On aliarviointia sanoa että internet mullistanut sosiaaliset piirit. Tapa jolla suhtaudumme ystäviimme, perheisiimme ja jopa täysiin tuntemattomiin muokkautuu jatkuvasti uuden ajan jatkuvan interaktion kautta ennennäkemättömällä tavalla. Uusi t-paitasi tai virkistävä chai-tee on mahdollista ”jakaa” välittömästi muutaman lähimmän ystävän tai tuhansien, jopa miljoonien, ihmisten kanssa ympäri maailman. Ennen Facebookia olisi tarvinnut olla tv-tähti jotta tällaista alustaa olisi päässyt ylläpitämään. Nyt hippusella karismaa ja tuuria voidaan saada samanlaisia näkyvyystasoja.
Sosioekonomisen potentiaalin realisointi tämän uuden teknologian avulla riippuu pääosin halustamme kuvitella uudelleen se mikä on mahdollista ihmisten välisessä interaktiossa ja järjestäytymisessä. Jotta voisimme innovoida meidän tulee arvioida nykyisten konseptien arvo talousajattelussa ja määrittää miten ne liittyvät verkon mahdollistamiin uusiin rakenteisiin.
Yksi tällainen potentiaali on siirtyminen nykyisen rahoitusjärjestelmän ulkopuolelle, joka perustuu vaihtoarvoon, kauppaan ja velkaan. Syy miksi uskon tämän olevan mahdollista, ja todellakin tarpeellista, on se että koska rahamarkkinajärjestelmän ydintoiminnot voidaan toteuttaa tehokkaammin, ja hajautetusti, vapaaehtoisvoimin sosiaalisissa verkostoissa.
Vaihtoarvo: Tarpeeton este
Nykyinen järjestelmämme perustuu liikevoittoon. Mutta mitä on liikevoitto? Liikevoitto on kirjanpidon mittari joka ei kuvaa mitään konkreettista maailmassa. Sitä luodaan enemmän tai vähemmän sosiaalisena konstruktiona tuotteiden ja palvelujen vaihdannan prosessin kautta. Tämä keskittyminen vaihtoarvoon ei liity suoraan käyttöarvoon, eli tuotteen tai palvelun itseasialliseen hyödyllisyyteen. On olemassa monia asioita jotka ovat tuottoisia, mutta ei välttämättä hyödyllisiä.
Esimerkiksi arvokkaan omaisuuden kuten maapläntin omistaminen voi tuottaa jollekulle merkittävät määrät rahaa ajan kanssa, pelkästään inflaation takia. Inflaatio on nettoarvoisesti negatiivinen taloudelle sillä ne jotka hyödyvät siitä, ovat yleensä jo valmiiksi vauraita, kun taas korkeat hinnat vaikuttavat kaikkiin. Kuitenkin hallitus, yhdessä spekulaattorien kanssa, on tukenut ja hyväksynyt käytäntöjä jotka mahdollistavat sellaisen vaurauden ylöspäin jakamisen olennaisesti monopolisoidun yksityisen rahanluonnin kautta. Tämä on vaihtoarvo käytännössä. Kykymme asuttaa kaikki (käyttöarvon tehtävä) on kasvanut, kuitenkin kykymme tarjota rahoituksellista apua sen aikaansaamiseksi on laskenut johtuen suhteettomasta kasvusta vaihtoarvossa (ellet sitten pidä aivan älyvapaita asuntolainan määriä ”ratkaisuna” tälle ristiriidalle).
Käyttääksemme toista esimerkkiä, pari vuotta sitten keskustelu BP:n öljyvuodosta piti sisällään myös sen olisiko tapaus nettovoitto taloudelle. JP Morgan ilmeisesti luuli niin. Tämä on esimerkki vaihtoarvon irtaantumisesta reaalimaailmasta niin pahasti ettemme enää tiedä onko positiivisen talousindikaattorin mittaaminen sopusuhdassa hyödyn minkään järkevän määritelmän kanssa.
Monia muita räikeitä esimerkkejä on olemassa, kuten esimerkiksi sodan tuottoisuus, sairaudet. onnettomuudet, planned obsolescence, jne.
Käyttöarvo on lopulta se mitä me haluamme luoda. Kun kasvattaa ruokaa takapihalla ja käyttää sitä ruokkimaan perheensä, on ruoan laatu tärkein asia. Kukaan ei halua tahallaan antaa perheelleen ruokaa joka tekee heistä sairaita. Mutta jos vaihtoarvo olisi määräävä seikka päätöksessä kasvattaa ruokaa ja tarjota sitä perheelle, ruoka saattaa tosi asiassa olla ryöstetty nettokäyttöarvostaan tilanteessa jossa perheelle pilaantuneen ruoan tarjoilu loisi vaihtoarvoa (liikevoittoa). Tämän tapainen ristiriita vaatii moraalista järkeilyä ja suuret korporaatiot sekä todellisuudesta irtaantuneet poliitikot ovat jatkuvasti osoittaneet kykenemättömyytensä käyttää eettisiä periaatteita päätöksentekoprosesseissaan. Joten mitä enemmän me voimme minimoida tai eliminoida konflikteja käyttöarvon ja minkä tahansa muun arvon välillä, sen paremmin meillä menee.
Epäjohdonmukaisuuden ja epärationaalisuuden minimimäärä ei ole välttämättä fataalia useimmille organisaatiojärjestelmille, ja se on oletettavaa. Mutta vuosisatojen vaihtoarvon dominoinnin jälkeen suurissa yhteiskunnissa nämä ristiriidat saattavat muuttua yhä vakavammiksi. Systeemi perustuu sokeaan uskoon siitä että voitonmaksimointi on nettopositiivinen lopputulema, kun kaikki toiminnon ulkoistetut kustannukset on kuitattu, huolimatta selkeästä todistusaineistosta että tämä on erittäin epätehokasta.
Vaihtoarvo on niin ylikorostettu että me olemme unohtaneet mitä todellinen talous on: summa kaikista tuotetuista ja jaetuista käyttöarvoista. Kasvatat reaalitaloutta aina kun luot tai levität mitään millä on reaaliarvoa yhteiskunnalle, itsellesi tai jollekin muulle. Mikä tahansa mikä estää käyttöarvon luomista tai jakelua on olennaisesti epätaloudellista.
Tämä vaihtoarvon määritelmä ei ole ainoastaan tarpeeton, mutta epätaloudellista monilla tavoin kun se hidastaa käyttöarvon tuotantoa ja jakelua yhteiskunnassa. Tämä on ero markkinoiden tehokkuudella ja teknisellä tehokkuudella, kuten Peter Joseph myös huomauttaa. Meillä on tekninen kyky ratkaista lähes mikä tahansa ongelma, mutta me olemme estyneitä niin tekemästä vanhanaikaisten sosioekonomisten järjestelmien ja rahajärjestelmän vaihtoarvon tyrannian takia.
Holistisempi kuva siitä mitä reaalitalous oikeasti on saattaa olla liian laaja. Mutta todellisuudessa meidät on ehdollistettu kapeaan järjestelmään joka kertoo meille että arvon luonti, materiaalisen tai immateriaalisen, jota ei voida mitata ja myydä vaihtoarvon luomiseksi, on joko epätuottavaa tai vähintäänkin erittäin epätaloudellista.
Vaihtoarvolla on käyttöarvoa vain silloin kun se helpottaa käyttöarvon tuottamista. Jotkut tulevat epäilemättä väittämään että se tekee niin, ja että liikevoitto ja raha ja pääoma ovat tarvittavia asioita yhteiskunnan organisoimisessa, mutta toivon pääseväni näyttämään että hajautettu ja desentralisoitu informaatioteknologia on se jolla on potentiaalia eliminoida tarve sellaisille muinaisjäännekäsitteille.
Kauppa: Ei niin tarpeellista kuin me oletamme
Yhden tuotteen tai palvelun vaihtamisen tarkoitus toiseen tuotteeseen tai palveluun on tyydyttää yhteiset tarpeet. Mutta vaihtoarvon dominoimassa systeemissä kaupankäynnistä tulee riistoa. Siitä muodostuu pakko saada vaihdossa enemmän kuin itse transaktiossa antaa. Siitä tulee mielivaltaista kun sofistikoidut keinotekoisen vaihtoarvon pumppaamismenetelmät keksitään. Ja ennenkuin huomaatkaan ollaan jo kehittyneissä uhkapelaamisen muodoissa jossa voitot on yksityistetty ja tappiot sosialisoitu, kuten Wall Street osoittaa.
Systeemissä ilman vaihtoarvoa tavaroita voidaan vaihtaa keskinäisesti. Mutta vaihtotalous on työteliästä johtuen tietyistä olosuhteista joita transaktiot vaativat (kaksi ihmistä joutuu yhdessä haluamaan että vaihdetaan tiettyjä asioita). Raha on yleensä käytännöllisempää, sillä se sallii tietyn asian arvottamisen universaalisti yhteiskunnallisen sopimuksen kautta. Täten kykenet lähes aina kaupankäyntiin lähes kenen tahansa kanssa.
Ensimmäinen ongelma tämän lähestymistavan kanssa on, että raha nopeasti aiheuttaa vaihtoarvon. Rahan itsensä tavoittelusta tulee tavoite tasan tarkkaan sen vaihtoarvon takia. Ja fiat-rahan tapauksessa ei ole mitään allaolevaa arvoa joka siihen olisi liitetty poislukien sen oletettu käytettävyys kaupankäynnin helpottajana.
Toinen ongelma on, että pieni oligarkkien vähemmistä vääjäämättömästi päätyy luomaan ja kontrolloimaan suuria määriä sitä. Tämä johtaa epätasapainoisiin valtarakennelmiin ja riistoon. Velkaraha on, johtuen sen universaalista hyväksyttävyydestä, muuttunut väärissä käsissä aseeksi.
Lahjat verrattuna vaihdataan pohjauviin järjestelmiin
Miksi vaihtaa mieluummin kuin antaa? Ilmeisesti syy on pääosin pelko siitä että ei saisi omiaan takaisin vaihtokaupassa; pelko siitä että antaminen olisi ajan ja energian haaskausta jos antajaa ei kompensoida muodollisesti ja välittömästi. Tämä ajatusmalli menestyy luottamuksen puuttuessa ja helposti saa aikaan pakottavia juridisia ja hallinnollisia rakennelmia joilla valvotaan kaupan sääntöjä. Kauppa perustuu kompensaation varmuuteen, ja sellainen varmuus ei voi olla olemassa ilman pakottavia välimiehiä.
Pelon syy on niukkuudessa. Jos kaikille ei riitä tarpeeksi tuotteita ja palveluja, ruvetaan kiinnittämään yhä suurempaa huomiota kompensaatioon. Se on luonnollista ja rationaalinen vaste sellaisessa skenaariossa.
Kuitenkin, se mitä kovinkaan monet eivät tajua on että me elämme tällä hetkellä suurimaksi osaksi niukkuuden jälkeistä aikaa siinä mielessä että kykenemme tyydyttämään kaikkien perustarpeet. Meillä yhteiskuntana on tarpeeksi tuotantokapasiteettia kaikille jos me toimimme älyllisesti ja myötätuntoisesti. Joten niukkuuden elementti on vähemmän relevantti nykyään kuin mitä se ennen oli, ainakin kun tarkastelemme taloudellista potentiaaliamme.
Tämä ei tarkoita että antaminen ei olisi tehokasta niukkuuden ympäristössä, vaan että psykologisesti metä kiinnostaa enemmän varma kompensaatio sellaisissa tilanteissa, joka johtaa pakkokeinojen eri muotoihin. Pakkokeinot ovat myös suhteellisen rationaalisia silloin kun kaikille ei riitä tarpeeksi.
Hyvä analogia tässä on perheen rakenne. Tyypillinen perhe suurilta osin on hierarkinen mikrotason lahjatalous johtuen läheisistä tunnesiteistä ja luottamuksesta. Mutta se on suurimmaksi osaksi rakentunut totalitaariseksi, rahoituksellisen niukkuuden pakosta, kuten myös kehitykselliset ongelmat johtuen lasten kyvyttömyydestä toimia rationaalisesti ja itsenäisesti. Tietyssä mielessä perherakenne on samankaltainen valtionkommunismin kanssa yhteiskunnan tasolla.
Perherakenne ja historiallinen valtionkommunismi molemmat tuntuvat heijastelevan niukkuuteen pohjautuvia jakamismalleja ja pakottavia käytäntöjä. Niukkuuden jälkeiset trendit, toisaalta, kun ne vapautetaan, saavat aikaan suuremman vapauden riippumattoman viitekehyksen sisällä. Tämä on tärkeää ymmärtää mikä erottaa libertaarin niukkuuden jälkeisen vision yhteiskunnasta perinteisestä valtionsosialismista ja muista paternalististen rakenteiden muodoista.
Edesmennyt itävaltalainen ekonomisti Ludwig von Mises on kuuluisa sosialistisen keskussuunnittelun kritiikistään. Hän väitti että ryhmälle keskussuunnittelijoita olisi mahdotonta ohjata taloutta. Huolimatta siitä onko se sitten mahdollista vai ei, jaan von Miseksen mielipiteen siitä että se ei ole haluttavaa. Uskon että taloudellisen suunnittelun tarkoitus, mikäli voimme kutsua sitä siksi, tulisi olla vapaaehtoisen käyttöarvon tuotannon ja jakelun helpottaminen vapaiden ja voimaantuneiden kansalaisten kesken. Tämä on ristiriidassa voimaantumattomien kansalaisten kanssa jotka ovat riippuvaisia kollektiivisesta taloudesta jota johtaa joko nimellisesti tai käytännössä suhteellisen pieni plutokraattien joukko. Sekä sosialistiset että kapitalistiset taloudet, sikäli kun ne ovat olleet olemassa historiallisesti, ovat noin jokaisessa tapauksessa sopineet tähän määritelmän kuvaukseen. Ja selkeästi on joitain jotka haluavat nähdä tämän trendin jatkuvan globaalin statismin aikaan: jotain jota vahvasti vastustan.
Markkinoihin perustuvaa kapitalistista järjestelmää ovat monet ideologiat ylistäneet post-paternalistiseksi, desentralisoiduksi, vapaaehtoiseksi järjestelmäksi, mutta käytännössä erilaiset valtakeskittymät (valtio, media, osakemarkkinat, korporaatioiden johtoryhmät jne) käyttävät hyväkseen korkean tason keskitettyä ja pakottavaa valtaa. Valtionkommunismi toisaalta anteeksipyytelemättömästi keskittää kaikki nämä erilaiset elementit keskenään yhdeksi olennoksi: valtioksi. Molemmat ovat keskitetyn vallan lamaannuttavia järjestelmiä.
Raha on mahdollisesti kaikkein hienoin kollektivismin työkalu joka on koskaan luotu. Yhdessä työnjaon, talonpoikien maiden kaappaamisen, olennaisten tuotteiden ja palveluiden markkinoiden monopolisoinnin, sekä globalisoitujen jakelu- ja toimitusketjujen kanssa ei ole ihmekään että katselemme Valkoista Taloa kohden ongelmiemme ratkaisemiseksi. Olemme sanoneet itsellemme että me emme enää ole kykeneväisiä ratkaisemaan niitä itse. Työntekijöiden uudelleenkouluttamisen prosessi tulee olemaan olennaisen tärkeää todellisen vapauden saavuttamiseksi. Yhteistoimintaverkostot voivat tarjota suojamuurin talouden infrastruktuurin romahtamisen vaikutuksia vastaan.
Ihmisluonne?
Kauppa on persoonattomampaa ja egoistisempaa kuin lahjojen antaminen. Kuitenkin antaminen voi olla myös itsekästä, kun antaja saattaa odottaa jotain sanatonta palkkiota vastineeksi myöhemmin. Yleensä jonkinlainen emotionaalinen yhteys on olemassa, joka saa transaktion toimimaan henkilökohtaisessa kahdenvälisessä skenaariossa alunalkaenkaan, mikä tekee siitä uniikin.
Motivaatiokysymys on aina relevantti. Jotkut uskovat että vain itsekkäät motiivit motivoivat ihmisiä tekemään töitä. Mutta uskon ongelman olevan se miten kapeasti itsekkyys määritellään. Jos saan positiivisen tunteen työn tekemisen jälkeen ja sitten työn hedelmieni jakamisesta, eikö se ole jokseenkin itsekästä minulle etsiä tuota tunnetta? Jos annan sympatian takia, yritänkö lievittää syyllisyyden tai surun tunnetta? Tuntuu siltä että ”itsekkäitä” haluja on valtava määrä itsekkyyden kapean määritelmän ulkopuolella. Ihmisluonteen argumentti on voinut olla vakuuttava ennen kuin me tiesimme peilineuroneista, mutta nykyaikana suurin osa ihmisistä kykenee näkemään että kyseessä on yksiulotteinen yliyksinkertaistus ihmisten käyttäytymisestä.
Dauphin-koe perustulolla 1970-luvulla viittaisi siihen että me olemme valmiita tekemään töitä jos perustarpeemme on tyydytetty. Ja primatologisti Frans de Waal on väittänyt perustuen hänen omiin tutkimuksiinsa että ihmiset tekevät yhteistyötä, ja että sellaisia moraalisia suuntauksia on mahdollista havaita muillakin kädellisillä.
Selkeästi ihmiset haluavat olla mukana projekteissa sekä tekemässä vapaaehtoistyötä. Corporation for National and Community Servicen (CNCS) ja National Conference on Citizenship:n (NCoC) mukaan amerikkalaiset tekivät vapaaehtoistyötä lähes 7.7 miljardia tuntia vuonna 2014. Tämän vapaaehtoisen työn arvo on lähes $173 miljardia, perustuen kolmannen sektorin arvioon keskimääräisestä vapaaehtoistyötunnin hinnasta. Vapaaehtoistyön olemassaolo, erityisesti ottaen huomioon keskivertoamerikkalaiseen kohdistuvat paineet nykyään on testamentti taipumuksillemme tehdä yhteistyötä ja antaa lahjoja.
Henkilökohtaisesti tuntuu siltä että yhteiskuntamme kaipaa solidaarisuutta ja ystävällisyyttä joka liittyy antamisen etiikkaan. Me haluamme myötävaikuttaa projekteihin jotka oikeasti auttavat ihmisiä ja saavat aikaan jotain konkreettista. Kuitenkin ”talous” on niin kaukana reaalisista ihmisten tarpeista, ja monesti tuntee itsensä henkisesti vieraantuneeksi kun kaikki aika ja energia menee haaskuun.
Toinen tärkeä seikka on että ihmiset ovat uskomattoman paljon sosiaalisten odotusten motivoimia. Ihmiset tyypillisesti itsesääntelevät käyttäytymistään sosiaalisissa tilanteissa pitääkseen yllä kunnioitusta ja statusta yhteisössä. joka auttaa heitä pitkällä aikavälillä.
Velvollisuus on hyvä esimerkki sosiaalisesta motivaattorista. Katso kuinka paljon ihmiset ovat valmiita uhraamaan heidän maansa puolesta asepalveluksessa. Jos tämä kanavoitaisiin talouden maailmaan, velvollisuus ja sosiaaliset odotukset voivat tarjota positiivisen vahvikkeen sosiaaliselle käyttäytymiselle.
Lahjatalouden suunnitteleminen sosiaalisten verkostojen kautta
Kuinka me suunnittelemme lahjatalouden?
Lahjatalous toimisi vain kun sosiaalinen etiikka heijastelee antamisen ja luottamuksen arvoja, kuten myös keskinäistä riippuvuutta. Sellainen etiikka parhaiten kehittyy vapaaehtoisessa suorassa kokemuksessa mikrotalouksien kanssa, jotka ovat rakenteellisesti suunniteltu edistämään antamista ja vastaanottamista vapaasti liittyneessä mikroyhteisössä. Minkä tahansa yksittäisen projektin vaikutukset ovat epätodennäköisesti vallankumouksellisia, todennäköisemmin toisiaan täydentäviä, mutta evolutiiviset vaikutukset sellaisilla mutaatioilla metaforiseen yhteiskunnan geenipooliin ovat se aines josta kestävä muutos on tehty.
Minä ehdotan konkreettisesti, että rakentaisimme informaatioon perustuvia järjestelmiä jotta voisimme helpottaa vapaaehtoisen peer-to-peer/osuustuotantoa sekä käyttöarvon jakamista minimaalisella vaihtoarvolla. Kaikki se mitä talousjärjestelmä on, on sen ytimessään luottamukseen perustuva tuotannon ja jakelun järjestelmä. Kuten mainittua, nykyisessä rahamarkkinajärjestelmässämme on paljon ylenpalttista kuorrutusta joka voidaan ja tulisi ja voitaisiin heittää yli laidan paremmin toimivan suunnitelman tieltä.
En usko tämän lähestymistavan olevan ainoa tapa luoda positiivista muutosta yhteiskuntaan, mutta uskon sen olevan yksi tehokkaimmista strategioista jonka voimme toteuttaa. On tärkeää olla antamatta periksi tai luoda dogmaattisia ideologioita sillä nämä usein jakavat meidät vaikka meillä on niin paljon yhteistä ihmisinä jotka haluavat menestyä parhaansa mukaan. Mitä enemmän me voimme yhdistyä yhteisön perusarvojen ja -periaatteiden ympärille, sitä todennäköisempää on että me luomme positiivista muutosta.
Joten pidemmittä puheitta tässä on alustava visio lokalisoidulle sosiaaliselle verkostodesignille joka kykenee enemmän tai vähemmän täyttää ylläolevat vaatimukset. Niile jotka ovat sinut LETSin kanssa, tässä on olennaisesti lahjatalouden versio siitä:
- Jäsenet voivat postata ”halujaan” ja ”tarpeitaan” jos he niin haluavat. Tämä funktio on suurimmaksi osaksi kysyntäpuolella talouden yhtälössä, ja se kehoittaa vastaamaan tarpeisiin. Tälle ei ole rajoitteita poislukien rahoitukselliset pyynnöt. Sivusto on ratkaisevan post-rahoituksellinen, ja se on suunniteltu toimimaan ei-rahallisesti. Jäsenet saavat vapaasti vaihtaa rahaa tai mitä tahansa muuta, sillä sivusto on ainoastaan verkostoitumistyökalu, mutta sivusto itse ei tue rahan vaihtamista.
- Jäsenet voivat postata saatavilla olevia hyödykkeitä tai palveluja joita he haluavat tarjota, kuten myös mitä tahansa henkilökohtaista omaisuutta jota he haluavat antaa pois. Sivusto itsessään on keskittynyt antamiseen, mutta jakaminen on myös tervetullut käytäntö. Aivan kuten mikä tahansa muukin markkinapaikka (eBayn ja Cragslistin ristisiitos) sinulla on mahdollisuus virtuaaliseen kioskiin, mutta arvo joka on luotu ei ole vaihtoarvoa vaan yhteisöarvoa, jota sinulle annetaan sen mukaan miten paljon olet tehnyt yhteisön hyväksi. Tämä toimii yhtälön tarjontapuolena. Hyödykkeet ei ole pakko olla sinun itsensä tuottamia, mutta jos sinulla on mahdollisuus luoda ja jakaa jotain, siihen kannustetaan.
- Rahan jättämän tyhjiön täyttäminen julkisesti saatavilla olevalla juoksevalla kirjanpidolla henkilön teoista mikrotaloudessa (yhteisvauraus) dollareissa (raaka estimaatti) on antajan ja vastaanottajan kirjaama ja se merkitään sivustolle. Tätä ei voi kuluttaa, vaan se toimii samalla tavoin kuin foorumien pistejärjstelmät. Se on tilasto, ja sen tarkoitus on kannustaa vastavuoroisia asenteita yhteisössä. Niukkuuden tai tarjontashokkien yllättäessä nämä numerot voivat toimia helpottavana työkaluna kun halutaan tietää kuka tekee yhteisvaurauden eteen eniten. Se palvelee myös egon pönkittäjänä sillä suurempi määrä pisteitä voi tarjota positiivisen vaikutuksen henkilön statukseen yhteisön ”hyvänä jäsenenä”.
- Transaktiot ovat antajan ja vastaanottajan vastuulla. Sivusto ei vastaa mistään sekaannuksista jotka voivat aiheutua transaktioista. Sivusto on olemassa vain yhteisön sisäisen antamisen ja jakamisen helpottamiseksi, ja täten se ei toimi välimiehenä.
Jos jollain on ehdotuksia, kommentteja tai kritiikkiä, haluaisin mieluusti kuulla palautetta. Tämä on julkista brainstormausta, ja ideani jäävät vajaiksi ilman muiden mielipiteitä.
Kiitos kun luit ideoistani ja tilaa blogini mikäli haluat vastaanottaa tulevia viestejä.
Lähde:
https://zachvanhouten.wordpress.com/2016/04/13/social-networking-and-the-gift-economy/