Kirjoittanut George H. Blackford
“Tutkitaan ammattimaisen biljardinpelaajan tekemien lyöntien ennustamisen ongelmaa. Ei tunnu ollenkaan järjettömältä että loistavat ennusteet johtuisivat hypoteesista, että biljardinpelaaja teki lyöntinsä kuin hän olisi osannut monimutkaisia matemaattisia kaavoja jotka olisivat antaneet hänelle pallon optimiliikeradat, olisi kyennyt estimoimaan silmämääräisesti tarkasti kulmat, jne. kuvaten pallojen sijainnit, kyeten tekemään salamannopeita laskutoimituksia kaavoille, ja näin kykenisi saamaan pallon liikkumaan kaavojen osoittamaan suuntaan. Luottamuksemme tähän hypoteesiin ei perustu uskomukseen siitä, että biljardinpelaajat, edes ammattimaiset sellaiset, kykenisivät tai osaisivat käydä läpi edelläkuvattua prosessia; se johtuu lähinnä uskomuksesta, että jolleivat he jollain tavalla kykene olennaisesti saavuttamaan samaa tulosta, he eivät olisi ammattimaisia biljardinpelaajia.”
Milton Friedman, Essays in Positive Economic, 1953 (p. 21)
Oli vuosi 1967 kun ensimmäisen kerran luin Friedmanin esseen ”Positiivisen taloustieteen metodologiasta”, josta yllä kuvattu biljardinpelaaja-analogia on mahdollista löytää. Olin sanaton. Sanoa ammattimaisen biljardinpelaajan peleistä ”kuin hän olisi osannut… monimutkaisia matemaattisia kaavoja” voi olla mielenkiintoinen analogia, mutta se ei kerro meille mitään biljardinpelaajista. Asia oli minulle selvä tuohon aikaan, että Friedmanin vasta-argumentti olisi kehäpäätelmä: Kuinka me tiedämme ammattimaisten pelaajien pelaavan tällä tavalla? Jos ne eivät pelaisi tällä tavalla, ne eivät olisi ammattimaisia pelaajia. Ja en ollut yhtään otettu siitä että Friedmanin logiikka perustuu lujasti hänen ”uskomukseensa” siitä että tässä kaikessa on jotain järkeä. [1]
Friedman esittää tämän analogian monimutkaisen argumentin keskellä, jolla hän pyrkii osoittamaan että tieteelliset teorioita (hypoteesit tai kaavat) ei voi testata testaamalla oletusten realistisuutta. Ainoa mikä merkitsee on teorian aikaansaamien ennusteiden tarkkuus, ei se ovatko sen oletukset totta. Hän yrittää esittää tämän tutkimalla ”putoavien kappaleiden lakia” joka kertoo meille että ”on hyväksytty hypoteesi että kappaleen kiihtyvyys kun se pudotetaan tyhjiössä on vakio — g, tai noin 9,81m/s^2 maapallolla…” (p. 18) Friedmanin mukaan on merkityksetöntä sanoa tämän lain olettavan tyhjiötä. Ainoa asia joka merkitsee on ennusteiden tarkkuus jotka saadaan kun me oletamme kappaleiden putoavan kuin ne putoaisivat tyhjiössä. Tiedemiehen rooli on ”määrittää olosuhteet joiden kohdalla kaava toimii, tai tarkemmin, yleinen virheen suuruus sen tuottamissa ennusteissa silloin kun sitä käytetään eri olosuhteissa.” Vaikka yleisempi teoria on olemassa joka voi antaa meille tarkempia ennusteita, ”se ei aina ole sen arvoista käyttää yleisempää teoriaa koska suurempi tarkkuus ei aina oikeuta lisäkustannuksia.” [Friedman (pp. 18-9)]
Minulle oli varsin selkeää vuonna 1967, ja edelleen tänäkin päivänä se on selkeää, että se on insinöörityön toimiala, ei tieteen, luetella olosuhteita joiden alla teoria toimii ja ei toimi ja estimoida virheitä teorioiden ennusteisiin sen lisäksi että estimoidaan kustannukset kun käytetään jotakin tiettyä lähestymistapaa. Tieteen toimiala, kuten huomasin tuolloin ja edelleenkin pidän asiaa sellaisena, on ymmärtää ja selittää tieteenhaaran asiasisältö. Tätä ei voida tehdä yksinkertaisesti luetteloimalla milloin teoria toimii ja kuinka suuri virheen suuruus on kun se ei toimi, ja siltikin Friedmanin insinöörinäkökulma tieteestä on kestänyt valtavirran taloustieteessä reilusti yli 60 vuotta. [2]
On olemassa tottakai taloustieteilijöitä jotka avoimesti hylkäävät valtavirran taloustieteen kuvaavan staattisen tasapainon metodologian joka on Friedmanin käyttämässä niin-kuin -metodologiassa, mutta heitä tuntuu olevan suhteellisen harvassa ja heillä on suhteellisen vähän vaikutusvaltaa alalla. Samaan aikaan on monia valtavirran taloustieteilijöitä jotka hylkäävät Friedmanin metodologian suoraan kun se tulee vastaan, mutta ovat pakotettuja, johtuen koulutuksestaan ja tarpeesta saada julkaisuja valtavirran akateemisissa tieteellisissä lehdissä, tottelemaan sen sääntöjä jotka ovat kurin kulttuuriin iskostettuja. Lopputulos on osoittautunut katastrofaaliseksi. Taloustieteen perusparadigma joka on noussut tästä metodologiasta on epäonnistunut ennustamaan vuoden 2008 romahduksen ja sen tuhoisat vaikutukset, ja sen lisäksi se on osoittanut olevansa kykenemätön tuottamaan konsensusta tieteenalan sisällä siitä mikä on meitä tällä hetkellä piinaavan taloudellisen stagnaation luonne ja syy.
Yrittämällä ymmärtää miksi asia on näin on opettavaista tarkastella Friedmanin argumenttien luonnetta kontekstissa jossa hän on ne luonnostellut, erityisesti hänen argumenttinsa että teorian oletusten totuusarvo on irrelevantti niin kauan kuin teorian ennusteet on lueteltu ja me esitämme niin kuin nuo oletukset olisivat totta. Paikka aloittaa on putoavien kappaleiden lain historia johon Friedman viittaa, ja jonka hän sitten hylkää.
Putoavien kappaleiden laki
Ymmärtämyksemme tästä ”laista” ei vain yhtäkkiä tullut tyhjästä. Se kasvoi Galileon työn seurauksena, kun hän yritti selittää Aristoteleen liiketeorian anomalioita. Aristoteleen mukaan vakiovoima joka kohdistuu kappaleeseen saa sen liikkumaan vakionopeudella, mitä suurempi voima sitä suurempi nopeus. Hän myös oletti, että painavammat kappaleet putoavat suuremmalla nopeudella kuin kevyemmät. [ Galileo (p. 61)] Tämä tuntui olevan täydellisen järkevä selitys tavasta jolla höyhen tippuu verrattuna kiveen, mutta Galileo havaitsi, että painavammat kivet eivät tipu suuremmilla nopeuksilla kuin kevyemmät kivet ja että mitä kauemmin kivi putoaa, sitä suuremmaksi kasvaa sen nopeus (tiettyyn pisteeseen asti) vaikka painovoima joka siihen vaikuttaa ei vaikuta muuttuvan.
Tämän varsin monimutkaisen ja läpikotaisen putoavien kappaleiden analyysin johdosta Galileo tuli päätelmään, että erot hänen havaitsemassaan käyttäytymisessä voitaisiin ymmärtää ja selittää jos hän hylkäisi Aristoteleen oletukset, ja sen sijaan olettaisi että 1) on olemassa liikemäärämomentti (eli että kappale paikallaan pyrkii pysymään paikallaan ja kappale liikkeessä pyrkii pysymään liikkeessä) ja 2) kun vakiovoima kohdistuu kappaleeseen, se kiihtyy vakiosuuruudella sen sijaan että se liikkuisi vakionopeudella. Hän myös tuli päätelmään havaintojen, mittausten, loogisen päättelyn ja järkeilyn tuloksena, että ulkoisen vastuksen puuttuminen siitä minkä läpi kappale lensi — eli siis tyhjiö — aiheuttaa sen, että kaikki putoavat kappaleet kiihtyvät samaan vakiotahtiin huolimatta niiden uodosta, tiheydestä, painosta tai putoamismatkasta. [Galileo (pp. 118-9)]
Vaikka nämä oletukset olivat riittäviä Galileolle muodostamaan uusi ymmärrys putoavien kappaleiden laista, vasta Newton oli yhdistänyt Kopernikuksen, Keplerin ja Galileon havainnot niin pitkälle että hän kykeni muotoilemaan Newtonin kolme liikelakia ja teorian yleisestä painovoimasta. Tämä ymmärrys erosi Galileon omasta siinä, että Galileo oli olettanut putoamiskiihtyvyyden olevan vakio koko pituudelta. Tämä oletus on loogisesti epäkonsistentti Newtonin toisen lain ja yleisen gravitaatioteorian kanssa.
Newtonin toinen laki olettaa että voima on yhtä kuin massa kertaa kiihtyvyys. Hänen gravitaatioteoriansa olettaa että on olemassa käänteinen toisen potenssin suhde gravitaatiovoiman ja gravitaatiokeskipisteiden etäisyyden maapallosta välillä kun kappale putoaa. Nämä kaksi oletusta kun yhdistetään, saadaan että kiihtyvyyden suuruus täytyy kasvaa kun kappale putoaa kohti maapalloa. [Newton (p. 398, 83)] Jos nyt halutaan tehdä Galileon kappaleiden putoamisen laki loogisesti konsistentiksi Newtonin integraation kanssa, täytyy tämän, ollakseen voimassa, lain olettaa tyhjiö, ja lisäksi sen täytyy olettaa että kiihtyvyys kasvaa kun kappale ja maapallo lähestyvät toisiaan.
Tässä kohtaa tulisi olla jo ilmeistä, että Friedmanin väite siitä, että putoavien kappaleiden laki ”hyväksytään koska se toimii” ei ole niin yksiselitteistä kuin Friedman antaa ymmärtää. Friedman itse puhui tarkemmin vain muutamista niistä lukemattomista tilanteista joissa tämä laki, kuten hän itse sanoo, ei toimi, ja itseasiassa on olemassa vain kourallinen käytännön sovellutuksia Friendmanin kommentille tästä laista, muu kuin perusta jonka lukion fysiikan opiskelija voisi laboratoriossa itse koejärjestelyksi rakentaa. Asiahan on niin, että Galileo hyväksyi tämän lain ymmärryksen, ei ainoastaan siksi että se toimii, vaan siksi että ymmärrys tästä laista johtuu oletuksista jotka ovat sisällä siinä kosmologiassa jossa Galileo yritti ymmärtää ja selittää fyysistä universumia. Samalla tavoin Newton hyväksyi hänen versionsa Galileon laista, ei ainoastaan siksi että se toimii, vaan siksi että hänen ymmärryksensä laista johtuu oletuksista jotka ovat sisällä siinä kosmologiassa jossa Newton yritti ymmärtää ja selittää fyysistä universumia.
Newtonin kosmologia teki mahdolliseksi ymmärtää ja selittää astronomisia havaintoja tarkkuudella jota ei oltu ennen nähty. Tämän johdosta Newtonin jälkeen mikä tahansa uusi tulkinta Galileon laista sivuutettiin höpöhöpönä paitsi niiden keskuudessa jotka halusivat epätoivoisesti pitää kiinni Ptolemaioksen maailmankuvasta ja jotka olivat haluttomia tai kyvyttömiä, mikä syy sitten olikin, hyväksymään heliosentristä maailmankuvaa.
On kuitenkin olennaista ymmärtää, että Newtonin ymmärrys tästä laista ei ainoastaan hyväksytty koska se toimi sillä tavoin kuin Friedman kuvaa Galileon lain toimivan. Newtonin ymmärrys tästä laista hyväksyttiin, koska lakia itsessään, tai mitään sen Newtonin kosmologiassa olleista oletuksista joita tarvittiin johtamaan newtonilainen ymmärrys tästä laista ei ollut osoitettavissa vääriksi empiirisillä havainnoilla. Jos olisi voitu osoittaa, että mikä tahansa oletuksista joiden perusteella Newtonin ymmärrys tästä laista johdettiin olisi ollut mahdollista osoittaa vääräksi, Newtonin ymmärrys tästä laista ei todellakaan olisi hyväksytty, ainakaan fyysikoiden keskuudessa. Se että asia on näin on selkeästi nähtävissä kun fyysikot hylkäsivät Newtonin ymmärryksen tästä laista sen jälkeen kun havaittiin, että Newtonin oletus avaruuden ja ajan riippumattomuudesta oli empiiristen havaintojen perusteella ristiriidassa Einsteinin oletuksen kanssa aika-avaruusjatkumosta, joka kuului Einsteinin suhteellisuusteoriaan. Einsteinin suhteellisuusteoria johti täysin toisenlaiseen ymmärrykseen Galileon laista. [3]
Täten kun me tutkimme putoavien kappaleiden lain historiaa johon Friedman viittaa ja jonka hän sitten unohtaa, me havaitsemme että kaikki suuret askeleet fysiikan kehityksessä Galileon jälkeen ovat johtuneet 1) siitä että Galileo hylkäsi Aristoteleen epärealistiset oletukset, 2) Newton hylkäsi Galileon epärealistiset oletukset ja 3) Einstein hylkäsi Newtonin epärealistiset oletukset. Ja kuitenkin Friedman argumentoi:
“Mitä tulee siihen että teorialla voitaisiin sanoa olevan ”oletuksia” ollenkaan, ja mitä tulee siihen kuinka niiden ”realismia” voidaan arvioida riippumatta ennusteiden kelpoisuudesta, teorian merkitsevyyden ja sen ”oletusten” ”realismin” välinen suhde on lähes vastakohta sille mitä kritiikissä on kuultu. Todella tärkeillä ja merkitsevillä hypoteeseilla havaitaan olevan ”oletuksia” jotka ovat villin epätarkkoja esityksiä todellisuudesta, ja yleisesti, mitä tärkeämpi teoria, sitä epärealistisemmat oletukset (tässä suhteessa). (p. 14)”
Friedmanin metodin logiikan epärelevanttius
Se kuinka paljon Friedmanin argumentit ovat tieteellisen tutkimuksen keskeiselle roolille täysin välinpitämättömiä on nähtävissä hänen hahmotelmassaan siitä millaisena hän näkee tämän roolin:
“Sen miten näen tämän on, että ”teorian oletuksilla” on kolme erilaista, vaikkakin toisiinsa liittyvää, positiivista roolia: (a) ne ovat usein taloudellinen tapa kuvata tai esittää teoria; (b) ne joskus helpottavat hypoteesin epäsuoraa testaamista sen seurausten avulla; ja (c) … ne ovat joskus kätevä tapa määrittää olosuhteet joissa teorian odotetaan olevan pätevä. (p. 23)”
