Mikään ei mahdollisesti saa aikaan niin paljon keskustelua ja erimielisyyttä marxistien ja muiden vasemmistoaktiivien keskuudessa kuin keskustelu mediasta. Ei ole epäilystäkään etteikö massamedia olisi aina läsnä, kulkien melkein kaikkien elämämme aspektien mukana. Miten siihen suhtaudutaan ja miten maailmaa tulkitaan on suurelta osin median värittämä kertomus. Irroittautuminen siitä mitä kentällä tapahtuu ja miten se raportoidaan mediassa muuttuu yhä selkeämmäksi silloin, kun työläiset ja nuoriso ovat mukana suurissa kamppailuissa. Poislukien ne jotka suoraan ovat osallistuneet Occupy-liikkeeseen, kansalle esitettiin jonkin verran vääristynyt kuva siitä mitä kentällä tapahtui.
“There be no shelter here, the frontline is everywhere”
— Rage Against the Machine
Tämä jakaa aktivistit kahteen leiriin: niihin jotka pyrkivät parempaan medianäkyvyyteen, ja niihin jotka näkevät sen ainoastaan kapitalistisen luokan työkaluna. Se mikä on selvää molemmille leireille, on että massamediassa näkyy johtavan luokan alistaminen, tai hegemonia.
Noam Chomsky, kirjassaan Manufacturing Consent, on esittänyt että yritysten omistus johtaa johtavan luokan intressien esittämiseen massamediassa. Hänen teoriansa olettaa, että pelkkä kapitalistinen massamedian omistus määrittää median sisällön. Toki tässä on jotain perää. USA:ssa tänä päivänä suuri osa mediakanavista on kuuden korporaation omistuksessa: General Electric, Comcast, Disney, News Corp, CBS, ja Time Warner. Nämä yrityksen sekä kontrolloivat suurinta osaa TV:stä, radiosta ja sanomalehdistä, että lisäksi ne kontrolloivat suurinta osaa ulkomainonnasta, ja niillä on yhä kasvava osuus internetistä.
Lisäksi on muita suuria yrityksiä, jotka eivät välttämättä omista mediaosakkeita suoraan, mutta jotka ovat suuria osakkeenomistajia: mainostajat. Kuluttava yleisö, tai pikemminkin yleisön huomio, on kapitalismin alaisuudessa myytävä hyödyke jota median omistajat kauppaavat mainostajille. Huolimatta vasemmiston pitkästä perinteestä printti- ja vaihtoehtomedioissa (sanomalehdet, tiedelehdet, kirjat ja verkko), visuaaliseen massamediaan sisäänpääsyn esteet ovat olleet liian suuret. Joten on ilmeisesti korrelaatio median omistuksen sekä johtavan luokan hegemonian ideologisen välillä. Yhtä kaikki, huolimatta totuuden elementeistä Manufactured Consentin mallissa, tuollainen analyysi loppuviimein on anti-dialektinen ja anti-marxistinen. Dialektisina materialisteina meidän tulee tarkastella minkä tahansa ilmiön sisäisiä ristiriitoja. Mikään ei ole staattista ja muuttumatonta, ja sisäiset ristiriidat itsessään ovat muutoksen ja kehityksen eteenpäin vieviä voimia. Pienet kvantitatiiviset muutokset akkumuloituvat ajan mittaan ja johtavat kvalitatiivisiin hyppyihin, jotka muuttavat koko systeemin luonteen. Ensiaskel ymmärtää mediaa dialektiseen tapaan on ymmärtää, että sisältö itsessään ei ole suoraan johtajien käsittelemää.
Työtä tekevät journalistit ja mediatyöläiset — eivät johtajat — itse asiassa tuottavat median sisällön. Poislukien totalitääriset valtiot, pomo ei seiso uutishuoneessa mikromanageroimassa informaatiovirtaa. Journalistit, mukaanlukien päätoimittajina tunnetut journalismin etumiehet, huolehtivat uutisten ja muun sisällön tuotannon johtamisesta. Pääoman omistajien suoraa kontrollia käytetään siihen miten mediaa jaellaan. Toisin sanoen, pomot suoraan kontrolloivat tekijöitä kuten markkinointi, positiointi ja median laaja suunta.
Kuitenkin, tämä laaja suunta on rajoittunut, monessa tapauksessa median omistajiin ja johtajiin, jotka määrittävät organisaation yleisen orientaation. Esimerkiksi, termin ”työpaikkojen luoja” käyttö termin ”kapitalisti” tilalla; termin ”juutalainen naapurusto” käyttö termin ”Israelin siirtokunta miehitetyllä Länsirannalla” tilalla jne. Tietty tarina valitaan, ja kokonaiskäsittely ja tarinan balanssi on melkein aina työtä tekevien journalistien käsialaa.
Tämä laaja suunta ei millään muotoa ole merkityksetöntä kontrollia; sillä on suuri vaikutus sisältöön. Tietyissä tapauksissa, kuten Fox Newsin potkujen antaminen journalisteille jotka raportoivat Monsanton geenimanipuloitujen tuotteiden ja syövän välisestä yhteydestä, näkyy että työtä tekevien journalistien oikeudet ovat usein porvariston vahvasti rajoittamat. Kuitenkin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lopputuotteen kontrolli lopulta pysyy työntekijöillä. Yksisuuntainen salaliittoilija Chomsky ei mallissaan kykene selittämään tilannetta asianmukaisesti.
Media on epätavallinen hyödyke kapitalismissa, sillä se pitää sisällään joitain ominaisuuksia esikapitalistisesta käsityöstä, ja muita modernin hyödykkeentuotannon ominaisuuksia. Toisin kuin käsityöt, työntekijöiden välinen monimutkainen ja sosiaalinen yhteistyö on vaatimus massamedian tuottamiseksi. Tässä mielessä se muistuttaa tehdasta. Kuitenkin se on varsin erilainen verrattuna keskimääräiseen hyödykkeeseen siinä mielessä, että jokainen median tuotannon instanssi — tietty uutistarina, tietty elokuva, tietty musiikkivideo — on uniikki. Uutistarina eiliseltä ei saa media-aikaa tänään, ellei se ole kuvattu uudestaan tai uudelleeneditoitu ja saanut uuden kuvakulman.
Tässä hyödykkeessä on paljon muutakin epätavallista. Kun joku ostaa sanomalehden, hän uskoo ostaneensa hyödykkeen. Mutta todellisuudessa todellinen hyödyke tässä transaktiossa ei ole sanomalehti, vaan lukija. Kaikki mediauutiset — elektroniset tai muunlaiset — toimivat tällä tavoin. Suurin osa tuloista tässä transaktiossa ei tule kaapelikanavan tilaamisesta tai ”kuluttajan” kuluttamista pienistä rahasummista hyödykkeen ostossa. Sen sijaan suuret mainostajat, jotka rahoittavat mediaa, ovat niitä jotka ostavat hyödykkeen. Tuo hyödyke on yleisön keskittymiskyky. Tämä luo voimasuhteen jossa mikä tahansa omistajien halu hallita mediasisältöä jää yleisön maun ja preferenssien jalkoihin.
Lisäksi, toisin kuten muut massatuotetut hyödykkeet, kuten kahvikuppi, pääoman omistajilla on paljon rajatumpi kontrolli siitä miten mikäkin tuote tuotetaan. Kahvikupin tapauksessa pääoman omistaja voi suoraan määrätä yksityiskohtaisesti hyödykkeen koostumuksen maksimoidakseen voiton. Koko, paino, dimensiot, materiaalit, värit, tekstuuri, graafinen design voidaan kaikki päättää etukäteen. Kuitenkin, mitä mediaan tulee, pääoman omistajat voivat tarjota vain yleisimpiä ohjeita, samalla kun mediatyöläiset itse ovat ”luovasti vallassa” siitä miten lopputuote tuotetaan ja esitetään. Lisäksi, erityisesti uutismediassa, mutta myös mediassa yleensä, deadlinet estävät johdon harkitun kontrollin, ja tiettyyn pisteeseen asti myös päätoimittajien vastaavan. Siinä vaiheessa kun juttu saapuu päätoimittajan pöydälle, on yleensä liian myöhäistä yrittää mikromanageroida sisältöä. Parhaassakin tapauksessa päätoimittajan vaihtoehdot ovat ei päästää juttua eetteriin ollenkaan tai antaa sen mennä läpi, tai ehdottaa pieniä muutoksia.
Poislukien tietyt huomionarvoiset poikkeukset, kuten Fox News, suurin osa kapitalistisesta mediasta on kiinni standardeissa kuten ”ammattimaisuus” ja ”objektiivisuus”. Kaikkein hyvämaineisimmissa organisaatioissa ”päätoimituksen ja johdon välinen seinä” on olemassa, joka estää päivittäisen pomojen väliintulon. Jälleen kerran, se mitä pomot hallinnoivat on käsiksipääsy ja jakelu.
Kyllä, on kiistämätön tosiseikka että massamediassa käsitellyt ideat eivät ole niitä tuottaneiden työntekijöiden ideoita. Kuinka selittäisimme tämän hämmentävän tilanteen? Marxistille selitys voidaan löytää Karl Marxin perustan ja päällirakenteen arkkitehtonisesta analogiasta. Minkä tahansa yhteiskunnan perusta on työvälineet ja tuotantorelaatiot jotka vastaavat yhteiskuntaa. Tällä taloudellisella perustalla, ja siitä riippuen, lepää yhteiskunnan päällirakenne. Minkä tahansa yhteiskunnan ideologia, lait, perinteet, tila ja muut instituutiot riippuvat sen taloudellisen perustan lopullisesta analyysista.
Kuten Marx selitti teoksessaan The German Ideology: “Johtavan luokan ideat eivät ole mitään muuta kuin dominanttien materiaalisten suhteiden, ideoina ymmärrettyjen dominanttien materiaalisten suhteiden ideaali-ilmaisu; suhteet jotka tekevät yhdestä luokasta johtavan, siispä ideat sen dominanssista.” Täten porvarillinen yhteiskunta luo instituutioita, jotka tukevat kapitalismia ja vastaavia ideoita kuten “liberalismi,” “konservatismi,” ja abstrakti “vapauden” käsite, joka saa paljon enemmän palstamillimetrejä mediassa kuin näitä vastaan olevat ideat. Kapitalistinen ideologia on dominantti mediassa koska kapitalismi on dominantti kaikkialla. Toisin kuin Chomskyn mekaaninen käsitys, meidän ei tarvitse tarkastella mediaa salaliittona tarjotaksemme selityksen.
Marxisteina me ymmärrämme pääristiriidat kapitalistisen yhteiskunnan perustassa. Jotta voisi tehdä lisää liikevoittoa, kapitalistien tulee luoda lisää ja lisää järjestelmänsä ”haudankaivajia”: proletariaattia. Kamppailu näiden kahden luokan välillä on sovittelematon. Proletariaatilla on sen omat intressit ja arvot, jotka ovat ristiriidassa kapitalistisen perustan ja päällirakenteen kanssa. Avainkysymys on onko proletariaatti tietoinen itsestään luokkana, ja voiko se näin kamppailla luokkana intressiensä puolesta.
Kamppailu näiden kahden luokan maailmankuvien välillä, sekä ilmiselvä porvarillisten ideoiden ykkösasema ansaitsee syvemmän analyysin. Kaksi ajattelijaa erityisesti tarjoavat malleja ymmärtää miten ja miksi mediatyöläiset tuottavat mediaa joka asemoi itsensä omien luokkaintressien vastaisesti.
Ensimmäinen on ”marxistinen” filosofi Louis Althusser. Hän on kuuluisa ”Ideologisen valtiokoneiston” teoriastaan. Althusser nousi länsimaisen akateemisen marxismin perinteestä. Vaikka hän teki varsin merkittäviä poliittisia harharetkiä, ja hänen ideansa ovat loppuviimein masentunutta ja tappiomielialaan taipuvaista ajattelua, hän tarjoaa joitain ideoita siihen miten kapitalistinen ideologia läpäisee yhteiskunnan.
Althusser ymmärsi valtion olevan pelkän ”erityisen aseistetun joukon”, jota hän nimittää ”Alistavaksi Valtiokoneistoksi”, lisäksi ”Ideologinen Valtiokoneisto”, johon kuuluu konseptit kuten perhe, media, uskonto, kansallisuus, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen jne. Althusserin mukaan nämä luovat olosuhteet joissa kapitalismi uusintaa itseään. Toisin sanoen, jokainen näistä instituutioista nykyisessä muodossaan vahvistaa kapitalismin ideologiaa.
Althusser uskoi ideologiasta olevan mahdotonta paeta. Kuuluisassa esimerkissään hän kertoo poliisista joka pysäyttää kansalaisen kadulla. Hetkellä jolloin poliisi huutaa ”Hei, sinä!” merkitsee enää hyvin vähän mitä kansalainen valitsee tehdä. Huolimatta siitä valitseeko kansalainen vastata vaiko jättää huomiotta poliisi, häntä pidetään rikoksesta epäiltynä. Toisin sanoen, ideologinen valtiokoneisto astuu kuvioihin ja määrittelee kansalaisen tuolla hetkellä rikolliseksi.
Laajentaaksemme teoriaansa mediatyöläiseen, aina kun journalisti yrittää haastaa johtavan luokan hegemonian mediassa, ”ammattimaisuuden” ja ”objektiivisuuden” auktoriteetit vedetään hihasta ja journalistin ponnisteluja pidetään ”aktivismina” tai ”subjektiivisuutena”. Toisin sanoen, jos kerrot tarinan johtavan luokan näkökulmasta, olet ”objektiivinen”, mutta jos otat jonkin muun näkökannan, olet ”subjektiivinen” tai ”aktivisti”. Vaikka tämä teoria lopulta johtaa tappiomielialaan, se alleviivaa erästä yhtä tärkeää seikkaa: meidän ei tarvitse kuvitella pomojen olevan suoraa median kontrollissa jotta ymmärtäisimme miksi mediaa tuottavat työläiset ovat vieraan (kapitalistisen) ideologian saastuttamia. Meidän ei tarvitse katsoa empiiristä tai mekaanista Manufacturing Consentin mallia ymmärtääksemme miten media tukee johtavaa luokkaa.
Toinen, joustavampi, marxistinen ajattelija on Italian kommunistipuolueen perustaja Antonio Gramsci. Hän on usein akateemisissa piireissä väärinymmärretty jonkinlaiseksi reformistiksi. Suurin osa hänen hengentuotteistaan kirjoitettiin hänen ollessa fasistihallinnon vankina Italiassa 1920-luvulla, ja täten hänen näkökantansa ovat värittyneitä, ottaen huomioon tilanteen jossa ne on kirjoitettu. Gramscin ymmärryksessä yhteiskunnasta on päällirakenteellinen ilmiö joka tunnetaan nimellä ”hegemonia”. Se luo olosuhteet joissa kapitalistinen yhteiskunta ylläpitää kontrollia työläisistä, ei ainoastaan pakkokeinoin vaan myös kulttuurin avulla. Laajentamalla Marxin dialektisen ymmärryksen kapitalistisesta yhteiskunnasta hän näytti miten ideat ja arvot kahden pääluokan välillä ovat jatkuvassa konfliktissa.
Gramscin mukaan porvarillisten kulttuuriarvojen esittäminen neutraalina tarkoitti sitä, että johtava luokka esittää intressinsä kansan intresseinä ja arvonsa ”maalaisjärkisinä” arvoina. Toisin sanoen, koska porvarilliset ideat ovat hyvin kehittyneet ja hyvin mainostettuja, kaikki yhteiskuntaluokat kannustetaan hyväksymään nämä ideat kyseenalaistamatta. Joten esimerkiksi, kun työläiset — mukaanlukien journalistit — ajavat ”vapaita markkinoita”, he tekevät sen omia intressejään vastaan johtuen vieraan, johtavan luokan ”hegemoniasta”.
Radikaali ero tämän idean, sekä Althusserin ja Chomskyn idean välillä on, että Gramsci piti työväenluokkaa kykeneväisenä kumoamaan tämän hegemonian esittämällä vastahegemonista kulttuuria ja arvoja. Hän uskoi, kapitalistisen riiston normalisaation haastaminen oli käänteentekevää poliittiselle kamppailulle.
Tärkeä pointti huomata tässä on, että Gramscille kapitalistisen ideologian dominointi on todellisuus josta pääsee pois; se ei ole automaattisesti materiaalisen perustan määrittämä, eli mediatalojen yksityisomistuksen sanelema. Täten porvarillisten ideoiden ja arvojen hävittäminen voi alkaa vain työläisten massakamppailulla kapitalistista yhteiskuntaa vastaan, ja se voidaan saattaa päätökseen, lopullisessa analyysissa, tuon yhteiskunnan lakkauttamisella.
Aivan kuten on asian laita muittenkin hyödykkeiden tuotantopaikkojen kanssa, mediatuotannon paikat ovat samaan aikaan myös kamppailun areenoita. Journalistit ja muut mediatyöläiset voivat ja heidän tulee kamppailla pääoman otetta vastaan heidän ammatistaan ja ihmiskunnasta yleisesti. Mediatyöläisten kamppailu kytkeytyy kaikkien työläisten kamppailuun kapitalismia vastaan. Massakamppailun kautta työläiset voivat taistella vastaan ja voittaa. Monet mediatyöläiset ovat liitoissa, esimerkiksi Communications Workers of American jäseniä.
Aivan kuten ihmisyhteisö transformoituu sosialismissa, niin tekee myös media. Pääoman alistamisesta vapautuneena median ei enää tarvitse olla keskinkertaisuuden, roskakulttuurin ja törkeän konsumerismin airut. Ilman tarvetta myydä ihmisten huomiokykyä hyödykkeenä vaihdossa mainosdollareille, media tulee kukoistamaan taiteissa, viihteessä ja aidosti vallankumouksellisessa journalismissa osana työntekijöiden demokratiaa.
”Ammattimaisuuden” ja ”objektiivisen journalismin” nykysysteemissä on sisäänrakennettu vinouma kapitalistisen systeemin suuntaan. Kun reportterille opetetaan ”objektiivisuutta”, se mitä hänelle opetetaan on katsomista kohteen yli. Tämä on eri asia kuin olla ”reilu”, jos sellainen on edes mahdollista. Vetoaminen objektiivisuuteen, eli todellisuuteen joka on olemassa subjektiivisuuden tuolla puolen on itse asiassa yksinkertainen alistuminen porvarillisen maailmankuvan hegemoniaan. Journalismi ei ole olemassa vakuumissa. Jos journalisti ei ota käyttöön marxilaista luokka-analyysia vallankumouksellisena praksiksena, he esittävät kapitalistisen maailmankuvan oletuksena.
Jotkut voisivat väittää, että ”sosialistiset” median muodot ovat jo olemassa instituutioiden kuten PBS ja NPR muodossa USA:ssa. Kuitenkin on suuri ero näiden julkisten&valtiollisten ja aidosti sosialisoidun median välillä. Nämä mediatalot ovat kapitalistisen ideologian velvoittamia ”objektiivisuuden” leiman alla. Lisäksi ne ovat täysin epädemokraattisia instituutioita, jotka on mallinnettu korporaatio-Amerikan mukaan. Sekä NPR että PBS riippuvat suuresti samojen korporaatioiden lahjoituksista kuin jotka ovat kaupallisen median asiakkaita. Yhä suuremmassa määrin ”kaupallisuudesta vapaa” julkinen ohjelmisto on ”epäkaupallisten” korporaatiotukien ”sponsoroimaa”.
Sosialismissa demokraattinen hallinto korvaisi pääoman diktatuurin median tuotannossa. Useita näkökulmia esitettäisiin avoimesti eikä valheellisen ”tasapuolisuuden” nimissä. Meillä olisi aidosti ”julkinen” media, jossa pääsy median tuotantovälineisiin (studiot, kamerat, painokoneet, lähettimet jne.) on allokoitu demokraattisesti perustuen siihen tuen määrään jonka tietty näkökulma saa yhteiskunnassa. Liiketoimintamotiivista vapaana ja julkisessa omistuksessa se olisi monipuolisempi, joustavampi ja sen informaatiovirta, raportointi ja journalismi olisi laajempaa.
Ideat ja näkökulmat uppoaisivat yleisöön perustuen siihen tukeeko yleisö niitä oikeasti sen sijaan että epädemokraattinen vähemmistö päättäisi sen mitä ”yleisö haluaa”. Nykypäivänä pienten vähemmistöjen näkökulmat saavat enemmistön osan palstamillimetreissä ja lähetysajassa. Lisäksi uutishuoneita johdettaisiin demokraattisesti, valvojat ja toimittajat valittaisiin vaaleilla työtä tekevien journalistien äänillä. Kapitalismin rajoitteista vapaana journalistit voisivat todella realisoida aksioomat heidän ammatistaan ja ”lohduttaa koeteltuja ja koetella lohdullisia.”
Nykyiset tuotantomuodot, jotka kahlitsevat journalismin, tulevat vaipumaan pois valtion mukana kun ihmiskunta edistyy sosialismissa. Erikoistumisen muuttuessa menneiden aikojen reliikiksi, koko ihmiskunta kykenee palvelemaan journalismin yleviä funktioita. Kaikki jotka niin haluavat, voivat osallistua viihteen tuotannon, tarinan kerronnan, raportoinnin taiteellisiin meriitteihin. Voitaisiin väittää, että sosiaalinen media jo tekee tätä jokseenkin; mutta kuka omistaa nämä yritykset? Verkkosivut kuten Facebook ovat jo valmiiksi suurkorporaatioita jotka toimivat samalla tavoin kuin massamedia, myyden huomiotamme hyödykkeenä. Twitter valitsi blokata tietyt Occypy Wall Street -sisällöt ja #hashtagit. Tämän takia me vaadimme median julkista omistusta demokraattisen työläiskontrollin alla.
Et voi rationaalisesti suunnitella sitä mitä et hallitse, ja et voi hallita sitä mitä et omista. Niin kauan kun nämä lafkat ovat yksityisessä omistuksessa, niillä on ”oikeus” tehdä mitä ne ja niiden rahoittajat haluavat. Lisäksi nämä ”sosiaaliset” mediatalot ovat tuskin sosiaalisia siinä miten niitä tuotetaan. Median tuottajat näissä välineissä ovat yksittäisiä ja eristäytyneitä. Ihmiset istuvat kotonaan tietokoneella tai tsekkailevat puhelintaan, ja tämä tuskin on asema mistä haastaa kapitalismi siellä missä todellinen työläisten valta sijaitsee: tuotantopaikassa. Vain kommunismin korkeammilla asteilla, joissa yhteiskunta on organisoitunut periaatteen “kaikilta kykyjensä mukaan ja kaikille tarpeittensa mukaan” ympärille voi sosiaalisella medialla olla todellinen vaikutus.
Vaihtoehtoiset mediatalot ovat tärkeitä siinä, että ne usein ovat ilmaisuja proletariaatin luokkaintresseistä. Workers International Leaguen ja International Marxist Tendencyn julkaisut, esimerkiksi, johdonmukaisesti puskevat näkökulmaa ihmiskunnan vapauttamisesta pääoman viheliäisestä otteesta. Kuitenkin vaihtoehtomedia on juuri sitä, vaihtoehto nykyiselle massamedialle, joka on kapitalistisen luokan työkalu. Itsessään nämä pienet vaihtoehdot eivät voi korvata tai ”päästä yli” massamediaa. Me emme voi olla tyytyväisiä pelkkään massamedian haastamiseen sosiaalisilla tai vaihtoehtoisilla alustoilla. Meidän tulee tähdätä siihen että otetaan media demokraattiseen julkiseen omistukseen, jotta sitä käytettäisiin puolustamaan enemmistön intressejä.
Sosialismissa mediaa johdettaisiin demokraattisesti, mediatyöläisten ja ammattiliittojen johtamina.
Lähde:
http://socialistappeal.org/history-theory/102-theory/1076-marxism-and-the-media.html