Poliittisen Autonomia (1972)

Alla oleviin, vuodelta 1972 peräisin oleviin aineistoihin on liitetty Andrew Anastasin ja Matteo Mandarinin kirjoittama uusi johdanto, joka on julkaistu myös Viewpointissa.

Johdanto

Tronti: Olen valinnut tämän tutkimusprojektin monien tutkimuskohteiden joukosta tämän aiheen, en siksi, että se olisi yleisesti ottaen etuoikeutettu muihin nähden. Pikemminkin olen valinnut sen, koska se on mielestäni aihe, joka vaatii kiireellistä ja tarkkaa tarkastelua juuri tällä hetkellä. Kyseinen kohde kulkee nimellä ”poliittisen autonomia”. On heti todettava, että kyseessä on ilmaus, määritelmä, joka on vallalla nykyisessä politiikan tutkimuksessa; mutta se osoittautuu uudeksi ja jopa hieman oudoksi siinä, mitä voisimme kutsua marxilaiseksi kentäksi kokonaisuudessaan. Erityisesti siksi, että tässä ei ole kyse vallan yhden osan autonomiasta suhteessa muihin osiin, vaan pikemminkin koko vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä ei ole valtaa — sanotaanko, suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Kyse on siis vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä on — tai paremmin sanottuna siihen, mitä on ollut tai mitä yleisesti pidettiin — vallan perustana.

Nyt on heti todettava, että niin sanotun vallankumouksellisen marxilaisuuden perinteessä tämän autonomian hylkääminen oli yksiselitteistä. Toisin sanoen se oli yksiselitteinen; poliittisen vallan ja muun yhteiskunnan välinen suhde — sanokaamme yksinkertaisesti valtion ja talouden välinen suhde — oli yksiselitteinen. On kuitenkin myös totta, että tämä suhde muuttui sitten historiallisesti, kapitalistisen yhteiskunnan historian kuluessa, ilman että marxilainen ajattelu kiinnitti huomiota näihin muutoksiin. Tämän seurauksena on käynyt niin, että poliittisen autonomian käsitteen on ottanut haltuunsa työväenliikkeen osa, jolla on erityinen politiikka, se osa, joka määritellään yleisesti sosialidemokratian ”oikeisto-revisionismiksi”. Nyt meidän on nähtävä, onko tästä käsitteen omimisesta huolimatta olemassa jokin pelastamisen arvoinen osa tästä ongelmasta. Sitä varten meidän ei pidä pelätä, että myös meidän puoleltamme mahdollisesti käytetään tätä samaa käsitettä, varsinkin tämänkaltaisessa keskustelussa, jotta marxilaista käsitteistöä voitaisiin mahdollisesti uudistaa ”vasemmalta”. Tämä on se, mitä minulla on sanottavana aiheesta ”autonomia”.

Kuitenkin itse termi ”poliittinen” on yhtä epätavallinen marxilaisessa perinteessä. Tämä johtuu siitä, että emme ole tuomassa diskurssiimme ainoastaan uutta nimeä vaan myös, sanoisin, uutta kategoriaa. Mitä tämä kategoria pitää sisällään? Se sisältää yhtäältä poliittisen vallan instituutioiden objektiivisen tason ja toisaalta poliittisen kerrostuman [ceto politico] eli subjektiivisen toiminnan, politiikan tekemisen. Poliittinen pitää sisällään kaksi asiaa: valtion sekä poliittisen luokan [classe politica]. Mikä suhde tällä termillä, tällä käsitteellistämisellä on ”sosiaaliseen”, muuhun yhteiskuntaan? Tässä yhteydessä on heti varoitettava, että tämä tutkimus ja sen taustalla oleva ongelma ulottuvat huomattavasti 60-luvun italialaista kapitalismia laajemmalle, vaikka juuri siellä kiinnostuksen kipinä tätä ongelmaa kohtaan saattoi syntyä. Tosiasia on, että kapitalismin edistyneeseen vaiheeseen päästyämme olemme huomanneet ennen kaikkea yhden asian, erityisesti yhden asian, josta meidän on keskusteltava, jotta voimme selvittää, onko se oikea, onko se oikea vai ei.

Huomasimme, että poliittinen, kuten yleensä sanotaan teknistä jargonia käyttäen, on viivästynyt [ritarda]. Jos menemme syvemmälle, huomaamme, että tämä poliittisen viivästyminen suhteessa sosiaaliseen ei johdu, ei aina johdu pääoman epätäydellisestä — taloudellisesta ja sosiaalisesta — kehityksestä. Tämän viivästyksen syy ei aina ole pääoman riittämätön kehitys. Joskus se on viivästys itsessään. Toisin sanoen kyse on viivytyksestä valtiokoneiston sopeutumisessa, ja selitykset tähän, sen syyt, ovat juuri tämän koneiston toiminnassa: poliittisen ja sosiaalisen välinen epäsynkronia, niiden erilainen kehitysrytmi, osoittautuu nykyään kiistattomaksi sekä ensi silmäyksellä että puhtaasti empiirisen analyysin jälkeen. Nykyisin tälle annettu selitys on kuitenkin mielestäni epätyydyttävä. Hyvin usein selitys tälle viiveelle on niin sanotusti historiallis-materialistinen yksinkertaistaminen. Tässä näkökulmassa kaikki, mitä tapahtuu tietyllä tasolla, niin sanotulla korkeammalla tasolla, perustuu siihen, mitä on alempana, alemmalla tasolla — niin sanottujen rakenteellisten tasojen näkymättömän käden varassa.

Se on toisaalta kätevä selitys, koska se on helppo ymmärtää ja käyttää, mutta toisaalta se on tutkimuksen ja käytännön toimien kannalta lamaannuttava. Meidän on tämän keskustelun puitteissa opittava toistaiseksi luopumaan tästä selityksestä. Tarkastellaan esimerkiksi tämän niin sanotun poliittisen viivyttelyn luonnetta. Ja pohtikaamme sitten, että politiikan alalla, siinä, mitä yleisesti kutsutaan poliittiseksi alaksi, on riittämätön rationalisointi, poliittisen koneiston tehokkuus on riittämätön, tuottavuus on alhainen, yrittäjyys puuttuu, poliittinen aloitteellisuus puuttuu; sanokaamme, että valtiolla ei ole suunnitelmaa sillä tavalla kuin on — kaikesta huolimatta ja vaikka joskus näyttääkin siltä, että se ei toimi hyvin — pääoman suunnitelma. Toisin sanoen nykyaikaisessa valtiossa on puutetta kapitalismista ja tarkemmin sanottuna suuren mittakaavan kapitalismista. Miksi näin on? Tässä yhteydessä on luonnollisesti selvitettävä koko poliittisen vallan ja taloudellisen vallan välisen suhteen historiaa kapitalismissa.

Tässä historiassa välttäisin esimerkiksi porvarillisen valtion ja kapitalistisen valtion välistä eroa. Tämä johtuu siitä, että tässä vaiheessa on sanottava, että kapitalistinen valtio — toisin sanoen pääoman valtio, suurpääoman moderni valtio — ei ole vielä historiallisesti esiintynyt missään maailman kolkassa. Samasta syystä välttäisin erottelua porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalistisen yhteiskunnan välillä, koska tällä erottelulla päädymme yksinkertaistamaan pääoman kokonaishistoriaa ja rakentamaan kaksi vaihetta, jotka muka tyhjentäisivät koko sen historian. Yhtäältä pienten tavarantuottajien liberaalin kilpailun yhteiskunta, toisaalta suurten monopolien yhteiskunta — jonka jälkeen pääoman historia on päättynyt. Ja mitä sen jälkeen tulisi? Joko jälkikapitalistinen yhteiskunta, kuten nykyään sanotaan, tai sosialistinen yhteiskunta.

Mielestäni on parempi ajatella pääoman historiaa sen sijaan yhtäältä loogisena jatkumona — loogisena jatkuvuutena ja siten taloudellisena jatkuvuutena — ja toisaalta käytännöllisenä epäjatkuvuutena ja siten poliittisena epäjatkuvuutena. Tässä yhteydessä tekisin juuri tämän erottelun: jatkuvuus/epäjatkuvuus, edellinen taloudellisessa kehityksessä, jälkimmäinen poliittisissa harppauksissa. Jatkuvuus ja hyppäykset yhdessä: tämä on pääoman historiaa. Enkä usko, että on mahdollista nopeasti luetella, mitkä hetket olivat hyppäyksiä ja mitkä olivat jatkuvuutta, koska se, toistan, edellyttäisi koko tapahtumaketjun historiallista rekonstruktiota, joka on loppujen lopuksi vielä kesken. Viime aikoihin asti kriisi — sanotaanpa talouskriisi, klassinen kriisin käsite — osoittautui sopeutumismekanismiksi, mekanismiksi, jolla talouskehitys käynnistetään uudelleen. Poliittiset jännitteet purettiin kriisiin ja ratkaistiin kriisin sisällä. Nykyään kuitenkin tapahtuu ehkä juuri päinvastoin. Toisin sanoen meillä on valtiokoneisto, joka puutteellisessa ja vajavaisessa kapitalistisessa toiminnassaan imee ja estää niiden kriittisten ristiriitojen räjähdyksen, joita kehitysliike ja erityisesti taloudellinen kehitys synnyttää. Tällä maastolla kaksi havaintoa tulee mahdolliseksi: ensinnäkin, valtion nykyinen viivyttely suhteessa yhteiskuntaan on olemassa olevan kehitysmekanismin kannalta funktionaalinen. Toisin sanoen tämä viive, jos se on olemassa, on joskus jotain, joka palvelee järjestelmän omaa kehityskykyä. Ehkäpä talouskriisin mahdollinen kapitalistinen hallinta koostuu juuri tästä: kapitalistisesta kyvystä manipuloida poliittista viivytystä suhteessa taloudelliseen sfääriin. Ehkä tässä on kyse siitä, että tässä vaiheessa historiaa suuri kriisi klassisessa mielessä on mahdoton. Korostaisin tätä seikkaa: on nähtävä, miten tämä viive toimii subjektiivisesti tietyn kapitalistisen kehityspolitiikan puitteissa, osana ohjauspaneelia, jota pääoma käyttää yhteiskuntansa hallintaan.

Toinen löytö on mielestäni pääoman poliittisen syklin olemassaolo, toisin sanoen se, että sen poliittinen kehitys on luonteeltaan syklistä, ja sillä on oma erityispiirteensä suhteessa pääoman klassiseen taloudelliseen sykliin. Mielestäni on mahdollista puhua poliittisesta syklistä, aivan kuten olemme puhuneet, marxilaisessa mielessä oikein, pääoman taloudellisesta syklistä. Mitä tulee ensimmäiseen kohtaan, eli siihen, että viive on toiminnallinen, meidän ei todellakaan pidä uskoa, että poliittinen kerrostuma on subjektiivisesti valinnut tämän viiveen. Älkäämme päätykö omaksumaan tätä kantaa; muuten palaisimme väitteisiin pääoman pirullisista kyvyistä keksiä jatkuvasti uusia ja ennen näkemättömiä välineitä yhteiskuntansa hallintaan. Jos poliittinen kerrostuma kykenisi tähän tietoisuuteen, se ei olisi mielestäni jälkeen jäänyt poliittinen kerrostuma [un ceto politico arretrato]¹; vaan se olisi hyvin edistynyt, jos se kykenisi leikkimään subjektiivisesti näillä asioilla. Tosiasia on tosiasia itsessään; toisin sanoen tosiasia on politiikan ja talouden välinen poliittinen kahtiajako, joka saa aikaan juuri ne vaikutukset, jotka mainitsin, järjestelmän selviytymisen — joka siis pidentää järjestelmän elinikää. Se on tilanteen objektiivinen tosiasia, jotain, joka syntyy itse pääoman kehitysmekanismissa. Kyseessä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, kuten tiedämme. Kapitalistinen järjestelmä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, jolla on niin sanotusti dualistinen sisältö: se on siis yksi ainoa kahden luokan järjestelmä. Tämä on pohjimmiltaan pääoman luonne, ja tämä luonne, kun se on eletty historiallisesti loppuun asti — toisin sanoen kun se on täysin ja poliittisesti avautunut — juuri sen piti johtaa sen loppuun Marxin laatiman kaavion mukaan. Marxilaisten myöhemmin esittämät muunnelmat sivuuttaen, Marxin oma skeema oli juuri tämä. Jos tekisimme sen niin, että kaksiluokkajärjestelmä nousisi puhtaasti taloudellisesta yhteentörmäyksestä yhteentörmäykseksi, poliittisen kamppailun tosiasiaksi, tämä merkitsisi sitä, että järjestelmä olisi saavuttanut syklinsä päätepisteen; ja silloin olisi mahdollista mennä tämän syklin yli. Tämä poliittinen avautuminen — Marxin kaaviossa luokkavastakkaisuuden poliittinen avautuminen, prosessin täydellinen läpivienti tuotantosuhteista valtaan, sen katkeamaton läpivienti tehtaasta valtioon — on se historiallinen tosiasia (tai pikemminkin poliittinen tosiasia), jonka piti johtaa kapitalistinen järjestelmä kuolemaan. Ja se on tietysti historiallinen tosiasia, jota ei todellisuudessa ole tapahtunut.

Miksi sitä ei ole tapahtunut? Mielestäni järjestelmän itsepuolustusmekanismit, järjestelmän itsekorjausmekanismit, ovat lähteneet liikkeelle. Tästä näemme, että tunnetut kehityksen rajat ovat joskus pääoman itserajoituksia. Toistan, että kapitalistinen poliittinen kerrostuma ei ole subjektiivisesti valinnut niitä, vaan järjestelmä tarjoaa ne objektiivisesti. Siksi, toistan vielä kerran, ne ovat itsekorjauksen mekanismeja, järjestelmän itsepuolustusta. Tältä pohjalta huomaamme, että pääomassa on eräänlaista automatiikkaa, jopa yhteiskunnallisena suhteena. Näemme, että suuri pääoma ja suuret koneet ovat hyvin läheisiä sukulaisia. Toisin sanoen monimutkaisten koneistojen tasolla sanoisin, että pääoma ei enää anna itsesäätelyään yhden ainoan mekanismin tehtäväksi (kuten aikoinaan tapahtui esimerkiksi markkinoiden kohdalla). Päinvastoin, se antaa itsesääntelynsä monien mekanismien tehtäväksi. Nämä mekanismit ovat toisinaan vastakkaisia. Yhtäältä voi olla valtion kehittynyt väliintulo kehityksen moottorina ja tukena, ja toisaalta voi olla myös poliittisen kentän taantuminen [arretramento] luokkataistelun jarruna ja hillitsijänä, joka on kehittynyt itse kehitystä vastaan. Nämä kaksi asiaa — valtion kehittynyt puuttuminen talouteen ja poliittisen kentän taantuminen — voivat joskus elää rinnakkain, yhdessä poliittisessa ulottuvuudessa. Kummassakin tapauksessa, toisin sanoen, meillä on poliittisen autonomia. Ensimmäisessä tapauksessa, sanokaamme, meillä on pääoman valloittama autonomia itselleen; toisessa tapauksessa meillä on myönnytys, jonka pääoma tekee tietyillä hetkillä paetakseen tiettyä kriittistä hetkeä. Näin päästään siihen, mitä voidaan kutsua poliittisen erityispiirteeksi [lo specifico politico], toisin sanoen poliittisen syklin erityispiirteeksi suhteessa taloudelliseen sykliin. Edessämme on ongelma, miksi Marxin kaavio jatkuvasta kehityksestä taloudesta poliittiseen ei ole historiallisesti toiminut ja miksi päinvastoin on tapahtunut päinvastoin, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että talouskriisi — toisin sanoen juuri se hetki, jolloin talousjärjestelmä oli lähes romahtamassa — tuotti pääoman poliittisen kehityksen. Vuoden 1929 esimerkki Yhdysvalloissa ja sitä seurannut New Deal on todellakin vakuuttava osoitus tästä teesistä.² Toisinaan on tapahtunut päinvastoin: nopea taloudellinen kehitys, nopea kasvu, aiheutti poliittisen maaston taantumisen. Näin on käynyt pienessä mittakaavassa 60-luvun Italian tapahtumissa.

Kun tarkastelemme, miksi Marxin kaavio ei toiminut — kaavio, toistan, kaavio tästä jatkuvuudesta, jonka piti kulkea taloudesta poliittiseen — kohtaamme selityksen, joka on ollut ajankohtainen täällä Italiassa ja joka jossain määrin muokkaa sitä, mitä on kutsuttu 60-luvun marxilaisuudeksi tai ”vallankumoukselliseksi” marxilaisuudeksi 60-luvulla. Tämän selityksen mukaan työväenluokan organisatorisella tasolla oli subjektiivinen vika,³ eli vika työväenliikkeen maastossa. Juuri tämän subjektiivisen virheen oletetaan estäneen taloudellisen ja poliittisen välisen yhteyden. Toisin sanoen, koska työväenluokka on järjestelmän sarana, työläisten kamppailujen poliittisen ulospääsyn puute johti lopulta siihen, että pääoman suuri poliittinen aloite jäi vajaaksi. Tämä on selitys, jolla on tällä tavalla esitettynä oma oikeutuksensa. Silti se esitettiin karkeammin, puhumalla järjestöjen pettämisestä, johtajien pettämisestä ja niin edelleen. Sanoisin kuitenkin, että tämä selitys, joka näkee kapitalistisen poliittisen taantuman syynä työläisten taistelun poliittisen ulospääsyn puutteen, on jopa hienostuneimmassa muodossaan riittämätön, koska se ei anna vastausta ongelmaan. Syntyy uusi kysymys, johon on annettava vastaus: Miksi tämä puute?

Meidän on tarkasteltava, miten Marxin skeema objektiivisesti toimii. Varhainen kapitalismi, alkukapitalismi — joka ei ole 1500-luvun kapitalismi vaan 1800-luvun, 1800-luvun ensimmäisen puoliskon, kapitalismi — tarjosi tehokkaasti niin sanotusti dokumentaatiota Marxin teesille, joka koski hallitusta ”porvariston yhteisiä asioita hoitavana komiteana”. Toisin sanoen ei voida sanoa, että Marx olisi Poliittisen taloustieteen kritiikissä tulkinnut pienten tavarantuottajien yhteiskuntaa, kuten jotkut hänen vastustajistaan ovat sanoneet. Tarvitsee vain avata Pääoma tai Grundrisse nähdäkseen, että tämä ei pidä paikkaansa. Askeleet, joilla Marx etenee hänen aikansa pääoman tilannetta pidemmälle, askeleet, joilla hän tunnistaa pääoman tulevan kehityksen aina nykyhetkeen asti — ne ovat kaikkien nähtävissä. On kuitenkin sanottava, että ”politiikan kritiikissä” — jos jätämme hetkeksi sivuun poliittisen taloustieteen kritiikin — Marx ei onnistu menemään kapitalismin syntykautta pidemmälle. Vuonna 1858, kuten kaikki tiedätte, poliittisen taloustieteen kritiikin piti sisältää kuuluisat kuusi kirjaa: pääoma, maaomaisuus, palkkatyö, valtio, kansainvälinen kauppa ja maailmanmarkkinat, kuten tunnetussa kirjeessä Lassallelle helmikuun 22. päivänä 1858 hahmotellaan. Tämä oli Marxin työsuunnitelma. Mutta silloin pelkästään pääoma vei neljä kirjaa. Mitä muuhun tulee, mitään maaomaisuudesta lähtien, mukaan lukien työn analyysi, ei ole tarkasteltu kovin perusteellisesti, kuten on jo sanottu. Näiden jäännösten joukossa on myös valtion ongelma. Sanoisin, että aiheesta ”politiikka”, aiheesta ”poliittinen”, Marxin nuoruuden teokset sanovat ehkä enemmän kuin hänen kypsät teoksensa. Hegelin oikeusfilosofian kritiikin kaltainen teos sanoo ehkä enemmän kuin kaikki muut pienet kohdat, pienet lauseet, jotka on poimittu eri yhteyksistä ja Marxin historiallisista teoksista ja yhdistetty muodostamaan mielestäni virheellisesti Marxille liitettyä poliittista ajattelua. Toistan, Marxin diskurssi pääomasta näyttää minusta täysin eteenpäin projisoidulta, toisin sanoen koko keskustelu tarkastelee pääoman todellista kehitystä; Marxin diskurssi valtiosta sen sijaan katsoo taaksepäin, sitä näennäistä kehitystä, jonka tämä poliittinen ongelma on kokenut. Kun Marx harjoittaa politiikan kritiikkiä, hän ei mielestäni onnistu tehokkaasti harjoittamaan politiikan kritiikkiä; sen sijaan hän harjoittaa aina ideologiakritiikkiä, joka, kuten kaikki tiedätte, on jotain muuta. Teesi, jonka mukaan ensin on olemassa taloudellinen valta ja sitten poliittinen valta ja että nämä vallan muodot ovat pohjimmiltaan yhteneväisiä — mikä on itse asiassa Marxin teesi (ne ovat todellisuudessa yhteneväisiä ja vain muodollisesti erillisiä, eli todellinen yhteneväisyys ja puhtaasti muodollinen erottelu) — on ymmärrettävissä nimenomaan varhaiskapitalismin valossa. Kun ymmärrämme tämän kapitalismin olevan lähempänä esikapitalistisia yhteiskuntia kuin yhteiskuntia, joita kutsumme suurpääomaksi, ja kun puhumme jatkuvuudesta ja hyppäyksistä, huomaamme, että pohjimmiltaan pääoman kehityksen yhden ja toisen vaiheen välillä on suurempi etäisyys kuin historiallisen materialismin havaitseman ja toisinaan keksimän taloudellisen ja yhteiskunnallisen muodostelman välillä. Totuus on se, että historiallinen materialismi on mielestäni itse varhaiskapitalismin tuote; toisin sanoen se on tämän varhaiskapitalismin tuote, joka on tehnyt tiliä entisen poliittisen tietoisuutensa kanssa. Tämän jälkeen marxilaiset, aivan kuten he yleistivät Marxin taloudellisen diskurssin, yleistivät hänen poliittisen diskurssinsa vielä suuremmassa määrin; jälleen kerran he ottivat hänen analyysinsä kapitalistisen järjestelmän eräästä osasta, joka koski poliittisen taloustieteen kritiikkiä, kapitalistisen yhteiskunnan kaikkien näkökohtien kokonaisvaltaiseksi järjestykseksi — mikä ei luultavasti päinvastoin ollut läsnä Marxin diskurssissa.

Jos kuitenkin palaamme siihen tosiasiaan tai teesiin, että poliittinen on viivästynyt kaikkeen muuhun nähden, huomaamme myös, että Marxin käsittelemä poliittinen sfääri on vaiheessa, joka edeltää hänen pääomansa vaihetta, sen pääoman vaihetta, joka hänellä oli edessään. Viime kädessä sen vaiheen yleistäminen, jota Marx kehitti poliittisesti ja jota hän tarkasteli poliittisesti — tämä tarkoittaa viiveen yleistämistä. Nyt: viiveen yleistäminen on nähdäkseni Marxin poliittisen ajattelun, siis nimenomaan Marxin ajattelun, kodifiointia. Mutta katsotaanpa sen sijaan, onko todella kyse viiveestä. Se, että meillä on aina edessämme niin sanottu uusi talous ja toisaalta niin sanottu vanha politiikka, on indikaattori, jonka pitäisi auttaa meitä ymmärtämään, että viime kädessä perusta-ylärakenne-suhde — juuri tällä maaperällä — ei toimi. On totta, että tässä vaiheessa, jotta pääsisimme eroon tästä ongelmasta, meidän on palattava modernin valtion historiaan kokonaisuudessaan: valtion (hyvin pitkästä) muodostumisprosessista niihin erilaisiin syklisiin muutoksiin, jotka ovat sijoittuneet siihen ja jotka ovat kerta toisensa jälkeen mullistaneet sen sisäiset rakenteet, sen suhteet yhteiskunnan ulkopuolisiin tahoihin. Tämän historian kautta, tätä historiaa jäljittämällä voimme nähdä, että kapitalististen poliittisten instituutioiden kehityksessä on sisäinen logiikka, logiikka, joka on mielestäni ymmärrettävä pääoman historiasta riippumatta.

Emme voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että meidän on ehkä tulevaisuudessa sitouduttava löytämään modernin valtion liikelait, aivan kuten Marx löysi pääoman liikelait. Pääoma ja sen valtio ovat melkein kuin kaksi rinnakkaista historiaa: kaksi rinnakkaista historiaa, jotka eivät aina ole yhteneväisiä ja jotka ovat joskus jopa ristiriidassa keskenään. Nyt on selvää, että kyse ei ole yhdestä ainoasta historiasta, kuten ortodoksinen marxilaisuus on tähän asti väittänyt. Meidän on lähdettävä liikkeelle joistakin hypoteeseista: esimerkiksi valtion ja kansalaisyhteiskunnan välinen ero tai erottelu ei ole puhtaasti muodollinen. Toisin sanoen sitä ei pidä käsittää porvariston ideologisena temppuna, eikä sitä pidä pitää pelkästään luokkaherruuden funktiona. Tässäkin tapauksessa on kyse prosessin uudelleenrakentamisesta, eron ja erottelun prosessista, joka ei pääty, vaan syventää historiallisesti olemassaolonsa syitä. Lisäksi se on prosessi, jonka pääoma vain osittain sallii, ja osittain se myös käy sen läpi. Jotta voisimme seurata tätä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä erotteluprosessia tai erottelua, meidän on lähestyttävä yhtä aihetta käytännössä, joka vaatii varmasti syvällisempää tarkastelua, joka ylittää sen, mitä tässä voidaan sanoa. Kun pääoman taloushistorian aikana pääoman omistus ja hallinta erosivat toisistaan, omistus ja vallan hallinta olivat jo erillään. Toisin sanoen talouden laki ensisijaisena syynä on tässä yhteydessä pätemätön; voisimme melkein sanoa, että on tapahtunut päinvastoin. Poliittisten instituutioiden järjestys tarjosi mallin, jota sitten, muilla tavoin, muilla perusteilla, sovellettiin juuri taloudessa.

Tässä nähdään, että valtion johtaminen [la direzione] tarjosi opetuksen, joka oli hyödyllinen suuryrityksen johtamisessa. Toistan, että tämä on vaikea aihe, jota on vaikea kehittää, ja sen muotoilu on hankalaa. On selvää, että valta pysyy pääoman käsissä, että se pysyy sen omaisuutena. Suurpääoma ei kuitenkaan ole koskaan yksin kapitalistisessa yhteiskunnassa: sen oikealla puolella sen on taisteltava sitä vastaan, mitä yleensä kutsutaan sen jälkeenjääneiksi elementeiksi [arretratezze]. Suurpääoman suuren koneiston osat vanhenevat nopeasti; ne vanhenevat hyvin nopeasti. Toisaalta nämä jälkeenjääneet elementit vastustavat poliittisesti omaa kuolemaansa, eikä pääoma ole halukas eliminoimaan niitä väkivallalla lopullisesti, koska se saattaa vielä tarvita niitä poliittisesti. Näin ollen on aina olemassa tämä pääoman suhde siihen, mikä ei ole vielä suurpääoman tasolla. Toistan, näitä asioita ei pidä nähdä, kuten usein yksinkertaisesti sanotaan, esikapitalistisina tai jopa feodaalisina jäänteinä. Pikemminkin ne ovat itse pääoman osia, jotka ovat vanhentuneet pääoman pitkän historian aikana. Ne ovat osa itse pääomaa, joka vanhenee suhteessa suurpääoman kehitykseen. Tämän pääoman vasemmalla puolella on aina työväenluokka, joka ajaa sitä eteenpäin, pakottaa sen kehittymään ja uhkaa sitä, jos se ei kehity, ja siten se saa sen keskeisen aseman, jonka jokainen vakaa kapitalistisen vallan poliittinen asema omaksuu. Tämä keskeisyysratkaisu osoittaa, että on historiallisesti välttämätöntä luoda poliittinen kerros, ammatillinen poliittinen kerros, jolle vallan hallinta on annettu. Tämän ammattipoliittisen kerrostuman on kyettävä sovittelemaan näiden pääoman sisäisten osatekijöiden välillä, mukaan lukien se, joka on vastakkainen keskustelukumppani, joka on todellakin työväenluokan työvoima, työväenluokka yleensä. Tästä keskeisen aseman vaatimuksesta ja tästä ammattipoliittisen kerrostuman, sovittelijan, vaatimuksesta seuraa niin sanotusti yhtä lailla historiallinen välttämättömyys poliittisen taidon, toisin sanoen vallan hankkimisen ja säilyttämisen erityisten tekniikoiden välttämättömyys, kollektiivisen käytännön toiminnan tieteen välttämättömyys, joka on erillinen yksilön tai ryhmien toiminnan analyysistä. Käytännöllisen kollektiivisen toiminnan tiede; nimenomaan politiikan tiede. Tästä seuraa siis ihmisten käyttäytymisen, organisaatioiden ja poliittisten instituutioiden sosiologisen analyysin välttämättömyys. Kaikki nämä asiat — subjektiivinen politiikka, poliittiset tekniikat, poliittinen tiede, poliittinen sosiologia — muodostavat yhdessä modernin poliittisen ajattelun historian.

Tässä yhteydessä on myös tarpeen antaa erityinen varoitus, nimittäin se, että kyse ei missään nimessä ole poliittisen ja taloudellisen välisen suhteen kääntämisestä niin, että poliittinen asetetaan suoraan ensimmäiseksi. Kyse on pikemminkin siitä, että ymmärrämme, että kapitalistisen yhteiskunnan eri kamppailualueiden joukossa on myös pääoman ja sen valtion välinen kamppailu.

Viive voi johtua joko siitä, että tämä valtio on liian kaukana jäljessä kapitalistisista tarpeista, tai päinvastaisesta syystä, koska se on joskus liian kaukana edellä. Toisin sanoen pääoman historian dramaattiset siirtymät ovat saaneet alkunsa juuri tästä pisteestä, siitä, mitä kutsuisin poliittisen vallan instituutioiden epätäydellisen välittämisen vaiheeksi. Tästä, tästä epätäydellisen välittämisen tilasta, on joskus avautunut tilaa myös työläisten yksittäisille vallankumouksellisille toimille. Se, että aika on osoittanut nämä vallankumoukselliset tilaisuudet niin sanotusti näennäisiksi (tämän puutteen vuoksi — toisin sanoen valtion kyvyttömyyden vuoksi poliittiseen välitykseen), johtaa meidät palaamaan pääoman poliittisen kehityksen tämän hetken käytön kritiikkiin. Toisin sanoen kyse ei liene valtion riittämättömän poliittisen välittämisen käyttämisestä, vaan jostain muusta: eri asiasta, johon siirrymme nyt. Äkillisen hyökkäyksen aikakausi, jossa hyökätään vastustajan virheisiin, näyttää tässä vaiheessa todella olevan ohi. Nyt on siis manööverisodan hetki — toisin sanoen sodan, joka koostuu peräkkäisistä liikkeistä, jotka kaikki on tieteellisesti ennakoitu ja taktisesti valmisteltu.

Pääoman ja modernin valtion rinnakkaiset historiat näyttävät tässä vaiheessa pikemminkin eroavan toisistaan kuin sulautuvan yhteen, kuten Marxin kaaviossa oli tarkoitus tehdä. Tässä kohdassa on jotain, mikä ei toiminut tietyissä analyyseissä, joita teimme aiempina vuosina. Kuusikymmenluvun alussa tekemässämme pelkistyksessä, jossa koko yhteiskunta redusoitiin tehtaaksi, ymmärsimme periaatteessa tämän prosessin sisältävän poliittisten instituutioiden suoran palautumisen pääomaksi. On sanottava, että kuusikymmenluvun alku tarjosi empiiristä dokumentaatiota tällaiselle ongelman ratkaisulle. Samalla kuusikymmenluvun alku tarjosi mielestäni mystifioidun, toisin sanoen virheellisen näkemyksen. Myöhemmin tämän näkymän objektiivinen kriisi — kriisi, joka ei ollut vain italialainen vaan kansainvälinen kriisi, kapitalistisen poliittisen aloitteen kriisi kansainvälisellä tasolla — sai aikaan muutoksen tähän teoretisointiin. Näin avautui tilaa sellaisen teorian kehittämiselle, joka on mielestäni poliittisesti hyvin rikas, mutta jota ei ole vielä juurikaan tutkittu: nimittäin teorian, jota kutsuttiin nimellä kehitys ja valta — kaksi tehtävää molemmille luokille, kehitys kuuluu pääomalle ja valta työväenluokalle.

Mielestäni meidän pitäisi edetä pidemmälle tällä tiellä ja päätyä hypoteesiin, jonka mukaan pääoma on pohjimmiltaan taloudellinen kategoria ja palkkatyö pohjimmiltaan poliittinen kategoria. Tämä on luonnollisesti käytännöllinen hypoteesi, joka on vielä tarkistettava ja testattava poliittisesti. Siihen on vielä pitkä matka. Mutta sen saavuttamiseksi on mielestäni ensin laadittava keskipitkän aikavälin strategia, jotta päästään ohjaamaan prosessia, jossa valtiokoneisto sovitetaan yhteen pääoman tuotantokoneiston kanssa. Sen sijaan, että luotetaan niihin hetkiin, jolloin poliittisen vallan instituutiot tarjoavat pääomalle riittämättömän poliittisen välityksen (ja sen sijaan, että tartutaan vallankumoukselliseen tilaisuuteen ja otetaan itsellemme valta-asemat, vallan hallinta — mikä on mielestäni 1800-luvun näkemys poliittisesta kamppailusta), on sen sijaan kyse siitä, että tietoisesti tartutaan tähän prosessiin valtiokoneiston nykyaikaistamiseksi, että päästään jopa hallitsemaan, ei niinkään uudistuksia yleensä (kuten teknisessä jargonissa sanotaan), vaan nimenomaan sitä tiettyä uudistustyyppiä, joka on kapitalistinen valtionuudistus.

Tässä näkökulmassa työväenluokka osoittautuu ainoaksi todelliseksi rationaalisuudeksi, joka on mahdollista modernille valtiolle. Pääoman irrationaalisuus ei ole taloudellista irrationaalisuutta vaan ennen kaikkea poliittista irrationaalisuutta. Tämä on käsite, joka voisi jopa korvata Marxin kaavion poliittisen taloustieteen kritiikistä. Kyse on luonnollisesti siitä, että otetaan laskelmoitu riski valtion ja pääoman orgaanisemmasta toiminnasta, uhka mahtavasta valtablokista, joka osoittautuisi silloin itse asiassa voittamattomaksi. Viime kädessä uskon kuitenkin, että pitkällä tähtäimellä tämän tien kulkeminen ei johda kapitalistisen blokin vahvistumiseen vaan pikemminkin sen murtumiseen ratkaisevassa vaiheessa. Mielestäni on ennen kaikkea välttämätöntä syrjäyttää pääoma poliittisesti keskeisestä asemastaan. Suurpääomalla ei saa olla vihollisia oikealla puolellaan — enkä tarkoita tätä tyypillisessä, karkeassa merkityksessä, jossa sen oikealla puolella on niin sanottuja fasistisia poliittisia kantoja, mikä edellyttää, että teemme pääomasta demokraattisen ennen kuin kohtaamme pääoman itse. Tarkoitan tätä pikemminkin siinä merkityksessä, jossa käytimme sanaa aiemmin: nimittäin, että pääomalla ei ole autoritaarisia houkutuksia oikealla puolellaan, vaan pikemminkin jälkeenjääneitä elementtejä, jotka ovat, toistan vielä kerran, luonteeltaan kapitalistisia eikä esikapitalistisia. Juuri tämä pääoman kapitalistinen alikehittyneisyys [arretratezza capitalistica del capitale] on poistettava sekoituksesta. Pääoma on eristettävä tiettyyn asemaan; se on poistettava nykyisestä mukavasta asemastaan, jossa sillä ei ole erityisiä poliittisia kantoja vaan yhteiskunnallisia kantoja, joilla se voi vuorotellen leikkiä — milloin yhtä, milloin toista. Tavoitteena on luoda uudelleen tehokas vallan kahtiajako, mutta laajassa mittakaavassa: ei enää tehtaassa, toisin sanoen ei enää tuotantosuhteissa, eikä edes yhteiskunnassa, vaan nyt yhteiskunnan ja valtion välillä.

Yhteenvetona: poliittisen autonomia osoittautuu utopiaksi, jos sitä pidetään suoraan kapitalistisena poliittisena projektina; siitä tulee itse asiassa viimeinen porvarillisista ideologioista; siitä tulee toteutettavissa oleva, ehkä vain työväenluokan vaatimuksena. Nykyaikainen valtio osoittautuu tässä vaiheessa ei muuksi kuin työväenluokan autonomisen järjestäytymisen nykyaikaiseksi muodoksi. Työväenluokka ei enää perusta autonomista organisaatiotaan pelkästään puolueen muodossa, kuten marxilaisessa skeemassa, Leninin ja bolshevikkien kodifioimassa perinteessä, todellakin tapahtui. Mutta todella, jos se on mahdollista — ja jos se ei myöskään lopulta osoittautuisi jälleen yhdeksi utopiaksi, mitä se todennäköisesti on — meidän on tehtävä valtiosta itsestään hallitsevaksi luokaksi järjestäytyneen työväenluokan moderni muoto osana pääoman historiaa, joka sitten luonnollisesti jatkuu, joka ei hetkeksi vielä lopu.

Keskustelu

Bobbio: Minusta näyttää siltä, että jotkut Trontin esittämät aiheet ansaitsevat tarkan huomiomme ja vaativat meitä ainakin aloittamaan keskustelun. Uskon, että poliittinen on aina jollakin tavalla jälkijunassa, eli tietyssä mielessä se jää jälkeen taloudellisesta. Vaihtoehtoisesti — ja minusta tämä näyttää olevan se näkökohta, jota Tronti korostaa eniten — voidaanko poliittista pitää myös tietyissä historiallisissa olosuhteissa edistyneempänä? Minusta vaikuttaa siltä, että kaikki annetut esimerkit ja erityisesti Italian nykyistä poliittista järjestelmää koskevat esimerkit, jotka ovat meille erityisen tärkeitä, koskevat pikemminkin poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyyttä kuin sitä, että poliittinen järjestelmä olisi kehittyneempi. Se, mitä Tronti alussa totesi, on hyvin mielenkiintoista: toimielinten ja poliittisten kerrosten välinen jakautuminen poliittisen alalla. Hän ei kuitenkaan palaa tähän erotteluun puheessaan. Haluaisin esittää tähän liittyvän kysymyksen. Kun puhutaan viiveestä, koskeeko viive kerrostumaa vai instituutioita vai molempia? Kun puhumme instituutioista, puhumme esimerkiksi parlamentaarisesta järjestelmästä tai byrokratiasta. Kun puhumme poliittisesta kerrostumasta, puhumme puolueista: esimerkiksi Italiassa puhumme kristillisdemokraattisesta puolueesta, hallitusjärjestelmän keskustalaisesta muodosta. Miten toimielimet ja poliittinen kerrostuma on todellisuudessa istutettu toisiinsa? Ja kun puhumme viivytyksestä, puhummeko molempien viivytyksestä vai emme?

Tronti: Tämä ongelma on varmasti olemassa. Nämä kaksi asiaa riippuvat luonnollisesti yksittäistapauksesta, sillä kumpikaan ei toimi aina samalla tavalla. Toisin sanoen on selvää, että institutionaalinen taso on hitaampi ja että sen sisällä on menneisyyden jäänteitä, jotka on murrettava, joskus väkivaltaisesti, kun taas poliittinen kerrostuma on ehkä ketterämpi siinä mielessä, että sitä voidaan ehkä muuttaa nopeammin, ja joka tapauksessa se ”hyppää” enemmän kuin instituutiot. Joissakin tapauksissa poliittisen autonomian sisällä voi jopa käydä kamppailua siinä mielessä, että esimerkiksi poliittinen kerrostuma, joka saavuttaa edistyneen tietoisuuden tason, joutuu kamppailemaan omien instituutioidensa jälkeenjääneisyyttä vastaan. Joskus on käynyt niin, että kapitalistista alkuperää oleva poliittinen kerrostuma ei ole kyennyt määräämään tiettyä aloitetta, koska sen käytettävissä olevat poliittiset instituutiot ovat olleet viivästyneitä. Näin on osittain myös täällä Italiassa. Puhumme joskus siitä, miten innovaation ja poliittisen aloitteen osatekijät ovat törmänneet esteeseen valtiokoneistossa. Sitten kun pääoma laajentaa poliittista kerrostumaa siinä mielessä, että se tuo hallituksen henkilöstöön elementtejä, joita on aiemmin pidetty perinteisen poliittisen kerrostuman ulkopuolisina — esimerkiksi puhumalla niin sanotusta vasemmiston avautumisesta ja muusta vastaavasta — tämä uusi poliittinen kerrostuma joutuu taistelemaan jälkijoukkojen kanssa. Lisäksi jotkut keskusta-vasemmiston kokemuksiin osallistuneet henkilöt, eräät sosialistiministerit, ovat sanoneet, että he huomasivat subjektiivisesti haluavansa tietynlaista politiikkaa, mutta samaan aikaan he joutuivat kohtaamaan sen toteuttamisen mahdottomuuden, koska byrokraattiset kuoret, hidas ja vaivalloinen lainsäädäntörutiini, poliittisen vallan läpinäkymättömät instituutiot… Mutta tämä on keskustelu, jota olisi tutkittava tarkemmin. Kyse ei ole siitä, että poliittinen olisi tämä kokonainen, absoluuttinen asia, vaan sen sisällä on eri puolia, joita on tutkittava…

Interventio: Haluaisin tietää, vastaako ilmaisu ”poliittinen kerrostuma” [ceto politico] ilmaisua ”poliittinen luokka” [classe politica], ja jos ei vastaa, mitä eroja näiden kahden ilmaisun välillä on.

Tronti: Voin vastata lyhyesti. ”Poliittinen luokka” on termi, joka on jo kodifioitu politiikkatieteissä; sillä on tarkka viitekohta, on olemassa erityisiä nimiä, jotka ovat teoretisoineet sitä. Sen käyttäminen tarkoittaisi siis lähes välttämättä viittaamista tiettyihin teoreetikoihin. ”Poliittinen kerrostuma” taas on nykyjournalismissa käytetty termi. Tästä syystä olemme tänään todistamassa jotain outoa: ”Poliittinen luokka” on saanut lähes halventavan merkityksen siinä mielessä, että kun sanomme ‘poliittinen luokka’, viittaamme niin sanottuihin puolueen työntekijöihin, kun taas ‘poliittisella kerrostumalla’ on joskus objektiivisempi merkitys siinä mielessä, että tätä ilmaisua käytetään osoittamaan vallan todellisia ylläpitäjiä, niitä, joilla juuri tällä hetkellä on valtaa.

Bobbio: Mielestäni sana ”kerrostuma” on nykyään parempi kuin ”luokka”. Mutta en tiedä syytä tähän kysymykseen.

Interventio: (Joku pyytää selvennystä käsitteeseen ”poliittinen kehitys” [italialainen toimituksellinen huomautus].)

Tronti: Kun puhun poliittisesta kehityksestä, on totta, että sen pitäisi olla johdanto kunnon keskusteluun; on totta, että todelliset ongelmat alkavat siitä, mihin keskusteluni päättyy. Mutta jos tämä jätetään sivuun, poliittinen kehitys voi mielestäni tarkoittaa esimerkiksi prosessia, jota olen kutsunut valtiokoneiston sopeutumiseksi pääoman tuotantokoneistoon, suuren, teollisen pääoman lakeihin. Emme sano tällä mitään uutta, koska se kuuluu itse suurpääoman merkittävän osan ohjelmaan, ei ehkä niinkään Italiassa, mutta varmasti muissa maissa. On kuitenkin jotakin muutakin: poliittinen kehitys vastaa mielestäni kapitalistista poliittista aloitetta, toisin sanoen sitä, mitä olemme joskus kutsuneet pääoman suureksi poliittiseksi aloitteeksi, joka valitsee strategian, joka ei ole vain taloudellisen kehityksen strategia — joka on implisiittinen, melkein objektiivisesti toteutunut sen teollisessa kehityksessä; sen sijaan se tekee perustavanlaatuisen strategisen valinnan, sanotaanko avoimesti luokkapolitiikkaa, joka on strategisesti pitkäaikaista, taktisesti käytettyä ja konkreettisesti edistettyä. Poliittinen kehitys tarkoittaa myös sitä, että pääoma luopuu vanhan ideologisen koneiston käytöstä, jolla on pohjimmiltaan taipumus peittää luokkapolitiikkansa, luokkaluonteensa. Ja näin ollen poliittinen kehitys tarkoittaa nimenomaan suhteen luomista uudelleen erityisesti luokkien perusvastustajaan, palkkatyöhön; suhteen, joka on avointa taistelua. Se on jotain, mitä on tehty, toistan, hyvin harvoissa tapauksissa. Ehkä Rooseveltin aikana oli jotain sellaista, ei niinkään Rooseveltin itsensä vaan hänen älymystönsä keskuudessa, jotain sellaista, jota esiintyy tiettyinä aikoina tiettyjen vallan ympärillä pyörivien älymystön jäsenten keskuudessa. Mutta pääoma ei ole koskaan tehnyt tällaista perustavanlaatuista valintaa, ja mielestäni tätä perustavanlaatuista valintaa ei kaiken kaikkiaan koskaan tulla tekemään. Jotta tällainen valinta voitaisiin tehdä, tämän strategisesti selkeän luokkapolitiikan on oltava työväenluokan toteuttamaa, ja työväenluokan on toteutettava se nimenomaan valta-asemasta käsin. Näin ollen näen poliittisen kehityksen jälleen kerran rajoillaan strategisen valinnan tuotteena, mutta työläisten strategisena valintana, johon pääoma on osittain alistettu, riippuen siitä, että kahden luokan välille luodaan erilainen voimasuhde.

Interventio: Poliittinen kehitys olisi näin ollen hyvin yksinkertaisesti sanottuna tiettyjen ylärakenteiden sopeutumista tiettyyn rakenteeseen. En kuitenkaan ymmärrä Trontin vastauksesta, miten työväenluokka liittyy tähän, koska kyse on kapitalistisesta poliittisesta kehityksestä. Haluaisin tietää, mitkä muuttujat ovat ominaisia tälle kapitalistisen poliittisen kehityksen ilmiölle.

Tronti: Sanoin, että tämä valtiokoneiston mukauttaminen on se, mitä nykyisin yleisesti ottaen määritellään poliittiseksi kehitykseksi. Sanoin myös, että voisimme tarjota poliittiselle kehitykselle toisenlaisen määritelmän, jossa luokkasuhde, poliittinen eikä ideologinen suhde, tehdään selväksi. Luokkakonflikti saatetaan siis, sanotaanko, puhtaalle tasolle, mitä pääoma ei tee, koska poliittisesti se on ehkä viivästynyt. Jotta tämä tapahtuisi, on välttämätöntä, että työväenluokka tekee tämän valinnan. Uskon, että työväenluokka osallistuu tähän, koska on sen edun mukaista valita avoin poliittinen suhde, avoin poliittinen konflikti, ei ideologinen, ei naamioitu, vaan sellainen, jossa kukin luokka kantaa luokkansa edun ja kantaa sen avoimesti. Jotta näin voisi tapahtua, on oltava tietynlainen valtiokoneisto. Tästä syystä meidän ei tarvitse sanoa ”ei” prosessille, jossa myös valtiokoneisto mukautetaan kapitalistisen tuotannon nykyaikaisiin tasoihin. Koska se edistää tätä erityistä poliittisen kehityksen muotoa.

Bobbio: Poliittinen kehitys on aina sidoksissa määrättyihin instituutioihin. Mitä instituutioita voidaan tietyn ajanjakson aikana pitää muita kehittyneempinä tietyn ongelman kannalta? Kun puhutaan poliittisesta kehityksestä, sanotaan esimerkiksi, että yleinen äänioikeus on kehittyneempi instituutio kuin rajoitettu äänioikeus. Poliittinen kehitys tarkoittaa siis tiettyjen instituutioiden käyttöönottoa, jotka näyttävät vastaavan paremmin koko yhteiskunnan kehitystä kyseisenä historiallisena ajanjaksona. Klassinen esimerkki on yleinen äänioikeus, joka edustaa kehittynyttä instituutiota siinä mielessä, että se vastaa koko yhteiskunnan tiettyä kehitystä tietyllä historiallisella hetkellä. Näin ollen voitaisiin sanoa, että parlamentaarinen järjestelmä on poliittisen kehityksen vaihe absoluuttiseen monarkiaan ja jopa perustuslailliseen järjestelmään nähden. Tämä on tavanomainen tapa, jolla puhumme poliittisesta kehityksestä. Mielestäni emme voi puhua poliittisesta kehityksestä sanomatta, mitkä toimielimet ovat sille ominaisia. Kun puhumme työväenliikkeen poliittisesta kehityksestä, mitkä ovat sille ominaisia poliittisia instituutioita? Ovatko ne niitä instituutioita, jotka pystyvät edustamaan tätä kehityksen hetkeä suhteessa porvarilliseen valtioon? Jos näin on, niin mitä instituutioita ne ovat? On olemassa suoran demokratian ongelma, on olemassa työläisneuvostojen ongelma. Toisin sanoen sanotaan, että kyseessä on poliittisen kehityksen vaihe, joka vastaa määrättyä yhteiskunnallista kehitystä, jota työväenluokka on vienyt eteenpäin määrätyissä historiallisissa olosuhteissa.

Interventio: Esitelmänsä lopuksi Tronti totesi, että nykyään työväenluokan sopiva järjestäytymismuoto on valtio. En ymmärrä, pitääkö työväenluokan tämän vuoksi valloittaa olemassa oleva valtio vai pitääkö sen organisoida itsensä valtioksi ja missä määrin jälkimmäinen — jos nämä olivat itse asiassa vaihtoehtoja — riippuu ensimmäisestä.

Tronti: Esityksen lopussa käyttämäni lause oli pikemminkin vitsi kuin tulevaisuudennäkymä. Tuon lauseen tarkoituksena oli vain palauttaa huomio takaisin työväenluokan ja valtion väliseen suhteeseen, tällä kertaa myönteisellä tavalla; toisin sanoen tätä suhdetta on tähän asti tarkasteltu kielteisesti, kun otetaan huomioon, että me kaikki olemme Leninin — samoin kuin Marxin, Marxin parhaimmillaan — teoretisoinnin lapsia valtiokoneiston murskaamisesta. Tämän teoretisoinnin mukaan työläisten kamppailun ensimmäinen tavoite on pääoman valtiokoneiston murskaaminen. Mielestäni tämän terminologian esittäminen uudelleen tänään ei edistä tutkimusta, koska kuten tiedämme, vaihtoehto, joko murskata koneisto tai käyttää sitä sellaisenaan, on historiallinen: toisaalta kommunistinen liike, toisaalta sosialidemokratia. Tämä vaihtoehto ei lopulta ole tuottanut kovinkaan paljon; se ei ole johtanut työväenliikkeen erityisen poliittisen tematiikan syventämiseen eikä johdonmukaisiin, historiallisesti arvokkaisiin tuloksiin. Olisi siis parempi voittaa tämä vaihtoehto pitämällä sitä historiallisena vaihtoehtona, jonka tapahtumien kulku on itse voittanut. Olisi ensinnäkin parempi asettaa samanaikaisesti työväenluokan ja valtion välisten suhteiden ongelma pääoman ja valtion välisten suhteiden ongelman lisäksi. Olisi toisin sanoen parempi tarkastella näitä toisiinsa kietoutuneita suhteita yhdessä, koska tähän asti ratkaisu on ollut yksinkertaistettu — siinä mielessä, että toisaalta oli olemassa pääoma valtioineen ja toisaalta työväenluokka, joka tunsi tämän sortokoneiston painostavan sitä, tämän koneiston, joka sen oli ennen kaikkea murskattava.

Ongelma osoittautuu kuitenkin monimutkaisemmaksi siinä mielessä, että huomaamme, että tämä niin sanottu valtiokoneisto, sen lisäksi, että se on tukahduttamisen paikka termin perinteisessä merkityksessä, on ennen kaikkea luokkien välisten erilaisten suhteiden välittäjä, ja tähän välitykseen sisältyy työväenluokan ja pääoman välinen suhde. Nyt, kun näemme pääoman käyttävän valtiota välitysmuotona omien sisäisten osiensa välillä, syntyy toinen ongelma: se, onko tämä välityspaikka jätettävä kokonaan pääoman käsiin vai eikö ennen tämän koneiston murskaamista ole ensin otettava tämä välityspaikka kokonaan tai osittain pois pääoman käsistä. Se, missä määrin tämäntyyppinen tulevaisuudennäkymä on nykyään mahdollinen, missä määrin se on mahdollinen joutumatta jo mainittuun tilanteeseen (eli sosialidemokratian klassiseen ratkaisuun) — nimittäin yritykseen soluttautua salaa valtiokoneistoon ja yrittää muuttaa sitä asteittain — kaikki tämä on varmasti ongelma. Mielestäni edes tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu, joka olisi lopulta otettava vakavasti, koska sekin osoittautuu vanhaksi ratkaisuksi. Sen sijaan kyse on jälleen kerran luokkasuhteiden ongelman palauttamisesta poliittiseen kontekstiin, sen vallan kaksinaisuuden kannalta, joka on olemassa tehtaassa, yhteiskunnassa ja valtiossa mutta jota ei vielä ole olemassa valtion ja kaiken muun välillä. Tässä on ongelma: on katsottava, onko mahdollista nostaa tämä kaksinaisuus tälle tasolle; on pohdittava, onko mahdollista tehokkaasti levittää tämä kasvu — yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman — siihen pisteeseen, että nämä kaksi tulevat edustamaan kahta eri luokkavaatimusta.

Bobbio: Minusta näyttää kuitenkin siltä, että jäljelle jää instituutioiden ongelma, ongelma siitä, millaisia instituutioita poliittiseksi luokaksi korotetulla työväenluokalla on. Nykyiset valtion instituutiot ovat mitä ovat. Jos ne todella jäävät jälkeen kapitalistisesta kehityksestä, miten niitä voidaan käyttää jatkokehitykseen? Ongelmana on uusien instituutioiden etsiminen. Tämä on siis uusien demokratiamuotojen, uusien demokraattisten instituutioiden ongelma. Periaatteessa työläisliikkeen pitkässä perinteessä syntyneet perustuslakiehdotukset ovat ehdotuksia tietyistä instituutioista: neuvostojärjestelmästä, suorasta demokratiasta, tietynlaisesta suhteesta talousneuvostojen ja poliittisten puolueiden välillä. Nämä kaikki ovat ongelmia, jotka mielestäni on otettava uudelleen keskusteluun, kun puhumme työväenluokasta poliittisena luokkana. Tätä kutsutaan uudeksi demokratiaksi. Tämä on myös vastaus kysymykseen poliittisesta kehityksestä. Tämä olisi edistyksellistä poliittista kehitystä, toisin sanoen kiistatonta poliittista kehitystä siinä mielessä, että uudet instituutiot parantaisivat nykyistä poliittista järjestelmää.

Intervention: Miten työväenluokan ja sen omien järjestöjen väliset suhteet muodostuvat tässä työväenluokan projektissa, jossa pyritään avaamaan tilaa yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman välille?

Tronti: Ongelma on luonnollisesti vakava siinä mielessä, että emme todellakaan voi ajatella työväenluokan poliittista kasvua valtion tasolle ilman, että työväenluokka kehittää oman poliittisen organisaationsa ammattiyhdistysjärjestönsä lisäksi. Sanokaamme järjestäytyminen yleensä, kunnioituksesta perinteitä kohtaan. Mielestäni tämä ylimääräinen välitys — joka puuttuu tähän ongelmaan työväenluokan siirtymisestä kohti valtiota — on olennainen siinä mielessä, että tässä yhteydessä työväenluokan spontaaniuden on taipumus pienentyä. Toisin sanoen työväenluokan spontaaniksi kutsutun toiminnan, sen kamppailujen ja etujen merkitys ja panos vähenee laadullisesti riippumatta sen määrällisestä vähenemisestä. Tarvitsemme ylimääräisen välitystoiminnan, joka tietoisesti tuo tämän ongelman, ei työväenluokkaan, kuten kerran sanottiin, eli välitystoiminnan, joka vie puoluetietoisuuden työväenluokkaan, vaan tarvitsemme välitystoiminnan, joka vie sen ulos työväenluokasta, joka ottaa sen pois työväenluokasta, jotta se voidaan viedä kapitalistisiin instituutioihin. Ja tämä välitys on jälleen kerran välitys, joka on laajemmin poliittinen. Ja menisin vielä pidemmälle, vaikka se, mitä sanon, saattaa tuntua oudolta. Olemme tänään tämän keskustelun yhteydessä periaatteessa arvottaneet ”poliittisen autonomian” teemaa siinä mielessä, että sanomme: tämä on jotain, mikä kiinnostaa meitä myös luokkataistelun näkökulmasta, ja ajattelemme, että voimme käyttää sitä tavalla, joka integroi myös tiettyjä kapitalistisen puolen etuja. Sanoisin, että tämä poliittisen autonomia — ja tämä koskee esimerkiksi valtiota suhteessa pääomaan — on ulotettava koskemaan myös työväenluokan poliittisen järjestäytymisen muotoja suhteessa työväenluokkaan itseensä. Meidän on käytävä keskustelua — vaikka, toistan, se on meille hieman outoa — tuon puolueen poliittisen autonomian hetken arvottamisesta myös suhteessa työväenluokkaan, jopa suhteessa työläisten etuun. Miksi? Juuri siksi, toistan vielä kerran, että työväenluokan spontaaniuden merkitys vähenee laadullisesti tämän toisenlaisen poliittisen vallan valloitusprojektin edessä. Ja niinpä on entistäkin välttämättömämpi uusi välitys, välitys, joka ei ole enää kapitalistisen poliittisen kerroksen välitys, vaan jälleen kerran työläisten puolueen välitys, jopa suhteessa omaan alkuperäluokkaansa. Tarkoittaako tämä, että meidän on toistettava sama argumentti, jonka esitimme valtiosta suhteessa pääomaan, kun tulemme keskustelemaan puolueen ja työväenluokan välisestä suhteesta? Osittain kyllä. Mielestäni puolueen nykyaikaistaminen on todellinen ongelma, aivan kuten valtion nykyaikaistaminenkin. Toistan samat asiat, jotka olemme sanoneet valtiosta: tehokkuus, tuottavuus, yrittäjyys. Kaikki nämä asiat ovat nykyään asioita, joita meidän on vaadittava työväenluokan historiallisilta puolueilta. Ensimmäinen prosessi on puolueen nykyaikaistaminen, joka sitten korostaisi juuri sen kykyä emansipaatioon jopa työväenluokasta. Te sanotte: ei ole tarvetta, se on jo riittävästi emansipoitunut. On kuitenkin olemassa ongelma. On olemassa tämä myyttis-ideologinen viittaus, josta tulee joskus este. Tarvitaan sen sijaan sellaista liikkumisen vapautta, joka mahdollistaa kaiken mahdollisen aloitteen tekemisen tietynlaisen kapitalistisen vallan saattamiseksi kriisiin, vaikka ei aina viitattaisi rituaalisesti tiettyyn luokkatodellisuuteen.

Interventio: Uskon, että voimme olla yhtä mieltä polemiikista sitä käsitystä vastaan, jonka mukaan poliittisten instituutioiden kehittäminen annetaan ”lisäyksenä”, ”asteittaisena demokratisoitumisena”. Mutta en ymmärrä, miten voitte esittää tänään uudelleen sen, mikä minusta kuulosti ”pitkältä marssilta instituutioiden läpi”, pohjimmiltaan gramscilaisen projektin valtion valloittamisesta, joka on tarkoitus toteuttaa ”pitkän sodan” avulla. En myöskään ymmärrä, miten voitte jälleen ehdottaa keskustelua rakenteellisista uudistuksista juuri nyt, kun tämä projekti on kriisissä ja kun kukaan ei enää näytä uskovan siihen. Jopa Tronti puhuu Agnellille vastatessaan tarpeesta perustaa tämän päivän keskustelu ratkaisevaan kohtaan siitä, miten työvoimaa käytetään.⁴ Ja Tronti sanoo myös, että Agnelli, teollisuusmiehet ja heitä tukevat tahot eivät taistele näitä edistyksellisiä, asteittaisia valtion uudistamisprojekteja vastaan. Toisin sanoen haluan ymmärtää, miten Trontin kanta liittyy tuotantosuhteiden sisällä vallitsevaan todelliseen luokkakonfliktin tilaan.

Tronti: Tämä on mielestäni oikea vastalause. Oikein siinä mielessä, että olemme eristäneet ongelman, joka oli päähuolenaiheemme, ja viittaukset kaikkeen muuhun tehtiin satunnaisesti. En käynyt läpi kaikkien näiden ongelmien ja suhteiden historiaa. Kukaan ei ole minua vakuuttuneempi siitä, että tuotantosuhteet ovat pääoman sielu sen historian kaikissa vaiheissa. Ja juuri siksi olen aina pitänyt kiinni tästä aiheesta ja asettanut sen koko joukon tutkimusprojekteja keskiöön. Tänään yritin kohdata jotakin, jota meidän puoleltamme on aliarvioitu ja joka on likvidoitu liian nopeasti. Tämä tapahtui siinä muodossa, jossa me yleensä käsittelemme näitä asioita polemiikkimaisesti, eli kun muotoillaan ongelma, se muotoillaan terävimmässä muodossaan, yksipuolisesti. Ei yritetä laittaa kaikkia välitystapoja takaisin peliin, vaan ongelma otetaan esiin polemisesti, ja mitä raskaammaksi tehtävä muodostuu, mitä vaikeampi se on ratkaista, sitä parempi se on. Tällä tavalla me kohtasimme tämän ongelman. Syyt siihen, miksi käsittelimme sitä juuri tällä hetkellä, ovat toisenlaisia syitä.

Palautetaan mieleen luokan konflikti tällä hetkellä. Tutkimus, johon osallistuimme, alkoi kuusikymmenluvulla. Sen jälkeen on tapahtunut monia muutoksia. Mielestäni olemme nykyään luokkakonfliktin hetkellä, jolloin asian ydin on kaikkien kannalta — tässä vaiheessa sekä työläisten että kapitalistien kannalta — juuri se, mitä olemme tässä korostaneet. Olemme siirtymässä ajanjaksosta, jolloin luokkasuhde koettiin ennen kaikkea tuotantosuhteiden tasolla. Italiassa 60-luku oli pohjimmiltaan ja juuri tätä: suoranaista, ”puhdasta” luokkataistelua, epäpoliittista tai esipoliittista sanan perinteisessä merkityksessä; vaikka taistelu olikin poliittista saman sanan syvällisessä merkityksessä, siinä mielessä, että siinä otettiin uudelleen käyttöön kahden luokan väliset voimasuhteet ja muutettiin taistelevien luokkien välisiä voimasuhteita mielestäni työväenluokan eduksi. Ja mitä sitten tapahtui? Kapitalistinen reaktio esti liikkeen kasvun, ja se esti sen juuri siksi, ettemme kyenneet ymmärtämään tai käyttämään tätä kapitalistisen aloitteen tuona hetkenä omaksumaa maaston muutosta. Toisin sanoen, kun voimasuhteita tuotantosuhteiden tasolla muutettiin työväenluokan hyväksi, kapitalistinen osapuoli käytti tarkasti ja nimenomaisesti valtion poliittista tasoa niillä termeillä, joista olemme keskustelleet tässä: eli käyttämällä poliittista viivytystä valtiokoneiston instituutioissa, jotka olivat viivästyneitä, toisin sanoen suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Tämä poliittisen viiveen käyttö toi uudelleen esiin kysymyksen niin sanotusta muodollisesta politiikasta, joka, kuten olemme nähneet ja väittäneet, ei itse asiassa ole lainkaan muodollista, koska havaitsemme jälleen kerran, että sillä on vaikutusta tuotantosuhteiden tasolla. Tämä kapitalistisen puolen toteuttama poliittisen kentän taantuminen, joka sitten merkitsee myös taantumista itse tuotantosuhteiden luokkataistelujen tasolla — mihin tämä on johtanut? Mielestäni se on johtanut nyt vastakkaisen reaktion olemassaoloon; toisin sanoen se panee jälleen liikkeelle jotain, joka oli väliaikaisesti jäänyt taka-alalle. Niin kutsutun suurpääoman tekemä aloite nousee jälleen kerran esiin poliittisten instituutioiden tasolla. Tämä poliittisen kentän taantuminen on jo periaatteessa täyttänyt tarkoituksensa: se on estänyt luokkataistelun kehittymisen, ja se on saattanut myös palauttaa luokkien väliset voimasuhteet sille tasolle, jolla ne olivat ennen 60-luvun suurta yhteenottoa. Juuri tästä syystä suurpääoman tasolla on jo nyt syntymässä uusi vaatimus: on luovuttava tästä poliittisen kentän viivyttelystä ja ryhdyttävä uudelleen poliittiseen kehitykseen. Toisin sanoen, tässä vaiheessa pääoman sisällä, kapitalistisella puolella, näemme, että pääoman edistyneiden ja jälkeenjääneiden osien välillä käydään taistelua niiden valtion luonteesta ja sisällöstä. Ja tämä on se ratkaiseva kohta, joka heidän on nyt ratkaistava. On todellakin hetkiä, jolloin pääoma joutuu jälleen kerran ratkaisemaan valtio-ongelman alusta alkaen, melkein alusta alkaen. Tässä vaiheessa kysyn itseltäni: pitääkö työläispuolen jatkaa tämän pääoman sisäisen ongelman huomiotta jättämistä ja jatkaa omanlaistaan kamppailua riippumatta siitä, mitä vastapuolen puolella tapahtuu? Miksi huolehtia tästä ja vaihtaa päämäärää, miksi muuttaa kantaansa? Olen aina pitänyt työväenluokan poliittista kamppailua ketteränä, joka on valmis jatkuvasti muuttamaan omia kantojaan ja hyppäämään maastosta toiseen. Meidän ei pitäisi koskaan, ei koskaan antaa itsemme sulkeutua yhteen maastoon, käydä jatkuvasti taistelua tuotannon tasolla — palkoista, työajoista, työoloista — aikana, jolloin pääoma on ratkaisemassa, ja sen on ratkaistava tavalla tai toisella, valtio-ongelma. Tämän ongelman jättäminen heille, koska se on heidän ongelmansa: tämä on poliittinen virhe!

Jotta emme aina antaisi muiden ehdottaa kamppailun teemoja ja maastoja, meidän on pystyttävä siirtymään ketterästi niille maastoille, jotka tulevat ratkaiseviksi tietyllä hetkellä. Mielestäni tänään on ratkaiseva kysymys, joka on tavalla tai toisella ratkaistava, jos haluamme elvyttää tietynlaisen edistyneen luokkataistelun myös tuotantosuhteiden tasolla. Kyse on muodollisluonteisesta poliittisesta ongelmasta, joka ei, toistan vielä kerran, ole se, mitä yksinkertaistettuna esitetään taantumuksellisena tai autoritaarisena vaarana. Sen sijaan on olemassa ongelma, joka kapitalistien on ratkaistava sen suhteen, miten heidän valtiokoneistonsa toimii. Työväenluokan on puututtava aktiivisesti tähän prosessiin. Sen on ehdotettava ja valittava yksi tai toinen ratkaisu; sen on esitettävä, jos mahdollista, toinen ratkaisu. Mielestäni sen on valittava päättäväisesti ja avoimesti modernisointiratkaisu, valtion poliittisten rakenteiden harppaus eteenpäin. Tämä on meidän huolemme täällä. Sitä, että tämä argumentti voi olla gramscilainen, en sulje pois mitä suurimmalla mahdollisella syyllä, mutta minusta ei vaikuta siltä, että tällainen viittaus olisi oikea. Kyseessä on täysin erilainen aihepiiri, täysin erilainen keskustelun taso, jota ei selvästikään ollut olemassa tuolloin, jota ei olisi voinut olla olemassa tuolloin. Varmistetaan, ettemme ole sulkeutuneet yhteen tiettyyn kamppailun maastoon, joka ei silloin olisi tietty maasto vaan pysyvä. Tiettyinä hetkinä on välttämätöntä osata poistua tuotantosuhteiden ympärillä käytävän kamppailun maastosta, osata poistua siitä, jotta voidaan tarttua ratkaisevaan poliittiseen ongelmaan, joka on sillä hetkellä kaikkein olennaisin. Muussa tapauksessa kärsimme tappion, ja kohtalokkaasti, koska emme joudu kohtaamaan valtion poliisin harjoittamaa sortoa vaan valtion, joka on ehkä erilainen kuin nykyinen, modernin valtion, jossa työväenluokalla ei ole ollut mitään sananvaltaa, jossa modernisaatioprosessia on johtanut, hallinnoinut ja vienyt eteenpäin yksinomaan kapitalistinen puoli, yksinomaan pääoman edistynyt osa. Tässä tilanteessa työläispuolen on määrä kestää tämä modernisaatioprosessi samalla tavalla kuin muissa suurissa, kehittyneissä, kapitalistisissa maissa. Juuri näin on käynyt: työväenluokka on eräissä tapauksissa tehnyt sen virheen, että se on antanut sulkeutua erityiseen kamppailuunsa, luonnolliseen kamppailuunsa, joka on tuotantosuhteiden kamppailu. Se ei ole osannut käyttää muodollista poliittista kenttää, ja se on luovuttanut itsensä tämän tappion varaan pitkällä aikavälillä; se on sallinut itsensä hävitä strategisesti, koska tappio tällä kentällä on strateginen tappio. Kun edessämme on uusi ja erilainen pääoman johtama valtio, emme puhu tappiosta palkkataistelussa (”hävisimme tämän sopimuksen, yritetään uudestaan kahden vuoden kuluttua”). Kyse on strategisesta, pitkän aikavälin tappiosta, koska se sulkee poliittisen taistelun mahdollisuuden pitkällä aikavälillä. Tämä on virhe, jota emme saa missään nimessä tehdä.

Interventio: Tämä väite johtaa paradoksaaliseen johtopäätökseen. Alussa polemisoit pääoman instituutioiden progressiivisen kohtalon käsitettä vastaan. Lopulta sanot sen sijaan, että järjestäytyneen työväenluokan tehtävänä on ehdottaa tätä samaa poliittisten instituutioiden edistyksellistä kehitystä. Näin päädyt ottamaan uudelleen käyttöön vanhan lähestymistavan, joka on porvariston hylkäämän demokratian lipun nostaminen. Jos tällä kannalla oli aiemmin oikeutusta, nykyään se on selvästi absurdi.

Tronti: Jätetään liput sikseen; liput ovat olleet poissa tästä koko keskustelusta jo jonkin aikaa. Epäröin edes keskustella tämän uuden poliittisen vallan sisällöstä, koska pelkään tuoda keskusteluun työväenluokan ”ikuiset arvot”. En halua laskeutua tälle maastolle, koska jo näiden asioiden sanomisen aloittaminen (”me kannatamme suoraa demokratiaa edustuksellisen demokratian sijasta; me kannatamme kaikkien valtaa”) tuntuu minusta väärältä — joten jätän mieluummin puhumatta niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että ajatus porvariston hylkäämien vanhojen aatteiden palauttamisesta on täysin vieras tässä keskustelussa. Toistan kuitenkin sen, mitä sanoin aiemmin. Myönnän, että pääoma on taipuvainen hyväksymään työväenluokan panoksen tähän pääoman modernisointiin. En kuitenkaan ole tästä lainkaan pöyristynyt. Pikemminkin se ilahduttaa minua, koska se tarkoittaa, että työläispuolella on tilaa liikkeelle, joka on todellinen eikä utopistinen. Silloin kun pääoma ei ole taipuvainen antamaan tätä tilaa työläisille, se tarkoittaa, että tietty kapitalistinen yhteiskunta ei tarjoa mahdollisuuksia liikkeelle. Se, että tämä tila voi olla olemassa, ei tarkoita sitä, että kun pääoma antaa pienen aukon, on vältettävä menemästä siihen, koska pääoma on pirullisen ovela: hyväksytään kamppailu tuolla määrätyllä maastolla. Se tarkoittaa, että on olemassa mahdollisuus eräänlaiseen pakotettuun sisäänpääsyyn deterministiseen prosessiin. Viime kädessä kaikki poliittisen kamppailun lajit on johdettu tästä siinä mielessä, että mielestäni ainoa poliittisen kamppailun laji, joka on tehokas ja johtaa myönteisiin tuloksiin, on sellainen, jossa kahden luokan edut ovat tietyllä hetkellä avoimia siinä mielessä, että molemmat luokat voivat tietyssä vaiheessa olla kiinnostuneita tilanteen tietystä ratkaisusta. Tällöin tilanteen määrätietoinen ratkaisu tulee konkreettisesti mahdolliseksi. Kyse on voimasuhteiden käyttämisestä siten, että nähdään, kuka voittaa. Mutta vain tällaisissa tapauksissa poliittinen ratkaisu on todella saavutettavissa. Suljetuissa tilanteissa sitä on turha tavoitella. Ensimmäinen välttämättömyys on pitää tilanne avoimena ja liikkeessä. Jos kapitalistisen valtion nykyaikaistamisen ongelmaa ei olisi olemassa, en asettaisi sitä työläisten ongelmaksi. Esitän ongelman juuri siksi, että se on olemassa myös heille, ja siksi meidän on käytettävä tätä pääoman tarvetta sen kumoamiseksi. Tämä on normaali poliittinen kamppailu, jota käydään kapitalistisessa yhteiskunnassa. Vastakkaisia poliittisia tarpeita on kohdattava, ja määrätietoinen tavoite voidaan saavuttaa, kun sen ratkaisua haetaan kahta eri tietä. Kyse on siitä, kuka saavuttaa sen parhaiten ja kuka ensin.

Interventio: Tässä koko keskustelussa on kaikkein vaikeinta ymmärtää kahden keskeisen termin määritelmää. Eli kuka on Trontille työväenluokka ja, mikä vielä tärkeämpää, kuka on pääoma? En halua pyytää, että puhuisimme reaalisesta yleisesti; yleistämme jo liikaa. Haluan esittää kysymyksen, joka viittaa erityisesti nykytilanteeseen. Onko suurpääoma tällä hetkellä hallitus vai Giovanni Agnelli? Jos suurpääoma on hallitus, en ymmärrä, miten voimme puhua poliittisen autonomiasta, ja ennen kaikkea en ymmärrä, miten voimme puhua pääoman riistämisestä valtiolta, sillä se merkitsisi pääoman riistämistä itseltään. Jos sen sijaan suurpääoma on Giovanni Agnelli, voimme käydä tämän keskustelun: poliittinen autonomia on olemassa. Kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että sanomme, että poliittisen autonomia on olemassa, koska se on jäljessä pääoman kehityksestä sen yleisten valmiuksien osalta. Jos suurpääoma on Giovanni Agnelli, se voi olla olemassa, koska hallitus on kauempana kuin Giovanni Agnelli. Tässä vaiheessa kamppailu valtion, poliittisen ja autonomian poistamiseksi pääomasta tulee täysin toissijaiseksi kysymykseksi verrattuna suhteeseen, joka työväenluokan on luotava Giovanni Agnellin kanssa. Se on suhde, johon voi sisältyä sekä aiemmin mainittu tunnettu ja rajoitettu kamppailu tuotannon sisällä että Agnellin tarjoaman yhteiskuntasopimuksen hyväksyminen. Tällä hetkellä on nimittäin kyse puuttumisesta pääoman edistyneemmällä tasolla, jotta voidaan estää tiettyjen asioiden tapahtuminen ilman työväenluokan väliintuloa. Minusta näyttää siltä, että jos lähdemme liikkeelle siitä lähtökohdasta, että kyse on pääoman riistämisestä valtiolta, joudumme kohtaamaan tämän dilemman, jota on tärkeää selventää.

Tronti: Tämä esimerkki on nykyään klassinen esimerkki, ja se kuuluu hyvin keskustelumme puitteisiin. On selvää, että nykyään emme voi sanoa, että suurpääoma on Andreotti-Malagodin hallitus; en usko, että kukaan voi sanoa niin.⁵ Toisaalta uskon, että se, mitä voisimme kutsua Agnellin ”poliittiseksi poistumiseksi”, johtuu juuri siitä, että Andreotti-Malagodin hallitus on olemassa. Toisin sanoen se on suurpääoman poistuminen, joka sanoo: ”Katsokaa, tämä poliittisen viivyttely, joka tähän asti oli meille hyödyllistä” — ja jota suurpääoma on itse käyttänyt omiin luokkatarkoituksiinsa — ”on karannut käsistä”. Siksi on aika ottaa esiin erilainen argumentti, erilainen poliittinen linja: on otettava esiin ongelma, joka koskee hallitustason mukauttamista suurpääoman välittömiin, strategisiin ja taustalla oleviin etuihin. Tämä on nyt se argumentti. Kun sanomme, että valtion ja pääoman välillä on kitkaa, eripuraa, tämä voi olla esimerkki, toistan, joka koskee paikallisia italialaisia kokemuksiamme. Se on kuitenkin myös klassinen esimerkki, juuri siksi, että se esitetään kaikkein elävimmin. On selvää, että työväenluokka kohtaa ennen kaikkea itse suurpääoman, toisin sanoen sen suora ja perustavanlaatuinen suhde suurpääomaan. Sattumalta suurpääoma joutuu kuitenkin tekemään poliittisen ehdotuksen valtion edistämiseksi, mukauttamaan valtiokoneiston omien, puolueellisten etujensa mukaiseksi, mikä sitten on sen mukauttamista tuotantokoneistoon yleensä. Kysyn: onko tämä ehdotus työväenluokan hylättävä vai hyväksyttävä? Puhun tässä samasta työväenluokasta, joka taistelee Agnellia vastaan, Agnellin työväenluokasta. Tässä näemme mielestäni työväenluokan ketteryyden, jonka ei missään nimessä pitäisi luopua kamppailusuhteestaan, ei missään nimessä pitäisi luopua antagonismisuhteestaan tuotantosuhteiden tasolla. Itse asiassa juuri näin tapahtuu tänään — toistan, klassisella tavalla, koska sattumoisin juuri tällä hetkellä käymme sopimuksellista, ammattiyhdistysten välistä kamppailua tuotannon tasolla. Toisaalta työväenluokan on, en sanoisi, että sen on hyväksyttävä, mutta sen on rohkaistava sellaista poliittista aloitetta, jota Agnelli ehdottaa tänään. Sen ketteryys perustuu juuri tähän, ja tästä syystä puhuin aiemmin poliittisen ja luokan järjestäytymisen välisestä riippumattomuudesta. Tässä on kyse erityistapauksesta, jossa luokan poliittisen organisaation pitäisi omaksua autonomia itse luokan edusta, työväenluokan edusta, ja tukea sellaisia poliittisia ehdotuksia, jotka tällä hetkellä tuottavat työväenluokassa vastakkainasettelua ruohonjuuritasolla. Toisin sanoen nämä kaksi etua ovat yhteneväiset siinä mielessä, että nykyään työväenluokan on tärkeää saada aikaan suotuisa sopimus, toisin sanoen muuttaa voimasuhteet jälleen kerran edukseen. Samaan aikaan työväenluokalle ei ole tärkeää vain se, että Andreotti-Malagodin hallitus kaatuu (koska ongelma ei ole vain tämä), vaan sen on myös käynnistettävä, toistan, valtion nykyaikaistamisprosessi, valtiokoneiston mukauttaminen, taistelun poliittisen kentän edistäminen, koska sekin on työläisten etujen mukaista – hyvä sopimus ei ole ainoa asia, joka on heidän etujensa mukaista. Ja niinpä tällä poliittisesti kypsällä ja poliittisesti ketterällä työväenluokalla pitäisi olla kyky taistella näillä eri alueilla. Haluammeko sanoa, että puolueen on saavutettava autonomia luokasta, että luokan on myönnettävä puolueelleen autonomia, jota se tarvitsee tehdäkseen tätä tukityötä suurpääoman hyväksi juuri tällä hetkellä? Sanokaamme – skandalisoiden kaikkia – jopa näin. Minun mielestäni on ehkä vielä oikeampaa sanoa näin. Tänään on kuitenkin oikeastaan oikein viitata tähän esimerkkiin juuri siksi, että sen avulla voimme konkreettisesti nähdä, miten tietynlainen poliittinen kamppailu kehittyy, miten tietynlaisen poliittisen kamppailun pitäisi itse asiassa kehittyä. Kyse on siitä, että pelataan eri tasoilla, eri pöydillä, ja sitten on oltava kyky pitää ne kaikki yhdessä. Kuten sanoimme aiemmin. Mikä on vaihtoehto tälle ratkaisulle? Toisaalta työväenluokka puolestaan jatkaa taisteluaan perustasolla, taisteluaan tuotantosuhteissa, palkkataisteluaan. Samaan aikaan me kaikki jätämme huomiotta poliittisen järjestyksen ongelmat, eli sen, että Agnelli sanoo, että tarvitsemme nykyaikaisen valtion, ja että tietty poliittinen kerrostuma, joka on tällä hetkellä vallassa, sanoo, että sen hetki ei ole vielä koittanut. Onko meidän jätettävä tämä huomiotta, vai onko meidän sitouduttava myös tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun? Uskon, että jos emme sitoudu tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun, niin löydämme itsemme yleisestä poliittisesta ratkaisusta, johon meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa, johon työväenluokalla ei ole vaikutusvaltaa, ja näin ollen poliittisesta ratkaisusta, joka on varmasti tapahtunut työläisten etujen vastaisesti. Vaihtoehtona on, että sitoudumme täysin kamppailuun palkoista ja työehdoista ja sen jälkeen ehkä viemme taistelun Andreotti-Malagodin hallitukseen unohtaen, että suurpääomalla on vastaava aloite samantyyppistä hallitusratkaisua vastaan. Voisimme tehdä myös näin. Mielestäni tällä ei kuitenkaan saavuteta konkreettista poliittista tulosta, vaan jatkamme sellaista kamppailua, joka on parhaillaan käynnissä, nimittäin taistelua Andreotti-Malagodin hallitusta vastaan, joka sanoo: ”Ei, emme edes halua kuulla, mitä Agnelli sanoo, koska se ei ole tämän päivän ongelma; ongelma on suurten kansallisten ongelmien, Mezzogiornon ongelman ja muiden ongelmien ratkaiseminen”, vaihtoehtona suurpääoman aloitteelle tai sen puuttuessa.”⁶ Ongelma on esitetty, ja esitän sen vakavana: voiko kapitalistisessa yhteiskunnassa taistelu onnistua ilman myönteistä, käytännöllistä viittausta ainoaan politiikkaan, jolla voidaan saavuttaa konkreettisia tuloksia, eli suurpääoman johtamaan politiikkaan?

Debatti (jatkuu)

Interventio: Minusta vaikuttaa siltä, että monien esitettyjen kysymysten taustalla on jotain muuta. Toisin sanoen, miksi ette usko, että täysin työntekijälähtöinen aloite valtion ongelmasta on mahdollinen? Miksi väitteessänne ei ole näköpiirissä suoraa yhteenottoa? Vai miksi uskotte, että se on tuomittu häviämään?

Interventio: Saanko vastata? On olemassa yksi ainoa raja tai yksi tapa, jolla Trontin väite ei vastaa todellisuutta. Toisessa määritelmässä, jonka hän on antanut työväenluokan ja sen järjestöjen välisestä suhteesta — että työväenluokka myöntää tietyn autonomian omalle järjestölleen — jopa tämän korjauksen jälkeen työväenluokan ja niiden järjestöjen välille, joita työväenluokka tällä hetkellä tukee, jää kuilu. Kun otetaan huomioon tämä lähtökohta, mikä on se, mikä ei kohtaa? Tronti sanoo, että työväenluokka voi hyväksyä myös tämän maaston ja voi taistella siellä; tai pikemminkin nyt hän sanoo, että työväenluokka hyväksyy avoimen vastakkainasettelun maaston. Sanoisin sen sijaan, että juuri näin ei tapahdu; siksi on perusteltua olla näkemättä tämän suoran, avoimen vastakkainasettelun mahdollisuutta. Emme ole enää vuonna 1969.⁷ Olemme vuonna 1972, jolloin tilanne on aivan toinen. Silloin jotkut ajattelivat, että yhteenoton hetki oli koittanut. Tänään näin ei todellakaan ole. Mutta vielä vähemmän voidaan sanoa, että työväenluokka olisi tänään valmis luopumaan välittömästä luokkaintressistään, joka on edelleen sopimus, koska työväenluokka ei tee niin. Se ei myöskään ole taipuvainen taistelemaan tämän puolueellisen kapitalistisen suunnitelman tukemiseksi valtion nykyaikaistamiseksi. Miksi? Koska siltä puuttuu jälleen kerran oma väline. Trontin väite edellyttää, että työväenluokka on saanut takaisin oman organisatorisen välineensä. Tällä hetkellä työväenluokalla ei ole omaa organisatorista välinettä. Ja niinpä on jälleen kerran olemassa epäselvä tilanne siitä, pitäisikö kapitalistinen provokaatio hyväksyä vai ei. Agnelli, pitäessään suuria puheita, provosoi suoraan työväenluokkaa avoimeen vastakkainasetteluun, koska hän tietää, miten nämä asiat tapahtuvat. Mutta FIATin työväenluokka vastaa hänelle ”ei”. Jos te kaikki olisitte kokeneet vuoden 1969 ilmapiirin, jolloin työväenluokka suoraan ennakoi rajoja, modaliteetteja ja määräaikoja, kun se teki kaiken sen, mitä se teki. Tänään näemme sen sijaan, että se ei hyväksy taistelua, ei uudistusten maastossa eikä sopimustasolla. Se ennakoi jo, jos niin sanotaan, näitä suhteita kaikkeen muuhun; se on jo luopumassa omista luokkansa eduista huolimatta siitä, mitä Tronti sanoi aiemmin siitä, että se ei pysty luopumaan niistä. Käytännössä se kuitenkin käyttäytyy näin. Työntekijöiden keskuudessa ei ole taistelutahtoa, ainakaan sen perusteella, millainen suhde minulla on FIATin työntekijöihin. Jos kapitalistinen viittaus on edelleen Agnelli, työväenluokan viittaus on edelleen FIATin työntekijät. Ei lähdetä etsimään muualta. Ja niinpä sanoisin, että aihe on otettava uudelleen esille näillä ehdoilla. Ei ole mitään mahdollisuutta yhteenottoon, ei ole edes mahdollisuutta työväenluokan käyttämään valtiota, koska ennen kuin työväenluokka voi ottaa valtion haltuunsa — ja tämän Tronti sanoi — ennen kuin se voi vaikuttaa valtion muutokseen, sen on muutettava omaa organisaatiotaan. Muuten tämä ei toimi.

Bobbio: Olen Trontin kutsuneen tutkijaryhmän kanssa erityisen kiinnostunut poliittisen autonomian aiheesta. Kysyn itseltäni, onko meillä kaikilla riittävän selkeä käsitys siitä, mitä tämä muotoilu tarkoittaa, muotoilu, jota nykyään lähes kaikki toistavat, vähän kuin iskulause. Se on yksinkertaisesti ilmaus, jolla polemisoidaan, jolla reagoidaan aiempaan muotoiluun, joka on peräisin yhdestä Marxin mahdollisista tulkinnoista, joita Tronti korosti: nimittäin poliittisen ei-autonomiasta, poliittisesta riippuvaisena. Tämä on ongelma, johon meidän on tavallaan vastattava: onko poliittinen riippumaton vai riippuvainen? En ole täysin vakuuttunut siitä, että voimme puhua poliittisen autonomiasta yksinkertaisesti siksi, että, kuten Tronti sanoi, taloudellisen rakenteen ja poliittisen järjestelmän välillä vallitsee eräänlainen lähes jatkuva epäsynkronia siinä mielessä, että poliittinen järjestelmä on joskus liian kaukana edellä ja yleensä liian kaukana jäljessä. Minusta näyttää pohjimmiltaan siltä, että jos haluamme palauttaa keskustelun Trontin ilmaisemaan asiaan, meidän on aloitettava tästä uudelleen. Meidän on selvitettävä, voidaanko autonomian käsitettä tulkita tässä mielessä, eli siinä mielessä, että on olemassa kaksi rinnakkaista historiaa, kuten Tronti sanoi, jotka eivät aina osu yksiin, jotka eivät ehkä melkein koskaan osu yksiin, koska poliittinen järjestelmä voi joskus olla edistyneempi ja joskus kauempana takana. Olisi mielenkiintoista tietää tarkalleen, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi, ja missä tapauksissa voidaan sanoa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi. Koska esimerkkinä käyttämämme tapaus — viittaus Italian poliittiseen järjestelmään — on tapaus, jossa poliittinen järjestelmä on jäljessä. Minkä historiallisten tapahtumien kohdalla voimme sanoa, että poliittinen järjestelmä on edistyneempi? Viittaammeko esimerkiksi suuriin poliittisiin persoonallisuuksiin, jotka jollain tavalla ennakoivat aikaa? Viittaammeko Cavouriin, Bismarckiin, bonapartistiseen järjestelmään? Jos emme anna esimerkkejä, on vaikea ymmärtää, mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa se, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi kuin taloudellinen järjestelmä. Toisaalta on suhteellisen selvää, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on jäljessä taloudellisesta järjestelmästä. Mietin nyt, voimmeko ratkaista tämän poliittisen autonomian ongelman näissä viivästymissä, näissä eroavaisuuksissa. Minusta näyttää siltä, että näitä eroavaisuuksia voitaisiin pitää myös pelkkänä todisteena poliittisen järjestelmän mahdollisesta riippumattomuudesta talousjärjestelmästä. Mutta puhtaana ja yksinkertaisena todisteena se ei selitä meille miksi.

Esitän juuri tämän kysymyksen. Jos emme hyväksyisi mitään eroavaisuuksia, jos olettaisimme, että poliittisen järjestelmän ja taloudellisen järjestelmän välillä on sattumaa, sopeutumista ja vastaavuutta, sanoisimmeko tässä tapauksessa, että poliittinen järjestelmä on itsenäinen vai että se ei ole? Kysyn itseltäni, annetaanko todiste autonomiasta pelkästään eroavaisuuksien avulla vai oletetaanko, että sopeutumista ei tapahdu koskaan. Mutta jos sopeutumista tapahtuu, tarkoittaako se, että poliittinen järjestelmä ei ole autonominen? Minulla ei tietenkään ole vastausta. Minulle tämä lähestymistapa ongelmaan antaa vain aihetta esittää useita kysymyksiä, jotka vaikuttavat erittäin mielenkiintoisilta, mutta joita on samalla syvennettävä ja selvennettävä. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna ihmettelen, eikö ilmaisu ”autonomia” ole lopulta liian voimakas, jos olemme varmoja vain siitä, että kyseessä on kuilu, eroavaisuus ja joskus jopa sattuman mahdollisuus. Näin voi olla erityisesti silloin, kun väitämme, että jopa poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyys suhteessa taloudelliseen järjestelmään on taloudellisen järjestelmän kannalta funktionaalista. Jos näin on, tämä tarkoittaa sitten, että poliittinen järjestelmä ei koskaan ole itsenäinen, siinä mielessä, että se olisi riippumaton: jos ”se palvelee”, jos se on ‘funktio’, niin tämä tarkoittaa, että se on riippuvainen.

Mistä tämä teoria poliittisen autonomiasta on peräisin? Se syntyy liberaalin valtion kriisistä, siirtymästä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, sosiaalivaltioon ja keynesiläiseen valtioon.⁸ Toisin sanoen se syntyy sellaisen valtion kriisistä, jota pidetään jonkinlaisena välineenä suhteessa kansalaisyhteiskuntaan, sen ideologian kriisistä, jonka mukaan kansalaisyhteiskunta on ensisijainen valtioon nähden — ideologian, jonka kaikki edellisen vuosisadan poliittinen filosofia jakoi, sekä kapitalistisen yhteiskunnan arvostelijat, kuten Marx, että kapitalistisen yhteiskunnan apologeetat, mukaan lukien erityisesti Spencer. Spencerille valtio on vain hyvin pieni väline, jonka on varmistettava, että kansalaisyhteiskunta voi toimia mahdollisimman hyvin taloudellisten lakien avulla. Näin ollen liberaalin valtion muodostumisen aikana tämän tilanteen ideologinen vaikutus sekä tämän valtion kriitikoille että puolustajille oli, että valtio oli kansalaisyhteiskunnan väline eikä siksi autonominen. Voimme siten selvästi ymmärtää Marxin kannan tuona nimenomaisena ajanjaksona. Marxin muotoilu on selvästi reaktio sen täydelliseen vastakohtaan. Koska Marxiin, toisin sanoen Hegeliin asti, vallitseva poliittinen teoria oli poliittisen ensisijaisuuden teoria: kaikki poliittinen teoria, kaikki klassinen poliittinen filosofia Hobbesista Marxiin on poliittisen ensisijaisuuden teoriaa. Käänne tapahtuu 1800-luvun alussa, kun porvarillinen yhteiskunta alkaa vapautua valtiosta. Mutta Hegeliin asti valtio on ensisijainen: kansalaisyhteiskunta ei ole muuta kuin luonteeltaan enemmän tai vähemmän ohimenevien suhteiden kokonaisuus, jonka yhdistäminen tapahtuu valtiossa. Siksi edellisen vuosisadan alussa tapahtuu tämä käänne: valtion ensisijaisuudesta siirrytään kansalaisyhteiskunnan ensisijaisuuteen valtioon nähden (Saint-Simon jne.). Nuoren Marxin teoria on upotettu tähän kontekstiin. Voimme siis myös ymmärtää, miksi Marx olisi korostanut tätä kumousta, jopa niin, että valtio marginalisoitui hieman liikaa. Ymmärrämme tämän juuri siksi, että tämä on tilanne, tämä on se hetki — sekä ideologian että todellisuuden kannalta — jolloin kansalaisyhteiskunta heittää kahleensa irti teollisen vallankumouksen alussa, ja tämä on se, mikä asettaa ongelman näillä ehdoilla. Valtio näyttäytyy yksinkertaisesti välineenä, jonka avulla kansalaisyhteiskunnassa kehittyvät voimat voidaan toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta teoria valtion autonomiasta nousee esiin siirryttäessä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, kun yleisen äänioikeuden ja massojen mobilisaation avulla valtiolta vaaditaan jotain enemmän kuin mitä liberaalilta valtiolta vaadittiin: puuttumista talouteen ja sosiaalisia toimenpiteitä, jotka edellyttävät valtavan hallintokoneiston kehittämistä. Klassisen liberaalin valtion tehtävä oli pelkästään rikosoikeudellinen (poliisivaltio jne.). Tarkkaan ottaen hallintokoneisto olisi voinut jopa kadota. Kun valtiolta alettiin vaatia koko joukko palveluja, jotka sitten ovat myös poliittisia välityksiä, syntyy poliittisen autonomian ideologia. Poliittisen autonomia voi siis tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että valtiolta vaadittu vaatimus on muuttunut ja siten myös valtiokoneisto on muuttunut.

Minusta on mielenkiintoista seuraava seikka: miten voidaan todistaa — koska väitän, että autonomia on nykyään pelkkä ideologia — että valtio on todella autonominen? Mitä se voi tarkoittaa konkreettisesti? Millaista konkreettista tutkimusta voimme tehdä tämän kaavan testaamiseksi, jotta se voidaan muuttaa ideologiasta teoriaksi? Uskon, että tätä ei voida tehdä muuten kuin tutkimalla konkreettisesti sitä, mitä kutsutaan järjestelmän tuotoksiksi, toisin sanoen järjestelmän päätöksiä.⁹ Toisin sanoen meidän on otettava tietty ajanjakso järjestelmästä — esimerkiksi Italian poliittinen järjestelmä 60-luvulla — ja katsottava, mitä poliittisia päätöksiä hallitus, parlamentti ja hallintojärjestelmä tekivät. Kyse on siitä, että katsotaan, mitä päätöksiä kukin näistä kolmesta valtakeskittymästä teki ja mikä suhde on näiden päätösten, puolueista tulevien tai niiden suodattamien vaatimusten ja niin sanotusti ruohonjuuritasolta tulevien vaatimusten välillä. Minusta tämä näyttää olevan olennainen seikka, kun ajatellaan empiirisen — jos haluamme, historiallisen — todistusaineiston antamista siitä, mitä voidaan nykyään pitää poliittisen autonomiana.

Interventio: Minulla on joitakin vastaväitteitä Trontin argumentaatiota vastaan, joka on itse asiassa erittäin kyvykäs yritys sanoa jotakin uutta ja johdonmukaista.¹⁰ Mielestäni hänen kunnioituksensa marxismi-leninismiä kohtaan estää häntä kuitenkin tekemästä harppausta kohti täysin uutta kantaa, uutta kantaa, jossa olisi ehkä teoreettisen seikkailun vaara, mutta joka päästäisi lopullisesti pois 1800-luvulta, tai paremmin sanottuna utopian valtakunnasta. Tarkoituksesta riippumatta, kun otetaan esille keskustelu vallan voittamisesta, nousee väistämättä esiin — ei meidän keskuudessamme vaan yhteiskunnallisesti, yleisellä tasolla — kysymys vaihtoehtoisesta valtiomallista, mikä avaa portit kaikille ideologioille, jotka ovat kerrostuneet työväenluokan ympärille. Halusimme tai emme, tilanne on tämä. Osoittautuu myös vaikeaksi erottaa tätä keskustelua kahdesta historiallisesti ehdotetusta valtiovallan voittamisen muodosta: sosialidemokraattisesta tyypistä (kuten Tronti sen määritteli, salakavalasti valtiokoneistoon tunkeutumisesta) ja Leninin valtiokoneiston murskaamisesta. En halua sanoa tertium non datur, että on hyödytöntä etsiä kolmatta tapaa. Ongelmana on kuitenkin nykyään tietää, pitäisikö tätä tietä jatkaa haarautumalla jommastakummasta klassisesta lähestymistavasta, yhdistämällä ne uudelleen vai etsimällä muualta. Tronti ehdottaa aivan oikein ”työväenluokan poliittista puoluetta” välineeksi tähän, jolloin työväenluokka antaa tälle puolueelle autonomian poliittisen vallan valloittamiseksi. Mutta juuri tämä puolue puuttuu. En sano tätä sen banaalin huomion vuoksi, että PCI ei vastaa tätä mallia.

Jos näin olisi, ongelma vain siirtyisi, koska silloin ongelmana olisi pakottaa kommunistinen puolue palaamaan tähän malliin. En halua nostaa esiin sellaisia vastaväitteitä, joita saattaa spontaanisti nousta esiin niille, joilla on minimaalinen tietämys PCI:n todellisuudesta ja mahdollisuuksista toteuttaa tämä tavoite, koska voisi vastata, että politiikan tekeminen tarkoittaa myös taistelua vaikeasti saavutettavien tavoitteiden puolesta — mitä järkeä siinä muuten olisi? Vastalause, jonka haluan kuitenkin esittää Trontin väitteestä — joka osittain ottaa vastaan Bolognan esityksen ehdot — tämä puolue-ehdotus ei voi toteutua sillä rannalla, jonne hänen oma teoreettinen matkansa oli hänet tuonut.¹¹ Tarkoitan siis, että Lenin Detroitissa ei ole edes etäisesti ajateltavissa.¹² Toisin sanoen huomasin Trontin argumentoinnissa seuraavan ristiriidan: pääoman ja valtion välisen suhteen tasolla hän on valinnut kaikkein edistyneimmän kansainvälisen ulottuvuuden, kun taas poliittisen ehdotuksen tasolla hän on valitettavasti pitäytynyt puhtaasti kansallisella tasolla. Joku voisi luonnollisesti vastata tähän sanomalla, että hän ja me huomaamme toimivamme tässä maassa tai tarvitsevamme tai haluavamme toimia poliittisesti tässä maassa. Mutta juuri tästä syystä uskon, että tiettyjä asioita aliarvioidaan keskustelussa poliittisen autonomiasta pääoman suhteen.

Erityisesti tässä keskustelussa aliarvioidaan kapitalistien selviytymistä ja niiden painoa valtiolle. En todellakaan halua antaa tässä yhteydessä uskottavuutta fasistista reaktiota koskevalle keskustelulle. On kuitenkin otettava huomioon, missä määrin näillä selviytymiskeinoilla on tietty painoarvo valtiollisten instituutioiden tasolla. Näin on Italiassa, mutta vielä enemmän näin on kansainvälisellä tasolla, jossa on rinnakkain erilaisia tuotantotapoja, aasialaisesta tuotantotavasta nomadismiin ja heimolaisuuteen. On totta, että voidaksemme täysin ymmärtää ristiriidan, meidän on tarkasteltava sitä siellä, missä se on täysin kehittynyt, ja näin ollen meidän on tarkasteltava poliittisen autonomiaa täysin pääoman sisäisenä ristiriitana. Tältä osin olisi ehkä hyödyllistä tarkastella uudelleen erästä elementtiä Bolognan kemianteollisuutta koskevasta kriittisestä keskustelusta. Kemianteollisuus, jossa pääoman orgaaninen koostumus on suuri, on osa pääomaa, jolla on taipumus vanhentua helposti, koska se on vastustuskykyinen teknologisia innovaatioita kohtaan. Kerran rakennettua kemiantehtaan rakennetta ei voida muuttaa asteittain, vaan se voidaan korvata kokonaan. Autotehtaassa sen sijaan tehtaan omia vanhentuneita koneita voidaan rakentaa jatkuvasti uudelleen, ja tekniikoita ja malleja voidaan muuttaa. Etyleenin tuotanto voi tuottaa vain etyleeniä. Koneiden osia voidaan korvata, mutta ei koko tuotantokiertoa. On totta, että näin ei voida tehdä myöskään mekaanisessa teollisuudessa. Voimme kuitenkin sanoa, että se on teknisten innovaatioiden suhteen kaikkein joustavin — emmekä missään tapauksessa ole kiinnostuneita keskustelemaan uusista tavoista valmistaa autoja.

Haluan tässä yhteydessä mainita lyhyesti myös toisen Bolognan esittämän väitteen, joka koskee työväenluokan gettoutumista passiivisen penkillä istumisen [dal panchinismo] aiheuttamana näkymänä. Enkä sano tätä ironisoidakseni, vaan ottaakseni selkeän askeleen kohti vanhojen skeemojen — tässä tapauksessa leniniläisen — kriisiytymistä. Eikö Bolognan väite ole kenties äärimmäisessä tapauksessa yritys pelastaa Leninin henki? Katsokaa, miten tämä kehys ymmärtää amerikkalaisen työväenluokan; siellä törmää jälleen kerran ”kansaan”. Ainoa tapa tuoda Lenin Detroitiin on hypoteesata työväenluokan muuttuminen kansaksi ja vallankumouksen muuttuminen ghetoksi. Todellakin, sanotaan, että ainoa paikka, johon Lenin on Amerikassa laskeutunut, on ollut ghetto, jossa tosiaan ei ole kyse luokkataistelusta vaan ainoastaan valkoisen imperialismin, rotuvähemmistöjen sortajan, vastaisesta taistelusta. Jos katsomme tarkkaan, huomaamme jälleen kerran, että puute ei ole typerissä epigoneissa, vaan mestarissa itsessään. Lenin ei kyennyt edes rantautumaan Englantiin, koska hän ei koskaan esittänyt argumentteja, jotka koskivat työväenluokkaa sellaisena kuin se oli olemassa, vaan hän keskittyi sen sijaan perusteluissaan luotavaan työväenluokkaan.

Lähdetään liikkeelle Kommunistisen Internationaalin kolmannen kongressin linjasta ja käydään läpi, miten Venäjän mallia vietiin — ei siinä huonossa merkityksessä, jossa ääriainekset sen tuohon aikaan ymmärsivät (kommunististen puolueiden bolsevisointina), vaan siinä merkityksessä, että esikapitalistisille maille tehtiin ehdotus nopeasta tai ainakin nopeammasta muuttumisesta kapitalistisiksi maiksi.¹³ Tämä argumentti ei tietenkään voi olla kiinnittämättä työväenluokkaa, sillä se koskee sen omaa kasvua. Mutta kun tämä argumentti kiinnitetään kuin pakkopaita jo kehittyneeseen työväenluokkaan, se yksinkertaisesti kieltäytyy siitä. On totta, että kehityksessä on keskipisteitä. Mutta juuri tässä kohtaa leniniläinen ehdotus on toiminut jarruna mahdollisimman tehokkaasti. Otan tässä yhteydessä uudelleen käyttöön kaavion, joka esitettiin jo Bolognan kanssa käydyssä keskustelussa. Poliittisen pääoman autonomia on toki kapitalistisen syklin uusi muoto, mutta nämä uuden pääoman sykliset kriisit johtuvat työväenluokan autonomiasta omista historiallisista organisaatioistaan. Pääoman on pakko omaksua poliittisia tehtäviä ensimmäisessä persoonassa (vrt. Agnelli), koska työväenluokka on jo onnistunut irtautumaan omista organisaatioistaan globaalilla tasolla; se liikkuu jo poliittisessa maastossa.

Emme voi olla huomaamatta, että maailmanlaajuinen työväenluokka on jo saavuttanut sen taktisen ketteryyden, jonka Tronti antaa uudelle puolueelle. Siirtymä palkkamaastosta työtä vastaan käytävään taisteluun tapahtui silmiemme edessä siitä hetkestä lähtien, kun palkkataistelu oli vallalla. FIATin työntekijät eivät nykyään kamppaile palkan puolesta vaan työtä vastaan. He eivät ole hylänneet palkkatyömaata, he ovat vain siirtäneet sen väliaikaisesti syrjään, koska he tietävät, että he eivät voi nykyään saada enempää kuin mitä pääoma on valmis antamaan — mikä muuten vastaa lähes täysin sitä, mitä työväenpuolue tänään vaatii. Poissaolo ei ole keino, jolla pääoma saadaan auki, vaan työväenluokan taistelun muoto, joka ei hajota sitä gettoutuneeksi, ei mitään tekeväksi proletariaatiksi, nimenomaan siksi, että se on työväenluokan taktinen valinta, joka siirtyy takaisin palkkamaastoon heti, kun tilaisuus tarjoutuu.

Tämän maaston avulla voimme paremmin nähdä, miten länsimainen työväenluokka on saavuttanut homogeenisuuden sosialististen maiden työväenluokan kanssa, joka on jo vuosia tehnyt tämäntyyppisen valinnan, jonka määrittelisin strategiseksi, kamppailla työtä vastaan. Tämä selittää suurten järjestelmien kohtaamisen ja neuvostovallan yrityksen siirtää oma työväenluokkansa palkkamaastoon. Näin voi myös tapahtua. Mutta työväenluokka tulee myös tuohon taktiseen ketteryyteen siirryttäessä kamppailumaastosta toiseen.

Mitä muuta tässä vaiheessa voidaan sanoa työväenluokan autonomiasta suhteessa sen omiin poliittisiin muotoihin kuin että tämä autonomia koskee myös meitä, kun ehdotamme ja ehdotamme uudelleen poliittisen järjestäytymisen malleja? Jääkö tässä vaiheessa siis jäljelle vain todellisen tarkastelu? Sanoisin ”ei” siinä mielessä, että ainoa todellinen tavoite, jonka voimme asettaa itsellemme, on vapauttaa työväenluokka lopullisesti sen päälle kertyneistä ideologisista ja poliittisista kuorista — myös työväenluokan ideologiasta puolueena. Meidän on toisin sanoen lopullisesti vapautettava itsemme tästä rajoittavasta parista ”poliittinen = puolue”. Meidän on lopullisesti poistettava tämä 1800-luvun puolueen selviytyminen. Mitä sitten jää jäljelle? Työväenluokka toisaalta ja pääoma toisaalta, molemmat riippumattomina omista instituutioistaan, vastakkain suoraan, ilman välityksiä tai vääristymiä. Entä valtio? Tässäkin asiassa meidän on vältettävä turvautumista vanhoihin marxilais-leninistisiin teorioihin, jos haluamme selkeyttä. Meidän on hyväksyttävä käänteinen vaihtoehto sille, että hylkäämme rakenteen ja ylärakenteen välisen mekanistisen identtisyyssuhteen; toisin sanoen meidän on hyväksyttävä puolueellinen kapitalistinen argumentti, joka koskee valtiota luokkaristiriitojen välittäjänä. Tämä ei tarkoita, että meidän on hyväksyttävä valtio sellaisena kuin se on, eikä varsinkaan sitä, että meidän pitäisi tarjota vaihtoehtoja. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä, miten kahden luokan välinen konflikti voi muuttaa valtiota.

Interventio: Eilen esittelemänne yhteiskuntamallin kohta, joka vaikuttaa minusta kaikkein vaikeimmalta, kaikkein pakollisimmalta, koskee työväenluokan ja työväenliikkeen välistä suhdetta ja sitä millainen autonomia työväenliikkeen (puolueen ja ammattiyhdistyksen) ja työväenluokan itsensä välillä pitäisi olla. Sanomasi mukaan, kun työväenluokan pitäisi tehtaan tasolla — eli tuotantosuhteiden tasolla — säilyttää konfliktivaikutteinen voimansa ja antikapitalistinen aggressiivisuutensa muuttumattomana, niin poliittisen järjestelmän tasolla, poliittisen autonomian tasolla, työväenluokan pitäisi saavuttaa järjestäytymisensä autonomia ja antaa järjestöilleen riittävästi tilaa valtion työläisjohtamisen projektille. Minulle on todella vaikea sovittaa yhteen tätä pitkää välitysketjua, jonka kautta työväenluokka toisaalta taistelee pääomaa vastaan — ei takapajuista pääomaa vastaan vaan historiallisesti ajanmukaista pääomaa vastaan — ja toisaalta välitysketjun toisessa päässä se valvoo operaatiota, jonka tarkoituksena on funktionalisoida itse pääoma, joka on samantyyppinen poliittinen elin, jota vastaan se kamppailee tuotantosuhteissa.

Jos työväenliikkeen ja valtion välisestä suhteesta tulee hallinnollinen, järkeistävä, kapitalistisia viivytyksiä poistava suhde, minusta näyttää siltä, että välitysketju on todella aivan liian pitkä ja että sen ääripäissä on kaksi toisiinsa nähden ristiriitaista tosiasiaa, joita ei siis voida ratkaista yksinkertaisesti tällä muotoilulla työväenluokan autonomiasta järjestöihinsä. Tässä vaiheessa en kykene ymmärtämään, mikä suhde työväenluokan ja työväenliikkeen välillä on, jos sellaista ylipäätään on olemassa; se on aivan liian pitkä välitysketju.

Interventio: On vaikea puhua kysymättä kysymyksiä, mutta yritetään. Kohta, jonka ympärillä koko keskustelu pyörii, on tämä, nimittäin työläispuolen poliittisen autonomia työväenluokasta [l’autonomia del politico di parte operaia dalla classe operaia]. Mielestäni tämä on melko looginen seuraus eräästä erityisestä seikasta, joka esitettiin, aivan oikein, työväenliikkeen aiemmista kokemuksista. Leninistä kirjoitettaessa sanotaan, että hän ei varsinaisesti lähde liikkeelle luokkaintresseistä, että hän ei lähde liikkeelle kamppailuista eikä halua lähteä liikkeelle taisteluista, vaan että hän kamppailee jos jonkinlaisella niin molemmille luokille yhteisessä maastossa — tämä, jos olen ymmärtänyt oikein, saattaa olla analoginen tilanteelle, johon voisimme sijoittaa työväenliikkeen nykyään, aikana, jolloin on meneillään tietynlainen kapitalistisen valtion uudistus, valtion kapitalistisen päivittämisen merkityksessä. Tässä tapauksessa on ehkä totta, että työväenliike voi viedä eteenpäin tämäntyyppistä mallia riippumatta sen yhteydestä taisteluihin.

Mutta asia on toinen: tämä työväenliikkeen aloite valtion uudistamiseksi herättää kaksi epäilystä. Ensinnäkin, näemmekö tämän päivän työväenliikkeessä erityisen historiallisen muodostelman, joka kykenee kantamaan tämän painon? Toiseksi, kykenevätkö nykyiset kokoonpanot viemään tätä eteenpäin estämättä tai lykkäämättä työläisten kamppailun tasoa? Onko Italiassa nykyään olemassa kokoonpanoja, jotka voivat taata, että ne pystyvät kulkemaan tätä tietä mahdollisimman pienin sitoumuksin ja takaamaan työväenluokalle tuoton?

Jos näin ei ole, kysymykseni kuuluu: millaista poliittista työtä täällä voidaan tehdä tämänkaltaisten tulevaisuudennäkymien edistämiseksi — jotka voivat olla sellaisia, jotka voimme hyväksyä, ja sellaisia, jotka ovat taktisesti oikeita? Tässä olen pitkälti samaa mieltä sen kanssa, mitä Gobbi sanoi aiemmin, eli että ainoa poliittisen työn tyyppi, jota tässä vaiheessa voidaan tehdä, voi olla sellainen, jossa poistetaan kuoppia, jossa käydään väkivaltaista taistelua ideologiaa vastaan näiden historiallisten organisaatioiden osalta.¹⁴ Ja sitten kaikki nämä keskustelut — luokka-autonomiasta, poissaoloista ja teollistamisesta — voitaisiin ottaa uudelleen esille sen jälkeen. Jotta tällainen hanke olisi käytännöllinen, meille tänä päivänä, sen on edettävä tätä tietä, koska en löydä tapaa jatkaa tätä keskustelua sillä minimaalisella, vaadittavalla varmuudella, että se sitten palaisi takaisin, luokan pariin.

Interventio: Minusta näyttää kiistattomalta, että paitsi Italiassa myös kansainvälisesti työväenluokan järjestöjen ja työväenluokan itsensä välillä on eroja, jotka kasvavat. Jätetään Italian tapaus hetkeksi sivuun. Jos tarkastelemme kansainvälistä tasoa, huomaamme, että nyt enemmän kuin koskaan on totta, että työväenliikkeen järjestöt ovat todella välityshihnoja, jotka välittävät pääoman tarpeet työväenluokan kautta.

Kommunistisen puolueen toiminta Italiassa ei kuitenkaan ole viime vuosina, ja nykyään enemmän kuin koskaan, erilaista; kommunistisen puolueen ongelmana on pohjimmiltaan työväenluokan jatkuva vähentäminen poliittisesta luokasta taloudelliseksi luokaksi, jopa rakenneuudistusten ja itse valtion uudistamisen kautta. Lisäksi voimme keskustella siitä, missä määrin kommunistinen puolue edustaa työväenluokkaa kokonaisuudessaan. Mielestäni työläismassan ja PCI:n edustaman työläisryhmän tarpeiden välillä on kasvava ero. PCI ei enää edusta toimistotyöntekijöiden todellisuutta. Tai paremminkin kaikki pyrkimykset rationalisoida PCI:tä — ja tässä yhteydessä haluaisin kysyä Trontilta, miten hänen ehdotuksensa eroaa konkreettisesti PCI:n sisällä käynnissä olevasta rationalisoinnista — törmäävät lopulta seuraavaan ristiriitaan: Tästä näkökulmasta katsottuna meidän on mielestäni kysyttävä, mitä sitten tarkoittaa se, että työväenluokka delegoi tehtäviä omalle organisaatiolleen (edellyttäen, että se on oma organisaationsa), ja missä määrin sen sijaan voi olla totta, että pääoma delegoi PCI:lle, puolueelle, joka kerran oli työväen puolue, tehtävän edustaa pääomaa itseään, olla siirtovyö, olla osa valtiota.

Interventio: Lähdetään liikkeelle olettamuksesta, että kehittynyt pääoma käy nykyään kamppailua järkeistääkseen valtiota, joka on yhteneväinen työväenluokan etujen kanssa. Ennen kaikkea on oltava selvää, että tämä lähentyminen, jos se on olemassa, ei merkitse sitä, että työväenluokka luopuu taistelunsa maaperästä siirtyäkseen toiselle maaperälle — jos se on jotain muuta, se on jotain enemmän. Toiseksi meidän on lisättävä, että kysymyksessä pääoman valtiorationalisoinnista on monia asioita, joista työväenluokka ei varmasti saa välitöntä hyötyä. Tämä rationalisointivaatimus esitetään, jotta voidaan poistaa joukko kansalaisyhteiskunnan tasolla esiintyviä toimintahäiriöitä, joilla on vaikutuksia tehtaan tuottavuuteen.

Jos haluamme löytää kiinnostuksen kohteiden yhteneväisyyden, meidän on etsittävä sitä toisenlaisesta maastosta. Toisin sanoen kysymys valtion rationalisoinnista tarkoittaa ennen kaikkea kiltojen ja etuoikeuksien poistamista valtiokoneiston sisältä. Se tarkoittaisi siis palkkatyön tuomista valtioon ja siten työväenluokan kamppailun muotojen, menetelmien ja joskus jopa sisällönkin tuloa. Kaikki tämä voisi olla uutta maastoa — mutta pitkällä aikavälillä, koska lyhyellä aikavälillä en näe, miten tämä rationalisoinnin vaatimus voi johtaa välittömästi todennettaviin tuloksiin.

Toisenlainen yhteensattuma saattaa löytyä vaatimuksesta teollistumisen uudelleen käynnistämisestä, jota eri ryhmät esittävät — toisin sanoen teollistumisen uudelleen käynnistämisestä ensisijaisesti työväenluokan laajentuneena lisääntymisenä ja siten myös sen työväenluokan vastakkainasettelun laajentuneena lisääntymisenä, joka nykyään vallitsee suurissa yrityksissä. Ehkäpä juuri tällä maastolla voimme löytää muodon, joka on yhteneväinen työväenluokan edun kanssa. Pohjimmiltaan meillä on vaatimus valtiosta, poliittisesta kerrostumasta, joka on pitkälle kehittyneen pääoman tasolla ja siten, jos niin haluatte, pisimmälle kehittyneiden työläisten taistelujen tasolla, pisimmälle kehittyneiden luokkasuhteiden tasolla. Minulle ei kuitenkaan ole selvää, miten voimme ottaa tämän pois pääomalta. Työväenluokan passiivisuuden pitäisi opettaa meille tässä asiassa jotakin: passiivisuus kannustaa pääomaa tekemään aloitteen tällä alueella, näyttämään kätensä.

Halusin kysyä jotakin muuta: Tronti puhui puheessaan vain pääoman itsensä välitystoiminnasta, pääoman vanhimpien kerrosten kanssa. Onko näin todella, vai eikö ole myös totta, että pääoma toimii usein myös esikapitalististen etujen välittäjänä? Tronti piti itsestään selvänä, että pohjimmiltaan esikapitalistisia kerroksia ei enää ole olemassa. Jos on totta, että kaikki on sisällytetty pääoman kiertokulkuun, on kuitenkin mahdotonta viitata kaikkeen takaisin pääomaan. Mitä tulee Italian poliittisen alikehittyneisyyden ongelmaan [sottosviluppo] yleensä, minulla on sellainen vaikutelma, että jopa pääoman edistyneimmälläkin osalla on taipumus ajatella, että tämä ei ehkä ole ongelma, jota voidaan ratkaista Italian mittakaavassa. Agnelli vaatii edelleen, että Italian alikehittyneisyyden ongelma — ei pelkästään taloudellinen alikehittyneisyys — voidaan ratkaista vain laajemmassa eurooppalaisessa kontekstissa, alueellisena ongelmana. Tämän pitäisi sitten johtaa meidät siirtämään keskustelu laajemmalle alueelle, jossa perinteisten työväenliikkeen instituutioiden välitystoiminta ei toimi yhtä hyvin, jos ammattiliittoja ei oteta huomioon.

Pyydän myös selvennystä: Tronti puhuu aina suurpääomasta. Onko kyse vain ulottuvuuksista vai tarkoittaako suurpääoma kehittynyttä pääomaa? Montedison on myös suurta pääomaa, mutta Montedisonilta ei ole tullut tiettyjä rationalisointivaatimuksia samalla tavalla kuin muilta suurpääoman aloilta, eikä se ole sattumaa.¹⁵

Interventio: Kysymys poliittisen autonomiasta, joka nousee esiin joka käänteessä — mitä se todella tarkoittaa? Se voi tarkoittaa monia asioita. Ensinnäkin yritän sanoa jotain hyvin ilmeistä, joka ei ole valkoista eikä mustaa, ei porvarillista eikä proletaarista: valtiolla on nykyään joitakin välitystehtäviä suhteessa pääoman eri tasoihin ja erityisesti suhteessa työväenluokkaan ja pääomaan, ja tämä johtaa poliittisen tiettyyn autonomiaan. Tämä vaikuttaa minusta avoimelta salaisuudelta. Tai se voi viitata johonkin muuhun, nimittäin siihen, että marxilaisten laatima vanha suhde rakenteen ja ylärakenteen välillä ei ole enää voimassa; siinä mielessä, että meillä ei ole enää yhtä rakennetta ja yhtä ylärakennetta vaan todellisuudessa kaksi rakennetta, jotka on käännetty päälaelleen, mikä tekee mahdolliseksi sen, että instituutiot valvovat pääomaa ja niin edelleen. Minusta tämä näyttää olevan argumentti, joka kulkee menshevikeistä Liu Shaoqiin ja aina PCI:hen asti — joten haluaisin hieman selvennystä tähän.

Poliittisen autonomia tarkoittaa kuitenkin jotain muuta, koska minusta näyttää siltä, että on olemassa historiallisia vaiheita, joissa poliittisen autonomia vahvistuu, eli voimakkaan muutoksen vaiheita, vallankumouksellisia vaiheita. Leninismi, maolaisuus — mitä ne ovat, jos eivät vahvistuksia poliittisen autonomiasta suhteessa taloudelliseen, massojen subjektiivisen tahdon noususta todellisuuteen? Tästä näkökulmasta katsottuna poliittisen autonomia on vallankumous. Ja tämä on ainoa merkitys, jossa voin hyväksyä tämän käsitteen poliittisen autonomiasta. Itse asiassa menisin vielä pidemmälle: ainoa Leninin näkökulma, joka tuntuu minusta nykyään hyväksyttävältä, on juuri tämä poliittisen autonomian näkökulma, politiikan ensisijaisuuden näkökulma. Mistään muusta — ja olen samaa mieltä Gobbin kanssa — ei ole enää hyötyä. Gobbi sanoi kuitenkin jotain mielenkiintoista, josta kannattaa keskustella: minusta vaikuttaa siltä, että Gobbi ei puhunut niinkään poliittisen autonomiasta vaan autonomiasta irti poliittisesta siinä mielessä, että kun kapitalismi tunnustaa instituutioiden riittämättömyyden, se ottaa tehtäväkseen tehdä politiikkaa ensimmäisessä persoonassa. Gobbi lisäsi myös, että on olemassa työväenluokan autonomia irti poliittisesta, eli työväenluokan vetäytyminen [ritrarsi] poliittisesta ymmärtäen poliittisen olemassa olevan yhteiskunnan kytkentäkeskukseksi. Tämä työväenluokan vetäytyminen poliittisesta on ilmeisesti uusi tapa, jolla työväenluokka tekee politiikkaa. Mielestäni tämä on peruskäsite koko lähihistorian ymmärtämiselle ja käsite, josta meidän on aloitettava analyysimme.

