan Robinson, Englannin Cambridgen joukkueen kapteeni pääkaupunkikiistoissa ja kenties todellinen anti-Samuelson, vietti elämänsä kaksi viimeistä vuosikymmentä rakentaen siltoja omien toisinajattelijoiden ja radikaalien taloustieteilijöiden uuden sukupolven välille. Cambridgen kiistojen tarkat tekniset seikat eivät koskaan olleet varsinainen kysymys — hänellä ei ollut harhakuvitelmia siitä, että valtavirta oli tiukasti rakennettu koneisto, joka hajoaisi pölyksi, jos yksikin osa irrotettaisiin. Teoreettinen ortodoksisuus ei myöskään välttämättä merkinnyt taantumusta ja heterodoksisuus radikalismia — kuten Oskar Lange ja Friedrich Hayek hänen sukupolvessaan osoittivat.

Robinson kuitenkin väitti, että uusklassisen taloustieteen perusongelma — niukkojen keinojen tehokas kohdentaminen tiettyihin päämääriin — jätti sille sokeita pisteitä yhteiskunnallisesti erittäin tärkeiden asioiden osalta. Se ei kyennyt käsittelemään riittävästi epävarmuutta ja epävakaata, historiallista aikaa, jossa tasapaino oli aina siirtymässä kauemmas tulevaisuuteen. Sen perus ”vertaukset” (kuten Samuelson niitä kutsui) johtivat harhaan jakauman suhteen, sillä ne antoivat ymmärtää, että se ratkaistaisiin rajatuottavuuden avulla. Hänen omituinen yrityksensä puuttua Samuelsoniin toisella rintamalla vuoden 1973 oppikirjassaan käänsi tyypillisen opetussuunnitelman järjestyksen ja aloitti jakaumasta ja kasvusta ja jätti suhteellisia hintoja koskevan vähäpätöisen kysymyksen yhteen myöhempään lukuun. On sanomattakin selvää, että kun otetaan huomioon 1970-luvun taloustieteen suuntaus ja yhtenäinen sitoutuminen abstraktioon, oppikirja, joka ei ollut täysin virheetön, sai vain vähän kannattajia.

Taloustieteen valtavirta on nyt tavallaan erilainen peto. Se on monoliittisempi kuin useimmat yhteiskuntatieteet, mutta ei niin yksiselitteinen kuin monet ulkopuoliset luulevat. Tutkimuksen tasolla kukkii monia kukkia, kuten poliittinen taloustiede, käyttäytymistaloustiede ja taloushistoria, ja yleinen suuntaus on kohti empiriaa. Itse yhden prosentin osuuden dokumentointi on itse asiassa yhden valtavirran taloustieteen nuorten tähtien, Emmanuel Saezin, ansiota. Blogosfääri on avannut tilan, jossa aito argumentointi kukoistaa. Robinsonin kritiikki pätee kuitenkin edelleen. Nykyaikainen oppikirja, jolle Mankiw antaa mallin, ei juuri poikkea Samuelsonin mallista. Taloustieteilijälle ”politiikka” tarkoittaa edelleen ”politiikkaa”, mikä tarkoittaa sitä, että hyväksytään hiljaisesti yhteiskunnallisten voimien tasapaino, joka asettaa rajat kohtuullisille mahdollisuuksille. Occupy-liikkeen esiin nostamiin yhteiskuntaa koskeviin peruskysymyksiin ei vastata regressioanalyysillä — näin paljon tuloeroja selittää teknologia, näin paljon ”globalisaatio”, ja toinen osa veropolitiikka… .

Taloustieteestä on tultava laajempi kirkko; sen on avauduttava jälleen poliittisen taloustieteen suurimmille vanhoille kysymyksille — mikä on kapitalismi, mistä se on tullut ja mitä sille tapahtuu? — ja lakata pitämästä itsestään selvänä, että sillä ei ole ongelmia, joita ei voisi korjata poliittisilla muutoksilla.

Lähdeviitteet

Mata (2009). references and further reading Cohen, Avi J. and G. C. Harcourt (2003) “Whatever Happened to the Cambridge Capital Theory Controversies?” Journal of Economic Perspectives, 17(1): 199–214. http://www.ingentaconnect.com/content/aea/jep/2003/00000017/00000001/art00010

Students of Economics 10 (2011) “An Open Letter to Greg Mankiw,” Harvard Political Review, November 2, http://hpronline.org/harvard/an-open-letter-to-greg-mankiw/

DeLong, J. Bradford (2006) “Friedman Completed Keynes,” Project Syndicate, November 27, http://www.project-syndicate.org/commentary/friedman-completed-keynes 

Harcourt, Geoff C. (1977) “The Theoretical and Social Significane of the Cambridge Controversies in the Theory of Capital: An Evaluation,” in Jesse Schwartz, ed., The Subtle Anatomy of Capitalism, Goodyear Publishing Company, Santa Monica, CA, pp. 285–303.

King, John E. and Alex Millmow (2003) “Death of a Revolutionary Textbook,” History of Political Economy, 35(1): 105–34. http://hope.dukejournals.org/content/35/1/105.short

Mankiw, N. Gregory (2008) “What would Keynes Have Done?” New York Times, November 28, p. BU4. http://www.nytimes.com/2008/11/30/business/economy/30view.html

Mankiw, N. Gregory (2011) “Know What You’re Protesting,” New York Times, December 3, p. BU4. http://www.nytimes.com/2011/12/04/business/know-what-youre-protesting-economic-view.html

Mata, Tiago (2009) “Migrations and Boundary Work: Harvard, Radical Economists, and the Committee on Political Discrimination,” Science in Context, 22(1): 115–43. http://journals.cambridge.org/action/displayFulltext?type=1&fid=3259524&jid=SIC&volumeId=22&issueId=01&aid=3259516

Pearce, Kerry A. and Kevin Hoover (1995) “After the Rrevolution: Paul Samuelson and the Textbook Keynesian Model,” in Allin Cottrell and Michael S. Lawlor, eds, New Perspectives on Keynes, annual supplement to History of Political Economy. http://hope.dukejournals.org/content/27/Supplement/183.short

Robinson, Joan (1977) “The Relevance of Economic Theory,” in Jesse Schwartz, ed., The Subtle Anatomy of Capitalism, Goodyear Publishing Company, Santa Monica, CA, pp. 16–21.

Robinson, Joan and John Eatwell (1974) “An Introduction to Modern Economics,” revised edition, McGraw-Hill, Berkshire.

Union for Radical Political Economics (1968) “Radical Economics: A Prospectus,” http://www.urpe.org/about/prospectus.pdf

Miten kansainvälisen rahoitusjärjestelmän rakenne aiheuttaa varallisuuden valumista köyhiltä rikkaille? Poliittiset taloustieteilijät Radhika Desai ja Michael Hudson keskustelevat velkapolitiikasta.

(video artikkelin lopussa)

RADHIKA DESAI: Hei ja tervetuloa 31. Geopolitical Economy Hour -ohjelmaan, jossa tarkastellaan aikamme nopeasti muuttuvaa poliittista ja geopoliittista taloutta. Olen Radhika Desai.

MICHAEL HUDSON: Ja minä olen Michael Hudson.

RADHIKA DESAI: Kulissien takana työskentelevät isäntämme Ben Norton, videokuvaajamme Paul Graham ja puhtaaksikirjoittajamme Zach Weisser.

Voisi ajatella, että viime viikkojen tapahtumien vuoksi puhuisimme tänään sodista, jotka näyttävät riistäytyvän käsistä, etenkin kun Israel näyttää olevan niin päättänyt kiihdyttää vihamielisyyksiään Hizbollahin kanssa, että se on valmis esittämään syytöksiä täysin ja selvästi hatarilla perusteilla. Voisi luulla, että puhumme siitä, että ei ole lainkaan selvää, kuka hallitsee tilannetta, erityisesti tässä maassa, joka niin usein kuvittelee olevansa maailman poliisi tai nainen, tapauksesta riippuen. Ja todellakin, aiomme varmasti käsitellä näitä aiheita tulevaisuudessa. Tänään keskitymme kuitenkin hyvin läheisesti siihen liittyvään aiheeseen, ja se on velka.

Meitä opetetaan ajattelemaan velkaa tavallisena, taloudellisena tai markkinasuhteena, joka ei eroa tavaroiden ja palvelujen ostamisesta ja myymisestä, jossa on kaksi muodollisesti tasavertaista osapuolta. Kumpikin antaa jotain toiselle, ja ne ovat suurin piirtein samanarvoisia. Tasavertaisuus tarkoittaa siis sitä, että samanarvoinen vaihdetaan samanarvoiseksi, ja kaikki on hyvin.

Tiedämme kuitenkin kaikki, että edes tavaroiden ja palvelujen vaihdon yhteydessä osapuolet eivät ole muodollisesti tasavertaisia, ja niiden välisillä valtaeroilla on valtava vaikutus kauppaan. Ja jos näin on, jopa tavanomaisen tavaroiden ja palvelujen vaihdon tapauksessa, niin vielä enemmän näin on velka- ja luottosuhteen tapauksessa.

Sitä ei itse asiassa pitäisi ajatella niinkään taloudellisena tai markkinasuhteena, vaan syvällisesti poliittisena suhteena, joka on riippuvaisempi vallasta kuin mikään muu niin sanottu taloudellinen suhde.

Kuka saa tunnustusta ja kuka ei? Kuka saa edulliset ehdot ja kuka ankarat ehdot? Kuka maksaa korkeaa korkoa ja kuka matalaa korkoa? Kuka pelastetaan maksuhäiriöissä ja ketä vaaditaan maksamaan vielä enemmän samasta ongelmasta?

Tällaiset kysymykset liittyvät velkaan, ja ne kaikki osoittavat, että velka on syvästi poliittinen suhde.

Ja kuten Clausewitz sanoo, sota on vain yksi tapa tehdä politiikkaa, ja sota ja velka ovat siksi myös syvästi yhteydessä toisiinsa.

Siitä lähtien, kun lontoolaiset pankkiirit vakuuttivat Vilhelm III:n lainaamaan heiltä verojen sijaan sotiensa rahoittamiseksi vuonna 1694, sodat ovat tuottaneet velkaa, massiivista velkaa, eivätkä nykyiset sodat ole poikkeus.

Ukraina käy tosiasiassa velalla rahoitettua sotaa, ja mikä tahansa Ukrainan valtio, joka jää jäljelle tämän sodan päätyttyä, ja odotamme, että se ei todellakaan voi jäädä jäljelle ennen marraskuun 5. päivää, saa niskaansa maksamattomien velkamäärien rasitteen.

Samaan aikaan markkinat ovat alentaneet Israelin velan luokitusta käytännössä roskalainaksi, ja samanlainen kohtalo odottaa varmasti myös Taiwania, jos sen johtajat ovat niin hölmöjä, että suostuvat toimimaan Yhdysvaltojen proxyna Kiinaa vastaan.

Ja tänään on toinenkin syy puhua velasta. Maailmanpankki sekä taloustieteilijät kaikkialla maailmassa ja myös UNCTAD, kehitysmaiden aivoriihi, ovat kaikki puhuneet uudesta kolmannen maailman velkakriisistä.

Jotkut teistä ehkä muistavat tai tietävät yhden 1980-luvun alussa. Siitä lähtien kestämätön velkaantuminen on ollut merkittävä este kolmannen maailman kehitysnäkymille.

Nähdäksemme nykyisen kolmannen maailman velkakriisin, tai kehitysmaiden velkakriisin, tai mitä kiertoilmaisua tahansa haluaakaan käyttää, eli maailman köyhien maiden velkakriisin, synty on hyvin samanlainen kuin 1980-luvulla.

Tulokset voivat kuitenkin olla aivan erilaisia, ja tästä voimme keskustella. Michael ja minä ainakin spekuloimme asiasta.

Ja lopuksi, kun puhumme julkisesta velasta tai valtionvelasta, meidän on puhuttava IMF:stä ja Maailmanpankista, länsimaisen finanssipääoman ulosottomiehistä. Kun he vuodattavat krokotiilinkyyneleitä velkojen takaisinmaksun aiheuttamista hyvinvointitappioista, jotka vievät rahaa pois terveydenhuollosta tai koulutuksesta tai puhtaasta vedestä kehitysmaissa, he tekevät sen toisaalta. Toisaalta he asettavat mitä ankarimpia takaisinmaksuehtoja ja varmistavat massiiviset käänteiset pääomavirrat eli sen, että pääoma ei virtaa rikkaista maista köyhiin maihin, kuten taloustieteen oppikirjojen mukaan pitäisi, vaan päinvastoin köyhistä maista rikkaisiin maihin.

Samalla ne osoittavat hellyyttä Ukrainan kaltaisten ystävällismielisten maiden velkaa kohtaan. Ei ole ihme, että näiden kahden vampyyri-instituution 80-vuotispäivän kunniaksi on käynnissä toinen kampanja, jossa vaaditaan niiden lakkauttamista.

Ainoa hyvä uutinen on se, että niiden tehokkuus ja merkitys on vähenemässä, mikä johtuu pääasiassa Kiinan noususta merkittäväksi velkojaksi.

Tämä on siis taustaa sille, mistä aiomme puhua tänään. Michael, olet tehnyt valtavasti työtä. Tiedän, että olet seurannut Ukrainan velkaantumista vuodesta 2014 lähtien, ellei jo aiemmin. Miksi et siis aloittaisi puhumalla Ukrainan velasta ja siitä, miten IMF on käsitellyt sitä?

MICHAEL HUDSON: Ukrainan nykyinen velkasotku osoittaa, miten kaksinaismoralistisesti Kansainvälinen valuuttarahasto ja itse asiassa koko kansainvälinen joukkolainayhteisö suhtautuu maihin, jotka eivät pysty maksamaan velkaansa ja jotka ovat samanlaisessa velkaongelmassa.

Kaksi vuotta sitten, kun taistelut Venäjän kanssa alkoivat ja kun Venäjän oli puututtava asiaan, koska Ukrainan venäjänkielisille alueille hyökättiin siviilejä vastaan, oli selvää, että Ukraina ei maksaisi velkaa. Niinpä kansainväliset velkakirjojen haltijat, joiden velat erääntyivät, sanoivat: ”Hyvä on, teidän ei tarvitse maksaa meille nyt.” Tämä on kuitenkin totta. Tiedämme, että olette sodassa. Lykätään sitä kahdella vuodella ja odotetaan 1. elokuuta 2024 asti.

Juuri tässä tilanteessa olemme nyt. Kaksi vuotta sitten sanottiin, että sota on varmasti ohi siihen mennessä. Kansainvälinen valuuttarahasto ja Yhdysvallat sanoivat, että Ukraina voittaa Venäjän, ja kaikesta päätellen marssimme Venäjälle, mutta sotaa ei tule. Ukraina voi maksaa sitten takaisin. Joten kaikki sanoivat, että okei, odottakaa, te vain jatkatte korkojen keräämistä meille.

Voit kuvitella, mitä tapahtui kuukausi sitten, kun maksuaika tuli täyteen. Mitä Ukraina aikoi tehdä? Ja ilmeisesti Ukrainalla ei ollut rahaa, ja joukkovelkakirjojen haltijoilla oli vaihtoehto. Joko he voisivat vaatia, että heille maksetaan, ja sanoa, että olette maksuhäiriöisiä, ja jos ette pysty maksamaan meille, se tarkoittaa, että IMF:n sääntöjen mukaan, joita se ei noudata, mutta sääntöjen mukaan, jos niitä noudatettaisiin, se ei saa antaa lainaa maille, jotka ovat maksuhäiriöisiä yksityisiä velkojia kohtaan.

Tämä johtuu siitä, että IMF on poliisi, joka toimii yksityisten velkojien edunvalvojana ja pakottaa velkakirjat maksettaviksi.

Niinpä johtavat joukkovelkakirjojen haltijat, puhumme ihmisistä, suurimmista joukkovelkakirjarahastoista, PIMCOn joukkovelkakirjarahastosta ja Blackstonesta, kokoontuivat yhteen, ja heillä oli mahdollisuus valita. He tekivät jotain hyvin merkittävää. Ne sanoivat: ”Hyvä on, Ukraina, teidän ei tarvitse maksaa nyt erääntyvää velkaa, vaan voitte alentaa velkaa noin 39 prosenttia, koska tiedämme, että ette pysty maksamaan sitä.” Tämä oli todella hienoa. Luvatkaa vain maksaa meille muutaman vuoden kuluttua, kun tiedämme, että olette voittaneet Venäjän ja teillä on varaa maksaa. Ja he ottivat itse asiassa hyvin suuren tappion ukrainalaisista roskalainoista, joista oli tullut roskalainoja.

Minua yllätti se, etteivät tavalliset kansainväliset pankkiirit toimineet näin. He olisivat voineet sanoa, että ei, me aiomme ulosmitata, ja he olisivat ymmärtäneet, että Yhdysvaltain hallitus ja IMF olisivat tehneet kaikkensa estääkseen Ukrainan maksukyvyttömyyden, ja he olisivat pelastaneet Ukrainan. Mutta jotenkin Yhdysvaltain hallitus sai joukkovelkakirjojen haltijat käden käänteeseen.

Meillä ei ole aavistustakaan, miksi, mutta joukkovelkakirjojen haltijat tekivät jotain hyvin epätyypillistä ottaessaan tappion 50 miljardin dollarin lainasta, joka oli erääntymässä. Kansainvälinen valuuttarahasto selitti, että koska länsimaat eivät enää elä oikeusvaltioperiaatteen vaan sääntöihin perustuvan järjestyksen mukaan, kaikki voi mennä eteenpäin.

Tiedämme jo, että yksi IMF:n muista sopimusartikloista sanoo, että se ei saa myöntää lainaa sotaa käyvälle maalle. IMF sanoi, ja minä lainaan sanatarkasti, että jos maa on menossa sotaan sellaista tarkoitusta varten, jota Yhdysvallat ja Nato tukevat, voimme tietysti poiketa säännöistä, koska olemme periaatteessa Naton aseet ja koska Yhdysvaltojen puolustusministeriö ja ulkoministeriö tietysti tukevat meitä. Säännöt on tarkoitettu noudatettavaksi vain silloin, kun haluamme soveltaa niitä niskoitteleviin maihin, joilla on vaikeuksia maksaa velkaa.

Niinpä he juuri myönsivät uusia lainoja Ukrainalle, jotta se voisi jatkaa sodankäyntiä. Ja kaikki velkakirjojen haltijat teeskentelivät, että Ukraina ei jotenkin häviä, että se jotenkin selviää maksukykyisenä ja maksaa velkakirjojen haltijoille.

Kenelläkään ei ole aavistustakaan siitä, mikä heidät oikeastaan vakuutti. Mutta koska Blackstone ja PIMCO ovat hyvin lähellä Yhdysvaltain ulkoministeriötä, on tietysti käyty keskustelua, väännetty kättä ja luvattu, että älkää huoliko, me huolehdimme teistä.

Ja ilmeisesti on laadittu kaksi suunnitelmaa siitä, miten Ukraina voi maksaa velkansa. Blackstone ja JP Morgan työskentelevät yhdessä järjestääkseen Ukrainan resurssien myymisen, kun sota on ohi. He uskovat, että amerikkalaisille ja eurooppalaisille yrityksille tulee valtavat markkinat, joilla ne voivat ostaa ukrainalaisia maita, ukrainalaisia julkisia laitoksia ja kaikkea omaisuutta, mitä niillä on.

Joten jos Ukraina voittaa sotilaallisen sodan, tiedämme, että näin ei tapahdu. Mutta jos niin käy, se lakkaa olemasta maa, joka omistaa omat luonnonvaransa. Joka tapauksessa se päätyy näyttämään Argentiinalta tai muilta mailta, joille on sanottu, että maksakaa velkanne myymällä maanne ja mineraalioikeutenne. Ja Ukrainalla on mineraaleja, kaikki venäjänkielisillä alueilla, litiumia ja muita. Ja illuusio on, että jotenkin kaikki nämä rahat, jotka maksetaan Ukrainan hallitukselle sen omaisuuden ostamisesta, käytetään hallituksen toimesta joukkovelkakirjojen haltijoiden maksamiseen ja maksukykyisenä pysymiseen.

Tämä on periaatteessa ollut IMF:n strategia viimeiset 50 vuotta. Jos Latinalaisen Amerikan maat tai Afrikan maat eivät pysty maksamaan velkojaan ja joutuvat lainaamaan IMF:ltä, niiden on myytävä mineraalioikeutensa, maansa ja muut.

Täytyy olla suunnitelma B. Ja olen yrittänyt selvittää sitä. Epäilen, että joukkovelkakirjojen haltijoille sanottiin, että jos jotenkin tapahtuu ihme ja Ukraina häviää sodan, niin euroalue ottaa ne 300 miljardia dollaria, jotka se on ottanut, takavarikoinut Venäjältä, ja antaa ne Ukrainalle korvauksina sodasta. Ja Ukraina käyttää Venäjältä takavarikoidut rahat velkakirjojen haltijoiden maksamiseen. Tämä on vain arvaukseni, mutta en voi kuvitella, että joukkovelkakirjojen haltijat olisivat ottaneet tappiota juuri nyt, ellei heillä olisi ollut mielessään nämä kaksi, suunnitelma A ja suunnitelma B.

Kuten Radhika sanoi, tämä ei ole markkinasuhde. Se on poliittinen suhde.

RADHIKA DESAI: Michael, tämä on todella mielenkiintoista. On tietenkin mielenkiintoista nähdä, että tässä tapauksessa yksityisiä velkojia on pyydetty leikkaamaan lähes 40 prosenttia Ukrainalle myöntämistään lainoista.

Olivatpa kulissien takana meneillään mitkä tahansa hämärät juonittelut, oli syy mikä tahansa, tosiasia on, että vaikka he todella tekisivät todellisen tappion, Yhdysvallat saisi, no, on kaksi asiaa. Ensinnäkin tällaiset leikkaukset tehdään yleensä sen jälkeen, kun velallinen on jo maksanut valtavan summan, enemmän kuin mitä alun perin sovittiin.

Toiseksi Yhdysvallat on aina viimeisten noin 40 vuoden aikana tukenut rahoituslaitoksiaan täysin. Joten tavalla tai toisella nämä ihmiset eivät itse asiassa häviä.

Mutta on jotain todella mielenkiintoista. Muu maailma ei jää kaipaamaan sitä, että Ukrainaa voidaan pyytää, että yksityisiä velkojia voidaan pyytää leikkaamaan Ukrainan velkoja, koska suuri osa kolmannen maailman veloista on yksityisille velkojille. Nämä yksityiset velkojat ovat hyötyneet valtavasti lainaamalla kolmannen maailman maille. Ja puhumme siitä hetken kuluttua, kuinka he ovat hyötyneet.

Kun kolmannen maailman velkakriisi, joka on jo meneillään, saavuttaa kriittisen pisteen, uskon, että kolmannen maailman maat ovat erittäin hyvässä asemassa osoittamaan, että katsokaa, voitte pyytää yksityisiltä velkojilta näin huomattavaa leikkausta Ukrainan tapauksessa. Miksi emme me? Meidän asiamme on vielä suurempi. Uskon siis, että tämä käy hyvin selväksi.

Halusin kuitenkin sanoa vielä yhden asian, nimittäin sen, että Yhdysvallat on historiallisesti tienannut rahaa sodalla. Tarkoitan, että olet itse huomauttanut, että Yhdysvalloista tuli lähinnä velkojavaltio ensimmäisen maailmansodan lopussa kieltäytymällä antamasta anteeksi lainoja, joita se oli antanut sotaa käyville eurooppalaisille maille samalla tavalla kuin esimerkiksi Englanti oli jossain vaiheessa antanut anteeksi lainojaan sotaa käyville maille Napoleonin sodissa.

Ja kun Englanti otti tämän asian esille, [Yhdysvallat] sanoi, että ei, emme aio antaa velkoja anteeksi. Me haluamme teidän maksavan ne velat takaisin. Näin Yhdysvalloista tuli velkojamaa. Ja tietysti se on tietyssä mielessä säilyttänyt määräysvallan tässä asiassa. Joten Yhdysvallat ei ainoastaan hyödy viemällä yhä enemmän materiaalia, näitä aseita ja mitä tahansa, sotaa käyviin maihin, kuten se tekee Ukrainan tai Israelin tapauksessa tai mitä tahansa, Taiwanin ja niin edelleen, vaan sen taloudesta on tullut hirvittävän riippuvainen sodasta.

Mutta se tekee niin myös silloin, kun sen rahoituslaitokset lainaavat näille maille.

Puhuit myös Venäjän varoista. Minusta tässä Venäjän varojen tarinassa on todella mielenkiintoista se, että Yhdysvallat painostaa eurooppalaisia käyttämään Venäjän varoja, koska suurin osa, se on totta, suurin osa Venäjän varoista on itse asiassa euroissa. Pienemmät määrät ovat puntina ja dollareina brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa rahoituslaitoksissa.

Mutta Yhdysvallat painostaa Eurooppaa myös siksi, että rahoituslaitokset, yksityiset rahoituslaitokset ovat itse asiassa hieman varovaisia toimimaan näin, koska ne eivät halua muiden tallettajiensa luulevan, että he aikovat toimia näin, koska jos muut tallettajat alkavat ajatella, että he menettävät talletukset, he menettävät liiketoimintaa.

Niinpä he ovat olleet, joten tämä on jälleen osa Eurooppaan kohdistuvien ruuvien kääntämistä. Jos Eurooppa saadaan diskreditoimaan oma rahoitusjärjestelmänsä, samalla kun Yhdysvallat pysyy tavallaan kuivilla. Joten sekin on todella mielenkiintoista.

Joten kyllä, tarkoitan, että voimme nähdä puolueellisuuden. Ja luulen, Michael, että tämä IMF:n Ukrainaa kohtaan osoittama puolueellisuus on pidempi tarina, eikö niin? Se on tehnyt tällaista jo vuodesta 2014 lähtien, jos ei nyt vuoteen 2014, niin ainakin ennen tämänhetkisen konfliktin alkamista.

MICHAEL HUDSON: Haluaisin itse asiassa aloittaa aikaisemmasta. Esitit tärkeän huomion siitä, että teollisuusmaiden, Euroopan ja Yhdysvaltojen, velat ovat kaikki olleet sotavelkoja.

Se alkoi 1200-luvulla. Rooman kirkko julisti sodan muille kristityille maille, lähinnä Saksalle, jotka eivät hyväksyneet roomalaiskatolisen kirkon ohjausta. Ja he taistelivat ortodoksisia kristittyjä maita vastaan. Niinpä he käytännössä palkkasivat sotapäälliköitä, kuten Vilhelm Valloittaja, tekemään Englannista läänityksen.

Ongelmana on se, että heidän armeijansa työskentelivät Vatikaanille, ja sotapäälliköt olivat ikään kuin maaorjia. Mutta miten saada rahaa sodan maksamiseen?

Rooman kirkko järjesti 1200-luvulla italialaisia kauppapankkiireja, pohjoisitalialaisia pankkiireja, lombardeja, jotka kutsuttiin antamaan lainoja Englannille ja muille sotaa käyville maille.

Tätä varten Rooman kristillinen kirkko kumosi koko kristinuskon hengen ja sanoi, että koron periminen on ok, jos se tehdään hyvää kristillistä tarkoitusta varten, jonka me hyväksymme, kuten sotaan lähteminen. 1200- ja 1300-luvuilta aina 1900-luvulle asti lähes kaikki Euroopan maiden ulkomaiset velat, kotimaan velat ja julkiset velat olivat sotavelkoja. Ja se on jatkunut.

Tärkeää sotaveloissa on se, että ne eivät kuoleta itseään. Sotaan lähteminen ei anna rahaa velkojen takaisinmaksuun. Ja se on ongelma.

Globaalin etelän velat eivät suurelta osin johdu kansainvälisestä sodasta. Tämä erottaa globaalin etelän velat Euroopan veloista. Sitä voisi kutsua luokkasodaksi tai niinkuin me kutsumme, teollisuusmaiden geopoliittiseksi sodaksi teollisuusmaille raaka-aineita toimittavia maita vastaan.

RADHIKA DESAI: Se on imperialismia. Se on imperialismia.

MICHAEL HUDSON: Se on taloudellista siirtomaavaltaa, voi sanoa. Minusta ongelma alkoi ilmetä jo 1960-luvun puolivälissä. Vuonna 1965 olin Chase Manhattanin maksutase-ekonomisti. Ja useimmilla pankeilla oli omat ekonomistinsa arvioimassa, kuinka paljon rahaa kolmannen maailman asiakkailla on varaa maksaa. He käskivät minun tutkia Chileä, Argentiinaa ja Brasiliaa ja sanoivat, että katsokaa, mikä on niiden vientipotentiaali. Katsokaa, millainen niiden maksutase on. Kuinka paljon ylijäämää ne saavat, jos saisimme ne ylijäämät jotenkin heille meidän antamien lainojen pantiksi? Koska pankin kansainvälinen osasto teki rahaa lainaamalla näille maille.

Tein nopean analyysin ja pystyin sanomaan, että jos tarkastellaan maksutasetta, he elävät jo nyt lainaamalla. Ne tekevät jo nyt tappiota. Pankit alkoivat jo 60-luvun puolivälissä vähentää lainojaan, koska lainananto näille maille oli tuolloin vielä pitkälti markkinaehtoista.

He sanoivat, että me olemme velkojia. Emme halua antaa lainaa, joka menee pieleen. Ainoa tapa, jolla voimme turvata lainamme, on tietää, että [kauppataseen] ja maksutaseen ylijäämä on olemassa. Tämä ei enää ollut ongelma.

Jossain vaiheessa, ja luulen, että tämä tapahtui 1970-luvulla, toimin useiden välitysfirmojen ja vakuutuksenantajien konsulttina. Minut tunnettiin tuolloin yhtenä kolmesta tohtori Doomista. Sanoin, että en ymmärrä, miten Latinalaisen Amerikan on mahdollista ottaa lisää velkaa. He ovat jo valmiiksi velkaantuneet.

Meillä oli kokous Federal Reservessä, ja sen virkamies kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Herra Hudson, sanotte, että näillä Latinalaisen Amerikan mailla ei ole varaa maksaa velkojaan. Mutta entä jos tekisitte analyysinne Englannille? Englanti on samassa veneessä. Ei ole mitään keinoa sanoa, miten se voi maksaa velkansa, eihän?

Tämä tapahtui silloin, kun Englanti devalvoi Englannin puntaa. Sanoin, että kyllä, se on aivan oikein. Ja Federal Reserve sanoi, että no, mutta se maksaa velkansa. Ja miten se maksaa? Me lainaamme niille rahaa, koska ne ovat liittolaisiamme. Ja jos sanomme pankeille, että teillä on varaa lainata rahaa näille maille, joilla ei ole mitään näkyviä tukivälineitä, mutta me pidämme heitä silmällä, silloin teidän ei tarvitse tehdä taloudellista analyysia. Se on poliittinen analyysi. Ja jos ne ovat ystäviä, aivan kuten Englannin kohdalla, me tuemme niitä.

Kuten tiedätte, Englanti päätyi devalvoitumaan. 1970-luvun lopulla työskentelin UNITARille. Vuonna 1978, 1979 kirjoitin UNITARille artikkelisarjan, jossa sanoin, että etelällä ei ole varaa maksaa. Menin UNITARin konferenssiin Mexico Cityssä ja sanoin näin.

Niinpä kävi jo niin, että he eivät voineet maksaa, ellei Yhdysvallat lainaisi heille rahaa. No, vuonna 1982, kuten olemme keskustelleet aiemmin, Meksiko aloitti koko Latinalaisen Amerikan velkapommin, koska se ei pystynyt maksamaan lyhytaikaisia velkojaan, joita kutsutaan tessobonoiksi ja joiden tuotto oli tuolloin ehkä 20 prosenttia, koska markkinapohjaiset sijoittajat näkivät, etteivät ne pystyneet maksamaan. Se oli ilmeistä jo pitkään.

Tämä johti dominovaikutukseen. Argentiinassa, Brasiliassa ja muualla 1980-luvulla Brady-suunnitelma otettiin käyttöön, ja kansainväliset velkakirjojen haltijat kokoontuivat yhteen ja sanoivat, että tiedämme, että kolmannen maailman maat, kuten niitä silloin kutsuttiin, eivät pysty maksamaan. Velat on alennettava johonkin sellaiseen, joka on maksettavissa ja joka ainakin antaa velkojille käsityksen siitä, että kyllä, tällä alennetulla tasolla niillä on varaa maksaa velkoja.

Amerikkalaiset tai eurooppalaiset sijoittajat eivät uskoneet tätä sopimusta. Vuosina 1989 ja 1990 minut palkkasi Scudder, Stevens, joka oli rahanhallintayhtiö, perustamaan maailman ensimmäisen valtionvelkarahaston, josta tuli pääasiassa kolmannen maailman velkoja.

Kun he palkkasivat minut, he sanoivat: ”Michael, sinut tunnetaan nimellä Dr. Doom. Olet sanonut, että maat eivät pysty maksamaan. Entä jos perustamme kolmannen maailman joukkovelkakirjarahaston, ja se on vain viiden vuoden rahasto? Luuletko, että Argentiinalla ja Brasilialla on varaa maksaa velkansa seuraavat viisi vuotta?”

Tämä tapahtui vuonna 1989, jolloin Brasilia ja Argentiina maksoivat 45 prosentin korkoa dollarilainoilleen. Kuvitelkaa, että kahden vuoden kuluttua saatte kaikki rahanne takaisin korkoina ja teillä on yhä kaikki velkakirjat.

Scudder kiersi ympäri Yhdysvaltoja tapaamassa pankkeja, mutta yksikään pankki, yksikään sijoitusrahasto tai eläkerahasto ei ollut halukas sijoittamaan. He sanoivat: ”Ei, olemme polttaneet näppimme Latinalaisen Amerikan velkakirjoista. Emme halua olla osallisina siinä.”

He menivät Eurooppaan, Englantiin, Saksaan ja Ranskaan, mutta kukaan ei ostanut mitään. Lopulta he kääntyivät Merrill Lynchin puoleen ja kysyivät, voisitteko ottaa nämä joukkovelkakirjalainat takuuseen. Etsitään jokin maa, joka voisi ostaa nämä joukkovelkakirjat 45 prosentin korolla.

Merrill Lynch kehotti Latinalaisen Amerikan toimistoa Argentiinassa laskemaan liikkeeseen osuuksia tästä valtion velkarahastosta. Scudder halusi kutsua sitä nimellä Sovereign High Interest Trust, SHIT, mutta luulen, että heillä oli nimi, joka ei oikein osunut kohdalleen.

Ainoat ihmiset, jotka ostivat argentiinalaisia ja brasilialaisia velkakirjoja, ostivat ne Argentiinan markkinoilta, jossa osakkeet myytiin, ja yhtiö perustettiin Alankomaiden Länsi-Intiassa. Amerikkalaiset eivät saaneet ostaa näitä osakkeita. Kun on offshore-rahasto, se on yleensä vain ulkomaalaisille.

Argentiinan ja Brasilian dollarivelkoja ostavat maat olivat itse näiden maiden jäseniä. Ja ilmeisesti niiden on oltava se oligarkia, joka teki tämän. Epäilemättä keskuspankkiirit ja presidentin perhe ostivat niitä, koska, no, me olemme vastuussa velan maksamisesta, joten tietysti ostamme rahaston. Ja jos aiomme laiminlyödä maksuja, myymme velat jollekin ääliölle. Mutta niin kauan kuin me olemme vastuussa päätöksestä maksaa dollarivelat, meillä on varaa ostaa niitä.

Kolmannen maailman asiakasoligarkiat ostivat periaatteessa kolmannen maailman velkaa. Ja rahasto lähti liikkeelle. Se oli maailman toiseksi parhaiten tuottanut rahasto vuonna 1990. Australian kiinteistörahasto taisi olla ykkönen.

Yhtäkkiä tämä johti uuteen lainatulvaan kolmanteen maailmaan, lähinnä siksi, että IMF totesi, että nämä maat ovat Yhdysvaltojen kiertoradalla. Me tuemme niiden hallituksia. Loppujen lopuksi tämä tapahtui Chilen vallankaappauksen jälkeen, kun Yhdysvaltain hallituksella oli salamurharyhmiä kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa, jotka asettivat paikalleen asiakasoligarkioita, jotka tietysti maksaisivat dollarivelan.

Siinä vaiheessa se lakkasi olemasta markkinasuhde. Siitä tuli täysin poliittinen, ja kaikki yhdysvaltalaiset ja eurooppalaiset sijoittajat alkoivat hypätä mukaan.

RADHIKA DESAI: Haluan vain selventää. Tämä on hyvin mielenkiintoista, Michael. Haluan vain selventää, että en tarkoittanut, että velka on joskus markkinasuhde ja joskus poliittinen suhde. Mielestäni se on aina poliittinen suhde. Ja jopa niin sanottu riskipreemio, jota muka köyhien maiden pitäisi maksaa siitä, että niiden antamat lainat ovat riskialttiimpia. Se tarkoittaa, että niiden on maksettava korkeampia korkoja. Tutkimukset ovat osoittaneet, että itse asiassa tämä niin sanottu riskipreemio on täysin keinotekoinen asia. Ja että nämä yksityiset velkojat tienaavat paljon enemmän rahaa lainaamalla köyhille maille kuin ne tienaavat lainaamalla rikkaille maille.

Tässä mielessä sanoisin, että velka on aina poliittinen suhde, ja kaikenlaiset asiat, myös sosiaaliset ennakkoluulot, vaikuttavat asiaan, joten köyhiä maita pidetään lähes aina huonona vaihtoehtona. Ja siksi niiden on maksettava korkeampia korkoja.

Ne saavat huonommat ehdot, aivan kuten maan sisälläkin tietyt marginaaliryhmät, olipa kyseessä sitten musta amerikkalainen tai latinoamerikkalainen, joutuvat maksamaan korkeampia korkoja, luottoluokituksesi on huonompi ja kaikenlaista muuta. Mielestäni kyse on siis aina poliittisesta suhteesta.

Olet jo siirtynyt puhumaan kolmannen maailman veloista. Puhutaanpa siis kolmannen maailman velasta, koska minusta te kerroit hyvin, mutta haluaisin kiinnittää huomiota erityisesti yhteen hyvin keskeiseen tapahtumakokonaisuuteen, koska sen avulla voimme tarkastella nykyistä velkakriisiä historiallisesta näkökulmasta.

Puhun velkakriisistä, joka puhkesi vuonna 1982. Mutta tietysti sen synnyn juuret ulottuvat ainakin vuosikymmenen taakse ennen sitä. Se juontaa juurensa itse asiassa kultaikkunan sulkeutumiseen, Bretton Woods -järjestelmän romahtamiseen, öljyn hinnannousuun, joka ensin nelinkertaistui 1970-luvun alussa ja myöhemmin kaksinkertaistui jälleen 1970-luvun lopulla, osittain dollarin heikkenemisen vuoksi. Dollari romahti niin kovaa, että kaikki öljynviejät sanoivat, että jos aiomme kerätä dollareissa, tarvitsemme lisää dollareita ja öljyn hintaa.

Kun öljyn hinta nelinkertaistui, ihmiset muistavat sen olleen suuri järkytys järjestelmälle. Mutta kulissien takana tapahtui jotakin muuta, nimittäin se, että — ja tämä oli alku — Michael, sinä ja minä olemme keskustelleet dollarijärjestelmästä ja niin edelleen.

Ja yksi asia, jota korostamme, on se, että vuoden 1971 jälkeen, kun dollarin ja kullan välinen yhteys oli katkennut, dollari asetettiin uudenlaiselle perustalle. Ja tätä uutta perustaa kutsumme finanssilaitokseksi, eli dollarimääräisen rahoitustoiminnan laajamittaiseksi laajentamiseksi, mikä lisäsi keinotekoisesti dollarin kysyntää.

Nyt alkoi tapahtua ensinnäkin se, että Henry Kissinger, tyypilliseen machiavellilaiseen tapaansa, meni öljyshokin jälkeen kaikkien arabimaiden, öljynviejämaiden, luo ja sanoi: ”Kuulkaahan, ihmiset, me olemme kunnossa, jos öljyn hintaa on pakko nostaa, se sopii meille, me hyväksymme sen. Mutta teidän pitäisi laittaa ylimääräinen raha, jonka saatte, teidän pitäisi tallettaa se länsimaisiin rahoituslaitoksiin, dollarimääräisiin talletuksiin.” Ja niin he todellakin tekivät.

Niinpä länsimaiset pankit pursuivat rahaa. Ne istuivat yhtäkkiä valtavien rahakasojen päällä. Ja luulisi, että se olisi hyvä asia pankeille. Mutta itse asiassa se aiheuttaa pankeille suurta päänvaivaa, koska jos istuu rahakasojen päällä, joista on maksettava korkoa, on käytettävä sitä jotenkin ansaitsemaan korkoa, jonka maksaa tallettajille. On siis löydettävä lainanottajia.

Silloin länsimaiset rahoituslaitokset lähtivät lainalaukalle, ja ne lainasivat kenelle tahansa, mille tahansa kolmannen maailman maalle, joka halusi lainata niiltä. Ja todellakin, ne jopa lainasivat, anteeksi, vielä yksi viimeinen asia, vielä yksi asia, ne jopa lainasivat sosialistisille maille tänä aikana. Anteeksi, halusit sanoa jotain, Michael.

MICHAEL HUDSON: Kyse ei ollut vain pankeista. 1990-luvulla markkinoille tulivat myös yksityiset joukkolainarahastot.

RADHIKA DESAI: Anteeksi, puhun edelleen 1970-luvusta. Ehkäpä lopetan tarinani 1970-luvusta, ja sitten siirrymme 1990-luvulle. Koska se on todella mielenkiintoinen tarina. Tässä vaiheessa he alkoivat lainata hullun lailla.

Muistakaa, että 1970-luvulla inflaatio oli hyvin korkea, ja korot pysyivät hädin tuskin sen mukana. Reaalikorko oli siis usein negatiivinen. Kolmannen maailman maat, jotka olivat pyytäneet lainaa niin pitkään muun muassa teollistumisensa vuoksi, saivat, erään lukemani kirjailijan sanoin, en muista nimeä, mutta hän sanoi periaatteessa, että se oli kuin maaginen rahakone, että ne saivat rajattomasti luottoa lähes ilmaiseksi. Itse asiassa pankit maksoivat heille lainasta, jos korot olivat negatiiviset. Tämä oli siis se konteksti, jossa suuri osa lainanotosta tapahtui.

Inflaatio kuitenkin jatkui. Lopulta keskuspankki, keskuspankin tuleva puheenjohtaja Paul Volcker, päätti, että hän käärisi hihat ja lopettaisi inflaation aiheuttamalla taantuman. Hän sanoi yksinkertaisesti, että aion vain rajoittaa rahan tarjontaa. Enkä välitä siitä, mihin korkotaso nousee.

Ja ne nousivat ylöspäin, negatiivisista reaalikoroista 15, 18 ja 20 prosentin kaksinumeroisiin korkoihin. Ja yhtäkkiä kaikkien näiden maiden velkataakka ei muuttunut minkään maallisen kehityksen vuoksi. Niiden tilanne muuttui yhden ainoan päätöksentekijän tekemän päätöksen seurauksena.

Paul Volcker aiheutti siis kriisin Yhdysvalloissa, hyvin pitkän taantuman, mutta kolmannessa maailmassa hän aiheutti velkakriisin. Velkakriisi puhkesi erityisesti Meksikossa, Brasiliassa ja Argentiinassa, jotka alun perin laiminlöivät velkansa vuonna 1982.

Muistan jopa Fidel Castron sanoneen heille aikoinaan, että te olette jo maksaneet takaisin enemmän kuin tarpeeksi. Teidän ei tarvitse, teidän pitäisi hylätä tämä velka, teidän pitäisi vain luopua tästä velasta jne.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt. Kaikki kolmannen maailman maat olivat pääasiassa Latinalaisen Amerikan jälkeen Afrikka. Ja erityisesti nämä kaksi maanosaa joutuivat taloudellisesti todella koville, ne joutuivat koville, ne kokivat taloudellisen taantuman.

Yhtäkkiä niiden oli laajennettava vientiään, koska ne olivat tuskin teollistuneet, ja ne saattoivat viedä vain sitä, mitä kaikki muutkin kolmannen maailman maat veivät, kaikenlaisia alkutuotteita, olipa kyse sitten kahvista, puuvillasta, teestä, kaakaosta, mansikoista tai mistä tahansa, kaikenlaisia tuoreita kolmannen maailman alkutuotteita ei voitu viedä. Puuvillaa, jota oli vaikea ostaa, tulvi yhtäkkiä länsimaisille markkinoille. Silkki, jota oli vaikea ostaa, tulvi yhtäkkiä länsimarkkinoille.

Joten saitte tämän ison bonuksen, länsimaat saivat ostaa halpoja tavaroita. Jos jokainen maa, joka voi tuottaa kahvia, vie kahvia, jos jokainen puuvillaa tuottava maa vie puuvillaa, hinnat laskevat. Niinpä niiden oli pakko juosta yhä kovempaa pysyäkseen samassa paikassa. Joten kolmannen maailman maat joutuivat todella koville. Ja tietenkin sosiaalimenoja leikattiin, ja kaikenlaista sellaista.

Tämä oli siis kolmannen maailman velkakriisin synty ja puhkeaminen. Ja kohta, Michael, tiedän että haluat sanoa jotain. Joten annan sinun sanoa. Sitten haluamme puhua nykyisestä velkakriisistä.

MICHAEL HUDSON: Haluan vain tiivistää sen, mitä sanoitte. Kun öljyn hinta nelinkertaistui, Saudi-Arabian kanssa tehtiin sopimus, jonka mukaan voitte veloittaa mitä haluatte, mutta pitää tulonne Yhdysvalloissa. Se tulvii rahaa Yhdysvaltain markkinoille. Raha sijoitettiin Yhdysvaltain pankkeihin. Ja olet oikeassa. Pankit kysyivät, mitä me teemme näillä rahoilla. Heidän oli löydettävä asiakkaita. Ja maksavia asiakkaita olivat kolmannen maailman velalliset.

Mikä sai tämän päättymään? Kun Paul Volcker nosti korkoja, kuten sanoit, kansainväliset sijoittajat myivät yhtäkkiä ulkomaiset sijoituksensa ja sanoivat, että ostamme Yhdysvaltain valtion joukkovelkakirjalainoja, joiden tuotto oli 20 prosenttia vuonna 1980. Muistan sen hyvin. Olette siis oikeassa. Se johti koko kriisiin. Yhtäkkiä Saudi-Arabian dollareita ei enää ollut saatavilla Yhdysvaltain pankeissa. Ja kun luotto loppui, Meksiko ja Latinalaisen Amerikan maat eivät yhtäkkiä voineet lainata korkoa maksaakseen.

Kuten totesit, 1970-luvulla maat periaatteessa ottivat lainaa, eikä niillä ollut mitään ongelmia maksaa velkaa, koska ne lainasivat korot. Se on Ponzi-huijaus.

RADHIKA DESAI: Myös hyödykkeiden hinnat olivat korkeat. Muistakaa, että 1970-luku oli inflaatiokausi, koska hyödykkeiden hinnat olivat korkeat, joten he pystyivät ansaitsemaan rahaa maksaakseen. Tarkoitan, että ei ole itsestään selvää, että kolmannen maailman maa ei voi ansaita sitä, mitä on maksettava.

Todellinen ongelma on se, että lainaa ei annettu siksi, että kolmannen maailman maat olisivat tarvinneet rahaa. Luotonanto tapahtui, koska yksityisten luotonantajien tarvitsi lainata. Niinpä he lähinnä mainostivat näitä lainoja kolmannen maailman maille.

MICHAEL HUDSON: Kyllä, olen samaa mieltä.

RADHIKA DESAI: Katsotaanpa tätä. Minulla on joitakin kaavioita. Kuten aiemmin mainitsin, YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD on julkaissut hienon raportin nimeltä The House of Debt. Se on raportti vuodelta 2024, ja siinä on joitakin todella opettavaisia kaavioita ja kaavioita, ja aion jakaa joitakin niistä.

Joten tässä sitä mennään. Michael, tämä kaavio osoittaa, että julkinen velka on kasvanut kaksi kertaa nopeammin kehitysmaissa:

Nähdään, että kehittyneet maat ovat kasvaneet ja niiden velka on kasvanut. Olemme tietysti nähneet, että julkinen velka on kasvanut erityisesti vuodesta 2020 lähtien. Anteeksi, minne kursorini meni nyt?

Se on kasvanut erityisesti vuodesta 2020 lähtien, ja näet, että yhtenäinen keltainen viiva on kehitysmaita. Ja tämä on periaatteessa indeksiviiva. Kuvitellaan, että vuonna 2010 kaikkien maiden, kaikkien näiden kolmen maaryhmän velka oli 100 vuonna 2010. Kehittyneiden maiden velka on siis noussut 100:sta hieman yli 150:een, ehkä 160:een.

Kehitysmaiden julkinen kokonaisvelka on kuitenkin noussut 100:sta noin 12-13 vuoden aikana yli 350:een. Se on siis varsin mielenkiintoista.

Mielenkiintoista on tietenkin myös se, että jos tarkastellaan kehitysmaita Kiinaa lukuun ottamatta, velka on paljon pienempi, koska Kiina on ottanut paljon lainaa. Emme tietenkään ole huolissamme Kiinan luottokelpoisuudesta, koska Kiinalla on paljon rahaa, jonka se voi maksaa takaisin. Kiinalla on valtavasti tuotantovoimaa maksaa takaisin.

Ongelmallinen osa on siis kehittyneiden maiden linjan ja kehitysmaiden, Kiinaa lukuun ottamatta, linjan välissä. Se on ongelmallinen kohta.

MICHAEL HUDSON: On vaikea aloittaa vuodesta 1990, koska jos se olisi ollut vuonna 1990, Aasian velkakriisi olisi ollut vuonna 1998. Ja se oli koko Aasian valuutan romahdus ja velkakriisin tulos lähes kaikkialla muualla paitsi Malesiassa. Kolmannen maailman, erityisesti aasialaisten, velkakirjoja myytiin valtavasti…

RADHIKA DESAI: Niin, mutta se ei ollut julkista velkaa, Michael. Se oli länsimaista pääomaa, joka meni näihin maihin. Tarkoitan, että meidän on otettava suluissa pois, meidän on laajennettava toista ohjelmaa, jossa puhutaan vuoden 1998 velkakriisistä. Vuonna 1998 oli siis valuuttakriisi, koska yksityistä pääomaa oli mennyt kaikenlaisille pääomamarkkinoille. Länsimaista yksityistä pääomaa oli mennyt kaikenlaisille pääomamarkkinoille näille niin sanotuille suurille kehittyville markkinoille.

Mutta palataanpa nyt tähän julkisen talouden velkakriisiin, ja sitten teemme toisen ohjelman tästä ilmiöstä.

Tämä on siis yksi kaavio, ja toinen kaavio on myös varsin mielenkiintoinen:

Kehitysmaiden nettovelkavienti on siis yli kaksinkertaistunut vuoden 2014 jälkeen. Tässä näkyvät jälleen kerran kaikki kehitysmaat, ja ne jakautuvat Afrikkaan, tummansiniseen Aasiaan ja Oseaniaan sekä Latinalaiseen Amerikkaan. Näette, että vuonna 2014 se oli laskenut hyvin alhaiselle tasolle. Sen jälkeen velka on noussut ja se on noussut hieman yli 25:stä yli 50:een.

Näette siis, että nettovelan todellinen ulosvirtaus on yli kaksinkertaistunut. Toisin sanoen kyseisenä ajanjaksona näistä maista on lähtenyt enemmän rahaa kuin niihin on mennyt. Tämä on siis toinen todella mielenkiintoinen seikka.

Myös tämä luku on mielenkiintoinen:

Yhä useammalla maalla, erityisesti Afrikassa, on suuri velkataakka. Tässä on siis vain kaavio niiden kehitysmaiden määrästä näillä kolmella alueella, joissa julkinen velka on yli 60 prosenttia BKT:stä, mikä on suurin piirtein se hetki, jolloin IMF alkaa hälyttää.

Vertailun vuoksi todettakoon, että Yhdysvaltojen velka on viime aikoina ylittänyt 100 prosenttia BKT:stä. Luulen, että se on pikemminkin 110 tai 120 prosenttia. En ole varma tarkasta luvusta, mutta voit nähdä vertailun perusteella, että näiden maiden kantokyky on tietysti pienempi, tai ainakin niiden katsotaan olevan pienempiä.

Ja tämä on todella mielenkiintoinen:

Puhuimme aiemmin kolmannen maailman velkakriisistä, jossa oli jonkin verran yksityistä pääomaa, mutta nyt nähdään, että kehitysmaiden kokonaisvelasta 61 prosenttia on yksityisten velkojien vastuulla, mikä on korkeampi, korkein Latinalaisen Amerikan tapauksessa, kuten nähdään eräässä pienemmässä kaaviossa, ja sitten hieman vähemmän Aasian ja Oseanian tapauksessa ja vähiten Afrikan tapauksessa.

Kaksi muuta ryhmää, kahdenväliset velkojat ja monenväliset velkojat, muodostavat loput.

Yksityisellä pääomalla, yksityisellä rahalla, on siis hyvin suuri merkitys tämän velkakriisin synnyssä.

Toinen luku osoittaa, että korkomaksut ovat kaksinkertaistuneet suhteessa tuloihin:

Jos siis otetaan huomioon näiden hallitusten julkiset tulot, verotulot, korkomaksut ovat nousseet 4,2 prosentista 7,8 prosenttiin tuloista koko kehitysmaiden osalta. Jyrkimmin nousu on tapahtunut Afrikassa, vähemmän jyrkästi Latinalaisessa Amerikassa ja Karibian alueella, jossa se oli jo ennestään hyvin korkea, ja vähemmän jyrkästi Aasiassa ja Oseaniassa.

Ja sitten tämä kaavio on myös kiehtova, ja Michael, tule rohkeasti mukaan, mutta minusta tämä kaavio on todella mielenkiintoinen, koska siinä on koko maailman julkinen velka, ja mikä osa maailmasta on tuottanut mitä.

Nähdään siis, että Yhdysvallat on luonnollisesti luonut suurimman velkakasan. Japani on lähellä toista, mutta on tietysti muistettava, että Japanin julkinen velka on suurelta osin japanilaisten velkaa, mutta siitä huolimatta se on julkinen velka täällä, ja sitten Ranska, Saksa ja niin edelleen, ja sitten muut maat.

Ja kehitysmaissa, joten ensinnäkin kehitysmaiden osuus on paljon pienempi. Ja tämän osuuden sisällä velkakriisi on syntynyt, vaikka suurin osa velallisen ja velkojan välisistä suhteista on tässä Michaelin mainitsemassa viehättävässä kehässä, jossa maksukykyä ei epäillä, ja jos sitä epäillään, Federal Reserve on tietyssä mielessä tukemassa sitä.

Joo, Michael, jatka vain.

MICHAEL HUDSON: Tilanne on paljon pahempi kuin mitä taulukot osoittavat. Velka suhteessa BKT:hen on merkityksetön kolmannen maailman maissa ja lähes kaikissa maissa Yhdysvaltojen ulkopuolella. Velkaa ei makseta BKT:sta. Amerikassa voitaisiin sanoa, että niin on, mutta globaalin etelän maiden, Aasian maiden, velka ei ole niiden omassa valuutassa, vaan dollareissa.

Kysymys kuuluu, miten heidän BKT:nsä muutetaan dollareiksi? Toisin kuin Yhdysvalloilla, näillä mailla ei ole velkaa omassa valuutassaan. Niinpä on todella verrattava ja tarkasteltava, mikä on näiden maiden kauppataseen ja maksutaseen ylijäämä.

Puhumme noin 1 000 prosentista. Ja nyt katsokaa tätä juuri laatimaasi taulukkoa. Otetaan Afrikka vuodesta 2010 vuoteen 2023. Jopa 9 prosenttia. 9 % tarkoittaa kaksinkertaistumista noin kahdeksassa vuodessa. Vuodesta 2010 on kulunut paljon enemmän kuin kahdeksan vuotta. Afrikan velka on kaksinkertaistunut ja nelinkertaistunut pelkästään korkomaksujen vuoksi.

Suurin osa näiden maiden, globaalin etelän maiden, velasta ei siis ole lainattua rahaa. Se on korkoa, joka on kertynyt niiden olemassa olevasta velasta. Ne voivat ottaa lainaa maksaakseen korot, mutta se kaikki on korkokertymää, ei lainaa. Varsinainen uusien luottojen virta näihin maihin on jo vuosia sitten loppunut. Kyse on vain siitä, että ne kerryttävät korkoa aiemmista veloista, jotka ne ottivat vakuuttuneina siitä, että jotenkin IMF koordinoi asioita, että se huolehtii niistä, ja siitä teeskentelystä, että ne pystyisivät maksamaan nämä velat, vaikka useimmat globaalin etelän maat eivät mitenkään pystyisi maksamaan näitä velkoja, varsinkaan dollarimääräisiä velkoja, ilman keinoja ansaita dollareita, joita niillä ei todellakaan ole.

Mitä he sitten tekivät? Tuo pieni vuosikymmen, jonka näytät, kun he olivat pohjimmiltaan yksityistämässä, vain velkaantumalla lainaamalla korkoa ja jossain määrin myymällä perintöomaisuuttaan.

RADHIKA DESAI: Oikein. Ja se, mistä puhut, Michael, eli varojen vetäminen pois, näkyy itse asiassa näissä kaavioissa.

Tämä osoittaa siis, että yksityisten velkojien vetäytyminen aiheuttaa lähes 50 miljardin Yhdysvaltain dollarin ulosvirtauksen. Kehitysmaiden ulkoiseen julkiseen velkaan kohdistuvat nettosiirrot velkojatyypeittäin. Tästä näkee, että kokonaisnettovarainsiirrot ovat muuttuneet hieman alle 100:sta positiiviseksi. Pääomatulot näihin maihin nousivat noin 170 miljardiin tai jotain, sitten ne laskivat noin vuonna 2014, mutta sitten ne ovat laskeneet voimakkaasti ja muuttuneet negatiivisiksi, noin 50 miljardin euron suuruisiksi.

Tästä huolimatta kahdenvälinen velka, jossa yksi maa lainaa toiselle, tai monenvälinen velka, jossa maaryhmät tai järjestöt, kuten Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto ja niin edelleen, lainaavat tietylle maalle, on pysynyt suhteellisen vakaana.

Vastauksena korkojen nousuun länsimaissa yksityinen pääoma on vetäytynyt näiltä markkinoilta. Yksityisen pääoman vetäytyminen on siis pohjimmiltaan aiheuttanut tämän ongelman.

MICHAEL HUDSON: En pidä kiertoilmaisusta resurssien siirrot. Näihin maihin ei ole siirretty penniäkään resursseja. Rahoituslaina ei ole resurssi. Resurssit ovat konkreettisia tuotantovälineitä, jotka auttavat kasvamaan. Resurssi on tehdas. Resurssi on jokin tuotantoväline.

Rahan antaminen maille, erityisesti velkojen maksamiseen, ei ole resurssi. Se on taloudellinen vaatimus. Se on resurssin vastakohta. Se on velka, jonka ne ovat velkaa, taloudellinen käsirauta ja pakkopaita, ei resurssien siirto. Tämä on IMF:n velkojien puhetta.

RADHIKA DESAI: Ja niinpä tietenkin, ehdottomasti. Ja tämä on toinen tärkeä näkökohta, jonka esitit, koska mielestäni erityisesti länsimaiden velka näyttää olevan sellaista, että sitä käytetään pääasiassa siihen, että näistä maista puristetaan yhä enemmän pääomaa ulos ilman, että se edistää niiden tuotantokykyä.

Kun taas viime aikoina Kiinan nousu merkittäväksi velkojaksi on mielestäni edistänyt paljon enemmän tuotantokapasiteetin luomista näissä maissa, olipa kyse sitten maatiloista, kaivoksista, tehtaista, infrastruktuurista tai mistä tahansa.

Mutta tässä on toinen asia, josta puhuimme. Huomautimme, että kolmannen maailman maat maksavat korkeampaa riskipreemiota. Raportin mukaan kehitysmaiden lainakustannukset ovat paljon korkeammat kuin kehittyneiden maiden.

Mikä on siis kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden joukkovelkakirjojen tuottosuhde?

Saksa maksaa siis 0,8 prosenttia lainanotosta. Mielenkiintoista on, että Yhdysvallat maksaa paljon enemmän kuin Saksa, itse asiassa kolme kertaa enemmän eli 2,5 prosenttia.

Aasian maat maksavat 5,3 prosenttia. Latinalaisen Amerikan ja Karibian maat maksavat 6,8 prosenttia. Afrikan maat maksavat lähes 10 prosentin korkoa näistä lainoista.

Tämä on pääpiirteissään tämän velkakriisin pääpiirteet, jota tarkastelemme.

Mutta synty oli myös hyvin samankaltainen, koska aiemmin korostimme, että vuoden 1980 velkakriisi puhkesi vuonna 1982 ja jatkui enemmän tai vähemmän seuraavat kaksi vuosikymmentä. Velkakriisin alkusyy oli länsimaisten rahoituslaitosten epätoivoinen halu antaa lainaa kolmannen maailman maille.

Voidaan siis hyvin kysyä, mistä länsimaisten lainanottajien epätoivo lainata tällä kertaa johtui?

Tarina on hyvin yksinkertainen. Kuten ihmiset tietävät, jo dotcom-kuplan jälkimainingeissa Alan Greenspan, vai mitä? Kyllä, luulen, että se oli vielä Alan Greenspan, joka harjoitti, alkoi harjoittaa matalien korkojen politiikkaa.

Sitten 2000-luvun puolivälissä hänen oli pakko alkaa nostaa korkoja, koska dollariin kohdistui laskupaineita, jotka lopulta, kun korkotaso oli noussut noin 5 prosenttiin, saivat aikaan asunto- ja luottokuplat.

Ja sitä seuranneen sekasorron jälkeen Federal Reserve, anteeksi, ja minun pitäisi lisätä vielä yksi asia. Hän harjoitti matalien korkojen politiikkaa, koska hän katsoi, että se oli paras tapa pitää asuntokupla käynnissä. Ja se oli todellakin oikein, koska asuntokupla oli tuohon aikaan, ja totean tämän kirjassani Geopolitical Economy, asuntokupla oli ainoa asia, joka edisti minkäänlaista talouskasvua. Tarkoitan, että se oli melko aneeminen, mutta muuta ei ollut. Investoinnit olivat aivan pohjalla. Niinpä he ajattelivat, että antaa sen mennä, antaa asuntokuplan mennä, niin kaikki menee hyvin. Mutta tietysti se aiheutti paineita dollarin arvon alenemiseen, koska kuinka kauan voidaan harjoittaa 2-3 prosentin korkopolitiikkaa ja pitää dollari vahvana?

Dollari heikkeni, ja tämä oli liikaa. Tuontihinnat nousivat, öljyn hinnat nousivat. Niinpä Greenspan alkoi nostaa korkoja, ja kas vain, asunto- ja luottokuplat puhkesivat. Asunto- ja luottokuplien jälkeen he tietenkin jatkoivat vielä matalamman korkotason politiikkaa.

Käyttöön otettiin ZIRP, niin sanottu nollakorkopolitiikka, määrällinen keventäminen, kaikenlaisia tapoja työntää yhä enemmän rahaa pankkijärjestelmään, mutta tarjota niille yhä vähemmän korkoa, mikä tarkoittaa, että niiden oli pakko, niiden oli pohjimmiltaan pakko ottaa yhä riskialttiimpia, yhä suurempia riskejä saadakseen tuottoa. Ja yksi riskeistä, joita ne olivat nyt valmiita ottamaan, oli lainaaminen kolmannen maailman maille. Kolmannen maailman maat alkoivat siis jälleen kerran nauttia suuresta voitosta, kun ne saivat lisää varoja.

Mutta tietysti sama asia on taas tapahtunut. Inflaatio palasi Yhdysvaltoihin ja inflaatio alkoi lähinnä painostaa, inflaation hillitsemiseksi keskuspankin on ollut pakko alkaa nostaa korkoja, paitsi että, kuten kaikki tietävät, se on nostanut niitä noin viiteen, 5,25 prosenttiin, mutta se ei ole nostanut niitä, Jerome Powell ei ole nostanut niitä enempää, koska jo niiden nostaminen tähän pisteeseen on käynnistänyt, laukaissut eräänlaisen hidastetun taloudellisen romahduksen, jonka alun näimme Silicon Valley Bankin ja muiden vastaavien pankkien romahduksessa maaliskuussa 2023.

Ja on monia muitakin, elämme nyt aikaa, ei vain tämän tai tuon kuplan aikaa, vaan kaiken kuplan aikaa. Ja on täysin mahdollista, että kaikki nämä omaisuusmarkkinat romahtavat, mutta kuitenkin nämä korot ovat nousseet ja ne ovat luoneet velkakriisin kehitysmaille, jotka kärsivät jo COVIDista, COVIDin aiheuttamasta taloudellisesta takaiskusta, ja jotka kärsivät myös korkeista öljyn hinnoista. Ne kärsivät myös elintarvikkeiden korkeista hinnoista. Ne kärsivät myös lannoitteiden korkeista hinnoista ja kaikista näistä asioista. Kun tämä kaikki yhdistetään, se on katastrofiresepti monille kolmannen maailman maille.

MICHAEL HUDSON: Miten IMF voi myöntää lainoja näille maille, jotta ne voivat maksaa velkansa ja jatkaa velan maksamista, lainata niille korkoja ja olla maksamatta velkaa, jos niillä on kuvailemianne ongelmia? Tämä ei ole markkinasuhde. Jos määrittelemme markkinasuhteen niin, että velkojat toimivat vastuullisesti, ne eivät anna lainoja maille, jotka eivät pysty maksamaan velkaansa, koska markkinasuhteen on tarkoitus tasapainottaa riskejä koron kanssa. Näin ei ole tapahtunut lainkaan. Riskit ovat niin suuret, että korkojen pitäisi olla paljon, paljon korkeammat.

On siis oltava jokin muu selitys. Selitys on se, että IMF ja Yhdysvaltojen poliittiset päättäjät tietävät, että velkaa ei voida maksaa takaisin. Me sanomme, että se, että velkaa ei voida maksaa takaisin, ei ole mikään salaisuus, jonka vain me tiedämme. Syy siihen, että lainoja myönnetään maille, joita ei voida maksaa, on nimenomaan se, että jos maa ei voi maksaa niitä vientituloillaan, muulla maksutaseellaan ja rahavirroillaan, sen on tehtävä niin kuin yksityishenkilö tekisi. Jos lainaat rahaa pankille asuntolainaa varten etkä pysty maksamaan, pankki saa talosi. Näin kävi globaalin etelän maille.

IMF menee ja sanoo: ”Ai, ette pysty maksamaan?. No, me annamme teille lainan, jotta valuuttanne ei devalvoituisi uudelleen ja nostaisi kuluttajahintoja, kun valuutan tuontihinnat nousevat. Me annamme teille lainan, mutta teidän on myytävä yleishyödylliset laitoksenne, öljynne ja luonnonvaranne. Otetaan mukaan ystävämme Maailmanpankista. Maailmanpankin on tarkoitus auttaa teitä, muistatteko?”

Maailmanpankilla on koko tämä neuvoa-antava ryhmä, joka sanoo, että me autamme teitä yksityistämään resurssinne. Teemme globaalin etelän hyväksi juuri sen, mitä BlackRock tekee Ukrainalle. Autamme teitä myymään kaikki omavaraisuuskeinonne ulkomaalaisille. Voimme auttaa teitä lakkaamaan olemasta suvereeni maa ja muuttumaan hyväksi, mitä Amerikka kutsuu demokratiaksi, antamalla ulkomaalaisten ostaa kaikki omaisuutenne, jotka yksityistätte, Margaret Thatcherin tyyliin.

Tämä herättää kysymyksen siitä, mikä on valtion velka? Ovatko nämä maat suvereeneja, jos ne joutuvat myymään perustoimeentulonsa ulkomaalaisille? Ne eivät ole lainkaan suvereeneja. Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki toimivat yhdessä kaksin käsin estääkseen muita maita ottamasta omaa kohtaloaan hallintaansa, estääkseen globaalin etelän maita käyttämästä verotulojaan investoimalla sosiaalimenoihin ja pääoman muodostamiseen ja tukemalla omaa maataloudellista ja teollista omavaraisuuttaan sen sijaan, että ne pystyisivät tekemään näin.

Kun maita kuormitetaan velalla, kaikki niiden kotimaan julkisen talouden ylijäämä maksetaan ulkomaisille velkojille, eikä sitä käytetä niiden omissa maissa. Tämä tarkoittaa, että velallismaat ovat lakanneet olemasta suvereeneja millään merkityksellisellä tavalla maailmassa.

Luulen, että tämä on se logiikka, että tämä tietoisuus leviää globaalin etelän maiden keskuudessa. Ne tajuavat, että ulkomaisten velkojen maksaminen on eräänlaista taloudellista uuskolonialismia, paitsi että se on kolonialismia ilman tykkiveneitä, paitsi jos olet kuten Chile ja Amerikan on tultava sinne ja tehtävä hallinnonvaihto-operaatio. Tämä on siis muuttanut koko kysymystä.

RADHIKA DESAI: Tämä on myös mielenkiintoinen seikka. Muistan, että kun IMF ja Maailmanpankki täyttivät 50 vuotta, oli jo syntynyt liike niiden lakkauttamiseksi, pitkälti samoista syistä, jotka juuri mainitsit.

Ne ovat aina toimineet ulkomaisen, länsimaisen ulkomaisen pääoman ulosottomiehinä. Ja niin ne tekevät sitä edelleen nykyäänkin. Mutta tiedätkö mitä? Mainitsit, Michael, vuoden 1998 finanssikriisin. Vuoden 1998 finanssikriisin jälkeen IMF puuttui Etelä-Korean tapaukseen, joka ei ollut mikään alikehittynyt maa, vaan erittäin monipuolinen, teollinen ja kehittynyt talous.

Ja he yrittivät käsitellä asiaa samalla tavalla kuin kuvaamallasi tavalla, pakottamalla Etelä-Koreaa myymään sekä yksityisiä että julkisia omaisuuseriä ja niin edelleen.

Monet maat alkoivat panna merkille. Itse asiassa IMF ja erityisesti IMF, mutta IMF:n ja Maailmanpankin lainasalkku supistui, koska myös kolmannen maailman maat alkoivat huomata, että ne saivat rahaa, tietenkin yksityisesti vuoden 2000 jälkeen. Mutta ne saivat myös yhä enemmän rahaa, koska Kiinan luottoja oli saatavilla.

Näin ollen näiden toimielinten rooli on vähentynyt. Eivätkä ne ole enää yhtä voimakkaita. Luulen, että ne yrittävät pitää kiinni jonkinlaisesta kansainvälisestä roolista. Uskon kuitenkin, että uudessa ympäristössä on mielenkiintoista miten tämä velkakriisi ratkaistaan.

Esimerkiksi muissa ohjelmissamme olemme puhuneet siitä, miten maailman enemmistö osoittaa yhä enemmän merkkejä solidaarisuudesta, BRICS laajenee, Kiina luo uusia liittoutumia ja niin edelleen.

Johtaako tämä siihen, että velallismaat muodostavat yhteisen rintaman ja sanovat: ”Hyvä on, jos haluatte olla kanssamme tekemisissä velkojien ryhmänä, me olemme kanssanne tekemisissä velallisten ryhmänä”. Katsotaan, mihin tämä johtaa. Luulen, että jos näin tapahtuisi, se olisi varsin mielenkiintoista. Uskon, että se voisi tapahtua, se riippuu todella siitä.

Ja mielestäni sitäkin enemmän, tiedäthän, aiemmin ohjelman alussa puhuimme siitä, että jos yksityisiä velkojia voidaan pyytää ottamaan huomattavia tappioita Ukrainan veloista sodan käymiseksi, miksi yksityisiä velkojia ei voida pyytää ottamaan huomattavia tappioita kolmannen maailman veloista, jotta lapset voivat syödä, käydä koulua, saada puhdasta vettä tai mitä tahansa.

Kaikilla näillä tavoilla velka, velan poliittinen luonne, on mielestäni tullut yhä avoimemmaksi. Niinpä se on myös Yhdysvaltojen rahoitusjärjestelmän aseellistamisen myötä, luottojen vuoksi, Venäjän varojen, Venezuelan varojen, Afganistanin varojen ja muiden vastaavien takavarikoinnin vuoksi. Kaikkien näiden asioiden poliittinen luonne on tulossa selvemmäksi.

Kysymys kuuluukin, aikooko maailman enemmistö, aikooko kehitysmaat yhdessä Venäjän ja Kiinan ja niin edelleen kanssa todella toimia sen mukaisesti? Kyllä, jatka vain.

MICHAEL HUDSON: Ongelma on seuraava. Et voi lainata tietäsi pois veloista. Se vain lisää korkomaksuja, ja se on ponzi-huijaus. Tosiasia on, että globaalin etelän maat ja muut maat eivät voi maksaa velkaa nykyisellä tuotannollaan, koska ne eivät voi painaa dollareita. Ne voivat painaa vain omaa valuuttaansa, ja jos ne heittävät sen markkinoille ostaakseen dollareita, valuutta laskee huomattavasti, niiden tuontihinnat nousevat ja ne saavat aikaan inflaation.

Maa voi sanoa, että okei, ymmärrän, kuten Argentiina tai Brasilia, ymmärrämme tämän, mutta jos emme maksa velkaa, velkakirjojen haltijoiden luotto voi tehdä sen, mitä he tekivät Argentiinalle tuomari Grisan aikana. Grisa voi sanoa, että napatkaa kaikki heidän omaisuutensa ulkomailla mitä voitte.

Mainitsit, että Kiina muutti kuvaa. Kolmannen maailman maat voivat irtisanoa velkansa vain yhdellä tavalla, ja se on se, että ne lyöttäytyvät yhteen ja sanovat, että me aiomme irtisanoa velkamme, ja jos velkakirjojen haltijat Amerikassa ja Euroopassa yrittävät kaapata resurssejamme, me kostamme kansallistamalla ulkomaisen omistuksen omasta maastamme, mineraalioikeuksistamme ja julkisista laitoksista, jotka meidän on täytynyt myydä IMF:n lupausten mukaisesti, että tämä tekee meistä kilpailukykyisempiä.

Ongelma juontaa juurensa jo Bandungin konferenssiin vuonna 1955, jolloin liittoutumattomat kansakunnat jo näkivät ongelman, ja mainitsit aiemmin, että tämä tunnustettiin 70-luvulla, tunnustettiin 1980- ja 90-luvuilla, mutta tuolloin ei ollut mitään keinoa, jolla maat olisivat voineet liittoutua yhteen.

Ainoa tapa, jonka näen käytännössä, on että globaalin etelän maat eivät maksa velkojaan ja sanovat, että olen pahoillani, olette ottaneet huonoja lainoja. Jos annatte lainan, jota emme voi maksaa, olette epäonnistuneet siinä, mitä velkojien pitäisi tehdä, eli markkina-analyysissä, jonka mukaan annamme vain sellaisia lainoja, joita on varaa maksaa. Muussa tapauksessa annatte meille lainan, jota ei voida maksaa takaisin, emmekä me aio uhrata kasvuamme ja myydä luonnonvarojamme vain siksi, että olette antaneet huonon lainan. Se on teidän ongelmanne, ei meidän ongelmamme.

Velallisten ongelmana on tehdä ongelmallisista lainoista velkojien ongelma, ei heidän oma ongelmansa, ja se edellyttää koko kansainvälisen rahoitusjärjestelmän uudelleenjärjestelyä ja itse asiassa sellaista eroa globaalin enemmistön ja Yhdysvaltojen ja Naton välillä, josta olemme puhuneet. Vaikka toistaiseksi on puhuttu BRICS-pankista, mitään ei ole tehty siinä mittakaavassa, josta olemme puhuneet. Tarvitaan vielä muutos tietoisuudessa siitä, että velkoja ei voida maksaa eikä niitä pitäisi maksaa ja että ne ovat itse asiassa vastenmielisiä velkoja.

Luulen, että tämä tietoisuus voi viedä vielä vuoden tai kaksi, ja syy siihen, miksi järjestämme näitä geopoliittisia ohjelmia, on se, että yritämme levittää tätä tietoisuutta, että tämä ei ole ongelma, joka voidaan ratkaista. Sitä ei voida ratkaista. Se on pulma, ja tapa välttää pulma on muuttaa koko järjestelmä. Sanotaan, että tämä on ollut huono järjestelmä viimeiset 80 vuotta Bretton Woodsin ja Yhdysvaltojen ylivallan aikana. Meidän on nyt aika olla suvereeni maa ja sanoa, että oma kasvumme tulee ennen velkojen maksamista ulkomaisille velkojille.

RADHIKA DESAI: Mielestäni Michael on aivan oikeassa siinä, että tässä on joitakin todella hankalia kysymyksiä, joita on selvitettävä, mutta sanoisin, että monin tavoin vaihtoehtojen etsiminen dollarijärjestelmälle, tälle petomaiselle dollarijärjestelmälle, josta Michael ja minä olemme puhuneet niin paljon, dollarijärjestelmälle, joka edellyttää näitä luotonannon kiskurointimuotoja, joista olemme tänään puhuneet, tämä dollarijärjestelmä, on täysin mahdollista, että se romahtaa ennen kuin vaihtoehtoja on olemassa. Siksi asiat ovat niin kiireellisiä, koska pohjimmiltaan, tiedättehän, näytimme tuon kaavion Yhdysvaltojen velasta. Yhdysvaltain velka paisuu niin suureksi, etteivät markkinat pysty sitä kestämään.

Kansainvälinen valuuttarahasto on varoittanut viime kuukausina yhä uudelleen Yhdysvaltojen velan kestämättömästä laadusta ja määrästä, ja Yhdysvaltain keskuspankki tukee jo nyt valtionlainamarkkinoita, koska valtionlainamarkkinat ovat romahtamassa. Ajatus siitä, että Yhdysvallat voi laskea liikkeelle niin paljon velkaa kuin se haluaa, ja maailma, kiitollinen maailma ostaa sitä yhä enemmän ja enemmän, on täyttä roskaa.

Maailma ei ole valmis ottamaan vastaan sitä velkamäärää, jonka Yhdysvallat on valmis painamaan. Ja kun valtiovarainmarkkinat menevät, niin menee hemmetin paljon muutakin.

Ja kuten sanoin, Federal Reserve, ja ehkä meidän pitäisi tehdä toinen ohjelma, toinen dollarijärjestelmää koskeva ohjelmamme, koska asiat ovat todella kärjistymässä, koska Federal Reserve ei voi laskea korkoja inflaation vuoksi, ja jos se ei laske niitä, finanssikriisi tulee, eikä se voi myöskään nostaa niitä entisestään tehdäkseen työn loppuun, koska se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että finanssikriisi tulee aikaisemmin.

Ja jos se ei tee niin, inflaatio heikentää Yhdysvaltain dollarin arvoa. Joten ensinnäkin, se on puun ja kuoren välissä. Ja tässä olemme taas dollarijärjestelmässä, mutta tänään meillä on ollut todella mielenkiintoinen keskustelu velan poliittisesta luonteesta, velan vallasta ja vallan velasta.

Nähdään siis pian uudelleen, mutta sillä välin tykätkää ohjelmastamme, jakakaa sitä monille ihmisille, ja nähdään taas pian. Hei hei.

Lähde: https://geopoliticaleconomy.substack.com/p/debt-political-wealth-flows-poor-rich

Kirjoittaja: Amelie Lanier

Silvio Gesell oli yksi harvoista anarkismin teoreetikoista, jotka käsittelivät talousaiheita. Hän oli eräänlaineen malli Keynesille, joka viittasi häneen eksplisiittisesti. Nykypäivänä rahoituskriisin jälkimainingeissa, monet ihmiset pohtivat hänen sanomisiaan. Tämä yksistään on jo syy esittää hänestä kriittinen tarkastelu.

Kuitenkin haluan, aivan ensinnäkin, puhua siitä mitä raha on.

1. Vaihdanta

Hyödykkeitä vaihdetaan markkinoilla. Se joka haluaa ostaa jotain markkinoilta — olipa kyseessä sitten pienet, paikalliset markkinat tai suuret maailmanmarkkinat tai e-Bay — tämän pitää antaa samaan aikaan jotain vastineeksi. Hänellä tulee olla myös jotain mitä hän voi vaihtaa. Jos hänellä ei ole mitään, hän ei voi myöskään saada mitään. Hän ei voi tyydyttää omia tarpeitaan.

Samaan aikaan meillä on yksityisomaisuuden järjestelmä, joka sulkee useimmat ihmiset ulos minkäänlaisesta mahdollisuudesta tuottaa jotain. Monilla ei ole omaa maata jossa he voisivat kasvattaa jotain. Heillä ei ole työpajaa jossa he voisivat tuottaa jotain. Heillä ei välttämättä ole edes taloa tai majaa metsässä jossa he voisivat elää. Saadakseen ruokaa, suojaa tai kuluttajatuotteita kaupallisesti, heidän pitää antaa jotain niiden vastineeksi — nykypäivänä se on raha. Kuitenkaan se ei olisi mitenkään parempaa jos kaikenlaiset vaihdannan kohteet sallittaisiin tai niiden perään kyseltäisiin markkinoilla, koska heillä ei olisi niitä. Useimmat ovat yksinkertaisesti suljettu ulos minkäänlaisesta mahdollisuudesta luoda mitään hyödyllistä.

On olemassa monenlaisia selityksiä sille miksi maailmassa on nälkää. Ne ovat kaikki vääriä. Muunmuassa, koska he sivuuttavat tämän perusyhtälön: saadakseen jotain, on pakko antaa jotain. He mainitsevat logistiset ja jakeluongelmat, luonnon ja sen oikut, ihmisten ahneuden ja korruptoituneet virkamiehet, taikka epäoikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen jossa yksi taho ylensyö ja toisella ei näin ole edes vähää minimimäärää. Jos sellaiset syyt hyväksytään ja tunnustetaan, vaihdanta ja omistamisen periaate jätetään kohteliaasti pois: ne eivät voi olla syitä. Usein pelkkä parempi vaihdannan käytäntö, “reilumpi” pääsy näille globaaleille markkinoille on suositus ihmiskunnan ruokaongelmien ratkaisuksi.

