Workerismi on kapitalistisen ideologian muoto, joka on endeemistä vallankumouksellisiksi itsensä määrittelevien keskuudessa.
Se on ideologia, joka rohkaisee hyväksymään palkkatyön ja tuottamaan sen puolesta propagandaa niiden ihmisten keskuudessa, jotka ovat tajunneet sen riiston ja alienaation, minkä palkkatyö tuo mukanaan. Se on näin alienaation kaikkein korkein muoto.
Työntekijän palvontaa löytyy eri valtioideologioista kuten stalinismi ja natsismi. Työntekijöitä kunnioitetaan heidän roolistaan kansakunnan, talouden, pääoman rakentajina.
Workerismi ei ole ideologia, joka ylistää kaikkea palkkatyötä, vaan sellaista joka ajaa ainoastaan ”tuottavaa” työtä. Se itse asiassa parjaa toimistotyöntekijöitä ja palvelualoilla toimivia ja ylistää ainoastaan niitä, jotka ovat kaikkein läheisimmin mukana pääoman uusintamisessa.
Workerismi palvoo käsin tehtävää työtä, ”vasaroimista”. Sen visio proletariaatista on lihaksikas mies. Hylätessään toimisto- ja kauppatyön se hylkää suuren osan naisten palkkatyöstä, ja osoittautuu näin seksistiseksi.
Workerismi on ollut läsnä työväenliikkeessä alusta lähtien. Varhaisimmat työläisyhteiskunnat olivat kristinuskon inspiroimia, ja ne ylistivät säästeliäisyyttä ja kovaa työtä. Nämä moralistiset ideat viipyilevät workerismissa, joka on kristillisen ideologian viimeinen linnake työväenluokan keskuudessa.
Workerismin kovimmat kannattajat eivät ole ruumiillista työtä tekevien keskuudessa, joilla ei ollut mitään valinnanvaraa ammattia valitessaan, vaan entiset syrjässäolijat, jotka tekevät vallankumouksellisen valinnan ryhtyä ruumiillisen työn tekijöiksi. Heidän workerismin kannatuksensa on kompensaatio heilta puuttuvasta luokkastatuksen varmuudesta, ja niiden työväenluokkaisten morralinen tuomio, jotka ovat halukkaita valitsemaan toisella tavoin.
Omassa teoriassaan workerismi näkee vallankumouksen syntyvän kapitalismissa leipääntyvien työntekijöiden päivittäisen kamppailun eskalaationa. Vallankumousten historia on ristiriidassa tämän teorian kanssa kerta toisensa jälkeen. Ranskan ja Venäjän vallankumoukset lähtivät käyntiin naisten kamppailuista. Saksan ja Portugalin vallankumoukset lähtivät käyntiin kapinoista. Pariisin vuoden 68 vallankumous lähti käyntiin opiskelijoiden kamppailusta. Workerismi käsittelee oman teoriansa vääristymistä historiassa ei korjaamalla teoriaa, vaan vääristämällä historiaa. Jokaisessa tapauksessa ei-työntekijöiden rooli marginalisoidaan tai kiistetään kokonaan. Vallankumouksen teoria sen sijaan analysoi todellisia tapahtumia ymmärtääkseen heikkouden hetkiä kapitalismissa.
Workeristit sanovat tuottavalla työvoimalla olevan keskeisen aseman, koska he voivat, lakkaamalla tekemästä töitä, romahduttaa kapitalismin. Itse asiassa tuottavan työvoiman keskeisyys on liioiteltua, sillä tuotanton on vain yksi osa akkumulaation kierrosta. Työntekijöillä, jotka ovat mukana kommunikaatiossa, jakelussa ja kierrossa, on myös voimakas vipuvarsi. Pankkityöntekijöiden lakko voi olla vaikutukseltaan suurempi pääomaan kuin työntekijöiden lakko autotehtaalla. Sarja lähiömellakoita voi olla vaikutukseltaan suurempi kuin kummatkin aiemmista.
Proletariaatin joukosta kriittisten faktioiden etsiminen, joiden kamppailu on etuoikeutettua, paljastaa workeristin hierarkisen perspektiivin. Se johtuu näkemyksestä, että kommunismi on ohjelma, joka on jo muotoiltu, joka ainoastaan tarvitsee sotilaita jotta se saataisiin toteutettua. Tämä näkemys on krapulaa antiikkisesta sosialismista kuten toisen internationaalin aikaisesta sosiaalidemokratiasta, tai syndikalismista. Tämän tyypin teoria näkee luokkataistelun (porvarillisen) sodan muotona, jossa on rivitaistelijoita ja kenraaleja. ”Vallankumouksellinen” määrittelee ohjelman, työntekijät panevat sen täytäntöön.
Workerismi ja intellektualismi ovat vastakohtia, mutta niitä ei vastusteta. Ne täydentävät toisiaan. Ajatus ja teko ovat erillään, työntekijöiden tulee panna täytäntöön teoreetikkojen ideat. Workeristit usein kritisoivat omalla tavallaan intellektuaaleja, mutta tätä on sovellettava ainoastaan toisiin intellektuaaleihin, ei workeristiin itseensä. Työntekijöiden tulee vältellä muita intellektuaaleja, mutta ei workeristia, joka leikkii olevansa jotain muuta kuin erikoistunut ajattelija. Workerismi pitää yllä vastarintaa ajatukselle ja teolle, ja de facto ajatuksen etuoikeudelle, joka kapitalismiin sisältyy.
Vallankumouksellinen subjekti ei ole ainoastaan tuottavat työntekijät, tai edes kaikki työntekijät. Se on proletariaatti, ne kenellä ei ole sosiaalista valtaa tai sosiaalista vaurautta, ne joilla ei ole mitään muuta menetettävää kuin kahleensa. Ei-proletaariset kerrostumat voivat lisäksi olla täydessä roolissa vallankumouksellisessa tilanteessa, jos proletariaatti on itsessään aktiivinen. Tämä nähdään parhaiten kaikesta vallankumouksellisissa talonpojissa, jotka olivat mukana makhnovilaisessa liikkeessä, sekä kommunistisissa yhteisöissä, jotka perustettiin Espanjan sisällissodan aikana.
Kommunistisen liikkeen tavoite ei ole työläisten valtio, tai proletariaatin diktatuuri. Tavoite on kaikkien luokkien hävittäminen ihmisyhteisöstä, joka saadaan aikaan antikapitalistisella kamppailulla.
Lähde:
http://www.geocities.com/CapitolHill/Lobby/3909/our80s90s/workerism.html