kirjoittaja: Alan MacSimoin

Anarkistit ovat yleensä melko hyviä luettelemaan asioita, joita vastustamme: kapitalismia, rasismia, uskonlahkolaisuutta, autoritaarisuutta ja niin edelleen. Olemme yleensä melko hyviä selittämään, miten kamppailu on parasta käydä: suora demokratia ja suora toiminta. Se, missä usein epäonnistumme, on sen selittäminen, mitä me loppujen lopuksi haluamme, ja kuulijoiden vakuuttaminen siitä, että se on realistinen vaihtoehto eikä utopistinen haave.

Liian monet anarkistit heittelevät vallankumouksellisia iskulauseita selittämättä, mitä ne tarkoittavat.

Esimerkkinä mainittakoon, että useimmat ihmiset ajattelevat, että valtio on maa, jossa he asuvat, esim. Irlanti. Ei siis ole paljon järkeä huutaa ”murskaa valtio” selittämättä ensin, mikä valtio on ja miksi haluamme lakkauttaa sen. Paitsi jos haluamme näyttää idiooteilta!

Samoin yhdessä työpaikan vessassa on iskulause, jossa lukee ”lakkauttakaa kaikki vankilat”. Ilman keskustelua siitä, mikä on rikos, mikä aiheuttaa rikollisuutta ja miksi uskomme, että useimmat syyt voidaan poistaa, kuulostamme hulluilta, jotka haluavat vain avata ovet raiskaajille, gangstereille ja murhaajille.

Jos haluamme, että meidät otetaan vakavasti, meidän on saatava ihmiset vakuuttuneiksi siitä, että sanomisissamme on järkeä.

Kiteytämme usein tavoitteemme kommunistisesta taloudesta ilman markkinoita tai rahaa iskulauseeseen ”jokaiselta kykyjen mukaan, jokaiselle tarpeen mukaan”. Tänä iltana yritän käynnistää keskustelun siitä, mitä tämä tarkoittaa ja miten se voisi toimia.

Aluksi hylkään kollektivistisen ajatuksen itsenäisten työpaikkojen ja paikkakuntien välisestä vaihdosta. Se saattoi olla järkevää silloin, kun tuotantovoimat olivat vasta alemmissa kehitysvaiheissaan, mutta nyt kapitalismi on luonut olosuhteet, jotka tekevät kommunistisesta taloudesta realistisen vaihtoehdon.

Niillä, jotka työpaikoilla tuottavat tavaroita, ei olisi mitään sananvaltaa siihen, miten nämä tavarat jaetaan tai käytetään — koska jos heillä olisi, heillä olisi omistusoikeus niihin, eikä se olisi sosialismia.

Koko yhteiskunta on välittömästi kaikkien sen jäsenten tuottamien työtuotteiden omistaja, eikä heillä ole mitään erityisiä oikeuksia siihen, mitä he ovat tuottaneet.

Anarkismissa tuotanto on yhteiskunnallista, eikä kukaan siis omista tuotantovälineitä, mukaan lukien maa ja kiinteät laitokset, kuten tehtaat, voimalaitokset tai kuljetuslaivastot.

Yhteiskunnallinen omistajuus ei perustuisi valtioon (tai kansallistamiseen) eikä edes kunkin työpaikan työvoiman yhteisomistukseen, vaan siihen, että tuotantovälineisiin ja niiden tuotteisiin ei olisi minkäänlaista yksinoikeutta käyttää ja valvoa niitä; ja se merkitsisi ostamisen ja myymisen, rahan, palkan ja kaikkien muiden vaihdannan luokkien täydellistä katoamista, mukaan luettuna yritykset itsenäisinä taloudellisina yksikköinä.

Hallinto — tai miksi ikinä haluammekaan kutsua elimiä, joille annamme tehtäväksi huolehtia jakelusta — jakaa sen osuuden, joka tarvitaan yleisiin palveluihin, kuten terveydenhuoltoon, koulutukseen, asumiseen, ulkomaanapuun ja niin edelleen, ja jättää loput jokapäiväiseen yksilölliseen kulutukseen.

Entä ”kysyntä ja tarjonta”?

Anarkistit eivät jätä huomiotta elämän tosiasioita, nimittäin sitä, että tiettynä hetkenä tiettyä asiaa tuotetaan niin paljon, että sitä halutaan kuluttaa tai käyttää.

Emme myöskään kiellä sitä, että eri yksilöillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita ja makuja.

Tätä ei kuitenkaan yleensä tarkoiteta ”kysynnällä ja tarjonnalla”. Yleisessä talouskeskustelussa tälle kaavalle annetaan usein tietty myyttinen luonne, joka jättää huomiotta sen taustalla olevat realiteetit, joita se heijastaa, sekä joitakin epäterveellisiä seurauksia. Ennen kuin keskustelemme ”kysynnästä ja tarjonnasta” anarkistisessa yhteiskunnassa, on siis syytä esittää muutamia huomioita ”kysynnän ja tarjonnan laista” yleensä.

Ensinnäkin, kuten historioitsija E.P. Thompson väitti, ”kysyntä ja tarjonta” edistää ”käsitystä, että korkeat hinnat olivat (kivulias) keino korjata puute, koska ne houkuttelivat tarvikkeita niukkuuden koettelemalle alueelle”. Tarjontaa eivät kuitenkaan houkuttele korkeat hinnat, vaan se, että heidän kukkarossaan on riittävästi rahaa korkeiden hintojen maksamiseen. Tyypillinen ilmiö pula-aikoina on, että se synnyttää työttömyyttä ja tyhjiä pyrkimyksiä; ostamalla välttämättömyystarvikkeita paisuneilla hinnoilla ihmiset lakkaavat ostamasta epäolennaisia tavaroita [aiheuttaen työttömyyttä] … Näin ollen niiden määrä, jotka pystyvät maksamaan kohonneita hintoja, vähenee kärsivillä alueilla, ja elintarvikkeita saatetaan viedä naapurialueille, jotka ovat vähemmän kärsimään joutuneita ja joilla työllisyys säilyy ja joilla kuluttajilla on vielä rahaa, jolla maksaa. Tässä järjestyksessä korkeat hinnat voivat itse asiassa vähentää tarjontaa eniten kärsineeltä alueelta.”
Kai anarkistinen kommunismi johtaisi vain siihen, että kysyntä ylittää tarjonnan?Yleinen väite on, että kommunismi johtaisi siihen, että ihmiset tuhlaisivat resursseja ottamalla enemmän kuin he tarvitsevat. Kropotkin totesi, että ”vapaa kommunismi … asettaa korjatut tai valmistetut tuotteet kaikkien saataville ja jättää jokaiselle vapauden kuluttaa ne haluamallaan tavalla omassa kodissaan”. [The Place of Anarchism in the Evolution of Socialist Thought, s. 7].

Mutta entä jos joku sanoo ”tarvitsevansa” kahdeksan makuuhuoneen luksusasunnon tai henkilökohtaisen jahdin? Yksinkertaisesti sanottuna työntekijöiden ei ehkä ”tarvitse” tuottaa tätä ”tarvetta” varten. Kuten brittiläinen synikalismin tutkija Tom Brown totesi, ”tällaiset asiat ovat yhteiskunnallisen työn tulosta….on epätodennäköistä, että joku ahne, itsekäs ihminen pystyisi huijaamaan telakan, joka on täynnä työntekijöitä, rakentamaan hänelle laivan vain omaa sikamaisuuttaan varten”. [Syndicalism, s. 51].

Siksi anarkistikommunistit eivät ole sokeita sille, että tuotteiden vapaa saatavuus perustuu todellisten yksilöiden todelliseen työhön — ”yhteiskunta” ei tarjoa mitään, vaan yksilöt tekevät yhteistyötä. Siksi sekä kuluttajan että tuottajan tarpeet otetaan huomioon. Tämä tarkoittaa, että jos mikään tehdas tai yksilö ei halua tuottaa tiettyä tilausta, tämä tilaus voidaan luokitella ”kohtuuttomaksi” vaatimukseksi — ”kohtuuton” tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kukaan ei suostu vapaasti tuottamaan sitä.

Nykyään on paljon esimerkkejä siitä, että vapaa pääsy ei johda väärinkäytöksiin. Otetaanpa vain kolme arkipäiväistä esimerkkiä: yleiset kirjastot, vesi ja jalkakäytävät.

Yleisissä kirjastoissa ihmiset voivat vapaasti istua ja lukea kirjoja koko päivän. Kuitenkin vain harva, jos kukaan, tekee niin. Ihmiset eivät myöskään aina ota kerrallaan ulos maksimimäärää kirjoja. He käyttävät kirjastoa tarpeen mukaan eivätkä tunne tarvetta maksimoida kirjaston käyttöä. Jotkut eivät käytä kirjastoa koskaan, vaikka se on ilmainen.

Vesihuollon osalta on selvää, että ihmiset eivät jätä hanoja päälle koko päiväksi, koska vesi toimitetaan usein ilmaiseksi tai kiinteää maksua vastaan.

Samoin jalkakäytävien kohdalla emme vietä vapaa-aikaamme kävelemällä kadulla ylös ja alas, koska se ei maksa meille mitään ylimääräistä.

Kaikissa näissä tapauksissa käytämme resursseja tarpeen mukaan. Miksi emme odottaisi samanlaisia tuloksia, kun muita resursseja tulee vapaasti saataville?

Vapaan saatavuuden vastaisessa väitteessä on yhtä paljon järkeä kuin väitteessä, jonka mukaan ihmiset matkustavat määränpäänsä ulkopuolella sijaitseviin pysäkkeihin, jos julkinen liikenne perustuu kiinteään maksuun! Ja vain idiootti matkustaisi pidemmälle kuin olisi tarpeen saadakseen ”vastinetta rahalle”.

Kapitalismin puolustajien mielestä maailma näyttää kuitenkin koostuvan tällaisista idiooteista. Olisi mielenkiintoista lähettää muutama näistä pelleistä jakamaan poliittisten puolueiden lentolehtisiä kadulla. Vaikka lentolehtiset ovat ilmaisia, on epätodennäköistä, että niitä jakavan henkilön ympärille muodostuisi väkijoukkoja, jotka vaatisivat mahdollisimman monta kappaletta lentolehtistä. Pikemminkin politiikasta tai ajankohtaisista asioista kiinnostuneet ottavat niitä, ja muut jättävät ne huomiotta.

Osa ongelmaa on se, että kapitalistinen taloustiede on keksinyt kuvitteellisen ihmistyypin, jonka tarpeet ovat rajattomat: ihmisen, joka haluaa aina vain enemmän ja enemmän kaikkea ja jonka tarpeet voitaisiin tyydyttää vain, jos myös resurssit olisivat rajattomat. Sanomattakin on selvää, että tällaista ihmistä ei ole koskaan ollut olemassa. Todellisuudessa halumme eivät ole rajattomat — ihmisillä on erilaisia makuja, ja harvoin haluamme kaikkea saatavilla olevaa, emmekä halua mitään asiaa enempää kuin on tarpeen tarpeidemme tyydyttämiseksi.

Anarkistikommunistit väittävät myös, että emme voi arvioida ihmisten ostotottumuksia kapitalismissa heidän toimintansa perusteella vapaassa yhteiskunnassa. Mainontahan ei ole olemassa siksi, että se kertoisi meille saatavilla olevista tuotteista, vaan pikemminkin siksi, että se luo tarpeita tekemällä ihmiset epävarmoiksi itsestään.

Jos näin ei olisi, mainonnan ei tarvitsisi alentua manipuloinnin tasolle, joka luo tuotteille vääriä persoonallisuuksia ja tarjoaa ratkaisuja ongelmiin, jotka mainostajat itse luovat.

Se voi olla tylyä, mutta mainonta perustuu epävarmuuden luomiseen, pelkojen hyväksikäyttöön ja rationaalisen ajattelun hämärtämiseen. Vieraantuneessa yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat hierarkkisen valvonnan alaisia, epävarmuuden tunteet sekä kontrollin ja vaikutusvallan puute ovat luonnollisia. Juuri näitä pelkoja mainonta moninkertaistaa — jos et voi saada todellista vapautta, voit ainakin ostaa jotain uutta. Mainonta on keskeinen keino saada ihmiset tyytymättömiksi siihen, mitä heillä on (ja keitä he ovat).

On naiivia väittää, että mainonnalla ei ole vaikutusta vastaanottajan psyykeen tai että markkinat vain vastaavat tarpeisiimme eivätkä yritä muokata ajatuksiamme. Mainonta luo epävarmuutta jokapäiväisistä asioista (miten pukeudumme, miltä näytämme…) ja synnyttää siten irrationaalisia ostohaluja, joita ei olisi olemassa vapaamielisessä kommunistisessa yhteiskunnassa.

Tässä on kuitenkin syvempi seikka, joka koskee kulutusta. Kapitalismi perustuu hierarkiaan eikä vapauteen. Tämä johtaa yksilöllisyyden heikkenemiseen sekä omakuvan ja yhteisöllisyyden menettämiseen. Molemmat näistä aistimuksista ovat syviä inhimillisiä tarpeita, ja kuluttajuus on usein keino, jolla ihmiset pääsevät eroon vieraantumisestaan itsestään ja muista (uskonto, ideologia ja huumeet ovat muita pakokeinoja). Siksi kapitalismissa tapahtuva kulutus heijastaa sen arvoja, ei mitään abstraktia ”ihmisluontoa”.

Tämä tarkoittaa, että kapitalismi tuottaa yksilöitä, jotka määrittelevät itsensä sen perusteella, mitä heillä on, eivät sen perusteella, keitä he ovat. Tämä johtaa kuluttamiseen kuluttamisen vuoksi, kun ihmiset yrittävät tehdä itsensä onnelliseksi kuluttamalla lisää hyödykkeitä.

Toisin sanoen anarkistisen yhteiskunnan kasvattamassa hyvin kehittyneessä yksilössä olisi vähemmän tarvetta kuluttaa kuin kapitalistisen yhteiskunnan keskivertoihmisellä. Tämä ei tarkoita sitä, että elämä anarkistisessa yhteiskunnassa olisi spartalaista ja vailla ylellisyyksiä, kaukana siitä. Väitän kuitenkin, että anarkokommunistisessa yhteiskunnassa ei tarvitsisi pelätä hillitöntä kulutusta, joka saa kysynnän jatkuvasti ylittämään tarjonnan.

Mitä tulee siihen, milloin investointeja tarvitaan, on selvää, että se perustuu tavaroiden kysynnän muutoksiin sekä kollektivistisessa että kommunistisessa anarkismissa. Bakuninin kollega James Guilliame esitti asian näin: ”Alueen kaikista kunnista kerättyjen tilastojen avulla tuotanto ja kulutus voidaan tieteellisesti tasapainottaa. Näiden tilastojen mukaisesti on myös mahdollista lisätä apua aloilla, joilla tuotanto on riittämätöntä, ja vähentää miesten määrää siellä, missä tuotantoa on liikaa.” [Bakunin anarkismista, s. 370]. Nykyään on järkevämpää puhua viivakoodien käytöstä kysynnän seurannassa.

On selvää, että investoinnit tuotannonaloihin, joilla on suuri kysyntä, ovat välttämättömiä, mikä käy helposti ilmi kerätyistä tilastoista. Tom Brown toteaa tämän itsestään selvän asian: ”Tavaroita tuotetaan nykyistä enemmän ja monipuolisemmin, sillä työläiset tuottavat mielellään erilaisia tavaroita ja uusia malleja. Nyt jos jotkut tavarat eivät ole suosittuja, ne jätetään hyllyille… Toisista, suositummista tavaroista kaupat tyhjenevät. On varmasti selvää, että apulainen vähentää epäsuositun linjan tilauksiaan ja lisää suositun linjan tilauksia.” [Syndicalism, s. 55].

Rahan lakkauttaminen on ikivanha unelma, jokaisen yhteiskunnallisen vallankumouksen radikaalein vaatimus vuosisatojen ajan.

400 EAA: Vaikka teillä ei ole rahaa, tulkaa veden ääreen. Ostakaa maissia ilman rahaa ja syökää. Ostakaa viiniä ilman rahaa ja maitoa ilman hintaa. (Jesaja).

1652: Ei saa olla ostamista ja myymistä … Jos joku mies tai perhe haluaa viljaa tai muita elintarvikkeita, hän voi mennä varastoon ja hakea niitä ilman rahaa. (Gerrard Winstantley).

Meidän ei pidä olettaa, että sen kohtalona on siis jäädä utopistiseksi unelmaksi. Nykyään tilanteessa on aivan uusi elementti: Runsaus.

Kaikki aiemmat yhteiskunnat ovat olleet säännöstely-yhteiskuntia, jotka ovat perustuneet ruoan, vaatteiden ja suojan niukkuuteen. Nykyaikainen maailma on myös niukkuuden yhteiskunta, mutta sillä on eräs ero. Nykypäivän puute on tarpeetonta, nykypäivän niukkuus on keinotekoista.

Aave kummittelee maailmassa, yltäkylläisyyden aave. Vain suunnitelmallisella tuhlauksella ja valtavassa mittakaavassa tapahtuvalla tuholla voidaan torjua yltäkylläisyyden pelottava uhka. Viinijärvet, voivuoret, autot, jotka on rakennettu hajoamaan alle 10 vuoden kuluttua jne.

Raha tarkoittaa säännöstelyä. Siitä on hyötyä vain silloin, kun on pulaa, jota säännöstellä. Kukaan ei voi ostaa tai myydä ilmaa: se on ilmaista, koska sitä on paljon. Ruoan, vaatteiden, suojan ja viihteen pitäisi olla ilmaista kuin ilma. Ainoa tekosyy rahan käytölle on se, että varallisuutta ei ole riittävästi – tämä ei ole pätevä tekosyy maailmassa, jossa tuotantovälineet on kehitetty sellaiselle tasolle, että kaikkien tarpeet voidaan tyydyttää.

Jos tekisimme luettelon kaikista niistä ammateista, jotka olisivat tarpeettomia rahattomassa maailmassa, töistä, joita ihmiset joutuvat nyt tekemään ja jotka ovat inhimillisesti katsoen täysin hyödyttömiä, voisimme aloittaa seuraavasti: Palkanmaksaja, veroasiamies, arvopaperinvälittäjä, vakuutusasiamies, lipunmyyjä, myyjä, kirjanpitäjä, peliautomaattien tyhjennysmies, teollisuusvakooja, pankinjohtaja.

Taloudellisten töiden luettelointi ei tietenkään lopeta jätteiden luettelointia. Kaikki tuotanto on nykyään puhtaasti voittoa tavoittelevaa. Voiton tavoittelu on usein täysin vastoin inhimillisiä tarpeita. ”Suunniteltu vanhentuminen” (suunnitelmallinen huonokuntoisuus), patenttijärjestelmän rajoittavat vaikutukset, kilpailevien yritysten tai kansakuntien päällekkäisten toimintojen aiheuttama ponnistelujen tuhlaaminen — nämä ovat vain muutamia tapoja, joilla voitot aiheuttavat hävikkiä.

Rahattomassa maailmassa työ olisi täysin erilainen asia. Työt, jotka ovat väistämättä epäterveellisiä tai epämiellyttäviä, kuten hiilikaivostyö, automatisoitaisiin tai työpaikkoja vaihdettaisiin niin, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä epämiellyttävää työtä koko loppuelämäänsä.

Kaikki maat eivät kuitenkaan siirry anarkistiksi kerralla. Vaikka nykyaikainen joukkoviestintä ja matkustamisen helpottuminen merkitsevät sitä, että vallankumouksen myönteiset kokemukset tunnetaan melko nopeasti suurimmassa osassa maailmaa, vallankumouksellisen liikkeen kasvu on silti epätasaista.

Miten selviämme siitä, että esimerkiksi Länsi-Eurooppa tekee vallankumouksen ja muu maailma ottaa sen jälkeen kiinni, kun se on saavuttanut vaikkapa Länsi-Euroopan vallankumouksen?

alunperin julkaissut Libre Pensamiento

Fossiilikapitalismi on jo siirtynyt vaiheeseen, jossa pääoman ja työvoiman lisääntymisen takaaminen on ehkä ylitsepääsemättömän vaikeaa. Aivan kuin tämä ei olisi vielä tarpeeksi, tällä hetkellä on olemassa kolme suurta uhkaa: ilmastonmuutos, biologisen monimuotoisuuden tuhoutuminen ja maailmanlaajuinen energian väheneminen. Näistä syistä kapitalismi on aloittanut energiajärjestelmän uudelleenjärjestelyn, joka valmistelee uutta energia- ja tuotantojärjestystä. Mitä yhteiskunnalliset liikkeet, työntekijät ja syrjäytyneet voivat tehdä tässä yhteydessä? Anarkistien, liberalistien ja surrealistien piirissä näkemys on hyvin selkeä: tehdään vallankumous, tai toisin sanoen: palautetaan ihmisyhteisö. Vaihtoehtoja on vain kaksi: joko vallankumous tai katastrofin (sosiaalisen, ekologisen…) lisääntyminen; ja jos valitaan keskitie, se johtaa lopulta katastrofiin. Uskon, että anarkismi voi löytää tarpeellisen liittolaisen tässä taistelussa tietyistä degrowth-virtauksista.

Ensimmäiseksi on todettava, että degrowth ei ole selkeästi määritelty liike, vaan se on sekamelska, johon mahtuu liian monta asiaa. Voimme puhua kaikesta ekomarxistisesta, ekososialistisesta ja sosialidemokraattisesta degrowthista primitivistiseen, maaseutuun suuntautuvaan tai antikapitalistiseen degrowthiin ja jopa konservatiiviseen tai äärioikeistolaiseen degrowthiin. Siksi degrowth voitaisiin määritellä tietoisuudeksi biofyysisistä ja energeettisistä rajoituksista, jotka voidaan sovittaa mihin tahansa ideologiaan. Tässä kritiikissäni keskityn enemmistösuuntaukseen, joka nauttii suurinta näkyvyyttä, eli sosiaalidemokraattiseen degrowthiin.

Mitä ottaa ja mitä jättää degrowthista?

Totuuden levittämiseen kuuluu, että näytetään kaikessa karuudessaan sellaiset todellisuudet kuin luonnon monimuotoisuuden hälyttävä väheneminen, ilmastonmuutoksen eteneminen, maailmanlaajuinen energiantuotannon väheneminen ja sen vaihtoehtojen puute, kaivosteollisuuden ja uuskolonialismin törkeydet tai teollistumisen ja ympäristötuhonnan väliset yhteydet. Tässä mielessä degrowth tekee yleisesti ottaen kiitettävää työtä. Yhteenvetona voidaan sanoa, että degrowth on oikeassa diagnoosissaan planeetan nykytilanteesta, joka perustuu Kansainvälisen energiajärjestön (IEA), Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) tai hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) kaltaisten elinten antamiin tietoihin. Anarkistien ei missään nimessä pitäisi hylätä näitä tieteellisiä arvioita vain siksi, että ne ovat peräisin valtiollisista ja valtion tieteellisistä laitoksista. Samoin Antonio Turielin tai Jorge Riechmannin kaltaiset kirjoittajat, vaikka he eivät jaa ideologiaamme ja vaikka he työskentelevät Espanjan kansallisen tutkimuskeskuksen (CSIC) tai julkisen yliopiston kaltaisissa laitoksissa, tekevät rohkeaa ja erinomaista valistustyötä — joka ei ole lainkaan taantumuksellista — sekä puheissa ja konferensseissa että seminaareissa ja kokouksissa.

Tästä huolimatta emme voi jättää huomiotta sitä, että kun degrowth tuomitsee kapitalismin haitallisuuden, se pysyttelee epämääräisellä maaperällä eikä syvenny itse kapitalistisiin suhteisiin tai kysymyksiin, jotka liittyvät automaattiseen hyödykeluonteeseen ja arvon lakiin. Heidän kapitalismikritiikkinsä on täynnä epämääräisyyttä, ja he päätyvät hyväksymään poissulkemisen kautta kapitalistisen tuotannon suhteet ja siten sisäisen taloudellisen logiikan, joka ohjaa elämäämme. Näyttäisi siis siltä, että degrowth ei ole muuta kuin pääoman kasautumisen ja globaalin tavaratuotannon historiallisen tuskan jatkamista, mutta nyt alhaisen energian olosuhteissa. Tässä kohtaa degrowth vaikuttaa kaikkein riittämättömimmältä ja monesti jopa vastavallankumoukselliselta. Miquel Amorós on oikeassa todetessaan, että ”pyrkimyksenä päästä ulos kapitalismista lakkauttamatta sitä, ryhtymällä toimiin ja astumalla tosiasioiden kentälle, degrowth-aktivistit lähentyvät vanhaa ja hylättyä sosialidemokraattista hanketta, jonka tavoitteena on lakkauttaa kapitalismi poistumatta siitä koskaan”. Ymmärtääksemme tämän degrowthin aiheuttaman ”ei-uloslähdön” kapitalismista turvaudumme yleensä hätäjarrun metaforaan; jos degrowth ehdottaa, että kapitalistisen junan nopeuden pitäisi laskea, anarkismi ehdottaa, että vedetään hätäjarrua ja saadaan juna hidastamaan vauhtia niin, että se pysähtyy mahdollisimman pian ilman, että matkustajille aiheutuu vaaraa.

Degrowth ei pidä yksityisomaisuuden poistamista välttämättömänä, ja sen kanta valtioon on useimmissa tapauksissa epäselvä. Vaikka degrowth ehdottaa todellisten tuotantosuhteiden muuttamista, se olettaa, että on olemassa siirtymäkausi, jonka aikana voidaan kulkea valtion omaksumia uudistusmielisiä polkuja. Tavallaan näille degrowthin kannattajille käy samoin kuin dekolonialistiselle liikkeelle, kun — kuten Peter Genderloos on jo huomauttanut — he jättävät kolonialismin kritiikissään valtion koskemattomaksi, ikään kuin se ei olisi ollut välttämätön tekijä historiallisessa kolonialismissa tai nykyisessä kaivostoiminnan uuskolonialismissa.

Lisäksi monet poliittisen possibilismin ajamat degrowth-viholliset asettavat suuria toiveita parlamentaarisen politiikan haltuunottoon. Monet heistä ovatkin mukana Sumarin kaltaisissa puolueissa. Tämä tarkoittaa sitä, että nämä degrowtherit joutuvat lopulta alistamaan puheensa, ehdotuksensa ja totuuden esittämisen vaalidynamiikkaan, mikä edellyttää maltillisuutta. On olemassa halu pyrkiä yksimielisyyteen, miellyttää kaikkia, minkä Alexander Dunlapin kaltaiset kirjoittajat ovat jo tuominneet. Toinen mielenkiintoinen degrowthin kohdistuva kritiikki liittyy siihen, millaisessa mediassa degrowthin diskursseja muotoillaan ja laajennetaan, eli pääasiassa akateemisella alalla. Degrowth on saanut alkunsa akateemisten intellektuellien, opiskelijoiden ja yliopistojen professorien kirjoituksista. Se ei ole ruohonjuuritason liike, se ei nouse ammattiliitoista, eikä se nouse syväekologian kaltaisista liikkeistä tai Earth First! -järjestöstä tai teollisuuden vastaisesta liikkeestä, saati sitten 1960- ja 70-luvuilla Euroopassa toimineista autonomisista ryhmistä. Toinen kielteinen tekijä on se, että degrowtherit saavat yhä enemmän suosiota sosiaalisissa verkostoissa. Lisäksi degrowthista järjestetään yhä enemmän keskusteluja tai verkkokursseja. Tämä tarkoittaa sitä, että heidän puheisiinsa on pakotettu lyhyt, nopea ja pinnallinen kieli, joka ei suosi huolellista lukemista. Ja mahdollisen algoritmisen sensuurin ohella, jotta he eivät säikähtäisi ja saisivat lisää seuraajia, juuri kirjoittajat itse välttävät radikaalia kieltä.

Aivan kuin tämä ei riittäisi, degrowth välttelee sitä, mitä se pelkää eniten: luokkataistelua. Heillä ei ole luokkataistelua. Mikä tärkeintä, he eivät edes käytä asiasta nimenomaista luokkadiskurssia. Ja he kaikki luopuvat vallankumouksesta, välttäen jopa sanaa vallankumous. Mikään Serge Latouchen kuuluisista kahdeksasta R:stä — jotka ovat monille degrowthin peruspilareita — ei vastaa vallankumouksen R:ää. Niinpä degrowth-aktivistit turvautuvat epämääräisiin ja näennäisen neutraaleihin ilmaisuihin, kuten ”uuteen tuottavaan rationaalisuuteen” tai ”talouden purkamiseen”. Vallankumouksellinen näkökulma siis puuttuu. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä on terminologiset kysymykset. Kyse on termin ”romahdus” käytöstä, jota pidän epätarkkana ja harhaanjohtavana. Se on termi, joka ei vastaa sitä, mitä nykyiselle fossiiliselle kapitalismille tapahtuu, mikä voi olla hämmentävää.

 

Mitä anarkismi ja libertaristiset liikkeet voivat ottaa degrowthista? Monet kirjoittajat väittävät, että anarkismi on määritelmällisesti degrowth-suuntautunut. He olisivat yllättyneitä tietäessään, että aivan kuten pääoman vasemmisto on aina jättänyt huomiotta tietoisuuden ympäristön rajoista ja tietyistä resursseista, monien libertarististen järjestöjen ja autonomisten ryhmien diskursseja läpileikkaavat päästä päähän edistysmyytti ja sokea teknologisen kehityksen mörköjen palvominen, jotain, joka on peräisin pitkältä ajalta, kuten José Ardillo muistaa hyvin teoksessaan Renewable Illusions. Onneksi yhä useammat libertaristiset järjestöt ovat tietoisia näistä rajoituksista. Ajatellaanpa esimerkiksi Kataloniasta kotoisin olevaa libertaristijärjestö Embatia ja sen julkilausumaa ”Yhdeksän pointtia degrowthin puolesta” tai joitakin kirjoittajia, jotka ”siltaavat” anarkismin ja degrowthin välillä, kuten Carlos Taibo, joka muuten puhuu selvästi ekotopioista, suorasta demokratiasta ja vallankumouksesta.

Jos anarkismi lähtee tälle tielle, se voi hyvinkin lähteä tälle tielle myös tietyistä nykyisistä degrowth-suuntauksista, aivan kuten kehityksen vastainen liike ja radikaali ympäristönsuojelu ovat sitä ruokkineet. Tämä voisi auttaa anarkismia ottamaan vastuun kohtaamistamme energia- ja teknologisista rajoituksista sekä edistysmyytin haitallisuudesta. On olemassa joitakin vähemmistöjen degrowth-kantoja — jotkut niistä ovat linjassa Murray Bookchinin ekokunnallisen degrowthin kanssa ja toiset sijoittuvat siihen, mitä Daniel García Garcían kaltaiset kirjoittajat ovat kutsuneet itseohjautuvaksi degrowthiksi — jotka ovat kiinnittäneet huomioni; tiettyjä degrowth-virtauksia, joiden kanssa voisimme luoda yhteistyösiteitä ja tuoda ne joukkoihimme.

Monet heistä ovat ideologisessa rajamaastossa, aloilla, jotka kritisoivat valtiota ja ehdottavat oikeudenmukaisia uudistuksia, ja korostavat sosiaalisia liikkeitä ja oman tilan puolustamista. Ajatellaanpa esimerkiksi Adrián Almazánin ja Luis González Reyesin kaltaisia kirjoittajia, jotka tuoreessa teoksessaan Decrecimiento: del qué al cómo, vaikka he korostavat sosiaalisten liikkeiden tarvetta, joiden on pakotettava valtio hyväksymään tiettyjä uudistustoimenpiteitä, kannattavat myös valtateiden, tuulipuistojen tai uusien lentokenttien rakentamisen vastaisia taisteluita. Jos otamme huomioon, että näissä taisteluissa vastustetaan valtiota, joka on suurten yritysten ja korporaatioiden ja siten pääoman palveluksessa, eikö tämä ole valtionvastaisen vallankumouksen alku, vaikka se onkin vasta alkuvaiheessa? Eivätkö nämä hajanaiset taistelut synny pyrkiessään luomaan muita elin- ja tuotantotapoja, toisin sanoen pyrkiessään vallankumoukseen? Syvällä sisimmässään nämä kirjoittajat puhuvat vallankumouksesta, proletaarisesta taistelusta, joka vastustaa taantuvaa teollisuus- ja finanssiporvaristoa, joka kamppailee säilyttääkseen ja kasvattaakseen voittojaan, mutta näyttää siltä, että he eivät uskalla sanoa sanaa vallankumous. Mielestäni anarkismin on tavoitettava nämä pienet degrowthin sektorit etsimällä yhteistyötä ja jopa rohkaisemalla heitä avaamaan luokkapohjainen ja avoimesti vallankumouksellinen virta degrowthin sisällä.

Kohti hidastavaa anarkismia

Tämän anarkismin ja itseohjautuvan degrowthin välisen liiton kautta voitaisiin siis kehittää vallankumouksellinen teoria, joka yhdistää kaiken sen tiedon, joka liittyy biosfäärin ja energian rajallisuuteen, globaalin tavaratuotannon järjestelmään sekä proletariaatin ja uusien syrjäytyneiden nykyiseen tilanteeseen. Tämä puolestaan auttaisi meitä ymmärtämään, millainen kapitalistinen rakenneuudistus on jo käynnissä ja miten sitä voidaan torjua. Samoin on välttämätöntä suunnitella yhteinen vallankumoushanke, maailmanlaajuinen libertaarinen kommunistinen ohjelma. CNT-CIT:stä toveri Genís Ferrero on korostanut, että kapitalismin rappion edessä ”meidän on kyettävä luomaan järjestäytyminen isolla kirjaimella ja yhdistettävä se yleiseen ideologiaan ja ohjelmaan, joka visualisoi globaalin vaihtoehdon tässä yhteiskunnassa”. Tämän ohjelman tulisi osoittaa kolmeen suuntaan: Ensinnäkin sen on rakennettava solidaarisuusverkostoja ja omia — valtiovastaisia — instituutioita, jotka perustuvat keskinäiseen avunantoon, jotta voidaan kohdata tulevat niukkuuden skenaariot, ja degrowth voi antaa tässä mielessä paljon. Toiseksi sen on luotava puolustautumisstrategioita alueen tuhoamista sekä valtioiden ja suurteollisuuden harjoittamaa sortoa vastaan. Anarkismi löytää epäilemättä liittolaisensa tämäntyyppisestä degrowthista, joka liittyy taisteluihin alueen puolustamiseksi. Kuten Alexander Dunlap sanoo: ”Yhteys degrowthin ja antikapitalististen, autonomististen ja anarkististen (ekologisten) liikkeiden välillä voi vahvistua siinä määrin kuin ne lähentyvät toisiaan elinympäristöjen puolustamiseksi” — mutta nämä taistelut alueen puolustamiseksi ovat vain yksi osa-alue koko yhteiskuntajärjestyksestä, joka on tuhottava. Nämä kamppailut on yhdistettävä muihin kamppailuihin, jotka perustuvat haluun murtaa sama yhteiskuntajärjestys, kuten ammattiliittojen taistelu, suorat toimet pankkilaitoksia vastaan tai nykyisen kapitalismin infrastruktuurien sabotoiminen. Ja tämä liittyy tämän vallankumousohjelman kolmanteen osaan: taistelun hyökkäysvaiheeseen, jonka yhteisenä tavoitteena on arvon ja maailman tavaratuotannon valtiokapitalistisen järjestelmän lakkauttaminen ja vallankumouksellisen uudistumisen edistäminen.

On niitä, jotka sanovat, että kansainvälisellä vallankumouksellisella liikkeellä on tuskin voimaa tehdä niin tai että proletarisoitunutta väestöä, syrjäytyneitä, marginalisoituja ja niskoittelevia ei koordinoida, ja keskittyvät yksittäisiin tapahtumiin, jotka synnyttävät heidän kamppailunsa. Näin tarkasteltuna näyttäisi siltä, että olemme kaukana vallankumouksellisesta uudistuksesta, mutta unohdamme, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut lisääntyvät; todistamme, että pääomalle ominaiset ristiriidat tulevat yhä väkivaltaisemmin esiin — ja pääoma on repeämässä liitoksistaan — ja kaikkialla maailmassa syntyy uusia kapinallisia ja vallankumouksellisia aaltoja, jotka kenties jo osoittavat uuden historiallisen kauden alkamista. Juuri nyt anarkismi ja kehityksenvastaisuus voivat löytää voimakkaan liittolaisen tietyiltä degrowthin aloilta.

~ Vicente Guedero

 

Lähde: https://freedomnews.org.uk/2024/05/27/deceleration-notes-on-anarchism-and-degrowth/

Esimerkiksi lähtien heti luvun otsikosta, joka on suora lainaus Goethen runosta Vanitas! Vanitatum Vanitas!, joka saksaksi on ”Ich hab’ Mein’ Sach’ auf Nichts gestellt”, joka suomeksi olisi kutakuinkin ”Olen pannut asiani tyhjän päälle”, on käännetty englanniksi ”All Things Are Nothing To Me”, joka suomeksi kuuluisi ”Mikään ei ole minulle mitään”. Kuitenkaan itse tekstiä lukemalla ei saa käsitystä, että mikään ei olisi Stirnerille mitään, hänhän nimenomaisesti lopussa toteaa, että hän itse on kaikki kaikessa. Siksi englanninkielistä käännöstä ei tule seurata orjallisesti vaan pitäytyä, siten kuin mahdollista, saksalaisessa alkuperäistekstissä.

Tämä sama ongelma on käynyt ilmi ensimmäisen englanninkielisen käännöksen kanssa myös muille, ja tekstistä löytyy uudempi käännös samanlaisilla argumenteilla. Käännöksien välissä aikaa on kulunut yli sata vuottta. –T.S.

Olen pannut asiani tyhjän päälle

Mikä ei pitäisikään olla minun asiani! Ennen kaikkea hyvän asia, sitten Jumalan asia, ihmisyyden, totuuden, vapauden, inhimillisyyden, oikeudenmukaisuuden asia; lisäksi kansani, ruhtinaani, isänmaani asia; lopuksi jopa hengen asia ja tuhat muuta asiaa. Vain Minun asiani ei koskaan ole Minun asiani. ”Perkeleen egoisti, joka ajattelee vain itseään!”

Katsokaamme sitten, miten he hoitavat heidän asioitaan, joiden hyväksi meidän on tehtävä työtä, annettava itsemme ja innostuttava.

Te tiedätte monia syvällisiä asioita, joita voitte julistaa Jumalasta, ja olette tuhansia vuosia ”tutkineet Jumaluuden syvyyksiä” ja katsoneet sen sydämeen, niin että voitte hyvin kertoa meille, miten Jumala itse toteuttaa ”Jumalan asiaa”, jota meidät on kutsuttu palvelemaan. Ja te ette salaa Herran tekoja. Mikä sitten on Hänen asiansa? Onko Hän, kuten Meidät on johdateltu uskomaan, tehnyt vieraan asian, onko Hän tehnyt totuuden, rakkauden asian omakseen? Tämä väärinkäsitys raivostuttaa teitä, ja te opastatte meitä, että Jumalan asia on todellakin totuuden ja rakkauden asia, mutta että tätä asiaa ei voi kutsua hänelle vieraaksi, koska Jumala itse on totuus ja rakkaus; teitä raivostuttaa oletus, että Jumala voisi olla meidän köyhien maan matosten kaltainen edistämällä vierasta asiaa omanaan. ”Jumalan pitäisi ryhtyä ajamaan totuuden asiaa, ellei hän olisi itse totuus?” Hän huolehtii vain omasta asiastaan, mutta koska Hän on Kaikki kaikessa, siksi kaikki on Hänen asiansa; mutta me, Me emme ole Kaikki kaikessa, ja meidän asiamme on kaiken kaikkiaan pieni ja halveksittava; siksi Meidän on ”palveltava korkeampaa asiaa”. — Nyt on selvää, että Jumala huolehtii vain omastaan, on vain itsensä kanssa tekemisissä, ajattelee vain itseään, ja hänellä on vain itsensä mielessä; voi kaikkea, mikä ei ole Hänelle mieluista. Hän ei palvele ketään korkeampaa ja tyydyttää vain itseään. Hänen asiansa on puhtaasti egoistinen asia.

Entä ihmiskunta, jonka asia meidän on otettava omaksemme? Onko sen syy jonkun muun syy, ja palveleeko ihmiskunta korkeampaa syytä? Ei, ihmiskunta katsoo vain itseensä, ihmiskunta haluaa vain edistää ihmiskuntaa, ihmiskunta on oma asiansa. Jotta se voisi kehittyä, se antaa kansojen ja yksilöiden raataa palveluksessaan, ja kun ne ovat saavuttaneet sen, mitä ihmiskunta tarvitsee, se heittää ne kiitollisuudesta historian lantakasaan. Eikö ihmiskunnan asia ole — puhtaasti egoistinen asia?

Minun ei tarvitse näyttää kenellekään, joka haluaa tyrkyttää meille asioitaan, että hän on huolissaan vain itsestään, ei meistä, vain omasta hyvinvoinnistaan, ei meidän hyvinvoinnistamme. Katsokaa vain kaikkea muuta. Haluaako totuus, vapaus, inhimillisyys, oikeudenmukaisuus mitään muuta kuin sitä, että innostutte ja palvelette niitä?

Ne kaikki näyttävät poikkeuksellisen hyviltä, kun niitä tottelee kuuliaisesti. Ajattele ihmisiä, joita uskolliset isänmaalliset suojelevat. Patriootit kaatuvat verisessä taistelussa tai nälkää ja kurjuutta vastaan käytävässä kamppailussa; mitä kansa kysyy siitä? Kansasta tulee ”kukoistava kansa” heidän ruumiidensa lannoituksen kautta! Yksilöt ovat kuolleet ”kansan suuren asian puolesta”, ja kansa lähettää heidän jälkeensä muutaman kiitoksen sanan ja… saa siitä hyödyn. Tätä minä kutsun kannattavaksi egoismiksi.

Mutta katsokaa tuota sulttaania, joka niin rakastavasti huolehtii ”omistaan”. Eikö hän itse ole puhdasta epäitsekkyyttä ja eikö hän uhraa itsensä tunneittain omiensa puolesta? Kyllä, ”omiensa” puolesta. Kokeile sitä kerran ja näytä itsesi ei hänen omanaan vaan sinun omasi: Joudut vankilaan, koska välttelit hänen itsekkyyttään. Sulttaani ei ole pannut asiaansa minkään muun kuin itsensä päälle: hän on itse kaikki kaikessa, hän on itse ainoa, eikä suvaitse ketään, joka ei uskalla olla ”hänen”.

Ettekö halua oppia näistä loistavista esimerkeistä, että egoisti pärjää parhaiten? Minä puolestani otan tästä opikseni, ja sen sijaan, että jatkaisin näiden suurten egoistien epäitsekästä palvelemista, olisin mieluummin itse egoisti.

Jumala ja ihmiskunta ovat asettaneet asiansa tyhjän päälle, eivät minkään muun kuin itsensä varaan. Asetanko siis minäkin asiani Minun päälleni, joka olen yhtä hyvä kuin Jumala ja ei-mitään kaikelle muulle, joka olen Minun kaikkeni, minä joka olen Ainoa.

Jos Jumalalla, jos ihmiskunnalla, kuten vakuutatte, on itsessään tarpeeksi sisältöä ollakseen itse Kaikki kaikessa: silloin minusta tuntuu, että minulta puuttuu sitä vielä vähemmän, eikä minulla ole mitään valittamista ”tyhjyydestäni”. Minä [en] olen ei-mitään tyhjyyden merkityksessä, vaan luova ei-mitään, se ei-mitään, josta minä itse Luojana luon kaiken.

Pois kaikki, mikä ei ole täysin Minun asiani! Luuletteko, että Minun asiani täytyy ainakin olla ”hyvä asia”? Mikä hyvä, mikä paha! Minä itse olen asiani, enkä ole hyvä enkä paha. Kummallakaan ei ole Minulle mitään merkitystä.

Jumalallinen on Jumalan asia, inhimillinen on ”ihmisen” asia. Minun asiani ei ole jumalallinen eikä inhimillinen, se ei ole totta, hyvää, oikeaa, vapaata jne. vaan yksin minun asiani, eikä se ole yleinen, vaan se on — Ainoa, niin kuin minä olen ainutkertainen.

Mikään ei ole Minun yläpuolellani!

Lähde: http://max-stirner-archiv-leipzig.de/dokumente/1844-Der-Einzige-und-sein-Eigentum-(1845-1893-1991).pdf

Kommunalismi viittaa suoraan demokraattisten, ei-hierarkkisten, yhteistoiminnallisten yhteisökokousten keinoihin ja päämääriin, jotka pyrkivät tyydyttämään ihmisten tarpeet keskinäisen avunannon avulla, vastustamaan hierarkioita suoran toiminnan avulla ja rakentamaan uutta maailmaa vanhan kuoren sisällä kohti kaksoisvallan, vallankumouksen ja vapaamielisen kommunismin muodostumista. Se on käytäntö, joka soveltaa yleismaailmallisia käytäntöjä tiettyihin konteksteihin ja mukauttaa niitä asiaankuuluviin olosuhteisiin ja muuttujiin. Kommunalistisissa projekteissa pyritään nivomaan yhteen jälleenrakentava politiikka, oppositiopolitiikka, periaatteellinen toiminta ja johdonmukainen tehokkuus — käyttämällä eettisiä prosesseja ja käytäntöjä strategisesti hyvien lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi.

Vapauden yhteisöllinen muoto

Kommunalismin solusolmu — tärkein kommunalismin esittämä vapauden muoto — on yhteisön yleiskokous. ”Kommunalistiset yleiskokoukset” ovat yhteisöllisiä kokouksia, jotka perustuvat suoran demokratian, ei-hierarkian/horizontalisuuden, vapaan yhdistymisen, suoran toiminnan, keskinäisen avun/kommonisoinnin jne. muotoon ja sisältöön. Yhteisöllisiä kokouksia tarvitaan, jotta itsehallinto voisi toteutua yhteisön tasolla. Yhteisökokoukset ovat paikkoja, joissa käydään vuoropuhelua ja tehdään yhteisiä päätöksiä siitä, miten tarpeisiin vastataan ja miten kehitetään yhteisiä toimia ja hankkeita. Itsehallinnollisissa yhteisön yleiskokouksissa on osallistuvia neuvostoja/komiteoita/työryhmiä/työryhmiä/kiertäviä valtuutettuja, jotka toteuttavat erityispäätöksiä yhteisön kokousten päättämien yleisten päätösten/politiikkojen/määräysten/käytäntöjen rajoissa. Yhteisökokoukset voivat liittoutua keskenään kehittämään yhteisöjen välistä keskinäistä apua ja yhteisöä, suoraa toimintaa, koordinointia ja päätöksentekoa. Tällaisissa yhteistoimintajärjestelyissä valtuutettuja lähetetään edestakaisin yhteistoimintaneuvostojen ja yhteisökokousten välillä, jolloin poliittinen päätösvalta pysyy alimmalla tasolla suoraan yhteisökokousten ja osallistujien käsissä.

*** Yhteisökokousten lisäksi kaikki (tai lähes kaikki) kommunalistit kannattavat erilaisten kansanjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden ekosysteemiä, jotka käyttävät vapauttavia keinoja vapauttavien päämäärien saavuttamiseksi.

Yhteisvaurauden kehittäminen

Kommunalistiset projektit pyrkivät ennakoimaan ja kehittämään yhteisvaurautta. Yhteisöt ovat taloudellisia suhteita, joiden juuret ovat ihmisten tarpeiden ja toiveiden tyydyttämisessä, ja niitä hallinnoivat itse ne, jotka tarvitsevat ja hoitavat taloutta yhteisön yleiskokouksissa, neuvostoissa ja erilaisissa työryhmissä. Yleisen keskinäisen avun ja yhteisvaurauden esiinnousu voi näyttää miltä tahansa, lähtien yleisistä ja erityisistä keskinäisen avun ryhmistä (jotka tarjoavat suoranaisia tavaroita ja palveluja ilmaiseksi osallistujille ja muille), yhteisöllisistä liikkeistä, työkalukirjastoista, resurssikirjastoista aina yhteisiin asuntoihin, peltoihin, tehtaisiin, työpajoihin, vapaa-ajanviettopaikkoihin ja infrastruktuuriin. Yhteisöjen ennaltamäärittely voi auttaa luomaan ihmisten välille keskinäisen edun, jossa jokaisen hyvinvointi ja kukoistus tapahtuu edistämällä kaikkien hyvinvointia ja kukoistusta. Yhteisvaurautta voidaan kehittää siitä, mitä resursseja ihmiset tuovat yhteisvarantoon, ja niitä voidaan myös ottaa haltuun pakkolunastamalla ja yhteisöllistämällä hierarkkisesti hallinnoitua omaisuutta ja puolustamalla yhteisvaurautta hierarkkisia voimia vastaan. Jotta yhteisomaisuus voisi kukoistaa täysin, kansanjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden on pakkolunastettava hierarkkinen omaisuus. Vastavuoroisen avun ja yhteisvaurauden kokonaisvaltainen kehittäminen voi auttaa

1. vastaamaan yhteisökokousten ja muiden yhteiskunnallisten liikkeiden ryhmien osallistujien tarpeisiin,
2. jakamaan yhteisökokousten ja sosiaalisten liikkeiden ryhmien sosiaalista uusintamista,
3. ruokkimaan ja tukemaan tällaisten yleiskokousten ja ryhmien suoran toiminnan projekteja,
4. niitä, jotka ovat kaikkein vähäosaisimpia, ja
5. moninkertaistamaan ja ennaltamäärittelemään yhteisöllisen itsehallinnon ja tarpeiden mukaisen jakamisen sisältöä sosiaalisen liikkeen kehitysprosessissa.

Hyvässä yhteiskunnassa

Hyvässä yhteiskunnassa politiikka ja talous integroitaisiin federoituihin, hierarkiattomiin ja suoran demokraatian kuntiin, joihin olisi sijoitettu itseohjautuvia neuvostoja ja vuorottelevia valtuutettuja yhteisön päätösten täytäntöönpanoa varten. Yleiskokouksissa ihmiset kävisivät vuoropuhelua, tekisivät suoria kollektiivisia päätöksiä ja tekisivät sopimuksia työn jakamisesta. Yhteisökokousten yhteydessä toimivat neuvostot huolehtisivat itse päätösten täytäntöönpanosta yhteisön kokousten päättämien toimintalinjojen, pöytäkirjojen ja valtuutusten puitteissa. Uusintaminen/tuotanto vastaisi ihmisten tarpeisiin ja toiveisiin. Ja vastaavasti jakelu tapahtuisi tarpeiden, toiveiden ja käytön mukaan, jolloin kaikilla olisi mahdollisuus saada käyttöönsä runsaudensarvi, joka lisääntyisi ja kehittyisi jaetulla osallistuvalla työllä, työnteolla ja toiminnalla, jota avustaisi ekologinen ja vapauttava teknologia.

Yhteisten prosessien ja käytäntöjen yhtymäkohdat

Suoran demokratian muotoja tarvitaan, jotta voidaan tehdä suoria kollektiivisia päätöksiä siitä, mitä ihmiset haluavat tehdä ja mikä vaikuttaa heihin. Ilman suoraa demokratiaa ei ole kollektiivista itsemääräämisoikeutta eikä yksilön itsemääräämisoikeutta suhteessa kollektiivisiin päätöksiin. Suora demokratia on kuitenkin yksinään välttämätön mutta riittämätön jokaisen ja kaikkien vapauden täydelle kukoistukselle; suoran demokratian muotoja voidaan käyttää välineenä epädemokraattiseen, epäegalitaariseen ja muuten epävapaaseen sisältöön. Autoritaarisen muodon ja sisällön välttämiseksi on tärkeää, että kokoukset ja niiden tekemät päätökset ovat sopusoinnussa tiettyjen vapauttavien vähimmäisominaisuuksien/käytäntöjen kanssa.

Kommunalistisilla projekteilla on yhteisiä poliittiseen muotoon ja sisältöön liittyviä prosesseja ja käytäntöjä, joihin kuuluvat ainakin suora demokratia, vapaa yhdistyminen, ei-hierarkia, yhteisöllinen itsehallinto, yhteisfederalismi, keskinäinen apu ja suora toiminta. Suora demokratia, kuten suora kollektiivinen päätöksenteko, on olennainen osa kollektiivista vapautta. Suora demokratia henkilöiden vapaassa yhteenliittymässä ilman hallitsevia luokkia ja hierarkkisia suhteita mahdollistaa sen, että kokousten muotoa ja sisältöä ei käytetä välineenä henkilöiden vapauksien mielivaltaiseen rajoittamiseen. Yhteisöllistä itsehallintoa tarvitaan, jotta itsehallintoa voi olla olemassa kaikissa mittakaavoissa ja jotta voidaan estää vallan yksityistäminen yli yhteisöjen. Yhteisfederalismi mahdollistaa yhteisökokousten välisen päätöksenteon ja yhteistyön siten, että kaikki poliittinen päätösvalta on suoraan yhteisökokouksilla ja niiden osallistujilla. Keskinäinen avunanto on tarpeen, jotta ihmisten tarpeisiin voidaan vastata monensuuntaisesti. Tarvitaan hierarkian vastaista suoraa toimintaa, jotta voidaan vastustaa hierarkkista hallintoa ja vastata ihmisten tarpeisiin tällaisen vastarinnan avulla. Edellä mainittua voidaan soveltaa tiettyihin tilanteisiin suhteellisen rajattomasti eri tavoin. Itsehallinto (mukaan lukien suora demokratia, vapaa yhdistymisen ja hierarkiattomuus), suora toiminta ja keskinäinen avunanto jne. voivat olla olemassa yhteisten prosessien ja käytäntöjen yhtenäisinä pisteinä organisaatiossa ja asiaankuuluvissa säännöissä, päätöksentekoprosesseissa, oikeuksissa ja velvollisuuksissa, ohjelmissa ja yhteisökokouksissa sekä niiden kautta. On tietenkin myös mahdollista, että tällaisten piirteiden merkityssisältö sisältyy yhteisiin prosesseihin, käytäntöihin ja sopimuksiin ilman, että näitä erityisiä sanoja käytetään.

Strategia

Kommunalismin strategia koostuu kaksoisvallan kehittämisestä kapitalismia, valtiota ja hierarkiaa vastaan laajemmin käyttämällä kommunalistisia keinoja, rakenteita ja prosesseja kommunalististen päämäärien eteenpäin viemiseksi. Kommunalismiin kuuluu oppositiopolitiikka — hierarkioiden vastustaminen suoralla toiminnalla itseohjautuvin keinoin. Kommunalismin toinen ulottuvuus on jälleenrakentava politiikka ja keskinäinen avunanto — sosiaalisten liikkeiden ja ihmisten tarpeisiin vastaaminen laajemmin horisontaalisten yhteisöorganisaatioiden, sulautettujen neuvostojen/komiteoiden/työryhmien, yhteisen infrastruktuurin ja taitojen, välineiden, tarpeiden, kykyjen ja resurssien yhdistämisen avulla eri mittakaavoissa. On tärkeää luoda muoto ja sisältö, joka perustuu kommunalistisiin prosesseihin, käytäntöihin ja tavoitteisiin. Tätä varten ihmisten on saatava muut vakuuttuneiksi vuoropuhelun ja toiminnan kautta erilaisista vapauttavista käytännöistä — kuten suorasta demokratiasta, suorasta toiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Hyvä tapa vakuuttaa ihmiset käyttämään tällaisia menetelmiä on keskittyä yhdessä yhteisiin tarpeisiin, yhteisiin tavoitteisiin ja yhteisiin kamppailuihin sekä osoittaa vuoropuhelun ja mielenosoitusten avulla, että vaakatason suora demokratia, keskinäinen avunanto ja suora toiminta jne. voivat auttaa saavuttamaan erilaisia tavoitteita, joita ihmisillä on hierarkkisia keinoja paremmin.

Yhteisökokoukset ja paikallisneuvostot voivat kehittää oppositiopolitiikkaa ja uudelleenrakentamista uusintamisen, tuotannon, jakelun, välistävedon, kulutuksen ja yhteisöelämän pisteissä. Yhteisökokoukset voivat mahdollisesti organisoida suoria toimia, suoria kampanjoita ja suoria toimintakomiteoita kaikkia yleisiä ja erityisiä hierarkioita vastaan tietyn yhteisön tai alueen sisällä ja sen ulkopuolella. Lisäksi yhteisölliset kokoukset voivat mahdollisesti järjestäytyä vastaamaan monenlaisiin erityisiin ja yleisiin tarpeisiin keskinäisen avunannon ja yhteistoiminnan kautta. Yhteisökokoukset ja paikallisneuvostot voivat kehittää, auttaa ja osallistua monenlaiseen oppositiopolitiikkaan ja jälleenrakentamiseen. Tiettyihin hierarkioihin ja tiettyihin tavoitteisiin tähtääviin suoriin toimintataktiikoihin voivat kuulua hierarkkisen infrastruktuurin valtaukset, hierarkkisen infrastruktuurin ja maan, tuotantovälineiden ja työn hedelmien pakkolunastus, oppositiokansalaistottelemattomuus, lakkoilut, saarrot, sabotaasit, boikotit, kapinat, marssit ja yhteisön itsepuolustus. Keskinäisen avunannon sisältö voi liittyä elintarvikkeiden ilmaiseen jakeluun, resurssien ja palveluiden ilmaiseen jakeluun laajemmin, yhteisten olemassaolo- ja tuotantovälineiden kehittämiseen ja yhteiseen infrastruktuuriin.

Kun yhteisökokoukset alkavat kehittyä eri kortteleissa, lähiöissä, kylissä/kaupungeissa ja alueilla, ne voivat työskennellä yhteisten toimien ja projektien parissa sekä muodostaa muodollisempia ja jatkuvampia yhteisökokousten yhteisiä liittorakenteita eri mittakaavoissa. Kommunalististen projektien tavoitteena on demokratisoida ja yhteisöllistää valtaa, vastata ihmisten tarpeisiin, koordinoida suoraa toimintaa erilaisia hierarkkisia valtakuntia vastaan ja kehittää samalla yhteisöä ja horisontaalisia hallintorakenteita, joilla korvataan hierarkkinen talous ja hallintorakenteet ennen vallankumouksellisia hetkiä, niiden aikana ja niiden jälkeen. Kun yhteisöjen yleiskokoukset moninkertaistuvat ja koordinoivat yhteisiä toimia ja yhteisiä projekteja, ne voivat saada riittävästi kapasiteettia, organisatorisia hyveitä, kollektiivista viisautta, kokemusta, vauhtia ja legitimiteettiä kyseenalaistaa paikalliset ja alueelliset hierarkkiset hallitukset, pakkolunastaa hierarkkinen infrastruktuuri, korvata yhteisöllisen ja yhteisöjen välinen itsehallinto uutena politiikan ja talouden muotona.

Yhteisöllisyys on tavallaan samaa kuin syndikalismi työpaikoilla tapahtuvalle järjestäytymiselle. Syndikalismin juuret ovat itseohjautuvassa työpaikoilla tapahtuvassa järjestäytymisessä kohti vallankumousta ja sosialismia vastaamalla välittömiin tarpeisiin kapitalismin ja muiden hierarkioiden vastaisen suoran toiminnan avulla. Sitä vastoin kommunalismi keskittyy itseohjautuvaan yhteisölliseen järjestäytymiseen, yhteisöä määrittävään jälleenrakentavaan politiikkaan, keskinäiseen avunantoon sekä uusiin päätöksenteon ja hallinnon muotoihin, samalla kun se tekee oppositiotoimia poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten hierarkioiden moninaisia muotoja vastaan — tavoitteena on vallankumous ja kommunalistinen yhteiskunta, ja se vastaa ihmisten tarpeisiin matkan varrella.

Vapauttavaa kollektiivien ekosysteemiä kehitetään osittain kehittämällä yhteisökokouksia ja paikallisneuvostoja / yhteisökokousten työryhmiä. Se tapahtuu kuitenkin myös hautomalla ja/tai avustamalla erilaisia ryhmiä, kuten solidaarisuusverkostoja, suoran toiminnan kollektiiveja, keskinäisen avun kollektiiveja, kansanopetusjärjestöjä, lahjaputiikkeja, vuokralaisjärjestöjä, radikaaleja ammattiyhdistyksiä, yhteisön ja työntekijöiden hallitsemia osuuskuntia, jotka auttavat sosiaalisia liikkeitä, ekologisia teknologiahankkeita, lukuisia aihekohtaisia ryhmiä jne. Nämä rakennuspalikat voivat tehdä yhteistyötä auttaakseen toisiaan vastavuoroisesti ja luodakseen vaihtoehtoisia ja vastakkaisia instituutioita tavanomaiselle liiketoiminnalle. Yhteisökokoukset voivat — yhteisvaurauden, suoran toiminnan ja muiden projektien kehittämisen lisäksi — hautoa, koordinoida ja auttaa muita järjestöjä, joiden juuret ovat suorassa demokratiassa, suorassa toiminnassa ja keskinäisessä avunannossa. Tällaiset potentiaalisesti vallankumoukselliset rakennuspalikat voivat keskinäisissä suhteissa yhdistyä ja olla enemmän kuin osiensa summa. Tällainen lähestymistapa voi kehittää ja koordinoida hajanaisempia liikkeitä ja yhdistää niitä yhteisillä projekteilla ja tapahtumilla, joiden juuret ovat suorassa demokratiassa, suorassa toiminnassa ja keskinäisessä avunannossa (tämä ei tarkoita sitä, että ryhmät saataisiin omaksumaan liberaalisosialismi ideologiana).

Kommunalismi on ennaltamäärittelevää siinä mielessä, että tällaiset yhteisölliset kokoukset ja itseohjautuvat instituutiot pyrkivät mallintamaan muotojensa, sisältönsä ja prosessiensa avulla maailmaa, jonka ne haluavat luoda. Kommunalismi on myös tavoitteellista ja strategista siinä mielessä, että siinä ymmärretään, että uutta maailmaa ei ole vielä olemassa ja että se on jotakin, jota meidän on kehitettävä kehittyvistä olosuhteista. Kommunalismin välttämättömät piirteet (muodollisesti ja sisällöllisesti) ovat välttämättömiä mutta eivät riittäviä kommunalististen tavoitteiden kannalta. On ratkaisevan tärkeää, että kommunalistisia käytäntöjä mukautetaan ja muokataan asiaankuuluvien muuttujien, olosuhteiden, tarpeiden ja toiveiden mukaan. Vaikka on tietenkin totta, että välineellinen strateginen päättely ilman asianmukaisia eettisiä näkökohtia käytetyistä keinoista ja prosesseista voi johtaa brutaaliuteen: pelkät ennaltamäärittelevät lähestymistavat — erityisesti sellaiset, joissa ei ymmärretä keinojen ja päämäärien välistä etäisyyttä eikä vain sitä, missä niiden välillä pitäisi olla johdonmukaisuutta — voivat johtaa hampaattomiin hankkeisiin, joissa ei ole mitään mielekästä pyrkimystä organisoida valtaa uudelleen ja kohdata hierarkkisia olosuhteita.

Säännöt ja päätöksentekoprosessi

Sääntöjä olisi täsmennettävä yhteisön yleiskokouksen kehittyessä. Yhteisöllisyyden säännöissä on hyvä olla aluksi jonkinlainen riittävän hyvä päätöksentekoprosessi. Tämä voi olla niinkin yksinkertainen kuin seuraava:

1. Pohdinta tapahtuu vapaaehtoisen puheenvuoron ja päätöspinon muodostamisen kautta. *Henkilöille, joilla on merkittäviä erimielisyyksiä, olisi annettava riittävästi aikaa keskustella erimielisyyksistään ennen kuin he palaavat pinoihin, jotta he voivat selventää ja perustella kantansa. Tätä varten on laadittava erityiset mekanismit.
2. Päätökset tehdään harkinnan avulla. Harkintaan kuuluu tarpeiden, toiveiden, kykyjen, asiaankuuluvien muuttujien ja olosuhteiden selvittäminen, ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista keskusteleminen, kysymykset, kritiikki, sopimukset, erimielisyydet, tarkistukset, vastaehdotukset jne. Kokouksessa pyritään konsensukseen. Jos yksimielisyyttä ei saavuteta, päätöstä pohditaan tarkemmin, minkä jälkeen siitä äänestetään.
3. Jos konsensusta ei saavuteta, päätökset tehdään yksinkertaisella ääntenenemmistöllä — päätöksenteko ja veto-oikeus hajautetaan.
4. Harkinta- ja päätöksentekoprosessiin kuuluu myös se, miten päätökset pannaan täytäntöön ja kuka ne panee täytäntöön. Päätösten täytäntöönpano tapahtuu ryhmien ja henkilöiden vapaan sopimisen kautta.
5. Komiteat ja kiertävät edustajat eivät tee politiikkaa niiden valtuutusta antavien edustajakokousten lisäksi. Niiden on itse hallinnoitava itseään yhteisön yleiskokouksen laatimien toimintaperiaatteiden, pöytäkirjojen ja valtuutusten rajoissa. Komiteat ja vaihtuvat valtuutetut voidaan kutsua välittömästi takaisin yhteisön yleiskokouksen toimesta.
6. Ehdotusten ja päätösten on oltava sopusoinnussa asianomaisen ryhmän perussäännön/sääntöjen/oikeuksien ja velvollisuuksien/tai prosessin ja käytännön yhtenäisyyden kanssa. *Ryhmän perussäännön/sääntöjen/oikeuksien ja velvollisuuksien/prosessin ja käytännön ykseyspisteiden jne. olisi perustuttava suoraan demokratiaan/vapaaseen yhdistymiseen/vapaaseen yhteenliittymään/ei-hierarkiaan/yhteistoimintaan/yhteistoimintaan/vastavuoroiseen apuun/suoraan toimintaan jne.

Tätä voidaan täydentää ja mukauttaa tarpeen mukaan. Jos alussa keskitytään liikaa päätöksentekoprosessien ja sääntöjen yksityiskohtiin, ihmiset voivat kääntyä pois, ja lisäksi prosessi voi olla tarpeettoman prosessikeskeinen kollektiivisen toiminnan kustannuksella. Se, että ei ole tarpeeksi hyvää prosessia, voi kuitenkin johtaa hierarkkiseen ja mielivaltaiseen valtaan selkeiden vaakatason demokraattisten menetelmien sijaan. On tärkeää käyttää riittävän eettisiä ja käytännöllisiä prosesseja, jotta voidaan kehittää kehittämiskelpoisia toimia ja päämääriä. Jonkinlainen alkeellinen vapauttava rakenne alusta alkaen, jota ihmiset voivat pohtia ja muokata, voi auttaa hankkeen perustamisessa itseohjautuville ehdoille. On tärkeää miettiä harkinta- ja päätöksentekoprosesseja, riitojenratkaisuprosesseja, erilaisia valtuutettujen asemia ja tapoja, joilla komiteat ja valtuutetut suhtautuvat yhteisön kokouksiin, joiden osa he ovat, koska tällaiset kysymykset tulevat esiin suhteellisen pian järjestäytymisprosessin aikana.

Kommunalistisessa projektissa sen yleisestä politiikasta päättävät yhteisön kokoukset ja niiden osallistujat. Paikalliskomiteat huolehtivat sitten itse kyseisen politiikan toteuttamisesta yhteisön yleiskokouksen päättämien valtuuksien, toimintatapojen ja pöytäkirjojen puitteissa. Valtuutetuilla ei ole poliittista valtaa, vaan heillä on valtuuksiensa puitteissa puhtaasti viestinnällisiä, koordinoivia ja hallinnollisia tehtäviä. Tällaiset roolit vuorottelisivat, ja koko kokoushankkeessa edistettäisiin yleistä tietämystä siitä, miten eri rooleja hoidetaan. Yleiskokoukselle kuuluu myös käytännön koulutusprosessi, jonka tarkoituksena on selvittää, miten organisaatiota voidaan johtaa itse. Ihmiset tuovat pöytään erilaiset teoreettiset ja käytännölliset tietonsa, ja kokouksen pitäisi toimia opetus- ja oppimiskokemuksena kaikille osallistujille.

Paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät

Kun yhteisön yleiskokoukset äänestävät tietyistä toimintalinjoista, voidaan perustaa erillisiä neuvostoja/komiteoita/työryhmiä, jotka sitten panevat toimintalinjat täytäntöön. Yhteisökokouksissa ihmiset voivat tehdä sopimuksia eri toimintalinjojen toteuttamiseen tarvittavan työn jakamisesta. Yhteisökokousten paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät hoitavat itse omia asioitaan alhaalta käsin päättämiensä toimintalinjojen, pöytäkirjojen ja toimeksiantojen rajoissa. Alhaalta tulevien toimintalinjojen/käytäntöjen/mandaattien tulisi olla vähintäänkin sopusoinnussa niiden vapauttavien vähimmäisprosessien ja -käytäntöjen kanssa, jotka on kirjattu yhteisön yleiskokousten virallisiin organisaatiorakenteisiin ja sääntöihin. Paikallisilla neuvostoilla/komiteoilla/työryhmillä voi olla laajat tai erityiset valtuudet ja erityispäätöksistä ja -yhteyksistä riippuen valtuuksien tulisi olla tarkempia tai laajempia.

Jotkin paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät suunnitellaan jatkuviksi. Toiset paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät saatetaan tarkoituksella suunnitella siten, että ne katoavat tietyn tapahtuman, tapahtumaketjun tai projektin jälkeen. Toiset paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät saattavat olla tarkoitettu jatkuviksi, mutta lopulta ne ovatkin järkeviä vain tilapäisinä tai päinvastoin. Jotkin näistä paikallisista neuvostoista/komiteoista/työryhmistä ovat enemmän juurtuneet oppositiopolitiikkaan, kun taas toiset ovat enemmän juurtuneet jälleenrakentavaan politiikkaan. Koska kaikki tällaiset neuvostot/komiteat/työryhmät ovat osa yleistä kommunalistista projektia, ne auttavat lopulta sitä ja toisiaan.

Jotkin paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät ovat kunnallisia edustajakokouksia, kun taas toiset paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät liittyvät edustajakokousten yhteisliittoihin. Yleiskokousten tulisi olla riittävän suuria, jotta niissä voi olla useita erillisiä neuvostoja/komiteoita/työryhmiä, mutta myös riittävän pieniä, jotta kaikki voivat osallistua mielekkäästi keskusteluun ja päätöksentekoon yhdessä. Kun edustajakokoukset kasvavat liian väkirikkaiksi, ne voivat hajautua useiksi edustajakokouksiksi, jotka sitten liittoutuvat keskenään.

***Joitakin projekteja voidaan hautoa yleiskokouksissa, ja tavoitteena on, että niistä tulee ajan mittaan omia itsenäisiä projekteja. Se, pitäisikö tietyn projektin olla integroituna yleiskokouksiin, olla yleiskokousten hautomana, mutta lopulta erillisenä, olla keskinäisen avunannon piirissä yleiskokousten kanssa vai erillään yleiskokouksesta, vaihtelee projektikohtaisesti ja asiayhteydestä riippuen. Yhdellä tasolla tarvitaan vapauttavien järjestöjen ja liikkeiden ekosysteemejä. Jos eri ryhmät eivät kuitenkaan strategisesti yhdistä voimiaan riittävän samankaltaiseen ja/tai vastavuoroiseen suuntaan, liikkeet voivat rajoittaa potentiaaliaan ja jopa toimia tavalla, joka on vähemmän kuin niiden osien summa!

Valtuutettujen roolit

Vaikka kommunalismi vastustaa kaikenlaista edustuksellista politiikan tekemistä, se ei kuitenkaan vastusta koordinoivia, viestinnällisiä ja hallinnollisia tehtäviä. Tällaisten roolien pitäisi olla määrättyjä ja palautettavissa, eikä niillä pitäisi olla poliittista päätösvaltaa. Tällaisia rooleja olisi vaihdettava, jotta yhden henkilön ei tarvitsisi tehdä liikaa työtä ja jotta osallistujien yleinen tietämys lisääntyisi. Joskus voi olla järkevää, että jotkut valtuutettujen tehtävät hoidetaan yhdessä valtuutettujen kanssa. Esimerkkeinä voidaan mainita sihteerin tai muistiinpanovelvollisen asema, rahastonhoitajan asema, digitaalisen tiedotuksen koordinaattori (sähköpostit, verkkosivut, sosiaalinen media jne.) ja yhteistoimintavaltuutetut, jotka koordinoivat kokousten välillä ja palaavat sitten takaisin yleiskokoukseen, jossa varsinaiset päätökset tehdään.

Valtuutettujen keskeisenä tavoitteena on valtuutettujen tehtävien lisäksi järjestää itsensä pois tehtävistään ja varmistaa, että soihdut kulkevat eteenpäin ja että heidän rooleissaan tarvittava tietämys siirtyy eteenpäin. Näin luodaan toimintojen redundanssia ja joustavuutta. Yksi tapa tehdä tämä on porrastaa rooleja niin, että uusi valtuutetun rooliin tuleva henkilö oppii edelliseltä valtuutetulta. Valtuutetut voivat olla olemassa nimittämisen ja itsensä nimittämisen kautta ja sitten äänestyksen (tai eriävän mielipiteen puuttumisen) kautta. Valtuutettujen tulisi olla pikemminkin kiertäviä kuin pysyviä. Jonkinlainen pyörivä roolikaavio (jossa sovellettavat valtuutetun roolit kulkevat ympyrässä ylitöinä kaikkien organisaation jäsenten välillä) tai lajitteluprosessi voisi olla järkevä myös joidenkin valtuutetun roolien osalta joissakin kokouksissa. Edellä mainituissa prosesseissa ihmiset voivat jättäytyä pois tietyistä valtuutetun rooleista, mutta tällaiset prosessit voivat rohkaista jakamaan töitä ja tietoa siitä, miten erilaisia valtuutetun tehtäviä tehdään, ja kannustaa ihmisiä ja kokouksia olemaan muuttamatta tällaisia tilapäisesti hallussaan olevia valtuutetun rooleja pysyvästi kenen tahansa käytössä oleviksi rooleiksi. Kaikki muut asiat ovat samanarvoisia: Mitä enemmän yleiskokouksen sosiaalinen uusintaminen on jaettu monien osallistujien kesken — erityisten valtuutettujen roolien sisällä ja niiden ulkopuolella — sitä kestävämpi koko projekti on. Lisäksi tällaisen sosiaalisen uusintamisen jakaminen on ratkaisevan tärkeää sukupuoleen perustuvan työnjaon voittamiseksi.

Ennen kommunalistisen projektin aloittamista

Voi olla hyvä aloittaa ydinryhmästä ihmisiä, jotka ymmärtävät yhteisöllisyyden peruskäytäntöä (vaikka se ei ole välttämätöntä). Saattaa olla jopa järkevää aloittaa opintopiirinä, jossa käydään läpi liberaalikommunismin ja kommunalismin perusteet ja käydään vuoropuhelua, teoretisoidaan ja laaditaan strategioita siitä, mitä merkitsisi kommunalistisen käytännön soveltaminen omassa paikassa. Ihannetapauksessa jotkut niistä ihmisistä, jotka auttavat yleiskokouksen käynnistämisessä, tuntevat hyvin libertaristisen sosialismin, kommunalismin, sosiaalisen ekologian ja/tai muiden sellaisten filosofioiden ja käytäntöjen perusteoriat ja käytännöt, jotka perustuvat sellaisiin piirteisiin kuin ”yhteisöomistus”, commons, usufruct, suora kollektiivinen päätöksenteko jne. Jos kaikki muut tekijät pysyvät samana: jos kokouksen alkuperäiset jäsenet eivät ole kaikki samanlaisista, päällekkäisistä sosiaalisista piireistä, kokoukset pystyvät paremmin tavoittamaan muita yhteisprojekteja varten. Jos esimerkiksi kolme ihmistä ovat ajamassa yhteisprojektia, tuntee kukin kaksi potentiaalisesti kiinnostunutta naapuria, joita muut eivät tunne, ja jos nämä potentiaalisesti kiinnostuneet naapurit tuntevat kukin kaksi naapuria, joita muut eivät tunne: silloin kokouksen jäsenet voivat nopeammin lisääntyä ja ottaa mukaan yhä enemmän ihmisiä tietyllä paikkakunnalla.

Voi olla hyödyllistä löytää ihmisiä, jotka ovat jo valmiiksi myötämielisiä, ja sen jälkeen tavoittaa muita — toisin sanoen tavoitella sisäänpäin suuntautuvaa toimintaa nimenomaan siksi, että saataisiin valmiudet tavallisten ihmisten tavoittamiseen tällaisella kommunalistisella hankkeella. On tärkeää, että yhteisökokoukset ovat pikemminkin yhteiskunnallisen liikkeen organisaatioita kuin ideologisesti erityisiä ryhmiä tai ”vasemmiston pienemmän yhteisen nimittäjän” tyyppisiä organisaatioita. Tavoitteena on tavoittaa tavallisia ihmisiä ja muita outoja ihmisiä yhteisökokoushankkeella, jonka juuret ovat tarpeiden täyttämisessä tinkimättä suoran demokratian, hierarkiattomuuden, keskinäisen avun ja suoran toiminnan minimikäytännöistä. Tavoitteena on, että ihmiset käyttävät näitä vapauttavia käytäntöjä omien ja muiden tarpeiden tyydyttämiseksi. Jos ideologisesti motivoituneita liberaalisosialisteja ja muita vastaavia ei ole kovinkaan paljon omalla järjestäytymispaikkakunnalla, voi aloittaa etsimällä muutamia ihmisiä, jotka ovat riittävän kiinnostuneita perustamaan ja käynnistämään tasa-arvoisen yhteisökokouksen, jossa tarpeisiin vastataan suoran demokratian ja kollektiivisen toiminnan avulla. Vaikka yksi tai kaksi ihmistä voi (ja toisinaan sen pitäisikin) tehdä ensimmäisen julkisen kutsun kokouksen järjestämiseksi muiden löytämiseksi, ihanteellisimmassa tapauksessa työskentelee kolmen tai useamman ihmisen ryhmässä saadakseen ensimmäisen kokouksen käyntiin.

Ennen kuin kommunalistinen projekti tuodaan julkisuuteen, voi olla järkevää saada jonkinlainen valmiiksi laadittu ajatus projektin luurankorakenteesta ja suuntauksesta, jota sitten voidaan ehdottaa ja jota voivat muokata ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita osallistumaan yhteisön kokoamisprojektin laatimiseen. Kokousten rakenteen tulisi olla riittävän selkeä, jotta se olisi johdonmukainen, avoin ja käytännöllinen, mutta samalla riittävän joustava, jotta sitä voidaan mukauttaa ja jotta se sisältää laajan sallitun alueen jokaisen ja kaikkien omatoimisen hallinnan rajoissa. Vaikka seuraavat asiat on pohdittava ihmisten kesken ja mukautettava osallistujien tarpeiden ja mieltymysten mukaan: johdonmukainen kokoontumistila valmiina, joitakin lyhyitä organisatorisia ehdotuksia (esimerkiksi luurankomuotoiset versiot riittävän hyvistä ja lyhyistä päätöksentekoprosesseista/säännöistä/yhtymäkohdista käytäntöä varten), ulkoistamissuunnitelma ja joitakin mahdollisia alkuvaiheen projekteja (joita ei välttämättä tarvitse ehdottaa vaan pikemminkin stimuloida mielikuvitusta ja kiinnostusta) voi olla hyödyllistä ennen kommunalistisen projektin aloittamista. Jos ihmiset eivät löydä ihanteellisempaa kokoontumistilaa, takapiha, autotalli tai jonkinlainen julkinen tila voi toimia riittävän hyvin.

On ihanteellista suunnitella, miten yhteisön kokous esitellään strategisesti yleisölle. Lähtökohta eroaa kuitenkin sen yleisestä kehittämispotentiaalista, ja se on vain yksi monista piirteistä, joita on pohdittava yhteisökokousta kehitettäessä. Pitkällä aikavälillä on lähes aina kestävämpää, että ryhmä lähtee liikkeelle hitaalla tahdilla ja työskentelee lyhytaikaisten tavoitteiden ja konkreettisten, toteutettavissa olevien projektien parissa itseohjautuvien prosessien avulla rakentaakseen itseään, ennen kuin se pääsee laajemmin liikkeelle ja ryhtyy vaikeampiin projekteihin. On myös mahdollista aloittaa kommunalistinen projekti liian hitaasti, jolloin tärkeät hetket jäävät väliin, jolloin olisi ollut järkevää, että projekti olisi jo esitelty yleisölle ja/tai että siinä olisi jo puututtu laajempiin ja vaikeampiin asioihin. Mikään määrä etukäteissuunnittelua ei pysty tyhjentävästi käsittelemään teorioiden toteuttamisen myllerryksiä. On kuitenkin paljon hedelmällisempää miettiä, miten kehittää mielekäs alku ja kehityskulku, kuin heittää tikkaa taululle pimeässä.

Joskus on järkevää perustaa yhteisön kokous tietyn asian tai projektin ympärille, josta ihmiset ovat kiinnostuneita. Toisinaan taas on järkevää käynnistää yleiskokouksia, jotta voidaan selvittää, mihin asioihin tai projekteihin olisi keskityttävä. Molemmissa lähestymistavoissa on hyvät ja huonot puolensa. Aloittaminen tietyistä aiheisiin perustuvista projekteista (jotka liittyvät tai eivät liity jo olemassa oleviin liikkeisiin, joilla on vauhtia) voi johtaa siihen, että kokoukset lokeroituvat tiettyihin aloihin, jotka ovat pelkistettyjä verrattuna siihen laajaan sisältövalikoimaan, jota kokoukset voivat kehittää. Se, että aloitetaan yleiskokouksella ja etsitään sitten yhdessä projekteja, joita voidaan kehittää yhdessä tarpeiden täyttämiseksi, voi olla liian epämääräistä ja abstraktia motivoimaan ihmisiä — varsinkin aluksi. Vaikka tällainen prosessi alkaisi miten tahansa, ajan mittaan sekä kokousten että niiden keskittämien erityishankkeiden on kehityttävä samanaikaisesti. Kommunalistisia projekteja voidaan aloittaa monin eri tavoin, ja tapa, jolla tietty kokoontuminen alkaa, ei ole niinkään tärkeä kuin se, miten se kehittyy.

Taustaselvitykset

Nämä kysymykset ovat vain joitakin niistä monista tärkeistä kysymyksistä, joita pitäisi kysyä itseltään ja muilta, kun organisoidaan kommunalistista projektia: ”miten tavoitamme ja organisoimme järjestäytymättömät / ei-hallitsevan luokan / tavalliset ihmiset?”, ”mitä komiteoita ja projekteja meidän pitäisi yrittää kehittää?”, ”mitä kollektiiveja on jo olemassa, joiden kanssa voimme työskennellä eri tasoilla?”, ”miten levitämme kansankasvatusaloitteita?”, ”miten pidämme huomiomme yhteiskunnan muuttamisessa ja samalla työstämme välivaiheita?”, ”miten yhdistämme lyhyen aikavälin ja pitkän aikavälin tavoitteet?”, ”millaisiin projekteihin meidän pitäisi keskittyä ottaen huomioon nykyiset olosuhteet ja kapasiteettimme nykyiset tasot ja rajoitukset?”. ”miten voimme saavuttaa tavoitteet uhraamatta niitä vähimmäistavoitteita, joita meillä pitäisi olla, ja vähimmäiskäytäntöjä, joita käytämme?”, ”miten käytämme kollektiivista kapasiteettiamme tavalla, jolla meistä tulee enemmän kuin osien summa?”.

Yhteisökokoukset voivat sisältää erilaisia itseohjautuvia ruohonjuuritason yhteiskuntatieteellisiä tutkimuksia, jotka voivat auttaa ihmisiä tekemään päätöksiä. Kommunalistisen projektin aloittajien (ja siihen osallistujien) tulisi pyrkiä kartoittamaan, ketkä ovat potentiaalisia osallistujia ja tukijoita. Ihmiset voivat jatkuvasti selvittää ei-hallitsevan luokan (ja sen osien) ja hallitsevan luokan poliittista/taloudellista/sosiaalista koostumusta. Paikallisen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen elämän elävän kartan luominen voi auttaa yleiskokouksen toiminnassa. Ihmiset voivat jatkuvasti selvittää ihmisten kohtaamia ongelmia ja heidän toiveitaan. Kokoukset, komiteat ja tutkijat voivat hyödyntää monia menetelmiä, kuten jo olemassa olevia tietoja ja tutkimuksia, paikallishistoriaa, paikallistason ulkopuolista historiaa, etnografiaa/osallistuvaa havainnointia, kyselytutkimuksia, suullista historiaa, työntekijöiden kyselyä ja yhteisön kyselyä, sosiologisia tilastollisia menetelmiä, ekologisia tutkimuksia jne. Tällainen yhteisön tuottama yhteiskuntatiede voi olla niin kattavaa kuin kokoukset, komiteat ja osallistujat haluavat, ja sitä voidaan tehdä erilaisten yhteiskunnallisen liikkeen tutkijoiden kanssa. Sen lisäksi, että tällainen prosessi tarjoaa relevanttia tietoa päätöksentekoa ja liikkeen strategiaa varten, se voi auttaa yleistämään käytännön yhteiskuntatiedettä ja tutkimusmenetelmiä yleiskokouksen jäsenille (mikä voi myös auttaa ihmisiä tekemään viisaampia päätöksiä). Yhteiskuntatieteelliset menetelmät eivät suinkaan ole tavallisten ihmisten ulottumattomissa, vaan ne ovat menetelmiä, joita ihmiset voivat käyttää sosiaalisen liikkeen toiminnan tukena. Asiaankuuluvia poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia ja ekologisia muuttujia voidaan koota ja jakaa yleiskokouksen jäsenille ja yleisölle tarpeen ja tarpeen mukaan. Tällaiset tiedot yhdistettynä erilaisiin paikallisiin tietoihin, joita ihmisillä on, voivat auttaa ihmisiä tekemään päätöksiä.

Kommunalistisen projektin aloittajien pitäisi yrittää kartoittaa erilaisia voimia, jotka vastustavat tällaista kommunalistista hanketta. On tärkeää olla tietoinen siitä, kuka on paikallinen hallitseva luokka, mitkä oikeistolaiset, liberaalit ja autoritaarisen ”vasemmiston” järjestöt saattavat olla esteenä, ja tutkia poliisin ja valtion mahdollisia sortotoimia omalla alueella ja yleensä. Ihmiset voivat myös tutkia asiaankuuluvien paikallisten ja alueellisten hierarkkisten järjestelmien eri painostuskohtia, jotta he voivat miettiä, miten kansanliikkeet voivat toimia tällaisissa painostuskohdissa vapauttavien tavoitteiden saavuttamiseksi.

***Tutkimus ja yhteisön kartoitus olisi mukautettava erityisprojekteihin, toimiin ja tavoitteisiin ja sisällytettävä osaksi kokousten ja neuvostojen pohdintaa.

Tiedottaminen

Tiedotusta voidaan tehdä monin eri tavoin. Eri menetelmiä on enemmän tai vähemmän järkevää käyttää riippuen edistettävän yleiskokouksen tai projektin laajuudesta (sekä monista muista merkityksellisistä muuttujista). Puskaradio ja kahdenkeskinen vuorovaikutus ja viestintä ovat erittäin tärkeitä. Kahdenkeskistä tiedottamista voidaan tehdä myös kahdenkeskisten tekstikutsujen avulla. Ovelta ovelle -menetelmiä käytetään liian vähän, ja ne ovat erittäin tehokkaita, kun tavoitellaan jo olemassa olevien ulkopuolelle. Ihmiset voivat tehdä suusanallista tiedotusta, lentolehtisiä ja käsikirjoituksia kokoontumisista, toimista ja tapahtumista julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa, kerrostaloissa, asuintaloissa, työpaikoilla, kunnanlaitoksissa, puistoissa, kirjastoissa, toreilla, erilaisissa alakulttuurien tiloissa jne. Lentolehtisten levittäminen on tärkeää. Linja-autopysäkit, katuvalot, kahvilat, seinät eri puolilla kaupunkia jne. olisi mainostettava perusteellisesti, kun yritetään tehdä yleisötyötä.  On tärkeää, että esitteissä on asiaankuuluvaa tietoa organisaatiosta, jonkinlainen selitys siitä, mikä tietty tapahtuma on, sekä tapahtuman aika ja paikka sekä osoite, josta saa lisätietoa. Kädestä käteen jaettavia esitevihkosia voidaan tehdä jaettavaksi ihmisille erilaisissa poliittisissa, vastakulttuuri-, alakulttuuri- ja yhteisissä tiloissa, työpaikoilla, asuinkerrostaloissa, jokapäiväisissä tapahtumissa ja ihmisten törmätessä ihmisiin jokapäiväisillä matkoillaan. Jakamalla esitteitä ja flyereita monille ihmisille ja/tai perustamalla flyerointiryhmiä ja työryhmiä voidaan tehdä tällaisista prosesseista nautinnollisia ja yhteisiä. Tapahtumasta ilmoittaminen sellaisten ryhmien ilmoitusosioissa, jotka voivat mainiosti ilmoittaa muille ryhmille, voi myös olla hedelmällistä. Nyyttiskestit ja korttelijuhlat voivat myös olla hyviä tapoja tehdä vaikuttamistyötä ja rakentaa yhteisöä osana yhteisökokoushanketta. Jotkut ihmiset ja ryhmät, jotka ovat paikallisen yhteisön tukipilareita, voivat olla erityisen tärkeitä ihmisten tavoittamisessa.

Jos erilaisia yhteiskunnallisia liikkeitä on jo olemassa, voidaan tehdä yhteistyötä niiden ryhmien kanssa, jotka todennäköisesti suhtautuvat myötämielisesti kommunalistiseen projektiin. Erilaisia vapauden rakennuspalikoita omalla paikkakunnalla voivat olla esimerkiksi: paikallinen radikaali ammattiyhdistysliike, paikallinen aihekohtainen yhteiskunnallisen liikkeen ryhmä, paikallinen liberaalisosialistiryhmä, jonkinlainen suoran toiminnan ryhmä, jonkinlainen keskinäisen avunannon ryhmä, liikkeisiin suuntautuneet osuuskunnat, ekologisesti suuntautuneet ryhmät jne. On kuitenkin ratkaisevan tärkeää ulottautua jo olemassa olevan radikaaliväestön ulkopuolelle ja tehdä tällaista yhteydenpitoa muihin yhteiskunnallisten liikkeiden ryhmiin viisaasti ja siten, että kunnioitetaan ryhmiä, joita kohti yhteydenpitoa tehdään.

Monet ihmiset eivät alun perin radikalisoidu (eli aktivoidu osallistumaan transformatiiviseen politiikkaan) käymällä kokouksissa vaan osallistumalla suoraan toimintaan. Monet ihmiset radikalisoituvat aluksi keskinäisen avun projekteissa suoran toiminnan sijaan. Monet ihmiset radikalisoituvat aluksi pikemminkin kansanvalistuksen kuin jonkin edellä mainitun toiminnan kautta jne. Kun ihmiset syventävät käsityksiään suoran toiminnan, keskinäisen avunannon projektien ja kansankasvatuksen prosesseissa tapahtuvasta toiminnasta, he usein näkevät, miten tärkeää on käydä kokouksissa, tehdä yhteisiä päätöksiä ja tehdä toimia, jotka tekevät kansalaisjärjestöt, suoran toiminnan ja vallankumoukset mahdollisiksi.

Aloitusprojekteja

Se, millaisia projekteja kannattaa aloittaa, voi olla hankalaa tietää; ei ole olemassa mitään yleispätevää vastausta, joka olisi järkevä kaikissa yhteyksissä. Se on viime kädessä osallistujien päätettävissä. Yksi tapa aloittaa yhteisön yleiskokoukset ja projektit kokousten sisällä on järjestää aihekohtaisia foorumeita ja kokouksia, joissa keskustellaan perusteellisesti erityiskysymyksistä. Ihmiset voivat jopa käynnistää yhteisöllisiä kokouksia suhteessa tiettyihin kysymyksiin, joihin paikalliset tai alueelliset yhteiskunnalliset liikkeet ovat jo keskittyneet (joskin pitkällä aikavälillä on ratkaisevan tärkeää, että yhteisölliset kokoukset eivät ajaudu vain yhden asian järjestämiseen. Lyhytaikaisella, aihekohtaiseen yleiskokoukseen perustuvalla järjestäytymisellä voi kuitenkin olla myös hyvät puolensa). Vaihtoehtoisesti ihmiset voivat aloittaa avoimella kokoontumisella selvittääkseen, mihin asioihin keskittyä. Yksi toiminto, johon yhteisölliset kokoukset pystyvät erityisen hyvin, on yhteisvaurauden (olemassaolon ja tuotannon välineet, joita pidetään ja hallinnoidaan yhteisesti ja joita voidaan käyttää vapaasti tarpeiden mukaan) esiinnostaminen. Jotta yhteisvaurautta voitaisiin kuitenkin kehittää riittävän laajassa mittakaavassa, olemassaolon ja tuotannon välineet on otettava haltuun ja puolustettava hierarkkiselta hallinnalta. Ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvitaan oppositiopolitiikkaa myöhemmässä vaiheessa (jos ei aluksi).

Erilaiset keskinäisen avunannon projektit ovat usein ihanteellisia projekteja aloitettavaksi. Niihin liittyy yleensä vähemmän riskejä kuin oppositiopoliittisiin toimiin (ei niin, että ”pieni riski” olisi ainoa asia, joka on otettava huomioon). Keskinäisen avunannon projekteissa käytetään vaakatason organisoitumista ihmisten tarpeisiin vastaamiseksi monisuuntaisen avunannon avulla. Tällaiset hankkeet johtavat osallistuvien henkilöiden keskinäiseen kukoistukseen ja auttavat samalla suhteettomasti köyhyydessä eläviä ja muuten eniten apua tarvitsevia. Keskinäisen avunannon projektit tekevät edellä mainitut toimet käyttäen ja moninkertaistaen horisontaalisia muotoja, osallistavaa organisointia ja kommunistista sisältöä. Lisäksi keskinäisen avun projektit ovat yleensä kaikkein miellyttävimpiä mahdollisia projekteja! Ja tällaiset jälleenrakennusprojektit voivat olla osallistujille suuria oppimiskokemuksia. Vaikka keskinäisen avun projektit ovatkin usein järkeviä ensimmäisiä projekteja, joilla yhteisölliset kokoukset aloittavat, on olemassa monia hyviä ensimmäisiä projekteja, joilla yhteisölliset kokoukset voivat aloittaa, eikä ole olemassa yhtenäistä kaavaa siitä, mihin ongelmiin pitäisi puuttua ensin ja mitkä projektit pitäisi aloittaa ensin.

Suoraan toimintaan liittyy useimmiten aina enemmän riskejä kuin pelkkiin jälleenrakentaviin keskinäisiin avustusprojekteihin — vaikka näitä kahta voidaan ja pitääkin tietysti yhdistää strategisesti. Yhteisökokousten suoran toiminnan komiteat vastaavat tarpeisiin vastustamalla tiettyjä hierarkioita. Yhteisökokoukset voivat luoda suoria toimia, suoria kampanjoita ja suoria toimintakomiteoita tiettyjä ja yleisiä hierarkkisia hallituksia ja yrityksiä, poliitikkoja, poliiseja, kapitalisteja, pomoja, vuokranantajia jne. vastaan. Suoran toiminnan projektit voivat alkaa vaatimattomammin. Ajan mittaan yleiskokousten liitot ja niiden suoran toiminnan komiteat voivat kehittää riittävästi kapasiteettia pakkolunastaa ja yhteisöllistää olemassaolon ja tuotannon välineitä. Yleiskokoukset voivat hallinnoida tällaisia yhteisvaurautta ja muodostaa itsepuolustuskomiteoita ja -koalitioita puolustamaan yhteisvaurautta hierarkkisia voimia vastaan. Jos kokoukset eivät kehitä hierarkian ja luokkataistelun vastaista luonnetta, ne voivat tyytyä vain luomaan pieniä keskinäisen avun taskuja hierarkkisen yhteiskunnan rajojen sisällä. Hierarkkisessa yhteiskunnassa toimivien yleiskokousten on vastustettava hallintaa ja hyväksikäyttöä, jos ne aikovat vastata ihmisten pitkän aikavälin tarpeisiin.

Erilaisista syistä, kuten kiireellisyys, ihmisten tarpeet ja toiveet, strategiset avaukset, halu aloittaa kokoontuminen nimenomaisen luokkataistelun lähestymistavan pohjalta jne., suorat toimet ovat toisinaan järkevimpiä lähtökohtia, joiden ympärille yhteisön  yleiskokoukset voivat järjestäytyä. Muissa ajallisissa ja avaruudellisissa paikoissa, joissa on erilaiset sosiaaliset suhteet, yleiset ja erityiset keskinäisen avun hankkeet ja yhteisön infrastruktuurin kehittäminen laajemmin voivat olla järkevämpiä alkuprojekteja. Hierarkkisessa yhteiskunnassa toimimisen kannalta: riippumatta siitä, miten yhteisön yleiskokouksen projekti käynnistyy, sen olisi lopulta hoidettava sekä jälleenrakennus- että oppositiofunktioita ja löydettävä samalla keinoja yhdistää strategisesti nämä funktiot erityistoimissa ja -projekteissa.

Alkuvaiheessa ja myöhemmin: varainkeruutilaisuudet, nyyttikestit ja korttelijuhlat voivat olla keinoja rakentaa yhteisöä, pitää hauskaa ja levittää yhteiskunnallisia liikkeitä, edistää tärkeitä asioita, jakaa esitteitä/kirjallisuutta, kehittää suhteita ja luoda tiloja epäviralliselle vuoropuhelulle (ja ne ovat suhteellisen helppoja toteuttaa). Taitojen jakaminen, opintopiirit ja kansanopistoprojektit voivat auttaa yleistämään ja syventämään teoreettista ja käytännöllistä tietoa ja toimia kokoontumispaikkoina pohdintaa varten, joka voi auttaa järjestäytymispyrkimysten edistämisessä.

Yksi yleiskokousten vahvuuksista on se, että niissä voidaan toteuttaa paljon erityyppisiä ja -tyyppisiä toimintoja. Tämä voi kuitenkin olla myös yhteisöjen yleiskokousten strateginen heikkous, jos sitä ei hyödynnetä hyvin; jos yhteisöjen yleiskokoukset ryhtyvät toteuttamaan enemmän projekteja kuin ne pystyvät käsittelemään, ne voivat lopulta tuhlata voimiaan moniin projekteihin, joiden kapasiteetti ei riitä yhdenkään projektin kukoistukseen. Päinvastoin, ”monen siemenen istuttaminen” voi antaa joillekin projekteille mahdollisuuden kukoistaa. Keinojen löytäminen, joilla yhteistä laivaa voidaan soutaa strategisesti yhteen, edellyttää sen säätämistä, kuinka monta projektia yleiskokous ottaa ylityönä vastaan sekä sen säätämistä, mitä projekteja yleiskokous ottaa vastuulleen.

Mistä aloittaa: Kortteleittain tai koko kaupungin laajuisesti?

Yksi tapa aloittaa yhteisökokoukset on järjestää korttelikohtaisia kokouksia ja järjestää tietyt korttelit ja asuinalueet korttelikokouksiksi ja asuinaluekokouksiksi. Toinen tapa aloittaa tällainen prosessi voisi olla jonkinlaisen laajemman kunnan/kaupungin/kylän laajuisen kokoontumisprojektin järjestäminen ja sen jälkeen hajauttaminen pienempiin kokoontumisiin sitä mukaa kuin ihmisiä liittyy ja kapasiteetti sallii. Vaikka kaikille sopivaa lähestymistapaa ei olekaan, naapuruston mittakaava (tai jokin vastaava mittakaava) on usein hyvä elämänvyöhyke, jonka avulla voidaan aloittaa riittävän tiiviissä mittakaavassa ja samalla ottaa mukaan ihmisiä myös korttelia laajemmalta alueelta. Jotkut korttelit ovat niin tiheitä, että ne ovat käytännössä naapurusto itsessään! Jotkin korttelit, kaupunginosat, kaupungit/kaupungit/kyläkunnat ja alueet voivat olla erityisen ja strategisen tärkeitä tärkeitä, että niihin tulee keskittyä niiden asukkaiden poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen koostumuksen vuoksi. Ihmiset voivat perustaa yhteisöllisiä yleiskokouksia tai liittyä niihin missä tahansa he ovatkin ja minne tahansa he menevätkin. Yhteiset tarpeet, yhteiset kamppailut, yhteiset toiveet ja yhteiset arvot ovat erilaisia siltoja, jotka voivat johtaa kohti yhteisökokouksia, joissa hyödynnetään kommunalistisia käytäntöjä.

Lyhyt vai pitkä aikajänne

Maailman muuttamisella on suuri kiire, ja siksi meidän on otettava aikaa näihin hankkeisiin ja rakennettava niitä hedelmällisellä tavalla. Järjestösuhteet, kollektiivisena ryhmänä saatu kumulatiivinen kokemus, joka liittyy viisaaseen kollektiiviseen päätöksentekoon ja täytäntöönpanoon, sekä sellaisten lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteiden saavuttaminen, jotka voivat johtaa kansan tukeen, voivat viedä aikaa. Vallankumous kohti utopiaa on pitkän aikavälin tavoite. Ei voida odottaa, että kommunalistinen projekti onnistuu yhdessä yössä. Matkan varrella tulee olemaan monia epäonnistumisia, vaikka käytettäisiinkin joitakin viisaita käytäntöjä. Se, miten kommunalistiset projektit sopeutuvat tällaisiin epäonnistumisiin, voi ratkaista, kukoistavatko ne uudelleen vai eivät. Luopuminen jokaisesta merkittävästä esteestä takaa sen, että organisaatio ei pysy pystyssä. Vaikka ajoittaisemmat ryhmät, jotka ovat olemassa vain muutaman kuukauden tai muutaman vuoden, voivat tehdä paljon hyviä tekoja tietyssä yhteisössä tai tietyllä alueella: järjestöt, jotka jatkavat eteenpäin monta vuotta alkuperäisen lähtökohtansa jälkeen, jotka ovat eettisesti ennakkoon määriteltyjä, jotka vastaavat tarpeisiin ja jotka käyttävät strategisesti oppositiota ja jälleenrakentavia lähestymistapoja, voivat potentiaalisesti saavuttaa pitkäaikaisia kestäviä tavoitteita ja jopa vallankumouksellisia tavoitteita. Ryhmät, jotka eivät kestä yhtä kauan, voivat myös auttaa kylvämään sellaisten toimien, ideoiden ja järjestäytymisen siemeniä, jotka leviävät niiden välittömämpien vaikutusten ulkopuolelle.

Kommunalistisissa projekteissa olisi pyrittävä yhdistämään lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteet. Saavuttamalla lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteet itsehallinnon, suoran toiminnan ja keskinäisen avunannon käytäntöjen avulla: tarpeet tyydytetään, kommunalistinen projekti saa lisää kapasiteettia ja legitimiteettiä ihmisiltä, yksilöt ja kollektiivit saavat viisautta itsehallinnosta ja hierarkian vastustamisesta, mutta myös vapauden menetelmät tulevat suosituksi tietyn kommunalistisen projektin sisällä ja sen ulkopuolella. Riittävän kapasiteetin kehittäminen hierarkkisen vallan lakkauttamiseksi ja sen korvaamiseksi yhteisesti järjestäytyneillä, itseohjautuvilla yhteisöillä, jotka ovat yhteydessä yhteisiin elin- ja tuotantovälineisiin, vie aikaa. Pelkät lyhyen aikavälin tavoitteet ilman pitkän aikavälin tavoitteita eivät riitä yhteiskunnan muuttamiseen. Pelkät pitkän aikavälin tavoitteet ilman lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteita eivät tarjoa siltaa, jonka avulla päästäisiin täältä hyvään paikkaan. Kaikissa ruohonjuuritason pitkän aikavälin kollektiivisissa rakentamisprosesseissa, jotka liittyvät yhteiskunnalliseen muutokseen, tarvitaan jonkin verran kärsivällisyyttä.

Kokousten välinen aika

Ei ole olemassa yhtenäistä vastausta siihen, kuinka usein yleiskokousten ja komiteoiden tulisi kokoontua. Kuukausittain, joka toinen viikko ja viikoittain + tarpeen mukaan voivat olla hyviä vaihtoehtoja kokouksille ja komiteoille. Ihanteellinen kokoontumistiheys riippuu osallistujien tarpeista, kyvyistä ja toiveista. Kokousten, komiteoiden ja niiden osallistujien on valittava sellaiset kokoontumistiheydet, jotka ovat järkeviä heidän kontekstinsa kannalta. Kokousten on oltava sekä toimivia ja johdonmukaisia että mielekkäästi avoimia kaikille, jotka haluavat osallistua täysivaltaisina ja tasavertaisina. Tämä tarkoittaa, että kokousten taajuuden on oltava hitaampi kuin niiden, joilla on eniten aikaa ja/tai joilla on suhteellisen rajattomasti energiaa tällaiseen projektiin. Ihmiset, jotka työskentelevät virallisessa työssä täysipäiväisesti ja/tai huolehtivat muista ihmisistä epävirallisesti, olisi otettava huomioon. Ne, jotka haluavat ja pystyvät osallistumaan enemmän yleiskokousprojekteihin, voivat auttaa yleiskokousten ja komiteoiden välillä eri tavoin, mutta samalla yleiskokoukset ja komiteat pysyvät kuitenkin sellaisessa tahdissa, että kaikki halukkaat voivat osallistua niihin yhtä paljon muodollisella harkinta- ja päätöksentekovoimalla. Monet ihmiset, jotka osallistuvat vapaaehtoisesti kokouksiin ja toimintaan muutaman tunnin ajan kuukausittain, kahdesti viikossa tai viikoittain pidettävien kokousten välissä, voivat tehdä paljon.

Yleiset käytännöt ja erityiskontekstit

Yhteisön kokoontumiset voidaan aloittaa monin eri tavoin. Yleisten käytäntöjen soveltaminen on eri yhteyksissä enemmän tai vähemmän järkevää. Yhteisöllisyyden yleiset käytännöt ovat välttämättömiä mutta riittämättömiä niiden soveltamiseksi erityisolosuhteisiin. Kommunalistisen käytännön kärki käsittelee yleisten käytäntöjen soveltamista tiettyihin konteksteihin ja strategisen sisällön luomista vapauttavien tavoitteiden saavuttamiseksi (ja siihen liittyy tällaiseen strategiaan sopivia taktiikoita). Tämä on se kohta, jossa käytäntö voi olla erityisen hankalaa ja jossa yleinen teoria ja lähestymistavat eivät ole riittävä ohjaava polku — niin tarpeellisia, toivottavia ja tärkeitä kuin ne ovatkin. Kommunalismi voi mukautua erilaisiin ekologisiin, sosiaalisiin, poliittisiin, taloudellisiin, historiallisiin, kulttuurisiin ja teknologisiin olosuhteisiin säilyttäen silti kommunalismin olennaiset piirteet. Mutta ainoa tapa luoda polku siitä, missä ollaan, kohti hyvää yhteiskuntaa on järjestäytyä yhdessä ihmisten kanssa käyttäen vapauttavia prosesseja/käytäntöjä poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi ja yhteisten päätösten, toimien ja hankkeiden luomiseksi lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tarpeiden täyttämiseksi. Kommunalismin minimipiirteiden rajoissa kommunalistiset projektit ovat jatkuvaa ”oman seikkailun valintaa”. Luodakseen strategisen sisällön yleiskokouksen ihmisten on viisaasti sopeuduttava asiaankuuluviin olosuhteisiin, yleiseen ja paikalliseen tietämykseen, esiin nouseviin muuttujiin, tarpeisiin, toiveisiin, ihmisten poliittiseen/taloudelliseen/sosiaaliseen koostumukseen jne. Riippumatta siitä, onko kyseessä hierarkian vastustaminen vai vapaa yhteiskunta, kommunalististen projektien on jatkuvasti sopeuduttava uusiin merkityksellisiin muuttujiin.

Yleiskokousprojektit eroavat toisistaan eri paikoissa, vaikka niissä onkin edelleen yleisiä yhteisiä nimittäjiä. Siitäkin huolimatta, että on yllättäviä yhtäläisyyksiä siinä, miten yleisiä käytäntöjä voidaan soveltaa viisaasti tiettyihin tilanteisiin: Tällaisten käytäntöjen viisas soveltaminen Oaklandissa on erilaista kuin tällaisten periaatteiden soveltaminen New Yorkissa, mikä on erilaista kuin tällaisten periaatteiden soveltaminen Jacksonissa, Mississippissä, mikä on erilaista kuin tällaisten periaatteiden soveltaminen Vermontin maaseudulla, mikä on erilaista kuin tällaisten periaatteiden soveltaminen Kobanissa, Cheranissa tai Mexico Cityssä jne. Ja tietyt paikat eivät ole staattisia paikkoja vaan jatkuvasti liikkeessä ja suhteessa muihin paikkoihin. Jopa suhteellisen lyhyen ajanjakson kuluessa parhaat tavat soveltaa kommunalistisia käytäntöjä erilaisissa erityisympäristöissä voivat muuttua merkittävästi!

Yhteiset olosuhteet, prosessit, käytännöt ja tavoitteet vs. yhteinen ideologia

Yhteisön yleiskokousten lähtökohtana on ihmisten (osallistujien ja muiden) tarpeiden täyttäminen eikä niinkään se, että kaikilla kokoontumisessa olisi yhteinen ideologia. Yhteisökokoukset koostuvat ihmisistä, joilla on erilaiset ja yhteiset edellytykset. Hierarkian vastaisessa oppositiossa yhteisölliset kokoukset muodostuvat laajasta ei-hallitsevasta luokasta. Kokoukset voivat asettaa liittymisen edellytykseksi sen, ettei heillä ole muodollista hallitsevaa ja riistävää asemaa. Ihmisillä on yhteisiä tarpeita itsemääräämisoikeuteen, hyviin sosiaalisiin suhteisiin, toimeentulon ja tuotannon välineiden ja niiden hedelmien saatavuuteen sekä elämiseen maailmassa, jossa ei ole hierarkiaa ja ekologista tuhoa. Huolimatta ihmisten välisistä valtavista eroista, nämä yhteiset edellytykset liittyvät siihen, mitä tarvitaan, jotta jokainen ja kaikki voisivat kukoistaa. Tällaisista yhteisistä kukoistustarpeista saamme tiettyjä yleismaailmallisia piirteitä, jotka liittyvät jokaisen ja kaikkien itsehallintoon kaikissa mittakaavoissa ja sen keinoihin — mukaan luettuna hierarkiattomuus, jota tarvitaan jokaisen ja kaikkien vapauden toteuttamiseksi, itsehallinto yhteisön mittakaavassa jokaisen ja kaikkien vapauden toteuttamiseksi, riittävä jatkuva keskinäinen avunanto kaikkien tarpeiden tyydyttämiseksi yleistyneen vastavuoroisuuden kautta sekä suora toiminta ja hierarkioiden vastustaminen, jotta saavutetaan maailma, jossa ei ole hierarkioita.

Riittävän johdonmukaisen muodon tai sisällön puuttuminen voi aiheuttaa epäjohdonmukaisuutta siinä määrin, että kokous kumoaa omat vapauttavat piirteensä. Yksi tapa täydentää kokousta tai kollektiivia tekemättä ryhmästä yhteiseen ideologiaan perustuvaa ryhmää on se, että libertaristiset ja egalitaariset prosessit ja käytännöt on sisällytetty kokouksen rakenteeseen, peruskirjaan, sääntöihin, oikeuksiin ja velvollisuuksiin sekä kulttuuriin. Tällainen lähestymistapa perustuu yhteisiin prosesseihin/käytäntöihin, mutta on samalla radikaalisti erilainen ja palvelee laadullisesti erilaisia tehtäviä kuin yhteiseen ideologiaan perustuva lähestymistapa. Yhteisiä prosesseja ja käytäntöjä koskevat sopimukset voivat olla olemassa organisaatiossa ilman ideologisia edellytyksiä. Vaikka erilaisten hyvien ideoiden, lähtökohtien, teorioiden jne. tekeminen suosituiksi yhteiskunnallisissa liikkeissä on tärkeää viisaan sisällön kehittämiseksi, yksi kommunalistisen projektin tavoitteista on tavoittaa ihmisiä tiettyjen ideologisten ja teoreettisten linjojen ulkopuolella.

Liittyäkseen yleiskokoukseen, joka on sopusoinnussa kommunalististen prosessien, käytäntöjen sekä tavoitteiden kanssa, ei tarvitse olla ideologinen liberaalisosialisti tai kommunalisti. Itse asiassa yhteisökokous, joka edellyttäisi kommunalistisen ideologisen ja teoreettisen linjan hyväksymistä, tekisi tyhjäksi suoran demokratian, hierarkiattomuuden, suoran toiminnan ja keskinäisen avunannon käytäntöjen tarkoituksen, joita ihmisyhteisöt käyttävät omien ja muiden tarpeidensa tyydyttämiseksi. Olisi tarpeettoman vieraannuttavaa suurimmalle osalle ihmisistä, jos yleiskokous edellyttäisi, että kaikkien siihen osallistuvien on oltava liberaalikommunisteja voidakseen liittyä siihen. Sen sijaan, että yhteisön yleiskokoukseen liittymisen edellytykseksi asetettaisiin uskomusjärjestelmä ”yhteisöllisyys” tai ”vapaamielinen kommunismi”, olisi järkevämpää, että yleiskokousprojektissa vastattaisiin ihmisten tarpeisiin suoran demokratian, suoran toiminnan, keskinäisen avunannon ja yhteisvaurauden kehittämisen avulla. Erilaiset käytännöt, jotka ovat sopusoinnussa libertaristisen sosialismin/kommunismin/kommunalismin kanssa tai joita liberaalisosialismi/kommunismi/kommunalismi tukee, voivat kukoistaa yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöissä ilman, että tällaiset järjestöt ovat ideologisesti ja teoreettisesti erityisiä ryhmiä. Erilaiset vapauttavat käytännöt voivat olla sosiaalisten liikkeiden järjestöjen piirteitä jo niiden perustamisesta lähtien ja/tai niitä voidaan kehittää iteratiivisesti järjestöjen sisällä, kun ihmiset hyväksyvät ne. Kommunalistien on löydettävä keinoja kommunalististen käytäntöjen välittämiseksi ja popularisoimiseksi sekä niiden sisällyttämiseksi yhteisöllisiin kokouksiin ilman, että ihmiset vieraantuvat tarpeettomasti — ja ilman, että kommunalistisen ideologian tai liberaalikommunistisen ideologian noudattamisesta tehdään edellytys tällaisiin kokouksiin liittymiselle.

***

Ihmiset liittyvät yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja tutustuvat niihin monin eri tavoin: protestien ja erilaisten suorien toimien, keskinäisen avunannon projektien, valtavien liikkeiden aaltojen, naapurien, työtovereiden, ystävien, sukulaisten ja tuntemattomien kautta tapahtuvan kutsun avulla; ja havaitsemalla kärsimystä ja pahoinvointia paikallisesti ja maailmalla; pitämällä visiota hyvästä tai paremmasta maailmasta, jonkun tietyn ongelman kautta, josta he ovat intohimoisen kiinnostuneita; tiettyjen ajatusten, ajattelijoiden, tutkimushankkeiden, nykyisten ja historiallisten poliittisten suuntausten vaikutuksen kautta jne. Yleensä ihmiset liittyvät yhteiskunnallisiin liikkeisiin edellä mainittujen (ja muiden syiden ja lähtökohtien) yhdistelmällä. Ei ole olemassa yhtä kaikille sopivaa lähestymistapaa siihen, miten ihmiset osallistuvat yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Yhteiset olosuhteet ja/tai toiveet ja/tai periaatteet voivat kehittyä organisaatioiksi ja yhteisiksi käytännöiksi. Useimmilla ihmisillä on ainakin jokin tietty asia, josta he välittävät, ja/tai ainakin arvo/käsitys siitä, mikä on hyvä ihmisille (kuten vapaus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, halu, että hyvinvointi, onnellisuus ja ilo kukoistavat, halu, että ihmisten tarpeet tyydytetään, kehittää yhteiskunta, jossa hyveelliset ihmiset kukoistavat, yhteiskunta, jossa on hyvät oikeudet/velvollisuudet jne.), joita viisaasti ajateltuna olisi parempi toteuttaa vapauttavien prosessien, käytänteiden ja tavoitteiden klusterin avulla, jotka ovat sopusoinnussa liberaalin sosialismin/kommunismin/kommunalismin kanssa. Edellä mainittu voi olla silta kohti perimmäisiä ongelmia, perimmäisiä ratkaisuja ja ruohonjuuritason yhteiskunnallisia liikkeitä.

On tärkeää huomata, että monet ihmiset liittyvät yhteisöllisiin kokouksiin ja muihin yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöihin vain, jos nämä järjestöt pystyvät riittävästi osoittamaan, että ne pystyvät tehokkaasti vastaamaan ihmisten tarpeisiin. Aivan perustellusti monet ihmiset haluavat nähdä, että järjestömuodot ja -kokoukset liittyvät käytäntöihin ja sisältöön, jotka auttavat ihmisiä, ennen kuin he pitävät tällaisia muotoja ja kokouksia liittymisen ja osallistumisen arvoisina. Usein useat syyt, useat tekijät ja useat lähtökohdat johtavat ihmisiä osallistumaan jatkuvammin yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöihin. Kun ihmiset liittyvät yhteiskunnallisiin liikkeisiin, he yleensä ymmärtävät, että tehokkaampaan toimintaan, asioiden tekemiseen ja täysipainoiseen osallistumiseen kuuluu järjestöihin liittyminen tai niiden perustaminen, kokouksiin osallistuminen, yhteisten päätösten tekeminen ja osallistuminen päätösten täytäntöönpanoon. Yhteisön yleiskokoukset ovat yksi tällainen organisaatio, jonka ihmiset voivat muodostaa tai johon he voivat liittyä, mutta ne eivät ole vain yksi muoto muiden joukossa (monista syistä, kuten 1) koska niiden esivalmistelua tarvitaan yhteisön itsehallinnointiin, jota tarvitaan jokaisen ja kaikkien itsehallinnointiin, ja koska 2) koska yhteisökokoukset voivat harjoittaa laajoja oppositiopolitiikan ja uudelleenrakentavan politiikan kokonaisuuksia). Ihmiset jatkavat sosiaalisten liikkeiden järjestöissä monista syistä, kuten: kun sosiaalisten liikkeiden järjestöt saavuttavat tehokkaasti ja jatkuvasti tavoitteita ja täyttävät tarpeita, kun ihmisten välillä on keskinäistä harkintaa, päätöksentekoa ja täytäntöönpanoa, kun osallistujien välillä on rikastuttavia virallisia ja epävirallisia suhteita ja kun järjestö on itseään tuottava ja kestävä, jotta se olisi osa jatkuvaa toimintaa.

Kommunalismi ja ideologisesti ja teoreettisesti erityiset liberaalikommunistiset ryhmät

Jos ihmisten välillä on riittävästi yhteistä ideologiaa, he voivat muodostaa ja liittyä ideologisesti ja teoreettisesti erityisiin liberaalikommunistisiin ryhmiin, jotka eroavat yhteiskunnallisista liikkeistä. Tällaiset ideologisesti ja teoreettisesti spesifit liberaalikommunistiset ryhmät voivat auttaa luomaan monenlaisia yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden juuret ovat suorassa demokratiassa, keskinäisessä avunannossa ja suorassa toiminnassa (ei yhteisessä ideologiassa). Lisäksi ideologisesti spesifien ryhmien jäsenet voivat liittyä yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöihin (kuten esimerkiksi mutta ei ainoastaan yhteisökokouksiin, ammattiliittoihin ja opiskelijajärjestöihin) ja auttaa levittämään suoraa demokratiaa, keskinäistä avunantoa, suoraa toimintaa ja hierarkian vastustamista jne. yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöissä vuoropuhelun ja mielenosoitusten avulla. Edellä mainittu lähestymistapa juontaa juurensa ”organisatoriseen dualismiin” ja siihen, mitä organisatorisen dualismin especifismo-suuntaus on kutsunut ”sosiaalityöksi ja sosiaaliseksi sijoittamiseksi”. Tällaisella lähestymistavalla pyritään kansanjärjestöjen ja sosiaalisten liikkeiden itsehallintoon hierarkkisen etujärjestölähtöisen lähestymistavan sijasta. Se voi olla hyödyllistä, jos jotkut (riittävän eettisten ja strategisten) ideologisesti ja teoreettisesti spesifisten liberaalikommunististen ryhmien jäsenet ovat alun perin muodostaneet yhteisöllisiä yleiskokouksia — tai muuten, jos tällaisten ideologisesti ja teoreettisesti spesifisten ryhmien jäsenet liittyvät yhteisöllisiin kokouksiin ja auttavat levittämään vapauttavia menetelmiä auttaakseen kokouksia saavuttamaan omat tavoitteensa. Sellaiset ideologisesti ja teoreettisesti erityiset libertaarikommunistiset ryhmät, jotka ovat parhaassa asemassa auttamaan kommunalistisia hankkeita kukoistamaan, ovat ideologisesti ja teoreettisesti erityisiä ryhmiä, jotka ovat läheisesti linjassa kommunalistisen suuntauksen kanssa libertaarisessa sosialismissa.

Patriarkaatin, rasismin ja sorron vastustaminen

Kun otetaan huomioon luokkasuhteiden sekä rodullistettujen ja sukupuoleen perustuvien työn- ja vallanjakojen sekä laajemmin rasismin ja patriarkaatin sekä muiden sorron muotojen poistamisen tavoitteet, on ratkaisevan tärkeää, että yhteisön yleiskokoukset luovat tasa-arvoisia suhteita. Kokousten sosiaalisen uusintamisen tulisi olla yhteinen pyrkimys, eikä se saisi tapahtua sukupuolittuneiden ja rodullistettujen rajojen mukaan. Muodollisen vallan tasa-arvo, yhtäläiset oikeudet kaikille, ihmisten väliset vapaat sopimukset työn jakamisesta ja työn tekemisestä sekä sellaisen kulttuurin vaaliminen, joka vastustaa ylivaltaa, hyväksikäyttöä, sortoa ja kiihkoilua, auttavat luomaan olosuhteet, jotka edistävät hierarkian ulkopuolisen maailman esiinnousua ja ihmisten osallistumisen maksimointia. Erityisiin hallinnan ja sorron muotoihin liittyvät kysymykset vaikuttavat joihinkin ihmisiin jyrkästi enemmän kuin toisiin. Ilman tällaisten kysymysten mielekästä käsittelyä kukaan ei voi elää täysin vapaassa ja tasa-arvoisessa maailmassa. Eettisistä syistä, jotka liittyvät vapauden, keskinäisen avunannon, solidaarisuuden ja huolenpidon kehittämiseen sekä osaavan ja eettisen yhteiskunnan vaalimiseen; yleiskokousten on oltava/tulee olla organisaatioita, jotka vastustavat sortoa tarpeen mukaan. Näin toimimalla luodaan organisaatioita, joihin kannattaa liittyä ja joihin kannattaa kutsua ihmisiä, ja lisätään yleistä osallistumista harkintaan/päätöksentekoon/toteutukseen. Kokousten tulisi olla mielekkäästi osallistavia ja kosmopoliittisia paikkoja, joihin erilaisen sorron kohteeksi joutuneet ihmiset ovat tervetulleita, joissa heille annetaan täysi yhdenvertainen valta ja vapaudet, joissa he ovat vapaita häirinnästä ja syrjinnästä, joissa heitä kohdellaan täysivaltaisina henkilöinä ja joissa voidaan mielekkäästi käsitellä erityisiin sorron muotoihin liittyviä kysymyksiä.

** Vaikka edustajakokousten ja niiden rinnakkaisliittojen tulisi olla mahdollisimman kosmopoliittisia tiloja, joissa kaikilla on yhtäläinen muodollinen valta, ihmiset, jotka joutuvat kohtaamaan erityisiä sorron muotoja, voivat kokoontua tarpeen mukaan käsittelemään kohtaamiaan erityiskysymyksiä (ja auttamaan edustajakokouksia käsittelemään kohtaamiaan erityiskysymyksiä).

Sovittelumenetelmät

Kun ihmisillä on valituksia edustajakokouksen prosesseista ja toiminnasta, niitä voidaan käsitellä edustajakokouksissa. Asianmukaisen prosessin, harkinnan ja suoran demokratian (ei-hierarkkisten oikeuksien/velvollisuuksien rajoissa), kollektiivien ja yksilöiden vapaan yhteisymmärryksen kautta voidaan tehdä päätöksiä siitä, miten tällaiset epäkohdat ratkaistaan. Kun ihmisillä on epäkohtia ja riitoja keskenään, he voivat käyttää suoraa vuoropuhelua ja tarvittaessa/halutessaan sovittuja sovitteluprosesseja ratkaistakseen riidan mielekkäästi tai ainakin päästäkseen yhteisymmärrykseen siitä, miten asiassa edetään eteenpäin — mikä joissakin tapauksissa voi tarkoittaa sitä, että he suostuvat jättämään toisensa rauhaan. Sovittelua voidaan tehdä monilla eri hyvillä tavoilla fasilitaattoreiden ja ihmispiirien toimesta. Kun joku myöntää loukanneensa toisten vapauksia, hän voi suostua osallistumaan jonkinlaiseen restoratiivisen oikeuden/transformatiivisen oikeuden prosessiin, jonka tavoitteena on korjata aiheutettu vahinko (mahdollisuuksien mukaan) ja estää vahingon aiheuttaminen tulevaisuudessa. Hyviä kirjoja edellä mainituista asioista ovat muun muassa ”Fumbling Towards Repair”, ”Come Hell or Highwater” ja ”The Little Book of Restorative Justice”. Viisaat sovitteluprosessit ovat tärkeitä; organisaatiot, jotka eivät keksi riittävän hyviä tapoja käsitellä valituksia, jättävät valtatyhjiön, jonka mielivaltainen ja hierarkkinen hallinto voi mahdollisesti täyttää.

Mikä saattaa olla yleiskokouksien esteenä

Seuraavassa on lueteltu joitakin seikkoja, jotka voivat estää yhteisön yleiskokoontumisprojekteja. Seuraavat ovat esteitä, jotka on ymmärrettävä juuri siitä syystä, että ne on mahdollista voittaa viisaalla kollektiivisella toiminnalla. Yhteisökokouksia estävät tekijät vaihtelevat ajallisesti ja alueellisesti. Monet näistä estävistä tekijöistä ovat kuitenkin yhteisiä kokoontumisprojekteille monissa eri yhteyksissä.

Niiden kokousten osalta, jotka eivät ole siinä mittakaavassa, että maaomaisuutta pakkolunastetaan ja otetaan käyttöön itseohjautuva politiikka ja talous yhteiskunnallisessa mittakaavassa (eli kokoukset, jotka eivät ole vielä saavuttaneet vallankumousta): valtion sortotoimet voivat yrittää tuhota tällaiset liikkeet. Kun ihmiset rikkovat epäoikeudenmukaisia lakeja kamppaillessaan kohti suurempia vapauden näköaloja, valtion aseelliset joukot ja muut taantumukselliset voimat yrittävät tukahduttaa tällaiset kapinat. Vaikka esteenä, joka on voitettu kerta toisensa jälkeen, onkin kapitalismi ja rahan maksaminen elämisestä, ne voivat vaikeuttaa ihmisten yhteistä järjestäytymistä ja ajan ja ponnistelujen koordinointia. Kapitalismi ja valtiovalta aiheuttavat sen, että järjestäytymiselle ei ole julkista tilaa. Laajemmin ottaen vankan yhteisen infrastruktuurin puute vaikeuttaa monien sellaisten yhteisten hankkeiden toteuttamista, joita ihmiset muuten haluaisivat tehdä — se rajoittaa keskinäistä avunantoa ja suoraa toimintaa. Jopa silloin, kun täydelliset vallankumoukset kaupungeissa ja alueilla onnistuvat (tai jos ihmiset ovat onnistuneet pakenemaan valtiota ja rakentamaan itsehallintoa sen ulkopuolelle, missä hierarkia voi vallita), valtiovallan ja kapitalismin dynamiikan vuoksi valtiolla ja kapitalistisilla instituutioilla on taipumus tunkeutua paikkoihin, joissa ne muuntavat maata/resursseja/työvoimaa resursseiksi, jotka palvelevat tiettyjä tavoitteita, jotka liittyvät voittokilpailuihin ja valtaan. On tavallista, että liikkeet, jotka ovat riippumattomia valtiollisista rakenteista, joutuvat ulkopuolisten hierarkkisten voimien hyökkäyksen kohteeksi. Maailmanmarkkinat vaikeuttavat myös riittävän kapeikon luomista sen logiikan ulkopuolelle. Sisäisesti kommunistiset yhteiskunnat, jotka toimivat maailmantalouden tasolla, joutuvat käsittelemään (tai keksimään keinoja olla käsittelemättä) hintoja ja markkinoita sekä laajempaa valtioiden välistä järjestelmää (ja usein tällaiset voimat estävät niitä kehittämästä kommunistista sisältöä, johon ne saattavat pyrkiä).

Rasismi, patriarkaalisuus ja muut sorron ja kiihkoilun muodot ovat estäviä tekijöitä, jotka vaikeuttavat suhteiden ja luottamuksen rakentamista, jotta voidaan työskennellä yhdessä yhteisten kysymysten parissa ja sellaisten kysymysten parissa, jotka koskettavat joitakin ihmisiä enemmän kuin toisia. Rasistinen, patriarkaalinen ja sortava käyttäytyminen estävät tasa-arvoisia suhteita, joita tarvitaan, jotta projekti olisi taistelun arvoinen. Tällaisia ongelmia esiintyy sekä laajemmassa yhteiskunnassa että yhteiskunnallisten liikkeiden piirissä. Ne minimoivat osallistumista yhteiskunnallisiin liikkeisiin, estävät ihmisten välistä solidaarisuutta JA heikentävät yhteiskunnallisten liikkeiden etiikkaa ja viisautta siinä määrin kuin ne kukoistavat.

Työn jakamisen puute heikentää organisaation joustavuutta ja johtaa usein sukupuolittuneen työn/tehtävien/toiminnan jaon uudelleen syntymiseen. Kaikki muut tekijät ovat tasa-arvoisia: Mitä enemmän järjestöt ja liikkeet ovat itseään uusintavia, ja mitä enemmän ne tekevät kollektiivisia sopimuksia politiikasta ja jakavat päätösten täytäntöönpanoa (mukaan lukien päivittäisen ja sosiaalisen elämän toistaminen, joka sisältyy kaikkeen jatkuvaan järjestäytymiseen), sitä enemmän järjestöillä ja niiden osallistujilla on valmiuksia saavuttaa vapauttavia tavoitteita pitkällä aikavälillä.

Riittävän federaation puuttuminen voi johtaa siihen, että yhteisöjen edustajakokouksilla ei ole riittäviä valmiuksia vastata mielekkäästi ihmisten tarpeisiin ja haastaa hierarkkista valtaa. Riittävä yhteisfederaatio voi mahdollistaa sen, että edustajakokoukset voivat ryhtyä toteuttamaan yhä kunnianhimoisempia jälleenrakennus- ja oppositiohankkeita. Ilman riittävää liittoutumista yhteisökokoukset ovat parhaimmillaan vapauden taskuja, jotka tekevät maailmasta paremman paikan. Mutta jotta yhteisölliset kokoukset olisivat vallankumouksellisia, niiden on moninkertaistuttava, niitä on asutettava, niiden on oltava yhteistoiminnallisia, niitä on koordinoitava ja osallistujien on ruokittava niitä viisaalla sisällöllä.

Erilaiset poliittiset suuntaukset voivat vaikuttaa kielteisesti kommunalistisen projektin kehitykseen. Muutamia lyhyitä esimerkkejä: Äärioikeistolaiset ja fasistiset ryhmittymät valtion sisällä ja sen ulkopuolella suhtautuvat erityisen väkivaltaisesti hierarkkista valtaa vastustaviin tasa-arvoisiin sosiaalisiin liikkeisiin. Vaikka oikeiston vähemmän äärioikeistolaisten varianttien ja äärioikeiston välillä on erilaisia huokoisia kalvoja ja yhtymäkohtia, ei-niin-ääripään oikeistolla on taipumus hyökätä hierarkian vastaisia sosiaalisia liikkeitä vastaan tukemalla valtiovaltaa, oikeistopoliitikkoja ja -politiikkaa, tukemalla kapitalismia ja tukemalla kulttuurikonservatismia. On tietenkin olemassa TINA, ”There is No Alternative”, vallitseva teoreettinen ja käytännöllinen suuntaus, joka estää kaiken radikaalin kritiikin tavanomaista toimintaa kohtaan. Business as usualin liberaalisiivillä on perustavanlaatuisia yhtäläisyyksiä oikeistopolitiikan kanssa — kuten tuki kapitalismille ja valtiolle sekä sopimukset monista keskeisistä politiikoista ja tavoitteista. Liberaaleilla, vasemmistoliberaaleilla ja näennäisesti vasemmistolaisilla poliittisilla puolueilla on joukko aktivisteja ja instituutioita, jotka levittävät vaalipoliittisia lähestymistapoja yhteiskunnalliseen muutokseen ja edustuksellisten hallintomuotojen keinoihin ja päämääriin. ”Sosiaalidemokratiaksi” kutsutulla suuntauksella (lainausmerkit ovat tarkoituksellisia) on valtiojohtoinen ja vaalipoliittinen suuntaus yhteiskunnallisten liikkeiden valtioriippumattomuuden kustannuksella. Leninistiset järjestöt voivat yrittää päästä yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöihin järjestääkseen yhteiskunnalliset liikkeet uudelleen hierarkkisiin, valtiososialistiseen vallankumoukseen tähtääviin muotoihin, tai ne voivat muulla tavoin yrittää alistaa yhteiskunnalliset liikkeet hierarkkisten puoluekokoustensa päämäärien alaisuuteen, tai ehkä jopa pyrkiä horjuttamaan tällaista projektia kokonaan! Vaalipoliittiset ja vallankumoukselliset valtiojohtoiset lähestymistavat sosialismiin eivät ole historiallisesti johtaneet sosialismiin, vaan sen sijaan ne ovat johtaneet tiettyihin hierarkkisen poliittisen ja taloudellisen vallan muotoihin. Onneksi tasa-arvoiset kosmopoliittiset yhteisökokoukset, joiden tavoitteena on kaikkien tarpeiden tyydyttäminen, pelottavat pahimmanlaista politiikkaa harjoittavat ihmiset pois ja yhdistävät samalla MONIA tavallisia ihmisiä tietyssä korttelissa, naapurustossa, kylässä, kaupungissa, kaupungissa, alueella jne., jotka eivät ole anarkisteja ja jotka noudattavat itsehallinnon ja ei-hierarkian periaatteita! Jos viisasta ja riittävän radikaalia sisältöä ei ole vielä olemassa yleiskokouksen muodossa huolimatta joistakin muodollisista yhteisistä sopimuksista, on parasta kultivoida sellaista sisältöä vuoropuhelun, toiminnan, ihmisten kanssa solmittavien suhteiden ja ihmisten auttamisen kautta.

Identiteettireduktionismi fetisoi identiteettiä abstrahoimalla identiteettiin liittyvät kysymykset poliittisista ja taloudellisista hierarkioista, joihin ne ovat kietoutuneet, joista ne johtuvat ja joihin niitä ei voida pelkistää. Identiteettireduktionismi hämärtää identiteettiin liittyviä kysymyksiä myös jättämällä huomiotta ihmisten monitahoisuuden — subjektiasemien sisäisen eriytymisen, niiden väliset yhtäläisyydet, sen, että asemallisuus ja sorto eivät luonnostaan johda mihinkään tiettyyn ideologiaan, poliittiseen asemaan tai hyveeseen jne. Luokkareduktionismi peittää alleen sen, että sosiaalinen todellisuus, sosiaaliset ongelmat ja sosiaaliset ratkaisut eivät ole pelkistettävissä talouteen ja luokkasuhteisiin. Luokkareduktionismi peittää politiikan, talouden, kulttuurin ja sosiaalisten suhteiden monisuuntaisen kausaalisuuden yksipuolisen karikatyyrimäisen kuvan eduksi. Sekä identiteettireduktionismi että luokkareduktionismi estävät sekä sosiaalisten suhteiden että yksilöiden ymmärtämisen ja ovat näin ollen käytännön toiminnan tiellä. Ihannetapauksessa yhteisön yleiskokoukset ja osallistujat käsittelevät viisaasti politiikkaan, talouteen, kulttuuriin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä sortumatta reduktionismin ilkeisiin muotoihin.

Toisinaan pragmaattiset huolenaiheet voivat saada jotkut ihmiset käyttämään pitkän aikavälin tavoitteita, vapauttavia järjestöjä ja järjestäytymisen vapauttavia piirteitä lyhyen aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi. Tällainen lähestymistapa on vakava virhe. Sen sijaan, että sortuisimme tällaiseen NÄINKIN lyhyen aikavälin keskittymiseen riittävän hyvien prosessien ja käytäntöjen kustannuksella, yhteisökokoukset voivat ilmentää ja hyödyntää yleisiä kommunalistisia prosesseja ja käytäntöjä ja mukauttaa niitä tiettyihin konteksteihin lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos yhteisökokoukset ja muut yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöt eivät löydä keinoja lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi, ne eivät todennäköisesti pysty saavuttamaan vallankumouksen ja yhteiskunnallisen muutoksen pitkän aikavälin tavoitteita. Yhteisökokousten tulisi olla sekä ennakoivia (siinä mielessä, että ne rakentavat ja uusintavat sellaisia organisatorisia suhteita, joihin pyritään) että strategisia (siinä mielessä, että ne suuntautuvat lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteisiin ja pyrkivät saavuttamaan ne dynaamisesti kehittyvistä olosuhteista käsin sen sijaan, että ne vain ennakoivat hyvää prosessia/rakennetta). Yhteisökokousten strategian tulisi olla sopusoinnussa riittävän hyvien prosessien, käytäntöjen ja tavoitteiden kanssa eikä niiden kustannuksella.

Hoivan, keskinäisen avunannon ja luottamuksen kulttuurin kehittäminen on ratkaisevan tärkeää yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöjen ja toimintojen kukoistukselle — ja hyvän yhteiskunnan kehittämiselle! Riittävän hoivan, avun ja luottamuksen puute ihmisten välillä estää vapauttavaa toimintaa. Vapauttaville yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöille on ominaista, että ne luovat osallistujien välille solidaarisuutta, yleistä vastavuoroisuutta ja ystävyysverkostoja. Ja niin tärkeää kuin ystävyys onkin järjestäytymisessä ja järjestäytymisen ulkopuolella, tällaiset kokoukset eivät saisi taantua pelkäksi ystävyyspolitiikaksi. Ihmisten ei tarvitse olla toistensa ystäviä voidakseen kohdella toisiaan hyvin ja työskennellä mielekkäästi poliittisesti yhdessä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi yhteisten prosessien ja käytäntöjen kautta.

Ja yhteisön yleiskokoukset voivat olla esteenä yhteisön kokousten itsensä tekemille päätöksille! Tämä voi tapahtua päätöksillä, jotka ovat vastoin ryhmän ydinominaisuuksia, strategisen sisällön puutteella, henkilöiden välisten hyvien suhteiden puutteella, harkitun näkemyksen puutteella (kuten lyhyen aikavälin tavoitteet pitkän aikavälin tavoitteiden kustannuksella), sillä, että ihmisiä ei tavoiteta, että liikkeen toimintaan ei sisälly riittävää pohdintaa, tutkimusta ja koulutusta, että rakenteet eivät ole riittävän hyvät, että delegaattien rooleja ei vaihdeta jne. Vaikka järjestömuoto olisi kuinka hyvä tahansa, se ei välttämättä merkitse hyvää sisältöä. Vaikka organisaation sisällössä toteutuisivat hyvät muodolliset ominaisuudet ja hyvät jaetut käytännöt, itse sisältö ei välttämättä ole strateginen ja tuottava lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteiden kannalta.

Onko yhteisön yleiskokous paras paikka aloittaa?

Kommunalististen hankkeiden käynnistäminen on helpompaa silloin, kun vapauttavia sosiaalisia liikkeitä ja kulttuurisia ulottuvuuksia on jo olemassa. Päinvastoin, yhteisölliset kokoukset ovat myös hyvin avuliaita juuri niiden institutionaalisten ja kulttuuristen muutosten kehittämisessä, jotka helpottavat niiden ja muiden yhteiskunnallisten liikkeiden organisaatioiden kehittämistä! Yhteisön yleiskokoukset voivat olla loistava projekti aloitettavaksi silloinkin, kun laajempaa vasemmistolaista yhteiskunnallisen liikkeen ekosysteemiä ei vielä ole olemassa. Kun tietyllä paikkakunnalla ei ole olemassa muita yhteiskunnallisia liikkeitä, yhteisöllinen kokous voi olla ihanteellinen tai riittävän hyvä organisaatio, josta aloittaa. Kun otetaan huomioon laaja valikoima sisältöjä, joita yhteisökokoukset voivat potentiaalisesti tehdä, ne voivat olla muoto, joka synnyttää erityisiä toimia, jotka liittyvät tiettyihin tarpeisiin vastaamiseen ja tiettyjen sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen. Yhteiskunnallisten liikkeiden ekosysteemi ei korvaa yhteisökokouksia, eivätkä yhteisökokoukset myöskään korvaa laajempaa yhteiskunnallisten liikkeiden ekosysteemiä. Ei ole olemassa yhtenäistä toimintajärjestystä sille, mitä järjestöjä, komiteoita ja toimia tulisi kehittää. Paitsi että konteksti vaihtelee, on yleensä useita riittävän hyviä vaihtoehtoja (vaikka jotkut niistä saattavat olla huomattavasti parempia kuin toiset, kun otetaan huomioon tarpeisiin vastaamisen ja yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteet).

Opitaan menneestä

Onneksi meidän ei tarvitse keksiä pyörää täysin uudelleen, kun perustamme yhteisön yleiskokouksen tai muunlaisen yhteiskunnallisen liikkeen organisaation: Kun tarkastelemme historiaa, voimme löytää monia tapoja, joilla yhteisöllinen itsehallinto, suora demokratia, suora toiminta ja keskinäinen avunanto ovat edistäneet hyvinvointia, onnellisuutta ja vapautta. On olemassa tapoja, joilla yhteiskunnalliset liikkeet ovat onnistuneet tai suunnilleen onnistuneet saavuttamaan vapauttavia tavoitteita, sekä tapoja, joilla yhteiskunnalliset liikkeet ovat epäonnistuneet, olleet liian yksipuolisia tai ulkoiset voimat ovat muuten estäneet niitä saavuttamasta kaikkein vapauttavimpia tavoitteitaan. Ihmisen vapauden ja siihen pyrkimisen historiasta voidaan löytää tärkeitä opetuksia. Rojavan, zapatistien, Espanjan sisällissodan anarkistialueiden, Shinminin prefektuurin, Vapaan alueen ja Morelosin kommuunin kaltaiset itseohjautuvat vallankumoukset ovat erityisen hyödyllisiä alhaalta ylöspäin suuntautuvaa yhteiskunnallista muutosta ajateltaessa. Voimme poimia kunkin edellä mainitun vallankumouksellisen liikkeen erilaiset pienemmät yhteiset nimittäjät ja erityispiirteet ja nähdä, mitä edellä mainittujen vallankumousten näkökohtia meidän on järkevää soveltaa omassa kontekstissamme. Kommunalismin historia on myös paljon laajempi kuin kommunalistiset projektit, joihin on vaikuttanut historiallisesti muodostunut liberaalisosialistinen vallankumoushistoria; transhistoriallinen kommunalismi sisältää monia yhteisöjä kautta historian monissa kulttuureissa, alueilla ja maanosissa erilaisissa sosiaalisissa/ekologisissa/teknologisissa yhteyksissä. Laajempaan vapauden historiaan kuuluvat myös lukemattomat tavat, joilla ihmiset ovat virallisesti ja epävirallisesti harjoittaneet keskinäistä avunantoa ja yleistä vastavuoroisuutta kautta aikojen, SEKÄ ihmisten historia, jossa he harjoittavat itse valitsemiaan käytäntöjä (edellyttäen, että ne eivät estä sitä, minkä pitäisi olla toisten vapauksia). Vapauden historiaan kuuluu myös laajempi historia, jossa ihmiset ovat kapinoineet vapauden ja tasa-arvon lisäämiseksi, aihekohtaiset yhteiskunnalliset liikkeet, syndikalismin historia, sosialismin, anarkismin ja vasemmiston laajempi historia ja paljon muuta.

