Olen työstänyt käsitystäni yksityisomaisuudesta nyt jo viikkoja. Itse asiassa voitaisiin sanoa, että olen yrittänyt määrittää suhdettani omistamisen käsitteeseen melkein koko elämäni, vaikkakin tuoretta aktiivisuutta on inspiroinut ideat asunnon omistamisesta, joita on esitetty The Dawn of Everything:ssa. Mutta yksityisomaisuuden idea on aina ollut minulle ongelma. En omista asioita kunnolla. Mieluummin haluaisin vain kyetä käyttämään tarvitsemaani, ja antaa omastani takaisin sitä mukaa. Kuitenkin omistaminen tuntuu olevan useimpien minun ympärilläni olevien ihmisten tavoite. Joten se on ollut hämmentävää.
Tämä projekti on nyt jatkunut yli yhden artikkelin mitan, tai ainakin enemmän kuin mitä kukaan jaksaa kerralla lukea. Haluaisin nyt tarkastella suhdetta omaisuuden ja huolenpidon välillä, sekä ideaa siitä että jos haluaa pitää jostain huolta, se pitää omistaa, tai vähintäänkin siihen on pitänyt “investoida”. Aion ottaa käsiteltäväkseni yksityisomaisuuden itsensä, lähinnä aitaamisen ja kolonialismin viitekehyksessä.
Ketä yksityisomaisuus oikeasti kiinnostaa?
Se miten itse asian näen, yksityisomaisuuden ja omistamisen ideat voivat olla perustavalla tavalla erilaiset sukupuolten välillä. Ei biofyysisten sukupuolten, vaikka se voikin liittyä biologiaan naiskehon ollessa pääasiallisesti vastuussa raskaudesta ja synnyttämisestä. Naiset eivät voi jättäytyä lisääntymisestä pois samalla tavalla kuin miehet. Mutta kulttuurillista eroa pahentaa biologinen erilaisuus, ja läheisesti tähän liittyy huolenpito. Ne jotka tätä työtä tekevät, ymmärrettävästi eivät halua sitä enempää kuin tehtävänä jo on, ja he haluavat elämää, jossa ei tarvitse omistaa enempää kuin mikä on tarpeen.
Tottakai, ihmisten pitää päästä käsiksi tiettyyn määrään tavaraa. Me tarvitsemme ruokaa ja suojaa. Me tarvitsemme vaatteita. Me todennäköisesti tarvitsemme myös taidetta ja musiikkia, tai ainakin kyvyn tehdä elämästämme kauniimpaa. Joten syntyy jännitteitä. Meidän tarvitsee käyttää tavaraa, joista osan me kulutamme, mutta me emme kaipaa rasitetta, joka syntyy tavaran huolenpidosta, mikä on sitä minkä omistaminen tuo mukanaan.
Ne, jotka argumentoivat (tyhjentävästi….) omistamisen puolesta, tuppaavat pitämään omaisuuden omistamista — naisista ja lapsista maahan ja tavaroihin — jonain minkä tarkoitus on olla ainoastaan heidän itsensä käytössä, ja että heillä on oikeus tehdä sillä mitä haluavat ilman, että kenelläkään muulla on siihen mitään sanottavaa. Tämä tarkoittaa, että heillä ei ole vastuuta omaisuuden ylläpidosta muille — tai edes itselleen jonkin tulevaisuuden ajankohdan suhteen. He voivat tuhota omaisuutensa. He katsovat oikeudekseen haaskata sen täysin. Heillä ei ole pakkoa ottaa vastuuta sen pitämisestä kunnossa ellei jokin anteliaisuus liikuta heitä, jota he pitävät tietynlaisena kunniamerkkinä. Yksityisomaisuutta kaikkein äänekkäimmin puolustavat tuppaavat uskomaan, että hyvä isännöinti on jotain suurempaa kuin kutsumus. Heidän ei ole pakko ja he eivät yleensä niin teekään. Kun huolenpidon taakka nousee pois hartijoilta, kun omaisuutta voidaan haaskata miten se nyt sattuukin henkilökohtaisesti eniten hyödyttämään (lyhytnäköisesti yleensä), silloin on insentiivi hankkia sitä enemmän ja enemmän — eikä huolehtia siitä yhtään.
Toisaalta hyvä isäntä kammoksuu omaisuuden hankkimista, koska omistamisen mukana tulee vastuu sen huolehtimisesta ja ylläpidosta ja kunnossapidosta. Ihmiset, jotka huolehtivat omaisuudestaan, eivät halua että sitä on paljoa. Isännöitsijä ei tuhoa. (Sanoisin, että useimmat naiset inhoavat tuhoamista jo periaatteessa; se on äärimmäisen epäkäytännöllistä.) Hyvällä isännöitsijällä on taipumus laittaa omaisuuteen enemmän kuin ottaa pois – hän siirtää sen paremmassa kunnossa eteenpäin. Tätä huolenpidon työtä ei tehdä siksi, että se näyttää hyvältä. Se ei ole meriitti, jotain mistä saa mainetta ja kunniaa. Se on tarpeellista työtä. Se on vähintä mitä ihmisen pitää tehdä. Se ei ole kauhean kivaa itsessään. Osa siitä on suorastaan tuskallista. Ei siis ole insentiiviä kasvattaa kuormaa yli hyvän elämän tarpeen. Hyvät isännöitsijät eivät ole yleensä hankkimishaluisia.
On paljon miehiä, jotka näkevät omaisuuden tämän huolenpidon linssin läpi, ja he katsovat koko omistamisen hommaa epäluuloisina. Kuten sanoin, tämä ei ole biofyysinen jakolinja, mutta se on sukupuolittunut jakolinja useimmissa ihmiskulttuureissa viimeisen 3000 vuoden aikana. Uskon, että se on kulttuurikonstrukti, aivan kuten sukupuolikin. Ja se on suuremmalta osalta naissukupuoli, joka näkee omistamiseen liittyvän työn — koska kulttuurissamme yleensä naissukupuoli on se joka tekee kaiken omistamiseen liittyvän työn. Siispä tämä sukupuoli ei ole kauhean halukas omistamaan.
Silti me pidämme huolta. Me huolehdimme maailmasta jossa elämme. Me huolehdimme oman elämämme laadusta. Ja me pidämme huolta siitä mistä me välitämme. Mutta ei siksi että me omistamme sen. Omaisuudesta huolehtiminen — oli se sitten omistettua tai ei — ei tapahdu siksi että se tekee meistä onnellisempia ja terveempiä. Ja suoraan sanoen huolenpito on eettinen velvollisuus niille, jotka välittävät. Se on jotain, mikä meistä syvästi tuntuu, että meidän tulisi tehdä. Siksi minua ärsyttää, kun yksityisomistuksen puolestapuhujat kääntävät pöydän ja sanovat, että ne, jotka eivät omista, eivät pidä huolta — koska ei ole insentiiviä “investoida” omaisuuteen jota ei omisteta.
Tämä on yleinen yksityisomaisuuden puolustajien vastaväite: ne jotka eivät omista, he eivät pidä huolta omaisuudesta. Vuokraajat eivät “investoi” korjauksiin ja parannuksiin yksinkertaisesti siksi, että se ei tuota. Joka kerta kun törmään tuohon väitteeseen, haluan itkeä, koska se on niin täysin väärin ja nurinperin. Kyllä, nuoret ihmiset ovat nuoria — he eivät siivoa huoneitaan jos he omistavat ne — ja monet ihmiset nykypäivänä eivät kasva tuota elämänvaihetta kypsemmäksi. (Epäilen, että monet jotka puhuvat oman ympäristönsä huolenpidosta voitontavoittelun mielessä ovat jääneet tälle pysähtyneelle kehitysvaiheelle.) Mutta vuokralaiset — maanviljelystä tai asumista varten — eivät ole aikeissa tuhota omaisuutta. Eivätkä he vastustele investointeja koteihinsa tai farmeihinsa. He elävät siellä; he viljelevät maata siellä. Se on ainoa inspiraatio mitä suurin osa tarvitsee omaan ympäristöönsä investoidakseen. Se on tavallaan ihmiselämän päätyö — tehdä ravitseva koti. He eivät investoi omaisuuteen; he investoivat itseensä. Tarkemmin sanottuna, he elävät; se ei ole “investoimista”.
Joten tämä väite, että meidän tulee omistaa jotain inspiroituaksemme vaalimaan ja huolehtimaan siitä? Minusta juuri päinvastainen on totta. On vähemmän todennäköistä, että “omaisuus sijoituskohteena” tulee paremmin hoidetuksi kuin “omaisuus kotina”. Todellakaan ei tule. Rahallisen tuoton saaminen sijoituskohteelle tarkoittaa, että pitää tienata enemmän kuin on sijoittanut kohteeseen. Joten silloin ei voi tuhlailla. Toisin sanoen, on vahva epäinsentiivi omaisuuden parantamiselle, kun sen näkee investointina. Me kaikki tiedämme tämän. Se on maalaisjärkeä. Omaisuus investointina melkein aina kuluu ja tuhoutuu, aktiivisen käytön sekä myös laiminlyönnin seurauksena. Minkä takia avokaivostoimintaa ja liuskeöljyä harrastetaan — sekä myös tyypillisiä vuokrataloja vähätuloisten alueilla.
Ihmiset, jotka puhuvat yksityisomaisuudesta investointina eivät ole vuokralaisia, ja vaikuttaa siltä että he eivät edes tunne vuokralaisia — poislukien ehkä heidän omat lapsensa. Minä tunnen vuokralaisia. Olen elänyt pääosin vuokra-asuntoalueilla. Tunnen enemmän maansa vuokranneita maanviljelijöitä kuin maanomistajia. Molemmat poikani ovat vuokralaisia (jotka kasvoivat huoneitaan siivoten…). Minun vanhemmat ovat jälleen vuokralaisia. Kukaan näistä ihmisistä ei pidä kotiaan ja maatilaansa “investointina”. Ei rahamielessä. Jos se olisi sijoitus, se olisi sijoitus elämiseen, terveellisyyteen ja onnellisuuteen ja mukavuuteen, tuottaen hyvää ruokaa ja kauniita asioita, ihmisenä oloa. Ja ihmisset huolehtivat asioista kun he eivät sekoita päätään pitämällä omistamista rahallisena investointina.
Voitaisiin sanoa myös, että useimmat ihmiset, jotka vuokraavat, tekevät niin koska heille ei anneta mahdollisuutta omistaa. Heillä ei ole pääsyä subventointirahoihin ja helppoihin rahallisiin mahdollisuuksiin, joita dominantilla omaisuutta omistavalla luokalla on. Heillä ei ole perittyä varallisuutta tai tuloja, joilla auttaa velan lyhentämistä. Ja on myös monia esteitä ja vanhanmallisia rajoitteita, jotka estävät monia ihmisiä saamasta asuntolainaa tai ostamasta asuntoa suoraan, vaikka heillä olisikin varallisuutta. (Jos et tiedä näistä asioista, suosittelen lukemaan tekstejä seuraavilta henkilöiltä: Chuck Collins, Isabel Wilkerson, Nell Irvin Painter, Edward Baptist, Ibram X. Kendi, sekä Howard Zinn muiden muassa. Sitten kuuntele myös “Seeing White” Scene on Radiolla.)
Jokatapauksessa, tämä ei ole investointivalinta, jota he pääsevät tekemään. He eivät päätä vuokraavansa koska he eivät haluaisi käyttää koko elämäänsä kaikkien resurssiensa sijoittamiseen sinne missä he asuvat tai viljelevät. He päättävät vuokrata, toivoen että joku päivä he pystyisivät tekemään juuri niin, että he pääsisivät omistamaan. Koska omistajat eivät ole vuokranannon rajoittamia. He voivat parantaa omaisuuttaan. He voivat muokata sitä. He voivat käyttää sitä vapaasti ja vaalia sitä. He voivat ainakin ripustaa perhevalokuvia seinille ilman, että he saavat siitä vahingonkorvauspyyntöjä. Jokaisen ihmisen tulisi olla vapaa rakentamaan oma elämänsä, ja meidän yhteiskunnassamme omaisuuden omsitaminen on yksi niistä harvoista poluista vapauteen.
Tavallaan ne jotka väittävät omistamisen olevan tarpeen, jotta omaisuutta voisi päivittää, ovat oikeassa. On paljon helpompaa olla hyvä isäntä kulttuurissamme, jos omistat omaisuutesi. Mutta se ei johdu rahallisen insentiivin puutteesta. Vuokraaminen itse — omaisuuden näkeminen investointina — tekee taloista ja maasta huolehtimisen vaikeaksi. Omistajan tarpeen olla kuluttamatta rahaa investointiin ja vuokraajan tarpeen räätälöidä omaisuus elämälleen välillä on konflikti. Ei siinä etteivätkö he olisi motivoituneita; he eivät saa “investoida parannuksiin”. Monet parannukset eivät yksinkertaisesti ole vuokralaisille mahdollisia. Et voi laittaa uutta eristystä tai heittää aurinkopaneeleita katolle tai repiä autotallia ja laittaa sen tilalle puutarhaa. Useimmat vuokralaiset ovat todella rajoitettuja sen suhteen mitä vuokraehdot sallivat tehdä, ja heidän tulee jättää se siihen kuntoon jossa he sen saivat — niin paljon että se rajoittaa heidän kykyään kasvattaa omaisuuden arvoa! Ja sitten on jatkuva riski siitä, että menettää kaiken työn jonka on uhrannut kotiin kun omistaja päättää nostaa vuokraa oman maksykyvyn yli (tai häätää jollain satunnaisella päätöksellä).
Se ei ole tahdon puutetta, ei haluttomuutta käyttää rahaa joka ei tule koskaan takaisin. Ihmiset haluavat hoitaa asioita itse huolehtimalla omasta asuinympäristöstään. He iloisesti käyttävät kaikki resurssinsa, joihin heillä vain on pääsy oman kotinsa ylläpitämiseen. Tätä ihmiset ovat tehneet satoja tuhansia vuosia. Ihmiset voivat huolehtia kodeistaan ja maistaan, olivat ne sitten omia tai vuokralla. Ja todellakin, ei ole paljoakaan eroa siinä onko maksanut lainanlyhennystä vaiko vuokraa. “Omaisuus investointina” on itse este kehitykselle, ei “vuokrakoti”. Investointiomaisuudesta ei huolehdita samalla tavalla, eikä paranneta.
Tässä on tuore kuvaus elämästäni. Toisella pojallani oli keittiön katossa vuoto, joka tuli hänen yllä olevan asunnon putkesta. Tämä alkoi arviolta 2 vuotta sitten. Hän yritti saada kiinteistöhuoltoa korjaamaan sen. Hän yritti korjata sitä itse. Vuodon korjaustarpeesta ei ollut epäilystäkään. Vesi haisi pahalta, oli hometta…. Ei myöskään ollut kysymystäkään — koska se sai alkunsa asunnon ulkopuolella toisessa tilassa, jonne ei ollut juridista tai fyysistä pääsyä — että tämän vuodon korjaaminen olisi omistajien vastuulla… mutta silti nurkassa on edelleen muoviämpäri keräämässä vettä.
(Minun tulisi huomauttaa, että poikani on suhteellisen varakas valkoinen mies. Olen aika varma, että hänelle annetaan enemmän huomiota kuin muille rakennuksessa. Ja kuitenkin asunto saa tämän tason huolenpitoa.)
Toki me kaikki tiedämme, että tämä on yleinen tarina vuokralaisten keskuudessa kaikenlaisissa asunnoissa. Charles Dickens teki kirjaimellisesti koko uransa tästä yhdestä surullisesta tarinasta. Vuokraamisen todellisuus on täysin vastakkainen kuin se mitä ihmiset väittävät, että vuokralaiset eivät pitäisi huolta omaisuudestaan insentiivinpuutteen vuoksi. Omaisuutta investointina pitävät ovat niitä, joilla ei ole insentiiviä parantaa sitä, tai edes pitää sitä yllä. Poikani ei saa alennusta vuokraansa vaikka hänen vuokraamansa asunto on nyt huonommassa kunnossa kuin se oli vuokrasopimusta allekirjoitettaessa. Jos hän saisi, ehkäpä olisi jonkinlainen insentiivi korjata vuoto. Niinkuin laki sanoo — laissa, jonka omaisuuden omistajat ovat luoneet — omaisuuden omistajalle taataan tulot huolimatta siitä mikä omaisuuden kunto on. He menettävät rahaa investoinnissa jos he joutuvat käyttämään enemmän rahaa sen pitämiseen kunnossa. He saavat voittoa samasta vuokrasta, mutta he joutuvat maksamaan suuremmat kulut. Joten tottakai he venyttävät penniä joka välissä pitääkseen omaisuuden pystyssä. Tuo tulomarginaali kulujen päälle on investoinnin tuottoa. Se on ainoa insentiivi “omaisuudelle investointina”.
Jos kuitenkin asut itse tilassa, siitä huolehtimiseen on paljon enemmän insentiiviä. Ja vaikka on monia vuokralaisia, jotka ovat huonoja isäntiä, veikkaan että useimmat heistä ovat hyviä huolenpidossa. Mieti: keitä vuokralaiset ovat? Suurin osa vuokraavista ovat myös matalapalkkatöissä — matalapalkkaisessa hoivatyössä. Vuokralaiset ovat yhteiskunnan isännöitsijöitä. He siivoavat kotisi. He hoitavat lapsesi. He istuttavat ja korjaavat sadon ja prosessoivat sen ja kokkaavat ja tarjoilevat sen. He hoitavat puutarhaa. He silittävät ja pesevät vaatteesi. Usein he tekevät kaikki korjaustyöt nykypäivänä. Nämä ovat hoivatyön ammattilaisia. He ovat todella hyviä työssään tai muuten he olisivat kuolleita. Lisäksi he ovat ylpeitä työstään, vaikka siitä ei saakkaan palkkaa. He tekevät työtä joka ei ole investointi rahoitusmielessä; he tekevät työtä elääkseen. Ja tämä kantaa myös heidän koteihinsa.
Nuoret ja epäkypsät idiootit poislukien, useimmat vuokrakämpät pidetään moitteettomina, niistä pidetään huolta rakastavasti ja luovasti. Koska paskan ja epäjärjestyksen keskellä eläminen on epämukavaa. Se on ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä tiedämme ja aavistamme kodin luonteesta. Ihmiset eivät pidä epämukavuudesta. Mikään eläinkään ei pidä. Ainoa eläin, joka on halukas elämään kylmässä kurjuudessa on homo economicus (fraasi joka on molempien sanojen irvikuva…) koska tämä peto kärsii omaisuuden investointiharhasta, hän ei pidä sitä kotina jossa eletään elämää.
Anna minun kääntää asetelma taas toisinpäin. Sellainen henkilö joka tavoittelee rahallista tuottoa omaisuudesta todennäköisesti elä omaisuuden kanssa. Omistajalla, joka haluaa saada omaisuudesta enemmän kuin mitä hän panostaa siihen, on vain muutama vaihtoehto niin tehdä. Hän voi vuokrata omaisuutta, pitää vuokran niin korkeana kuin pystyy ja vältellä korjauksia ja huoltoja tai pitää ne niin matalina kuin pystyy. Tai sitten hän voi vetää välistä mitä tahansa arvoa mitä omaisuus sisältää — mineraalit, puu, maaperä, tila, työvoima (eräitä karmaisevimpia omistuksen muotoja) — ja tehdä niillä rahaa. Tai hän voi ostaa omaisuutta ja sitten myydä sitä korkeammalla hinnalla. Mikään näistä suhteista ei ole huolehtivaa isännöintiä, eikä se ole kauhean pitkäjänteistä. Nämä eivät myöskään ole parannuksia omaisuuteen; ne ovat parannuksia omistajan varallisuuteen.
Jos investoit omaisuuteen, silloin todennäköisesti et tee hoivatyötä kodin tai elämän parissa. Minun on sanottava myös, että jos tarvitset rahapalkkiota oman kodin huolehtimisesta, silloin saatat elää elämääsi väärin. Jos maalaat kotisi seiniä niin, että se kasvattaa kodin myyntiarvoa, mutta ei niin että se kasvattaa kodin arvoa sinulle, silloin et ole rakentamassa kotia itsellesi. Et myöskään huolehdi omaisuudesta. Yrität vain saada lisää rahaa siitä, kun jätät kaiken sen minkä eteen olet työskennellyt. Monessa mielessä haaskaat aikaasi ja vaivaasi — ja elämääsi.
Hyvä elämä on paljon rikkaampi palkkio tehdystä työstä. Ja hyvän elämän saa sitä elämällä, ei investoimalla siihen. Joten ympyrä on sulkeutunut… hoivatyö on sekä velvoite että ilon lähde. Hoivatyötä tekee — huolimatta omistajuudesta — ihmiset jotka välittävät. Omaisuudesta, ympärilläolijoisttaan ja itsestään. Sitä ei motivoi rahallinen palkkio (koska me emme todellakaan saa rahapalkkioita). Sitä tehdään hyvin eletyn elämän palkaksi. Se mitä “omaisuus investointina”-ihmiset eivät koskaan tunnu oppivan on, että sinun ei tarvitse ansaita rahaa elääksesi hyvää elämää…
Sijoittajat? He ainoastaan tavoittelevat jotain tulevaisuuden dollaria jolla ei koskaan saa kotia.
Lähde: