kirjoittaja: David Bollier
Puhuin hiljattain konferenssissa ”Property and Inequality in the 21st Century”, jonka isäntänä toimi The Common Core of European Private Law -järjestö, joka on useimmiten eurooppalaisille oikeusoppineille vuosittain järjestettävä tapaaminen. Minulta kysyttiin, miten yhteisomaisuus voisi vähentää eriarvoisuutta. Alla on puheenvuoroni ”The Commons as a Tool for Sharing the Wealth”. Konferenssi pidettiin Göteborgin yliopistossa Ruotsissa 12.-13. kesäkuuta 2015.
Kiitos, että kutsuitte minut puhumaan tänään omaisuuslainsäädännön ja eriarvoisuuden välisestä suhteesta — aiheesta, joka saa aivan liian vähän huomiota. Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Nyt kun vapaiden markkinoiden ideologiasta on tullut oletusarvoinen maailmankatsomus ja poliittinen konsensus kaikkialla maailmassa, yksityisomaisuutta pidetään synonyyminä vapaudelle, talouskasvulle ja inhimilliselle edistykselle.
Ai niin, onhan tässä vielä tämä ikävä sivuseikka, joka tunnetaan nimellä eriarvoisuus. Occupy-liikkeen kaltaiset tyytymättömät ja Thomas Pikkettyn kaltaiset luopiotaloustieteilijät ovat tuoneet tämän ongelman esiin vuosien laiminlyönnin jälkeen. Heidän menestyksensä on ollut melkoinen saavutus, koska vuosien ajan epätasa-arvon olemassaolo on esitetty onnettomuutena, poikkeavuutena, salaperäisenä ja hämäräperäisenä vieraana inhimillisen edistyksen suurilla juhlaillallisilla.
Haluan väittää, että nälkä, köyhyys, riittämätön koulutus ja terveydenhuolto sekä ihmisarvon ja ihmisoikeuksien loukkaukset eivät ole järjestelmän vikoja. Ne ovat ominaisuuksia. Markkinaideologit väittävätkin usein, että tällaiset puutteet ovat välttämätön kannustin ihmisten yritteliäisyydelle ja talouskasvulle; köyhyyttä muka tarvitaan, jotta ihmiset pääsisivät pakoon työmoraalin ja yrittäjyyden avulla.
Omistusoikeudet ovat tämän dynamiikan ytimessä, koska ne ovat elintärkeä väline yksityisen varallisuuden rajojen määrittelyssä ja valvomisessa sekä väistämättä epätasa-arvoisten tulosten oikeuttamisessa. On siis tärkeää, että keskitymme omistusoikeuksien rooliin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden synnyttäjänä — unohtamatta kuitenkaan monia muita voimia, kuten sosiaalisia käytäntöjä, kulttuuria ja politiikkaa, joilla on myös tärkeä rooli.
Haluaisin keskittyä nykyaikaisissa teollisuusyhteiskunnissa vallitsevaan pakkomielteeseen omistaa kaikki, myös itse elämä, ja käyttää lakia välineenä markkinoiden ja yksityisomistuksen yhteiskuntajärjestyksen mahdollisimman laajamittaiseen toteuttamiseen. Tämä kulttuurinen refleksi tunnetaan nimellä ”yhteismaan aitaaminen”. Termi kuvaa sitä, miten omistajat vaativat laajoja oikeuksia — usein hallitusten aktiivisella myötävaikutuksella — keinona anastaa kollektiivisesti omistettuja resursseja yksityisen hyödyn saamiseksi.
Voimme nähdä tämän dynamiikan nyt käynnissä olevassa kansainvälisessä maaomaisuuden kaappauksessa, jatkuvissa yrityksissä yksityistää pohjavettä ja kunnallisia vesijärjestelmiä, tekijänoikeus- ja patenttilainsäädännön irvokkaassa laajentamisessa tieteellisen tiedon ja kulttuuriteosten yksityistämiseksi sekä maapallon ilmakehän käyttämisessä saastuttajien ilmaisena kaatopaikkana. Maailman yksityistämisvimma on saavuttanut niin äärimmäisen vaiheen, että jopa aineetonta rikkautta, kuten julkisia tiloja, mikro-organismeja, geneettisesti luotuja nisäkkäitä, keinotekoisesti luotua nanomateriaalia ja itse ihmisen tietoisuutta, vaaditaan yksityisomaisuuslainsäädännön alaisuuteen.
Valitettavasti perinteinen omistusoikeus perustuu valitettavan vanhentuneeseen maailmankatsomukseen ja vanhentuneisiin taloudellisiin lähtökohtiin ihmisistä sekä sosiaalisista ja ekologisista realiteeteista. Se näkee kaikki nämä omistusoikeuden laajennukset vaurauden luomisen muotona – vaikka todellisuudessa kyse on usein vaurauden tuhoamisesta (luonnon rahaksi muuttaminen), varojen uudelleen jakamisesta vähäosaisilta varakkaille tai jonkin asian luontaisen käyttöarvon muuttamisesta vaihtoarvoksi (hinnaksi). Siinä oletetaan, että arvoa luovat vain yksilöt, jotka käyvät kauppaa markkinoilla, ja näkymätön käsi tekee taikojaan.
Varallisuuslainsäädännössä ei yleensä tunnusteta sitä todellista arvoa, joka syntyy sosiaalisesta yhteistyöstä, monimutkaisista luonnonjärjestelmistä sekä perityistä tiedoista ja kulttuurista. Se on sokea ei-taloudellisille suhteille, kuten lahjataloudelle, epävirallisille suhteille, sosiaalisille yhteisöille ja hoivatyölle. Voisi sanoa, että omaisuuslainsäädäntö ei yleisesti ottaen yksinkertaisesti tunnusta yhteisvaurautta ja sen merkittävää roolia arvon tuottamisessa.
Mitä tarkalleen ottaen tarkoitan yhteisvauraudella? Konservatiiviset ideologit ja taloustieteilijät ovat kahden viime sukupolven aikana myrkyttäneet termin niin pahasti, että ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen, kun mainitaan sana ”yhteismaa”, on yhteismaan tragedia. Sallikaa minun nopeasti luopua tästä ärsyttävästä häiriötekijästä.
Biologi Garrett Hardin käytti tragediavertausta, kuten minä sitä kutsun, kuuluisassa artikkelissaan Science-lehdessä vuonna 1968. Hardin sanoi: ”Kuvitelkaa laidunmaa, jota kuka tahansa voi käyttää ja jossa kenelläkään yksittäisellä viljelijällä ei ole rationaalista kannustinta pidättäytyä sen käytöstä.” Hardin julisti ilman mitään empiiristä näyttöä, että jokainen yksittäinen viljelijä tietenkin laittaa laitumelle niin monta lammasta kuin mahdollista. Tämä johtaa väistämättä laitumen liikakäyttöön ja tuhoutumiseen ja tuottaa yhteisten hyödykkeiden tragedian.
”Tragediavertausta” pidetään niin taloudellisena totuutena, että siitä on tullut kulttuurinen klisee — ajatus, joka rummutetaan jokaisen opiskelijan päähän. ”Vapaiden markkinoiden” puolestapuhujat ovat vedonneet tragediameemiin juhliakseen yksityisiä omistusoikeuksia ja niin sanottuja vapaita markkinoita — ja taistellakseen hallituksen sääntelyä ja kaikkia kollektivistisia vaihtoehtoja vastaan.
Ainoa ongelma on se, että Hardin ei kuvannut yhteisöä. Hän kuvasi avoimen pääsyn järjestelmää, jossa ei ole sääntöjä, rajoja tai yhteisöä. Tämä ei ole yhteisomistus. Se on vapaata riistaa. Yhteismaa on resurssien hallintaan tarkoitettu sosiaalinen järjestelmä, jossa on rajattu yhteisö, erityiset säännöt resurssien käytölle, mekanismit käytön valvomiseksi ja vapaamatkustajien rankaisemiseksi ja niin edelleen. Itse asiassa Hardinin kuvaama tilanne — jossa vapaamatkustajat voivat ottaa resursseja haltuunsa tai vahingoittaa niitä haluamallaan tavalla — on oikeammin kuvaus rajoittamattomista markkinoista. Voisi sanoa, että Hardin kuvasi markkinoiden tragediaa.
Edesmennyt professori Elinor Ostrom Indianan yliopistosta kumosi voimakkaasti koko yhteisomaisuuden tragediaa koskevan tarun vuonna 1990 ilmestyneessä uraauurtavassa kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action. Hänen kenttätyönsä ja luova teoriansa osoittavat, että yhteisöillä on täysin mahdollista hallita luonnonvaroja yhteisinä hyödykkeinä hyödyntämättä niitä liikaa.