Olisi typerää olla keräämättä helmiä vallankumouksellisesta historiasta. Tämä onnistuu kuitenkin hyvin vain historian kriittisellä tutkimisella — mukaan lukien omien suosikkivallankumousten ja -yhteiskuntien kriittinen arviointi. Kriittinen historiantutkimus pyrkisi löytämään vapautuksen vastaisia ulottuvuuksia jopa kaikkein vapauttavimmissa järjestöissä ja liikkeissä sekä eri vallankumouksellisten ryhmien tekemiä strategisia ja taktisia kömmähdyksiä. Tällaisen tutkimuksen tavoitteena ei olisi hylätä epäoikeudenmukaisesti menneiden yhteiskunnallisten liikkeiden myönteisimpiä elementtejä. Tällaisessa tutkimuksessa olisi vältettävä sellaista kritiikitöntä hurraamista, joka estää meitä näkemästä, miten erityiset ja yleiset hankkeet voivat toimia paremmin hyvien eettisten kriteerien mukaisesti. Kun tarkastelemme erilaisia järjestöjä ja liikkeitä historiassa, voimme kysyä kysymyksiä kuten ”Miten ne alkoivat? Miten ne kehittyivät? Mitä esteitä ne ovat kohdanneet? Missä ne menestyivät? Missä ne eivät onnistuneet omien virheidensä vuoksi? Miten ne tekivät päätöksiä? Miten ne jakoivat työvoiman/työn? Miten ne saavuttivat lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteet? Millaisia kamppailun ja järjestäytymisen muotoja niillä oli? Miten ne tavoittivat ihmiset? Mitkä olivat tärkeimmät sisäiset erimielisyydet?” jne. Hyvä historian analyysi auttaa ihmisiä remixaamaan oikeat käytännöt historiasta ja mukauttamaan niitä tiettyihin konteksteihin, kun uusia, ainutlaatuisia ja kartoittamattomia relevantteja muuttujia ilmaantuu. Ja niin tärkeää kuin historiasta oppiminen onkin, menneisyys ei ole tyhjentävästi vastannut nykyisiin ja tuleviin ongelmiin.

Tässä on suomennettuna Bob Blackin jälkivasemmistolaisen merkkipaalutekstin Anarkia vasemmiston jälkeen (Anarchy after leftism) esipuhe, johdanto ja ensimmäinen luku.

Esipuhe

Jätettäessä 1900-luku taakse, vasemmisto oli kaikilla rintamilla hajaannuksen ja tappion partalla — anarkistinen vasemmisto mukaanlukien. Ja Murray Bookchinin Social Ecology ei ollut mitenkään poikkeus sääntöön.

Bookchin, yksi parhaiten tunnetuista nykypäivän pohjoisamerikkalaisista anarkisteista, oli viettänyt suurimman osan elämästään merkkipaaluttamalla hänen omaa henkilökohtaista ekoanarkistisen ideologista aluettaan sosiaaliekologian ja libertaarisen munisipalismin lippujen alle. Häb on kirjoittanut tasaiseen tahtiin kirjoja 60-luvulta nykypäivään, mm. klassisen kokoelman esseita otsikolla Post-Scarcity Anarchism, joka julkaistiin vuonna 1971, hänen loistava 70-luvulla kirjoitettu kirjansa espanjalaisen anarkistiliikkeen historiasta sekä hänen epäonnistunut yrityksensä 80-luvulla konstruoida filosofinen magnum opus otsikolla The Ecology of Freedom.

Bookchin ei koskaan ollut tyytyväinen pelkästään konstruoimaan yhden tai useamman radikaali-ideologian, joka kilpailee muiden kanssa. Hänen unelmansa on aina ollut johtaa koherenttia vasemmistoekologista radikaaliryhmittymää vakavasti haastamaan vallassaolijat. Kuitenkin hänen yrityksensä rakentaa sellainen ryhmittymä (Anarchos-lehden New Yorkin 60-luvun ryhmästä nykypäivän vihervasemmistolaiseen verkostoon vihreiden mailla) eivät koskaan onnistuneet.

Hänen viimeisimmässä kirjassaan Social Anarchism or Lifestyle Anarchism, Bookchin pyrkii osoittamaan sormella hänen elinikäisestä harmistumisestaan (huolimatta kymmenien vuosien valppaasta yrittämisestä) ilkeää antisosialistista salaliittoa, joka on kukistanut hänen unelmansa joka käänteessä: pelätty “Lifestyle-anarkismin” haamu. Bookchinille lifestyle-anarkismi oli nykyaikainen ilmentymä individualistisista anarkistisista virtauksista, jotka ovat aina vaivanneet maailman varsinaista anarkistiliikettä. Se sikka, että anarkistinen “liike” itsessään on ollut enemmänkin polymorfinen kapinaympäristö, joka kattaa kaiken anarkosyndikalisteista anarkokommunisteihin ja anarkofuturisteista anarkofeministeihin, anarkoprimitivistit ja anarkosituationistit eivät juuri merkinneet hänelle mitään. Tärkeä asia on, että hän oli lopultakin kyennyt nimeämään organisaationvastaisen kabaalin, joka on häntä vastassa, ja selittämään esoteeriset kytkökset sen usein neännäisesti ei-mihinkään-liittyvissä tai jopa keskenään ristiriitaisissa pyrkimyksissä!

Nyt kuvioihin astuu Bob Black.

Monet ihmiste eivät pidä Bob Blackista. Monet anarkistit olisivat hädissään jos hän muuttaisi naapuriin. Kuka tahansa mielekäs ihminen mahdollisesti suuttuisi jos hän alkaisi seurustella nuoremman sisaresi kanssa. Useimmat ovat vastahakoisia suututtamaan häntä tai kohtaamaan sitä suoraan.

Eikä syyttä. Bob voi olla loistelias kriitikko ja riemukas sanataituri, mutta hän ei ole kiltti mies. Hänen kuuluisa maineensa ei rakennu reilulle pelille tai hyvälle urheiluhengelle.

Ehkäpä tämän takia Murray Bookchinin viimeisin avautuminen, Social Anarchism or Lifestyle Anarchism: An Unbridgeable Chasm, ei koskaan kritisoi Bob Blackia suoraan. Itse asiassa se ei edes mainitse Bob Blackin nimeä. Vaikka se on ilmiselvää kirjan sisällöstä, että Bobin osaksi olisi kuulunut tulla samanlainen yritetty (vaikka lopulta voimaton) pieksäntä jonka Bookchin varasi George Bradfordille, John Zerzanille, Hakim Beylle ja kumppaneille.

Selvästikin Murray tajusi olla haastamatta Bobia kaksintaisteluun, edes retoriseen sellaiseen. Mutta se ei pysäyttänyt Bobia, epätyypillisen anteliaassa hengessä, antamasta Bookchinin kuulla kunniansa joka tapauksessa.

Bobin anarkian puolustus Anarchy after Leftismissä ei ole tarkoitus ilmaista solidaarisuutta niille jotka ovat Bookchinin pidgin-dialektiikan viimeisimpien hyökkäysten kohteina. Eikä Bob oikeasti ole kiinnostunut pelastamaan anarkisti-ideologiaa itseltään. Hän vain haluaa tasata tilit siivoamalla tieltään turhaakin kaameamman polemiikin. Anarkian potentiaalin puolustaminen on pelkkä epämiellyttävä homma vähäpätöiselle anti-ideologiselle työlle jota Bob on tehnyt, koska kukaan muu ei suostunut vapaaehtoiseksi pesemään näitä erityisen paskaisia vaatteita, [1] kun hän haluaa jatkaa toisen ruoan kokkaamista.

Mutta tuo ei millään muotoa ole kaikki se mitä tässä on käynnissä. Murray Bookschinin ideologisesta ja retorisesta roskasta eroonpääsy antaa Bobille mahdollisuuden kehitellä perustaa yleisemmälle hyökkäykselle kohti jäljellä olevia vasemmistolaisuuden linnakkeita kun hän on kerran vauhtiin päässyt. Pesän puhdistaminen vasemmistolaisuudesta on paljon suurempi homma kuin yhden ihmisen vasemmistolaisen uran sietäminen. Joten eräässä mielessä, kiinnittämällä huomion hänen tehottomaan polemiikkiinsa Bookchin on luonut itselleen tekosyyn käydä paljon suurempaan kriittiseen prosessiin, prosessiin joka epäilemättä jatkaa kulkuaan yhä suuremmalla militanttiudella kohti tulevaa vuosisataa. Se tulee vaatimaan tietoisuutta ja vaivannäköä kaikilta meiltä tämän homman loppuunsaattamiseksi, mutta se tullaan tekemään.

Bobin tuplakritiikki tekstissä Anarkia Vasemmistolaisuuden jälkeen saa yhä vain lisää nasevuutta plebeijiylimyksellisestä velvoitteesta, jonka hän on ottanut niskoilleen tätä varten. Sen sijaan, että hän antaisi oman surkean menneisyytensä (ja nykyisyytensä) olla esteenä, kaikenlaisten kostomotiivien puute (ilmeisesti Bobin lempimuusa) antaa hänen vapauttaa kynänsä yhtä suurella nokkeluudella, mutta vähemmällä määrällä harhautuksia, vaikeaselkoisia loukkauksia ja itsensä oikeuttamisia kuin koskaan. Lopputulos on vaatimattomat syömingit, jotka koostuvat yhtenäisellä tavalla viihdyttävästä proosasta, wannabe-ylhäisen yhteiskuntakritiikin läsnäolevasta kritiikistä, sekä lisää yhdestä naulasta tarpeettoman vasemmistolaisuuden arkkuun, anarkistityyliin.

Et haluaisi kutsua Bobia kämpillesi. Minä en ainakaan haluaisi. Mutta kiitä ainakin häntä siitä, että hän on tiskannut. Seuraaviin syöminkeihin!

Jason McQuinn

Johdanto

Tämä pieni kirja ei ole mitään muuta kuin toisen pienen kirjan, Murray Bookchinin Social Anarchism or Lifestyle Anarchism: An Unbridgeable Chasm, kritiikki. [2] Se koostuu otsikonnimisestä esseestä plus tekstistä “The Left That Was: A Personal Reflection.” Vuonna 1995 julkaistuna se oli odottamaton väliintulo alan sisäiseen debattiin, jota oltiin käyty melkein 20 vuoden ajan traditionaalisten anarkistien — vasemmisto-, työläis-, järjestö- ja moraalianarkistien –ja vieläkin monimuotoisemman (sekä runsaslukuisemman) anarkistien joukon välillä, jotka ovat yhdellä tai toisella tapaa erkaantuneet puhdasoppineisuudesta, ainakin Bookchinin silmissä.

Bookchin yllätti monet meistä toisin ajattelevista anarkisteista housut kintuissa. Monet meistä olivat lukeneet Bookchinin kirjoja ja monet meistä, minä mukaanlukien, olimme oppineet niistä, erityisesti varhaisemmista 1970-luvun kirjoista. Bookchinin myöhempi ja aina vain intensiivisempi kiinnostus kaupunkipolitiikkaan meidän oli pakko jättää sivuun eräänlaisena oikkuna. Hän vaikutti täysin olevan silmät kiinni sen suhteen mitkä aikeemme olivat. Hän loisti poissaolollaan julkaisuista kuten Fifth Estate, Popular Reality, Front Line, The Match!, and Anarchy: A Journal of Desire Armed. Aivan kuin hän olisi ottanut anarkistit itsestäänselvyytenä. He eivät tienneet, että Bookchinin mielestä he olivat uppoamassa vauhdikkaasti ideologiseen ja moraaliseen rappioon.

Niin he tekevät nyt. Bookchin näkee punaista melkein kaikissa uusissa anarkismin suuntauksissa paitsi hänen omassa erikoisalassaan, ekologiassa. Lisäksi pahoilla uutuuksilla on pahantahtoisia temaattisia viehtymyksiä. Ne eivät ainoastaan ole turmiollisia, ne ovat turmiollisia olennaisesti samalla tavalla. Ne edustavat vanhan kerettiläisyyden paluuta, “individualismia”, trendikkäisiin post-modernismin trendeihin pukeutuneena kokoonpanossa, jota Bookchin nimittää “lifestyle-anarkismiksi”. Klassisesta vasemmistoanarkismista poikkeamisen sijaan paljon kauheampi lifestyle-anarkismi on (hänen mukaansa) perustavanlaatuisella tavalla anarkismin perusperiaatteita vastaan. (Miten tämä onkaan voinut tapahtua juuri hänen vahtivuorollaan, sitä hän ei selitä.)

Bookchinille, täten, lifestyle-anarkistit eivät ole pelkästään erehtyväisiä tovereita, he ovat pettureita. Sellaisenaan he ovat pahempia kuin anarkismin vannoutuneet vastustajat. Hän kaltoinkohtelee heitä sen mukaisesti. Hänen jeremiadinsa on suoraan sanoen ilkeä. Ei ole moniakaan epiteettejä, joita hän ei käsittelisi muodossa tai toisessa, ja mitä väliä sillä vaikka ne joskus ovatkin ristiriidassa keskenään (esimerkiksi ”individualismi” ja ”fasismi” kuvaamassa samaa porukkaa). Niiden ei ole pakko olla tosia ollakseen tehokkaita. Bookchin aloitti stalinistina, ja se todellakin näkyy hänen herjaavassa tyylissään ja polemiikkinsa häikäilemättömässä sisällössä. Hän ei halua mitään keskustelua hänen itse nimittämien vihollistensa kanssa, ainoastaan peruuttamattomasti pilkata heitä.

Minulla on aivan erityinen mielikuva siitä, että Bookchin, vanha mies, jonka terveydentilaa on kuvattu huonoksi, rahastaa pelimerkkinsä nimekkäänä anarkistiteoreetikkona ja panee peliin kaiken vaikutusvaltansa ja maineensa kaikkien mahdollisten hänen mielipiteilleen, joita hän kutsuu “sosiaaliseksi anarkismiksi”, vaihtoehtoisten ideoiden tuhoamiseksi. Jäähyväislaukaus.

Hän ei osunut kohteeseensa. Hänen oli pakko osua ohi, sillä mitään kohdetta ei ole. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin ”lifestyle-anarkismi”. On vain monia anarkisteja, jotka tutkailevat monia ideoita — todella monia erilaisia ideoita — joita Bookchin ei hyväksy. Tämä kirja ei tästä syystä ole ”lifestyle-anarkismin” puolustus. Ei ole mitään sellaista yksisarvista, joten en voisi puolustaa sellaista edes vaikka haluaisin. Koko nimike on Bookchinin keksintö, paljon samaan tapaan kuin Stalin keksi höpöhöpökategorian ”oikeiston ja trotskyistien blokki”, jolla kerättiin kaikki hänen poliittiset viholliset kätevämmin päästettäväksi pois päiviltä. Samaan aikaan Bookchin uskoi tämän ja kaiken muun, sillä Puolue käski häntä uskomaan. Hän ei ole muuttunut paljoakaan, tai jos hän on, hän on muuttunut takaisin vanhaksi itsekseen.

Jos minä ottaisin vain Bookchinin silmätikuksi tästä epäkohteliaisuudesta, olisin tekopyhä, olenhan kynäillyt monenmonta suorasanaista kritiikkiä eri anarkisteja ja antiautoritäärejä kohtaan. Hollantilainen anarkisti Siebe Thissen on kuvannut minua — ei kriittiseen sävyyn — kaikkein ankarimmaksi nykyanarkismin kriitikoksi (1996: 60). Ehkä olen sitä, vaikka anarkistien kritiikki on vain murto-osa kolmen aikaisemman kirjani sisällöstä. Mutta olen usein ollut kovakourainen sellaisia anarkisteja kohtaan, joita pidän autoritaarisina, epärehellisinä tai tyhminä.

Monesti karkea, mielestäni, mutta harvoin epäreilu. Jotkut ihmiset, erityisesti ne joita olen kritisoinut, erheellisesti pitävät ääneen sanomisiani töykeytenä, tai erheellisesti pitävät heille huomiota antamista heihin kohdistuvana pakkomielteisyytenä. Oli miten oli, se, että esittäisin itseni anarkismin käytöksen kultaisena kirjana, ei olisi asianmukaista. Mielestäni Murray Bookchin tarvitsee oppia käytöstavoissa, ja tulen sitä hänelle antamaan, mutta epäkohteliaisuus on hänen ärtyneessä vuodatuksessaan vähiten vialla. Kyse on siitä mitä hän sanoo, paljon enemmän kuin miten hän sen sanoo, jota aion käsitellä.

En ole, muuten kuin sattumalta, puolustamassa niitä joita Bookchin ottaa kohteekseen ”lifestyle-anarkisteina”. (Sanotaan nyt sekin, en ole yksi hänen identifioimista kohteistaan.) Kumoan koko lifestyle-anarkismin kategorian yhtä merkityksettömänä konstruktina, kuin mitä se on pahansuopakin. Ja minä hyökkään murskaavalla voimalla ”rumaa, typerää tyyliä ja opillista palopuhetta” (Black 1992: 189), Bookchinin kaikkein pahinta alkuperäisen marxilaisuuden jäännettä, vastaan. Olen tehnyt niin aiemminkin, ja suoraan sanottuna, minä kovin paheksun sen uudelleen tekemisen pakkoa. Bookchin on tehnyt kirjailijan kardinaalivirheen uskomalla omia fiinejä takakansitekstejään. Muutoin hän ei koskaan kykenisi kirjoittamaan niin kurjan viheliäistä soopaa ja toivoa pääsevänsä kuin koira veräjästä. Hänen aiemmat kontribuutionsa anarkismiin, vaikka ne olisivatkin niin uraauurtavia niinkuin hän itse haluaisi uskoa, eivät ole mikään tekosyy tämänkaltaiselle alhaiselle ryönälle. Hänen joutsenlaulunsa on pelkkää epävireistä vinkunaa. Ja hapatusta.

Siksi uskon, että polemiikkini on paikallaan. Vaikka suuri Bookchin ei pääsekään karkuun törkypuheitaan, ehkäpä vähemmän nimekkäät anarkistit saavat pienemmän houkutuksen puhua törkyä. Vaikka Bookchinin puoliakateeminen puolitutkielma ei sietäisi edes vaatimatontakaan kritiikkiä, ehkä jotkut kohtuuttoman vaikutusalttiit anarkistit oppivat kyseenalaistamaan pienten sivuhuomautuspränttien ja takakansitekstien auktoriteettia. Bookchinia etevämmät tutkijat elävät sen pelossa, että joku joskus kävisi heidän pienet pränttinsä läpi. Minä tulen käsittelemään heistä useita, myös. Mutta kamalammat asiat ensin.

Useimmat ihmiset eivät kiinnostu yhtään siitä mitä minulla tai Bookchinilla on sanottavaa anarkismista. Nämä kirjat eivät ole suunniteltu bestseller-listoille. Jopa jotkut fiilistelyanarkistit sivuuttavat kohun ”sisäisenä taisteluna”. Mutta ainakin yhdestä pointista mielestäni Bookchin olisi kanssani samaa mieltä: sisäiset taistelut voivat olla yhtä tärkeitä kuin taistelut ulkopuolisia tahoja vastaan. Todellakin näitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Taistelu liittyy sen määrittämiseen kuka on sisällä ja kuka on ulkona. Mutta jokaisen, joka ajattelee anarkismin (mahdollisesti) olevan tärkeää, tulisi pitää tätä vastakkainasettelua tärkeänä. Myönnän, että olen melkein yhtä turhamainen kuin Bookchin, mutta ehkäpä minä olen se “lifestyle-anarkisti”, joka haastaa hänet kukkotappeluun keskipäivän aikaan A-piirin Ranchilla.

Yhteiskunnallinen anarkismi tai Lifestyle-anarkismi, paluu vulgaariin marxilaisuuteen useammassa kuin yhdessä mielessä, voi osoittautua olevan viimeinen kaltaisensa liike, ainakin anarkistia teeskentelevä. Pian Pohjois-Amerikassa ei ole enää ketään jäljellä, jolla on vaadittava leninistinen tausta harjoittaa tätä erittäin tyyliteltyä herjaamisen genreä. Sen debunkkaus voi auttaa anarkisteja päästämään irti vasemmistolaisuudesta, josta he ovat jo kasvaneet ulos, jotkut jopa tajuamattaan. Vasemmistolaisuuden jäänteistä siivottu anarkismi — anarkismi miinus marxismi — on vapaa muuttumaan paremmaksi siinä mitä se on.

Luku 1: Murray Bookchin, ärtynyt vanha mies

Yhteiskunnallinen anarkismi tai Lifestyle-anarkismi voi hyvin olla surkein kirja anarkisteista, jonka kukaan heistä on koskaan kirjoittanut.

Kansitekstin mukaan Murray Bookchin, syntynyt vuonna 1921, on ollut “radikaali koko elämänsä aina 1930-luvun alusta lähtien.” “Radikaali” tässä on kiertoilmaus “stalinistille”; Bookchin oli alunperin “nuorisopioneerien ja kommunistinuorten militantti” (Clark 1990:102; cf. Bookchin 1977:3). Myöhemmin hänestä tuli trotskyisti. Yhdessä vaiheessa Bookchin kutsui itseään “sellaiseksi joka on osallistunut aktiivisesti ‘radikaaleihin’ liikkeisiin 30-luvulta asti” (1970: 56), voit laittaa “radikaalin”, kun kontekstia tarkastellaan, lainausmerkkeihin, mutta nyt hän on nostalginen sen ajan miljööstä, jota hän kutsuu Vasemmistoksi Joka Oli (66–86).

Noin 25 vuotta sitten, Murray Bookchin katseli peiliin ja erehtyi pitämään sitä mahdollisuuksien ikkunana. Vuonna 1963 hän kirjoitti nimimerkillä tekstin Our Synthetic Society (Herber 1963) [sic], joka ennusti (vaikkakin näytti siltä, ettei se vaikuttanutkaan siihen) ympäristöliikkeen. Vuonna 1970, johon mennessä hän oli jo 50 vuotta ja kutsui itseään anarkistiksi, Bookchin kirjoitti tekstin “Listen, Marxist!” — suhteellisen tehokkaan auktoriteetinvastaisen polemiikin sellaisia marxilaisia myyttejä vastaan kuten vallankumouksellinen etuvartiojoukko ja proletariaatti vallankumouksellisena subjektina (Bookchin 1971:171–222). Tässä ja muissa esseissään, jotka on koottu teokseen Post-Scarcity Anarchism (1971), Bookchin pintapuolisesti halveksi piilottaakseen ilonsa siitä, että hänen kilpailijoikseen muuttuneet marxilaiset toverinsa olivat hajallaan. Hän piti tätä tilaisuutenaan. Hänen ohjauksessaan anarkismi viimein korvaisi marxilaisuuden, ja Bookchin löisi oman asiantuntemuksensa, “sosiaaliekologian”, leiman anarkismiin. Hän tulisi sekä veikkaamaan voittavaa hevosta että toimimaan itse hevosen jockeyna. Kuten eräs hänen seuraajistaan on kirjoittanut, “jos omat yrityksesi saada aikaan massaliikkeitä ovat pateettisesti epäonnistuneet, etsi jonkun toisen liike ja yritä itse johtaa sitä” (Clark 1984: 108).

Bookchin siis lähti valloittamaan anarkisteja ekoradikaalien (vihreät) puolelle, vihreitä anarkistien puolelle, ja kaikkia yhden — suuren — Murray Bookchinin puolelle. Hän tarjoaisi “ajattelun muskeleita” (Bookchin 1987b: 3) joita heiltä puuttui. Tässä vaiheessa häntä pidettiin “profeetallisena äänenä ekoliikkeessä yli kolmenkymmenen vuoden ajan”, jos hän itse näin sanoo (Institute for Social Ecology 1996: 13) (Bookchin oli yksi ISEn perustajista). Hän tuotti useita paksuja, suurelta osin itseään toistavia kirjoja. The Ecology of Freedom (1982; rev. ed. 1991) on se mitä hän itse ilmeisesti pitää magnum opuksenaan. Jokatapauksessa eräs hänen kirjankansiteksteistään (Bookchin 1987a) lainasi vallankumouksellista anarkistiviikkojulkaisua Village Voice samaan sävyyn (cf. Clark [1984]: 215).

Näiden ylirakenteellisten vuotojen materiaalinen perusta oli Bookchinin kaitselmuksellinen nimitys Goddard Collegen dekaaniksi lähelle Burlingtonia, Vermontissa, mukava hippien, ja tuoreemmalti punkkarien, pikkucollege, joilla on varakkaat vanhemmat (cf. Goddard College 1995). Hänellä oli toimisto myös Ramapon Collegessa. Bookchin, joka ivailee vasemmistolaisia, jotka ovat lähteneet “houkutteleville yliopistourille” (67), on yksi heistä.

Jokin meni pieleen. Vaikka dekaani Bookchin oli kuin olikin laajalti suosittu Pohjois.Amerikan anarkistien keskuudessa — eräs hänen liehittelijäksi mielletyistään (Clark 1984: 11) kutsuu häntä “nykyajan tärkeimmäksi anarkistiteoreetikoksi” (Clark 1990: 102; cf. Clark 1982: 59) — itse asiassa, kovinkaan monet anarkistit eivät tunnustaneet häntä dekaaniksi. He arvostivat hänen ekologista suuntautumistaan, mutta jotkut heistä vetivät siitä omia, kauaskantoisempia johtopäätöksiään. Dekaanilla nousi seinä vastaan. Anarkisteille tarkoitettu suunnitelma kasvattaa heidän lukumääräänsä ja saada heidät lukemaan hänen kirjojaan, sensellaiset menestyivät varsin hyvin. Oli ookoko jos he myös lukisivat muita anarkistisia klassikkoja, Bakuninia ja Kropotkinia esimerkiksi (8), joita dekaani tutkiskeli, sillä ymmärryksellä että jopa parhaimmat heistä saisivat “pelkkiä häivähdyksiä” vapaan yhteiskunnan muodoista (Bookchin 1971: 79), jota rakennettiin, mutta joka myöhemmin tuli sen ylittämäksi, dekaanin omalle sen ajan löydökselle, sosiaaliekologialle/sosiaaliselle anarkismille. Bookchinia ei haittaa seistä jättiläisten harteilla — hän lähinnä nauttii tuntea jättiläiset omien kupeidensa alapuolella — niinkauan kuin hän itse seisoo heistä korkeimmalla.

Hänellä ei varmasti ole ollut mitään epäilystä siitä etteikö hän seisoisi. Hänellä ei vaikuttanut sisäisesti olevan minkäänlaista kilpailua. Paul Goodman, “kaikkein tunnetuin anarkisti” (De Leon 1978:132), kuoli ennenaikaisesti. Tweediin pukeutuneet brittiläiset ja kanadalaiset anarkisti-intellektuaalit kuten Herbert Read, Alex Comfort ja George Woodcock lähtivät lätkimään kirjallisuusmaailmaan. Ikääntyviin luokkataistelufundamentalisteihin kuten Sam Dolgoff ja Albert Meltzer saattoi enää luottaa, että he jatkaisivat vain sen tekemistä mitä he ovat aina tehneet, mitä se sitten olikin, heidän tavanomaisella menestyksellään. “Me kaikki seisomme toisten olkapäillä”, niinkuin dekaani anteliaasti sanoo (1982: Acknowledgements). Dekaani Bookchin saattoi seistä myös kääpiöiden olkapäillä. Siinä tuki jaloille oli vieläkin varmempi.

Dekaani ei odottanut sitä, että anarkistit alkaisivat lukea hänen opintosuunnitelmansa ulkopuolelta, ja vieläkin pahempaa, välillä ajatella myös itsenäisesti, jotain mitä — kaikella kunnioituksella — kukaan ei olisi osannut odottaa. He lukivat, esimerkiksi, ainoiden mahdollisten yhteiskuntien — tiettyjen niinkutsuttujen primitiivisten yhteiskuntien — etnografioita, jotka ovat olleet pitkään operatiivisia anarkistisia yhteisöjä. He lukivat myös plebeijiliikkeistä, -yhteisöistä ja -kapinoista — adamiiteista, rantereista, diggereista, luddiiteista, shaysiiteista, raivopäistä, sydenpolttajista, jopa piraateista (mainitaksemme lyhyesti muutamia ainoastaan euroamerikkalaisia esimerkkejä) — jotka sijaitsevat marxilais-bookchinilaisen edistysmielisen skeeman ulkopuolella. He sulkivat ulkopuolelle dadaismin ja surrealismin. He lukivat situationisteista ja pro-situsista. Ja kyllä, niinkuin aiemmatkin anarkistien sukupolvet, he olivat avoimia kulttuurillisen radikalismin virtauksille. Todellakin, “kelvollisen musiikin” kuuntelun sijaan (64 n. 37), he usein suosivat punk rockia Pete Seegerin ja Utah Philipsin sijaan (“folk-laulu,” hän on selittänyt, “koostuu kansan emotionaalisesta, aesteettisesta ja henkisestä ilmaisusta” [Bookchin 1996: 19]). Ja yleensä heidän tukkansa oli joko liian lyhyt tai liian pitkä. Kuka oli lähettänyt heidät tälle oikukkaalle polulle?

Joissain tapauksissa juuri “itseoikeutettu anarkisti” (1, 2,9) — tämä on lempi Bookchin-slurri — oli kirjoittanut:

Pariisin seinillä oleva graffiti -- “Valta Mielikuvitukselle”, “On kiellettyä kieltää”, “Elo ilman kuolleita aikoja” [sic], “Älä koskaan tee työtä” -- edustaa syväluotaavampaa näiden lähteiden [vallankumouksellinen liikehdintä modernissa yhteiskunnassa] analyysia kuin kaikki menneisyydestä perityt teoreettiset opukset. Kapina paljasti, että me olemme vanhan ajan lopussa ja aloittamassa uutta. Nykypäivän vallankumousta motivoivat voimat, ainakin teollisessa maailmassa, eivät ole yksinkertaisesti niukkuus ja materiaaliset tarpeet, vaan myös arkipäivän elämän laatu, tarve vapauttaa kokemukset, pyrkimys saada kontrolli oman elämän kohtalosta.

Tämä ei ollut juhlallinen kapina, byrokraattisesti juonittu vallankaappaus jota manipuloi “etuvartion” puolue; se oli välkky, satiirinen, kekseliäs ja luova -- ja siinä on sen voima, sen kyky valtavaan itsensä liikekannallepanoon, sen leviävyys.

Ryysyboheemi sekopää, joka kynäili tämän ylistyslaulun “neosituationistiselle ‘ekstaasille’” (26) on Murrau Bookchin ennen lankeemusta (1971: 249–250, 251). Itse asiassa nämä ovat kaikki situationistisia sloganeita. Jotkut meistä uskoivat häntä silloin. Nyt hän sanoo meille, että me olimme väärässä, vaikka hän ei koskaan sano meille olleensa itse väärässä. Miksi meidän tulisi uskoa häntä nyt?

Kovan oikeiston republikaanit kuten Newt Ginrich yhdessä neokonservatiivi-intellektuaalien (suurin osa jälkimmäisistä, kuten dekaani, ovat hyvätuloisia, vanhoja juutalaisia ex-marxilaisia New York Citysta, jotka päätyivät journalisteiksi ja/tai akateemikoiksi) syyttävät 1960-lukua läntisen sivilisaation tuhoutumisesta. Bookchin ei voi uskottavasti sitä tehdä, sillä juuri ’60-luvulla hän tuli kaapista anarkistina ja keräsi teoreetikon mainetta uransa alkuvaiheessa. Kultaisina vuosina hän on joutunut erittäin varovaisesti käyttämään sanaansa tällä verisellä tantereella:

Kaikista puutteistaan huolimatta anarkistien vastakulttuuri hektisen 1960-luvun alkuvuosina oli usein tiukan poliittista ja se ilmaisi itseään haluilla ja ekstaasilla erittäin yhteiskunnallisin termein, usein ivaten myöhemmän Woodstock-sukupolven personalistisia taipumuksia (9).

Määritelmän mukaisesti “hektisen 1960-luvun alkuvuosina” on oletettavasti vuodet 1960–1964. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen kuullut puhuttavan “anarkistisesta vastakulttuurista” Kennedyn presidenttiyden aikana. Miten se ilmeni? Rauhanturvaajissa? Vihreissä bareteissa? Ja vaikka 1960-luvun alkupuolella olikin taipumusta personalismiin, kukaan ei silloin odottanut, eikä näin myöskään ivaillut, erityisiä “myöhemmän Woodstock-sukupolven personalistisia taipumuksia”. Ei Bookchin, todellakaan, joka ennenaikaisesti totesi, että “marxilaiset ennustukset siitä, että nuorisokulttuuri hiipuisi miellyttävään sopuun systeemin kanssa, ovat osoittautuneet vääriksi” (1970: 60).

Mitä teki kaikkinäkevä dekaani taistellakseen näitä pahoja trendejä vastaan niiden parinkymmenen vuoden aikana, jotka ovat vaikuttaneet anarkismiin? Ei mitään. Hänellä oli parempia asioita tehtävänään kuin tulla pelastamaan anarkistinen ideologia, jota hän piti ihmiskunnan viimeisenä toivona. Yhtäältä hän oli konsolidoimassa hänen puoleensavetävää akateemista uraansa; toisaalta hän leikki vihreän liikkeen otteeseensa nappaavalla ideologisella hegemonialla. Eikö meidän kaikkien pitänyt odottaa häntä?

Oli myös niitä, jotka oikeasti yrittivät toteuttaa dekaanin direktiiviä muotoilla “koherentti ohjelma” sekä “vallankumouksellinen organisaatio, jolla ohjattaisiin nyky-yhteiskunnan luomaa massojen tyytymättömyyttä” (1). Huomaa, että Bookchin vaatii yhtä ainoaa organisaatiota, vaikkei hän sanokaan haluaako hän amerikkalaisen CNT:n, amerikkalaisen FAI:n vaiko amerikkalaisen symbiootin molemmista Espanjassa muodostetuista organisaatioista, millä on vähemmän positiivisia seuraamuksia (Bookchin 1994: 20–25; cf. Brademas 1953).

Dekadenssin tuoreempina vuosikymmeninä dekaanilla oli useita mahdolilsuuksia osallistua tähän tärkeään työhön. Hän väittää, että hänen vanhemmat olivat syndikaattilaisia [Wobblies] (2–3) — mietin mitä he ovat saattaneet ajatella siitä, kun hänestä tuli kommunisti? — mutta hän ei itse liittynyt IWW:hen, vaikka se edelleen, huippuaikojensa jälkeenkin, on olemassa. 1970-luvun lopulla jotkut luokkataisteluanarkistit muodostivat Anarchist Communist Federationin, joka romahti katkeruuteen vain muutaman vuoden jälkeen. Dekaani ei liittynyt. Eräs ACF:n faktio perusti syndikalistisen Workers Solidarity Alliancen; Bookchin ei liittynyt siihenkään. Ja viimeisenä, suoran toiminnan zine Love & Rage viimeisinä vuosina on yrittänyt muuttaa tukiryhmänsä kansalliseksi anarkistiseksi organisaatioksi. Jälleen kerran Bookchin jäi ulkopuolelle.

Miksi? Epäilemättä kaikki nämä organisaatiot jäivät jonkin verran vajaiksi hänen vaatimuksistaan, mutta niinkuin äitini sanoo, “mitä sinä haluat, kananmunan kaljaasi?” CNT ja FAI olivat myös epätäydellisiä. Kaikki oli epätäydellistä. Jos nykyaikaisiin Pohjois-Amerikan anarkisteihin kohdistuva peruskritiikki on se, että he ovat epäonnistuneet perustamaan mantereelle liittoa, varmastikin olisit voinut sanoa heille mitä pitää tehdä, ja miten, kauan aikaa sitten. Niinkin nimekkään militantin kuin Bookchinin mukanaolo voisi energisoida organisaatiota, joka muuten saattaisi näyttää joukolta riiteleviä, hölöttäviä tylsimyksiä, ehkäpä siksi koska jokaikinen kerta kyseessä on joukko riiteleviä, hölöttäviä tylsimyksiä.

Ainoa mahdollinen oikeutus on — dekaanille oikeutta tehdäkseni (ja haluanko edes koskaan sitä tehdä!) — että hän asetti kaksi vaatimusta, ei ainoastaan yhtä. Ohjeellinen organisaatio, kyllä — mutta jolla on “koherentti ohjelma”. Dekaani on käyttänyt hallinnollisten ja akateemisten tehtäviensä (ja luentokierroksen) hoitamisen jälkeen jäljellä olevan ajan yhtenäisen ohjelman tarjoamiseen. Epäilemättä Bookchin osaa organisoida massat (hänellä on ollut pakostakin paljon kokemusta, ja varmasti hyvällä menestyksellä, hänen marxilais-leniniläisiltä ajoiltaan). Niin myös monilla muilla tovereilla — mutta kukaan muu toveri ei osaa kirjoittaa koherenttia ohjelmaa sillä tavalla kuin Bookchin osaa. Siksipä jäljelle jää ainoa rationaalinen työnjako. Vähemmän osaavat toverit tulisi laittaa raatamaan, mikä vapauttaa dekaani Bookchinin — pikkutunneilla — teoretisoimaan. Se on esimerkki siitä mitä kapitalistiset taloustieteilijät kutsuvat suhteellisen edun laiksi. Kaikki tuo kropotkinilais-bookchinilainen puhe työnkierrosta, käsityön ja aivotyön välisen eron ylittämisestä, vallankumouksen jälkeen sille riittää vaikka miten paljon aikaa.

Dekaanin kirjanen jyrähtää (kiukuttelevalla tavalla), että “anarkismi seisoo käännekohdassa sen pitkässä ja sekasortoisessa historiassa” (1). Milloin se ei olisi niin tehnyt? Ajalle tyypillisellä sofistisella tavalla dekaani tarjoaa vastauksen höpöhöpökysymykseen omalla sepustuksellaan. “Aikana jolloin kansan epäluottamus valtiota kohtaan on saavuttanut ennennäkemättömät mittasuhteet monissa maissa”, jne., jne., “anarkistien epäonnistuminen — tai ainakin monien itseoikeutettujen anarkistien — saavuttaa potentiaalisesti suuri joukko seuraajia” johtuu, ei tietenkään täysin, mutta “ei mitenkään pienessä määrin niistä muutoksista, jotka ovat tapahtuneet monissa anarkisteissa viimeisten parin vuosikymmenen aikana… [he] ovat hitaasti luovuttaneet anarkististen ideoiden yhteiskunnallisen ytimen kaikkialle tunkevalle juppi- ja new age -personalismille, joka on merkki tästä dekadentista, porvarillistetusta aikakaudesta” (1).

Tämä on mielenkiintoinen väite. Anarkismi on epäsuosittua, mutta ei sen takia että se vastustaa populaareja ideologisia muoti-ilmiöitä, vaan sen takia, että se syleilee niitä? Se on epäsuosittua koska se on suosittua? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen todennut tämän ilmiselvän idiotismin (Black & Gunderloy 1992).

Jos nyt jätetään yksinkertainen logiikka sikseen (jota dekaani Bookchin käyttää), dekaanin empiiriset oletukset ovat naurettavia. Pohjois-Amerikkalainen anarkismi ei ole “vetäytymässä” (59), se on kasvanut dramaattisesti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Dekaanilla on saattanut olla siinä jopa oma osansa. Vasemmistolaisuus on se, mikä on vetäytymässä. Se, että tämä anarkismin kasvu on tapahtunut samaan aikaan puhdasoppisen anarko-vasemmistolaisuuden jäädessä mielenkiintoisempien anarkian muotojen varjoon ei kiistattomasti todista sitä, että heterodoksiset anarkiat ovat se missä kasvu tapahtuu, mutta se kyllä varmasti siltä näyttää. Esimerkiksi, suurilevikkisin anarkistijulkaisu Pohjois-Amerikassa, Anarchy: A Journal of Desire Armed, on Bookchinin vihollisten listalla (39, 50).

Mitä tulee oletukseen siitä, että “juppi- ja new age -personalismi” on “kaikkialle tunkevaa” meidän “dekadentilla, porvarillistetulla aikakaudellamme”, tämä kertoo enemmän dekaani Bookchinista ja hänen seurastaan kuin nyky-yhteiskunnasta. Jos olet akateemikko ylempää keskiluokkaa varakkaassa vasemmistolaisessa enklaavissa kuten Burlington tai Berkeley, saatat ajatella niin aivan hyvin, mutta sellaisen yleistäminen koko yhteiskuntaan on perusteetonta ja narsistista (“personalistista”, kuten todettua). Amerikka (tai Kanada) on edelleen enemmän Main Street kuin Marin County. Jos dekaani todella uskoo, että hänen Burlingtonin ashramissaan hengailevat kakarat edustavat Pohjois-Amerikan nuorisoa, hän ei silloin ole käynyt paljoakaan ulkona.

“Juppien” maanittelu heidän omahyväisyydestään, jotain mitä Bookchin harjoitti pakkomielteeseen asti (1) ei uhmaa median hallitsemaa kansalaismielipidettä, se vetoaa siihen. Edistysmielisille tyypillisenä Bookchin on aikaansa jäljessä. Sen lisäksi, että 1960-luku on jo mennyt, kuten hän viimein tajusi, niin ovat menneet myös 1970- ja 1980-luvut. Hän muistelee Vanha Vasemmistoa, jota hän nimittää Vasemmistoksi Joka Oli (vuosina 1966-86), joka ylisti kurinalaisuutta, uhrautumista, kovaa työtä, yksiavioisuutta, teknistä edistystä, heteroseksuaalisuutta, moralismia, raittiutta ja järjestystä, ellei suorastaan puritaanista elämäntapaa sekä henkilökohtaisen (”itsekkyyden”) alistamista asian ja ryhmän (olipa se sitten puolue, liitto tai sukulaisryhmä) eduksi:

Perinteisen vasemmiston puritanismi ja työetiikka juontaa juurensa eräästä kaikkein suurimmista vallankumousta vastustavista voimista nykypäivänä -- porvarillisen ympäristön kyvykkyydestä soluttautua vallankumouksen viitekehykseen. Tämän vallan alkuperä lepää ihmisen hyödykeluonteessa kapitalismin alaisuudessa, laatu joka melkein automaattisesti tarkoittaa organisoitua ryhmää -- ja jossa ryhmä vuorostaan vahvistaa sen jäseniä.

Tämän kappaleen on saattanut kirjoittaa Jacques Camatte, jonka essee “On Organization” on tuonut järjestäytymisen vastaista vaikutusta moniin meistä “lifestyle-anarkisteista” (Camatte 1995: 19–32). Tässä kohtaa lukija pääsee kiinni peliin (ainakin erääseen niistä): yllä lainatun lainauksen kirjoittaja on jälleen kerran Bookchin Nuorempi (1971: 47; cf. Bookchin 1977: ch. 11). Taaskin:

Sen vaatiessa tribalismia, vapaata seksuaalisuutta, yhteisöä, keskinäistä avunantoa, ekstaattista kokemusta ja tasapainoista ekologiaa, Nuorisokulttuuri ennakoi, vaikkakin epämääräisesti, iloista kommunistista ja luokatonta yhteiskuntaa, joka on vapautettu hierarkian ja hallinnan kahleista, yhteiskuntaa, joka ylittäisi historialliset erot kaupungin ja maan, yksilön ja yhteiskunnan sekä mielen ja ruumiin välillä (Bookchin 1970: 59).

Bookchin Vanhemman arvot, sitä vastoin, ovat tarkalleen niitä joita Uusi Oikeisto ja neokonservatiivit ovat antaneet maamme nykyisille poliittisille ja ideologisille agendoilleen — eivät ne new age -pallopäät, joita Bookchin saattaa nähdä Vermontin sosialistikongressiedustaja Bernie Sandersin uima-altaalla.

“Juppi” on, dekaanin sanoin, huonosti valittu liikanimi. Se on (ettemme unohtaisi) neologismi ja semiakronyymi “nuorelle urbaanille ammattilaiselle”. Mitä tämän konjunktuurin aspekteja dekaani Bookchin vastustaa? Urbanismia? Bookchin on urbanismin apostoli (1987): hän ajattelee, että “jonkinlainen urbaani yhteisö on sekä ihmiskunnan ympäristö että sen kohtalo” (1974: 2). Asiantuntijuutta? Bookchinin kaltainen collegeprofessori/byrokraatti on asiantuntija. Teknologia, jonka Bookchin luottaa tuovan meille niukkuudenjälkeisen anarkismin (1971: 83–135; 1989: 196) on asiantuntijoiden ja henkeen ja vereen teknojuppien keksintö. Joten jos dekaani Bookchin, vanha urbaani asiantuntija, halventaa nuorta urbaania asiantuntijaa, mitä hän kohteessaan niin kovasti vihaa? Eliminoinnin prosessilla voidaan todeta, että kyse ei voi olla siitä, että tämä ei ole urbaani, eikä se ettei tämä ole asiantuntija. Sen täytyy johtua siitä, että tämä on nuori, sillä dekaani ei enää ole. Itse asiassa, monet heistä eivät ole kauhean nuoria — useimmat heistä ovat suurta ikäluokkaa ja keski-ikäisiä — mutta 75-vuotiaalle Ärtyneelle Vanhalle Miehelle se on tarpeeksi nuori, jotta tätä voi paheksua. Mutta se ei ole heidän syytään, loppujenlopuksi, että useimmat heistä elävät kauan sen jälkeen kun Murray Bookchin on kuollut ja unohdettu.

Ja vielä yksi juttu: Nyt kun me tiedämme miksi harhaoppiset anarkistit ovat “epäonnistuneet saavuttamaan potentiaalisesti suuria tukijajoukkoja”, mikä hänen tekosyynsä on? Eräs hänen toimittajistaan kutsuu häntä “erääksi nimekkäimmistä anarkistikirjoittajista” (Ehrlich 1996: 384). (Vaikka hän ei vielä ole voittanut edesmennyttä Paul Goodmania, joka “tuotti sarjan kirjoja, jotka sisälsivät valtavan määrän artikkeleita ja puheita” (Walter 1972: 157) ja piakkoin Hakim Bey — paljon parempi kirjoittaja — menee hänestä todennäköisesti ohi, mikä voi selittää sitä hullua dekaanin Beytä kohtaan tuntemaa vihaa.) Joten totuus on tuolla jossain. Missä kaikkien näiden vuosien jälkeen voat bookchinilaiset massat?

Dekaanin hyväksikäyttövokabulääri vetoaa Vasemmistoon Joka Oli (66), mutta tuskin saa aikaan sellaista lämpöä mitä hän sitä kohtaan tuntee. Hänen kielikuvansa epäpuhdasoppisille anarkisteille ovat standardeja stalinistin kielikuvia anarkisteille. Hän sättii anarkistien “dekadenssia” jatkuvasti, jolle hän liittää usein abstrakteja tuomioita ”porvarillisista” tai ”pikkuporvarillisista” suuntauksista. “Dekadenssi” on niin harkitsemattomasti viljelty epiteetti, että sitä vastaan on esitetty henkevä pyyntö ottaa se kokonaan pois vastuullisen keskustelun käytöstä (Gilman 1975). Vaikka emme menisi edes niin pitkälle, kiistämättä “’dekadenttia’ poliittisten ja yhteiskunnallisten väärinkäytösten terminä on mahdollista viljellä anteliaan laajalle eri tilanteisiin”, erityisesti kun se on marxilaisten tai fasistien käytössä (Adams 1983: 1).

Dekaanin porvarillisuuden tuomitsemisesta puhuminen “abstraktina” on minun luonteenomaisesti höveli tapa vihjata, että kaikista ihmisistä juuri hänen olisi parasta valita sanansa tarkemmin. Sanon “abstrakti”, koska collegen dekaani kuuluu porvaristoon jos, missään objektiivisessa mielessä, kukaan. Bookchinin palkka on varmasti suurempi kuin kenenkään jonka hän on kohteekseen ottanut. Dekaani Bookchinin on täytynyt käyttää sanaa subjektiivisessa, moralistisessa, tuomitsevassa mielessä, jota hän ei kuitenkaan määrittele.

Dekaania ei koskaan aiemmin häirinnyt, että “monet militantit radikaalit tuppaavat tulemaan suhteellisen varakkaista yhteiskuntaluokista” (Bookchin 1971: 25) — niinkuin hänen opetuslapsensa edelleen tulevat. Kenellä on varaa istua hänen jalkojensa juuressa? Vuosina 1996–1997 kaksivuotinen sosiaaliekologian maisteriohjelma maksoi $10578 (Goddard College 1996). Silloin hän piti sitä “historiallisena läpimurtona”, kun “suhteellisen varakas keskiluokkainen nuoriso” loi implisiittisen vallankumouksellisen Nuorisokulttuurin (Bookchin 1970: 54–55).

Kukaan ei mahdollisesti pysty lausumaan varmuudella nykypäivän Pohjois-Amerikan anarkistien luokan asemasta yleisesti, puhumattakaan “individualistien”, bookchinistien ym. luokkien asemasta (vaikka käsitykseni on, että useimmat anarkosyndikalistit pyörivät kampuksilla ja kukaan heistä ei ole tehdastyöläinen. Työtä on paljon helpompaa ihailla kuin mitä sitä on tehdä.) Eikä dekaania harmita sekään, että melkein ainoat valonpilkut, jotka ovat ehdottoman hyväksyttyjä hänen anarkistiseen pantheoniinsa, Bakunin ja Kropotkin, olivat aristokraattisten sukujen vesoja. Luokkahypetys on selvästikin ase, jota kannattaa käyttää hienovaraisella arviointikyvyllä.

Bookchinille, niinkuin stalinisteillekin, luokka ei ole analyysikategoria, se on pelkkää hyväksikäytön slangia. Kauan aikaa sitten hän sivuutti “työläistulehduksen” “luihin ja ytimiin asti reaktionaarisena”, jonka teki merkityksettömäksi luokat ylittävä nyky-yhteiskunnan rapautuminen (1971: 186–187). Niin täydellisesti katosi luokka Bookchinin ideologiasta, että erään hänen hullunkurisemman kirjansa arvostelussa (Bookchin 1987) pukahdettiin, että “tämä puuttuu kokonaan, mikä tekee hänen kirjastaan parantumattoman säälittävän. Hän ei missään kohtaa löydä vikaa modernin elämäntyylin kaikkein perimmäisestä dimensiosta, palkkatyöstä ja hyödykkeistä” (Zerzan 1994: 166). Nyt hän palaa harmaantuneeseen marxilaiseen kielikuvaan — “porvarillinen”, “pikkuporvarillinen” ja “ryysyköyhälistö” — ilman että edes teeskenneltäisiin, että näillä olisi hänelle mitään reaalista yhteiskunnallista sisältöä. Muutoin, miten hän voisi soveltaa kaikkia näitä sanoja samoihin ihmisiin? Niiden relaatioissa tuotantovälineisiin (tai niiden puutteeseen), lifestyle-anarkistit eivät voi olla samaan aikaan sekä porvaristoa että ryysyköyhälistöä. Ja miten todennäköistä on, että näistä “tuhansista itseoikeutetuista anarkisteista” (1) yksikään ei ole proletaari?

Siinä missä Bookchin syyttää kilpailevia anarkisteja individualismista ja liberalismista, stalinistit syyttävät kaikkia anarkisteja samoista asioista. Esimerkiksi, eräs Monthly Reviewin kirjoittaja viittasi bookchinismiin “karkeantyylisenä individualistisena anarkismina” (Bookchin 1971: 225)! Toisin sanoen,

...kapitalismi edistää egotismia, ei individualisuutta tai “individualismia”. ...Termi “porvarillinen individualismi”, laajalti nykyään libertaarisia elementtejä vastaan käytössä oleva kielikuva, kuvaa sitä miten laajalti porvarillinen ideologia on valloillaan sosialistisessa projektissa --

— nämä sanat ovat toki Bookchin Nuoremman (1971: 284). Se että dekaani turvautuu näihin stalinistisiin slurreihin hänen myöhemmillä päivillään kuvastaa miten paljon porvarillinen ideologia on valloillaan hänen projektissaan. Fanaattisen uskollisena urbanismille dekaani oli imarteleva, ei kriittinen, kirjoittaessaan että “individuaalisuuden ja älykkyyden toteutuminen oli historiallinen etuoikeus urbaanille asukkaalle tai urbaanista elämästä vaikuttuneille henkilöille” (1974: 1). Yksilöllisyys ei olekaan niin pahasta loppujenlopuksi, kunhan se on hänen termiensä mukaista.

Mitä tulee “dekadenssiin”, se on ilmeisen porvarillinen kirosana ihmisille, joiden nähdään pitävän enemmän hauskaa kuin mitä itse on. Nykypäivään tultaessa sanasta on kadonnut se vähäinen konkreettinen merkitys mitä sillä koskaan onkaan ollut. Jälkivasemmistolaisten anarkistien kutsuminen “dekadenteiksi” on vain dekaani Bookchinin tapa tuuletella kateuttaan, ja kuten Nietzsche sanoisi, suuttumusta siitä, että heitä eivät vaivaa peräpukamat, verotarkastukset tai mikä ikinä onkaan se, mikä sataa hänen vappuparaatinsa päälle.

Lähde:

http://theanarchistlibrary.org/library/bob-black-anarchy-after-leftism

Yksityiset rahahuolemme ja tunnetason kamppailumme peilaavat globaalia mylläkkää ja tuhoa. Me voisimme käyttää lopun aikamme yrittäen sammuttaa näitä tulipaloja yksi toisensa jälkeen, mutta ne kaikki ovat perua samasta lähteestä. Mikään pikkuratkaisu ei auta; meidän pitää miettiä kaikki uusiksi toisenlaisella logiikalla.

aloita
vastaamalla
itsellesi

Johtajat ja verovirkailijat tykkäävät puhua henkilökohtaisesta vastuusta. Mutta jos me ottaisimme täyden vastuun kaikista teoistamme, seuraisimmeko me heidän ohjeitaan alunperinkään?

Käskyjen noudattamisella on saatu maailmassa aikaan enemmän haittaa kuin pahanteolla. Kaikkien maailman armeijoiden arsenaalit ovat oman fyysinen ilmentymä omasta halukkuudestamme alistua muille. Jos haluat olla varma ettet koskaan osallistu sotaan, massamurhaan tai sortoon, ensimmäinen askel on lakata seuraamasta käskyjä.

Se koskee myös arvojasi. Lukemattomat säännöt ja sääntökokoelmat vaativat kiistatonta alistumistasi. Mutta vaikka haluaisit luovuttaa vastuun päätöksistäsi jollekin jumalalle tai dogmalle, miten päätät sen mille? Piditpä siitä tai et, sinä olet se, joka joutuu valitsemaan niiden väliltä. Yleensä ihmiset tekevät tämän valinnan sen mukaan, mikä on kaikkein tutuinta tai käytännöllisintä.

Me emme pääse irti vastuusta uskomuksistamme ja päätöksistämme. Omalle itsellemme vastaaminen komentajien tai käskyjen sijaan voisi edelleen aiheuttaa keskellemme konflikteja, mutta ainakin me tekisimme niin omin ehdoin, emme tarpeettomasti kärjistäen tragediaa muitten agendoja palvellen.

aloita tavoittelemalla
valtaa, ei auktoriteettia

Työn tekevillä työläisillä on valtaa; heitä käskyttävillä pomoilla on auktoriteettia. Asuinrakennusta kunnossa pitävillä asukkailla on valtaa; paperinsa nimeen kirjoittaneella vuokraisännällä on auktoriteettia. Joella on valtaa; rakennuslupa padolle antaa auktoriteettia.

Vallassa itsessään ei ole mitään sortavaa. Monenlainen valta voi olla vapauttavaa: valta huolehtia rakkaista, puolustaa omaa itseä ja ratkaista kiistoja, osata parantaa akupunktiolla tai ohjata purjevenettä tai hypätä trapetsilla. On aina olemassa keinoja kehittää osaamista, joka lisää myös muitten vapautta. Jokainen henkilö, joka toimii saavuttaakseen koko potentiaalinsa, tarjoaa kaikille lahjan.

Auktoriteetti toisten yli, toisaalta, anastaa heidän vallan. Ja sen mitä heiltä otat, toiset ottavat sinulta. Auktoriteetti johdetaan aina yläpuolelta:

Sotilas tottelee kenraalia, joka vastaa presidentille, joka saa auktoriteettinsa perustuslaista —

Pappi vastaa piispalle, piispa paaville, pappi raamatulle, joka saa auktoriteettinsa Jumalalta —

Työntekijä vastaa omistajalle, joka palvelee asiakasta, jonka auktoriteetti on peräisin valuutasta —

Poliisimies panee täytäntöön tuomarin allekirjoittaman etsintäkuulutuksen, joka perustuu lakiin —

Mieheys, valkoisuus, omaisuus — minkään näiden pyramidien huipulta me emme edes löydä despoottia, ainoastaan sosiaalisia konstruktioita: ihmiskuntaa hypnotisoivat aaveet.

Tässä yhteiskunnassa valta ja auktoriteetti ovat niin toisiinsa kytkeytyneitä, että me tuskin kykenemme niitä toisistaan erottamaan: me voimme saada valtaa vain vastineeksi tottelevaisuudesta. Ja kuitenkin valta on arvotonta ilman vapautta.

aloita
luottamukseen
perustuvilla suhteilla

Toisin kuin auktoriteetti, luottamus keskittää vallan niiden käsiin, jotka sitä myöntävät, ei niiden jotka vastaanottavat. Henkilö, joka on ansainnut luottamuksen, ei tarvitse auktoriteettia. Jos joku ei ansaitse luottamusta, hänen ei todellakaan tulisi saada auktoriteettia! Ja kuitenkin, keihin me luotamme vähemmän kuin poliitikkoihin ja toimitusjohtajiin?

Jos vallan epätasapainoa ei ole, ihmisillä on kannustin ratkaista konfliktit molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla — toistensa luottamuksen ansaitsemiseksi. Hierarkia poistaa tämän kannustimen, ja antaa auktoriteetinhaltijoiden tukahduttaa konfliktit.

Parhaimmillaan ystävyys on side kahden samanarvoisen välillä, jotka tukevat ja haastavat toisiaan samalla toinen toisensa autonomiaa kunnioittaen. Se on aika hyvä standardi millä arvioida kaikkia ihmissuhteitamme. Ilman meidän päällemme nykyään pakotettuja rajoitteita — kansalaisuus ja laittomuus, omaisuus ja velka, korporaatioiden ja armeijoiden komentoketjut — me voisimme rekonstruoida ihmissuhteemme vapaan järjestäytymisen ja keskinäisen avunannon perustalle.

aloita
yhteensovittamalla
yksilö ja
kokonaisuus

“Oikeutesi loppuvat siihen mistä toisen oikeudet alkavat.” Tuon logiikan mukaan, mitä enemmän on ihmisiä, sitä vähemmän on vapautta.

Mutta vapaus ei ole henkilökohtaisten oikeuksien pieni kupla. Meitä ei voi erottaa toisistamme niin helposti. Haukottelu ja nauru ovat tarttuvia; niin on myös innostus ja epätoivo. Koostun kieleltäni lipsahtavista kliseistä, päähäni jääneistä biiseistä, kanssaihmisiltäni saamista mielialoista. Kun ajan autoa, se päästää pakokaasua ilmakehään, jota muut hengittävät; kun käytän lääkkeitä, ne suodattuvat vesijohtoveteen, jota muut juovat. Kaikkien muiden hyväksymä systeemi on se, jossa joudut elämään — mutta kun muut ihmiset haastavat sen, saat myös itse mahdollisuuden neuvotella oman todellisuutesi uusiksi. Vapautesi alkaa siitä mistä omanikin, ja päättyy sinne minne omani päättyy.

Me emme ole diskreettejä yksilöitä. Omat kehomme koostuvat tuhansista eri symbioosissa elävistä lajeista: suljettujen linnakkeiden sijaan ne ovat käynnissäolevia prosesseja, joiden läpi ravinteet ja mikrobit lakkaamatta kulkevat. Me elämme symbioosissa tuhansien lajien kanssa, maissipellot hengittävät sisään meidän uloshengitystämme. Kiertävä susilauma tai sammakkojen kurnutus illalla on yhtä yksittäistä kuin kenen tahansa meidän kehot. Me emme toimi tyhjiössä itseohjautuvasti järjen avulla; kosmoksen aaltoilu virtaa lävitsemme.

Kieli toimii kommunikaatiossa vain, koska se on meille yhteistä. Sama pätee ideoihin ja haluihin: me voimme kommunikoida niitä, koska ne ovat meitä suurempia. Jokainen meistä koostuu vastakkaisten voimien kaaoksesta, joista kaikki ulottuvat ajassa ja tilassa meidän ulkopuolellemme. Valisemalla mitä näistä kultivoida me määritämme mitä vaalimme kaikissa muissa kohtaamissamme ihmisissä.

Vapaus ei ole omaisutta; se on relaatio. Kyse ei ole ulkomaailmalta suojelluksi tulemisesta, vaan toisten kohtaamisesta tavalla, joka maksimoi mahdollisuudet. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi tavoitella konsensusta pelkän konsensuksen tähden; sekä konflikti että konsensus voivat kasvattaa ja jalostaa meitä, niin kauan kuin mikään keskitetty valta ei pysty pakottamaan sopimukseen tai muuttamaan konfliktia kilpailuksi, jossa voittaja saa kaiken. Sen sijaan, että hajoitettaisiin maailma pieniksi kuppikunniksi, koitetaan saada irti kaikki mahdollinen toisiimme liittymisestä.

aloita
vapauttamalla
halut

Edes halumme eivät ole omiamme tässä yhteiskunnassa kasvaessamme; mainonta ja muut propagandan muodot viljelevät niitä pitääkseen meidät juoksemassa markkinoiden juoksumatoilla. Kiitos indoktrinaation, ihmiset voivat olla varsin tyytyväisiä itseensä tehdessään niitä asioita, jotka tulevat tekemään heistä kurjia ennen pitkää. Me olemme lukittuna omaan kärsimykseemme ja nautinnot ovat sen sinetti.

Ollaksemme todella vapaita, meidän tulee hyödyntää niitä prosesseja, jotka tuottavat halumme. Vapautus ei tarkoita pelkästään tämänhetkisten halujemme tyydyttämistä, vaan käsityksen laajentamista siitä mikä on mahdollista niin, että halumme voivat muuttua niiden todellisuuksien mukana, joita ne ajavat meitä luomaan. Se tarkoittaa kääntymistä pois nautinnosta, jota saamme pakottamisesta, dominoinnista ja hallussapidosta, kohti sellaisten nautintojen etsimistä, jotka vääntävät meidät vapaiksi tottelevaisuuden ja kilpailun koneistosta. Jos olet koskaan päässyt irti addiktiosta, sinulla on käsitys siitä mitä halujen transformointi tarkoittaa.

aloita
kapinoimalla

Kiihkoilijat syyttävät yleensä tiettyä ryhmää systeemisestä ongelmasta — juutalaisia liikevoittoa tavoittelevasta kapitalismista, maahanmuuttajia talouden taantumasta — samalla tavalla kuin ihmiset syyttävät yksittäisiä poliitikkoja politiikan korruptiosta. Mutta ongelma on itse systeemit. Huolimatta siitä kenellä on valta, ne tuottavat samaa vallan epätasapainoa ja pikkumaista mielipahaa. Ongelma ei ole, että ne ovat rikki, vaan etteivät ne toimi alunalkaenkaan.

Vihollisemme eivät ole ihmisolentoja, vaan instituutioita ja rutiineja, jotka vieraannuttavat meidät toisistamme ja itsestämme. Sisällämme on paljon enemmän konflikteja kuin ihmisten kesken. Sivilisaatiomme läpi kulkevat samat siirroslinjat kulkevat ystävyyssuhteissamme ja sydämissämme; kyse ei ole ihmisten välisestä yhteentörmäyksestä vaan erilaisten suhteiden, erilaisten elämäntapojen välisestä yhteentörmäyksestä. Kun me kieltäydymme rooleistamme vallitsevassa järjestyksessä, me avaamme nuo siirroslinjat ja pyydämme myös muita ottamaan kantaa.

Parasta olisi luopua herruudesta kokonaan — ei hallinnoida sen yksityiskohtia oikeudenmukaisemmin, ei sekoittaa asemia sen suhteen kuka aiheuttaa ja kuka kestää, eikä vakauttaa järjestelmää uudistamalla sitä. Mielenosoittamisen pointti ei ole peräänkuuluttaa legitimoidumpia sääntöjä tai johtajia, vaan näyttää, että me kaikki voimme toimia oman vahvuutemme mukaan, rohkaista toisia tekemään samoin ja estää viranomaisia puuttumasta. Kysymys ei ole sodasta — kaksijakoisesta konfliktista aseistettujen vihollisten välillä — vaan enemmänkin leviävästä kansalaistottelemattomuudesta.

Ei riitä, että koulutetaan ja keskustellaan, odotellaan muitten sydänten ja mielten muutosta. Keskustelu pysyy abstraktina ennen kuin ideat ilmaistaan toimintana, kohdataan ihmiset, joilla on konkreettinen valinta tehtävänään. Useimmat ihmiset tuppaavat pysymään kaukana teoreettisista keskusteluista, mutta kun jotain tapahtuu, kun panokset ovat kovat ja vastapuolten välillä on nähtävissä merkityksellisiä eroja, silloin he valitsevat puolensa. Me emme tarvitse yksimielisyyttä, emme kattavaa ymmärrystä koko maailmasta, emme tiekarttaa tarkkaan määränpäähän — ainoastaan rohkeutta lähteä toisenlaiselle polulle.

ongelma on
kontrolli

Mitkä ovat merkkejä pahoinpitelysuhteesta? Pahoinpitelijä voi yrittää kontrolloida käyttäytymistä tai määräillä ajatuksia; estää tai säännellä pääsyä resursseihin; uhkailla tai käyttää väkivaltaa; tai pitää riippuvuusasemassa, jatkuvan valvonnan alaisena.

Tämä kuvaa yksittäisten pahoinpitelijöiden käytöstä, mutta se pätee myös verovirastoon, tiedustelupalveluihin ja useimpiin valtioninstituutioihin. Käytännössä kaikki ne perustuvat ideaan siitä, että ihmisolentoja pitää patistella, valvoa, hallita.

Mitä suuremmat ovat meidän päälle pakotetut epätasapainotilat, sitä enemmän kontrollia vaaditaan niiden ylläpitämiseksi. Valtajatkumon yhdessä päässä kontrollia käytetään brutaalisti yksittäin: droneiskut, SWAT-joukot, eristyssellit, rotuun perustuva profilointi. Toisessa päässä se on kaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä, rakennettuna yhteiskunnan infraan: luottoluokituksen ja vakuutusmaksujen suuruuden määrittävät yhtälöt, tavat joilla tilastoja kerätään ja muutetaan kaavoitukseksi, deittisivustojen ja sosiaalisten median alustojen arkkitehtuuri. NSA tarkkailee kaikkea meidän verkkotoimintaamme, mutta se ei kontrolloi niin paljoa todellisuuttamme kuin algoritmit, jotka määrittävät mitä me näemme sisäänkirjautuessamme.

Kun elämän mahdollisuudet on redusoitu ykkösiksi ja nolliksi koodattuihin vaihtoehtoihin, silloin ei enää ole kitkaa asumamme systeemin ja kuviteltavissamme olevan elämän välillä — ei siksi, että että olisimme saavuttaneet täydellisen vapauden, vaan koska olemme täydellistäneet sen vastakohdan. Vapaus ei tarkoita valintaa kahden eri vaihtoehdon välillä, vaan kysyttävien kysymysten muotoilua.

ongelma on
hierarkia

Eriarvoisuuden määräämiseksi löytyy monenlaisia mekanismeja. Jotkut riippuvat keskitetystä tahosta, kuten oikeusjärjestelmästä. Toiset toimivat epämuodollisemmin, kuten vaikka sisäpiirin herrakerhot tai sukupuoliroolit.

Jotkut näistä mekanismeista ovat menettäneet täysin arvonsa. Aniharva enää uskoo kuninkaiden jumalalliseen valtaoikeuteen, vaikka vuosisatojen ajan muunlaista perustaa yhteiskunnalle ei osattu edes ajatella. Toiset ovat niin juurtuneita, että me emme voi kuvitella elämää ilman niitä. Kuka voi kuvitella elävänsä ilman omistusoikeutta? Ja kuitenkin kaikki nämä ovat sosiaalisia konstrukteja: ne ovat todellisia, mutta eivät välttämättömiä. Vuokraisäntien ja toimitusjohtajien olemassaolo ei ole sen luonnollisempaa, tarpeellista tai hyödyllistä kuin keisarien olemassaolo.

Kaikki nämä mekanismit ovat kehittyneet yhdessä, toinen toistaan vahvistaen. Esimerkiksi rasismin historia on erottamaton kapitalismin historiasta: kumpikaan ei olisi kuviteltavissa ilman siirtomaita, orjuutta tai työläisiä jakaneita värilinjoja, jotka edelleen määrittävät sen kuka päätyy maailmassa vankilaan tai slummmiin. Samoin ilman valtion infrastruktuuria ja muita yhteiskuntamme hierarkioita, yksilöllinen kiihkoilu ei voisi koskaan vahvistaa systeemistä valkoista ylivaltaa. Se, että musta presidentti voi valvoa näitä rakenteita, ainoastaan vahvistaa niitä: se on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Toisin ilmaistuna: niin kauan kuin on olemassa poliiseja, keitä kuvittelet heidän häiritsevän? Niin kauan kuin on olemassa vankiloita, kenen kuvittelet niissä istuvan? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä, kene kuvittelet olevan köyhä? On naiivia uskoa, että voisimme saavuttaa tasa-arvon yhteiskunnassa, joka perustuu hierarkiaan. Voit sekoittaa pakan uusiksi, mutta se on edelleen sama pakka.

ongelma on
valtiorajat

Jos ulkovalta valloittaisi tämän maan, hakkaisi kaikki puut, myrkyttäisi joet ja pakottaisi lapset kasvamaan heille kunniaa tehden, etkö haluaisikin tarttua aseisiin heitä vastustamaan? Mutta kun paikallishallinto tekee samaa, patriootit tarjoavat kuuliaisuutensa, verorahansa ja lapsensa.

Valtiorajat eivät suojaa meitä, ne jakavat meitä — luovat tarpeetonta kitkaa ulossuljettuihin samalla, kun ne peittävät todelliset erot sisälläolijoiden välillä. Jopa kaikkein demokraattisimmat valtiot perustuvat jakoon osallistujien ja ulkopuolisten, laillisten ja laittomien välillä. Muinaisessa Ateenassa, demokratian kuuluisassa syntypaikassa, ainoastaan murto-osa ihmisistä oli mukana poliittisessa prosessissa; modernien demokratioiden perustajat omistivat orjia. Kansalaissuus asettaa raja-aidan sisälläolijoiden ja ulkopuolisten väliin USA:ssa, mikä riistää miljoonilta paperittomilta asukkailta vaikutusvallan omaan elämäänsä.

Liberaali ideaali on laajentaa inkluusion rajoja kunnes koko maailma on integroitu yhdeksi valtavaksi demokraattiseksi projektiksi. Mutta eriarvoisuus on koodattu rakenteisiin itsessään. Jokaisella yhteiskunnan tasolla tuhannet pienet rajat jakavat meitä voimakkaisiin ja voimattomiin: turvatarkastuspisteet, luottoluokitukset, tietokantojen salasanat, hintaryhmät. Me tarvitsemme yhteenkuuluvuuden muotoja, jotka eivät perustu ulossulkemiselle, jotka eivät keskitä valtaa ja legitimiteettiä, jotka eivät sulje empatiaa aidattuihin yhteisöihin.

ongelma on
edustuksellisuus

Sinulla voi olla valtaa sitä käyttämällä; voit oppia mikä sinua kiinnostaa ainoastaan tekemällä jotain kiinnostuksen kohteillesi. Kun kaikki vaivannäkö vallan käyttämiseksi maailmassa tulee kanavoida edustajille tai muuttaa instituutioiden protokollien muotoon, me vieraannumme toisistamme ja omasta potentiaalistamme. Jokainen toimijuuden aspekti meissä muuttuu meille tunnistamattomaksi ja vihamieliseksi. Poliitikot, jotka aina pettävät meidät, näyttävät meille miten paljon valtaa olemme luovuttaneet omasta elämästämme pois; poliisin väkivalta on pimeä seuraamus halustamme paeta henkilökohtaista vastuuta siitä, mitä naapurustoissamme tapahtuu.

Digiaikana, kun jokaisen henkilön tulee jatkuvasti palvella omana sihteerinään kiillottamassa julkisuuskuvaansa, maineemme on muuttunut ulkoiseksi, kuin meistä verta imeväksi vampyyriksi. Jos me emme olisi niin erkaantuneita toisistamme, kilpailemassa oman itsemme myymisestä sosiaalisilla ja ammattilaismarkkinoilla, käyttäisimmekö me niin paljon aikaa ja energiaa näihin profiileihin, kuvaksemme tehtyihin kultaisiin vasikoihin?

Emme ole pelkistettävissä. Meidän puolestamme ei voi toimia delegaatit eikä abstraktiot. Pelkistämällä ihmiset demografioiksi ja raakakokemukset dataksi menetetään näköyhteys kaikkeen mikä meille tässä maailmassa on uniikkia ja arvokasta. Me tarvitsemme läsnäoloa, välittömyyttä, suoraa kontaktia toisiimme, suoraa kontrollia omasta elämästämme — asioita joita yksikään edustaja tai edustus ei voi toimittaa.

ongelma on
johtajat

Johtajat ovat yhteiskunnallinen häiriö, jossa enemmistö ryhmän osallistujista epäonnistuu aloitteenteossa tai oman toimintansa kriittisessä tarkastelussa. Niin kauan kuin me ymmärrämme toimijuuden tietynlaisten henkilöiden omaisuutena, eikä niiinkään ihmisten välisenä suhteena, me tulemme aina olemaan riippuvaisia johtajista — ja heidän armoillaan. Todella esimerkilliset johtajat ovat yhtä vaarallisia kuin mitä he ovat korruptoituneita, kaikki heidän ylistettävät ominaisuutensa vahvistavat heidän statusta ja muitten sivuuttamista, puhumattakaan johtajuuden itsensä legitimiteetistä.

Kun poliisit saapuvat mielenosoitukseen, heidän ensimmäinen kysymyksensä on aina “Kuka täällä vastuussa?” — ei siksi, että johtajuus olisi olennaisen tärkeää kollektiiviselle toiminnalle, vaan koska se edustaa haavoittuvaisuutta. Konkistadorit kysyivät samaa kysymystä heidän saapuessaan niinkutsuttuun uuteen maailmaaan; aina kysymykseen löytyi vastaus, se säästi heiltä koko populaation alistamisen vuosien vaivan. Niin kauan kuin löytyi johtaja, hänet pystyttiin tekemään kakkosmieheksi, korvaamaan tai ottamaan panttivangiksi. Parhaimmillaan johtajista rippuvaisuus on Akilleen kantapää; pahimmillaan se uusintaa auktoriteettien intressejä ja valtarakenteita heitä vastustavien sisällä. On parempi jos jokaisella on oma agendansa ja oman toimijuuden tuntonsa.

ongelma on
valtio

Valtiot lupaavat oikeuksia, mutta ne voivat ainoastaan viedä vapauksia. Idea oikeuksista olettaa keskusvallan, jolla on voima antaa ja varjella niitä. Ja kuitenkin kaikki, minkä valtio kykenee lupaamaan, se voi myös ottaa pois; valtion voimaannuttaminen yhden ongelman ratkaisemiseksi avaa vain oven uusille sen luomille ongelmille. Ja valtiot eivät tekaise valtaa tyhjästä — valtioilla on meidän valtamme käytössään, jota ne voivat käyttää paljon tehokkaammin ilman edustuksellisuuden Rube Goldbergin konetta.

Useimmilla liberaaleilla demokratioilla on sama periaate kuin depoottisimmilla autokratioilla: vallan ja legitiimin keskittämminen rakenteeksi, jonka tarkoitus on monopolisoida väkivallan käyttö. Vastasivatpa tätä rakennetta pyörittävät byrokraatit sitten kuninkaalle, presidentille tai parlamentille, se on ohi pointin. Lait, byrokratia ja poliisi ovat demokratiaa vanhempia; ne toimivat samalla tavoin demokratiassa kuin ne toimisivat diktatuurissa. Ainoa ero on se, että koska me voimme äänestää siitä kuka niitä hallinnoi, meidän oletetaan pitävän niitä omanamme — silloinkin kun he ovat meitä vastaan.

Diktatuurit ovat luontaisesti epävakaita: voit teurastaa, vangita ja aivopestä kokonaisia sukupolvia ja heidän lapsensa keksivät kamppailun vapaudesta uudestaan. Mutta jos lupaat jokaiselle mahdollisuuden pakottaa enemmistön tahdon kanssaihmisille, niin saat heidät koottua yhteen systeemin puolelle, joka asettaa heidät toisiaan vastaan. Mitä enemmän ihmiset kuvittelevat, että heillä on määräysvaltaa valtion pakkovaltaa käyttävistä instituutioista, sitä suositumpia nuo instituutiot voivat olla. Ehkäpä tämä selittää sen miksi demokratian globaali leviäminen esiintyy samaan aikaan resurssien ja vallan jakautumisen uskomattomien eriarvoisuuksien kanssa: mikään muu valtiojärjestelmä ei kyennyt vakauttamaan sellaista prekaaria tilannetta.

Kun valta keskitetään, ihmisten on saavutettava ylivalta toisista, jotta he voisivat vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Kamppailut autonomiasta kanavoituvat kilpailuiksi poliittisesta vallasta: katso vaikka jälkikolonialististen maiden sisällissotia kansojen kesken, jotka aiemmin olivat eläneet keskenään rauhanomaisesti. Vallassaolijat voivat pitää vallan vain käymällä sotaa sekä omia että ulkomaan kansalaisia vastaan: kansalliskaarti tuodaan takaisin Irakista lähetettäväksi Oaklandiin.

Aina kun on hierarkioita, sellaiset suosivat huipullaolijoiden vallankeskittämistä. Tasapainottavien mekanismien rakentaminen järjestelmään tarkoittaa vain sitä, että turvaudumme siihen, jolta meidän on suojeltava itseämme. Ainoa tapa vaikuttaa viranomaisiin ilman, että joutuu imetyksi mukaan heidän peliinsä, on kehittää vaakatason autonomisesti toimivia verkostoja. Mutta kun olemme tarpeeksi voimakkaita pakottamaan viranomaiset ottamaan meidät vakavasti, olemme tarpeeksi voimakkaita ratkaisemaan omat ongelmamme ilman heitä.

Vapauteen ei ole muuta polkua kuin vapauden kautta. Yksittäisen kaiken toimijuuden pullonkaulan sijaan me tarvitsemme laajalti useita eri kanavia, joissa käyttää valtaamme. Yksittäisen legitimiteetin maksuvälineen sijaan me tarvitsemme tilaa useille eri narratiiveille. Valtioon sisäänrakennetun pakkovallan sijasta me tarvitsemme päätöksentekorakenteita, jotka edistävät autonomiaa, sekä itsepuolustuskäytänteitä, jotka pitävät tulevat hallitsijat aisoissa.

ongelma on
liikevoitto

Raha on ideaali mekanismi eriarvoisuuden toteuttamiseen. Se on abstrakti: se vaikuttaa kykenevän edustamaan kaikkea. Se on universaali: ihmiset joilla, ei ole mitään muuta yhteistä, hyväksyvät sen elämän tosiasiana. Se on persoonatonta: toisin kuin periytyvät etuoikeudet, sitä voidaan siirtää välittömästi yhdeltä henkilöltä toiselle. Se on soljuvaa: mitä helpompaa on muuttaa asema hierarkiassa, sitä vakaampi hierarkia itsessään on. Monet, jotka kapinoisivat diktaattoria vastaan, hyväksyisivät markkinoiden auktoriteetin helposti.

Kun kaikki arvo keskitetään yhteen välineeseen, jopa elämämme peruuttamattomat hetket menettävät merkityksensä, ja niistä tulee merkkejä abstraktissa valtalaskennassa. Kaikki, mitä ei voida mitata rahallisesti, jää sivuun. Elämästä tulee taloudellisen voiton tavoittelua: kukin kaikkia vastaan, myy tai tule myydyksi.
Voiton tekeminen: se tarkoittaa, että yhteiskunnan resursseja voidaan hallita enemmän suhteessa muihin. Emme voi kaikki hyötyä yhtä aikaa; jotta yksi henkilö voi hyötyä, muiden on menetettävä vaikutusvaltaansa, suhteellisesti katsoen. Kun sijoittajat hyötyvät työntekijöiden työstä, se tarkoittaa, että mitä enemmän työntekijät työskentelevät, sitä suuremmaksi taloudellinen kuilu heidän välillään kasvaa.

Voiton tavoitteluun perustuva järjestelmä tuottaa köyhyyttä samaan tahtiin kuin se keskittää vaurautta. Kilpailupaine synnyttää innovaatioita nopeammin kuin mikään aiempi järjestelmä, mutta niiden rinnalla se tuottaa yhä suurempia eroja: siinä missä ratsastajat hallitsivat ennen jalankulkijoita, stealth-pommikoneet lentävät nyt autoilijoiden ja kodittomien yli. Ja koska kaikkien on tavoiteltava voittoa sen sijaan, että he tekisivät asioita niiden itsensä vuoksi, kaiken tämän työn tulokset voivat olla katastrofaalisia. Ilmastonmuutos on vain viimeisin katastrofien sarjassa, jota edes vaikutusvaltaisimmat kapitalistit eivät ole pystyneet pysäyttämään. Kapitalismi ei palkitse yrittäjiä kriisien korjaamisesta vaan niistä hyötymisestä.

ongelma on
omistusoikeudet

Omistusoikeudet ovat kapitalismin perusta — jälleen yksi sosiaalinen konstrukti, jonka olemme perineet kuninkailta ja aristokraateilta. Omaisuus vaihtaa kädestä toiseen nykyään nopeammin, mutta käsite on edelleen sama: omistuksen idea legitimoi väkivallan käyttöä keinotekoisen maita ja resursseja koskettavan epäsuhdan ylläpitämiseksi.

Jotkut ihmiset kuvittelevat, että maaomaisuutta voisi olla olemassa ilman valtiota. Mutta omistusoikeudet ovat merkityksettömiä ilman keskitettyä niitä ylläpitävää auktoriteettia — ja niin kauan kuin keskitetty auktoriteetti on olemassa, mikään ei ole todella voi olla omaa muutenkaan. Valtio lyö tienaamasi rahat, ja verot ja inflaatio syövät niitä. DMV valvoo autosi omistusoikeutta. Talosi ei kuulu sinulle, vaan sinulle lainan antaneelle pankille; vaikka omistaisit sen jo valmiiksi, pakkolunastusoikeus menee kaikkien kauppakirjojen edelle.

Mitä vaadittaisiin meille tärkeiden asioiden suojeluun? Valtiot voivat olla olemassa vain sen ansiosta, mitä ne vievät meiltä; ne vievät meiltä aina enemmän kuin ne antavat. Markkinat palkitsevat meitä vain kaveriemme huijaamisesta, ja toisia meidän huijaamisestamme. Ainoa todellinen vakuutuksemme on sosiaalisissa suhteissa: jos me haluamme olla varmoja turvastamme, me tarvitsemme keskinäisen avunannon verkostoja, jotka voivat puolustaa itseään.

Ilman rahaa tai omistusoikeuksia suhteemme tavaroihin määrittyisi suhteissa toisiimme. Nykypäivänä asia on päinvastoin: keskinäiset ihmissuhteemme määrittyvät suhteissamme tavaroihin. Omistusoikeuden lakkauttaminen ei tarkoittaisi omien henkilökohtaisten tavaroiden menettämistä; se tarkoittaisi, että yksikään sheriffi tai osakemarkkinoiden romahdus ei voisi viedä pois asioita, joista olemme riippuvaisia. Byrokratialle vastuullisuuden sijaan me lähtisimme ihmisten perustarpeista; toistemme hyväksikäytön sijaan me tavoittelisimme keskinäisen riippuvuuden etuja.

Roiston pahin pelko on yhteiskunta, jossa ei ole omaisuutta, sillä ilman sitä hän saa vain ansaitsemansa kunnioituksen. Ilman rahaa ihmisiä arvostetaan sen perusteella, mitä he antavat toisten elämään, ei sen perusteella mitä he voivat lahjoa toisia tekemään. Ilman liikevoittoa jokainen projekti on itse oma palkkionsa, ei ole kannustinta tarpeettomalle tai tuhoisalle toiminnalle. Elämässä oikeasti tärkeitä asioita — intohimo, ystävyys, anteliaisuus — on saatavilla yltäkylläisesti. Vaaditaan poliisien ja kiinteistötarkastajien legioona pakottamaan niukkuutta, joka meitä pitää vankeina tässä oravanpyörässä.

vihoviimeinen rikos

Jokainen järjestys perustuu rikokseen aiempaa järjestystä vastaan — rikokseen joka hajoitti sen. Uusi järjestys tullaan jälkeenpäin näkemään legitiiminä, kun ihmiset alkavat pitää sitä itsestäänselvyytenä. Yhdysvaltojen perustamisrikos oli kapina Englannin kuninkaan auktooriteettiä vastaan. Tulevan yhteiskunnan perustamisrikos, jos meidän onnistuu selvitä sinne tämän kanssa, tulee lakkauttamaan nykypäivän instituutiot ja lait.

Rikollisuuden kategoriaan kuuluu kaikki se, mikä ylittää yhteiskunnan rajat — sen pahin ja paras. Jokaista systeemiä kummittelee kaikki se, mitä se ei voi kontrolloida tai liittää osana itseensä. Jokainen järjestys sisältäää oman tuhonsa siemenet.

Mikään ei kestä ikuisesti; se pätee myös imperiumeihin ja sivilisaatioihin. Mutta mikä tulisi tämän jälkeen? Voimmeko me kuvitella järjestyksen, joka ei perustu elämän jakamiseen sallittuun ja kiellettyyn, lailliseen ja rikolliseen, johtajiin ja alamaisiin? Mikä voisi olla vihoviimeinen rikos?

Lähde: https://crimethinc.com/tce

Tuolloin olimme juuri lopettamassa Jonathan Pollakin haastattelua, joka oli anarkisti Jaffasta — palestiinalaisesta kaupungista, jossa oli vielä viime aikoihin asti enemmistönä arabeja. Pitkään Anarchists Against the Wall -ryhmään ja muihin siirtomaavastaiseen solidaarisuuteen liittyviin toimiin osallistunut Jonathan tällä hetkellä odottaa vankilatuomiota aiemmin tänä vuonna tapahtuneesta mielenosoitustoiminnasta. Seuraavassa haastattelussa hän kuvailee, miten hän näkee tämänhetkisen eskalaation. Hän kertoo myös, miten Israelin oikeusjärjestelmä sortaa rakenteellisesti palestiinalaisia, selittää, miten palestiinalaisvankeja voidaan tukea, ja arvioi solidaarisuusponnistelujen tehokkuutta vuosien varrella.

Jos haluat lisää taustatietoa Israelin ja Palestiinan tilanteesta, voit aloittaa Israelin nykyajan anarkismin historiasta, tai raportistamme Haifan kansannoususta vuonna 2021 ja raportistamme Israelin yhteiskunnan sisäisestä poliittisesta konfliktista aiemmin tänä vuonna.

Toivomme voivamme kertoa Gazan antiauktoriteettien näkökulmista heti, kun onnistumme olemaan yhteydessä heihin. Tarjoamalla tämän tilan israelilaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle henkilölle emme tarkoita Israelin kansalaisten näkökulman ja persoonallisuuden keskittämistä, vaan pikemminkin sen osoittamista, että tilannetta ei voi pelkistää binääriseksi etniseksi konfliktiksi, aivan kuten olemme tehneet julkaistessamme venäläisten anarkistien näkökulmia Ukrainan hyökkäykseen. Yllä olevassa kuvassa, jonka on ottanut Oren Ziv/ActiveStills, mielenosoittajat polttavat renkaita Beitan kaupungissa.

Eskaloituvat väkivaltaisuudet

Lauantaina 7. lokakuuta, kun valmistauduimme julkaisemaan tämän haastattelun, Hamas teki koordinoidun iskujen aallon. Israelin hallitus on vastannut täydellä sotilaallisella hyökkäyksellä. Miten näet nämä tapahtumat sieltä, missä olet?

Tämä on historiallinen tapahtuma palestiinalaisten vastarinnassa Israelin kolonialismia vastaan, joka jatkuu edelleen. On liian aikaista sanoa, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten puhun mieluummin tilanteen yleisestä kontekstista kuin analysoin kehittyvää tapausta, kun yksityiskohdat ovat vielä epäselviä. Kaikki, mitä voisin sanoa nyt, voi olla vanhentunutta jo muutamassa tunnissa.

Varmaa on kuitenkin se, että karmeat päivät ovat käsillä.

Lyhyt versio tästä erityisestä tarinasta on, että Hamasin joukot onnistuivat murtautumaan Israelin Gazan kaistalle julmasti asettaman piirityksen läpi ja pääsemään muurin toisella puolella sijaitseviin israelilaisiin siirtokuntiin tai joissakin tapauksissa valtaamaan ne kokonaan. Kuolonuhrien määrä Israelin puolella on monissa sadoissa, ja monet tiedotusvälineissä, erityisesti sosiaalisessa mediassa, esiintyvät kuvat ovat karmeat ja järkyttävät. Mutta menen asioiden edelle.

Jotkin tässä yhteydessä käyttämäni termit saattavat hämmentää ihmisiä, jotka hieman seuraavat Palestiinaa ja ovat tottuneet siihen, että termi Israelin siirtokunnat on varattu niille alueille, jotka Israel miehitti vuonna 1967. Minusta on kuitenkin välttämätöntä ymmärtää Israel kokonaisuudessaan siirtokuntahankkeena ja sionismi juutalaisten ylivaltaa tavoittelevana siirtomaaliikkeenä. Olisi huolimatonta jättää huomiotta Israelin etnisen puhdistuksen pitkä historia, joka johti vuonna 1948 Israelin suorittamaan palestiinalaisten etniseen puhdistukseen, joka tunnetaan nimellä Nakba. Gazan kaistalla, joka on nykyään vain murto-osa vuotta 1948 edeltäneestä Gazan alueesta, asuu pakolaisia 94:stä historiallisen alueen kylästä ja kaupungista, jotka tyhjennettiin kokonaan. Nykyään 80 prosenttia kaistan asukkaista on pakolaisia, jotka ovat piiritettyinä maailman suurimmassa ulkoilmavankilassa. Kaupungit, jotka palestiinalaiset valtasivat tai joihin he hyökkäsivät nykyisten taistelujen alussa, ovat niitä tyhjennettyjä kaupunkeja, joista osa näistä pakolaisista joutui pois.

Kansainvälisissä tiedotusvälineissä tarina kuvataan useimmiten joko Israelin ja Gazan kahdenvälisenä sotana tai yksipuolisena, järjettömänä palestiinalaisten hyökkäyksenä, jolla ei ole minkäänlaista kontekstia. Puuttuva asiayhteys on tietysti se, että Palestiinan kansa, erityisesti Gazan kaistan palestiinalaiset, on kärsinyt vuosisatoja kolonialistisesta alistamisesta.

Kuten sanoin, kuvat ovat kammottavia ja kauhistuttavia. On mahdotonta olla vaikuttumatta niistä. Ne eivät kuitenkaan kestä yksinään. Edellä mainitun historiallisen kontekstin lisäksi Gaza on kahden viime vuosikymmenen aikana tuhoutunut kerta toisensa jälkeen Israelin ilmahyökkäyksissä ja sotilasoperaatioissa. Nyt pommitukset ovat jälleen kerran jo alkaneet — ja Israelin yhteiskunnan valtavirran ja sen tiedotusvälineiden piirissä keskustellaan avoimesti kansanmurhan toteuttamisesta Gazassa. Jos sitä ei estetä, se voi todellakin tapahtua.

Jos pyydämme palestiinalaisia olemaan turvautumatta väkivaltaan, emme saa unohtaa heidän kohtaamaansa todellisuutta. Kun Gazan palestiinalaiset marssivat vuosina 2017-18 Israelin muuria vastaan, joka vangitsee heidät, heitä ammuttiin satoja. Nyt leviävät kuvat ovat karmeat ja järkyttävät. En aio kaunistella, oikeuttaa tai suvaita — mutta taistelun aikana tie vapautumiseen ottaa lähes aina irvokkaita käänteitä.

Afrikan kansalliskongressia [yksi tärkeimmistä kattojärjestöistä, jotka taistelivat apartheidia vastaan Etelä-Afrikassa] pidetään usein tietämättään vertailukohtana niille, jotka pyrkivät väittämään, että väkivallalla ei ole merkitystä taistelussa. ANC ei kuitenkaan koskaan luopunut väkivallasta sen jälkeen, kun sen sotilaallinen siipi MK [uMkhonto we Sizwe, ”Kansakunnan keihäs”] perustettiin. Nelson Mandela [ANC:n jäsen ja MK:n perustajajäsen] kieltäytyi siitä vuosikymmeniä kestäneen vankilatuomion jälkeenkin. Vuonna 1985 ANC:n silloinen puheenjohtaja Oliver Tambo kertoi Los Angeles Timesille,

“Aiemmin sanoimme, että ANC ei tahallaan riistä viattomia ihmishenkiä, mutta nyt, kun katsoo mitä Etelä-Afrikassa tapahtuu, on vaikea sanoa etteivät siviilit kuole.”

Taistelu käydään ydinaseita käyttävän sotilaallisen suurvallan ja riistetyn kansan välillä. Kolonialismi ei anna periksi. Siirtomaavalta ei peräänny omasta tahdostaan, ei edes silloin, kun sitä pyytää kauniisti. Kolonialismin purkaminen on jalo asia, mutta tie sen saavuttamiseksi on usein ruma ja väkivallan saastuttama. Koska realistista vaihtoehtoa vapautuksen saavuttamiseksi ei ole, ihmiset joutuvat tekemään epäoikeutettuja tekoja. Se on vallan epätasa-arvon perustavanlaatuinen todellisuus. Vaatimus, että sorretut toimivat aina puhtaasti, on vaatimus siitä, että he pysyvät ikuisesti orjuudessa.

Oikeusjuttu

Jonathan, olet parhaillaan keskellä oikeudenkäyntiä Israelin hallituksen toimesta, koska sinua syytetään kivien heittelystä mielenosoituksessa Länsirannalla. Voitko selittää, missä yhteydessä sinut pidätettiin?

Minut pidätettiin Beitassa, joka on lähellä Nablusin kaupunkia Länsirannalla.

Beita on perinteisesti vastustanut Israelin kolonialismia. Se oli vastarinnan keskus ensimmäisen intifadan aikana (1987-1993). Vuoden 1988 alussa Israelin armeija pidätti noin 20 miestä Beitasta ja naapurissa sijaitsevasta Huwarasta sen jälkeen, kun Israelin pahamaineinen salainen poliisi Shin Bet oli tunnistanut heidän osallistumisensa kivien heittelyyn. Heidät sidottiin vetoketjullisilla käsiraudoilla, ja sotilaat murskasivat heidän luitaan kivillä ja pampuilla. Sotilaat toteuttivat silloisen puolustusministerin Itzhak Rabinin suoraa käskyä, sillä hän oli julkisesti ilmoittanut vaativansa, että ”heidän kätensä ja jalkansa katkaistaan.”

Myöhemmin samana vuonna Beita oli yhden Intifadan ratkaisevan tapahtuman näyttämönä, kun ryhmä israelilaisia siirtokuntanuoria, joita johti siirtokuntanuorten ääriliikkeen edustaja Romam Aldube, hyökkäsi kaupunkiin sillä varjolla, että se järjestäisi pääsiäisretken sen läpi. Kun Aldube oli ampunut kylän asukkaan kaupunkia ympäröivillä oliivilehdoilla, ryhmä jatkoi matkaansa itse Beitaan, jossa paikalliset asukkaat tulivat heitä vastaan ja puolustautuivat. Ihmiset siellä saivat lopulta riisuttua siirtokuntalaiset aseista, mutta ei ennen kuin siirtokuntalaisten tulituksessa kuoli kaksi muuta palestiinalaista sekä 13-vuotias siirtokuntalaistyttö, jonka Aldube ampui erehdyksessä itse yhteenoton aikana.

Välikohtauksen jälkeen israelilaisessa yhteiskunnassa esitettiin laajalti kehotuksia ”pyyhkiä Beita pois kartalta”. Israelin armeija tuhosi kostotoimena kylän viisitoista taloa, pidätti kaikki kylän miespuoliset asukkaat ja karkotti myöhemmin kuusi heistä Jordaniaan, vaikka sotilaat olivat jo selvillä tapauksen yksityiskohdista operatiivisten selontekojen perusteella.

Viime vuosina Beita on ollut jatkuvien kiistojen kohteena Israelin armeijan ja siirtokuntalaisten kanssa, jotka yrittävät perustaa siirtokuntia kaupungille kuuluvalle varastetulle maalle. Protesti, jossa minut pidätettiin 27. tammikuuta, oli osa paikallista kansannousua, joka alkoi toukokuussa 2021 sen jälkeen, kun Israelin siirtokunta oli perustettu Jabel Sabihin alueelle kaupungin laitamille. Näiden mielenosoitusten aikana yksitoista ihmistä on saanut surmansa Israelin tulituksessa, joista osa tarkka-ampujien tulituksessa. Tuhannet ovat loukkaantuneet vakavasti ja satoja on pidätetty. Kansannousu on onnistunut pakottamaan siirtokuntalaiset evakkoon, mutta vain väliaikaisesti ja hallituksen luvalla, että he saavat palata takaisin jossain vaiheessa. Siirtolaisten poistamisen jälkeen paikkaa käytettiin sotilastukikohtana; äskettäin siirtolaiset palasivat asuttamaan sinne hallituksen tuella pystytettyjä taloja.

Minut pidätettiin, kun Israelin rajapoliisi (Israelin poliisin puolisotilaallinen yksikkö) ratsasi kylän mielenosoituksen jälkeen. Poliisiasemalla kuulin kahden minua pidättäneen poliisin sovittelevan lausuntojaan; sen jälkeen minua syytettiin poliisin törkeästä pahoinpitelystä (kivenheitto), poliisin estämisestä ja mellakoinnista. Minua pidettiin vankilassa kolme viikkoa, minkä jälkeen minut vapautettiin kotiarestiin heikentyneen terveydentilani vuoksi.

Olet vaatinut, että sinut tuomitaan sotilastuomioistuimessa eikä siviilituomioistuimessa, kuten palestiinalaiset. Voitko selittää tämän vaatimuksen merkityksen?

En selvästikään ole valtion, minkään valtion, kannattaja. Mutta niin sanotuissa demokratioissa käsitys valtion väkivallan oikeutuksesta — joka on oikeus- ja lainvalvontajärjestelmien perusta — juontaa juurensa väärästä oikeudenmukaisuuden eetoksesta ja harhaanjohtavasta käsityksestä, jonka mukaan nämä järjestelmät edustavat niiden kollektiivisia etuja, jotka ovat sen vallan alaisia.

Israelin apartheidin ainutlaatuinen mekanismi, jota ei ollut edes Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmässä, on se, että Länsirannalla on kaksi rinnakkaista oikeusjärjestelmää: yksi palestiinalaisille ja yksi juutalaisille siirtokuntalaisille. Kun minua syytetään samanlaisista rikoksista — vaikka ne tapahtuisivat täsmälleen samassa paikassa, samaan aikaan ja täsmälleen samoissa olosuhteissa — minua vastaan nostetaan syyte ja minua vastaan käydään oikeudenkäyntiä Israelin rikosoikeudellisessa järjestelmässä, kun taas palestiinalaistovereitani vastaan sovelletaan Israelin valtion sotilasoikeudellista järjestelmää, joka kuvastaa täydellisen sotilasdiktatuurin todellisuutta. Palestiinalaisten pidättämiseksi hallitus lähettää aseelliset joukkonsa, jotka usein pidättävät heidät keskellä yötä, väkivaltaisesti ja aseella uhaten. Kestää jopa 96 tuntia ennen kuin he näkevät tuomarin (minulla 24 tuntia), ja silloinkin kun he vihdoin näkevät tuomarin, tämä tuomari on sotilas univormussa, aivan kuten syyttäjä. Heidät tuomitaan Israelin ankaran sotilaslainsäädännön mukaisesti, heiltä todennäköisesti evätään takuut, ja heidän tuomionsa annetaan tuomion jälkeen järjestelmässä, jossa ei vapauteta edes yhtä henkilöä 400:sta.

Tähän kaksoisoikeusjärjestelmään viitataan usein yhtenä parhaista esimerkeistä Israelin harjoittamasta apartheidista. Se on niin räikeä apartheidin ilmentymä, etteivät edes jotkut pehmeät sionistit voi jättää sitä huomiotta, mutta he eivät kuitenkaan tunnusta sitä sionismin perustavanlaatuiseksi piirteeksi siirtokuntaliikkeenä, sillä he keskittyvät vain vuoden 1967 miehitykseen ja Israelin Länsirannan ja Gazan hallintaan. Usein kuulee ihmisten sanovan, että järjestelmä on huono, mutta ei rasistinen; että ero tehdään kansalaisuuden perusteella. Tämä väite on väärä. Israelin vuonna 1948 miehittämillä alueilla asuu 20 prosentin palestiinalaisvähemmistö, jolla on Israelin kansalaisuus (toisin kuin Länsirannan ja Gazan alueen palestiinalaisilla, jotka elävät Israelin valvonnassa alamaisina ilman kansalaisuutta). Sotilastuomioistuimiin liittyvä heikosti tunnettu tosiasia on se, että jopa niitä palestiinalaisia, joilla on Israelin kansalaisuus, tuomitaan joskus Länsirannan sotilastuomioistuimissa. Totuus on yksinkertainen: Minua syytettiin maistraatissa, koska valtio pitää minua juutalaisena. Jos olisin ollut palestiinalainen, jolla on Israelin kansalaisuus, olisin todennäköisesti joutunut sotilastuomioistuimen eteen. Järjestelmä toimii etnisin ja uskonnollisin perustein.

Myös itse lait ovat erilaisia, ja sotilaslaki ei itse asiassa ole lainsäädäntöä vaan pikemminkin valikoima alueen sotilaskomentajan antamia asetuksia. Eräs tällainen asetus, määräys 101, kieltää kaikki vähintään kymmenen hengen poliittiset kokoontumiset (esimerkiksi ryhmälounaat, joissa keskustellaan politiikasta), vaikka ihmiset kokoontuisivat yksityisalueella. Tästä rikoksesta voidaan langettaa jopa kymmenen vuoden vankeusrangaistus. Samoin kaikki poliittinen järjestäytyminen ja yhdistyminen voidaan kieltää, ja usein se kielletäänkin.

Näen anarkismin ideologiana — tai pikemminkin taistelun liikkeenä. Olen yleisesti sitä mieltä, että aktivismin ei pitäisi olla moralistista (eli itsekeskeistä ja holhoavaa), vaan pikemminkin muutokseen tähtäävää. Sinänsä ei ole mitään myönteistä tuhlata aikaa vankilassa sen sijaan, että yrittäisi tehdä hyödyllisiä asioita ulkopuolella. Vaatimukseni siirtää oikeudenkäyntini sotilastuomioistuimeen johtui siitä, että halusin valottaa järjestelmää, josta hyvin harvat ovat tietoisia, ja samalla pyrkiä heikentämään sitä. Esitimme melko vahvan oikeudellisen argumentin, kun otetaan huomioon Israelin lain rajat, mutta tuomioistuin jätti sen huomiotta keksittyjen teknisten seikkojen perusteella — se oli melko vaikuttavaa juridista jongleerausta. Päätökseni kieltäytyä tunnustamasta tuomioistuimen laillisuutta sen jälkeen, kun hakemukseni hylättiin, oli myös osa strategiaani.

Minulla on myös perustavanlaatuisempi syy kieltäytyä yhteistyöstä tuomioistuimen kanssa ja noudattamasta menettelyjä, mikä johtuu ymmärryksestäni vallasta ja omista henkilökohtaisista kokemuksistani koskien sekä oikeus- että vankilajärjestelmää. Nämä järjestelmät on viritetty niin, että ihminen on aina anelemassa, aina odottamassa, aina vallan armoilla, vailla todellista toimijuutta.

Yhteistyöstä kieltäytyminen kääntää koko tämän valvontajärjestelmän päälaelleen. Sen avulla voit ottaa takaisin vallan ja toimijuuden tilanteessa, jossa sinulla ei ole tarkoituskaan olla valtaa ja toimijuutta. Siitä on varmasti maksettava hinta, ja sitä on harkittava joka kerta olosuhteiden mukaan. En suosittele tätä yleiseksi strategiaksi, kun on tekemisissä oikeusjärjestelmän kanssa, mutta olen havainnut sen olevan äärimmäisen voimaannuttava.

Mahdollisuuteni tulla vapautetuksi ja välttää vankilatuomio olivat alun perin olemattomat, joten menetettävää ei ollut paljon.

Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun sinua odottaa vankilatuomio?

Ei… Luulen, että se on ehkä kuudes, mutta en ole sataprosenttisen varma. Palestiinalaiset toverini joutuvat kuitenkin koko ajan vankilaan ja vankilasta pois, ja on hyvin vaikea kuvitella elämää ilman vankeuden uhkaa, kun otetaan huomioon olosuhteet, joissa elämme. Jos jotain, olen onnekas (tai etuoikeutettu) siinä, miten vähän aikaa olen istunut kiven sisässä viimeisten parinkymmenen aktivistivuoden aikana. Tämäkin on osoitus Israelin apartheidista.

Mainitsit, että sinut vapautettiin vankilasta aiemmin tänä vuonna terveydentilan vuoksi. Voitko kuvailla olosuhteita eri vankiloissa, joissa olet istunut?

Kuten oikeuslaitos, myös vankeinhoito on eriytynyt. Palestiinalaisille poliittisille vangeille (Israel kutsuu heitä ”turvallisuusvangeiksi”) ja kaikille muille on omat osastot ja vankilat. Poliittisten vankien olot ovat paljon ankarammat, vierailuja on rajoitettu, puhelimia ei saa käyttää ja muita rajoituksia on asetettu. Järjestäytymistä ja solidaarisuuden tunnetta on kuitenkin paljon enemmän, toisinaan jopa vastarintaa. Huolimatta siitä, että minua vastaan nostetaan poliittisia syytteitä, joiden vuoksi palestiinalaiset luokitellaan ”turvallisuusvangeiksi”, ja huolimatta siitä, että olen pyytänyt, että minua pidettäisiin toverieni kanssa, minut on aina luokiteltu ”tavalliseksi” vangiksi.

Israelin järjestelmässä on kolme erillistä vangitsemisen oikeudellista vaihetta: pidättäminen ennen syytteen nostamista, pidättäminen syytteen nostamisen jälkeen ja vangitseminen tuomion jälkeen. Pidätys ennen syytteen nostamista on vaihe, jossa olosuhteet ovat kaikkein huonoimmat ja jossa pääsy ulkomaailmaan on kaikkein rajoitetuin. Tässä vaiheessa on kielletty puhelinyhteys ja pääsy televisioon tai radioon, samoin kuin tavaroiden ostaminen ruokalasta. Myöskään kirjoja tai lukemista ei sallita, lukuun ottamatta Raamattua tai Koraania. Lain mukaan sinulla on oikeus vähintään tuntiin piha-aikaa päivässä, mutta harvoin saat edes muutaman minuutin. Osa näistä asioista paranee vähitellen, kun sinut on asetettu syytteeseen tai tuomittu, riippuen siitä, mistä vankilasta tai vankilasta löydät itsesi, miltä osastolta.

Fyysiset olosuhteet vaihtelevat paljon. Sellissä voi olla kahdesta kahteenkymmeneen ihmistä, ja olen istunut tämän asteikon molemmissa päissä. Yleisesti ottaen pidän enemmän siitä, että minulla on mahdollisimman paljon yksityisyyttä, mutta se riippuu siitä, keitä sellitoverit ovat. Sellissä oleminen vain yhden ihmisen kanssa voi olla melko raskas sosiaalinen taakka, varsinkin kaltaiselleni, joka ei ole paras keskustelija.

Huumeet ja riippuvuus ovat myös ongelma, ja niitä on paljon liikkeellä. Kipulääkkeet, opiaatit, opioidiagonistit, katuhuumeet, mitä tahansa. Niitä ei kuitenkaan ole koskaan tasaisesti saatavilla tai riittävästi, joten usein joutuu istumaan sellissä narkomaanien joukon kanssa, jotka vaihtelevat edestakaisin ilman hoitoa totuttelun ja pilveen pääsemisen välillä. Aina tapellaan siitä vähästä, mitä on. Tupakoimattomilla vangeilla on teknisesti oikeus olla savuttomissa selleissä, mutta se on vain teoriassa. Todellisuudessa ainoa savuton selli, jossa minua on koskaan pidetty, oli eristysselli. Minulle ei edes myönnetty savutonta selliä, kun sairastuin akuuttiin keuhkoputkentulehdukseen.

Yleisimmät muut vankien väkivallan muodot kuin pahoinpitelyt ovat ihon polttaminen tupakalla (poltetut ja tumpatut savukefiltterit ovat laajalle levinneitä ja helposti saatavilla) ja sokeriin sekoitetun kiehuvan veden roiskiminen.

Olen ollut vegaani jo lähes 30 vuotta. Minulla on tyypin 1 diabetes sekä gluteeniyliherkkyys (keliakia); minulla on myös epilepsia, joka johtui siitä, että minua ammuttiin päähän kyynelkaasuammuksella mielenosoituksessa. Tämä tekee ruoasta jatkuvaa taistelua vankilassa, sillä en voi periaatteessa syödä mitään, mikä on valmistettu vankilan keittiössä. Kestää yleensä viikosta kahteen, ennen kuin jotain ruokaa on saatavilla, ja vielä kauemmin saada kaikki se, mitä tarvitsen ja mihin minulla on oikeus. Sillä välin ruokavalioni koostuu pääasiassa kurkuista ja jos hyvin käy, porkkanoista.

Viimeisimmän vankilakäyntini aikana laihdutin kolmessa viikossa noin 12 kiloa — noin 15 prosenttia ruumiinpainostani. Sairastuin akuuttiin keuhkoputkentulehdukseen, joka sai verensokerini nousemaan hengenvaaralliselle tasolle.

Olin onnekas, kun minut vapautettiin kotiarestiin, lähinnä terveyteni vuoksi. Se on onnea, jota palestiinalaisilla ei ole. Se oli kokemus, joka jätti minuun jonkin verran epäilyksiä siitä, miten hallita tapauksen oikeudellis-poliittista strategiaa, ja ehkä jopa hieman murtuneena. Kesti jonkin aikaa toipua fyysisesti, mutta vielä kauemmin palata henkisesti ja emotionaalisesti. Minun oli tehtävä päätöksiä siitä, miten tapaus hoidetaan; mikään vaihtoehdoista ei ollut hyvä, enkä ollut hyvässä tilanteessa tekemään niitä. Lopulta tajusin, että edessäni oli binäärinen valinta: joko minun olisi purettava sopimus, jonka tein itseni kanssa teini-ikäisenä, kun löysin vegaani-anarkismin peilimaailman ja tajusin, miten vinoutunut ja vittumainen tämä maailma on, tai sitten minun olisi tehtävä siitä totta ja… tiedäthän, jatkettava eteenpäin. Ja oikeasti, se on aika helppo valinta, eikö? Melkein ei ole mitään valinnanvaraa.

Syytetäänkö sinua jostain muusta?

Edellä mainittujen syytteiden lisäksi on myös muutamia avoimia tapauksia — syytteitä, joihin minua ei ole vielä pantu, mutta joista minua saatetaan vielä syyttää. Tärkein niistä on ”väkivaltaan ja terrorismiin yllyttäminen”, joka johtuu artikkelista, jonka julkaisin vankilassa ollessani vuonna 2020 ja jossa kehotin ihmisiä tukemaan Palestiinan vastarintaa Israelin kolonialismia vastaan ja liittymään siihen.

Saatteko tukea israelilaisilta, palestiinalaisilta ja kansainvälisiltä ryhmiltä? Miten ihmiset voivat tukea sinua ja muita siellä järjestäytyviä?

Minulla on tukipiirini anarkistiyhteisössä ja palestiinalaisten keskuudessa. Mielestäni arvokkainta, mitä ihmiset voivat tällä hetkellä tehdä, on tukea Israeliin kohdistuvia boikotti-, luopumis- ja pakotekampanjoita. Niitä on liikkeellä melko paljon, ne ovat suhteellisen tehokkaita ja niihin pitäisi olla melko helppo osallistua.

Mitä tulee minun tukemiseeni, minusta tuntuu, että taistelun ja palestiinalaisvankien tukeminen yleensä on paras tapa tukea myös minua henkilökohtaisesti.

Israelin vankiloissa ja vankiloissa on tällä hetkellä yli 5000 palestiinalaista vankia. Noin neljäsosa Israelin vankiloissa olevista on niin sanottuja hallinnollisia vankeja, joita voidaan pitää määräämättömän ajan ilman syytettä tai oikeudenkäyntiä ja ”salaisen todistusaineiston” perusteella.”

Arviolta joka viides Israelin sotilashallinnon alaisuudessa elävä palestiinalaismies on ollut vähintään kerran Israelin vangitsemana.

Parhaiten palestiinalaisvankeja tukeva järjestö on Addameer Prisoner Support and Human Rights Association¹, joka on palestiinalainen valtiosta riippumaton kansalaisjärjestö, joka toimii Israelin ja palestiinalaisten vankiloissa olevien palestiinalaisten poliittisten vankien tukemiseksi. Ihmisoikeuksista kiinnostuneiden aktivistien vuonna 1991 perustama keskus tarjoaa ilmaista oikeusapua poliittisille vangeille, puolustaa heidän oikeuksiaan kansallisella ja kansainvälisellä tasolla ja toimii kidutuksen ja muiden vankien oikeuksien loukkausten lopettamiseksi seurannan, oikeudellisten menettelyjen ja solidaarisuuskampanjoiden avulla.

Addameer on yksi kuudesta merkittävästä palestiinalaisesta kansalaisyhteiskunnan järjestöstä, jotka Israel nimesi vuonna 2021 ”salaisiin todisteisiin” perustuen terroristijärjestöiksi ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä. He tekevät ratkaisevaa työtä sekä Israelin että palestiinalaishallinnon pidätettynä olevien palestiinalaisten poliittisten vankien tukemiseksi, ja on elintärkeää tukea heitä.

Samidoun on kansainvälinen organisaattorien ja aktivistien verkosto, joka pyrkii rakentamaan solidaarisuutta palestiinalaisvankien kanssa heidän vapaustaistelussaan. Se pyrkii lisäämään tietoisuutta ja tarjoamaan resursseja palestiinalaisista poliittisista vangeista, heidän oloistaan, vaatimuksistaan ja taisteluistaan vapauden puolesta itselleen, vankitovereilleen ja kotimaalleen. Samidoun pyrkii myös järjestämään paikallisia ja kansainvälisiä kampanjoita poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi ja palestiinalaisvankien oikeuksien ja vapauksien puolustamiseksi.

Voit seurata tapaukseni päivityksiä täällä paikallisen tukiryhmäni ansiosta. Siihen on luultavasti vielä muutama kuukausi aikaa, mutta kunhan pääsen takaisin vankilaan, olisi mukavaa saada kirjeitä. Helpoin tapa olisi lähettää sähköpostia osoitteeseen, jota käytin viimeksi vankilassa ollessani, support.jonathan@proton.me, ja se välitetään minulle. Teen parhaani vastatakseni, vaikka parhaani ovatkin melko rajalliset, sillä postimerkit ovat vähissä. Kuten aina vangeille kirjoittaessa, on tärkeää muistaa, että kaikkea kirjeenvaihtoa seurataan.

Taustaa

Olit mukana perustamassa Anarchists Against the Wall -ryhmää, joka sai melko paljon kansainvälistä tunnustusta 2000-luvun alussa. Mitä siitä hankkeesta on seurannut? Ja miltä anarkistiliike näyttää nykyään Israelissa?

En oikein pidä siitä, että sitä esitetään ”auttamisena perustamaan AAtW:a”, enimmäkseen siksi, että minusta se on vääristynyt kuvaus siitä, miten tämä ryhmä — ja useimmat suoran toiminnan ryhmät — ovat saaneet alkunsa. Ei ollut mitään tiettyä hetkeä. Vuosituhannen alussa toinen intifada oli huipussaan, ja me olimme pieni ryhmä ihmisiä, jotka liittyivät palestiinalaisten vastarintaan ja harjoittivat suoraa toimintaa. Asiat saivat vauhtia ja kehittyivät, mutta emme koskaan ”perustaneet” ryhmää. Edes nimi ei ollut tarkoituksellinen valinta. Lähetimme lehdistötiedotteita aina eri nimellä. Oli puhdas sattuma, että käytimme tätä nimeä sinä päivänä, kun armeija ampui yhtä meistä elävillä ammuksilla. Sitä seuranneessa mediakohussa hyödynsimme tunnettuuttamme ja pysyimme nimessä.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin AAtW-hanke on kuollut, mutta mielestäni siitä voidaan ottaa opiksi sekä kielteisiä että myönteisiä asioita. AAtW ei kadonnut tiettynä hetkenä, vaan se kuihtui pois. Anarkistit elävät yhteiskunnassa, jota vastaan he taistelevat, eivätkä he ole immuuneja sen sairauksille. Vallan dynamiikka on aina ylämäkitaistelu, ja luulen, että loppua kohden vesi oli vain liian samentunutta. Puhumme melko pienestä ihmisryhmästä, jonka poliittinen side syntyi pitkälti henkilökohtaisen toveruuden ja luottamuksen kautta. Toinen tärkeä osatekijä, johon voin viitata AAtW:n hajoamisessa, oli palestiinalaisten kansanvastarinnan väheneminen 2010-luvun lopulla.

Kun olin jo lähtenyt, ryhmä hajosi perustavanlaatuisiin erimielisyyksiin koskien väkivaltaa ja väkivallattomuutta. CrimethInc:n vuonna 2013 julkaisema historia nykyajan anarkismista Israelissa kertoo mielestäni melko hyvin tämän puolen tarinasta, vaikka olenkin eri mieltä joistakin muista tekstissä käsitellyistä asioista.

Anarkistit ovat edelleen mukana vastustamassa sionismia ja Israelin kolonialismia. ”Alkuperänsä” mukaisesti Israelin anarkistiliike on myös edelleen hyvin vahvasti sitoutunut eläinten oikeuksiin. Liikkeen jäsenet ovat mukana tukemassa pakolaisia ja paperittomia ihmisiä, kulttuuri- ja vastakulttuuripyrkimyksiä, radikaalia koulutusta ja niin edelleen.

Vaikka anarkistit ovat läsnä aina, kun radikaalia aktivismia ilmenee, minusta tuntuu kuitenkin, että tällä hetkellä ei ole olemassa erillistä anarkistista liikettä — ehkä siksi, että täällä ei ole vahvaa anarkistista perinnettä.

Mitä voit sanoa tästä näkökulmasta, mitä Anarchists Against the Wall -järjestö saavutti? Mitä oppeja — tai ainakin hypoteeseja — välittäisitte kokemustenne perusteella anarkisteille muualla?

Luulen, että AAtW:n suhteellisen suuren näkyvyyden vuoksi ihmiset tekevät siitä enemmän kuin se todellisuudessa oli. Alkuaikoina se ei ollut paljon enempää kuin pieni joukko hyvin omistautuneita ihmisiä, oikeastaan laajennettu affiniteettiryhmä. Lopulta se kasvoi hieman suuremmaksi, ja sen ydinaktivistipohja muodostui muutamasta tusinasta ihmisestä ja ehkä parista sadasta muusta, jotka harrastivat sitä satunnaisesti.

Minun silmissäni AAtW:n tärkein piirre oli se, että se luopui vääristä kansallisista sidonnaisuuksista ja jopa identiteeteistä ja vaihtoi puolta liittyäkseen suoraan Israelin kolonialismia vastaan taistelevien palestiinalaisten taisteluun. Israelin kaltaisessa yhtenäisessä ja militaristisessa yhteiskunnassa tämä ei ollut pieni poikkeama vasemmiston perinteistä. Ei ehkä mullistavaa, mutta poikkeuksellista. Tavoitteenamme oli tunnistaa etuoikeutettu asemamme, käyttää sitä ja kääntää se päälaelleen suhteessamme palestiinalaisten vastarintaan. Emme halunneet esiintyä valkoisten pelastajina vaan pikemminkin voimavarana. Periaate liittymisestä palestiinalaisten taisteluun ja palestiinalaisten ohjeiden noudattamisesta oli juurtunut ryhmän toiminnan jokaiseen osa-alueeseen.

Mielestäni AAtW:n tärkein panos ja pitkäaikaisin vaikutus, myös sen lähipiirin ulkopuolella, oli se, että katsoimme itsemme pikemminkin taisteluun osallistuviksi liittolaisiksi kuin israelilaisen yhteiskunnan kannattajiksi.

Koska kyseessä oli aluksi pieni ja tiivis ryhmä, aluksi ei tarvinnut tuoda esiin monia asioita. Tietyt asiat olivat useimmille mukana olleille hyvin selviä, kun taas ne olivat hyvin tabuja Israelin politiikassa, jopa sen radikaalimmissa äärilaidoissa — esimerkiksi suhtautumisemme väkivaltaan, paikkamme taistelussa ja antagonistinen asemamme Israelin yhteiskuntaan nähden. Ryhmän kasvaessa tämä laimeni ja ehkä sekoittui. AAtW oli niin sanotusti kaupungin ainoa toimija, kun kyse oli palestiinalaisten kansanvastarinnan suorasta tukemisesta Länsirannalla tuohon aikaan, mikä tarkoitti sitä, että ajan myötä ryhmään liittyi ihmisiä, jotka jakoivat joitakin perusperiaatteita mutta eivät välttämättä olleet täysin yhdenmukaisia alkuperäisen poliittisen suunnan kanssa. Jälkikäteen ajateltuna, aloittaessamme pienenä, homogeenisena, ”action first” -ryhmänä, meillä ei ollut välineitä tai perspektiiviä käsitellä sitä, mitä oli tulossa.

Olen melko varma siitä, että tiukka puoluekanta ei ole ratkaisu, mutta näen erimielisyydet, joita syntyi muun muassa militanttiudesta ja israelilaisesta vs. Israelin vastaisesta näkökulmasta, pääasiallisena syynä siihen, että henkilökohtaisesti lähdin ryhmästä. Ehkä se on oppitunti järjestäytymisestä yleensä, joka osoittaa, miten ikivanha anarkistinen affiniteettiryhmärakenne on paras tapa mahdollistaa laajamittainen järjestäytyminen säilyttäen samalla autonomia ja monimuotoisuus pakottamatta tukahduttavaa poliittista kompromissia. On selvää, että mitään hopealuotia ei ole olemassa, ja jotkin AAtW:n kohtaamista ongelmista lähtöni jälkeen eivät liittyneet siihen, mutta minusta tuntuu, että tämä voisi olla tärkeä opetus.

Miten uusi hallitus on muuttanut Israelin yhteiskunnan ja koko Palestiinan tilannetta? Miten korkeimman oikeuden toimivaltuuksia rajoittava uusi lainsäädäntö voi vaikuttaa tilanteeseen sekä sinun että poliittisten aktivistien kannalta? [Huomaa, että tämä kysymys ja seuraava vastaus on laadittu ennen lokakuun 7. päivän tapahtumia.]

Nykyinen hallitus on yksi Israelin kaikkien aikojen huonoimmista ja vaarallisimmista — ja se on korkea rima. Se on räikeästi ilmaissut ja toteuttaa etnisen puhdistuksen politiikkaa. Sen aiheuttamat uhat ovat todellakin valtavat, mutta merkittävin uhka on ehkä vähiten ainutlaatuinen: se, että tämä hallitus edustaa aidosti koko Israelin politiikan jatkuvaa kilpajuoksua yhä kauemmas ja kauemmas äärioikeistoon. Israelin yhteiskunnan keskeinen kiistakohta, joka saa eniten huomiota kansainvälisesti, on hallituksen hyökkäys oikeuslaitosta vastaan, mutta se on esteettinen eripura, joka on verhottu taisteluksi demokratian puolesta. Todellisuudessa kyse on sisäisestä kiistasta siitä, miten parhaiten hallita ja ylläpitää juutalaista ylivaltaa, joka nauttii lähes muurilta muurille tukea Israelin yhteiskunnassa, myös niin sanottujen liberaalien keskuudessa.

Erityiset muutokset, joita nykyinen koalitio pyrkii toteuttamaan, tekevät todennäköisesti tuomioistuimista heikompia ja hieman vähemmän liberaaleja, mutta tuomioistuimet eivät ole koskaan puolustaneet oikeuksiamme, puhumattakaan palestiinalaisten oikeuksista, eivätkä estäneet hallituksen politiikkaa. Ei edes vähän. Israelin oikeuslaitos on ja on aina ollut joen ja meren välisen israelilaisen kolonialismin perustavanlaatuinen kulmakivi; se on ollut välttämätön siionistisen politiikan mahdollistamisessa ja sen ympärillä olevan järjestelmän varustamisessa hyvämaineisella liberaalilla oikeudellisella verukkeella. Israel on riippuvainen kyvystään esittää ja markkinoida itseään niin sanottuna elinvoimaisena demokratiana. Heikommasta oikeuslaitoksesta voi olla haittaa, mutta uskon, että mahdollisuus, että protestiliike näkee sen voittaneen, on vielä suurempi vaara kolonialismin ja apartheidin vastaiselle kokonaisvaltaiselle taistelulle.

Mielenosoitusliikettä hallitsee sotilasreserviläisten, Israelin pahamaineisen salaisen poliisin, Shin Betin [Israelin sisäinen turvallisuuspalvelu] entisten johtavien virkamiesten, talousliberaalien ja monien muiden siionististen ja kansallismielisten ryhmien yhteenliittymä. Mukana on joitakin radikaalimpia elementtejä, mutta niiden rooli ja vaikutusvalta on surkea. Israelin lippu koostuu juutalaisista symboleista, ja se on juutalaisen yksinoikeuden ja ylivallan tunnus, eikä ole sattumaa, että se on protestiliikkeen näkyvin symboli. Nämä ryhmät ovat kiintyneitä ajatukseen, että Israel on demokratia ja että juutalainen ylivalta ei ole ristiriidassa sen kanssa. Yleisesti ottaen tämä on myös vallitsevin tunne mielenosoituksiin osallistuvien massojen keskuudessa. Tämän liikkeen mitä tahansa voittoa käytetään vahvistamaan sitä harhaanjohtavaa ja vaarallista käsitystä, että Israelin demokratia on menestynyt, mikä viittaa virheellisesti siihen, että alun perin oli olemassa Israelin demokratia.

Onko anarkisteilla ollut jokin rooli mielenosoituksissa?

Kysymys mielenosoituksiin osallistumisesta on jakanut paikallisia anarkisteja. Vaikka monet tuntevat itsensä vieraantuneiksi, jotkut anarkistit ovat osallistuneet ”radikaaliblokkiin”, joka on nimensä mukaisesti mielenosoituksiin osallistuvien radikaalien löyhä koalitio. Ymmärtääkseni he näkevät itsensä enemmänkin vastamielenosoittajina päätapahtumissa.

Vaikka kunnioitankin valintaa yrittää mobilisoitua Israelin yhteiskunnan sisällä ja siihen käytettyjä ponnisteluja, uskon silti kunnioittavasti, että se on nykyisissä olosuhteissa väärin. Yleinen protestiliike on niin valtava — ja niin ylivoimaisesti juurtunut käsitykseen, että Israel on demokratia, joka on pelastettava — että se imaisee sisäänsä, pakottaa tai huuhtoo pois kaikki sen sisällä olevat poikkeavat suuntaukset. Edellä esitetyistä syistä uskon, että nykyinen liike on ehkä suurin uhka Israelin kolonialismin vastaiselle taistelulle Oslon sopimusten jälkeen ja että Israel todennäköisesti käyttää sitä kansainvälisen asemansa palauttamiseen samalla tavalla kuin sopimuksia käytettiin 1990-luvun alun ensimmäisen intifadan jälkeen. Tuolloin tapahtui lopulta vain palestiinalaisten sorron lujittaminen ja heidän riiston lisääminen.

1990-luvulla Israelin äärioikeisto, joka lyhytnäköisesti piti Oslon sopimuksia tappiollisena kompromissina, vastusti niitä ja lähti massiivisesti kaduille. Myös me vastustimme sopimuksia, koska oli selvää, miten Israel käyttäisi niitä oman kunnostautumisensa hyväksi ja, mikä vielä pahempaa, palestiinalaisten kansannousun hävittämiseksi. Emme kuitenkaan missään vaiheessa harkinneet liittymistä massiivisiin oikeistomielenosoituksiin, joiden tarkoituksena oli estää sopimusten täytäntöönpano. Uskon, että tilanne on nykyään jokseenkin samanlainen. Ehkä tutumpi esimerkki olisi se, että monet natsit ja fasistit vastustavat globalisaatiota. Voisiko kukaan edes kuvitella liittoutuvansa heidän kanssaan?

En kuitenkaan halua osallistua millään tavalla näennäisdemokratian mielenosoituksiin, mutta se on syvemmällä. Minusta tuntuu, että Palestiinan kaltaisessa siirtokuntakolonialistisessa tilanteessa meillä ei ole eikä meillä pitäisi olla maltillinen rooli siirtokuntayhteiskunnassa. Meidän on hylättävä tämä yhteiskunta, sen näkökulma ja sisäpolitiikka kokonaan. Meidän on ymmärrettävä, että valtaerojen vuoksi muutos ei voi tulla Israelin yhteiskunnan sisältä. Meidän tehtävämme on heikentää sitä, luoda jakolinjoja, kylvää eripuraa ja suoranaista vastustusta. Kiistan aikana meidän ei pidä yrittää löytää tietä Israelin yhteiskuntaan, vaan pois siitä ja taisteluun sitä vastaan.

Ulkopuolelta katsottuna koko alue näyttää ruutitynnyriltä, joka on valmis räjähtämään. Mitä tarvittaisiin, jotta jotain myönteistä kehittyisi? Mikä antaa sinulle toivoa?

En haluaisi käydä kauppaa toivolla, sillä kuten kaikki kauppa, se on petoksen näyttämö. Kasvoin 1990-luvun puolivälin ja lopun eläinaktivismiliikkeessä, alkuperäisen Green Scare -kauhun aikana. Muistan lukeneeni kirjeen, jonka Free (Jeff Luers) lähetti vankilasta jostain zine-lehdestä, ehkä vuosi tai kaksi tuomionsa jälkeen, ja joka vaikutti minuun pysyvästi. Siitä on kauan aikaa, enkä löydä sitä nyt, vaikka internet muka tuo harvinaisimmat asiakirjat saatavillemme, joten olen varmasti hieman väärässä, mutta yli 20 vuoden vankeustuomion saanut Free toi esiin Varsovan gettokapinan esimerkkinä siitä, että toivo tai menestyksen mahdollisuus ei ole taistelun ja vastarinnan kriteeri. Se osui silloin ja osuu yhä.

Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Hyvä ystäväni, joka oli mukana Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon vastaisessa maanalaisessa vastarinnassa, kertoi minulle, että 1980-luvun loppu oli synkintä aikaa. [Presidentti Pieter Willem] Botha oli vallassa, Yhdysvallat tuki edelleen voimakkaasti valkoista Etelä-Afrikkaa tärkeänä Neuvostoliiton vastaisena linnakkeena, eikä apartheidin loppua ollut edes etäisesti näkyvissä. Sitten Neuvostoliitto kaatui, ja geopoliittinen tilanne muuttui dramaattisesti, käytännössä yhdessä yössä. Aluksi kaikki luulivat, että se oli loppu, koska Neuvostoliitto oli ANC:n tärkein tukija. Vähemmän ilmeinen sivuvaikutus oli kuitenkin se, että Etelä-Afrikan länsimielinen apartheid-hallitus ei ollut enää kovin tärkeä kylmän sodan jälkeisenä aikana; poliittinen muutos ja apartheidin (epätäydellinen) kaatuminen johtuivat siitä, että oli olemassa vahva liike, joka pyrki hyödyntämään näitä geopoliittisia muutoksia.

Tarinan opetus on, että vastarintaliikkeitä on organisoitava ja rakennettava silloinkin, kun kaikki näyttää olevan menetetty. Näkemykseni anarkismista ei ole utopistinen. Minun silmissäni jokainen voitto, jokainen menestys, on välittömästi nähtävä epäonnistumisena, valtarakenteena, jota vastaan on taisteltava ja joka on kaadettava. Sanotaan, että täydellinen on hyvän vihollinen, mutta se johtuu vain siitä, että heillä ei ole mielikuvitusta ja että hyvä ei ole koskaan tarpeeksi hyvä. Epätäydellisyys on jatkuvaa, mutta me vain jatkamme taistelua ja muutamme voiton tappioksi ja taistelun joka käänteessä.

Lisäys: Jonathan Pollakin tuomio

Israelin sotilaat ovat ampuneet kymmenen mielenosoittajaa Länsirannan Beita-kylässä lähellä Nablusia sen jälkeen, kun mielenosoitukset alkoivat siellä toukokuussa 2021. Tämän vuoden tammikuun 27. päivänä Israelin rajapoliisi pidätti minut, kun olin matkalla kotiin kylässä järjestetyn mielenosoituksen jälkeen, jossa vastustettiin Israelin kolonialismia ja kylän maa-alueiden varastamista uuden, vain juutalaisille tarkoitetun siirtokunnan perustamiseksi. Minua syytettiin kivien heittelystä, ja nyt seison tässä tuomioistuimessa vastatakseni näihin syytteisiin. Juttu perustuu yksinomaan kolmen minua pidättäneen rajapoliisivirkamiehen valheellisiin todistajanlausuntoihin. Poliisi kieltäytyi suorittamasta mielekästä tutkimusta, joka ei koskisi vain rajapoliisin todistajanlausuntoja, eikä myöskään minun nimenomaista kertomustani siitä, että kuulin rajapoliisien koordinoivan todistajanlausuntojaan keskenään. Toisin kuin poliisi, joka ei viitsinyt vaivautua, minulla on todisteita, jotka kumoavat poliisien kertomukset ja osoittavat, että ne ovat täynnä valheita. Normaalioloissa tämä olisi oikeudenkäynti, jonka antaisin mielelläni käydä loppuun.

Olosuhteet ovat kuitenkin kaukana normaalista. Tämä tapaus jatkuu epätavallisena sen jälkeen, kun vastaaja oli hakenut tuomion siirtämistä Israelin rikostuomioistuimesta paljon ankarampaan sotilastuomioistuinjärjestelmään, jossa palestiinalaisia syytetään vastaavista rikoksista. Vaadin oikeudenkäyntiä sotilastuomioistuimessa, koska juuri siellä palestiinalaiset toverini, jotka pidätetään säännöllisesti pidätykseni kaltaisissa mielenosoituksissa, tuomitaan ankariin rangaistuksiin vähäisten ja usein tekaistujen todisteiden perusteella. Ei ollut yllättävää, että syyttäjä vastusti tätä pyyntöä, ja tuomioistuin hylkäsi sen. Valtionsyyttäjän huono (eikä täysin oikea) perustelu oli, että elämäni keskus ei ole Länsirannalla. Länsirannalla asuvia ja työskenteleviä israelilaisia siirtokuntalaisia ei kuitenkaan myöskään syytetä sotilastuomioistuimissa. Missä on heidän ”elämänsä keskus”? Tuomioistuin perusteli hakemukseni hylkäämistä pääasiassa sillä, että rikoksia, joista minua syytetään, ei luokitella turvallisuusrikoksiksi.

En ole lakiasiantuntija, eikä minulla ole välineitä — enkä pidä sitä tärkeänä — arvioida tuomioistuimen päätöksen laillisuutta. Yksi asia on kuitenkin kiistaton: Palestiinalaisia, eikä ainoastaan niitä, jotka elävät suoraan Israelin Länsirannalla harjoittaman sotilasdiktatuurin alaisuudessa, tuomitaan tuhansittain Israelin sotilastuomioistuimissa samanlaisista tai samankaltaisista syytteistä. Minä säästyn tällaiselta kohtalolta vain siksi, että valtio pitää minua sekä kansalaisena että hallitsevan juutalaisen uskonnon jäsenenä. Ystäväni Tareq Barghouth — Jerusalemissa asuva palestiinalainen ja entinen Israelin asianajajayhdistyksen jäsen — joutui syytteeseen ja tuomittiin israelilaisen sotilaan univormussa sotilastuomioistuimessa Länsirannalla. Samaan aikaan Länsirannalla sijaitsevan israelilaisen siirtokunnan etuvartioaseman asukas ja Dawabshehin perheen murhaaja Amiram Ben Uliel, joka oli tuomittu paljon vakavammista terrorismirikoksista, joutui oikeuteen siviilirikosoikeudessa Jerusalemissa.

Vain kaksi kuukautta sitten israelilaiset siirtokuntalaiset ampuivat Qussai Ma’atanin kuoliaaksi Länsirannan Burqan kylässä. Kaksi siirtokuntalaista pidätettiin murhasta epäiltynä. Samaan aikaan myös joitakin Burqan asukkaita pidätettiin paljon lievempien epäilyjen vuoksi osallistumisesta yhteenottoihin, jotka seurasivat siirtokuntalaisten tunkeuduttua heidän kyläänsä. Israelin siviilirikostuomioistuimessa käsiteltiin siirtokuntalaisten tapausta useaan otteeseen ennen kuin palestiinalaisten tapausta käsiteltiin kertaakaan sotilastuomioistuimessa. Syynä tähän on se, että palestiinalaiset on saatettava tuomioistuimen eteen vasta 96 tunnin kuluttua — neljä kertaa pidempään kuin Israelin rikoslaissa säädetään.

Tätä syrjivää politiikkaa voidaan toki pitää Israelin lainsäädännön mukaan laillisena, mutta pohjimmiltaan se ilmentää selvästi Israelin apartheid-hallintoa joen ja meren välissä.

Laki ei kuitenkaan ole oikeutta. Etelä-Afrikan apartheidia suojeltiin aikanaan paikallisella lailla, samoin kuin Ranskan kolonialismia Algeriassa, Rhodesian valkoista ylivaltaa ja lukemattomia muita selvästi epäoikeudenmukaisia siirtomaahallintoja, jotka kukistettiin. Itse asiassa laki on varsin usein suunniteltu oikeudenmukaisuuden vastakohdaksi.

Vallitsevan tilanteen epäoikeudenmukaisuus on niin itsestäänselvää ja kiistatonta, että jopa Israelin pahamaineisen Mossadin entinen johtaja Tamir Pardo joutui hiljattain myöntämään, että ”alue, jossa kahta kansaa tuomitaan kahden oikeusjärjestelmän mukaan, on apartheid-valtio”.

Vaikka syytteestä voisi päätellä, tässä tapauksessa ei ole kyse mellakoista tai poliisien estämisestä ja pahoinpitelystä vaan pikemminkin Israelin kolonialismin ja apartheid-hallinnon vastaisen vastarinnan tukahduttamisesta ja syyllistämisestä. Vastaukseni syytteessä kuvattuihin syytteisiin ja tosiseikkoihin on epäolennainen. Koska itse tapa, jolla tämä oikeudenkäynti käydään, on osoitus Israelin apartheidista, yhteistyö olisi omahyväisyyttä. Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan omistanut aikani Israelin siirtomaavallan vastustamiselle, enkä halua enkä pysty nyt tekemään yhteistyötä sen kanssa, vaikka päätökseni merkitsisi sitä, että joudun jälleen telkien taakse.

Vaikka en aio myöntää mitään, mitä en ole tehnyt, en aio kuulustella syyttäjän todistajia, kutsua ketään omasta puolestani tai todistaa itse; en aio kyseenalaistaa syyttäjän niin sanottuja todisteita enkä esitä mitään omia todisteita, jotka kumoaisivat syytteeni. Israelin kolonialismi ja sen apartheid-hallinto ovat pohjimmiltaan laittomia. Tämä tuomioistuin on laiton. Tämän tapauksen menettelyt, jotka täydentävät muita menettelyjä, joita käydään rinnakkaisessa ja laittomassa sotilastuomioistuimessa, jonka olemassaolon tarkoitus on vastarinnan tukahduttaminen, ovat kaikki laittomia. Ainoa järkevä vastaus tähän syytteeseen, tähän todellisuuteen, on taistelu vapauden ja vapautuksen puolesta. Mikään ääni ei ole kovempi kuin kansannousun ääni!

Lähde: https://fi.crimethinc.com/2023/10/08/a-nuclear-superpower-and-a-dispossessed-people-an-anarchist-from-jaffa-on-the-violence-in-palestine-and-israeli-repression

Mutta miksi asia on näin? Miksi suhteellisen yksittäinen historian tapahtuma, tai jopa yhden ainoan miehen teot (Stalin), on ne mihin jaksetaan kiinnittää huomiota? Vaikka kyseessä olikin erityisen kaamea tapahtumien sarja, kommunistien “petos” anarkisteja kohtaan Venäjän vallankumouksen aikaan on vain yksi tapaus, jossa vasemmistovoimat murskaavat anarkistiliikkeitä. Kaikki vaikuttavat olevan perillä Kronstadtin tapahtumista, tai bolshevikkien petoksesta Ukrainan anarkisteja kohtaan, mutta nämä ovat ainoastaan linkejä suuremmassa petosketjussa. Voisiko olla, että ihmiset eivät ole tietoisia tästä historiasta? Voisiko olla, että joku ei halua tämän trendin paljastuvan? Voisiko olla, että jotkut saattavat jopa olla sinut kaiken tämän kanssa? Kaikki kolme vaihtoehtoa ovat todennäköisesti totta, mutta sen sijaan että suosittaisiin pahaa, olettakaamme että sellaisesta johdonmukaisuudesta ei ole tietoa.

Ehkäpä tietämättömyys on se miksi ihmiset viittaavat Haitin vallankumoukseen “menestyksenä”. Ajettiinko silloin valkoiset menestyksellä ulos saarelta? Kyllä. Loppuiko orjuus? Ei todellakaan! Vallankumouksen lopulla ihmiset olivat edelleen plantaasijärjestelmän orjia. Sen sijaan että valkoiset olisivat heiluttaneet ruoskaa, Louverturen sotilasjuntta hakkasi heidät tottelevaisiksi. Mikä hänen logiikkansa tälle oli? Kuten hän itse sanoi, “Vapautta ei voi olla olemassa ilman teollisuutta.”

Kun plantaasien työntekijät nousivat kapinaan tätä “uutta” orjuuden muotoa vastaan, se hiljennettiin. Kun kävi selväksi, että Louverturen sisaruksenpoika Moyse oli mukana, ja että hän halusi päästä teollisuudesta ja rahaa tuovista satokasveista irti ja mennä kohti omavaraisuutta, Moyse teloitettiin. Kun tuli käsky lapioida, Louverturen liberaali logiikka ei kyennyt saamaan aikaan orjuuden lakkauttamista ja todella haastamaan hallitsijaa. Hänen seuraajansa Dessalines jätti kaikki vasemmistoleikit ja julistautui keisariksi.

Kuten tässä tullaan osoittamaan, tämä kyvyttömyys haastaa johtamisen perusaspekteja on vasemmistolle sisäsyntyistä, mikä osoittaa selvän historiallisen trendin joka edelleen toistaa itseään. Vaikka tämä on verhottu sloganeihin kuten “vapaus, veljeys, tasa-arvo”, vasemmistolaisuus toistuvasti päätyy olemaan se voima joka murskaa näitä tuntoja. Jos vasemmisto olisi vakavissaan tällaisten ideoiden kanssa, miksi sitten Ranskan vallankumoukselliset “lakkauttivat” orjuuden siirtokunnissa vasta vuosien nahistelun jälkeen? Miksi tämä näennäinen lakkauttaminen tapahtui vasta sen jälkeen kun orjat olivat kapinoineet ja konkreettisesti lakkauttaneet orjuuden pakottamalla entiset omistajansa vapauttamaan saaren? Vasemmiston vapautusretoriikka aina menee niin pitkälle kuin on tarvis pysyäkseen kansan vaatimusten matkassa, ja se on jatkuvassa kamppailussa pysyäkseen ajan tasalla radikaaleista vaatimuksista, samalla kun se aina yrittää sitoa asiat takaisin status quoon. Ei se ole vasemmistopoliitikot tai vallankumoukselliset jotka puskevat kansan emansipaatiota eteenpäin, vaan kansa itse joka vapauttaa itsensä rajoitteista, joita vasemmisto yrittää heidän niskoilleen pakottaa.

Ranskan vallankumous on jälleen yksi vallankumous, jota vasemmisto pitää jonkinlaisena inspiraationa, sen sijaan että se pitäisi sitä viheliäisen kurjana epäonnistumisena, joka se todella oli. Vasemmistolaiset ylistävät sitä feodalismin lakkauttamisesta, mutta mitä hyötyä on yhden riistojärjestelmän lakkauttamisesta, kun ainoa mitä on saanut aikaan on luonut uusia muotoja? Ranskan vallankumous vapautti ihmiset feodalismin ikeestä, mutta välittömästi suitsi kansaa kapitalismilla, ja alkoi keksiä uusia rationalisaatioita vapautta vastaan.

Eräs sellainen rationalisaatio on upotettu nykypäivän politiikkaan, ja sitä sosialistit, marxilaiset ja jopa monet anarkistit usein hehkuttavat. Tämä järkeily on vasemmistolaisuudelle sisäsyntyistä, ja se on yksi sen keskeisistä opinkappaleista. Vasemmistolaisuus pyrkii oikeuttamaan johtajuuden väittämällä, että johtajuus “lähtee kansasta”, eikä se ole oikeaa johtajuutta. Tämänlaista mentaalista leikkiä ensimmäisenä harrasti Robespierre, jonka Engels myöhemmin varasti, vain päätyäkseen marxilaiseen kaanoniin “proletariaatin diktatuurin” ideana. On naurettavaa, että marxilaiset usein kutsuvat anarkismia “liberaaliksi”, kun heidän koko ideoidensa joukko perustuu porvarilliseen ajatteluun. Itse asiassa, eräs ensimmäisistä Neuvostoliittoon pystytetyistä patsaista, jonka Lenin oli rakennuttanut, oli Robespierre!

Vasemmistolaisuus ei vastusta auktoriteetteja tai hallitsijuutta, se yksinkertaisesti toivoo kääntävänsä ympäri nykyisen hierarkian. Se ei vastusta pakkokeinoja, edustuksellista politiikkaa tai edes suoraa murhaa niin kauan, kun joku establishmentista tekee nämä teot kansan nimissä. Tällä logiikalla on hyväksyttävää luoda asioita kuten salaiset poliisivoimat. On hyväksyttävää pyörittää valtion teloitusjärjestelmiä. On hyväksyttävä hyökätä niitä voimia vastaan, jotka saattaisivat vastustaa omaa ylivaltaa “kansan” nimissä. Koska vasemmisto ei täysin nuhtele auktoriteettia ja hallitsijuutta, se varmistaa että sillä on sopiva jalansija väkivaltaisesti vastustaa kaikkea minkä kanssa se on eri mieltä, yksinkertaisesti nimittämällä heitä “vastavallankumouksellisiksi”. Ei ole sattumaa, että melkein aina näillä “vastavallankumouksellisilla” on enemmän yhteistä vallankumouksellisen tilanteen esittämien tavoitteiden kuin vasemmistolaisten tavoitteiden kanssa. Ne jotka tavoittelevat vallankumousta sen täydessä laajuudessaan, ja lakkauttavat KAIKEN hallitsijuuden, uhkaavat vasemmistolaisia, jotka uskovat että he ansaitsevat hallita samoja ihmisiä, sen sijaan että ihmiset hallitsisivat itseään.

Haitin vallankumousta seuranneen tuotantoon keskittyneen autoritaarisen valtion luomista heijastellen me näemme samanlaisia tapahtumia Meksikon vallankumouksessa. Käsite “vapaus ei voi olla olemassa ilman teollisuutta” johti sekä jatkuvaan orjuuteen Haitilla että Meksikon vallankumouksen epäonnistumiseen todella vapauttaa sen kansa.

“Radikaali” poliittinen siipi Meksikossa tuohon aikaan oli keskittynyt järjestöön nimeltä Casa del Obrero de Mundial (COM). Sen sijaan että he olisivat uskoneet, että kansan tulisi antaa hallita itseään, COM uskoi että talonpoikiin ei voinut luottaa täysin vallankumouksen toteuttamisessa, sillä he uskoivat marxilaisen käsitteen siitä, että urbaani proletariaatti oli ainoa oikea vallankumouksellinen subjekti. Tällaisen ajattelun avulla COM muodosti Punaiset Pataljoonat, ja liittoutui Carranzan liberaalin porvarihallituksen kanssa. He tulivat olemaan keskeisessä roolissa Zapatan ja Villan pääosin talonpojista koostuvien joukkojen vastustamisessa, ja he täysin vastustivat näitä joukkoja, jotka olivat aikeissa murskata hallitsijuuden.

Kuten vasemmistolaisuudessa on johdonmukaista, Punaiset Pataljoonat itse liittoutuivat hallitsijuuden status quon kanssa ja päätyivät vastustamaan niitä, jotka todella halusivat vapaata elämää. Kuten oli tilanne Haitin vallankumouksen kanssa, vasemmistojoukot eivät kyenneet näkemään status quon tuolle puolen, ja ne taistelivat saadakseen sen takaisin pystyyn vallankumousta vastaan, joka uhkasi kääntää heidän elämäntyylinsä päälaelleen. Tottakai Punaisten Pataljoonien näyteltyä osaansa vallankumouksen pettureina, ne joita he auttoivat valtaan systemaattisesti riisuivat heidät aseista, sysäsivät vallasta ja murhasivat. Kuten Moysen tapauksessa aiemmin, ja myöhemmin Stalinin murhaamien vanhojen bolshevikkien enemmistön kanssa, yksikään hyvä vallankumouksellinen teko ei jää vasemmistolaisuudelta rankaisematta.

Espanjan vallankumoukselliset Espanjan sisällissodassa olivat myös silminnäkijöitä tämäntyyppiselle vasemmistopetturuudelle. Vaikka Neuvostoliitto oli nimellisesti sisällissodan antifasististen joukkojen liittolainen, se toimi Stalinin johdolla oman etunsa vuoksi eikä niinkään altruismista tai todellisesta halusta vastustaa auktoriteetteja. Stalin otti mielellään suurimman osan Espanjan kultareserveistä ja antoi vastineeksi usein kritisoituja riittämättömiä tai huonosti toimivia aseita ja runsaasti huonoja poliittisia neuvoja. Neuvostoliiton agentit murhasivat lukuisia vasemmistolaisia, jotka olivat eri mieltä Neuvostoliiton politiikasta ja puhuivat sellaisten kehityskulkujen puolesta, jotka suosisivat Espanjan kansaa sen sijaan, että ne vain turvaisivat Neuvostoliiton asemaa.

Stalinin ulkopuolisen petoksen lisäksi CNT:n vasemmistolaisemmat osat syyllistyivät itse sisäiseen petokseen. Huolimatta anarkistien laajasta vastustuksesta ja kritiikistä CNT sinetöi kohtalonsa suostumalla työskentelemään tasavaltalaishallituksen rinnalla. Liberaalit republikaanit, kuten meksikolaiset liberaalitkin, pitivät anarkistivoimia pelkkinä pelinappuloina, joita käytettiin heidän taistelussaan, eikä heillä ollut koskaan aikomustakaan ottaa heidän ajatuksiaan vakavasti. Tasavaltalaiset tuomitsivat Rautakolonnan kaltaiset anarkistiryhmittymät ”rosvoiksi”, ja kommunistit ja liberaalit murskasivat kaiken vallankumouksellisen hengen. Kuten eräs kommunistisen puolueen johtaja totesi…

“Jos alussa erilaiset ennenaikaiset yritykset ”sosialisoimiseksi” ja ”kollektivisoimiseksi”… saattoivat olla oikeutettuja… niin nyt, kun on olemassa kansanrintaman hallitus, jossa ovat edustettuina kaikki fasismin vastaisessa taistelussa mukana olevat voimat, eivät tällaiset asiat ole ainoastaan toivottavia, vaan ehdottomasti kiellettyjä.” Vallankumouksen edessä Espanjan vasemmistolaiset vastustivat anarkistisia aatteita täydellisesti, ja kommunistit jopa hylkäsivät kommunismin porvarillisen liberalismin hyväksi. Sen sijaan, että he olisivat omaksuneet anarkistista politiikkaa, joka olisi vetänyt kansan tuen pois fasisteilta ja luonut mahdollisuuksia anarkististen kantojen kasvulle, vasemmistolaiset republikaanit ja kommunistit päättivät, että fasismi oli parempi kuin anarkia. Kuten Geoff Bailey kirjoittaa… “Suurtilojen välitön uudelleenjako olisi saanut miljoonien talonpoikien tuen hallitukselle, mukaan lukien monet konservatiiviset talonpojat, jotka olivat liittyneet kirkollisiin ja monarkistisiin joukkoihin Francon armeijassa. Marokon itsenäisyysjulistus olisi heikentänyt Francon kannatusta Pohjois-Afrikassa ja jopa avannut toisen rintaman hänen joukkojaan vastaan Marokossa. Teollisuuden ja pankkitoiminnan välitön kansallistaminen olisi estänyt porvaristoa sabotoimasta sotatuotantoa avaamalla uudelleen suljettuja tehtaita ja takavarikoimalla rahaa, jota olisi voitu käyttää aseiden ostamiseen.“ Jälleen kerran näemme vasemmiston järjestäytyvän selvästi anarkismia vastaan. Huolimatta monien väitteistä, joiden mukaan anarkismia on olemassa vasemmistossa, näin ei yksinkertaisesti voi olla, kun vasemmisto johdonmukaisesti vastustaa anarkistisia liikkeitä. Jälleen kerran vasemmistolaisuus pitää mieluummin kiinni vallitsevasta tilanteesta kuin omaksuu minkäänlaisia todella vapauttavia ajatuksia. Neuvostoliiton osallistuminen anarkian murskaamiseen ulkomailla näkyy jälleen Shinminin kommuunin tapauksessa. Shinmin-kommuuni syntyi Mantsuriassa noin vuonna 1929, ja se koostui useista kyläneuvostoista, jotka keskittyivät pikemminkin ihmisten välittömien tarpeiden tyydyttämiseen kuin jonkinlaisen tuottavan infrastruktuurin rakentamiseen, johon ihmiset voitaisiin kahlita. Kuten olemme nähneet, vasemmistolaiset eivät voi sietää sitä, että teollisuus jätetään huomiotta, ja heidän oli tehtävä asialle jotain. Sen jälkeen kun japanilaiset imperialistit olivat murhanneet yhden merkittävän henkilön, neuvostoliittolainen agentti murhasi toisen johtavan henkilön. Tämä ei ole ensimmäinen tapaus, jossa lähes fasistit ja kommunistit jakavat samat tavoitteet anarkismin vastustamisessa.

Sekä kansallismieliset että kommunistit hävittivät anarkismin Kreikasta lähes kokonaan toisen maailmansodan ja sitä seuranneen Kreikan sisällissodan aikana. Jopa vapaamieliset kommunistit ja ne vasemmistolaiset, jotka eivät olleet anarkisteja, joutuivat Kreikan kommunistisen puolueen kohteeksi. Kuten Agis Stinas kirjoitti…

“Ensimmäisen maailmansodan aikana kansaa hallitsevat teloittajat asettivat erityisesti koulutetut poliisiyksiköt ja ammattitappajat vastaamaan internationalistien joukkomurhasta. Toisen maailmansodan aikana stalinistit ottivat tämän vastuun itselleen.“

Voimme jopa nähdä KKE:n jatkavan näitä toimia nykyaikana. Vuonna 2011 Kreikassa järjestetyssä yleislakossa anarkistit yrittivät rynnätä parlamenttirakennukseen, mutta KKE:n jäsenet pysäyttivät heidät. Jälleen kerran näemme vasemmistolaisten sortuvan suojelemaan vallitsevaa tilannetta anarkisteilta fyysiseen yhteenottoon asti. Vuonna 2012 lakon aikana KKE antoi iloisesti fasistisen Kultaisen aamunkoiton jäsenelle puheenvuoron lakkoileville työntekijöille. Jälleen kerran fasismi ja vasemmistolaisuus ovat hyvin halukkaita hyppäämään yhdessä sänkyyn anarkismin tai minkä tahansa tapahtuman edessä, joka uhkaa todella järkyttää asioita. Vasemmistolaiset eivät halua järkyttää asioita yhtään enempää kuin he voivat hallita niitä, ja he ovat valmiita liittoutumaan minkä tahansa sellaisen puolueen kanssa, joka voi auttaa heitä pitämään todelliset levottomuudet kurissa.

Venäjä, Espanja, Meksiko, Haiti, Mantšuria, Ukraina, Kreikka… Tämä laajempi kuva osoittaa, että vasemmiston anarkismin vastustus ei ole mikään poikkeama, vaan johdonmukainen suuntaus. Jotkut saattavat haluta sivuuttaa nämä tapahtumat muinaishistoriana, mutta ne ovat ehdottomasti suuntaus, joka jatkuu tänäkin päivänä. Vain muutama viikko sitten kommunistit hyökkäsivät anarkistisen kirjakaupan kimppuun Hampurissa Saksassa. Vasemmiston toimet osoittavat, että he eivät ole millään tavalla kiinnostuneita muuttamaan asioiden tilaa. He ovat puhtaasti kiinnostuneita kontrollista.

Vasemmisto ei halua luoda uutta maailmaa, vaan se haluaa vain hallita nykyistä maailmaa. Sen sijaan, että he purkaisivat hallintajärjestelmiä, he haluavat yksinkertaisesti ottaa ohjakset haltuunsa. Kyse ei ole yli-innokkaista bolshevikeista, kuten monet uskovat, vaan vasemmistolaisuuden logiikkaan kuuluvasta asiasta. Kaikkia aatteita, jotka eivät täysin vastusta auktoriteetteja ja valtaa, hallitsee halu auktoriteetteihin ja vallanpitoon. Vasemmistolaisen logiikkansa luonteen vuoksi se hyppää vastustamaan kaikkia, jotka uhkaavat auktoriteettia ja valtaa.

Vasemmistolaisuus ei kykene todella vapauttaviin ajatuksiin, koska se ei pysty irrottautumaan nykyisestä vallankäytön tilasta. Vasemmistolaisuudelle valta ei ole jotakin, jota pitää vastustaa, vaan jotakin, joka pitää valjastaa. Vasemmisto on johdonmukaisesti puolustanut liberaalia kapitalismia, koska se toivoo voivansa käyttää sitä keinona saada valtaa. Tämän vuoksi anarkismi on aina ollut vasemmiston vihollinen, ei osa sitä. Siinä missä vasemmisto hakee valtaa olemassa oleviin rakenteisiin ohjatakseen yhteiskuntaa kohti tavoitteitaan, anarkismi pyrkii antamaan ihmisille mahdollisuuden luoda itse uusia elämänmuotoja.

Tyypillinen vasemmistolainen vastaus absoluuttiseen auktoriteetin vastustamiseen on huudella taantumuksellisilta puolustautumisesta. Tämä väite on ensinnäkin säälittävä vetoaminen ihmisten pelkoihin, sillä siinä esitetään ulkopuoliset voimat jonkinlaisina mörköinä, joita vastaan voi taistella vain valtio tai valtiomuotoinen yksikkö. Toiseksi historia on osoittanut sen vääräksi. Ukrainan anarkistit tekivät hyvää työtä vastustaessaan valkoisia armeijoita, eivätkä ne kukistaneet heitä, vaan puna-armeija. Työväenvalvontaa Venäjällä eivät todellakaan purkaneet taantumukselliset! Zapatan ja Villan joukot suoriutuivat puolustautumisessa huomattavan hyvin, ja punapataljoonilla oli tärkeä rooli vaa’an kallistumisessa heidän tappionsa suuntaan. Shinminin kommuuni kärsi iskuja taantumuksellisilta joukoilta, mutta ratkaisevan iskun sen tappioon antoivat kommunistit, eivät japanilaiset. Kreikan anarkismi kukistui, kun se murskattiin kommunistien ja nationalistien välissä. Espanjan anarkistit kukistettiin itse asiassa fasistien toimesta, mutta vasta vasemmistolaisten jatkuvan sabotoinnin ja anarkististen aloitteiden täydellisen hylkäämisen jälkeen. Vasemmistolaiset väittävät, että jonkinlainen valtiomuotoinen kokonaisuus on välttämätön taantumukselta suojaamiseksi, mutta taantumus ei ole historiallisesti ollut ainoa voima, joka on vastustanut anarkismia. Kun otetaan huomioon anarkisteihin kohdistuneen vasemmistoväkivallan historia, olisi kysyttävä: ”Ketä vastaan meidän on tarkalleen ottaen suojeltava itseämme?”

Lähde:

medium.com

Johdatus vaistoon joka ei suostu katoamaan.

‘Ja nyt revimme irti jok’ikisen kieltojulisteen, ja jokainen ruohonkorsi saa kasvaa juuri niin kuin haluaa.’ 

–Nuuskamuikkunen.

Anarkismi on ainoa elämisen muoto, joka on koskaan toiminut tai koskaan voi toimia. Se on ainoa todellinen vaihtoehto vasemmiston ja oikeiston, optimismin ja pessimismin, jopa teismin ja ateismin näennäisvaihtoehdoille. Asian laidan ollessa näin ei ole mikään ihme, että anarkismin aate on laajalti väärinymmärretty, pilkattu ja jätetty huomiotta, jopa nimellisten anarkistien toimesta.

Mitä anarkismi on?

Anarkismi kieltää ylivallan. Anarkistisessa yhteiskunnassa — siis luonnollisesti myös anarkistissa itsessään — kellään tai millään ei ole valtaa alistaa ketään muuta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, kuten tulemme huomaamaan, että auktoriteettia ei olisi.¹ Anarkismi kieltää sen sijaan pakkovallan, jolla yksilöä voidaan ohjailla hänen tahtonsa vastaisesti.

Tähän on kaksi ratkaisevan tärkeää poikkeusta. Ensimmäinen poikkeus on, että anarkisti, kieltäessään ylivallan, joutuu välttämättä pitämään kurissa sellaiset ihmiset, jotka haluavat alistaa — väkivalloin tai muutoin  —  muita ihmisiä. Raiskaajat, murhaajat, heikompien kiusaajat ja, epäsuoremmin, varkaat pyrkivät alistamaan muita, ja heitä pitää estää tekemästä niin.

Toinen poikkeus on se, että anarkisti voi perustellusti pidätelle heitä, jotka eivät hallitse itseään. Ei ole väärin estää esimerkiksi pikkulapsia, unissakävelijöitä tai huumausaineiden vaikutusvallassa olevia kävelemästä kielekkeen yli kuolemaansa. Jos joku on kuitenkin järjissään ja on ehdottoman varma aikomuksessaan hypätä kielekkeeltä alas, niin anarkistinen yhteiskunta antaisi hänen tehdä niin.

Nämä kaksi poikkeusta antavat osittaisen vastauksen anarkismin kahdelle yleisimmälle vastaväitteelle. Ensimmäinen on, kuka tai mikä tarkalleen ottaen estäisi hulluja, alakuloisia ja tyhmiä vahingoittamasta itseään? Johon anarkistin tavallinen vastaus on “ihmiset”. Ei valtio, eivät asiantuntijat; me. Tämä vastaus on totta kai epätäydellinen ja johtaa muihin vastaväitteisiin. Vastataksemme näihin meidän pitää oppia tunnistamaan ne maailman voimat, jotka hallitsevat yksilöitä heidän tahtonsa vastaisesti, voimat, joista meidän pitäisi hankkiutua eroon, jotta voisimme luoda täysin anarkistisen yhteiskunnan. Kutsun näitä seitsemäksi dominantiksi. Ne ovat, karkeasti hienovaraisuuden ja kokonaisvaltaisuuden mukaan järjestettynä:

1. [Itsevaltainen] monarkia.
2. [Sosiaalidemokraattinen] valtio (mukaan lukien sen raha, laki, yksityisomaisuus, poliisi jne.).
3. [Totalitaarinen/kapitalistinen] yritys.
4. [Valta]enemmistö.
5. [Professionalistinen/uskonnollinen] instituutio.
6. [Teknokraattinen] järjestelmä.
7. [Mentaalinen/emotionaalinen] ego.

Jopa anarkisteilla on vaikeuksia hyväksyä, että kaikki nämä ovat luonnostaan alistavia voimia. Yksikään anarkisti ei tietenkään kannata monarkiaa, ja hyvin harvat kannattavat yritysten valtaa², mutta tuki valtiolle ja sen monille tekniikoille [”techniques” Ellulin käyttämässä merkityksessä, suom. huom.] ja instituutiolle on yllättävän yleistä anarkistien keskuudessa (äänestäminen, kampanjointi, sen sotien tukeminen), kuten myös anarkistien tuki demokratialle (ammattiyhdistystoiminta, anarko-syndikalismi ja muut ”suoran demokratian” muodot) ja professionalismille (professorit Noam Chomsky, David Graeber, Murray Bookchin jne.). Järjestelmä ja ego ovat niin hienovaraisia ja kokonaisvaltaisia, että niitä harvoin edes mainitaan anarkistisessa kirjallisuudessa (kunnioitettavina poikkeuksina mainittakoon Laotse⁴, Leo Tolstoi, William Blake, Henry Miller ja Ivan Illich⁵). Se että anarkistit joskus kannattavat dominanttien pakkovaltaa tai kohauttavat sille olkiaan, tai se, että he  — me  — joudumme usein tekemään kompromisseja (monesti turhan auliisti) ei tarkoita, että niiden kannattaminen on anarkistista, sen enempää kuin joidenkin vegetaristien harrastama salaviekas pekonisämpylän ahmiminen tekisi sianlihan syönnistä vegetarismia.

Riippumatta siitä mitä mieltä anarkistit ovat, seitsemän dominantin valta pakottaa on kiistämätön; ne kontrolloivat yksilöitä, ja luontoa, niiden tahdon vastaisesti. On kiistämätön tosiasia, että kuninkaat alistavat alamaisiaan, että valtiot tekevät samoin, ja että omaisuuden hallussapito, taloudellinen varallisuus, kyky kirjoittaa tai muokata lakeja, enemmistön voima, erikoistunut, tekninen asiantuntevuus, ammatti-ihmisten auktoriteetti ja konformismi järjestelmän suhteen suovat kaikki käyttäjilleen vallan alistaa — joskus jopa kesyttää  —  ihmisiä. On myös kiistämätöntä, että tietyn koon ja kompleksisuuden ylittävät työkalut tekevät miehistä ja naisista orjiaan ja saavat heidät ajattelemaan, toimimaan ja jopa tuntemaan omalle luonnolleen vieraalla tavalla; heistä tulee esimerkiksi auton palvelijoita, tai liikennejärjestelmän, tai farmin, tai koulun, sen sijaan, että he palvelisivat itseään tai luontoa. Lopuksi, on kiistämätöntä, että rauhaton mieli ja tunteet ottavat vallan tietoiselta kokemukselta ja saavat miehet ja naiset tekemään, sanomaan, ajattelemaan ja tuntemaan asioita, joita he eivät halua; saavat heidät esimerkiksi vihaamaan, suuttumaan, masentumaan tai murehtimaan. ”Minä” haluan ehkä lopettaa haluamisen ja murehtimisen, mutta jos olen rehellinen, on selvää, etten minä ole vallassa täällä. Minun typerä egoni on.

Tästä seuraa, että filosofian, jonka keskeinen opinkappale on kaikkien ylivallan muotojen kritiikki täytyy  — väistämättömistä hairahduksista ja kompromisseista huolimatta  — asettua vastustamaan valtioiden, yritysten, omaisuuden, professionalismin, rahan, lain, demokratian, monarkian, teollisten työkalujen ja luonnostaan tyytymättömän ja väkivaltaisen, pakonomaisesti haluavan, murehtivan ja suunnitelmia tekevän, mentaalis-emotionaalisen väärän itsen yksinvaltaa.

Tämä asenne vaikuttaa vähintäänkin oudolta ihmisistä, jotka ovat eläneet alistavissa järjestelmissä. Se itsenäisyys, jota anarkismi edustaa tuntuu tavallisista ihmisistä niin etäiseltä heidän omiin kokemuksiinsa nähden, että sen puolestapuhujat voisivat yhtä hyvin kuvailla parasta tapaa elää Jupiterissa. Silti anarkismi ei ole vain ihmiskunnan alkuperäinen tila, vaan myös tapa, jolla useimmat meistä elävät jo nyt, ainakin onnellisimpina hetkinämme. Olemme anarkisteja rakkaussuhteissamme, ystävyyssuhteissamme, ja joskus jopa aivan järjestelmän hampaissa, työpaikalla. Kun pomo ei ole paikalla, ja kaikki ovat kokoontuneet yhteen pohtimaan miten ihmeessä hänen luomansa sotkun saisi setvittyä, voimme nähdä vilauksen kollektiivista, joka on niin yksinkertainen ja tehokas, että emme edes tiedosta sen olemassaoloa. Mutta sitten pomo palaa takaisin, ja työn tavallinen maailma palaa myös, tai politiikan tai poliisin tai opettajien tai rahan maailma, ja, kun joku kertoo meille olevansa anarkisti, me pidämme ajatusta, jos ei naurettavana, niin vähintäänkin hämmentävänä. Varmastikin, me ajattelemme, varmastikin…

Ensimmäinen vastaväite: anarkismi on epäinhimillistä

Mikä on ihmisluonnon ydin kaikkien meitä ohjailevien ja alistavien järjestelmien alla? Jos kukaan tai mikään ei hallitse meitä  — eivät edes omat tunteemme ja ajatuksemme  — mitä jää jäljelle? Miten me käyttäydymme? Revimmekö toisemme kappaleiksi? Varastamme, tappelemme ja nussimme itsemme kukkulan huipulle? Sekoamme täysin?

Autoritarismin kannattajat  — sen aidot kannattajat, he jotka tukevat aiemmin mainittuja seitsemää dominanttia  — vastaavat ”kyllä”. Ihmisluonto on pohjimmiltaan väkivaltainen, itsekäs ja typerä, he väittävät, joten me tarvitsemme kuninkaita, valtioita, yrityksiä, demokratioita, lakeja, asiantuntijoita ja kontrolloivan mielen tai tunteiden valvontaa, jotta välttäisimme ”anarkian”  —  käsite, jonka he tulkitsevat tarkoittavan jotain myöhäiskeskiaikaisen helvetin tapaista, ihmisenmuotoisia hirviöitä juoksentelemassa ympäriinsä kannibalisoiden toisiaan. Libertaristit  —  ja huomautan jälleen, että tarkoitan aitoja libertaristeja, heitä, jotka eivät salli minkään alistaa itseään  —  vastaavat ”ei”. Ihmiset voivat epäilemättä olla väkivaltaisia, itsekkäitä, ja typeriä, mutta pohjimmiltamme me olemme rauhanomaisia, anteliaita ja älykkäitä olentoja.

Tavallisesti autoritarismin kannattajat vastaavat tällaisiin väitteisiin kehottamalla meitä ”katsomaan ympärillemme  — katsokaa ihmisiä, katsokaa uutisia  —  me olemme ilmiselvästi väkivaltaisia, itsekkäitä ja typeriä.” Autoritaariset psykologit ovat samaa mieltä; he viittaavat niihin moniin, moniin tutkimuksiin, jotka osoittavat, että ihmiset ovat väkivaltaisia, itsekkäitä ja typeriä. Autoritaariset filosofit ovat niin ikään yhtä mieltä; he sanovat, että seitsemän dominantin ulkopuolella ei ole järjestystä, merkitystä tai älykkyyttä. Heillä on hyvin monimutkaisia teorioita, joiden avulla he voivat piilottaa perustavanlaatuisen epäluottamuksensa luontoa ja ihmisluontoa kohtaan, mutta tämä epäluottamus on autoritaarisen asenteen perusta.

Libertaristit voivat sitten huomauttaa, että ”ihmiset” meidän ympärillämme, he, joista autoritarismin kannattajat valittavat ja joita autoritaariset psykologit tutkivat, ovat saaneet kasvatuksensa maailmassa, jota hallitaan voimalla. On tautologia väittää, että tarvitsemme autoritaarisia voimia, koska ihmiset, joita hallitaan autoritaarisilla voimilla ovat väkivaltaisia, itsekkäitä ja typeriä. Yhtä hyvin voisimme väittää, että meidän pitää sulkea lintuja häkkeihin, koska häkeissä elävät linnut ovat vaarallisia.

Anarkistin näkemys ihmiskunnasta ei perustu siihen, miten ihmiset hänen ympärillään ajattelevat ja käyttäytyvät, vaan hänen omaan luontoonsa. Tässä mielessä hän muistuttaa autoritarismin kannattajaa; erona on, että kun anarkisti katsoo sisimpäänsä hän huomaa, että vaikka hän selvästikin voi olla valehtelija, pelkuri, narri ja sadisti, hän on pohjimmiltaan rauhaa rakastava, antelias ja järkevä. Hän päättelee sitten, että muidenkin täytyy olla samanlaisia; johtopäätös, jota tukevat hänen kaikkein läheisimmät ihmissuhteensa, jotka todistavat hänelle, että kontrollin ja voimankäytön poissaolo ei ole epäjärjestystä.

Toinen vastaväite: anarkismi on kaaosta

Yksi yleisimmistä autoritarismin kannattajien esittämistä vastaväitteistä anarkistien tavoittelemaa kaikkien rajoitusten poistamista vastaan ei ole ainoastaan pelko, että anarkismi tarkoittaa kaaosta, vaan, sillä kulttuurin herrat muotoilevat väistämättä sanojen merkityksen, kirjaimellinen fakta. Sana ”anarkia” tarkoittaa epäjärjestystä järjestelmän sanakirjoissa; siitä huolimatta, että anarkistit itse, muutamaa sekopäistä poikkeusta lukuun ottamatta, eivät ole koskaan vastustaneet järjestystä. Kysymys, jonka anarkistit pyrkivät esittämään, on mikä järjestys, tai kenen järjestys. Anarkistit uskovat, että ainoa yhteiskunta, jossa kannattaa elää perustuu jonkinlaiseen luonnon järjestykseen, joka säätelee yksilöiden ja yhteisöjen elämää luonnollisesti tai intuitiivisesti. Autoritarismin kannattajat eivät usko tällaisen järjestyksen olemassaoloon. He eivät löydä todisteita sen olemassaolosta. Intuitio on heistä ailahtelevaa tunteellisuutta. Luonnosta he löytävät lähinnä sotaa, pelkoa, tuskaa, hierarkioiden sisäistä kamppailua, nokkimisjärjestyksiä, alfauroksia ja niin poispäin. Tällaisille ihmisille luonto, niin kuin ihmisluonto, saattaa sisältää järjestäytyneitä elementtejä, mutta lopputulos on päättymätön, kaoottinen kaikkien sota kaikkia vastaan. Luonto on ehkä hyvässä järjestyksessä, muodollisesti kaunis ja maukasta syötynä; mutta siihen ei voi luottaa. Järjestäytyneen yhteiskunnan täytyy siis pitää luontaiset vaistomme kurissa ja tukahduttaa ne. Lopputulos on, että ihmisistä tulee katkeria, tylsistyneitä, typeriä ja väkivaltaisia…toisin sanoen vallitsee epäjärjestys.

“Mutta katso miten siistissä kunnossa kaikki on! Kuinka hyvin puhelimesi toimii! Miten hyvin moottoritiet on asfaltoitu.” Järjestelmässä vallitseva kaaos jää usein vaille huomiota osittain siksi, että kaikki on muodollisesti hyvässä järjestyksessä. Kaikki on tiptopkunnossa  — sillä edellytyksellä, että suuntaat katseesi oikeaan paikkaan. Kaikki näyttää esimerkiksi hyvältä paperilla, sillä järjestelmän ensimmäinen prioriteetti on, aina kirjoitustaidon keksimisestä lähtien, ollut varmistaa, että kaikki taivaassa ja maan päällä on luettavissa — nimettävissä, mitattavissa, standardoitavissa ja kontrolloitavissa. Kaikki myös näyttää hyvältä kuolleena. Moderni maatila on järjestyksen ruumiillistuma, koska siellä kasvaa vain yksi viljelykasvilajike, joka on jalostettu niin, että se on täysin riippuvainen keinotekoisista syötteistä (sama pätee myös moderniin kaupunkiin ja moderniin tietokoneeseen). Lopuksi, kaikki näyttää hyvältä, kun ei tarvitse kiinnittää huomiota siihen, mikä ei ole hyvää. Meillä ei ole välitöntä suhdetta kanssaihmisiimme tai eläintovereihimme, joten emme joudu kasvotusten toimiston (kämpän, farmin, tehtaan tai kaupan) ulkopuolella vallitsevan sekasorron kanssa. Kaikki tärkeä kanssakäyminen tapahtuu järjestelmän kautta, joten meidän ei onneksemme tarvitse tulla toimeen muodollisen järjestyksen mahdollistavien edellytysten kanssa (niiden ihmisten, jotka rakentavat tietokoneemme, eläinten, joiden lihalla täytämme purilaisemme), tai edes olla tietoisia niistä, kuten ei myöskään järjestelmän vaikutuksista (mitä tapahtuu tuottamallemme jätteelle ja paskalle, kun emme enää tarvitse sitä). Rikkaiden länsimaiden asukkaat elävät antiseptisessa kuplassa mini coopereineen, Dyson -imureineen ja itsepalvelukassoineen. Kaikki vaikuttaa meistä, aivan kuten muinaisista kreikkalaisista ja roomalaisista, jotka olivat autuaan tietämättömiä niistä kauhuista, joihin heidän mukava elämänsä perustui, olevan oikein hyvässä järjestyksessä. Me luotamme itseemme, koska me luotamme ympäristömme suomaan turvaa ja järjestykseen; meidän ei tarvitse kiinnittää turhan paljon huomiota siihen, mitä portin toisella puolella tapahtuu. Me tiedämme, että jokin ei ole kohdillaan siellä, intuitiomme kertoo niin, huviretkellä kuultu ukkosen kaukainen jyrinä, mutta ajatus kauhistuttaa meitä, joten keskitymme sen sijaan rauhoittaviin mukavuuksiin työntääksemme ahdistuksemme taka-alalle. Pidä kaikin mokomin levykokoelmasi järjestyksessä ja keittiösi puhtaana, tai keräile postimerkkejä ja tutki karttoja; mutta järjestelmän täytyy valmistaa leluja, jotka lievittävät kaaoksen aiheuttamia pelkoja, kaaoksen, joka on sivutuote leluille, jotka lievittävät kaaoksen aiheuttamia pelkoja…kaaoksen, joka on seurausta ylivallasta.

Hallitse maata teollisella teknologialla, hallitse ihmisiä ankarilla laeilla, hallitse lapsia tiukalla ”kurilla”, hallitse naisia fyysisellä voimalla tai älyllisellä juonittelulla, hallitse omaa elämääsi tarkkaan noudatettavilla suunnitelmilla, tavoitteilla ja järjestelmillä, hallitse pimeyttä keinotekoisella valolla; ja mitä tapahtuu? Paperilla kaikki näyttäisi toimivan hyvin. Todellisuudessa ylivalta saa aikaan luonnottoman kaaoksen.

Ylivalta on kuitenkin eri asia kuin voima tai auktoriteetti. Meri on voimakas, mutta anarkistit eivät osoita mieltään vuorovesiä vastaan. Vanhuksilla on myös joskus runsaasti kokemuksen suomaa arvovaltaa; mutta olisi kahjoa vastustaa ikää periaatesyistä tai kieltäytyä kuuntelemasta sen viisautta. Auktoriteettiaseman ja auktoriteettina olemisen välillä on ratkaisevan tärkeä ero. Ensimmäisessä tapauksessa valtasi on seurausta siitä, että sinut on asetettu tiettyyn virkaan, joka on, määritelmän mukaan, joustamaton rooli tai arvoasema. Toisessa tapauksessa valtasi on seurausta siitä, että olet asemassa, jossa voit soveltaa tietämystäsi, kokemustasi tai herkkyyttäsi [sensitivity; empaattisuus, havaintokyky, erottelukyky, suom. huom.]; ja kun olosuhteet muuttuvat, valtasi katoaa niin kuin sen tietysti kuuluukin.

Vallan sitominen tiettyihin rooleihin ja arvoasemiin⁶ johtaa samaan lopputulokseen kuin nimien sitominen titteleihin, merkityksen määritelmiin ja ohjenuorien lakeihin; niiden kyky reagoida siihen, mitä todella tapahtuu, katoaa. Seuraus: erinomainen tehottomuus ja, jälleen kerran, hallitsematon kaaos, kuten jokainen titteleihin, määritelmiin ja lakeihin sidotuissa organisaatioissa työskennellyt tietää. Heikoimmassa asemassa olevat, jotka ovat kasvokkain todellisen tilanteen kanssa, huomaavat olevansa kykenemättömiä tekemään asioille mitään, kun taas johtavan luokan edustajat eivät ainoastaan ole täysin tietämättömiä tilanteesta, vaan he myös pelkäävät kuollakseen niiden voimaa, jotka ymmärtävät mitä täytyy tehdä, ja pyrkivät fanaattisesti tukahduttamaan kaikki yritykset käyttää sitä.

Anarkistisessa ryhmässä se, kenellä on enemmän taitoa tai herkkyyttä, ottaa luonnostaan ”ohjat käsiinsä”. Kukaan vähänkään älykäs, anarkisti tai ei, ei kieltäytyisi tottelemasta sokeasti kokenutta merimiestä myrskyssä. ⁷ Kyvykkyyden ja herkkyyden tunnusmerkki onkin, että kumpikaan ei pakota. Yksi sana tosi johtajalta, ja kaikki tekevät mitä lystäävät. Kun eliminoimme pakon, kyvykkyys ja herkkyys ottavat luonnostaan vallan auktoriteetin lähteinä. Siksi anarkistinen yhteiskunta on itse asiassa täynnä johtajia.⁸

Kuten olemme huomanneet, anarkismi ei kiellä arvovaltaa, voimaa tai järjestystä, eikä se myöskään ole yhteensopimaton näennäisten lakien kanssa. Yleinen valitus anarkistien keskustelupalstoilla on ”tämä ei ole aidosti anarkistinen foorumi! teillähän on sääntöjä!” Kysymyksenä ei ole sääntöjen olemassaolo, vaan niiden joustavuus (kuinka paljon ne sallivat kontekstuaalisia poikkeuksia), niiden rajat (kuinka vapaa olet, jos et tottele niitä) ja niiden tarkoitus (mitä varten kukin ohjesääntö on olemassa). Anarkistien ”lait”, toisin kuin järjestelmän lait, mukautuvat yksilön älykkyyden mukaan, ja niiden moninaisten poikkeuksellisten tilanteiden mukaan, joista hän löytää itsensä, sallivat toisinajattelijoiden tehdä mitä haluavat lakien rajojen ulkopuolella ja, ratkaisevasti, palvelevat epäitsekästä totuutta.

Kuulostaahan tuo hyvältä, saatat ajatella, mutta mitä me teemme laiskoille ihmisille, jotka eivät suostu tekemään töitä, tai varkaille ja kriminaaleille, jotka varastavat minkä toiset omistavat tai tuottavat? Anarkistin vastaus on, että me olemme tukeneet sellaisia ihmisiä vuosituhannet. Me kutsumme heitä yhteiskunnan eliitiksi. Kun ihmiset työskentelevät omaksi hyväkseen ja ystävien keskuudessa, ilman pakkoa tai valvontaa ja tilanteen ollessa kohtuullisen lupaava, he eivät tapaa varastaa tai elää muiden siivellä. Tietenkin aina tulee olemaan muutamia, jotka tekevät niin, mutta kun he eivät ole vallassa — kuten he nyt ovat — heistä ei ole liikaa vaivaa.

Pelko, että emme voi huolehtia toisistamme ilman poliisia⁹, tai parantaa toisiamme ilman tohtoreita, vastaa pelkoa, että emme voi ruokkia toisiamme ilman Lidliä. Otetaan esimerkiksi koulut. Miten, autoritarismin kannattaja kysyy, voisimme opettaa lapsiamme ilman niitä?¹⁰

Tämä vastaväite, kuten kaikki vastaväitteet anarkismille, asettaa kyseessä olevan instituution erilleen kontekstista ja tietoisuudesta. Se sanoo; todellisuuden ollessa mitä on (kokoelma niukkoja resursseja), yhteiskunnan ollessa mitä on (vihollisaluetta) ja ihmisten ollessa millaisia ovat (itsekkäitä apinoita tai syntisiä jumalia), jos luovumme instituutioista, jotka suojelevat meitä todellisuudelta, pitävät yhteiskunnan järjestyksessä ja valvovat ihmisiä, niin kaikki menee hunningolle. Ja, jos nuo oletukset pätevät, näin tosiaan kävisi.¹¹

Maailma ilman kouluja vaatii kasvatuksellisen yhteiskunnan; jossa luonto, ja aikuisten aktiviteetit siinä, ovat lasten vapaassa käytössä. Mahdollisuudet oppia — eli mahdollisuudet työskennellä ja leikkiä — ovat, kuten kaikki muukin luonnossa, runsaita. Kun lapset voivat osallistua aikuisten tekemisiin orkestereissa, autotalleissa, työpajoissa, kirjastoissa, laboratorioissa, sairaaloissa, teattereissa, maatiloilla, ja jalkapallokentillä, he oppivat. Syy sille, että lasten ei sallita oppia omaa kulttuuriaan tällä tavoin, suoran osallistumisen kautta, ilman valtuutettujen välikäsien apua, on se, että todellisuus on villi.¹² Siihen voidaan vaikuttaa, sitä voidaan ymmärtää ja hyödyntää — ja tietenkin ihailla — mutta ei hallita. Juuri tämä — ei tulevaisuus, jossa miljoonat aivokuolleet lapset kuolaavat pleikkareidensa ääressä — kauhistuttaa heitä, jotka ovat riippuvaisia instituutioiden vallasta.

Samoin, kun työ on miellyttävää (tai vähintäänkin merkityksellistä), kun lepoaikaa on riittävästi tarjolla, kun villi luonto on lähellä, kun tekniikan ja terveyden työkalut ovat tavallisten ihmisten saatavilla, kun he voivat diagnosoida ja lääkitä itse itsensä, kun he voivat itse oppia tulemaan toimeen kivun kanssa, kun he voivat kuolla omillaan; kun yhteiskunta on lyhyesti sanoen terve, ammattimaisille lääkäreille ei ole tarvetta. Ihmisille, jotka erikoistuvat vaativiin toimenpiteisiin ja riskaabeleihin tekniikoihin on luonnollisesti tarvetta, aivan kuten hillittömän funkeille rumpaleille on tarvetta, mutta anarkistisessa yhteiskunnassa kaikilla on rytmitajua.

Kolmas vastaväite: anarkismi on väkivaltaista

Jos ensimmäinen ajatus, jonka sanan “anarkismi” kuuleminen herättää, on “kaaos”, niin toinen on todennäköisesti ”väkivalta”. Molempia assosiaatioita on taottu ihmisten kalloon aina siitä lähtien, kun anarkismista tuli merkittävä liike  —  mitä se oli suuren osan 1800-lukua  — mutta ajatus viiksekkäästä, varjoissa hiiviskelevästä pirulaisesta yleistyi vasta, kun joku heitti pommin vuoden 1886 Haymarketin mielenosoituksen yhteydessä Chicagossa, ja anarkistit salamurhasivat useita valtionpäämiehiä osapuilleen seuraavan vuosikymmenen aikana. Tämä klisee on kehittynyt vuosien saatossa  — nykypäivän pilapiirroksissa pommeja heittelevät yleensä V niin kuin verikosto -naamariin pukeutuneet kundit tai palestiinalaiset Shemagh-huivit päässään  — mutta sen peruspiirre on yhä mielivaltainen, lapsellinen väkivalta.

[Sosialisti] George Orwell tunnisti ensimmäisenä perustavanlaatuisen ongelman, kun hän huomautti anarkistiystävälleen George Woodcockille, että mikään ei estä ryhmäajattelua ottamasta valtaa anarkistisissa yhteiskunnissa samalla pakottavalla voimalla, jota valtiokin käyttää; ja tämä on tosiaan mitä tyypillisesti tapahtuu. Anarkismi vetää puoleensa tietynlaisia idiootteja, aivan kuten klassinen musiikki, joukkueurheilu ja Hello Kitty vetävät puoleensa tietynlaisia idiootteja. Heidän idiotisminsa samanaikaisesti vahvistaa itseään (stigmatisoimalla ulkopuolisia ja glorifioimalla sisäpiiriläisiä) ja halventaa itsensä (tekee heistä stereotyyppejä), jolloin tuloksena on valmiiksi tehty klisee, jota aatteen vastustajat paisuttelevat ja pilkkaavat. Ei ole vaikea löytää väkivaltaisia nuoria ateisteja, päällään asiaankuuluva anarkistivaatetus, lukemassa Chuck Palahniukia, soittamassa väkivaltaista hardcore -musiikkia, asumassa likaisissa squateissa¹³ ja jakamassa siistejä poliisinlahtausmeemejä, mutta he eivät edusta anarkismia sen enempää kuin Cliff Richards edustaa kristinuskoa tai Helen Lewis edustaa naiseutta. Itse asiassa suuri osa anarkisteista on pasifisteja, jotkut äärimmäisiä sellaisia (Gandhi esimerkiksi kutsui itseään anarkistiksi¹⁴). Ei niin, että pasifismi olisi välttämättä anarkistista, tai että väkivalta¹⁵ ei olisi joskus välttämätöntä (selvästikin se on — varsinkin omaisuuteen kohdistettuna). Ehdoton pasifismi on, itse asiassa, voimaton, moraaliton ja varsin usein rasistinen mielettömyys (jopa Gandhi, kuten Martin Luther King, Jr., ei kieltänyt aseistettua kapinointia jos pasifismi ei riittänyt¹⁶). Jopa he, joiden mielestä Amerikan alkuperäisasukkaiden, juutalaisten ja laosilaisten olisi pitänyt selvitä kansanmurhasta istuskellen kynttilä kädessä ”todistamassa” ja ajatellen positiivisesti, puolustaisivat väkivaltaisesti neljävuotiasta tytärtään hyökkäykseltä.

Anarkismin yleistäminen “väkivaltaiseksi”, koska aate houkuttelee lapsellisia, levottomia, nurkkakuntaisia ihmisiä, tai koska se joskus käyttää tai suosittelee väkivaltaa, ei ole vain karikatyyri, vaan myös pikkuriikkisen tekopyhää, kun väitteen esittävät kuninkaat, kapitalistit, sosialistit tai ketkä tahansa muut järjestelmän edustajat. On lähes mahdotonta kuvitella väkivaltaisempaa elämäntapaa kuin omamme järjestelmän puitteissa, joka on tuhansien vuosien ajan pyrkinyt tuhoamaan kaiken hyvän maan päällä, ryövännyt puolustuskyvyttömiä ihmisiä, murhannut heitä tai sulauttanut heidät väkisin itseensä.

Neljäs vastaväite: anarkismi on nurkkakuntaista

Monet epäilevät anarkismin toimivuutta ryhmissä, jotka koostuvat useammasta kuin parista sadasta ihmisestä. Kriitikot huomauttavat, että, okei, pienet esiagraariset kansat ja pikkuruiset radikaalit ryhmät saattavat onnistua elämään ilman pakkolakeja ja muuta sellaista, mutta miten ihmeessä voisimme organisoida globaalin jälkiteollinen yhteiskunnan vapaamuotoisesti?

Emme voikaan. Se on mahdotonta. Omamme kaltaista maailmaa on mahdotonta johtaa alhaalta ylöspäin. Millainen maailma anarkismin periaatteiden pohjalta voisi syntyä on kuitenkin avoin kysymys. Suuren kokoluokan yhteistyö anarkistien kesken ja vapaa kansainvälinen vaihto ovat täysin toteuttamiskelpoisia ja mahdollistaisivat tavattoman kompleksisen maailman syntymisen; maailman, jota tsaarit ja komissaarit eivät kylläkään hallitsisi. Anarkismi ei tosiasiassa vastusta kompleksisia federaatiota sen enempää kuin johtajuutta, arvovaltaa tai lakia. Mitä se vastustaa on, jälleen kerran, hierarkkista kontrollia. Anarkistien federaatiot ovat itse asiassa hierarkkisia¹⁷; tosin erittäin matalia sellaisia, ja ylemmällä tasolla ei ole lainkaan valtaa; hierarkian huipun edustajat voivat lähinnä suositella ja välittää tietoa. Se ei tarkoita, että ne olisivat aikaansaamattomia (toisin kuin neuvoa-antavat elimet järjestelmän puitteissa), sen enempää kuin isoäitisi on. Kuten vaikutusvaltainen anarkisti Colin Ward on osoittanut, kansainvälinen postilaitos ja rautatiet ovat molemmat massiivisia anarkistisia struktuureja, vailla minkäänlaista keskusohjausta, kuten myös monet sivistystä edeltävät yhteiskunnat, jotka, kuten James C. Scott korostaa, olivat valtavia. Ja olemme myös nähneet vilauksen — niin lyhyt kuin se ikävä kyllä olikin  — laajamittaisesta nykyaikaisesta anarkistisesta yhteiskunnasta vallankumousajan Espanjassa. Se oli lyhytikäinen ja täynnä kompromisseja, se kohtasi väkivaltaista (fasistista) vastarintaa oikealta, yhtä väkivaltaisia reformistisia (kommunistisia) paineita vasemmalta ja kaikenlaista petollisuutta mitä voi odottaa tämänkaltaiselta suvaitsevaiselta kokeilulta; mutta Anarkistien Espanjassa oli myös monia häkellyttäviä esimerkkejä spontaanista, rauhanomaisesta järjestäytymisestä ja anteliaisuudesta — nämäkin erikoislaatuisessa mittakaavassa.

Mutta hetkinen, mikä estää jotain voimakasta valtiota kukistamasta heikkoa vapaamuotoista anarkistifederaatiota? Ei mikään. Onko immuunijärjestelmämme huono tai viallinen, koska se ei voi estää luotia tappamasta meitä? Aito anarkismi estää autoritaaristen hierarkioiden muodostumisen. Se on myös harvinaisen sitkeä, ja sillä on monissa tapauksissa keskitettyjä valtioita paremmat valmiudet puolustaa itseään mukautuvasti; mutta sillä on yhtä vähäiset mahdollisuudet puolustaa itseään modernien valtioiden, jotka ovat käyttäneet tuhansia vuosia järjestäytymiseen (ja alamaisten kesyttämiseen), suunnatonta sotilaallista mahtia vastaan kuin muurahaiskeolla on puolustaa itseään ydinpommilta. Tämä ei tarkoita, että anarkismi olisi avutonta, kuten tulemme näkemään.

Asiaan liittyvä vastaväite on “jos ylivalta sai alkunsa anarkistisissa yhteisöissä, mikä estää, ettei sama tapahdu toistamiseen?” Sivuutetaan väitteen ”tarvitsemme ylivaltaa estääksemme ylivallan” ilmeinen ristiriita, ja sivuutetaan se tosiasia, että ihmisten alistaminen on itse asiassa äärimmäisen vaikeaa — järjestelmältä vei 40 000 vuotta saada itselleen jalansija, jonka ylläpitäminen vaati, ja vaatii yhä, suunnattomia ponnisteluja — ja sivuutetaan se mahdollisuus, että ihmiskunta voi oppia siinä missä yksilökin — tietämättömyyden voi pyyhkäistä murtuneesta sydämestä — ja jää mahdollisuus, että järjestelmä voi kasvaa takaisin, sykli voi alkaa alusta. Mutta entä sitten? Annatko tämän estää itseäsi? Lopetatko syömisen, koska tiedät, että nälkä palaa takaisin, lopetatko kuntoilun, koska lihot kuitenkin entisellesi, lopetatko rakastamisen, koska sinut petetään vain uudestaan?

Viides vastaväite: anarkismi on sivistymätöntä

Oikein. Anarkismi, siinä määrin kuin se on toimivaa ja johdonmukaista, kieltää koko sen ylivallan koneiston, jota me kutsumme ”sivilisaatioksi”. Tällaiset yhteiskunnat olivat normi suurimman osan ihmiskunnan historiasta, ja vielä vähän aikaa sitten oli jäljellä lukemattomia jäänteitä noista ajoista, jotka osoittivat, eriävissä määrin, aidosti anarkistisen elämäntavan seuraukset; yhteisöjä, joissa egalitaariset sosiaaliset ja sukupuolten väliset suhteet olivat normi, kuten myös miellyttävä työ ja yltäkylläisyys. Rahaa ei ollut, eikä sotia, ja kärsimystä oli hyvin vähän, ainakaan sen kaltaista, mitä koemme tänä päivänä. Ei ainakaan mitään kliinisen masennuksen, skitsofrenian, psykopatian jne. kaltaista. Näkemys, jonka mukaan ihmiset olivat pitkäikäisiä, terveitä ja tyytyväisiä on vallitseva konsensus muinaisten tai esihistoriallisten kansojen tutkijoiden keskuudessa. Ongelmia tietenkin oli, jännitteitä, erimielisyyksiä, jopa murhia — ja villi luonto on totta kai raa’an tunteilematon seuralainen — mutta omaisuuden, asiantuntijoiden vallan ja sen sellaisen poissa ollessa ihmisten väliset ongelmat olivat ratkaistavissa. Niin ikään oli erimielisyyksiä ja epäilyksiä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä, mutta näitä asioita ei ratkaistu äänestämällä, mikä tarkoittaisi vähemmistön alistamista; itse asiassa päätöksiä ei useinkaan tehty eksplisiittisesti. ¹⁹ Ongelmat ratkaistiin tavalla, jota on lähes mahdoton kuvitella nykypäivänä; etsimällä yhdessä oikeaa ratkaisua.

Ajatusta, että maailmanhistorian menestyksekkäimmän sosiaalisen järjestyksen pitäisi olla jonkin sortin esikuva, jota kohti voimme yhdessä pyrkiä, kutsutaan anarkoprimitivismiksi; sivistyneiden organisaatiomuotojen, kuten keskusohjatun viljanviljelyn, teollisen teknologian, instituutioiden hegemonian ja niin poispäin, yleinen hylkääminen. Huolimatta karikatyyreistä, joita arvostelijat keksivät (”hänellä on puhelin! tekopyhä tyyppi!”), anarkoprimitivismi ei edellytä, että luopuisimme typerästi kaikesta teknologiasta (kuten tulesta, savenvalannasta tai edes maanviljelystä, joka muuten edeltää valtiojohtoisten maatilojen kauhuja)²⁰ tai vaadi, että anarkoprimitivistien pitäisi riisua kaikki vaatteensa ja muuttaa puuhun asumaan; eikä se varmasti edellytä, kuten jotkut kriitikot haluavat uskoa, ihmiskunnan eliminointia. Aate yksinkertaisesti tunnustaa, että pakkovalta ja kontrolli ovat syvemmällä kuin ihmisiä käskyttävät kuninkaat, parlamentit ja yritykset; että työkalumme²¹ ovat kesyttäneet meidät vähintään yhtä suuressa määrin kuin noiden työkalujen omistajat, ja että toimivan yhteiskunnan täytyy perustua esi-isiemme epädemokraattiseen egalitarismiin, herkkyyteen ja villiyteen. Näin ollen anarkoprimitivismi on anarkismia.

Terminologiset saivartelut sikseen, alkukantaiset yhteiskunnat eivät ole ainoita, jotka osoittavat, että emme tarvitse rahaa, koronkiskontaan ja velkaorjuutta, yletöntä erikoistumista, asiantuntijavallan syvään juurtuneita verkostoja, byrokratiaa, lakia ja vastaavia sivilisaation tekniikoita elääksemme sovussa keskenämme. Ihmiset ympäri maailman, keskiajasta nykypäivään, ovat toimineet vapaamuotoisissa, hajautetuissa päätöksentekojärjestelmissä, huolehtineet omista asioistaan, työskennelleet, leikkineet, opiskelleet ja ratkaisset konflikteja ilman dominanttien häirintää. Rahavarannot ovat käyneet vähiin, poliisit ovat kadonneet, valtiot ovat sortuneet ja ihmiset ovat havainneet, että elämä ei ainoastaan jatku samoilla raiteillaan, vaan on tullut helpommaksi ja miellyttävämmäksi. Tyypillisesti tämä tapahtuu kriisin aikana, kuten Irlannin pankkien sulkeuduttua vuonna 1970, tai Britannian, Ranskan, Venäjän, Kiinan tai Unkarin vallankumousten alkuaikoina, Prahan kevätpäivinä vuonna 1968 ja kommunismin sorruttua entisessä Neuvostoliitossa, puhumattakaan luonnonkatastrofeista, joiden aikana ihmiset ovat löytäneet, kaikista näihin tapahtumiin liittyvistä kauhuista huolimatta, kollektiivista älykkyyttä, neuvokkuutta ja yhdessäolon riemua. Tämä on yllättänyt heidät, kuten se yllättää meidätkin, sillä ”yhteiskunnan” luhistuminen on esitetty meille aina raakalaismaisena kaaoksena. Tällaista sekasortoa toki esiintyy, mutta yleensä vain kun dominantit ovat yhä olemassa. Sivilisaation poissaolo ei ole syy mellakoille ja väkivallalle yhteiskunnallisen myllerryksen aikoina, vaan sen jatkuva olemassaolo.

Talonpoikaisyhteiskunnat kaikkialla maailmassa, joista osa on äärimmäisen monimutkaisia ja laajalle levinneitä, demonstroivat myös, että modernin sortovallan moninaiset mekanismit eivät ole välttämättömiä järjestäytyneen elämisen kannalta. Sivistyneiden valtioiden reuna-alueilla elävät ihmisryhmät  — barbaarit ja takapajuinen kansa  — ovat eläneet hyvällä menestyksellä jokseenkin anarkistiseen tapaan, keskitettyä valvontaa vastustaen, vuosituhansien ajan.²² Hekään eivät ole välttyneet kovin epäanarkistisilta sisäisiltä ongelmilta, mutta he, jotka ovat asiasta kiinnostuneita, löytävät todisteita siitä nerokkuudesta ja harmoniasta, joka on mahdollista kontrollijärjestelmien ulkopuolella yhdessä työskentelevien ihmisten keskuudessa.

Anarkismi toimii, ja on tärkeitä todisteita sen toimivuudesta. Viime kädessä näyttö on kuitenkin tärkeydessä vasta toisella, ehkä jopa kolmannella sijalla. Et tarvitse todisteita päätelläksesi, että varkaus on mahdotonta yhteiskunnassa, jossa kukaan ei omista mitään, että lainvalvonta on tarpeetonta kun ei ole lakeja valvottaviksi tai rajoja puolustettaviksi, että opetuslaitos on tarpeeton, kun yhteiskunta itse (luonnosta puhumattakaan) on opettavainen, tai että lääketieteen ammattilaiset ovat toimettomia, kun pahoinvoinnin ja hulluuden syyt on poistettu. Mutta mikä on kaikkein tärkeintä, et tarvitse todisteita sille, että sinä et tarvitse hallituksia ja instituutiota kertomaan, mitä sinun kuuluu tehdä, etkä sille, että sinä et eroa lainkaan heistä.

Kuudes vastaväite: anarkismi on epärealistista

Jos hyväksymme, että anarkismi on käypä lähestymistapa elämälle, ja että Sex Pistols ei ole sen paras ilmentymä, on vielä yksi — ja monille ratkaiseva —vastaväite aidosti anarkistisen elintavan toteuttamiselle. Ottaen huomioon, että olemme lähestulkoon niin kaukana anarkistisesta maailmasta kuin mahdollista, miten ihmeessä me pääsemme sinne? Ottaen huomioon, että koko maailman pitäisi olla anarkistinen, jotta keskitetty teknologinen mahti ei kaappaisi valtaa kaikkialla; miten voisimme luoda maailmanlaajuisen anarkistisen paratiisin?

Jälleen kerran, emme voikaan. Ensinnäkin, pohjautuen perustavanlaatuiseen ymmärrykseen, että luonto, mukaan lukien tietoinen ihmisluonto, on luonnostaan älykäs — kyseessä on elävä älykkyys, joka mukautuu ihmeellisen kompleksisen ja jatkuvasti muuttuvan kontekstin vaatimuksille — anarkistien strategiat yhteiskunnan organisoimiselle ovat välttämättä äärimmäisen heikkoja. Ilman rajoituksia ihmiset ovat vapaita luomaan omia uniikkeja federaatiotaan, yhdistyksiään, kulttuurejaan, perinteitään sekä ohjenuoria elämistä, työskentelytapoja ja niin edelleen varten. Toki voimme luetella tiettyjä ominaispiirteitä, joita toimivalla anarkistikaupungilla tai -kylällä tai -teatterilla varmastikin olisi; egoa hälventäviä rituaaleja, pieniä ryhmiä, jotka muodostavat heikompia isoja ryhmiä, työkaluja, joita tavalliset ihmiset osaavat korjata ja käyttää, villin luonnon läsnäolo, rakkaus käsitöitä kohtaan, naisten ja lasten vapaus, takimmaisina pysytteleviä johtajia jne. Mutta lopulta emme tiedä, miten lukemattomat ihmiset lukemattomissa tilanteissa tulevat organisoimaan elämänsä. Ja luojan kiitos siitä.

Tämän lisäksi joudumme kohtaamaan jättiläismäisen maailmanjärjestelmän nykyisessä muodossaan. Sen purkaminen, jotta anarkismi voisi kasvaa, on selvästikin mahdotonta meille. Nykytilanteessa instituutioidemme muuttaminen veisi vuosisatoja (joidenkin arvioiden mukaan energiajärjestelmiemme muuttaminen veisi noin 400 vuotta). Lisätään tähän valtion ja yritysten muodostaman teknologisen järjestelmän ja sen ammatillisten, poliittisten ja sotilaallisten elinten valta ja laajuus, läpitunkevuudesta puhumattakaan, kerrotaan tämä sitten kenties kesytettyjen massojen passiivisuudella, sairaalloisuudella ja pelokkuudella²³ ja asetetaan tämä planeetan saastuneisuutta vastaan, ja otetaan huomioon, kuinka vähän puita on jäljellä, kuinka paljon hiilidioksidia on ilmakehässä, kuinka nopeasti jäätiköt ja ikirouta on sulamassa ja meret lämpenemässä, kuinka vähän aikaa meillä on jäljellä ennen kuin meiltä loppuu öljy, makea vesi, kalat ja pintamaa… ja lisää vielä kaiken tämän päälle, jos kykenet näkemään sen  — ja harvat pystyvät  —  maailman perustavanlaatuinen hirveys, syvä hajaannus ja pimeys, jonka keskellä me nyt elämme, niin kaukana kollektiivisesta älykkyydestä tai riemusta, että ne näyttäytyvät meille unina unien sisällä; jos ollenkaan. Ja lopuksi, huomaa, että tämä kaikki on osa prosessia, huomaa, miten harvinaislaatuisen hellittämätön järjestelmä on; kuinka se kasvaa jatkuvasti, sulauttaen itseensä sortuneiden sivilisaatioiden ja instituutioiden jäänteet, parannellen vanhoja tekniikoita, marssien väistämättömästi aina eteenpäin, levittäytyen väsymättömästi ulospäin, kolonisoiden, rationalisoiden, korjaten, määritellen ja kontrolloiden aina enemmän ja enemmän, ja enemmän ja enemmän. Olemme tuhon partaalla ja järjestelmä ei ainoastaan kasva yhä, vaan, kuten sitä motivoiva koron korko, se kasvaa eksponentiaalisesti. Se ei koskaan pysähdy, se ei koskaan nuku, eikä se koskaan anna periksi — se on paha, epäinhimillinen ylimieli vailla vertaa. Se on niin täydellinen, että samaan tapaan kuin se saa radikaaleimmat meistä tuntemaan itsensä syyllisiksi ja tekopyhiksi (”hah hah, katso tuota radikaalia hikipajassa tehdyt kengät jaloissaan!”), se tukahduttaa ja hajottaa tuhoutuessaan ei vain kannattajansa, vaan myös vastustajansa. Radikaali, joka on pakotettu kaikkien muiden tavoin imemään ravintonsa saatanallisesta nisästä, ei vahvistu järjestelmän heiketessä, vaan heikkenee sen kanssa.

Punnitse nyt, kaikki tämä huomioon ottaen, mitä uudelleenjärjestely voisi saada aikaan, mitä reformit ja muutos ja kansalaisadressit ja marssit ja lehtiartikkelit voivat tehdä pysäyttääkseen tämän leviathanin lopullisesti niin, ettei se enää koskaan kajoa uudestaan työkaluihinsa. Ei yhtään mitään. Ajattele kuinka absurdia, kuinka sokeaa on olettaa, että voimme selvitä tästä lakeja säätämällä, tai, vielä naurettavampaa, ohjata kasvu teknologian keinoin ”ympäristöystävällisille” urille; tai että yhteiskuntaa voidaan ylipäänsä hallita rationaalisesti. Ajattele, mitä tosiasiassa pitäisi tehdä lähitulevaisuudessa häämöttävän luontotuhon estämiseksi ja luontoon perustuvan niin kutsutun sivilisaatiomme pelastamiseksi; välitön ja massiivinen negatiivinen talouskasvu, omaisuuden ja vallan uusjako, energiankäytön jyrkkä rajoittaminen ja järjestelmän (kapitalistisen ja kommunistisen) radikaali purkaminen — ja tämä kaikki kaikkialla, käytännöllisesti katsoen välittömästi. Mitä on tehtävä? Järjestelmä on tuhottava. Lopullisesti. Ja kukakohan sen tekee? Me, jotka ymmärrämme ongelman, tai edes haluamme ymmärtää, olemme naurettavan, ällistyttävän, heikkoja. Muutama satunnaista eksentrikkoa kymmentuhatvuotista mekanismia vastaan, joka on tunkeutunut viimeiseenkin ihmismielen ja villin luonnon sopukkaan. Se on aina kaikkialla, kaikissa ihmisissä. Se on saastunut keho, levottomat tunteet ja kaikki niihin pohjautuvat ajatukset. Meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta.

Ei meillä — mutta tiedän erään, jolla on!

Meillä on liittolainen pitkässä kamppailussamme Pahuuden vyöhykettä vastaan, liittolainen, joka on järjestelmälle mitä järjestelmä on meille; käsittämättömän paljon voimakkaampi. Voimakas eeppisessä, universaalissa mittakaavassa. Liittolaisellamme on useita nimiä, mutta käytämme tässä vähiten kiistanalaista; luonto. Luonto on ihmistä aikaansaavampi aktivisti; ja hän, toisin kuin me, ei keskustele. Luonto ei äänestä, osoita mieltään, tai kirjoita adresseja, tai perusta ammattiliittoja, tai kirjoita suorasanaisia kirjeitä, tai lanseeraa somekampanjoita. Se pyyhkäisee mieluummin maailman vaivattomasti tiehensä.

Järjestelmä uskoo, että se ymmärtää luontoa, koska se voi mitata ja kuvailla luonnon kaikki mitattavissa ja kuvailtavissa olevat aspektit; niin sanottu ”objektiivinen” esineiden ja tapahtumien (ulkoisten muotojen) maailma ja niin kutsuttu ”subjektiivinen” ajatusten ja tunteiden (sisäisten muotojen) maailma. Koska järjestelmän näkökulmasta vaikuttaa, että kaikki on muotoa, järjestelmän filosofit väittävät usein, että kaikki on luonnollista. Sana “luonnoton” on merkityksetön heille, koska he eivät kykene kokemaan luonnon perusperiaatetta, joka on ensisijainen muotoon nähden ja johon muoto sisältyy. ”Luonnollinen”  — luonnonjärjestys, johon anarkistit haluaisivat yhteiskunnan perustuvan — kuvaa tietoisuutta, joka edeltää sisäistä muotoa, ja kontekstia, joka sisältää ulkoisen muodon. Juuri luonnon periaate tuottaa luonnollisen varpusen ja ohjaa sen reagoimaan luonnollisesti pihtihäntäiseen. Tietoisuuden puute, ja etäisyys kontekstiin, tuottaa luonnottoman hyönteismyrkkyjä levittävän lentokoneen ja ohjaa sen reagoimaan luonnottomasti pihtihäntäiseen.

Mieleen perustuva mieli ei voi ymmärtää luonnollista järjestystä. Mieli on joko-tai -mekanismi. Se havaitsee joko aallon tai partikkelin, joko täällä tai siellä, joko järjestys tai kaaos. Luonto, kuten tietoisuus, on sekä-että. Se on sekä aalto että partikkeli, sekä siellä että täällä, sekä järjestäytynyt että kaoottinen. Kun anarkisti väittää (ilman joko-tai -näyttöä), että luonnon pitäisi olla etusijalla tieteelliseen menetelmään, taiteelliseen skenerouteen [scenius; scene + genius, suom. huom.], liikenteeseen, opetukseen, maatalouteen, kaupunkisuunnitteluun ja kaikkeen muuhun nähden, mieli — siinä määrin kuin sen ymmärryksen lähde on se itse (tai mielen luomat järjestelmät) —  väittää vastaan. Se tekee luonnosta objektin; esineen tuolla jossain, epäjärjestyksessä, käsistä karannut, villi ja kaoottinen, jotain, mikä pitää kesyttää, isoloida, alistaa, järjestää ennen kuin tuomme sen tänne. Ajatus, että luonto voi organisoida yhteiskunnan samalla älykkyydellä ja kauneudella kuin se organisoi puiden latvukset ja sienirihmastot on käsittämätön.

Maailman pois pyyhkäisevä luonto ei siis ole vain hurrikaaneja, tulvia, kuivuuskausia, tauteja ja jääkausia, jotka lähestyvät tälläkin hetkellä, tätä lukiessasikin, eikä vain pakolaisaaltoja, jotka pyyhkäisevät planeetan yli toinen toisensa jälkeen, tai kauhistuttavia sisällissotia, jotka ovat tuloillaan, vaan myös, ja tämä on tärkeintä, luonnon äärimmäisen läheinen perusperiaate mullistuksen taustalla. Sähkölinjojen sabotoiminen ja valtion eliminointi ei riitä mielen vapauttamiseen. Systeemi on läsnä mielen syvimmissäkin sopukoissa. Aina syntymästään lähtien minuuttamme on vähä vähältä muokattu järjestelmälle mieluisampaan muotoon; perheen korruptoivan (joskin hyvää tarkoittavan) vaikutuksen kautta  — oikukas, emotionaalinen tuska, ja paremman, syvällisemmän luontomme jatkuva (vaikkakin tiedostamaton) tukahduttaminen  — sosialisaation jatkuvien paineiden kautta, jotka pakottavat heidät mukautumaan ja alistumaan koulun, toimiston, tuomioistuimen, parlamentin ja keinotekoisen hypermaailman, joihin heitä hitaasti sulautetaan, vaatimuksiin; spektaakkelin kokonaisvaltaiseen simulakrumiin tottumisen kautta, jatkuva altistuminen sen hillittömälle propagandalle ja antautuminen sen addiktoiville elementeille, kaikki räätälöityjä (jälleen tiedostamattomasti) yksilön omille peloille ja manioille; välillisissä ympäristöissä eletyn elämän kautta, ympäristöissä, joihin ei päästetä villiä luontoa, suoraa totuutta, syvällistä estetiikkaa tai, enenevässä määrin, minkäänlaista todellisuutta; kun itse on täysin riippuvainen järjestelmästä, siitä tulee vähitellen ylitunteellinen, hyvin hajamielinen, hyvin hermostunut aaveolento, vaisu, puolikuollut, täysin ennalta arvattava, turta järjestelmän jatke, jolla ei ole minkäänlaista kykyä ymmärtää sitä, mikä ei ole se itse. Itsestä tulee toisin sanoen ego, itseensä perustuva mentaalis-emotionaalinen mekanismi, joka hyväksyy täysin järjestelmän määritelmän todellisuudelle. Se saattaa kapinoida jotain kapeaa ”järjestelmän” määritelmää vastaan, se saattaa haaveilla kaikenlaisesta taiteellisesta ja luovasta vapaudesta, se saattaa keksiä vaikka minkälaisia mielikuvituksellisia salaliittoja selittämään sen kärsimyksiä ja eristyneisyyttä, se voi  — sen täytyy —  murtua tai jättäytyä ulkopuoliseksi, mutta niin kauan kuin järjestelmäego hallitsee tietoista kokemusta tavallinen maailma tulee aina olemaan tavallinen maailma, ei pysyvä kutsu syvältä vatsanpohjasta kumpuavalle ihmetykselle ja egon murtavalle psykologiselle vapautumiselle, mitä se todellisuudessa on.

Tämä syvällinen ehdollistaminen ei ole, ja tämä on tärkeää, vain älyllinen uskomus, kyseessä ei ole vain ”virallisten/yhteiskunnallisten narratiivien hyväksyminen” (vaikka on se sitäkin). Emmekä puhu ainoastaan ahdistuneisuudesta ja halusta, jotka liittyvät väkevän emotionaaliseen yhteiskunnalliseen ehdollistamiseen ja ryhmäajatteluun (vaikka kyse on myös siitä). Järjestelmän ehdollistama ego ei ainoastaan syöllä refleksinomaisesti sitä absurdia tieteellistä tai uskonnollista potaskaa, jonka se on omaksunut omalta kultiltaan, ammatiltaan tai valtioltaan, eikä se vain ajattele, tunne ja jopa käyttäydy kuten järjestelmä, vaan se näkee ja tuntee kuin järjestelmä. Koko itse on kolonisoitu. Tällä tavoin järjestelmä — instituutioiden diskreetti maailma ja maailman aivojen kaikkialle levittäytynyt hypermaailma  — näyttää ajan kuluessa sulautuvan luontoon. ”Siitä tulee välttämättömyys ja kohtalo, ja sellaisena se eletään;”²⁴ painostava, kaikenkattava normaalius. Mutta toisin kuin luonnon normaalius, se on meille vieras, jotain, mitä emme voi mielekkäästi kokea, mihin emme voi vaikuttaa, mitä emme voi ymmärtää. Unissamme se näyttäytyy hirviömäisenä, aineettomana pelkona, ja silti herättyämme me puolustamme sitä hengellämme. Tästä syystä aidot vapautumisen hetket tuntuvat eräänlaiselta kuolemiselta; koska emme nouse ainoastaan ulkoista maailmaa vastaan, vaan myös sen luonutta ja sitä ylläpitävää sisäistä itseä vastaan. Tämä selittää myös miksi aidosti vapauttavat kokemukset eivät ainoastaan hämmästytä mieltä ja kiihota sydäntä vaan myös, paradoksaalisesti, hämmentävät, ilahduttavat ja ällistyttävät luonnollista kehoa. Aidosti vallankumoukselliset oivallukset paljastavat muotojen, värien ja makujen sydäntä särkevän, radikaalin totuuden; maan paineesta jalkojen alla, sokerin mausta kielellä, siitä ihmeellisestä, lihaksi tulleesta tosiasiasta, että mitään ylipäänsä on olemassa.

Tervejärkisyytesi riippuu varmasti kyvystäsi elää, niin pitkälti kuin mahdollista, konemaailman ulkopuolella, ja kaikki mitä voimme tehdä häiritäksemme sen toimintaa tai jakaaksemme ymmärrystä sen luonteesta ja toiminnasta on aitoa edistystä, askel parempaan suuntaan. Lamauttavat lakot (ilman reformistisia vaatimuksia  — joissa kieltäydytään esimerkiksi siivoamasta rikkaiden taloja tai tyhjentämästä heidän roskiksiaan), rikosrekisterien ja muiden tietojen tuhoaminen (talonpoikaiskapinoiden ensimmäinen ja tärkein teko läpi historian), yhteisesti tehty päätös jättää vuokrat ja lainat maksamatta, määrittely- ja kontrollimekanismien häirintä, kommuunien perustaminen (ja aktivistiryhmien, varsinkin ”demokraattisten yleiskokousten”, välttely), suloisen totuuden levittäminen ja, kaikkein tehokkain keino, ylikuormitetun järjestelmän heikkojen kohtien löytäminen ja katkaiseminen tai tukkiminen (vältellen suoraa yhteenottoa); kaikki nämä ovat merkityksellisiä ja tehokkaita toimenpiteitä, kuten myös polkupyörän huollon opettelu, palsternakkojen istuttaminen, viskin tislaaminen, pommisuojan rakentaminen, puuhiilen valmistaminen, fagotinsoiton opiskelu ja kauniiden graffitien maalaaminen junaradan varrelle. Asialleen omistautunut ja älykäs ryhmä saattaisi jopa kyetä antamaan järjestelmälle viimeisen, ratkaisevan iskun oikealla hetkellä.²⁵ Aidosti kumoukselliset ja järjestelmälle tuhoisat teot eivät ole vaihtoehtoisia hyville ja tietoisille ihmisille, pelkkä epämaailmassa eläminen pakottaa heidät niihin; mutta tällä hetkellä edes kaikkein laajimmat kapinat ja perinpohjaisin suunnittelu ei riitä alkuunkaan järjestelmän kaatamiseen tai sen vääjäämättömään romahdukseen reagointiin. Vain luonto pystyy tähän, sinun oman luontosi egosta vapaa perusperiaate.

Tämä on loppupeleissä ainoa tapa kaataa itsekäs järjestelmä; sen luoneen ja sitä ylläpitävän egon kaataminen. Kun yhä useammat ihmiset oppivat tuntemaan ja ilmaisemaan omaa luontoaan —  järjestelmään kytketyt egoistit tulevat väistämättä näkemään tämän ”narsismina”  — niin yhteen hiileen puhaltavien luonnollisten ihmisten uskomaton voima  — kaoottisen, epämuodollisen, epädemokraattisen, itsenäisesti toimivan, radikaalisti luonnollisen väen  — tulee väistämättä repimään järjestelmän rikki, kuten se on tehnyt monesti aiemminkin.

Mitä tämä radikaali sisäinen vallankumous tosiasiassa tarkoittaa —  vaikka se onkin lopulta ällistyttävän yksinkertainen asia  — on, tavalliselle, systeemiselle mielelle, erikoislaatuinen odysseia. Se on eriskummallinen, hurja ja ihmeellinen. Mutta tarvitaan toinen kirja, että tälle voidaan tehdä oikeutta. Käsittelen tätä  — perimmäistä anarkismia — teoksessa Self and Unself.

Seitsemäs vastaväite: anarkismi on hulluutta

Monet kieltävät politiikan kokonaan, eivät koskaan lue uutisia, ja uskovat, että kaikki politiikkaan liittyvä — kuten maahanmuutto, hallitus, raha, yhteiskuntaluokat tai työ  —  on aivan täyttä potaskaa, josta ei ole juuri mitään sanottavaa. Tämä on kutakuinkin anarkistinen näkemys.

Maailmanhistoriassa, itse asiassa suurimman osan historiasta, jos palaamme ihmiskunnan juurille asti, on ollut monia, joiden ei ole tarvinnut tulla toimeen minkäänlaisen politiikan kanssa; valtion, asiantuntijoiden, sodan, verotuksen, uutisten, teknologian jne. Muun muassa alkukantaiset metsästäjä-keräilijät, lapset, eläimet, kasvit ja kaikki muutkin maailmankaikkeuden oliot meitä lukuun ottamatta. He ja ne ovat myös anarkisteja.

Lisäksi on ollut harvoja, mutta sitäkin vaikutusvaltaisempia, yksilöitä, jotka ovat kieltäneet vertaistensa moraalisen, älyllisen tai yhteiskunnallisen auktoriteetin ja jotka ovat luodanneet vapaasti oman tietoisen kokemuksensa syvyydet. Kutsumme heitä suuriksi taiteilijoiksi ja tiedemiehiksi. He eivät ehkä olleet anarkisteja poliittisessa mielessä, ja heidän teoksensa voivat olla erittäin hillittyjä ja järjestelmällisiä, mutta heidän lähestymistapansa oli, kuten Paul Feyerabend on osoittanut, radikaalisti libertaarinen. Heidän teoksiaankin voi kuvailla anarkistisiksi; esimerkkeinä mainittakoon Monty Pythonin komediat, Emir Kusturican elokuvat, Jiddu Krishnamurtin ajattelu, muumitarinat, Can-yhtyeen musiikki, Tomi Ungererin piirrokset; kaikki radikaali auktoriteetin kieltäminen, joka kiihottaa alkuperäisiä, luonnollisia vaistojamme, näyttäytyy meille eräänlaisena anarkismina. Tämä selittää, miksi niin monet suurmiehet ovat kokeneet viehätystä sitä kohtaan. Georges Brassens, Percy Bysshe Shelley, William Blake, Mark Rothko, J. R. R. Tolkien, Laotse, Jeesus Nasaretilainen, Ludwig Wittgenstein, Leo Tolstoi, Albert Einstein ja Gandhi päätyivät kaikki omalta osaltaan siihen lopputulokseen, että kaikkien rajoitusten kieltäminen on ainoa tie suurempaan tietämykseen, harmoniaan, rehelliseen elämiseen ja hauskanpitoon.

Tämä kieltäytyminen ymmärretään yleensä eräänlaiseksi negatiivisuudeksi tai hulluudeksi, ja jos tarkkoja ollaan asia todella on näin. Anarkismi määritellään lähinnä negaation kautta. Mutta elämä, jota anarkistit kunnioittavat, ei ole määritelmä. Todellisuus, kuten jokainen oivaltaa aika ajoin, on paljon oudompi, syvällisempi ja joustavampi kuin mitä siitä voi sanoa.

Anarkismi parhaimmillaan on vaikeasti määriteltävissä, koska se väittää, että ainoa älykkyys, kuten ainoa rikkaus, on elämä itse — meidän jokaisen tietoinen elämä. Miehet ja naiset eivät tarvitse kuninkaita, prinssejä, valtioita, asiantuntijoita, instituutioita ja järjestelmiä hallitsemaan itseään, koska elämä heidän sisällään on älykkäämpi, pystyvämpi, herkempi, anteeksiantavampi ja luovempi kuin mikään muu — ainakaan mikään ihmisauktoriteetti. Mutta tämä elämä ei ole rationaalisesti määriteltävissä. Se voidaan ilmaista taiteellisesti, epäsuorasti, runollisesti, musiikillisesti tai äänensävyn ja katseen ja muiden vastaavien arkipäiväisten vuorovaikutuskeinojen kautta, mutta sitä ei voi jäykästi ilmaista. Tämä selittää, miksi anarkismin ”uskomukset” ovat niin usein kielteisiä, miksi vähättelijät väittävät anarkismin, kuten nihilismin, olevan yksinkertaisesti ”kaikkea vastaan”.

Toinen syy sille, että anarkismia syytetään nihilismistä, on se, että anarkismi ei ole sosialistinen tai kapitalistinen lähestymistapa yhteisiin ongelmiin. Ajatus on tämä: ”Kritisoit meidän tiimiämme (kommunismia, sosialismia, feminismiä, kansakuntaa, markkinataloutta, mitä ikinä) — eli et usko mihinkään!” Järjestelmävaltio (kuten järjestelmäinstituutio tai järjestelmäkorporaatio), ja sosialistiset/reformistiset suunnitelmat sen järjestämiseen, on kaikki, mitä on olemassa, tai voi olla, aina ja ikuisesti. Kaikki muu on ”nihilististä” (koska järjestelmä on koko maailmankaikkeus) tai, vaihtoehtoisesti, ”järjetöntä” (koska järjestelmä on tervejärkisyys) tai kenties ”epärealistista” (koska ”todellisuus” on se asioiden tola, johon olemme tottuneet, ja ihmiset ovat mitä ovat). Kesytetyt robotit palvelemassa tiedostamattomasti teknokraattista valtio(tai yritys- tai feodaali-)järjestelmää, iankaikkisesti; tämä on todellisuus. Jos vastustat tätä, olet määritelmällisesti epärealistinen, järkivapaa, nihilisti.

Meitä alistava maailma on egon luomus, joten ei ole ihme, että ego pitää ajatusta siitä luopumisesta hulluna. Kun anarkistilta tivataan vastausta kysymykseen, mitä me oikeasti tarvitsemme, mitä hän sanoo vaikuttaa yhtä absurdilta; koska tuo vastaus ei ole egon ymmärrettävissä. Tämä ”ideologinen vaikeaselkoisuus” on lopulta syy sille, että ihmiset, jotka elävät elämäänsä pitkälti anarkistisesti, eivät suostu kutsumaan itseään aatteen kannattajiksi. Kun he pohtivat poliittisia mielipiteitään tai kulttuuriaan he löytävät ajatukset, jotka systeemi on heihin iskostanut; se tuntuu epäinhimilliseltä, tai kaoottiselta, tai väkivaltaiselta, tai nurkkakuntaiselta, tai epärealistiselta, tai sivistymättömältä, tai hullulta.

Silti elämä on anarkistista, samoin kuin kaikki elämän hyvät asiat; sinut mukaan lukien. Katso ystävyyssuhteitasi, rakkauselämääsi, suhtautumistasi luontoon, taiteellisia harrasteitasi (jos sinulla on sellaisia), huvejasi. Miten, toisin sanoen, käyttäydyt kontrollijärjestelmien ja keskitetyn vallankäytön ulkopuolella? Perustuvatko läheisimmät ihmissuhteesi autoritaariselle vallankäytölle? Äänestättekö asioista, kun olet ulkona ystävien seurassa? Säädätkö tiukasti valvottuja lakeja perheellesi? Kieltäydytkö rakastamasta ennen kuin sinulle on myönnetty asiaankuuluvat valtuudet? Onko luonnollisessa elämässäsi mitään sosialistista? Enpä usko. Satunnainen ”käsiäänestys” voi olla silloin tällöin tarpeen, mutta kaikkein anteliain, älykkäin ja miellyttävin kollektiivinen ja henkilökohtainen elämäntapa ei minkäänlaista ylivaltaa tunne; se on luonteeltaan arvoituksellinen, luonnollinen ja spontaani. Vapaa.

Tästä syystä anarkismi on vaisto, joka ei suostu katoamaan. Luonto on anarkistinen, lapset ovat anarkistisia, vapaa, luova mieli on anarkistinen, kaikki ihmiskunnan rakastetut esi-isät olivat jollain tapaa anarkistisia ja koko ihmisyhteisö, [yritys]valtion mikroskooppisen kuplan ulkopuolella, on ja on aina ollut anarkistinen; metsästäjä-keräilijät, ystävät, rakastajat ja kaikkein menestyksellisimmät työryhmät. Me olemme anarkisteja.

Vaihtoehto…

Miltä vapaa anarkistinen yhteiskunta näyttäisi tänä päivänä? Kuvittele mitä tapahtuisi, jos poistaisimme valtion ja kaikki sen lait, purkaisimme kaikki instituutiot ja yritykset, tekisimme koulunkäynnistä vapaaehtoista, avaisimme vankilat, hylkäisimme koulutukselliset pätevyysvaatimukset ja kaiken asiantuntijoiden akkreditoinnin, sallisimme kaikille pääsyn asiantuntijoiden valvomiin resursseihin, mitätöisimme kaikki velat, lakkauttaisimme poliisivoimat, armeijan, modernin teollisen teknologian, rahan, pankit ja yksityisomaisuuden. Kuvittele siis, että eläisimme nyt ”kuin päivä olisi koittanut”. Meistä moinen tulevaisuudennäkymä vaikuttaa johtavan uskomattomaan kaaokseen ja kärsimykseen. Mutta, ja sivuutetaan se tosiasia, että maailma, muutamien viihtyisien kuplien ulkopuolella, on jo nyt täynnä uskomatonta kaaosta ja kärsimystä, kysymys on silti epäoleellinen; koska hyvin pian tulee tapahtumaan romahdus, joka saa kaiken tämän aikaan joka tapauksessa. Voimme valita joko tuon kaltaisen romahduksen tai sellaisen, jonka me järjestämme itse. Kummassakin tapauksessa meitä odottavat synkät ajat; mutta tiedän kumpaa vaihtoehtoa kannatan itse.

Viitteet

1. Anarkismin kirjaimellinen tai etymologinen merkitys — johtajan puute — on siis harhaanjohtava.

2. Rajoitettuna lähinnä “anarkokapitalismin” pöyristyttävään ideologiaan.

3. Tyypillisesti “käytännöllisin” perustein. Tästä syystä Kropotkin ja Chomsky tukivat tai tukevat valtiota.

4. Ja luultavasti myös Jeesus Nasaretilainen; olettaen, että jätämme huomiotta hänen jokseenkin kyseenalaiset julistuksensa (kyseenalaiset siinä mielessä, että ne olivat tuskin hänen omiaan) liittyen kristinuskon perustamiseen, ja lisäksi tuon totuutta hämärtäneen autoritaarisen propagandistin, Saul “Paavali” Tarsolaisen, sanat.

5. Ja paljon vähemmän kunnioitusta herättävänä poikkeuksena Max Stirner, joka, hullua kyllä, kannatti egoa.

6. Valtioilla on pitkä perinne pakottaa egalitaariset ja “horisontaaliset” kansat asettamaan itselleen johtajia.

7. Tosin vain harvat ihmiset ovat kykeneviä tunnistamaan todellista auktoriteettia järjestelmässä, joka tuhoaa herkkyyden. Se että me kaikki hukumme noiden ääliöiden, yleisesti ylistettyjen filosofian, taiteen tai etiikan alan asiantuntijoiden, käskystä on pienempi huolenaihe systemokraateille kuin mahdollisuus, että joku, joka tietää mitä on tekemässä, päätyy johtavaan asemaan.

8. ”Missä tahansa tietyssä heimossa voi olla metsästyspäällikkö, työpäällikkö, tanssipäällikkö, naisten päällikkö, ikäluokan päällikkö ja kalastuspäällikkö. Nämä johtajat ovat vallassa vain tietyissä tilanteissa ja rajoitettuina ajanjaksoina; tyypillisesti heidän johtoasemansa perustuu heidän kyvykkyyteensä tietyn toiminnan piirissä. Se ei vaikuta heidän päivittäiseen elämäänsä; ja lähes tulkoon jokainen yhteisön jäsen on aika ajoin johtavassa asemassa. Stanley Diamond, In Search of the Primitive. Samantapaisia havaintoja tilanteen vaatimuksiin mukautuvasta “omnarkistisesta” johtamistavasta ovat tehneet Bakunin, Comerford ja Ruskin.

9. Poliisi keksittiin jäljittämään orjia, hillitsemään isoja, uhmamielisiä väkijoukkoja ja suojelemaan kauppoja; mitkä, yhdessä uudempien virkatehtävien, kuten valvonnan, pelottelun, kodittomien ja työttömien härnäämisen ja lomakkeiden täyttämisen kanssa, ovat yhä poliisin tärkeimpiä tehtäviä. Se että he vierailevat luonasi murron jälkeen ja ovat kohteliaita on oikeastaan pelkkää PR:ää.

10. Siis ilman opetussuunnitelmia, valtion asettamaa pakkoa, kredentialismia ja niin pois päin. Itse rakennukset voimme jättää pystyyn, osa niistä on varsin hienoja. Niitä voitaisiin käyttää, uskokaa tai älkää, koulutukseen ja opiskeluun.

11. Ainakin ensi alkuun. Rikkaruohot turmelevat pian pellot, joita ei hoideta keinotekoisin menetelmin.

12. Tai kaoottinen —  joskaan en mielelläni käytä tätä sanaa, sillä luonnon kaaos muistuttaa ennemminkin kaaosteorian “kaaosta”, paradoksaalista tilaa arvaamattoman kaaoksen ja intuitiivisesti (siis ei pelkästään älyllisesti) ymmärretyn ja luodun järjestyksen välillä. Villin kaaoksen pedagogisesta ja organisatorisesta voimasta ks. Richard Sennett, The Uses of Disorder. Myös: Innes H. Pearse ja Lucy H. Crocker, The Peckham Experiment: A Study of the Living Structure of Society.

13. Ei niin, että talonvaltauksissa olisi mitään vikaa. Olen asunut muutamassa squatissa, joihin kehtaisin kutsua mummini.

14. Woodcockin mukaan, ks. Anarchism: A History of Libertarian Ideas and Movements.

15. Sana, jota on sivumennen sanoen harvinaisen vaikea määritellä.

16. Ks. Peter Gelderloos, How Nonviolence Protects the State. Epätäydellinen, mutta läpikotainen ja vakuuttava ehdottoman pasifismin kritiikki, ja perustelu väkivallan käytölle tietyissä tilanteissa.

17. Jotkut metsästäjä-keräilijäkulttuurit ovat myös hierarkkisia. Sanaa ”hierarkia” käytetään yleensä täysin negatiivisessa mielessä; hierarkkisten prosessien sanotaan perustuvan aina väkivallan käyttöön. Tästä syystä sanaa ei kannattane käyttää anarkistisista federaatiosta puhuttaessa.

18. Intian, Brasilian tai Pakistanin slummeja ei voi sanoa “onnistuneiksi” siinä mielessä, että ne tarjoaisivat asukkailleen miellyttävän elämän, mutta ne ovat silti antaneet heille mahdollisuuden pysyä hengissä erittäin tukalista olosuhteista huolimatta, mistä ei voi kiittää minkäänlaista keskussuunnittelua tai valtion väliintuloa. Monet parhaat esimerkit käytännön anarkismista tulevat noista slummeista.

19. ”Maailman villien kansojen parissa eläneet ovat kertoneet osallistumisestaan alkuperäisasukkaiden neuvonpitoihin, joissa heitä kiinnostavista asioista keskusteltiin. Kun englantilainen tarkkailija huomasi vähän ajan kuluttua, että keskustelu oli edennyt ihan uuteen aiheeseen ja tiedusteli milloin he aikoivat päättää kysymyksestä, josta hän oli kiinnostunut, hänelle kerrottiin, että asiasta oli jo tehty päätös ja oli siirrytty muihin aiheisiin… Neuvoston jäsenet olivat tulleet jossain kohtaa tietoisiksi siitä, että he olivat yhtä mieltä eikä tätä ollut tarpeen mainita ääneen.”

–W.H. Rivers

20. James C. Scott, Against the Grain. Peter Gelderloosia siteeratakseni on ollut “peräänantamattoman auktoriteetinvastaisia ja ekosentrisiä maanviljelijäyhteiskuntia”

21. Varsinkin huipputekniset työkalumme, mutta myös äärimmäisen monimutkaiset yhteiskunnallisen järjestäytymisen ”työkalut”, jotka rakensivat pyramidit ja ruokkivat faaraot.

22. James C. Scott, Weapons of the Weak. Eräät keskiajan suuret radikaalit liikkeet — kuten ranterit ja Vapaan hengen veljeskunta — olivat myös anarkistisia sanan laajassa merkityksessä. Tosiasiassa niin sanottu ”pimeä keskiaika” — ajanjakso, joka edelsi stereotyyppistä myöhäiskeskiajan kautta, johon tyypillisesti liitetään nälänhätä, orjuus, suvaitsemattomuus, köyhyys ja rutto — oli pimeä ainoastaan valtansa menettäneiden valtioiden näkökulmasta. Monet keskiaikaiset kaupungit eivät olleet tarkkaan ottaen anarkistisia, mutta, heitettyään valtiaansa pellolle, itsenäisiä ja egalitaarisia siinä määrin, että se tuntuisi uskomattomalta nykypäivänä.

23. Monenko ihmisen voisit kuvitella valitsevan maailman ilman järjestelmää, ilman sen hierarkioita ja huumeita, ilman internetiä, autoja ja muovia?

24. Peter L. Berger ja Thomas Luckmann, Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen.

25. Kaczynskin Anti-Tech Revolution: Why and How on helppolukuinen yleiskatsaus, jossa kerrotaan miten tällainen ryhmä täytyisi muodostaa ja mitä sen pitäisi tehdä. Hänen puolivillaisen reformismin kritiikkinsä on, kuten aina, erityisen hyödyllistä. Ja hauskaa. Mutta, kuten esitän kirjassani 33 Myths of the System, Kaczynski ei ymmärrä tai arvosta tietoista olemista vähääkään, eikä hän ymmärrä egon osuutta järjestelmän luomisessa ja ylläpitämisessä, tai tiedosta egon kykyä sössiä aidosti vallankumouksellisen ryhmän mahdollisuudet onnistua pyrkimyksissään. Tällainen Kaczynskin hahmottelema ryhmä saattaisi kyetä tekemään palveluksen maailmalle. Tiedä häntä. Mutta en tukisi sitä. Ryhmä, joka voisi todella tehdä mitä tehtävän täytyy, ja tyylillä, olisi paljon lempeämpi ja leikkisämpi kuin Kaczynski tuntuu uskovan. Tämä ei tarkoita, että sen jäsenet vastustaisivat väkivaltaa tai olisivat ponnettomia. Se tarkoittaa, että he olisivat inhimillisiä.

Lähde: https://expressiveegg.substack.com/p/anarchism-at-the-end-of-the-world — Käännös: Janne Knuutinen