Henkilökohtainen on poliittista!

Vallattomat naiset

Marilyn French on kirjassaan ”Beyond Power – On Women, Men & Morals” (1988), tutkinut laajasti naisten asemaa historian eri kausina. Hänen mukaansa patriarkaatin historia on vallan historiaa – miehisiksi ominaisuuksiksi lasketaan ennen muuta kontrolli ja valta, niinpä miesten hallitsema yhteiskunta perustuu hierarkioihin ja väkivaltaan. Erityisesti tarvitaan naisten kontrollia, koska naiset/naisellisuus yhdistetään kaaokseen, hillittömyyteen, luonnon järjettömiin voimiin. Hän tulee johtopäätökseen, että naisten asema on ollut parempi aina kun yhteiskunnallinen kontrolli on heikentynyt. Keskittyneiden organisaatioiden muodostuminen, eli vallan keskittyminen on aina merkinnyt naisten aseman huonontumista.

Frenchin mukaan naiset ovat aina protestoineet ja taistelleet patriarkaattia (joka on ihmiskunnan historiassa varsin äskettäinen ilmiö) ja sen voimistumista vastaan – tästä virallinen historiankirjoitus ei toki kerro. Naiset ovat aina ollet erityisen viehättyneitä ei-hierarkkisista, epämuodollisista liikkeistä ja luoneet niitä myös itse. Naisten osuus on aina ollut suuri mm. kaikenlaisissa harhaoppisissa uskonnollisissa liikkeissä. French mainitsee beguiinit 1200-luvulta esimerkkinä naisten luomasta uskonnollisesta liikkeestä. Beguiinit olivat -ja ovat – naisia, jotka asettuivat asumaan pieniin yhdyskuntiin yhdessä, tekemään työtä, elämään köyhyydessä ja keskinäisessä avunnannossa, ja auttamaan sairaita ja köyhiä. Siten he tietysti muodostivat mahtavan uhan katolisen kirkon auktoriteetille ja heidät melkein tuhottiin.

Varsinaisesti naiset eivät kuitenkaan taistelleet oman sukupuolensa puolesta ennen kuin Ranskan vallankumouksen aikoihin. Sitä ennen naiset olivat taistelleet miesten kanssa yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan – miehet eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita naisten aseman parantamisesta. Ranskan vallankumouksen aikana naiset olivat jälleen hyvin aktiivisia: naiset perustivat omia sanomalehtiä, vaativat oikeuksiaan, perustivat omia seuroja, kantoivat aseita. Vuonna 1791 Olympe de Gouges julkaisi Naisten oikeuksien julistuksen (Declaration of the Rights of Woman and the Citizen) vastineeksi Ihmisoikeuksien julistukselle (Declaration of the Rights of Man and the Citizen) vuodelta 1789. Myös Ranskan vallankumous oli sivuuttanut naisten oikeudet. de Gouges vaati, että jos naisella on oikeus kuolla giljotiinissa, hänellä tulee olla myös oikeus esiintyä muilla poliittisilla areenoilla. Tämä oli valittevavan profeetallista: myöhemmin hänet itse teloitettiin giljotiinissa. (French, 1988, s.188 ja191.)

Länsimaisen yhteiskuntamme syntyajoista lähtien – lyhyehköjä ajanjaksoja lukuunottamatta – naisten asema on ollut hankala. Sama tietysti pätee myös useisiin miehiin: heillä ei yhtä lailla ole ollut oikeuksia, he ovat eläneet totaalisessa kurjuudessa ja heitä on halveksittu, ei edes pidetty ihmisinä. Tämä pitää edelleen paikkansa – yhä laajempia ihmisjoukkoja koskien. Miehillä on kuitenkin se etu puolellaan, että heidän ei ole koskaan tarvinnut tuntea olevansa kurjimmista kurjimpia: kurjimmankin miehen alapuolella on aina nainen, joka on vieläkin kurjempi, jos ei muuten niin ainakin sukupuolensa vuoksi – heikomman, huonomman sukupuolen edustaja – itseasiassa useimmat naiset ovat kurjaakin miestä halveksittavampia. Jo henkisesti mies kohoaa naista ylemmälle tasolle, materiaalisesta elämästä puhumattakaan: miehet eivät ole kaikkein köyhimpiä, 70% maailman kaikkein köyhimmistä on naisia.

Vallitseva järjestelmä on siis ”aina” (lähes koko tuntemamme historian ajan) sortanut naisia. Mutta mikä on ollut tilanne erilaisissa miesten ja naisten yhteisissä vastarintaliikkeissä, joissa on yhdessä kokoonnuttu taistelemaan vallitsevaa, alistavaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan? Monethan niistä ovat asettaneet tietoiseksi päämääräkseen naisten ja miesten välisen tasa-arvon ja/tai ovat muuten ajaneet kaikkien ihmisten välistä tasa-arvoa, jonka luulisi koskevan myös naisia.

Temma Kaplan on tutkinut naisten suhdetta espanjalaiseen anarkismiin kirjassa ”Becoming Visible – Women in European History” (1977, toim. Bridenthal/Koonz). Hän ihmettelee, miksi naiset eivät suurin joukoin ryhtyneet anarkisteiksi, vaikka anarkistit ajoivat luokkajärjestelmän, kirkon ja valtion poistamista ja naiset olivat kaikkein eniten näiden instituutioiden alistamia. Samoin hän ihmettelee anarkistimiesten suhtautumista naispuolisiin tovereihinsa: miesten mielestä kun suinkaan aina vapaus ja tasa-arvo eivät koskeneet naisia.

Kaplanin mukaan pääsyy siihen, että naiset vieroivat anarkismia oli juuri se, että anarkistit pyrkivät tuhoamaan kirkon ja traditionaalisen perheen. Kaikesta harjoittamastaan sorrosta huolimatta nämä instituutiot tarjosivat naisille turvaa, aseman ja arvokkuutta. Perheen sisällä naiset saivat suojelusta ja tunteen tietynlaisesta pysyvyydestä. Perheeseen sidotuille naisille päivittäinen messu oli kokoontumispaikka ja sosiaaliselle elämälle yhtä tärkeä kuin paikallinen baari tai kahvila köyhille miehille. Ongelma oli, että anarkismi ei tarjonnut perheen ja kirkon hajottamisen jälkeen naisille mitään vastaavaa tilaa sosiaaliselle elämälle. Anarkistit eivät muutenkaan ottaneet huomioon naisten tilannetta: naiset kävivät sekä töissä että hoitivat perhettä. Naiset kuitenkin määrittelivät itsensä lähinnä perheessä omaamansa aseman mukaan, ja perhe antoi heille tarkoituksen minkä vuoksi taistella jatkuvaa köyhyyttä vastaan. Työläisten syndikaatteihin perustuva yhteiskuntamalli oli naisten tilanteelle liian jäykkä.

Paradoksisesti, Kaplanin mukaan, anarkistien aikomus murskata vanhat traditiot ajoi useat naiset pois anarkismin piiristä, samalla kun ne naiset, jotka liittyivät anarkistiseen liikkeeseen, törmäsivät miestoveriensa vanhanaikaisiin näkemyksiin naisen roolista yhteiskunnassa. Kotiäiti säilyi anarkistisenkin naisen mallina. (Kaplan, 1977, s.406.)

Cynthia Enloe puolestaan on huomannut, että erilaiset vapautusarmeijat käyttävät naisia usein keulakuvana (esim.suosittu vapausarmeijojen symboli on kuva naisesta, jolla on toisessa kädessään kivääri ja käsivarrellaan lapsi), mutta ne eivät todella koskaan ole kiinnostuneita naisten aseman parantamisesta. Taistelun kestäessä naisten asema saattaa hetkellisesti ”parantua”, ts.naiset saavat tehdä miesten kanssa samoja asioita, mutta taistelun ollessa ohi naisten oletetaan palaavan perinteisiin askareihinsa. (Enloe, 1986, s.162-173.)

Feminismi ja vastarinta

Mikä sitten on vikana naisten ja miesten yhteistoiminnassa? Miksi vanhat mallit tuntuvat ilmaantuvan aina takaisin olojen vakiintuessa, vaikka ne hetkellisesti katoaisivat? Entä mitä asialle voi tehdä?

Kaplan on huomannut, että kaikkein radikaaleimpia Espanjan anarkistiset naiset olivat toimiessaan omissa, erottautuneissa ryhmissä. He taistelivat omat taistelunsa itse, ja olivat parempia anarkisteja feminisminsä vuoksi. Yksi tärkeimmistä anarkistisista naisten järjestöistä oli Mujeres Libres (perustettu Valenciassa 1892). Mujeres Libres julkaisi omaa sanomalehteä ja vaati koulutuksen, terveydenhuollon, ehkäisy- ja aborttivalistuksen parantamista sekä ammattiyhdistysten suojelua naisille. Mujeres Libres järjesti vanhempien kontrolloimia lastenhoitokeskuksia kaikkialla missä he organisoivat naisia toimimaan teollisuudessa, maataloudessa tai palveluammateissa. Mujeres Libres´n käsitys oli Kaplanin mukaan se, että lastenhoito-ja terveydenhuoltopalveluiden perustaminen antaa naisille mahdollisuuden oman elämänsä kontrolliin, itsenäisyyteen ja autonomiaan. Myös uudenlaisten sosiaalisten suhteiden luominen nähtiin tärkeäksi. Naiset olivat usein liian arkoja puhumaan julkisesti – osaksi varmasti miesten suhtautumisen takia – niinpä, mikä ehkä tärkeintä, Mujeres Libres pyrki kehittämään köyhien ja oppimattomien naisten taitoja, opettaen heitä puhumaan julkisesti, ensin naisten omissa ryhmissä, sitten ystävällismielisissä anarkistisissa joukkotapaamisissa. Espanjalaiset miesanarkistit eivät olleet pahemmin kiinnostuneita moisista aiheista, eli sen mitä naiset voittivat itselleen, he voittivat omalla toiminnallaan. (Kaplan,1977.)

Anarkismin ongelma Espanjassa oli se, että se oli sukupuolisokea teoria – se ei ottanut huomioon sitä, että todellisuus oli naisille ja miehille erilainen, ja päätyi siten ikäänkuin luonnollisesti pitämään miestä ja miehen elämää normina, sääntönä, jonka mukaan muutos tuli tehdä. Tämä ei päde vain espanjalaiseen anarkismiin, vaan uskallan väittää, että tämä pätee kaikkiin poliittisiin ideologioihin ja teorioihin – suurimpaa osaa feministisistä teorioista kuitenkaan lukuunottamatta.

Feministit ovat pyrkineet luomaan teoriaa, joka ei olisi sukupuolisokea (oikeastaan on väärin puhua ”feminismistä” tai ”feministisestä teoriasta”, oikeampaa olisi puhua feminismeistä jne., sillä feminismi ei ole vain yksi aate tai teoria, vaan feminismejä on suunnilleen yhtä paljon kuin feministejäkin). Teoriaa on pyritty luomaan naisten kokemuksesta lähtien – ei miestä mallina pitäen. Erityisesti 90-luvun feminismissä on sen vuoksi kyseenalaistettu esim. koko tasa-arvon käsite. Mitä tasa-arvo merkitsee? Yleensä tasa-arvo käsitetään niin, että naisten tulisi saada samat oikeudet, mahdollisuudet jne. kuin miestenkin. Naisten pitää saada sama koulutus, sama palkka, samat ylenemismahdollisuudet yhteiskunnan hierarkiassa. Vaatimuksissa on yleensä paljon järkeä, mutta yleisesti ottaen tasa-arvon vaatimuksiin sisältyy käsitys, että nainen/naisen kokemus on jotenkin vajaa ja siten tasa-arvon nimissä nainen on nostettava miehen asemaan. Eli mies katsotaan edelleen ylemmäksi/paremmaksi olennoksi. Naista sen sijaan on ”korjattava” ehkäisymenetelmillä, ultraohuilla kuukautissiteillä, koulutuksella jne. jotta hän pystyisi samaan kuin mieskin. Tämä näkökulma ei kyseenalaista vallitsevia (miehisiä) normeja. Sen vuoksi on paljon ryhdytty puhumaan samanarvoisuudesta: olemme erilaisia, mutta samanarvoisia. Erilaiset vaatimukset elämän suhteen eivät merkitse epätasa-arvoa tai vajautta. Samanarvoisuudesta puhuminen mahdollistaa myös radikaalimman muutoksen. Tasa-arvosta puhuminen johtaa yleensä siihen, että puhutaan mahdollisuuksien tasa-arvosta – eli siitä että esteet tasa-arvon tieltä on poistettu; kaikille annetaan periaatteessa sama mahdollisuus sosiaaliseen nousuun; ja oma vika on, jos ei onnistu.

Yksi asia, johon feminismi on kiinnittänyt erityistä huomiota, on ihmisen ”alitajunta” ja psyyke, tiedostamaton. Feminismi on paljolti keskittynyt tutkimaan ja tiedostamaan sortavia rakenteita meissä itsessämme. Feministien mielestä pelkkä lainsäädännön tai sortavien rakenteiden muuttaminen tai murskaaminen ei riitä, vaan jos haluamme muutosta, meidän on muutettava myös itseämme, omaa toimintaamme. Sortavat rakenteet saattavat miesten kohdalla ilmetä esim. naisten/naisellisten ominaisuuksien (tiedostamattomana) väheksymisenä tai siinä, ettei todella kuuntele mitä naisilla on sanottavaa, naisilla puolestaan voi olla heikko itsearvostus tms.

Yksi sortava rakenne on kieli – ja sitä kautta koko tapamme käsittää maailmaa. Merkityksellistä on, että puhumme esim.sukupuolista. (Mm.) länsimainen ajattelutapa perustuukin hyvin pitkälti käsitykselle, että maailmassa on kaksi puolta: järki – tunne, aktiivisuus – passiivisuus, valo – pimeä, kulttuuri – luonto, hyvä – paha … Kaikki nämä käsiteparit on asetettu hierarkiaan siten, että toinen käsite merkitsee jotain huonompaa, alempiarvoisempaa. Ja kaikki nämä käsiteparit palautuvat jaotteluun mies – nainen siten, että nainen yhdistetään negatiivisiin ominaisuuksiin ja mies positiivisiin (nainen symboloi tunnetta, passiivisuutta, pimeää jne.). Selvää on, että me kannamme sukupuolijärjestelmää muodossa tai toisessa jatkuvasti mukanamme, päämme sisällä, emmekä pääse siitä todennäköisesti koskaan täysin eroon. Asialle voi kuitenkin tehdä jotain: voi tiedostaa näitä rakenteita itsessään, ja pyrkiä sen jälkeen muuttamaan niitä. Muutos on aloitettava omasta itsestä – muuten mikään lopullinen muutos ei ole mahdollinen. Tätä (mm.) tarkoittaa feminismin hokema: ”henkilökohtainen on poliittista”.

Johtopäätökset

Kaikissa ideologioissa, teorioissa, yhteiskunnallisissa liikkeissä ymv. on siis yleensä vialla se, että ne eivät ota huomioon naisten tilannetta ja kokemusta, ne ovat mieskeskeisiä ja siten yksipuolisia; ne ovat sukupuolisokeita. Syy tähän on se, että miesten näkemys ja kokemus edelleenkin katsotaan yleispäteväksi. Se on niin tavallista ja normaalia, ettei sitä kukaan oikein osaa kyseenalaistaakaan. Toinen puute mainitunlaisissa liikkeissä/teorioissa on se, että ne pyrkivät vain pintapuoliseen muutokseen (ainoa tässä asiassa edes vähän kunnostautunut teoria on anarkismi – uskonnolliset liikkeet ovat asia täysin erikseen), Yhteiskunnan, tai jonkin muun epäkohdan, rakenteen muuttuessa uskotaan myös ihmisten muuttuvan lähes automaattisesti. Osittain tämä varmaankin pitää paikkansa, mutta varsinkin jos tahdotaan pysyvää, ja ennenkaikkea antiautoritääristä muutosta, tarvitaan myös jotain muuta.

Feminismi asettaa yksilön ja yksilön tiedostamisprosessin keskeiseen asemaan. Tässä mielessä se on mielestäni ainoa todella emansipatorinen, vapauttava teoria/menetelmä. Feminismi pyrkii myös ravistelemaan rajusti totunnaisia käsitejärjestelmiämme. Erityisesti mainitsemani kaksijakoinen ajattelutapa on ollut feministien kiinnostuksen ja purkamisen kohteena. Feministien mukaan jo mainittujen jaotteluiden käyttäminen sortaa naisia, sillä sukupuolijärjestelmä on rakennettu niihin sisälle. Feministit myös uskovat, että sortava sukupuolijärjestelmä on kaikkien muiden sortavien käytäntöjen alkulähde. Jos halutaan purkaa hierarkioita ja sortavia käytäntöjä, on käytännöllisintä aloittaa juuri sukupuolijärjestelmästä, tai ainakin kiinnittää siihen suurinta huomiota.

Minkälaista voisi siis olla feministinen tai feminismillä ”täydennetty” vastarinta? Sukupuolisokeudesta olisi ainakin ensimmäiseksi päästävä eroon: on mietittävä kuinka mikäkin vaikuttaa naisiin ja miehiin, ja miksi. Ilmentääkö toiminta enemmän jompaakumpaa lajia kokemuksesta – ”naisista” vai ”miehistä” – jos ilmentää, niin miksi ja olisiko muutos tarpeen. Se vaatii myös henkilökohtaisuuden tuomista toimintaan. Erittäin tärkeää olisi myös vastakkainasettelujen purkaminen ja poistaminen niin pitkälle kuin mahdollista. On päästävä eroon vastakkainasetteluista kuten kulttuuri (tai ihminen) vs. luonto tai hyvä vs. paha.

Naiset jo osaavat tämän mielestäni pitkälti ”luonnostaan” – heidät (meidät) on kasvatettu siten. Alistetussa asemassa (kyllä, vielä nykyajan Suomessakin…) oppii laajan näkökulman. Nyt olisi vihdoin vain aika miestenkin hypätä mukaan. Ja naisten alkaa entistä voimallisemmin rakentaa universaalia sisaruutta: naiset sentään muodostavat puolet ihmiskunnasta – mitä sillä ihmismäärällä saisikaan aikaan! Uskon että tulevaisuus on naisten. Ja niiden miesten, jotka uskaltavat hypätä feminismin emansipatoriseen kyytiin.

Tässä käytetty kirjallisuus:

Enloe, Cynthia:Nainen – taakse poistu
(alk.”Does Khaki Become You? The Militarisation of Women_s Lives”),
suom.Eila Palviainen, Rauhankirjallisuuden edistämisseura ry,
(Gummerus Oy) Jyväskylä, 1986.

French, Marilyn:Beyond Power – On Women, Men & Morals,
Richard Clay Ltd, Suffolk, 1988.

Kaplan, Temma: Women and Spanish Anarchism,
kirjassa Bridenthal/Koonz (toim.): Becoming Visible –
Women in European History,
Houghton Mifflin Company, U.S.A., 1977.