kirjoittaja: tohtori Richard J White, vanhempi talousmaantieteen luennoitsija, Sheffield Hallam University, Sheffield, UK, Richard.White@shu.ac.uk
Johdanto
Ya Basta! -järjestön henki kulkee syvällä radikaaleissa kritiikeissä, joita on syntynyt toisinajattelijoiden akateemisissa, aktivisti- ja julkisissa yhteisöissä — kritiikit, jotka ovat osuneet valtavirran tietoisuuteen tuomitsemalla toistuvasti sekä nykyisen ortodoksisen taloudellisen ja poliittisen järjestelmän oikeutuksen että sen toivottavuuden — Ya Basta! (”Riittää! Nyt jotain muuta!”). Kuten Wight (2012: 161) väitti:
Yksi asia on selvä: riippumatta siitä, miten kaikki päättyy, arabikevät, Lontoon ryöstelyt, Kreikan mellakat, sodat Lähi-idässä ja muualla, maailmanlaajuinen rahoituskriisi ja Occupy-liike liittyvät kaikki jollain tavalla toisiinsa. Se, mikä yhdistää niitä, on korruptoitunut, rappeuttava, moraaliton, seksistinen, (spesistinen) ja rasistinen globaali kapitalistinen poliittis-taloudellinen järjestelmä.”
On erittäin tärkeää, että nämä kansanmielenosoitukset (joita Occupy-liikkeen iskulause ”Me olemme 99 prosenttia” kuvastaa) järjestetään yhä enemmän vähemmistömaissa (globaalissa pohjoisessa), jotka alkavat vihdoin ymmärtää jotakin, mikä on jo pitkään ollut ilmeistä enemmistömaissa (globaalissa etelässä): kapitalismi ei ole kriisissä, vaan kapitalismi on itse kriisi. Tätä lisääntyvää pettymystä kapitalismin suureen kertomukseen, jota poliittinen eliitti tukee ja edistää täysin (esim. että talouskasvu tuo vaurautta ja varallisuutta kaikille), ei voi aliarvioida. Vaikka tässä tekstissä tarkastellaankin pääasiassa jälkikapitalistista taloustiedettä, ja näin ollen laajempi keskittyminen ”poliittiseen” ei kuulu tämän tekstin piiriin, olisi ymmärrettävä, että vallitsevan poliittisen eliitin legitimointikriisi saattaa olla lopullinen: ”business” as usual ei voi enää jatkua.
Heidän alaston autoritaarinen alavatsansa ja turvautumisensa väkivaltaan on jatkuvasti paljastanut kaikkien nähtäväksi pyrkimyksensä tukahduttaa kaikki eriävät mielipiteet (esimerkkinä Kreikan tukahduttaminen), eikä tätä voi unohtaa. Silti tällainen vastaus on täysin odotettavissa. Kuten George Orwell väitti: ”Yhteiskunnasta tulee totalitaarinen, kun sen rakenteesta tulee räikeän keinotekoinen: eli kun sen hallitseva luokka on menettänyt toimintansa, mutta onnistuu pitämään kiinni vallasta väkisin tai petoksella.” Poliittis-taloudellisen eliitin petollisuus on paljastunut kaikkien nähtäväksi; nyt he pyrkivät vakiinnuttamaan valtansa pelkällä raa’alla voimalla. Kriisi ei siis ole pelkästään aineellinen, vaan se on myös syvä ja syvällinen uskonkriisi viralliseen poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään, jonka laajuutta ei olisi voinut kuvitella vielä muutama vuosi sitten: itse asiassa alle vuosi sitten, jos Occupy-liikkeen syntymistä pidetään katalysaattorina tämän vihan ja turhautumisen haastamiselle.
Kapitalismikeskeisen ideologian murtuessa ja hajotessa se tuo mukanaan keväänä uutta optimismia siitä, mitä mahdollisia taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia sen sijaan pitäisi ja voidaan valjastaa käyttöön. Miten voimme esimerkiksi pyrkiä luomaan uusia heterodoksisia ”jälkikapitalistisia” tiloja alhaalta ylöspäin? Miten taloudellisten tilojemme pitäisi heijastaa — ja heijastaa — sitä, mitä yhteiskunnassa pitäisi arvostaa, edistää, suojella ja tavoitella.
Tämän lyhyen artikkelin päätarkoituksena on lisätä vauhtia niille toisinajatteleville akateemisille ja aktivistien yhteisöille, jotka jatkavat nykyistä uusliberalismia ideologisena hegemonisena hankkeena tukevien myyttien, valheiden ja harhakuvien paljastamista. Tähän pyritään kiinnittämällä huomiota ei-hyödykkeellistettyjen tilojen läpitunkevaan luonteeseen ”kapitalistisessa” yhteiskunnassa ja pohtimalla, mitä vaikutuksia tällä on tarkoituksenmukaisten askelten ottamiseen kohti ”jälkikapitalistista” yhteiskuntaa. Tarkemmin sanottuna havainnot viittaavat siihen, että meidän ei tarvitse matkustaa minnekään hahmottaaksemme moniarvoisia, ei-kapitalistisia taloudellisia tuotanto-, vaihto- ja kulutusmuotoja, joita tällaisessa yhteiskunnassa arvostetaan ja vaalitaan.
Vielä on tarpeen eristää, purkaa ja delegoida kapitalistinen indoktrinaatio ja siirtyä luottavaisin mielin sen ulkopuolelle. Yksi tapa tehdä tämä on kohdata tunkeileva ja haitallinen talouspropaganda, joka pyrkii hyödyntämään ihmisten pelkoja ja haavoittuvuutta esimerkiksi väittämällä, että vaihtoehtoiset taloudelliset ja poliittiset visiot ovat parhaimmillaankin harhaanjohtavia, mielikuvituksellisia ja utopistisia ja pahimmillaan nihilistisiä. Kuten Duncombe (1997: 6) väittää:
”Valtaapitävät eivät ylläpidä legitimiteettiään vakuuttamalla ihmisille, että nykyinen järjestelmä on vastaus. Tuota kuvitelmaa olisi liian vaikea ylläpitää, kun on niin paljon todisteita päinvastaisesta. Se, mitä heidän on tehtävä, ja mitä he ovat tehneet hyvin tehokkaasti, on vakuuttaa ihmisjoukot siitä, ettei vaihtoehtoa ole.”
Tämä myytti, joka mielenkiintoisella tavalla puhuu kapitalismin väistämättömyydestä vähiten huonona vaihtoehtona eikä niinkään sen luontaisesta suotavuudesta, ei ole uusi. Vaikutusvaltainen brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes (1933) totesikin.
”Dekadentti kansainvälinen mutta individualistinen kapitalismi, jonka käsissä sodan jälkeen olimme, ei ole menestys. Se ei ole älykäs. Se ei ole kaunis. Se ei ole oikeudenmukainen. Se ei ole hyveellinen. Eikä se tuota tavaroita. Lyhyesti sanottuna emme pidä siitä, ja alamme halveksia sitä. Mutta kun mietimme, mitä sen tilalle voisi laittaa, olemme äärimmäisen ymmällämme.”
Tämä on suora vastaus oletettuun hämmennykseen siitä, ”mitä pitäisi tehdä”, jota tässä tekstissä erityisesti käsitellään: meidän on vaistomaisesti torjuttava ansaitsemallamme halveksunnalla ajatus siitä, että mielikuvituksemme on niin heikko, ettemme voi kuvitella parempaa talousjärjestelmää parempaa maailmaa varten. Onneksi, kun tarkastellaan lähemmin taloudellisen tuotannon, vaihdon ja kulutuksen nykyistä luonnetta, käy nimittäin ilmi, että emme ainoastaan voi kuvitella parempia tapoja tuottaa, vaihtaa ja kuluttaa tavaroita ja palveluita yhteiskunnassa kuin kapitalismin kautta, vaan me myös jo harjoitamme näitä talouden muotoja yhteiskunnassa tällä hetkellä.
Tämän väitteen tueksi aluksi kiinnitetään huomiota ”kapitalistiseen” maailmaamme juurtuneiden ei-hyödykkeellisten käytäntöjen läpitunkevaan luonteeseen. Näin se paljastaa edelleen metakertomuksen, jonka mukaan elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, joka on pohjimmiltaan ”järjestäytynyt systemaattisen voiton tavoittelun ympärille markkinoilla” (Williams, 2005: 13). On sanomattakin selvää, että näiden moninaisten, ei-hyödykkeiksi muuttuneiden taloudellisten tilojen merkityksen ja niiden keskeisen aseman tunnustamisella talouksissamme on monia tärkeitä vaikutuksia jälkikapitalistisen käytännön ajatteluun ja toteuttamiseen. Artikkelin viimeisessä osassa tunnustetaan väkivallattoman Occupy-liikkeen merkitys, eikä vähiten sen ansiosta, että se on edistänyt vuoropuhelua ja vaihtoa uusista poliittisista ja taloudellisista mielikuvista ja mahdollisuuksista akatemian ulkopuolella. Hozicin (2012: 151) kannattaman akateemisen ja aktivistisen käytännön hengessä: ”#occupy-liike kutsuu palkattua professorikuntaa astumaan kadulle, tulemaan huomioonotetuksi ja kohtaamaan Todellisen.” Haluan lyhyesti pohtia keskusteluja, joita käytiin, kun jaoin tämän kirjoituksen pääteesejä ja argumentteja esitelmässäni Sheffieldissä aiemmin tänä vuonna järjestetyssä 3. kansainvälisessä UK Occupy -konferenssissa.
Monimuotoisten taloustilojen tunnustaminen ”kapitalistisessa” yhteiskunnassa
Maantieteen 1990-luvun lopun ”kulttuuriseen käänteeseen” liittyi selvä siirtymä pois markkinapohjaisten analyytikoiden suosimasta taloudellisen vaihdon ”ohuesta” tulkinnasta (eli siitä, että kaikki vaihto perustuu markkinoihin ja perustuu voittoon). Sen sijaan etusijalle nousivat ”paksummat” vaihtotavat, joissa talouden tulkitaan olevan kulttuurisiin ja sosiaalisiin suhteisiin sulautunutta. Kaksi vaikutusvaltaisinta ja tärkeintä kirjoittajaa oli J.K. Gibson-Graham (Katherine Grahamin ja edesmenneen Julie Grahamin kirjailijanimi), joka julkaisi teoksen The End of Capitalism (As We Knew It): A Feminist Critique of Political Economy (1996) ja A Postcapitalist Politics (2006) Pyrkiessään elvyttämään taloudellisia mielikuvituksiaan ja samalla toteuttamaan vaihtoehtoista taloustiedettä hahmotteli yhteistyössä suunnitellun hankkeen, jossa oli neljä erillistä mutta päällekkäistä vaihetta:
”Ensimmäiseen, jota käsitellään teoksessa The End of Capitalism, kuuluu kapitalismin hegemonian purkaminen, jotta voidaan avata diskursiivinen tila ei-kapitalistisen taloudellisen toiminnan yleisyydelle ja moninaisuudelle maailmanlaajuisesti. Toinen, alustavasti The End of Capitalism -kirjassa aloitettu, edellyttää taloudellisen erilaisuuden kielen luomista taloudellisen mielikuvituksen laajentamiseksi, jotta voidaan tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi moninaiset ja leviävät käytännöt, jotka kapitalismiin keskittyminen on peittänyt alleen; näemme tämän kielen välttämättömänä panoksena taloudellisen innovaation politiikkaan. Kolmanneksi, jota tutkitaan myöhemmässä toimintatutkimuksessa, on vaikea prosessi, jossa kasvatetaan subjekteja (itseämme ja muita), jotka voivat haluta ja asua ei-kapitalistisissa taloudellisissa tiloissa. Kehystääksemme tätä kasvatusprosessia astumme syrjään tutusta rakenteellisesta näkemyksestä kapitalismista ja sen jo tunnistetuista ja kiinnostuneista subjekteista ja kehitämme näkemyksen ”yhteisötaloudesta” eettisenä ja poliittisena tilana, jossa on kyse tulemisesta. Tässä yhteisöllisessä tilassa yksilölliset ja kollektiiviset subjektit neuvottelevat toimeentuloa ja keskinäistä riippuvuutta koskevista kysymyksistä ja (uudelleen)rakentavat itseään tässä prosessissa. Lopuksi on vielä käynnissä oleva toimintatutkimus, jossa yhteisöllinen talous rakennetaan paikan päällä.” (Gibson-Graham, 2006a: x.)
Gibson-Graham käytti jäävuorimallia (kuvio 1) yrittäessään kuvata ja esittää uudelleen työkäytäntöjen moninaisuutta sekä korostaakseen ei-kapitalististen vaihdannan muotojen suhteellista näkymättömyyttä. Tämä analogia on ollut erityisen vaikutusvaltainen näkyvänä keinona auttaa kontekstualisoimaan kapitalismiin perustuvia tuotantotapoja (joiden kerrotaan olevan kaikkialla läsnä, kaikkivoipia ja hallitsevia kapitalistisessa taloudessa) vaihtoehtoisten taloudellisten toimintatapojen rinnalla.
Tämä malli pakottaa meidät kiinnittämään enemmän huomiota niihin erilaisiin taloudellisiin toimintoihin, joita nyky-yhteiskunnassa esiintyy. Verrattuna kapeaan ortodoksiseen käsitykseen siitä, ”mikä” muodostaa talouden ja ”missä” talous sitten on, tämä laajempi, osallistavampi ja ”paksumpi” lukutapa taloudellisesta vaihdosta tuo mukanaan monia seurauksia. Tämä edellyttää, että harkitsemme uudelleen käsitystämme — ja suhdettamme ”talouteen”, jossa kapitalismi tulkitaan vain yhdeksi taloudelliseksi organisaatiomuodoksi, johon voimme viitata moniarvoisessa talousjärjestelmässämme. Kapitalistisille tuotantomuodoille on olemassa vaihtoehtoja, ja me itse asiassa osallistumme niihin usein jokapäiväisessä elämässämme.
On kuitenkin eri asia tunnustaa nämä muut taloudellisen tuotannon, vaihdon ja kulutuksen muodot kuin väittää, että ne ovat edelleen laajalle levinneitä ja merkityksellisiä ”kapitalistisessa” yhteiskunnassa. Vakuuttava argumentti tätä tarkoitusta varten olisi jälleen kerran reiän puhkaiseminen yleisesti pidettyyn aksioomaan: siitä, että markkinoista on tulossa kaikkivoipia ja kaikkialle ulottuvia. Tässä yhteydessä professori Colin Williamsin panos heterodoksiseen taloustieteelliseen kirjallisuuteen, jossa hän on pyrkinyt kartoittamaan kapitalismin rajoja ja paljastamaan ”näkemyksen hegemonisesta, kaiken kattavasta, totalisoivasta ja voitokkaasta kapitalismista” (2005: 275) harhakuvitelmaksi, on ollut erittäin merkittävä. Haluan tässä yhteydessä kiinnittää huomiota siihen, miten hän sovelsi aikabudjettitutkimusta osoittaakseen ei-hyödykkeellistettyjen toimintojen merkityksen.
On syytä todeta, että erityisesti kaksi metodologista lähestymistapaa ovat olleet merkittäviä tarjotessaan vankkaa tietopohjaa, jonka perusteella voidaan osoittaa, että työ on tärkeää muissakin kuin voittoa tavoittelevissa rahataloustoimissa. Nämä ovat kotitalouksien työkäytäntöjä koskevissa tutkimuksissa (ks. esim. Williams, 2005; White 2011) käytetty laadullisempi lähestymistapa ja määrälliseen lähestymistapaan perustuvat aikabudjettitutkimukset. Aikabudjettitutkimuksessa seurataan yksilön ajankäyttöä yksityiskohtaisten tietojen avulla, joista käy ilmi, miten ihmiset ovat jakaneet aikaansa tietyn ajanjakson aikana. Tällaisen menetelmän avulla voidaan arvioida, kuinka paljon aikaa ihmiset ovat käyttäneet viralliseen työhön ja muuhun kuin vaihtotyöhön (eli palkattomaan kotityöhön). Tulokset ovat monin tavoin vastoin kapitalistista hegemonista teesiä, erityisesti sen suhteen, että 1) palkkatyö on hallitseva työn muoto ja 2) ei-vaihdettu työ supistuu suhteessa palkkatyöhön: toisin sanoen länsimaat muuttuvat ajan mittaan yhä enemmän hyödykkeiksi.
Kahdessakymmenessä länsimaassa (kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Kanadassa) tehtyjen työaikabudjettitutkimusten yhteenlasketut tulokset osoittavat, että muuhun kuin palkkatyöhön käytetyn ajan osuus kaikesta tehdystä työstä on 43,6 prosenttia. Ranska (45,3 %), Norja (46,7 %) ja Suomi (44,6 %) ylittävät kaikki tämän luvun. Tämä viittaa varmasti siihen, että paljon suurempi osa työajasta käytetään muuhun kuin tavaroihin perustuvaan työhön kuin ne kommentaattorit, jotka pitävät itsestään selvänä sitä, että elämme tavaroihin perustuvassa kapitalistisessa maailmassa (ks. Williams 2005: 42).
Yksittäisinä tai kollektiivisesti tarkasteltuna tällaiset hahmot ovat vastapainona niille, jotka pitävät ”markkinoiden” tunkeutumista jokapäiväiseen elämään luonnollisena, mutta myös niille, jotka pitävät sitä väistämättömänä, vaikka he katsovatkin, että hyödykkeeksi muuttuneen maailman näyttämöllä on kielteisiä seurauksia. Keskeiset oletukset, joihin hyödykkeistymisen teesi perustuu, horjuvat entisestään, kun tarkastelemme, miten työajan jakautuminen länsimaisissa talouksissa on muuttunut viime vuosikymmeninä.
Lisäksi voisimme täysin odottaa, että jos hyödykkeeksi muuttumisen teesi on empiirisesti totta, että siirtyminen palkattomasta työstä kohti palkattua virallista työtä näkyisi selvästi ajankäyttöä koskevassa pitkittäistutkimuksessa. Kun tarkastellaan 20 maassa (vuodesta 1960 nykypäivään) tehtyjen tutkimusten perusteella toimeentuloa ja palkattua työtä prosentteina kokonaistyöajasta, tällainen lineaarinen kehityskulku kohti hyödykkeistymistä ei kuitenkaan saa tukea. Tulokset ovat päinvastaiset. Palkkatyön osuus kokonaistyöajasta vähenee kaikissa 20 maassa. Haluan pohtia, miten voidaan varmistaa, että tämä kehitys jatkuu ja lisääntyy, kun pyrimme omaksumaan ja kehittämään laajempia ei-kapitalistisia tiloja tulevaisuuden yhteiskunnassa. Haluan erityisesti keskittyä niihin epävirallisiin taloudellisiin tiloihin, jotka muodostavat ”yhteisön itseavun”.
Yhteisön itseapuun keskittyminen
Erilaisia ei-kapitalistisen vaihdannan muotoja, jotka ovat kotitalous- ja yhteisötasolla, on käsitelty yhteisellä nimellä ”yhteisön itseapu” (ks. Burns et al. 2004). Niitä ovat lähinnä seuraavat:
- ”Itselle toimittaminen” tai itseapu, johon kuuluu kotitalouden jäsenten itselleen tai muille kotitalouden jäsenille tekemä palkaton kotitaloustyö, ja
- Keskinäinen avunanto eli palkaton yhteisöllinen työ, jossa ystävät, naapurit tai muut yhteisön jäsenet tarjoavat palkatonta apua joko yksilöllisesti tai järjestäytyneempien kollektiivisten ryhmien ja yhdistysten kautta.
Yhteisötalouteen keskittymisen korostaminen ja sen tärkeys on tärkeä keino haastaa ja purkaa vallitseva kapitalismikeskeinen ”talouden” esitys. Koska yhteisön itseapuun liittyvät epäviralliset selviytymisstrategiat ovat jo monille meistä tuttuja ja koska osallistumme niihin aktiivisesti, ne ovat entistä helpommin lähestyttäviä, kun on kyse siitä, miten niitä voitaisiin hyödyntää entistä paremmin ”postkapitalistisen” tulevaisuuden toteuttamiseksi. Esitän jälleen kerran väitteen, että ei ole välttämätöntä kuvitella jotakin voimaantuneempaa, osallistavampaa ja oikeudenmukaisempaa taloudellista tuotanto-, vaihto- ja kulutustapaa. Meidän ei tarvitse rakentaa jotain uutta kapitalismin raunioista, koska ”jälkikapitalistiset” ei-hyödykkeelliset vaihdannan käytännöt, joihin meidän pitäisi kääntyä, ovat hyvin näkyvissä nykyhetkessä.
Huomion kiinnittäminen tuttuihin ”jokapäiväisiin” ei-kapitalistisiin talouskäytäntöihin yhteisötasolla on erittäin tärkeää ja voimaannuttavaa myös muista syistä. Burns et al. (2004: 6) esimerkiksi kannattivat tällaisia käytäntöjä selviytymisstrategiana ja mallina paremmasta yhteiskunnasta, koska:
- Ne ovat perusta, jonka varassa yhteisöt selviytyvät, kukoistavat ja kehittyvät
- Valtio hyvinvoinnin tarjoajana on kriisissä
- Yhteiskunnan moraalinen perusta rakentuu vastavuoroisuudelle.
- Riippuvuuskulttuuri syövyttää yhteiskuntaa.
Tässä on varmasti paljon päällekkäisyyttä yhteisön itseapua, vastavuoroisuutta, pakottamattomia suhteita ja anarkistisia taloustieteen kirjoituksia painottavan lähestymistavan kanssa (ks. esim. Shannon et al, 2012). Kuten Burns ja muut (2004: 7) toteavat.
”Yksi vahvimmista argumenteista yhteisön itseavun ja erityisesti keskinäisen avun puolesta on se, että vastavuoroisuus on perustavanlaatuista ihmisen kehitykselle. Olipa ihmisten ”luonne” mikä tahansa (individualistinen, altruistinen tai muu), he elävät epäilemättä suhteessa toisiinsa. He ovat riippuvaisia toisistaan, ja sekä heidän selviytymisensä että onnellisuutensa riippuvat tästä keskinäisestä riippuvuudesta.”
Tammikuussa 2012 esitin monia samankaltaisia argumentteja (tarpeesta tunnistaa ”jälkikapitalistiset” tilat nykyisessä ”kapitalistisessa” taloudessamme ja kehotuksesta valjastaa nämä yhteisön itseavun muodot) kolmannessa kansallisessa Occupy-konferenssissa Sheffieldissä, Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Viitattuani hieman asiayhteyteen Occupy-liikkeen jatkuvasta merkityksestä ja merkityksestä näiden (radikaalien) uusien poliittisten ja taloudellisten järjestäytymismuotojen ilmentäjänä ja toteuttajana haluan pohtia lyhyesti konferenssissa syntyneitä esitystäni koskevia keskusteluja.
Occupy-liikkeen tärkeys
Occupy-liikkeen merkitystä ja tärkeyttä ei voi yliarvioida. Vaikka liikkeessä mukana olevien ja siihen osallistuvien henkilöiden moninaisuus onkin tunnustettava, on olemassa selviä yhteisiä asioita, joihin monet samaistuvat. Syvää turhautumista, vihaa ja mielipahaa kohdistuu varmasti vallitsevaan poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin ja sen vastuuseen siitä, että he ovat antaneet varallisuuden äärimmäisen polarisoituneen jakautumisen paitsi kasaantua, myös säilyä, vaikka talouselämän ja politiikan johtajiin kohdistuu hyvin julkinen luottamuskriisi.
Occupy-liike on inspiroinut näitä keskusteluja uusilla ja odottamattomilla tavoilla kollektiivisella läsnäolollaan, energisyydellään, kieltäytymällä mukautumasta tyyppeihin, halullaan haastaa ortodoksiset tavat tehdä asioita ja ryhtyä suoriin toimiin. Anarkistisena maantieteilijänä, jonka oma tieteenala kokee paluuta anarkismiin (ks. Antipode 2012), on mielenkiintoista huomata, että Occupy-liikkeen keskeiset perusteet ja ihanteet ovat yhteneviä anarkistien kanssa: sitoutuminen poliittisen/taloudellisen vallan ja toiminnan aktiiviseen kyseenalaistamiseen ja, jos sitä ei voida perustella, niiden kohtaamiseen luovien ja rakentavien suoran toiminnan tilojen avulla. Esimerkiksi Schneider (2011) kirjoittaa tekstissään ”Thank You, Anarchists”:
Anarkistien toimintatapa muutti käsitystämme siitä, mitä politiikka ylipäätään voisi olla. Tämä oli riemastuttavaa. Jotkut miehittäjät kertoivat minulle, että he halusivat viedä sen mukanaan kotiin ja järjestää kokoontumisia omissa yhteisöissään. Ei siis ole sattumaa, että kun valtaukset levisivät ympäri maata, myös horisontaaliset kokoukset levisivät.
Yhteisöjen itseapua koskevan keskustelun yhteydessä on merkittävää, että Occupy-liike on pyrkinyt omaksumaan uusia, vaihtoehtoisia, tulevaisuuden järjestäytymisen muotoja, jotka ohittavat tarpeen turvautua markkinoihin ja valtioon ja etsivät selviytymisstrategioita, jotka ovat järkevämpiä, voimaannuttavampia, demokraattisempia ja osallistavampia erityisesti paikallisella ja yhteisötasolla. Kuten Chomsky (2012) totesi:
Yksi tärkeimmistä saavutuksista on ollut luoda yhteisöjä — todellisia toimivia yhteisöjä, joissa on keskinäistä tukea, demokraattista vuorovaikutusta, huolenpitoa toisistaan ja niin edelleen. Tämä on erittäin merkittävää, erityisesti meidän kaltaisessamme yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat yleensä hyvin eristäytyneitä, naapurustot ovat hajonneet, yhteisölliset rakenteet ovat hajonneet ja ihmiset ovat tavallaan yksin.
Tämä innostus vaihtaa ajatuksia jälkikapitalistisista työ- ja järjestäytymisnäkemyksistä näkyi Britannian kolmannessa kansainvälisessä Occupy-konferenssissa, joka pidettiin Citadel of Hopessa Sheffieldissä (20.-22. tammikuuta), ja esitän nyt joitakin pohdintoja tästä.
Lyhyt katsaus kolmanteen Occupy-konferenssiin:
Noin sata liikkeen jäsentä Britannian pohjois-, etelä-, itä- ja länsiosista sekä vierailijat Genevestä ja Australiasta kokoontuivat jakamaan kokemuksia ja suunnittelemaan tulevia strategioita. Konferenssi oli monille kipeästi kaivattu sytytin, virkistävä ja inspiroiva. Se oli paikka, jossa intohimoiset, yleensä eri puolilla maata hajallaan olevat henkilöt löysivät toisensa ja loivat verkostoja….. Keskustelut vaihtelivat suorasta toiminnasta työryhmien autonomiaan, yhteisölliseen vaikuttamiseen ja unelmiin muuttuneesta tulevaisuudesta.” (Dale, 2012)
Lauantaina iltapäivällä pidin lyhyen esitelmän otsikolla ”Exiting The Market: a call to unleash our economic imaginations and recognise non-capitalist economies of difference”. Esityksessä korostettiin joitakin keskeisiä perusteluja, jotka on esitelty tässä. Yritin tietoisesti välttää dyadista lähestymistapaa ja mahdollistaa kriittisemmän ja osallistavamman pedagogiikan, joten esityksen ”muodollinen” osa avattiin yhteiselle ryhmäkeskustelulle ja kysymys- ja vastaustunnille. Pienryhmille ehdotettiin kahta kysymystä pohdittavaksi: (1) ”Mitkä keskeiset esteet estävät meitä/ useampia ihmisiä irtautumasta valtiosta ja markkinoista ja (2) Mitä voidaan tehdä näiden esteiden tehokkaaksi poistamiseksi.” Tärkeintä oli kuitenkin toivoa, että tämä toimisi kehotuksena laajemmalle keskustelulle, johon voisi teoriassa sisältyä mitä tahansa, mitä ryhmällä katsottiin olevan esityksen valossa merkityksellistä ja tärkeää.
Mielenkiintoista ja rakentavaa oli se, miten hyvin ideat otettiin vastaan. Monet olivat selvästi innostuneita siitä, että nämä ”tavalliset”, ”jokapäiväiset”, ”rutiininomaiset” kotitalous- ja yhteisöpohjaiset tuotannon, vaihdon ja kulutuksen tilat ovat keskeisiä ”taloudelliselle” ja että ne sisältävät ehkä keinoja, joiden avulla voidaan valjastaa jälkikapitalistinen tulevaisuus! Keskusteluissa, joihin osallistuin — sekä kahdenkeskisissä keskusteluissa että pienryhmissä — puhuttiin innostuneesti tavasta, jolla he tekivät töitä virallisen talouden ulkopuolella itselleen, perheelleen, ystävilleen ja naapureilleen. Kun monia pyydettiin pohtimaan omia yhteisöllisen itseavun muotojaan, he tajusivat, kuinka paljon (ja kuinka merkittävää!) työtä he itse asiassa tekivät tai kuinka muut ihmiset auttoivat heitä puolestaan saamaan töitä tehtyä tai kuinka he saivat laajempaa emotionaalista ja sosiaalista tukea. Keskustelu osallistumisen todellisista ja mahdollisista esteistä oli myös hyvin myönteistä, ja ideoita näiden esteiden poistamiseksi jaettiin ja niistä keskusteltiin innokkaasti. Monet ryhmäläisistä kokivat lopulta voivansa ottaa mukaan jotain uutta ja tärkeää, joka auttaa heitä viestimään ja vaikuttamaan muiden kanssa käytyyn keskusteluun. Sen jälkeen syntyi uusi tietoisuus siitä, miten suuri osa siitä, mitä arvostamme taloudellisissa suhteissamme, on hyvin pitkälti kietoutunut ”kapitalistisen yhteiskunnan” taloudelliseen kudokseen, ja että kapitalismin jälkeisen tulevaisuuden visioiminen ei ole läheskään niin utopistista tai mielikuvituksellista kuin (vaikutusvaltaiset) vastustajat haluavat meidän uskovan. Tärkeää on myös, että kokemus paljasti entisestään, miten alhaista ja köyhää on se, että kapitalistinen (virheellinen) käsitys vaihdannasta on mekaaninen, atomistinen, määrällinen, abstrakti ja ennustettava, ja että siihen liittyy ihmisten monimutkaisuuden ja kauneuden pelkistäminen moraalittomaksi, oman edun tavoitteluun ja voiton tavoitteluun tähtääväksi homo economicukseksi.
On toivottavaa, että nämä uudet oivallukset ja käsitykset siitä, mitä taloustiede on — ja mitä siitä voisi tulla — saavat vauhtia paitsi arjessa myös akateemisessa maailmassa! Rohkaisevia merkkejä on jo olemassa, esimerkiksi Occupy Economics!
”Olemme taloustieteilijöitä, jotka vastustavat taloustieteen ammattikunnan ideologista puhdistusta. Samoin vastustamme poliittista puhdistusta nykyisen talouskriisimme syistä ja seurauksista käytävässä elintärkeässä keskustelussa. Tuemme Occupy Wall Street -liikkeen pyrkimyksiä eri puolilla maata ja maailmaa vapauttaa talous rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ’yhden prosentin’ lyhytaikaisesta ahneudesta.
Vastustamme kyynisiä ja kieroutuneita yrityksiä käyttää poliisejamme ja virkamiehiämme väärin karkottaakseen yleisen hyvän puolustajat julkisista tiloistamme. Annamme tukemme visiolle rakentaa taloutta, joka toimii ihmisten, planeetan ja tulevaisuuden hyväksi, ja julistamme solidaarisuutemme miehittäjille, jotka käyttävät demokraattista oikeuttaan vaatia taloudellista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.” (Occupy Economics Statement, 2012 http://econ4.org/statement-on-ows)
Taloustieteen valtaaminen keinona estää uusliberalististen ennakkoluulojen hallinnan jatkuminen kaikkien muiden heterodoksisten taloudellisten ilmaisumuotojen kustannuksella on erittäin tärkeää. Kun otetaan huomioon niiden, jotka voivat kuvitella ja toteuttaa ”jälkikapitalistista” maailmaa, uusi optimismi, energia, vakaumus, toiveet ja pyrkimykset, on syytä uskoa, että toivottu tulevaisuus ei ole vain mahdollinen vaan todennäköinen.
Loppusanat
Yhä paljastuneemman poliittis-taloudellisen eliitin vaatimus ”business as usual” -lähestymistavasta vastauksena kapitalismin maailmanlaajuiseen kriisiin ei ole koskaan kuulostanut niin ontolta tai merkityksettömältä kuin nyt. Ja silti, ja silti, nämä mahdolliset lopun ajat, jotka ovat täynnä väkivaltaa, uhkailua ja pelottelua, ovat edelleen epävarmuuden aikaa: mikään ei ole mahdotonta, ja tarvitaan kipeästi ihmisten uutta päättäväisyyttä ja päättäväisyyttä sen varmistamiseksi, että parempi taloudellinen ja poliittinen tulevaisuus toteutuu.
Taloudellinen uusliberalismi hyökkää nyt yhteiskunnan kimppuun hampaat irvessä: sen luonne paljastuu hampaat ja kynnet punaisina. Sen kuolema ei voi tulla tarpeeksi pian. Valitettavasti siihen asti kapitalistinen talous jatkaa — kuten se on aina tehnyt — tuhoa, kurjuutta, tuhoa ja hävitystä taloudessa, politiikassa, yhteiskunnassa, kulttuurissa ja ympäristössä kaikissa mittakaavoissa. Tämä ei ole liioittelua, vaan sellaisen talousjärjestelmän ylläpitäminen, jossa ihmisillä ja ihmisläheisemmillä maailmoilla ei ole väliä, varmistaa, että rakenteellinen kansanmurha jatkuu. Kuten Leech (2012: 149) toteaa:
Yli 10 miljoonaa ihmistä kuolee vuosittain kapitalismin rakenteellisen kansanmurhan seurauksena, mutta sadat miljoonat ihmiset kärsivät rakenteellisen väkivallan muista kuin kuolemaan johtavista muodoista, kuten yrittämisestä selviytyä elinkelvottomalla palkalla tai ilman palkkaa, asunnon puutteesta, nälästä, sairaudesta ja monista muista sosiaalisista vääryyksistä. … Tämän rakenteellisen kansanmurhan ytimessä on vallan ja vaurauden epätasa-arvo, joka varmistaa, että pääoman edut asetetaan etusijalle ihmisten enemmistön ja luonnon etujen edelle.”
Tämän tekstin päätavoitteena on ollut osoittaa, että monet nykypäivän tuotannon, kulutuksen ja vaihdon maailmassa huomiotta jääneet, ei-hyödykkeiksi luokiteltavat taloudelliset käytännöt ovat hyvin pitkälti osa niitä taloudellisia maailmoja, joihin samaistumme ja joihin osallistumme niin sanotussa ”kapitalistisessa” yhteiskunnassa. Tämän pitäisi antaa meille paljon toivoa näinä vaikeina aikoina, erityisesti kun on kyse ”jälkikapitalistisen” tulevaisuuden hahmottamisesta ja siihen sitoutumisesta.
Suositeltavaa lukemistoa
Burns, D. Williams, CC & Windebank, J. (2004) Community Self Help: Palgrave London.
Gibson-Graham J-K (2006b) A Post Capitalist Politics. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Shannon, D. Nocella, A.J. & Asimakopoulos, J. (2012) Accumulations of Freedom: Writings on Anarchist Economics, AK Press: Edinburgh.
Williams, CC. (2005) A Commodified World, Zed Books: London.
Muita lähdeviitteitä
Antipode: “Why are so many anarchists geographers…?” http://antipodefoundation.org/2012/05/28/why-are-so-many-anarchists-geographers/
Chomsky (2012) What Next For Occupy ? http://www.guardian.co.uk/world/2012/apr/30/noam-chomsky-what-next-occupy
Dale, RF (2012) The Spirit of Cooperation: What the Third National Occupy UK Conference Can Teach Us http://theoccupiedtimes.co.uk/?p=2307
Dunbar, G. (1978) Elisee Reclus, Geographer and Anarchist, Antipode Vol. 10-122, Issue 3-1, first published online 2006. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1467-8330.1978.tb00112.x/pdf
Duncombe S. (1997) Notes from Underground: Zines and the Politics of Alternative Culture, Verso, London.
Gibson-Graham J- K (1996) The End of Capitalism (As We Knew It): A Feminist critique of Political Economy. Oxford: Blackwell.
Graeber, D (2011) Occupy and anarchism’s gift of democracy http://www.guardian.co.uk/commentisfree/cifamerica/2011/nov/15/occupy-anarchism-gift-democracy
Hozic, 2012 Return to the Real in Journal of Critical Globalisation Studies , Issue 5, pp 149-152. (available at http://www.criticalglobalisation.com/issue5/149_152_RETURN_TO_REAL_JCGS5.pdf] [Last accessed 25.05.2012])
Keynes, National self-sufficiency (1933 [1982]), 3. osio, uudelleenjulkaistu teoksessa Collected Writings, nide 11.
Leech, G. (2012) Capitalism : A Structural Genocide. Zed Books, London.
Rousselle, D. and Evren, S. (2011) The Anarchist Turn, Anarchist Developments in Social Studies, http://www.anarchist-developments.org/index.php/adcs/article/view/24/18
Schneider, N. (2011) Thank You, Anarchists http://www.thenation.com/article/165240/thank-you-anarchists
White, RJ (2011) Re-visiting the barriers to participation in mutual aid. International Journal of Sociology and Social Policy, Vol 31, Issue 9/10.
Wight, C. 2012 Riot, why wouldn’t you? http://www.criticalglobalisation.com/issue5/161_166_RIOT_JCGS5.pdf
Lähde: https://www.academia.edu/2035960/Towards_a_post-Occupy_world