Kahvin tahraama ja ahdas
Kahvitahrojen tahrimassa tiukassa kauluspaidassa oleva työntekijämme kyyristelee ratin yli matkalla toimistoon. Saavuttuaan perille hän nappaa kiireesti tavaransa aivan liian pienen auton takapenkiltä. Sitten hän kiertää nopeasti ja säntää rakennukseen, ohittaa vastaanottotiskin ja ehtii hetken ennen kuin kukaan ehtii huomata hänen myöhästyneen. Ahdasmielinen ja kahvin tahraama työntekijämme lyyhistyy tietokoneensa ääreen ja päästää uupumuksen merkin, vaikka hänen viikkonsa on vasta alkanut. Hetken kerättyään itseään, hän vierittää kömpelön muotoisen toimistotuolin lähemmäs työpöytää ikään kuin tukeutuakseen.
Kun hän on varmasti pystyssä, hän alkaa selata lukemattomia sähköposteja, joita on kertynyt viikonlopun aikana. Jonkin ajan kuluttua, joka tuntuu työntekijästä ikuisuudelta, hän huomaa torkahtavansa. Varmistaakseen tulevan työllisyytensä hän pakottaa itsensä vetämään alas vielä yhden tumman kupin stimuloivaa lietettä taukohuoneesta. Se saa hänet hermostumaan, mutta herättää hänet tarpeeksi, jotta hän voi säilyttää työpaikkansa. Luonnollisesti, kuten tällaisille aineille on ominaista, toinen kuppi ei sovi hänen ruoansulatukselleen, ja hän joutuu vessaan. Työntekijämme löytää itsensä viettämästä vaarallisen paljon aikaa vessakopissa, ja hänen ajatuksensa alkavat harhailla.
Hän alkaa miettiä elämäänsä ja työolosuhteitaan karsinan metalliseinien välissä ahtautuneena. Yrittäessään kääntää ajatuksensa pois nykyisestä ahdingostaan hän tarttuu puhelimeensa ja selaa epätoivoisesti kaikkia löytämiään sosiaalisen median sivustoja turhaan yrittäen työntää pois itsetuntemuksensa tilanteesta. Hän torjuu ajatuksiaan kuin joku noitatohtori, joka yrittää torjua pimeitä henkiä yön pimeydessä – työntekijämme puhelin on hänen ainoa aseensa ja puolustautumisensa itsetietoisuuttaan vastaan.
Hän kerää voimia palatakseen työpöytänsä ääreen, peseytyy, ja lavuaarin ääressä hän alkaa katsoa hieman liian pitkään omia silmiään peilin läpi. Takaisin tuijottava näky tuskin muistuttaa sitä, millaiseksi hän luuli tulevansa. Kasvot ovat laihat, ja tummat silmänaluset näkyvät kuin kuolleen miehen kasvoilla. Ravisteltuaan jälleen kerran ajatukset ahdingostaan pois mielestään hän virittäytyy tekemään päivän työnsä loppuun. Hän selviytyy päivän aikana melko menestyksekkäästi, mutta työnsä yksitoikkoisuuden ja tylsyyden aiheuttamat ajoittaiset kammon hetket piinaavat häntä. Vaikka nämä ajatukset uhkaavat ajaa työntekijämme psykoosin partaalle, ne osoittautuvat kuitenkin toistaiseksi voimattomiksi.
Luojan kiitos on perjantai
Kahvilla tahriintunut työntekijämme on kuva monista keskitason toimistotöissä työskentelevistä. Meillä on edessämme epätoivoon liittyvien sairauksien epidemia, ja ympäristöillä, jotka olemme rakentaneet työ- ja elinympäristöiksemme, on epäilemättä osansa kollektiivisessa psykoosissamme. Kuka voi viihtyä robottina, joka pyörittelee merkityksettömiä papereita päivästä toiseen? Ei ole ihme, että olemme jatkuvasti menettäneet kykymme ymmärtää itseämme. Se oli selviytymismekanismi, jonka kehitimme suojellaksemme itseämme modernilta yhteiskunnalta. Pimeät henget eivät enää kiusaa meitä puista. Ne ovat sisällämme ja ilmentävät itseään mottojen ”Elää viikonloppua varten” ja ”Luojan kiitos, että on perjantai” kautta, jotka ovat niiden työntekijöiden korporaatiohuutoja, joiden sielu on jatkuvasti irrotettu ruumiista.
Elottomien työympäristöjemme korjaamiseen ei ole suoraviivaista ratkaisua, ja kaikki nuorten yrittäjien yritykset rakentaa kukoistavaa työkulttuuria johtavat vain työntekijöiden holhoamiseen. Nämä laastariratkaisut, kuten välipalojen lisääminen taukohuoneeseen ja oleskelutuolit aulaan, vaikka ne vaikuttavatkin hyödyllisiltä teoilta, tekevät työntekijöistä vain lapsellisia ja vievät huomion todellisista ongelmista. Ongelmat näyttävät olevan osa sitä työtä, joka on luotu kulutusyhteiskunnan tuotteena. On vaikea antaa merkitystä työntekijälle, joka täyttää papereita kolmena kappaleena, jotta yritys voisi tuoda markkinoille 434. huulirasvavärinsä.
Epätoivon kuolemat
Varallisuuden kartuttaminen ja halu ansaita elantonsa saattavat hyvinkin olla ainoat elättävät tekijät merkittävälle osalle työvoimaa. Valitettavasti tällaiset motivaatiotekijät eivät riitä pitämään ihmistä työssä eläkkeelle asti. Ei tarvita erityisen huonoa päivää saadakseen ihmisen kysymään itseltään, ”mitä varten tämä kaikki on ylipäätään?”. Kysymys, joka voi repiä alas kaikki ohuesti verhotut työmotivaatiot jopa kaikkein vankimmissa työntekijöissä, puhumattakaan tässä kuvittelemastamme ahtaasta värjäytyneestä miehestä. Tällaisen kauhean kysymyksen edessä vain aidosti luova ja innovatiivinen ihminen voi ajatella tiensä ulos siihen liittyvistä ajatusloukuista, jotka saattavat johtaa hänet epätoivoon. Suurimmalle osalle meistä koituu sama kohtalo, josta kerrotaan lähes jokaisessa lääketieteellisessä lehdessä; liitymme masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten joukkoon.
Ongelman juuret ovat yhteiskuntamme vallanneessa kulutuskeskeisyydessä. Tavarat, palvelut ja viihde lisääntyvät kaikilla tasoilla kestämättömällä vauhdilla. Olemme ylittäneet halumme, ja nyt olemme alentuneet synteettisten halujen kehittämiseen. En voisi haluta 434. huulirasvan väriä, ellen altistuisi aiemmin luotujen huulirasvojen massoille. Synteettisten halujemme sivutuotteena syntyvän keinotekoisesti tuotetun työn aiheuttama hidas kuolemamme voidaan korjata, jos olemme valmiita noudattamaan joitakin muinaisia neuvoja.
Jos emme enää halua joutua nykyisen ahdinkomme uhriksi, niin eroaminen ja halujemme kieltäminen voi olla toteuttamiskelpoisin ratkaisu, jonka voimme toteuttaa. Se ei tietenkään ole vallankumouksellinen kehotus toimintaan. Neuvo luopua halusta on keskeinen sanoma muinaisilta ajoilta. Tietäjä sanoisi, että kutinan raapimisessa on jotain arvokasta, jos sellainen on, mutta kutinan aiheuttaminen vain raapimalla itseään raa’asti on täysin tuottamatonta toimintaa. En väitä, että meidän pitäisi luopua kaikesta halusta, vaan ainoastaan, että ainakin osittain seuraamme esi-isiemme kutsua ja asetamme halumme jälleen kerran tahtomme hallintaan. Jos pystymme hillitsemään halumme ja estämään sen lisääntymisen, voimme ehkä torjua hillitöntä kulutusta, joka uhkaa tuhota modernin yhteiskuntamme sielun.
Jos esi-isämme voisivat katsella meitä, en halua, että he sanoisivat sukupolvestamme: ” He raapivat itsensä kuoliaaksi kutinan takia, joka oli aina vain illuusio.”
lähde:
https://tweakingo.com/a-slow-death-scratching-an-artificial-itch/