Kirjoittanut Peter Barnes
Lontoon metro on täynnä “mind the gap”-varoituskylttejä, jotka viittaavat asemakäytävän ja junanvaunun välissä olevaan tyhjään kohtaan. Yhteiskunnassa yleisemmin varoituksia voidaan antaa väeistä rikkaiden ja köyhien tai ihmisen ja luonnon välillä. Näitä välejä tulee sekä varoa että kaventaa. Jatkuva kysymys on miten tehdä tämä, ja olen sitä mieltä että eräs vuokran muoto voisi olla paras mahdollinen ratkaisu. Mutta ennen kuin otamme sen puheeksi, meidän tulee perehtyä vuokran käsitteeseen.
Termiä ensimmäisenä käyttivät klassiset ekonomistit, mm. Adam Smith, kuvaamaan rahaa joka maksettiin maanomistajille. Se oli yksi kolmesta tulovirrasta kapitalismin varhaisessa muodossa, joista kaksi muuta ovat työntekijälle maksettu palkka ja pääomalle maksettava korko.
Smithin näkökulmasta maanomistajat hyötyivät maan uniikista kyvystä rikastuttaa sen omistajia “riippumatta mistään toisesta suunnitelmasta tai projektista.” Tämä kyky syntyy siitä, että hyvän maa-alan tarjonta on rajattu, kun taas kysyntä sille kasvaa jatkuvasti. Maanomistajien vuokran perimisen vaikutus, hänen mukaansa, ei kasvata yhteiskunnan vaurautta vaan vie rahaa pois työvoimalta ja pääomalta. Toisin sanoen, maanvuokra on vaurauden imuri eikä sen tuottaja.
Vuosisata myöhemmin tunnettu amerikkalainen ekonomisti Henry George (hänen magnum opuksensa Progress and Poverty myi yli 2 miljoonaa kappaletta) laajensi Smithin oivallusta huomattavasti. Siihen aikaan jolloin Karl Marx syytti kapitalisteja ylijäämäarvon välistä vedosta työläisiltä, George syytti maanomistajia vuokran välistävedosta kaikilta. Sellainen vuokran keruu toimi kuin “suuri kiila, jota pakotetaan yhteiskunnan läpi, ei sen alle. Ne, jotka ovat erkanemiskohdan yläpuolella, nousevat, mutta ne, jotka ovat alla, murskataan.” Georgen ehdottama lääke oli syvä maavero joka saisi takaisin yhteiskunnalle suurimman osan maanomistajien parasiittisesta tuotosta.
Myöhemmin vuokran käsitettä laajennettiin ottamaan mukaan monopolivoitot, ylimääräinen tulo jonka yritys kahmii lyttäämällä kilpailun ja nostamalla hintoja. Smith oli kirjoittanut tästä vaurauden keruun muodosta myös, vaikka hän ei kutsunut sitä vuokraksi. “Minkä tahansa tietyn kaupankäynnin tai tuotannon haaran intressi on laajentaa markkinoita ja kaventaa kilpailua… Markkinoiden laajentaminen voi usein olla tarpeeksi hyväksyttävää kansan intresseissä; mutta kilpailun kaventaminen on aina sitä vastaan, ja se voi toimia vain välittäjillä, kasvattamalla heidän voittojaan yli sen mitä he luonnollisesti saisivat, kantamalla heidän hyödyksi absurdin kokoista veroa kanssakansalaisilta.”
On tärkeää tunnustaa, että vero josta Smith puhui ei ole sellainen jota me maksamme valtiolle; sen sijaan se on sellainen jota me maksamme, paljon näkymättömämmin, vallassa oleville yrityksille. Se johtuu siitä, että hinnat kapitalismissa muodostuvat neljän tekijän avulla: kysyntä, tarjonta, markkinavoima ja poliittinen voima. Ensimmäiset kaksi, jotka ovat kaikkialla läsnä talousteksteissä, määrittävät sen mitä voitaisiin nimittää reiluksi markkina-arvoksi; viimeiset kaksi, jotka ovat läsnä reaalimaailmassa, määrittävät vuokran. Toteutuneet veloitetut hinnat ovat reilun markkina-arvon ja vuokran summa. Toinen sapa ilmaista tämä on sanoa, että vuokra on ylimääräinen raha jonka ihmiset maksavat sen päälle mitä he maksaisivat kilpailullisilla markkinoilla.
Vielä myöhemmin termiä on laajennettu edelleen ottamaan mukaan tulot valtion antamista etuoikeuksista — tuontikiintiöt, kaivosoikeudet, subventiot, verojen porsaanreiät ja niin edelleen. Monet ekonomistit käyttävät termiä “voitontavoittelu” (rent-seeking) kuvaamaan monia eri tapoja joilla erikoisintressit käyttävät valtiota rikastamaan itseään muiden kustannuksella. Jos mietit miksi Washington DC ja sen ympäristöt ovat kasvaneet niin rikkaiksi viime vuosikymmeninä, se ei johdu valtion itsensä rikastumisesta, vaan massiivisesta voitontavoittelusta.
Lyhyesti, perinteinen vuokra on tuloa jota ei saada minkään henkilön tai yrityksen tuottaman perusteella, vaan siksi että henkilöllä tai yrityksellä on valtaa tai oikeuksia. Se koostuu suuremman kokonaisuuden suuremmalta kokonaisuudelta takavarikoiduista asioista, eikä siihen lisätyistä asioista. Se jakaa vaurautta talouden sisällä, mutta ei lisää siihen mitään. Brittiläisen ekonomistin John Kayn sanoin Financial Timesissa, “Kun muiden vaurauden välistäveto itselle on laitonta, sitä kutsutaan varkaudeksi tai petokseksi. Kun se on laillista, sitä kutsutaan vuokraksi.”
Koska vuokra ei ole listattu erikseen mihinkään hintalappuun tai korporaatioiden tuloslaskelmiin, me emme tiedä siitä paljonko sitä on, mutta todennäköisesti sitä on aika paljon. Tarkastellaan esimerkiksi terveydenhuoltoa Amerikassa. On monia syitä miksi USA käyttää 80 prosenttia enemmän terveydenhuoltoon per capita kuin Kanada, vaikka ei saa yhtään parempia tuloksia, mutta eräs suurimmista on se, että Kanada puristanut suuria määriä vuokraa ulos sen terveydenhuoltojärjestelmästä, ja USA ei ole. Jokainen kanadalainen on voittoa tavoittelemattoman terveysvakuutuksen alainen, ja lääkkeiden hinnat ovat tarkasti säännösteltyjä. Sitä vastoin USA:ssa lääkefirmat yliveloittavat johtuen patenteista. Terveydenhuoltoa on kielletty tarjouskilpailemaan halvemmista lääkkeiden hinnoista, ja yksityiset vakuuttajat lisäävät monia kuluja ja tehottomuuksia.
Tai tarkastellaan vaikka rahoitussektoria. Kaupalliset pankit, sellaiset jotka ottavat talletuksia ja antavat lainoja, saavat uskomattoman arvokkaan lahjan liittovaltion hallitukselta: oikeuden luoda rahaa. Niille sallitaan tämä vähinnäisvarantojärjestelmän kautta, mikä sallii niiden lainata, korolla, noin kymmenen kertaa enemmän kuin mitä niillä on talletuksina. Tämä lahja yksistään on miljardien arvoinen.
Sitten on kaupallisten pankkien serkut, investointipankit, jotka ostavat ja myyvät arvopapereita. Ne eivät voi luoda rahaa samalla tavalla kuin kaupalliset pankit, mutta niillä on omat keinonsa. Yksi niistä on veloittaa suuria maksuja yksityisten firmojen viemisestä pörssiin, ja näin ne saavat osansa likviditeettipreemiosta, jonka julkinen kaupankäynti luo. Toinen on tehdä suuria määriä rahaa luomalla, ja sitten manipuloimalla, hypermonimutkaisia rahoitus“tuotteita” jotka ovat, oikeasti, vedonlyöntiä vedonlyönneistä. Tämä pumppaa kasinotaloutta ja riistää pääomaa, joka muuten hyödyttäisi reaalitaloutta.
Me voisimme käydä läpi kaikki suuret teollisuudenalat — energia, telekommunikaatio, media, maatalous — ja löytää samanlaisia vuokran perimisiä. Mikä osuus taloudestamme, sitten, on vuokraa? Tätä kysymystä luulisi ekonomistien tutkivan, mutta harva niin tekee. Minun tietääkseni ainoa nimekäs ekonomisti joka on asian ottanut esille on Joseph Stiglitz, nobel-palkinnon saaja Columbia Universitystä, ja hän ei ole vastannut kysymykseen kvantitatiivisesti.
Vuokran määrästä USA:n taloudessa Stiglitz sanoo, että se on “vaikea määrittää (mutta) selkeästi jättiläismäinen.” Lisäksi “huomattavan paljon” se “jakaa rahaa pohjalla olijoilta huipulla olijoille.” Lisäksi se ei lisää mitään arvoa talouteen, vaan “vääristää resurssiallokaatiota ja tekee taloudesta heikomman.”
Tähän mennessä olen kuvannut vuokraa negatiivisena taloutemme ilmiönä. Nyt haluan ottaa käyttöön hyveellisen vuokran käsitteen, vuokran muoto jolla on selkeästi positiivisia vaikutuksia.
Täydellinen esimerkki hyveellisestä vuokrasta on raha, jota alaskalaisille maksaa Alaska Permanent Fund. Vuodesta 1980 rahasto on jakanut vuosittaisia osinkoja jokaiselle joka asuu Alaskassa vuoden tai yli. Osingot — jotka ovat vaihdelleet 1000 dollarista $3269:n henkeä kohti — tulevat yhdestä suuresta rahastosta jonka edunsaajiin kuuluu kaikki Alaskan asukkaat, nykyiset ja tulevat. Rahastoa pääomittaa saadut tulot Alaskan öljystä, joka on yhteisomistuksessa oleva resurssi. Ottaen huomioon tasaisen kassavirran koko populaatiolle, ei ole yllättävää että Alaskassa on korkein mediaanitulo ja kaikkein pienimmät köyhyysluvut kaikista osavaltioista.
Hyveellinen vuokra olisi mikä tahansa rahavirta, joka nostaa välistävedon kustannuksia ja kasvattaa kaikkien muiden yhteiskunnan jäsenten tuloja. Toinen tapa ajatella sitä on vuokrana jonka me, kollektiiviset yhteisomistajat, veloitamme yhteisten omaisuuserien yksityiskäytöstä. Mieti esimerkiksi saastuttajien veloittamista heidän yhteisen ilmakehämme käytöstä ja sitten tämän jakamista tasan kaikille.
Perinteisen ja hyveellisen vuokran välillä on kaksi keskeistä eroa. Ensimmäinen liittyy siihen miten vuokraa peritään, toinen siihen miten se jaetaan.
Perinteisen vuokran perii yritykset, joiden markkina ja/tai poliittinen voima sallii niiden veloittaa kilpailukykyistä suurempia hintoja. Se johtaa korkeampiin hintoihin joilla ei ole taloudellista, yhteiskunnallista tai ekologista funktiota. Hyveellisen vuokran, sitä vastoin, keräisi voittoa tavoittelemattomat rahastot jotka edustavat kaikkia hallintoalueen ihmisiä yhtäläisesti. Se perittäisiin veloittamalla yksityisiä yrityksiä yhteisten omaisuuserien käytöstä, jota ne suurimman osan ajasta käyttävät ilmaiseksi. Sellainen vuokra johtaisi myös korkeampiin hintoihin, mutta hyvästä syystä: saada yritykset maksamaan niiden yhteiskunnalle, luonnolle ja tulevaisuudelle nyt sälyttämät kulut, ja syrjäyttää perinteinen vuokra.
Toinen ero liittyy jakamiseen. Perinteinen vuokra virtaa ylöspäin pienelle vähemmistölle, joka omistaa suurimman osan voittoa tavoittelevien yritysten osakekannasta. Hyveellinen vuokra virtaisi kaikille yhtäläisesti.
Kun periminen ja jakaminen yhdistyvät, perinteisen vuokran vaikutukset ovat tuplasti negatiivisia: se pienentää taloutemme tehokkuutta ja tuloja niiltä jotka maksavat mutta eivät saa mitään. Hyveellisen vuokran vaikutus, sitä vastoin, on tuplasti positiivinen: se parantaa talouden terveyttä ja reiluutta sekä keskiluokan turvaa.
Tällä hetkellä, tottakai, perinteinen vuokra tekee yhteensä biljoonia dollareita vuodessa, kun taas hyveellinen vuokra (Alaskan ulkopuolella) on enemmän konsepti kuin todellisuutta. Mutta hyveellinen vuokra voi ja tulisi kasvaa. Jotta ymmärrettäisiin miten tämän tulisi tapahtua, on tärkeää tutkailla kahta muuta käsitettä: yhteistä vaurautta ja ulkoisvaikutuksia.
