P2P-pioneerit vs. protokapitalismi: arabit vs. genovalaiset kauppiaat

Golpe de e-Estado blogista: Vertaistuotantoa pidetään parempana järjestelmänä. Se on ihan ookoo, mutta kysymys on siitä onko se kestävää vaiko ei. Aiemmassa postauksessa esitettiin, että on ainakin perusteita tarkastella perustavanlaatuisia samankaltaisuuksia nykyisen P2P-ymmärryksen sekä keskiaikaisten pohjoisafrikkalaisten (Länsi-Arabian maghrebien) arabikauppiaiden järjestelmän välillä. Kuitenkin arabikauppiaat jäivät historian jalkoihin kun taas genovalaiset selviytyivät, loivat ensimmäiset pankit ja osakejärjestelmän ja näin loivat perustan nykyiselle kapitalismille. Onko P2P-järjestelmä parempi/haluttavampi ja miksi se ei menestynyt? ——————-

Katsotaan ensin minkälaisia samankaltaisuuksia ja eroja genovalaisten ja arabien välillä oli. “Genuensis ergo mercator” (Genovalainen, eli kauppias) sanoo vanha sananlasku. Suuren mittakaavan pitkän matkan kauppa merten yli oli keskeistä sekä arabeille että Genovalle. Sekä arabit että genovalaiset alkoivat käydä kauppaa Välimerellä 1000-luvulla ja samanlaisissa olosuhteissa: “Maghrebit ja genovalaiset kohtasivat samanlaisen ympäristön, käyttivät vertailukelpoista meriteknologiaa ja kävivät kauppaa samanlaisista tavaroista.” (Greif 1994, p.917) Heillä oli molemmilla vastassaan samanlainen organisatorinen ongelma: jotta voisi järjestää ulkomaankaupan, tarvittiin välikäsiä ulkomaille käsittelemään tavaroita, mutta ilman kunnollisia instituutioita joilla valvoa rehellisyyttä (asymmetrinen informaatio) se oli ongelmallista. Tähän mennessä nämä kaikki ovat yhtäläisyyksiä. Mitkä olivat erot? Kuten aiemmin esitettiin, arabit olivat etniskulttuurillinen ryhmä (koalitio), joka sopeutti yhtä voimakkaat jäsenensä — vertaiset — samanarvoisten yhteistyötä tekeväksi verkostoksi. Tämä koalitio ratkaisi merten takaisen kaupan järjestäytymisongelman mainemekanismilla: informaation vapaa liikkuvuus keneltä tahansa toverilta mahdollisti huijarijäsenien identifioinnin, joita rangaistiin jättmällä verkoston ulkopuolelle. Näin järjestelmän vakaus perustui keskinäiseen luottamukseen, joka takasi pääsyn informaatioon ja sulki pois epäluotettavat jäsenet. Avoimen lähestymistavan yhteistyöjärjestelmää vastoin, jossa informaatio oli yhteisöllinen hyödyke, “(…) genovalaisilla tuntui olevan päinvastainen asenne informaation jakamiseen. Lopez (1943) huomasi genovalaisten pyrkimyksen salata informaatiota ja päätteli, että `individualistiset, vähäpuheiset ja varautuneet genovalaiset´ eivät olleet `puheliaita´ heidän liiketoimistaan ja olivat jopa `kateellisia heidän liikesalaisuuksistaan´ (p. 168)”. (G.94, p. 924) Arabit käyttäytyivät kuten yhteisvaurausperustaisessa vertaistuotannossa, “(…) verkostoitunut ympäristö teki mahdolliseksi tuotannon järjestämisen uuden tavan: radikaalin hajautettu, yhteistyöhön perustuva ja ei-omistajakeskeinen; se perustui resurssien ja tuotannon jakamiseen laajalle hajautettujen, löyhästi toisiinsa kytkeytyneiden henkilöiden kesken, jotka tekivät yhteistyötä keskenään nojautumatta kuitenkaan markkinasignaaleihin tai johtajien käskyihin.” (Benkler 2006, p.60) Vaikka genovalaisille yksityisomaisuus oli heidän organisaatiojärjestelmälleen keskeistä, “Omaisuuden ydinluonne markkinoiden institutionaalisena perustana oli se, että vallan allokointi päättää siitä miten resurssi käytetään on systemaattista ja äärimmäisen asymmetrista. Tuo asymmetria mahdollistaa `omistajan´ olemassaolon“. (B.06, p.61). Tämä ero näkyy myös vallitsevissa sopimusmuodoissa kummassakin ryhmässä. Genovalaiset “(…) pääosin käyttivät kommandiittiyhtiötä, jotka olivat suurelta osin kahden osapuolen välisiä, joissa yksi tarjosi pääoman ja toinen tarjosi työn matkustuksen ja meren takaisen vaihdannan muodossa.” Arabit taas “(…) käyttivät pääosin henkilöyhtiöitä ja `muodollista ystävyyttä´. Yhtiökumppanuudessa kaksi tai useampi kauppiasta investoi pääomaa ja työtä yhteisyritykseen ja jakoivat liikevoiton suhteessa investoituun pääomaan. Muodollisessa ystävyydessä kaksi kauppiasta, jotka toimivat eri kauppakeskuksissa, tarjosivat toisilleen välityspalveluja ilman rahallista kompensaatiota (Goitein 1967, p. 214 ff.; Stillman 1970; Gil 1983b, 1:200 ff.).” (G.94, p.928) Eri sopimusmuodot muokkasivat kumpaakin yhteisöä eri tavoin. Arabit olivat “homogeeninen keskiluokkaisten kauppiaiden ryhmä” (G.89, p.865), horisontaalinen samanarvoisten vertaisten verkosto, jossa jokainen oli sekä välikäsi että kauppias. “Sitä vastoin genovalaisten välityssuhteet olivat vertikaalisia. Vauraat kauppiaat harvoin, jos koskaan, toimivat välittäjinä ja he palkkasivat suhteellisesti köyhempiä välittäjiä, jotka harvoin, jos koskaan, toimivat kauppiaina (De Roover 1965, p. 51 ff.). Byrne (1916, p. 159) päätteli, että 1100-luvun lopulla, `sääntönä´ genovalaiset välittäjät eivät olleet `vauraita tai korkea-arvoisia.´” (G.94, p.928). Genovalaiset kauppiaat eivät olleet ollenkaan tasa-arvoisia: joko välikäsiä (vähän varallisuutta ja huono sosiaalinen status) tai kauppiaita (vauraita ja korkea status), informaatio ei virrannut (salailu oli vallitseva käytäntö) ja enemmänkin oli kilpailua eikä niinkään yhteistyötä. Genovalaisten järjestäytyminen oli periaatteessa arabien vastakohta. Mikä tämän eron taustalla oleva syy oli? Greif (1994) huomauttaa kulttuurillisista uskomuksista radikaalina erona kahden ryhmän välillä. Mutta miten “nippu” uskomuksia voi selittää niin suuren toisistaan erkaantumisen? Kun arabeilla oli kollektivistinen traditio, genovalaiset olivat individualisteja: “(…) tuon ajan kristinusko asetti yksilön eikä niinkään yhteiskuntaryhmän sen teologian keskipisteeseen. Se ajoi `uuden yhteiskunnan luomista, joka perustui ei niinkään perheeseen vaan yksilöön, jonka pelastus, kuten myös alkuperäinen viattomuuden menetys, oli henkilökohtainen ja yksityinen´ (Hughes 1974, p. 61).” (G.94, p.923) 1000-luvulla nähtiin vaikuttava kaupan kasvu, se oli kaupan vallankumouksen esivaihe. Tässä kontekstissa Genova nopeasti kehittyi erääksi keskeisimmistä kauppasatamista Välimerellä. Tämä räjähtävä talouskasvu houkutteli maahanmuuttoa. Informaation hankkiminen ja välittäminen oli kallista keskiajalla ja tarvittiin insentiivejä ja mekanismeja joilla jakaa informaatiota. Kuten Benkler (2006, p.100) huomauttaa, “kaikkien kesken yhteiskunnassa jaetut informaation tuotannon ydinsyötteet ovat keskeinen mahdollistava tekijä, mutta yksin se ei voi varmistaa, että yhteiskunnallisesta tuotannosta tulee taloudellisesti merkittävää.” Näin se myös meni, “Jos (…) yksilö voi tyydyttää tarpeensa omavaraisuudella tai virallisista lähteistä saadulla avulla ilman, että tästä tulee hänelle velvoite, hän tekee niin ja näin jättää kasvattamatta sosiaalista pääomaa yhteisössä.” Coleman (1988, P.S117). Tässä räjähtävän kaupan ja talouden kasvun kontekstissa, jossa ei ollut aiempia rakenteita eikä insentiivejä jakaa informaatiota, individualistinen järjestelmä sai yliotteen yhteisöllisemmistä vaihtoehdoista. “Aiemmin aktiivisina jokaisessa ulkomaisessa kauppakeskuksessa olleiden muutaman kymmenen kauppiaan sijaan sadat genovalaiset alkoivat käydä kauppaa. Samaan aikaan Genova koki suuren määrän maahanmuuttoa. Esimerkiksi Genovan populaatio kasvoi 30 tuhannesta sataan tuhanteen vuosien 1200 ja 1300 välillä. Asianmukaisten sosiaalisten verkostojen puuttuessa informaationvälitykseltä individualistinen tasapaino tuli todennäköisemmäksi. Kun se valittiin, individualistiset kulttuuriuskomukset lannistivat informaatioon investointia. Koordinaatiomekanismin puuttuessa siirtymä kollektivistiseen tasapainoon ei tulisi todennäköisesti tapahtumaan”. (G.94, p.924). Toisaalla arabien mainemekanismi perustui luottamukseen, tietoihin pääsyyn ja ekskluusioon. Räjähtävän kasvun ja merentakaisen kaupan laajentuessa olosuhteet luottamukselle ja mainemekanismeille ovat vaikeita saavutettaviksi. Erilaiset kulttuuriset uskomukset (kollektivisti vs individualisti), kiihtyvä kasvu ja kaupan laajentuminen tuottivat täysin vastakkaisia ratkaisuja yhteiseen merentakaisen kaupan järjestämisen ongelmaan. Kaupankäynnin laajentuminen ja transaktiokustannukset: Geneven nousu ja arabien tuho “Kaupallisesti molemmat ryhmät vastasivat samalla tavoin ja laajensivat kauppareittejään Espanjasta Konstantinopoliin. Yhteiskunnan organisaation perspektiivistä kuitenkin vasteet erosivat toisistaan. Genovalaiset vastasivat `integroidusti´, mutta arabit vastasivat `segregoidusti´. Arabit laajensivat kauppareittejään käyttäen muita arabeja välittäjinä.” (G.94, p.930). Ero — integroitu/segregoitu — osoittautui perustavanlaatuiseksi. Jotta arabit saattoivat ylläpitää organisaatiotaan, tarvittiin luottamusta. Luottamus ansaittiin luomalla kauppasuhteita ainoastaan verkoston sisälle, kun taas genovalaiset kykenivät palkkaamaan kenet hyvänsä välimieheksi. Genovalaiset olivat kykenevämpiä kuin arabit laajentamaan kauppaverkostoaan. “Kun kauppa etäisempien kauppakeskusten kanssa muuttui mahdolliseksi, kauppias kykeni joko palkkaamaan välittäjän omasta taloudestaan joka kykeni matkustamaan tai muuttamaan ulkomaille, tai palkkaamaan toisesta kauppakeskuksesta kotoisin olevan välimiehen. Sellainen talouksien välinen suhdetoiminta todennäköisesti oli tehokkaampaa kuin talouksien sisäiset kauppasuhteet, sillä ne lisäsivät kaupallista joustavuutta, ja natiivit välimiehet eivät joutuneet muuttamaan pois omasta maastaan, ja välimiehellä todennäköisemmin oli parempi tuntemus paikallisista olosuhteista.” (G.94, p.931) Arabien systeemi radikaalisti riippui luottamuksesta ja erityisesti ekskluusiosta. Seurauksena oli segregaatiota, ja segregaatio osoittautu rajoitteeksi heidän laajentumiselleen: verkoston laajentamisen kustannukset pitäisi kattaa hyödyillä. Benkler (2006, p.59) huomauttaa, että “teollisen organisoinnin kirjallisuudessa on nimekäs paikka markkinoiden ja yritysten transaktiokustannusnäkemykselle”. Tämä on asian laita tässä: arabien verkoston laajentaminen kertoi liikakustannusten liiallisesta noususta, ja tähän asti he eivät kyenneet laajentamaan verkostoaan. Päinvastainen tapahtui genovalaisilla: koska luottamus ei ollut olennaista, genovalaiset kykenivät sieppaamaan edut käyttämällä natiiveja välittäjiä. “(…) pääsyy valita yksityisomistuksen ja yhteisöomistuksen välillä markkinaperustaisissa järjestelmissä — olivatpa ne sitten markkinavaihdantaa tai yrityksiin perustuvaa hierarkista tuotantoa — ja yhteiskuntajärjestelmissä oli kunkin transaktiokustannukset, sekä se miten paljon nämä transaktiokustannukset joko ylittivät työskentelyn hyödyt kussakin systeemissä tai saivat aikaan sen, että systeemi vääristi tuottamaansa informaatiota niin, että resurssit systemaattisesti allokoituivat väärin.” (B.06, p.107). Genovalaisten yksityisomistuksellinen systeemi kykeni laajenemaan paremmin kuin arabien yhteisöllinen lähestymistapa: Genovalaisilla oli suhteellinen etu arabeihin kun puhutaan transaktiokustannuksista. Arabit eivät päässeet yli sisäänrakennetuista rajoitteista, joita heidän verkostonsa arkkitehtuuri asetti. Kun verkostoa piti laajentaa, allaoleva arkkitehtuuri osoittautui liian jäykäksi. Arabien kyvyttömyys laajentaa verkostoaan rajoitti kaupan laajentumista ja esti mallin selviämisen, kun arabien kaupankäynti kiellettiin. “Tämän segregaation endogeenisuus näkyy arabien myöhemmässä historiassa, kun 1100-luvun loppua kohden Egyptin johtaja pakotti heidät lopettamaan kaupankäynnin. Tässä kohtaa he integroituivat juutalaisyhteisöihin ja katosivat historian lehdiltä.” (G.94, p.930) Vaikka ei voidakaan sanoa varmaksi että arabialaisten järjestelmän katoaminen johtui heidän sisäisistä rajoitteistaan, on kuitenkin selvää että heillä oli vahvoja sisäisiä rajoitteita ja varjopuolia kaupan laajentamisen kontekstissa, kun taas genovalaisten systeemillä ei ollut.

Miten paljon tätä voidaan soveltaa “moderniin” P2P:hen? Arabien P2P-organisaatiojärjestelmän allaolevassa arkkitehtuurissa oli sisäänrakennettuja valuvikoja, jotka estivät sen laajentumisen protokapitalismin syntyessä, laajentuessa ja muuttuessa dominantiksi järjestelmäksi. Tuleeko samanlainen tarina taas esiintymään? Onko P2P-arkkitehtuuri erilainen? ———— Viitteet Greif, A.; “Reputation and Coalitions in Medieval Trade: Evidence on the Maghribi Traders” (1989) Greif, A.; “Cultural Beliefs and the Organization of Society: A Historical and Theoretical Reflection on Collectivist and Individualist Societies” (1994) Benkler, Y.; “The Wealth of Networks” (2006) Coleman, J. S.; “Social Capital in the Creation of Human Capital” (1988). *For a discussion on the right interpretation of the original sources see: Edwards, J. and Ogilvie, S. “Contract Enforcement, Institutions and Social Capital: the Maghribi Traders Reappraised” (2008) Contract Enforcement and Institutions among the Maghribi Traders: Refuting Edwards and Ogilvie Avner Greif (2008) Lähde: https://blog.p2pfoundation.net/p2p-pioneers-vs-proto-capitalism-maghribis-genoese-traders/2009/08/07