Suomennos: Janne Knuutinen --------------------------
Johdatus vaistoon joka ei suostu katoamaan.
‘Ja nyt revimme irti jok’ikisen kieltojulisteen, ja jokainen ruohonkorsi saa kasvaa juuri niin kuin haluaa.’
–Nuuskamuikkunen.
Anarkismi on ainoa elämisen muoto, joka on koskaan toiminut tai koskaan voi toimia. Se on ainoa todellinen vaihtoehto vasemmiston ja oikeiston, optimismin ja pessimismin, jopa teismin ja ateismin näennäisvaihtoehdoille. Asian laidan ollessa näin ei ole mikään ihme, että anarkismin aate on laajalti väärinymmärretty, pilkattu ja jätetty huomiotta, jopa nimellisten anarkistien toimesta.
Mitä anarkismi on?
Anarkismi kieltää ylivallan. Anarkistisessa yhteiskunnassa — siis luonnollisesti myös anarkistissa itsessään — kellään tai millään ei ole valtaa alistaa ketään muuta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, kuten tulemme huomaamaan, että auktoriteettia ei olisi.1 Anarkismi kieltää sen sijaan pakkovallan, jolla yksilöä voidaan ohjailla hänen tahtonsa vastaisesti.
Tähän on kaksi ratkaisevan tärkeää poikkeusta. Ensimmäinen poikkeus on, että anarkisti, kieltäessään ylivallan, joutuu välttämättä pitämään kurissa sellaiset ihmiset, jotka haluavat alistaa — väkivalloin tai muutoin — muita ihmisiä. Raiskaajat, murhaajat, heikompien kiusaajat ja, epäsuoremmin, varkaat pyrkivät alistamaan muita, ja heitä pitää estää tekemästä niin.
Toinen poikkeus on se, että anarkisti voi perustellusti pidätelle heitä, jotka eivät hallitse itseään. Ei ole väärin estää esimerkiksi pikkulapsia, unissakävelijöitä tai huumausaineiden vaikutusvallassa olevia kävelemästä kielekkeen yli kuolemaansa. Jos joku on kuitenkin järjissään ja on ehdottoman varma aikomuksessaan hypätä kielekkeeltä alas, niin anarkistinen yhteiskunta antaisi hänen tehdä niin.
Nämä kaksi poikkeusta antavat osittaisen vastauksen anarkismin kahdelle yleisimmälle vastaväitteelle. Ensimmäinen on, kuka tai mikä tarkalleen ottaen estäisi hulluja, alakuloisia ja tyhmiä vahingoittamasta itseään? Johon anarkistin tavallinen vastaus on “ihmiset”. Ei valtio, eivät asiantuntijat; me. Tämä vastaus on totta kai epätäydellinen ja johtaa muihin vastaväitteisiin. Vastataksemme näihin meidän pitää oppia tunnistamaan ne maailman voimat, jotka hallitsevat yksilöitä heidän tahtonsa vastaisesti, voimat, joista meidän pitäisi hankkiutua eroon, jotta voisimme luoda täysin anarkistisen yhteiskunnan. Kutsun näitä seitsemäksi dominantiksi. Ne ovat, karkeasti hienovaraisuuden ja kokonaisvaltaisuuden mukaan järjestettynä:
1. [Itsevaltainen] monarkia.
2. [Sosiaalidemokraattinen] valtio (mukaan lukien sen raha, laki, yksityisomaisuus, poliisi jne.).
3. [Totalitaarinen/kapitalistinen] yritys.
4. [Valta]enemmistö.
5. [Professionalistinen/uskonnollinen] instituutio.
6. [Teknokraattinen] järjestelmä.
7. [Mentaalinen/emotionaalinen] ego.
Jopa anarkisteilla on vaikeuksia hyväksyä, että kaikki nämä ovat luonnostaan alistavia voimia. Yksikään anarkisti ei tietenkään kannata monarkiaa, ja hyvin harvat kannattavat yritysten valtaa2, mutta tuki valtiolle ja sen monille tekniikoille [”techniques” Ellulin käyttämässä merkityksessä, suom. huom.] ja instituutiolle on yllättävän yleistä anarkistien keskuudessa (äänestäminen, kampanjointi, sen sotien tukeminen), kuten myös anarkistien tuki demokratialle (ammattiyhdistystoiminta, anarko-syndikalismi ja muut ”suoran demokratian” muodot) ja professionalismille (professorit Noam Chomsky, David Graeber, Murray Bookchin jne.). Järjestelmä ja ego ovat niin hienovaraisia ja kokonaisvaltaisia, että niitä harvoin edes mainitaan anarkistisessa kirjallisuudessa (kunnioitettavina poikkeuksina mainittakoon Laotse4, Leo Tolstoi, William Blake, Henry Miller ja Ivan Illich5). Se että anarkistit joskus kannattavat dominanttien pakkovaltaa tai kohauttavat sille olkiaan, tai se, että he — me — joudumme usein tekemään kompromisseja (monesti turhan auliisti) ei tarkoita, että niiden kannattaminen on anarkistista, sen enempää kuin joidenkin vegetaristien harrastama salaviekas pekonisämpylän ahmiminen tekisi sianlihan syönnistä vegetarismia.
Riippumatta siitä mitä mieltä anarkistit ovat, seitsemän dominantin valta pakottaa on kiistämätön; ne kontrolloivat yksilöitä, ja luontoa, niiden tahdon vastaisesti. On kiistämätön tosiasia, että kuninkaat alistavat alamaisiaan, että valtiot tekevät samoin, ja että omaisuuden hallussapito, taloudellinen varallisuus, kyky kirjoittaa tai muokata lakeja, enemmistön voima, erikoistunut, tekninen asiantuntevuus, ammatti-ihmisten auktoriteetti ja konformismi järjestelmän suhteen suovat kaikki käyttäjilleen vallan alistaa — joskus jopa kesyttää — ihmisiä. On myös kiistämätöntä, että tietyn koon ja kompleksisuuden ylittävät työkalut tekevät miehistä ja naisista orjiaan ja saavat heidät ajattelemaan, toimimaan ja jopa tuntemaan omalle luonnolleen vieraalla tavalla; heistä tulee esimerkiksi auton palvelijoita, tai liikennejärjestelmän, tai farmin, tai koulun, sen sijaan, että he palvelisivat itseään tai luontoa. Lopuksi, on kiistämätöntä, että rauhaton mieli ja tunteet ottavat vallan tietoiselta kokemukselta ja saavat miehet ja naiset tekemään, sanomaan, ajattelemaan ja tuntemaan asioita, joita he eivät halua; saavat heidät esimerkiksi vihaamaan, suuttumaan, masentumaan tai murehtimaan. ”Minä” haluan ehkä lopettaa haluamisen ja murehtimisen, mutta jos olen rehellinen, on selvää, etten minä ole vallassa täällä. Minun typerä egoni on.
Tästä seuraa, että filosofian, jonka keskeinen opinkappale on kaikkien ylivallan muotojen kritiikki täytyy — väistämättömistä hairahduksista ja kompromisseista huolimatta — asettua vastustamaan valtioiden, yritysten, omaisuuden, professionalismin, rahan, lain, demokratian, monarkian, teollisten työkalujen ja luonnostaan tyytymättömän ja väkivaltaisen, pakonomaisesti haluavan, murehtivan ja suunnitelmia tekevän, mentaalis-emotionaalisen väärän itsen yksinvaltaa.
Tämä asenne vaikuttaa vähintäänkin oudolta ihmisistä, jotka ovat eläneet alistavissa järjestelmissä. Se itsenäisyys, jota anarkismi edustaa tuntuu tavallisista ihmisistä niin etäiseltä heidän omiin kokemuksiinsa nähden, että sen puolestapuhujat voisivat yhtä hyvin kuvailla parasta tapaa elää Jupiterissa. Silti anarkismi ei ole vain ihmiskunnan alkuperäinen tila, vaan myös tapa, jolla useimmat meistä elävät jo nyt, ainakin onnellisimpina hetkinämme. Olemme anarkisteja rakkaussuhteissamme, ystävyyssuhteissamme, ja joskus jopa aivan järjestelmän hampaissa, työpaikalla. Kun pomo ei ole paikalla, ja kaikki ovat kokoontuneet yhteen pohtimaan miten ihmeessä hänen luomansa sotkun saisi setvittyä, voimme nähdä vilauksen kollektiivista, joka on niin yksinkertainen ja tehokas, että emme edes tiedosta sen olemassaoloa. Mutta sitten pomo palaa takaisin, ja työn tavallinen maailma palaa myös, tai politiikan tai poliisin tai opettajien tai rahan maailma, ja, kun joku kertoo meille olevansa anarkisti, me pidämme ajatusta, jos ei naurettavana, niin vähintäänkin hämmentävänä. Varmastikin, me ajattelemme, varmastikin…
Ensimmäinen vastaväite: anarkismi on epäinhimillistä
Mikä on ihmisluonnon ydin kaikkien meitä ohjailevien ja alistavien järjestelmien alla? Jos kukaan tai mikään ei hallitse meitä — eivät edes omat tunteemme ja ajatuksemme — mitä jää jäljelle? Miten me käyttäydymme? Revimmekö toisemme kappaleiksi? Varastamme, tappelemme ja nussimme itsemme kukkulan huipulle? Sekoamme täysin?
Autoritarismin kannattajat — sen aidot kannattajat, he jotka tukevat aiemmin mainittuja seitsemää dominanttia — vastaavat ”kyllä”. Ihmisluonto on pohjimmiltaan väkivaltainen, itsekäs ja typerä, he väittävät, joten me tarvitsemme kuninkaita, valtioita, yrityksiä, demokratioita, lakeja, asiantuntijoita ja kontrolloivan mielen tai tunteiden valvontaa, jotta välttäisimme ”anarkian” — käsite, jonka he tulkitsevat tarkoittavan jotain myöhäiskeskiaikaisen helvetin tapaista, ihmisenmuotoisia hirviöitä juoksentelemassa ympäriinsä kannibalisoiden toisiaan. Libertaristit — ja huomautan jälleen, että tarkoitan aitoja libertaristeja, heitä, jotka eivät salli minkään alistaa itseään — vastaavat ”ei”. Ihmiset voivat epäilemättä olla väkivaltaisia, itsekkäitä, ja typeriä, mutta pohjimmiltamme me olemme rauhanomaisia, anteliaita ja älykkäitä olentoja.
