Jos käyt valtavirran oikeistoliberaalien julkaisuiden sivuilla vähänkään ahkerammin, olet mahdollisesti törmännyt useampaankin sellaiseen henkeen ja vereen yhden asian artikkeliin kuinka kapitalismi tekee tavallisesta köyhästä rikkaamman kuin keskiaikainen kuningas. Esimerkiksi Calvin Beisner: ”Aivan sama kuinka rikas olet ollut” 150 vuotta sitten, ”et olisi voinut nauttia ilmastoinnista tai jääkylmistä drinkeistä kuumana kesäpäivänä… et olisi voinut ottaa tai katsella valokuvia, kuunnella nauhoitettua musiikkia, tai katsella… elokuvia.” (“Material Progress Over the Past Millennium,” FEE, Nov. 1, 1999). Olen pitkään ollut käärmeissäni siitä miten tällaiset mainospalat jättävät huomiotta sekä inflaation perustarpeiden kuten asumisen kustannuksissa, ja — ehkä tärkeämpänä — kasvava prekaarien joukko työtä tekevien luokassa. Lopulta joku massamediassa — ei enempää eikä vähempää kuin Washington Post — huomauttaa samasta asiasta (C, “The stuff we really need is getting expensive. Other stuff is getting cheaper,” Aug. 17).
Kyllä, tietokoneet, älypuhelimet ja suuret kuvaruudut ovat muuttumassa halvemmiksi. Mutta paljon meille tarpeellisempi tavara ei ole. “Korkeakoulutuksen ja oppikirjojen hinta on lähes kolminkertaistunut. Viimeisten vuosikymmenten aikana ne ovat kaikki kasvaneet hinnoissa useita kertoja inflaatiovauhtia enemmän.”
Ja nopeasti kasvavalle työväenluokan segmentille varmuus työstä on muuttumassa menneiden aikojen käsitteeksi. Nopeimmin kasvavat työmarkkinoiden sektorit ovat prekaaria työtä joilla on statuksena ”itsenäinen sopimustoimittaja” jossa on vain vähän takeita siitä onko töissä ensi vuonna, ensi kuussa tai edes ensi viikolla. Ja prekaarius menee päällekkäin rahoituksellisen haurauden kanssa. Kuten Neal Gabler huomauttaa Atlanticissa (toukokuu 2016), “Monet keskiluokkaiset amerikkalaiset elävät kädestä suuhun.” Suurimmalla osa amerikkalaisista puuttuu säästöt joilla käsitellä auton korjausta tai edes muutaman sadan dollarin yllättäviä kuluja.
Prekaarius pitää sisällään lyhytaikaisen epävarmuuden jopa vähimmäisistä perustarpeista, mutta myös kasvavan velkaantumisen elämäntapana. Stagnoituneet työväenluokan tulot ovat pahentaneet kapitalismin jo valmiiksi pahoja kriisitendenssejä kohti alikulutusta ja kapasiteetin vajaakäyttöä, ja kasvava kuluttajien velkaantuminen on ollut systeemin tapa luoda kasvua.
Asiat jotka ovat kaikkein olennaisimpia elämässä ja perus materiaalinen toimeentulo ovat se juttu jolla kapitalistit, yhdessä valtion kanssa, ovat olleet kaikkein onnistuneimpia sulkemaan keinotekoisia omistusoikeuksia ja keräämään vuokratuloja. Vuokraloordien monopoli — jossa vapaana olevat kämpät on kahmittu itselle ja joko jätetty kokonaan pois käytöstä, tai avattu käyttöön kunnianosoitusta vastaan — on ilmeinen esimerkki.
Mutta terveydenhuoltoala on täynnä asioita kuten lääkepatentteja ja lisenssimonopoleja jotka rajaavat alan harjoittajien määrää ja korporaatiosairaalaketjut ovat kaikenlaisten hallituksen markkinoiden esteiden suojelemia, valtuuttamisvedätyksiä jotka ajavat ylös overhead-kuluja äärimmäisen haaskaavilla ja irrationaalisilla pääomasijoituskuluilla ja paisuneita vanhemman johdon palkkapusseja. Terveydenhuoltoala on itsessään vedätys. Mutta päälähde kustannusten kasvulle on tarjontapuolen muonittaminen, kaikenlaisilla yhteenliitetyillä monopoleilla ja kartelleilla jotka tekevät mistä tahansa toimintatavasta Amerikassa useita kertaluokkia kalliimpia kuin mitä muualla maailmassa.
Korkeakoulutuksesta on tullut välttämätöntä lähinnä koska valtio, työnantajat ja korkeakouluala itsessään tekevät yhteistyötä inflatoidakseen työvoiman suositusvaatimuksia. Ja ottaen huomioon tämän keinotekoisesti luodun välttämättömyyden, ja opintolaina-alan halukkuuden saada uhrinsa pauloihinsa, korkeakoulutus käyttää hyväksi jopa korkeampia kunnianosoituksia sen loukkuun jääneeltä asiakaskunnalta syytääkseen miljardeja epätaloudellisiin rakennusprojekteihin ja kasvattaakseen johdon palkkoja moninkertaiseksi verrattuna muuhun henkilökuntaan. Samaan aikaan opiskelijat saavat velkaorjuuden koko elämäkseen maksaakseen inflatoituneista lukukausimaksuista, ja todennäköisesti he tekevät vuosia palkattomia harjoitteluja ennenkuin heillä on viimein varaa päästä alimmalle valkokaulusduunin palkkatasolle.
Jopa tavaran tapauksessa, joka halpenee, putoava hinta ei korjaa oikeudenmukaisuuskysymyksiä. Suurin osa niiden sähköisten hyödykkeiden hinnasta ei tule työvoimasta ja raaka-aineista jota niiden valmistamiseen vaaditaan, vaan upotetuista patenttivuokrista ja kopiosuojausmonopoleista. Ja internet-yhteys niillä tietokoneilla tulee datakaapelia pitkin jota hallinnoi rosvoparonimonopolit jotka operoivat käsi kädessä valtion kanssa. Joten tavara muuttuu halvemmaksi, mutta ei läheskään niin halvemmaksi kuin sen tulisi olla. Ja erotus menee kaikki parasiittisten pääomatulon saajien taskuun.
Ei, Henrik VIII ei olisi koskaan voinut saada ilmastointilaitetta tai tietokonetta. Mutta Henrik VIII:n ei koskaan tarvinnut kuluttaa puolta tuloistaan vuokraan, tai elää aina yhden palkkakuitin päässä häädöstä.
Libertaarien on aika lopettaa positiivisesti värittämästä sitä kuinka hienoja asiat ovat vuokraloordien ja kapitalistien epäpyhän valtioliiton alaisuudessa, ja alkaa hyökkäämään juonittelevia valtasuhteita vastaan. On aika tuhota kaikki monopolit ja keinotekoiset omistusoikeudet jotka tekevät elämän välttämättömyyksistä kalliita, ja kääntäää tuottava kollektiivinen älymme vuokran lähteiksi.
Lähde: