Minulla on aina huono asenne viranomaisten salailua kohtaan. Tuo ennakkoasenne ja John Kenneth Galbraith ovat syypäitä luvattomaan dokumenttien haltuunottoon, jonka tein Maailmanpankista.
Kun asuin Bostonissa 1970-luvun lopulla, maksoin $25 ottaakseni osaa Galbraithin luentosarjaan kehitysavusta ja muista aiheista. Mitä kovaäänisemmin Galbraith ylisti kehitysapua, sitä epäilevämmäksi muutuin. Hänen humpuukinsa kannusti minua lukemaan asiasta ja johti siihen, että pidän kehitysapua eräänä kaikkein pahimmista kärsimyksistä, joista köyhät maat kärsivät. Kuten eräs kriitikko kommentoi, kehitysapu on valtioiden rahan antamista valtioille, valtioiden hyväksi.
Muutettuani Washingtoniin, kehitysavusta tuli eräs suosikkikohteeni tutkivana journalistina. Kun puhuin US Agency for International Developmentin (AID) johtaja Peter McPhersonille vuonna 1985, hän huusi minulle päin naamaa suorien kysymysteni johdosta neljän minuutin ajan haastattelun aluksi. McPherson mahdollisesti huusi vieläkin kovempaa kun hän luki AIDia repostelevan artikkelini.
Washingtonin establishment ylisti kehitysapua ja Maailmanpankki nosti jalustalle universumin rahamestareiden ylimielisyyden (ainakin heidän omissa ajatuksissaan ja lehdistötilaisuuksissaan). Maailmanpankki, jota Yhdysvaltain veronmaksajat subventoivat suurilla summilla, hyötyi jokaisesta aikaansaamastaan kiistasta. Mitä enemmän lainoja pankki antoi, sitä enemmän mainetta ja vaikutusvaltaa se sai. Kolmannen maailman hallituksille annettujen yltäkylläisyyteen asti menneiden roskalainojan jälkeen syntyi velkakriisi, jonka jälkeen varoitin vuonna 1985 Wall Street Journalin jutussa, että Maailmanpankin roolin laajentaminen “olisi sama kuin nimittäisi rouva O’Learyn lehmän Chicagon palolaitoksen johtoon.”
Yllätyin siitä miten monia despootteja Maailmanpankki rahoitti. Tyrannien rahoittaminen oli verrattavissa koko kansakunnan tasolla sovellettuun pakenevan orjan lakiin, mikä estäisi poliittisten uhrien pakenemisen suurin joukoin. Ja kuitenkin Maailmanpankin lainojen yksityiskohdat piilotettiin, jolloin sen petolliset virkamiehet saattoivat esiintyä pelastajina. Vuonna 1987 ravistelin pankin kattoa Wall Street Journalin artikkelissa otsikolla “World Bank Confidentially Damns Itself.” Tuo artikkeli perustui useisiin luottamuksellisiin pankkidokumentteihin, jotka olin saanut käsiini.
Ehkäpä pankin kaikkein pahin rikos oli kommunistimaiden rahoittaminen, ja pankki jatkuvasti pelasti niiden komentotalouksia. 1970-luvun lopulla pankki auttoi rahoittamaan brutaalia Vietnamin hallinnon ohjelmaa, jolla pakolla asutettiin miljoonia maanviljelijöitä valloitettuun Etelä-Vietnamiin. Pankki syyti rahaa miljardeja dollareita Unkariin, Jugoslaviaan ja Romaniaan. Luottamuksellinen pankkianalyysi vuonna 1986 myönsi sen kommunisteille lainaamisohjelman epäonnistumisen: “Projektit on suunniteltu saavuttamaan viisivuotissuunnitelman tavoitteet, joita pankki ei voinut kyseenalaistaa tai analysoida.” Miksi amerikkalaisten verorahoilla alaskirjattiin vihamielisiä kommunistihallintoja?
1980-luvulla Maailmanpankin päämaja Washingtonin keskustassa oli paljon tiukemmin vartioitu kuin suurin osa liittovaltion virastoista. Media pääsi sisään valvomatta ainoastaan rakennukseen, jossa pidettiin vuosittaiset tapaamiset joka syyskuu. Vuoden 1987 tapaamisissa minä haahuilin paljon pidemmälle pankin sisään. Vierailin International Finance Corporationin (IFC) lehdistöhuoneessa, joka on Maailmanpankin sivukonttori joka oletetusti lainasi ainoastaan yksityisille tahoille. Nappasin mukaani kourallisen heidän senaikaisia lehdistötiedotteitaan ja pyysin heiltä vanhempia. Rohkea parikymppinen kanadalainen sihteeri ohjasi minut viereiseen arkistohuoneeseen. Astuin sisään ja huomasin yhden mappikabinetin, jossa oli vetolaatikko otsikolla “Vireilläolevat projektit”. Siellä oli liian paljon ihmisiä lehdistöhuoneen ympärillä pyörimässä, jotta olisin voinut tuota laatikkoa tarkastella, mutta mielenkiintoni heräsi.
Seuraavana vuonna Maailmanpankki toi Yhdysvaltain eteen jälleen yhden $14 miljardin sitoumuksen. Kun ottaa huomioon pankin karmaisevat aiemman vuosikymmenen tulokset, kirstun täyttäminen tarkoitti hyvän rahan heittämistä huonon perään.
Palasin rahoitusrikospaikalle kesäkuussa 1988. Tarvitsin syyn astua sisään Maailmanpankin päämajaan, joten buukkasin vierailun tutkimuskirjastoon. Vartijoiden käydessä vimmatusti läpi polkupyöräni kuriirityylistä reppua, minulle annettiin iso VIERAILIJA-henkilökortti. Oli tärkeää pitää henkilökortti mukana, joten tungin sen housujeni taskuun. Kirjastossa käytyäni pyörähdin IFC:n lehdistötoimistossa. Sihteeri tunnisti minut ja me rupattelimme siitä millaistsa elämä Washingtonissa oli verrattuna Ottawaan. Maailmanpankin työntekijät saivat suurta verovapaata palkkaa, joten hänellä ei mennyt kauhean huonosti.
“Haittaako jos tsekkaan joitain teidän vanhempia lehdistötiedotteitanne?” kysyin.
“Siitä vain — mene käymään” hän sanoi ja osoitti arkistohuoneeseen.
Tungin huoneeseen, kävelin mappikabinetille, ja irvistin korvasta korvaan kun Vireilläolevien Projektien laatikko aukesi sulavasti. Kävin mapit läpi ja silmäni jäivät tuijottamaan yhtä jossa luki Puola. Miksi Maailmanpankin yksityinen pankkisektori lainasi konkassa olevalle kommunistimaalle? Puola oli velkaa $38 miljardia lännelle — ja takaisinmaksusta ei ollut tietoakaan, kun ottaa huomioon sen heikon talouden. Pankki ei ollut aiemmin lainannut Puolalle. Miksi he laittoivat taas yhden kommunistimaan hyvinvointilistoilleen? Ja miksi Maailmanpankki oli antamassa hyväksyntäänsä sotilasdiktatuurille, joka oli helisemässä solidaarisuuslakkojen edessä?
Livautin Puolakansion kuriirireppuuni ja menin päähuoneeseen. Näin sihteerin pyörittelevän paperipinoa edempänä käytävässä ja seurasin häntä kopiohuoneeseen.
Jonotin ja pian kiusoittelin muita sihteerikköjä edessäni ja takanani Washingtonin brutaalin kuumasta kesästä ja metrolipun hinnannoususta. Maailmanpankin virkamiehet olivat ilmeisesti ylimielisempiä kuin Yhdysvaltain senaattorit, ja mahdollisesti ystävällinen käytökseni oli heille jotain uutta.
Minun vuoroni tullessa löin mapin kopiokoneeseen. Painoin Kopioi-nappia, mutta kone ei inahtanutkaan ilman koodia.
Käännyin erään naisista puoleen, jonka kanssa olin rupatellut, hymyilin kaksi minuuttia myöhemmin livautin 40-sivuisen kopion kuriirireppuuni.
Kiidätin mapin arkistohuoneeseen ja laitoin alkuperäisen dokumentin takaisin laatikkoon. Jos pankilla oli koskaan sisäistä tutkintaa, tuo saattaisi antaa heille jäljen. Minulla saattaisi olla vastassa useita liittovaltiollisia syytteitä ja linnatuomio jos jäisin kiinni karkaamasta YK:n kaltaisen puolivaltiollisen tahon luottamuksellisten talousasiakirjojen kanssa. Kuitenkin, jos pankki epäili että joku heidän omista työntekijöistään tai Yhdysvaltain viranomainen olisi vuotanut dokumentit, he saattaisivat epäröidä kaivelemasta liian syvälle, sillä se voisi aiheuttaa enemmän häpeää kuin minkä arvoista se olisi.
Kopion ottaminen oli yksi asia, mutta sen saaminen ulos rakennuksesta oli toinen. Valokopiot olivat liian painavia, jotta olisin voinut piilottaa ne vaatteideni alle — joka on suosikki piilopaikkani itäblokin maissa pyöriessäni. Harkitsin kysyä vartijalta hänen ennustettaan tulevasta Redskinsin kaudesta, mutta sen sijaan luotin tylsäsilmäiseen, toimivan jäykkään kasvonilmeeseen. Vartija vilkaisi reppuani ja osoitti minut matkoihini.
Poistuttuani pankin päämajasta, pysähdyin K-kadulle, silmäilin läpi ensimmäisen sivun, ja tiesin osuneeni kultasuoneen. Kotitoimistollani soitin härskeimmälle päätoimittajalle jonka tiesin — Tim Ferguson, Wall Street Journalin pääkirjoitustoimittaja. Tim huokaisi äänekkäästi kun kerroin miten kopiot olivat ajautuneet reppuuni, mutta hän oli valmis juttuun. (Jotkut päätoimittajat joiden kanssa myöhemmin olin tekemisissä soittivat Maailmanpankkiin, pyysivät ylenpalttisesti anteeksi ja tarjosivat valaehtoista todistusta siitä, että minut pitäisi tuomita Yhdysvaltain hallituksen tukeman instituution luottamuksen rapauttamisesta.)
Kirjoitin artikkelia ja vietin seuraavien päivien aikana tuntikausia puhelimessa IFC:n lehdistötoimiston ranskalaisnaisen kanssa, sain häneltä viralliset vastaukset vähemmän tulenarkoihin väitteisiin artikkelissa. Neljän aikaan päivällä päivää ennen jutun julkaisua, viimeisen soiton aikaan jossa selvittelin yksityiskohtia, kysyin pokkana, “Lisäksi haluaisin saada vahvistuksen sille onko Maailmanpankki edelleen aikeissa lainata Hortex-osuuskunnalle Puolassa.”
“SE ON SALAISTA INFORMAATIOTA!”, hän kirkui, hänen aksenttinsa tuli läpi kuin Air Francen lentoemännällä, jonka persettä oli juuri kourittu.
“Minun pitää vain vahvistaa onko projekti etenemässä.”
Pitkän paussin jälkeen hän sanoi : “Kyllä.”
Vaikka tämä oli kaikkein tärkein tapaukseni artikkelissa, en maininnut sitä kuin vasta viime minuutilla. Minulla oli aiempaa kokemusta valtion virastoista, jotka alkavat hangoittelemaan vastaan ja uhkailevat jutun julkaisun estämisellä ennen sen painoon menoa.
Juttuni seuraavan päivän Wall Street Journalissa paljasti: “IFC on innokkaasti lainaamassa Puolalle, maaliskuun 24. päivän luottamuksellinen projektianalyysi kertoo.” Pankin huippuvirkamiehen muistio ehdotti $18 miljoonan lainaa Puolan maatalousosuuskunnalle ja harmitteli, että “vaarana on, että Puolan viranomaiset turhautuvat kansainvälisiin rahoitusinstituutioihin…. Nopea, varhainen investointi IFC:ltä vaikuttaisi suuresti IFC:n asemaan Puolassa, se näyttäisi IFC:n olevan joustava, vastuullinen instituutio ja se kasvattaisi tulevien investointimahdollisuuksien määrää. IFC saisi aikaan paljon hyvää investoimalla varhain.”
Maailmanpankki halusi olla konkurssikypsien kommunistilainaajien rakastama — ja halusi myös maksimoida Maailmanpankin tulevien investointiesitteiden “investointimahdollisuudet”. Luottamuksellinen analyysi oikeutti lainan, joka perustui maatalousyrityksen nettonykyarvoon, joka oli laskettu virallisella vaihtosuhteella 175 Puolan zlotya dollariin. Mutta mustien markkinoiden vaihtosuhde tuohon aikaan oli 1300 zlotya dollariin. Kun vaihtosuhde oli esitetty väärin yli 600-prosenttisesti, Maailmanpankin versio oli “tarpeeksi lähellä valtion työtä varten”. Jos amerikkalaispankkiiri olisi antanut samanlaisen liittovaltion takaaman lainan, pankkiiri oltaisiin vangittu.
Luottamuksellinen dokumentti ylisti Puolaa siitä, että se oli ottanut käyttöön “radikaalin version markkinasosialismista”. Se sydämellisesti hyväksyi Puolan valtion “progressiivisen tuloveron käyttöönoton palkkojen nostamisen kurissapitämiseksi” — veron, joka oli ristiinnaulinnut paskasti palkatut työntekijät keskussuunnittelun alttarilla (“ruotsalainen vero etiopialaisille palkoille”, pilkkasivat toisinajattelijat). Kun kommunistit pitivät kansanäänestyksen talousreformista vuoden 1987 jälkipuoliskolla, Maailmanpankin korkea virkamies patisti Puolaa äänestämään valtion suunnitelmien puolesta. Maailmanpankki halusi reformoida kommunismin, mutta Puolan kansa halusi sen sijaan vapautta. Minun WSJ-artikkelini loppukaneetti oli, että Maailmanpankki tukahdutti todellista reformia ja “oli pettänyt Kolmannen Maailman ja Itäisen Euroopan kansalaiset.”
Eläköitynyt Maailmanpankin lehdistötoimari myöhemmin kertoi minulle, että artikkelini oli iskenyt pankkiin niinkuin sirpalepommi, ja saanut aikaan hätätilan aikaisissa aamukokouksissa, joissa yritettiin saada poliittista tappiota hillittyä jotenkin. Maailmanpankki käynnisti vastahyökkäyksen painostaakseen Wall Street Journalia vetämään tarinan pois, mutta tuloksetta. Pankin viranomaiset olivat vakuuttuneita, että sisäpiiriläinen oli antanut minulle luottamukselliset Puola-paperit hopeatarjottimella. Mutta freelancerina olo tarkoittaa oman hopealautasen hankkimista.
Viisi kuukautta ensimmäisen WSJ-juttuni jälkeen, ja juuri presidentin vaalien jälkimainingeissa, jonka George H. W. Bush voitti, pankki antoi ensimmäisen lainansa Puolalle. New York Times raportoi, että pankki oli suunnitellut antavansa Puolalle jopa $250 miljoonaa seuraavana vuonna. Mutta Puolan sotilasdiktatuuri käytännössä romahti 1989-vuoden puolivälissä, ennen kuin Maailmanpankki kykeni avaamaan subventoitujen lainojen rahahanoja. Puolan inflaatio nousi 5000%:iin, ja se tuhosi kaiken rationaalisen investoinnin mahdollisuuden, joka Maailmanpankilla tai millään muullakaan taholla olisi ollut.
Myöhemmin samana vuonna Maailmanpankin johtaja Barber Conable antoi sapiskaa työlleni New York Timesin jutussa. Hänen artikkelinsa rinnastettiin minun “vaihtoehtoinen mielipide”-jutun kanssa, jossa todettiin: “Maailmanpankin ‘pakko saada rahaa, pakko lainata’-syndrooma on edelleen kirous maailman huono-osaisille kansalaisille… Mr. Conablen tulisi lähteä eläkkeelle pikimmiten.” Conable on ollut jo kauan haudassa, mutta valitettavasti Maailmanpankki jatkaa edelleen.
Lähde:
https://www.aier.org/article/raiding-the-world-bank-exposing-a-fondness-for-dictators/