Muutaman viime vuoden aikana maailman johtavat systeemitieteilijät ja klimatologit ovat julkaisseet useita uraauurtavia papereita “planeetan rajoista”. He esittävät, että elämä Maapallolla riippuu herkästä geologisten prosessien, mm. ilmaston, metsien, merikemian ja biodiversiteetin välisestä tasapainosta.
Vaikka tämä systeemi voi kestää merkittävää painetta, asiat alkavat hajota tietyn rajan jälkeen — ja se on se mitä nyt on tapahtumassa. Nämä tieteilijät varoittavat siitä, että ihmisten taloudellinen toiminta on mennyt yli useimmista planeetan rajoista ja on nyt epävakauttamassa Maapallon järjestelmää. Me olemme astuneet vaarallisen epävarmuuden alueelle ja riskinä on ylittää potentiaalisesti peruuttamaton rajapyykki.
Ylijäämää ei kannata juhlia
Kun puhutaan ekologisesta impaktista, me tiedämme että mitä rikkaampi on, sitä enemmän vahinkoa tekee. Tämä kuvio käy selväksi useista indikaattoreista. Katsokaa vaikka hiilidioksidipäästöjä — globaalia lämpenemistä aiheuttava pääkaasu. Rikkain 10% maailman populaatiosta on vastuussa yli puolesta kokonaispäästöjen määrästä sitten vuoden 1990. Se on huikea luku. Pieni osa ihmiskuntaa kuluttaa ilmakehää johon me kaikki nojaamme. Ja asiat muuttuvat vieläkin toispuoleisemmiksi kun me nousemme tulotasoissa. Rikkain 1% saastuttaa sata kertaa enemmän kuin köyhin puolikas populaatiosta.
Miksi näin? Tuoreen Leedsin yliopiston tutkimuksen mukaan,Nature Energy: 'Large inequality in international and intranational energy footprints between income groups and across consumption categories.' ” aria-expanded=”false” aria-controls=”contentitem-infocard-contents-6c061799-9a4d-4840-8887-d6ff9dbeddbd” data-initialized-as=”a”> rikkaat eivät ainoastaan kuluta enemmän tavaraa kuin kaikki muut, vaan johtuen myös siitä että heidän kulutuksensa on enemmän energiaintensiivistä: jättiläismäisiä taloja, isoja autoja, yksityislentokoneita, bisnesluokan lentoja, kaukolomia, luksustuontitavaraa jne. Eikä kyse ole ainoastaan heidän kulutuksestaan joka merkkaa — kyse on myös investoinneista. Kun rikkailla on enemmän rahaa kuluttaa, mikä on käytännössä aina asian laita, he pyrkivät investoimaan ylijäämän kasvualoihin, jotka ovat usein ekologisesti tuhoisia, kuten fossiiliset polttoaineet ja kaivosteollisuus.
Kun tiedämme miten tulotaso korreloi ekologiseen tuhoon, sen tulisi saada meidät miettimään kahdesti sitä miten kulttuurimme idolisoi rikkaita. Heidän ylijäämänsä juhlistamisessa ei ole mitään hienoa. Ekologisen tuhon aikana ylijäämä on kirjaimellisesti kuolettavaa.
Eriarvoisuus on tuhoisaa myös salakavalammin tavoin. Sosiologit ovat saaneet selville, että eriarvoisuus luo statusahdistusta. Se saa ihmiset tuntemaan, että se mitä heillä on ei riitä. Se luo jatkuvaa painetta ihmisille tienata ja ostaa enemmän — ei siksi että he oikeasti tarvitsisivat sitä, vaan koska he haluavat approksimoida rikkaiden kulutuskäyttäytymistä tunteakseen itsensä edes hivenen arvokkaiksi.
Warwickin yliopiston tutkijat saivat selville, että ihmiset jotka elävät eriarvoisissa yhteiskunnissa todennäköisemmin ostavat luksusbrändejä kuin tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa. Eikä se koskaan riitä: me jatkamme lisätavaran hankkimista tunteaksemme olomme paremmaksi, mutta se ei toimi koska verrokki on puskettu ikuisesti meidän saavuttamattomiin. Tämä ahdistuksen aikaansaama kulutusmylly tuottaa uskomattoman paljon ekologista tuhoa.
Kuka hyötyy kasvusta?