Tässä kappaleessa ei ole viittaustakaan tunnustukseen siitä että tieteellinen teoria on, itse asiassa, sen oletusten ruumiillistuma. Teoriaa ei voi olla olemassa ilman oletuksia sillä oletukset ovat ne jotka ovat ruumiillistettu toeriassa, joka tarjoaa järjen ja logiikan avulla seuraukset joiden avulla tieteenhaaran tutkimuskohde voidaan ymmärtää ja selittää. Samat oleteukset tarjoavat taas järjen ja logiikan avulla ennustuksia joita voidaan verrata empiiriseen todistusaineistoon jotta voidaan testata teorian pätevyyttä. Teorian oletukset ovat ne premissit loogisissa argumenteissa jotka antavat teorian oletuksille tarkoituksen, ja mikäli nuo oletukset ovat vääriä, teorian tarjoamat selitykset ovat merkityksettömiä huolimatta siitä miten loogisesti tai matemaattisesti hienostuneita nuo selitykset vääriin oletuksiin pohjautuen ovat.
Loogisen argumentin muoto on se joka tekee siitä pätevän, huolimatta premissien todellisuudesta huolimatta. Argumentti (a) kaikki sinisilmäiset miehet ovat erehtymättömiä, (b) minulla on siniset silmät, täten (c) olen erehtymätön on loogisesti pätevä vaikka järjen mukaan tämä ei ole se argumentti jota vaimoni pitäisi uskottavana. Ja vaikka olisin erehtymätön, tällä argumentilla ei siltikään ole oleellista merkitystä, huolimatta sen loogisesta pätevyydestä ja sinisistä silmistäni, koska se perustuu vääräksi osoitettavaan premissiin siitä, että kaikki sinisilmäiset miehet ovat erehtymättömiä. On intuitiivisesti selvää, että loogisella argumentilla on oleellista merkitystä vain, jos sen premissit ovat totta jopa niille joilta puuttuu ymmärrys formaalista logiikasta. Tämän johdosta vain harva tiedemies on halukas seuraamaan Friedmanin metodologiaa ja yrittää luetteloida milloin sinisilmäisyyden teoria erehtymättömyydestä toimii ja milloin se ei toimi. Ja kuitenkin tämä on sen kaltaista järkeilyä jota valtavirran taloustieteilijät harjoittavat kun he jättävät huomiotta oletustensa realistisuuden. [4]
Huolimatta siitä yksinkertaisesta seikasta, että tieteellinen ymmärrys ja selitykset rakentuvat logiikan ja järkeilyn kautta oletusten seurauksista (eli premisseistä) joille tieteelliset argumentit perustuvat, ja että loogisella argumentilla on oleellista merkitystä niin paljon kuin premissit joihin se perustuu ovat totta, Friedman väittää että teorian relevanssia ei voida arvioida sen oletusten realismin perusteella niin kauan kuin ollaan myös niin kuin oletukset olisivat. Huomioon ottamatta sitä seikkaa että tässä argumentissa ei ole mitään järkeä tieteellisen tutkimuksen kannalta, se herättää kysymyksen: Miksi valtavirran taloustieteilijöitä tulisi ottaa vakavasti jos heidän teoriansa ja, täten, heidän argumenttinsa perustuvat valheellisiin oletuksiin? Tämä kysymys on erityisen relevantti kun puhutaan valtavirran taloustieteen antamista politiikan suosituksista, kun oletusten realismi, mille suositukset oikeuttavat argumentit perustuvat, jätetään huolettomasti huomiotta.
Tällä hetkellä me olemme keskellä maailmanlaajuista taloudellista, poliittista ja sosiaalista katastrofia joka on seurannut pahinta talouskriisiä sitten 1930-luvun. Tämä kriisi vuorostaan on ollut suoraa seurausta rahoitusjärjestelmän viimeisen 40 vuoden aikana tapahtuneen sääntelyn vapauttamisesta, valtavirran taloustieteilijöiden käskystä. Politiikka, jonka valtavirran taloustieteilijät ovat oikeuttaneet perustuen talousteoriaan joka olettaa että spekulatiiviset kuplat eivät voi olla olemassa huolimatta lukemattomista taloudellisista, poliittisista ja sosiaalisista katastrofeista jotka tällaisia kuplia on seurannut kautta historian. [5]
Ja silti valtavirran taloustieteilijät ovat hukassa yrittäessään päästä konsensukseen siitä mikä meni vikaan. Sellainen voima Friedmanin niin-kuin -metodologialla on taloustieteen tieteenhaaran piirissä.
Friedmanin logiikan ideologinen luonne
Vielä problemaattisempaa on Friedmanin yritys antaa substanssia hänen insinöörinäkökulmalleen tieteestä väittämällä, että loppujenlopuksi kaikki tilanteet joissa hypoteesit toimivat ja eivät toimi on luetteloitu tieteenalan sisällä, ja kaiken todistusaineiston kertoessa oletusten realismin puutteesta, jotka hypoteeseista löytyvät, on sivuutettu, tiedemiehen tulisi tarkastella ”tieteen perinnettä ja kansanperinnettä joka paljastuu siitä sitkeydestä joilla näistä hypoteeseista pidetään kiinni” totuuden löytääksemme. Hän sen jälkeen väittää, että koska ”kyky arvioida… on jotain jota ei voida opettaa [ja] voidaan oppia… vain kokemalla ja altistumalla ’oikeanlaiselle’ tieteelliselle ilmapiirille” meidän tulee tarkastella viisaita miehiä ja naisia tieteenhaarassa jotka ovat altistuneet ”’oikeanlaiselle’ tieteelliselle ilmapiirille” jotta löytäisimme ”sen ohuen viivan joka on piirretty erottamaan ’seinähullu’ tiedemiehestä.” [Friedman (pp. 22-3, 25)]
Tämä voi olla järkeenkäypää insinöörille joka toivoo oppivansa sillanrakennuksen nykytilasta, tai ideologille joka toivoo tarjoavansa loogisen pohjan hänen rakkaimmille vainoharhoilleen huolimatta kehäpäätelmistä ja vääristä oletuksista joille logiikka perustuu. Mutta tämä ei ole tiedettä! Jos fyysikko olisi ottanut tämän lähestymistavan läpi historian — luottaen ”kansanperinteeseen” ja ”sitkeyteen jolla hypoteeseista pidetään kiinni” ja niihin jotka ovat altistuneet ””oikeanlaiselle’ tieteelliselle ilmapiirille” heidän jättäessään huomiotta oletusten realistisuuden — me eläisimme edelleen Ptolemaioksen maailmankuvassa luetteloimassa tilanteita jolloin Aristoteleen oletukset toimivat ja eivät toimineet.
Friedman on väärässä väittäessään että on olemassa ”ohut viiva… joka erottaa ’seinähullun’ tiedemiehestä.” Tuo viiva ei ole ohut. Se on kirkas viiva joka erottaa ne jotka hyväksyvät argumentit kehäpäätelmiin ja vääriin oletuksiin perustuen ja ne jotka eivät hyväksy. Tämän tulisi olla ilmiselvää, kuitenkin on olemassa taloustieteilijöitä jotka ovat virassa korkea-arvoisissa yliopistoissa ja vastuullisilla paikoilla hallituksien laitoksissa ja kansainvälisissä instituutioissa jotka pitävät Friedmanin höpöhöpöä evankeliumina. He harhautuvat uskomaan että perustuen heidän uskoonsa tähän evankeliumiin, he ovat etuoikeutettujen joukossa vetämässä viivaa joka “erottaa ’seinähullun’ tiedemiehestä.” Heillä ei ole hajuakaan seikasta että he eivät ole sillä puolen viivaa jolla he uskovat olevansa. He tekevät asioista pahempia. Suurin osa taloustieteilijöistä olettaa että koska niin monet hyväksyvät tämänkaltaisen roskan sen tulee jotenkin olla järkevää ja suhteellisen harva puhuu ääneen sitä vastaan. Eivätkä he tunnu tajuavan sitä kuinka tämän kaltainen pseudo-tieteellinen järkeily läpäisee koko taloustieteen tieteenhaaran tai tunnu ymmärtävän sitä vahinkoa jonka se aiheuttaa. [Blackford (2016a; 2016b)]
Mitä Friedmanin metodologia on saanut aikaan
Johtuen Friedmanin tieteenymmärryksen keskeisyydestä taloustieteen tieteenhaarassa, tieteenhaarasta on tullut 1800-lukulaisuuden dominoima, walrasilaisen vapaamarkkinaideologian joka pohjimmiltaan koostuu ideologisesti yhdenmukaisesta ja matemaattisesti elegantista markkinakäyttäytymisen paradigmasta joka kuvaa kuinka ihmisten välisen käyttäytymisen ideaalisysteemi hypoteettisessa vapaan markkinan yhteiskunnassa toimisi, kuten myös edellytykset sellaisen systeemin toiminnalle, joka on täysin irti todellisuudesta. Paradigma jossa oletukset joista se loogisesti riippuu — joista kaikkein tärkeimmät ovat, että mikään taloudellinen toimija ei kykene omalla toiminnallaan suoraan vaikuttamaan markkinahintoihin, kaikilla markkinatoimijoilla on täydellinen tieto markkinahintojen määrittymisestä, että ei ole hyödykkeiden kulutuksesta tai tuottamisesta ei aiheudu ulkoisia kustannuksia tai hyötyjä, ja että ihmiset käyttäytyvät rationaalisesti siten kuin termi ”rationaalinen” on taloustieteilijöiden määrittelemä — eivät ole yksinkertaisesti epärealistisia ja empiirisen todistusaineiston kanssa ristiriidassa, vaan ovat itse asiassa mahdottomia saavuttaa reaalimaailmassa. [Blackford (2013)]
Onko siis ihme, että tämä paradigma jättää huomiotta yhteistyön olennaisen roolin relevanssin demokraattisessa hallinnossa jotta ”saadaan aikaan oikeudenmukaisuus, taataan kotimaan rauha, tarjotaan yhteinen puolustus, edistetään yleistä hyvinvointia ja varmistetaan vapauden tuomat siunaukset meille ja jälkipolville” siitä huolimatta, että taloudellisen käyttäytymisen luonne on kriittisesti riippuvainen siitä kuinka paljon hallitus kykenee toimittamaan näitä elintärkeitä toimia, ja siitä kuinka paljon hallitus epäonnistuu näiden toimien toimittamisessa tehokkaasti toimivalla talousjärjestelmällä ei ole ainoastaan mahdotonta, vaan koko taloudellisen tehokkuuden käsite [Heyne] mitä taloustieteilijät pitävät rakkaana on tarkoitukseton? [6]
Onko siis ihme, että oletukset joille paradigma perustuu ovat tarjonneet pohjan valtavirran taloustieteilijöille harhauttaa itsensä uskomaan maailmaan jossa markkinat ovat tehokkaat; odotukset ovat rationaaliset; ei ole tarpeellista säännellä kansainvälisiä pääomien liikkeitä; spekulatiiviset kuplat ovat mielikuvituksen tuotetta; talousjärjestelmä automaattisesti mukautuu saavuttamaan täystyöllisyyden; petos ei ole ongelma ottaen huomioon markkinoiden toiminnan tehokkuuden; tuotantotekijät saavat arvonsa marginaalituotteiden arvosta; monopolit, monopsonit ja oligopolit eivät ole relevantteja aivan kuin eivät myöskään ole tulojen keskittyminen ja kasvava velkamäärä suhteessa tuloihin; kasvava alttius säästää kasvattaa talouskasvua kaikkien hyödyksi; kauppataseen vajeet ovat merkityksettömiä; ja rahoituslaitokset ovat täysin kykeneväisiä sääntelemään itseään koko ihmiskunnan hyväksi johtue pankkiirien valistuneesta itsekkyydestä? [Blackford (2014, Ch. 1; 2016a; 2016b)]
Onko siis ihme että valtavirran taloustieteilijöiden luomat taloudelliset mallit Friedmanin biljardinpelaaja-analogian vanavedessä ovat jättäneet huomiotta pitkäaikaisen suhteen kulutuksen ja kysynnän sekä tuotannon ja työllisyyden välillä joita Keynes tarkasteli kirjassaan The General Theory of Employment, Interest, and Money
niin että loogiset lopputulemat valtavirran taloustieteilijöiden malleista ovat olleet käytössä kun ollaan oikeutettu kotimaisen ja kansainvälisen rahoitusjärjestelmän sääntelyn purkamista, rikkaiden verojen leikkaamista ja köyhempien verojen kasvattamista, koronkiskonnan sallimista, yksityisten eläketilien käyttöönoton edistämistä, ammattiyhdistysliikkeen tuhoamista, sosiaaliturvan muuttamista suoriteperusteiseksi, minimipalkan korottamisen vastustamista ja monia muita käytänteitä jotka ovat järkeenkäypiä vain paradigmassa joka jättää huomiotta hallituksen olennaisen roolin yhteisen hyvän tarjoajana sekä jättää huomiotta pitkäaikaisen suhteen kulutuksen ja kysynnän välillä sekä yksinkertaisesti olettaa, että säästämisasteen kasvattaminen kasvattaa talouskasvua huolimatta oletuksen kertakaikkisesta absurdiudesta? [Blackford (2014, Ch. 3; 2016a; 2016b)]