Ei ole enää pakko katsoa kehitysmaiden, kaukaisten periferian maiden suuntaan löytääkseen nälkää. On olemassa, kuten voit nähdä mediasta, oman maailmanjärjestyksemme keskuksissa, jopa täällä Berliinissä, monia ihmisiä joilla on vaikeuksia ruokkia itsensä kunnolla. Esimerkiksi koululaiset, joilla ei ole kotonaan mitään syötävää ja joille annetaan ruokaa koulussa ja ruokapankista. Nämä yhteiskunnalliset olot eivät jää huomiotta, kaikki tietää niistä. Mutta on mahdollista rauhassa tuoda esiin myös sellaisia todella röyhkeitä olosuhteita, koska jokainen joka lukee tästä tai näkee sellaista televisiossa on vakuuttunut siitä, että vaihdanta ja yksityisomistaminen ovat tarpeellisia, ja että kukaan ei tuottaisi jos he eivät olisi jälkikäteen saaneet jotain vastalahjaksi. Media voi olla varma siitä, että kukaan ei ala epäillä talous- ja yhteiskuntajärjestelmäämme, vaan ainoastaan koittaa peräänkuuluttaa aloitteita joilla tehdä näistä olosuhteista siedettäviä.

Joten annan paljon painoarvoa sille seikalle, että vaihdanta on poissulkemisen muoto nykyään, ottaen huomioon, että raha on joutunut jonkin verran huonoon maineeseen, monet yhteiskuntajärjestyksemme kriitikot näkevät ratkaisun kaikkiin näihin ongelmiin paluussa eräänlaiseen vaihtotalouteen, tai vaihdannan välineeseen joka ei ole rahaa, vaan jonkinlainen muu hyödyllinen asia.

Huomautan myös, että ennen kolonialismia oli monia yhteiskuntia ja talousmuotoja, joilla ei ollut minkäänlaista vaihdannan käsitettä, ja joissa ihmiset jollain tavalla tulivat ruokituiksi ja vaatetetuiksi. Monet Latinalaisen Amerikan nykypäivän alkuperäiskansojen liikkeet, esimerkiksi, ovat asettaneet tavoitteekseen saada takaisin maat, jotka heiltä on anastettu vuosisatojen aikana, ja hallita niitä yhteisöllisesti. Ja heidän omat hallituksensa brutaalisti murhaavat heitä — myös Venezuelassa, esimerkiksi — johtuen heidän halustaan joka merkitsee perustavaa laatua olevaa kritiikkiä yksityisomaisuutta ja vaihdantaa kohtaan, ja näin asettaa kyseenalaiseksi valtioiden perustan, joissa he asuvat.

Kuitenkaan yhteiskuntajärjestyksemme puolustelijat eivät väsy huomauttamasta, että vaihdanta on hyvä asia ja että parhaiten se onnistuu rahalla. Tämä on se miten he haluavat luoda propagandaa rahan puolesta. He esittävät kaikenlaisia esimerkkejä, että on erittäin epäkäytännöllistä jos ihmiset menevät markkinoille perunoiden kanssa ja haluavat vaihtaa niitä kenkiin. Ja jos joku haluaa varmistua vaihdannasta ilman epäonnistumista, tämä on kuin onkin epäkäytännöllistä. Antaako joku, joka haluaa perunoita, ja jolla on myös kengät, heille kengät?

2. Universaali vastine: raha

Niinpä, sanovat vaihdantauskovaiset, on ihan ookoo että on olemassa universaali vaihdannan väline, sellainen jota kaikki haluavat. Marx nimitti sitä universaaliksi vastineeksi ilmaistakseen, että on olemassa ja tulee olla olemassa vaihdannan väline, jonka kaikki hyväksyvät ja jota kaikki haluavat.

Mitä tämä tarkoittaa vaihdannalle? Se tarkoittaa, että jokainen joka haluaa vaihtaa, haluaa tätä universaalia välinettä maksuksi, niin että he voivat saada mitä he haluavat markkinoilta. Joten he tarjoavat jotain, ja toivovat että jostain löytyy ostaja. Ja sitten he haluavat saada hyödykkeelleen sen minkä myyjät tunnustavat yhtäläiseksi arvoksi. Jokainen markkinoille menijä hyväksyy ja haluaa itselleen tätä universaalia vastinetta, koska sen avulla he ovat varmoja, että he itse, kun he käyttävät sitä tässä maassa, voivat käyttää sitä myös ostamiseen.

Muista: jokainen menee markkinoille omien hyödykkeidensä kanssa, koska hän haluaa päästä eroon omista tavaroistaan ensin, ja sen jälkeen haluaa saada jotain mitä hänellä itsellään ei ole ja jota hän ei itse kykene tuottamaan. Olipa kyseessä sitten ruoka mitä hän haluaaa syödä tai raaka-aineet joita hän tarvitsee omien hyödykkeidensä tuotantoa varten. Kaikki haluavat tämän universaalisti hyväksytyn vaihdantavälineen.

Aikaisemmin, yksinkertaisempien vaihtorakenteiden yhteiskunnissa, Euroopan keskiajalla, tämä universaali vastine oli jalometalli: kulta tai hopea ja kupari kolikoina. Ja oli myös se, joka antoi tälle universaalille vastineelle valtuudet: valtiovalta. Kullan ja hopean louhinta, vaikka sitä harjoitettiinkin yksityisesti, asetettiin valtion valvontaan, ja oikeus lyödä kolikoita oli valtion monopoli.

Jos joku hallitsee tätä yleismaailmallista vaihdantavälinettä, hänellä on valtaa hallita yhteiskuntaa: tämä auktoriteetti voi määritellä vaihtosuhteet ja pakottaa ne muille. Tällä auktoriteetilla on kyky määrittää, minkä arvoista jokin on ja minkä ei. Siksi feodaalihallitsijat — kuninkaat, keisarit, ruhtinaat — varmistivat itselleen monopolin jalometallien louhintaan ja oikeuden lyödä kolikoita.

Kaikki ne, jotka menevät markkinoille hankkiutuakseen eroon jostakin, haluavat saada siitä vastineeksi tämän universaalin vaihtovälineen, rahan. Niinpä he tietenkin hyväksyvät sen, että heidän hyödykkeensä arvo mitataan tässä arvossa, tässä kolikossa. Se tarkoittaa, että he tunnustavat universaalin arvomittarin, jolle heidän tuotteensa, heidän hyödykkeensä, on alistettava, koska se on ainoa tapa saada universaalisti tunnustettu arvo. Ja heidän tuotteensa, heidän hyödykkeensä voidaan muuttaa rahaksi vain, jos se voi saada tämän arvon, jos sillä todella on arvoa, jos se siis myydään.

Jos jonain päivänä ”arvon mitta” (myös Marxin ilmaus yhdelle rahan tehtävistä) on vakiintunut ja kaikki pyrkivät saamaan sen käteensä, metallisella rahalla on silloin puutteensa: sen saatavuus on rajallinen, sen tuotanto on monimutkaista ja kallista ja se kuluu käytössä, kun se vaihtaa omistajaa. On aika korvata se sopivammilla aineilla.

3. Valtion paperiraha

Valtiot suvereeneina, universaalin vastineen takaajina päättivät lopulta itse tuottaa sen ja käyttää siihen puhdasta valtaansa. Tämä oli pitkällinen prosessi.

Paperiset setelit rahan korvikkeina olivat tiennäyttäjiä. Kauppiaat asettivat vekseleitä ja pankit painattivat seteleitä. Nämä yksityiset arvoa korvaavat setelit olivat voimassa hyödykkeiden tai kolikoiden edustajina. Ne olivat luotettavia viitaten myytäviin hyödykkeisiin tai lupaamalla kolikoita. Valtio oppi tästä ja oman kolikkorahan kysynnästä, että tämä oli korvattavissa: valtion maksulupausten kautta, jotka se valtansa ansiosta takasi. Valtion paperiraha, jolla itsellään ei ole arvoa — tai yhtä paljon kuin muilla paperituotteilla, lautasliinoilla, vessapaperilla — saa erityisarvonsa yleismaailmallisena vastineena siitä, että valtio takaa sen arvon ja sanoo: tämä seteli on 50, tuo 100 markkaa tai nykyään euroa; nämä kaksi seteliä ovat tietysti sisällöltään samanlaisia. Ero niiden arvossa tulee vain ulkopuolelta, valtiolta, joka painaa niihin eri arvon.

Nykyään hyödykkeiden arvo, siis kaikki varallisuus, mitataan vain valtion paperirahassa. Se ei myöskään mene toisin. Rahan kierto jalometalleina ei ole mahdollista. Vaihtotaloutta ja rahan kiertoa ei lakkauteta, vaan se kyseenalaistetaan yhä enemmän, eikä tosiaankaan vaihtoa vaan arvoa kohtaan tunnetusta epäluulosta: jos minulla on jotain markkinoilla ja saan siitä universaalin vastineen — onko minulla yleensä hyödykkeeni arvo? Voinko ostaa sillä jotakin, jonka arvo on verrannollinen hyödykkeeseeni? Vaihtosuhde kyseenalaistetaan yleisesti, mutta ei sen sisällön vaan sen hallittavuuden perusteella.

Tämän myötä Silvio Gesell tulee jälleen kerran ajankohtaiseksi.

4. Gesellin kritiikki rahaa, omaisuutta ja korkoa vastaan

Geselliin kohdistuva kiinnostus on samanlaista kuin hänen ihailijansa Keynesin: häneen viitataan, mutta häntä ei juurikaan lueta. Gesellillä on siis muutama kohta, joilla hänellä on kannattajia, vaikka he eivät ehkä tunne hänen teorioitaan eivätkä siten ollenkaan tiedä olevansa samaa mieltä hänen kanssaan.

4.1 Rahan arvon tae

Nykyaikaista valtion paperirahaa kritisoidaan siitä, että se on suojaamatonta ja voi siksi menettää äkillisesti arvonsa milloin tahansa. Tärkein vastalauseeni tällaista kritiikkiä vastaan on se, että raha ja arvontuotanto ovat itsessään asioita, joita vastaan on taisteltava ja jotka on lakkautettava. Mutta Gesellin kritiikissä on myös sisäisiä ristiriitoja.

a) Hyödykkeet rahan arvon takeena

Miten tämän pitäisi mennä? Jos seteleihin on painettu nimellisarvo ja rahakasa on vastakkain hyödykekasan kanssa, miten tässä pitäisi näkyä ”pohja”? Se, miten rahan arvoinen tuote on, näkyy tavallisesti ensin markkinoilla. Jotta tavoiteltu ”pohja” tai vastaavuus hyödykkeiden ja setelien välillä toteutuisi, on säädettävä jokaisen yksittäisen hyödykkeen arvo rahassa ja tehtävä hinnanmuutoksista rangaistavia. Silloin ei kuitenkaan ole enää markkinoita ja olemme todellisessa sosialismissa, ja se lopettaa myös yksityisen tuotannon.

b) Jalometallit rahan arvon takeena

Hopeaa tai kultaa säilytetään kansallisissa talletuslaitoksissa, joiden pitäisi taata liikkeeseen lasketun paperirahan arvo. Mutta: heti kun luottamus paperirahaan katoaa ja kansalaiset haluavat vaihtaa paperisetelit rahan pohjana olevaan hyödykkeeseen, sitä on tietenkin liian vähän, ja pariteetti on kumottava. Koska jokainen pankkiin varastoitu kultamäärä on kasa kuollutta pääomaa, sitä pidetään aina alhaalla ja se edustaa vain murto-osaa liikkeessä olevasta rahasta.

Tällainen tuki on voimassa vain niin kauan kuin siihen uskotaan. Rahan arvoa ei voi taata. Sanon tämän siksi, että nyt on jälleen tehty ehdotuksia kultakannan käyttöönotosta. Mutta miten sen pitäisi mennä? Heti kun valtio sanoo: 200 dirhamia on yhtä paljon kuin unssin kultaa – kuka uskoo tähän? Ja kultaa, jotta se voitaisiin vaihtaa mihin tahansa määrään paperirahaa, ei ole valtiossa, eikä sitä myöskään ole maailmassa kovin paljon.

4.2 Maanvuokraa, korkoa ja tuloja vastaan ilman työvoimaa

Ensinnäkin mielikuvat, joiden mukaan ihmisen, joka ei tee töitä, ei pitäisi myöskään saada mitään syötävää, ovat alusta alkaen epämiellyttäviä: mieleen tulevat työleirit ja eutanasia. Jotenkin ne muodostavat yhteiskunnan, jossa on vain terveitä ja työkykyisiä, ja kaikki muut jäävät ulkopuolelle.

Minulla on kuitenkin myös taloudellisia vastaväitteitä: Gesellin vapaa talous vastustaa kehittynyttä kapitalismia esikapitalistisella ihanteella: vastakohtana tuottajien erottamiselle tuotantovälineistä se kannattaa paluuta tilaan, jossa tuottajat ovat samanaikaisesti maanviljelijöitä ja käsityöläisiä ja myyvät tavaroitaan itse markkinoilla. Se on suosittu myös pudokkaiden keskuudessa, jotka etsivät pelastusta maatalouskommuunista.

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä vastalauseena tälle vapaalle taloudelle on se, että se on todellisuuden vastainen. Tämä malli (ja se, että se on takapajuinen, on pienin vastalause sitä vastaan) teeskentelee, että talousjärjestelmämme perustuu vain virheisiin ja että pitäisi vain keksiä parempi malli, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä. Miksi kyse on rahasta, rahan hankkimisesta ja voitosta, ja kenellä on intressi ylläpitää sitä — tällaiset kysymykset eivät kiinnosta, joten maalataan uljas uusi maailma.

Mallien rakentamisella ja malliajattelulla on käyttöä myös nykyaikaisessa taloustieteessä: siellä se tehdään aina niin kuin talous olisi kuitenkin olemassa täällä meitä kaikkia varten, ja tarvitaan vain oikea malli. Ja jos sellainen on jo olemassa, eikä se kelpaa mihinkään, niin sitten lähdetään rakentamaan seuraavaa. Maailmaa hallitsevat intressit ja niiden toimeenpanijat jäävät mukavasti sivuun tällaisten pilvilinnojen kanssa.

Gesellin vapaassa taloudessa maanvuokran ja koron poistaminen on myös hyvin tyylikästä: hän ei pohdi, miten ne tulevat maailmaan ja miksi ne molemmat ovat olemassa, vaan selittää niiden olevan rakennuspaketin ei-toivottuja elementtejä, jotka voidaan yksinkertaisesti poistaa — samalla kun säilytetään muut, paremmat elementit, kuten hyödykkeet tai raha. Tästä pääsemmekin hänen ideaalitalouteensa.

4.3 Hyödykkeiden tuotanto: perusihmisoikeus

Työ, jos se on rehellistä ja omaa, saa isoa kiitosta. Vain työtä tekevän pitäisi myös saada syödä. On mahdollista, että Gesell ei ajatellut näin, mutta tämä on joka tapauksessa seuraus.

Toiseksi, aivan kuten markkinatalouden vannoutuneet puolustajat, ikään kuin kaikki tarpeet voitaisiin tyydyttää markkinoilla. Jokainen tuottaa mitä pystyy ja haluaa, ja kaikelle löytyy ostaja. Ellei joku voi tarjota vastaavaa, hänen tarpeensa mitätöidään, kuten kapitalismissa.

Ehkä sananen siitä, miten suunnitelmatalous eroaa markkinataloudesta: suunnitelmatalous tarkoittaa ensinnäkin vain sitä, että ensin on luotava tarve ja sen jälkeen aloitetaan tuotanto. Suunnitelmalla varmistetaan, että tuotetaan juuri sitä, mitä tarvitaan. Nykyään, internetin myötä, tämä ei todellakaan olisi ongelma, että jokainen ilmoittaa toiveensa, ja tuotantomahdollisuudet selvitetään, ja sitten nämä kaksi yhdistetään jotenkin.

Suunnitelmataloutta vastaan hahmotellaan aina karikatyyri komissiosta, joka määrää tarpeet ja suunnittelee ne, ja toisaalta se pitää yksityistä oma-aloitteisuutta yksilönvapauden valtakuntana. Ja tällä tavoin vahvistetaan se absurdi tosiasia, että ensin tuotetaan ja sitten katsotaan, löytyykö ostaja, joka laittaa rahaa tuotteeseensa. Tämän seurauksena, jos ajatusta ajatellaan johdonmukaisesti läpi, tämä hyväksyy sen, että tarpeita ei tyydytetä — koska niistä ei pystytä maksamaan — ja köyhyys ja kurjuus selitetään luonnon välttämättömyyksiksi.

4.4 Raha käteisenä, hyödykkeenvaihdannan välikappaleena

Usein sanotaan, että Silvio Gesell halusi lakkauttaa rahan. Sen perusteella, mitä olen oppinut ja lukenut hänestä, tämä on virhe. Ei, hän oli kauppias ja ajatteli kuin liikemies: hän halusi tehdä rahasta toimivan hyödykevaihdon. Ja hänellä oli teoriansa siitä, mikä on rahan hallinnan tiellä. Hän halusi erityisesti estää rahan katoamisen liikkeestä, sen hamstraamisen ja muuttumisen erilliseksi hyödykkeeksi, jota sitten käytetään keinotteluun ja lainataan uudelleen korkoa vastaan. Hän halusi pitää sen kierrossa, siksi hänen kutistuvan rahan teoriansa: hamstraamisesta pitäisi rangaista rahan arvon alenemalla. Koska hän siis halusi luopua yleismaailmallisesta vastineesta, rahan pitäisi aina pysyä liikkeessä ja palvella hyödykevaihdon välittämistä. Hänen kutistuvan rahan opetuksensa juontaa juurensa siitä, että hän oli tavaran ja vaihdon ehdoton puolustaja.

Usein, kun esiin nostetaan kysymys paikallisesta rahasta ratkaisuna rahan kiertoon liittyviin ongelmiin, Gesellin teoriat tukevat tätä. Olen valinnut kaksi esimerkkiä osoittaakseni, miksi tällainen hätäraha — koska tällaisia rahoja syntyy poikkeuksetta hätätilanteissa, ja siksi niitä siedetään vain lyhyen aikaa — ilmestyy ja mitä se tekee.

5. Rahakkeet — paikallisraha “ratkaisuna”

a. Wörgl

1930-luvulla itävaltalainen Wörglin kaupunki ajautui maailmanlaajuisen talouskriisin vuoksi konkurssiin, eikä se pystynyt enää maksamaan työntekijöilleen. Niinpä Gesellin vapaata taloutta kannattanut pormestari päätti vuonna 1932 laskea liikkeeseen paikallisen valuutan, joka erilaisten manööverien avulla olisi tunnustettava rahan korvikkeeksi. Takaajina toimivat paikallinen pappi ja paikallinen luotto-osuuskunta. Kunnan työntekijöiden palkat maksettiin tässä paikallisessa rahassa, ja näin onnistuttiin itse asiassa luomaan alueellinen maksukyky ja siten elvyttämään tavaran kiertoa Wörglissä ja sen ympäristössä. Myös kolme muuta lähialueen kylää halusi laskea liikkeeseen paikallista rahaa. Wörglin alueellinen raha loi maksukyvyn alueelle aikana, jolloin alueella oli aiemmin vallinnut maksukyvyttömyys. Itävallan keskuspankki taisteli alusta alkaen Wörglin alueellista rahaa vastaan — se oli haaste valtion setelimonopolille — ja se lopetettiin vuonna 1933 sotatoimien uhalla, joten se kiellettiin valtion väliintulolla.

b. Argentiina

Vuonna 1991 Argentiina neuvotteli Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa dollarin ja peson pariteetista, jotta maan inflaatio saataisiin pysäytettyä ja valuutta vakautettua. Yhtenä ehtona oli, että Argentiinan valtion oli pidättäydyttävä rahan liikkeeseenlaskusta. IMF kontrolloi Argentiinan rahapolitiikkaa.

Yksi seuraus oli, että Argentiinan vienti kallistui ja maa menetti vientimarkkinoitaan. Mutta myös kotimarkkinoilla argentiinalaiset tuotteet eivät enää olleet kilpailukykyisiä verrattuna halvempaan tuontiin. IMF kehotti Argentiinan hallitusta — joka halusi pitää kiinni dollaripariteetista — yksityistämään kannattamattomat yritykset. Valtio ei voinut tukea niitä. Yksityistämisellä oli useimmissa tapauksissa sama vaikutus kuin sulkemisella.

