Tänä päivänä yhteiskuntien, ihmisten ja muun luonnon suhteen vastavuoroisuutta kastroi uusliberalistisen ideologian vallitseva järjen muoto. Etäiset eliitit nimeävät sen globalisaation prosessiksi. Tämä nimeäminen tarkoittaa ideologiaa ilman reseptiä: globalisaatio vain on. Ketään yksityistä globalisoijaa ei voida osoittaa syylliseksi sen massasterilisaation rikokseen. Mutta toimijat, jotka ovat tämän rikoksen johdossa ovat taloudelliset instituutiot ja niiden lapset, ylikansalliset yritykset sekä niiden johtoportaat. Jos katselemme asiaa planeettamme ulkopuolelta, ne näyttävät toimivan koneen lailla – niillä on vain yksi selkeä tehtävä, niiden täyttyy typistetyn kilpailun oloissa tehdä voittoa ja turvata omistajiensa ylivalta. ”Se pieni ero” kolonisaation ja globalisaation välillä on, että nykyinen ”uusi köyhälistö” on jättänyt varjoonsa kaikkein köyhimmät, jotka ovat pudonneet kehitykset tilastoista ja täten eivät ole olemassa.
Historiaa
Jo ennen Toisen maailmansodan loppua liittoutuneet varmoina voitostaan kokoontuivat keskustelemaan maailmankaupan ja globaalin talouden tulevaisuudesta. Peläten uutta talouslamaa poliitikot ja taloustieteilijät kokoontuivat Bretton Woodsissa New Hampshiressä luomaan uusia ”rationaalisia” käytäntöjä uuden taloudellisen maailmanjärjestyksen aikaansaamiseksi.
Bretton Woodsin konferenssi merkitsi ”läntisen” talousmahdin jakamista Yhdysvaltain ja ”Ison” Britannian välillä, ja se synnytti kaksi instituutiota turvaamaan talousjärjestelmän sujuvuutta. Tämä kahden maan ylivalta saatiin aikaan huolimatta muista osallistujista, jotka näkivät etujensa turvautuvan parhaiten suostumalla, sekä kommunististen valtioiden painosta. Nämä vallan uusjakoon perustetut instituutiot olivat Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki (WB). Konferenssissa ehdotettiin myös kolmannen instituution, kansainvälisen kauppajärjestön (ITO) luomista, mutta sitä ei koskaan satu aikaan. Tämä kolmas instituutio on olemassa nykyään WTO:n muodossa. WTO toimii kansalliset rajat ylittävänä kaupan tuomarina. Konferenssin aikaan kylmän sodan nouseva asetelma esti sen perustamisen, koska Yhdysvallat ei katsonut sitä etujensa mukaiseksi.
Jos tarkastelemme näiden tandeminstituutioiden toimintaa nykypäivänä, voimme nähdä niiden toimivan kansainvälisinä talouden edunvartijoina. Ne itse asiassa luovat tuotannon globalisaation ”tapahtumisen” synnyttämällä rakenneohjelmia. Niiden avulla ne avaavat näiden maiden markkinat ylikansallisille yrityksille. Huolimatta näiden käytäntöjen ilmeisistä, tuhoisista seurauksista – kaikille paitsi ylikansallisille yrityksille tietysti – IMF ja Maailmanpankki vakuuttavat kaupan vapauttamisen stimuloivan kasvua ”alikehittyneissä” maissa (vai pitäisikö sanoa ”simuloivat”?)
Korporaatiot ovat tuotannon globalisaation moottori, ja ne pitävät talouden globalisaation käynnissä. Edellä mainittujen instituutioiden ja korporaatioiden synergia on väistämätön, koska korporaatiot ovat vahvoja toimijoita sekä IMF:ssä että Maailmanpankissa.
Tänä päivänä instituutiot jakavat ”jumalallisen pelastuksen” tehtävän köyhyyden lieventämisessä ja lainojen uudelleenjärjestelyissä. On oireellista, että tämä rooli kuului alkujaan vain Maailmanpankille. Tämä tehtävien sekaantuminen ja siitä (osittain!) johtuva päämäärien hämärtyminen ovat yhtenä syynä kasvavalle kritiikille. Niitä ja WTO:ta kritisoidaan niiden sopimattomasta roolista kansainvälisinä lainsäätäjinä ja käskijöinä, joka ei osu yhteen niiden alkuperäisen, tai ainakin alkujaan väitetyn avustustehtävän kanssa.
Mikä on IMF?
Kansainvälinen valuuttarahasto luotiin alkujaan sodanjälkeisen kehityksen ja jälleenrakennuksen tukijaksi. Sen tehtävänä oli säädellä valuuttojen vakautta, jotka tuolloin vielä olivat kultakannassa, sekä avittaa vapaata kauppaa luomalla multilateraalista maksujärjestelmää maiden välille. Tällä tavoin sen väitettiin turvaavan maiden yhtäläinen osallistumismahdollisuus globaaleille markkinoille vapaana dollarin ja muiden valuuttojen kurssierojen tuomista ongelmista.
Pääasiassa IMF suunniteltiin auttamaan OECD-maita niiden taloudellisissa myötä- ja vastamäissä, ts. turvaamaan kaupan tasapainoa ja myöntämään nopeaa apua lainojen takaukseen ja takaisinmaksuun. Kahdeksankymmentäluvulla se suuntasi toimintansa uudelleen ”alikehittyneisiin” maihin tarjoamalla pikalainoja, jotka oli sidottu tiettyihin tarkoituksiin. Se etenkin pyrki auttamaan maita maksamaan vanhoja velkojaan läntisille pankeille (eli osti velkoja).
Nykyään IMF:llä on 182 jäsentä, joiden joukossa USA ja muut rikkaat teollisuusmaat ovat johtavia poliittisia voimia. Rahaston prioriteetit ovat kääntyneet Maailmanpankin päämäärien suuntaan: se osallistuu köyhyyden lieventämisohjelmiin maissa, jotka kärsivät suuresta ulkomaanvelasta. Mutta vaikka rahaston palveluksessa onkin lukuisia talousasiantuntijoita, se ei ole varustettu avustustoimintaan, etenkin koska sen lainoitus on sidottu sen omiin käsityksiin hyvästä kehityksestä. Jäsenyys perustuu alustavaan rahalliseen kontribuutioon, joka mitataan jäsenmaiden suhteellisen rikkauden/köyhyyden perusteella, ja sen perusteella tulevien lainojen mahdollisuuden määritellään.
Mikä on Maailmanpankki?
Maailmanpankki (tästedes WB) synnytettiin tarjoamaan pitkäaikaisia lainoja heikentyneille OECD-maille. Tätä mandaattia laajennettiin myöhemmin koskemaan ”alikehittyneitä” maita, jotka 70-luvun velkakriisi oli rampauttanut. Maailmanpankki myöntää lainoja jäsenvaltioillaan kaupallisten pankkien tason alittavilla koroilla rahoittaakseen infrastruktuurihankkeita ”köyhässä maailmassa”: teitä, patoja, voimaloita… Se myös avittaa julkisen sektorin yksityistämistä maissa, jotka käyvät läpi rajua rakennemuutosta. Lainoitus rahoitetaan jäsenmaiden maksuilla sekä lainanotolla.
Maailmanpankkiryhmä sisältää Kansainvälisen kehitysyhteisön (IDA), joka myöntää lainoja ”erittäin köyhille maille” joko minimikorolla tai korottomasti. Kaksi muuta alainstituutiota lainoittavat Maailmanpankin hyväksymiä yksityisen sektorin projekteja ja avittavat riskialtista yksityistä sijoittamista.
Velasta allikkoon
On tärkeää huomata, että näiden kahden instituution ei ollut alkujaan tarkoitus avittaa ”alikehittyneiden” maiden kehitystä niiden alkutaipaleella. Niiden mandaattina oli sodan jälkeisen jälleenrakennuksen vauhdittaminen. Lisäksi jälkimmäisestä tehtävästä vastasi pääasiassa Marshall-suunnitelma, jota tukivat USA:n ja Kanadan hallitukset. Instituutioiden suuntautuminen ”kehitysmaihin” on osoitus varhaisen 70-luvun geopoliittisista muutoksista.
Tuon vuosikymmenen alkua leimaa uuden taloudellisen järjestyksen kehitys kohti velkakriisiä. Kaksi perättäistä öljykriisiä (1973 ja 1979-1980) nostivat öljyn hintaa ja rikastuttivat tiettyjä öljynviejämaita. Tämä johti siihen, että nämä maat osaksi sotilaallisen riippuvuutensa houkuttamina ja yksinkertaisen voitontavoittelun vuoksi investoivat omaisuuksia länsimaisiin pankkeihin. Sen sijaan, että OPEC-maat olisivat alkaneet kilpailla läntisten rahoituslaitosten kanssa ja hakeneet uusia kumppaneita, ne muuttivat rahansa petrodollareiksi. Ne tarkoituksellisesti luovuttivat läntisten pankkien käyttöön valtavan määrän valuuttaa jaettavaksi. Tämä on kansainvälisen pankkisirkuksen lähtöpiste.
Läntiset pankit keskinäisen kilpailunsa kurimuksessa alkoivat jakaa lainoja vailla mitään takauksia ja vaatimuksia tulevaisuuden suunnitelmista. Lainanottajien taloudellinen tilanne lainanmaksun suhteen saattoi olla katastrofaalinen, eikä paikallisen hallinnon autokraattisuus auttanut asiaa. Pian lainanantajat alkoivat huomata, että ne alkoivat menettää rahojaan pääasiassa oman tyhmyytensä takia. Rakenneohjelmia aloitettiin velkakriisin huipulla, jotta kansainvälinen pankkijärjestelmä ei luhistuisi. Tässä vaiheessa IMF ja WB astuivat mukaan kuvioihin, eikä niiden päämotiivina ollut suinkaan huoli velkataakan alla vaappuvien maiden kohtalosta, vaan lainanantajien taloudellinen tulevaisuus. Loppujen lopuksi näiden vakautusohjelmien sisältämät vaatimukset köyhdyttivät lainanottajia entisestään ja syvensivät velkakriisiä.
Ohjelmallista kurjistamista
Kuinka on mahdollista, että turvauduttuaan ohjelmiin ”alikehittyneet” maat huomaavatkin olevansa täysin noiden kahden instituutioiden määräysten vallassa? Yksi syy löytyy ohjelmien luonteesta. Ne ”pakotettiin vapaaehtoisesti” maiden harteille, jotta ne voitiin integroida läntisten talouksien toimintatapoihin globaaleilla markkinoilla. Mutta suurin osa näistä pääosin maatalousvaltaisista ja ideologisesti kirjavista maista eivät olleet valmiita näihin vaatimuksiin. Markkinoiden liberalisointi (aina yhtä kaunis sana!), yksityistäminen ja tukeutuminen ulkopuolisiin asiantuntijoihin olivat vain edellytyksiä epävakaiden markkinoiden avaamisessa kansainväliselle kilpailulle.
Jos maa oli hyvä banaanien tuotannolle, ohjelmat vaativat markkinoiden avaamista niiden viennille ja muiden tuotteiden tuotannon hylkäämistä. Nämä ”muut tuotteet” olivat useimmiten sellaisia, jotka olivat elintärkeitä niin ihmisten ravinnon kuin pienyrittämisen ja kyläyhteisöjen selviämisen kannalta. Ensin maan talouden täytyi kuitenkin sovittaa valuuttansa kansainvälisille pääomamarkkinoille. Sitten sen täytyi leikata julkista taloutta supistaakseen alijäämäänsä. Nämä leikkaukset heikensivät entisestään yhteiskunnallista pääomaa: terveyttä, koulutusta, turvallisuutta… todellisia tulevaisuuden rakennusaineita.
Tyypillisenä seurauksena oli massatyöttömyys, yksipuolinen tuotanto ja yhteisöjen pakkosiirrot, sekä tietysti ympäristön kasvava tuhoutuminen (jota tuolloin ei juuri muistettu). Luvattua taloudellista kasvua ja sen väitettyjä siunauksellisia seurauksia vain ei kuulunut. Maat eivät koskaan saaneet päästötodistustaan talousavun kovasta koulusta, koska ohjelmien vaatimukset poikkesivat täysin niiden omasta kulttuurista. Niinpä lainojen tarve jatkui, ja uudet lainat olivat edelleen sidottuja näihin mahdottomiin vaatimuksiin, koska tandeminstituutiomme olivat ainoat ”auttajat”. Ja noidankehä jatkuu yhä.
Lähde:
https://kulma.net/mkevat/mk18/imfwb.html