Tavallisesti autoritarismin kannattajat vastaavat tällaisiin väitteisiin kehottamalla meitä ”katsomaan ympärillemme — katsokaa ihmisiä, katsokaa uutisia — me olemme ilmiselvästi väkivaltaisia, itsekkäitä ja typeriä.” Autoritaariset psykologit ovat samaa mieltä; he viittaavat niihin moniin, moniin tutkimuksiin, jotka osoittavat, että ihmiset ovat väkivaltaisia, itsekkäitä ja typeriä. Autoritaariset filosofit ovat niin ikään yhtä mieltä; he sanovat, että seitsemän dominantin ulkopuolella ei ole järjestystä, merkitystä tai älykkyyttä. Heillä on hyvin monimutkaisia teorioita, joiden avulla he voivat piilottaa perustavanlaatuisen epäluottamuksensa luontoa ja ihmisluontoa kohtaan, mutta tämä epäluottamus on autoritaarisen asenteen perusta.
Libertaristit voivat sitten huomauttaa, että ”ihmiset” meidän ympärillämme, he, joista autoritarismin kannattajat valittavat ja joita autoritaariset psykologit tutkivat, ovat saaneet kasvatuksensa maailmassa, jota hallitaan voimalla. On tautologia väittää, että tarvitsemme autoritaarisia voimia, koska ihmiset, joita hallitaan autoritaarisilla voimilla ovat väkivaltaisia, itsekkäitä ja typeriä. Yhtä hyvin voisimme väittää, että meidän pitää sulkea lintuja häkkeihin, koska häkeissä elävät linnut ovat vaarallisia.
Anarkistin näkemys ihmiskunnasta ei perustu siihen, miten ihmiset hänen ympärillään ajattelevat ja käyttäytyvät, vaan hänen omaan luontoonsa. Tässä mielessä hän muistuttaa autoritarismin kannattajaa; erona on, että kun anarkisti katsoo sisimpäänsä hän huomaa, että vaikka hän selvästikin voi olla valehtelija, pelkuri, narri ja sadisti, hän on pohjimmiltaan rauhaa rakastava, antelias ja järkevä. Hän päättelee sitten, että muidenkin täytyy olla samanlaisia; johtopäätös, jota tukevat hänen kaikkein läheisimmät ihmissuhteensa, jotka todistavat hänelle, että kontrollin ja voimankäytön poissaolo ei ole epäjärjestystä.
Toinen vastaväite: anarkismi on kaaosta
Yksi yleisimmistä autoritarismin kannattajien esittämistä vastaväitteistä anarkistien tavoittelemaa kaikkien rajoitusten poistamista vastaan ei ole ainoastaan pelko, että anarkismi tarkoittaa kaaosta, vaan, sillä kulttuurin herrat muotoilevat väistämättä sanojen merkityksen, kirjaimellinen fakta. Sana ”anarkia” tarkoittaa epäjärjestystä järjestelmän sanakirjoissa; siitä huolimatta, että anarkistit itse, muutamaa sekopäistä poikkeusta lukuun ottamatta, eivät ole koskaan vastustaneet järjestystä. Kysymys, jonka anarkistit pyrkivät esittämään, on mikä järjestys, tai kenen järjestys. Anarkistit uskovat, että ainoa yhteiskunta, jossa kannattaa elää perustuu jonkinlaiseen luonnon järjestykseen, joka säätelee yksilöiden ja yhteisöjen elämää luonnollisesti tai intuitiivisesti. Autoritarismin kannattajat eivät usko tällaisen järjestyksen olemassaoloon. He eivät löydä todisteita sen olemassaolosta. Intuitio on heistä ailahtelevaa tunteellisuutta. Luonnosta he löytävät lähinnä sotaa, pelkoa, tuskaa, hierarkioiden sisäistä kamppailua, nokkimisjärjestyksiä, alfauroksia ja niin poispäin. Tällaisille ihmisille luonto, niin kuin ihmisluonto, saattaa sisältää järjestäytyneitä elementtejä, mutta lopputulos on päättymätön, kaoottinen kaikkien sota kaikkia vastaan. Luonto on ehkä hyvässä järjestyksessä, muodollisesti kaunis ja maukasta syötynä; mutta siihen ei voi luottaa. Järjestäytyneen yhteiskunnan täytyy siis pitää luontaiset vaistomme kurissa ja tukahduttaa ne. Lopputulos on, että ihmisistä tulee katkeria, tylsistyneitä, typeriä ja väkivaltaisia…toisin sanoen vallitsee epäjärjestys.
“Mutta katso miten siistissä kunnossa kaikki on! Kuinka hyvin puhelimesi toimii! Miten hyvin moottoritiet on asfaltoitu.” Järjestelmässä vallitseva kaaos jää usein vaille huomiota osittain siksi, että kaikki on muodollisesti hyvässä järjestyksessä. Kaikki on tiptopkunnossa — sillä edellytyksellä, että suuntaat katseesi oikeaan paikkaan. Kaikki näyttää esimerkiksi hyvältä paperilla, sillä järjestelmän ensimmäinen prioriteetti on, aina kirjoitustaidon keksimisestä lähtien, ollut varmistaa, että kaikki taivaassa ja maan päällä on luettavissa — nimettävissä, mitattavissa, standardoitavissa ja kontrolloitavissa. Kaikki myös näyttää hyvältä kuolleena. Moderni maatila on järjestyksen ruumiillistuma, koska siellä kasvaa vain yksi viljelykasvilajike, joka on jalostettu niin, että se on täysin riippuvainen keinotekoisista syötteistä (sama pätee myös moderniin kaupunkiin ja moderniin tietokoneeseen). Lopuksi, kaikki näyttää hyvältä, kun ei tarvitse kiinnittää huomiota siihen, mikä ei ole hyvää. Meillä ei ole välitöntä suhdetta kanssaihmisiimme tai eläintovereihimme, joten emme joudu kasvotusten toimiston (kämpän, farmin, tehtaan tai kaupan) ulkopuolella vallitsevan sekasorron kanssa. Kaikki tärkeä kanssakäyminen tapahtuu järjestelmän kautta, joten meidän ei onneksemme tarvitse tulla toimeen muodollisen järjestyksen mahdollistavien edellytysten kanssa (niiden ihmisten, jotka rakentavat tietokoneemme, eläinten, joiden lihalla täytämme purilaisemme), tai edes olla tietoisia niistä, kuten ei myöskään järjestelmän vaikutuksista (mitä tapahtuu tuottamallemme jätteelle ja paskalle, kun emme enää tarvitse sitä). Rikkaiden länsimaiden asukkaat elävät antiseptisessa kuplassa mini coopereineen, Dyson -imureineen ja itsepalvelukassoineen. Kaikki vaikuttaa meistä, aivan kuten muinaisista kreikkalaisista ja roomalaisista, jotka olivat autuaan tietämättömiä niistä kauhuista, joihin heidän mukava elämänsä perustui, olevan oikein hyvässä järjestyksessä. Me luotamme itseemme, koska me luotamme ympäristömme suomaan turvaa ja järjestykseen; meidän ei tarvitse kiinnittää turhan paljon huomiota siihen, mitä portin toisella puolella tapahtuu. Me tiedämme, että jokin ei ole kohdillaan siellä, intuitiomme kertoo niin, huviretkellä kuultu ukkosen kaukainen jyrinä, mutta ajatus kauhistuttaa meitä, joten keskitymme sen sijaan rauhoittaviin mukavuuksiin työntääksemme ahdistuksemme taka-alalle. Pidä kaikin mokomin levykokoelmasi järjestyksessä ja keittiösi puhtaana, tai keräile postimerkkejä ja tutki karttoja; mutta järjestelmän täytyy valmistaa leluja, jotka lievittävät kaaoksen aiheuttamia pelkoja, kaaoksen, joka on sivutuote leluille, jotka lievittävät kaaoksen aiheuttamia pelkoja…kaaoksen, joka on seurausta ylivallasta.
Hallitse maata teollisella teknologialla, hallitse ihmisiä ankarilla laeilla, hallitse lapsia tiukalla ”kurilla”, hallitse naisia fyysisellä voimalla tai älyllisellä juonittelulla, hallitse omaa elämääsi tarkkaan noudatettavilla suunnitelmilla, tavoitteilla ja järjestelmillä, hallitse pimeyttä keinotekoisella valolla; ja mitä tapahtuu? Paperilla kaikki näyttäisi toimivan hyvin. Todellisuudessa ylivalta saa aikaan luonnottoman kaaoksen.
Ylivalta on kuitenkin eri asia kuin voima tai auktoriteetti. Meri on voimakas, mutta anarkistit eivät osoita mieltään vuorovesiä vastaan. Vanhuksilla on myös joskus runsaasti kokemuksen suomaa arvovaltaa; mutta olisi kahjoa vastustaa ikää periaatesyistä tai kieltäytyä kuuntelemasta sen viisautta. Auktoriteettiaseman ja auktoriteettina olemisen välillä on ratkaisevan tärkeä ero. Ensimmäisessä tapauksessa valtasi on seurausta siitä, että sinut on asetettu tiettyyn virkaan, joka on, määritelmän mukaan, joustamaton rooli tai arvoasema. Toisessa tapauksessa valtasi on seurausta siitä, että olet asemassa, jossa voit soveltaa tietämystäsi, kokemustasi tai herkkyyttäsi [sensitivity; empaattisuus, havaintokyky, erottelukyky, suom. huom.]; ja kun olosuhteet muuttuvat, valtasi katoaa niin kuin sen tietysti kuuluukin.
Vallan sitominen tiettyihin rooleihin ja arvoasemiin6 johtaa samaan lopputulokseen kuin nimien sitominen titteleihin, merkityksen määritelmiin ja ohjenuorien lakeihin; niiden kyky reagoida siihen, mitä todella tapahtuu, katoaa. Seuraus: erinomainen tehottomuus ja, jälleen kerran, hallitsematon kaaos, kuten jokainen titteleihin, määritelmiin ja lakeihin sidotuissa organisaatioissa työskennellyt tietää. Heikoimmassa asemassa olevat, jotka ovat kasvokkain todellisen tilanteen kanssa, huomaavat olevansa kykenemättömiä tekemään asioille mitään, kun taas johtavan luokan edustajat eivät ainoastaan ole täysin tietämättömiä tilanteesta, vaan he myös pelkäävät kuollakseen niiden voimaa, jotka ymmärtävät mitä täytyy tehdä, ja pyrkivät fanaattisesti tukahduttamaan kaikki yritykset käyttää sitä.
Anarkistisessa ryhmässä se, kenellä on enemmän taitoa tai herkkyyttä, ottaa luonnostaan ”ohjat käsiinsä”. Kukaan vähänkään älykäs, anarkisti tai ei, ei kieltäytyisi tottelemasta sokeasti kokenutta merimiestä myrskyssä. 7 Kyvykkyyden ja herkkyyden tunnusmerkki onkin, että kumpikaan ei pakota. Yksi sana tosi johtajalta, ja kaikki tekevät mitä lystäävät. Kun eliminoimme pakon, kyvykkyys ja herkkyys ottavat luonnostaan vallan auktoriteetin lähteinä. Siksi anarkistinen yhteiskunta on itse asiassa täynnä johtajia.8
Kuten olemme huomanneet, anarkismi ei kiellä arvovaltaa, voimaa tai järjestystä, eikä se myöskään ole yhteensopimaton näennäisten lakien kanssa. Yleinen valitus anarkistien keskustelupalstoilla on ”tämä ei ole aidosti anarkistinen foorumi! teillähän on sääntöjä!” Kysymyksenä ei ole sääntöjen olemassaolo, vaan niiden joustavuus (kuinka paljon ne sallivat kontekstuaalisia poikkeuksia), niiden rajat (kuinka vapaa olet, jos et tottele niitä) ja niiden tarkoitus (mitä varten kukin ohjesääntö on olemassa). Anarkistien ”lait”, toisin kuin järjestelmän lait, mukautuvat yksilön älykkyyden mukaan, ja niiden moninaisten poikkeuksellisten tilanteiden mukaan, joista hän löytää itsensä, sallivat toisinajattelijoiden tehdä mitä haluavat lakien rajojen ulkopuolella ja, ratkaisevasti, palvelevat epäitsekästä totuutta.
Kuulostaahan tuo hyvältä, saatat ajatella, mutta mitä me teemme laiskoille ihmisille, jotka eivät suostu tekemään töitä, tai varkaille ja kriminaaleille, jotka varastavat minkä toiset omistavat tai tuottavat? Anarkistin vastaus on, että me olemme tukeneet sellaisia ihmisiä vuosituhannet. Me kutsumme heitä yhteiskunnan eliitiksi. Kun ihmiset työskentelevät omaksi hyväkseen ja ystävien keskuudessa, ilman pakkoa tai valvontaa ja tilanteen ollessa kohtuullisen lupaava, he eivät tapaa varastaa tai elää muiden siivellä. Tietenkin aina tulee olemaan muutamia, jotka tekevät niin, mutta kun he eivät ole vallassa — kuten he nyt ovat — heistä ei ole liikaa vaivaa.
Pelko, että emme voi huolehtia toisistamme ilman poliisia9, tai parantaa toisiamme ilman tohtoreita, vastaa pelkoa, että emme voi ruokkia toisiamme ilman Lidliä. Otetaan esimerkiksi koulut. Miten, autoritarismin kannattaja kysyy, voisimme opettaa lapsiamme ilman niitä?10
Tämä vastaväite, kuten kaikki vastaväitteet anarkismille, asettaa kyseessä olevan instituution erilleen kontekstista ja tietoisuudesta. Se sanoo; todellisuuden ollessa mitä on (kokoelma niukkoja resursseja), yhteiskunnan ollessa mitä on (vihollisaluetta) ja ihmisten ollessa millaisia ovat (itsekkäitä apinoita tai syntisiä jumalia), jos luovumme instituutioista, jotka suojelevat meitä todellisuudelta, pitävät yhteiskunnan järjestyksessä ja valvovat ihmisiä, niin kaikki menee hunningolle. Ja, jos nuo oletukset pätevät, näin tosiaan kävisi.11
Maailma ilman kouluja vaatii kasvatuksellisen yhteiskunnan; jossa luonto, ja aikuisten aktiviteetit siinä, ovat lasten vapaassa käytössä. Mahdollisuudet oppia — eli mahdollisuudet työskennellä ja leikkiä — ovat, kuten kaikki muukin luonnossa, runsaita. Kun lapset voivat osallistua aikuisten tekemisiin orkestereissa, autotalleissa, työpajoissa, kirjastoissa, laboratorioissa, sairaaloissa, teattereissa, maatiloilla, ja jalkapallokentillä, he oppivat. Syy sille, että lasten ei sallita oppia omaa kulttuuriaan tällä tavoin, suoran osallistumisen kautta, ilman valtuutettujen välikäsien apua, on se, että todellisuus on villi.12 Siihen voidaan vaikuttaa, sitä voidaan ymmärtää ja hyödyntää — ja tietenkin ihailla — mutta ei hallita. Juuri tämä — ei tulevaisuus, jossa miljoonat aivokuolleet lapset kuolaavat pleikkareidensa ääressä — kauhistuttaa heitä, jotka ovat riippuvaisia instituutioiden vallasta.
Samoin, kun työ on miellyttävää (tai vähintäänkin merkityksellistä), kun lepoaikaa on riittävästi tarjolla, kun villi luonto on lähellä, kun tekniikan ja terveyden työkalut ovat tavallisten ihmisten saatavilla, kun he voivat diagnosoida ja lääkitä itse itsensä, kun he voivat itse oppia tulemaan toimeen kivun kanssa, kun he voivat kuolla omillaan; kun yhteiskunta on lyhyesti sanoen terve, ammattimaisille lääkäreille ei ole tarvetta. Ihmisille, jotka erikoistuvat vaativiin toimenpiteisiin ja riskaabeleihin tekniikoihin on luonnollisesti tarvetta, aivan kuten hillittömän funkeille rumpaleille on tarvetta, mutta anarkistisessa yhteiskunnassa kaikilla on rytmitajua.
Kolmas vastaväite: anarkismi on väkivaltaista
Jos ensimmäinen ajatus, jonka sanan “anarkismi” kuuleminen herättää, on “kaaos”, niin toinen on todennäköisesti ”väkivalta”. Molempia assosiaatioita on taottu ihmisten kalloon aina siitä lähtien, kun anarkismista tuli merkittävä liike — mitä se oli suuren osan 1800-lukua — mutta ajatus viiksekkäästä, varjoissa hiiviskelevästä pirulaisesta yleistyi vasta, kun joku heitti pommin vuoden 1886 Haymarketin mielenosoituksen yhteydessä Chicagossa, ja anarkistit salamurhasivat useita valtionpäämiehiä osapuilleen seuraavan vuosikymmenen aikana. Tämä klisee on kehittynyt vuosien saatossa — nykypäivän pilapiirroksissa pommeja heittelevät yleensä V niin kuin verikosto -naamariin pukeutuneet kundit tai palestiinalaiset Shemagh-huivit päässään — mutta sen peruspiirre on yhä mielivaltainen, lapsellinen väkivalta.
[Sosialisti] George Orwell tunnisti ensimmäisenä perustavanlaatuisen ongelman, kun hän huomautti anarkistiystävälleen George Woodcockille, että mikään ei estä ryhmäajattelua ottamasta valtaa anarkistisissa yhteiskunnissa samalla pakottavalla voimalla, jota valtiokin käyttää; ja tämä on tosiaan mitä tyypillisesti tapahtuu. Anarkismi vetää puoleensa tietynlaisia idiootteja, aivan kuten klassinen musiikki, joukkueurheilu ja Hello Kitty vetävät puoleensa tietynlaisia idiootteja. Heidän idiotisminsa samanaikaisesti vahvistaa itseään (stigmatisoimalla ulkopuolisia ja glorifioimalla sisäpiiriläisiä) ja halventaa itsensä (tekee heistä stereotyyppejä), jolloin tuloksena on valmiiksi tehty klisee, jota aatteen vastustajat paisuttelevat ja pilkkaavat. Ei ole vaikea löytää väkivaltaisia nuoria ateisteja, päällään asiaankuuluva anarkistivaatetus, lukemassa Chuck Palahniukia, soittamassa väkivaltaista hardcore -musiikkia, asumassa likaisissa squateissa13 ja jakamassa siistejä poliisinlahtausmeemejä, mutta he eivät edusta anarkismia sen enempää kuin Cliff Richards edustaa kristinuskoa tai Helen Lewis edustaa naiseutta. Itse asiassa suuri osa anarkisteista on pasifisteja, jotkut äärimmäisiä sellaisia (Gandhi esimerkiksi kutsui itseään anarkistiksi14). Ei niin, että pasifismi olisi välttämättä anarkistista, tai että väkivalta15 ei olisi joskus välttämätöntä (selvästikin se on — varsinkin omaisuuteen kohdistettuna). Ehdoton pasifismi on, itse asiassa, voimaton, moraaliton ja varsin usein rasistinen mielettömyys (jopa Gandhi, kuten Martin Luther King, Jr., ei kieltänyt aseistettua kapinointia jos pasifismi ei riittänyt16). Jopa he, joiden mielestä Amerikan alkuperäisasukkaiden, juutalaisten ja laosilaisten olisi pitänyt selvitä kansanmurhasta istuskellen kynttilä kädessä ”todistamassa” ja ajatellen positiivisesti, puolustaisivat väkivaltaisesti neljävuotiasta tytärtään hyökkäykseltä.
Anarkismin yleistäminen “väkivaltaiseksi”, koska aate houkuttelee lapsellisia, levottomia, nurkkakuntaisia ihmisiä, tai koska se joskus käyttää tai suosittelee väkivaltaa, ei ole vain karikatyyri, vaan myös pikkuriikkisen tekopyhää, kun väitteen esittävät kuninkaat, kapitalistit, sosialistit tai ketkä tahansa muut järjestelmän edustajat. On lähes mahdotonta kuvitella väkivaltaisempaa elämäntapaa kuin omamme järjestelmän puitteissa, joka on tuhansien vuosien ajan pyrkinyt tuhoamaan kaiken hyvän maan päällä, ryövännyt puolustuskyvyttömiä ihmisiä, murhannut heitä tai sulauttanut heidät väkisin itseensä.
Neljäs vastaväite: anarkismi on nurkkakuntaista
Monet epäilevät anarkismin toimivuutta ryhmissä, jotka koostuvat useammasta kuin parista sadasta ihmisestä. Kriitikot huomauttavat, että, okei, pienet esiagraariset kansat ja pikkuruiset radikaalit ryhmät saattavat onnistua elämään ilman pakkolakeja ja muuta sellaista, mutta miten ihmeessä voisimme organisoida globaalin jälkiteollinen yhteiskunnan vapaamuotoisesti?
Emme voikaan. Se on mahdotonta. Omamme kaltaista maailmaa on mahdotonta johtaa alhaalta ylöspäin. Millainen maailma anarkismin periaatteiden pohjalta voisi syntyä on kuitenkin avoin kysymys. Suuren kokoluokan yhteistyö anarkistien kesken ja vapaa kansainvälinen vaihto ovat täysin toteuttamiskelpoisia ja mahdollistaisivat tavattoman kompleksisen maailman syntymisen; maailman, jota tsaarit ja komissaarit eivät kylläkään hallitsisi. Anarkismi ei tosiasiassa vastusta kompleksisia federaatiota sen enempää kuin johtajuutta, arvovaltaa tai lakia. Mitä se vastustaa on, jälleen kerran, hierarkkista kontrollia. Anarkistien federaatiot ovat itse asiassa hierarkkisia17; tosin erittäin matalia sellaisia, ja ylemmällä tasolla ei ole lainkaan valtaa; hierarkian huipun edustajat voivat lähinnä suositella ja välittää tietoa. Se ei tarkoita, että ne olisivat aikaansaamattomia (toisin kuin neuvoa-antavat elimet järjestelmän puitteissa), sen enempää kuin isoäitisi on. Kuten vaikutusvaltainen anarkisti Colin Ward on osoittanut, kansainvälinen postilaitos ja rautatiet ovat molemmat massiivisia anarkistisia struktuureja, vailla minkäänlaista keskusohjausta, kuten myös monet sivistystä edeltävät yhteiskunnat, jotka, kuten James C. Scott korostaa, olivat valtavia. Ja olemme myös nähneet vilauksen — niin lyhyt kuin se ikävä kyllä olikin — laajamittaisesta nykyaikaisesta anarkistisesta yhteiskunnasta vallankumousajan Espanjassa. Se oli lyhytikäinen ja täynnä kompromisseja, se kohtasi väkivaltaista (fasistista) vastarintaa oikealta, yhtä väkivaltaisia reformistisia (kommunistisia) paineita vasemmalta ja kaikenlaista petollisuutta mitä voi odottaa tämänkaltaiselta suvaitsevaiselta kokeilulta; mutta Anarkistien Espanjassa oli myös monia häkellyttäviä esimerkkejä spontaanista, rauhanomaisesta järjestäytymisestä ja anteliaisuudesta — nämäkin erikoislaatuisessa mittakaavassa.
Mutta hetkinen, mikä estää jotain voimakasta valtiota kukistamasta heikkoa vapaamuotoista anarkistifederaatiota? Ei mikään. Onko immuunijärjestelmämme huono tai viallinen, koska se ei voi estää luotia tappamasta meitä? Aito anarkismi estää autoritaaristen hierarkioiden muodostumisen. Se on myös harvinaisen sitkeä, ja sillä on monissa tapauksissa keskitettyjä valtioita paremmat valmiudet puolustaa itseään mukautuvasti; mutta sillä on yhtä vähäiset mahdollisuudet puolustaa itseään modernien valtioiden, jotka ovat käyttäneet tuhansia vuosia järjestäytymiseen (ja alamaisten kesyttämiseen), suunnatonta sotilaallista mahtia vastaan kuin muurahaiskeolla on puolustaa itseään ydinpommilta. Tämä ei tarkoita, että anarkismi olisi avutonta, kuten tulemme näkemään.
Asiaan liittyvä vastaväite on “jos ylivalta sai alkunsa anarkistisissa yhteisöissä, mikä estää, ettei sama tapahdu toistamiseen?” Sivuutetaan väitteen ”tarvitsemme ylivaltaa estääksemme ylivallan” ilmeinen ristiriita, ja sivuutetaan se tosiasia, että ihmisten alistaminen on itse asiassa äärimmäisen vaikeaa — järjestelmältä vei 40 000 vuotta saada itselleen jalansija, jonka ylläpitäminen vaati, ja vaatii yhä, suunnattomia ponnisteluja — ja sivuutetaan se mahdollisuus, että ihmiskunta voi oppia siinä missä yksilökin — tietämättömyyden voi pyyhkäistä murtuneesta sydämestä — ja jää mahdollisuus, että järjestelmä voi kasvaa takaisin, sykli voi alkaa alusta. Mutta entä sitten? Annatko tämän estää itseäsi? Lopetatko syömisen, koska tiedät, että nälkä palaa takaisin, lopetatko kuntoilun, koska lihot kuitenkin entisellesi, lopetatko rakastamisen, koska sinut petetään vain uudestaan?
Viides vastaväite: anarkismi on sivistymätöntä
Oikein. Anarkismi, siinä määrin kuin se on toimivaa ja johdonmukaista, kieltää koko sen ylivallan koneiston, jota me kutsumme ”sivilisaatioksi”. Tällaiset yhteiskunnat olivat normi suurimman osan ihmiskunnan historiasta, ja vielä vähän aikaa sitten oli jäljellä lukemattomia jäänteitä noista ajoista, jotka osoittivat, eriävissä määrin, aidosti anarkistisen elämäntavan seuraukset; yhteisöjä, joissa egalitaariset sosiaaliset ja sukupuolten väliset suhteet olivat normi, kuten myös miellyttävä työ ja yltäkylläisyys. Rahaa ei ollut, eikä sotia, ja kärsimystä oli hyvin vähän, ainakaan sen kaltaista, mitä koemme tänä päivänä. Ei ainakaan mitään kliinisen masennuksen, skitsofrenian, psykopatian jne. kaltaista. Näkemys, jonka mukaan ihmiset olivat pitkäikäisiä, terveitä ja tyytyväisiä on vallitseva konsensus muinaisten tai esihistoriallisten kansojen tutkijoiden keskuudessa. Ongelmia tietenkin oli, jännitteitä, erimielisyyksiä, jopa murhia — ja villi luonto on totta kai raa’an tunteilematon seuralainen — mutta omaisuuden, asiantuntijoiden vallan ja sen sellaisen poissa ollessa ihmisten väliset ongelmat olivat ratkaistavissa. Niin ikään oli erimielisyyksiä ja epäilyksiä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä, mutta näitä asioita ei ratkaistu äänestämällä, mikä tarkoittaisi vähemmistön alistamista; itse asiassa päätöksiä ei useinkaan tehty eksplisiittisesti. 19 Ongelmat ratkaistiin tavalla, jota on lähes mahdoton kuvitella nykypäivänä; etsimällä yhdessä oikeaa ratkaisua.
Ajatusta, että maailmanhistorian menestyksekkäimmän sosiaalisen järjestyksen pitäisi olla jonkin sortin esikuva, jota kohti voimme yhdessä pyrkiä, kutsutaan anarkoprimitivismiksi; sivistyneiden organisaatiomuotojen, kuten keskusohjatun viljanviljelyn, teollisen teknologian, instituutioiden hegemonian ja niin poispäin, yleinen hylkääminen. Huolimatta karikatyyreistä, joita arvostelijat keksivät (”hänellä on puhelin! tekopyhä tyyppi!”), anarkoprimitivismi ei edellytä, että luopuisimme typerästi kaikesta teknologiasta (kuten tulesta, savenvalannasta tai edes maanviljelystä, joka muuten edeltää valtiojohtoisten maatilojen kauhuja)20 tai vaadi, että anarkoprimitivistien pitäisi riisua kaikki vaatteensa ja muuttaa puuhun asumaan; eikä se varmasti edellytä, kuten jotkut kriitikot haluavat uskoa, ihmiskunnan eliminointia. Aate yksinkertaisesti tunnustaa, että pakkovalta ja kontrolli ovat syvemmällä kuin ihmisiä käskyttävät kuninkaat, parlamentit ja yritykset; että työkalumme21 ovat kesyttäneet meidät vähintään yhtä suuressa määrin kuin noiden työkalujen omistajat, ja että toimivan yhteiskunnan täytyy perustua esi-isiemme epädemokraattiseen egalitarismiin, herkkyyteen ja villiyteen. Näin ollen anarkoprimitivismi on anarkismia.
Terminologiset saivartelut sikseen, alkukantaiset yhteiskunnat eivät ole ainoita, jotka osoittavat, että emme tarvitse rahaa, koronkiskontaan ja velkaorjuutta, yletöntä erikoistumista, asiantuntijavallan syvään juurtuneita verkostoja, byrokratiaa, lakia ja vastaavia sivilisaation tekniikoita elääksemme sovussa keskenämme. Ihmiset ympäri maailman, keskiajasta nykypäivään, ovat toimineet vapaamuotoisissa, hajautetuissa päätöksentekojärjestelmissä, huolehtineet omista asioistaan, työskennelleet, leikkineet, opiskelleet ja ratkaisset konflikteja ilman dominanttien häirintää. Rahavarannot ovat käyneet vähiin, poliisit ovat kadonneet, valtiot ovat sortuneet ja ihmiset ovat havainneet, että elämä ei ainoastaan jatku samoilla raiteillaan, vaan on tullut helpommaksi ja miellyttävämmäksi. Tyypillisesti tämä tapahtuu kriisin aikana, kuten Irlannin pankkien sulkeuduttua vuonna 1970, tai Britannian, Ranskan, Venäjän, Kiinan tai Unkarin vallankumousten alkuaikoina, Prahan kevätpäivinä vuonna 1968 ja kommunismin sorruttua entisessä Neuvostoliitossa, puhumattakaan luonnonkatastrofeista, joiden aikana ihmiset ovat löytäneet, kaikista näihin tapahtumiin liittyvistä kauhuista huolimatta, kollektiivista älykkyyttä, neuvokkuutta ja yhdessäolon riemua. Tämä on yllättänyt heidät, kuten se yllättää meidätkin, sillä ”yhteiskunnan” luhistuminen on esitetty meille aina raakalaismaisena kaaoksena. Tällaista sekasortoa toki esiintyy, mutta yleensä vain kun dominantit ovat yhä olemassa. Sivilisaation poissaolo ei ole syy mellakoille ja väkivallalle yhteiskunnallisen myllerryksen aikoina, vaan sen jatkuva olemassaolo.
Talonpoikaisyhteiskunnat kaikkialla maailmassa, joista osa on äärimmäisen monimutkaisia ja laajalle levinneitä, demonstroivat myös, että modernin sortovallan moninaiset mekanismit eivät ole välttämättömiä järjestäytyneen elämisen kannalta. Sivistyneiden valtioiden reuna-alueilla elävät ihmisryhmät — barbaarit ja takapajuinen kansa — ovat eläneet hyvällä menestyksellä jokseenkin anarkistiseen tapaan, keskitettyä valvontaa vastustaen, vuosituhansien ajan.22 Hekään eivät ole välttyneet kovin epäanarkistisilta sisäisiltä ongelmilta, mutta he, jotka ovat asiasta kiinnostuneita, löytävät todisteita siitä nerokkuudesta ja harmoniasta, joka on mahdollista kontrollijärjestelmien ulkopuolella yhdessä työskentelevien ihmisten keskuudessa.
Anarkismi toimii, ja on tärkeitä todisteita sen toimivuudesta. Viime kädessä näyttö on kuitenkin tärkeydessä vasta toisella, ehkä jopa kolmannella sijalla. Et tarvitse todisteita päätelläksesi, että varkaus on mahdotonta yhteiskunnassa, jossa kukaan ei omista mitään, että lainvalvonta on tarpeetonta kun ei ole lakeja valvottaviksi tai rajoja puolustettaviksi, että opetuslaitos on tarpeeton, kun yhteiskunta itse (luonnosta puhumattakaan) on opettavainen, tai että lääketieteen ammattilaiset ovat toimettomia, kun pahoinvoinnin ja hulluuden syyt on poistettu. Mutta mikä on kaikkein tärkeintä, et tarvitse todisteita sille, että sinä et tarvitse hallituksia ja instituutiota kertomaan, mitä sinun kuuluu tehdä, etkä sille, että sinä et eroa lainkaan heistä.
Kuudes vastaväite: anarkismi on epärealistista
Jos hyväksymme, että anarkismi on käypä lähestymistapa elämälle, ja että Sex Pistols ei ole sen paras ilmentymä, on vielä yksi — ja monille ratkaiseva —vastaväite aidosti anarkistisen elintavan toteuttamiselle. Ottaen huomioon, että olemme lähestulkoon niin kaukana anarkistisesta maailmasta kuin mahdollista, miten ihmeessä me pääsemme sinne? Ottaen huomioon, että koko maailman pitäisi olla anarkistinen, jotta keskitetty teknologinen mahti ei kaappaisi valtaa kaikkialla; miten voisimme luoda maailmanlaajuisen anarkistisen paratiisin?
Jälleen kerran, emme voikaan. Ensinnäkin, pohjautuen perustavanlaatuiseen ymmärrykseen, että luonto, mukaan lukien tietoinen ihmisluonto, on luonnostaan älykäs — kyseessä on elävä älykkyys, joka mukautuu ihmeellisen kompleksisen ja jatkuvasti muuttuvan kontekstin vaatimuksille — anarkistien strategiat yhteiskunnan organisoimiselle ovat välttämättä äärimmäisen heikkoja. Ilman rajoituksia ihmiset ovat vapaita luomaan omia uniikkeja federaatiotaan, yhdistyksiään, kulttuurejaan, perinteitään sekä ohjenuoria elämistä, työskentelytapoja ja niin edelleen varten. Toki voimme luetella tiettyjä ominaispiirteitä, joita toimivalla anarkistikaupungilla tai -kylällä tai -teatterilla varmastikin olisi; egoa hälventäviä rituaaleja, pieniä ryhmiä, jotka muodostavat heikompia isoja ryhmiä, työkaluja, joita tavalliset ihmiset osaavat korjata ja käyttää, villin luonnon läsnäolo, rakkaus käsitöitä kohtaan, naisten ja lasten vapaus, takimmaisina pysytteleviä johtajia jne. Mutta lopulta emme tiedä, miten lukemattomat ihmiset lukemattomissa tilanteissa tulevat organisoimaan elämänsä. Ja luojan kiitos siitä.
Tämän lisäksi joudumme kohtaamaan jättiläismäisen maailmanjärjestelmän nykyisessä muodossaan. Sen purkaminen, jotta anarkismi voisi kasvaa, on selvästikin mahdotonta meille. Nykytilanteessa instituutioidemme muuttaminen veisi vuosisatoja (joidenkin arvioiden mukaan energiajärjestelmiemme muuttaminen veisi noin 400 vuotta). Lisätään tähän valtion ja yritysten muodostaman teknologisen järjestelmän ja sen ammatillisten, poliittisten ja sotilaallisten elinten valta ja laajuus, läpitunkevuudesta puhumattakaan, kerrotaan tämä sitten kenties kesytettyjen massojen passiivisuudella, sairaalloisuudella ja pelokkuudella23 ja asetetaan tämä planeetan saastuneisuutta vastaan, ja otetaan huomioon, kuinka vähän puita on jäljellä, kuinka paljon hiilidioksidia on ilmakehässä, kuinka nopeasti jäätiköt ja ikirouta on sulamassa ja meret lämpenemässä, kuinka vähän aikaa meillä on jäljellä ennen kuin meiltä loppuu öljy, makea vesi, kalat ja pintamaa… ja lisää vielä kaiken tämän päälle, jos kykenet näkemään sen — ja harvat pystyvät — maailman perustavanlaatuinen hirveys, syvä hajaannus ja pimeys, jonka keskellä me nyt elämme, niin kaukana kollektiivisesta älykkyydestä tai riemusta, että ne näyttäytyvät meille unina unien sisällä; jos ollenkaan. Ja lopuksi, huomaa, että tämä kaikki on osa prosessia, huomaa, miten harvinaislaatuisen hellittämätön järjestelmä on; kuinka se kasvaa jatkuvasti, sulauttaen itseensä sortuneiden sivilisaatioiden ja instituutioiden jäänteet, parannellen vanhoja tekniikoita, marssien väistämättömästi aina eteenpäin, levittäytyen väsymättömästi ulospäin, kolonisoiden, rationalisoiden, korjaten, määritellen ja kontrolloiden aina enemmän ja enemmän, ja enemmän ja enemmän. Olemme tuhon partaalla ja järjestelmä ei ainoastaan kasva yhä, vaan, kuten sitä motivoiva koron korko, se kasvaa eksponentiaalisesti. Se ei koskaan pysähdy, se ei koskaan nuku, eikä se koskaan anna periksi — se on paha, epäinhimillinen ylimieli vailla vertaa. Se on niin täydellinen, että samaan tapaan kuin se saa radikaaleimmat meistä tuntemaan itsensä syyllisiksi ja tekopyhiksi (”hah hah, katso tuota radikaalia hikipajassa tehdyt kengät jaloissaan!”), se tukahduttaa ja hajottaa tuhoutuessaan ei vain kannattajansa, vaan myös vastustajansa. Radikaali, joka on pakotettu kaikkien muiden tavoin imemään ravintonsa saatanallisesta nisästä, ei vahvistu järjestelmän heiketessä, vaan heikkenee sen kanssa.
Punnitse nyt, kaikki tämä huomioon ottaen, mitä uudelleenjärjestely voisi saada aikaan, mitä reformit ja muutos ja kansalaisadressit ja marssit ja lehtiartikkelit voivat tehdä pysäyttääkseen tämän leviathanin lopullisesti niin, ettei se enää koskaan kajoa uudestaan työkaluihinsa. Ei yhtään mitään. Ajattele kuinka absurdia, kuinka sokeaa on olettaa, että voimme selvitä tästä lakeja säätämällä, tai, vielä naurettavampaa, ohjata kasvu teknologian keinoin ”ympäristöystävällisille” urille; tai että yhteiskuntaa voidaan ylipäänsä hallita rationaalisesti. Ajattele, mitä tosiasiassa pitäisi tehdä lähitulevaisuudessa häämöttävän luontotuhon estämiseksi ja luontoon perustuvan niin kutsutun sivilisaatiomme pelastamiseksi; välitön ja massiivinen negatiivinen talouskasvu, omaisuuden ja vallan uusjako, energiankäytön jyrkkä rajoittaminen ja järjestelmän (kapitalistisen ja kommunistisen) radikaali purkaminen — ja tämä kaikki kaikkialla, käytännöllisesti katsoen välittömästi. Mitä on tehtävä? Järjestelmä on tuhottava. Lopullisesti. Ja kukakohan sen tekee? Me, jotka ymmärrämme ongelman, tai edes haluamme ymmärtää, olemme naurettavan, ällistyttävän, heikkoja. Muutama satunnaista eksentrikkoa kymmentuhatvuotista mekanismia vastaan, joka on tunkeutunut viimeiseenkin ihmismielen ja villin luonnon sopukkaan. Se on aina kaikkialla, kaikissa ihmisissä. Se on saastunut keho, levottomat tunteet ja kaikki niihin pohjautuvat ajatukset. Meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta.
Ei meillä — mutta tiedän erään, jolla on!
Meillä on liittolainen pitkässä kamppailussamme Pahuuden vyöhykettä vastaan, liittolainen, joka on järjestelmälle mitä järjestelmä on meille; käsittämättömän paljon voimakkaampi. Voimakas eeppisessä, universaalissa mittakaavassa. Liittolaisellamme on useita nimiä, mutta käytämme tässä vähiten kiistanalaista; luonto. Luonto on ihmistä aikaansaavampi aktivisti; ja hän, toisin kuin me, ei keskustele. Luonto ei äänestä, osoita mieltään, tai kirjoita adresseja, tai perusta ammattiliittoja, tai kirjoita suorasanaisia kirjeitä, tai lanseeraa somekampanjoita. Se pyyhkäisee mieluummin maailman vaivattomasti tiehensä.
Järjestelmä uskoo, että se ymmärtää luontoa, koska se voi mitata ja kuvailla luonnon kaikki mitattavissa ja kuvailtavissa olevat aspektit; niin sanottu ”objektiivinen” esineiden ja tapahtumien (ulkoisten muotojen) maailma ja niin kutsuttu ”subjektiivinen” ajatusten ja tunteiden (sisäisten muotojen) maailma. Koska järjestelmän näkökulmasta vaikuttaa, että kaikki on muotoa, järjestelmän filosofit väittävät usein, että kaikki on luonnollista. Sana “luonnoton” on merkityksetön heille, koska he eivät kykene kokemaan luonnon perusperiaatetta, joka on ensisijainen muotoon nähden ja johon muoto sisältyy. ”Luonnollinen” — luonnonjärjestys, johon anarkistit haluaisivat yhteiskunnan perustuvan — kuvaa tietoisuutta, joka edeltää sisäistä muotoa, ja kontekstia, joka sisältää ulkoisen muodon. Juuri luonnon periaate tuottaa luonnollisen varpusen ja ohjaa sen reagoimaan luonnollisesti pihtihäntäiseen. Tietoisuuden puute, ja etäisyys kontekstiin, tuottaa luonnottoman hyönteismyrkkyjä levittävän lentokoneen ja ohjaa sen reagoimaan luonnottomasti pihtihäntäiseen.
Mieleen perustuva mieli ei voi ymmärtää luonnollista järjestystä. Mieli on joko-tai -mekanismi. Se havaitsee joko aallon tai partikkelin, joko täällä tai siellä, joko järjestys tai kaaos. Luonto, kuten tietoisuus, on sekä-että. Se on sekä aalto että partikkeli, sekä siellä että täällä, sekä järjestäytynyt että kaoottinen. Kun anarkisti väittää (ilman joko-tai -näyttöä), että luonnon pitäisi olla etusijalla tieteelliseen menetelmään, taiteelliseen skenerouteen [scenius; scene + genius, suom. huom.], liikenteeseen, opetukseen, maatalouteen, kaupunkisuunnitteluun ja kaikkeen muuhun nähden, mieli — siinä määrin kuin sen ymmärryksen lähde on se itse (tai mielen luomat järjestelmät) — väittää vastaan. Se tekee luonnosta objektin; esineen tuolla jossain, epäjärjestyksessä, käsistä karannut, villi ja kaoottinen, jotain, mikä pitää kesyttää, isoloida, alistaa, järjestää ennen kuin tuomme sen tänne. Ajatus, että luonto voi organisoida yhteiskunnan samalla älykkyydellä ja kauneudella kuin se organisoi puiden latvukset ja sienirihmastot on käsittämätön.
Maailman pois pyyhkäisevä luonto ei siis ole vain hurrikaaneja, tulvia, kuivuuskausia, tauteja ja jääkausia, jotka lähestyvät tälläkin hetkellä, tätä lukiessasikin, eikä vain pakolaisaaltoja, jotka pyyhkäisevät planeetan yli toinen toisensa jälkeen, tai kauhistuttavia sisällissotia, jotka ovat tuloillaan, vaan myös, ja tämä on tärkeintä, luonnon äärimmäisen läheinen perusperiaate mullistuksen taustalla. Sähkölinjojen sabotoiminen ja valtion eliminointi ei riitä mielen vapauttamiseen. Systeemi on läsnä mielen syvimmissäkin sopukoissa. Aina syntymästään lähtien minuuttamme on vähä vähältä muokattu järjestelmälle mieluisampaan muotoon; perheen korruptoivan (joskin hyvää tarkoittavan) vaikutuksen kautta — oikukas, emotionaalinen tuska, ja paremman, syvällisemmän luontomme jatkuva (vaikkakin tiedostamaton) tukahduttaminen — sosialisaation jatkuvien paineiden kautta, jotka pakottavat heidät mukautumaan ja alistumaan koulun, toimiston, tuomioistuimen, parlamentin ja keinotekoisen hypermaailman, joihin heitä hitaasti sulautetaan, vaatimuksiin; spektaakkelin kokonaisvaltaiseen simulakrumiin tottumisen kautta, jatkuva altistuminen sen hillittömälle propagandalle ja antautuminen sen addiktoiville elementeille, kaikki räätälöityjä (jälleen tiedostamattomasti) yksilön omille peloille ja manioille; välillisissä ympäristöissä eletyn elämän kautta, ympäristöissä, joihin ei päästetä villiä luontoa, suoraa totuutta, syvällistä estetiikkaa tai, enenevässä määrin, minkäänlaista todellisuutta; kun itse on täysin riippuvainen järjestelmästä, siitä tulee vähitellen ylitunteellinen, hyvin hajamielinen, hyvin hermostunut aaveolento, vaisu, puolikuollut, täysin ennalta arvattava, turta järjestelmän jatke, jolla ei ole minkäänlaista kykyä ymmärtää sitä, mikä ei ole se itse. Itsestä tulee toisin sanoen ego, itseensä perustuva mentaalis-emotionaalinen mekanismi, joka hyväksyy täysin järjestelmän määritelmän todellisuudelle. Se saattaa kapinoida jotain kapeaa ”järjestelmän” määritelmää vastaan, se saattaa haaveilla kaikenlaisesta taiteellisesta ja luovasta vapaudesta, se saattaa keksiä vaikka minkälaisia mielikuvituksellisia salaliittoja selittämään sen kärsimyksiä ja eristyneisyyttä, se voi — sen täytyy — murtua tai jättäytyä ulkopuoliseksi, mutta niin kauan kuin järjestelmäego hallitsee tietoista kokemusta tavallinen maailma tulee aina olemaan tavallinen maailma, ei pysyvä kutsu syvältä vatsanpohjasta kumpuavalle ihmetykselle ja egon murtavalle psykologiselle vapautumiselle, mitä se todellisuudessa on.
Tämä syvällinen ehdollistaminen ei ole, ja tämä on tärkeää, vain älyllinen uskomus, kyseessä ei ole vain ”virallisten/yhteiskunnallisten narratiivien hyväksyminen” (vaikka on se sitäkin). Emmekä puhu ainoastaan ahdistuneisuudesta ja halusta, jotka liittyvät väkevän emotionaaliseen yhteiskunnalliseen ehdollistamiseen ja ryhmäajatteluun (vaikka kyse on myös siitä). Järjestelmän ehdollistama ego ei ainoastaan syöllä refleksinomaisesti sitä absurdia tieteellistä tai uskonnollista potaskaa, jonka se on omaksunut omalta kultiltaan, ammatiltaan tai valtioltaan, eikä se vain ajattele, tunne ja jopa käyttäydy kuten järjestelmä, vaan se näkee ja tuntee kuin järjestelmä. Koko itse on kolonisoitu. Tällä tavoin järjestelmä — instituutioiden diskreetti maailma ja maailman aivojen kaikkialle levittäytynyt hypermaailma — näyttää ajan kuluessa sulautuvan luontoon. ”Siitä tulee välttämättömyys ja kohtalo, ja sellaisena se eletään;”24 painostava, kaikenkattava normaalius. Mutta toisin kuin luonnon normaalius, se on meille vieras, jotain, mitä emme voi mielekkäästi kokea, mihin emme voi vaikuttaa, mitä emme voi ymmärtää. Unissamme se näyttäytyy hirviömäisenä, aineettomana pelkona, ja silti herättyämme me puolustamme sitä hengellämme. Tästä syystä aidot vapautumisen hetket tuntuvat eräänlaiselta kuolemiselta; koska emme nouse ainoastaan ulkoista maailmaa vastaan, vaan myös sen luonutta ja sitä ylläpitävää sisäistä itseä vastaan. Tämä selittää myös miksi aidosti vapauttavat kokemukset eivät ainoastaan hämmästytä mieltä ja kiihota sydäntä vaan myös, paradoksaalisesti, hämmentävät, ilahduttavat ja ällistyttävät luonnollista kehoa. Aidosti vallankumoukselliset oivallukset paljastavat muotojen, värien ja makujen sydäntä särkevän, radikaalin totuuden; maan paineesta jalkojen alla, sokerin mausta kielellä, siitä ihmeellisestä, lihaksi tulleesta tosiasiasta, että mitään ylipäänsä on olemassa.
Tervejärkisyytesi riippuu varmasti kyvystäsi elää, niin pitkälti kuin mahdollista, konemaailman ulkopuolella, ja kaikki mitä voimme tehdä häiritäksemme sen toimintaa tai jakaaksemme ymmärrystä sen luonteesta ja toiminnasta on aitoa edistystä, askel parempaan suuntaan. Lamauttavat lakot (ilman reformistisia vaatimuksia — joissa kieltäydytään esimerkiksi siivoamasta rikkaiden taloja tai tyhjentämästä heidän roskiksiaan), rikosrekisterien ja muiden tietojen tuhoaminen (talonpoikaiskapinoiden ensimmäinen ja tärkein teko läpi historian), yhteisesti tehty päätös jättää vuokrat ja lainat maksamatta, määrittely- ja kontrollimekanismien häirintä, kommuunien perustaminen (ja aktivistiryhmien, varsinkin ”demokraattisten yleiskokousten”, välttely), suloisen totuuden levittäminen ja, kaikkein tehokkain keino, ylikuormitetun järjestelmän heikkojen kohtien löytäminen ja katkaiseminen tai tukkiminen (vältellen suoraa yhteenottoa); kaikki nämä ovat merkityksellisiä ja tehokkaita toimenpiteitä, kuten myös polkupyörän huollon opettelu, palsternakkojen istuttaminen, viskin tislaaminen, pommisuojan rakentaminen, puuhiilen valmistaminen, fagotinsoiton opiskelu ja kauniiden graffitien maalaaminen junaradan varrelle. Asialleen omistautunut ja älykäs ryhmä saattaisi jopa kyetä antamaan järjestelmälle viimeisen, ratkaisevan iskun oikealla hetkellä.25 Aidosti kumoukselliset ja järjestelmälle tuhoisat teot eivät ole vaihtoehtoisia hyville ja tietoisille ihmisille, pelkkä epämaailmassa eläminen pakottaa heidät niihin; mutta tällä hetkellä edes kaikkein laajimmat kapinat ja perinpohjaisin suunnittelu ei riitä alkuunkaan järjestelmän kaatamiseen tai sen vääjäämättömään romahdukseen reagointiin. Vain luonto pystyy tähän, sinun oman luontosi egosta vapaa perusperiaate.
Tämä on loppupeleissä ainoa tapa kaataa itsekäs järjestelmä; sen luoneen ja sitä ylläpitävän egon kaataminen. Kun yhä useammat ihmiset oppivat tuntemaan ja ilmaisemaan omaa luontoaan — järjestelmään kytketyt egoistit tulevat väistämättä näkemään tämän ”narsismina” — niin yhteen hiileen puhaltavien luonnollisten ihmisten uskomaton voima — kaoottisen, epämuodollisen, epädemokraattisen, itsenäisesti toimivan, radikaalisti luonnollisen väen — tulee väistämättä repimään järjestelmän rikki, kuten se on tehnyt monesti aiemminkin.
Mitä tämä radikaali sisäinen vallankumous tosiasiassa tarkoittaa — vaikka se onkin lopulta ällistyttävän yksinkertainen asia — on, tavalliselle, systeemiselle mielelle, erikoislaatuinen odysseia. Se on eriskummallinen, hurja ja ihmeellinen. Mutta tarvitaan toinen kirja, että tälle voidaan tehdä oikeutta. Käsittelen tätä — perimmäistä anarkismia — teoksessa Self and Unself.
Seitsemäs vastaväite: anarkismi on hulluutta
Monet kieltävät politiikan kokonaan, eivät koskaan lue uutisia, ja uskovat, että kaikki politiikkaan liittyvä — kuten maahanmuutto, hallitus, raha, yhteiskuntaluokat tai työ — on aivan täyttä potaskaa, josta ei ole juuri mitään sanottavaa. Tämä on kutakuinkin anarkistinen näkemys.
Maailmanhistoriassa, itse asiassa suurimman osan historiasta, jos palaamme ihmiskunnan juurille asti, on ollut monia, joiden ei ole tarvinnut tulla toimeen minkäänlaisen politiikan kanssa; valtion, asiantuntijoiden, sodan, verotuksen, uutisten, teknologian jne. Muun muassa alkukantaiset metsästäjä-keräilijät, lapset, eläimet, kasvit ja kaikki muutkin maailmankaikkeuden oliot meitä lukuun ottamatta. He ja ne ovat myös anarkisteja.
Lisäksi on ollut harvoja, mutta sitäkin vaikutusvaltaisempia, yksilöitä, jotka ovat kieltäneet vertaistensa moraalisen, älyllisen tai yhteiskunnallisen auktoriteetin ja jotka ovat luodanneet vapaasti oman tietoisen kokemuksensa syvyydet. Kutsumme heitä suuriksi taiteilijoiksi ja tiedemiehiksi. He eivät ehkä olleet anarkisteja poliittisessa mielessä, ja heidän teoksensa voivat olla erittäin hillittyjä ja järjestelmällisiä, mutta heidän lähestymistapansa oli, kuten Paul Feyerabend on osoittanut, radikaalisti libertaarinen. Heidän teoksiaankin voi kuvailla anarkistisiksi; esimerkkeinä mainittakoon Monty Pythonin komediat, Emir Kusturican elokuvat, Jiddu Krishnamurtin ajattelu, muumitarinat, Can-yhtyeen musiikki, Tomi Ungererin piirrokset; kaikki radikaali auktoriteetin kieltäminen, joka kiihottaa alkuperäisiä, luonnollisia vaistojamme, näyttäytyy meille eräänlaisena anarkismina. Tämä selittää, miksi niin monet suurmiehet ovat kokeneet viehätystä sitä kohtaan. Georges Brassens, Percy Bysshe Shelley, William Blake, Mark Rothko, J. R. R. Tolkien, Laotse, Jeesus Nasaretilainen, Ludwig Wittgenstein, Leo Tolstoi, Albert Einstein ja Gandhi päätyivät kaikki omalta osaltaan siihen lopputulokseen, että kaikkien rajoitusten kieltäminen on ainoa tie suurempaan tietämykseen, harmoniaan, rehelliseen elämiseen ja hauskanpitoon.
Tämä kieltäytyminen ymmärretään yleensä eräänlaiseksi negatiivisuudeksi tai hulluudeksi, ja jos tarkkoja ollaan asia todella on näin. Anarkismi määritellään lähinnä negaation kautta. Mutta elämä, jota anarkistit kunnioittavat, ei ole määritelmä. Todellisuus, kuten jokainen oivaltaa aika ajoin, on paljon oudompi, syvällisempi ja joustavampi kuin mitä siitä voi sanoa.
Anarkismi parhaimmillaan on vaikeasti määriteltävissä, koska se väittää, että ainoa älykkyys, kuten ainoa rikkaus, on elämä itse — meidän jokaisen tietoinen elämä. Miehet ja naiset eivät tarvitse kuninkaita, prinssejä, valtioita, asiantuntijoita, instituutioita ja järjestelmiä hallitsemaan itseään, koska elämä heidän sisällään on älykkäämpi, pystyvämpi, herkempi, anteeksiantavampi ja luovempi kuin mikään muu — ainakaan mikään ihmisauktoriteetti. Mutta tämä elämä ei ole rationaalisesti määriteltävissä. Se voidaan ilmaista taiteellisesti, epäsuorasti, runollisesti, musiikillisesti tai äänensävyn ja katseen ja muiden vastaavien arkipäiväisten vuorovaikutuskeinojen kautta, mutta sitä ei voi jäykästi ilmaista. Tämä selittää, miksi anarkismin ”uskomukset” ovat niin usein kielteisiä, miksi vähättelijät väittävät anarkismin, kuten nihilismin, olevan yksinkertaisesti ”kaikkea vastaan”.
Toinen syy sille, että anarkismia syytetään nihilismistä, on se, että anarkismi ei ole sosialistinen tai kapitalistinen lähestymistapa yhteisiin ongelmiin. Ajatus on tämä: ”Kritisoit meidän tiimiämme (kommunismia, sosialismia, feminismiä, kansakuntaa, markkinataloutta, mitä ikinä) — eli et usko mihinkään!” Järjestelmävaltio (kuten järjestelmäinstituutio tai järjestelmäkorporaatio), ja sosialistiset/reformistiset suunnitelmat sen järjestämiseen, on kaikki, mitä on olemassa, tai voi olla, aina ja ikuisesti. Kaikki muu on ”nihilististä” (koska järjestelmä on koko maailmankaikkeus) tai, vaihtoehtoisesti, ”järjetöntä” (koska järjestelmä on tervejärkisyys) tai kenties ”epärealistista” (koska ”todellisuus” on se asioiden tola, johon olemme tottuneet, ja ihmiset ovat mitä ovat). Kesytetyt robotit palvelemassa tiedostamattomasti teknokraattista valtio(tai yritys- tai feodaali-)järjestelmää, iankaikkisesti; tämä on todellisuus. Jos vastustat tätä, olet määritelmällisesti epärealistinen, järkivapaa, nihilisti.
Meitä alistava maailma on egon luomus, joten ei ole ihme, että ego pitää ajatusta siitä luopumisesta hulluna. Kun anarkistilta tivataan vastausta kysymykseen, mitä me oikeasti tarvitsemme, mitä hän sanoo vaikuttaa yhtä absurdilta; koska tuo vastaus ei ole egon ymmärrettävissä. Tämä ”ideologinen vaikeaselkoisuus” on lopulta syy sille, että ihmiset, jotka elävät elämäänsä pitkälti anarkistisesti, eivät suostu kutsumaan itseään aatteen kannattajiksi. Kun he pohtivat poliittisia mielipiteitään tai kulttuuriaan he löytävät ajatukset, jotka systeemi on heihin iskostanut; se tuntuu epäinhimilliseltä, tai kaoottiselta, tai väkivaltaiselta, tai nurkkakuntaiselta, tai epärealistiselta, tai sivistymättömältä, tai hullulta.
Silti elämä on anarkistista, samoin kuin kaikki elämän hyvät asiat; sinut mukaan lukien. Katso ystävyyssuhteitasi, rakkauselämääsi, suhtautumistasi luontoon, taiteellisia harrasteitasi (jos sinulla on sellaisia), huvejasi. Miten, toisin sanoen, käyttäydyt kontrollijärjestelmien ja keskitetyn vallankäytön ulkopuolella? Perustuvatko läheisimmät ihmissuhteesi autoritaariselle vallankäytölle? Äänestättekö asioista, kun olet ulkona ystävien seurassa? Säädätkö tiukasti valvottuja lakeja perheellesi? Kieltäydytkö rakastamasta ennen kuin sinulle on myönnetty asiaankuuluvat valtuudet? Onko luonnollisessa elämässäsi mitään sosialistista? Enpä usko. Satunnainen ”käsiäänestys” voi olla silloin tällöin tarpeen, mutta kaikkein anteliain, älykkäin ja miellyttävin kollektiivinen ja henkilökohtainen elämäntapa ei minkäänlaista ylivaltaa tunne; se on luonteeltaan arvoituksellinen, luonnollinen ja spontaani. Vapaa.
Tästä syystä anarkismi on vaisto, joka ei suostu katoamaan. Luonto on anarkistinen, lapset ovat anarkistisia, vapaa, luova mieli on anarkistinen, kaikki ihmiskunnan rakastetut esi-isät olivat jollain tapaa anarkistisia ja koko ihmisyhteisö, [yritys]valtion mikroskooppisen kuplan ulkopuolella, on ja on aina ollut anarkistinen; metsästäjä-keräilijät, ystävät, rakastajat ja kaikkein menestyksellisimmät työryhmät. Me olemme anarkisteja.
Vaihtoehto…
Miltä vapaa anarkistinen yhteiskunta näyttäisi tänä päivänä? Kuvittele mitä tapahtuisi, jos poistaisimme valtion ja kaikki sen lait, purkaisimme kaikki instituutiot ja yritykset, tekisimme koulunkäynnistä vapaaehtoista, avaisimme vankilat, hylkäisimme koulutukselliset pätevyysvaatimukset ja kaiken asiantuntijoiden akkreditoinnin, sallisimme kaikille pääsyn asiantuntijoiden valvomiin resursseihin, mitätöisimme kaikki velat, lakkauttaisimme poliisivoimat, armeijan, modernin teollisen teknologian, rahan, pankit ja yksityisomaisuuden. Kuvittele siis, että eläisimme nyt ”kuin päivä olisi koittanut”. Meistä moinen tulevaisuudennäkymä vaikuttaa johtavan uskomattomaan kaaokseen ja kärsimykseen. Mutta, ja sivuutetaan se tosiasia, että maailma, muutamien viihtyisien kuplien ulkopuolella, on jo nyt täynnä uskomatonta kaaosta ja kärsimystä, kysymys on silti epäoleellinen; koska hyvin pian tulee tapahtumaan romahdus, joka saa kaiken tämän aikaan joka tapauksessa. Voimme valita joko tuon kaltaisen romahduksen tai sellaisen, jonka me järjestämme itse. Kummassakin tapauksessa meitä odottavat synkät ajat; mutta tiedän kumpaa vaihtoehtoa kannatan itse.
Viitteet
1. Anarkismin kirjaimellinen tai etymologinen merkitys — johtajan puute — on siis harhaanjohtava.
2. Rajoitettuna lähinnä “anarkokapitalismin” pöyristyttävään ideologiaan.
3. Tyypillisesti “käytännöllisin” perustein. Tästä syystä Kropotkin ja Chomsky tukivat tai tukevat valtiota.
4. Ja luultavasti myös Jeesus Nasaretilainen; olettaen, että jätämme huomiotta hänen jokseenkin kyseenalaiset julistuksensa (kyseenalaiset siinä mielessä, että ne olivat tuskin hänen omiaan) liittyen kristinuskon perustamiseen, ja lisäksi tuon totuutta hämärtäneen autoritaarisen propagandistin, Saul “Paavali” Tarsolaisen, sanat.
5. Ja paljon vähemmän kunnioitusta herättävänä poikkeuksena Max Stirner, joka, hullua kyllä, kannatti egoa.
6. Valtioilla on pitkä perinne pakottaa egalitaariset ja “horisontaaliset” kansat asettamaan itselleen johtajia.
7. Tosin vain harvat ihmiset ovat kykeneviä tunnistamaan todellista auktoriteettia järjestelmässä, joka tuhoaa herkkyyden. Se että me kaikki hukumme noiden ääliöiden, yleisesti ylistettyjen filosofian, taiteen tai etiikan alan asiantuntijoiden, käskystä on pienempi huolenaihe systemokraateille kuin mahdollisuus, että joku, joka tietää mitä on tekemässä, päätyy johtavaan asemaan.
8. ”Missä tahansa tietyssä heimossa voi olla metsästyspäällikkö, työpäällikkö, tanssipäällikkö, naisten päällikkö, ikäluokan päällikkö ja kalastuspäällikkö. Nämä johtajat ovat vallassa vain tietyissä tilanteissa ja rajoitettuina ajanjaksoina; tyypillisesti heidän johtoasemansa perustuu heidän kyvykkyyteensä tietyn toiminnan piirissä. Se ei vaikuta heidän päivittäiseen elämäänsä; ja lähes tulkoon jokainen yhteisön jäsen on aika ajoin johtavassa asemassa. Stanley Diamond, In Search of the Primitive. Samantapaisia havaintoja tilanteen vaatimuksiin mukautuvasta “omnarkistisesta” johtamistavasta ovat tehneet Bakunin, Comerford ja Ruskin.
9. Poliisi keksittiin jäljittämään orjia, hillitsemään isoja, uhmamielisiä väkijoukkoja ja suojelemaan kauppoja; mitkä, yhdessä uudempien virkatehtävien, kuten valvonnan, pelottelun, kodittomien ja työttömien härnäämisen ja lomakkeiden täyttämisen kanssa, ovat yhä poliisin tärkeimpiä tehtäviä. Se että he vierailevat luonasi murron jälkeen ja ovat kohteliaita on oikeastaan pelkkää PR:ää.
10. Siis ilman opetussuunnitelmia, valtion asettamaa pakkoa, kredentialismia ja niin pois päin. Itse rakennukset voimme jättää pystyyn, osa niistä on varsin hienoja. Niitä voitaisiin käyttää, uskokaa tai älkää, koulutukseen ja opiskeluun.
11. Ainakin ensi alkuun. Rikkaruohot turmelevat pian pellot, joita ei hoideta keinotekoisin menetelmin.
12. Tai kaoottinen — joskaan en mielelläni käytä tätä sanaa, sillä luonnon kaaos muistuttaa ennemminkin kaaosteorian “kaaosta”, paradoksaalista tilaa arvaamattoman kaaoksen ja intuitiivisesti (siis ei pelkästään älyllisesti) ymmärretyn ja luodun järjestyksen välillä. Villin kaaoksen pedagogisesta ja organisatorisesta voimasta ks. Richard Sennett, The Uses of Disorder. Myös: Innes H. Pearse ja Lucy H. Crocker, The Peckham Experiment: A Study of the Living Structure of Society.
13. Ei niin, että talonvaltauksissa olisi mitään vikaa. Olen asunut muutamassa squatissa, joihin kehtaisin kutsua mummini.
14. Woodcockin mukaan, ks. Anarchism: A History of Libertarian Ideas and Movements.
15. Sana, jota on sivumennen sanoen harvinaisen vaikea määritellä.
16. Ks. Peter Gelderloos, How Nonviolence Protects the State. Epätäydellinen, mutta läpikotainen ja vakuuttava ehdottoman pasifismin kritiikki, ja perustelu väkivallan käytölle tietyissä tilanteissa.
17. Jotkut metsästäjä-keräilijäkulttuurit ovat myös hierarkkisia. Sanaa ”hierarkia” käytetään yleensä täysin negatiivisessa mielessä; hierarkkisten prosessien sanotaan perustuvan aina väkivallan käyttöön. Tästä syystä sanaa ei kannattane käyttää anarkistisista federaatiosta puhuttaessa.
18. Intian, Brasilian tai Pakistanin slummeja ei voi sanoa “onnistuneiksi” siinä mielessä, että ne tarjoaisivat asukkailleen miellyttävän elämän, mutta ne ovat silti antaneet heille mahdollisuuden pysyä hengissä erittäin tukalista olosuhteista huolimatta, mistä ei voi kiittää minkäänlaista keskussuunnittelua tai valtion väliintuloa. Monet parhaat esimerkit käytännön anarkismista tulevat noista slummeista.
19. ”Maailman villien kansojen parissa eläneet ovat kertoneet osallistumisestaan alkuperäisasukkaiden neuvonpitoihin, joissa heitä kiinnostavista asioista keskusteltiin. Kun englantilainen tarkkailija huomasi vähän ajan kuluttua, että keskustelu oli edennyt ihan uuteen aiheeseen ja tiedusteli milloin he aikoivat päättää kysymyksestä, josta hän oli kiinnostunut, hänelle kerrottiin, että asiasta oli jo tehty päätös ja oli siirrytty muihin aiheisiin… Neuvoston jäsenet olivat tulleet jossain kohtaa tietoisiksi siitä, että he olivat yhtä mieltä eikä tätä ollut tarpeen mainita ääneen.”
–W.H. Rivers
20. James C. Scott, Against the Grain. Peter Gelderloosia siteeratakseni on ollut “peräänantamattoman auktoriteetinvastaisia ja ekosentrisiä maanviljelijäyhteiskuntia”
21. Varsinkin huipputekniset työkalumme, mutta myös äärimmäisen monimutkaiset yhteiskunnallisen järjestäytymisen ”työkalut”, jotka rakensivat pyramidit ja ruokkivat faaraot.
22. James C. Scott, Weapons of the Weak. Eräät keskiajan suuret radikaalit liikkeet — kuten ranterit ja Vapaan hengen veljeskunta — olivat myös anarkistisia sanan laajassa merkityksessä. Tosiasiassa niin sanottu ”pimeä keskiaika” — ajanjakso, joka edelsi stereotyyppistä myöhäiskeskiajan kautta, johon tyypillisesti liitetään nälänhätä, orjuus, suvaitsemattomuus, köyhyys ja rutto — oli pimeä ainoastaan valtansa menettäneiden valtioiden näkökulmasta. Monet keskiaikaiset kaupungit eivät olleet tarkkaan ottaen anarkistisia, mutta, heitettyään valtiaansa pellolle, itsenäisiä ja egalitaarisia siinä määrin, että se tuntuisi uskomattomalta nykypäivänä.
23. Monenko ihmisen voisit kuvitella valitsevan maailman ilman järjestelmää, ilman sen hierarkioita ja huumeita, ilman internetiä, autoja ja muovia?
24. Peter L. Berger ja Thomas Luckmann, Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen.
25. Kaczynskin Anti-Tech Revolution: Why and How on helppolukuinen yleiskatsaus, jossa kerrotaan miten tällainen ryhmä täytyisi muodostaa ja mitä sen pitäisi tehdä. Hänen puolivillaisen reformismin kritiikkinsä on, kuten aina, erityisen hyödyllistä. Ja hauskaa. Mutta, kuten esitän kirjassani 33 Myths of the System, Kaczynski ei ymmärrä tai arvosta tietoista olemista vähääkään, eikä hän ymmärrä egon osuutta järjestelmän luomisessa ja ylläpitämisessä, tai tiedosta egon kykyä sössiä aidosti vallankumouksellisen ryhmän mahdollisuudet onnistua pyrkimyksissään. Tällainen Kaczynskin hahmottelema ryhmä saattaisi kyetä tekemään palveluksen maailmalle. Tiedä häntä. Mutta en tukisi sitä. Ryhmä, joka voisi todella tehdä mitä tehtävän täytyy, ja tyylillä, olisi paljon lempeämpi ja leikkisämpi kuin Kaczynski tuntuu uskovan. Tämä ei tarkoita, että sen jäsenet vastustaisivat väkivaltaa tai olisivat ponnettomia. Se tarkoittaa, että he olisivat inhimillisiä.
Lähde: https://expressiveegg.substack.com/p/anarchism-at-the-end-of-the-world — Käännös: Janne Knuutinen