Artikkelin kirjoittanut Ari Korhonen & Aleksi Lohtaja
Koronapandemia on muutama viikko sitten hyökyneen toisen aallon mukana jälleen täällä ja kiistämätöntä todellisuutta. Kiinnostavaa ja tärkeätä on kuitenkin huomata, että kaikesta huolimatta kyse ei ole yksinkertaisesta toistosta tai paluusta – tilanne on oleellisella tavalla erilainen kuin alkukeväästä.
Ensinnäkin pandemiaan liittyvien tietojen ja kokemusten määrä on muuttanut suhtautumistamme tilanteeseen sekä valtiollisen ja terveydenhoidollisen hallinnan että yksityisen kokemuksen kannalta: kun pandemian alussa korostuivat hämmennys, katastrofin tuntu ja välittömän toiminnan tarve, nyt toimintaa ja keskustelua ohjaavat jo vankat käsitykset siitä, miten toimia ja mistä tässä kaikessa on kyse. Eri asia tietenkin on, millaisia oletuksia ja ääneen lausumattomia päämääriä nämä käsitykset pitävät sisällään ja miten niille myöhemmin käy.
Toiseksi ja kaikkein oleellisimmin varsinaista pandemiakevättä seuranneet tapahtumat ovat muuttaneet täysin sitä, mikä pandemian yhteiskunnallinen merkitys on. Kun aluksi väitteet pandemian hallintaan liittyvästä väkivaltamonopolin roolista saattoivat epäilyttää ja tuntua ylitulkinnoilta, viimeistään Minneapoliksen tapahtumien jälkeen on selvää, että se ei ole syntynyt aikaisemmista yhteiskuntarakenteista irrallisena. Pandemiaa ei myöskään voi käsittää yhteisenä haasteena, joka tulee ylittää jotta voisimme palata takaisin normaaliin.
Pandemia on toki osoittanut olevansa poikkeuksellinen kriisi itsessään. Oleellista kuitenkin on, että se on osoittautunut kriisiksi, joka pahentaa ja korostaa jo aiemmin rakentuneita kapitalismin, hoivatyön, rasismin ja ilmastonmuutoksen kriisejä. Judith Butler on tiivistänyt osuvasti, että globaali pandemia on paljastanut “kapitalistisen koneiston ytimessä toimivan kuolemanvietin”. Liike-elämän ja talouden avaaminen valtion nimissä keskellä pandemiaa on päätös, jonka hintana on ihmisten joutuminen hengenvaaraan – mikä koskettaa erityisesti matalapalkkaisissa ja epävarmoissa palvelu-alan ja hoiva-alan ammateissa työskenteleviä, usein myös rasismin kohteeksi joutuvia ihmisiä. Butler sanookin, että poliisiväkivallan ja terveydenhoitojärjestelmän toiminnan välillä on yhteys: kun Foucault näytti meille eron kuoleman tuottamisen ja kuolemaan jättämisen välillä, niin nyt meidän on ollut jo pakko huomata, että poliisiväkivalta toimii biopoliittisen terveydenhoidon tavoin – se tappaa jättämällä kuolemaan – ja että näiden kahden vallanmuodon yhdistävä tekijä on rakenteellinen rasismi.
Achille Mbembe argumentoi samansuuntaisesti. Pandemia on osa jatkumoa, jossa kolonialistisia tendessejä jatkava kapitalistinen tuotanto ulkoistaa seurauksensa. Pandemian ohella ilmastonmuutos on hinta, jonka vallitsevasta, neutraalina ja normaalina pidetystä, globaalista tuotannosta on maksettava äärimmäisen epäoikeudenmukaisesti jakautuvalla tavalla.
Globaalin pandemian ohella myös paikalliset ja alueelliset epidemiatilanteiden seuraukset kohdataan hyvin erilaisista lähtökohdista. Tästä näkökulmasta esimerkiksi Suomessa vakiintunut tulkintakehys ja sen puitteissa esitetyt moraaliset vaateet “koronakurista” ja paheksunta “vapaamatkustajia” kohtaan vaikuttavatkin äärimmäisen lyhytnäköiseltä ajattelulta. Ennen pandemiaa vaikuttaneet yhteiskunnalliset rakenteet unohdetaan ja korvataan yksilöllisellä harkinnalla ja moraalisella kompassilla. Kun kriisi on ”yhteinen”, yritykset artikuloida rakenteellisen rasismin ohella rakenteellisia luokkakonflikteja eivät ole suosiossa. Sen sijaan vedotaan sellaiseen terveeseen järkeen, joka on kuitenkin kaikkea muuta kuin yhteisesti jaettu.
Kuten monet oikeustieteilijät ovat myös tämän kevään ja kesän aikana toistuvasti osoittaneet, viranomaisten pakot ovat kuitenkin valtaosin suosituksia. Ne on toki äärimmäisen tärkeää ottaa vakavasti, mutta siitä huolimatta ne kuitenkin ovat vain suosituksia, jotka voidaan pakon sijaan oikeuttaa vetoamalla yhteiseen hyvään ja siihen, että suositukset ovat kaikkien parhaaksi.
Kenties juuri niitä vastuuttomia, jotka nyt lipsuvat koronakurista voidaan ymmärtää hyvin klassisen yhteiskuntafilosofisen kysymyksenasettelun kautta: jokaisessa yhteiskuntajärjestyksessä on tietty osa, jolla ei ole yhtäläistä pääsyä “yhteiseen hyvään”. Kuten etenkin Michel Foucault on näyttänyt, viimeistään 1700-luvulta alkaen on ollut selvää, että tämä ulossuljettu osa on kuitenkin samanaikaisesti hallitun väestön sisäpuolella ja joukossa – ja nimenomaan tästä syystä äärimmäisen hankala ymmärtää muun kuin moralistisen kauhistelun kautta.
Suositukset eivät myöskään ole kaikille identtisiä. Vaikka vastuu koronan leviämisen ehkäisemisestä on kaikilla ja varmasti kaikkien yhteinen tavoite, niin yhteiseen tavoitteeseen on huomattavasti helpompi sitoutua mikäli voi olla etätöissä kakkosasunnollaan kuin pakotettuna työskentelemään kaikista riskialttiimmisssa matalapalkkatöissä. Syntyneet ristiriidat ovat siten yllättäviä ja vailla ratkaisua, kuten myös huoli nuorten käyttäytymisestä osoittaa. Kun implisiittisesti oletetaan, että pääsy yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi (siis emansipaatio sanan varsinaisessa merkityksessä) vaatii hakeutumista yhä jännittävämpiin kokemuksiin ja elämyksiin, lienee selvää miksi kunnoton “nuoriso” ei ota turvavälejä vakavasti. Vastaukset eivät löydy nuorten yksittäisistä ja itsekkäistä motiiveista vaan kapitalismista itsestään, jolle nuoruuden vapaus on yksi keskeisimpiä lupauksia.
Kenties pandemian käsitteleminen ylhäältä tulevana kriisinä, joka kyseenalaistaa kaikkien jakaman neutraalin normaalin ei ole ylipäätään kovin kiinnostava lähtökohta. Olennaisempaa on miettiä erilaisia yhteiskunnallisia kompositioita, jotka pandemia on tuottanut ja tuonut näkyviksi. Näistä ilmeisin on varmasti “vahvan valtion” ja liberalismin välinen melko mutkaton liitto. Esimerkiksi Ruotsin pahamaineista koronalinjaa voi yhtäältä tulkita palmelaisen vahvan valtion, asiantuntevien viranomaisten ja terveyspalveluiden kautta, joiden kantokykyyn voidaan vaikeassakin tilanteessa luottaa – ja imperatiivisesti myös tulee luottaa mikäli uskoo “hyvinvointivaltion ideaan”! Toisaalta valittu strategia on osoitus myös Ruotsissa pitkään vaikuttaneesta uusliberaalista hallintotavasta, jossa lähdetään siitä, että talouden vahva toimintakyky on lopulta viimekätinen kriteeri myös kansanterveydelliselle päätöksenteolle.
Toisaalta, ehkä pandemia voi mahdollistaa myös toisenlaisten yhteiskunnallisten kompositioiden ja solidaarisuuksien löytämisen, joissa liberaali käsitys yhteiskunnan yhteisestä hyvästä korvataan uusilla yhteenliittymillä. Vaikka kukaan ei enää keväällä esitettyjen puheenvuorojen tavoin julista kriisin muuttavan maailmaa kerralla – siis että ensin ratkotaan pandemia ja samalla solidaarisuudella ilmastonmuutos – niin kenties jonkinlaisia murroksia todella on tapahtunut. Ei ole selvää, mikä merkitys pandemialla on ollut esimerkiksi BLM-liikkeen aikaisempaa huomattavasti suuremmalle kannatukselle tai Valko-Venäjän protestiliikkeiden globaalille näkyvyydelle, mutta on intuitiivisesti helpompaa sijoittaa ne juuri pandemiavuoteen kuin sitä edeltävään aikaan. Catherine Malabou onkin vihjannut, että varsin abstraktilta vaikuttava ajatus plastisuudesta saattaa auttaa selittämään yllättävien poliittisten kompositioiden syntyä pandemian aikana. Plastisuus ei nimittäin kiinnitä yhteiskuntaa koskevia käsityksiä mihinkään yhteen oppiin tai ideologiaan, jonka pohjalle sitä seuraavan toiminnan tulisi rakentua. Plastisina kompositioissa on pikemminkin kyse lukemattomista erilaisista käytännöistä, tavoitteista ja kokeiluista, jotka kietoutuvat yhteen toisiaan muokaten myös yllättävillä tavoilla – poliittisten liikkeiden plastisuus seurailee viruksen leviämisen odottamatonta logiikkaa.
Lähde: