kirjoittaja: Guillermo Matamoros Romero
vas: Joan Robinson, oik: John Maynard Keynes
”Vaikka nyt on runsaasti näyttöä siitä, että korkomuutoksilla on moninaisia ja pysyviä vaikutuksia tulonjakoon, valtavirran mallit eivät kuitenkaan ole riittäviä eivätkä ne ole johdonmukaisia pitkän aikavälin vaikutusten kanssa.”
Korot nousevat lähes kaikkialla. Tämän seurauksena korkojen nostamisen mahdolliset seuraukset, kuten niiden vaikutus tulonjakoon, ovat rahapoliittisten keskustelujen keskiössä jopa valtavirtaekonomistien keskuudessa, toisin kuin 1980-luvulla, jolloin vain jälkikeynesiläiset taloustieteilijät keskustelivat tästä asiasta. Tuohon aikaan jälkikeynesiläiset keskustelivat 1970-luvun katastrofaalisista monetaristisista kokeiluista ja Volckerin shokeista 1980-luvun alussa (Seccareccia, 1988). Jälkikeynesiläisessä taloustieteessä on itse asiassa pitkä perinne, joka yhdistää rahapolitiikan ja tulonjaon aina Keynesin kirjoituksiin sotien välisenä aikana.
Edeltäjät: Keynes ja Joan Robinson
Kirjansa A Tract on Monetary Reform (1923) ensimmäisessä luvussa Keynes analysoi, miten muutokset inflaatiolla diskontatussa korkokannassa — reaalikorossa — vaikuttavat tulonjakoon rentiers- eli koroillaeläjien ja ei-rentiers-ryhmien välillä maailmassa, jota hallitsevat kiinteäkorkoiset sopimukset. Luvussa osoitettiin, että Keynes oli huolissaan siitä, mitä seurauksia kasvavalla yhteiskunnallisella tyytymättömyydellä oli Länsi-Euroopan vakaudelle sotien välisenä levottomana ajanjaksona.
Keynes ei kuitenkaan pitänyt työläisiä rauhan ensisijaisena uhkana. Pikemminkin hän oli huolissaan vaaroista, joita aiheutui rahapolitiikasta, jonka tarkoituksena oli suosia koroillaeläjien luokkaa ja siten kasvattaa tuloeroja. Rahapolitiikka, jossa ”rentier first” olisi etusijalla, ei kannustaisi lainkaan investointeihin, ja yhteiskuntaelämä voisi lopulta muuttua kasinoksi. Tämä ajatus rentier-first-politiikan vääristyneistä vaikutuksista siirtyisi yleiseen teoriaan (1936) niin pitkälle, että hän kannatti koroillaeläjien ”eutanasiaa” pitämällä korkotason alhaisena, mikä minimoi hamstrauksen ja edistää täystyöllisyyttä.
Sodan jälkeisenä aikana Joan Robinson, Keynesin ajatusten luonnollinen perillinen, käsitteli korkoa jakomuuttujana. Teoksen The Accumulation of Capital (1956) luvuissa 24 ja 25 hän ei epäröinyt paljastaa yrittäjien ja omistajien välistä luontaista ristiriitaa voittojen jakamisesta, jossa kiistanalainen muuttuja on korko. Hän totesi myös, että korkokannan muutosten vaikutus investointeihin riippuisi tulonjaosta, tässä tapauksessa yrittäjäryhmän sisäisestä jakautumisesta, jota hän kutsui ”lainanottovoimaksi” — yrittäjän kykyyn hankkia lainaa – endogeenisen rahan puitteissa.
Jälkikeynesiläiset, 1980-luvun itsenäiset ajattelijat
Vaikka rahapolitiikan ja tulonjaon aihe löytyy Keynesiltä ja Robinsonilta, se ei koskaan noussut heidän kirjoituksissaan keskeiseen asemaan. Osittain näiden kahden jälkikeynesiläisen taloustieteen merkkihenkilön vaikutuksesta aihe kuitenkin tarttui kouralliseen jälkikeynesiläisiä 1980-luvun lopulla.
Torontossa vuonna 1986 Yorkin yliopistossa Keynesin kunniaksi järjestetyssä konferenssissa Marc Lavoie ja Mario Seccareccia (1988) paljastivat, että tulojen keskittyminen on lisääntynyt 1970-luvun lopusta lähtien valtavasti ja että se on seurausta ”rentier first” -rahapolitiikasta, joka perustuu tietenkin Keynesin ajatuksiin, mutta myös Joan Robinsonin ajatuksiin ja Luigi Pasinettin uraauurtavaan työhön (1981). Siinä Pasinetti väitti, että rahapolitiikan näkökulmasta tulonjaon säilyttävä korko on asetettava inflaatiovauhdin ja tuottavuuden kasvuvauhdin tasolle olettaen, että kyseessä on puhdas työläistalous eli talous, jossa kaikki tulot ovat palkkoja. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Pasinetti vieraili Ottawassa vierailevana professorina samana vuonna, jolloin hänen kirjansa julkaistiin vuonna 1981. Sekä kirja että Pasinettin vierailu — ja siitä seurannut keskustelu — inspiroivat Lavoien ja Seccareccian työtä seuraavina vuosina.
Joka tapauksessa Lavoie ja Seccareccia (1988, s. 151) väittivät, että ”korkokannan muutoksilla on sekä suora että epäsuora vaikutus tulonjakoon koroillaeläjien ja työntekijöiden ja yrittäjien muodostaman ‘aktiivisen ansaintaluokan’ välillä”. Lisäksi nämä kaksi taloustieteilijää kehittivät myös myöhemmin Pasinetti-indeksiksi (PI) kutsutun mittarin, jolla mitataan tulojen uudelleenjakotrendejä koroillaeläjien ja ei-koroillaeläjien ryhmien välillä. PI on reaalikoron (r) ja työn tuottavuuden kasvuvauhdin (z) välinen erotus, jolloin tulojen uudelleenjako tapahtuu koroillaeläjien luokan suuntaan niin kauan kuin r > z ja päinvastoin (ks. myös Seccareccia, 1988).
Samoihin aikoihin Alfred Eichner (1987) ei epäröinyt määritellä korkokantaa palkkatason ja voittomarginaalin ohella jakoperusteiseksi muuttujaksi. Hänen kysyntään perustuvassa endogeenisen rahan kehikossaan keskuspankki vahvistaa eksogeenisesti lyhyen aikavälin koron, ja korkopolitiikka määrittää koroillaeläjien tulot.
Vastaavasti Basil Moore (1989) kirjoitti artikkelin, jossa hän kutsui ”funktionaaliseksi uudelleenjakovaikutukseksi” korkotason muutosten vaikutusta yksikkökustannusten ylimenevään markkamarginaaliin ja palkkaosuuteen. Hän väitti, että jos yritykset voivat siirtää korkojen nousun hintoihin, palkkaosuus pienenee niin kauan kuin hinnat nousevat vähitellen, ja rahapalkka ei todennäköisesti saavuta sitä kiinni.
Chris Niggle (1989) selitti rahapolitiikan monia tulonjakovaikutuksia ja korosti, että useat muutkin tekijät voivat vaikuttaa asiaan kuin se, että korko on kustannus-tulonjakomuuttuja. Hän väitti, että kokonaisvaikutusta jakoon on vaikea mitata, kun otetaan huomioon korkojen muutosten muut vaikutukset talouteen, esimerkiksi pääomatuloihin, velkojen ja tulojen suhteeseen ja niin edelleen.
Kaikki edellä mainitut varhaiset kannanotot merkitsivät hedelmällisen perinteen alkua jälkikeynesiläisessä taloustieteessä, jossa rahapolitiikka ja tulonjako yhdistetään väistämättä, jossa keskustellaan korkosääntöjen vaikutuksista tulonjakoon ja kasvuun ja jossa korkopolitiikka sijoitetaan lopulta osaksi laajempaa kysymystä jakauman ja kasvun poliittisesta taloustieteestä (ks. esimerkiksi Rochon ja Setterfield, 2007, 2008).
Yhteenveto: Jälkikeynesiläisen taloustieteen voima
Ei ole sattumaa, että joukko jälkikeynesiläisiä — jotka liittyvät lähinnä horisontaaliseen lähestymistapaan — käsitteli rahapolitiikkaa ja jakelua 1980-luvun jälkipuoliskolla. Ne olivat vaikeita aikoja työväenluokalle 1980-luvun kriisin ja hyvinvointivaltion purkamisen vuoksi ja myös jälkikeynesiläiselle taloustieteelle, koska kaikki makrotaloudelliset lähestymistavat, jotka eivät olleet linjassa valtavirran makrotaloustieteen kanssa, hylättiin täysin. Mutta juuri siksi, että he eivät olleet juuttuneet valtavirran pakkopaitaan, jälkikeynesiläiset kehittivät erilaisen käsityksen 1980-luvun kriisin syistä ja seurauksista.
Aluksi jälkikeynesiläiset väittivät, että 1970-luvun ja 1980-luvun alun inflaatiopyrähdys johtui tarjontapuolen tekijöistä, jotka liittyivät öljysokkeihin ja tiettyihin pullonkauloihin. Lisäksi 1980-luvun kriisi johtui politiikasta, jonka tarkoituksena oli oletettavasti torjua inflaatiota, mutta jolla ei puututtu mihinkään inflaatiopaineisiin. Sen sijaan makrotalouspolitiikka oli suunnattu tulojen uudelleenjakoon pois työntekijöiltä. Yhtäältä finanssipolitiikka supistui merkittävästi, ja siinä keskityttiin erityisesti sosiaalimenojen massiivisiin leikkauksiin ja rikkaiden verokannustimiin. Toisaalta rahapolitiikassa siirryttiin räikeästi rentier first -strategiaan, jossa korkoja nostettiin valtavasti.
Jälkikeynesiläisille, jotka aina hylkäsivät kaikki käsitykset rahan neutraaliudesta ja ainutlaatuisen ”neutraalin” korkokannan olemassaolosta, oli selvää, että tällaisella rahapolitiikan tiukentamisella olisi valtavat seuraukset tulonjakoon ja viime kädessä talouskasvuun. Valtavirran mielestä rahapolitiikalla ei kuitenkaan voinut olla mitään vaikutusta tulonjakoon pitkällä aikavälillä, joten jos politiikalla oli jotain tekemistä 1980-luvun kriisin kanssa, se oli kivulias mutta välttämätön toimenpide inflaation vakauttamiseksi.
Joka tapauksessa vasta vuoden 2008 maailmanlaajuisen finanssikriisin jälkeen tulonjaon aihe tuli kiinnostavaksi, kun valtavirta kiinnitti huomiota rahapolitiikan vaikutuksiin henkilökohtaiseen tulonjakoon – toisin kuin funktionaalinen jakauma, johon jälkikeynesiläiset ovat keskittyneet ensisijaisesti. Huolimatta nykyisin runsaasta todistusaineistosta siitä, että korkomuutoksilla on moninaisia ja pysyviä vaikutuksia tulonjakoon, valtavirran mallit ovat kuitenkin puutteellisia eivätkä ole johdonmukaisia pitkän aikavälin vaikutusten kanssa (ks. tuore katsaus Kappes, 2023). Sen sijaan jälkikeynesiläinen taloustiede on kehittänyt täysin johdonmukaisia selityksiä tuloerojen kasvulle teollisuusmaissa ainakin 1980-luvulta lähtien, ja rahapolitiikalla on ollut siinä ratkaiseva rooli.
Oikeudenmukaisuuden nimissä tästä aiheesta on paljon muutakin sanottavaa, esimerkiksi Sraffin perinteen osalta. Tätä ja muita asiaankuuluvia kysymyksiä tarkastellaan kuitenkin parhaillaan yhdessä Antonino Lofaron ja Louis-Philippe Rochonin kanssa tulevassa artikkelissa.
Lähdeviitteet
Lavoie, Marc, and Mario Seccareccia (1988). “Money, Interest and Rentiers: The Twilight of Rentier Capitalism in Keynes’s General Theory”, teoksessa Keynes and Public Policy After Fifty Years, vol. 2, toim. O. Hamouda and J.N. Smithin, Aldershot: Edward Elgar, pp. 145–58.
Moore, Basil J. (1989). “The Effects of Monetary Policy on Income Distribution”. Teoksessa Paul Davidson & Jan Kregel (toim.), Macroeconomic Problems and Policies of Income Distribution. Aldershot, UK: Edward Elgar, pp. 18–41.
Lähde: https://medium.com/@monetarypolicyinstitute/the-origins-of-monetary-policy-and-income-distribution-in-post-keynesian-thought-a8e6b8bc9d58