Seuraava on lainaus mielenkiintoisesta tohtorinväitöksesta joka tulkitsee ja kritisoi Rifkiniä muiden makrohistorioitsijoiden avustuksella.
* PhD-tutkielma: Making Sense of Rifkin’s Third Industrial Revolution: Towards a Collaborative Age. McAllum, Michael J C. Thesis submitted to The University of the Sunshine Coast. Under the supervision of Dr. Sohail Inayatullah & Dr. Marcus Bussey. Submitted: June 7, 2016.
McAllum ensin erottelee teoreettisen pohjan Rifkinin ajattelusta:
“
1. Rajojen teoria
Argumentti nykyisen sosioekonomisen järjestyksen entrooppisista vaikutuksista.
2. Epäjatkuvan muutoksen teoria
Muutoksen syyt, jotka perustuvat ideaan siitä, että merkittävät muutokset energiamuodoissa ja sen käytössä yhdistettynä erilaisiin kommunikaatioteknologioihin ovat disruptiivisia ja niillä on radikaalit vaikutukset yhteiskuntaan siellä missä tällaisia muutoksia tapahtuu.
3. Historian teoria
Historian kehys näille epäjatkuvuuksille sarjana tunnistettavia vallankumouksia on kulminoitunut kolmannessa teollisessa vallankumouksessa ja näin saa nimikkeen ”Historian vaiheet”.
4. Empaattisen tietoisuuden teoria
Sellaisen näkemyksen edistäminen, jossa ihmiskunnan biofyysisesti määritelty empaattisen tietoisuuden tunne kehystyy kollektiivisena ajan ja paikan tietoisuutena ja joka uudelleenkehystyy yksilön metafyysisina valintoina.
5. Johtajuuden teoria
Usean konseptin kehittäminen jotka limittäin luovat ”johtajuuden voimanlähteen”; sosiaalisen koodin joka mahdollistaa verkostojen toimia asianmukaisesti ja synergistisesti taoilla jotka voidaan jakaa laajalle ja jotka ovat monien toimijoiden saavutettavussa useissa paikoissa. Nämä toimijat toimivat valinnan — eivät asemasta aiheutuneen vallan — kautta, käyttävät tätä sosiaalista koodia edustajan kautta toimissaan, tuottavat ja palvelevat koko julkista ja yksityistä sektoria. Ajan kanssa ne jotka ymmärtävät tarpeen transformaatiolle leviävät laajalle olemassaolevan järjestyksen sisällä ja sen ulkopuolelle. Ne ottavat mukaan keskeisiä päätöksentekijöitä joita vaaditaan luomaan viitekehyksiä tulevaisuuden infrastruktuurille, tiedemiehiä ja teknologiaosaajia jotka tarjoavat toteutusmekanismit, ja viimeisenä tuottajakuluttajia jotka käyttävät hyväksi emergenttejä transformationaalisia vaikutuksia.
6. Postkapitalismin teoria
Tämä sanoo että nykysyteemillä on rajansa. Sen lisäksi se käy keskustelua siitä minkä etuoikeuksien kanssa kuhnilainen mekanistinen organisaationäkemys ja USA:n yhteiskunnassa toimiva perusyksikkö, individualismi, ovat molemmat epäsopivia ja riittämättömiä, se keskustelee nouseasta yhteistyötä tekevästä yhteiskunnasta sekä kapitalistisen mallin säilyttämisestä, jonka päällä nykysysteemi lepää. Jos nämä diskurssit ja niiden luoma hegemonia (mytologia) jatkuvat, silloin ei ole poispääsyä kumulatiivisista entropiavaikutuksista. Toisaalta uudenlaisen infrastruktuurin kehitys (Internet of Things) yhdessä postkapitalistisen yhteistyötalouden kanssa tarjoaa pohjan poispääsylle.
7. Transformaation teoria
Vain kaksi mahdollista tulevaisuuden skenaariota on vaihtoehtoja. Nämä ovat joko Transformoidu tai Romahda, mikäli ensinmainittu tapahtuu sopivassa aikataulussa.
Kuitenkin johdonmukaisuuden tunteen tarvitsee mennä pidemmälle kuin empiiriset selitykset tai sovelletut litaniat. Se vaatii ymmärrystä systeemisistä muutoksista jotka ovat joko eksplisiittisiä tai implisiittisiä näissä teorioissa; maailmankuvista jotka ovat etuoikeutettuja näissä systeemeissä; ja niistä identifioitavista mytologioista, metonyymeista ja metaforista jotka pönkittävät näitä maailmankuvia. Esimerkiksi mytologian keskeinen rooli ja metonyymisten ”hydraulisen yhteiskunnan” viittausten käyttö ymmärretään paremmin jos hyväksytään, kuten Rifkin uskoo, merkittävät siirtymät energian ja kommunikaatioteknologian hallinnassa jotka muotoilevat uudelleen ajan ja avaruuden tajumme, ja että ne ovat olleet ja ovat, tämän seurauksena, luonteeltaan transformativisia.”
Jeremy Rifkinin postkapitalismin teoria
“Kaksi Rifkinin tärkeintä kannanottoa — entropian vaikutus globaaliin ympäristöön ja energiatehokkuudet kasvun ajureina — ovat suurimmaksi osaksi jätetty huomiotta tavanomaisessa taloustieteen teoriassa. Kun hänen aiempi työnsä suurimmaksi osaksi antoi logiikan ja evidenssin näille ehdotuksille, hänen myöhemmät hengentuotteensa kertovat mahdollisista vasteista näiden kannanottojen esiintuomiin haasteisiin. Tällaisen ”haasta ja vastaa”-prosessin evoluutio on johtanut hänet siihen pisteeseen jossa hän on julistanut nykyisen talousjärjestelmän (kapitalismi) olemuksen olevan ”ohimenevä, ei nopeasti mutta väistämättömästi ja että sen tilalle tuleva uusi talousparadigma, kollaboratiivinen yhteisvauraus, on nousussa”.
Tämän julistuksen todeksi vahvistaminen vaatii Rifkiniltä: systeemisten rajoitteiden teoretisointia ja uusia vaihtoehtoja nykymallille; identifioida vaihtoehtoisia maailmankuvia niille jotka pönkittävät kapitalistista etiikkaa; ja vähintäänkin ryhtyä tarjoamaan joitain mahdollisuuksia tuleville metaforille ja mytologioille.
Heti kärkeen on tehtävä huomio että, vaikka jotkut voisivatkin pitää Rifkinin näkemyksiä ”vasemmistolaisina”, hän ei ole marxilainen taloustieteilijä, ainakaan termin hyväksytyssä merkityksessä. Marxisteille kysymys ei ole siitä tulisiko ”hyväksikäyttää, kasvattaa ja omistaa”, pikemminkin kyse on siitä kuka kontrolloi ja kenellä on oikeus ”väärinkäyttää, kasvattaa ja omistaa”. Vastakohtana tälle Rifkin kyseenalaistaa tuotannon käsitteen ja sen entrooppiset vaikutukset itsessään. Sellaisena hän ehkä on tarkemmin ”individualisti” eurooppalaiseen tapaan, jossa ”paino on inklusiivisuudella, diversiteetillä, elämänlaadulla, kestävyydellä, huvittelulla, kaikille yhtäläisillä ihmisoikeuksilla ja luonnonoikeuksilla”. Tässä nollamarginaalikustannustalouden kontekstissa hän panee merkille ristiriitaiset tunteet kapitalismin ajasta, ja hän on hieman yllättynytkin siitä että niukkuuden ja voitonmaksimoinnin ympärille järjestäytynyt talousjärjestelmä lähestulkoon epäintuitiivisesti saa aikaan lähes vapaiden hyödykkeiden, palvelujen ja yltäkylläisyyden järjestelmän, joka tulee koitumaan sen kohtaloksi. Rifkinille hänen aiemmissa teoksissaan kuvaamansa kollaboratiivisen aikakauden nousu on esitetty hajautettuna kapitalismina ja lateraalisena valtana, ja tämä tarjoaa mahdollisuuden muotoilla uudelleen maailmankuvat jotka, mikäli ne pysyisivät ennallaan, tarjoaisivat suurimmat haasteet ”lajimme selviytymiselle koko kirjoitetun historian aikana”.
Rifkinin postkapitalismin teorian litanian säikeet ovat moninaiset. Ensinnäkin, kuten selitettiin rajojen teorian kohdalla, hän väittää että Adam Smithin talousmalli oli virheellinen kahdella tärkeällä tapaa. Näihin kuuluu Newtonin malli johon se perustuu, sekä huomion puute entropian vaikutuksia kohtaan jotka ovat merkittäviä kasva-ja-akkumuloi -imperatiiville joka malliin on sisäänrakennett. Toiseksi, hän väittää että tämä sama malli on saavuttanut ulkorajansa sille kuinka paljon kasvupyrkimyksiä voidaan laajentaa, talousjärjestelmän sisällä joka on pahoin riippuvainen öljystä ja muista fossiilisista polttoaineista. Hän sitten sanoo, että uuden energia- ja kommunikaatioinfran nousu keksii uudelleen tavan jolla maailma hoitaa liiketoimia. Suunnittelemalla, tuotannon maailmassa, se tulee siirtämään elintapaa äärimmäisen pääomitetuista, jättiläismäisistä, keskitetyistä tehtaista joissa on raskaista koneita kohti talousmalleja jotka ovat hajautettuja, modulaarisia ja tilaustyönä tehtyjä. Kaikkein tärkeimpänä se tapa jolla tämä on suunniteltu ja rakennettu, tämän prosessin tulee tapahtua vähemmillä entropian vaikutuksilla.
Tämä uudelleensuuntaus miten taloudellinen toiminta tapahtuu muuttaa myös suhteiden dynamiikkaa ja vallankäyttöä. Se suosii lateraalisia liiketoimia sekä sosiaalisessa yhteisvauraudessa että markkinoilla, sillä oletuksella että molempien intressien saavuttaminen yhdessä on paras reitti kestävään talouskehitykseen. Tämä on erityyppistä kapitalismia; sellaista joka on luonteeltaan hajautettua ja joka olennaisesti muuttaa ajallista ja avaruudellista yhteiskunnan suuntautumista. Se muuttaa transaktioiden luonnetta ja kustannuksia ja tarjoaa mahdollisuuden organisoida ja hallita uusilla tavoilla taloudellista toimintaa. Talousmallina se on systeemisesti erilainen tavassaan toimia ja siksi se vaatii toisenlaista teoretisointia. Lisäksi täytyy kysyä: voiko talousjärjestelmä, joka on systeemisesti erilainen, tulla ymmärretyksi saman linssin läpi jota käytettiin teoretisoimaan olemassaoleva systeemi?
Jos sitä tarkastellaan nykysysteemin linssin läpi, silloin se eroaa kolmella tärkeällä tapaa.
Ensimmäinen on että systeemin logiikkaa, joka on ehdollinen oleellisista marginaaleista sekä kysyntä- että tarjontapuolella — se mitä me kutsumme liikevoitoksi tai akkumulaatioksi — ei voida ylläpitää jos nuo marginaalit ovat lähes nolla.
Rifkinin maailmankuvan seuraus on, että:
…kapitalistiset markkinat jatkavat kutistumistaan kapeiksi markkinaraoiksi jossa voittoa maksimoivat yritykset selviävät vain talouden laitamilla… luottaen erittäin erikoistuneisiin tuotteisiin ja palveluihin.
Toinen on se, että markkinatoiminnan luonne, kuinka se sitten ilmaistaankaan, muuttuu tilaisuudesta akkumuloida tilaisuuteen vaihtaa. Tässä mallissa kapitalismi on ”hajautettu”, perustuen ideaan siitä että kuka tahansa voi käydä kauppaa ja vaihdantaa, ilman rajoitteita jotka ovat olemassa nykyisissä omistusoikeudellisissa malleissa. Tässä tulevaisuudenkuvassa, ottaen huomioon että markkinat ovat ainakin osittain jatke sosioekonomiselle identiteetille, me voimme olettaa että ymmärrys taloudellisesta identiteetistä sekä yksilöille että yhteisöille muokkautuu myös. Reaaliajassa lyhyellä aikavälillä tulevaisuuden maailmaan viedyt nykymaailman markkinamekanismit ovat liian hitaita ja ”uusi talousjärjestelmä tulee olemaan yhtä kaukana markkinakapitalismista kuin jälkimmäinen on aiemman ajan feodaalitaloudesta”.
Kolmanneksi, vähemmillä tilaisuuksilla akkumuloida pääomaa, kyky ”omistaa” omaisuutta ei ole enää yhtä mahdollista; ”minun vs. sinun” muuttuu vaikeammaksi ylläpitää ja fokus siirtyy jaettavien hyödykkeiden ja palvelujen käsiksipääsyyn.
Rifkinin myöhemmissä teoksissa siirtymä ”köyhyyden omistuksesta” ”pääsyyn” ja siitä hyödykkeisiin ja palveluihin on käsinkosketeltava ilmaisu kolmannen teollisen vallankumouksen asettamista haasteista taloustieteisiin juurtuneelle ajattelulle: maailmankuva joka on kiinteä osa kapitalismin konsepteja. Mikään ei hänen mielestään ole pyhempää ekonomistille kuin omistusoikeus, sillä se on eksplisiittinen representaatio talouskasvuun sitoutumisesta.
Jos harkitaan mahdollisuutta omaisuuden akkumulaation idean sivuun siirtämisestä, tämä Uusi Aika ”tuo mukanaan varsin erilaiset käsitykset ihmisten pyrkimyksistä ja oletuksista jotka ihmisten taloudellista toimintaa hallitsevat”. Nämä pohdinnat siitä mitä talous on ovat syvän problemaattisia nykyjärjestyksessä, kuitenkin niiden rajaaminen vain taloudellisen vallankumouksen komponenteiksi on liian kapea linssi jonka läpi ymmärtää sitä mikä on tai sitä mitä saattaa tapahtua. Tämän takia heidän vaikutuksensa on ja tulee olemaan toisenlaisten motivaatioiden ja identiteettien tutkiskelu.
Vaikka yksityisten omistusoikeuksien ja niistä johtuvien seurausten nousu ja vakiinnuttaminen onkin jäljitetty, jossain määrin, kaikissa hänen töissään sitten The European Dream
Systeemisestä muutoksesta, ja maailmankuvasta joka palauttaa ennalleen omistusoikeuden käsiksipääsyn prosessina eikä omistuksen, nousee esiin uusi sarja tapaustutkimuksia ja metaforia yhteistyöstä ja yhteisistä ominaisuuksista jotka heijastelevat siirtymää niukkuudesta yltäkylläisyyden mielentilaan. Tämä uusi mielentila ei ole sellaista yltäkylläisyyttä joka, kuten Gandhi havainnoi, elättää jokaisen ihmisen ahneutta. Sen sijaan se on yltäkylläisyyttä joka ankkuroituna ekologiseen jalanjälkeemme tarjoaa tarpeeksi tyydyttääkseen jokaisen ihmisen tarpeet. Täten se on askel pois materialistisesta eetoksesta kohti kestävyyttä ja taloudellisuutta, jossa luonnosta tulee yhteisö joka tulee säilyttää, ei hyväksikäyttää.
Rifkin väittää, että niukkuuden pelon puuttuminen lieventää halua ylikuluttaa ja hamstrata, ja vaikka ihmisluonteen pimeää puolta ei voikaan nopeasti hävittää, se kannustaa kehittämän uusia kulttuurillisia sosiaalikoodeja. Tämän hän näkee kasvavan ainakin osassa nuorempia sukupolvia jotka ovat ”kasvaneet hajautettujen, yhteistyötä tekevien vertaistuotannon verkostojen avustamana”.
Rifkin täten väittää hänen postkapitalistisella teoriallaan olevan kolme premissiä.
Ensimmäinen on, että systeemin olosuhteet, jotka ovat jo olemassa nykyisessä kasvuun keskittyneessä rakennelmassa, tekevät sen jatkamisesta mahdottoman. Tässä merkityksessä nämä olosuhteet ovat heijastusta Sorokinin välittömän muutoksen periaatteista. Hän myös esittää, että uuden infrastruktuurin attribuutit, jotka tunnetaan nimellä Internet of Things (IoT), suunnitelman ja rakenteensa kautta heikentävät niitä ydinperiaatteita joille nykyinen kapitalistinen malli rakentuu.
Toiseksi hän väittää että nämä verkostoituneet, lateraaliset ja hajautetut järjestelyt etuoikeuttavat suhteet omistamisen yli, täten luoden olosuhteet taloudelliselle toiminnalle ja sosiaalisille järjestelyille jotka ovat systeemisesti epäyhteensopivia nykytalouden kulttuurin ja eetoksen kanssa. Tällä tavoin voimat jotka ovat on päästetty vapaiksi ovat ”sekä disruptiivisia että vapauttavia, eikä niitä todennäköisesti rajoiteta tai kumota”.
Kolmanneksi hän väittää että talousjärjestelmät sijaitsevat suuremmissa ihmisjärjestelmissä ja täten, kun talousjärjestelmä muuttuu, niin muuttuu filosofiat, niiden sisällä olevat instituutiot ja lopulta sosiaaliset ja kulttuurilliset sopimukset. Tällä tavoin Rifkinin postkapitalismi astuu tieteenalan rajojen ulkopuolelle ja se linkittyy toiseen ympäröivään teoriaan joka on kriittinen kolmatta teollisen vallankumouksen kiistaan.
McAllum tarjoaa makrohistoriallista kommentaaria:
Talousjärjestelmien kestämättömyys ja niiden rooli sivilisaation muutoksissa ovat pitäneet makrohistorioitsijat ja monen monet nykypäivän muutosteoreetikot kiireisinä. Toisin kuin Marx ja Gramsci, jotka teoretisoivat kapitalistisen järjestelmän omistusjärjestelyistä, ehkä ainoastaan Sarkar markohistorioitsijoiden joukossa pääsee lähimmäksi vaihtoehtoista talousmallia joka on ”suunniteltu hajautetuksi”. Sarkarille, kuten Rifkinillekin, hellittämätön akkumulaatio ja vaurauden väärinkäyttö on keskeinen ongelma. Tavoite hänen narratiivissaan on hyvälle yhteiskunnalle tarjota kaikilleyksilöille elämän perustarpeet tavalla jonka Gandhin ”Swadeshi” määrittelee ne, ja taava että prosessissa vaurautta käytetään hyödyksi eikä hamstrata. Kuitenkin Sarkarille talous ja talouskasvu on alistetussa roolissa, sillä se on olemassa vain ”tarjotakseen fyysistä turvaa niin että naiset ja miehet voivat tavoitella intellektuaalista ja henkistä kehitystä”. Spengler myös asettuu ”raha-ajatusta” vastaan: ”suuri Faustilaisen Sielun perintö”. Hänen mielestään Humen ja Adam Smithin ajatusten alla oleville oletuksille on annettu vain vähän huomiota: että sen etuoikeuttava materialismi jättää ottamatta huomioon sielun joka on kulttuurin sydämessä.
Seuraus tästä on, että ”sankarit ja pyhimykset vetäytyvät pienempiin ja pienempiin piireihin ja coolit porvarit ottavat heidän paikkansa. [Täten] kaupungin erimielisyyksissä olemisen virta menettää rikkaan muotonsa” ja kulttuuri väistämättä taantuu. Ainoa polku ulos kriisistä on ”vallankumous toisella vallalla”. Tämän väitteen esittämä kysymys on: onko muutos systeemin olosuhteissa, kuten Rifkin kuvaa, riittävän voimallinen saamaan aikaan Spenglerin määräämän vallankumouksen, vai tarvitaanko jotain vielä selkeämpää välitystä? Linkki talouden ja ”sielun” välillä askarrutti myös Toynbeeta.
Hän kirjoittaa:
– Länsimainen ihmiskunta on asettanut itsensä vaaraan menettää sielunsa keskittymällä havaittavan menestyksekkääseen ponnisteluun kasvattaa materiaalista hyvinvointia. Jos he aikovat löytää pelastuksen, heidän löytäsivät sen ainoastaan jakamalla materiaalisen menestyksen hedelmät vähemmän materiaalisesti menestyksekkään ihmiskunnan enemmistön kanssa.
Tämä ei ole Toynbeen argumentti jonkinlaisen sosialismin puolesta; mitä ilmeisimmin sitä vastaan. Sen sijaan että kysyttäisiin ”minne seuraavaksi” ohjataan psyykkinen energia joka on ollut kapitalismin motivaattori ja joka sai aikaan teollisen vallankumouksen, kuten Schumpeter antaa ymmärtää ”tasapainoinen kapitalismi on ristiriitainen määritelmä”.
Samanlaiset teemat kuin Rifkinin postkapitalistisessa teoriassa esitetään ovat tällä hetkellä muodissa joidenkin modernien transformaatioteoreetikkojen keskuudessa. Heillä on tottakai nykyhetken olosuhteiden pohdiskelun etu tavoilla, joita aiemmilla makrohistorioitsijoilla ei ollut. Vaikka heidän näkökulmiaan suhteessa Rifkinin ymmärrykseen käytetäänkin väärin myöhemmin tässä väitöskirjassa, monet pohdiskelevat kapitalismin loppua, hajautetun tai yhteistyötalouden nousua ja pääsyn, ei omistamisen, tulevaisuutta. Tämä viittaa siihen että Rifkinin postkapitalismin teorialla on sekä intellektuaalinen edeltäjänsä että nykyhetken tukijansa.”
Lähde:
What to think of Rifkin’s Post-Capitalist Approach? (part one)