Mutta on myös toinen ongelma joka kaipaa huomiotamme tässä, ja se liittyy siihen miten talous toimii. Me elämme taloudessa, joka on järjestäytynyt ikuisen talouden laajenemisen, tai “kasvun”, ympärille mitä me mittaamme bruttokansantuotteellaRead my article 'Outgrowing growth: why quality of life, not GDP, should be our measure of success' ” aria-expanded=”false” aria-controls=”contentitem-sidenote-contents-4acf6003-d98b-4107-aad1-a1137b22806e” data-initialized-as=”a”> (BKT). BKT on kasvanut eksponentiaalisesti vain että systeemi voisi pysyä käynnissä. Tämä voisi olla ok jos BKT vedettäisiin lukuna täysin hatusta, mutta niin ei tehdä. Päinvastoin, se on tiukasti kiinni ekologisissa vaikutuksissa; mitä enemmän me kasvatamme taloutta, sitä enemmän paineita me asetamme planeetan rajoille.
Yksi tavoista joilla tieteilijät seuraavat tätä suhdetta on katsomalla indikaattoria nimeltä Materiaalinen Jalanjälki, mikä laskee yhteen kaikki materiaaliset asiat joita kansantaloudet kaivavat maasta ja kuluttavat joka vuosi — kaikki muovista kalaan, puusta metalliin — kaikki millä on vaikutusta eläviin ekosysteemeihin. Kun me piirrämme Materiaalisen Jalanjäljen ajan funktiona, me näemme sen kasvavan tasaisesti BKT:n kanssa.
Tämä asettaa meidät eräänlaiseen kytkökseen. Me tiedämme, että BKT ajaa ekologista tuhoa; todellakin data tästä on niin selvää että tieteentekijät pyytävät nyt hallituksia jättämään kasvun taakseen taloustavoitteena. Mutta vuosikymmenten ajan meille on sanottu että me tarvitsemme lisää kasvua parantaaksemme ihmisten elämää. Miten meidän tulisi ratkaista tämä?
Ensimmäinen askel on tunnustaa, että mitä tulee inhimilliseen hyvinvointiin, se ei ole kasvu joka merkitsee — se on tulojen ja resurssien jakautuminen. Ja juuri nyt ne on jaettu erittäin, erittäin epätasaisesti. Rikkain 1% yksin saa $19 biljoonaa tuloja joka vuosi, mikä on lähes neljännes koko maailman BKT:sta. Se on enemmän kuin 169:n maan BKT yhteensä — listaan kuuluu Norja, Ruotsi, Sveitsi, Argentiina, koko Lähi-Itä ja koko Afrikan manner. Rikkaat omistavansa lähes uskomattoman osuuden globaalista BKT:n kasvun tuloista.
Ja mikäli luulet että loppuosa BKT:sta on jakautunut tasaisemmin, se ei ole. Rikkain 5% (joiden keskitulot ovat $100 tuhatta vuodessa) kaappaavat 46% globaaleista tuloista. Toisin sanoen, puolet kaikesta taloudellisesta toiminnasta — kaikki kaivokset, kaikki voimalaitokset, kaikki konttiliikenne ja kaikki ekologiset vaikutukset jotka näihin liittyvät — pyörivät tehdäkseen rikkaista rikkaampia. Ensi kerralla kun joku sanoo sinulle että me tarvitsemme talouskasvua voidaksemme parantaa ihmisten elämää, kannattaa muistaa kenen elämää oikeasti parannetaankaan.
Kun me tajuamme tämän faktan, selkenee se että kasvu on tehoton ja ekologisesti tuhoisa tapa saavuttaa tavoitteemme. Me emme tarvitse lisää kasvua — ainakaan rikkaat maat eivät. Se mitä me tarvitsemme on reilumpi tulonjako. Jakamalla sitä mitä meillä jo on reilummin, me voimme parantaa ihmisten elämää ilman tarvetta ryöstää Maapalloa saadaksemme enemmän.
Aina vaan ja uudestaan todisteet osoittavat siihen seikkaan, että miljardöörit — ja totta puhuen myös miljonäärit — ovat epäyhteensopivia planeetan rajojen kanssa. Jos me haluamme elää turvallisella ja asuttavalla planeetalla, meidän tulee tehdä jotain eriarvoisuudelle. Tämä argumentti voi kuulostaa radikaalilta, mutta monet tutkijat ovat laajalti sitä mieltä. Ranskalainen ekonomisti Thomas Piketty, eräs maailman nimekkäimmistä eriarvoisuuden ja ilmaston asiantuntijoista, ei säästele sanojaan:
“Reilu vähennys kaikkein rikkaimpien ostovoimassa voisi itsessään vaikuttaa huomattavasti päästöjen vähentämiseen globaalilla tasolla.”