Lopputulema näille käytänteille on ollut vajeiden dramaattinen kasvu ja yhtä suuri dramaattinen tulojen keskittymisen kasvu korkeimmissa tuloluokissa. Tämä taas on johtanut tilanteeseen jossa säästäminen ulkomaansektorilla on kasvanut dramaattisesti (kasvaneena vajeena) tuloluokkien yläpäässä yksityisellä sektorilla (korkeampana säästämisasteena kuin alemmilla tuloluokilla). Tämä kasvu säästämisessä ulkomaansektorilla ja korkeimmissa tuloluokissa yksityisellä sektorilla johtuu osittain säästämättömyydestä julkiselta sektorilta ja alimmilta tuloluokilta yksityisellä sektorilla. Investointien dramaattinen kasvu johtuen spekulatiivisista kuplista kaupallisella kiinteistösektorilla 1980-luvulla, tekno-osakkeiden markkinoilla 1990-luvulla ja asuntomarkkinoilla 2000-luvulla on myös kasvattanut tätä. [Blackford (2014, Ch. 1 & Ch. 3)]
Sivustakatsojalle näyttäisi siltä, että valtavirran taloustieteilijöiden tukemien käytäntöjen johdosta viimeisen 50 vuoden aikana talousjärjestelmämme on muuttunut sellaisella tavalla, että ottaen huomioon nykyiset vajeet ja tulojen keskittymisen tuloluokkien yläpäähän, massamarkkinat kulutushyödykkeille USA:ssa ovat heikentyneet siihen pisteeseen asti, että talousjärjestelmä ei enää kykene saavuttamaan potentiaalista tuotantoa ja työllisyyttä nykyisellä massatuotannon teknologialla jatkuvasti kasvavien velkamäärien painaessa. Näyttäisi myös siltä, että jatkuvasti kasvavan yksityisen sektorin velan kestämättömyys suhteessa tuloihin tulee johtamaan vuoden 2008 kaltaiseen romahdukseen. Ja näyttäisi myös siltä, että ottaen huomioon tulojen jakauman ja massatuotannon teknologian, se väistämättä joko (a) jatkuvasti pienentää kauppataseen vajetta, (b) jatkuvasti kasvattaa velkaa suhteessa tuloihin johtuen alempien tuloluokkien säästämättömyydestä, (c) jatkuvasti kasvattaa velan määrää suhteessa tuloihin yksityisellä sektorilla, tai (d) jatkuvasti luo spekulatiivisia kuplia jotka ovat johtaneet pienempään pitkäaikaiseen odotukseen kulutuksen suhteen. Tämä on suurin syy taloudelliseen stagnaatioon jonka olemme kokeneet sitten vuoden 2007. [Blackford (2014, Ch. 1, Ch. 3, Ch. 12; 2016a; 2016b)]
Ja kuitenkin huolimatta mahtavista talousteorian saavutuksista jotka on saavutettu Friedmanin esseen “The Methodology of Positive Economics” jälkeen jota niin monet ekonomistit pitävät rakkaana, taloustieteen perustavanlaatuinen paradigma joka on noussut näistä saavutuksista on ollut kykenemätön tarjoamaan konsensusta taloustieteen tieteenhaaran sisällä meitä riivaavan taloudellisen stagnaation luonteesta ja syistä. Tämän stagnaation selitykset jotka yllä on esitetty ei ole mahdollista tutkia tämän paradigman kontekstissa, eikä varsinkaan ymmärtää, sillä velan kertymisestä tai tulonjaon muutoksista aiheutuvien vaikutusten oletetaan olevan epärelevantteja tässä paradigmassa. [Blackford (2014, fn4)]
Se on niin kuin valtavirran taloustieteilijät olisivat niin lumoutuneita Friedmanin biljardinpelaaja-analogiasta että on lähes mahdotonta heille edes kuvitella mahdollisuutta, että oletuksista puuttuisi realismia, vapaiden markkinoiden edistämänä. Ideologinen vääristymä on syy heidän kyvyttömyyteen päästä konsensukseen talouskatastrofin luonteesta ja syistä. Tämä on Friedmanin pseudo-tieteellisen niin-kuin -metodologian perintö.
Prosessit joiden kautta paradigmavallankumoukset tapahtuivat fyysisissä tieteissä on käyty läpi empiiristä todistusaineistoa käyttäen tarkasteltaessa niitä oletuksia joita hyväksytyssä paradigmassa oli ennen paradigman romahtamista ja sen korvautumista uudella paradigmalla. Tämän on tehnyt Kuhn. Samanlainen vallankumous tapahtui taloustieteessä 1930-luvun klassisen paradigman, joka vapaiden markkinoiden ideologiaan on upotettu, romahtaessa. Tuo paradigma korvattiin uusklassisella synteesillä walrasilaisesta sekataloudesta. Neoklassisen synteesin romahtaessa 1970-luvulla johti vanhan 1800-luvun vapaiden markkinoiden näkökulman integrointiin Goodfriendin ja Kingin uus-uusklassiseen synteesiin. Tämä synteesi, kuten edeltäjänsä, osoittautui korttitaloksi joka lepäsi hiekkapohjalla.
Ei ole selkeää minkälainen paradigma nousee taloustieteen tieteenhaaran kaaoksesta joka on johtunut uus-uusklassisen synteesin epäonnistumisesta selittää vuoden 2008 romahdus. On kuitenkin selvää, että jatkuva kiinnipitäminen Friedmanin niin-kuin -metodologiasta, jota ohjaa walrasilainen vapaamarkkinaideologia, ja epärealististen oletusten sivuuttaminen ei tule olemaan hyödyllistä ratkottaessa taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia ongelmia jotka meitä piinaavat tällä hetkellä. Eikä se tule olemaan hyödyllistä meidän lapsille, eikä lastenlapsille jotka joutuvat sietämään tulevaisuuden taloustieteilijöiden absurdeja metodeja. [Blackford (2013; 2014, Ch. 1, Ch. 3, Ch. 12; 2016a; 2016b)]
Alunperin julkaistu: Real-World Economics
Viitteet
Acemoglu, Daron and James Robinson, Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty (2012) (Amazon)
Amy, Douglas J., Government is Good: An Unapologetic Defense of a Vital Institution (2010) (Amazon) (WEB)
Blackford, George H., “Ideology Versus Reality” (2013) (WEB)
———, Where Did All The Money Go? How Lower Taxes, Less Government, and Deregulation Redistribute Income and Create Economic Instability (Amazon) (Ch. 1; Ch. 3; and Ch. 12 WEB)
———, “A Note on Keynes’ General Theory of Employment, Interest, Money, and Prices” (2016a) (WEB)
———, “Liquidity-Preference/Loanable-Funds and The Long-Period Problem of Saving” (2016b) (WEB)
Dal Bó, Ernesto, Pablo Hernandez-Lagos, Sebastián Mazzuca, “Failed states and the paradox of civilisation: New lessons from history” (2016) (WEB)
Einstein, Albert and H. Minkowski, Original Papers by A. Einstein and H. Minkowski (1920) (PDF)
Fox, Justin, The Myth of the Rational Market: A History of Risk, Reward, and Delusion on Wall Street (2009) (Amazon)
Friedman, Milton, Essays in Positive Economic (1953) (PDF)
Galilei, Galileo, Dialogues Concerning Two New Sciences (1632) Translated (1914) (PDF)
Goodfriend, Marvin, and Robert G. King, “The New Neoclassical Synthesis and the Role of Monetary Policy” (1997) (PDF)
Heyne, Paul, “Efficiency” (2008) (WEB)
Kindleberger, Charles P.The World in Depression, 1929-1939: Revised and Enlarged Edition (History of the World Economy in the Twentieth Century)(1986) (Amazon)
Kuhn, Thomas, The Copernican Revolution: Planetary Astronomy in the Development of Western Thought (1957) (PDF)
———, The Structure of Scientific Revolutions (1962) (PDF)
Keynes, John M., The General Theory of Money, Interest, and Prices (1936) (PDF)
MacKay, Charles, Extraordinary Popular Delusions and the Madness of Crowds (1841) (Amazon)
Minsky, Hyman P., Stabilizing an Unstable Economy (1986/2008) (Amazon)
Newton, Isaac, The Principia (1686) Translated (1846) (PDF)
Polanyi, Karl, The Great Transformation (1944) (PDF) (Amazon)
Suppes, Patrick, Introduction to Logic (1957) (PDF)
Sivuhuomiot
[1] Erinomainen esimerkki Friedmanin argumentointivirheestä. Osaava biljardinpelaaja pelaa ”niin kuin hän tietäisi… monimutkaisia matemaattisia kaavoja” koska jos hän ei pelaisi tällä tavoin hän ei olisi osaava löytyy Collinin katseheuristiikan käsittelystä.
[2] Vaikka Friedman julkaisi esseensä metodologiasta vuonna 1953, se kiersi jo 1940-luvulla, ja hänen insinöörinäkökulmansa hyväksyntä on sisäänrakennettu Keynesin marshallilaisen dynaamisen syyn ja seurauksen metodologian hylkäykseen walrasilaisen deskriptiivisen staattisen tasapainon metodologian puolesta. Katso Blackford (2016).
[3] Katso Einsteinin “§21. Newtonin teoria ensimmäisenä approksimaationa” (Einstein & Minkowski, pp. 229-32) sekä P. C. Mahalanobis samassa lähteessä (Einstein and Minkowski, pp. 30-1).
[4] Katso Suppes & cf. Galileo, Newton, Einstein, Keynes, ja Blackford (2016a; 2016b).
[5] Katso Fox, Minsky, Polanyi, MacKay, Kindleberger, ja Blackford (2014).
[6] Katso Amy, erityisesti hänen verkkosivunsa www.GovernmentIsGood.com, Acemoglu ja Robinson, ja Blackford (2013).