Yhteisellä vauraudella on useita komponentteja. Eräs niistä koostuu luonnonlahjoista jotka me perimme yhdessä: ilmakehämme ja meremme, vesistömme ja kosteikkomme, metsämme ja hedelmälliset tasankomme ja niin edelleen. Lähes kaikissa tapauksissa me ylikäytämme näitä lahjoja koska niiden käyttöön ei liity kustannusta.
Toinen komponentti on esi-isiemme luoma vauraus: tieteet ja teknologiat, laki- ja poliittinen järjestelmämme, rahoituksen infrastruktuuri ja paljon muuta. Nämä antavat meille hyötyjä, mutta pieni vähemmistö saa rahallista hyötyä enemmän kuin kukaan muu meistä.
Toinen yhteisen vaurauden osio on niinkutsuttu “kokonaisuuden vauraus” — taloutemme lisäämä arvo, joka johtuu sen skaalasta ja synergioista. “Kokonaisuuden vauraus” käsitteenä ulottuu Adam Smithin oivallukseen kaksi ja puolisataa vuotta sitten työvoiman erikoistumisesta ja tuotteiden vaihdannasta — koko järjestelmän kokonaisvaltaisia ominaisuuksia — ja siitä että ne tekevät kansakunnista rikkaita. Tämän lisäksi on selvää että yksikään yritys ei voi kukoistaa itsekseen: kaikki yritykset tarvitsevat asiakkaita, toimittajia, jakelijoita, valtateitä, rahaa ja komplementaaristen hyödykkeiden verkoston (autot tarvitsevat bensaa, softa tarvitsee rautaa ja niin edelleen). Joten talous kokonaisuutena on suurempi kuin sen osien summa, se on voimavara jota ilman osilla ei olisi yhtä paljon arvoa.
Luonnon luoman vaurauden määrä, esi-isämme ja taloutemme kokonaisuutena on se mitä tässä kutsun yhteiseksi vauraudeksi. Useita asioita voidaan sanoa yhteisestä vauraudestamme. Ensiksikin, se on hanhi joka munii lähes kaikki yksityisen vaurauden munat. Toiseksi, se on äärimmäisen suuri mutta myös (kuten universumin pimeä aine) suurimmaksi osaksi näkymätnön. Kolmanneksi, koska sitä ei luo yksittäiset yksilöt tai yritykset, se kuuluu kaikille meille yhteisesti. Ja neljänneksi, koska yhdelläkään ei ole suurempaa nautintaoikeutta siihen kuin toisella, se kuuluu meille kaikille tasan, tai ainakin niin lähellä tasaa kuin voimme järjestää.
Iso, harvoin kysytty kysymys nykytaloudestamme on kuka saa yhteisen vaurauden hyödyt? Kukaan ei kiistä sitä että yksityiset vaurauden luojat ovat oikeutettuja luomaansa vaurauteen, mutta kuka on oikeutettu vaurauteen joka on meille yhteistä on täysin eri kysymys. Kantani on, että rikkaat ovat rikkaita ei siitä syystä että he luovat vaurautta niin paljon, vaan koska he kaappaavat paljon suuremman osan yhteisestä vauraudesta kuin mikä on heidän osuutensa. Toinen tapa sanoa tämä on, että rikkaat ovat niin rikkaita koska — ja loput meistä köyhempiä kuin meidän tulisi — koska heidän perimänsä vuokrat ylittävät hyveellisen vuokran paljon suuremmalla määrällä. Jos tuo on asian laita, ratkaisu on pienentää ensimmäisen sorttista korkoa ja kasvattaa jälkimmäistä.
Ulkoisvaikutukset ovat tunnetumpi konsepti kuin yhteinen vauraus. Ne ovat kustannuksia joita yritykset määräävät toisille — työntekijöille, yhteisöille, luonnolle ja tuleville sukupolville — mutta eivät maksa niitä itse. Klassinen esimerkki on saastuttaminen.
Lähes kaikki ekonomistit hyväksyvät tarpeen “sisäistää ulkoisvaikutuksia”, jolla he tarkoittavat sitä että yritykset maksavat toimiensa täydet kulut. Se mitä he eivät useinkaan mainitse on kassavirrat, jotka syntyisivät jos me oikeasti näin tekisimme. Jos yritykset maksaisivat enemmän rahaa, miten paljon enemmän, ja kenelle pitäisi lähettää maksuosoituksia?
