Kirjoittaneet Irmi Salzer ja Julianna Fehlinger // Kääntänyt Santiago Killing-Stringer.
Alunperin julkaistu @ Degrowth.de
Kirjoittajista
Näemme itsemme ruokasuvereniteettiliikkeen osana ja olemme mukana ryhmissä Österreichische Berg- und Kleinbäuer_innenvereinigung ÖBV – Via Campesina Austria1(Irmi Salzer) sekä maatalouspoliittisessa AgrarAttac (Julianna Fehlinger).
Me olemme pääosin aktiivisia Itävallan verkostoissa ja osallistumme Nyéléni -ruokasuvereniteettiliikkeeseen. Olemme myös mukana Nyéléni-prosessissa ja näin yhteydessä eri partnereihin ympäri Euroopan. Irmi Salzer on luomufarmari Burgenlandissa ja Julianna Fehlinger on joskus yhteisöviljelijä ja joskus alppiviljelijä.
———————–
1. Mitä on ruokasuvereniteetti?
Kaikkien ihmisten oikeus päättää demokraattisesti siitä miten ruoka tuotetaan, jaellaan ja kulutetaan
Ruokasuvereniteetin esitti käsitteenä vuonna 1996 YK:n Food and Agriculture Organisationin World Food Summitissa La Via Campesina2 , globaali pienviljelijöiden, maatyöläisten, kalastusyhteisöjen ja maattomien sekä alkuperäiskansojen järjestö. Siitä lähtien ruokasuvereniteetti on kehittynyt poliittiseksi johtoaiheeksi kasvavalle määrälle yhteiskunnallisia toimijoita eri aloilta, jotka kamppailevat globaalien ruoka- ja maatalousjärjestelmien transformoimiseksi pois teollisuuden liikevoittokeskeisten intressien hallinnasta.
1990-luvun alussa pienviljelijöiden liikkeet (aluksi pääosin latinalaisessa Amerikassa ja Euroopassa, sen jälkeen muualla maailmassa) tajusivat, että maantalousmarkkinoiden kansainvälistyessä ja instituutioiden kuten WTO poliittisen vallan kasvaessa maataloussektorilla oli tarpeellista muodostaa globaalisti aktiivinen viljelijöiden liitto. La Via Campesinan perustamisella he pyrkivät vastustamaan vahvoja kansainvälisiä neoliberalistisia liikkeitä jotka rajoittivat miljoonien viljelijöiden elinmahdollisuuksia ja selviytymistodennäköisyyttä ja pahensivat nälkäisten ihmisten tilannetta ympäri maailman. Vastauksena ”ruokaturvallisuuden” tekniseen termiin, jonka FAO otti käyttöön ja joka epäonnistuu vastaamaan useisiin ongelmiin, nuori liike kehitti ”ruokasuvereniteetin” käsitteen. Ruokasuvereniteetti ottaa kantaa valtarakenteisiin joilla ruokajärjestelmämme pyörii; se ottaa kantaa ruoantuotannon ja ruoan jakelun olosuhteisiin; se kysyy tuotantometodiemme aikaansaamista seuraamuksista tuleville sukupolville; ja se asettaa ruokaa tuottavat ja kuluttavat ihmiset näyttämön keskelle.
Ruokasuvereenit periaatteet
Ruokasuvereenius voidaan ymmärtää viitekehyksenä, jota jatkuvasti tulee ”täyttää” konkreettisilla, paikallisilla teoilla. Ruokasuvereenius ei voi tulla määritellyksi ylhäältä alas jatkuvasti, vaan se voi muokkautua ainoastaan kollektiivisen dialogiprosessin seurauksena. Nyéléni-prosessissa (Nyéléni on nimi jota globaali ruokasuvereeniusliike käyttää viittaamaan itseensä; katso alempaa) pyritään määrittelemään ruokasuvereeniuden pääperiaatteet perustuen laajaan sekä viljelijöiden että ”syöjien” realiteettien kirjoon. Sellaiset periaatteet ottavat mukaan ruoan tuottajien arvostamisen, populaation ruokkimisen pääperiaatteen (sen sijaan että tuotettaisiin vientiin), paikallisten tuotantojärjestelmien perustamisen ja paikallisen ruoanhallinnan vahvistamisen, tietojen ja taitojen kehittämisen ja viimeisenä muttei vähäisimpänä luonnon kanssa työskentelyn, eikä sitä vastaan.
Ruokasuvereenius käsittää yksilönoikeudet, yhteisöjen ja instituutioiden oikeudet (mukaanlukien valtiot) sekä vastuullisen suhteen luontoon, eläimiin ja muihin ihmisiin. Vallitsevassa ruoka- ja maatalousjärjestelmässä suurimmalta osalta tuottajia kielletään oikeus demokraattisesti osallistua niille poliittisille areenoille, jotka koskettavat ruoan tuotantoa, prosessointia tai jakelua. Kansainväliset kauppasopimukset, maataloustuet, GM-lainsäädäntö, hygieniasäädökset, markkinadirektiivit, tuotannon sääntely jne. ovat kokonaisuudessaan käyttöön otettuja ilman että ihmiset, joita ne koskettavat, saavat osallistua prosessiin mukaan. Oikeus demokraattisesti valita ja monitoroida maataloutta, ruokaa, kalastusta, yhteiskuntaa tai energiaa koskettavia sääntöjä on tarpeellinen ensiaskel jotta vahvistetaan sellaisia oikeuksia kuten oikeus ruokaan, koulutukseen ja resursseihin käsiksipääsyyn.
Vasta sitten, kun näitä oikeuksia ylläpidetään, on tuottajien mahdollista toteuttaa vastuunsa koskien luonnonvaroja kuten maaperä ja biodiversiteetti ja ilmasto, niin että tulevat sukupolvet voivat myös tuottaa hyvälaatuista ruokaa.
Ruokasuvereniteetti tarkoittaa, että meidän tulee toimia solidaarisesti. Kansainvälinen solidaarisuus, verkostoituminen ja keskinäinen tuki ovat tarpeellisia kun kamppaillaan riistoa ja alistavia mekanismeja vastaan. Paikallinen vastustus ja paikalliset vaihtoehdot tulee viedä läpi globaalilla perspektiivillä.
———————–
2. Kuka on osa ruokasuvereenia liikettä ja mitä he tekevät?
Ruokasuvereniteettiä on kehitetty 1990-luvulta asti vaihtoehtona Globaalille Pohjoiselle ja Etelälle. Alussa keskustelu ruoan suvereeniudesta oli lähinnä La Via Campesinan vetämää. Kuitenki La Via Campesina tunnusti alkuvaiheessa, että perustavan laatuinen muutos ja demokratisaatio maanviljelyn ja ruokajärjestelmien piirissä voidaan saavuttaa vain jos liike pyrkii muodostamaan liittoutumia muidenkin kuin tuottajien kanssa, ja solmimaan siteitä toisiin liikkeisiin. Täten ensimmäinen International Forum for Food Sovereignty, Nyéléni Forum, pidettiin Malissa vuonna 2007. Yhdessä ympäristön, ihmisoikeuksien, kuluttajansuojan, naisten ja muiden urbaanien liikkeiden aloitteiden ja järjestöjen kanssa kehitettiin ruokasuvereeniuden periaatteet ja yhteiset tavoitteet, ja identifioitiin vastustajat sekä vaatimukset. Siitä lähtien sekä alueellisia foorumeja (esim. Europe Forum for Food Sovereignty Itävallan Kremsissä vuonna 2011) että kansallisia foorumeja on pidetty. Perustuen demokratisaation, solidaarisuuden, paikallishallinnoinnin ja ympäristöstä välittämisen yhteisille periaatteille, ruokasuvereeniuden liikkeet jatkuvasti pyrkivät sekä luomaan että edistämään vaihtoehtoisia käytäntöjä.
Mitä tulee tuotantomalleihin, adaptoituvat (resilientit) agroekologiset tuotantomallit ovat tällä hetkellä testaus vaiheessa, joissa esimerkiksi käytetään avopölytettyjä, ei-GMO -siemeniä, vähennetäään maataloudellista riippuvuutta öljystä ja jotka perustuvat luonnonsykleihin.
Ruoan tarjonnan piirissä rakennetaan tuottaja-kuluttajaverkostoja, esim. korvaamalla perinteiset markkinat solidaarisuuteen perustuvilla suhteilla (Community Supported Agriculture, CSA), tai varmistamalla että tuottajat saavat palkan jolla pärjää kollektiivisten ostojen kautta. Partisipatoriset takuujärjestelmät (Participatory Guarantee Systems, PGS) ovat luottamuspohjaisia sertifikaattijärjestelmiä jotka korvaavat valtion kontrollin ja valvonnan, ja vaihtoehtoiset koulutusverkostot mahdollistavat tiedonjaon tasa-arvoisemmin. Tämä luo kollektiivisen tilan kaikille mukanaolijoille maataloudessa ja ruoantuotannossa.
Jotta lopetettaisiin kilpailu maa-alasta ja maaperästä ja sallittaisiin pääsy maahan kaikille jotka sitä haluavat viljellä, malleja ollaan kehittämässä jotka poistavat maan kapitalistisesta riistokierrosta ja ajavat maankäyttöä yhteismaana.
Ruokasuvereeniusliike vaatii globaaleja sosiaalioikeuksia ja kunniakkaita työoloja kaikille ihmisille — huolimatta heidän sosiaalisista taustoistaan tai sukupuolestaan — läpi koko maatalous- ja ruokajärjestelmän.
Emansipatorisen prosessin avulla kansalaiset voimaantuvat osallistumaan aktiivisesti ja tasa-arvoisina maatalouden ja ruokajärjestelmän poliittisen viitekehyksen muokkaamiseen. Tässä mielessä Globaalin Etelän ja Pohjoisen toimijat kohtaavat samanlaisia ja erilaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Eri ruokasuvereniteetin monimuotoisten ryhmien saapuminen saman ”ison teltan” alle (Patel 2009) on vahvuus, mutta myös haaste globaalille ruokasuvereeniusliikkeelle.
Demokratisaatio ja oikeus oikeuksiin
Vahvistaaksemme oikeuksia osallistua demokraattisesti maatalouteen ja ruoantuotantojärjestelmään on tarpeellista luoda olosuhteet, jotka eivät synny omasta poissulkemiseen ja alistamiseen perustuvista sopimuksista yhteiskunnissa. Pienituloiset ihmiset, maahanmuuttajat ja naiset ovat usein erityisen poissuljettuja osallistumisesta. Ruokasuvereeniusliike kamppailee täten sellaisten olosuhteiden puolesta, jotka mahdollistavat kaikkien ihmisten vaatia ja vahvistaa heidän sosiaalisia, taloudellisia ja kulttuurillisia oikeuksia sekä heidän oikeuksiaan osallistua päätöksentekoprosessiin.
3. Millaisena pidät ruokasuvereniteetin ja degrowthin välistä suhdetta?
Työskennellään yhdessä vääriä vaihtoehtoja vastaan ja sosioekologisen transformaation puolesta
Saksankielisessä maailmassa degrowth ja ruokasuvereenius liittyvät läheisesti toisiinsa, ja niitä tukee samat aktivistit ja samanlaiset aloitteet (kuten Yhteisömaatalous eli CSA, urbaani viljely, ekologinen maanviljely, ruokaosuuskunnat, peltojen haltuunotto) tai jotka perustuvat samoihin vaihtoehtoisten polkujen lähestymistapoihin (esim. toimeentulo, ehdoton perustulo, yhteisvauraus, ympäristö- ja ilmasto-oikeudenmukaisuus). Kaikki nämä lähestymistavat ja aloitteet ovat kokeilualuja sekä ruokasuvereeniudelle että degrowthille. Molemmissa liikkeissä — pääosin epäinstitutionaalisen — tieteen, yhteisunnallisten liikkeiden ja käytännön (kollektiivisen) kokemuksen yhdistelmä on tärkeässä roolissa.
Sekä ruokasuvereniteetti että degrowth visioivat uuden tyyppistä menestystä ja hyvinvointia, sellaista joka ottaa yhtäältä mukaan sosioekologiset tuotannon muodot ja toisaalta yhteiskunnan (sekä talouden) läpikotaisen demokratisaation. Molemmissa tapauksissa tarkoitus on luoda uudenlaisia arvoja, jotka mahdollistavat hyvän elämän perustuen solidaarisuuteen ja ekologiseen elämäntyyliin. Molemmat liikkeet tulisi nähdä globaalisti eikä vain kansallisesta perspektiivistä. Eräs tuore esimerkki molempien perspektiivien saapumisesta saman pöydän ääreen on vuoden 2016 kampanja, jonka aloitti Attac Germany ja Aktion Agrar otsikolla Kühe und Bauern nicht verpulvern! (kääntyy kutakuinkin ‘Älä heitä viljelijöitä ja lehmiä roskiin!’), jossa kasvunjälkeinen diskurssi yhdistetään ympäröivään ruokasuvereeniuteen.
Ruokasuvereniteetin käsitteellä on yli 20 vuoden historia ja sitä kehitetään jatkuvasti käytännön kamppailuilla sekä Globaalissa Etelässä että Pohjoisessa. Degrowth-diskurssi (laajasti debatoituna käsitteenä) on nuorempi ja selkeämmin Globaalin Pohjoisen akateemisten virtausten muotoilema. Monet aktivistiryhmät ja ruohonjuuritason aloitteet ovat ottaneet sen ja kehittäneet suuren mobilisaatiopotentiaalin viime aikoina.
Seuraavassa osiossa haluaisimme ottaa käyttöön tiettyjä kriteereitä degrowthin ja ruokasuvereeniuden käsitteiden yhteen tuomisen mahdollisuuden analyysiin3 .
Vallan ja alistamisen rakenteiden analysointia
Meidän mielestä degrowth-liikkeen hedelmälliset suuntaukset ovat niitä jotka selkeästi osoittavat kapitalistisesta akkumulaatiomallista hyötyvät ja tutkivat kapitalistisen markkinatalouden kasvupakkoa. Ruokasuvereeniuden käsitteellä on vain rajallinen kapasiteetti paljasta tämän kasvupakon taustalla olevia voimia ja ymmärtää sosiaalisia seuraamuksia jotka sen kukistamisesta syntyisivät. Ruokaturvallisuuden pääfokus on liikevoittomentaliteetin perustavanlaatuinen kritiikki. Tuo mielenlaatu epäonnistuu ihmistarpeiden huomioimisessa ja se luo tarpeita kasvattaa kysyntää ja kulutusta. Markkinat näin paljastuvat huonoksi mekanismiksi allokoida ja jaella mitään (josta esimerkkinä viimeisin kriisi maitomarkkinoilla). Ruokasuvereniteettiliikkeen asian ajamiseksi degrowth-debatin tulisi kyetä näyttää miksi talouden tulee kasvaa kapitalismin alaisuudessa, minkä tyyppistä kasvua täytyy vähentää ja miksi alistavat rakenteet sisältyvät kasvupakkoon. Täten on tärkeää ymmärtää valtaa sekä omistuksena että sosiaalisena voimana, valtasuhteena.
Yhteinen tutkimus sosiaalisista ja ekologisista kriiseistä
Degrowth-liikkeessä on sekä yhteiskunnallinen että ekologinen kasvukritiikin suuntaus. Vain silloin kun on mahdollista tuoda yhteen kritiikin kysymykset ja pointit molemmista liikkeistä ja kääntää nämä yhteiseksi perspektiiviksi ja vaatimuksiksi, eli kun degrowth pyrkii saavuttamaan yhteiskunnallisen ja ekologisen — sosioekologisen — transformaation, kykenee degrowth tuolloin rikastamaan ruokasuvereniteettiliikettä. Ruokasuvereniteettiliike itse on jatkuvasti etsimässä tasapainoa kahden pointin välillä.
Maailma ei ole hyödyke — asemoituminen kapitalistisen aitaamisen suhteen
Nykyinen kapitalistinen dynamiikka pyrkii muuttamaan yhä useamman yhteiskunnan osa-alueen markkinoitavaksi hyödykkeeksi. Työvoiman lisäksi, joka muuttui hyödykkeeksi kapitalismin alkuaikoina, tietyt prosessoidun luonnon aspektit (kuten ruokatuotteet), toiset luonnon aspektit (kuten kasvihuonekaasut) ja yhteiskunnan vastaavat (erityisesti hoivatyö) ovat yhä enenevässä määrin tietoisen työn tuloksena muuttumassa hyödykkeiksi. Itsemme positioimalla selkeästi näitä prosesseja vastaan, ja pyrkimällä saavuttamaan järjestäytymistä alueilla kuten yhteisvauraus, ovat tärkeä askel yhteisellä polulla kohti degrowthia ja ruokasuvereniteettiä.
Yhdessä vääriä vaihtoehtoja vastaan
Sekä degrowthia ja ruokasuvereniteettiä myötäilevät pääargumentit ovat jo tukevasti ankkuroitu monien kriittisten kansalaisten maailmankuviin — ja molemmat liikkeet voivat hyötyä tästä. Useimmat olisivat samaa mieltä tämän lauseen kanssa: ”Me elämme rajallisella planeetalla jolla ei voi olla ääretöntä kasvua” sekä teollisen maanviljelyn kritiikin kanssa. Sekä degrowthin että ruokasuvereniteetin olemus, kutienkin, on se että ne pyrkivät politisoimaan ihmisiä ja näyttämään selkeästi, että supermarkettien myymät luomutuotteet eivät auta maailman pelastamisessa eikä auta niinkutsuttu ”vihreä kasvukaan”. Tätä varten on tarpeellista eskaloida taloudellisia ja sosiopoliittisia perspektiivejä edistysmielisistä yhteiskunnan sektoreista kohti kysymyksiä vaurauden uusjaosta eikä antaa niiden taantua anti-konsumeristiseksi moraalisaarnaksi. Tämä on ainoa tapa jättää taaksemme väärät vaihtoehdot (kuten ”vihreä talous”, kriittinen kulutus ja luomusertifikaatit) ja vaihtoehdot, jotka ovat liian syvällisesti juurtuneet käytännön politiikkaan, ja työskennellä utopioiden, kuten degrowth ja ruokasuvereniteetti, puolesta.
———————
4. Mitä ehdotuksia heillä on toisilleen?
Kasvukritiikin kohdentaminen tuotantoon ja puuttuminen resurssienkäytön valtasuhteisiin
Weder Wachsen noch Weichen! (karkeasti ‘Me emme kasvata emmekä myöskään tuota satoa!’) on eurooppalaisen viljelijäliikkeen yksi pääsloganeista. Se kritisoi muutosta maatalouden rakenteissa joka aiheuttaa massiivisia paineita pienviljelijöille ja on aiheuttanit tilojen hylkäämisiä vuosikymmenten ajan. Tämä rakennemuutos on itsessään sidottu maatalousmarkkinoiden vapauttamiseen ja maatalouden teollistamiseen. Slogan viittaa maatiloihin itseensä, joita — voidakseen jatkaa maatilaperusteista maatalousjärjestelmää — ei tulisi kasvattaa (viljellyllä maapinta-alalla mitattuna) eikä niitä tulisi lakkautaakaan. Tässä mielessä kasvu ei viittaa suoraan bruttokansantuotteen käsitteeseen, jota degrowth-liike kritisoi kun se asetetaan taloustieteen ja politiikan keskiöön. Kuitenkin molemmat kasvutyypit ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Omalta osaltaan se kasvutyyppi johon slogan viittaa, jota viljelijäliike vastustaa, on miestyötunnin tehokkuuden kasvattaminen tiloilla — ei pinta-ala. Maatalouden alan mukaan koko maataloustuotannon täytyy ja se tulee muuttumaan tehokkaammaksi, kiitos alan rakennemuutoksen, jotta oletettavasti ”ruokittaisiin nälkäiset”. Kuitenkin, World Agriculture Report on selkeästi osoittanut, että pinta-alayksikköä ja investoitua energiayksikköä kohden pienemmät, agroekologiset maanviljelyjärjestelmät ovat paljon tehokkaampia kuin teollis-taloudelliset maatilat jotka perustuvat monokulttuuriin ja koneelliseen viljelyyn. Lisäksi pienet maatilat ovat nyt kyvykkäämpiä mukautumaan ihmisten tarpeisiin ja näin takaamaan riittävän ruoantuotannon kaikille.
Tällä hetkellä, johtuen maitokiintiöiden poistosta ja maataloustuotteiden hintakriisistä (erityisesti maidon, mutta myös sianlihan), yllämainittu slogan on monen huulilla jälleen kerran. Me näemme tämän mahdollisuutena debatoida aiheesta, joka on kriittinen kasvun suhteen ja joka ottaa kantaa tuotantopuolen ongelmaan eikä, niinkuin yleensä on tapana, ainoastaan kulutukseen. Ruokasuvereeniudella on paljon kokemusta suorasta mukanaolosta maataloudessa ja ruokapolitiikassa, ja tämä voi olla arvokasta degrowth-liikkeelle.
Ruokasuvereeniusliikkeessä on usein riittämättömästi systematisoitua ajattelua kasvun käsitteestä. Liike pääosin käsittelee näiden päätöksien negatiivisia vaikutuksia maataloudelle ja ruokaan yleisesti, mutta kysymykset kuten miksi talouskasvu on absoluuttisen tarpeellista kapitalismissa ja mikä on sen tärkeys työkaluna yhteiskunnan tyytyväisenä pitämisessä (kasvava kakku helpottaa jakamisen ongelmaa….) jäävät melkein kokonaan käsittelemättä. Kuitenkin sellainen keskustelu merkittävästi kasvattaisi liikkeen kykyä toimia.
Elanto, yhteiskuntaromantiikka ja resurssikiintiöt
Elanto tai omavaraisuus tunnustetaan ruokasuvereeniusliikkeen segmenteissä positiivisena käsitteenä, kun se viittaa ruoantuotannon alueellistamiseen. Kuitenkin, se ei ole keino itsessään. Erityisesti Globaalissa Etelässä, elanto ja semi-elättävä maatalous ovat usein riittämättömiä tarjoamaan ruoantuottajille hyvää elämää. Täten, ruokasuvereeniusliikkeen pääfokus on luoda ja vahvistaa paikallista ja alueellista tuotanto- ja jakelujärjestelmää ja elvyttää yhteisön kontrollia sellaisista järjestelmistä — ja yksilöllisesti yhteiskunnan hylkääminen nähdään depolitisaation muotona. Liike perustuu kollektiiviseen toimintaan ja solidaarisuudeen ja mitään vaateita ei esitetä (yksilön) itsehillinnälle tai säästäväisyydelle. Lisäksi liike ei tyydy luomaan antiyhteiskunnallista rinnakkaisyhteiskuntaa / vaihtoehtoprojektia. Eurooppafoorumissa Kremsissä vuonna 2011 Nyélén-liike asetti seuraavan strategian: Vastusta — Transformoi — Rakenna vaihtoehtoja. Merkittävää kyllä, nämä kolme strategiaa sovelletaan samanaikaisesti samalla prioriteetilla. Mielestämme degrowthin riittävyyteen keskittynyt suuntaus ja (ainakin tietyissä segmenteissä) yksilölliseen käyttäytymisen muuttamiseen keskittynyt fokus voi erityisesti hyötyä sellaisesta politisaatiosta.
Paluu entisen tyylisiin elintapoihin, usein moralistiseen tyyliin degrowth-liikkeen saarnaamana, ei ole ruokasuvereeniusliikkeen visio. Tämän luonteiset ambitiot suodattavat pois historialliset voimasuhteet ja redusoivat ekologisesti ja yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisen talouden kysymyksen pelkästään mitattaviksi indikaattoreiksi (kuten ekologinen jalanjälki) tai ne muutoin pyrkivät olemaan epärealistisen romanttisia. Vaikka menneiden vuosisatojen pientilamaatalous suurimmassa osassa Eurooppaa yleisesti noudattikin kiertotalouden periaatteita, se oli myös äärimmäisen hierarkinen ja patriarkaalinen järjestäytymisessään. Lisäksi edistys kommunikaatioteknologiassa on avannut historiallisia mahdollisuuksia ylikansallisille solidaarisuusliikkeille. Hedelmällinen yhteys modernien innovaatioiden, yhtäältä, ja perinteisten kulttuuriteknologioiden sekä organisaatiomuotojen (esim. yhteisvauraus), toisaalta, tulee olla minkä tahansa emansipatorisen liikkeen tavoitteena.
Vaatimus resurssienkäytön systeemikiintiöille, jota usein kuullaan post-growth -liikkeiden kontekstissa, on tulkittu olevan erittäin problemaattinen ruokasuvereniteettiliikkeessä. Kaikki resurssien, kuten veden ja maan, rajallista luonnetta ja niiden suojelua tutkivat tulee ottaa mukaan niitä koskettavat valtasuhteet, poissulkemisen mekanismit ja jakelukysymykset. Esimerkiksi, mitä tarkoittaa vaatimus vähentää hiilidioksidipäästöjä yhdelle miljardille ihmiselle tällä planeetalla joilla ei ole pääsyä sähköön? Yksilöllinen — ja pahimmassa tapauksessa markkinoitava — resurssikiintiö on autoritäärinen ja teknokraattinen pseudoratkaisu joka epäonnistuu ottamaan kantaa valtasuhteisiin ja ei auta meitä saavuttamaan sosioekologista transformaatiota. Se perustuu luonnon ja elämän näkemiseen rahassa, ja vain edistää hyödykkeellistämistä.
5. Tulevaisuus: Tilaa visioille, ehdoktuksille ja toiveille
‘Hyvä elämä kaikille!’ — solidaarisuuden ja keskinäisen oppimisen kautta yhteiskunnallisissa ja ekologisissa liikkeissä
Yhteisten emansipatoristen liikkeiden lähtöpiste tulee olla solidaarisuus yksittäisten kamppailujen ja sen havainnon välillä, että tulevat onnistumiset perustuvat vastavuoroiseen suhteeseen näiden liikkeiden välillä. Meidän tulee täten olla avoimia oppimaan toisiltamme ja jakaa kokemuksia. Lisäksi se vaatii jatkuvaa debattia kapitalistisen kasvun alistavasta luonteetsa (Brand 2015). Tuotanto ja kulutus tulee analysoida niiden suhteessa luontoon ”kapitalistisina, patriarkaalisina, rodullistettuina tai post-kolonialistisina yhteiskuntasuhteina” (Brand 2015: 34) jotta luotaisiin perustukset yhteiskunnallis-ekologiselle solidaarisuuteen perustuvalle transformaatiolle.
Hyvän elämän puolesta kamppailun tavoite tuntuu olevan kaikkein tärkein yhteinen emansipatoristen liikkeiden viesti. Hyvän elämän määritelmää kehitetään päivittäin toisiaan täydentävissä liikkeissä ja niiden kamppailujen piirissä.
Jälleen kerran, niinkutsuttu ”vapautus ylenpalttisuudesta” ei voi olla emansipatoristen liikkeiden tavoite. Tähän päivään mennessä tämä on ollut mahdollista ainoastaan Globaalin Etelän maiden postkoloniaalisella hyväksikäytöllä ja erityisesti Globaalin Etelän sekä Pohjoisen alempien sosiaaliluokkien hyväksikäytöllä. Kaikkein tärkein yhteiskunnallinen kamppailu kapitalistisessa yhteiskunnassamme on köyhien ja rikkaiden välinen. Homogenisoiva kysymys siitä miten kaikki yhteiskuntamme voivat vapauttaa itsensä ylenpalttisuudesta on kyyninen. Nyt kun niin monet ihmiset odottavat Euroopan porteilla päästäkseen osallistumaan edes vähään ylenpalttisuuteen, on tehty erittäin brutaalin selväksi, että lähes kukaan Euroopassa ei ole valmistautunut luopumaan mistään, saatika että sellainen olisi mahdollista. Yhtäältä, suurin osa ihmisistä hyötyvät vähemmän ja vähemmän ylenpalttisuudesta johtuen reaalipalkkojen putoamisesta; toisaalta me näemme selvän esimerkkitapauksen isoisän aikaisista käytännöistä. Joten ikään kuin tätä ei myönnettäisi avoimesti, ne jotka pakenevat muista maista saavat kärsiä rikollisen kohtelun. Se, että tämä on yleensäkään mahdollista, johtuu mielestämme massiivisesta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta jota ajaa globaali neoliberaali politiikka. Osaltaan ne joiden meidän mielestämme tulisi olla vapauttamassa itseään omasta ylenpalttisuudestaan yksinkertaisesti vain vaipuvat taustalle.
Solidaarisuuden lisäksi me haluaisimme puhua myös samanaikaisen monimuotoisen poliittisen strategian soveltamisesta. Kuten ylempänä jo mainittiin, ruokasuvereeniusliike pyrkii mahdollistamaan transformaation kolmen erilaisen mutta toisiaan täydentävän ja vastavuoroisen strategian kautta: Vastusta — Transformoi — Rakenna vaihtoehtoja.
Neolibaali-kapitalistisen maiden haltuunoton, elämän perustan tuhoamisen ja ihmisten väkivaltaisen poissulkemisen valossa on kiireellisen tärkeää kehittää yhteisiä strategioita ja rakentaa yhteisiä vaihtoehtoja. On mahdollisesti epärealistista ja meidän kannaltamme ei edes haluttavaa lyödä kaikki energiat yhteen yksittäiseksi, yhtenäistetyksi liikkeeksi. Yhteiskunnallisten liikkeiden tulee ottaa toisensa huomioon ja täydentää toisiaan solidaarisuuden kontekstissa. Mutta jokaisen liikkeen tulee taistella omia taistelujaan.
Linkit
> Österreichisches Forum für Ernährungssouveränität
> Meine Landwirtschaft – Kampagnenseite
> Solidarische Landwirtschaft
> Uniterre – Schweizer Bauerngewerkschaft
> Nyéléni Europe – Bewegung für Ernährungssouveränität
> FIAN International – Menschenrechtsorganisation mit dem Fokus Recht auf Nahrung
> La Via Campesina International
> afrique-europe-interact – transnationale Initiative zu Migration, Flucht und Landwirtschaft
> Hands on the Land for Food Sovereignty – Kampagne gegen Landgrabbing
Kansikuva: Tina Goethe
Degrowth ei ole pelkkä leima nykyään käytävälle keskustelulle vaihtoehdoista, eikä pelkkä akateeminen keskustelu, vaan myös kasvava yhteiskunnallinen liike. Huolimatta monista samankaltaisuuksista, on aikamoinen puute tiedoissa ja paljon skeptisismiä, ennakkoluuloja ja väärinymmärrystä niistä eri perspektiiveistä, argumenteista, perinteistä, strategioista ja liikkeiden päähenkilöistä sekä degrowthin että muiden liikkeiden piirissä. Syntyy tila oppia — ja vältellä virheiden toistamisen vaaraa, jonka muut liikkeet ovat tehneet.
Samaan aikaan degrowth on perspektiivi tai ehdotus joka on tai voi muuttua integraaliksi osaksi muita näkökulmia ja yhteiskunnallisia liikkeitä. Vaihtoehtojen integrointi, josta puhutaan degrowthin diskurssin alla, muihin näkökulmiin epäonnistuu usein johtuen yllämainitusta skeptisismistä, ennakkoluuloista ja väärinymmärryksistä.
Lähde: