URL = http://www.primitivism.com/society-state.htm

Heimoyhteiskuntien luonteesta ennen valtiomuodon syntymistä ja siitä, miten ne pyrkivät estämään sen syntymisen.

Lainaus

Clastresin kirjasta Society Against the State;

”Primitiiviset yhteiskunnat ovat yhteiskuntia, joissa ei ole valtiota. Tämä sinänsä täsmällinen tosiseikkojen arviointi kätkee sisäänsä mielipiteen, arvomaailman, joka välittömästi kyseenalaistaa mahdollisuuden muodostaa poliittinen antropologia tiukkana tieteenä. Itse asiassa väite sanoo, että primitiivisistä yhteiskunnista puuttuu jotakin — valtio — joka on niille välttämätön, kuten mille tahansa muulle yhteiskunnalle, esimerkiksi omalle yhteiskunnallemme. Näin ollen nuo yhteiskunnat ovat epätäydellisiä; ne eivät ole aivan todellisia yhteiskuntia — ne eivät ole sivistyneitä — niiden olemassaolo kärsii edelleen siitä tuskallisesta kokemuksesta, että niillä on puute — valtion puute — jota ne eivät koskaan pysty paikkaamaan, vaikka kuinka yrittäisivät. Tämä käy ilmi sekä tutkimusmatkailijoiden aikakirjoista että tutkijoiden työstä, sanottiinpa sitä sitten selvästi tai ei: yhteiskunta on mahdoton kuvitella ilman valtiota; valtio on jokaisen yhteiskunnan kohtalo. Tässä lähestymistavassa on havaittavissa etnosentrinen ennakkoasenne, joka on useimmiten tiedostamaton ja siksi sitäkin vahvemmin ankkuroitunut. Sen välitön, spontaani viittaus, vaikka se ei ehkä olekaan tunnetuin, on joka tapauksessa kaikkein tutuin. Itse asiassa jokainen meistä kantaa sisällään, sisäistettynä kuin uskovaisen usko, varmuutta siitä, että yhteiskunta on olemassa valtiota varten. Miten siis voidaan käsittää alkukantaisten yhteiskuntien olemassaolo, jos ei universaalin historian hylkäämänä, anakronistisena jäänteenä kaukaisesta vaiheesta, joka kaikkialla muualla on ylitetty? Tässä tunnistaa etnosentrismin toisen puolen, täydentävän vakaumuksen siitä, että historia on yksisuuntainen kehitys, että jokainen yhteiskunta on tuomittu astumaan tähän historiaan ja käymään läpi vaiheet, jotka johtavat raakuudesta sivistykseen. ”Kaikki sivistyneet kansat olivat kerran villejä”, kirjoitti Ravnal. Mutta väite ilmeisestä evoluutiosta ei voi oikeuttaa oppeja, jotka mielivaltaisesti sitovat sivistyksen tilan valtion sivistykseen ja nimeävät jälkimmäisen kaikille yhteiskunnille osoitetuksi välttämättömäksi lopputulokseksi. Voidaan kysyä, mikä on pitänyt viimeisetkin alkukantaiset kansat sellaisina kuin ne ovat.

Todellisuudessa sama vanha evolutionismi on edelleen tallella nykyaikaisten muotoilujen alla. Hienovaraisempi, kun se ilmaistaan filosofian sijasta antropologian kielellä, se on samalla tasolla muiden tieteelliseksi väittävien kategorioiden kanssa. On jo todettu, että arkaaiset yhteiskunnat luokitellaan lähes aina negatiivisesti, puutteen otsakkeen alle: yhteiskunnat, joissa ei ole valtiota, yhteiskunnat, joissa ei ole kirjoitusta, yhteiskunnat, joissa ei ole historiaa. Näiden yhteiskuntien luokittelu taloudellisella tasolla näyttää olevan samaa luokkaa: yhteiskunnat, joilla on elatustalous (toimeentulotalous). Jos tällä tarkoitetaan sitä, että alkukantaiset yhteiskunnat eivät tunne markkinataloutta, johon ylijäämätuotteet virtaavat, siitä ei varsinaisesti sanota mitään. Yksi tyytyy toteamaan ylimääräisen puutteen ja jatkaa oman maailmamme käyttämistä vertailukohtana: yhteiskunnat, joissa ei ole valtiota, ei kirjoitusta, ei historiaa, ovat myös vailla markkinoita. Maalaisjärki saattaa kuitenkin vastustaa — mitä hyötyä on markkinoista, kun ei ole ylijäämää? Käsite elatustalous kätkee sisäänsä sen implisiittisen oletuksen, että jos alkukantaiset yhteiskunnat eivät tuota ylijäämää, se johtuu siitä, että ne eivät kykene siihen, koska ne ovat täysin sidottuja eloonjäämisen, toimeentulon kannalta välttämättömän vähimmäistarpeen tuottamiseen. Ajan todistama ja aina käyttökelpoinen kuva villi-ihmisten köyhyydestä. Ja selittääksemme primitiivisten yhteiskuntien kyvyttömyyttä irrottautua kädestä suuhun elämisen pysähtyneisyydestä, jatkuvasta vieraantumisesta ruoan etsimisessä, sanotaan, että ne ovat teknisesti alikalustettuja, teknisesti alempiarvoisia.

Mikä on todellisuus? Jos ymmärretään, että tekniikka on joukko menettelytapoja, joita ihminen ei hanki varmistaakseen luonnon absoluuttisen hallinnan (se on mahdollista vain meidän maailmassamme ja sen mielettömässä kartesiolaisessa projektissa, jonka ekologisia seurauksia aletaan vasta nyt mitata), vaan varmistaakseen tarpeisiinsa sopivan ja suhteutetun luonnonympäristön hallinnan, ei ole enää mitään syytä pitää alkukantaisia yhteiskuntia teknisesti alempiarvoisina: ne ovat osoittaneet, että ne kykenevät tyydyttämään tarpeitaan vähintäänkin yhtä hyvin kuin teollinen ja teknologinen yhteiskunta, joka on niin ylpeä siitä. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen ihmisryhmä onnistuu väistämättä käyttämään ympäristöä, jossa se asuu, vähintäänkin vaaditun minimin. Tähän päivään mennessä emme tiedä yhtään yhteiskuntaa, joka olisi vallannut luonnontilaa, jota ei olisi voitu hallita muutoin kuin väkisin tai väkivaltaisesti: joko se katoaa tai vaihtaa aluetta. Hämmästyttävää eskimoissa tai australialaisissa on juuri heidän teknisen toimintansa monimuotoisuus, mielikuvitus ja hieno laatu, se kekseliäisyys ja tehokkuus, joka näkyy näiden kansojen käyttämissä työkaluissa. Lisäksi tarvitsee vain viettää vähän aikaa etnografisessa museossa: jokapäiväisen elämän välineiden valmistuksessa ilmenevä ammattitaito tekee lähes jokaisesta vaatimattomasta työkalusta taideteoksen. Tekniikan alalla ei siis ole hierarkiaa: ei ole olemassa parempaa tai huonompaa tekniikkaa. Ainoa mittari sille, kuinka hyvin yhteiskunta on varustettu teknologialla, on sen kyky vastata tarpeisiinsa tietyssä ympäristössä. Tästä näkökulmasta katsottuna ei näytä lainkaan siltä, että alkukantaiset yhteiskunnat olisivat osoittautuneet kyvyttömiksi hankkimaan itselleen välineet tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Alkukantaisten yhteiskuntien osoittama teknisten innovaatioiden voima leviää tietysti ajan kuluessa. Mikään ei tapahdu heti, vaan aina tarvitaan kärsivällistä havainnointia ja tutkimustyötä, kokeilujen ja virheiden, onnistumisten ja epäonnistumisten pitkää sarjaa. Esihistorioitsijat kertovat meille, kuinka monta vuosituhatta paleoliittisen kauden ihmiset tarvitsivat korvatakseen alkuaikojen raa’at kärkikahvaiset miekkakahvat solutrialaisten ihailtavilla terillä. Toisesta näkökulmasta katsottuna voidaan todeta, että maanviljelyn keksiminen ja kasvien kesyttäminen tapahtui suunnilleen samaan aikaan Amerikassa ja vanhassa maailmassa. On pakko tunnustaa, että intiaanit eivät ole mitenkään huonompia — päinvastoin — taidossa valita ja erottaa toisistaan moninaisia hyötykasvilajikkeita.

Pysähtykäämme hetkeksi siihen katastrofaaliseen kiinnostukseen, joka sai intiaanit haluamaan metallisia työvälineitä. Tämä liittyy suoraan kysymykseen primitiivisten yhteiskuntien taloudesta, mutta ei sillä tavalla kuin voisi luulla. Väitetään, että nämä yhteiskunnat ovat tuomittuja elatustalouteen teknologisen huonommuutensa vuoksi. Kuten olemme juuri nähneet, tällä väitteellä ei ole mitään perusteita logiikassa eikä tosiasioissa. Se ei perustu logiikkaan, koska ei ole olemassa mitään abstraktia standardia, jonka perusteella teknologista ”intensiteettiä” voitaisiin mitata: yhden yhteiskunnan tekninen laitteisto ei ole suoraan verrattavissa toisen yhteiskunnan laitteistoon, eikä kiväärin ja jousipyssyn vastakkainasettelu ole perusteltua. Eikä itse asiassa myöskään, koska arkeologia, etnografia, kasvitieteet jne. antavat meille selviä todisteita alkukantaisten teknologioiden tehokkuudesta ja taloudellisuudesta. Jos siis alkukantaiset yhteiskunnat perustuvat toimeentulotalouteen, se ei johdu teknologisen osaamisen puutteesta. Tämä on itse asiassa todellinen kysymys: Onko näiden yhteiskuntien talous todella toimeentulotaloutta? Jos sanoille annetaan merkitys, jos toimeentulotaloudella ei tyydytä ymmärtämään taloutta ilman markkinoita ja ilman ylijäämää, — mikä olisi pelkkä truismi, eron toteaminen — silloin itse asiassa vahvistetaan, että tämäntyyppinen talous sallii sen ylläpitämän yhteiskunnan vain elää; vahvistetaan, että tämä yhteiskunta vaatii jatkuvasti tuotantovoimiensa kokonaisuutta toimittamaan jäsenilleen toimeentulon kannalta välttämättömän vähimmäismäärän.

Tähän käsitykseen liittyy itsepäinen ennakkoluulo, joka kulkee kumma kyllä käsi kädessä sen ristiriitaisen ja yhtä yleisen käsityksen kanssa, että villi-ihminen on laiska. Kulttuurimme mauttomassa kielenkäytössä on sanonta ”tehdä töitä kuin neekeri”, mutta Etelä-Amerikassa on samanlainen sanonta, jossa sanotaan ”laiska kuin intiaani”. Ei voi olla molempia vaihtoehtoja: joko ihminen elää alkukantaisissa yhteiskunnissa (amerikkalaisissa ja muissa) elatustaloudessa ja käyttää suurimman osan ajastaan ruoan etsimiseen tai sitten hän ei elä elatustaloudessa ja voi sallia itselleen pitkiä vapaa-ajan tunteja, jolloin hän voi loikoilla riippumatossaan. Juuri tämä teki Brasilian intiaaneista yksiselitteisen kielteisen vaikutuksen ensimmäisiin eurooppalaisiin tarkkailijoihin. Heidän paheksuntansa oli suuri, kun he näkivät, että nuo terveydestä hehkuvat, ryhdikkäät miehet pukeutuivat mieluummin kuin naiset maaleilla ja höyhenillä sen sijaan, että hikoilisivat puutarhassaan. Ilmeisesti nämä ihmiset olivat tarkoituksella tietämättömiä siitä, että jokapäiväinen leipä on ansaittava otsa hiessä. Se ei kelvannut, eikä se kestänyt: intiaanit joutuivat pian työhön, ja he kuolivat siihen. Itse asiassa kaksi aksioomaa näyttää ohjanneen länsimaisen sivilisaation etenemistä alusta alkaen: ensimmäisen mukaan todelliset yhteiskunnat kehittyvät valtion suojaavassa varjossa, ja toisen mukaan kategorinen imperatiivi kuuluu: ihmisen on tehtävä työtä.

Intiaanit käyttivät suhteellisen vähän aikaa niin sanottuun työhön. Siitä huolimatta he eivät kuolleet nälkään. Aikakauden aikakirjat kuvaavat yksimielisesti aikuisten hienoa ulkonäköä, monien lasten hyvää terveyttä sekä runsaita ja monipuolisia ruokia. Näin ollen intiaaniheimojen toimeentulotalous ei suinkaan merkinnyt ahdistunutta, kokopäiväistä ruoan etsimistä. Tästä seuraa, että toimeentulotalous on sopusoinnussa sen kanssa, että tuotannolliseen toimintaan käytettävää aikaa rajoitetaan huomattavasti. Otetaan esimerkiksi maanviljelyä harjoittavat eteläamerikkalaiset heimot, kuten Tupi-Guarani-heimot, joiden joutilaisuus ärsytti niin paljon ranskalaisia ja portugalilaisia. Näiden intiaanien talouselämä perustui ensisijaisesti maanviljelyyn ja toissijaisesti metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn. Samaa puutarhapalstaa käytettiin neljästä kuuteen peräkkäistä vuotta, minkä jälkeen se hylättiin joko maaperän ehtymisen tai todennäköisemmin vaikeasti hävitettävän loiskasvillisuuden tunkeutumisen vuoksi. Suurin osa miesten tekemästä työstä koostui tarvittavan alueen raivaamisesta raivaus- ja polttotekniikalla kivikirveiden avulla. Tämä sadekauden lopussa suoritettu työ työllisti miehiä kuukauden tai kaksi. Lähes kaikki muu maanviljelystyö — istutus, kitkentä ja sadonkorjuu — kuului naisten vastuulle sukupuolisen työnjaon mukaisesti. Tästä seuraa onnellinen johtopäätös: miehet (eli puolet väestöstä ) työskentelivät noin kaksi kuukautta joka neljäs vuosi! Loput ajasta he varasivat ammatteihin, joita he eivät kokeneet kipuna vaan mielihyvänä: metsästykseen ja kalastukseen, huvituksiin ja juopotteluihin ja lopuksi intohimoisen sotahalun tyydyttämiseen.

Nämä kvalitatiiviset ja impressionistiset tiedot saavat hämmästyttävän vahvistuksen viimeaikaisissa tutkimuksissa, joista osa on vielä kesken ja jotka ovat luonteeltaan täsmällisesti todistusvoimaisia, koska niissä mitataan työaikaa yhteiskunnissa, joissa on toimeentulotalous. Saatujen lukujen perusteella voidaan todeta, että tavanomaiseen työaikaan käytetään keskimäärin alle neljä tuntia päivässä, olipa kyse sitten Kalaharin autiomaan paimentolaismetsästäjistä tai amerikkalaisista maanviljelijöistä, jotka asuvat paikallaan. Lizot, joka on asunut useita vuosia Venezuelan Amazonin alueen yanomami-intiaanien parissa, on todennut kronometrisesti, että aikuisten keskimääräinen päivittäinen työaika, kaikki toiminnot mukaan luettuina, on tuskin yli kolme tuntia. Vaikka en olekaan tehnyt vastaavia mittauksia Paraguayn metsissä liikkuvien metsästäjien, guayakien, keskuudessa, voin kuitenkin vahvistaa, että nämä intiaanit, naiset ja miehet, viettivät ainakin puolet päivästä lähes täydellisessä toimettomuudessa, koska metsästys ja keräily tapahtuivat (mutta ei joka päivä) kuuden ja yhdentoista välisenä aikana aamulla, tai suunnilleen silloin. On todennäköistä, että muiden alkukantaisten kansojen keskuudessa tehdyt vastaavat tutkimukset tuottaisivat samankaltaisia tuloksia, kun otetaan huomioon ekologiset erot.

Näin olemme kaukana siitä kurjuudesta, joka ympäröi ajatusta toimeentulotaloudesta. Alkukantaisissa yhteiskunnissa ihminen ei ole sidottu eläimelliseen elämään, joka johtuisi jatkuvasta selviytymiskeinojen etsimisestä, vaan tämä tulos on jopa saavutettu huomattavan lyhyen toiminta-ajan hinnalla. Tämä tarkoittaa, että primitiivisillä yhteiskunnilla on halutessaan käytettävissään kaikki tarvittava aika aineellisten hyödykkeiden tuotannon lisäämiseksi. Maalaisjärki kysyykin: miksi näissä yhteiskunnissa elävät miehet haluaisivat tehdä työtä ja tuottaa enemmän, kun kerran kolme tai neljä tuntia rauhallista toimintaa riittää ryhmän tarpeiden tyydyttämiseen? Mitä hyötyä siitä olisi heille? Mitä tarkoitusta näin kertynyt ylijäämä palvelisi? Mihin sitä käytettäisiin? Ihmiset työskentelevät enemmän kuin heidän tarpeensa vaativat vain silloin, kun heidän on pakko. Ja juuri tuollainen pakko puuttuu primitiivisestä maailmasta; tuon ulkoisen pakon puuttuminen määrittelee jopa primitiivisen yhteiskunnan luonteen. Termi ”toimeentulotalous” on hyväksyttävä kuvaamaan näiden yhteiskuntien taloudellista organisaatiota, kunhan sen ei katsota tarkoittavan puutteen aiheuttamaa välttämättömyyttä, kyseiselle yhteiskuntatyypille ja sen teknologialle ominaista kyvyttömyyttä, vaan päinvastoin: turhasta liiasta kieltäytymistä, päättäväisyyttä sovittaa tuotannollinen toiminta yhteen tarpeiden tyydyttämisen kanssa. Eikä mitään muuta. Lisäksi tarkempi tarkastelu osoittaa, että primitiivisissä yhteiskunnissa tuotetaan itse asiassa ylijäämää: viljeltyjen kasvien (maniokki, maissi, tupakka ja niin edelleen) määrä ylittää aina sen, mikä on tarpeen ryhmän kulutusta varten, kun otetaan huomioon, että tämä ylijäämätuotanto sisältyy tavanomaiseen työhön käytettyyn aikaan. Tämä ylijäämä, joka saadaan ilman ylimääräistä työvoimaa, kulutetaan, kulutetaan poliittisiin tarkoituksiin, joita oikein kutsutaan poliittisiksi tarkoituksiksi, juhlallisissa tilaisuuksissa, kutsujen yhteydessä, ulkopuolisten vieraiden vierailujen aikana ja niin edelleen.

Metallikirveen etu kivikirveeseen verrattuna on liian ilmeinen, jotta siitä tarvitsisi keskustella: ensimmäisellä kirveellä voi tehdä ehkä kymmenen kertaa enemmän työtä samassa ajassa kuin toisella kirveellä, tai sitten saman työn voi tehdä kymmenesosassa ajasta. Ja kun intiaanit huomasivat valkoisten miesten kirveiden tuottavuuden, he eivät halunneet niitä tuottaakseen enemmän samassa ajassa, vaan tuottaakseen yhtä paljon kymmenen kertaa lyhyemmässä ajassa. Täsmälleen päinvastoin kävi, sillä metallikirveiden avulla sivistyneiden tulokkaiden villeihin kohdistama väkivalta, voima ja valta aiheuttivat alkukantaisessa intiaanimaailmassa tuhoa.

Primitiiviset yhteiskunnat ovat, kuten Lizot kirjoittaa yanomameista, yhteiskuntia, joille on ominaista työn hylkääminen: ”Yanomamien halveksunta työtä kohtaan ja kiinnostumattomuus teknologista kehitystä kohtaan sinänsä ovat kiistattomia.” Ensimmäiset vapaa-ajan yhteiskunnat, ensimmäiset vauraat yhteiskunnat, M. Sahlinin osuvan ja leikkisän ilmaisun mukaan.

Jos primitiivisten yhteiskuntien taloudellisen antropologian perustamishankkeella itsenäiseksi tieteenalaksi halutaan olevan jokin merkitys, se ei voi perustua pelkästään kyseisten yhteiskuntien talouselämän tutkimiseen, vaan pysyttäisiin kuvauksen etnologian, primitiivisen yhteiskuntaelämän ei-itsenäisen ulottuvuuden kuvauksen, rajoissa. Taloudellisen antropologian käsite näyttää pikemminkin oikeutetulta silloin, kun tämä ”yhteiskunnallisen tosiasian kokonaisuuden” ulottuvuus muodostuu autonomiseksi alueeksi: kun työstäkieltäytyminen katoaa, kun akkumuloinnin halu korvaa vapaa-ajan tunteen, toisin sanoen kun edellä mainittu ulkoinen voima ilmestyy yhteiskuntaruumiiseen. Tämä voima, jota ilman villi-ihmiset eivät koskaan luopuisi vapaa-ajastaan, tämä voima, joka tuhoaa yhteiskunnan sikäli kuin se on alkukantainen yhteiskunta, on pakkovalta; se on poliittinen valta. Mutta taloudellinen antropologia mitätöityy joka tapauksessa; tavallaan se menettää kohteensa juuri sillä hetkellä, kun se luulee käsittäneensä sen: taloudesta tulee poliittista taloutta.

Alkukantaisten yhteiskuntien ihmisillä tuotantotoiminta mitataan tarkasti ja rajataan tyydytettävien tarpeiden mukaan, koska ymmärretään, että kyse on pohjimmiltaan energiantarpeesta: tuotanto rajoittuu kulutetun energiavaraston täydentämiseen. Toisin sanoen elämä on luonto, joka — lukuun ottamatta juhlallisissa tilaisuuksissa yhteiskunnallisesti kulutettujen tavaroiden tuotantoa — määrää ja määrittää lisääntymiseen käytettävän ajan määrän. Tämä tarkoittaa sitä, että kun sen tarpeet on tyydytetty täysin, mikään ei voi saada primitiivistä yhteiskuntaa tuottamaan lisää, toisin sanoen käyttämään aikaansa väärin tekemällä työtä ilman hyvää syytä, kun aikaa on käytettävissä joutilaisuuteen, leikkiin, sodankäyntiin tai juhliin. Millä edellytyksillä tämä primitiivisen ihmisen ja tuotantotoiminnan välinen suhde voi muuttua? Millä edellytyksillä tälle toiminnalle voidaan asettaa jokin muu tavoite kuin energiantarpeen tyydyttäminen? Tämä merkitsee kysymystä työn alkuperästä vieraantuneena työnä.

Alkukantaisessa yhteiskunnassa — joka on pohjimmiltaan tasa-arvoinen yhteiskunta — ihmiset hallitsevat toimintaansa, hallitsevat tämän toiminnan tuotteiden kiertoa: he toimivat vain omasta puolestaan, vaikka vaihdon laki välittääkin ihmisen suoran suhteen tuotteeseensa. Kaikki menee siis sekaisin, kun tuotantotoiminta siirtyy pois alkuperäisestä päämäärästään, kun primitiivinen ihminen ei tuota enää vain itselleen, vaan tuottaa myös muille, ilman vaihtoa ja ilman vastavuoroisuutta. Siinä vaiheessa on mahdollista puhua työstä: kun tasa-arvoinen vaihtosääntö lakkaa yhteiskunnan ”siviililain” muodossa, kun tuotantotoiminta tähtää muiden tarpeiden tyydyttämiseen, kun vaihto-oikeus väistyy velkakauhun tieltä. Itse asiassa juuri tässä kohtaa on nähtävissä ero Amazonin villiintyneen ja Inkojen valtakunnan intiaanin välillä. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen tuottaa elääkseen, kun taas toinen tekee työtä sen lisäksi, että muut voivat elää, ne, jotka eivät tee työtä, isännät, jotka sanovat hänelle: sinun on maksettava, mitä olet meille velkaa, sinun on maksettava velkasi meille jatkuvasti takaisin.

Kun alkukantaisessa yhteiskunnassa taloudellinen dynamiikka on määriteltävissä erilliseksi ja itsenäiseksi alueeksi, kun tuotannollisesta toiminnasta tulee vieraantunutta, tilivelvollista työtä, jota tekevät miehet, jotka nauttivat tuon työn hedelmistä, yhteiskunta on jakautunut hallitsijoihin ja hallittuihin, herroihin ja alamaisiin — se on lakannut karkottamasta sitä, mikä on sen tuho: valtaa ja vallan kunnioittamista. Yhteiskunnan tärkein jako, jako, joka on kaikkien muiden jakojen perusta, epäilemättä myös työnjaon, on uusi vertikaalinen asioiden järjestys perustan ja huipun välillä; se on suuri poliittinen kahtiajako niiden välillä, jotka pitävät hallussaan valtaa, olipa se sitten sotilaallinen tai uskonnollinen, ja niiden välillä, jotka ovat tämän vallan alaisia. Poliittinen valtasuhde edeltää ja perustaa taloudellisen riistosuhteen. Vieraannuttaminen on poliittista ennen kuin se on taloudellista; valta edeltää työtä; taloudellinen juontuu poliittisesta; valtion syntyminen määrää luokkien syntymisen.”

Lähde: http://www.primitivism.com/society-state.htm

Ystäväni June Thunderstorm ja minä vietimme kerran puoli tuntia istumalla kukkakedolla vuorijärven äärellä, katsellen mittarimatoa sen roikkuessa ruohonkorresta, pyörien kaikkiin mahdollisiin suuntiin, ja sitten hyppäävän seuraavaan ruohonkorteen ja tekevän saman. Niin se jatkoi, suuressa ympyrässä, ja suuresti energiaa kuluttaen, ilmeisesti ilmaan minkäänlaista syytä toiminnalle.

“Kaikki eläimet leikkivät”, June sanoi kerran minulle. “Jopa muurahaiset.” Hän oli viettänyt monta vuotta työskennellen ammattipuutarhurina ja hänellä oli ollut paljon tapauksia kuten tämä jolloin tarkkailla ja pohtia. “Katso”, hän sanoi, vaatimattoman voitonriemuisesti. “Näetkö mitä tarkoitan?”

Useimmat meistä tämän tarinan kuullessaan vaatisivat näyttöä. Mistä me tiedämme leikkivätkö madot? Ehkäpä näkymättömät ympyrät joita se kulkee ilmassa olivat vain jonkinlaisen tuntemattoman saaliin metsästystä. Tai pariutumisrituaali. Voimmeko me osoittaa ettei ollut? Vaikka mato olisikin leikkinyt, mistä me tiedämme sen että tämänkaltainen leikki ei palvellut jotain lopullista käytännön tarkoitusta: liikuntaa, tai treenaamista jonkinlaista tulevaisuuden mittarimatojen hätää varten?

Tämä olisi useimpien etnologien reaktio myös. Yleisesti ottaen, eläinten käyttäytymisen analyysia ei pidetä tieteellisenä ellei eläimen oleteta, ainakin äänettömästi, toimivan jonkinlaisten tavoite/päämäärä-laskelmointien pohjalta, joita voisi soveltaa taloudellisiin transaktioihin. Tämän oletuksen pätiessä energian kuluttaminen tulee suunnata kohti jotain tavoitetta, oli se sitten ruoan hankkiminen, reviirin turvaaminen, ylivallan saavuttaminen tai oman lisääntymismenestyksen maksimointi — ellei sitten voida absoluuttisesti osoittaa ettei näin ole, ja absoluuttinen näyttö tällaisissa asioissa, kuten voi kuvitella, on varsin vaikeaa saada käsiin.

Minun tulee painottaa tässä, että ei ole väliä minkälainen eläinten motivaation teoria tieteentekijällä on mielessään: se mitä hän uskoo eläimen ajattelevan, uskooko hän eläimen “ajattelevan” yhtään mitään. En sano että etnologit uskoisivat oikeasti eläinten olevan rationaalisia laskentakoneita. Sanon yksinkertaisesti, että etnologit ovat sulkeneet itsensä maailmaan, jossa tieteen keinot tarjota selitys käyttäytymiselle tapahtuu rationaalisin termein — mikä taas tarkoittaa eläimen kuvaamista niinkuin se olisi totta että eläimet ovat taloudellisesti laskelmoivia toimijoita, jotka yrittävät maksimoida jonkin sortin omaa etua — oli kyseessä sitten eläinpsykologian teoria, tai motivaation teoria, mikä hyvänsä.

Sen takia eläinten leikin olemassaoloa pidetään jonkinlaisena intellektuaalisena skandaalina. Sitä ei ole tarpeeksi tutkittu, ja ne jotka sitä tutkivat tulkitaan lievän eksentrisiksi. Kuten on laita monien muiden epäselvien, uhkaavien, spekulatiivisten käsitteiden kanssa, vaikeasti tyydytettävyyden kriteeri on otettu käyttöön osoittaaksemme, että eläinten leikki on olemassa, ja jopa kun se tunnustetaan, tutkimus useammin kannibalisoi sen omat havainnot osoittamalla, että leikillä on oltava jokin pitkäaikainen selviämiseen tai lisääntymiseen liittyvä funktio.

Huolimatta kaikesta tästä, ne jotka tutkivat asiaa tulevat pakostakin johtopäätökseen, että leikki on kuin onkin olemassa eläinkunnassa. Ja ei ainoastaan niinkin pahamaineisen kevytmielisillä olennoilla kuin apinoilla, delfiineillä tai koiranpennuilla, vaan myös epätodennäköisillä lajeilla kuten sammakoilla, sinteillä, salamantereilla, taskuravuilla ja, kyllä, jopa muurahaisilla — jotka sekä antautuvat kevytmielisiin aktiviteetteihin yksilöinä että ovat todistettavasti 1800-luvulta asti järjestäneet leikkisotia, ilmeisesti huvin vuoksi.

Miksi eläimet leikkivät? No, miksipä ei? Todellinen kysymys on: Miksi jonkin asian tekeminen puhtaasti tekemisen ilosta, voimannäyttö puhtaan voimannäytön ilosta, on meistä mystistä? Mitä se kertoo meistä että me vaistomaisesti oletamme asian olevan niin?

Vain huonosti käyttäytyvät selviävät

Julkisen ajattelun taipumus nähdä biologinen maailma taloudellisin termein oli olemassa jo 1800-luvun darwinistisessa tieteessä. Lainasihan Charles Darwin termin “vahvimman selviytyminen” sosiologi Herbert Spenceriltä, tuolta herttaiselta rosvoparonilta. Spencer taas oli lyöty ällikällä siitä miten paljon luonnonvalintaa ohjaavat voimat Lajien synnyssä myötäilivät hänen omia laissez-faire -talousteorioitaan. Kilpailu resursseista, rationaalinen oman edun laskelmointi ja asteittainen heikkojen poispyyhkiminen tulkittiin universumin päädirektiiveiksi.

Panokset tämän uuden luontokäsityksen toimimisesta brutaalin olemassaolon kamppailun näyttömönä olivat kovia, ja vastalauseita esitettiin heti kättelyssä. Darwinismin vaihtoehtoinen koulukunta sai alkunsa Venäjällä, joka painotti yhteistyötä, ei kilpailua, evoluutiota eteenpäin vievänä voimana. Vuonna 1902 tämä lähestymistapa sai äänen suositussa kirjassa Mutual Aid: A Factor of Evolution, jonka on kirjoittanut naturalisti ja vallankumouksellinen anarkistikirjoittaja Peter Kropotkin. Hyökäten suoraan sosiaalidarwinisteja vastaan Kropotkin väitti, että koko sosiaalidarwinismin teoreettinen perusta oli väärä: ne lajit, jotka toimivat tehokkaimmin yhteistyössä, ovat yleensä pitkällä aikavälillä kaikkein kilpailukykyisimpiä. Kropotkin, joka syntyi prinssiksi (hän luopui arvonimestään nuorena miehenä), vietti monta vuotta Siperiassa naturalistina ja tutkimusmatkailijana ennen vankilaan joutumista vallankumouksesta agitaatiosta, josta hän pakeni myöhemmin Lontooseen. Mutual Aid syntyi esseekokoelmasta, joka oli kirjoitettu vastineeksi Thomas Henry Huxleylle, tunnetulle sosiaalidarwinistille, joka tiivisti tuolloisen venäläisen ymmärryksen asiasta, joka oli, että vaikka kilpailu epäilemättä oli sekä luonnon että sosiaalisen evoluution tekijä, yhteistyön rooli oli lopulta tärkein.

Venäläisten haaste otettiin 1900-luvun biologiassa varsin vakavasti — erityisesti evoluutiopsykologian orastavalla alalla — vaikka sitä harvoin nimeltä mainittiinkaan. Se myöhemmin sisällytettiin laajemman “altruismin ongelman” alle — jälleen yksi fraasi, joka oli lainattu taloustieteilijöiltä ja joka leviää yhteiskuntatieteissä “rationaalisen valinnan” teoreetikkojen argumentteihin. Tämä oli kysymys, joka askarrutti jo Darwinia: Miksi eläinten tulisi koskaan uhrata oma etunsa muiden hyväksi? Koska kukaan ei voi sitä kiistää, etteivätkö ne sitä joskus tekisi. Miksi laumaeläinten tulisi houkutella potentiaalisesti tappavaa huomiota varoittamalla kanssaeläimiään saalistajan saapuessa? Miksi työmehiläisten pitäisi tappaa itsensä pesää suojellakseen? Jos minkäänlaisen tieteellisen selityksen kehittäminen käyttäytymiselle tarkoittaa rationaalisia, hyötyä maksimoivia motiiveja, mitä silloin tarkalleen kamikaze-mehiläinen yrittää maksimoida?

Me kaikki tiedämme vastauksen, jonka geenien löytäminen teki lopulta mahdolliseksi. Eläimet yrittivät yksinkertaisesti maksimoida omien geeniensä leviämistä. Kiinnostavalla tavalla tätä näkökantaa — joka lopulta sai nimen neodarwinismi — kehitteli suurelta osin hahmot, jotka pitivät itseään jonkin sortin radikaaleina. Jack Haldane, marxilainen biologi, yritti jo valmiiksi ärsyttää moralisteja 1930-luvulla sutkauttamalla, että niinkuin mikä tahansa biologinen olento, hän mielellään uhraisi elämänsä “kahdelle veljelle tai kahdeksalle serkulle”. Tämän lentävän lauseen malliesimerkki esitettiin militanttiateisti Richard Dawkinsin kirjassa The Selfish Gene — teoksessa, joka väitti, että kaikki biologiset olennot voitiin parhaiten käsittää “kömpelöinä robotteina”, jotka oli ohjelmoitu geneettisillä koodeilla, mitä syystä tai toisesta kukaan ei osannut selittää, jotka käyttäytyivät kuin “menestyneet Chicagon gangsterit”, armottomasti laajentaen territoriotaan loputtomassa lisääntymisenhalussa. Tällaisia kuvauksia luonnehdittiin tyypillisesti huomautuksilla kuten “Tottakai, tämä on pelkkä metafora, geenit eivät oikeasti halua tai tee mitään”. Mutta todellisuudessa neodarwinistit käytännössä ajatuivat johtopäätöksiinsä heidän alkuoletuksestaan: että tiede vaatii rationaalista selitystä, että tämä tarkoittaa, että kaikelle käytökselle pitää antaa rationaalinen motiivi, ja että todellinen rationaalinen motiivi voi olla vain sellainen, että jos ihmisistä sitä havainnoidaan, se normaalisti kuvattaisiin itsekkyytenä tai ahneutena. Tämän seurauksena neodarwinistit menivät pidemmälle kuin viktoriaaniset kollegansa. Jos vanhan koulun sosiaalidarwinistit kuten Herbert Spencer näkivät luonnon markkinapaikkana, vaikkakin häikäilemättömän kilpailuhenkisenä, uusi versio oli suorastaan kapitalistinen. Neodarwinistit olettivat sekä kamppailun omasta selviämisestä että rationaalisella laskelmoinnilla toimivan universumin, jota ohjasi irrationaalinen loputtoman kasvun tavoite.

Joka tapauksessa, tällä tavoin venäläisten haaste ymmärrettiin. Kropotkinin varsinainen argumentti on paljon kiinnostavampi. Esimerkiksi, iso osa siitä käsittelee sitä miten eläinten yhteistyö ei usein liity mitenkään selviämiseen tai lisääntymiseen, vaan se on nautinnon muoto itsessään. “Parvissa lentäminen pelkästään huvin vuoksi on melko yleistä kaikenlaisten lintujen keskuudessa”, hän kirjoittaa. Kropotkin moninkertaistaa sosiaalisen leikin esimerkit: korppikotkapari joka lentelee omaksi huvikseen, jänikset haluavat niin innoissaan nyrkkeillä toisten lajien kanssa, että ne ajoittain (ja epäviisaasti) lähestyvät kettuja, lintujen parvet lentämässä sotilaan elkein taivaalla, oravien joukkiot kerääntymässä painimaan, ja muita samanlaisia leikkejä:

Tiedämme nykyään, että kaikki eläimet, muurahaisista lähtien, aina lintuihin ja korkeimpiin nisäkkäisiin asti, leikkivät mielellään, painivat, juoksevat toistensa perässä, yrittävät vangita toisiaan, kiusaavat toisiaan ja niin edelleen. Ja vaikka monet leikit ovatkin niin sanotusti koulu, jossa opetellaan nuorten oikeanlaista käyttäytymistä kypsässä elämässä, on myös muita leikkejä, jotka hyötytarkoituksensa lisäksi ovat tanssin ja laulun ohella pelkkiä ylenmääräisten voimien ilmentymiä — ”elämäniloa” — ja halua kommunikoida jollakin tavalla muiden samaan tai muihin lajeihin kuuluvien yksilöiden kanssa — lyhyesti sanottuna varsinaista seurallisuuden ilmentymää, joka on koko eläinmaailman erityispiirre.

Omien kykyjen käyttäminen täysimittaisesti merkitsee nautintoa omasta olemassaolosta, ja seurallisten olentojen kohdalla tällaiset nautinnot lisääntyvät suhteellisesti, kun ne toteutetaan seurassa. Venäjän näkökulmasta tätä ei tarvitse selittää. Se on yksinkertaisesti sitä, mitä elämä on. Meidän ei tarvitse selittää, miksi olennot haluavat olla elossa. Elämä on päämäärä sinänsä. Ja jos elossa oleminen on itse asiassa sitä, että on voimia — juoksemista, hyppimistä, taistelemista, ilmassa lentämistä — niin silloin ei varmasti tarvitse selittää myöskään näiden voimien käyttämistä itsetarkoituksena. Se on vain saman periaatteen jatke.

Friedrich Schiller oli jo vuonna 1795 väittänyt, että juuri leikissä on itsetietoisuuden ja siten vapauden ja moraalin alkuperä. ”Ihminen leikkii vain silloin, kun hän on sanan täydessä merkityksessä ihminen”, Schiller kirjoitti teoksessaan Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, ”ja hän on täysin ihminen vain leikkiessään”. Jos näin on, ja jos Kropotkin oli oikeassa, vapauden tai jopa moraalisen elämän pilkahduksia alkaa näkyä kaikkialla ympärillämme.

On siis tuskin yllättävää, että neodarwinistit sivuuttivat tämän Kropotkinin argumentin aspektin. Toisin kuin “altruismin ongelma”, yhteistyötä nautinnon vuoksi, tavoitteena itsessään, ei yksinkertaisesti voitu elvyttää ideologisiin tarkoituksiin. Itse asiassa, se versio olemassaolon kamppailusta, joka syntyi 1900-luvulla, sisälsi vielä vähemmän tilaa leikille kuin vanha viktoriaaninen versio. Herbert Spencerillä itsellään ei olut mitään ongelmaa siinä, että eläimet leikkivät tarkoituksettomasti, pelkästään ylijäämäenergiasta nauttimiseksi. Aivan kuten menestynyt teollisuuspatruuna tai myyntimies saattoi mennä kotiin ja pelata cribbagea tai pooloa, mikseivät nuo eläimet, jotka onnistuivat olemassaolon kamppailussaan, voisi myös vähän irroitella? Mutta uudessa täysimittaisen kapitalismin evoluution versiossa, jossa hamstraamisen halulla ei ole mitään määrää, elämä ei enää ollut tarkoitus itsessään, vaan pelkkä DNA-sekvenssien välittämisen instrumentti — ja niin leikin koko olemassaolo oli eräänlainen skandaali.

Miksi minä?

Ei sillä, että tiedemiehet ovat vastahakoisia lähtemään polulle, joka saattaisi johtaa heidät näkemään leikkimistä — ja täten itsetietoisuuden, vapauden ja moraalisen elämän siemenet — eläinten kanssa.  Monet pitävät sitä yhä vain vaikeampana keksiä oikeutuksia kuvata yhtäkään näistä edes ihmisolennoilla. Kun kaikki elävät olennot redusoidaan markkinatoimijoiksi, rationaalisen laskelmoinnin koneiksi yrittämässä levittää geneettistä koodiaan, samalla hyväksyt, että ei ainoastaan soluilta, jotka muodostavat kehomme, vaan myös niiltä olennoilta, jotka ovat välittömiä esivanhempiamme, puuttuu kaikki edes etäisesti itsetietoisuuden, vapauden tai moraalisen elämän kaltainen — minkä vuoksi on vaikea ymmärtää, miten tai miksi tietoisuus (mieli, sielu) olisi voinut koskaan kehittyä.

Amerikkalaisfilosofi Daniel Dennett muotoilee ongelman varsin läpinäkyvästi. Oletaan esimerkiksi vaikka hummerit — ne ovat pelkkiä robotteja. Hummerit voivat selvitä ilmaan minkäänlaista itsetietoisuutta. Et voi kysyä miltä tuntuu olla hummeri. Se ei ole niinkuin mitään. Niillä ei ole mitään mikä muistuttaa tietoisuutta; ne ovat koneita. Mutta jos asia on näin, Dennett esittää, silloin sama pitää olettaa ylöspäin evoluution monimutkaisuuden skaalassa, elävistä kehomme muodostavista soluista niin yksityiskohtaisiin olentoihin kuin apinat ja elefantit, joiden kaikissa ihmisenkaltaisissa piirteissään ei voida osoittaa ajattelevan sitä mitä ne tekevät. Ellei sitten yhtäkkiä päästä ihmisiin, joilla — vaikka ne selvästikin ovat autopilotilla ainakin 95 prosenttia ajasta — selvästikin näyttää olevan tämä “minä”, tämä tietoinen minä, joka on istutettu niitten päälle, joka välillä näyttää tulevan esiin valvoakseen tilannetta, puuttuakseen väliin ja sanomaan systeemille, että nyt etsimään uutta työpaikkaa, nyt lopeta tupakointi, tai kirjoita akateeminen tutkielma tietoisuuden alkuperästä. Dennettin muotoilussa,

Kyllä, meillä on sielu. Mutta se on tehty monista pienistä roboteista. Jotenkin kehomme muodostavat triljoonat robottisolut (ja tiedostamattomat solut) järjestäytyvät vuorovaikutteisiksi järjestelmiksi, jotka ylläpitävät perinteisesti sielulle, egolle tai minälle osoitettuja toimintoja. Mutta koska olemme jo myöntäneet, että yksinkertaiset robotit ovat tajuttomia (jos leivänpaahtimet, termostaatit ja puhelimet ovat tajuttomia), miksi tällaisten robottien ryhmät eivät voisi tehdä hienompia projektejaan ilman, että minun tarvitsee muodostaa minua? Jos immuunijärjestelmällä on oma mieli ja marjoja poimivalla silmä-käsi-koordinaatiopiirillä on oma mieli, miksi vaivautua tekemään supermieli, joka valvoo kaikkea tätä?

Dennettin oma vastaus ei ole varsinaisesti vakuuttava: hän ehdottaa, että kehitimme tietoisuuden, jotta voisimme valehdella, mikä antaa meille evolutionaarisen edun. (Jos asia on näin, eivätkö ketut olisi myös tietoisia?) Mutta kysymys muuttuu kertaluokkaa vaikeammaksi kun kysyy miten se tapahtuu — “tietoisuuden kova ongelma”, kuten David Chalmers sitä kutsuu. Miten robotilta näyttävät solut ja systeemit yhdistyvät sellaisella tavalla, että aivan kuin sillä olisi laadullisia kokemuksia: tunteakseen kosteuden, maistellakseen viinejä, ylistääkseen cumbiaa mutta ollakseen kahden vaiheilla salsan kanssa? Jotkut tutkijat ovat rehellisiä myöntääkseen, että heillä ei ole hölkäsen pölähtävääkään ideaa siitä miten selittää tällaiset kokemukset, ja he epäilevät etteivät pysty koskaan selittämäänkään.

Tanssivatko elektronit?

Dilemmasta on ulospääsy, ja ensimmäinen askel on pohtia, että lähtökohtamme voi olla väärä. Tarkastellaan hummeria uudestaan. Hummereilla on erittäin huono maine filosofien keskuudessa, jotka useasti ottivat ne esimerkiksi puhtaan epäajattelevista, epätuntevista olennoista. Oletettavasti tämä johtui siitä, että hummerit ovat ainoa eläin, joita useimmat filosofit ovat tappaneet omin käsin ennen syömistään. On epämiellyttävää heittää kamppaileva olento kiehuvaan veteen; siinä pitää pystyä sanomaan itselleen, että hummeri ei oikeasti tunne sitä. (Ainoa poikkeus tähän kaavaan tuntuu olevan, jostain syystä, Ranska, jossa Gérard de Nerval ennen kävelytti lemmikkihummeriaan lieassa ja jossa Jean-Paul Sartre erään kerran kiihottui eroottisesti hummereista maisteltuaan liikaa meskaliinia.) Mutta tieteellinen havainnointi on paljastanut, että jopa hummerit leikkivät joillain tavoin — manipuloivat esineitä, esimerkiksi, mahdollisesti puhtaasta sen tekemisen nautinnosta. Jos asia on näin, sellaisten olentojen kutsuminen “roboteiksi” riistäisi sanan “robotti” merkityksen. Koneet eivät pelehdi ympäriinsä. Mutta jos elävät olennot eivät olekaan robotteja, monet näistä ilmeisen pisteliäistä kysymyksistä katoavat välittömästi.

Mitä tapahtuisi, jos me edistyisimme päinvastaisesta näkökannasta ja suostuisimme pitämään leikkiä ei niinkään minään luonnon oikkuna, vaan lähtökohtanamme, periaatteena joka on jo läsnä sekä hummereissa että kaikissa elävissä olennoissa, myös jokaisella tasolla siinä mitä fyysikot, kemistit ja biologit kutsuvat “itseorganisoituviksi järjestelmiksi”?

Tämä ei ole lähellekään niin hullua kuin miltä se kuulostaa.

Tieteenfilosofit, kohdattuaan ongelman miten elämä on saattanut syntyä kuolleesta aineesta tai miten tietoisuus saattaa kehittyä elävissä mikrobeissa, ovat kehitelleet kahden tyyppistä selitystä.

Ensimmäinen koostuu niinkutsutusta emergentismistä. Argumentti tässä on, että kun ollaan saavutettu tietty kompleksisuuden taso, tapahtuu eräänlainen kvalitatiivinen loikka, jossa aivan uudenlaisia fysiikan lakeja voi “syntyä” — sellaisia, jotka nojaavat, mutta joita ei voida redusoida, aiemmin syntyneisiin lakeihin. Tällä tavoin kemian lakien sanotaan olevan emergenttejä fysiikasta: kemian lait olettavat fysiikan lait, mutta niitä ei voida yksinkertaisesti redusoida niihin. Samalla tavalla biologian lait syntyvät kemiasta: selvästi tarvitsee ymmärtää kalan kemiallista koostumusta ymmärtääkseen miten se ui, mutta kemialliset komponentit eivät koskaan tarjoa täyttä selitystä. Samalla tavalla ihmismielen sanotaan olevan emergentti niistä soluista, joista se koostuu.

Toinen kanta on yleensä nimeltään panpsykismi tai paneksperientalismi, jonka mukaan kaikki tämä voi olla totta, mutta myöskin että emergenssi ei yksin riitä. Brittiläinen filosofi Galen Strawson esitti asian niin, että jos kuvitellaan, että aistittomasta aineesta voidaan siirtyä olentoon, joka kykenee keskustelemaan aistittoman aineen olemassaolosta vain kahdella hypyllä, se merkitsee yksinkertaisesti sitä, että emergenssi joutuu tekemään liikaa työtä. Jotain täytyy olla jo valmiiksi olemassa, jokaisella aineellisella olemassaolon tasolla, jopa aliatomisten hiukkasten tasolla — jotain, vaikkakin minimaalista ja alkomaista, joka tekee jotain niistä asioista, joita me olemme tottuneet ajattelemaan elämän (ja jopa mielen) tekevän — jotta tuo jokin voisi järjestäytyä yhä vain monimutkaisemmille tasoille, lopulta tuottaakseen itsetietoisia olentoja. Tuo “jotain” voi olla erittäin minimaalista: jonkinlainen hyvin alkeellinen kyky reagoida ympäristöönsä, jonkinlainen ennakointi, jonkinlainen muisti. Huolimatta siitä miten alkeellista, sen pitäisi olla olemassa ennen itseorganisoituvia järjestelmiä kuten atomeja tai molekyylejä, jotta itseorganisoituminen voisi yleensäkään tapahtua.

Kaiken sorttisia kysymyksiä joutuu ottamaan debatissa esiin, mm. vapaan tahdon vanhentunut ongelma. Kuten lukemattomat nuoret ovat pohtineet — usein paukuissa ja ensikertaa pohtiessaan universumin mysteerejä — jos luonnonlait määräävät aivojemme koostavien hiukkasten liikkeet, miten me sitten voimme sanoa, että on olemassa vapaa tahto? Standardivastaus on, että me olemme tienneet Heisenbergin ajoista lähtien, että atomien liikkeet eivät ole ennaltamäärättyjä; kvanttifysiikka voi ennustaa mille paikoille eletronit tuppaavat hyppimään tiettynä hetkenä. Ongelma ratkaistu.

Paitsi että ei oikeastaan — jotain edelleen puuttuu. Jos tämä tarkoittaa pelkästään, että hiukkaset joista aivomme koostuvat liikkuvat edestakaisin satunnaisesti, silloin olisi edelleen kuviteltava jotain immateriaalista, metafyysistä (“mieli”), joka puuttuu neuronien kulkeutumiseen ja ohjaa ei-satunnaisiin suuntiin. Mutta se olisi kehäpäätelmä: pitäisi olla jo valmiiksi mieli, jotta se voisi rakentaa aivot toimimaan mielen tavoin.

Jos nuo liikkeet eivät ole satunnaisia, sitä vastoin, voi alkaa pohtia materiaalista selitystä. Ja loputtomien luonnon itseorganisaatiomuotojen — rakenteet, jotka ylläpitävät itseään tasapainossa ympäristönsä kanssa, sähkömagneettisistä kentistä kiteytysprosesseihin — olemassaolo antaa panpsykisteille paljon materiaalia, jonka parissa työskennellä. Totta, he esittävät, että voi vaatia, että kaikkien näiden olentojen on joko yksinkertaisesti “toteltava” luonnonlakeja (lakeja, joiden olemassaoloa ei itsessään tarvitse selittää), tai ne liikkuvat täysin satunnaisesti… mutta jos ne niin tekevät, se johtuu oikeasti vain siitä, että on päätetty että se on ainoa tapa, jolla asiaa halutaan tarkastella. Ja mysteeriksi jää se seikka, että mieli kykenee tekemään sellaisia päätöksiä.

Myönnettäköön, tämä lähestymistapa on aina ollut vähemmistön osassa. Ison osan 1900-lukua se sivuutettiin lähes täysin. Sitä on helppo pilkata. (“Hetkinen, ehdotatko vakavasti, että pöydät kykenevät ajattelemaan?” Ei, itse asiassa, kukaan ei ehdota sellaista; argumentti on, että ne itseorganisoituvat elementit, joista pöydät koostuvat, kuten atomit, ilmaisevat äärimmäisen yksinkertaisia ominaisuuksia, jota me eksponentiaalisesti monimutkaisemmalla tasolla pidämme ajatteluna.) Mutta viime vuosina, erityisesti aiheen popularisoituessa, joissain tiedepiireissä filosofien kuten Charles Sanders Peirce (1839–1914) ja Alfred North Whitehead (1861–1947) ideat ovat alkaneet heräillä uudelleen.

Kiinnostavalla tavalla lähinnä fyysikot ovat osoittautuneet vastaanottavaisiksi tällaisille ideoille. (Myöskin matemaatikot — ehkäpä ei niin yllättävästi, sillä Peirce ja Whitehead molemmat aloittivat uransa matemaatikkoina.) Fyysikot ovat leikkisämpiä ja vähemmän ahdasmielisiä olentoja kuin, esimerkiksi, biologit — epäilemättä siksi, koska heidän harvoin täytyy ottaa yhteen uskonnollisten fundamentalistien kanssa, jotka kiistävät fysiikan lait. He ovat tiedemaailman runoilijoita. Jos on jo halukas syleilemään 13-ulotteisia kappaleita tai loputonta määrää vaihtoehtoisia universumeita, tai kasuaalisti ehdottaa, että 95% universumista koostuu pimeästä aineesta ja energiasta, joiden ominaisuuksista me emme tiedä yhtään mitään, silloin ei ehkäpä ole liian iso loikka yrittää pohtia myös mahdollisuutta sille, että aliatomisilla hiukkasilla olisi “vapaa tahto” tai jopa omia kokemuksia. Ja todellakin, vapauden olemassaolo aliatomisella tasolla on tällä hetkellä kuuman debatin aihe.

Onko siis merkityksellistä sanoa, että elektroni “valitsee” hypätä sillä tavoin kuin se tekee? Ilmiselvästikään ei ole olemassa tapaa osoittaa sitä. Ainoa todiste, joka meillä voisi olla (että me emme voi ennustaa mitä se aikoo tehdä), meillä jo on. Mutta se on tuskin ratkaisevaa. Jos kuitenkin halutaan johdonmukaisen materialistinen selitys maailmasta — eli, jos ei halua pitää mieltä jonain yliluonnollisena olentona, joka on asetettu aineellisen maailman päälle, vaan sen sijaan yksinkertaisesti monimutkaisempana prosessien järjestäytymisenä, joka on jo käynnissä jokaisella aineellisen todellisuuden tasolla — silloin on järkeenkäypää, että jokin ainakin vähän aikomuksellisuuden, jokin ainakin vähän kokemuksen, jokin ainakin vähän vapauden kaltainen olisi myös olemassa jokaisen fyysisen todellisuuden tasolla.

Miksi useimmat meistä sitten välittömästi vastustavat sellaisia päätelmiä? Miksi ne tuntuvat hulluilta ja epätieteellisiltä? Tai enemmän itse asiasta, miksi me olemme täysin halukkaita antamaan DNA-kierteelle toimijuuden (oli se sitten miten “metaforallisesti” tahansa), mutta pidämme absurdina sitä, että elektronille, lumihiutaleelle tai koherentille sähkömagneettikentälle annettaisiin samaa? Vastaus vaikuttaa olevan, että on varsin mahdotonta kuvata lumihiutaleen omaa etua. Jos me olemme vakuuttaneet itsemme rationaalisen toiminnan selityksen kykenevän koostuvan vain siitä, että toimintaa kohdellaan sellaisena kuin sen taustalla olisi jonkinlaista itseään palvelevaa laskelmointia, silloin tuon teorian mukaan miltään näiltä tasoilta ei löydy rationaalista selitystä. Toisin kuin DNA-molekyyli, jonka me voimme ainakin esittää tavoittelevan jonkinlaista gangsterimaista armottoman itsensä korostamisen projektia, elektronilla ei yksinkertaisesti ole aineellista intressiä mitä tavoitella, ei edes selviytymisen suhteen. Se ei kilpaile missään mielessä toisten elektronien kanssa. Jos elektroni toimii vapaasti — jos se, kuten Richard Feynman oletetusti on sanonut, “tekee mistä se tykkää” — se voi toimia ainoastaan vapaasti sen itsensä takia. Mikä tarkoittaisi, että koko fysikaalisen todellisuuden perustan ytimessä olisi myös kaikkein alkeellisimman muotoinen leikkiminen.

Uintia kalojen kanssa

Kuvitellaan periaatetta. Kutsutaan sitä vapauden periaatteeksi — tai, koska latinankielisillä rakenteilla on yleensä enemmän painoarvoa tällaisissa asioissa, kutsua sitä luudisen vapauden periaatteeksi. Kuvitellaan, että sen mukaan minkä tahansa olennon kaikkein monimutkaisimpien voimien tai kyvykkyyksien harjoittaminen, ainakin tietyissä olosuhteissa, pyrkii muuttumaan itsetarkoitukseksi. Ilmiselvästikään se ei olisi ainoa luonnossa toimiva periaate. Toiset vaikuttavat toisin tavoin. Mutta jos ei mitään muuta, niin se auttaa selittämään mitä me tällä hetkellä tarkkailemme, kuten että miksi, huolimatta termodynamiikan toisesta laista, universumi pyrkii muuttumaan enemmän, eikä niinkään vähemmän, monimutkaiseksi. Evoluutiopsykologit väittävät, että he kykenevät selittämään — kuten erään kirjan otsikko kertoo — “miksi seksi on kivaa”. Se mitä he eivät kykene selittämään on miksi kiva on kivaa. Tämä kykenisi.

En kiistä, ettenkö tähän mennessä olisi esittänyt räikeän yksinkertaistuksen erittäin monimutkaisista asioista. En sano edes, että tämä kanta, jota tässä ehdotan, — että leikki periaatteena on kaiken fyysisen todellisuuden perustana — olisi edes välttämättä totta. Vaadin vain, että tällainen näkökulma on vähintään yhtä uskottava kuin ne oudon epäjohdonmukaiset spekulaatiot, joita nykyään pidetään puhasoppisina ja joiden mukaan aivoton, robottimainen maailmankaikkeus tuottaa yhtäkkiä runoilijoita ja filosofeja tyhjästä. Eikä mielestäni leikkiminen luonnon periaatteena välttämättä tarkoita jonkin sortin kermaisen utopianäkökulman käyttöönottoa. Leikkimisperiaate voi auttaa selittämään miksi seksi on kivaa, mutta se voi auttaa selittämään myös miksi julmuus on kivaa. (Kuten kuka tahansa, joka on katsonut kissan leikkivän hiirellä voi myöntää, eläinten leikki ei välttämättä ole kauhean kivaa.) Mutta se antaa meille maaperää purkaa ajatteluamme maailmasta ympärillämme.

Vuosia sitten, kun opetin Yalessa, joskus annoin opiskelijoille lukemiseksi kuuluisan taoistisen tarinan. Tarjosin automaattiset täydet pisteet kenelle tahansa opiskelijalle, joka osasi kertoa minulle miksi viimeisin rivi oli järkeenkäypä (Kukaan ei koskaan onnistunut).

Zhuangzi ja Huizi kävelivät sillalla Hao-joen yllä, kun ensimmäinen teki havainnon, “Katso, miten muikut tikkaavat kivien välissä! Tällainen on kalojen onni.”

“Et ole kala”, sanoi Huizi, “miten voisitkaan tietää mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Etkä sinä ole minä”, sanoi Zhuangzi, “miten voisitkaan tietää, että minä en tiedä mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Jos minä, koska en ole sinä, en voi tietää mitä tiedät”, vastasi Huizi, “eikö silloin siitä seikasta, että koska sinä et ole kala, seuraa että et voi tietää mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Palataan takaisin” sanoi Zhuangzi, “alkuperäiseen kysymykseesi. Kysyit minulta miten tiesin mikä tekee kalasta onnellisen. Se seikka, että kysyit tuota, kertoo minulle, että tiesit että tiesin — kuten minäkin tiedän, omista tuntemuksistani tällä sillalla.”

Anekdootti käsitetään yleensä kahden sovittamattoman maailmankäsityksen vastakkainasetteluksi: loogikko vastaan mystikko. Mutta jos tuo pätee, miksi sitten Zhuangzi, joka kirjoitti sen ylös, paljastaa tulleensa loogikkoystävänsä voittamaksi?

Pohdittuani tätä tarinaa vuosien ajan, minulle valkeni että se oli koko homman pointti. Zhuangzi ja Huizi olivat parhaimmat ystävät. He tykkäsivät käyttää tunteja aikaa tällaiseen vänkäämiseeen. Se oli todellakin mihin Zhuangzi oikeasti pyrki. Me voimme kukin ymmärtää miltä toisesta tuntuu, koska kalasta väiteltäessä me teemme juuri samoin kuin mitä kala tekee: pitää hauskaa, tekee jotain hyvin mitä mekin teemme pelkästä sen tekemisen ilosta. Leikkii. Se, että sinun teki mieli voittaa minut väittelyssä ja olit niin iloinen niin tehdessäsi näyttää, että koko väittelynne kohteen premissi on väärin. Koska jos jopa filosofeja motivoivat ensisijaisesti tällaiset nautinnot, korkeimpien voimiensa käyttäminen yksinkertaisesti sen vuoksi, niin tämä on varmasti periaate, joka on olemassa luonnon kaikilla tasoilla — minkä vuoksi pystyin spontaanisti tunnistamaan sen myös kaloissa.

Zhuangzi oli oikeassa. Niin oli June Thunderstormkin. Mielemme ovat osa luontoa. Me voimme ymmärtää kalojen onnea — tai muurahaisten, tai kastematojen — koska se mikä meitä ajaa tällaisia asioita ajattelemaan ja niistä väittelemään on lopulta juuri tuo sama asia.

Eikö tuo ollutkin kivaa?

Lähde:

https://thebaffler.com/salvos/whats-the-point-if-we-cant-have-fun

Se ei tarkoita, että meidän on lakattava tekemästä asioita. Se tarkoittaa, että me luomme uuden tavan elää, joka perustuu leikkiin; toisin sanoen leikkisä vallankumous. ”Leikillä” tarkoitan myös juhlamieltä, luovuutta, vieraanvaraisuutta, yhteisöllisyyttä ja mahdollisesti jopa taidetta. Leikki on muutakin kuin lasten leikkiä, niin arvokasta kuin se onkin. Peräänkuulutan kollektiivista seikkailua yleistetyssä ilossa ja vapaassa elämänilossa. Leikki ei ole passiivista. Epäilemättä me tarvitsemme paljon enemmän aikaa pelkkään lekotteluun ja lorvailuun kuin mistä nyt pääsemme nauttimaan, huolimatta tulotasosta tai ammatista, mutta kun on parantunut työuupumuksesta, lähes kaikki meistä haluaa tehdä jotain. Apaattinen oblomovismi ja stakhanovilaisuus ovat saman arvonsa menettäneen kolikon kaksi eri puolta.

Leikkisä elämä on täysin epäyhteensopiva nykytodellisuuden kanssa.  Se on niin paljon pahempaa kuin ”todellisuus”, musta aukko joka imee elinvoiman siitä vähästä elämässä, joka vielä erottaa toiminnan pelkästä selviytymisestä. Mielenkiintoista kyllä — tai sitten ei — kaikki vanhat ideologiat ovat konservatiivisia koska ne uskovat työntekoon. Jotkut niistä, kuten marxismi, ja suurin osa anarkismin eri lajeista uskoo työntekoon mitä suurimmalla vimmalla, koska ne uskovat niin vähän yhtään mihinkään muuhun.

Liberaalit sanovat, että meidän tulisi lakkauttaa työpaikkadiskriminaatio. Minä sanon, että meidän tulisi lakkauttaa työnteko. Konservatiivit tukevat lakeja, joilla taataan oikeus työhön. Karl Marxin kuritonta vävyä Paul Lafargue’a mukaillen minä tuen oikeutta olla laiska. Vasemmistolaiset suosivat täystyöllisyyttä. Kuten surrealistit — paitsi että en nyt laske leikkiä — minä suosin täystyöttömyyttä. Trotskilaiset agitoivan ikuisen vallankumouksen puolesta. Minä agitoin ikuisen rellestyksen puolesta. Mutta jos kaikki ideologiat (niinkuin ne tekevät) puoltavat työtä — eikä ainoastaan koska ne aikovat saada muut ihmiset tekemään omat työnsä — ne ovat omituisen vastahakoisia myöntämään tekevänsä niin. Ne vatuloivat lakkaamatta palkoista, tunneista, työolosuhteista, väärinkäytöksistä, tuottavuudesta, kannattavuudesta. Ne mieluusti puhuvat kaikesta muusta paitsi työstä itsestään. Nämä asiantuntijat, jotka tarjoutuvat ajattelemaan puolestamme, harvoin kertovat omia päätelmiään työstä,  sen tärkeydestä kaikkien meidän elämässä. Keskenään he marisevat yksityiskohdista. Liitot ja johto ovat yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi myydä elämämme aikaa vaihdossa selviytymisestä, vaikka he kiistelevät hinnasta. Marxistit ajattelevat, että byrokraattien tulisi pomottaa meitä. Libertaarit ajattelevat, että liikemiesten tulisi pomottaa meitä. Feministejä ei kiinnosta missä muodossa pomotus tulee, kunhan pomot ovat naisia. Selvästikin näillä ideologianpakottajilla on eroja siinä miten jakaa vallan ryöstösaalis. Yhtä selvästi kenelläkään heistä ei ole mitään vastaansanottavaa vallalle sellaisenaan ja kaikki heistä haluavat pitää meidät kiinni työnteossa.

Saatat ihmetellä olenko tosissani vai vitsailenko. Olen tosissani ja vitsailen. Leikkisyys ei tarkoita naurettavuutta. Leikin ei tarvitse olla jonninjoutavaa, vaikka jonninjoutavuus ei olekaan triviaalia: varsin usein meidän tulee ottaa jonninjoutavuus vakavasti. Haluaisin elämän olevan peliä — mutta peliä jossa on kovat panokset. Haluan pelata jatkuvasti.

Vaihtoehto työlle ei ole pelkkä tumput suorana oleminen. Leikkisyys ei tarkoita unettavaa. Niin paljon kuin arvostankin tokkuran mielihyvää, se ei ole koskaan sen palkitsevampaa kuin muiden nautintojen tai ajanvietteiden välissä. Enkä aja mitään aikataulutettua ”vapaa-ajan” varoventtiiliä; päinvastoin. Vapaa-aika on aikaa jolloin ei olla töissä, työn tähden. Vapaa-aika on aikaa, jolloin palaudutaan työstä, ja vimmaisessa mutta toivottomassa yrityksessä unohtaa työ monet palaavat lomilta niin uupuneina, että he odottavat paluuta töihin jotta he voisivat levätä. Pääasiallinen ero työn ja vapaa-ajan välillä on, että työssä ainakin maksetaan sinun vieraantumisestasi ja heikentymisestäsi palkkaa.

En leiki sanaleikkejä määritelmillä kenenkään kanssa. Kun sanon, että haluan lakkauttaa työnteon, tarkoitan juuri sitä mitä sanon, mutta haluan sanoa sen mitä tarkoitan määrittelemällä termini epäomalaatuisin tavoin. Minimimääritelmäni työlle on pakkotyötä, eli, pakollista tuottamista. Molemmat elementit ovat olennaisia. Työ on poliittisin tai taloudellisin keinoin pakotettua tuottamista, joko porkkanalla tai kepillä. (Porkkana on vain keppi toisissa keinoissa.) Mutta kaikki luominen ei ole työtä. Työtä ei koskaan tehdä sen itsensä vuoksi, sitä tehdään jonkin tuotteen tai tuotoksen aikaansaamiseksi, jonka työntekijä (tai useammin joku muu) saa siitä. Tämä on se mitä työ välttämättä on. Sen määritteleminen on sen halveksumista. Mutta työ yleensä on pahempaa kuin mitä määritelmä antaa ymmärtää. Työhön sisäänrakentunut alistamisen dynamiikka tuppaa muokkautumaan ajan myötä. Kehittyneissä työntäyteisissä yhteiskunnissa, mukaanlukien kaikki teolliset yhteiskunnat olivatpa ne sitten kapitalistisia tai ”kommunistisia”, työ väistämättä saa muita attribuutteja, jotka tähdentävät sen vastenmielisyyttä.

Yleensä — ja tämä on vielä enemmän totta ”kommunistisissa” kuin kapitalistisissa maissa, missä valtio on lähes ainoa työnantaja ja kaikki muut ovat työntekijöitä — työ on ansiotyötä, eli palkkatyötä, joka tarkoittaa itsensä myymistä jaksotetusti. Näin 95% amerikkalaisista työskentelevistä tekevät töitä jollekin muulle. Neuvostoliitossa tai Kuubassa tai Jugoslaviassa tai Nicaraguassa tai missään muussa vaihtoehtoisessa mallissa, joka saatetaan mainita, vastaava luku lähestyy 100%:a. Ainoastaan piestyt Kolmannen Maailman pienviljelijöiden linnakkeet — Meksiko, Intia, Brasilia, Turkki — hetkellisesti suojaavat merkittäviä keskittymiä maanviljelijöitä, jotka jatkavat edelleen usean tuhannen vuoden kestänyttä perinteistä järjestelyä, verojen (lunnaiden) maksamista valtiolle tai vuokraa parasiittisille maanomistajille vastalahjasta että he jättävät nämä rauhaan. Jopa tämä raaka diili alkaa näyttää hyvältä. Kaikki teollisuuden (ja toimistojen) työläiset ovat työntekijöitä ja jonkinlaisen valvonnan alaisia nöyryyden ja palvelualttiuden ylläpitämiseksi.

Mutta modernilla työllä on vieläkin pahemmat implikaatiot. Ihmiset eivät ainoastaan tee töitä, heillä on ”työpaikka”. Yksi henkilö tekee yhtä tuottavaa työtehtävää kokoajan joko-tai -perusteisesti. Vaikka työtehtävä olisi edes differentiaalisen yksikön verran kiinnostava (ja yhä useampi työpaikka ei ole), pakollisen poissulkevuuden monotonisuus heikentää sen luddiittista potentiaalia. ”Työpaikka”, joka voi olla joillekin energinen, tietyn rajallisen ajan, on pelkkä taakka niille, jotka joutuvat tekemään sitä neljäkymmentä tuntia viikossa ilman, että heillä on mitään sanomista siihen miten sitä tulisi tehdä, omistajien hyväksi jotka eivät kontribuoi projektiin millään tavalla, ja ilman minkäänlaista mahdollisuutta jakaa työtehtäviä tai työtaakkaa niiden kesken jotka sitä joutuvat tekemään. Tämä on työmaailman todellisuus: byrokraattista ryöstöä, seksuaalista häirintää ja diskriminaatiota, luupäisiä pomoja jotka riistävät ja syyllistävät alaisiaan, joiden — kaikin rationaalis-teknisin kriteerein — tulisi itse olla johtajia. Mutta kapitalismi reaalimaailmassa alistaa rationaalisen tuottavuuden ja liikevoiton maksimoinnin organisaation johdon vaatimuksille.

Rappeutuminen, jota useimmat työntekijät kokevat työpaikallaan, on monien erilaisten nöyryytysten summa, jota voitaisiin kutsua ”kurinpidoksi”. Foucault on monimutkaistanut tätä ilmiötä, mutta se on tarpeeksi yksinkertainen. Kurinpito koostuu työpaikan kaikesta totalitaarisesta kontrollista — valvonnasta, vuorotyöstä, pakotetusta työtahdista, tuotantomäärävaatimuksista, kellokortin käytöstä jne. Kurinpito on se mitä tehtaalla, toimistolla ja kaupalla on yhteistä vankilan ja koulun ja mielisairaalan kanssa. Se on jotain historiallisesti alkuperäistä ja kammottavaa. Se on niinkin demonisten henkilöiden kuten Nero, Tsingis Kaani ja Iivana Julma kykyjen tuolla puolen. Heillä oli kaikki pahat aikomukset, mutta ei koneistoa jolla hallita alamaisiaan yhtä perusteellisesti kuin moderneilla despooteilla on. Kurinpito on aivan omalaatuisella tavallaan saatanallinen modernin ajan kontrollimuoto, se on innovatiivista tunkeutumista joka tulee kieltää kaikkein varhaisimmalla mahdollisella hetkellä.

Sellaista on ”työnteko”. Leikki on aivan päinvastaista. Leikki on aina vapaaehtoista. Se, mikä voisi muutoin olla leikkiä, on työtä jos se on pakotettua. Tämä on aksiooma. Bernie de Koven on määritellyt leikin ”seuraamuksien keskeyttämiseksi”. Tämä ei ole hyväksyttävää jos se viittaa siihen, että leikillä ei olisi seuraamuksia. Pointti ei ole, että leikillä ei olisi seuraamuksia. Leikkiminen ja antaminen ovat lähellä toisiaan, ne ovat behavioraalisia ja transaktionaalisia saman impulssin eri puolia, leikki-vaisto. Molemmat aristokraattisesti halveksuvat tuloksia. Leikkijä saa leikistä jotain; sen takia hän leikkii. Mutta keskeinen palkkio on kokemus aktiviteetista itsessään (mikä se sitten onkin). Jotkut muutoin tarkkaavaiset leikkimisen opiskelijat, kuten Johan Huizinga (Homo Ludens) määrittelevät sen pelien pelaamisena tai sääntöjen noudattamisena. Kunnioitan Huizingan oppineisuutta, mutta korostetusti hylkään hänen rajoitteensa. On monia hyviä pelejä (shakki, pesäpallo, Monopoli, bridge), joissa on säännöt mutta pelaaminen on muutakin kuin sääntöjen noudattamista. Keskustelu, seksi, tanssiminen, matkailu — nämä asiat eivät ole sääntöjenmukaisia, mutta ne todellakin ovat leikkiä jos jokin on. Ja sääntöjen kanssa voidaan leikkiä ainakin yhtä helposti kuin minkä tahansa muunkin.

Työ tekee pilkkaa vapaudesta. Virallinen lausunto on, että meillä kaikilla on oikeutemme ja me elämme demokratiassa. Toiset epäonniset, jotka eivät ole vapaita niinkuin me, joutuvat elämään poliisivaltioissa. Nämä uhrit joko noudattavat käskyjä tai muuten, huolimatta siitä miten mielivaltaisia käskyt ovat. Viranomaiset jatkuvasti valvovat heitä. Valtion byrokraatit kontrolloivat heidän elämänsä pienimpiäkin yksityiskohtia. Viranomaiset, jotka pyörittelevät heitä luukulta toiselle, ovat vastuussa ainoastaan esimiehilliin, julkisilla tai yksityisillä tahoilla. Oli miten oli, toisinajattelu ja kansalaistottelemattomuus on rangaistavaa. Vasikat jatkuvasti livertelevät viranomaisille. Kaikki tämä pitäisi olla pahasta.

Ja niin se onkin, vaikka se ei ole mitään muuta kuin modernin työpaikan kuvaus. Liberaalit ja konservatiivit ja libertaarit, jotka maanittelevat totalitarismia, ovat tekopyhiä ja petkuttajia. Missä tahansa kevyesti stalinismista vapautetussa diktatuurissa on enemmän vapautta kuin tavallisella amerikkalaisella työpaikalla. Löydät samat hierarkiat ja kurinpitokeinot toimistosta ja tehtaasta samalla tavalla kuin löydät ne vankilasta tai luostarista. Itse asiassa, kuten Foucault ja muut ovat osoittaneet, vankilat ja tehtaat syntyivät samoihin aikoihin, ja niiden operaattorit tietoisesti lainasivat toisiltaan kontrollimenetelmiä. Työntekijä on osa-aikainen orja. Pomo sanelee milloin pitäisi tulla paikalle, milloin lähteä pois, ja mitä tehdään väliajalla. Hän sanelee miten paljon työtä pitää tehdä ja kuinka nopeasti. Hän on vapaa toteuttamaan kontrolliaan nöyryyttäviin äärimmäisyyksiin asti, sanellen jos siltä tuntuu, mmitä vaatteita pidät päälläsi ja miten usein voit mennä vessaan. Poislukien muutamat poikkeukset, hän voi erottaa sinut mistä tahansa syystä, tai ilman syytä. Hän laittaa vasikat ja esimiehet vakoilemaan sinua; hän pitää mustaa kirjaa jokaisesta työntekijästä. Selän takana puhuminen on ”niskoittelua”, aivan kuin työntekijä olisi kuriton lapsi, ja siitä saa sekä potkut että karenssia työttömyystukeen. Ilman, että he mitenkään erityisesti kannustaisivat siihen, on huomionarvoista, että lapset kotona ja koulussa saavat saman kohtelun, joita heidän tapauksessaan oikeutetaan heidän oletetulla epäkypsyydellä. Mitä tämä kertoo heidän työtä tekevistä vanhemmistaan ja opettajistaan?

Ylläkuvattu ylivallan nöyryytysjärjestelmä on hallinnut suurinta osaa miesten ja naisten valveillaoloajasta monen vuosikymmenen ajan, lähes koko heidän elinaikansa. Tietyssä mielessä ei ole harhaanjohtavaa kutsua systeemiämme demokratiaksi tai kapitalismiksi tai — vieläkin paremmin — industrialismiksi, mutta sen todelliset nimet ovat tehdasfasismi ja toimisto-oligarkia. Kuka tahansa, joka sanoo, että nämä ihmiset ovat ”vapaita”, joko valehtelee tai on tyhmä. Sinä olet mitä teet. Jos teet tylsiä, tyhmiä, monotonisia töitä, todennäköisesti sinusta tulee tylsä, tyhmä ja monotoninen. Työ on niin paljon parempi selitys ympärillemme pikkuhiljaa hiipivälle kretinisaatiolle, kuin jopa merkittävällä tavalla tyhmentävät mekanismit kuten televisio ja koulujärjestelmä. Ihmiset, joita on pidetty karsinassa koko heidän elämänsä ajan, puskettu töihin suoraan koulusta ja alussa perhe paimentanut lapsena ja vanhainkoti elämän loppupäässä, ovat tottuneet hierarkiaan ja heidät on psykologisesti orjuutettu. Heidän kykynsä autonomiaan on niin surkastunut, että heidän vapauden pelkonsa on heidän muutaman rationaalisesti juurtuneen pelkonsa joukossa. Heidän kuuliaisuuskoulutuksensa töissä kantaa aina perhe-elämään asti perhettä perustettaessa, ja näin he uusintavat järjestelmää useammalla kuin vain yhdellä tavalla, ja se kantaa myös politiikkaan, kulttuuriin ja kaikkeen muuhun. Kun heidän elinvoimansa on imetty kuiviin töissä, he todennäköisesti alistuvat hierarkialle ja asiantuntijuudelle kaikessa muussakin. He ovat niin tottuneita siihen.

Me olemme niin lähellä työn maailmaa, että me emme näe mitä se tekee meille. Me joudumme turvautumaan muista aikakausista tai kulttuureista tulleisiin ulkopuolisiin tarkkailijoihin arvostaaksemme nykyisen asemamme äärimmäisyyttä ja patologisuutta. Menneisyydessämme joskus oli aika, jolloin ”työetiikka” olisi ollut käsittämätöntä, ja ehkäpä Weber oli jonkin jäljillä hänen sitoessaan sen ilmaantumisen uskontoon, kalvinismiin, sillä jos se syntyisi nykyiaikana neljä vuosisataa myöhemmin, siitä välittömästi sanottaisiin, että se on kultti. Oli miten oli, meidän tarvitsee vain ammentaa antiikin viisaudesta asettaaksemme työnteon perspektiiviin. Muinaiset pitivät työtä juuri sinä minä se on, ja heidän näkökantansa pysyi, kalvinistisista jääristä huolimatta, kunnes industrialismi sivuutti sen — mutta ei ennen kuin sen profeetat olivat sitä suitsuttaneet.

Leikitään hetki, että työ ei tee ihmisistä rampautuneita alamaisia. Leikitään, vastoin kaikkia psykologian teorioita ja sen puolestapuhujien ideologioita, että sillä ei ole mitään vaikutusta persoonan muodostukseen. Ja leikitään, että työ ei ole niin tylsää ja väsyttävää ja nöytyyttävää kuin me tiedämme sen olevan. Jopa silloin, työ siltikin pilkkaisi kaikkia humanistisia ja demokraattisia pyrkimyksiä, vain koska se syö niin paljon valveillaoloajastamme. Sokrates sanoi, että käsin työtä tekevät olivat huonoja ystäviä ja huonoja kansalaisia, koska heillä ei ollut aikaa ystävyyden ja kansalaisuuden vastuiden hoitamiselle. Hän oli oikeassa. Työn takia ei ollut väliä mitä me teimme, me edelleen katselimme kellojamme. Ainoa asia, joka on ”vapaata” meidän niinkutsutussa vapaa-ajassamme on se, että se ei maksa mitään pomolle. Vapaa-aika omistetaan yleensä siihen, että valmistaudutaan töihin lähtöön, että mennään töihin, että palataan töistä, ja että koitetaan toipua töistä. Vapaa-aika on kiertoilmaisu aivan erityiselle tavalle, jolla työvoima tuotannontekijänä sekä kuljettaa itsensä omaan laskuunsa työpaikalle ja sieltä pois että olettaa, että sillä itsellään on vastuu omasta huoltamisestaan ja korjaamisestaan. Hiili ja teräs eivät tee niin. Kirjoituskoneet ja sorvit eivät tee niin. Mutta työntekijät tekevät. Eipä ihme, että Edward G. Robinson eräässä hänen gangsterielokuvistaan töräytti, ”Työnteko on surkimuksia varten!”

Sekä Platon että Ksenofon ovat samaa mieltä Sokrateksen kanssa hänen käsityksestään työn tuhoisista vaikutuksista työntekijään kansalaisena ja ihmisolentona. Herodotus identifioi työn halveksumisen antiikin kreikkalaisten ominaisuudeksi heidän kulttuurinsa huipulla. Yhden roomalaisen esimerkin antaaksemme, Cicero sanoi, että ”kuka antaa työpanoksensa rahasta, myy itsensä ja asettaa itsensä orjan asemaan.” Hänen kaltaisensa ovat nyt harvinaisuus, mutta tuon ajan primitiiviset yhteisöt, joita me katselisimme alentavasti, ovat tarjonneet edustajia, jotka ovat valistaneet länsimaisia antropologeja. Länsi-Irianin Kapaukuilla, Posposilin mukaan, on käsitys tasapainosta elämässä, ja tämän mukaan he tekevät töitä vain joka toinen päivä, ja lepopäivän tarkoitus on ”saada takaisin menetetyt voimat ja terveys.” Esi-isämme, jopa niinkin myöhään kuin 1700-luvulla, jolloin he olivat jo pitkällä nykyisiin ongelmiin johtavalla polulla, olivat ainakin tietoisia siitä minkä me olemme jo unohtaneet, teollistumisen pimeästä puolesta. Heidän harras omistautumisensa ”Pyhälle Maanantaille” — ja näin he loivat de facto viisipäiväisen työviikon 150-200 vuotta ennen sen virallista kirjaamista lakiin —  oli piikki varhaisimpien tehtaanomistajien lihassa. Heiltä meni pitkään tiu’un tyrannian alaisuuteen antautumisessa, joka oli kellon edeltäjä. Itse asiassa yhden tai kahden sukupolven oli tarpeellista vaihtaa aikuiset miehet naisiin, jotka olivat tottuneet kurinalaisuuteen, sekä lapsiin, joita voitaisiin koulia teollisuuden tarpeisiin. Jopa ancien regimen hyväksikäytetyt talonpojat riistivät merkittäviä määriä aikaa takaisin työltään maanomistajalle. Lafarguen mukaan; neljännes ranskalaisten talonpoikien kalenterista oli pyhäpäiviä ja sunnuntaita, ja Chayanovin luvut kylistä tsaarinajan Venäjältä — joka tuskin oli kovinkaan edistysmielinen yhteiskunta — samalla tavoin näyttävät neljänneksen tai viidenneksen talonpojan päivistä pyhitetyn levolle. Tuottavuutta tavoitellessamme me selvästikin jäämme kauas jälkeen näistä takapajuisista yhteiskunnista. Riistetyt muzhikit ihmettelisivät miksi kukaan meistä haluaa työskennellä ylipäätään. Niin tulisi myös meidän.

Meidän alennustilamme käsittämiseksi sen koko laajuudessaan, kuitenkin, tarkastellaan varhaisinta ihmiskunnan tilaa, ilman valtiota tai yksityisomaisuutta, kun me olimme metsästäjä-keräilijöitä. Hobbes otaksui, että elämä tuolloin oli kauheaa, brutaalia ja lyhytikäistä. Toiset olettavat, että elämä oli täynnä epätoivoista, lakkaamatonta kamppailua hengissäpitimistä, sotaa jota käytiin ankaraa Luontoa vastaan, ja kuolema ja tuho odotti jokaista epäonnista tai ketä tahansa joka ei kyennyt vastaamaan olemassaolon haasteisiin. Itse asiassa, tuo kaikki oli romahtamispelkojen projisointia yhteisöjen suuntaan, jotka eivät olleet tottuneet pärjäämään ilman valtiovaltaa, kuten Hobbesin ajan Englanti sisällissodassa. Hobbesin maanmiehet olivat jo kohdanneet vaihtoehtoisia yhteiskuntamuotoja, jotka ilmensivät toisenlaisia elämäntyylejä — erityisesti Pohjois-Amerikassa — mutta nämä olivat jo liian kaukaisia kokemuksen tasolla, jotta niitä voisi ymmärtää. (Yhteiskunnan alaluokat, joiden tilanne oli intiaaneja lähempänä, ymmärsivät paremmin ja pitivät sitä houkuttelevana. Läpi 1600-luvun, englantilaiset uudisraivaajat loikkasivat intiaanien puolelle, tai heitä vangittiin sodassa, ja he kieltäytyivät palaamasta. Mutta intiaanit eivät loikanneet valkoisten puolelle enempää kuin länsisaksalaiset olisivat halunneet kiivetä Berliinin muurin yli lännestä itään.) ”Vahvimmat selviää”-versio — Thomas Huxleyn versio — Darwinismista kertoi paremmin viktoriaanisen Englannin talousoloista kuin luonnonvalinnasta, niinkuin anarkisti Kropotkin näytti kirjassaan Mutual Aid, A Factor of Evolution. (Kropotkin oli tiedemies — maantieteilijä — jolla oli yltäkylläisesti tahattomia mahdollisuuksia kenttätyölle hänen ollessaan maanpaossa Siperiassa: hän tiesi mistä hän puhui. Kuten useimmat yhteiskunnalliset ja poliittiset teoriat, tarina jonka Hobbes ja hänen seuraajansa kertoivat oli oikeasti tunnustamaton omaelämänkerta.

Anthropologi Marshall Sahlins, kerätessään dataa senaikaisista metsästäjä-keräilijöistä, tutki hobbesilaista myyttiä artikkelissaan ”The Original Affluent Society”. He työskentelevät meitä paljon vähemmän, ja heidän työnsä on vaikeaa erottaa siitä mitä me pidämme leikkinä. Sahlins toteaa, että ”metsästäjät ja keräilijät työskentelevät meitä vähemmän; ja, sen sijaan että työnteko olisi jatkuvaa, ruoanhakua tehdään ajoittain, luppoaikaa on yltäkylläisesti ja unta on suurempi määrä henkilöä kohden kuin minkäänlaisessa muussa yhteiskunnassa.” He työskentelivät keskimäärin neljä tuntia päivässä, olettaen että he edes ”työskentelivät”. Heidän ”työnsä”, siltä kuin se meille näyttää, oli ammattitaitoa vaativaa, joka harjoittaa heidän fyysisiä ja intellektuaalisia kykyjään; matalan osaamistason työ missään suuressa mittakaavassa, Sahlinsin mukaan, on mahdotonta missään muussa kuin teollistuneessa yhteiskunnassa. Näin se täytti Friedrich Schillerin leikin määritelmän, ainoa kerta jolloin ihminen realisoi koko ihmisyytensä ”leikkimällä” kaksijakoisen luonteensa, ajattelu ja tunteminen, molempien puolien kanssa. Niinkuin hän asian esittää: ”Eläin työskentelee kun puute on sen toiminnan suurin motivaattori, ja se leikkii kun se on eniten voimissaan, kun elämän yltäkylläisyys on sille ärsyke toimintaan.” (Moderni versio — arveluttavan keskeneräinen — on Abraham Maslow’n vastakkainen mielipide ”vajavaisuuden” ja ”kasvun” motivatioon.) Leikki ja vapaus elävät, mitä tulee tuottamiseen, rinnakkain. Jopa Marx, joka kuuluu (kaikista hyvistä aikeistaan huolimatta) tuotannon pantheoniin, havaitsi, että ”vapauden piiri ei ala ennenkuin on ohitettu sellainen piste, jossa työvoimaa vaaditaan välttämättömyyden pakosta ja ulkoisesta hyödystä.” Hän ei koskaan kyennyt identifioimaan tätä onnellista olosuhdetta, työnteon lakkauttamista — sillä onhan se loppujenlopuksi varsin epätavallista olla työläisen puolella ja työntekoa vastaan — mutta me kykenemme.

Pyrkimys siirtyä taaksepäin tai eteenpäin elämään ilman työtä on ilmiselvää jokaisessa vakavassa yhteiskunnallisessa tai kulttuurillisessa esiteollisessa aikakaudessa Euroopassa, joiden joukossa mm. M. Dorothy Georgen England in Transition ja Peter Burken Popular Culture in Early Modern Europe. Relevantti on myös Daniel Bellin essee ”Work and Its Discontents”, uskoakseni ensimmäinen teksti, joka viittaa ”kapinaan työtä vastaan” niin monisanaisesti sekä, jos tämä oltaisiin ymmärretty, tärkeä korjaus siihen itsetyytyväisyyteen, joka tavallisesti liittyy kokoelmateokseen johon se on koottu, The End of Ideology. Ei kriitikot eivätkä puolestapuhujat ole huomanneet, että Bellin ideologian loppua hehkuttava teesi oli signaalina ei suinkaan sosiaalisen levottomuuden lopulle, vaan uudenlaisen vaiheen alulle, ennennäkemättömälle vaiheelle, jota ideologia ei rajoita tai jolle se ei perustu. Se oli Seymour Lipset (teoksessa Political Man), ei Bell, joka ilmoitti samaan aikaan, että ”teollisen vallankumouksen ydinongelmat on ratkaistu”, vain paria vuotta ennen post- tai metateollista mekkalaa, jolla collegeopiskelijat ajoivat Lipsetin Berkeleyn yliopistosta Harvardin suhteelliseen (ja väliaikaiseen) rauhaan.

Kuten Bell kirjoittaa, Adam Smith Kansojen varallisuudessa, kaikessa hänen innokkuudessaan markkinoita ja työnjakoa kohtaan, oli paljon enemmän hereillä (ja rehellisempi asiasta) työn varjopuolista, kuin Ayn Rand tai Chicagon ekonomistit tai kukaan Smithin moderneista seuraajista. Kuten Smith havainnoi: ”Suurimman osan ihmisten ymmärryksestä muodostaa heidän työpaikkansa. Ihminen, jonka elämä kuluu tekemällä muutamaa yksinkertaista tehtävää… ei ole asemassa jossa hän voisi harjoittaa ymmärrystään… Hänestä tulee yleisesti niin tyhmä ja tietämätön, kuin ihmisolennolle on vain mahdollista.” Tässä muutamalla suorasukaisella sanalla on minun oma työnteon kritiikkini. Bell, joka kirjoitti vuonna 1956, Eisenhowerin typeryyden ja amerikkalaisen itsetyytyväisyyden kulta-aikana, tunnisti 1970-luvun ja sen jälkeen vallinneen järjestäytymättömän ja järjestäytymättömän pahoinvoinnin, jota mikään poliittinen suuntaus ei kykene valjastamaan, joka tunnistettiin HEW:n raportissa Work in America, jota ei voida käyttää hyväksi, joten se jätetään huomiotta. Ongelma on kapinointi työntekoa vastaan. Se ei näy minkään laissez-faire -ekonomistin teksteissä — Milton Friedman, Murray Rothbard, Richard Posner — koska heidän mukaansa, niinkuin Star Trekissa sanotaan, ”it does not compute.”

Jos nämä vastalauseet, joita rakkaus vapautta kohtaan on innoittanut, epäonnistuvat taivuttelemaan utilitaristisia tai jopa paternalistisia humanisteja, sitten on muita joiden sanomisia he eivät voi sivuuttaa. Työ on vaarallista terveydelle, lainataksemme erään kirjan otsikkoa. Itse asiassa, työ on massamurhaamista. Suoraan tai epäsuorasti työ tappaa suurimman osan ihmisistä, jotka näitä sanoja lukevat. Vuosittain 14000-25000 työntekijää kuolee tässä maassa työssään. Yli kaksi miljoonaa on vammautunut. 20-25  miljoonaa loukkaantuu joka vuosi. Ja nämä luvut perustuvat erittäin konservatiivisiin arvioihin siitä mikä on työhön liittyvä tapaturma. Näin ne eivät laske mukaan puolta miljoonaa sairauspoissaolotapausta joka vuosi. Katsoin erästä lääketieteen oppikirjaa työterveydestä, joka oli 1200 sivun mittainen. Ja tämäkin vain juuri ja juuri raapaisi pintaa. Saatavilla olevat tilastot ottavat mukaan ilmiselvät tapaukset, kuten 100 000 kaivostyöläistä, joilla on mustan keuhkon sairaus, joista 4000 kuolee vuosittain, mikä on paljon suurempi kuolleisuus kuin AIDSiin esimerkiksi, joka saa mediassa niin paljon huomiota. Tämä kertoo sanattomasta oletuksesta, että AIDSiin sairastuvat pervertikot, jotka kykenevät kontrolloimaan perversioitaan, kun taas kaivostoiminta on pyhää ja sitä ei saa kyseenalaistaa. Se mitä tilastot eivät kerro on, että työn takia kymmenien miljoonien ihmisten elinkaari lyhenee — mikä on myös se mitä surmaaminen tarkoittaa. Mietitään vaikka lääkäreitä, jotka tappavat itsensä työnteolla 5-kymppisinä. Mietitään vaikka kaikkia työnarkomaaneja.

Vaikka et kuolisi tai vammautuisi työtä tehdessä, sinulle voi hyvin käydä niin kun olet menossa töihin, tulossa töistä tai yrität unohtaa työn. Suurin osa auto-onnettomuuksien uhreista on tekemässä jotain näistä pakollisista työhön liittyvistä aktiviteeteista tai joutuu niiden uhreiksi, jotka niin tekevät. Tähän lisääntyneeseen kuolleiden lukumäärään täytyy lisätä myös autoteollisuuden saasteet ja työnteon aiheuttama alkoholismi ja huumeidenkäyttö. Sekä syövät että sydänsairaudet ovat moderneja sairauksia, jotka voidaan yhdistää työhön joko suoraan tai välillisesti.

Näin työ institutionalisoi surmaamisen elämäntapana. Ihmiset pohtivat kamputsealaisia, että he olivat hulluja kun tuhosivat itsensä, mutta olemmeko me yhtään sen erilaisempia? Pol Potin hallinnolla oli ainakin visio, oli se sitten miten huuruinen tahansa, samanarvoisesta yhteiskunnasta. Me tapamme ihmisiä kuusinumeroisissa luvuissa (vähintään) myydäksemme Big Macceja ja Cadillacceja selviytyjille. Meidän 40 tai 50 tuhatta vuosittaista moottoritiekuolemaa ovat uhreja, eivät marttyyreja. He kuolivat turhaan — tai pikemminkin, he kuolivat työn takia. Mutta työ ei ole mitään minkä puolesta kannattaisi kuolla.

Huonoja uutisia liberaaleille: sääntöjen peukalointi on turhaa tässä elämän ja kuoleman kontekstissa. Liittovaltiollinen työturvallisuusvirasto (OSHA) on suunniteltu vahtaamaan ongelman ydintä, työpaikkaturvallisuutta.

Jo ennen kuin Reagan ja korkein oikeus asian sovittelivat, OSHA oli farssi. Aiempana ja (nykymittapuulla) avokätisemmällä Carterin aikakaudella työpaikalle saattoi odottaa OSHAn tarkastajia kerran 46 vuodessa.

Valtion kontrolli taloudesta ei ole ratkaisu. Työ on, jos yhtään mitään, vaarallisempaa valtionsosialistisissa maissa kuin täällä. Tuhannet venäläiset työntekijät kuolivat tai loukkaantuivat rakentaessaan Moskovan metroa. Tarinat kertovat neuvostoliittolaisten ydintuhoista, jotka saavat Times Beachin ja Three Mile Islandin onnettomuudet näyttämään alakoululaisten ilmahälytysharjoituksilta. Toisaalta deregulaatio, joka nykyisin on muodissa, ei auta ja todennäköisesti satuttaa. Terveyden ja turvallisuuden näkökantilta, muunmuassa, työ on kaikkein pahinta niinä aikoina, jolloin talous on lähellä laissez-fairea. Eugene Genovesen kaltaiset historioitsijat ovat argumentoineet vakuuttavasti, että — toisin kuin orjuuden apologistit väittävät — tehdastyöläiset USA:n pohjoisissa osavaltioissa ja Euroopassa olivat paljon huonommassa asemassa kuin etelävaltioiden plantaasien orjat. Se, että mitään relaatioita ei muutettu byrokraattien ja liikemiesten kesken, vaikuttaa merkitykselliseltä tuotantopisteessä. Jos OSHA lähtisi pakolla ajamaan ylimalkaisia standardeja, jotka teoriassa ovat toimeenpanokelpoisia, se todennäköisesti pysäyttäisi koko talouden. Toimeenpanijat ilmeisesti arvostavat tällaista, koska he eivät edes yritä saada pahantekijöitä kiinni.

Se mitä tähän asti on sanottu, ei pitäisi olla kiistanalaista. Money työntekijät ovat kurkkuaan myöten täynnä työntekoa. Poissaolot töistä ovat suuria ja kasvussa, työpaikoilta varastellaan paljon, siellä suoritetaan sabotaasia, korpilakkoja ja yleensäkin lintsataan ja rikkuroidaan. Saattaa olla jonkinlaista liikettä kohti tietoista, eikä vain vaistonvaraista työnteon hylkäämistä. Ja kuitenkin päällisin puolin on tunne, joka on yleinen pomojen ja heidän juoksupoikiensa keskuudessa, sekä myös levinnyt kaikkialle työntekijöiden keskuuteen, että työ itsessään on tarpeellista ja vääjäämätöntä.

Olen eri mieltä. Nyt on mahdollista lakkauttaa työnteko ja korvata se, sikäli kun se palvelee hyödyllisiä tarkoituksia, monenlaisella uudella aktiviteetilla. Työnteon lakkauttaminen vaatii, että se suoritetaan kahdesta eri suunnasta, kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta. Yhtäältä kvantitatiivisella puolella me joudumme leikkaamaan massiivisesti tehdyn työn määrää. Nykyisellään suurin osa työstä on tarpeetonta, tai vieläkin pahempaa, ja meidän tulisi yksinkertaisesti päästä siitä eroon. Toisaalta — ja mielestäni tämä on asian pihvi ja vallankumouksellinen uusi tulokulma — me joudumme ottamaan jäljellejäävän hyödyllisen työn ja muuntamaan sen erilaisiksi miellyttäviksi, pelin kaltaisiksi ja harrastuksenomaisiksi ajanvietteiksi, joita ei voida erottaa muista miellyttävistä harrasteista, paitsi että ne sattuvat tuottamaan hyödyllisiä tuotteita loppukäyttäjille. Varmastikaan tuon ei pitäisi tehdä työtehtävistä vähemmän kiinnostavia tehdä. Sitten kaikki keinotekoiset vallan ja omaisuuden raja-aidat voisivat romahtaa. Luomisesta on tullut ajanvietettä. Ja me voimme kaikki lopettaa toistemme pelkäämisen.

En esitä, että suurin osa työstä olisi pelastettavissa tällä tavoin. Mutta suurin osa työstä ei muutenkaan ole sen arvoista, että sitä kannattaisi yrittääkään pelastaa. Ainoastaan pieni ja häviävä murto-osa työstä palvelee mitään hyödyllistä tarkoitusta, joka ei riippuisi työjärjestelmän ja sen poliittisten ja juridisten ulokkeiden puolustamisesta ja uusintamisesta. Parikymmentä vuotta sitten Paul ja Percival Goodman arvioivat, että vain viisi prosenttia työstä, jota silloin tehtiin — oletettavasti tuo luku, jos se pitää paikkansa, on nyt vieläkin pienempi — tyydyttäisi minimaalisimmat tarpeemme ruoasta, vaatetuksesta ja suojasta. Heidän arvionsa oli vain sivistynyt veikkaus, mutta pääpointti on aika selkeä: suoraan tai epäsuorasti, suurin osa työstä palvelee tuottamattomia kaupallisuuden ja sosiaalisen kontrollin päämääriä. Aivan heti kättelyssä me voisimme vapauttaa kymmeniä miljoonia myyjiä, sotilaita, johtajia, poliiseja, osakevälittäjiä, pappeja, pankkiireja, lakimiehiä, opettajia, vuokraisäntiä, turvamiehiä, mainostajia ja kaikki näille ihmisille työskentelevät alaiset. Syntyisi lumipalloefekti, koska joka kerta kun olet tekemättä mitään, joku iso kiho ja tämän alaiset vapautuvat. Näin talous romahtaa.

Neljäkymmentä prosenttia työvoimasta on valkokaulustyöntekijöitä, joista suurimmalla osalla on kaikkein pitkäveteisimpiä ja idioottimaisimpia työnkuvia, joita koskaan on kehitetty. Kokonaisia teollisuudenaloja, vakuutusala, pankkiala ja kiinteistöala esimerkiksi, koostuu täysin turhasta paperinpyörittelystä. Ei ole sattumaa, että ”kolmas sektori”, palvelusektori, kasvaa kun taas ”toinen sektori” (teollisuus) stagnoituu ja ”ensimmäinen sektori” (maanviljely) katoaa lähes kokonaan. Koska työnteko on turhaa, paitsi niille joiden valtaa se pitää yllä, työntekijät muuttuvat suhteellisen hyödyllisistä suhteellisen tarpeettomiksi vaihtaessaan työpaikkaa ja mielistellessään julkista valtaa. Mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Siksi et voi mennä kotiin vain siksi, että olet saanut hommat tehtyä ajoissa. He haluavat sinun aikasi, tarpeeksi paljon sitä, jotta se muuttuu heidän omakseen, jopa silloinkin kun heillä ei ole suurimmalle osalle siitä mitään käyttöä. Muutoinhan keskivertotyöviikko olisi lyhentynyt paljon enemmän kuin vain muutaman minuutin viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana?

Seuraavaksi voimme laittaa itse tuotantotyön leikkuriin. Ei enää sotateollisuuden, ydinvoiman, roskaruoan, feminiinisten deodoranttien, tai kaikkein tärkeimpänä, autoteollisuuden tuotantoa. Satunnainen Stanley Streamer tai T-malli saattaisi olla ookoo, mutta mikään autoerotiikka, jolle sellaisia paskalääviä kuin Detroit tai Los Angeles rakennetaan, ei tule kuuloonkaan. Jo nyt, ilman suurtakaan vaivannäköä, me olemme jo käytännössä ratkaisseet energiakriisin, ympäristökriisin ja lukuisat muut näihin liittyvät ratkaisemattomat yhteiskunnalliset ongelmat.

Lopuksi, meidän tulee hävittää kirkkaasti suurin ammattinimike, sellainen jossa on pisimmät työtunnit, matalin palkka ja eräitä kaikkein tylsimpiä työtehtäviä. Viittaan kotiäiteihin, jotka hoitavat lapsia ja tekevät kotiaskareita. Lakkauttamalla palkkatyön ja saavuttamalla täystyöttömyyden me sabotoimme työvoiman sukupuolittuneisuutta. Ydinperhe sellaisena kuin me sen tunnemme on väistämätön adaptaatio työnjaosta, joka syntyy modernin palkkatyön pakottamana. Piditpä siitä tai sitten et, niinkuin asiat ovat olleet viimeisen parin vuosisadan ajan, miehelle on taloudellisesti järkevää tuoda pekoni huusholliin, sillä paskatyötä tekevä nainen tarjoaa miehelle turvasataman sydämettömässä maailmassa, ja lapset marssitetaan ”kouluina” tunnetuille nuorten keskitysleireille, jotta heidät voitaisiin pääosin pitää poissa äidin hiuksista mutta silti edelleen jotenkuten kurissa, mutta samalla oppimassa tottelevaisia käytöstapoja ja täsmällisyyttä, jotka ovat niin tarpeellisia työläisille. Jos patriarkaatista haluttaisiin päästä eroon, kannattaa tuhota ydinperhe, jonka palkaton ”varjotyö”, niinkuin Ivan Illich sanoo, tekee mahdolliseksi työjärjestelmän, joka tekee sen tarpeelliseksi. Tämän aseettoman strategian kanssa kulkee lapsuuden lopettaminen ja koulujen sulkeminen. Tässä maassa on enemmän kokopäiväisiä opiskelijoita kuin kokopäiväisiä työntekijöitä. Me tarvitsemme lapsia opettajina, emme oppilaina. Heillä on paljon annettavaa luddiittivallankumoukselle, koska he ovat parempia leikkimään kuin aikuiset ovat. Aikuiset ja lapset eivät ole identtisiä, mutta heistä tulee samanarvoisia keskinäisen riippuvuuden kautta. Vain leikki voi kuroa umpeen sukupolvien välisen kuilun.

En ole vielä maininnut edes mahdollisuutta sille, että leikattaisiin paljon sitä vähäistä jäljelle jäävää työnteon määrää automatisoimalla ja digitalisoimalla se. Kaikki tieteentekijät ja insinöörit ja teknikot, jotka vapautuvat suunnitellun vanhenemisen ja sotatutkimuksen parissa puuhailusta viettävät varmasti hauskoja aikoja kehittelemässä keinoja eliminoida väsymys ja tylsyys ja vaarat kaivostyön kaltaisista aktiviteeteista. Epäilemättä he löytävät muunlaisia projekteja itseään viihdyttämään. Ehkäpä he perustavat avaruussiirtokuntia tai kehittävät maailmanlaajuisen multimediaviestintäjärjestelmän. Ehkäpä. Minä en ole mikään teknologialaitefriikki. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa elää napinpainallusparatiisissa. En halua robottiorjia tekemään kaikkea; haluan tehdä asioita itse. Mielestäni työvoimaa säästävälle teknologialle on paikkansa, mutta vaatimaton paikkansa. Historiallinen ja esihistoriallinen ansioluettelo ei ole rohkaiseva. Kun tuottava teknologia siirtyi metsästäjä-keräilijöistä maatalouteen ja siitä eteenpäin teollisuuteen, työ lisääntyi samalla kun osaaminen ja itsemäärääminen katosivat. Industrialismin eteneminen on kärjistänyt myös Harry Bravermania lainataksemme työn rappiota. Älykkäät tarkkailijat ovat aina olleet tietoisia tästä. John Stuart Mill kirjoitti, että kaikki työtä säästävät keksinnöt joita on koskaan kehitetty eivät ole säästäneet hetkeäkään työtä. Karl Marx kirjoitti, että ”olisi mahdollista kirjoittaa vuodesta 1830 lähtien keksittyjen keksintöjen historiikki, jonka ainoa tarkoitus olisi antaa pääomalle aseita työväenluokan vallankumouksia vastaan.” Innokkaat teknofiilit — Saint-Simon, Comte, Lenin, B.F. Skinner — ovat aina olleet myös peittelemättömiä autoritaareja; eli siis teknokraatteja. Meidän tulisi olla enemmän kuin skeptisiä tietokonemystikkojen lupauksia kohtaan. He tekevät töitä kuin koirat; on siis mahdollista, että jos he saavat tahtonsa läpi, niin käy myös meille muille. Mutta jos heillä on mitään tiettyjä kontribuutioita, jotka voitaisiin alistaa ihmistarkoituksiin, muuta kuin rajattomasti korkeaa teknologiaa, kuunnellaan heitä.

Se, mitä haluaisin oikeasti nähdä, on työnteon muuttuminen leikkimiseksi. Ensiaskel olisi heittää menemään ”työpaikan” ja ”ammatin” käsitteet. Jopa aktiviteeteista, jotka ovat jo jonkin verran luddiittisia, katoaa suurin osa sisällöstä, kun se redusoidaan työpaikaksi, joita tietyt ihmiset, ja vain ja ainoastaan nuo ihmiset, ovat pakotettuja tekemään ja kaikki muut suljetaan ulkopuolelle. Eikö olekin omituista, että maatiloilla työskentelevät kärvistelevät tuskallisesti pelloilla samaan aikaan kun ilmastoiduissa tiloissa heidän herransa menevät kotiin joka viikonloppu pitämään puutarhaansa kunnossa? Ikuisen juhlimisen järjestelmässä me näemme omin silmin diletanttien kultaisen ajan, joka jättää renesanssinkin häpeällisesti varjoonsa. Ei tule olemaan enempää työpaikkoja, ainoastaan tehtäviä asioita ja ihmisiä, jotka niitä tekevät.

Työn leikiksi muuttamisen salaisuus, niinkuin Charles Fourier esitti, on järjestää hyödyllisiä aktiviteetteja, jotka käyttävät hyödyksi mitä tahansa se onkin, minkä tekemisestä ihmiset sitten eri aikoina nauttivatkin. Sen mahdollistaminen joillekin ihmisille, että he voivat tehdä asioita joista he nauttivat, riittää hävittämään ne irrationaalisuudet ja vääristymät, jotka vaikuttavat näihin aktiviteetteihin kun ne redusoidaan työksi. Minä, esimerkiksi, nauttisin opettamisesta jonkin verran (mutta en liikaa), mutta en halua, että oppilaat ovat pakotettuja oppilaikseni eikä minua kiinnosta mielistellä pateettisia pedantteja saadakseni virkaa.

Toiseksi, on joitain asioita, joita ihmiset tykkäävät tehdä aina välillä, mutta eivät liian pitkään, ja todellakaan ei koko aikaa. Saatat nauttia lasten vahtimisesta muutaman tunnin ollaksesi lasten seurassa, mutta ei niin paljon kuin vanhemmat. Vanhemmat sillä välin arvostavat paljon aikaa itselleen, joita vapautat heille, vaikka he olisivat ärtyisiä jos he ajautuisivat liian kauaksi aikaa eroon lapsistaan. Nämä erot yksilöissä ovat se, mikä tekee vapaan leikkimisen elämän mahdolliseksi. Sama periaate pätee moniin muihin toiminnan aloihin, erityisesti alkukantaisiin aloihin. Näin monet ihmiset nauttivat kokkaamisesta, kun he voivat kokata vakavasti vapaa-ajallaan, mutta ei silloin kun he ovat töissä ja kaipaavat nopeasti energiaa ravinnon kautta.

Kolmanneksi — muiden asioiden ollessa samanarvoisia — jotkut asiat ovat epätyydyttäviä, jos niitä tekee yksin tai epämiellyttävässä ympäristössä, mutta yliherran käskystä ne ovat nautinnollisia ainakin hetken, jos olosuhteita muutetaan. Tämä on todennäköisesti totta, jonkin verran, kun puhutaan mistä tahansa työstä. Ihmiset käyttävät muuten hukkaan heitettyä kekseliäisyyttään tehdäkseen vähiten houkuttelevista työtehtävistä parhaansa mukaan peliä. Aktiviteetit, jotka vetoavat joihinkin ihmisiin, eivät aina vetoa kaikkiin muihin, mutta jokaisella on ainakin potentiaalisesti erilaisia kiinnostuksen kohteita ja erilaisuus kiinnostaa. Niinkuin sanonta kuuluu, ”kaikkea kerran”. Fourier oli mestari sen spekuloinnissa miten poikkeavia ja perverssejä mielihaluja voitaisiin hyödyntää sivistyksen jälkeisessä yhteiskunnassa, jota hän kutsui Harmoniaksi. Hänen mielestään keisari Nero olisi kasvanut ihan normaaliksi jos hänellä olisi lapsena ollut mahdollisuus toteuttaa verenhimoaan työskentelemällä teurastamossa. Pienet lapset, jotka pahamaineisesti tykkäävät paskassa rypemisestä, voitaisiin organisoida ”Pikku Ihmislaumoiksi”, jotka siivoaisivat vessanpyttyjä ja tyhjentäisivät roskiksia, ja heille annettaisiin mitaleja hyvästä työstä. En esitä, että nämä olisivat tarkkoja esimerkkejä, vaan puhun allaolevasta periaatteesta, joka mielestäni on täysin järkeenkäypä vallankumouksellisen transformaation yhtenä dimensiona. Pidetään mielessä, että meidän ei tarvitse ottaa nykypäivän työtä ja löytää sopiva tekijä sille, joista jotkut saattavat olla todella perverssejä. Jos teknologialla on rooli tässä kaikessa, se on vähemmän sitä, että automatisoidaan työtä olemattomaksi, vaan enemmänkin sitä, että avataan uusia maailmoja luovuudelle. Jossain määrin me saatamme haluta palata takaisin käsitöihin, mitä William Morris piti mahdollisena ja haluttavana kommunistisen vallankumouksen lopputulemana. Taide otettaisiin takaisin snobeilta ja keräilijöiltä, se lakkautettaisiin eliittiyleisön erikoisosastona, ja sen kauneuden ja luovuuden ominaisuudet palautettaisiin keskeiseksi osaksi elämää, josta työ on ne varastanut. On helpottava ajatus, että kreikkalaiset uurnat, joista me kirjoitamme ylistyslauluja ja joita esittelemme museoissa, olivat käytössä omana aikanaan oliiviöljyn säilömisessä. Epäilen, että jokapäiväiset artifaktimme nykypäivänä pärjäävät yhtä hyvin tulevaisuudessa, jos tulevaisuutta on ollenkaan. Pointti on lähinnä, että ei ole olemassa sellaista asiaa kuin edistys työn maailmassa; jos jotain, asia on juuri päinvastoin. Meidän ei tulisi epäröidä näpistellä menneisyydestä sitä mitä sillä on tarjota, esi-isät eivät menetä mitään, ja kuitenkin elämämme rikastuu.

Päivittäisen elämän uudelleenkeksiminen tarkoittaa omalta kartaltamme ulos marssimista. On olemassa suggestiivisempaa spekulaatiota, kuin mitä useimmat ihmiset epäilevätkään, se on totta. Fourierin ja Morrisin lisäksi — ja jopa siellä täällä Marx — löytyy kirjoituksia Kropotkinilta, syndikalisteilta Pataud ja Pouget, vanhoilta (Berkman) ja uusilta (Bookchin) anarkokommunisteilta. Goodman-veljesten Communitas on esimerkillinen siinä miten se kuvaa mitä muotoja seuraa tietyistä funktioista (tarkoituksista), ja jotain on opittavissa usein sumuisilta vaihtoehtoisten/asianmukaisten/hyväntahtoisten teknologioiden kannattajilta, sellaisilta kuten Schumacher ja erityisesti Illich, heti sen jälkeen kun irroittaa itsensä heidän savukoneistaan. Situationistit — joita kuvataan Vaneigemin Revolution of Everyday Lifessa sekä  Situationist International Anthologyssa — ovat niin armottoman läpinäkyviä, että se riemastuttaa, vaikka he eivät koskaan olisi saaneet työntekijöiden neuvoston kannatusta työnteon lakkauttamiselle. Parempi kuitenkin niiden yhteensopimattomuus kuin mikä tahansa olemassa oleva versio vasemmistolaisuudesta, jonka kannattajat näyttävät olevan työn viimeisiä puolustajia, sillä jos työtä ei olisi, ei olisi myöskään työntekijöitä, ja ilman työntekijöitä, ketä vasemmiston pitäisi organisoida?

Joten lakkauttajat jäisivät suurelta osin yksin. Kukaan ei voi sanoa mitä seuraisi luovan voiman vapauttamisesta työnteon ikeestä. Mitä tahansa saattaisi tapahtua. Väsynyt debatoijan ongelma vapaudesta versus tarpeesta, sekä sen teologiset äänenpainot, ratkeavat itsekseen käytännössä heti kun käyttöarvojen tuotanto on laajennettavissa ilahduttavan leikkitoiminnan rinnalla. Elämästä tulee peli, tai enemmänkin monta eri peliä, mutta ei — niinkuin se nyt on — nollasummapeli. Optimaalinen seksuaalikohtaaminen on tuottavan leikin paradigma. Osanottajat voivat voimistaa toistensa mielihyvää, kukaan ei pidä siitä kirjaa, ja kaikki voittavat. Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat. Luddiittielämässä seksin parhaat puolet diffusoituvat päivittäisen elämän parhaisiin puoliin. Yleistetty leikki johtaa elämän libidinointiin. Seksi, puolestaan, voi muuttua vähemmän kiireelliseksi ja epätoivoiseksi, ja enemmän leikkisäksi.

Jos me pelaamme korttimme oikein, me kaikki voimme saada elämästä enemmän irti kuin mitä me sille annamme; mutta vain jos me pelaamme varmuuden vuoksi.

Kenenkään ei tulisi tehdä töitä, koskaan.

Kaikkien maiden työläiset. . . relatkaa!

Lähde: The Deoxyribonucleic Hyperdimension

]]> /tyonteko-lakkautettava/feed/ 0 /onko-meilla-maailmanlaajuinen-tyovoimapula-nain-automaation-aikana-osa-2/ /onko-meilla-maailmanlaajuinen-tyovoimapula-nain-automaation-aikana-osa-2/#respond Tue, 06 Dec 2022 11:11:45 +0000 https://kapitaali.com/?p=2463 Lue lisää ...]]> Kirjoittaja: Andrew Gillick, kts. myös osa 1

Teoria siitä, kuinka digitaalitalouden riskipääoman ja pääomasijoitustoiminnan rahoittamat Bullshit-tuotteet veivät työntekijät pois fyysisestä taloudesta ja sen elinkeinoista.

Esipuhe

Yhdysvaltalaisen teknologian arvostuksen heikkeneminen jatkuu: Metan arvosta on tänä vuonna hävinnyt yli 70 %, Amazonin arvo on laskenut 40 % ja Microsoftin arvo 30 %. Tämä johtuu odotettua heikommista tuloksista ja suurten irtisanomisten ensimmäisestä kierroksesta Big Techissä. Amazon leikkasi kesäkuussa peräti 100 000 työntekijää, ja myös Meta ilmoitti vähentävänsä mahdollisesti tuhansia työpaikkoja tulevan vuoden aikana.

Viimeisten kahden vuosikymmenen ajan on jahdattu sijoittajien mantraa, jonka mukaan ”ohjelmistot syövät maailman”, mutta nyt näyttää siltä, että ohjelmistot syövät itsensä. Tällä kertaa työpaikkoja irtisanotaan joukoittain automaatioalalla toimivilla toimialoilla Big Techistä aina VC/PE-rahoitteisiin startup-yrityksiin asti.

Onko tämä 20 vuotta kestäneen teknologiainvestointien kasvusuuntauksen loppu ja paluu perinteisten toimialojen puolustuskannalle uuden globaalin markkina-/politiikkaympäristön alkaessa?

Tuleeko ohjelmistokehittäjistä ja digitaalisista työntekijöistä ylitarjontaa ja elpyykö perinteisten mekaanikkojen, kirvesmiesten ja rakennusmiesten kysyntä?

Hevonpaskatyöpaikkojen kuplan puhkeaminen

Ensimmäisessä osassa selvitin yhteyden Michael Burryn viimeisimmän Big Short -teoksen valkokaulustyöpaikkakuplan ja edesmenneen antropologi David Graeberin Bullshit Jobs -teorian välillä.

Näimme, että suurin osa näistä Bullshit White Collar Jobs (BWCJ, helppokäyttöisyyden vuoksi on digitaalisessa taloudessa ja sisältää pikseleiden työntelyä muodossa tai toisessa. Tämä BWCJ-kupla näyttää puhkeavan silmiemme edessä yhdessä teknologiaosakkeiden hintojen kanssa.

Viimeisimmän OECD:n tutkimuksen ansiosta näimme myös, että suuri työvoimapula on iskenyt työpaikkoihin ja ammatteihin, jotka ovat synonyymejä perinteisille matalan teknologian aloille.

Liitän nyt Burryn ja Graeberin teoriaan oman teoriani, jonka mukaan meillä on maailmanlaajuinen ylitarjonta hevonpaskatuotteista (kaikki digitaalisia), jotka ovat kasaantuneet kuin muoviroskat valtameriin, ja näin ollen myös ylitarjonta koodaajista/ohjelmistoinsinööreistä, kun vuosikymmeniä jatkunut halpojen luottojen ja matalien tuottojen tarjonta on sysännyt miljardeja yksityisiä pääomasijoituksia ja pääomasijoituksia startup-yrityksiin, joilla on trendikkäitä sosiaaliseen mediaan, tekoälyyn, lohkoketjuun ja Big Dataan liittyviä tunnisteita.

HEVONPASKATUOTTEIDEN MÄÄRITELMÄ:

Ne eivät aina ole paskoja tuotteita, vaan monet niistä ovat erittäin hyvin rakennettuja, ja niihin on käytetty paljon käsityötä. Minun määritelmäni paskasta tuotteesta on kuitenkin sellainen, joka ei ole elämämme kannalta välttämätön – usein samanlaisia tuotteita on lukuisia – ja jos se katoaisi huomenna, sillä ei olisi mitään merkitystä kenenkään elämässä. Nämä sovellukset ovat usein ilmaisia, koska ne keräävät tietojamme ja vievät huomiomme muualle.

Digitaalinen roskameri

Krypto/Metaversumi on pahamaineisin esimerkki tästä piin ja rahan tuhlauksesta, mutta Spotifyn ja Gmailin kaltaiset kotitalouksien suosikit ovat vielä suurempia saastuttajia (vaikkakin paljon hyödyllisempiä), sillä joka vuosi miljardien käyttäjien sähköpostit, kappaleet, soittolistat, valokuvat, sovellukset ja niin edelleen yhdistyvät biljooniksi gigatavuiksi digitaalista jätettä pilvipalvelimilla, jotka sijaitsevat eri puolilla maailmaa sijaitsevissa monoliittisissa datakeskuksissa, joita pyöritetään suurimmaksi osaksi fossiilisilla polttoaineilla.

Olen repinyt sivun Gerry McGovernin World Wide Waste -kirjasta havainnollistaakseni, kuinka tarpeettomia suurin osa sovelluksista ja niiden tuottamista tiedoista on:

• Keskimääräinen sovellus menettää 77 prosenttia käyttäjistään kolmen ensimmäisen päivän aikana asennuksen jälkeen
• Noin 90 prosenttia tiedoista ei ole koskaan käytettävissä kolmen kuukauden kuluttua niiden ensimmäisestä tallentamisesta.
• 90 prosenttia strukturoimattomasta datasta ei koskaan analysoida.
• 90 prosenttia kaikesta esineiden internetin laitteista kerätystä anturidatasta ei koskaan käytetä.

Tämä digitaalisten tuotteiden rakentamisen pakkomielle on menettänyt perinteiset ammatit ja insinöörit, mutta uskon, että tämä suuntaus on kääntymässä, kun BWCJ-kupla puhkeaa.

Käsittelen seuraavia seikkoja, jotka ovat luoneet digitaalisten työpaikkojen ja tuotteiden ylijäämän:

1. Yritysveronalennukset, matalat korot ja keskuspankkien väliintulo.
2. Ohjelmistokehityksen kustannusten aleneminen alhaisen koodin sovellusten ja freelancer-markkinoiden ansiosta.
3. Koodaajien ylitarjonta, joka johtuu siitä, että vuosittain valmistuu miljoonia aasialaisia ohjelmistotutkinnon suorittaneita, ja ilmaisista koodauskursseista verkossa.
4. Riskipääoma/PE halpa raha, joka etsii korkeita tuottoja matalien korkojen ympäristössä.

1. Yhteisöveronalennukset ja keskuspankkien väliintulo

Burryn investointiteesi on jatkoa Graeberin teesille, jonka mukaan maailmassa on satojatuhansia työpaikkoja, pääasiassa yhdysvaltalaisten globaalien yritysten palveluksessa, jotka ovat tarpeettomia ja jotka ovat lisääntyneet vuosikymmeniä jatkuneen keskuspankkirahan painamisen ja osakemarkkinoihin ja yritysten velkamarkkinoihin puuttumisen seurauksena, jotta työttömyysasteet pysyisivät alhaisina ja kuluttajien vaurausvaikutus voimakkaana.

”useimmissa maissa valtion rooli on viidestä kymmenkertainen verrattuna siihen, mitä se oli sata vuotta sitten (ilmaistuna prosentteina BKT:sta).” — Nassim Taleb, Skin in The Game.

Viime aikoina näyttää siltä, että keskuspankit ja hallitukset ovat pyrkineet säilyttämään tasapainon työpaikkojen määrän ja yritysten vakavaraisuuden välillä: jos jompikumpi laskee, se vaikuttaa kuluttajien kysyntään (työpaikkojen ja pörssitappioiden kautta), ja keskuspankki ja hallitus puuttuvat asiaan tasapainottaakseen sitä. Kuva: Andrew Gillick

Metan viime viikon tulosilmoitus on täydellinen esimerkki tästä vahvasta yhteydestä työpaikkojen, yritysten arvostusten ja kotitalouksien taseiden välillä. Metan osakkeet putosivat 20 prosenttia yhden istunnon aikana, kun työpaikkojen vähentämisestä puhuttiin, ja sen osakkeiden arvo ja ”osakkeenomistajien varallisuus” (monien äitien ja isien 401k:n varat) putosivat 80 miljardia dollaria. Sen kurssi on laskenut yli 70 prosenttia vuonna 2022.

Jos muut suuret teknologiayritykset seuraavat vastaavilla irtisanomisilla, kaskadivaikutukset Yhdysvaltain talouteen olisivat valtavat, ja odotan, että Yhdysvaltain keskuspankki reagoi laskemalla korkoja osakemarkkinoiden ja kulutuskysynnän piristämiseksi.

Suuri osa Meta/Insta/FB:ssä tehdystä työstä voisi todellakin kuulua paskanjauhannan piiriin, kun otetaan huomioon, että sen yleinen ”pennin paperin” liiketoimintamalli on yksinkertaisesti mainonnan myyminen.

Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve julkaisi juuri tämän vuoden syyskuussa tutkimuksen, joka osoittaa, miten korkojen alentaminen ja verohelpotukset ovat saaneet Yhdysvaltain suuryritykset näyttämään kannattavammilta kuin ne olisivat olleet. Nämä verohelpotukset eivät tule toistumaan, ja kirjoittaja väittää, että osakkeiden odotettu tuotto on tulevaisuudessa alhainen.

Kun nettotulokseen lisätään sekä korko- että verokulut, kuten violetti viiva osoittaa, kasvuvauhti on kaiken kaikkiaan huomattavasti alhaisempi, 3,6 prosenttia. Tämä viittaa siihen, että jos korko- ja verokulujen osuus liikevoitosta ei olisi pienentynyt, yritysten voittojen reaalinen kasvuvauhti olisi ollut vuosittain lähes 2 prosenttiyksikköä pienempi. Kuva: Yhdysvaltain keskuspankki

Korko- ja verokulujen väheneminen on vastuussa koko kolmanneksesta koko voittojen kasvusta kahden vuosikymmenen aikana. Yritysten voittojen kasvu tuskin jatkuu, mikä viittaa huomattavasti alhaisempiin osaketuottoihin tulevaisuudessa. – Federal Reserve

Kun nettotulokseen lisätään sekä korko- että verokulut, kuten violetti viiva osoittaa, kasvuvauhti on kaiken kaikkiaan huomattavasti alhaisempi, 3,6 prosenttia. Tämä viittaa siihen, että jos korko- ja verokulujen osuus liikevoitosta ei olisi pienentynyt, yritysten voittojen reaalinen kasvuvauhti olisi ollut vuosittain lähes 2 prosenttiyksikköä pienempi. Kuva: Yhdysvaltain keskuspankki

Korko- ja verokulujen väheneminen on vastuussa koko kolmanneksesta koko voittojen kasvusta kahden vuosikymmenen aikana. Yritysten voittojen kasvu tuskin jatkuu, mikä viittaa huomattavasti alhaisempiin osaketuottoihin tulevaisuudessa. — Federal Reserve

Sijoittajalegenda Stan Druckenmiller sanoi samaa. Hän uskoo amerikkalaisten osakemarkkinoiden tuottokäyrän parhaimmillaan kulkevan vaakatasossa seuraavalla vuosikymmenellä.

2. Appi/softakehityksen kulujen pieneneminen

Aivan kuten muottitekniikan kehittyminen ja öljyn halvat hinnat johtivat muovivallankumoukseen 1950-luvulta lähtien ja tukkivat maapallon vesivaltimot Kiinassa valmistetulla halvalla roskalla, myös low-code/no-code-sovellusten ja halvempiin paikkoihin ja Fiverrille siirrettyjen offshore-ohjelmistotuotantojen tulo on tuonut meille ylenpalttisen määrän digitaalisia tuotteita, jotka tukkivat hermoreittimme.

Samoin kuin muovin kasvu maailmassa, myös sovellusten yleistyminen on ollut parabolista. Statistan mukaan vuonna 2008 (ensimmäisen iPhonen lanseeraus) 0:sta 230 miljardiin sovelluslataukseen vuonna 2021 iOS App Storessa, Google Playssa ja kolmansien osapuolten Android-kaupoissa yhteensä.

Tässä ei ole mukana kiinalaisia sovelluskauppoja, kuten Tencent ja Weibo, jotka ovat paljon edellisiä suurempia.

Digitaaliset globaalit tuotantolinjat toimivat nykyään hyvin samankaltaisesti kuin vaatteiden tai muovin valmistuksen toimitusketjut. Yhdysvaltalainen yritys rakentaa tuotteen, jonka etupään tekee tiimi Intiassa, back-end kehitetään Itä-Euroopassa ja datamoottori Kiinassa. Markkinointi voidaan tehdä missä tahansa.

Meidän ei tarvitse etsiä kaukaa todisteita tästä digitaalisesta paskasta elämässämme.

Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana on ollut trendinä, että suuret kotitalousbrändit, joilla ei ole mitään tekemistä digitaalisen kanssa, ”pelillistävät” tuotteitaan ja naamioivat samat tuotteet, joita ne ovat myyneet vuosikymmeniä ja vuosisatoja, digitaaliseen pintaan, jotta niistä tulisi trendikkäitä ja myös koukuttavampia.

Hevonpaskatuotteet ovat turhakkeita; esimerkkejä

Nike ja Adidas olivat ensimmäiset, jotka asensivat Bluetooth-anturit kenkiinsä ja jalkapallokenkiinsä. Mutta nyt jopa arkipäiväisemmät askareet, kuten ruoanlaitto ja hampaiden pesu, ovat pelillistettyjä.

Valvontayhteiskunnassamme meistä on tullut pakkomielle seurannasta, ja ”tietopohjaiset oivallukset” antavat meille illuusion elämämme hallinnasta, kun voimme seurata kaikkea unesta glukoositasoihimme reaaliajassa. Aivan kuten vitsailemme Big Pharman ”siihen on olemassa pilleri”, siihen on nyt olemassa sovellus, ja terveys-/lääketieteelliset sovellukset ovat kasvava luokka.

Uusi suosikkipaskatuotteeni ja ehkä kaikkein ensimmäisen maailman sovellus, joka on koskaan luotu, on Elftser, ”Online Secret Santa Generator & Christmas List App”, joka pelillistää lahjojen antamisen.

Se vie pohjimmiltaan kaiken tuskan siitä, että tunnet henkilön, jolle olet ostamassa lahjaa. Sovelluksen pelkkä olemassaolo tekee siitä turhan, koska jos luot listan asioista, joita ihmiset haluavat sinulle, se ei ole enää lahja tai salaisuus, vai mitä?!

Kuten useimmat sovellukset, se on ”ilmainen”, eli paljastamatta luovutat henkilöllisyytesi ja sähköpostiosoitteesi myytäväksi massiivisille vähittäiskaupan yrityksille, jotka mainostavat tuotteitaan sovelluksessa.

Ei ole yllättävää, että digitaalisen jätteen seuraava evoluutio on tulossa Web3/kryptoalueelta, joka löytää ihmisille yhä uusia tapoja menettää rahaa ja kuluttaa energiaa, sillä liikkeellä on jo yli 10 000 tokenia ja tsunami, joka tuo mukanaan paljon lisää NFT:tä ja ”sosiaalisia tokeneita”.

Maailman suurimpien jalkapalloseurojen tarjoamat fanimerkit (NFT).

Suuret tuotemerkit luovat myös NFT:itä ”fanien sitoutumisen syventämiseksi”. Tämä ulottuu maailman suurimmista jalkapalloseuroista Niken kaltaisiin tuotemerkkeihin, jotka ovat luoneet Nikeland-nimisen järjestelmän.

3. Venture Capital Viagra pitää startupit pystyssä

Kryptoteollisuuden joukkoirtisanomiset voivat olla vasta alkua teknologiateollisuudessa.

Kysyin eräältä ystävältäni, joka työskentelee syvästi pääomasijoitustoiminnassa, onko hän samaa mieltä kuvauksesta, jonka mukaan pääomasijoittaminen on kupla pääomasijoitustoiminnan sisällä, joka on kupla kvantitatiivisen keventämisen sisällä.

”Ehdottomasti.”

Mitä tämä tarkoittaa?

Maailmassa on monia ”zombiyrityksiä”, eli yrityksiä, jotka ovat teknisesti maksukyvyttömiä, mutta jotka luovan kirjanpidon ja historiallisen (keinotekoisen?) alhaisen yrityskorkotason ansiosta jatkavat toimintaansa.

Kuuluisa shorttimyyjä Jim Chanos laskee jopa IBM:n kaltaiset tunnetut nimet zombie-yrityksiksi.

Tämän määritelmän mukaan zombie-yrityksiä on paljon enemmän startup-yrityksiä kuin vanhoja yrityksiä, jotka ovat riskipääoman ja pääomasijoitusten vauhdittamia, joita puolestaan on vauhdittanut rahan painamisen ja halvan luotonannon ”kuiva ruuti”.

Tämä havainnollistaa, kuinka epävakaita kryptoalan startup-yritykset ovat (valtaosa kryptoalan yrityksistä on alle 10 vuotta vanhoja, joten ne ovat määritelmän mukaan edelleen startup-yrityksiä) ja kuinka riippuvaisia ne ovat hinnoista: Consensys, maailman suurin krypto-/lohkoketju-ohjelmistoyritys, jolla on toimistoja kaikissa maailman suurimmissa kaupungeissa ja joka toimii 30 maassa, leikkasi jopa 60 prosenttia työvoimastaan vuoden 2018 krypto-romahduksen aikana ja leikkasi jälleen 14 prosenttia muutamassa päivässä vuoden 2020 romahduksen jälkeen.

Jälleen tänä vuonna, krypto-romahduksen 5.0 jälkeen Coinbase irtisanoi 18 % henkilöstöstään; Blockfi 20 %; Blockchain.com 20 % ja tietysti Celsius meni selvitystilaan. Luettelo jatkuu, ja tietysti on paljon enemmän pikkulapsia, joista emme koskaan kuule.

Seuraava Wirecard

Wirecardin romahdus oli tunnetuin esimerkki maailmanlaajuisesta DAX:ssä noteeratusta yrityksestä, joka osoittautui digitaaliseksi khimairaksi, joka syntyi eri puolilla maailmaa ostettujen lapsiyritysten ketjusta.

Miten yksikään sen 5 000 työntekijästä ei tajunnut, että he työskentelivät huijauksessa?

Asuin ja opiskelin jonkin aikaa Münchenissä, Wirecardin pääkonttorissa, ja ystävieni mukaan Wirecardin työntekijät olivat tunnettuja ylevistä asenteistaan: he olivat erittäin ylpeitä siitä, että olivat osa Saksan ensimmäistä suurta teknologia-alan menestystä, ja heillä oli kulttimainen omistautuminen sille.

Jopa maan johtaja Angela Merkel ajautui isänmaalliseen tarinaan ja lobbasi yrityksen puolesta vuoden 2019 Kiinan-matkallaan.

Toimittajat ja shortsimyyjät suhtautuivat epäilevästi sen 20-vuotisen olemassaolon aikana tapahtuneeseen huimaan kasvuun, joka on alkanut uhkapeli- ja pornoteollisuuden maksuja helpottavasta startup-yrityksestä ja muuttunut arvostetuksi ”fintech-yritykseksi”, joka on listattu saksalaiseen pörssiin kunnioitettavien vuosisatoja vanhojen tukipilarien BMW:n, Siemensin ja Daimlerin rinnalle.

Wirecard oli Fintech Gold Rushin alkuvaiheessa maksualalla, joka on nyt hyvin täynnä päällekkäisiä yrityksiä, joiden liiketoimintamallit ovat yhtä epäselviä kuin Wirecardilla.

Tämä on yksi tärkeimmistä syistä, miksi menestyvillä fintech-/maksuyrityksillä, jotka kestävät ravistelun, on alan johtavat dokumentaatiot, jotta kehittäjät ymmärtävät/integroivat API:t, asiakkaat tuotteen ja sijoittajat ymmärtävät liiketoimintamallin. Stripe on loistava esimerkki, ja se on asettanut teknologia-/API-asiakirjojen kultaisen standardin.

4. Pääomasijoittajat

Wirecard voi kuitenkin olla vain jäävuoren huippu.

Euroopan yksisarvisten fintech-yritysten ympärillä on huolta, kun useiden miljardien dollarien arvoiset pääomasijoitusrahastojen (joita ei ole listattu pörsseissä) arvostukset on merkitty markkina-arvoon Yhdysvaltain teknologiaosakkeiden hintojen romahdettua. Ruotsalainen Klarna, joka on buy-now-pay-later -suosikki, arvioitiin viimeisimmällä vuoden 2022 pääomankeruukierroksella alle viidesosaan vuonna 2021 saavuttamastaan 46 miljardin dollarin huippuarvostaan.

Tähtitieteellisten pääomasijoitusarvojen suhteuttamiseksi: parhaimmillaan 20 vuotta vanhan Wirecardin arvo oli noin 28 miljardia dollaria, ja sen palveluksessa oli 5000 työntekijää. Yhdistyneessä kuningaskunnassa toimiva Revolut on vasta 7 vuotta vanha ja työllistää jo 5 000 työntekijää. Viimeisimmällä pääomasijoituskierroksella vuonna 2021 Revolut arvostettiin 33 miljardiin dollariin, mikä on kuusinkertainen lisäys verrattuna yrityksen 5,5 miljardiin dollariin vuonna 2020.

Olen käyttänyt Revolutia jo vuosia ja rakastan sitä. Mutta hajautan riskini varmuuden vuoksi. Vuoden 2021 lopussa Saksan rahoitusvalvontaviranomainen BaFin antoi saksalaiselle neobankille N26:lle määräyksen hillitä kasvuaan varmistaakseen kestävän liiketoimintamallinsa.

To put it the astronomical PE valuations into perspective; at its peak Wirecard, a 20-year-old company, was worth around $28bn and employed 5,000 people. Revolut the UK-based neobank is just 7 years old and already employs 5,000. The last private-equity funding round in 2021 valued Revolut at $33 billion, a sixfold increase on the $5.5 billion the company was worth in 2020.

Satyajit Das, entinen pankkiiri ja pankkitoimintaa käsittelevien opetussuunnitelmakirjojen sekä erittäin viihdyttävän Traders, Guns & Money -kirjan kirjoittaja, uskoo, että seuraava GFC:n kaltainen romahdus tulee pääomasijoitus- ja luottomarkkinoilta, kun yli vuosikymmenen kestänyt halpojen luottojen ja matalien korkojen aika päättyy.

“Sijoittajat ovat uskoneet löytäneensä viimeisimmän menestysreseptin ja sijoittaneet noin 9,8 miljardia dollaria listaamattomiin osakkeisiin, yksityisluottoihin ja alkuvaiheen tai uusien yritysten rahoitukseen [vuodesta 2008].” — Satyajit Das

Dasilla on kolme syytä tähän pääomasijoitusten arvostusten kääntymiseen:

1. Koska yksityiset sijoitukset ovat luonnostaan epälikvidejä, sijoittajat eivät voi helposti korjata tappioita. Rahaksi muuttaminen, joka on pitkälti riippuvainen listautumisannista ja kaupallisista myynneistä, on nyt vaikeaa, erityisesti aiemmin odotetuilla hinnoilla.
2. Arvostusten harvinaisuus tarkoittaa, että hinnat jäävät jälkeen muuttuvista markkinaolosuhteista, mikä aiheuttaa todellisia voittoja ja tappioita sijoittajille, jotka ostavat varoja rahastoihin tai nostavat niitä rahastoista.
3. Alun perin pääomasijoittaminen keskittyi pitkällä pitoaikavälillä ja huomattavilla lainoilla hankittuihin sijoituksiin perinteisillä toimialoilla, joilla osakkeet olivat aliarvostettuja, kassavirrat olivat vahvoja, operatiivinen riski oli pieni ja liiketoimintaa voitiin parantaa. Nykyään monet näistä tekijöistä, vipuvaikutusta lukuun ottamatta, puuttuvat usein kokonaan.

WeWorkin romahdus vuonna 2019 edelsi Wirecardin romahdusta, mutta se oli sen pääomasijoitusten vastine: yksisarvinen, joka luotiin tyhjänpäiväisen kirjanpidon ja arvostusten perusteella. Vielä huolestuttavampi, mutta täysin tiedotusvälineiden tutkan alle jäänyt Katerra/Greensillin romahdus oli kuitenkin vielä huolestuttavampi.

Sekä Katerra että Greensill olivat maailman suurimman pääomasijoitusyhtiön SoftBankin lapsiyrityksiä.

Katerra oli asuntorakentamisen Tesla – ja sillä oli IMO loistava liiketoiminta-ajatus – mutta ilman Elon Muskin kaltaista kulttimaineessa olevaa toimitusjohtajaa se ei pystynyt peittämään kirjanpidossaan olevia räikeitä puutteita karismaattisilla sivujuonteilla. Greensill oli eräänlainen investointipankki.

Kun Katerra alkoi mennä nurin, Greensill rahoitti sen uudelleen monimutkaisen luovan kirjanpidon avulla – käyttämällä saamisrahoitusta – pitääkseen sen pinnalla. Se on hullu tarina, mutta lyhyesti sanottuna Wirecardin tapaan molemmat yhtiöt romahtivat ja 2 miljardia dollaria yksinkertaisesti katosi Softbankin taseesta.

Jos palaamme Ben Grahamin vuonna 1946 tekemään perustavanlaatuiseen analyysiin yritysten arvostuksista ja uusista pörssilistautumisista, voidaan todeta, että ne lisääntyvät nousumarkkinoilla, kun olemassa olevien osakkeiden korkeat hinta-voittokertoimet tarjoavat pohjan listautumisannille, joka on yleensä reilusti yliarvostettu ja jonka investointipankit ovat allekirjoittaneet.

Monilla näistä yrityksistä ei ole lainkaan tai vain vähän yrityksen arvoa pörssilistautumisen yhteydessä, koska niiden käteisvarojen käyttö on niin suurta.

Johtopäätökset

Tässä 2-osaisessa sarjassa olen yrittänyt havainnollistaa vaikutusketjua:

Keskuspankkien politiikka => investointikysyntä => julkisten ja yksityisten yritysten taseet => matalat työttömyysasteet/työpaikat => kuluttajakysyntä => digitaalisten tuotteiden tarjonta.

Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana sadat miljoonat ihmiset ovat jahdanneet unelmaa ”työstä teknologia-alalla”, koska sitä on mainostettu tulevaisuudenkestävänä ja trendikkäänä urana. Tämä on menettänyt perinteisten käsityöammattien oppimisen, mikä on muiden tekijöiden ohella johtanut maailmanlaajuiseen työvoimapulaan, joka vaikuttaa eniten matalan teknologian aloihin.

BWCJ-kuplan puhkeamisen myötä näemme nyt, että teknologia-alan työ ei välttämättä olekaan kultainen lippu elinikäiseen työpaikkaan.

Aivan kuten sijoitussuuntaus saattaa olla palaamassa kasvusijoittamisesta takaisin puolustavaan arvosijoittamiseen (Ben Graham/Buffettin tyyliin), myös yksityishenkilöiden olisi ehkä parasta arvioida uudelleen omat taitonsa.

Jos Big Tech -työpaikkojen häviäminen on esimerkki Yhdysvaltojen talouden tulevasta kehityksestä, ei ole mikään ihme, että Bill Gates ostaa kaiken mahdollisen viljelysmaan, jonka hän saa käsiinsä.

Lähde:

https://andrew-gillick.medium.com/how-do-we-have-a-global-labour-shortage-in-the-age-of-automation-pt2-6d35850bf634

David Graeberin poismenon kunniaksi. Lepää rauhassa.

Paskaduuni on työ, jonka tekijä ajattelee salaa, ettei kyseistä työtä tarvitsisi olla olemassa. 

Antropologi David Graeber antaa ehkä hieman yllättävän vastauksen, kun The Economist kysyy häneltä, mikä on paskaduuni. Graeber vastaa, etteivät paskaduunit ole palveluammatteja, vaan pikemminkin toimisto-, hallinto- ja johtotehtäviä. Graeber on kirjoittanut aiheesta vastikään kirjan nimeltä Bullshit Jobs: A Theory.

Graeberin mukaan jopa 37-40 prosenttia työntekijöistä ajattelee, ettei heidän tekemällään työllään ole merkitystä. Heidän mielestään se, että heidän työnsä tai koko toimialansa katoaisi, ei muuttaisi mitään. Ja tämä tekee duunista Graeberin määritelmän perusteella paskaduunin. 

Luku perustuu kyselytutkimukseen ja kertoo työntekijöiden omasta kokemuksesta. Graebrin mukaan yhä useammat ihmiset haluavat tehdä työtä, jolla on merkitys. Moni haluaa tehdä työtä, joka vie maailmaa eteenpäin.

Mutta vain harva ihminen on niin onnekas, että voi yhdistää merkityksellisen työn ja hyvän palkan.

Graeberin mukaan nykyajan työntekijöillä on käytännössä kaksi vaihtoehtoa:

1. Valitset merkityksettömän ”paskaduunin”, josta saa hyvää palkkaa ja rahat riittävät elämiseen.
2. Valitset merkityksellinen työn, josta maksetaan huonosti.

Hyvän palkan valitsevat pystyvät elättämään perheensä, mutta muuta tyydytystä työstä ei välttämättä sitten saakaan. Merkityksellinen työ taas voi tarjota sisältöä elämään, mutta se ei välttämättä takaa taloudellista turvaa.

Graeber uskoo, että monissa yrityksissä on kokonaisia tiimejä, joiden ainoa tehtävä on suunnitella grafiikoita yrityksen omiin raportteihin tai kirjoittaa artikkeleita sisäisiin julkaisuihin, joita kukaan ei lue. Useissa tapauksissa he eivät välttämättä edes tee mitään muuta kuin kissameemejä tai pelaavat tietokonepelejä. 

The Economistin haastattelussa Graeber pohtii myös sitä, millaista luovuutta syntyisi, jos kaikki tämä aika vapautettaisiin johonkin muuhun tekemiseen.

Lähde:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ihmiset-ja-ilmiot/tyo-ja-raha/paskaduuni-maaritelty-uudelleen-teetko-sina-tyota-jonka-koet

Vuonna 1930 John Maynard Keynes ennusti, että vuosisadan loppuun mennessä teknologia olisi kehittynyt tarpeeksi niin että maat kuten Britannia ja USA voisivat saavuttaa 15-tuntisen työviikon. On kaikki syyt uskoa hänen olleen oikeassa. Teknologian suhteen me olemme hyvinkin kykeneväisiä tähän. Ja kuitenkaan se ei tapahtunut. Sen sijaan, teknologiaa on johdatettu, jos mitään, keksimään meille tapoja tehdä lisää töitä. Tämän saavuttamiseksi on täytynyt luoda työpaikkoja, jotka ovat käytännössä tarkoituksettomia. Suuret määrät ihmisiä, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa erityisesti, kuluttavat koko työelämänsä tekemällä asioita joita he salaa eivät halua tehdä. Moraalinen ja sielullinen tästä tilanteesta seuraava vahinko on perustavaa laatua. Se on arpi koko meidän kollektiiviseen sieluumme. Kuitenkaan käytännössä kukaan ei puhu siitä.

Miksi Keynesin luvattu utopia — jota edelleen odotetaan kuin kuuta nousevaa — ei koskaan toteutunut? Standardi heitto nykypäivänä on, että hän ei tajunnut massiivista kasvua konsumerismissa. Jos ihmisille annetaan valinta tehdä enemmän tunteja ja lisää leluja ja huvituksia, me olemme kollektiivisesti valinneet jälkimmäisen. Tämä on kyllä kiva moraalisaarna, mutta edes hetkenkään pohtimisella se ei voi pitää paikkaansa. Kyllä, me olemme todistaneet kun syntyy loputon valikoima erilaisia työpaikkoja ja teollisuudenaloja 1920-luvun jälkeen, mutta todella harvalla niistä on mitään tekemistä sushin, iPhonejen tai hienojen lenkkareiden tuotannon tai jakelun kanssa.

Joten mitä nämä uudet työpaikat tarkalleen ovat? Uusi raportti vertaili työllisyyttä USA:ssa 1910- ja 2000-lukujen välillä, ja se antaa meille selkeän kuvan (ja huomautan, sellaisen joka on lähes eksaktisti sama UK:ssa). Viime vuosisadan aikana kotipalveluissa, teollisuudessa ja maataloudessa olevien työntekijöiden määrä on romahtanut dramaattisesti. Samaan aikaan ”asiantuntijat, johtajat, toimistotyöläiset, myyjät ja palvelutyöntekijät” ovat määrältään kolminkertaistuneet, kasvaen ”neljänneksestä kolmeen neljännekseen kokonaistyövoimasta”. Toisin sanoen, tuottavat työpaikat ovat, niin kuin ennustettiin, suurimmaksi osaksi automatisoitu pois (vaikka laskisit teollisuuden työntekijät globaalisti, mukaan lukien Kiinassa ja Intiassa uurastavat massat, sellaiset työntekijät eivät ole läheskään yhtä suuressa osuudessa työvoimasta kuin ennen).

Sen sijaan että sallittaisiin massiivinen työaikojen vähennys, jolla vapautettaisiin maailman populaatio toteuttamaan omia projektejaan, huvejaan, visioitaan ja ideoitaan, me olemme nähneet ”palvelu”-sektorin räjähdysmäisen kasvun, niin että se ottaa mukaan kokonaisia uudenlaisia teollisuudenaloja kuten rahoituspalvelut tai puhelinmyynti, tai sellaisten sektorien ennennäkemättömän kasvun kuten yhtiöoikeus, akateeminen ja terveydenhuollon hallinto, HR ja PR. Ja nämä numerot eivät edes kuvaa sitä miten kaikkien noiden ihmisten työ on tarjota hallinnollista, teknistä tai turvallisuustukea näille teollisuudenaloille, tai sen puoleen niitä kaikkia täydentäviä teollisuudenaloja (koiran pesijät, 24/7 pizzakuljetus) jotka ovat olemassa vain koska kaikki muut käyttävät niin paljon aikaansa työn tekemiseen niillä muilla aloilla.

Nämä ovat niitä mitä kutsun ”paskatöiksi”.

Se on kuin joku olisi keksimässä tarkoituksettomia hommia vain sen takia että meidät kaikki pidettäisiin töissä. Ja tässä, tasan tarkkaan, on se mysteeri. Kapitalismissa tämä on juuri se mitä tulisikin tapahtua. Toki, vanhoissa epätehokkaissa sosialistivaltioissa kuten Neuvostoliitto, jossa työssä oloa pidettiin sekä oikeutena että pyhänä velvollisuutena, systeemi kehitti niin paljon työpaikkoja kuin sen piti (tämän takia neuvostoaikojen tavarataloissa piti puhua kolmelle palvelijalle tiskillä että sai palan lihaa). Mutta, totta kai, tämä on sen itse ongelman ydin jonka markkinoilla kilpaileminen yrittää korjata. Talousteorian mukaan, ainakin, viimeisin asia, jonka voittoa tavoitteleva yritys tekee, on lyödä rahaa tiskiin työntekijöille joita heidän todellisuudessa ei edes tarvitse työllistää. Silti, jollain tavalla, sellaista tapahtuu.

Vaikka korporaatiot saattavatkin leikata armotta, potkut ja nopeutukset poikkeuksetta osuvat siihen luokkaan ihmisiä jotka itse asiassa tekevät, siirtävät, korjaavat ja ylläpitävät asioita; niin kuin jokin omituinen alkemia mitä kukaan ei osaa selittää, palkollisten paperinpyörittäjien määrä lopulta tuntuu kasvavan, ja yhä useampi työntekijä huomaa olevansa, hieman kuin Neuvostoliiton työntekijät, työssä 40 tai jopa 50 tuntia viikossa paperilla, mutta todellisuudessa tehden työtä 15 tuntia aivan niin kuin Keynes ennusti, sillä loppuosa heidän ajastaan kuluu organisointiin tai motivaatioseminaareille osallistumiseen, facebookin päivittelyyn tai TV-ohjelmien latailuun.

Vastaus selkeästikään ei ole taloudellinen: se on moraalinen ja poliittinen. Johtava luokka on keksinyt, että onnellinen ja tuottava populaatio, jolla on käsissään vapaata aikaa, on kohtalokkaan vaarallinen (mieti mitä tapahtui kun tätä edes alettiin lähestyä 60-luvulla). Ja toisaalta tunne siitä, että työ on moraalinen arvo itsessään, ja että kuka tahansa joka ei ole halukas alistumaan jonkinlaiseen intensiiviseen työkuriin suurimman osan valveillaoloajastaan ei ansaitse mitään, on heille ylimaallisen mukavaa.

Kun, mietittyäni hallinnollisten velvollisuuksien ilmeisen loputonta kasvua Britannian akateemisissa laitoksissa, keksin erään mahdollisen vision helvetistä. Helvetti on kokoelma yksilöitä, jotka ovat valmiita kuluttamaan suurimman osan ajastaan tekemällä töitä tehtävissä joista he eivät pidä ja joissa he eivät ole erityisen hyviä. Sanoisimmeko että heidät palkattiin vain siksi koska he olivat erinomaisia kaapintekijöitä, ja sitten he tajusivat että heiltä odotetaan kalan paistoa suurimman osan ajasta. Hommaa ei oikeasti tarvitse tehdä — kaloja on hyvin pieni määrä joita pitää paistaa. Kuitenkin jollain tavalla sen ajatuksen paheksumisesta tulee heille pakkomielle, että jotkut heidän työtovereistaan saattaisivat käyttää enemmän aikaa kaappien tekoon kuin heidän reiluun osuuteensa kalanpaistovastuusta, niin että ennen pitkää joka puolella työpajaa löytyy kasoja huonosti paistettua kalaa ja se on kaikki mitä kukaan tekee. Mielestäni tuo on varsin hyvä kuvaus taloutemme moraalisesta dynamiikasta.

Tajuan kyllä, että kaikki tuollaiset argumentit saavat välittömästi vastalauseita: ”kuka sinä olet sanomaan mitkä työt ovat ’tarpeellisia’? Mitä tarpeellisuus on ylipäätään? Olet antropologian professori, mikä on ’tarve’ sille?” (Ja tosiaankin monet tabloidien lukijat pitäisivät työpaikkani olemassaoloa yhteiskunnan varojen haaskauksen määritelmänä.) Ja toisaalta, tämä on ilmiselvästi totta. Yhteiskunnalliselle arvolle ei voi olla objektiivista mittaa.

En olettaisi kertovani jollekin vakuuttuneelle heidän kontribuutionsa maailmaan olevan merkityksellinen silloin kun se ei sitä ole. Mutta entäpä sitten ne ihmiset jotka ovat itse vakuuttuneita työpaikkojensa merkityksettömyydestä? Jokin aika sitten sain uudestaan yhteyden koulukaveriini jota en ollut tavannut sen jälkeen kun olin 12. Hämmästyin saadessani selville, että sillä välin hän oli ensin ryhtynyt runoilijaksi, sen jälkeen indie rock -bändin nokkamieheksi. Olin kuullut joitain hänen kappaleitaan radiossa tietämättäni että laulaja oli joku jonka tunsin. Selvästikin hän oli nerokas, innovatiivinen ja hänen työnsä oli kiistämättä piristänyt ja parantanut ihmisten elämää ympäri maailman. Kuitenkin parin menestymättömän albumin jälkeen hän oli menettänyt sopimuksensa, ja velkataakan piinaamana vastasyntyneen tyttären kanssa päätynyt, niin kuin hän sen ilmaisi, ”tekemään niin monen ilman suuntaa vaeltavan ihmisen oletusvalinnan: oikeustieteellinen.” Nyt hän on yrityslakimies nimekkäässä newyorkilaisessa yrityksessä. Hän ensimmäisenä myönsi, että hänen työnsä oli täysin merkityksetöntä, ei myötävaikuttanut mihinkään maailmassa, ja hänen omien arvioidensa mukaan sen ei tulisi olla oikeastaan olemassa.

On monia kysymyksiä joita tässä kohtaa voisi esittää, alkaen siitä mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että se luo äärimmäisen rajallisen kysynnän lahjakkaille runoilija-muusikoille, mutta ilmeisen äärettömän kysynnän yritysjuridiikan asiantuntijoille? (Vastaus: jos 1% populaatiosta kontrolloi suurinta osaa käytettävissä olevasta varallisuudesta, se mitä me nimitämme ’markkinoiksi’ heijastelee sitä mitä he pitävät käyttökelpoisena tai tärkeänä, ei kenenkään muun ideaa.) Mutta tämän lisäksi se kertoo meille, että suurin osa ihmisistä näissä työpaikoissa on tästä tietoisia. Itse asiassa, en ole varma olenko koskaan tavannut yrityslakimiestä joka ei olisi pitänyt omaa työtään paskaduunina. Sama pätee lähes kaikkiin yllä mainittuihin uusiin teollisuudenaloihin. On kokonainen uusi luokka palkkaa saavia asiantuntijoita jotka, jos heidät tapaa juhlissa ja myönnät tekeväsi jotain kiinnostavaa (antropologi esimerkiksi), haluavat vältellä edes puhumasta heidän tekemästään työstä. Anna heille pari drinkkiä ja he pääsevät vuodatuksen makuun siitä miten merkityksetöntä ja typerää heidän työnsä oikeasti on.

Tässä on perustavaa laatua olevaa psykologista väkivaltaa. Miten joku voi edes alkaa puhua arvokkuudesta työssä kun joku salaa toivoo ettei hänen työpaikkaansa olisi olemassa? Miten se voi olla edes mahdollista ettei siitä synny syvää raivoa ja mielipahaa? Kuitenkin yhteiskuntamme poikkeuksellinen nerous on se, että sen johtajat ovat keksineet tavan, niin kuin kalanpaistajien tapauksessa, varmistaa että raivo suuntautuu tarkalleen niitä kohtaan jotka oikeasti pääsevät tekemään merkityksellistä työtä. Esimerkiksi: yhteiskunnassamme tuntuu olevan yleinen sääntö, että mitä ilmiselvemmin työ hyödyttää muita ihmisiä, sitä epätodennäköisemmin hän saa siitä palkkaa. Jälleen kerran objektiivista mittaa on vaikea löytää, mutta helppo tapa saada käsitys on kysyä: mitä tapahtuisi jos tämä koko ihmisten luokka yksinkertaisesti katoaisi? Sano mitä sanot sairaanhoitajista, roskakuskeista tai mekaanikoista, on ilmiselvää että jos he katoaisivat savuna ilmaan, seuraukset olisivat välittömiä ja katastrofaalisia. Maailma ilman opettajia tai satamatyöläisiä olisi pian ongelmissa, ja sellainen jopa ilman tieteiskirjailijoita tai ska-muusikkoja olisi selkeästi vähäisempi paikka. Ei ole täysin selvää miten ihmiskunta kärsisi jos kaikki private equity -toimitusjohtajat, lobbaajat, PR-tutkijat, aktuaarit, puhelinmyyjät, voudit tai lakiasioiden neuvojat katoaisivat samalla tavalla. (Monien mielestä maailma saattaisi jopa huomattavasti parantua.) Kuitenkin huolimatta kourallisesta hyvin mainostettuja poikkeuksia (tohtorit), sääntö pitää yllättävän hyvin.

Vielä perverssimpää on, että tuntuu olevan jonkinlainen ymmärrys siitä, että näin asioiden kuuluisi olla. Tämä on yksi oikeistopopulistien salaisista aseista. Voit nähdä sen tabloidien loihtiessa närkästystä metrotyöntekijöistä, jotka pysäyttävät Lontoon työsopimuskiistan ajaksi: itse se seikka, että metrotyöntekijät voivat pysäyttää Lontoon, kertoo jo siitä että heidän työnsä on itse asiassa tarpeellista, mutta se tuntuu olevan juuri mikä ärsyttää ihmisiä. Tämä on vieläkin selvempää USA:ssa, jossa republikaaneilla on ollut uskomaton menestys ruokkia närkästystä kouluopettajia kohtaan, tai autotyöläisiä kohtaan (eikä koulujen hallintoa tai autoteollisuuden johtajia kohtaan jotka nämä ongelmat ovat saaneet aikaan) heidän oletetuista liian suurista palkoista ja eduistaan. Se on kuin heille kerrottaisiin ”mutta pääset opettamaan lapsia! Tai tekemään autoja! Saat oikean työpaikan! Ja sen päälle sinulla on pokkaa odottaa myös keskiluokkaista eläkettä tai terveydenhuoltoa?”

Jos joku olisi suunnitellut työregiimin, joka täydellisesti sopii finanssipääoman vallan ylläpitämiseen, on vaikeaa nähdä miten he olisivat voineet onnistua paremmin. Todelliset, tuottavan työn tekijät joutuvat säälimättömästi puristuksiin ja hyväksikäytetyiksi. Jäljelle jäävät jaetaan terrorisoituun, yleisesti mustamaalattuun, työttömien kansankerrostumaan sekä suurempaan kansankerrostumaan jolle periaatteessa maksetaan tyhjäntoimittamisesta, tehtävissä jotka on suunniteltu saamaan heidät identifioitumaan johtavan luokan näkökulmiin ja herkkyyksiin (johtajat, virkamiehet, jne) — ja erityisesti sen rahoitusavataroihin — mutta samaan aikaan haudotaan mielipahaa jokaista kohtaan jonka työllä on selkeä ja kiistämätön yhteiskunnallinen arvo. Selkeästi systeemi ei ollut koskaan tietoisesti suunniteltu. Se on syntynyt lähes vuosisadan mittaisesta yrityksestä ja erehdyksestä. Mutta se on ainoa selitys sille miksi, huolimatta teknologisista kyvyistämme, me emme jokainen työskentele 3-4 tunnin päiviä.