kirjoittaja: Christopher Ketcham
Idea siitä että talouskasvu voi jatkua ikuisesti rajallisella planeetalla on teollisen sivilisaation yhdistävä uskonto. Tämä on äärimmäistä hölynpölyä, harhainen fantasia, joka ei tunnu vaivaavan meitä. Me kuulemme pyhän totuuden vaaleilla valittujen virkamiesten määräyksissä, ekonomistien itkuvirsissä hiipuvasta BKT:sta, Maailmanpankissa ja Wall Streetilla, maailmanlaajuisten korporaatioiden esitteissä sekä pienkaupunkien kauppakamarien käytävillä. Kasvu on pyhä ja loukkaamaton. Kasvu tuo työpaikkoja ja tuloja, mikä sallii meidän päästä Armon tilaan joka tunnetaan nimellä varakkuus, joka sallii meidän kuluttaa lisää, näin tuoden lisää työpaikkoja ihmisille jotka tuottavat lisää tavaroita ja palveluita jotta kaikkivaltias talous saa jatkaa kasvuaan. ”Kasvu on epäjumalankuvamme, kultainen vasikkamme”, Herman Daly, antikasvuharhaopistaan tunnettu ekonomisti, kertoi minulle hetki sitten.
USA:ssa uskonto ilmenee innokkaimmin amerikkalaisen unelman kultissa. Uskonvartijat eivät kuitenkaan ole pelkästään amerikkalaisia: Unelma on nyt, ja on aina ollut, pandemia. Kasvu on moraalinen imperatiivi kehittyvässä maailmassa, meille kerrotaan, koska se tulee vapauttamaan globaalit köyhät puutteesta ja taudeista. Se tulee rikastamaan ja kasvattamaan maailman naiset, pienentäen syntyvyysastetta. Se tarjoaa meille keinot maksaa ympäristön korjaamisesta — jotta siivottaisiin se minkä niinkutsuttu taloudellinen kehitys on pilannut. Se nostaa kaikki veneet, tekee meistä kaikista rikkaita, terveitä, onnellisia. Idässä ja lännessä, Aasiassa ja Euroopassa, kommunistit ja kapitalistit, suurteollisuus ja suurtuotanto, natsit ja neoliberaalit, noin about minkä tahansa modernin valtion hallitukset maailmassa: kaikki ovat omaksuneet hullun kasvuopin.
Vuonna 1970 joukko MIT:n tutkijoita alkoi työskennellä 20. vuosisadan tärkeimmäksi osoittautuvan dokumentin parissa tämän puhdasoppisuuden kyseenalaistamiseksi. Tiedemiehet käyttivät kaksi vuotta giganttisen mainframe-tietokoneen äärellä, tökkien sisään dataa dynaamisen systeemin malliin nimeltään World3, ensimmäinen suuren skaalan yritys saada kuva kasvuideologian implikaatioista ihmiskunnalle.
He astuivat esiin kirjan The Limits to growth
Sen viesti kävi maalaisjärkeen: Jos ihmiset lisääntyvät, laajenevat, rakentavat, kuluttavat ja saastuttavat yli pienen pallomme rajojen, meillä on ongelma. Tämä ei ollut se mitä kasvulla aivopestyt amerikkalaiset olivat tottuneet kuulemaan — ja koskaan aiemmin he eivät olleet kuulleet sitä tohtorilta joka löi faktat pöytään eräässä maailman oppimisen keskuksista.
Idea tutkimuselle oli saanut alkunsa karismaattiselta italialaiselta teollisuuspampulta Aurelio Pecceilta, joka oli myös maailman tapahtumista kiinnostunut sivutoiminen filosofi ja kirjailija. Peccei oli taistellut vastustusta vastaan Italiassa — fasistit olivat ottaneet hänet kiinni ja kiduttaneet — ja hän oli saanut uransa loistokkaasti käyntiin teollisuuden palveluksessa, erityisesti Fiatin johtajana. Vuoteen 1968 mennessä hän oli alkanut kyseenalaistaa teollisen sivilisaation lapsilleen jättämän perinnön. Hän julkaisi aiheesta kirjan Chasm Ahead
Meadows ja hänen tiiminsä käyttivät World3:a tarkastelemaan maailmanlaajuisia kasvutrendejä vuodesta 1900 vuoteen 1970, ekstrapoloiden dataa mallista 12 eri globaalin kehityksen tulevaisuuden skenaarioon ja sen seuraamuksiin, projisoituna vuoteen 2100 asti. He keskittyivät monimutkaisiin takaisinkytkentäluuppeihin — systeemin dynamiikkaan — mitkä esiintyvät kun me verotamme planeetan rajoja. Tiimi jakoi nuo rajat kahteen kategoriaan: lähteisiin ja nieluihin. Lähteet ovat niitä asioita joita me tarvitsemme luonnosta teollisen sivilisaation selviämiseksi: mineraaleja, metalleja, harvinaisia maametalleja, fossiilisia polttoaineita, makeaa vettä, viljelykelpoista maata. Nielut viittaavat planeetan kapasiteettiin absorboida saasteita sen maaperään, ilmaan ja veteen, sekä kaikkein pahaenteisimmin, ilmakehän kykyyn absorboida hiilidioksidia.
Tyypillinen, josko yksinkertaistettu, systeemidynamiikka tutkimuksessa kuuluu näin: ”Populaatio ei voi kasvaa ilman ruokaa, ruoantuotanto kasvaa pääoman kasvamisen kautta, lisää pääomaa vaatii lisää resursseja, poisheitetyt resurssit muuttuvat saasteiksi, saasteet sotkevat populaation ja ruoan kasvua.” Mallit näyttivät, että missä tahansa systeemissä joka perustuu eksponentiaaliseen talouden ja populaation kasvuun, kasvu romahti lopulta. Eräs synkimmistä malleista on nimeltään standardiajo, jossa ”nykyiset kasvutrendit maailman populaatiossa, teollistumisessa, saasteissa, ruoantuotannossa ja resurssien hupenemisessa jatkuvat muuttumattomina”. Siinä skenaariossa, joka nimettiin business-as-usual:ksi, ”kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan seuraavan sadan vuoden aikana”, tiimi esitti. Asiat päättyvät onnettomasti: ”Todennäköisin lopputulos… tulee olemaan yhtäkkinen ja kontrolloimaton sekä populaation että teollisen kapasiteetin heikkeneminen.”
Yhtäkkinen ja kontrolloimaton: toisin sanoen, sivilisaation romahdus, romahdus joka tarkoittaa samalla ihmiselämän, kulttuurin ja pääoman ennennäkemätöntä menetystä. World3:n business-as-usual -malli ei antanut tarkkaa päivämäärää romahdukselle, mutta ehdotti että sellainen alkaa todennäköisesti 21. vuosisadan puolessavälissä.
Kasvun rajat joutui heti kasvuideologian puolustajien kiivaan hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen isku saapui New York Timesiin
huhtikuussa 1972, kuukausi julkaisun jälkeen, kolmen taloustieteen professorin kynästä Columbian ja Harvardin yliopistoista. Kaksi heistä oli sattunut julkaisemaan kirjan samana vuonna ”vauraudesta ja sen vihollisista.” Kasvun rajat oli ”tyhjä ja harhaanjohtava teos”, he kirjoittivat. Se oli ”vähemmän kuin pseudotiedettä ja hiukan enemmän poleemista fiktiota.” Sillä oli ”teknologisen petkutuksen tuoksu.” Vihjailu oli että Meadowsin tiimi oli syöttänyt huonoa dataa heidän supertietokoneeseensa, josta tuloksena oli, kuten Timesin arvioija totesi, ”roskaa sisään, roskaa ulos.”
Nuhtelut vain kasaantuivat vuosien mittaan: The Economist, Forbes, Foreign Affairs, yliopistojen käytävät, Yale, Princeton, Harvard, ja jopa MIT. Herätyskristillisellä tunteen palolla artikkeli toisensa jälkeen vakuutti kansan siitä että kirja on niin väärin laskenut tulevaisuutemme, että se tulisi sivuuttaa suorilta käsin. Kaikkein yleisimmin viitattu Kasvun rajoihin liitetty virhe keskittyi taulukolliseen dataa joka viittasi siihen, että maailmasta loppuisi kulta vuonna 1981, bensa vuonna 1992, kupari, lyijy ja maakaasu vuonna 1993. Toiset elintärkeät mineraalit — hopea, tina, sinkki, elohopea — olisivat kadonneet vuoteen 2000 mennessä. Mutta kirjan kirjoittajat eivät tehneet sellaisia ennusteita. Dataa käytettiin vain esittämään kuinka eksponentiaalinen kasvu kuluttaa loppuun uusiutumattomia luonnonvaroja. Yhtä kaikki, Kasvun rajojen panettelijat tähän päivään asti jatkavat tämän vääräksi väitettyyn datajoukkoon viittaamista tukeakseen väitteitään siitä että mallinnus oli väärin.
Pahempaa kuin mikään tahansa yksittäinen ennuste, kuitenkin, oli se että Kasvun rajojen tiimi tuntui kyseenalaistavan Amerikkalaisen Unelman toteuttamiskelpoisuuden. ”Kasvun rajat saarnaa, että meidän tulee oppia pärjäämään sillä mitä meillä jo on”, murisi ekonomistien kirjoitus Timesissa. Tutkimus oli valtavirran taloustieteen ylenpalttisuuden uskomusjärjestelmän solvaus, joka sanoo että hinnoittelu ja innovaatio tulevat pelastamaan meidän lähteiden ehtymiseltä ja nielujen saturaatiolta. Jos resurssi muuttuu niukaksi markkinoilla, ekonomistit sanovat meille, sen hinta nousee, mikä toimii signaalina markkinoille innovoida vaihtoehtoja koska niin tekemällä tienaa rahaa. Jos nielu on saturoitunut, teknologia — oikein hinnoiteltuna — lievittää tätä vaikutusta, putsaa öljyvuodot, rassaa röörit, ja niin edelleen.
Tämä kyseenalaistamaton usko ihmiskunnan kekseliäisyyden maagisiin voimiin on saanut ekonomistit tekemään joitain poskettomia väitteitä. Oxfordin yliopiston professori Wilfred Beckerman, joka kutsui Kasvun rajoja ”julkeaksi, häpeämättömäksi roskaksi”, väitti että ”ei ole mitään syytä olettaa että talouskasvu ei voisi jatkua seuraavat 2500 vuotta.” Carl Kaysen, talouden nestor Harvardissa, sanoi joidenkin laskelmien pohjalta, että maapallon ”saatavilla oleva materia ja energia” voisi tukea noin 3.5 biljoonan ihmisen populaatiota, kaikkien eläessä amerikkalaisella vaurauden elintasolla. Julian Simon, joka julkisesti ilmaisi vihansa Kasvun rajoja kohtaan, vakuutti meille vuonna 1992 että ”Meillä on nyt käsissämme — kirjastoissamme — teknologia ruokkia, vaatettaa ja tarjota energiaa aina vain kasvavalle populaatiolle seuraavaksi 7 miljardiksi vuodeksi.” Muualla hän teki omituisen julistuksen, että ”lopulta mielestämme valuu kuparia ja öljyä.”
Kasvun rajojen kirjoittajat fundamentalisti-ideologian kanssa vastakkain, sellaisen jolla sattui olemaan historian havinaa siivissään. Lännen tekno-teollisen sivilisaation kahtena vuosisatana jotka edelsivät kirjaa, populaatio- ja talouskasvukatto on molemmat rikottu uudestaan ja uudestaan vapaiden markkinoiden innovaatioilla. Tuomiopäivän pasuunat ovat jatkuvasti olleet väärässä. 1700-luvun poliittinen taloustieteilijä Thomas Malthus kuuluisasti ennusti populaation eksponentiaalisen kasvun lopulta ylittävän maan kapasiteetin tuottaa ruokaa, ja lopputuloksena on joukkonälkiintyminen. Mutta maailma innovoi nälän ohi Vihreän Vallankumouksen ja geenimanipuloitujen organismien sekä aiemmin saavuttamattomissa olleiden pohjavesivarantojen avulla. Joten kävi niin, että Kasvun rajat karkotettiin malthusilaisen tuomiopäiväisyyden putkinäköiseen maailmaan.
1980-luvulle tultaessa presidentti Ronald Reagan lainasi kirjaa hänen puheessaan ainoastaan pilkatakseen sitä. ”Ehkä muistatte raportin joka muutama vuosi sitten julkaistiin nimellä The Limits to Growth,” hän sanoi University of South Carolinan puheessaan vuonna 1983. Sellaista asiaa ”ei ole olemassakaan kuin rajoja kasvulle”, hän julisti yleisössä olleille opiskelijoille. Jopa otsikko itsessään, Reagan sanoi, oli loukkaava, koska ”tässä laajassa ja ihanassa maailmassa jonka Jumala on antanut meille, se mitä maapallon sisällä on ei ole ratkaisevaa, vaan se mikä on mielissä ja sydämissä, koska se on se mistä unelmat on tehty, ja Amerikan tulevaisuus on teidän unelmissanne.”
Tämän kriittisen takaiskun vaikutus oli, että Kasvun rajat suurimmaksi osaksi katosi valtavirran keskustelusta. Yleisesti ymmärrettiin, Meadows sanoi, että olisi erittäin epämiellyttävää puhdasoppisen kasvun ylipapeille jos kansa alkaisi ottaa tutkimuksen vakavasti. Meadows, joka on eläköitynyt akatemiasta mutta edelleen matkustaa maailmalla luennoimassa, tapasi lukijoita 1970- ja 1980-luvuilla jotka sanoivat kirjan muuttaneen heidän elämänsä. ”1990- ja 2000-luvuilla, he sanoivat, ’Sinun kirjasi muutti vanhempieni elämän.’ Nyt,” hän sanoi, ”pidän puheen ja ihmiset kysyvät ’Kirjoititko sinä kirjan?'”
Viimeisen vuosikymmenen aikana Kasvun rajat on saanut uutta huomiota ekologeilta ja ekonomisteilta, joista moni on kehittänyt omia metodejaan sen tarkkuuden mittaamiseksi. Vuonna 2014 Graham Turner Melbourne Sustainable Society Institutesta Australiassa vertasi kirjan standardiprojektioita historialliseen dataan vuodesta 1970 lähtien. Hän tarkasteli, muiden muassa, syntyvyys- ja kuolleisuuslukuja approksimaationa populaation trendeille, teollista tuotantoa per capita kehityksen mittana, sekä hiiltä ilmakehässä saastumisen mittana. Pääsemme aika lähelle business-as-usualia, hän päätteli, huomauttaen että ”datan trendien suuntaus LTG-dynamiikan kanssa näyttää, että romahduksen alkuvaiheet saatetaan nähdä vuosikymmenen sisällä, tai ne saattavat olla jo käynnissä.”
Maaliskuussa 2016 All-Party Parliamentary Group on Limits to Growth Britanniassa julkaisi raportin julistaen että vuoden 1972 projektiot olivat huolestuttavan oikeassa. Raportin kirjoittaja Tim Jackson, kesätävän kehityksen professori University of Surreyssa, sanoi minulle, ”Useat analyysit ovat näyttäneet historiallisen datan menevän hyvin lähellä Kasvun rajojen standardiajon viivaa pitkin.” Ekologit Charles Hall ja John W. Day suorittivat omat vertailunsa Kasvun projektioiden suhteen reaalimaailman datalla vuonna 2009, ja havaitsivat projektioiden menneen ”varsin nappiin. Me emme ole tietoisia yhdestäkään ekonomistien tekemästä mallista joka on yhtä tarkka niin pitkällä aikavälillä.” Matthew Simmons, tunnettu investointipankkiiri jonka yritys on pyörittänyt kymmenien miljardien dollarien energiateollisuuden yritysfuusioita, tarjosi samanlaisen havainnon vuonna 2000. ”Kirjan kaikkein ihmeellisin aspekti on, hän kirjoitti, kuinka tarkat monet perustrendin ekstrapoloinneista… silti 30 vuoden jälkeen ovat.”
Kirjan 20-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1992 Meadows keräsi alkuperäisen tiiminsä kirjoittamaan päivitetyksen kirjaan nimeltä Beyond the Limits, ja vuonna 2004 hän sai valmiiksi 30-vuotispäivityksen. Hän toivoi osittain voivansa vastata vuoden 1972 tutkimusta kohtaan esitettyyn laajimpaan kritiikkiin: siinä oli aliarvioitu innovaatiota ja teknologiaa, jotka ovat teollisen sivilisaation kaksoismoottoreita ja kasvu-uskon tukipilareita. Limitsin ensimmäisessä painoksessa oli itse asiassa menty pitkälle kohti teknologian huomioon ottamista kasvujärjestelmän mahdollisena pelastuskeinona. Yhdessä 12 skenaariosta kirjoittajat mallinsivat maailmanjärjestelmän, jossa ”tuotetaan ydinvoimaa, kierrätetään luonnonvaroja ja louhitaan kaikkein syrjäisimpiä varantoja, ollaan päästämättä mahdollisimman paljon saasteita, nostetaan maan tuotot ennennäkemättömiin korkeuksiin ja tuotetaan vain sellaisia lapsia, joita heidän vanhempansa aktiivisesti haluavat”. Siitä huolimatta, kirjoittajat kirjoittavat, ”tuloksena on silti kasvun loppuminen ennen vuotta 2100. Pelkästään teknologisten ratkaisujen soveltaminen on pidentänyt väestön ja teollisuuden kasvua, mutta se ei ole poistanut kasvun lopullisia rajoja.”
World3-versio, jota Meadows käytti kirjan toisessa ja kolmannessa painoksessa, sisälsi mahdollisuuden paljon suurempaan teknologiseen kehitykseen. ”Mutta tulokset ja johtopäätöksemme pysyivät samoina”, hän kertoi minulle. ”Näissä myöhemmissä ajoissa oletimme jopa, että resurssit ovat rajattomat. Mutta arvatkaa mitä? Ihmisen väestön ja kulutuksen on edelleen mahdotonta kasvaa eksponentiaalisesti ikuisesti.”
Juuri nyt, kun tarvitsemme innovoinnin kiihtymistä, jotta voimme vastata ilmastonmuutokseen, löytää uusia resursseja ja korvata hupenevia tai riistettyjä resursseja, todisteet viittaavat siihen, että tilanne on päinvastainen. Utahin osavaltionyliopiston kestävän kehityksen professori Joseph Tainter on tutkinut innovaatiosuuntauksia Yhdysvaltain patentti- ja tavaramerkkiviraston 30 vuoden tietojen avulla. Hänen havaintonsa olivat huolestuttavia. Hieman yli puolet kaikista tässä maassa myönnetyistä patenteista on myönnetty ulkomaisille yksiköille, joten Tainter katsoi, että muutokset patenttien määrässä hakijaa kohti ovat tarkka indikaattori maailmanlaajuisesta tuottavuudesta keksintöjen kautta ilmaistuna. Tainter havaitsi, että hänen tutkimiensa tärkeimpien teknisten alojen — lääkkeet ja kemikaalit, metallurgia, energia, bioteknologia, tietotekniikka ja niin edelleen — tutkijoiden määrä kullakin patentilla kasvoi tasaisesti vuosina 1974-2005. Tämä tarkoittaa sitä, että aikaa ja työtunteja — ja oletettavasti myös rahaa — on käytetty yhä enemmän, mutta tuotto on pienentynyt. Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassaan The Collapse of Complex Societies, joka on eräänlainen Limits-julkaisun rinnakkaisjulkaisu, Tainter väittää, että sivilisaatioiden kasvaessa ne tuottavat yhä monimutkaisempia ongelmia, jotka vaativat yhä monimutkaisempia ratkaisuja. Monimutkaisuus vaatii enemmän energiaa, mikä edellyttää uusia teknologioita energian talteenottoon. Mutta kuten Tainterin tutkimus osoittaa, innovaatiolla voi olla omat rajansa.
Energiankulutuksen tuottoprosentti, joka tunnetaan nimellä EROI (energiatuottoprosentti, energy return on investment), on alun perin käytetty fossiilisten polttoaineiden etsinnän yhteydessä, ja sitä käytetään yleisesti vertaamaan tietyn resurssin louhintaan, kuljetukseen ja jalostukseen tarvittavaa energiamäärää sen lopulta tuottamaan energiamäärään. Tärkeimmän energialähteemme EROI-arvo on romahtamassa, kun fossiilisten polttoaineiden löytäminen ja louhinta vaikeutuu ja kallistuu. (Luonnonvarojen louhinnan ja hyödyntämisen kustannusten nousu eli monimutkaisuus oli yksi Limitsin laajoista ennusteista, jotka osoittautuivat myös paikkansapitäviksi). Maailmanlaajuisen öljyn- ja kaasuntuotannon EROI laski 30:stä 1:een vuonna 1995 18:een 1:een vuonna 2006. Yhdysvalloissa vuonna 1919 löydetyn öljyn EROI oli hämmästyttävä 1 000:1. Vuoteen 2010 mennessä se oli 5:1.
Kaivostoiminnan monitekijätuottavuus — joka kuvastaa tehokkuutta, jolla pääoman, työvoiman, materiaalien, palvelujen ja energian tuotantopanokset tuottavat yhden mineraalituotteen yksikön — on ollut laskusuunnassa vuodesta 2002 lähtien. Australian tilastokeskuksen mukaan mineraalien louhimiseen yleisesti ottaen tarvitaan nyt 40 prosenttia enemmän panoksia, ja samalla louhittavien mineraalien raekoko ja malmilaadut laskevat. Journal of Environmental Science and Engineering -lehti raportoi vuonna 2013, että ”nykyisen käyttöparadigman vallitessa” maailmassa alkaa vuosikymmenien kuluessa olla ”niukkuutta” ”useimmista strategisesti tärkeistä metalleista ja materiaaleista, jotka ovat perustavanlaatuisia yhteiskuntiemme toiminnan kannalta”. Tutkimuksen pääkirjoittajien, Lundin yliopiston ruotsalaisen kemian tekniikan professorin ja Tukholman yliopiston sovelletun systeemianalyytikon mukaan ”niukkuus voi johtaa sivilisaation taantumiseen huipun jälkeen, ellei kiireellisiä vastatoimia toteuteta järjestelmällisesti”.
Nykyinen maailmantalous on huomattavien innovaatioidenkin keskellä muuttunut tuhlailevammaksi, sillä se käyttää enemmän materiaaleja bruttokansantuotteen yksikköä kohti kuin 20 vuotta sitten. YK:n ympäristöohjelman kansainvälisen resurssipaneelin vuonna 2016 julkaiseman raportin mukaan tietyn tuotemäärän tuottamiseen tarvittavien neitseellisten luonnonvarojen määrä on kasvanut 17 prosenttia yhden vuosikymmenen aikana. Vuonna 2000 tarvittiin keskimäärin 1,2 kilogrammaa materiaaleja yhden dollarin maailmanlaajuisen BKT:n tuottamiseen. Vuoteen 2010 mennessä tarvittiin 1,4 kilogrammaa. Maapallolta maailmanlaajuisesti louhittujen primaarimateriaalien määrä nousi 22 miljardista tonnista vuonna 1970 70 miljardiin tonniin vuonna 2010, ja materiaalien käyttö henkeä kohti kasvoi seitsemästä tonnista vuonna 1970 kymmeneen tonniin samassa 40 vuoden jaksossa. Raportin mukaan ympäristöpaine taloudellisen toiminnan yksikköä kohti kasvaa, ei vähene.
Optimistit katsovat epäilemättä uusiutuvien energialähteiden suuntaan, jotta ne voisivat suojautua EROI:n laskua ja merten nousua vastaan. Mutta he saattavat joutua sokeiksi tuuli-, aurinko- ja vesivoiman rajallisuuden edessä. Monashin yliopiston tutkijat, jotka keräsivät huomattavia tietoja, totesivat, että iloiset skenaariot, joiden mukaan uusiutuvat energialähteet tuottavat suurimman osan maailman energiasta vuosisadan puoliväliin mennessä, ”perustuvat epärealistisiin teknisiin mahdollisuuksiin ja toteutusaikoihin”. Tämä tarkoittaa, että meidän on käytettävä enimmäkseen fossiilisia polttoaineita, jotta laajennuskoneisto pysyy käynnissä. Tim Jackson Surreyn yliopistosta on laskenut, että nykyisellä hiilitiheyden — eli kulutettua energiayksikköä kohti vapautuvan hiilen määrän — kasvihuonekaasupäästömme kasvavat yli 2 prosenttia vuodessa. Tällä vauhdilla hiilidioksidipäästöt olisivat vuoteen 2050 mennessä yli kaksinkertaiset vuoteen 2015 verrattuna. Jotta maailmanlaajuiset päästöt kymmenkertaistuisivat vuoteen 2050 mennessä, hiilitiheyden olisi vähennyttävä keskimäärin 8,6 prosenttia vuodessa — lähes 10 kertaa nopeammin kuin se on vähentynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja 50 kertaa nopeammin kuin viime vuosikymmenen aikana. Toisin sanoen meidän olisi innovoitava hiilidioksidipäästöjen vähentämisstrategioita ennennäkemättömällä vauhdilla ja käytettävä valtavan tehokkaita teknologioita, joiden maailmanlaajuinen täytäntöönpano olisi täysin ennennäkemätöntä.
Ja niinpä, kun me porskuttelemme eteenpäin tavanomaista liiketoimintaa odottaen teknomessiasta, jota cornucopialaiset lupaavat vapailla markkinoillaan ja voittoa tavoittelevien nerojensa kanssa, meitä odottaa vaihtoehtoinen tulevaisuus. Vuonna 2014 Harvardin yliopiston tieteenhistorioitsija Naomi Oreskes ja Kalifornian teknologiainstituutin tieteenhistorioitsija Erik Conway antoivat meille kuvan siitä, miltä tämä tulevaisuus voisi näyttää. He julkaisivat yhdessä The Collapse of Western Civilization -teoksen, joka on synkkä futuristinen tieteisfiktio. Se oli Limits muutettuna romaaniksi ilmaston aiheuttamasta maailmanlopusta.
”Riittää, kun sanon, että sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja demografiset tappiot olivat suurempia kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa”, kertoo kertoja, historioitsija, joka elää rampautuneessa, autioituneessa yhteiskunnassa 300 vuotta ‘länsimaisen sivilisaation lopullisen iskun’ jälkeen. Tämä isku tapahtuu vuonna 2093, kun ilmakehän huima lämpeneminen johtaa Länsi-Antarktiksen jääpeitteen hajoamiseen. Tämän seurauksena merenpinta nousee vähintään viisi metriä, mikä tulvii rannikkokaupunkeihin ja yhdessä muiden sulavien jääpeitteiden vaikutusten kanssa lähettää miljardeja ihmisiä pakenemaan sisämaahan korkeammalle maalle.
Jäätikön sulamista edeltää vuosikymmeniä kestänyt sosiaalinen ja taloudellinen levottomuus, jonka taustalla on ilmastonmuutos. Esimerkiksi vuonna 2041 sarja ”ennennäkemättömiä helleaaltoja” polttaa maailman elintarvikehuollon. Pohjois-Amerikassa 21. vuosisadan alussa alkanut aavikoituminen kuluttaa maailman tuottavimmat viljelysmaat Kaliforniassa ja Suurilla tasangoilla. Levottomuuksien lisääntyessä Yhdysvallat julistaa poikkeustilan, jotta hyvät kansalaiset eivät mellakoisi ja tappelisi keskenään murusista.
Maailmanlaajuisesti hallitukset horjuvat, ne kaadetaan. Lämpimämpi planeetta, petrimalja hyönteisille, joiden levinneisyysalueet ovat laajentuneet, vapauttaa nälkiintyneen, kuivuneen ja heikentyneen ihmiskunnan päälle tavanomaiset kärpästen ja hyttysten levittämät taudit — denguekuumeen, keltakuumeen — ja hygienian puute joukkoleireissä johtaa räjähdysmäisesti vanhojen vihollisuuksien, lavantaudin ja koleran, puhkeamiseen, ja samalla ilmaantuu, kuten tuleva kronikka kirjoittaa, ”virus- ja retrovirustekijöitä, joita ei ole koskaan ennen nähty”.
Tulevaisuuden kronikoitsijaa hämmästyttää The Collapse of Western Civilization -kirjassa, kun hän muistelee tätä traagista ajanjaksoa, että maailman älykkäimmät tiedemiehet, jotka käyttivät kehittyneimpiä saatavilla olevia analyyttisiä ja teknisiä menetelmiä, olivat ennakoineet ilmaston tuhoon johtavan kehityksen jo kauan ennen kuin se oli jo tosiasia. He olivat varoittaneet, että jos sivilisaation halutaan selviytyvän, sen on vähennettävä painettaan jätteiden nieluun. ”Lähes kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että länsimaisen sivilisaation ihmiset tiesivät, mitä heille oli tapahtumassa, mutta eivät kyenneet pysäyttämään sitä”, kertoo kertoja. ”Itse asiassa tämän tarinan hätkähdyttävin piirre on se, kuinka paljon nämä ihmiset tiesivät ja kuinka kykenemättömiä he olivat toimimaan sen mukaan, mitä tiesivät.”
Synkistä asetelmista huolimatta Limits ei ollut pelkästään synkkä. Siinä esitetyistä 12 skenaariosta neljä ei päättynyt romahdukseen. Taloudellinen ja ekologinen vakaus oli tutkijoiden mukaan mahdollista, mutta vain jos globaali yhteiskunta ryhtyisi ”tarkoitukselliseen, hallittuun kasvun lopettamiseen” ja vähentäisi teollisuustuotantoa ja kulutusta henkeä kohti. Limits kuvaili tätä ”vakiintuneeksi” maailmaskenaarioksi, ”pitkän aikavälin tasapainotilaksi”, jossa ”jokaisen ihmisen aineelliset perustarpeet maapallolla on tyydytetty ja jokaisella ihmisellä on yhtäläinen mahdollisuus toteuttaa yksilölliset inhimilliset mahdollisuutensa”.
Tarpeeksi tavaraa, jotta kunnollinen elämä on mahdollista kaikille, kunhan vain sovimme, ettemme halua liikaa. Kauhistuttavia ajatuksia meille — tarkoitan siis suurimmalle osalle meistä — jotka olemme juurtuneet vapaiden markkinoiden kapitalistiseen ajattelutapaan. Ei ihme, että juuri valtavirran taloustieteilijät hyökkäsivät voimakkaimmin Limitsiä vastaan, ne joiden palkat riippuvat kapitalistisista eliitti-instituutioista, jotka rakentavat yleisölle ideologian, joka järkeistää loputtoman kasvun, jotka vakuuttavat, ettei meidän tarvitse koskaan jakaa palaa piirakasta, jos vain kasvatamme piirakkaa jatkuvasti.
Tutkimuksen taustalla oli kysymys siitä, voisiko globaali yhteiskunta järjestäytyä niin, että se voisi elää varojensa rajoissa ja tarjota samalla rauhanomaisen ja oikeudenmukaisen elämän ihmisille. Esittämällä tämän kysymyksen ja vastaamalla siihen Limits oli vaarallinen yhteiskuntajärjestykselle, jossa itsekkyys, ahneus ja kateus ovat edistyksen ajureita ja jossa käsketään hamstrata itsellemme sitä, mitä voimme saada, ja jättää huomiotta omantunnon tuskat, jotka muistuttavat meitä siitä, että isompi kakku ei ole johtanut parempaan elämään kaikille.
Kun Limitsin kirjoittajat totesivat vuonna 1972, että ”väestön ja pääoman kasvu itse asiassa kasvattaa kuilua rikkaiden ja köyhien välillä”, kun he kumosivat myytin siitä, että kasvun lisääntyminen johtaisi ihmisten tasa-arvoon, he heiluttivat veistä uusliberaalille kapitalistiselle järjestykselle. Sillä mistä muusta he puhuivat maailmassa, jossa ei ole kasvua ja yhtäläisiä mahdollisuuksia, kuin vaurauden uudelleenjaosta? Mitä muuta he vaativat kuin radikaalia muutosta vapauden määritelmäämme? ”Tasapaino”, he kirjoittivat, ”edellyttäisi tiettyjen inhimillisten vapauksien, kuten rajoittamattoman lapsiluvun tai luonnonvarojen hallitsemattoman kuluttamisen, vaihtamista muihin vapauksiin, kuten helpotukseen saasteista ja ahtaudesta sekä maailmanjärjestelmän romahduksen uhasta.” He ehdottivat, että se olisi kompromissi, joka kannattaisi tehdä. Vähentämisen ja jakamisen olisi kuitenkin oltava vapaaehtoista. Emme voisi tehdä sitä pakon ehdoilla. Sen olisi oltava, Dennis Meadowsin sanoin, ”järjestelmällinen ja yhteistoiminnallinen laskeutuminen kohti sosiaalisesti oikeudenmukaista kestävyyttä kaikille”.
Lopputulos on kuitenkin se, että jos vauraus jaettaisiin tasan niiden yhdeksän miljardin ihmisen kesken, joita planeetalle odotetaan vuoteen 2050 mennessä, pohjoisen pallonpuoliskon aineellisen hyvinvoinnin pitäisi laskea merkittävästi. On kyseenalaista, että itsekkyyteen indoktrinoitu kokonainen sivilisaatio kestäisi tätä ilman eeppistä raivokohtausta. Kyseessä olisi yhteiskunnallinen kypsymisprosessi, jollaista ei ole ennen nähty. Koska säilyttääkseen inhimillisyytemme rajoitusten edessä meidän olisi kohdattava epätasa-arvo suoraan.
Soitin Meadowsille kysyäkseni, mitä mieltä hän on Limits to Growth -kirjasta 44 vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Hän sanoi olleensa optimistinen vuonna 1972. Aikaa oli riittävästi, jotta liian suuren kasvun laiva saatiin pois jäävuoren törmäyskurssilta. Mutta viime kesänä hän kuulosti masentuneelta ja hieman kyyniseltä. Hänen mukaansa tavanomainen liiketoiminta uhkaa aiheuttaa luonnon kaoottisen romahduksen, jota seuraa geopoliittinen myllerrys ja resurssisodat. Tämä näytti nyt olevan todennäköinen polkumme, ja hänen mukaansa oli aika valmistautua ”systeemishokkiin”.
Meadows näkee yhteyden kasvun rajojen ja sen välillä, mitä hän kutsuu ”autoritääriseksi tsunamiksi, joka pyyhkäisee läntisten demokratioiden yli”. Hän uskoo, että globaali yhteiskunta on jo siirtynyt vaiheeseen, jossa kyky kasvaa ja luoda todellista uutta vaurautta on vähenemässä. Kun kasvu pysähtyy, jännitteet lisääntyvät. ”Instituutioiden, väestön, pyrkimysten, kulttuurin, normien ja pääoman sopeuttaminen tähän uuteen nollakasvun ja negatiivisen kasvun vaiheeseen”, Meadows kertoi minulle, ‘edellyttää vuosikymmeniä kestäviä muutoksia, jotka useimmat ihmiset kokevat järjestyksen heikkenemisenä’ — ja siten valtuutuksena autoritaarisempaan hallintoon.
Aldous Huxley ennusti tämän mahdollisuuden. ”Uuteen uljaaseen maailmaan on monta tietä”, hän kirjoitti vuonna 1958. ”[M]utta ehkä suorin ja levein niistä on tie, jota kuljemme tänään, tie, joka kulkee jättimäisten lukujen ja kiihtyvän kasvun kautta.” Planeetta, jonka väestö ja talous on niin suuri, että se tuottaa pysyvän sivilisaation hätätilan, jatkuvan kriisitilan, on kypsä ”kaikkien ja kaiken pysyvään valvontaan keskushallinnon virastojen toimesta”. Tämä olisi kasvumyönteisen uskon äärimmäinen ironia, sillä sitä tukee vapaiden markkinoiden fundamentalismi: Vain tyrannimaisella valtiolla, jolla on väkivaltamonopoli, valtavat byrokratiat ja lonkerot, jotka ulottuvat elämän jokaiseen osa-alueeseen, on valta pelastaa meidät typeryydeltä, jota kutsuimme vapaudeksi kasvaa ikuisesti.
Lähde:
https://www.populationbalance.org/publications/the-fallacy-of-endless-economic-growth