Kiinnostavan artikkelin kirjoittanut George McKay.
Lainaus:
“Utopian, yhteisön, edistysmielistä sosiaalista muutosta ajavan aktivismin, rauhan, ympäristöliikkeen ja identiteettipolitiikan käsitteet ovat käytännössä työstetty puutarhassa, kukkakaupassa ja Paul Goughin sanoissa ”istuttaminen protestin muotona”. Mutta ei kaikki — jotkut ovat selväpäisiä, tai pelottavia, sillä poliittisesti ”radikaalin” territorion sisällä on ollut, ja tulee olemaan, yhteiskuntakokeiluja jotka kääntävät positiiviset odotuksemme ihmisten välisestä vaihdannasta joka tapahtuu puutarhan avoimen vihreässä tilassa. On fasistisia puutarhoja (natseille maa ja istuttaminen oli käänteentekevää heidän ideologialleen): pahamaineiset yrittipuutarhat Dachaun keskitysleirillä (Rudolf Steinerin biodynaamisiin periaatteisiin perustuen); Auschwitzin SS-”kylä”, Primo Levin leiri (joka toimii Rudolf Steinerin biodynaamisin periaattein, joita monet natsit suosivat); Auschwitzin SS-“kylä”, jonka Primo Levi muistaa, jolla oli omat talonsa, puutarhansa, lapsensa ja lemmikkinsä – sekä puutarhan polut, jotka olivat päällystetty ihmisluilla?
On myös nykyaikaisia huolia: British National Party, esimerkiksi, kampanjoi verkkosivuillaan otsikolla Maa ja Kansa (ei kauhean kaukana natsien Veri ja Maaperä -doktriinista): “Maa ja Kansa kertoo valinnan, joka joudutaan tekemään maan allokoimiseksi paikallisille – viljelykäyttöön – tai ‘kehitykseen’ – eli rakentamaan asuntoja maahanmuuttajille – on, niinkuin sanotaan, ‘no brainer’… ainoastaan Britannian kansallismieliset kääntävät maahanmuuton koneiston pakille, ja niin tekemällä pelastavat maaseudun.”
BNP on myös esittänyt omenapuiden vanhoja lajikkeita istutettavaksi osana kampanjaa säilyttää puhdas ja rustiikkinen kansalliskulttuuri. Vaikken olekaan englantilainen enkä nationalisti, olen istuttanut “kadonneen” paikallisperinteen omenapuita puutarhaani Lancashiressa (se ei kasva hedelmää niin paljon kuin Bramleyn vitosella B&Q:sta ostama, mikä selittää sen miksi se katosi). Mutta siitä huolimatta, voimmeko sanoa että puutarhanhoidon puhtauden diskurssi – ja vielä enemmän kun puhutaan natiiveista vs. vieraslajeista – kuvautuu epämukavasti äärinationalismin ja ksenofobian politiikkaan?
Kaikki puutarhanhoidon vastakulttuurillisen politiikan käsitteet (myönnän, että todennäköisesti niitä ei nimitetä puutarhanhoidon vastakulttuurilliseksi politiikaksi), joita puutarhurit ovat saattaneet kuvitella, ovat olleet käytännössä rikkaan ja haastavan perinteen mukanaantuomia, merkityksellisiä, jotka tekevät niistä tärkeitä tulevaisuutemme kannalta. “Miksi”, kysyy kirjoittaja-puutarhuri Jamaica Kincaid, “ihmisten täytyy vaatimalla vaatia, että puutarha on lepäämisen ja palautumisen paikka, paikka jossa maailman huolet unohdetaan, paikka jossa ottaa etäisyyttä ihmisolentona olon tuskallisesta vastuusta?”
Kincaid ja muut kirjoittajat – kuten Gough, Martin Hoyles ja Kenneth Helphand – ovat auttaneet muokkaamaan omaa ymmärrystäni puutarhasta paikkana, joka kohtaa ja hoitelee maailman huolia. Helphandin Defiant Gardens: Making Gardens in Wartime erityisesti, tutkimus puutarhoista kaikkein epätavallisimmissa sodanajan olosuhteissa (kuten ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin tai juuatlaisghettoihin istutetut), jonka huikeat armeijan ja holokaustimuseoiden arkistokuvat saivat minut täysin uudelleen miettimään sitä mitä voidaan määritellä puutarhaksi.
Tämä ei ole kasvien ja ideologian pakotettu vastakkainasettelu. Mieti vaikka englantilaista radikaalikirjoittajaa William Cobbettia, joka julisti vuonna 1819 että “jos minä kylvän, istutan tai käsittelen siemeniä, mitä sittten teinkin oli alunperin tehty kuuluisien tyrannien tuhaminen mielessäpitäen”. Taikka 1900-luvun vallankumouksellinen näytelmäkirjailija Bertolt Brecht, joka havainnoi, hämmentävällä syytösvoimalla, että “nälänhädät eivät synny itsestään, ne järjestellään viljakaupalla”. Taikka Peace Pledge Unionin valkoinen sodanvastainen unikko, tai 1960-luvun hipit, jotka laittoivat kukkia kansalliskaartilaisten aseiden piippuihin. Tai naispuolinen kolumbialainen aktivisti, joka puhui hiljattain länsimaisille ostajille 40 tuhannen naisen puolesta, jotka työskentelivät hyönteismyrkkyteollisuudessa: “Jokaisen kauniin kukan takana on kuolema. Kukat kasvavat kauniisi, kun naiset kuihtuvat.” Tai katutaiteilija Banksy, jonka kuuluisiin kuviin kuuluu naamioitunut mielenosoittaja, joka heittää molotovin cocktailin sijaan kukkakimpun. Nämä puutarhanhoidolliset kuvat kertovat vakuuttavasta ja pysyvästä yhteydestä kasvien ja politiikan välillä, radikaalista puutarhanhoidosta.
Chris Carlsson kirjoittaa kirjassaan Nowtopia politiikasta, joka käy ilmi “puutarhurin hidastamisena, siinä että hänet pakotetaan kiinnittämään huomiota luonnonsykleihin, jotka käyvät järkeen vuodenaikojen kulussa ja vuosien mittaan. Yhteispuutarhassa [erityisesti avautuu aikaa keskustelulle, debatille ja laajemmalle näkökulmalle, kuin se minkä yksiselitteinen, omaan itseensä viittaava massamedian ajama spektaakkeli mahdollistaa”.
Ilmastonmuutos, peak oil, yhteisön yhteenkuuluvuus, ympäristö, geneettinen manipulointi ja ruokapolitiikka, ruokavalio, terveys ja vammaisuus – puutarha on paikallinen tilkku joka koskettaa ja jota koskettaa nämä kaikenlaiset maailman globaalit huolet, halusivatpa ne sitten huomiota asialleen tai ei. Avant Gardening -nimellä julkaistujen autonomiaesseiden huikeassa kokoelmassa vuosikymmenen takaa, Peter Lamborn Wilson kommentoi irvokkaasti että “‘pidä oma puutarhasti kunnossa’ kuulostaa nykypäivänä radikaaliretoriikalta. Puutarhan hoito on muuttunut – ainakin potentiaalisesti – vastarinnan teoksi. Mutta se ei ole yksinkertainen kieltämisen ele. Se on positiivinen teko”.
Yhteisöaktivisti-puutarhuri Heather C Flores on kirjoittanut olevansa “radikaali kuin retiisi”. Floresille (veikkaan että kyseessä on pseudonyymi), “radikaali” (kuten retiisi, latinan sanasta radix, joka tarkoittaa juurta) on puutarhuroinnin olennainen attribuutti, siinä mielessä että “se on lähtöisin ja palaa ongelman juurille: lähinnä siihen miten me elämme planeetallamme rauhassa ja ikuisesti”. Tarpeeksi yksinkertainen ongelma, ja sellainen joka Floresin mielestä on mahdollista ratkaista puutarhuroinnin avulla. Vaikka Winston Churchill sanoikin Siegfried Sassoonille että “Sota on ihmisen luonnollinen ammatti… sota – ja puutarhanhoito”, minä olen enemmän kiinnostunut rauhan puutarhaliikkeestä.
Sen sijaan, mitä Helphand nimittää sodan runteleman maaston “antipuutarhaksi”, minua kiinnostaa CND-vaikutteinen rauhan puutarha, jollaisia vasemmistolaiset kaupunginisät saivat aikaan kaupunkien puistoiksi 1980-luvulla, joista moni on edelleen muodossa tai toisessa olemassa. On mahdollista tehdä standardi rauhanpuutarha julkiseen puistoon, jossa on pienimuotoinen pagodi, rauhanruusuja, vaahteroita, kirsikkapuita kevään kukintaan ja pari pientä mäntyä, jotka on leikattu pilven muotoisiksi – tämä kasvien ja rakennusten rypäs merkitsee poliittista ydinaseiden vastaista kannanottoa, joka tuo pienen palan Japania brittiläiseen puistoon, solidaarisuuden ja muistelemisen ele. Poliittinen kasvien istutus on tässä toiminnassa – poleemisen maaston suunnittelu ja rakentaminen. Ehkäpä Fukushiman myötä me kaikki vierailemme jäljelle jääneissä rauhaa edistävissä ja ydinaseita vastustavissa puutarhoissa.
Kiinnostavaa kyllä, kodikas ja tuttu brittiläisen kasvimaan tila on perustavanlaatuisella tavalla poliittinen – ja uskoisin myös, että kapitalisminvastainen – ympäristö. Heidän klassisessa kirjassaan The Allotment, David Crouch ja Colin Ward huomauttavat, että koko sana sisältää poliittisen kannan: “sana ‘allotment’ merkitsee kunnioitusta ja jakamista, ominaisuuksia, jotka viittaavat voimakkaiden ja voimattomien väliseen suhteeseen.”. Ja kuitenkin fakta on edelleen se, että tämä tahallaan kapitalismin vastainen valtion sponsoroima puutarhanhoito on yhtä radikaalia puutarhurointia kuin mikä tahansa valtion käytänne.
Kasvimaan antikapitalismi tulee kaikkein selkeimmin esiin kahdessa perusominaisuudessa: ensinnäkin, huikean matalat paikallishallinnon perimät vuokrat, mikä yhdenmukaisesti hylkää urbaanin maan jatkuvan arvonnousun; toiseksi, juridinen seikka, että palstoilla ruokaa viljelleet eivät voi myydä ruokaansa tavoitellakseen voittoa. Sesongin ylijäämä hoidetaan perinteisesti niin, että se annetaan pois: kasvimaa perustuu yhteisölliseen ja taloudelliseen käytäntöön, joka on määritelty Crouchin ja Wardin termein “lahjasuhteena”. Heidän näkemyksensä mukaan anarkistinen “itsensä auttamisen ja keskinäisen avunannon
yhdistelmä… määrittää kasvimaiden maailmaa”.
Lisäksi julkisessa koko maan kattavassa puutarhanhoitokokeilussa, joka on jatkunut yli vuosisadan, juuri kasvimaalle, papukehikoiden ja vajojen, itse tehtyjen lasikasvihuoneiden ja käsien saveen tunkemisen suuntaan meidän tulisi katsoa Britanniassa etsiessämme hiljaista vuodenaikaradikalismia.
Joskus puutarha on ollut poliittisten hyökkäysten kohteena ja Britannian puutarhahistoriassa kaikkein merkittävimpiä ovat olleet suffragettien hyökkäyskampanjat 1900-luvun alussa. Nämä toteutettiin selkeällä ymmärryksellä maan ja puutarhojen sukupuolisuhteista (tuolloin perustetut uudet naisille suunnatut puutarhaopistot opettivat muille – tai ehkä juuri samoille – suffrageteille puutarhanhoitoalan ammatteja). Joten jotkut suffragetit vahingoittivat vain miehille tarkoitettuja golf-kenttiä valuttamalla happoa salaa yöllä ja pilaten seuraavan päivän pelit.“