kirjoittaja: Phil Jones
Johdanto
Yleisistä peruspalveluista (Universal Basic Services, UBS) on tullut yleinen termi, jolla kuvataan visiota päivitetystä julkisesta sektorista 2000-luvulla. Institute for Global Prosperity -instituutin noin seitsemän vuotta sitten luoma termi kuvaa vaihtoehtoa perustulolle, ja sillä kuvataan seitsemän palvelua: ruoka, suoja (asunto), terveydenhuolto, koulutus, oikeudelliset palvelut, liikenne ja internet. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?
Kuten toimitusjohtajamme Will Stronge totesi muutama vuosi sitten Autonomy Institutessa julkaistussa blogissa:
‘…monia näistä palveluista ei itse asiassa ehdoteta raportissa yleisiksi. Asuntoja on tarkoitus jakaa ensin eniten tarvitseville, mikä vastaa (kiitettävää) ehdotusta yksinkertaisesti rakentaa lisää asuntoja ja tarjota ilmaisia palveluja). ”Ilmainen liikenne” on oikeastaan vain ilmaisten bussikorttien jatkoa. UBFood-ohjelmassa on vain vähän yksityiskohtia logistiikan osalta: aiommeko todella antaa elintarvikkeita ihmisille laajennetun ruokapankkien ja soppakeittiöiden verkoston kautta?’
Vaikka UBS:n keskeisenä tavoitteena on lopettaa säästötoimien logiikan sanelema poliittinen toimintaympäristö, suurin osa aihetta käsittelevistä julkaisuista on ollut juuri säästötoimien suuntaisia. Ne ilmentävät ajattelutapaa, joka ei enää uskalla vaatia ”hyviä asioita”, vaan pyrkii useimmiten palauttamaan julkiset palvelut samalle tasolle kuin ne olivat edellisenä aikakautena. Työväenpuolueen raportti aiheesta julkaistiin vuonna 2019, muutama vuosi IGP:n asiakirjan jälkeen — ehkä ymmärrettävästi, kun otetaan huomioon edellisen vuosikymmenen aikana tehtyjen leikkausten laajuus — ja siinä ajatus muotoiltiin enimmäkseen säästötoimien vuoksi menetettyjen palvelujen palauttamiseksi. Viimeaikaisissa julkaisuissa on kuitenkin ollut tapana käsitellä olemassa olevia palveluja erillään, mikä herättää kysymyksen: kun puhumme UBS:stä, puhummeko todella vain julkisen sektorin elvyttämisestä?
Mitä ’perus’ tarkoittaa meille?
On myös syytä korostaa, että poliittisten piirien ulkopuolella termi ”peruspalvelut” tuskin herättää suurta innostusta. Termi ”peruspalvelut”, johon liittyy merkityksiä ”ankarasta”, ”karusta” ja jopa ”kuluneesta”, näyttää sopivan liiankin hyvin yhteen sen kanssa, että julkista tilaa pidetään yhä useammin tarkoitukseensa sopimattomana. Mielikuvat ankean harmaasta monoliitista ovat jo pitkään hallinneet Yhdistyneen kuningaskunnan kuvaa valtiosta, jopa ennen vuosikymmeniä kestäneen säästökuurin aiheuttamia vahinkoja.
Kuten Anna Coote ja Andrew Percy ovat toisaalla selittäneet, ”perus” ei tietenkään tarkoita tässä yhteydessä perusasioita halventavassa merkityksessä, vaan pikemminkin olennaisten tarpeiden tyydyttämistä. Perustulon yhteydessä tämä on täysin järkevää. Perustulon ensisijaisena tavoitteena on kattaa päivittäiset välttämättömyystarpeet tietyllä käteismäärällä. Termi ”perustulo” asettaa kuitenkin riman melko matalalle palveluille, jotka määritellään yhtä lailla laadun kuin määrän perusteella. Julkisten palvelujen on tietenkin katettava se, mikä on eloonjäämisen kannalta välttämätöntä: terveydenhuolto ja sosiaalihuolto, ruoka, asuminen, koulutus jne. Mutta se, mikä on tämä perusvaatimus, on historiallisesti riippuvainen. Coote ja Percy toteavat UBS:ää käsittelevässä kirjassaan, että ”kaikilla ihmisillä on samat perustarpeet”. Tähän luetteloon sisältyvät terveydenhuolto ja koulutus. Mutta ei voida puhua tietystä määrästä koulutusta tai terveydenhuoltoa samalla tavalla kuin voidaan puhua kaloreista tai vedestä. Se, mikä on terveydenhuollon ja koulutuksen perusminimi, on laadullista, ja se riippuu yhtä paljon yhteiskunnallisista odotuksista kuin jostakin olennaisesta, muuttumattomasta inhimillisestä tarpeesta. Tosiasiassa samaa on sanottava vedestä ja ruoasta.
IPSOSin äskettäinen kyselytutkimus osoitti, että seitsemän kymmenestä ihmisestä uskoo, että julkiset palvelut eivät vastaa heidän tarpeitaan ja odotuksiaan. Odotukset eivät olleet aivan korkealla, ja suurin osa vastaajista viittasi tuskin kunnianhimoisiin ehdotuksiin, jotka koskivat resurssien lisäämistä, riittävää henkilöstöä ja parempaa johtamista. Väitin muutama vuosi sitten, että säästötoimet ovat osittain yhteiskunnallisen itsetunnon heikentämistä, jotta kansalaiset eivät enää odottaisi ”hyviä asioita”. Julkisia menoja koskevat uskomattomat mantrat, kuten ”maaginen rahapuu” ja ”rahaa ei ole enää jäljellä”, alentavat kansalaisten odotuksia niin paljon, ettemme pysty kuvittelemaan parempaa tulevaisuutta.
Esitetään siis outo kysymys: Mitä jos julkiset palvelut ylittäisivät odotukset? Miksi emme yrittäisi tehdä julkisista palveluista pikemminkin poikkeuksellisia kuin hyväksyttäviä? Entä jos sanojen ”karu”, ”ränsistynyt”, ”rikkinäinen” ja ”riittämätön” sijasta mieleen tulisivat sanat ”runsas”, ”mukava”, ”tyylikäs” ja ”loistelias”?
Termi ”peruspalvelut” asettaa kuitenkin riman melko matalalle palveluille, jotka määritellään yhtä lailla laadun kuin määrän perusteella.
Julkinen luksus
Termi ”julkinen ylellisyys” on viime vuosina yleistynyt useiden tutkijoiden ja kommentaattoreiden keskuudessa. Se saattaa vaikuttaa oudolta valinnalta julkisen elämänpiirin yhteydessä. Ylellisyyttä pidetäänkin tyypillisesti yksityisen kulutuksen muotona, joka on yleensä merkkivaatteiden kaltaisia statushyödykkeitä tai vain varakkaiden saatavilla olevia palveluja, kuten viiden tähden boutique-hotelleja. Tässä yhteydessä se kuvaa ajatusta, jonka mukaan palveluiden pitäisi olla pelkän toiminnallisuuden lisäksi tarjota kaikille mahdollisuus ”hyvään elämään”. Jos yksityinen luksus merkitsee sitä taloudellista todellisuutta, että ”mikään ei ole liian kallista superrikkaille”, julkinen luksus merkitsee sen sijaan yhdysvaltalaisen työväenjärjestö Bill Heywoodin ilmaisemaa utopistista ajatusta, jonka mukaan ”mikään ei ole liian hyvää työväenluokalle”. Se viittaa radikaaliin tasa-arvoon, jossa ”kaikki on kaikille”.
Julkinen ylellisyys edustaa runsaasti hyviä asioita, tiloja ja kokemuksia, jotka ovat kaikkien saatavilla. Se tarkoittaa harvoille tarkoitettujen äärettömien uima-altaiden sijaan runsaita ja hyvin rakennettuja uimarantoja ja uima-altaita monille; se tarkoittaa rahoituksen nimissä rakennettujen valtavien jäätävien pilvenpiirtäjien sijaan kauniita julkisia rakennushankkeita, jotka vastaavat 1900-luvun modernismin mittakaavaa ja kunnianhimoa. Se tarkoittaa, että jokaisessa yhteisössä on ravintola tai ruokala, jossa tarjoillaan herkullista ja kohtuuhintaista ruokaa. Se tarkoittaa tilavia ja houkuttelevia puistoja, joissa ihmiset haluavat viettää aikaa. Kuten Bogotan entinen pormestari Enrique Peñalosa toteaa, ”julkisten peruskävelytilojen lisäksi […] hyvässä kaupungissa pitäisi olla vähintään yksi ja mieluiten useita ‘suuria’ julkisia tiloja”. Toisin sanoen niin laadukkaita tiloja, että jopa yhteiskunnan varakkaimmat jäsenet eivät voi välttää niiden käyttämistä”.
Vaikka nykyaikainen ajatus ”julkisesta ylellisyydestä” juontaa juurensa Euroopan sosialidemokraattisten ja sosialististen hallitusten utopistisiin visioihin 1900-luvun alkupuolella, itse termiä käytti ensimmäisen kerran Guardianin toimittaja George Monbiot vuonna 2017 julkaistussa artikkelissaan ”Julkista ylellisyyttä kaikille tai yksityistä ylellisyyttä joillekin: tämä on edessä oleva valinta”. Vaikka useimmissa peruspalveluja koskevissa ehdotuksissa puhutaan julkisen riittävyyden puolesta, Monbiot ehdottaa sen sijaan ”yksityistä riittävyyttä ja julkista ylellisyyttä”. Tämä provokaatio kumoaa tavanomaiset käsityksemme yksityisestä ja julkisesta sektorista, niin että jälkimmäiselle on ominaista loistokkuus ja edelliselle maltillisuus.
Euroopan historiasta löytyy monia esimerkkejä ”julkisesta ylellisyydestä”, aina poikkeuksellisista kirjastoista, kunnallisista teattereista ja ”glamouria” tavoittelevista asuinalueista runsaisiin julkisiin käymälöihin ja kuohuvaa vettä tuottaviin juomasuihkulähteisiin. Tämän sarjan blogikirjoitusten loppuosassa tarkastellaan joitakin näistä esimerkeistä. Mutta nyt keskitytään yhteen esimerkkiin Yhdistyneen kuningaskunnan historiasta.
Brittiläinen ravintola
Brittiläinen ravintolaohjelma oli valtion tukema julkisten ruokasalien valtakunnallinen verkosto, joka luotiin ruokkimaan pommitusten runtelema ja nälkää näkevä brittiväestö toisen maailmansodan aikana. Hieman yllättäen järjestelmä oli pääministeri Winston Churchillin — tunnetun herkkusuun — ideoima. Churchill halusi järkkymättömän kansallismielisyytensä motivoimana häpäistä muiden Euroopan maiden sotaponnistelut ja vaati, että ravintoloissa tarjoiltaisiin vain gourmet-ruokaa — vaikka taloudelliset ongelmat tekivät tämän poliittisesti mahdottomaksi. Siitä huolimatta ateriat eivät olleet säästäväisyyden logiikan sanelemia, vaan ne sisälsivät kaikesta päätellen herkullista ja ravitsevaa ruokaa.
Järjestelmän taustalla ei ollut säästötoimien logiikka. Kiireellinen tarve julkiseen ruokailuun ei vähentänyt pyrkimystä siihen, että keittiöillä olisi kulttuurista ja esteettistä arvoa. Monia brittiläisiä ravintoloita koristeltiin Churchillin hallituksen tilaamalla taideteoksella ja houkuttelevalla sisustuksella, joka oli myöhemmin keskeinen osa sodanjälkeistä konsensusta, ja niitä suunniteltiin paternalistisella tavalla. Joissakin oli jopa paikallisten taiteilijoiden maalaamia seinämaalauksia, kirjastoja ja tuoreita kukkia pöydissä sekä pianot ja gramofonit, joita ruokailijat saattoivat käyttää.
On sanottava, että 1900-luvun julkinen ylellisyys perustui usein imperialistiseen hyväksikäyttöön. Churchill oli kansallismielisyytensä vuoksi valmis näkemään miljoonien intialaisten kuolevan nälkään Bengalin nälänhädässä, kun hän jatkoi riisin tuontia mantereelta Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisravintoloiden vanukkaita varten. Kaikkien nykyaikaisten näkemysten yhteisöllisestä ruokailusta on käsiteltävä vakavasti kapitalististen toimitusketjujen ongelmaa, ja samalla on vaalittava suhteita eettisiin ja kestäviin maatiloihin sekä kotimaassa että ulkomailla. Sen olisi osallistuttava koko Yhdistyneen kuningaskunnan elintarvikejärjestelmän rakenneuudistukseen sen sijaan, että se edustaisi vain riistävän järjestelmän julkista osaa.
Brittiläinen ravintola auttaa meitä kuitenkin perustelemaan politiikkaa, jonka aika on jälleen koittanut. Ajatus valtion tukemista ruokapaikoista, jotka tarjoavat kunnollista ruokaa kohtuuhintaan, ei ole utopistinen unelma vaan historiallinen todellisuus, ja se antaa moitteita kaikille niille kriitikoille, jotka pitävät tällaista ajatusta pelkkänä kuvitelmana. Sen kunnianhimo ja laajuus — joka ulottuu koko Yhdistyneeseen kuningaskuntaan — osoittavat, että universalistinen lähestymistapa on logistisesti ja taloudellisesti toteutettavissa kriisiaikoina. Ehkä vielä tärkeämpää on se, että se auttaa meitä kuvittelemaan, miltä 2000-luvun yhteisöravintola voisi näyttää. Tämän sarjan myöhemmässä blogikirjoituksessa kuvitellaan nykyaikainen yhteisöravintola yksityiskohtaisemmin.