Joten mitä meidän olisi tehtävä?
Yksi lähestymistapa olisi ottaa käyttöön palkkojen suhde-erojen yläraja — mitä jotkut ovat nimittäneet maksimipalkkapolitiikaksi. Sam Pizzigati, Institute for Policy Studiesin osakas,esittää että meidän kannattaisi laittaa katto verojen jälkeiselle palkkasuhteelle 10:1.
Tämä on elegantti ratkaisu, joka välittömästi jakaisi tuloja reilummin, eikä se ole ennenkuulumaton.
Mondragon, esimerkiksi — suuri työntekijäosuuskunta Espanjassa — on luonut säännöt, että johtajien palkat eivät voi olla yli kuusinkertaiset kuin vähitenpalkattu työntekijä saa samasta firmasta. Tämä voitaisiin toteuttaa kansallisella tasolla myös, sanomalla että suuremmat kuin kertoimen verran olevat tulot verotettaisiin 100-prosenttisesti.
Tällaiset politiikat ovat intuitiivisesti järkeviä ihmisille. Vuoden 2017 gallup havaitsi, että suurin osa Britannian kansalaisista on maksimipalkkapolitiikan kannalla.
Loppujen lopuksi me valitsemme rajata kaikenlaisia asioita, jotka ovat vaarallisia kun niitä on liikaa. Me rajoitamme sitä miten kovaa saa ajaa autolla, miten paljon alkoholia voi juoda ennen ajamista, miten paljon sokeria saa olla lasten muroissa. Me rajoitamme tupakointia julkisilla paikoilla, addiktiivisia aineita ja aseiden myyntiä. Kun me tajuamme, että ylimääräiset tulot tuhoavat ympäristön josta meidän sivilisaatiomme riippuu, me voimme valita myös tulojen rajoittamista.
Se mikä tässä lähestymistavassa on kiinnostavaa on, että sillä on suora positiivinen impakti ihmisten hyvinvointiin ja elävään maailmaan. Yhteiskuntien muuttuessa tasa-arvoisemmiksi, ihmiset muuttuvat onnellisemmiksi, vähemmän ahdistuneiksi ja tyytyväisemmiksi omaan elämäänsä. Heille syntyy suurempi solidaarisuuden tunne naapureita ja kanssaihmisiään kohtaan, mikä tarkoittaa että he tuntevat vähemmän painetta tavoitella yhä vain suurempia palkkatasoja ja hohdokkaita statushyödykkeitä. Tasa-arvo auttaa ihmisiä vapautumaan jatkuvan kuluttamisen oravanpyörästä. Tämän takia tutkijoiden mielestä tasa-arvoisemmilla yhteiskunnilla on merkittävästi vähemmän ekologista impaktia.
Epätasapainoinen yhteiskunta tarkoittaa epätasapainoista ekologiaa
Kyseessä ei ole vain tuloerot jotka ovat ongelma, myös vaurauden eriarvoisuus on ongelma. USA:ssa esimerkiksi rikkaimmalla 1%:llla on lähes 40% kansakunnan varallisuudesta omistuksessaan.
Pohjalla oleva 50% sitä vastoin omistaa tuskin mitään: ainoastaan 0.4%. Globaalilla tasolla tilanne on vielä pahempi: rikkain 1% omistaa arviolta puolet maailman varallisuudesta.
Tämän kaltaisen eriarvoisuuden ongelma on, että rikkaat muuttuvat koroillaeläjiksi. Johtuen siitä, että he akkumuloivat rahaa ja varoja paljon yli sen mitä he voisivat koskaan käyttää itse, he vuokraavat ne muille jotka eivät omista näitä asioita — oli se sitten asuntojen, patenttien, lisenssien, lainojen, minkä tahansa muodossa. Heidän saamansa tulot ovat niinkutsuttua ”passiivista tuloa”, koska se kilahtaa automaattisesti niiden tilille jotka varat omistavat ilman mitään työtä heidän osaltaan. Mutta kaikkien muiden perspektiivistä se on kaikkea muuta kuin passiivista: ihmiset joutuvat taistelemaan työpaikoista, tuottamaan ja tienaaman yli sen mitä heidän muuten olisi pakko — mikä luo lisärasitteita luonnolle — yksinkertaisesti maksaakseen vuokransa ja velkansa rikkaille.
