Yliopistolaitos on ollut olemassa ennen kapitalismia, ja se on joskus vastustellut kumartelua kapitalististen markkinoiden saneluille. Se on tavoitellut liikevoiton sijaan totuutta ja tietoa. Mutta kapitalismi syö kaiken sen minkä se pystyy, sen ulottaessa ylivaltaansa, eikä ole yllättävää että moderni yliopistolaitos on muuttumassa yhä enemmän alamaiseksi sille mitä Ellen Meiksins Wood nimittää “kapitalististen markkinoiden määräykset — sen kilpailun, akkumulaation, voiton maksimoinnin ja työvoiman tuottavuuden kasvattamisen imperatiivit.” Akatemiassa tuo imperatiivi ilmenee monella näkyvällä tavalla: julkaise tai häviä, hanki rahoitusta tai nälkiinny.
Ilman julkista rahoitusta yliopistot ovat pakotettuja pelaamaan yksityisen sektorin säännöillä, eli, toimimaan kuin yritykset. Yritykset tottakai tuijottavat vain vuosikertomuksessa viivan alle jäänyttä lukemaa — ja viivan alle jääneen lukeman summa riippuu liikevoiton maksimoinnista, joka taas riippuu panosten ja tuotosten perusteellisesta arvioinnista. Akateemisen tieteen tulokset, tutkijoiden Marc A. Edwards ja Siddhartha Roy mukaan heidän tutkimuksessaan “Academic Research in the 21st Century: Maintaining Scientific Integrity in a Climate of Perverse Incentives and Hypercompetition”, ovat johtaneet uudenlaisen kvantitatiivisen suoritusmittariston käyttöönottoon, joka hallitsee lähes kaikkea sitä mitä tieteentekijät tekevät ja jolla on havaittavia vaikutuksia heidän työkäytänteisiinsä.
Näihin mittareihin kuuluu “julkaisujen määrä, viittaukset, yhdistetty viittaus+julkaisu -lukumäärä (esim. h-indeksi), journaalin impaktitekijät (JIF), tutkimusrahoituksen kokonaismäärä sekä patenttihakemusten lukumäärä”. Edwards ja Roy tekevät huomion, että “nämä kvantitatiiviset mittarit nyt dominoivat päätöksentekoa tiedekuntien palkkauksessa, ylennyksissä ja urakysymyksissä, palkinnoissa ja rahoituksessa”. Tämän seurauksena akateemiset tieteentekijät yhä enemmän ovat kiihkeän halun ohjaamina tavoittelemassa rahoitusta, julkaisuja ja viittauksia.
“Lainausten perusteella mitattu tieteen tuotos on tuplaantunut aina 9 vuoden välein toisesta maailmansodasta lähtien”, huomauttavat Edwards ja Roy.
Mutta määrä ei tarkoita laatua. Päinvastoin, Edwards ja Roy seuraavat kvantitatiivisten suoritusmittarien vaikutuksia tieteellisen tutkimuksen laatuun, ja he saivat seliville että sillä on vahingollinen vaikutus. Julkaisujen määrää insentivisoiva palkkiojärjestelmä on muuttanut tieteellisten julkaisujen pituutta lyhyemmäksi ja vähemmän kattavaksi, täynnä “huonoja metodeja ja valheellisten löydösten kasvua.” Viittausten lisääntynyt painottaminen ammatillisissa arvioinneissa on johtanut siihen, että referenssilistat paisuvat mielettömästi uratarpeiden täyttämiseksi, ja yhä vain suurempi määrä vertaisarvioitsijoita pyytää, että heidän omaan tuotantoonsa viitattaisiin ehtona saada julkaisu läpi.
Samaan aikaan järjestelmä joka palkitsee suurempien apurahojen saajia useammilla ammatillisilla mahdollisuuksilla johtaa kohtuuttoman suuren aikamäärän käyttämiseen apurahahakemuksiin ja positiivisten tutkimustulosten ylimyymiseen rahoittajien huomion saamiseksi. Samalla tavalla, kun yliopistot palkitsevat laitoksiaan korkeasta arvostuksesta, laitoksilla on insentiivi “takaisinmallintaa, pelata ja petkuttaa sijoituksissa”, mikä syö tieteellisten instituutioiden uskottavuutta ja rehellisyyttä.
Akateemisen tieteen kasvaneen markkinapaineen systeemiset seuraamukset ovat potentiaalisesti katastrofaalisia. Kuten Edwards ja Roy kirjoittavat, “perverssien insentiivien ja kuihtuneen rahoituksen yhdistelmä kasvattaa painetta, joka voi johtaa epäeettiseen käyttäytymiseen. Jos tieteentekijöiden kriittinen massa muuttuu epäluotettavaksi, on mahdollista että koetaan käännekohta jossa tieteellisestä toiminnasta itsessään tulee luontaisen korruptoitunutta ja kansan luottamus on menetetty, mikä uhkaa mahdollisesti syöstä meidät uuteen pimeään keskiaikaan, jolla on tuhoisat seuraamukset ihmiskunnalle.” Uskottavuuden ylläpitämiseksi tieteentekijöiden tulee ylläpitää rehellisyyttä — ja hyperkilpailu syö maata tuon rehellisyyden jalkojen alta, mikä mahdollisesti uhkaa koko toimintaa.
Lisäksi tieteentekijät, joiden kaikki aika menee apurahojen ja viittausten tavoitteluun, menettävät mahdollisuuksia pohtia asioita kunnolla ja syväluotaavasti, mikä on tarpeen monimutkaisten totuuksien löytämiseksi. Peter Higgs, brittiläinen teoreettinen fyysikko joka vuonna 1964 ennusti Higgsin bosonin olemassaolon, sanoi Guardianille Nobelin palkintoa vastaanottaessaan vuonna 2013 että hän ei koskaan kykenisi suorituksiinsa nykyisessä akateemisessa ilmapiirissä.
“On vaikeaa kuvitella miten koskaan minulla olisi ollut tarpeeksi rauhaa ja hiljaisuutta nykyisen tyylisessä ympäristössä, kuin mitä minulla oli 1964”, Higgs sanoi. “En saisi nykypäivänä akateemista työtä. Se on niin yksinkertaista. En usko että minua pidettäisiin tarpeeksi tuottavana.”
Myöhemmin urallaan Higgs sanoi, että hänestä tuli “koko laitoksen häpeäpilkku, kun tutkimusarvioinnin harjoituksia tehtiin”. Fysiikan laitos Edinburghin yliopistossa lähetteli viestiä missä luki ‘Antakaa lista julkaisuistanne.’ … Lähetin takaisin lausunnon: ‘Ei mitään.’” Higgs sanoi, että yliopisto piti häntä kirjoilla huolimatta siitä että hänen tuottavuutensa ei ollut riittävä, pelkästään siinä toivossa että hän voittaisi Nobelin palkinnon, mikä olisi hyväksi yliopistolle nykyisessä kerrasta-poikki -ilmapiirissä.
Kun kapitalismin kilpailumääräykset — myy työvoimaasi jos olet työntekijä, maksimoi liikevoitto jos olet johtaja — ovat käytössä kaikkialla, vaihtoehdot väistämättä sysätään sivuun, huolimatta siitä miten yleviä ne ovat. Ylevä tieteellisen akatemian tavoite, esimerkiksi, on tarjota resursseja ja rohkaisua ihmisille suorittaa kokeita jotka parantavat kollektiivista ymmärrystä maailmasta jossa me elämme. Mutta nuo pyrkimykset kärsivät leikkausbyrokratiassa, jossa yliopistojen ja tutkimuksen rahoitus on vaakalaudalla, ja instituutiot reagoiat tähän muuttamalla rahoitusmallejaan pitääkseen homman pyörimässä.
Edwards ja Roy tekevät havainnon, että suoritusmittareiden käytöstä johtuva hyperkilpailu johtaa siihen, että akateemiset tieteentekijät korostavat määrää laadun sijaan, mikä antaa heille insentiivin oikaista kaikessa ja valita kaikkein uraorientoituneimmat ihmiset, eikä niinkään tiedeorientoituneimmat. Tiivistettynä, kapitalististen markkinoiden määräykset (“kilpailu, akkumulaatio, liikevoiton maksimointi ja työvoiman tuottavuuden kasvattaminen”) vahingoittavat tieteen rehellisyyttä ja kollektiivista pyrkimystä tavoitella tietoa.
Edwards ja Roy suosittelevat useita reformeja, jotka pääosin keskittyvät kvantitatiivisten mittareiden painotuksen keventämiseen ja tutkimuksen väärinkäytöksiin puuttumiseen. Mutta mitä todennäköisimmin ongelmat tulevat jatkumaan kunnes juurisyihin on puututtu — eli kunnes kapitalismi ei enää dominoi yliopistolaitosta ja sitä ylläpitävää yhteiskuntaa.
Lähde:
https://www.jacobinmag.com/2018/07/capitalism-science-research-academia-funding-publishing