kirjoittajat: Mikko Jakonen ja Tiina Silvasti

julkaistu kirjassa Talouden uudet muodot, Into Kustannus, 2015

Kriisiytyvä Eurooppa kriisiytyvässä maailmassa

Vanhan mantereen talouskasvu on hidastunut niin suhteessa Yhdysvaltoihin kuin Aasian nouseviin talouksiin aina 1990-luvulta lähtien, ja vuonna 2007 alkaneesta talouskriisistä lähtien globaalit suhdanteet ovat olleet selkeästi negatiivisia etenkin Länsi-Euroopalle. Vaikka Eurooppa on edelleen yksi maailman rikkaimmista alueista, on sen kilpailukyky globaalissa taloudessa pahasti rapautunut. Talouden painopisteen muutos on tarkoittanut teollisuustyön siirtymistä laajasti länsimaista Aasiaan. Tämän muutoksen seurauksena syntynyt työttömyys on puolestaan jumittunut sitkeästi länsimaisiin yhteiskuntiin. Uusklassisen taloustieteen ja uusliberaalin politiikan oppeja noudattavien ”talousviisaiden? tarjoama ratkaisu ongelmaan on eurooppalaisen palkkatason tuntuva laskeminen, julkisen sektorin nopea supistaminen sekä yritysmyönteisemmän, siis käytännössä valtioiden varoja erilaisiin yritystukiin suuntaavan politiikan harjoittaminen. Muussa tapauksessa heidän mukaansa hyvinvointi Euroopassa voidaan unohtaa tulevaisuudessa kokonaan — perinnöksi lapsillemme jää vain mahdottomien velkavuorten epätoivoinen lyhentäminen.

Tätä sanomaa meille jakavat elinkeinoelämän etujärjestöjen mediatiedotteita toistavat jokapäiväiset uutiset. Tämänkaltainen todellisuuskuva eurooppalaisen ja sen myötä suomalaisen talouden tilasta onkin omaksuttu yleisesti. Sen kyseenalaistaminen tuntuu rohkealta tai suorastaan järjettömältä. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Esimerkiksi Saksan vaihtotaseen ylijäämä oli vuonna 2013 maailman suurin. Se taas kertoo ainakin kohtuullisesta vientikilpailukyvystä. Muiden eurooppalaisten maiden kilpailukyky on toki heikentynyt suhteessa Saksaan, mutta tämäkin on suhteellinen kysymys vallitsevassa globaalissa taantumassa, jossa vientituotteiden kysyntä on kokonaisuudessaan vähentynyt. Tosiasiassa Euroopassa työn tuottavuus on edelleen varsin korkealla tasolla ja eurooppalainen talous lepää korkean teknologisen osaamisen ja kehittyneen infrastruktuurin varassa. Palkkajoustoa vaadittaessa olisikin huomattava, että palkat muodostavat vain osan kilpailukyvystä. Lisäksi on ymmärrettävä palkkojen kaksoisluonne: jos työntekijät eivät saa riittävää palkkaa, eivät he voi kuluttaa, minkä seurauksena talous aivan varmasti jähmettyy.

Puheisiin kriiseistä ja niiden hoitamiseksi vaadittavista välttämättömistä toimenpiteistä on siis syytä suhtautua harkiten. Kriisien syyt ovat monimutkaisia, eivätkä ratkaisutkaan ole yksinkertaisia. On myös mahdollista, että puhuessamme nykyisestä talouskriisistä puhumme tulevaisuuden näkökulmasta sisällöllisesti aivan väärästä asiasta. Ehkä kriisiytyneen kapitalistisen järjestelmän tavoite kasata mahdollisimman nopeasti rikkauksia onkin pelkän taloudellisen kriisin sijasta ymmärrettävä laajasti koko ihmiskuntaa koskettavaksi sosiaaliseksi kriisiksi ja koko elinympäristöämme koskettavaksi ympäristökriisiksi. On selvää, että 2000-luvun alun Euroopan ainoa murhe ei ole mahdollisimman nopea paluu mahdollisimman nopean talouskasvun uralle, joka käytännössä merkitsee ihmisten, eläinten ja kasvien elinympäristön säälimätöntä tuhoa.

Tulevaisuutta, eli politiikkaa ja taloutta, koskevien kysymysten asettaminen on hyvä aloittaa vallitsevien ”tosiasioiden” kyseenalaistamisella. Tämän kirjan tavoitteena on herättää lukija pohtimaan yhteiskuntiemme ja talouksiemme luonnetta: millaisille oletuksille, rakenteille ja historiallisille ratkaisuille nykyinen talouspolitiikka perustuu? Ovatko valintamme olleet oikeita? Jos eivät, miksi meidän tulisi jatkaa samalla vanhalla reitillä? Eikö vaihtoehtoja todellakaan ole? Ja ennen kaikkea: millaisia voisivat olla talouden uudet muodot, jotka pyrkivät rakentamaan uusia tai uusvanhoja reittejä ulos taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja ekologisesta kriisistä?

Tosiasiat kertovat siirtymäkaudesta

Kerrataanpa muutama Euroopan talouteen vaikuttava tosiasia. Ensiksikin Euroopan unionin alueella on historiallisen paljon työttömiä. Virallisten tilastojen mukaan heitä on 26 miljoonaa eli 11,5 prosenttia työikäisestä väestöstä. Tämä on kuitenkin vain ”siivottu” luku, sillä Eurostatin mukaan todellinen työttömyys on jopa kaksi kertaa suurempi, siis noin 23 prosenttia ja 52 miljoonaa ihmistä. [¹] Ensimmäinen tosiasia ja samalla erittäin monimutkainen kysymys Euroopassa koskee siis työllisyyttä: kuinka tähän on päädytty ja kuinka työttömyydestä päästään eroon — jos siitä ylipäätään voidaan päästä eroon?

Toiseksi eurooppalaisen talouden kehittymiseen vaikuttaa väestön nopea ikääntyminen: vuonna 2025 yli 20 prosenttia alueen ihmisistä on yli 65-vuotiaita. Kasvavan vanhusväestön lisäksi Euroopassa on erittäin matala syntyvyys. Euroopan unionissa syntyvyysluku on noin 11. Kaikkein pienin se on talouden veturimaassa Saksassa, noin 8. Kehittyvissä maissa syntyvyys on puolestaan noin 40. [²] Syntyvyydellä tarkoitetaan vuoden aikana syntyneiden lasten lukumäärän keskiarvoa tuhatta asukasta kohden. Muuttovirrat sekä Eurooppaan että Euroopan sisällä ovat myös erittäin suuria: Esimerkiksi vuonna 2012 noin 1,7 miljoonaa ihmistä muutti EU27-alueelle ja saman verran EU27-alueen sisällä [³] Laillisten siirtolaisten ohella EU:n alueella elää nykyisin myös 2-4 miljoonaa paperitonta siirtolaista. Tärkein muuttoliikettä ylläpitävä syy on työn ja paremman toimeentulon etsiminen.

Kolmanneksi Euroopan rajoilla ja lähialueilla on käynnissä monia merkittäviä geopoliittisia muutoksia. Väestöltään nuorten ja nopeasti kasvavien Pohjois-Afrikan sekä Lähi-idän maiden kamppailut demokratiakehityksen, ääri-islamin ja perinteisemmän länsimaisen talous- ja kulttuuri-imperialismin sekä uuskolonialismin kanssa stimuloivat merkittäviä poliittisia ja taloudellisia muutosprosesseja. Lisäksi Venäjän nykyisin harjoittama suurvaltapolitiikka vaikuttaa erityisesti Itä-Euroopan maihin, mutta saattaa jatkossa tuottaa epävakautta koko Euroopan poliittiseen tilanteeseen. Hieman kaukaisempana, mutta sitäkin enemmän koko globaaliin talouteen ja sitä myötä Eurooppaan vaikuttavana tekijänä tulee muistaa, että 2000-luvun ensimmäisestä vuosisadasta on jo pitkään ennustettu Aasian vuosisataa.

Neljänneksi Eurooppa on talousalueena vaikeuksissa, sillä nykyisinkin alueen energiaomavaraisuus on alle 50 prosenttia ja omavaraisuuden aste on laskeva. Suomen käyttämästä energiasta noin 70 prosenttia on tuontitavaraa. Tuotantopanoksista myös monet raaka-aineet, etenkin metallit ja malmit, on jo pitkälti hyödynnetty. Eurooppa on siis tässäkin suhteessa täysin riippuvainen muusta maailmasta.

Viidenneksi Euroopan, ja itse asiassa koko globaalin kapitalismin, talousvaikeuksien ja nykyisen kriisin taustalla on alun perin valtavirran taloustieteen ja talouspolitiikan ”monetaristiseen käänteeseen” liittyvät ratkaisut, jotka raivasivat maailmanlaajuisesti spekulatiivisille finanssioperaatioille ja keinottelulle vapaan tilan toimia pidäkkeettömästi. Näiden ratkaisujen myötä myös raja rahatalouden ja ”reaalitalouden” — samoin kuin jopa yksityisen ja julkisen — välillä on monin tavoin hämärtynyt sillä seurauksella, että finanssioligarkkien valta on pystynyt tunkeutumaan yhteiskuntien joka huokoseen enemmän (Venäjä, Kiina, Yhdysvallat) tai vähemmän (Eurooppa) näkyvällä ja katastrofaalisella tavalla.

Edellä sanotun valossa on selvää, että eurooppalaiset elävät merkittävää historiallista siirtymäkautta, eivätkä tulevaisuuden suunnan koordinaatit ole lainkaan selvät. Toisen maailmansodan jälkeinen, fordistisen teollisen tuotannon siivittämä ”kolmenkymmenen kukoistuksen vuoden” aikakausi on ohitettu, ja niin näyttää käyneen myös 1970-luvulta vuoteen 2008 saakka kestäneelle globalisoituvan jälkifordistisen talouden aikakaudelle. [⁴] Etenevä globalisaatio on osoittautunut ristiriitaiseksi prosessiksi. Se on yhtäältä kasvattanut kulutusta, tuotantoa ja rikkauksia. Toisaalta sen hedelmät ovat jakautuneet hyvin epätasaisesti. Koskaan aiemmin varallisuuserot eivät ole olleet maailmassa niin jyrkkiä kuin ne nykyisin ovat, ja kasvavien sosiaalisten erojen trendi näkyy hyvin myös Euroopassa. Samalla globaalin talouden toimintatavat, joita Eurooppakin pyrkii kuuliaisesti noudattamaan, pilaavat ympäristöä ennennäkemättömällä tavalla: eliölajien sukupuuttoaallot kiihtyvät, viimeisiä sademetsiä — maapallon keuhkoja — raivataan viljelymaaksi ja ilmasto lämpenee ennakoimattomalla tavalla.

Taloudellisen ja poliittisen epävarmuuden keskellä yksi asia kuitenkin näyttää varmemmalta kuin koskaan. Vallitsevat toimintatavat ovat kaikilla kestävän kehityksen ulottuvuuksilla eli niin ekologisesti ja sosiaalisesti kuin myös taloudellisesti kestämättömiä. Siksi on suorastaan hämmästyttävää, kuinka yksioikoisilla tavoilla talouseliittimme pyrkii takaisin talouden kasvu-uralle, siis jatkamaan entistä kuluttavampaa ja maailman viimeisiä fossiilisia energialähteitä ja raaka-ainevarastoja häikäilemättömästi hyödyntävää globaalia talouspolitiikkaa. Nyt jos milloinkaan tulisi hälytyskellojen soida ja varoittaa mustavalkoisen ajattelun ja yksinkertaisten ratkaisujen vaarallisuudesta.

Miten käy hyvinvointivaltion?

Kestämättömäksi paljastuvan kapitalistisen talouskehityksen keskellä yhä useampi myöntää, ettei näin voida enää jatkaa. Siksi taloudessa ja politiikassa kaivataan uusia avauksia. Toistaiseksi kovaäänisimmät vastaukset talouskriisiin ja sitä seuranneeseen ilmiselvään poliittiseen kriisiin ovat olleet oikeistovetoisia. Virallista EU-politiikkaa hallitsee uusklassisen taloustieteen ja uusliberaalin politiikan nimiin vannova ”pyhä liitto”, joka esittää itsensä hegemonisena ja ainutlaatuisena kertomuksena. Tässä tarinassa edellä esitetyt kriisin merkit ovat ongelmia” ja ”haasteita”, joihin voidaan vastata ja jotka voidaan ratkaista vain ja ainoastaan talouskasvun avulla. Uusliberaalissa argumentoinnissa ja retoriikassa nykyiset negatiiviset kehityskulut ”pakottavat? eurooppalaiset valtiot nopeisiin ja radikaaleihin ratkaisuihin, jotta ”edes eurooppalaiset hyvinvointivaltiot voitaisiin säilyttää”. Myös uusliberalismiin vahvasti kallellaan ollut niin sanottu ”kolmannen tien sosiaalidemokratia” (esimerkiksi Tony Blair ja Gerhard Schröder) on nähnyt aina 1990-luvulta lähtien talouskasvun hyvinvointivaltion ainoana pelastusoppina. Paine radikaaleihin muutoksiin puolestaan tulee jostakin ”ulkopuolelta”, esimerkiksi maailmantalouden tilanteesta, luototuslaitoksilta tai OECD:stä, eikä poliittisilla päättäjillä ole siksi muuta vaihtoehtoa kuin reagoida ja toimia pragmaattisesti. Politiikka taas edellyttää lähtökohtaisesti vaihtoehtoja, joten vaihtoehdottomuuden retoriikkaa hyödyntämällä vastuu tehdystä politiikasta siirretään kasvottomille globaaleille taloustoimijoille ja poliittisen toiminnan ja mielikuvituksen tilaa rajoitetaan monin tavoin. Viime aikoina etenkin uusliberaalin oikeiston argumenteissa on tosin alkanut korostua myös uusi ideologinen vaatimus: vaadittuja toimia ei enää perustella vain pakolla, vaan myös halulla rakentaa täysin uudenlainen sääntelystä vapaa yhteiskuntajärjestys.

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa Suomelle ja suomalaiselle hyvinvointivaltioille? Suomi on 1970-1980-lukujen vaihteesta alkaen identifioinut itsensä pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Monissa yhteyksissä pohjoismaista mallia on pidetty maailman parhaana mallina, sillä siinä on kyetty yhdistämään poikkeuksellisen onnistuneesti hyvä taloudellinen menestys, sosiaalinen ja sukupuolten tasa-arvo sekä yleinen hyvinvointi. Pohjoismaisella hyvinvoinnin eetoksella tarkoitetaan vahvaan demokratiaan nojaavaa julkista vastuuta kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, tasa-arvoperiaatteeseen nojaavaa pyrkimystä vähentää köyhyyttä, eriarvoisuutta ja huono-osaisuutta sekä kaikkien kansalaisten perusarvojen tunnustamista ja muotoilua universalismin hengessä. Perinteisesti pohjoismaista mallia luonnehtivat myös vakaat työmarkkinainstituutiot, naisten korkea työllisyysaste ja täystyöllisyyden tavoite.

Nopeita muutoksia vaativan suuren uusliberaalin ratkaisun ytimessä on nimenomaan Euroopassa viimeisen sadan vuoden aikana kehittyneiden ja kukoistaneiden hyvinvointivaltioiden nopea purkaminen, ellei suorastaan romuttaminen. Tämä koskee myös pohjoismaisen ja sitä myötä suomalaisen hyvinvointivaltion perusrakenteita. Uusliberaalin ideologian mukaan nämä rakenteet eivät enää tue pääoman kasautumista halutulla tavalla. Toisin sanoen pääomaa edustavat tahot ovat irtisanoneet hyvinvointivaltiollisen kompromissin työväen ja pääoman välillä, eikä tähän fordistisen ajan työmarkkinamalliksi kutsuttuun käytäntöön ole enää paluuta. Maailman parhaana hyvinvointivaltiomallina pidetyn pohjoismaisen mallin rakenteet on alettu nähdä uusliberaalin oikeiston katsantokannassa vanhanaikaisina, kalliina ja kannattavaa taloudellista toimintaa estävinä.

Siksi on loogista, että uusklassisen taloustieteen ja uusliberaalin politiikan ratkaisut edellä mainittuihin Euroopan ongelmiin kulkevat ensisijaisesti talouskurin ja työvoiman tarjonnan jatkuvan lisäämisen, ei esimerkiksi perinteiselle hyvinvointivaltioprojektille tutumman = täystyöllisyyden tavoittelun kautta. Kasvun uskotaan syntyvän yhtäältä laskemalla yritysten ja palkansaajien verotusta, jonka nimenomaan nähdään houkuttelevan pienempien ja suurempien sankariyritysten investointeja ja kiihdyttävän yksityistä kulutusta. Verotuksen laskemisen lisäksi kuitenkin myös palkkatasoa halutaan laskea, sillä eurooppalaisten palkkojen nähdään olevan aivan liian suuria. Tämä tapahtuu purkamalla työlainsäädäntöä sekä murentamalla ammattiyhdistysten valtaa ja toimintamahdollisuuksia. Toistaiseksi juuri ammattiyhdistysliike on kyennyt neuvottelemaan hyvät tai ainakin kohtalaiset palkat ja työehdot kaikille keskeisille aloille. Kasvavat prekaarit matalapalkkatyömarkkinat, joita Suomessakin on useaan otteeseen kaipailtu, kuitenkin tuottavat väistämättä köyhyyttä. Se, että taloudellinen ja poliittinen eliitti osaltaan hyväksyy matalapalkkatyömarkkinoitten kasvun eikä enää pidä esillä täystyöllisyyden tavoitetta, osoittaa, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeisistä tavoitteista eli köyhyyden vähentämisestä ja tasa-arvon lisäämisestä on kaikessa hiljaisuudessa luovuttu.

Verokannan madaltuminen vaikuttaa puolestaan julkiseen sektoriin, joka on ollut teollisuuden ohella eurooppalaisen hyvinvoinnin ja työllisyyden tukijalka. Eurooppalaisen oikeiston vaatima julkisen sektorin alasajo tarkoittaa yksinkertaisesti tasa-arvoisesta terveydenhuollosta ja hoivasta, toimivasta hallinnosta, kaikkien kansalaisten turvallisuudesta sekä koulutuksesta karsimista. Uusliberalistisen ideologian mukaan kasvavat yhteiskunnalliset erot eli rikkaiden ja köyhien kansalaisten tuottaminen on taloudelle hyödyllistä ja jopa välttämätöntä, sillä vain näin talous pysyy kannustavana ja työn hinta säilyy riittävän alhaisella tasolla, mikä puolestaan vahvistaa kilpailukykyä. Julkisen sektorin romuttaminen avaa myös kokonaan uusia palvelutuotannon alueita taloudellisen voiton tavoittelulle. Erityisesti terveydenhuollon ja koulutuksen muuttaminen pääsääntöisesti markkinoilla kaupattaviksi hyödykkeiksi on aivan varmasti voitollista ja aivan yhtä varmasti epätasa-arvoa tuottavaa liiketoimintaa. Globaalin pääoman kasautumisen näkökulmasta tässä onkin vain voitettavaa. Palkkatyötä tekevien ihmisten menetykset taas ovat huomattavia, sillä pienenevät palkat ja heikentyvät julkiset palvelut, tulevat väistämättä tuottamaan lisää köyhyyttä, kurjuutta ja terveyseroja. Mikä pahinta, laadukkaan tasa-arvoisen koulutuksen universaalin saatavuuden eriytyminen ja jopa estyminen tukkii suomalaisille keskeisimmän sosiaalisen nousun väylän. Lisäksi on syytä korostaa, että pohjoismaista hyvinvointivaltiota on pidetty hyvin naisystävällisenä yhteiskuntapoliittisena mällina ja sen purkamisella on varmasti epätasa-arvoa tuottavia, sukupuolittain eriytyviä vaikutuksia.

Hyvinvointivaltioiden tulevaisuus ei siis näytä valoisalta. Vaikka kirjamme artikkelit eivät suoranaisesti käsittelekään hyvinvointivaltion talous- ja yhteiskuntapoliittisia kysymyksiä, kaikki tekstit lähtevät liikkeelle oletuksesta, jonka mukaan ihmiset tarvitsevat mahdollisimman laajoja universaaleja hyvinvointi- ja koulutuspalveluita myös tulevaisuudessa. Artikkelit voidaan nähdä puheenvuoroina yleisemmässä keskustelussa hyvinvointivaltioiden tulevaisuudesta ja hyvinvointivaltiollisten rakenteiden päivittämisestä osana talouden ja työmarkkinoiden uudelleenjäsentymistä vallitsevan kriisin olosuhteissa ja sen jälkeen. Jos haluamme säilyttää hyvinvointivaltion, meidän on löydettävä uusia tapoja tuottaa ja rakentaa jokapäiväistä hyvinvointia. Nähdäksemme kirjan artikkelit tarjoavat etsinnän tueksi runsaasti uusia avauksia ja ideoita.

Puhuvista päistä taloudelliseen aktivismiin?

Millainen tulevaisuus on edessämme vuonna 2030, jos EU:ssa harrastettu ”talouskurin ja kasvun? (austerity and growth) politiikka ei johdakaan pitkäaikaiseen kasvuun vaan jatkuvaan taantumaan, lisääntyvään köyhyyteen, kiristyvään yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, muukalaisvihaan ja ympäristötuhoon? Millaisia mahdollisuuksia vaihtoehtoisella taloudellisella toiminnalla on vaikuttaa eurooppalaisten yhteiskuntien tulevaisuuteen? Kuinka käy, jos globaalit sankariyritykset eivät pelastakaan Eurooppaa ja eurooppalaisia jätti-investoinneillaan? Onko käymässä niin, että todellisen yhteiskunnallisen ja taloudellisen muutoksen vaatimisen tai edes oman arkipäiväisen elämänsä aktiivisen parantamisen sijasta ihmiset osaavat purkaa pahaa mieltään enää vain kotonaan, ystäviensä kesken tai jotkut heistä aika ajoin joukkomielenosoituksissa, tai pahimmillaan väkivaltaisissa purkauksissa vähemmistöjä kohtaan?

Tämän teoksen tarkoituksena on osoittaa, että todellisuus on vaihtoehdottomuudesta esitettyjä yksinkertaistettuja kuvia monipuolisempi. Kun uusia avauksia saatikka ratkaisuja työn ja talouden uudenlaisten muotojen rakentamiseksi on turha etsiä suuryritysten hankkeista tai nykyisiä poliittisia päätöksiä tekevien henkilöiden puheista, mistä niitä sitten voisi löytää? Ajatuksenamme on ollut, että meidän tulee katsoa sinne, mihin julkisen keskustelun ja yleisen mielipiteen ohjaama kätse ei yleensä näe, siis ihmisten käytännölliseen yhteistoimintaan.

Lukemalla suurimpia sanomalehtiä ja kuuntelemalla suurimpien mediatalojen uutisia yhteiskunnasta saa vaikutelman, jonka mukaan asiat liukuvat jatkuvasti huonompaan suuntaan, eivätkä ihmiset edes yritä tehdä asioille yhtään mitään. Yhteiskuntatieteilijöinä meidän tulisi tietää, että tämä käsitys on, ellei kokonaan väärä niin ainakin vahvasti vääristynyt. Ensinnäkin ihmiset keksivät itsenäisesti elämäänsä parantavia ja vaihtoehtoja tuottavia toimintamuotoja niin vaurastumisen kuin köyhtymisen aikoina. Talouskriisien aikoina ihmiset tuntuvat keksivän nousukausia useammin valtavirtataloudelle vaihtoehtoisia toimintatapoja, sillä juuri valtavirtaisen talousajattelun kriisiytyminen pakottaa etsimään elantoa ja hyvinvointia muualta kuin perinteisen kapitalismin ja palkkatyön tarjoamista ratkaisuista.

Toiseksi ihmiset voivat toimia pitkäjänteisesti kannattamiensa asioiden puolesta, eivätkä kaikki suinkaan hyväksy kasvavan kulutuksen tavoitetta ja sitä myöten ympäristöä kuormittavaa tuotantoa. Erilaiset kansalaisjärjestöt, aktivistit, uudenmuotoiset yritykset, jopa jotkut puoluepoliittiset toimijat ja ylipäänsä ajattelevien ihmisten löyhät tai tiiviimmät verkostot pyrkivät ottamaan vakavasti kysymyksen maapallon ja yhteiskunnan kestokyvystä ja luomaan sen pohjalta toisenlaisia taloudellisen toiminnan’ malleja, jotka voisivat rakentaa niin ekologisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisestikin kestävämpää tulevaisuutta.

Nykyisessä taloutta koskevassa keskustelussa kansalaisjärjestöjen ääni on ollut varsin hiljainen ehkäpä lukuunottamatta muutamia Greenpeacen kaltaisia suuria kansainvälisiä liikkeitä. Tämä ei johdu niinkään siitä, etteivätkö kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet olisi kiinnostuneita taloudellisista kysymyksistä. Päinvastoin, monet näkyvimmistä ja merkittävimmistä yhteiskunnallisista liikkeistä viimeisen kymmenen vuoden aikana ovat keskittyneet nimenomaan työn, talousjärjestelmän ja kulutuksen kysymyksiin. Esimerkkeinä ovat vaikkapa Indignados, Occupy Wall Street, Euro May Day ja erilaiset prekaarin työvoiman ympärille syntyneet sosiaaliset liikkeet. Nämä liikkeet on silti yhteiskunnallisessa keskustelussa kiilattu tai pelattu paitsioon eikä vähiten siksi, että tärkeimmät talouden kanssa toimivat yhteiskunnalliset liikkeet ovat joko täysin tai ainakin osittain nykyiseen kapitalistiseen markkinaliberalismiin kriittisesti suhtautuvia liikkeitä.

Kolmanneksi talouspolitiikan läpitunkema yhteiskunnallinen keskustelu on Suomessa oireellisen epä-älyllistä, ”talousviisaiden” vetämää keskustelua, jossa yksinkertaistettuja ja usein kyseenalaisia ”totuuksia” toistavat yhdet ja samat talouden ”puhuvat päät”. Poikkeavat näkemykset tyrmätään asiantuntemattomina tai vain harhaisina. Tämä koskee nimenomaan uusklassista talousparadigmaa ja sitä ylläpitäviä olettamuksia kyseenalaistavia taloudellisia, poliittisia ja yhteiskuntapoliittisia näkökantoja. Uusklassisesta taloustieteestä on aikaa sitten muodostunut eräänlainen itse itseään legitimoiva malli, jota on edelleen muokattu uusliberalismin mukaiseksi — mitä toki kaikki asiantuntijat eivät kaikkinensa allekirjoita. Joka tapauksessa minkään muun tieteenalan ei sallita tähän oppiin tarttuvan saati sitten kritisoivan sen ”viisautta”. Toisin sanoen vaikka talous säätelee lähes kaikkea ihmisten elämässä, on taloustieteelliseen keskusteluun osallistuvien piiri pienen pieni. Tässä kirjassa olemme halunneet osoittaa, että myös muilla yhteiskuntatieteilijöillä voi olla paljon sanottavaa taloudesta, sillä talous ja työ ovat arkipäiväistä yhteiskunnallista toimintaa, ei sitä ulkopuolelta ohjaava omalakinen mekanisminsa.

Olemme halunneet tuoda tässä kirjassa esille tavallista monipuolisemman kuvan taloudellisesta toiminnasta 2000-luvun Suomessa ja Euroopassa. Kirjan keskeinen kriittinen taustaoletus on näkemys nykyisen globaalin kapitalismin perustavista ongelmista. Se ei tarkoita, että kaikki kirjan artikkelit olisivat lähtökohtaisesti kapitalismin vastaisia. Osa artikkeleista pyrkii ymmärtämään, kuinka kapitalistinen talous ja tuotanto toimivat. Useat artikkelit pyrkivät esittämään erilaisia toimintamalleja ja linjauksia, joilla kapitalismin negatiivisia vaikutuksia voitaisiin hillitä. Lisäksi monet kirjan taloudellista ja yhteiskunnallista toimintaa kehittävistä ehdotuksista olettavat taustakseen kapitalismin ja markkinatalouden. Kirjamme on silti valikoima vallitsevaan kapitalismiin kriittisesti suhtautuvia tekstejä, jotka ehdottavat enemmän tai vähemmän radikaaleja kapitalistisen talouden uudelleenlinjauksia. Lähtökohtanamme on nähdä kapitalismi vallitsevana tuotantotapana, mutta ymmärtää se myös ihmisten rakentamaksi ja jatkuvasti muuttuvaksi tuotantotavaksi, johon on mahdollista vaikuttaa. Vaarallisin talouteen ja yhteiskuntaan liittyvä asenne on ideologiseen poteroon käpertyminen, jonka seurauksena myös ehdotetut ratkaisumallit muuttuvat yksitoikkoisiksi ja toimimattomiksi.

Kirjan lukuja sitoo yhteen innostus ajatella taloutta toimintakeskeisesti kiinnostavalla tavalla. Sekä mikro- että makrotason taloudellista uudistumista tarvitaan aina Euroopan Keskuspankin rahoitusstrategioista ruohonjuuritasolla tapahtuvaan hyvinvoinnin järjestämiseen. Eurokriisin jatkuessa seitsemättä vuotta ja työttömyyslukujen jatkaessa kasvuaan on viimeinkin aika katsoa tulevaisuuteen avoimin mielin ja pohtia, millä tavoin voimme elää hyvää elämää tuhoamatta ympäristöä ja tekemättä yhteiskunnastamme eriarvoista, itsekeskeistä ja nihilististä kriisipesäkettä. Talouden uudet muodot voivat olla ituja tai taimia, mutta juuri siksi niiden vaalimiseen ja vahvistamiseen tarvitaan lisää voimavaroja, aikaa ja ajatusta. Mikään ei synny itsestään, ei myöskään 2000-luvun hyvinvoiva ja ekologisesti kestävä yhteiskunta.

Viitteet

1. Katso Eurostatin tilastot: Underemployment and potential additional labour force statistics URL: http://epp.eurostat.ec.europa.eu/statisticsexplained/index.php Labour market slack – employment supply and demand mismatch. ↩︎
2. Katso Indexmundi, Birth rate, crude. URL: http://www.indexmundi.com/facts/indicators/SP.DYN.CBRTIN. ↩︎
3. Euroopan muuttoliikkeistä kertovat tilastot, katso Eurostat: Migration and migrant population statistics URL: http://epp.eurostat.ec.europa.eu/statistics explained/index.php/Migration and migrant population statistics. EU27-alueella tarkoitetaan Euroopan unioniin kuuluvia jäsenmaita, joita nykyisin on 28 Kroatian liityttyä EU:n jäseneksi 1.7.2013. ↩︎
4. Jälkifordismilla tarkoitetaan 1970-luvulta lähtien kehittynyttä, alun perin pääasiassa japanilaisten autotehtaiden käyttämää uutta hajautettua, joustavaa ja ”just-in-time”-tyyppistä tuotantomuotoa. Jälkifordistisessa tuotannossa tavaraa ei enää tuoteta suuria määriä ”varastoon” vaan tuotteet pyritään suunnittelmaan ja tuottamaan välittömästi markkinoiden tarpeiden ja kysynnän mukaisiksi. Tuotantomuodon muutos on johtanut yhtäältä kvartaalien eli vuosineljännesten mukaan etenevään nopeasykliseen talouteen, mutta myös joustavan työvoiman käyttöön. Jälkifordistisen tuotannon aikakaudella tuotannon työvoimaresurssina on käytetty koko maailman työntekijöitä siten, että esimerkiksi yhden lentokoneen osia voidaan suunnitella ja valmistaa kymmenissä eri maissa. ↩︎

---

Silläaikaa Bluesky:ssa