Maailmassa kummittelee edelleen liberty-ajattelun haamu; maailmassa joka on valettu sen kuvaksi. Meille on luvattu täysi itsemääräämisoikeus: kaikkien yhteiskuntamme instituutioiden tulisi sellainen toimittaa meille.

Jos sinulla olisi täydellinen itsemääräämisoikeus, mitä tekisit juuri nyt? Mieti elämäsi valtavaa potentiaalia: niitä suhteita joita sinulla voisi olla, sitä mitä voisit kokea, kaikkia tapoja joilla antaa merkitys olemassaolollesi. Kun synnyit, sillä ei tuntunut olevan mitään rajaa, mikä sinusta voisi tulla. Olit puhtaan mahdollisuuden kuva.

Yleensä me emme pysähdy kuvittelemaan tällaisia. Vain kauneimpina hetkinämme, kun me rakastumme tai saavutamme läpimurron tai vierailemme kaukaisessa maassa, saamme päätähuimaavan vilauksen siitä, mitä kaikkea elämämme voisi olla.

Mikä rajoittaa sitä, kuinka voisit oman potentiaalisi täyttää? Miten paljon vipuvartta sinulla on ympäristöstäsi, miten käytät aikaasi? Byrokratiat, jotka ylistävät sinua sen mukaan kuinka seuraat ohjeita, talous joka voimaannuttaa sinua sen mukaan miten paljon liikevoittoa tuotat, armeijan värvääjät joiden mielestä “olla kaikki se mitä voit olla” tarkoittaa heidän auktoriteettinsä alaisuuteen alistumista — auttavatko nämä sinua saamaan elämästäsi eniten irti sinun omin ehdoin?

Julkinen salaisuus on, että meillä on oikeasti täysi itsemääräämisoikeus: ei siksi, että se olisi meille annettu, vaan koska edes kaikkein totalitaarisin diktatuuri ei voi sitä meiltä viedä. Ja kuitenkin heti, kun me alamme toimia omaksi hyväksemme, me ajaudumme konfliktiin niiden samojen instituutioiden kanssa, joiden piti meidän vapautta puolustaa.

Johtajat ja verovirkailijat tykkäävät puhua henkilökohtaisesta vastuusta. Mutta jos me ottaisimme täyden vastuun kaikista teoistamme, seuraisimmeko me heidän ohjeitaan alunperinkään?

Käskyjen noudattamisella on saatu maailmassa aikaan enemmän haittaa kuin pahanteolla. Kaikkien maailman armeijoiden arsenaalit ovat oman fyysinen ilmentymä omasta halukkuudestamme alistua muille. Jos haluat olla varma ettet koskaan osallistu sotaan, massamurhaan tai sortoon, ensimmäinen askel on lakata seuraamasta käskyjä.

Se koskee myös arvojasi. Lukemattomat säännöt ja sääntökokoelmat vaativat kiistatonta alistumistasi. Mutta vaikka haluaisit luovuttaa vastuun päätöksistäsi jollekin jumalalle tai dogmalle, miten päätät sen mille? Piditpä siitä tai et, sinä olet se, joka joutuu valitsemaan niiden väliltä. Yleensä ihmiset tekevät tämän valinnan sen mukaan, mikä on kaikkein tutuinta tai käytännöllisintä.

Me emme pääse irti vastuusta uskomuksistamme ja päätöksistämme. Omalle itsellemme vastaaminen komentajien tai käskyjen sijaan voisi edelleen aiheuttaa keskellemme konflikteja, mutta ainakin me tekisimme niin omin ehdoin, emme tarpeettomasti kärjistäen tragediaa muitten agendoja palvellen.

Työn tekevillä työläisillä on valtaa; heitä käskyttävillä pomoilla on auktoriteettia. Asuinrakennusta kunnossa pitävillä asukkailla on valtaa; paperinsa nimeen kirjoittaneella vuokraisännällä on auktoriteettia. Joella on valtaa; rakennuslupa padolle antaa auktoriteettia.

Vallassa itsessään ei ole mitään sortavaa. Monenlainen valta voi olla vapauttavaa: valta huolehtia rakkaista, puolustaa omaa itseä ja ratkaista kiistoja, osata parantaa akupunktiolla tai ohjata purjevenettä tai hypätä trapetsilla. On aina olemassa keinoja kehittää osaamista, joka lisää myös muitten vapautta. Jokainen henkilö, joka toimii saavuttaakseen koko potentiaalinsa, tarjoaa kaikille lahjan.

Auktoriteetti toisten yli, toisaalta, anastaa heidän vallan. Ja sen mitä heiltä otat, toiset ottavat sinulta. Auktoriteetti johdetaan aina yläpuolelta:

Sotilas tottelee kenraalia, joka vastaa presidentille, joka saa auktoriteettinsa perustuslaista —

Pappi vastaa piispalle, piispa paaville, pappi raamatulle, joka saa auktoriteettinsa Jumalalta —

Työntekijä vastaa omistajalle, joka palvelee asiakasta, jonka auktoriteetti on peräisin valuutasta —

Poliisimies panee täytäntöön tuomarin allekirjoittaman etsintäkuulutuksen, joka perustuu lakiin —

Mieheys, valkoisuus, omaisuus — minkään näiden pyramidien huipulta me emme edes löydä despoottia, ainoastaan sosiaalisia konstruktioita: ihmiskuntaa hypnotisoivat aaveet.

Tässä yhteiskunnassa valta ja auktoriteetti ovat niin toisiinsa kytkeytyneitä, että me tuskin kykenemme niitä toisistaan erottamaan: me voimme saada valtaa vain vastineeksi tottelevaisuudesta. Ja kuitenkin valta on arvotonta ilman vapautta.

Toisin kuin auktoriteetti, luottamus keskittää vallan niiden käsiin, jotka sitä myöntävät, ei niiden jotka vastaanottavat. Henkilö, joka on ansainnut luottamuksen, ei tarvitse auktoriteettia. Jos joku ei ansaitse luottamusta, hänen ei todellakaan tulisi saada auktoriteettia! Ja kuitenkin, keihin me luotamme vähemmän kuin poliitikkoihin ja toimitusjohtajiin?

Jos vallan epätasapainoa ei ole, ihmisillä on kannustin ratkaista konfliktit molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla — toistensa luottamuksen ansaitsemiseksi. Hierarkia poistaa tämän kannustimen, ja antaa auktoriteetinhaltijoiden tukahduttaa konfliktit.

Parhaimmillaan ystävyys on side kahden samanarvoisen välillä, jotka tukevat ja haastavat toisiaan samalla toinen toisensa autonomiaa kunnioittaen. Se on aika hyvä standardi millä arvioida kaikkia ihmissuhteitamme. Ilman meidän päällemme nykyään pakotettuja rajoitteita — kansalaisuus ja laittomuus, omaisuus ja velka, korporaatioiden ja armeijoiden komentoketjut — me voisimme rekonstruoida ihmissuhteemme vapaan järjestäytymisen ja keskinäisen avunannon perustalle.

“Oikeutesi loppuvat siihen mistä toisen oikeudet alkavat.” Tuon logiikan mukaan, mitä enemmän on ihmisiä, sitä vähemmän on vapautta.

Mutta vapaus ei ole henkilökohtaisten oikeuksien pieni kupla. Meitä ei voi erottaa toisistamme niin helposti. Haukottelu ja nauru ovat tarttuvia; niin on myös innostus ja epätoivo. Koostun kieleltäni lipsahtavista kliseistä, päähäni jääneistä biiseistä, kanssaihmisiltäni saamista mielialoista. Kun ajan autoa, se päästää pakokaasua ilmakehään, jota muut hengittävät; kun käytän lääkkeitä, ne suodattuvat vesijohtoveteen, jota muut juovat. Kaikkien muiden hyväksymä systeemi on se, jossa joudut elämään — mutta kun muut ihmiset haastavat sen, saat myös itse mahdollisuuden neuvotella oman todellisuutesi uusiksi. Vapautesi alkaa siitä mistä omanikin, ja päättyy sinne minne omani päättyy.

Me emme ole diskreettejä yksilöitä. Omat kehomme koostuvat tuhansista eri symbioosissa elävistä lajeista: suljettujen linnakkeiden sijaan ne ovat käynnissäolevia prosesseja, joiden läpi ravinteet ja mikrobit lakkaamatta kulkevat. Me elämme symbioosissa tuhansien lajien kanssa, maissipellot hengittävät sisään meidän uloshengitystämme. Kiertävä susilauma tai sammakkojen kurnutus illalla on yhtä yksittäistä kuin kenen tahansa meidän kehot. Me emme toimi tyhjiössä itseohjautuvasti järjen avulla; kosmoksen aaltoilu virtaa lävitsemme.

Kieli toimii kommunikaatiossa vain, koska se on meille yhteistä. Sama pätee ideoihin ja haluihin: me voimme kommunikoida niitä, koska ne ovat meitä suurempia. Jokainen meistä koostuu vastakkaisten voimien kaaoksesta, joista kaikki ulottuvat ajassa ja tilassa meidän ulkopuolellemme. Valisemalla mitä näistä kultivoida me määritämme mitä vaalimme kaikissa muissa kohtaamissamme ihmisissä.

Vapaus ei ole omaisutta; se on relaatio. Kyse ei ole ulkomaailmalta suojelluksi tulemisesta, vaan toisten kohtaamisesta tavalla, joka maksimoi mahdollisuudet. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi tavoitella konsensusta pelkän konsensuksen tähden; sekä konflikti että konsensus voivat kasvattaa ja jalostaa meitä, niin kauan kuin mikään keskitetty valta ei pysty pakottamaan sopimukseen tai muuttamaan konfliktia kilpailuksi, jossa voittaja saa kaiken. Sen sijaan, että hajoitettaisiin maailma pieniksi kuppikunniksi, koitetaan saada irti kaikki mahdollinen toisiimme liittymisestä.

Edes halumme eivät ole omiamme tässä yhteiskunnassa kasvaessamme; mainonta ja muut propagandan muodot viljelevät niitä pitääkseen meidät juoksemassa markkinoiden juoksumatoilla. Kiitos indoktrinaation, ihmiset voivat olla varsin tyytyväisiä itseensä tehdessään niitä asioita, jotka tulevat tekemään heistä kurjia ennen pitkää. Me olemme lukittuna omaan kärsimykseemme ja nautinnot ovat sen sinetti.

Ollaksemme todella vapaita, meidän tulee hyödyntää niitä prosesseja, jotka tuottavat halumme. Vapautus ei tarkoita pelkästään tämänhetkisten halujemme tyydyttämistä, vaan käsityksen laajentamista siitä mikä on mahdollista niin, että halumme voivat muuttua niiden todellisuuksien mukana, joita ne ajavat meitä luomaan. Se tarkoittaa kääntymistä pois nautinnosta, jota saamme pakottamisesta, dominoinnista ja hallussapidosta, kohti sellaisten nautintojen etsimistä, jotka vääntävät meidät vapaiksi tottelevaisuuden ja kilpailun koneistosta. Jos olet koskaan päässyt irti addiktiosta, sinulla on käsitys siitä mitä halujen transformointi tarkoittaa.

Kiihkoilijat syyttävät yleensä tiettyä ryhmää systeemisestä ongelmasta — juutalaisia liikevoittoa tavoittelevasta kapitalismista, maahanmuuttajia talouden taantumasta — samalla tavalla kuin ihmiset syyttävät yksittäisiä poliitikkoja politiikan korruptiosta. Mutta ongelma on itse systeemit. Huolimatta siitä kenellä on valta, ne tuottavat samaa vallan epätasapainoa ja pikkumaista mielipahaa. Ongelma ei ole, että ne ovat rikki, vaan etteivät ne toimi alunalkaenkaan.

Vihollisemme eivät ole ihmisolentoja, vaan instituutioita ja rutiineja, jotka vieraannuttavat meidät toisistamme ja itsestämme. Sisällämme on paljon enemmän konflikteja kuin ihmisten kesken. Sivilisaatiomme läpi kulkevat samat siirroslinjat kulkevat ystävyyssuhteissamme ja sydämissämme; kyse ei ole ihmisten välisestä yhteentörmäyksestä vaan erilaisten suhteiden, erilaisten elämäntapojen välisestä yhteentörmäyksestä. Kun me kieltäydymme rooleistamme vallitsevassa järjestyksessä, me avaamme nuo siirroslinjat ja pyydämme myös muita ottamaan kantaa.

Parasta olisi luopua herruudesta kokonaan — ei hallinnoida sen yksityiskohtia oikeudenmukaisemmin, ei sekoittaa asemia sen suhteen kuka aiheuttaa ja kuka kestää, eikä vakauttaa järjestelmää uudistamalla sitä. Mielenosoittamisen pointti ei ole peräänkuuluttaa legitimoidumpia sääntöjä tai johtajia, vaan näyttää, että me kaikki voimme toimia oman vahvuutemme mukaan, rohkaista toisia tekemään samoin ja estää viranomaisia puuttumasta. Kysymys ei ole sodasta — kaksijakoisesta konfliktista aseistettujen vihollisten välillä — vaan enemmänkin leviävästä kansalaistottelemattomuudesta.

Ei riitä, että koulutetaan ja keskustellaan, odotellaan muitten sydänten ja mielten muutosta. Keskustelu pysyy abstraktina ennen kuin ideat ilmaistaan toimintana, kohdataan ihmiset, joilla on konkreettinen valinta tehtävänään. Useimmat ihmiset tuppaavat pysymään kaukana teoreettisista keskusteluista, mutta kun jotain tapahtuu, kun panokset ovat kovat ja vastapuolten välillä on nähtävissä merkityksellisiä eroja, silloin he valitsevat puolensa. Me emme tarvitse yksimielisyyttä, emme kattavaa ymmärrystä koko maailmasta, emme tiekarttaa tarkkaan määränpäähän — ainoastaan rohkeutta lähteä toisenlaiselle polulle.

Mitkä ovat merkkejä pahoinpitelysuhteesta? Pahoinpitelijä voi yrittää kontrolloida käyttäytymistä tai määräillä ajatuksia; estää tai säännellä pääsyä resursseihin; uhkailla tai käyttää väkivaltaa; tai pitää riippuvuusasemassa, jatkuvan valvonnan alaisena.

Mitä suuremmat ovat meidän päälle pakotetut epätasapainotilat, sitä enemmän kontrollia vaaditaan niiden ylläpitämiseksi. Valtajatkumon yhdessä päässä kontrollia käytetään brutaalisti yksittäin: droneiskut, SWAT-joukot, eristyssellit, rotuun perustuva profilointi. Toisessa päässä se on kaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä, rakennettuna yhteiskunnan infraan: luottoluokituksen ja vakuutusmaksujen suuruuden määrittävät yhtälöt, tavat joilla tilastoja kerätään ja muutetaan kaavoitukseksi, deittisivustojen ja sosiaalisten median alustojen arkkitehtuuri. NSA tarkkailee kaikkea meidän verkkotoimintaamme, mutta se ei kontrolloi niin paljoa todellisuuttamme kuin algoritmit, jotka määrittävät mitä me näemme sisäänkirjautuessamme.

Kun elämän mahdollisuudet on redusoitu ykkösiksi ja nolliksi koodattuihin vaihtoehtoihin, silloin ei enää ole kitkaa asumamme systeemin ja kuviteltavissamme olevan elämän välillä — ei siksi, että että olisimme saavuttaneet täydellisen vapauden, vaan koska olemme täydellistäneet sen vastakohdan. Vapaus ei tarkoita valintaa kahden eri vaihtoehdon välillä, vaan kysyttävien kysymysten muotoilua.

Eriarvoisuuden määräämiseksi löytyy monenlaisia mekanismeja. Jotkut riippuvat keskitetystä tahosta, kuten oikeusjärjestelmästä. Toiset toimivat epämuodollisemmin, kuten vaikka sisäpiirin herrakerhot tai sukupuoliroolit.

Jotkut näistä mekanismeista ovat menettäneet täysin arvonsa. Aniharva enää uskoo kuninkaiden jumalalliseen valtaoikeuteen, vaikka vuosisatojen ajan muunlaista perustaa yhteiskunnalle ei osattu edes ajatella. Toiset ovat niin juurtuneita, että me emme voi kuvitella elämää ilman niitä. Kuka voi kuvitella elävänsä ilman omistusoikeutta? Ja kuitenkin kaikki nämä ovat sosiaalisia konstrukteja: ne ovat todellisia, mutta eivät välttämättömiä. Vuokraisäntien ja toimitusjohtajien olemassaolo ei ole sen luonnollisempaa, tarpeellista tai hyödyllistä kuin keisarien olemassaolo.

Kaikki nämä mekanismit ovat kehittyneet yhdessä, toinen toistaan vahvistaen. Esimerkiksi rasismin historia on erottamaton kapitalismin historiasta: kumpikaan ei olisi kuviteltavissa ilman siirtomaita, orjuutta tai työläisiä jakaneita värilinjoja, jotka edelleen määrittävät sen kuka päätyy maailmassa vankilaan tai slummmiin. Samoin ilman valtion infrastruktuuria ja muita yhteiskuntamme hierarkioita, yksilöllinen kiihkoilu ei voisi koskaan vahvistaa systeemistä valkoista ylivaltaa. Se, että musta presidentti voi valvoa näitä rakenteita, ainoastaan vahvistaa niitä: se on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Toisin ilmaistuna: niin kauan kuin on olemassa poliiseja, keitä kuvittelet heidän häiritsevän? Niin kauan kuin on olemassa vankiloita, kenen kuvittelet niissä istuvan? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä, kene kuvittelet olevan köyhä? On naiivia uskoa, että voisimme saavuttaa tasa-arvon yhteiskunnassa, joka perustuu hierarkiaan. Voit sekoittaa pakan uusiksi, mutta se on edelleen sama pakka.

Jos ulkovalta valloittaisi tämän maan, hakkaisi kaikki puut, myrkyttäisi joet ja pakottaisi lapset kasvamaan heille kunniaa tehden, etkö haluaisikin tarttua aseisiin heitä vastustamaan? Mutta kun paikallishallinto tekee samaa, patriootit tarjoavat kuuliaisuutensa, verorahansa ja lapsensa.

Valtiorajat eivät suojaa meitä, ne jakavat meitä — luovat tarpeetonta kitkaa ulossuljettuihin samalla, kun ne peittävät todelliset erot sisälläolijoiden välillä. Jopa kaikkein demokraattisimmat valtiot perustuvat jakoon osallistujien ja ulkopuolisten, laillisten ja laittomien välillä. Muinaisessa Ateenassa, demokratian kuuluisassa syntypaikassa, ainoastaan murto-osa ihmisistä oli mukana poliittisessa prosessissa; modernien demokratioiden perustajat omistivat orjia. Kansalaissuus asettaa raja-aidan sisälläolijoiden ja ulkopuolisten väliin USA:ssa, mikä riistää miljoonilta paperittomilta asukkailta vaikutusvallan omaan elämäänsä.

Liberaali ideaali on laajentaa inkluusion rajoja kunnes koko maailma on integroitu yhdeksi valtavaksi demokraattiseksi projektiksi. Mutta eriarvoisuus on koodattu rakenteisiin itsessään. Jokaisella yhteiskunnan tasolla tuhannet pienet rajat jakavat meitä voimakkaisiin ja voimattomiin: turvatarkastuspisteet, luottoluokitukset, tietokantojen salasanat, hintaryhmät. Me tarvitsemme yhteenkuuluvuuden muotoja, jotka eivät perustu ulossulkemiselle, jotka eivät keskitä valtaa ja legitimiteettiä, jotka eivät sulje empatiaa aidattuihin yhteisöihin.

Sinulla voi olla valtaa sitä käyttämällä; voit oppia mikä sinua kiinnostaa ainoastaan tekemällä jotain kiinnostuksen kohteillesi. Kun kaikki vaivannäkö vallan käyttämiseksi maailmassa tulee kanavoida edustajille tai muuttaa instituutioiden protokollien muotoon, me vieraannumme toisistamme ja omasta potentiaalistamme. Jokainen toimijuuden aspekti meissä muuttuu meille tunnistamattomaksi ja vihamieliseksi. Poliitikot, jotka aina pettävät meidät, näyttävät meille miten paljon valtaa olemme luovuttaneet omasta elämästämme pois; poliisin väkivalta on pimeä seuraamus halustamme paeta henkilökohtaista vastuuta siitä, mitä naapurustoissamme tapahtuu.

Digiaikana, kun jokaisen henkilön tulee jatkuvasti palvella omana sihteerinään kiillottamassa julkisuuskuvaansa, maineemme on muuttunut ulkoiseksi, kuin meistä verta imeväksi vampyyriksi. Jos me emme olisi niin erkaantuneita toisistamme, kilpailemassa oman itsemme myymisestä sosiaalisilla ja ammattilaismarkkinoilla, käyttäisimmekö me niin paljon aikaa ja energiaa näihin profiileihin, kuvaksemme tehtyihin kultaisiin vasikoihin?

Emme ole pelkistettävissä. Meidän puolestamme ei voi toimia delegaatit eikä abstraktiot. Pelkistämällä ihmiset demografioiksi ja raakakokemukset dataksi menetetään näköyhteys kaikkeen mikä meille tässä maailmassa on uniikkia ja arvokasta. Me tarvitsemme läsnäoloa, välittömyyttä, suoraa kontaktia toisiimme, suoraa kontrollia omasta elämästämme — asioita joita yksikään edustaja tai edustus ei voi toimittaa.

Johtajat ovat yhteiskunnallinen häiriö, jossa enemmistö ryhmän osallistujista epäonnistuu aloitteenteossa tai oman toimintansa kriittisessä tarkastelussa. Niin kauan kuin me ymmärrämme toimijuuden tietynlaisten henkilöiden omaisuutena, eikä niiinkään ihmisten välisenä suhteena, me tulemme aina olemaan riippuvaisia johtajista — ja heidän armoillaan. Todella esimerkilliset johtajat ovat yhtä vaarallisia kuin mitä he ovat korruptoituneita, kaikki heidän ylistettävät ominaisuutensa vahvistavat heidän statusta ja muitten sivuuttamista, puhumattakaan johtajuuden itsensä legitimiteetistä.

Kun poliisit saapuvat mielenosoitukseen, heidän ensimmäinen kysymyksensä on aina “Kuka täällä vastuussa?” — ei siksi, että johtajuus olisi olennaisen tärkeää kollektiiviselle toiminnalle, vaan koska se edustaa haavoittuvaisuutta. Konkistadorit kysyivät samaa kysymystä heidän saapuessaan niinkutsuttuun uuteen maailmaaan; aina kysymykseen löytyi vastaus, se säästi heiltä koko populaation alistamisen vuosien vaivan. Niin kauan kuin löytyi johtaja, hänet pystyttiin tekemään kakkosmieheksi, korvaamaan tai ottamaan panttivangiksi. Parhaimmillaan johtajista rippuvaisuus on Akilleen kantapää; pahimmillaan se uusintaa auktoriteettien intressejä ja valtarakenteita heitä vastustavien sisällä. On parempi jos jokaisella on oma agendansa ja oman toimijuuden tuntonsa.

Valtiot lupaavat oikeuksia, mutta ne voivat ainoastaan viedä vapauksia. Idea oikeuksista olettaa keskusvallan, jolla on voima antaa ja varjella niitä. Ja kuitenkin kaikki, minkä valtio kykenee lupaamaan, se voi myös ottaa pois; valtion voimaannuttaminen yhden ongelman ratkaisemiseksi avaa vain oven uusille sen luomille ongelmille. Ja valtiot eivät tekaise valtaa tyhjästä — valtioilla on meidän valtamme käytössään, jota ne voivat käyttää paljon tehokkaammin ilman edustuksellisuuden Rube Goldbergin konetta.

Useimmilla liberaaleilla demokratioilla on sama periaate kuin depoottisimmilla autokratioilla: vallan ja legitiimin keskittämminen rakenteeksi, jonka tarkoitus on monopolisoida väkivallan käyttö. Vastasivatpa tätä rakennetta pyörittävät byrokraatit sitten kuninkaalle, presidentille tai parlamentille, se on ohi pointin. Lait, byrokratia ja poliisi ovat demokratiaa vanhempia; ne toimivat samalla tavoin demokratiassa kuin ne toimisivat diktatuurissa. Ainoa ero on se, että koska me voimme äänestää siitä kuka niitä hallinnoi, meidän oletetaan pitävän niitä omanamme — silloinkin kun he ovat meitä vastaan.

Diktatuurit ovat luontaisesti epävakaita: voit teurastaa, vangita ja aivopestä kokonaisia sukupolvia ja heidän lapsensa keksivät kamppailun vapaudesta uudestaan. Mutta jos lupaat jokaiselle mahdollisuuden pakottaa enemmistön tahdon kanssaihmisille, niin saat heidät koottua yhteen systeemin puolelle, joka asettaa heidät toisiaan vastaan. Mitä enemmän ihmiset kuvittelevat, että heillä on määräysvaltaa valtion pakkovaltaa käyttävistä instituutioista, sitä suositumpia nuo instituutiot voivat olla. Ehkäpä tämä selittää sen miksi demokratian globaali leviäminen esiintyy samaan aikaan resurssien ja vallan jakautumisen uskomattomien eriarvoisuuksien kanssa: mikään muu valtiojärjestelmä ei kyennyt vakauttamaan sellaista prekaaria tilannetta.

Kun valta keskitetään, ihmisten on saavutettava ylivalta toisista, jotta he voisivat vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Kamppailut autonomiasta kanavoituvat kilpailuiksi poliittisesta vallasta: katso vaikka jälkikolonialististen maiden sisällissotia kansojen kesken, jotka aiemmin olivat eläneet keskenään rauhanomaisesti. Vallassaolijat voivat pitää vallan vain käymällä sotaa sekä omia että ulkomaan kansalaisia vastaan: kansalliskaarti tuodaan takaisin Irakista lähetettäväksi Oaklandiin.

Aina kun on hierarkioita, sellaiset suosivat huipullaolijoiden vallankeskittämistä. Tasapainottavien mekanismien rakentaminen järjestelmään tarkoittaa vain sitä, että turvaudumme siihen, jolta meidän on suojeltava itseämme. Ainoa tapa vaikuttaa viranomaisiin ilman, että joutuu imetyksi mukaan heidän peliinsä, on kehittää vaakatason autonomisesti toimivia verkostoja. Mutta kun olemme tarpeeksi voimakkaita pakottamaan viranomaiset ottamaan meidät vakavasti, olemme tarpeeksi voimakkaita ratkaisemaan omat ongelmamme ilman heitä.

Vapauteen ei ole muuta polkua kuin vapauden kautta. Yksittäisen kaiken toimijuuden pullonkaulan sijaan me tarvitsemme laajalti useita eri kanavia, joissa käyttää valtaamme. Yksittäisen legitimiteetin maksuvälineen sijaan me tarvitsemme tilaa useille eri narratiiveille. Valtioon sisäänrakennetun pakkovallan sijasta me tarvitsemme päätöksentekorakenteita, jotka edistävät autonomiaa, sekä itsepuolustuskäytänteitä, jotka pitävät tulevat hallitsijat aisoissa.

Raha on ideaali mekanismi eriarvoisuuden toteuttamiseen. Se on abstrakti: se vaikuttaa kykenevän edustamaan kaikkea. Se on universaali: ihmiset joilla, ei ole mitään muuta yhteistä, hyväksyvät sen elämän tosiasiana. Se on persoonatonta: toisin kuin periytyvät etuoikeudet, sitä voidaan siirtää välittömästi yhdeltä henkilöltä toiselle. Se on soljuvaa: mitä helpompaa on muuttaa asema hierarkiassa, sitä vakaampi hierarkia itsessään on. Monet, jotka kapinoisivat diktaattoria vastaan, hyväksyisivät markkinoiden auktoriteetin helposti.

Kun kaikki arvo keskitetään yhteen välineeseen, jopa elämämme peruuttamattomat hetket menettävät merkityksensä, ja niistä tulee merkkejä abstraktissa valtalaskennassa. Kaikki, mitä ei voida mitata rahallisesti, jää sivuun. Elämästä tulee taloudellisen voiton tavoittelua: kukin kaikkia vastaan, myy tai tule myydyksi.
Voiton tekeminen: se tarkoittaa, että yhteiskunnan resursseja voidaan hallita enemmän suhteessa muihin. Emme voi kaikki hyötyä yhtä aikaa; jotta yksi henkilö voi hyötyä, muiden on menetettävä vaikutusvaltaansa, suhteellisesti katsoen. Kun sijoittajat hyötyvät työntekijöiden työstä, se tarkoittaa, että mitä enemmän työntekijät työskentelevät, sitä suuremmaksi taloudellinen kuilu heidän välillään kasvaa.

Voiton tavoitteluun perustuva järjestelmä tuottaa köyhyyttä samaan tahtiin kuin se keskittää vaurautta. Kilpailupaine synnyttää innovaatioita nopeammin kuin mikään aiempi järjestelmä, mutta niiden rinnalla se tuottaa yhä suurempia eroja: siinä missä ratsastajat hallitsivat ennen jalankulkijoita, stealth-pommikoneet lentävät nyt autoilijoiden ja kodittomien yli. Ja koska kaikkien on tavoiteltava voittoa sen sijaan, että he tekisivät asioita niiden itsensä vuoksi, kaiken tämän työn tulokset voivat olla katastrofaalisia. Ilmastonmuutos on vain viimeisin katastrofien sarjassa, jota edes vaikutusvaltaisimmat kapitalistit eivät ole pystyneet pysäyttämään. Kapitalismi ei palkitse yrittäjiä kriisien korjaamisesta vaan niistä hyötymisestä.

Omistusoikeudet ovat kapitalismin perusta — jälleen yksi sosiaalinen konstrukti, jonka olemme perineet kuninkailta ja aristokraateilta. Omaisuus vaihtaa kädestä toiseen nykyään nopeammin, mutta käsite on edelleen sama: omistuksen idea legitimoi väkivallan käyttöä keinotekoisen maita ja resursseja koskettavan epäsuhdan ylläpitämiseksi.

Jotkut ihmiset kuvittelevat, että maaomaisuutta voisi olla olemassa ilman valtiota. Mutta omistusoikeudet ovat merkityksettömiä ilman keskitettyä niitä ylläpitävää auktoriteettia — ja niin kauan kuin keskitetty auktoriteetti on olemassa, mikään ei ole todella voi olla omaa muutenkaan. Valtio lyö tienaamasi rahat, ja verot ja inflaatio syövät niitä. DMV valvoo autosi omistusoikeutta. Talosi ei kuulu sinulle, vaan sinulle lainan antaneelle pankille; vaikka omistaisit sen jo valmiiksi, pakkolunastusoikeus menee kaikkien kauppakirjojen edelle.

Mitä vaadittaisiin meille tärkeiden asioiden suojeluun? Valtiot voivat olla olemassa vain sen ansiosta, mitä ne vievät meiltä; ne vievät meiltä aina enemmän kuin ne antavat. Markkinat palkitsevat meitä vain kaveriemme huijaamisesta, ja toisia meidän huijaamisestamme. Ainoa todellinen vakuutuksemme on sosiaalisissa suhteissa: jos me haluamme olla varmoja turvastamme, me tarvitsemme keskinäisen avunannon verkostoja, jotka voivat puolustaa itseään.

Ilman rahaa tai omistusoikeuksia suhteemme tavaroihin määrittyisi suhteissa toisiimme. Nykypäivänä asia on päinvastoin: keskinäiset ihmissuhteemme määrittyvät suhteissamme tavaroihin. Omistusoikeuden lakkauttaminen ei tarkoittaisi omien henkilökohtaisten tavaroiden menettämistä; se tarkoittaisi, että yksikään sheriffi tai osakemarkkinoiden romahdus ei voisi viedä pois asioita, joista olemme riippuvaisia. Byrokratialle vastuullisuuden sijaan me lähtisimme ihmisten perustarpeista; toistemme hyväksikäytön sijaan me tavoittelisimme keskinäisen riippuvuuden etuja.

Roiston pahin pelko on yhteiskunta, jossa ei ole omaisuutta, sillä ilman sitä hän saa vain ansaitsemansa kunnioituksen. Ilman rahaa ihmisiä arvostetaan sen perusteella, mitä he antavat toisten elämään, ei sen perusteella mitä he voivat lahjoa toisia tekemään. Ilman liikevoittoa jokainen projekti on itse oma palkkionsa, ei ole kannustinta tarpeettomalle tai tuhoisalle toiminnalle. Elämässä oikeasti tärkeitä asioita — intohimo, ystävyys, anteliaisuus — on saatavilla yltäkylläisesti. Vaaditaan poliisien ja kiinteistötarkastajien legioona pakottamaan niukkuutta, joka meitä pitää vankeina tässä oravanpyörässä.

Jokainen järjestys perustuu rikokseen aiempaa järjestystä vastaan — rikokseen joka hajoitti sen. Uusi järjestys tullaan jälkeenpäin näkemään legitiiminä, kun ihmiset alkavat pitää sitä itsestäänselvyytenä. Yhdysvaltojen perustamisrikos oli kapina Englannin kuninkaan auktooriteettiä vastaan. Tulevan yhteiskunnan perustamisrikos, jos meidän onnistuu selvitä sinne tämän kanssa, tulee lakkauttamaan nykypäivän instituutiot ja lait.

Rikollisuuden kategoriaan kuuluu kaikki se, mikä ylittää yhteiskunnan rajat — sen pahin ja paras. Jokaista systeemiä kummittelee kaikki se, mitä se ei voi kontrolloida tai liittää osana itseensä. Jokainen järjestys sisältäää oman tuhonsa siemenet.

Mikään ei kestä ikuisesti; se pätee myös imperiumeihin ja sivilisaatioihin. Mutta mikä tulisi tämän jälkeen? Voimmeko me kuvitella järjestyksen, joka ei perustu elämän jakamiseen sallittuun ja kiellettyyn, lailliseen ja rikolliseen, johtajiin ja alamaisiin? Mikä voisi olla vihoviimeinen rikos?