Näin Argentiina lakkautti vuosina 1991-2000 suuren osan Peronin hallituksen ajoilta peräisin olevasta teollisuudestaan. Siihen kuuluivat rautatieverkosto, lentokone-, auto- ja sotateollisuus, energia-ala ja kulutustavarateollisuus. Argentiinasta tuli nettotuoja. Sen oli tuotava yhä enemmän kaikkea sitä, mitä se ei enää tuottanut omassa maassaan. Niinpä sen kauppataseen alijäämä kasvoi. Argentiinalla oli yhä suurempia vaikeuksia sijoittaa joukkovelkakirjojaan maailmanmarkkinoille, sen oli tarjottava korkeampia korkoja, ja valtion velka kasvoi samalla kun talous supistui jatkuvasti. Kaikki tämä johti valtion konkurssiin vuosina 2001-2002.

Mutta jo 90-luvulla niukan rahan taloudella oli seurauksensa. Pohjoisen maakunnissa ei ollut rahaa. Kaikki se teollisuus, mitä siellä oli joskus ollut, oli kadonnut. Ainoa työnantaja oli valtio. Maataloustuotannon, joka oli osittain omavaraistuotantoa, lisäksi oli palkansaajia: opettajia, virkamiehiä, lääkäreitä. He eivät useinkaan saaneet palkkaa kuukausiin.

Rahan kierron ylläpitämiseksi maakunnat laskivat liikkeeseen omaa rahaa — rahakkeita kutsuttiin bonoiksi — joka tunnustettiin vain maakunnan sisällä. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF sulki silmänsä tältä, eikä tätä rahaa sisällytetty Argentiinan valtion rahanluontipolitiikkaan. Se ei kuitenkaan riittänyt luomaan kitkatonta taloutta, ja 90-luvulla näissä maakunnissa oli nälkämellakoita, jotka poliisi ja armeija tukahduttivat.

Vuonna 1995 kirpputoreilla ja työttömien vaihtomarkkinoilla syntyi jopa koko maan kattava vaihtoehtoinen valuutta, Credito. Myös tätä rinnakkaisvaluuttaa suvaittiin, koska se esti talouden romahduksen. Tämä alueellinen ostokyvyn luominen johti tietysti myös väärinkäytöksiin. Ne, jotka laskivat liikkeeseen näitä rahakkeita, ottivat jotain itselleen. Lopulta näitä rahakkeita ei enää tunnustettu. Nykyään peso on yhtä vähän arvoinen kuin paikalliset valuutat, joita ei enää ole olemassa. Yksi seuraus valtion konkurssista vuonna 2001 oli paikallisvaluuttojen loppuminen.

Missä ne palvelivat?

1. Yleisesti ottaen valtion yhteenkuuluvuuden säilyttäminen. Jos me kaikki emme saa palkkaa valtion työntekijöinä: opettajat, virkamiehet, lääkärit – minkä vuoksi me vielä teemme työtä? Nämä ihmiset pidettiin palkkalistoilla ”bonoilla”, paikallisrahalla.
2. Infrastruktuurin ylläpitäminen. Linja-autojen oli kuljettava maakuntien ja kaupunkien välillä sekä pääkaupungin ja maakuntien välillä.

Nyt en halua tylsistyttää ketään enempää yksityiskohdilla 30-luvun Tirolista ja 90-luvun Argentiinasta. Olen antanut nämä esimerkit vain siksi, että tällaisiin paikallisiin rahoihin viitataan Gesellin teorioiden havainnollistamiseksi. Paikallisia rahoja luodaan aikoina ja alueilla, joissa kapitalismi on epäonnistunut arvontuotantona, mutta joissa kuitenkin arvontuotannon ja tavaranvaihdon periaate pitäisi säilyttää. Ne ovat väistämättä väliaikaisia: koska raha on vain yleinen vastine, jonka pitäisi edustaa arvoa.

Jos paikallisen rahan liikkeeseenlasku nähdään keinona päästä ulos kriisistä, ei ymmärretä, mitä raha on: ensinnäkin se on yleinen vastike, jonka kaikki tunnistavat ja siten hyväksyvät arvon edustajana. Toiseksi, ja juuri siksi arvon ilmentäjä, liiketoimintaväline: yritys ottaa raha käyttöön alueellisessa kontekstissa ja säilyttää se kiertovälineenä ei ole muuta kuin yritys selvitä kapitalismin kriisistä, jotta se voisi myöhemmin nousta uudelleen täyteen kukoistukseensa: hädänalaisten, omistusta vailla olevien, poissulkemisena maailman hyödykkeistä tai köyhien käyttämisenä omistajien liiketoimintaan.

Lähde:

https://theanarchistlibrary.org/library/amelie-lanier-a-critique-of-alternative-money-theories

USA:n keskuspankin perustamisen jälkeen vuosisata sitten, jokainen suuri rahoitusmarkkinoiden romahdus on tahallaan keskuspankin aiheuttama, seurausta poliittisista motiiveista. Tilanne ei eroa tänäkään päivänä mitenkään, sillä selvästi US Fed toimii korkoaseensa kanssa romahduttaakseen ihmiskunnan historian suurimman spekulatiivisen kuplan. Kuplan, jonka se on itse luonut. Globaalit romahdustapahtumat aina alkavat reunoilta, kuten vuonna 1931 Itävallan Creditanstalt, tai myöhemmin Lehman Brothersin romahdus syyskuussa 2008. Fedin kesäkuun 15. päivän päätös nostaa korkoja eniten melkein 30 vuoteen rahoitusmarkkinoiden ollessa jo kuralla takaa nyt globaalin laman ja paljon pahempaakin.

“Halvan luoton” kuplan laajuus, jonka Fed, EKP ja Japanin keskuspankki ovat luoneet ostamalla velkakirjoja ja pitämällä korkoja ennennäkemättömän matalalla tai jopa negatiivisina nyt jo 14 vuoden ajan on ennenkuulumatonta. Talousmedia käsittelee aihetta päivittäin raportoimalla sekavasti, kun maailmantaloutta valmistellaan, mutta ei kuitenkaan niinkutsuttua “stagflaatiota” tai lamaa varten. Se mitä on tulossa tulevina kuukausina on kaikkea muuta kuin politiikan suunnan kääntäminen. Se on tähän päivään asti karmaisevin talouslama. Kiitos Davos ja globalisaatio.

Globalisaatio

Poliittiset paineet globalisaation taustalla sekä WTO:n perustaminen Bretton Woodsin GATT-kauppasäännöistä vuoden 1994 Marrakeshin sopimuksella varmistivat, että lännen kehittynyt teollisuustuotanto, erityisesti USA:ssa, voi paeta ulkomaille, tulla “ulkoistetuksi” äärimmäisen matalapalkkaisiin maihin. Mikään maa ei ole tarjonnut enempää etua kuin 1990-luvun lopun Kiina. Kiina liittyi WTO:n vuonna 2001 ja siitä lähtien pääomat ovat valuneet Kiinan tuotantoon lännestä järkyttävällä tavalla. Niin on myös kasaantunut Kiinan dollarimääräinen velka. Nyt kun globaalin talouden rakenteet perustuvat ennätyssuurelle velkamäärälle, kaikki alkaa hajota käsiin.

Kun Washington tarkoituksella salli syyskuussa 2008 Lehmanin kaatua, Kiinan johto vastasi paniikkiin ja antoi ennennäkemättömän luoton paikallishallinnoille infrastruktuurin rakentamiseksi. Osa siitä oli osittain hyödyllistäkin, kuten luotijunaratojen verkosto. Osa siitä meni täysin hukkaan, kuten tyhjien “kummituskaupunkien” rakentaminen. Muulle maailmalle Kiinan ennennäkemätön kysyntä teräkselle, hiilelle, öljylle ja kuparille oli tervetullutta, kun globaalin laman pelko alkoi väistyä. Mutta Fedin ja EKP:n toimet vuoden 2008 jälkeen, sekä myös eri valtioiden toimet, eivät tehneet mitään korjatakseen systeemisiä rahoitusmaailman väärinkäytöksiä maailman suurimmissa pankeissa Wall Streetilla, Euroopassa sekä Hong Kongissa.

Nixonin päätös elokuussa 1971 irroittaa dollari, maailman reservivaluutta, kullasta avasi portit globaaleille rahavirroille. Joka käänteessä kehiteltiin yhä vain  sallivampia rahoituslakeja, jotka mahdollistivat spekulaatiot USA:ssa ja muualla, aina Clintonin Glass-Steagallin kumoamiseen Wall Streetin hyväksi marraskuussa 1999. Se mahdollisti niin suurten megapankkien syntymisen, että valtio julisti ne liian suuriksi kaatumaan, “too big to fail”. Se oli huijaus, mutta rahvas uskoi sen ja maksoi heille satojen miljardien pelastuspaketit veronmaksajien rahoina.

Vuoden 2008 kriisin jälkeen Fed ja muut suuret globaalit pankit ovat luoneet ennennäkemättömän paljon luottoa, niinkutsuttua “helikopterirahaa” suurten rahoituslaitosten bailoutteihin. Reaalitalouden tervehdyttäminen ei ollut tavoite. Fedin, Japanin keskuspankin, EKP:n ja Bank of Englandin tapauksessa yhteensä $25 biljoonaa injektoitiin pankkijärjestelmään “kvantitatiivisena elvyttämisenä” velkakirjojen ostamisen muodossa, sekä oikeukkaampien paperien kuten asuntolainoihin kytkettyjen derivatiivien osto-ohjelmissa viime 14 vuoden ajan.

Kvantitatiivinen hulluus

Tässä kohtaa asiat alkoivat mennä huonoon suuntaan. Suurimmat Wall Streetin pankit, kuten JP MorganChase, Wells Fargo, Citigroup  tai lontoolaiset HSBC tai Barclays, lainasivat miljardeja korporaatioasiakkailleen. Lainaajat taas käyttivät likviditeetin, eivät investoineet uuteen tuotantoon tai teknologiaan, vaan pumppaamaan oman osakkeensa arvoa niinkutsutuissa osakkeiden takaisinosto-ohjelmissa, “maksimoidakseen osakkeenomistajien arvon.”

BlackRock, Fidelity, pankit ja muut sijoittajat rakastivat vapaamatkustamista. Fedin helpotuksen käynnistyttyä 2008 ja siitä aina heinäkuuhun 2020, noin $5 biljoonaa oli sijoitettu osakkeiden takaisinostoihin, mikä on luonut suurimman osakemarkkinarallin historiassamme. Kaikki finansialisoitiin siinä samassa. Korporaatiot maksoivat $3.8 biljoonaa osinkoina vuosien 2010-2019 välisenä aikana. Yhtiöt kuten Tesl, jotka eivät koskaan ole olleet voitollisia, muuttuivat arvokkaammiksi kuin Ford ja GM yhteensä. Kryptofirmat kuten Bitcoin saavuttivat yli $1 biljoonan markkina-arvon vuoden 2021 lopulla. Fedin rahojen virratessa vapaasti pankit ja sijoitusrahastot investoivat korkeariskisiin ja suurivoittoisiin kohteisiin kuten roskalainoihin tai kehittyvien markkinoiden velkaan paikoissa kuten Turkki, Indonesia ja, kyllä, Kiina.

Vuoden 2008 jälkeinen kvantitatiivisen elvyttämisen ja nollakorkojen aikakausi johti Yhdysvaltain hallituksen luottolaajenemiseen absurdeilla tavoilla. Tammikuusta 2020 eteenpäin Fed, Bank of England, EKP ja Japanin keskuspankki ovat injektoineet yhteensä $9 biljoonaa lähes nollakorkoista luottoa maailman pankkijärjestelmään. Fedin muuttaessa politiikkaansa syyskuussa 2019, sen jälkeen Washingtonin oli mahdollista kasvattaa julkista velkaa käsittämättömällä $10 biljoonalla alle 3 vuodessa. Sitten Fed jälleen salaa bailouttasi Wall Streetin ostamalla $120 miljardilla kuukaudessa Yhdysvaltain velkakirjoja ja asuntolainaderivatiiveja, mikä sai aikaan suuren bondikuplan.

Bidenin hallinto alkoi sekoilla ja syytää biljoonia rahaa niinkutsuttuna elvytysrahana taistellakseen tarpeettomia lockdowneja vastaan amerikkalaisessa taloudessa. Yhdysvaltain valtionvelka lähti hallittavasta 35%:sta vuonna 1980 huikeaan nousuun aina nykyiseen 129%:n. Ainoastaan Fedin kvantitatiivinen elvyttäminen, ostaessaan biljoonilla valtionvelkaa ja asuntolainoja, sekä nollakorot tekivät tuon mahdolliseksi. Nyt Fed on alkanut purkamaan tuota ja vetämään pois likviditeettiä taloudesta, nostamaan korkoja ja kiristämään kvantitatiivisesti tilannetta. Tämä on tarkoituksellista. Kyse ei ole Fedin tyrimisestä tai inflaation väärintulkinnasta.

Energia ajaa romahdusta

Surullisesti Fed ja muut keskuspankit valehtelevat. Korkojen nostaminen ei paranna inflaatiota. Se pakottaa globaalin resetin käyntiin ja sitä myötä kontrollin kaikista maailman omaisuuseristä, varallisuudesta, oli kyse sitten maa-alueista, viljelysmaasta, hyödyketuotannosta, teollisuudesta, jopa vedestä. Fed tietää erittäin hyvin, että inflaatio on vasta alku globaalin talouden hajoamiselle. Uniikkia tässä on, että vihreän energian pakottaminen teollisessa maailmassa ajaa inflaatiokriisiä pahempaan suuntaan, jotain minkä Washington, Brysseli tai Berliini on jättänyt kokonaan huomiotta.

Lannoitteiden globaali puute, maakaasun hinnan räjähtäminen ja viljan satotappiot globaalista kuivuudesta tai lannoitteiden tai bensan hintojen räjähtävästä kasvusta tai Ukrainan sodasta takaavat, että ainakin viimeistään syys-lokakuun satokauden aikaan meillä on käynnissä globaali ruoan ja energian hintojen räjähdys. Nuo katkokset toimitusketjuissa ovat kaikki seurausta tarkoituksellisesta politiikasta ja toiminnasta.

Vielä pahempi inflaatio odottaa, mikä on seurausta Bidenin hallinnon etunenässä vetämien maailman johtavien teollisuustalouksien patologisesta hiilidioksidinvastaisesta agendan pakottamisesta. Tuohon agendaan tyypillisesti kuuluu Yhdysvaltain energiaministerin lausunnot, “ostakaa sähköautoja”, vastauksena raketoivaan bensan hintaan.

Samalla tavalla Euroopan Unioni on päättänyt siirtyä pois Venäjän öljystä ja kaasusta ilman mitään kunnollista vaihtoehtoa talouteen, ja Saksa on päättänyt sulkea ydinvoimalansa sekä sulkea myös lisää hiilivoimaloita. Saksa ja muut EU-maat tämän seurauksena tulevat kokemaan sähkökatkoksia tänä talvena ja maakaasun hinnat tulevat jatkamaan kasvuaan. Kesäkuun toisella viikolla Saksassa bensan hinta nousi yksistään 60%. Sekä vihreiden hallussa oleva Saksan hallitus että EU-komission “Fit for 55”-viheragenda jatkavat epäluotettavan ja kalliin tuuli- ja aurinkoenergian puskemista paljon halvemman ja luotettavan fossiilisen energiatuotannon kustannuksella, mikä varmistaa ennennäkemättömän energiasta johtuvan inflaation.

Fed on vetänyt jo piuhat seinästä

Fedin nostaessa korkoja 0.75%, joka on isoin hyppäys 30 vuoteen, sekä lupaus että lisää piisaa, USA:n keskuspankki on nyt taannut sen, USA:n velkakuplan lisäksi myös iso osa vuoden 2008 jälkeisestä globaalista velasta, $303 biljoonaa, romahtaa. Nousevat korot melkein 15 vuoden jälkeen tarkoittavat velkakirjojen arvon romahtamista. Velkakirjat, ei osakkeet, ovat globaalin rahoitusjärjestelmän ytimessä.

Amerikan asuntolainojen korot ovat nyt tuplaantuneet vain 5 kuukaudessa yli 6%:iin, ja asuntojen myynnit ovat romahtaneet viimeisimmän koronnoston seurauksena. Amerikkalaiskorporaatiot ottivat ennätysmäärän velkaa ultramatalien korkojen avustuksella. Noin 70% tuosta velasta on arvotettu juuri ja juuri “roskastatuksen” yläpuolelle. Tuo korporaatioiden ei-rahoitusvelka oli yhteensä $9 biljoonaa vuonna  2006. Tänä päivänä se ylittää $18 biljoonaa. Nyt suuri määrä noista marginaalifirmoista ei kykene uudelleenrahoittamaan vanhoja velkoja uusiin, ja tästä seuraa konkursseja. Kosmetiikkajätti Revlon juuri julistautui konkurssiin.

Erittäin spekulatiiviset, sääntelemättömät kryptomarkkinat, joiden kärjessä Bitcoin on, romahtavat kun sijoittajat tajuavat, että minkäänlaista bailouttia ei tule. Viime marraskuussa kryptomaailman arvo oli $3 biljoonaa. Nykypäivänä se on tuosta alle puolet, ja romahdus sen kuin jatkuu. Jo ennen Fedin koronnostoa amerikkalaisten megapankkien osakkeet olivat menettäneett arvoa $300 miljardia. Nyt osakemarkkinoiden yhä vain jatkaessa paniikkimyyntejä globaalin talouden romahduksen jatkuessa nuo megapankit ovat esiohjelmoitu uuteen pankkikriisiin tulevina kuukausina.

Amerikkalaisekonomisti Doug Noland huomautti, “Nykyään on massiivinen “periferia” täynnä “subprime-laatuisia” roskalainoja, vivutettuja lainoja, osta-nyt-maksa-myöhemmin-lainoja, auto-, luottokortti-, asunto- ja aurinkopaneeliosamaksuja, franchise-lainoja, yksityisluottoja, kryptoluottoja, DeFi-luottoja ja niinedelleen. Tämän pitkän syklin päälle on kehittynyt massiivinen infrastruktuuri piristämään kulutusta kymmenille miljoonille ihmisille, samalla kun rahoitetaan kymmeniä tuhansia epätaloudellisia firmoja. “Periferia” on muuttunut systeemiseksi ennennäkemättömällä tavalla. Ja asiat ovat jo alkaneet hajota.”

Liittovaltion hallitus tajuaa nyt, että sen ennätysmäisen $30 biljoonan velkataakan korkokulut ovat paljon suuremmat ja kalliimmat. Toisin kuin 1930-luvun Suuressa Lamassa, jossa liittovaltion velka oli tuskin yhtään mitään, nykypäivän hallinnolla, erityisesti Bidenin budjettitoimien seurauksena, on tullut piikki vastaan. Amerikasta on tulossa kolmannen maailman talous. Jos Fed ei enää osta biljoonilla amerikkalaisvelkakirjoja, kuka ostaa? Kiina? Japani? Tuskin.

Kuplan velkamäärien pienentäminen

Kun Fed nyt alkaa kvantitatiivisen kiristämisen, vetää pois kymmeniä miljardeja velkakirjoja ja muita arvopapereita kuukausittain, sekä nostaa ohjauskorkoja, rahoitusmarkkinat ovat alkaneet deleveroitua. Se tulee todennäköisesti olemaan karua, kun keskeiset pelurit kuten BlackRock ja Fidelity pyrkivät kontrolloimaan romahdusta omiin tarkoituksiinsa. Mutta suunta on selvä.

Viime vuoden lopulla sijoittajat olivat lainanneet melkein $1 biljoonaa luottoa osakkeiden ostamiseen. Se oli nousumarkkinassa. Nyt pätee vastakkainen, ja luoton lainaajat ovat pakotettu antamaan vakuuksia tai myymään osakkeitaan konkurssin välttämiseksi. Se ruokkii tulevaa romahdusta. Sekä osakkeiden että velkakirjojen romahtaessa tulevina kuukausina kymmenien miljoonien amerikkalaisten yksityiset eläkesäästöt ohjelmissa kuten 401-k ovat menossa. Luottokortit, autolainat ja muut kulutusluotot USA:ssa ovat turvonneet viime vuosikymmenellä ennätysmäiseen $4.3 biljoonaan vuoden 2021 lopulla. Nyt korkotaso tuolle velalle, erityisesti luottokorteille, tulee hyppäämään jo valmiiksi korkeasta 16%:sta ylöspäin. Noiden luottojen defaultit tulevat räjähtämään.

USA:n ulkopuolella me tulemme näkemään jo nyt, että Sveitsin keskuspankki, Bank of England ja jopa EKP ovat pakotettuja seuraamaan Fedin koronnostojen perässä. Seuraa globaali defaulttien ja konkurssien kiihtyminen, kiihtyvän inflaation keskellä, jossa keskuspankkien korkotasoilla ei ole otetta tilanteesta. Arviolta 27% globaalista ei-rahoituksellisesta yritysvelasta on kiinalaisten yritysten nimissä, arviolta $23 biljoonaa. Toiset $32 biljoonaa korporaatiovelkaa on amerikkalaisten ja eurooppalaisten yritysten nimissä. Nyt Kiina on keskellä pahinta talouskriisiään 30 vuoteen, eikä elpymisen merkkiä ole näkyvillä. USA:ssa, joka on Kiinan suurin kauppakumppani, ollaan menossa talouslamaan ja Kiinan kriisi voi pahentua. Se ei tiedä hyvää maailmantaloudelle.

Italialla, jonka valtionvelka on $3.2 biljoonaa, velan suhde BKT:hen on 150%. Vain EKP:n negatiiviset korot ovat pitäneet maan räjähtämästä uuteen pankkikriisiin. Nyt tuo räjähdys on ohjelmoitu, huolimatta EKP:n Lagarden lepyttelevistä sanoista. Japani, jonka 260%:n velkasuhde on huonoin kaikista teollisuusmaista, on nollakorkojen ansassa yli $7.5 biljoonan julkisella velallaan. Jeni on nyt romahtamassa, ja se luo epävakautta koko Aasiaan.

Koko maailman rahoitusjärjestelmän sydän, toisin kuin yleensä uskotaan, ei ole osakemarkkinat. Se on velkamarkkinat — valtioiden, korporaatioiden ja välimiesten velkakirjat. Tämä velkamarkkina on menettänyt arvoaan inflaation räjähtäessä ja korkojen noustessa vuodesta 2021 USA:ssa ja EU:ssa. Globaalisti tämä on noin $250 biljoonan suuruinen omaisuuserä, joka jokaisen koronnoston myötä menettää arvoaan lisää. Viime kerta, kun meillä oli tällainen bondien arvostusten suuri taittuminen, oli 40 vuotta sitten Paul Volckerin aikaan, jolloin 20%:n korkotason tavoite oli “puristaa inflaatio pois”.

Velkakirjojen hintojen romahtaessa pankkipääoman arvo romahtaa. Kaikkein altistuneimpia sellaiselle arvonmenetykselle ovat ranskalaiset ja saksalaiset pankit, kuten Deutsche Bank EU:ssa, sekä suurimmat japanilaiset pankit. Amerikkalaispankit kuten JP MorganChase uskotaan olevan vain hieman altistuneita bondien romahdukselle. Niiden riskit on piilotettu taseen ulkopuolisiin eriin, kuten derivatiiveihin ja sensellaiseen. Kuitenkin, toisin kuten vuonna 2008, nykypäivän keskuspankit eivät voi lähteä toiselle nollakorkojen ja QE:n aikakaudelle. Tällä kertaa, niinkuin sisäpiiriläiset kuten Mark Carney Bank of Englandista huomauttivat kolme vuotta sitten, kriisiä käytetään voimana, jolla maailma saadaan hyväksymään uusi keskuspankkien digivaluutta, maailma jossa kaikki raha on keskusvalvomon kontrollissa. Tämä on myös se mitä Davosin WEF-porukat tarkoittavat Great Resetilla. Se ei tule menemään hyin. Globaali suunniteltu talouden tsunami on juuri alkanut.

Lähde:

https://www.blacklistednews.com/article/82820/global-planned-financial-tsunami-has-just.html

Nobelpalkittu Joseph Stiglitz on kirjoittanut amerikkalaisesta jakautumisesta taloudellisesti 1960-luvulta lähtien. Hänen tuoreessa kirjassaan The Price of Inequality hän esittää, että tämä jakautuminen pitää maata taantumuksen tilassa, aihe jota hän on tutkaillut myös tuoreessa tutkimuksessaan.

Lynn Parramore: Olet maininnut, että taloudellinen eriarvoisuus on tohtoritutkimustesi aihe. Miten kiinnostuit siitä miten tulot ja varallisuus jakautuvat yhteiskunnassa?

Joseph Stiglitz: Ensinnäkin, kasvoin Garyssa, Indianassa, se oli eräänlainen prototyyppi jakautuneesta Amerikasta. Siellä oli paljon ihmisiä köyhyydessä. Meillä ei ollut 1:htä prosenttia, mutta meillä oli 5 prosenttia. Minulla ei ole ideaa siitä mikä todellinen eriarvoisuuden aste oli, mutta meillä oli paljon ihmisiä pohjalla. Ja toiseksi, se ulottuu aina niihin vuosiin kun menin collegeen ja kansalaisoikeusliikkeeseen. Muistat Martin Luther Kingin marssin olleen marssi syrjinnän lopettamiseksi ja taloudelliseksi voimaantumiseksi. Joten mielestäni monet meistä tajusivat tuohon aikaan, että me emme tule täysin ratkaisemaan Amerikan jakaantumisen ongelmia — rotuerottelua — jos me emme tee jotain taloudellisille eroille.

“* LP: Mikä on uutta viimeaikaisessa työssäsi tulon- ja vaurauden jakamisen parissa?

On useita asioita. Tästä on jotain keskustelua, mutta mielestäni useimmat Thomas Pikettyn kirjan lukeneet (Capital in the Twenty-First Century) saavat kuvan siitä, että vaurauden akkumulaatio — säästöt — ovat vastuussa eriarvoisuuden kasvusta ja siitä että on, täten, kytkös talouden kasvun — pääoman akkumulaation — ja yhtäältä eriarvoisuuden kanssa ja toisaalta varallisuuden kanssa. Tutkimukseni alkaa sillä havainnolla, että ei ole mahdollista selittää sitä mitä on tapahtunut varallisuus/tulot -suhteelle tuolla analyysillä. Lähempi tarkastelu siitä mitä on käynyt viittaa siihen, että suuri osa varallisuuden kasvusta on maan arvon kasvua, ei pääomahyödykkeiden määrän kasvua.

* LP: Kun sanot “maa”, et puhu maasta Jane Austenin tyylillä, eli torppariudesta ja maanviljelyksestä lääninherralle, niinhän?

JS: Se ei ole viljelysmaata, se on urbaanin maan arvo. Ottaisin siihen mukaan, laajemmin, vuokrat jotka liittyvät luonnonvaroihin (“vuokra” on taloustieteellinen termi ansaitsemattomalle tulolle). Se on olemassaolevien varojen arvo. Sivuhuomautuksena siitä mitä on ollut käynnissä, varallisuuden/tulojen suhteen kasvamisen lisäksi on lisääntynyt myös kapitalisaatio toisenlaisista vuokrista, kuten monopolivuokrista. Jos monopolivuokrat lisääntyvät, silloin yritysten markkinavoima suhteessa työntekijöihin kasvaa, niinkuin silloin kun muutamalla, kuten pankeilla, on kyky saada takuut valtiolta — sen arvosta mikä kasvaa ja mitä kapitalisoidaan. Se kasvattaa vaurautta mutta ei kasvata pääomaa. Joten tuo ero varallisuuden ja pääoman välillä osoittautuu kriittiseksi. Se on ensimmäinen idea.

Syy sille miksi se on tärkeää on, että kun alkaa tutkia selityksiä sille miksi maan arvo tai muiden vuokratulojen arvo on kasvanut. Iso osa kirjastani The Price of Inequality liittyy siihen miksi rent-seeking on lisääntynyt. Mutta toinen osa liittyy ulkoisiin asioihin kuten maan ja varojen arvoon. Esitän, että se on erittäin läheisesti kytköksissä luottojärjestelmään.

* LP: Miten selität tämän kytköksen luoton ja eriarvoisuuden välillä?

JS: Jos luottovirta kasvaa, niinkuin olemme nähneet muutaman viime vuonna — tuo luottovirta ei mennyt varallisuuden akkumulaatioon niinkuin me normaalisti termiä taloustieteessä käytämme, pääomahyödykkeisiin. Sen sijaan kasvoi yhden tai toisenlainen kupla.

Se mitä viime vuosina on toistuvasti tapahtunut on, että meillä on ollut rahoitusviranomaisten sallima — sääntöjen purkamisen ja löysien standardien avulla — pankkien suurempi lainananto. Mutta tämä lainananto ei ole synnyttänyt uutta liiketoimintaa, eikä pääomahyödykkeitä.

Siitä on suhteettoman paljon mennyt maan ja muiden kiinteiden resurssien arvon kasvattamiseen (rakennukset, kiinteistöt jne). Ja se on se mistä kaikki ovat huolissaan. Joten siinä mielessä, tuosta keskusteltaessa se tapahtui QE:n tapauksessa — kukaan ei kytkenyt sitä eriarvoisuuteen tai kytkenyt sitä yleiseen makrolukujen kasvuun. Kytkökset eriarvoisuuteen ovat kahdenlaisia: yksi on se, että ainakin makrotasolla, jos talouden säästöt johtavat kasvoon maan arvossa sen sijaan että pääomahyödykkeiden määrä kasvaisi, silloin työntekijän tuottavuus ei kasva. Palkat eivät kasva. Joten osa siitä mitä on käynnissä on, että me emme ole investoineet sillä tavoin kuin meidän tulisi investoida.

Mutta toinen osa on mahdollisesti tärkeämpi, ja se on kun purkaa säännöksiä, silloin sallii lainata enemmän takuuta vastaan. Silloin ne joilla omaisuuserät ovat voivat nähdä heidän omaisuuseriensä arvon kasvavan, kuten maan tapauksessa. Ja niin ne jotka holdaavat varallisuutta rikastuvat entisestään. Työntekijät, joilla ei ole varallisuutta, eivät hyödy tästä kasvusta. Joten kytkös on se, että luotto vaikuttaa maan hintoihin ja käyttöomaisuuden hintoihin, ja ne kasvavat suhteettoman paljon rikkaiden hyväksi. Ja se on varallisuuden kasvun suurin osuus. Se on tutkimukseni yksi tulos.

Toinen tulos on yritys tuottaa yleinen siirtoteoria, niinkutsutusti, varallisuudelle ja muille eduille ylisukupolvisesti, ja yrittää identifioida, erittäin lavealti, niitä voimia jotka johtaisivat eriarvoisempaan jakautumiseen ja voimia jotka johtaisivat tasa-arvoisempaan jakautumiseen. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on taksonomia — se on viitekehys ajatella näitä asioita. Ja kun alkaa ajattelemaan näitä asioita, silloin näkee että on monia muita voimia joita on käynnissä jotka kasvattavat eriarvoisuutta. Ja se on myös viitekehys polittisille ratkaisuille. Joten jos meillä on enemmän taloudellista segregaatiota maailmassa, jossa meillä on paikallisia kouluja, paikallisesti rahoitettuja kouluja, meillä esiintyy lisää eriarvoisuutta koulutuksessa ja täten rikkaiden lasten vanhemmat tulevat saamaan enemmän inhimillistä pääomaa.

Tämä malli itse asiassa tarjoaa erittäin robustin teorian eriarvoisuuden selittämiselle. Tutkimuksessa on monia muita ryppyjä, mutta lopullinen oivallus on, että kun miettii varallisuuden eriarvoisuutta käsittelevää politiikkaa, silloin on pakko olla syvällinen ekonomistien kutsuman “verojen esiintymisen” suhteen. Jos suurin osa säästämisestä on kapitalistien toteuttamaa, ja sitten verottaa pääomatuloja, silloin heillä on vähemmän investoitavaa. Se tarkoittaisi pitkässä juoksussa että korko kasvaisi. Se kumoaisi osan aikomuksesta pienentää kapitalistien tuloja.”

LP: Miten ehkäiset kapitalistien verottamisen negatiivisia vaikutuksia?

JS: Yksi tapa tuon tapahtumisen ehkäisemiseksi voisi olla varmistaa, että valtio investoi — ottaa jotain rahaa verovaroista ja investoi itse pääomaan. Se estäisi tuottoprosentin kasvua. Ei kaikki tässä ole loppuun asti mietittyä, mutta se yrittää sanoa että jotain Pikettyn esittämiä asioita siitä että pääomaa tulisi vain verottaa on esitetty yliyksinkertaistetusti.

LP: Tutkimuksessasi indikoit sitä, että yhden prosentin valta riistää muita tuntuu olevan kasvussa. Miksi tämä tapahtuu? Mitkä ovat tämän riiston rajat?

JS: Harkitumpi, akateeminen tapa esittää tuo olisi sanoa, että yksi selityksistä sille mitä on käynnissä on lisääntynyt riisto. Palkkojen suhde tuottavuuteen on laskussa, ja se on selvästi yhdenmukaista lisääntyneen riiston kanssa. Ja toimitusjohtajien palkkojen suhde työntekijöiden palkkoihin on kasvussa. Ja niin sanoisin, että osa selitystä liittyy työntekijän heikentyneeseen neuvotteluvoimaan, heikompiin liittoihin, asymmetriseen liberalisaation tilaan jossa pääoma liikkuu mutta työvoima ei voi liikkua, korporaatioiden johtamista suitsiviin lakeihin jotka tarjoavat suhteellisen vähän suojaa korporaatiovallan väärinkäyttöä vastaan, ja kasvanut monopolivoima johtuen verkostojen ulkoisvaikutuksista.

Joten toki on useita tekijöitä jotka saisivat esittämään, että suuressa mittakaavassa markkinavoima on kasvanut. On kuitenkin joitain tekijöitä, joiden tapauksessa on enemmän kilpailua — johtuen internetistä, esimerkiksi, on enemmän kilpailua hintapuolella, mutta yleisesti kun katsoo palkkojen suhdetta tuottavuuteen, markkinavoima on huomattavasti kasvanut.

Mahdollisesti on joitain rajoja — joskus riiston määrä ilmaistaan palkkojen suhteena työvoiman marginaalituottavuuteen, ja kun tuo suhdeluku laskee nollaan — se on raja! Sanoisin, että asiat voivat muuttua paljon huonommiksi jos me emme tee mitään. Ja se on relevantti ongelma. Se mikä on tärkeää on olemmeko me polulla joka näyttää johtavan kaameampaan ja kaameampaan tilaan.

LP: Ehdotat, että monopolivoima on kasvussa. Mikä rooli tällä on tulojen ja varallisuuden eriarvoisuudessa?

JS: Monopolien omistajat tuppaavat olemaan erittäin keskittyneitä. Kun katsoo Forbesin listaa, suurimmat kaksi ovat molemmat monopolisteja. [Bill] Gates sai rahansa monopolin avulla ja [Carlos] Slim sai rahansa monopolilla Telemexissä. Se ei ole lausunto siitä etteivätkö he olisi olleet tehokkaita tai että he eivät olisi tehneet asioita hyvin. Se ovat ehkä olleet innovatiivisia — on paljon kritiikkiä Microsoftia kohtaan mutta en halua mennä siihen. Mutta voi sanoa, että iso osatuloista tuli monopolivoiman käytöstä, ja en usko että ketään epäilee sitä. Joten kun katsoo huippua, siellä on monopolivoimaa.

LP: Monet neoklassiset ekonomistit ovat esittäneet, että kun ihmiset kontribuoivat talouteen, he saavat palkkion samassa suhteessa. Onko tämä malli hajoamassa?

JS: Kyllä. Mielestäni kirjani The Price of Inequality pointti, sekä monen muun työn pointti on ollut kyseenalaistaa marginaalituottavuuden teoriaa, mikä on teoria joka on ollut vallassa 200 vuotta. Monet kyseenalaistavat sen, mutta minuun työni on tuon kyseenalaistuksen uusinta. Ja mielestäni Pikettyn ja kumppaneiden tekemä työ on ollut tarjota empiiristä todistusaineistoa sen pohjalle. Ei ainoastaan esimerkkejä joita juuri esitin katsottaessa ihmisiä huipulla, monopolistit itse asiassa rajoittavat tuotantoa.

On myös totta, että ihmiset jotka tekevät tuottavimmat kontribuutiot, ne jotka valmistavat lasereita ja transistoreja, tai tietokoneen keksijät, DNA-tutkijat — kukaan näistä ei ole vauraimpien ihmisten joukossa maassamme. Joten jos katsoo ihmisiä jotka ovat kontribuoineet eniten, ja ihmisiä jotka ovat huipulla, he eivät ole samoja. Se on toinen pointti.

Erittäin kiinnostava Pikettyn ja kumppaneiden tekemä tutkimus oli verojen kasvun vaikutuksesta 1%:iin. Jos oli hypoteesina että nämä olivat ihmisiä jotka tekivät paljon töitä ja kontribuoivat enemmän, voisi sanoa että OK, se tulee merkittäväst hidastamaan taloutta. Mutta jos sanoo että se on rent-seekingiä, silloin vain kaappaa valtion puolesta osan vuokrista.

LP: Miten me voimme ehkäistä eriarvoisuuden pahenemista?

Jaan sen kahteen osaan: mitä me voimme tehdä vähentääksemme eriarvoisuutta ennen veroja ja tulonsiirtoja, ja mitä me voimme tehdä parantaaksemme verojen jälkeisiä tuloja ja tulonsiirtoja. Ensimmäinen osa on asiat kuten korkeammat minimipalkat, vahvemmat liitot, parempi koulutus ja vahvemmat monopolienvastaiset lait ja lait yrityksen johtamisesta. Nuo ovat niitä asioita jotka todennäköisesti parantavat tuloja ennen veroja ja tulonsiirtoja. Toinen osa käsittelee asioita kuten pääomatulojen verotusta, sitä miten kohtelu hyödyttää pääosin ihmisiä aivan huipulla, parempaa uudelleenjakopolitiikkaa. Nämä auttaisivat verojenjälkeisiä tuloja muuttumaan tasa-arvoisemmiksi.

Lähde:

Minun visioni tulevaisuuden rahalle ei ole oikeastaan rahan visio ollenkaan. Se on visio tulevaisuudesta, jossa mittajärjestelmämme ja arvokirjanpitomme kehittyy tavoilla, jotka paremmin vastaavat interaktioidemme monimutkaisuutta. Tässä tulevaisuudessa me tunnustamme, että arvonluontia motivoi monet asiat, ei ainoastaan rahallisen vaurauden akkumulointi. Me myös tunnustamme, että arvoa jaellaan monin eri mekanismein, ei ainoastaan rahallisilla transaktioilla. Tässä tulevaisuudessa me otamme kattavamman näkökulman arvoon, kauppaan ja vaurauteen…. me suunnittelemme järjestelmät tarkemmin kaappaamaan tämän monisyisyyden ja hienovaraisuuden…. me käytämme näitä järjestelmiä kannustamaan arvonluontia kaikissa sen muodoissaan.

Miksi kaikesta ei voi käydä vaihtokauppaa?

Vaikka ne luomme arvoa monin tavoin, ainoastaan monetisoituja transaktioita systeemisesti insentivisoidaan. Monetisoitujen transaktioiden ympärille on kehittynyt selkeä talous koska niitä voidaan helposti kirjata ylös ja kvantifioida. Ottaen huomioon rahallisten transaktioiden saaman tuen infrastruktuuritasolla, on houkuttelevaa nyt pakottaa nyt iso osa arvonluonnista tuon systeemin läpi.

Kuitenkin suuri osa arvon tuotannosta edelleen vastustaa monetisaatiota, ja erittäin hyvästä syystä — sillä monet arvovarauksen tavat eivät käytä varaa arvon välittämiseen. Tämä saattaa olla asian laita kun lupauksen arvoa on vaikea määrittää tai kun hinnan antamisen teko itsessään pienentää arvoa. Olen kuvannut näitä huolia aiemmassa lahjataloutta koskevissa postauksissani täällä, täällä, täällä & täällä.  Lisäksi arvon vaihdanta kahden osapuolen välillä ei välttämättä ole yhtä suurta, mikä täten ei mahdollista rahallista transaktiota.

Nähdäksemme miten tämä vääristää talouden käsitteitämme, tarkastellaan seuraavaa kysymystä: Onko huono neuvo yhtään vähemmän arvokas kun se tulee luotettavalta uskotulta verrattuna palkattuun ammattilaiseen? Muodollinen talous toimii niin kuin tämä pitäisi paikkansa. Rahallinen kompensaatio kvantifioidaan ja kirjataan, nämä sitten aggregoituvat tilastoihin ja kasaantuvat henkilön “nettoarvoksi”. Ilmaiseksi annetut neuvot katoavat… kuittia ei koskaan kirjata, sen arvoa ei koskaan mitata.

Asymmetrinen kirjanpito

Haluan esitellä käsitteen “asymmetrinen kirjanpito” kuvaamaan järjestelmiä, jotka kirjaavat ja seuraavat arvon välittämistä sen sijaan että mitattaisiin transaktioissa liikkunutta rahaa. Asymmetrisen kirjanpidon mekanismit ovat yhteneväisiä todellisuuden kanssa, jossa ilmaiseksi annettu neuvo tai tieto voi olla yhtä arvokas kuin ostettu tieto. Sellaiset järjestelmät eivät vaadi markkinahintaa tunnustaakseen arvonluonnon ja sen välittämisen. Tämän laajemman näkökulman valitseminen saa aikaan sen, että asymmetrinen kirjanpito täsmäyttää taloudelliset käsitteemme todellisuuden kanssa, jossa arvo on olemassa riippumatta siitä onko sen vastaanottaja velvoitettu tai kykenevä tarjoamaan yhtä suurta kompensaatiota.

Tulevaisuuden raha on sellainen jossa raha itse kuvitellaan uudelleen. Uudet työkalut ja alustat mahdollistavat levittää tietoamme, neuvojamme ja viisauttamme laajemmalle yleisölle kuin aiemmin on ollut mahdollista. Talouskäsitteemme tarvitsee kehittyä ottamaan mukaan näiden alustojen dynamiikka. Aivan kuten Twitter on innovoinut sosiaalisen verkoston mallin tunnustamalla sen todellisuuden, että yhteyksien ei välttämättä tarvitse olla symmetrisiä, niin myös kirjanpitojärjestelmämme tarvitsee tunnustaa todellisuus jossa arvon vaihdanta on yhä enemmässä määrin asymmetristä, ja täten sitä ei voida hinnoitella.

Esteitä…

Miten tämä kirjanpito toteutuisi? Haaste on kehittää epätunkeileva mekanismi arvon tunnustamiselle. “Epätunkeileva” viittaa siihen, että näiden mekanismien ei tulisi luoda odotusta kaksisuuntaisuudesta. Tarkastellaan esimerkiksi — miten reagoit siihen kun joku lähestyy sinua “ilmaisella” tarjouksella kaupan ovella tai täydellä kauppakadulla? Jos olet yhtään sellainen kuin minä, nopeasti alat välttelemään näitä avauksia. Tajuat, että tarjous ei oikeasti ole ilmainen, että siinä on sisäänrakennettu odotus. Vaikka alkutarjous on ilmainen, tavoite on luoda velvoite.

Kun raha on ainoa kirjanpitojärjestelmämme ja transaktiot ovat ainoa kaikkialla läsnäoleva vastavuoroisuuden keino, me olemme tuomittuja tähän maailman tilaan. Me välttelemme anteliaisuutta välttääksemme velvoitetta vastavuoroisuudelle. Sosiaaliset alustat luovat uusia mahdollisuuksia. Kuka tahansa voi painaa Tykkää-nappia, ryhtyä blogin tilaajaksi tai vahvistaa viestiä. Nämä toiminnot kirjaavat arvon tunnustuksen ilman, että vaaditaan minkään niukan valuutan vaihdantaa. Ajan mittaan akkumuloituneet tilastot alkavat määrittää sitä kuka on tuottanut arvoa aiemmin ja kuka todennäköisesti tuottaa arvoa tulevaisuudessa. Nämä ensikokeet sosiaalisen median avulla kehittyvät lopulta kattaviksi työkaluiksi jotka kirjaavat arvonluonnin ja välittämisen sen monissa muodoissaan.

Mielivaltaisten erottelujen eliminointi

Nämä työkalut määrittelevät uudelleen käsitteemme voittoa tavoitteleva ja voittoa tavoittelematon, mikä mahdollistaa hienovaraisemman erottelun joka paremmin kuvaa uusia bisnesmallejamme. Raaka linjaveto voittoa tavoittelevan ja voittoa tavoittelemattoman välillä on ainoastaaan tarpeellinen kun käsitteemme arvosta edeltää rahatonta arvoa. “Voittoa tavoitteleva” itsessään on muuttunut sanonnaksi; monet kannattavat bisnekset lahjoittavat rahaa hyväntekeväisyyskohteisiin kun taas monet epäonnistuneet firmat eivät kykene tekemään liikevaihtoa ja samalla epäonnistuvat tuottamaan mitään yhteiskunnallista hyötyä. Lopulta se mitä me tarkoitamme “voittoa tavoittelevalla” on:

Symmetrisen vaihdannan etsiminen. Pyrkiä saamaan kompensaatio siinä määrässä kuin on toimittanut arvoa tuotteilla tai palveluilla ja mitä ne ovat maksaneet.

Kun rahajärjestelmä olettaa, että kaikki vaihdanta on transaktionaalista ja symmetristä, silloin vaihtoehtoinen kategoria, “voittoa tavoittelematon”, vaaditaan projekteille jotka eivät täytä tätä määritelmää. Mutta nämä erot eivät ole niin selvät todellisuudessa kuin lakien kuvaamat erot antaisivat ymmärtää. Jotkut liiketoimet todellakin pyrkivät symmetriseen kompensaatioon kun taas toiset, vaihtelevassa määrin, suhteettomasti hyödyttävät eräitä sidosryhmiä enemmän kuin toisia:

• Google on voittoa tavoitteleva korporaatio, jota rahoittaa investoinnit ja liikevaihto, ja kuitenkin se tuottaa käyttäjilleen paljon enemmän arvoa kuin se tulee koskaan saamaan liikevaihtoa (monetary input)
• Valtion instituutiot eivät tavoittele voittoa, ja kuitenkin monessa tapauksessa ne tuottavat paljon vähemmän arvoa kuin niille allokoidaan rahallisesti panoksia
• Vapaaehtoisorganisaatiot yleensä käyttävät varsin vähän rahaa ja kuitenkin tuottavat suuria määriä arvoa

Nykyiset kirjanpitomenetelmät kohtelevat $1 miljoonan Google-työntekijän palkkaa samana kuin $1 miljoonan julkisen puolen työntekijän palkkaa, huolimatta siitä mitä nämä omissa hommissaan tuottavat. Toisaalta vapaaehtoisorganisaatiot, siinä määrin kuin ne välttelevät rahallisia transaktioita, kirjataan sellaisina kuin ne eivät tuottaisi taloudellista arvoa ollenkaan.

Asymmetriset mekanismit korjaisivat nämä anomaliat, ja tarjoaisivat hienovaraisemman ja rakeisemman tulkinnan arvosta. Niiden muuttuessa kokonaisvaltaisemmiksi talouden käsitteemme muuttuvat yhdenmukaisemmiksi todellisuuden kanssa ja markkinamme, laajassa merkityksessä, paremmin kannustavat arvonluontiin kaikissa sen muodoissaan.

Lähde: http://onthespiral.com/future-of-money-asymmetric-accounting

James Stodder ja Bernard Lietaer: Sveitsin WIR (“Me” saksaksi) on pisimpään selvinnyt yhteisöllinen valuutta, jota joskus nimitetään myös täydentäväksi valuutaksi. WIR ei ole fyysinen valuutta itsessään, vaan krediitin ja debitin järjestelmä. Kun ostaja ja myyjä neuvottelevat hinnasta WIR:nä, myyjälle saa krediittiä ja ostaja debittiä hinnan verran. Nykyään prosessi voidaan saattaa päätökseen sekunneissa, älypuhelimella.

Nykypäivän WIR-pankki, alunperin Wirtschaftsring (“Talouden Piiri”), perustettiin vuonna 1934, Suuren Laman pohjamudissa. Se perustui Silvio Gesellin, saksalais-argentiinalaisen kauppiaan ja ekonomistin, ideaan. Hän näki sen miten tavallinen rahan kierto oli romahtanut. Rahasta pidettiin pelokkaasti kynsin ja hampain kiinni, sen sijaan että sitä oltaisiin vapaasti vaihdettu, mikä tekee lamasta vielä pahemman.

Keksimällä oman valuuttansa, joka perustuu pitkäaikaiseen vastavuoroisuuteen yhteisön jäsenten kesken — sen sijaan, että se perustuisi kultaan tai keskuspankin rajoitteisiin — yhteisöt voivat rikkoa tämän noidankehän. Satoja tällaisia valuuttoja syntyi Suuren Laman aikaan, kuten Yalen Irving Fisher huomautti.¹ Viimeaikaiset tutkimukset vahvistavat², että WIR:n kierto todellakin kiihtyy lamassa; kansan pantatessa säästöjään Sveitsin Frangeina (SFr), he ovat halukkaampia käyttämään WIRejä markkinavaihdantaan.

WIR on itse asiassa jonkin verran arvokkaampi kuin SFr, koska se on vähemmän neuvoteltavissa: sitä ei voi helposti vaihtaa toiseen valuuttaan, eikä sitä hyväksytä WIR-piirien ulkopuolella. Mutta Sveitsin piiri on varsin laaja. Vuonna 2013 WIR käsitti noin 50 tuhatta PK-yritystä sen asiakkaina, mikä mahdollisti 1.43 miljardin Sveitsin frangin (SFr) edestä kaupankäyntiä, eli US$1.59 miljardia.³ Noin 80% WIR-käyttäjistä ovat PK-yrityksiä tai suuryrityksiä; loput ovat kotitalouksia.

Mikä on WIRin vastavuoroisuuden yhteiskunnallinen perusta? Oppikirjat rahan alkuperästä yleensä alkavat “samanaikaisten halujen” ongelmalla: Jos sinä ja minä molemmat hyödymme vaihtokaupasta, ei riitä sinulle haluta sitä mitä minulla on — sinun tulee myös saada se mitä minulla on. Kun työvoiman erikoistuminen kasvaa, sellaisia samanaikaisuuksia on vaikeampi löytää. Meidän tulee löytää pidempiä yksittäisten halujen kiertoketjuja, joissa A antaa leipää B:lle, joka antaa juustoa C:lle, joka antaa omenan A:lle. Raha auttaa ratkaisemaan tämän ongelman toimimalla välittävänä “hyödykkeenä” jota kaikki haluavat. Mutta lajimme ei ole selvinnyt pääosin sellaisella vaihdannalla. Vuosisata antropologista ja historiallista tutkimusta näyttää, että kyseessä oli lahjat — ei raha tai vaihdanta — joka synnytti alkupeärisen ihmistalouden.⁴

Teoksessaan Great Transformation, Polanyi luonnostelee lahjataloutta “ilmaisiksi lahjoiksi, joita odotetaan ja joille annetaan vastalahja, vaikka välttämättä sama yksilö ei annakaan takaisin — proseduuri, joka perinpohjaisesti artikuloidaan ja täydellisesti turvataan yksityiskohtaisilla julkisuuden metodeilla.” Tämä on alkuperäinen ratkaisu ”samanaikaisten halujen” ongelmaan — monisuuntainen lahjojen ja vastavuoroisuuden verkosto yksilöiden ja ryhmien kesken — ei ainoastaan kahden yksilön.

Jopa aikaisimmat valuutan muodot olivat yhteisön kirjanpitoa, eivät henkilökohtaista arvon säilytystä. Lietaerin Mystery of Money kuvaa keramiikkapohjaisen valuutan muinaisilla Jumalatar-Äidin temppeleillä ja keskiaikaisilla Neitsyt Marian pyhätöillä. Nämä varhaiset rahat olivat tapa muistaa henkilökohtaista velallisuutta. Latinalainen juuri ”rahalliselle” — joka on johdettu Jumalattaren temppelistä, joka ”monitoroi” kaikkea vaihdantaa — heijastelee tätä faktaa. WIR on Junon jälkeläinen, tapa monitoroida monisuuntaista (ei ainoastaan kaksisuuntaista) vastavuoroisuutta, tiettyjen yksilöiden yhteisössä.

Persoonaton raha kaupan perustana tuli paljon myöhemmin, mikä salli talouden ulottua paljon henkilöiden välisen yhteisön ulkopuolelle. Mutta tämä uusi persoonaton raha luo omia ongelmiaan — Miten tulisi sen määrää kontrolloida? Liian paljon tarkoittaa inflaatiota ja haaskattuja resursseja; liian vähän aiheuttaa deflaatiota ja työttömyyttä. Arvokkaat metallit ovat mielivaltainen kontrollin muoto, ja keskuspankit ovat hidasälyisiä. Historia on näyttänyt pulan ja ylitarjonnan kullalle ja hopealle, ja keskuspankkien rajoitteet vahvistuvat nykyisissä olosuhteissa.

WIR-tarjonta ei rajoitu kultaan tai keskuspankkien “rahakantaan” — se kasvaa niin paljon tai vähän kuin ihmiset ovat siitä valmiita käyttämään. Halukkuus on suurin (a) lamassa, (b) erittäin syklisillä aloilla kuten rakentaminen ja majoittuminen, ja (c) niiden keskuudessa joilla ei ole käteistä. Toisin kuin tavallinen raha, se virtaa sinne missä sitä tarvitaan eniten.

WIR on yhteisövaluutta, mutta pienessä mittakaavassa se ei ole enää erittäin “yhteisöllinen.”Aikapankit (US), LETS (Kanada) and Fureai kippu (Japani) ovat muita huomattavia valuuttoja, jotka ovat lähellä yhteisöjuuriaan. Mutta kuten kaikki näistä, WIR luo uudelleen tietoisuuden tarveperustaisesta lahjojen vaihdannasta. Se voi olla vaihdannan muoto, mikä sopii parhaiten lajillemme.

Lähde: P2P Foundation Blog

Kirjoittnaut Hugo Godschalk

Johdanto

Aina siitä asti kun ihminen on keksinyt rahan, on ollut mahdollisesti reformisteja, jotka ovat halunneet poistaa rahan käytöstä. [1] Kuin tulen tai pyörän keksiminen, rahan keksimisellä on ambivalentti maine: ”suurin vapauden työkalu, jonka ihminen on koskaan keksinyt” (Hayek) [2], mutta myös ”kaikkein pahin ihmiskunnan kirous”. (Sophodes) Radikaalit kohti vaihtotaloutta vievän reformin syntyhetket ovat suurelta osin ideologista tai uskonnollista perua.  On tunnettu tarina jossa saatana antaa ihmiselle rahaa hänen kontribuutionaan Luomakuntaan. [4] Apostoli Paavali piti rahanahneutta ”kaiken pahan alkuna ja juurena.” Täten ei ole ihmekään, että historian saatossa uskonnolliset kiihkoilijat kuten anabaptistit Munsterissa  (1533/34) lopettivat rahankäytön. Ortodoksiset marxistiset teoriat, joiden mukaan raha esittää kapitalismin keskushermostoa, ovat samassa linjassa. Tämä tekisi rahan tuhoutumisesta näin vaatimuksen sosialistivaltion viimeiselle asteelle. Nämä ”kivikauden sosialismin” kokeet Venäjällä Lokakuun Vallankumouksen jälkeen sekä Kambodzassa kertovat, että vastaus kysymykseen siitä voidaanko rahasta päästä eroon on edelleen ”ei”. Taloudessa, joka perustuu työnjakoon, raha on selkeästi tarpeeton vain pienissä, autonomisissa yksiköissä kuten luostareissa tai perheissä.

Kuitenkin vastaus riippuu rahan taustalla olevasta määritelmästä jokaisessa tapauksessa erikseen. G. F. Knappin mukaan rahasta päästäisiin eroon jos rahaa liikutteleva järjestelmä täysin syrjäyttäisi käteismaksut. [6] Jos mennään sen rahan määritelmän mukaan joka vuosisata sitten oli voimassa, nykypäivän maksujärjestelmää voitaisiin hyvin pitää rahattomana sen mukaan, sillä jopa pankkien seteleitä pidettiin rahan korvikkeina. Täten, kun rahattomasta taloudesta puhutaan, rahan määritelmän kysymys on tärkeä.

Useimmat rahatonta yhteiskuntaa ajavat eivät halua palata suoraan vaihtotalouteen — jota ei voida pitää vaihtoehtona nykyiselle monimutkaiselle talousjärjestelmälle muutenkaan — vaan sen sijaan ajavat rahareformia jolla puhdistetaan

a) tietyn tyyppiset rahat (käteinen tai kirjanpidossa oleva raha)

b) tietyt rahan funktiot (kirjanpitoyksikkö, maksuväline tai arvon mitta) [8]

c) tietyt rahan liikkeellelaskijat (hallitukset vs. yksityisomisteinen raha).

c-kohdan jälkimmäiset reformiehdotukset (erityisesti niinkutsuttu Hayekin suunnitelma) ovat tarkoitettu pääosin muokkaamaan rahajärjestelmää ja niitä ei tulisi tässä kontekstissa käsitellä sen enempää. [9] Jotta ei heitettäisi lasta pesuveden mukana, rahareformilaiset mietiskelevät (raha)järjestelmää jossa rahan haitat siirretään sivuun, mutta sen käyttökelpoisuutta ylläpidetään. Pääajatuksena tässä yhteydessä on, että rahan olemassaolosta saatava hyöty — erityisesti vaihdannan välineenä — voidaan hankkia käyttäen muita keinoja. Monet kokeilut rahalla ovat menneet mönkään niiden poliittisen tai teknis-organisationaalisen soveltuvuuden takia. Historiallisesti teknisen kehityksen aste on ollut eksogeeninen tekijä mitä rahan kehitykseen tulee. Kultavaluutta, esimerkiksi, ei tule kysymykseenkään ilman metallin työstämistä, eikä pankkiseteli ilman painokonetta. Nykyisellään kirjanpidossa olevan rahan määrän kasvu on ollut mahdollista ainoastaan tietokoneiden prosessoinnin seurauksena.

Toisessa osiossa, erityistä huomiota annetaan kahdelle nykyhetken kehityskululle rahajärjestelmässä, jotka muodostavat ensimmäisen askeleen kohti rahatonta taloutta. Vain nykypäivänä nämä kehityskulut, jotka ovat saaneet alkunsa 1930-luvun reformeista, voidaan realisoida kiitos EDP:n soveltamisen: yhtenäiset käteisettömät rahansiirtojärjestelmät ja vaihtopörssit.

Rahaa on se mitä raha tekee

Innovaatiot Amerikan pankkijärjestelmässä ovat, monien vuosien ajan, johtaneet yhä suurempaan säästötalletusten, aikarahan ja muiden rahastojen käyttöön maksutapahtumien selvittämisessä (niinkutsuttujen NOW-tilien, ATS-tilien jne. alaisuudessa), niin että käteinen ja sight depositit korvautuvat maksumedioina. Jos tämä trendi jatkuu, meillä olisi, ainakin nykyisen raha-aggregaattien MJ määritelmän mukaan, ”rahaton yhteiskunta”. Tämä kertoo, että selkeä rahan määritelmä, joko laillisesti tai volyymin suhteen, ei ole kauhean järkeenkäypää.

* Lyhennetty versio lakiseminaarin luennosta, jonka piti professori tri. Dieter Suhr, University of Augsburg (Dec. 1983). Haluan kiittää professori tri. Manfred Borchertia, Franz Kruthaupia ja Dieter Tillya, Barter Business Clubin johtajaa Wittenissa heidän arvokkaista neuvoistaan ja ehdotuksistaan.

[1] Tätä aihetta on erinomaisesti käsitellyt A. W. Cohn, Kann das Geld abgeschafft werden?, lena 1920. Cf. myös l. E. Hartl, Kann man das Geld abschaffen?, Osterreichisches BankArchiv, volume 26 (1978), pp. 244f.

[2] Cf F. A. Hayek, Der Weg zur Knechtschaft. 3 ed., Munich 1976, p.121.

[3] Sophocles teoksessa ”Antigone”, jota lainasi H.G.Schweppenhiiuser, Das kranke Geld, Vorschliige fUr eine soziale Geldordnung von morgen, Frankfurt am Main 1982, p. 26.

[4] Cf. l. Recht, Der Zukunftsstaat, Frankfurt am Main 1918, p. 38.

[5] 1 Tim. 6: 10.

[6] Cf. G. F. Knapp, Staatliche Theorie des Geldes, 2nd ed., Munich-Leipzig 1918, p.I44.

[7] Cf. K. Knies, Geld und Credit, sect. 1 (Das Geld), 2nd ed., Berlin 1885, pp. 252 ff.

[8] Cf. A. WCohn, loc. cit., pp.67ff. Cf. BFH-scheme for separating exchange media and account unit functions. Cf. also R L. Greenfield/L. B. Yeager, A Laissez-Faire Approach to Monetary Stability, Journal of Money, Credit and Banking, vol. 15, no.3 (1983), pp. 302-315 and M. Parkin, Price and Output Determination in an Economy with Two Media of Exchange and a Separate Unit of Account, Zeitschrift fUr Wirtschafts- und Sozialwissenschaften, no. 112 (1979), pp.95ff.

[9] As to this discussion cf. in particular R.Gerding/lStarbatty, Zur Entnationalisierung des Geldes, Eine Zwischenbilanz, Tiibingen 1980, and M. Neldner, Notenausgabemonopol oder Wiihrungswettbewerb?, Wirtschaftswissenschaftliches Studium (Wi St.), no.8 (1983), pp. 397-403.

[10] Cf. D. W Richardson, Electric Money: Evolution of an Electronic Funds Transfer System, Cambridge, MA 1970, p.141.

Lähde:

https://link.springer.com/content/pdf/10.1007%2F978-3-642-71196-1_4.pdf