Nämä eivät ole triviaaleja kysymyksiä. Itse asiassa, ne ovat kaikkein merkityksellisimpien kysymysten joukossa joihin meidän pitää vastata 21. vuosisadalla. Summat joista näissä puhutaan voivat olla, ja todellakin niiden tulisi olla, erittäin suuria — jotta lievennettäisiin luonnolle ja yhteiskunnalle aiheutuneita kustannuksia, meidän tulee sisäistää niin paljon maksamattomia kuluja kuin mahdollista. Mutta miten meidän tulisi periä rahat ja kenen rahoja ne ovat?
Yksi tapa periä rahat on ehdotettu vuosisata sitten. Ehdotuksen on tehnyt brittiläinen ekonomisti Arthur Pigou, Keynesin kollega Cambridgessa. Kun luonnon hinta on liian pieni, Pigou sanoi, valtion tulee asettaa vero sen käytölle. Sellainen vero vähentäisi varan käyttöä ja toisi valtiolle lisää tuloja.
Teoriassa Pigoun idea on järkevä; sen ongelma vain on sen toteutuksessa. Yksikään länsimainen valtio ei halua lähteä asettamaan hintoja; se on homma joka parhaiten on markkinoiden säädettävissä. Ja vaikka poliitikot yrittäisivätkin säädellä hintoja veroilla, ei ole paljoakaan mahdollisuutta sille että he saisivat ne menemään “oikein” luonnon näkökulmasta. Paljon todennäköisempää on, että veroprosenttia säätää ne samat korporaatiot jotka ovat ottaneet valtion haltuunsa ja ylikäyttävät resursseja jo nyt.
Vaihtoehtona on tuoda joitain ei-valtiollisia toimijoita mukaan; onhan sy sille että me kohtaamme ulkoisvaikutusten ongelman alunperinkin se, että kukaan ei edusta niitä sidosryhmiä joita kustannukset satuttavat. Mutta jos ne sidosryhmät, jotka ovat edustettuina olisivat lain edessä vastuullisia agentteja, ongelma voitaisiin korjata. Tyhjiö jonne ulkoisvaikutukset nyt virtaavat olisi yhteisen vaurauden edunsaajien täyttämä. Ja nuo edunsaajat perisivät vuokraa.
Mitä tulee siihen kenen rahat ovat, ylläolevasta seuraa että maksut useimmista ulkoisvaikutuksista — ja erityisesti eläville olennoille nyt ja tulevaisuudessa aiheutuvista kuluista — tulisi maksaa kaikille meille yhteisesti yhteisen vaurauden edunsaajina. Niiden ei todellakaan tulisi virrata yrityksillä jotka saavat aikaan ulkoisvaikutuksia; se olisi vastoin koko sisäistämisen ideaa. Mutta niiden ei tulisi myöskään virrata valtiolle, kuten Pigou on ehdottanut.
Mielestäni ei ole mitään väärin siinä, että valtio verottaa meidän yhteisen vaurauden vuokran osuutta, niin kuin se verottaa muiden henkilöiden tuloja, mutta valtion ei pitäisi saada siitä ensimmäistä hyötyä. Oikeat ensisaajat ovat me, kansa. Voitaisiin jopa esittää, kuten ekonomisti Dallas Burtraw on tehnyt, että valtion tämän tulon kaappaus voi olla epäperustuslaillista yksityisomaisuuden haltuunottoa.
Tämä tuo meidät takaisin hyveelliseen vuokraan. Tämän tyyppisestä vuokrasta voidaan esittää useita pointteja.
Ensinnäkin, hyveellisen vuokran maksamisella itsellemme on varsin eri vaikutus kuin välistä vedetyn vuokran maksamisella Wall Streetille, Microsoftille tai Saudi-prinsseille. Lisäksi luonnon ylikulutuksen hillitsemiseksi se palauttaa rahat, jotka maksamme korkeampina hintoina, takaisin niille tahoille jotka tekevät perheillemme ja taloudellemme eniten hyvää: omiin taskuihimme. Siitä eteenpäin voimme kuluttaa sen ruokaan, asumiseen tai mihin tahansa mihin haluammekin. Sellainen kulutus ei ainoastaan auta meitä; se auttaa myös yrityksiä ja niiden työntekijöitä. Se on kuin bottom-up -kannustinjärjestelmä jossa ihmiset valtioiden sijaan tekevät investoinnit. Ei ole triviaalia hyvettä sellaisena hetkenä jolloin fiskaalinen ja monetaarinen politiikka ovat molemmat menettäneet tehonsa.
Hyveellinen vuokra
Toiseksi, hyveellinen vuokra ei ole valtion politiikkaa jota voidaan muuttaa kun poliittiset tuulet kääntyvät. Sen sijaan se on sarja putkia markkinoiden sisällä, jotka paikalleen päästyään kierrättävät rahaa loputtomasti, täten tukien suurta keskiluokkaa ja terveempää planeettaa jopa silloinkin, kun poliitikot ja heidän päätöksensä tulevat ja menevät.
Ja kolmanneksi, vaikka hyveellinen vuokra vaatii valtion toimintaa sen alulle panemiseksi, sillä on poliittinen hyve jolla vältetään suuren/pienen valtion pattitilanne joka halvaannuttaa Washingtonia tällä hetkellä. Se voi siis vedota äänestäjiin ja poliitikkoihin keskellä, vasemmalla ja oikealla.
Kevityslaippa on pieni siiveke laivan tai lentokoneen ruorissa. Buckminster Fuller on usein huomauttanut, että laipan liikuttaminen pienoisen verran kääntää koko alusta tai lentokonetta dramaattisesti. Jos me ajattelemme talouttamme liikkuvana aluksena, samaa metaforia voidaan soveltaa vuokraan. Riippuen siitä miten paljon sitä peritään ja virtaako se monelle vai harvalle, vuokra voi ohjata taloutta kohti äärimmäistä eriarvoisuutta tai suurempaa keskiluokkaa. Se voi myös ohjata taloutta pois luonnon ylikulutuksesta tai kohti turvallista käyttötasoa. Toisin sanoen, sen lisäksi että se on kiila (kuten Henry George sanoi), vuokra voi myös olla ruori.
Ajattele Monopoli-peliä. Tavoite on puristaa niin paljon vuokraa muilta pelaajilta, että kaikkien rahat jäävät sinulle. Teet tämän hankkimalla monopoleja ja rakentamalla hotelleja niille. Kuitenkin pelissä on toinen piirre joka saa aikaan vuokran perimisen: kaikki pelaajat saavat käteismaksun kun he kulkevat lähtöruudun kautta. Tätä voidaan pitää hyveellisenä vuokrana.
Niin kuin Monopoli on suunniteltu, peritty vuokra monopolivoiman avulla ylittää suuresti hyveellisen vuokran suuruuden jonka he saavat ohittaessaan lähtöruudun. Lopputulos on, että peli loppuu aina samalla tavalla: yksi pelaaja saa kaikki rahat. Mutta oletetaan että me käännämme asetelman toisinpäin. Oletetaan, että me pienennämme perittyä vuokraa ja kasvatamme hyveellistä vuokraa. Esimerkiksi, me voisimme maksaa pelaajille viisi kertaa niin paljon lähtöruudun ohittamisesta ja pienentää hotellien vuokria puoliin. Mitä silloin tapahtuu?
Sen sijaan että vuokrat virtaisivat ylöspäin ja keskittyisivät yksittäisen voittajan käsiin, vuokrat virtaavat tasaisemmin. Voittajan kaiken viemisen sijaan peli jatkuu ja moni pelaaja jää jäljelle.
Pointti jonka haluan saada tehdyksi tässä on, että vuokravirta voi ohjata peliä — ja tärkeämmin, taloutta — kohti eri lopputulemia. Eräs lopputulema on, että vuokravirtojen vaihtelu vaikuttaa vaurauden keskittymiseen, saasteisiin ja reaalitalouden invetsointeihin spekulaation sijaan.
Vuokra, toisin sanoen, on voimakas työkalu. Ja se on jotain millä me voimme leikkiä. Haluammeko me vähemmän vuokran perimistä? Lisää hyveellistä vuokraa? Jos kyllä, on meidän asiamme rakentaa putket ja kääntää hanasta.
10.08.2016
Lähde:
How to Create a Bottom-Up Stimulus Machine to Fix Capitalism