Yhteisöt voivat siis todella toimia ja toimia hyvin. Miten se voi olla mahdollista? Toisin kuin Hardinin vertauksessa ja sen monissa vangin dilemman muunnelmissa, tosielämässä ihmiset yleensä puhuvat toisilleen. He neuvottelevat säännöistä suojellakseen yhteisön etuja. He rakentavat järjestelmiä, joiden avulla he tunnistavat ja rankaisevat vapaamatkustajia. He vaalivat voimakkaita kulttuurisia arvoja ja normeja. Ja niin edelleen.
Yhteisvauraus on itse asiassa kaikkialla maailmassa kukoistava itsehankintajärjestelmä, joka toimii enimmäkseen markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Hämmästyttävä fakta: arviolta kaksi miljardia ihmistä on riippuvaisia erilaisista luonnonvaroista, jotka ovat yhteisiä jokapäiväisen selviytymisensä kannalta — viljelysmaasta, kalastuksesta, metsistä, kasteluvedestä ja luonnonvaraisesta riistasta. Taloustieteilijät jättävät kuitenkin suurelta osin huomiotta tämän yhteisomaisuuden roolin, koska yhteisvaurauden itse tuotanto tapahtuu perinteisten markkinoiden ulkopuolella, ja siksi sitä pidetään arvottomana. Raha ei vaihda omistajaa, BKT ei kasva. Miten näissä yhteisissä voisi tapahtua mitään arvokasta?
Professori Ostrom — Indianan yliopiston valtiotieteilijä, joka on uransa aikana tutkinut resurssien hallinnassa tehtävän tehokkaan yhteistyön dynamiikkaa — sai työstään Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2009. Hän oli ensimmäinen palkinnon saanut nainen. En usko, että tämä oli sattumaa. Toisin kuin hänen (miespuoliset) taloustieteilijäkollegansa, jotka käsittelevät omaisuutta vain esineinä, joita voidaan siirrellä, Ostrom avasi keskustelun tutkimalla sosiaalisten suhteiden ja yhteistyön rikkaita mahdollisuuksia tarpeiden tyydyttämisessä.
Mutta tässä kohtaa tarina alkaa muuttua mielenkiintoiseksi. Viime vuosina Ostromin innoittamista akateemisista tutkijoista riippumatta on syntynyt kasvava kansainvälinen tavallisten kansalaisten liike, joka rakentaa omaa yhteisvaurauttaan — ja haastaa yritykset sulkea heidän yhteinen rikkautensa. Tämä eklektinen ja laajalle levittäytyvä liike on paljon laajempi kuin Ostromin tutkimat pienet luonnonvarojen yhteisöt globaalissa etelässä. Liike koostuu ruoka-aktivisteista, jotka yrittävät rakentaa uudelleen paikallista maataloutta muun muassa permakulttuurin, yhteisömaatalouden, Slow Foodin ja osuuskuntien avulla. Siihen kuuluu myös teknikkoja, jotka kirjoittavat ilmaisia ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja, jotka ovat nykyään vakioelementtejä useimmissa kaupallisissa ohjelmistoissa. Siihen kuuluu yliopistoja ja tiedemiehiä sekä akateemisia tieteenaloja, jotka ovat sitoutuneet jakamaan tutkimustaan ja tietojaan avoimilla digitaalisilla alustoilla, usein Creative Commons -lisensseillä.
Yhteisvauraus näkyy Intiassa siementen jakamisessa viljelijöiden kesken, jotka haluavat välttää muuntogeenisiä viljelykasveja ja harjoittaa eräänlaista open source -maataloutta. Yhteisöllisyys näkyy avoimen suunnittelun ja valmistuksen räjähdysmäisessä kasvussa — eli tuotesuunnittelussa, joka on globaalisti jaettua mutta paikallisesti valmistettua ja edullista, modulaarista ja kaikkien saatavilla, avoimen lähdekoodin ohjelmistojen tapaan. Tämä liike on tuottanut Wikispeed-auton, joka kulkee 100 mailia polttoainegallonalla…. Farm Hack -yhteisön, joka on tuottanut kymmeniä kohtuuhintaisia maatilalaitteita…., sekä lukuisia hackerspaces- ja Fablab-tiloja, jotka ovat osa Maker-liikettä.
Yhteisöllisyys näkyy uusissa hankkeissa, joissa rakennetaan ”jaettavia kaupunkeja”, joissa kaupunkilaisilla on merkittävä rooli puistojen ja vesijärjestelmien, päiväkotien ja kaupunkisuunnittelun hallinnassa. Yhteisöllisyys toimii kaupungeissa, joissa järjestetään osallistavia budjetointiprosesseja, joissa tavalliset ihmiset voivat keskustella budjetista. Se toimii myös vaihtoehtoisissa valuutoissa, kuten Keniassa käytössä olevassa Bangla-Pesassa, joka on mahdollistanut sen, että slummien köyhät ihmiset voivat vaihtaa arvoa keskenään.
Mikä yhdistää näitä hyvin erilaisia yhteisöjä? Ne kaikki edustavat erilaista arvomaailmaa. Niillä kaikilla on yhteinen perussitoutuminen tuotantoon käyttöä varten, ei markkinavaihtoa varten. Ne puolustavat yhteisöjen oikeutta osallistua itseään ohjaavien sääntöjen laatimiseen. Ne haluavat oikeudenmukaisuutta ja avoimuutta hallintoon. Ja tavallisina kansalaisina ne vaativat vastuuta toimia resurssien pitkäaikaisina hoitajina. Yhteisvaurauteen kuuluu myös tietynlainen etiikka — sitoutuminen suojelemaan kaikkea sitä, mitä perimme tai luomme yhdessä, jotta se voidaan periytyä vahingoittumattomana tuleville sukupolville.
Yhteismaa ei ole ”tragedia”, vaan se olisi ymmärrettävä elinvoimaisena sosiaalisena ja poliittisena järjestelmänä, jossa jaettua vaurautta hallitaan. Se on itsehallintojärjestelmä, jossa korostetaan osallisuutta, oikeudenmukaisuutta ja kestävyyttä. Se antaa tavallisille ihmisille vaikutusmahdollisuuksia ja välttää samalla lamauttavaa riippuvuutta markkinoista tai valtiosta. Tiedämme, miten markkinat sen sijaan — ainakin globaalisti integroituneissa, erittäin keskittyneissä ja sosiaalisesti irrallisissa ja moraalittomissa muodoissaan — pyrkivät muuttamaan asiakkaat riippuvaisiksi vasalleiksi.
Historiallisesti useimmat yhteismaat eivät ole tarvinneet eivätkä pyrkineet saamaan muodollista lain suojaa. Niiden itseorganisoituneet tavat ja suhteellinen eristäytyminen ulkopuolisesta pääomasta ja markkinoista ovat riittäneet ylläpitämään niitä. Tilanne on kuitenkin muuttunut dramaattisesti viimeisten kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden aikana, kun maailmanlaajuinen kaupankäyntiteknologia ja perinteinen omistusoikeus ovat laajentuneet hellittämättä ja asettaneet markkinoiden logiikan ja arvot lähes jokaiseen luonnon ja yhteiskuntaelämän osa-alueeseen.
Yhteinen omaisuutemme on haavoittuvainen, koska valtiolla ei yleensä ole muodollisia, selkeitä omistusoikeuksia, jotka suojelisivat sitä. Valtiolla ei ole juurikaan intressiä myöntää tai selventää yhteisiä omistusoikeuksia, koska se mieluummin tekee yhteistyötä sijoittajien ja yritysten kanssa yksityistääkseen tämän yhteisen varallisuuden. Kuten tavallista, valtio olettaa tragediavertaukseen vedoten, että vain yhteisen rikkauden yksityinen haltuunotto ja rahaksi muuttaminen voi tuottaa vaurautta ja inhimillistä edistystä. Laajat yksityiset omistusoikeudet ovat ratkaisevia välineitä tämän prosessin edistämisessä. Ja eriarvoisuus, kuten Pikketty ja muut ovat osoittaneet, on väistämätön seuraus.
Haluan siksi ehdottaa, että — joidenkin eilen mainittujen uudelleenjakostrategioiden lisäksi — yhteisöt ovat elintärkeä väline, jolla varmistetaan rikkauksien oikeudenmukaisempi jakautuminen kaikille. Näin ollen commons tarjoaa kestävimmän ja rakenteellisesti tehokkaimman tavan varmistaa, että ihmisten perustarpeet tyydytetään — ja tämä puolestaan edistää suurempaa poliittista tasa-arvoa. Kansalaisille on taattava oikeudellisesti niiden resurssien saanti ja käyttö, joita he tarvitsevat selviytymisensä, ihmisarvonsa ja kulttuuri-identiteettinsä kannalta.
Jos todella haluamme puuttua epätasa-arvoon, meidän on löydettävä keinoja vallata yhteisöt takaisin ja keksiä yhteisaluelaki uudelleen. (Uudelleen)keksiminen saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta ajattelepa tätä: 1200-luvun ihmisillä oli kiistatta vahvemmat lailliset oikeudet toimeentuloon ja selviytymiseen kuin nykyään. Magna Cartan ja siihen liittyvän asiakirjan, Metsän peruskirjan, ansiosta ihmisillä oli taattu laillinen oikeus päästä metsään keräämään polttopuita, juoma- ja istutusvettä, tammenterhoja sioilleen, oikeus metsästää luonnonvaraista riistaa ja kerätä hedelmiä ja paljon muuta.
Tavallisilla kansalaisilla oli laillinen oikeus tuotanto- ja toimeentulovälineisiin, mikä on enemmän kuin nykyiset markkinat ja monet valtiot ovat nykyään valmiita takaamaan. Jos sinulta ei löydy ”do re mi”, kuten Woody Guthrie asian ilmaisi, olet onneton.
Miten pääsy yhteisvaurauteen vähentäisi eriarvoisuutta? Ensinnäkin se auttaisi ihmisiä irtautumaan riippuvuudesta saalistavista markkinoista auttamalla heitä purkamaan jokapäiväistä olemassaoloaan. Tämä on nähtävissä monissa nykyaikaisissa yhteisissä hyödykkeissä:
– Linux-käyttäjien ei tarvitse maksaa Microsoftille, vaan he voivat hallita omaa ohjelmistoinfrastruktuuriaan ja välttyä pakollisten päivitysten aiheuttamalta omistajaverolta.
– Paikallisten kuluttajien ei tarvitse kärsiä muuntogeenisistä elintarvikkeista ja teollisesti jalostetuista elintarvikkeista aiheutuvista kustannuksista ja riskeistä.
– Ihmiset, jotka asuvat yhteisömaarahastojen omistamissa asunnoissa, voivat välttää avoimien asuntomarkkinoiden korkeat vuokrat ja spekulatiiviset hinnat.
– Opiskelijat ja tutkijat, jotka käyttävät avoimia oppimateriaaleja ja avoimesti saatavilla olevia tieteellisiä lehtiä, voivat välttyä kaupallisten lehtien kohtuuttomilta hinnoilta, kalliilta maksumuureilta verkkosivuilla ja tekijänoikeuksista luopumiselta.
– Osuustoiminnallisen rahoituksen ja vaihtoehtoisten valuuttojen käyttäjät voivat yhteisöllistää jaettua varallisuuttaan ja välttää kaupallisten pankkien ja yksityisesti luodun fiat-rahan saalistuskäytännöt.
– Kaupunkilaiset, jotka ovat riippuvaisia kunnan omistamista yleishyödyllisistä palveluista tai yhteisiin vesijärjestelmiin perustuvista järjestelmistä, voivat päästä eroon kalliista riippuvuuksista sijoittajien omistamista monopoleista ja kehittää ekologisempia vaihtoehtoja.
Perusjohtopäätös, jonka teen tässä yhteydessä, on tämä: Yhteiset takaavat elintärkeiden resurssien ja palvelujen rakenteellisen saatavuuden markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Ja näin tehdessään yhteisvauraus auttaa varmistamaan suuremman tasa-arvon yhteiskunnissa. Yhteisvauraus auttaa ihmisiä vähentämään kustannuksiaan, vahvistamaan taloudellista riippumattomuuttaan ja vahvistamaan poliittista suvereniteettiään.
Osallistuminen yhteismaahan edellyttää toki myös tiettyjä velvollisuuksia ja aloitteellisuutta — sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia — jaetun rikkauden suojelemiseksi. Mutta tämäkin on hyvä asia, koska se merkitsee vapautumista tuottajan ja kuluttajan välisistä suhteista, joilla on taipumus vieraannuttaa ihmiset toisistaan, edistää kulutuskeskeisyyttä ja aiheuttaa ympäristölle ikäviä ”markkinoiden ulkoisvaikutuksia”. Yhteisen rikkauden hoitajina kommonereilla on taipumus hallita resursseja kokonaisvaltaisemmin, pitkäjänteisemmin ja kollektiivisemmin. Yhteisöt tarjoavat uskottavan pakotien kestämättömän kasvutalouden patologioista.
Mutta tässä on keskeinen kysymys: Millainen rooli omaisuuslainsäädännöllä pitäisi olla tässä kaikessa? Jos yhteisvauraus on rikkaasti tuottava järjestelmä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi, omistusoikeuden pitäisi varmasti ottaa tämä huomioon. Valitettavasti, kuten aiemmin mainitsin, perinteinen omistusoikeus ei yksinkertaisesti tunnusta yhteisomaisuuden todellista arvoa.
Olen kuitenkin iloinen voidessani kertoa, että jo nyt on meneillään valtava määrä juridisia innovaatioita, joilla suojellaan yhteisvaurautta käyttämällä omistusoikeuksia ja muita oikeudellisia muotoja. Kunnianhimoinen haasteemme on mielestäni keksiä uusi yhdistetty tutkimusala, jota kutsun nimellä Yhteismaan laki.
Tämä on monimutkainen haaste lähinnä siksi, että nykyaikainen liberaali yhteiskunta ja perinteinen oikeus ovat filosofisesti vihamielisiä yhteisille hyödykkeille. Yksilön oikeuksiin, yksityisomaisuuteen ja talouskasvuun keskittyvä oikeusjärjestelmä ei ole erityisen vastaanottavainen yhteisomaisuuden paradigmalle. Useimmat kohtaamani yhteisvaurauteen perustuvat juridiset innovaatiot ovat pelkkiä hakkerointeja — eli ne ovat nerokkaita kiertoteitä ja luovia kiertoteitä valtiollisen oikeuden vakiomuotoihin.
Juuri näin Richard Stallman ja vapaiden ohjelmistojen liike tekivät keksiessään General Public Licencen eli GPL:n, joka tarjosi tärkeän oikeudellisen perustan vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehitykselle. Larry Lessig ja hänen kollegansa tekivät samoin keksiessään Creative Commons -lisenssit, toisen tekijänoikeuteen perustuvan lisenssin, joka kääntää tekijänoikeuslain päälaelleen ja tekee luovista teoksista automaattisesti jaettavissa olevia eikä automaattisesti yksityisomaisuutta.
Haluan tarkastella nopeasti joitakin merkittävimpiä yhteisiin varoihin perustuvan lainsäädännön muotoja, joita tavalliset kansalaiset ovat nykyään esittäneet.
Globaalissa etelässä jotkut alkuperäiskansat ovat kokoontuneet yhteismaatoimeentulon turvaamiseksi ”biokulttuuripöytäkirjoiksi” kutsutun oikeudellisen välineen ympärille, jonka eteläafrikkalainen Natural Justice -ryhmä on kehittänyt. Pöytäkirjoja pidetään keinona suojella alkuperäiskansoja markkinoiden aitaamisilta, joka muutoin sallittaisiin kansainvälisissä kauppasopimuksissa, julistamalla agroekologiset ja kulttuuriset käytännöt kielletyiksi markkinoilta ja kaupalta.
Siitä lähtien, kun Intian korkein oikeus virallisesti tunnusti vuonna 2012 antamassaan käänteentekevässä tuomiossa yhteisvaurauden, intialaiset ovat yrittäneet selvittää kaikenlaisten yhteisten, kuten metsien, viljelysmaan ja veden, hallinnan oikeudellisia ja poliittisia vaikutuksia. On myös kiehtovia oikeudellisia innovaatioita, kuten Perussa sijaitseva Perun perunapuisto, joka antaa Cuscon lähellä asuville alkuperäiskansoille oikeuden hallinnoida ”agroekologista perintömaisemaansa”.
Sidosryhmäsijoitukset ovat juridisten innovaatioiden uusi ulottuvuus erityisesti Yhdysvalloissa. Kyseessä ovat osavaltioiden perustamat trustit, joiden tehtävänä on kerätä, hallinnoida ja jakaa luonnonvaroista, kuten öljystä, vedestä, mineraaleista ja metsistä, saatavia tuloja. Suuri ennakkotapaus tästä on Alaskan pysyvä rahasto, joka tuottaa noin 1 000 Yhdysvaltain dollaria vuodessa jokaiselle Alaskan asukkaalle — harvinainen tavallisten ihmisten palkattomien tulojen lähde. Commons-tutkija Peter Barnes on laajentanut tätä ajatusta koskemaan monia muita yhteisiä varoja kirjassaan Liberty and Dividends for All ja yrittänyt puuttua eriarvoisuuteen konkreettisesti ja suorilla käteismaksuilla.
