Johan Eddebon propagansa-sarjan ensimmäinen osa
Jotta voisimme todella ymmärtää propagandaa modernissa massayhteiskunnassa, ja erityisesti sen nykyisellä digitaalisella aikakaudella, täytyy saada kunnon käsitys ympäristöämme määrittävän viestinnän perusoloista. Ajatusmalleista ja käyttäytymismalleista, jotka tulevat esiin kun me muodostamme mielipiteitä ja teemme tietoista jaottelua siitä mikä on totta ja mikä ei.
Tämä voi olla omituinen asia johon keskittyä. Eivätkö ihmiset kuitenkin perustasolla ajattele samaan tapaa, aina ja kaikkialla? Me havainnoimme todellisuutta ja teemme siitä päätelmiä perustuen näkemiimme faktoihin, relaatioihin ja kaavoihin.
Tämä on toki totta kaikkein yleisimmällä tasolla. Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia käytännössä. Arkipäivän kokemus selvästi näyttää meille, että voi olla merkittäviä eroja siinä miten me otamme vastaan, suodatamme ja koostamme informaatiota.
(kuva: Aaron Wood)
Minua ei esimerkiksi kiinnosta paljonkaan jalkapallo. En tajua pelikentällä näkemieni asioiden hienovaraisuuksia jalkapallopeliä katsoessani, koska en ole koskaan panostanut yksityiskohtien oppimiseen. Ymmärrän mikä tarkoitus on, ja tajuan mitä aloituspotkussa tapahtuu, mutta siinäpä se. Toisaalta, kun joku urheilusta kiinnostunut, joka on nähnyt monia pelejä ja pelannut itsekin, katsoo peliä, hän välittömästi havaitsee asioita, jotka minulta menevät ohitse. Asioita kuten punaisen tiimin strategiat rangaistuksissa, tai olisiko hyökkääjän pitänyt koittaa potkaista. Ehkäpä minä voisin päätellä tämän vartin verran pohdittuani ja katsottuani hidastettua kuvaa, mutta minua ei ole koulutettu havainnoimaan näitä asioita, ja varsinaisen pelin aikaan se on vaikeaa.
Sama asia pätee kaikkeen mahdolliseen viestintään, ja tämä oli Marshall McLuhanin keskeinen premissi hänen analyysissaan eri tyyppisen median yhteiskunnallisia vaikutuksia ja sitä miten ne vaikuttavat “kognitiiviseen järjestäytymiseen” (McLuhan, 1962).
Tämä yleisaihe kattaa todella laajan tutkimuskentän, joten me joudumme ainoastaan raapaisemaan pintaa tässä, mutta muutamia mielenkiintoisia relevantteja havaintoja voidaan silti tehdä nykypäivän tilastamme.
Eräs McLuhanin keskeisistä havainnoista (joista hän on lainannut Lewis Mumfordilta, erityisesti kun puhutaan suhteesta Mumfordin teokseen Technics and Civilization), oli että median rakenne vaikuttaa siihen miten informaatio otetaan vastaan ja tulkitaan yhteiskunnassa. Eri tyyppiset mediat ovat sekä enemmän tai vähemmän lämpimiä eri tyyppiselle sisällölle (joka itsessään on tärkeää) että myös ne suhtautuvat toisiinsa vaikuttaakseen siihen miten ihmiset sitä pohtivat ja miten ihmiset niistä puhuvat. Muokkaamalla käyttäytymistämme ja ajatuksiamme ne vaikuttavat siihen miten me teemme päätelmiä asioista, minkä tyyppisiin assosiaatioihin me pyrimme keskittymään ja minkälaisia asioita me pidämme mahdollisena tai todennäköisenä tulkitessamme vastaanotettua informaatiota. Se liittyy siihen miten kaikki näyttää naulalta kun kädessä on vasara, ja tätä voidaan kuvailla eräänlaisena kulttuurina, jossa ainoa musiikkityyli on muinaisella pentatonisella asteikolla. Uudet sävellykset kuulostavat silloin ylitsepääsemättömän paljon tältä muodolta, ja kappaleet jotka sopivat tähän muottiin ovat suositumpia kuin potentiaalisesti äärettömän monta muuta kappaletta jotka eivät sovi. Toisin sanoen, informaatiosisältö joka (musikaalisesti) kommunikoidaan tässä kulttuurissa määrittyy sen muodosta.
Mutta tämän lisäksi, sellaisessa mediaympäristössä koulutuksensa saanut ihminen pitää vaikeana ymmärtää sisältöä, joka ei ole välittömästi yhteensopiva sen muodon kanssa, johon hän on tottunut. Sävellykset, jotka eivät mahdu pentatoniselle asteikolle, kuulostavat epävireisiltä, koska nyt musiikkia pitää lähestyä eri tavalla kuin mihin on tottunut, jotta oikeasti voi kokea harmoniat… harmonisesti. Sama asia pätee maalaustyylien eroihin. Joku joka on nähnyt ainoastaan realistista taidetta joutuu mahdollisesti pinnistelemään ymmärtääkseen impressionistista taidetta kuten Monet. Hän saattaa jopa epäonnistua tekemään niin, johtuen taideteoksen virheistä verattuna realismin kriteereihin ja tarkoitukseen, tai koska hän ei ole saanut koulutusta ruohonjuuritasolta ylöspäin kokea taidetta hienovaraisten mielialojen kautta, joita impressionismi yrittää kuvata — niin että viestintä menee ohi syystä, johon hänellä ei ole osaa eikä arpaa.
Monet, Weeping Willow, 1918
Hieman samaan tapaan venäläislapset näkevät helpommin tiettyjä värisävyjä, joita amerikkalaislapset eivät välttämättä kykene niin helposti, koska venäjänkielessä on käsitteet näille nyansseille, jotka painottavat niitä havainnoissa, jotka ajan mittaan opettavat henkilön näkemään niitä helpommin.
Neil Postman, amerikkalainen kouluttaja ja yhteiskuntafilosofi, käytti McLuhanin havaintoja erittäin tuottavasti ja painotti tätä tiettyä printtimedian ja television visuaalisen kulttuurin välillä olevaa konfliktia (Postman, 1985). Hänen peruspointtinsa oli, että yksinomaan televisioon painottuvassa kulttuurissa kasvaneella tulee olemaan vaikeaa identifioida ja ymmärtää usein monimutkaisia ja monikerroksisia pitkälle viedyn kirjallisen ilmaisun argumentteja. Me emme tässä syvenny tämän hypoteesin empiiriseen näyttöön (Mark Bauerleinin The Dumbest Generation on hyvä lähde), mutta luotan siihen että yllä esitetyt asiat ovat ainakin tehneet siitä uskottavaa. Joten Postmanin kuvaama tilanne viittaa siihen, että altistuneen populaation kyvyssä tehokkaasti ja oikein arvioida monitahoista ja epäselvää dataa on haavoittuvaisuus. Toisin sanoen, he eivät ole tottuneet tekemään monimutkaisia ja abstrakteja päätelmiä, joita kirjallinen ilmaisu (tai eläväinen kulttuuri tai oraalinen traditio) opettaa tekemään, kun taas passiivinen TV:n edessä oleminen ja siihen liittyvät kommunikaation muodot johtavat aivan toisenlaisiin tapoihin osallistua.
Miksi tämä on ongelma? No, populaatio joka keskimääräisesti ei kykene käsittelemään monimutkaisia abstraktioita ei tule kykenemään luovaan organisaatioon. Sitä tullaan hallitsemaan helposti, jopa siihen pisteeseen että siltä puuttuu kyky kritisoida sen johtajien näkemyksiä tai opinkappaleita ja ymmärtää yhteiskunnallisia ja poliittisia prosesseja, joita niiden ympärille kehittyy.
Propaganda tulee menemään läpi helposti.
Propaganda itsessään on laaja aihe, ja me kehitämme yksityiskohtaisemman kuvan tästä ilmiöstä meidän edetessä, mutta olettakaamme tälle käsitteelle yleistason määritelmä. Jacques Ellul, ranskalainen filosofi ja sosiologi, lähestyy propagandaa määritelmällä, että se on joukko tekniikoita, jotka erityisesti liittyvät massayhteiskuntaan, joilla vaikutetaan psykologisesti ja yhteiskunnallisesti, ja se on myös organisaatiotekniikoiden joukko, jotka jollain tavalla pyrkivät muokkaamaan ihmisten käyttäytymistä. Populaatio jolta puuttuu asianmukaiset kriittiset työkalut tulee olemaan heikommassa asemassa tämän sortin vaikuttamiselta suojauduttaessa — populaatiolla on vaikeampaa havaita sitä, ja sillä on vaikeampaa kehittää sitä vastaan mitään vastatoimia.
Huomaa kuitenkin, että tämä ei ole mitään elitististä ”kouluttamattomien” luokkien ylenkatsontaa. Nykyajan intellektuaaliluokka yleisesti on alttiimpi propagandalle verrattuna proletariaattiin, ja vaikka syyt ilmiölle ovat monimutkaiset, tämä fakta ei esiinny huolimatta intellektuaalien paremmasta kyvystä ymmärtää rationaalisen ajattelun hienovaraisuuksia. Koulutetut suurimmalta osalta ovat jääneet vaille monimutkaisten ilmiöiden terävää kriittistä analyysikykyä. He ovat useimmiten kapeakatseisia asiantuntijoita, kulutuskulttuuriin uppoutuneita niinkuin kaikki muutkin, ja heillä on pelissä samalla tavalla oma statuksensa ja omat etuoikeutensa. Toisin sanoen, koulutetut yleisesti identifioituvat systeemiin, sen narratiiveihin ja prioriteetteihin. Mitä tulee kompetenssiin, oman luokkani jäsenet parhaimmillaankin ”tietävät jotain”, eli he ovat kasanneet hyvät määrät faktuaalista informaatiota, mutta sekin alkaa olla nykyään harvinaista. Eräs tuttuni, joka tuohon aikaan oli journalisti eräässä kaikkein nimekkäimmistä instituutioistamme, huomautti että faktatiedon kartuttaminen oli muuttumassa yhä enemmän harvinaiseksi (koska kaikki on niin saatavilla internetistä), ja että korkeakoulutuksen pitäisi oikeasti antaa meille ”asenne” kaikkea informaatiota kohtaan. Eräänlainen heuristinen työkalu, jolla auttaa meitä jaottelemaan kohtaamamme informaatio.
Nämä molemmat asiat ovat käyttökelpoisia, mutta ei ilman kykyä kriittisesti arvioida kumpaakin informaatiota ja mitään jaottelumekanismeja, joita tulee vastaan tai joita voisi yleisesti hyödyntää. Kriittinen ”asenne” ei ole kovinkaan hyödyllinen jos ei oikeasti voi arvioida kohtaamaansa tietoa, ja se voi paradoksaalisesti tehdä sinusta vieläkin alttiimman propagandalle, koska olet ylpeästi tämän ”terveen skeptisismin” kannattaja, jossa todellisuus ei ole mitään muuta kuin preferenssi tietystä brändistä propagandan tai retoriikan tietyllä markkinasegmentillä. Sinä luet ainoastaan nimekkäitä julkaisuja, joilla on koristevaljaat ja auktoriteettisymbolit. Siksi sinä “tiedät juttuja”, toisin kuin tietämätön rahvas.
Mutta tätä taantumaa lukuunottamatta, Postmanin argumentin ydin oli modernin massamediakulttuurin aspekti, jota hän nimitti “kurkistelumaailmaksi”, ilmiöksi jossa informaatio dekontekstualisoituu yhä enemmän, kehityskulku jonka hän jäljitti aina sähkeen keksimiseen. Sähkeessä hän näki informaation massamarkkinoinnin kehityksen, jonka arvo liittyi yhä enemmän sen uutuuteen ja mitä tunteita se aiheutti, eikä niinkään sen funktioon, merkitykseen tai johdonmukaisuuteen. Kun teollinen yhteiskunta laajeni, ja markkinoinnin ja viihteen melu saturoi ympäristömme, Postmanin mukaan massamedian markkinapaikan informaatio oli yhä dekontekstuaalisempaa, mikä tarkoitti että se oli irti ihmisten elämän realiteeteista, tarpeista ja prioriteeteista — ja samalla muusta informaatiosta, premisseistä ja johtopäätöksistä. Ja tämä viimeinen lause on äärimmäisen tärkeä.
Kulttuuri, joka pääasiassa käsittelee informaatiota ilman kontekstia ja irrallaan monimutkaisen merkityksen kontekstista, on altis ottamaan kaiken todesta. Sitä johdetaan uutisotsikoin, meemein ja ennaltapureksituin twiitein, ilman että kokonaiskuvaa kyetään näkemään.
Heti kun puolue niin ilmoittaa, me olemme aina olleet sodassa Eurasiaa vastaan.
Still-kuva David Lynchin teoksesta Rabbits, 2002
Viitteet
Bauerlein, Mark, The Dumbest Generation, 2008
McLuhan, Marshall, The Gutenberg Galaxy, 1962
Mumford, Lewis, Technics and Civilization, 1934
Postman, Neil, Amusing Ourselves to Death: Public Discourse in the Age of Show Business, 1985
Lähde:
https://shadowrunners.substack.com/p/mcluhan-the-peek-a-boo-culture-and?s=r