Itseorganisoituminen solidaarisuustalouksissa

Teppo Eskelinen, Sunna Kovanen & Ruby van der Wekken

Solidaarisuustaloudet pyrkivät haastamaan epäreilut ja kestämättömät kapitalistiset käytännöt uudelleenjärjestelemällä talouden. Konsepti ja käytänteet ovat syntyneet suurimmaksi osaksi Maailman Sosiaalifoorumeissa sekä työläisten ja tuottajien itsejärjestäytymisestä Etelä-Amerikassa osana 1900-luvun lopun antiglobalisaatioliikettä. (Alhojärvi et al. 2015; Laville 2015, 46-47). Konsepti viittaa paikalliseen arvoperustaiseen tuotantoon ja eri jokapäiväisen talouden muotoihin, kuten reiluun kauppaan, työläiskollektiiveihin ja hoivatyöhön. Se viittaa myös näiden muotojen periaatteiden skaalaamista koskeviin visioihin tuottajaverkostojen ja poliittisen liikkeen avulla. Täten käyttäjä-tuottajat ovat solidaarisuustalouden tekijöitä, eivät kuluttajat tai sijoittajat. Solidaarisuustalouden tuottajat pyrkivät kunnioittamaan suoraa demokratiaa, tasa-arvoa, ekologisuutta ja yhteisvastuuta sen sijaan, että tavoiteltaisiin aina ensiksi rahallista liikevoittoa, ja näin he ylläpitävät ja hoivaavat yhteisvaurautta ja yhteistekemistä.

Kaupungit ovat ydintiloja näiden uusien tuotantomallien kokeiluille, kun urbaani tila itsessään voidaan nähdä jatkuvasti sen asukkaiden yhteistuottamana ja -käyttämänä, toisin sanoen, yhteisvaurautena (Kip 2015, 42). Yhteisvauraus tarkoittaa yhteisiä hyödykkeitä jotka kukoistavat vain jos niiden käyttäjä-tuottajat kykenevät kehittämään yhteistekemisen käytäntöjä: osuustoiminnan kulttuuria, konfliktin ratkaisua ja oppia vastaanottavaisuutta toisten tarpeille ja subjektiivisuudelle (Kip et al. 2015, 9; Ramos 2016, 3–4). Nämä arvoperustaisen urbaanin yhteisvaurauden hallinnoinnin kokeilut ovat usein kuitenkin valtion ja markkinoiden näennäisesti loppuunkuluttamia, mikä luo tarpeen tämän väärän dikotomian ylittäville sosiaalisille ja fyysisille tiloille. Moninaisten talouksien rakentamisen prosessi saattaa luoda uusia struktuureja markkinoiden ja valtioiden tuolle puolen, mutta ei välttämättä ilman niitä. (Bollier & Helfrich 2015, 10).

Solidaarisuustaloudet: periaatteet ja tilat

Itseorganisoituminen solidaarisuustalouksissa tulisi ymmärtää erillisenä ”perinteisestä” siviiliyhteiskunnasta, sillä käytännön ydin on määritellä uudelleen tlaoudellinen arvo ja elämän ylläpidon keinot. Toimijat ovat, kuitenkin, moninaisia, ja erityisesti Suomessa monet yhteiskunnalliset osuuskunnat, kolmannen sektorin organisaatiot tai löyhät työryhmät noudattavat solidaarisuustalouden periaatteita ilman halua tulla identifioiduksi pääosin solidaarisuustalouden toimijoina. Näiden toimijoiden itseorganisoituminen tarkoittaa neuvottelua eri toimijoiden itsensä muodostamien eri liittoutumien välillä, voittoa tavoittelevien ja julkisten sektorien välillä sekä relevanttien käytäntöjen puolesta ja niitä vastaan. Nämä ovat avoimia prosesseja ja kehittyviä systeemejä, ja niitä ei täysin voi kuvata käsitteellä ”organisaatio”, joka viittaa staattiseen systeemiin. ”Solidaarisuustalouden karttaa”, (http://viewer.transformap.co) käytetään levittämään informaatiota niin, että toimijat joilla on yhteiset poliittiset ja kehitykselliset tarpeet ja ratkaisut voivat löytää toisensa helpommin.

Vaikka solidaarisuustalous ei ole yksittäinen johdonmukainen liike, idea itsessään saattaa avata ydintilaa neuvotteluissa kaikkein tärkeimmistä yhteisistä säännöistä ja tavoitteista kaupunkien uuden talouden toimijoiden välillä (Eskelinen & Kumpuniemi 2017). Neuvottelut ja yhteistyö ovat tärkeitä ensinnäkin turvaamaan urbaanin yhteismaan jatkuvalta yksityistämiseltä. Yhteiset tilat ovat itseorganisoituneen tuotannon perusta, kuten kaupunkiviljelmät, pyöräpajat, yhteisasuminen ja kokoukset. Kuitenkin tällainen yhteistoiminta ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseksi ei yleisesti ole tunnustettu oikeutettaessa vajaakäytössä olevien tilojen käyttöä ja hallintaa. (Venäläinen 2011; Ortiz 2015, 19). Toiseksi, jos käyttäjä-tuottajat toimivat itsenäisesti identifioituessaan ainoastaan ”yrittäjäliikkeeseen” (Lyons & Hamlin 1996, 2-5), niiden pyrkimykset keskittyvät helposti markkinoilla kilpailuun sen sijaan, että organisoitaisiin hyvä kaupunki kaikille pitkällä aikavälillä.

Itseorganisaatio ja hallitus

Sellaisenaan mitä itseorganisaation käsite ei tarkoita on riippumattomasti tai erossa laajemmasta yhteiskunnasta toimimista. Koska kaupunkiseutujen kaikkien mahdollisten käyttäjien oikeuksien ja tarpeiden välinen sovittelu ei ole juuri mahdollista ohjata itseorganisoituneilta solmuilta, muodollisen hallinnon rakenteet ja resurssit väistämättä edistävät kaupunkien yhteistoimintaa joillakin tavoin.

Solidaarisuustaloudet suuresti hyötyisivät ”partnerivaltiosta” tai osallistavasta paikallishallinnosta ja suunnittelumalleista, erityisesti Suomessa, hyvinvointivaltion mekanismeilla on historia. Bauwens ja Kostakis määrittelevät partnerivaltion ”toimintalinjojen ja ideoiden klusteriksi, jonka perustavanlaatuisena tehtävänä on edistää suoraa sosiaalisen arvon luomista ja keskittyä yhteismaan piirin suojeluun” (Bauwens & Kostakis 2014, 66). Partnerivaltion idea vaatii yksinkertaistetun hallintokritiikin välttämistä, ja noin sitä ei tulisi perustaa ”julkisen yhteistoiminnan infrastruktuurin tuhoamiselle” ison yhteiskunnan malliin (Bauwens 2012). Sen sijaan, kukoistava yhteisvauraus ja vertaistuotanto vaatii kunnallista vaurautta ja vahvoja kunnallisia instituutioita.

Partnerivaltio voi, silloin, ensinnäikin sallia kokeilut ja ylläpitää ”suojatiloja” (Smith & Raven 2012). Toiseksi, se voi olla avoimen hallinnon käytäntö, joka sallii kansalaisten osallistumisen sekä (osittaisen) yhteistekemisen sen instituutioissa.

Esimerkkinä aikapankit

Aikapankit ovat esimerkki itseorganisoidusta talousjärjestelmästä ja työkalusta edistää yhteistekemistä. Aikapankissa jäsenet vaihtavat palveluksia käyttäen egalitaarista aikavaluuttaa, Suomessa ”tovi” (yksi tunti). Aikapankit tähtäävät rinnakkaisen vaihdantajärjestelmän luomiseen, joka perustuu tasa-arvon ja vastavuoroisuuden arvoihin. Aikapankeilla on sisäinen kirjanpitojärjestelmä jolla pitää kirjaa jäsenien tileistä. Aikapankissa jäsen voi tarjota palveluja toisille, esimerkiksi korjata pyörän, saada toveja siitä, ja pyytää palvelua muilta omilla tienesteillään.

Yhtään vaurautta ei synny siinä mielessä, että kirjanpito täsmää nollaan, kuitenkin yhteisön rakentaminen, taitojen tunnustaminen aliarvostetuiksi markkinoilla ja mukanaolo tuottavat paljon yhteiskunnallista arvoa. Aikapankkeja on ollut olemasa Suomessa jossain muodossa suhteellisen pitkään ja nykyään suurin ja kaikkein näkyvin aikapankki STAP (Stadin aikapankki) syntyi 7,5 vuotta sitten.

Aikapankit Suomessa luovat vaihdon ja päätöksenteon alustan ilman virallista organisaatiota. Täten jäsenten roolit, vaihdannan sisältö, työnteon periaatteet, reagointi ulkoisiin paineisiin ja linkit muihin samanlaisiin aloitteisiin ovat neuvoteltavissa. Esimerkkinä itseorganisoituvista prosesseista Helsingin Aikapankin Aapisen määritteleville periaatteille (Stadin Aikapankki 2017), jossa STAP esittää tavoitteekseen ”tukea ihmisten keskinäistä avunantoa, ja tämän kautta vahvistaa yhteisökulttuuria”. Aapinen myös selventää, että uusien jäsenten tulee näyttää sitoutumisensa solidaarisuustalouden arvoihin.

Itseorganisoitu arvonluonti aikapankissa painottaa tarvetta ottaa mukaan talouksia (eettisesti motivoituneiden) ihmisten interaktioihin kaiken muun lisäksi. Aikapankit ovat täten metodeja joilla puskea lisää paikallista ja yhteisön avulla hallittavaa ymmärrystä taloudellisesta vaihdannasta. Jokaisella kansallisella kontekstilla on eri vasteensa aikapankkitoiminnalle. Tämä on kaikkein näkyvintä ongelmien piirissä kuten verotus tai työmarkkinoiden sääntely, tai halukkuus ottaa mukaan aikapankit olemassaolevalle vapaaehtoissektorille.

Aikavero: valtion organisaation tuolla puolen, hyvinvointivaltion arvoilla

Vuonna 2013 Suomen veroviranomainen päätti, että niinkutsutut ammattilaispalvelut aikapankeissa vaihdettuina tulee panna verolle, niiden markkina-arvonsa mukaan. Tämä nähtiin aikapankkien taholta perustavanlaatuisella tavalla aliarvostavan niiden tasa-arvon ydinperiaatetta. Vastauksena Helsingin Aikapankki ehdotti verovapautta kahdeksi vuodeksi, jotta arvioitaisiin aikapankkitoiminnan yhteiskunnalliset implikaatiot aikaveroehdotuksen lisäksi. Aikavero on olemassaoleva verotusjärjestelmä joka pätee aikapankin arvon ideaan. Tällä hetkellä jokaista saatua tovia kohtaan 2 prosenttia allokoidaan valituille taloudellisille toimijoille aikapankissa. Tämä periaate voi laajentua ottamaan mukaan myös julkisia toimijoita, ja näin niistä tulee aikapankkien jäseniä ja aikaveron saajia. Tämä on esimerkki verosta jolla hyödykkeellistetään julkinen piiri sen sijaan että yksityistettäisiin se.

Aikapankin tapauksessa tämä tarkoittaisi hallinnon halukkuutta oppia aikapankkien arvoista, ja sallia heidän omien instituutioidensa reformointi. Aikavero a) syntyy olemassaolevista aikapankkikäytänteistä; b) ei yritä puskea muuta arvon ideaa kuin mikä sen jäsenten määritelmä on; c) kasvattaa aikapankin toimintatilaa; d) on mukana julkisten instituutioiden toiminnassa seuraamassa kansalaisten määrittelemää arvoa ja mahdollistamassa transformaatiota. Täten sitä voidaan pitää itseorganisaation ideaalin seuraajana.

Uudelleenorganisaatiosta transformaatioon

Solidaarisuustaloudet ovat hyviä esimerkkejä itseorganisoitumisesta, mutta erittäin rajallisessa mielessä. Yhteismaatalouksien kontekstissa itseorganisoituminen tulisi nähdä aktiivisena, avoimen mielen prosessina, jossa toimitaan yhteistyössä ja kollektiivisesti oppitaan tilojen ja resurssien joustavaa hallinnointia, sen sijaan että pidettäisiin yllä tietyn tyyppistä organisaatiorakennetta.

Solidaarisuustaloudessa itseorganisointi on myös poliittinen lähestymistapa, ja täten organisointia ei voida ymmärtää erillisenä transformaatiosta. Transformaatiota edellytetään taloudellisen arvon määritelmässä, tavoissa rakentaa yhteisöjä ja oikeuksissa ottaa tila haltuun. Tämä tila voi tarkoittaa konkreettista urbaania tilaa tai tilan sosiaalista funktionalisointia, mikä ei ole itsessään ylhäistä, mutta se kasvaa markkinoiden ja valtion yhteistyön mukana, ja kannustaa niitä pitämään yhä kovempaa kiinni yhteistekemisen arvoista.

Viittaukset

Alhojärvi, Tuomo & Ryynänen, Sanna & Toivakainen, Niklas & Van Der Wekken, Ruby (2015). Solidaarisuustalous. In the publication Jakonen, Mikko & Tiina Silvasti (Eds.): Talouden uudet muodot. Into Kustannus, Helsinki.

Bauwens, Michel (2012). Blueprint for P2P Society: The Partner State & Ethical Economy. Shareable.net. [Retrieved 7 April 2012] <http://www.shareable.net/blog/blueprint-for-p2p-society-the-partner-state-ethical-economy>

Bauwens, Michel & Kostakis, Vasilis (2014). Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. Palgrave MacMillan, Basingstoke.

Bollier, David & Helfrich, Silke (2015). Patterns of Commoning. The Commons Strategies Group in cooperation with Off the Commons Books, Amherst/Jena/Chiang Mai.

Laville, Jean-Louis (2015). Social and Solidarity Economy in Historical Perspective. In Utting, Peter (Ed.): Social and Solidarity Economy: Beyond the Fringe. Zed Books, London.

Lyons, Thomas S. & Hamlin, Roger. E. (1996). Economy without walls. Praeger Publishers, Westport.

Kip, Markus (2015). Moving beyond the city: Conceptualizing Urban Commons from a Critical Urban Studies Perspective. In Dellenbaugh, Mary & Markus Kip & Majken Bieniok & Agnes K. Müller & Martin Schwegmann (Eds.): Urban Commons. Moving beyond state and market. Birkhäuser, Basel/Berlin/Boston.

Ortiz, Daniel O. (2015). Creating and Appropriating Urban Spaces – The Public versus the Commons: Institutions, Traditions, and Struggles in the Production of Commons and Public Spaces in Chile. In Dellenbaugh, Mary & Markus Kip & Majken Bieniok & Agnes K. Müller & Martin Schwegmann (Eds.): Urban Commons. Moving beyond state and market. Birkhäuser, Basel/Berlin/Boston.

Ramos, José M. (2016). The City as Commons: a Policy Reader. In Ramos, José M. (Ed.): The City as Commons: a Policy Reader. The Commons Transition Coalition, Melbourne.

Smith, Adrian & Raven, Rob (2012). What Is Protective Space? Reconsidering Niches in Transitions to Sustainability. Research Policy 41:6, 1025-103.

Stadin Aikapankki (2017). Stadin Aikapankin ABC. [Retrieved 22 March 2017] <https://stadinaikapankki.wordpress.com/abc/>

Venäläinen, Juhana. (2011). Oikeus urbaaniin tilaan – huomioita poliittisen talonvaltausliikkeen uusvanhasta oikeusperustasta. Oikeus 40:3, 326-346.