Myös uudenlaiset digitaaliyhteisten juridiset puitteet ovat vankka innovaatioalue. Tekijänoikeuksiin perustuvia lisenssejä pyritään nyt ylittämään avoimilla alustoilla, kuten GPL- ja Creative Commons -lisensseillä, jotta digitaaliset yhteisöt voisivat säilyttää luomansa lisäarvon itsellään. Michel Bauwens P2P Foundationista on ehdottanut commons-pohjaisia vastavuoroisuuslisenssejä — joita hän kutsuu CopyFairiksi — sen varmistamiseksi, että digitaaliyhteiset voivat saada kaupallisilta käyttäjiltä kaiken mahdollisen rahallisen hyödyn sisällöstään ja että ei-kaupalliset käyttäjät voivat edelleen käyttää teosta ilmaiseksi. Samaan tapaan on nyt pyritty kehittämään siementen jakamislisenssejä, jotta viljelijät voivat suojella siemeniään kolmansilta osapuolilta, jotka saattavat ottaa ne haltuunsa ja patentoida ne.
Lohkoketjujen kirjanpito, jonka uranuurtajana on Bitcoin, saattaa olla yksi vallankumouksellisimmista innovaatioista yhteismaan laissa. Tämä teknologia on merkittävä, koska se mahdollistaa digitaalisen identiteetin todentamisen ja varojen turvallisen siirron ilman kolmannen osapuolen takaajia, kuten pankkeja tai hallituksia. Vaikka Bitcoin on käyttänyt lohkoketjun kirjanpitoa tavanomaisiin libertaristisiin, kapitalistisiin tarkoituksiin, erityisesti keinotteluun, teknologiaa voidaan käyttää sosiaalisen yhteistyön helpottamiseen radikaalisti uusilla tavoilla — käytännössä siirtämällä laki suullisesta ja kirjallisesta mediasta digitaaliseen mediaan.
Yksi tärkeä osa-alue, jonka parissa monet ”laskennalliset lakimiehet” työskentelevät, on älysopimukset, algoritmipohjaiset teknologiat, jotka mahdollistaisivat uudenlaiset verkkopohjaiset sopimukset, joista voitaisiin neuvotella lennossa verkossa ilman tavanomaisia kirjallisia sopimuksia ja laiskaa tuomioistuinjärjestelmää. Tämäkin on tärkeä osa uudenlaista yhteisöpohjaista oikeutta.
Osuustoimintaoikeus on toinen yhteismaaoikeuteen perustuvan oikeuden muoto, joka elvyttää monia vähän käytettyjä historiallisia malleja ja kehittää samalla uudenlaisia hallintotapoja. Esimerkiksi Italiassa ja Quebecissä on monia monien sidosryhmien osuuskuntia, jotka menevät työntekijä- ja kuluttajaosuuskuntamalleja pidemmälle ja antavat kolmansille osapuolille mahdollisuuden osallistua esimerkiksi vanhustenhoitoon ja sosiaalipalveluihin.
Kalifornian Oaklandissa sijaitseva Sustainable Economies Law Center tutkii uusia osuuskuntien hallintotapoja, joiden avulla jäsenet voivat lisätä vaikutusmahdollisuuksiaan. Vanhat muodot, kuten yhteisölliset maaomistussäätiöt ja ”puutarhakaupungit” — joissa kaupunki omistaa vesijärjestelmät, maan ja muun infrastruktuurin, jonka se jakaa yhteiseksi kaikkien hyödyksi — ovat elpymässä.
Kaupunkien yhteisessä käytössä on monia tärkeitä kokeiluja, joista monet edellyttävät oikeudellisia innovaatioita. Yksi merkittävimmistä on Italian Bolognassa toteutettu Bologna-asetus, joka uudistaa paikallishallintoa kutsumalla tavallisia kansalaisia ja asuinalueita järjestämään itse omia hankkeitaan — kaupunkiviljelyä, julkisten tilojen hoitoa, vanhempien ylläpitämiä päiväkoteja, ”sosiaalisia katuohjelmia” — joita kaupunki sitten auttaa. Kaupungilla on nyt yli 90 ”yhteistyösopimusta” itse nimettyjen ryhmien kanssa kolmella aihealueella: ”yhdessä eläminen, yhdessä kasvaminen ja yhdessä tekeminen”.
Samansuuntaisesti San Franciscossa toimiva Shareable-niminen ryhmä on laatinut sarjan asiakirjoja, joissa hahmotellaan Shareable Cities -politiikkaa, jonka tarkoituksena on auttaa kaupunginhallituksia kehittämään yhdessä asukkaiden kanssa ”jakamishankkeita” autojen yhteiskäytöstä työkalujen yhteiskäyttöön ja lähipalveluihin. Useat kaupungit, kuten Linz Itävallassa, avaavat uraauurtavia avoimia digitaalisia alustoja kaupunkien uudistamiseksi, kun kaikenlaista tietoa on saatavilla verkossa ilmaiseksi.
En ole vielä maininnut monia uusia juridisia aloitteita, joilla pyritään vahvistamaan paikallista itsemääräämisoikeutta, lähinnä yhteisöasetusten ja niin sanottujen yhteisön peruskirjojen avulla. On myös uusia organisaatiomuotoja, kuten ”omni-commons”, jotka tarjoavat hallinnollista, verotuksellista ja juridista apua, jolla autetaan pienyrityksiä hautomaan yhteisötoimintaan suuntautuneita yrityksiä.
Vielä laajemmalla tasolla on meneillään monia juridisia aloitteita, joilla pyritään hahmottamaan hallinto uudelleen yhteisten periaatteiden mukaisesti. Joissakin näistä aloitteista pyritään ympäristölainsäädännön public trust –periaatteen avulla puolustamaan tavallisten ihmisten etuja, kuten useissa oikeudenkäynneissä, joilla pyritään pakottamaan hallitukset käsittelemään ilmastonmuutosta. Toiset, kuten joidenkin italialaisten juristien hanke, pyrkivät luomaan ihmisille ihmisoikeuden päästä käsiksi yhteisiin ja käyttää niitä, mikä suojaa niitä markkinoiden aitaamisilta. Vain muutama kuukausi sitten ranskalaiset oikeusoppineet järjestivät konferenssin yhteisvaurauteen liittyvistä eurooppalaisista juridisista strategioista.
Olemme nähneet huomattavan luovuuden puhkeamisen uusien juridisten rakenteiden löytämiseksi — sopimusoikeudessa, trusteissa, osuuskuntaoikeudessa, kunnallishallinnossa, tekijänoikeuksissa ja patenteissa, organisaatioiden peruskirjoissa ja monissa muissa asioissa — yhteistekemisen sosiaalisten käytäntöjen ja niiden edustamien arvojen suojelemiseksi.
Mistä tässä loppujen lopuksi on kyse? Kyse on siitä, että kunnioitetaan ihmisten itsemääräämisoikeutta kehittää omat hallintomuotonsa, jotka vastaavat heidän tarpeitaan ja paikallisia olosuhteita. Kyse on alhaalta ylöspäin suuntautuvien aloitteiden ja osallistumisen sekä avoimuuden ja vastuuvelvollisuuden merkityksestä. Kyse on siitä, että ihmisten tarpeisiin vastataan turvautumatta byrokratian toimimattomiin muodollisuuksiin, markkinoiden ja valtiovallan duopoliin tai markkinoihin liittyvään sosiaaliseen epätasa-arvoon.
Kun otetaan huomioon juridisen luovuuden räjähdysmäinen kasvu vanhojen ja uusien yhteismaiden luomisessa, ylläpitämisessä ja suojelussa, minulla on suuria toiveita siitä, että tämä uusi juridiikan tutkimusala, yhteismaan laki, auttaa meitä pääsemään tavanomaisen lainsäädännön, hallinnon ja byrokratian rajojen yli. Pohjimmiltaan yhteismaan laissa on kyse sellaisten sosiaalisten normien, poliittisten rakenteiden ja institutionaalisten käytäntöjen vaalimisesta, jotka voivat auttaa ihmisiä kukoistamaan. Tutkimusta, luovaa teoretisointia ja aktivistien kokeiluja on vielä tehtävä paljon, mutta uskon, että yhteisöllistäminen, joka mahdollistuu uudelleen keksityn yhteisaluelain avulla, auttaa ratkaisemaan joitakin aikamme kiireellisimpiä ekologisia, sosiaalisia ja poliittisia ongelmia.
Lähde: https://www.bollier.org/blog/property-rights-inequality-and-commons