Valtiot eivät anna minun päästä arvooni, ja jatkavat olemassaoloaan ainoastaan arvottomuuteni kautta: ne ikuisesti haluavat saada hyötyä minusta, eli siis riistää minua, kääntävät minut tilille, kuluttavat minut loppuun, jopa niin, että vaikka heidän minusta saama hyöty koostuu ainoastaan minun tuestani proletariaatille, he haluavat minun olevan “heidän luomuksensa”.
Rutiköyhyys voidaan poistaa ainoastaan, kun minä egona tajuan oman arvoni, kun minä annan itselleni arvoa. Minun tulee nousta kapinaan edetäkseni ylöspäin maailmassa.
Se mitä tuotan, jauhoa, pellavaa tahi rautaa ja hiiltä, jotka vaivalloisesti ansaitsen maasta, ja niin edelleen, on työtäni, josta haluan saada arvoa. Mutta sitten voin pitkästi valittaa, että minulle ei makseta palkkaa tekemäni työn arvosta: maksaja ei kuuntele minua, ja valtiot samaan tapaan pitävät yllä apaattista asennetta niin pitkään, etteivät ne vain ajattelisi, että ne joutuvat “lepyttelemään” minua, etten vain päästäisi valloilleen pelättyä mahtiani. Mutta tämä “lepyttely” tulee olemaan kaikki saatavani, ja jos päähäni pilkahtaa pyytää lisää, valtiot kääntyvät minua vastaan kaikella leijonankäpälien ja kotkankynsien voimallaan: sillä ne ovat kuninkaita ja petoja, ne ovat leijona ja kotka. Jos kieltäydyn tyytymästä siihen hintaan, jonka ne ovat kiinnittäneet tavaroilleni ja työlleni, jos sen sijaan pyrin itse määrittämään omien tavaroideni hinnan, eli “maksamaan itselleni” alunperinkin, ajaudun konfliktiin tavaran ostajien kanssa. Jos yhteinen ymmärrys rauhoittaisi tämän, valtiot eivät mieluusti esittäisi vastalauseita; sillä se, miten yksilöt tulevat toimeen keskenään, ei heitä paljoakaan vaivaa, niin kauan kuin he eivät asetu valtioiden tielle. Heidän vahinko ja vaara alkaa ainoastaan, kun he eivät ole samaa mieltä, vaan, sovittelun puuttuessa, he alkavat tukistaa toisiaan. Valtiot eivät voi sietää, että ihminen on ihmisen kanssa suorassa relaatiossa; sen pitää tulla välimieheksi, sen pitää puuttua. Mitä Kristus oli, mitä pyhimykset, kirkko olivat, sellaiseksi valtiot ovat muuttuneet — nimittäin sovittelijoiksi. Se repii ihmiset irti toisistaan pannakseen itsensä heidän väliin “hengeksi”. Työläisiä, jotka pyytävät suurempaa palkkaa, kohdellaan rikollisina heti kun he haluavat sen saada aikaan. Mikä heille neuvoksi? Ilman pakkoa he eivät sitä saa, ja pakottamisessa valtiot näkevät avunpyynnön, egon määrittämän hinnan, aidon, vapaan realisaation omaisuudestaan, mitä ne eivät voi myöntää. Mitkä siis ovat työläisen vaihtoehdot? Kääntyä itseensä ja olla puhumatta mitään valtioista.
Mutta kuten tilanne on, mitä tulee aineelliseen työhöni, niin sitä se on myös älyllisen työni kanssa. Valtiot antavat minun realisoida arvoa kaikista ajatuksistani ja löytää asiakkaita niille (en saa arvoa niistä, eli juuri niin, että ne tuovat minulle kuulijoiden kunnioitusta ja muuta vastaavaa); mutta vain niin kauan kuin minun ajatukseni ovat heidänkin ajatuksia. Jos, toisaalta, minulla on ajatuksia, joita he eivät hyväksy (he menevät omia menojaan), silloin he eivät salli minun ollenkaan saada niistä arvoa, tuoda niitä vaihdettaviksi, kaupankäynnin alaisiksi. Ajatukseni ovat vapaita vain, jos ne suodaan minulle valtion armosta, jos ne ovat olemassa valtion armosta, silloin ne ovat valtion ajatuksia. Ne sallivat minun filosofoida vapaasti vain, jos osoitan olevani “valtion filosofi”; valtiota vastaan minun tulee filosofoida, ilolla, kuten ne sietävät sitä, että autan niitä niiden “puutteissa”, “edesauttaen” niitä. Näin ollen, niin kuin minulla voi olla vain valtioiden armollisesti sallima ego, joka on varustettu heidän laillisuustodistuksellaan ja poliisiluvalla, minulle ei myöskään myönnetä oikeutta saada arvoa siitä, mikä on minun, ellei tämä osoittaudu heidän omaisuudekseen, jonka he ovat antaneet minun haltuuni. Minun tapani tulee olla heidän tapojaan, muutoin he ajavat minut ahdinkoon; minun ajatukseni heidän ajatuksiaan, muutoin he tukkivat suuni.
Valtiot eivät pelkää mitään enempää kuin minun arvoani, ja mitään muuta vastaan ne eivät suojaudu, kuin joka hetkeä, joka sallii minun realisoida arvoa itsestäni. Minä olen valtioiden kuolettava vihollinen, joka aina haahuilee vaihtoehtojen välillä, joko he tai minä.
Lähde: https://theanarchistlibrary.org/library/max-stirner-the-worker-and-the-govenrment