Tavallaan se on modernin ajan maaorjuutta.
Ja aivan kuten maaorjuus, sillä on vakavia seuraamuksia elämismaailmallemme. Maaorjuus oli ekologinen onnettomuus, koska maaherrat pakottivat maaorjat repimään irti maasta enemmän kuin mitä heidän normaalisti olisi tarvinnut — sen takia jotta he voisivat maksaa suojelurahansa. Maaorjuuden aikaan Euroopassa tämä johti asteittaiseen metsien ja maaperän köyhtymiseen. Kun yhteiskunnat ovat epätasapainossa, ekologiat muuttuvat myös epätasapainoisiksi. Jotain samanlaista on tapahtumassa nykyään: jokainen joka on velkaa lainoissa tai vuokrissa on kovien paineiden alaisena löytää tapoja maksaa suojelurahoja rikkaille.
Yksi tapa ratkaista tämä ongelma on varallisuusverolla, idea joka on saamassa paljon pontta. Ekonomistit Emmanuel Saez ja Gabriel Zucman ovat ehdottaneet 10-prosenttista vuosittaista marginaaliveroa varallisuudelle, jota on yli $1 miljardi.
Tämä pakottaisi rikkaat myymään osan varallisuudestaan ja näin jakamaan varallisuuttaan reilummin ja lopettamaan rent-seekingin. Positiivista olisi, että rikkaat menettäisivät valtansa pakottaa meidät tuottamaan yli tarpeidemme, ja sen seurauksena poistuisi painetta elämismaailmalta.
Progressiivinen verotus on toinen ekologinen hyöty: se luo tuloja jotka voidaan sijoittaa universaaleihin julkisiin palveluihin kuten terveydenhuolto, koulutus, joukkoliikenne jne. Tämä on tärkeää, koska yleisten palvelujen laajentaminen on yksittäinen tehokkain tapa välittää suuria määriä hyvinvointia kaikille ilman tarvetta tavoitella korkeita BKT-tasoja.
Eriarvoisuuden vaara
Ottaen huomioon ekologisen kriisimme, mahdollisesti meidän tulisi olla kunnianhimoisempia kuin mitä Saez ja Zucman ehdottavat. Loppujen lopuksi kukaan ei ”ansaitse” äärimmäistä vaurautta. (LueRead Ingrid Robeyns's piece on why nobody should be allowed to be a billionaire here ” aria-expanded=”false” aria-controls=”contentitem-sidenote-contents-3af37d32-02bf-4417-9cfe-3b7b26118efc” data-initialized-as=”a”> .) Sitä ei ansaita, se riistetään alipalkatuilta työntekijöiltä, luonnosta, monopoleista, poliittisesti kaappaamalla ja niin edelleen. Meidän tulisi käydä demokraattista keskustelua tästä: missä kohtaa hamstraaminen muuttuu yhteiskunnallisesti tarpeettomaksi, mutta aktiivisesti tuhoisaksi? 100 miljoonaa euroa? 10 miljoonaa? $5m?
Ekologinen kriisi — ja planeetan rajojen tiede — keskittää huomiomme yhteen yksinkertaiseen, kiistämättömään faktaan: että me elämme rajallisella planeetalla, ja että jos me aiomme selviytyä 2000-luvulla, silloin meidän tulee oppia elämään sillä yhdessä. Tästä tavoitteesta voimme oppia esi-isiltämme. Antropologit sanovat, että suurimman osan ihmishistoriaa ihmiset elivät yhteisöissä, jotka aktiivisesti ja tarkoituksella olivat tasa-arvoisia. He näkivät tämän adaptiiviseksi teknologiaksi. Jos haluat selvitä ja kukoistaa ilman tiettyä ekosysteemiä, on nopeasti tajuttava että eriarvoisuus on vaarallista, ja että sen varalta on tehtävä erikoistoimia. Sellaista ajattelua me tarvitsemme.
Tälle on nyt juuri avautunut huikea mahdollisuus. COVID-19 -kriisi on paljastanut ihmistarpeiden ja elämismaailman kanssa epätasapainossa olevan talouden vaarat. Ihmiset ovat jo valmiita johonkin erilaiseen.
Lähde: