Mitä jos vallalla oleva diskurssi köyhyydestä on vain yksinkertaisesti väärin? Mitä jos ongelma ei olekaan se, että köyhillä on huono moraali — että he ovat laiskoja ja impulsiivisia ja vastuuttomia ja että heillä ei ole perhearvoja — tai että heiltä puuttuu kykyjä ja älyä sopeutua nykyiseen kiiltävään 2000-luvun talouteen?
Mitä jos ongelma onkin se, että köyhyydestä hyödytään rahallisesti?
Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä kirjassa Evicted, Matthew Desmondin epätavallisessa etnografisessa tutkimuksessa matalan tulotason ihmisten asumisesta keskikokoisessa teollisuuden hylkäämässä Milwaukeen kaupungissa, Wisconsinin osavaltiossa.
Voisi luulla ettei ole hirveästi rahaa jäljellä revittävänä ränsistyneestä asuntoautojen täyttämästä asumisalueesta tai mustien asuttamasta ”roikkuvien paritalojen, haalistuvien seinämaalausten ja ympärivuorokautisen päivähoidon” naapurustosta. Mutta saatat olla väärässä. Tobin Charney tekee 400 tuhatta dollaria vuodessa 131 asuntovaunullaan, joista jotkut ovat rähjäisiä murjuja. Sherrena Tarver, entinen opettaja joka oli yksi ainoista mustista naisvuokranantajista kaupungissa, tekee tarpeeksi vuokratuloja hänen useilla asunnoillaan — jotkut hyvässä kunnossa, toiset surkeassa — käydäkseen lomalla Jamaicalla ja ottaakseen osaa asuntomarkkinoiden konferensseihin.
Desmond seuraa kahdeksan perheen sekä usean muun sivuroolissa olijan toisiinsa kietoutuneita kohtaloita. Arleen Belle ja Doreen Hinkston ovat mustia äitejä, jotka juuri ja juuri pysyvät matalapalkkaisen leivän syrjässä kiinni; Crystal ja Trisha ovat hauraita nuoria mustia naisia joiden nuoruus oli väkivaltaista ja kaoottista; Lamar on ystävällinen musta kahden lapsen isä joka menetti molemmat jalkansa pakkasenpuremaan kun hän sammui crackin käytön seurauksena hylättyyn taloon; Scott on valkoinen sairaanhoitaja joka menetti toimilupansa varastettuaan opiaatteja potilailtaan; Larraine, myös valkoinen, on hieman aivovauriota kärsinyt suloinen sielu.
On joskus vaikeaa pysyä perässä tarinoiden kanssa niiden kietoutuessa yhteen tekstissä, mutta eipä siinä. Se mikä on tärkeää, on että Desmond kuvaa ihmisiä jotka yleensä nähdään arvottomina — asuntoautossa asuu jopa asukki nimeltä Heroin Susie — ja näyttää meille heidän täyden ihmisyytensä, kuinka vaikeaa heillä on kamppailla säilyttääkseen arvokkuutensa, huumorinsa ja kiltteytensä olosuhteissa jotka jatkuvasti ajavat heitä kohti pohjaa.
Pääasiallinen ehto joka heidän toimintaansa rajaa, Desmondin mielestä, on vuokra. Perusmitan mukaan vuokra ei saisi olla enempää kuin 30% tuloista, mutta köyhillä se voi olla 70% ja ylikin. Maksettuaan Sherrenalle hänen $550 vuokransa sossurahoistaan, Lamarille jäi käteen vain $2.19 päivässä elämiseen kuukauden ajaksi. Kun hän oli pakotettu maksamaan takaisin hänelle vahingossa maksettuja sosiaalitukia ja hänen vuokransa myöhästyessä, hän myy hänen ateriakuponkinsa puoleen hintaan nimellisarvostaan, ja vapaaehtoiset maalaavat yläkerran asunnon, mutta sekään ei riitä. Ihmiset kuten Lamar elävät kroonisissa veloissa vuokraisännälleen, jotka voivat täten heittää heidät ulos helposti silloin kun se heille soopii — mikäli he vaativat esim. korjauksia asuntoon, kuten Doreen, tai mikäli parempi vuokralainen tulee vastaan. Sherrena piti vuokraamisesta ihmisille, jotka olivat erään voittoa tavoittelevan yrityksen asiakkaita keille yritys hoiti — maksusta — vammaistukia saavien ihmisten raha-asioita kun eivät kyenneet hoitamaan niitä itse. Hallituksen ohjelmista saatavat rahat, jotka on tarkoitettu köyhien avustamiseen — tuet, vammaisavustukset, veronpalautukset — menevät suoraan vuokraisännän taskuun ja, ironista kyllä, ruokkivat vuokrien nousua. Julkinen asuminen ja asumistuet ovat niukassa. Kolme neljästä, jotka ovat oikeutettuja asumistukeen, eivät saa mitään.