Vielä yksi viimeinen asia, ja mielestäni tämä on kysymys, joka on esitettävä suoraan Trontille. Trontin on selitettävä, onko hänen sanomisillaan eroa vai ei — ja ehkä en ole ymmärtänyt mitään, ja sitten hän voi kutsua minua kretiiniksi ja kertoa minulle sen — miten hänen sanomansa liittyy tai ei liity menshevikkien, Liu Shaoqin, Berlinguerin jne. teorioihin. Luulen todellakin, että olen ymmärtänyt hänet vakavasti väärin, koska nämä asiat vaikuttivat minusta lähes erottamattomilta.

Yhteenveto

Tronti: Meidän on otettava uudelleen käyttöön tämä tunnettu ja nykyään hieman väärinkäytetty termi ”poliittisen autonomia”. Meidän on tässä vaiheessa otettava se uudelleen esiin hyvin kriittisesti, kun tarkastelemme myös kaikkien täällä läsnäolijoiden panosta.

Toistaiseksi todettakoon tämä: tämän asiakirjan otsikko — ”poliittisen autonomia” — on yhden tähän nuorten tutkijoiden ryhmään kuuluvan opinnäytetyön otsikko, joten se on peräisin tästä tekstistä, jota kaikki teistä eivät tunne. Tässä vaiheessa sanoisin: alistetaan tämä termi kritiikin kohteeksi — eikä vain termi, vaan käsite. Tämä kritiikki ehdottaa mielestäni viime kädessä, että luovumme termistä. Miksi? Koska se on termi, joka on vaarassa pelastaa vanhan teeman, kun taas koko sen taustalla oleva ja siihen sisältyvä argumentti kallistuu — jos yleensäkään jotain — päinvastaiseen suuntaan. Sen tavoitteena oli tunnistaa uusia tutkimuspolkuja — ei kuitenkaan vielä uusia polkuja käytännön toimintaa varten (ja tähän asiaan palaamme vielä) — tutkimuspolkuja, jotka ovat uusia suhteessa tiettyyn perinteeseen, perinteeseen, jota olemme kiistanalaisesti kutsuneet ortodoksiseksi marxismiksi ja johon sisällytämme jopa niin sanotun vallankumouksellisen marxismin. Luulen, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän samaa mieltä tästä: koska nykyaikaistamisesta puhutaan niin paljon, joudumme kohtaamaan tarpeen nykyaikaistaa myös tiettyjä analyysivälineitä, jotka meille on periytynyt siitä, mikä on nyt valitettavasti myös kulttuurinen perinne. Ja tämä perinne, jonka yhä useammat ihmiset nykyään hyväksyvät (jopa niin, että he pääsevät akatemioihin ja yliopistoihin täydellä kunnialla) — tämä kulttuurinen perinne on itse marxilainen perinne kaikkine terminologioineen ja koko käsitteellisine puitteineen.

Joskus analyysia työstäessämme huomaamme, että tämä terminologia, tämä käsitteellinen kehys ei auta meitä, vaan pikemminkin vahingoittaa meitä. Huomaamme, että se on tutkimuksen este, este, joka meidän on aika ajoin ylitettävä. Lähdetään siis uudistumisen tielle ja uudistetaan myös tietyt analyyttiset ja käsitteelliset välineet sillä uhalla, että kyseenalaistetaan ne, joihin olemme eniten kiintyneitä — ei niinkään marxilainen traditio, vaan tämän perinteen klassinen isyys: nimittäin itse Marxin hahmo ja työ. Puheenvuorossamme teimme tämän selväksi ehkä ensimmäistä kertaa, vaikka näitä esi-isiä vastaan oli tehty muutama, tuskin tunnustettu kaiverrus (parricide, kuten te kaikki muistatte); ensimmäistä kertaa täsmensimme, miten joistakin näistä käsitteistä voitaisiin luopua. Löysimme näiden käsitteellistysten heikon kohdan juuri politiikan teoriasta — toisin sanoen marxilaisen politiikan kritiikistä. Siellä näimme juuret sille, mitä myöhemmin tapahtui tässä poliittisen tutkimuksen perinteessä, sillä siihen, mikä oli mielestäni Marxissa varsin ohutta, ei lisätty paljon muuta niin sanotun politiikan kritiikin osalta.

Tästä hyppääminen päinvastaiseen suuntaan, toisin sanoen terminologian käyttäminen, joka on täysin päinvastainen kuin tämä — kuten juuri termi ”autonomia” — on vaarallista. Nämä riskit olivat ilmeisiä keskustelussamme. Termi vie koko aiheemme — koko ongelmamme — ja vääristää sen jossain määrin, johtaa meidät järjestämään koko päättelymme käsitteiden ja teemojen ympärille, jotka eivät ole omiamme, teemojen, jotka tunnistamme vastustajamme teemoiksi — vaikka sijoittaisimmekin ne vaihtoehtoiseen kulttuuriin, vaihtoehtoisiin terminologioihin ja käsitteellisiin kehyksiin. Mielestäni voimme helposti luopua tästä termistä ja tunnustaa, että siinä saattaa olla myös ideologinen muoto, sen ideologisoituminen porvarillisen kulttuurin ja ideologian käsissä; tunnustaa, että tässä käsitteessä saattaa olla myös jälki poliittisesta utopiasta. Ja tämä on jotakin sellaista, joka on vierasta politiikan kritiikille sellaisena kuin me sen ymmärrämme, kritiikille, joka todellakin vastustaa kahta asiaa: ideologista prosessia ja utopistista ratkaisua.

Meidän on aina varottava tällaisia tutkimustuloksia, koska ne ovat samoja, joihin työväenluokan ajattelu on niin usein langennut, samoja, joilla on ollut niin kohtalokas vaikutus työväenluokan käytännön toimintatapoihin.

Voidaanko tälle poliittisen autonomian käsitteelle kuitenkin antaa teoreettinen määritelmä? Tässä kohtaa heräävät ensimmäiset epäilyt. Ongelma on: onko tämä autonomia aina olemassa, vai onko se olemassa vain tietyissä tapauksissa? Onko poliittista autonomiaa olemassa silloin, kun instituutiot ovat jäljessä vai silloin, kun ne ovat edistyneet kaikkeen muuhun nähden? Vaihtoehtoisesti, voimmeko puhua autonomiasta silloinkin, kun kaksi, hyvin tunnettua, rinnakkaista historiaa osuvat yksiin? Jos jätämme termin ”autonomia” syrjään, mielestäni näiden kahden alueen välinen erityinen ero — niiden eroavaisuus, niiden erillisyys — johtuu kapitalistisesta yhteiskunnasta, ja minun silmissäni näyttää siltä, että sen pitäisi olla olemassa joka tapauksessa. Toisin sanoen, ei ole kyse vain poliittisen viivästymisestä tai etääntymisestä suhteessa yhteiskunnalliseen, mikä korostaa sen erityisyyttä; pikemminkin sen erityisyys on, sanoisin, luonnollinen tosiasia — aineellinen tosiasia — joka historiallisesti luonnehtii porvarillisia poliittisia instituutioita ja niiden sisällä toimivaa poliittista kerrostumaa. Tämä on kvalifikaatio, jonka haluaisin esittää. Voimme joka tapauksessa ymmärtää tämän erityisyyden, joka todellakin selittää sekä sen, että on olemassa viivytys, että sen, että on olemassa pulttaaminen eteenpäin. Se voi selittää sen, mikä sitten kiinnostaa meitä edelleen, nimittäin sen, että tätä erityisyyttä voidaan käyttää käytännölliseen, vaihtoehtoiseen hankkeeseen: poliittisten instituutioiden käyttöön, joka on erillinen siitä käytöstä, jota pääoma tavallisesti käyttää yhteiskunnassaan, yhteiskunnallisissa suhteissaan, tuotantosuhteissaan — joita me emme joka tapauksessa voisi ottaa pääomalta.

Merkittävä piirre, jota mielestäni on korostettava, on seuraava: tuotantosuhteiden, yhteiskunnallisten suhteiden tasolla emme voi ajatella työväenluokan olevan hallitsevassa asemassa; vaikka kyllä, meillä voi olla tapauksia — historiallisesti meillä on ollut tapauksia — joissa kahden luokan väliset voimasuhteet tuotantosuhteissa ovat työväenluokalle suotuisia. (Meillä on ollut joitakin tämäntyyppisiä historiallisia tapauksia, eikä ollut sattumaa, että nämä olivat niitä, joita tarkastelimme, joita jatkoimme paljastamaan; joissakin tapauksissa luimme uudelleen tietyistä amerikkalaisen työväenluokan kamppailumuodoista, käymme niitä uudelleen läpi tietyssä mittakaavassa — ja tietty italialainen työväenluokka 60-luvulla voi myös olla tässä avuksi). Joissakin historiallisesti erityisissä tapauksissa meillä on siis työväenluokalle suotuisa voimasuhde tuotantosuhteissa ja siten myös yleisissä yhteiskunnallisissa suhteissa. Nämä ovat kuitenkin täysin erityisiä historiallisia tapauksia. Emme voi sanoa, että tuotantosuhteissa olisi erityinen mahdollisuus työväenluokan herruudelle, koska nimenomaan ja historiallisesti koko kapitalistisen yhteiskunnan kehitysprosessissa olemme nähneet, että tuotantosuhteita hallitsee yksi puoli: niitä hallitsee pääoma. Mielestäni työväenluokka ei voi hallita näitä suhteita pitkällä aikavälillä, historiallisesti ja strategisesti. Työväenluokka voi voittaa tuotantosuhteiden sisällä käytävän kamppailun vain satunnaisesti; strategisesti se ei voita, ja strategisesti se on joka tapauksessa alistettu luokka.

On totta, että tästä näkökulmasta voimme luoda uuden tuotantosuhteiden historian, niin että voimme sanoa, että kapitalistisen yhteiskunnan historiassa ei ole yhtä luokkaa, joka aina hallitsee, ja toista luokkaa, jota aina hallitaan. Tämä yksinkertainen näkemys kapitalistisesta yhteiskunnasta, jossa työväenluokka, sikäli kuin sitä aina riistetään, on aina alistettu luokka, on mielestäni väärä historia. Meidän on tarkasteltava myös niitä hetkiä kapitalistisen yhteiskunnan historiassa, joissa näin ei ole ollut.

Näin syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka poikkeaa siitä, mitä on osittain oletettu, myös tässä tapauksessa perinteen perusteella. Syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka liikkuu myös poliittisesti perustavanlaatuisella tasolla, toisin sanoen tehtaan tasolla — tieteellisen tehdaskäsityksen mukaisesti. Toistan kuitenkin, että emme voi missään tapauksessa ajatella strategista, työväenluokan hallintaa tuotantosuhteista. Meidän on siis väistämättä jälleen kerran siirrettävä keskustelun maastoa.

Keskustelu kapitalistisen yhteiskunnan poliittisen kentän erityispiirteistä tavoittelee teoreettisesti (koska valitettavasti keskustelemme teoreettisella tasolla); voimme valitettavasti vain manipuloida käsitteitä – vaikka haluaisimmekin, emme voisi manipuloida ja liikuttaa luokkia, sillä olemme täällä, rajoittuneet näihin rooleihin) ymmärrystä siitä, miten kapitalistisessa yhteiskunnassa tämä poliittisen maaston erityisyys, jos sallimme sen, voi tarjota mahdollisuuden poliittiseen hallintaan tietyllä ajanjaksolla, pitkällä ajanjaksolla — siis aidosti strategisen suunnitelman mukaisesti — ei vain ja aina pääomalle, vaan myös sen välittömälle vastapuolelle. Ei ole sattumaa, että vallankumouksellinen marxilaisuus on siirtynyt tälle alueelle.

Se, mitä edellinen toveri sanoi, on oikein: jos voidaan sanoa, että poliittisen autonomiaa ei vain teoretisoitu vaan että sitä myös harjoitettiin, se tapahtui niissä vallankumouksellisten murtumishetkissä, jotka todella tapahtuivat ja onnistuivat, vaikkakin vain välittömästi, vaikkakin strategisesti ne koottiin uudelleen joksikin muuksi. Toisin sanoen se, mitä kutsumme poliittisen maaston erityisyydeksi, on tietyissä tapauksissa osunut yhteen vallankumouksellisen teon kanssa. Ja tämä johtuu siitä, että aina kun asetamme kapitalististen tuotantosuhteiden todellisen ja tehokkaan muutoksen ongelman, toisin sanoen todellisen muutoksen, ja otamme siten kumouksellisen, vallankumouksellisen aseman – sillä hetkellä esiin nousee jälleen kerran ja väistämättä poliittinen maaperä. Koska tuolloin meidän on tartuttava ainoaan maastoon, jossa voimme luoda voimasuhteen, ei hetkellisesti sopimusneuvotteluissa, vaan strategisen, pitkän aikavälin vision pohjalta.

Voimme strategisesti suunnitella pitkän aikavälin hallintaa vain tällä poliittisella maaperällä, toisin sanoen vain, jos otamme pääomalta sen todellisen valtakoneiston, toisin sanoen sen valtion. Tämän ongelman korostaminen, tämän poliittisen erityisyyden korostaminen niissä tapauksissa, joissa se toimii — tai paremminkin niissä tapauksissa, joissa se on toiminut — tarkoittaa myös sitä, että poliittisesti suhteutetaan historialliset tapahtumat, jotka ovat osuneet yhteen välittömästi voitokkaan, vallankumouksellisen toiminnan kanssa.

Missä mielessä tällaista terminologiaa — poliittisen maaston käyttöä — pitäisi sitten vaatia takaisin? Mielestäni se on otettava käyttöön tietyssä mielessä. Jos me tänään valitsemme tämän nimenomaan poliittisen maaston, voimme tehdä sen vain, jos aiomme tehdä siitä pitkäaikaisen ja kestävän, kun jätämme sivuun kaiken ideologian, kaikki mahdolliset vallankumoukselliset ideologiset koneistot. Toisin sanoen emme voi ottaa ongelmaa uudelleen käyttöön sellaisena kuin se on esitetty tietyissä menneisyyden vallankumousmalleissa. Miksi? Koska nykytilanne ei ole enää sama ja koska historialliset kokemukset ovat opettaneet meille, että niissä paikoissa, joissa vallankumous on omaksunut poliittisen erityispiirteen varsinaisessa merkityksessä — mutta erityisten hukattujen tilaisuuksien perusteella, kapitalistisen poliittisen kerrostuman epätäydellisen välittämisen perusteella, joka juuri tästä syystä on tarvinnut korvaamista — juuri näissä tapauksissa on ollut välitöntä vallankumouksellista menestystä, taktisia voittoja, mutta pitkällä tähtäimellä strategisia tappioita. Jälleen kerran, näissä tapauksissa he olivat tulleet toimeen vain tämän poliittisen erityispiirteen kanssa. Toisin sanoen ne eivät olleet päässeet uusiin sopusointuihin niiden suhteiden kanssa, jotka kykenevät toimimaan pääoman ja tämän poliittisen erityisyyden välillä, toisin sanoen pääoman ja sen valtion välillä. Ehkä näissä tapauksissa politiikan autonomiaa oli liioiteltu. Ehkä sitä liioiteltiin niiden pelatessa vain yhdellä maastolla. Toisin sanoen he eivät nähneet, miten tämä poliittisen maaston käyttö voisi olla pitkällä aikavälillä voitokasta, koska se oli samanaikaisesti yhteneväinen kapitalistisen edun kanssa ja toisaalta taas toisaalta työväenluokan edun kanssa. Tässä päästään ongelmien solmuun, joka on mielestäni hyvin sekava, mutta joka, kun se on kerran avattu, voi auttaa meitä ymmärtämään asioita paremmin.

Meidän on ensin lähdettävä liikkeelle tosiasioista. Tähän asti tutkimuksessamme meillä on ollut kapitalistisesta yhteiskunnasta käsitys, jota kutsuisin monoteistiseksi. Teimme siis vain vähän uudistaaksemme marxilaista perinnettä, jota nykyään väitämme kritisoivamme. Marxilainen skeema nimittäin sanoi, että kaiken liikkeelle paneva voima on rakenteen, rakenteellisten liikkeiden, taloudellisten suhteiden, tuotantosuhteiden näkymätön käsi; tämä oli ainoa moottori, joka ajaa kaikkea muuta. Mitä me siis teimme? Seurasimme tuotantosuhteiden merkkiä, ja sen sijaan, että olisimme sanoneet tuotantosuhteet, sanoimme, että tuotantosuhteissa on yksi asia, joka ohjaa niitä ja joka siten ohjaa kaikkea muuta; ja että se, mikä ohjaa kaikkea, on nimenomaan palkkatyö, työväenluokka. Korvasimme siis subjektin, koneen moottorin; mutta säilytimme käsitteen yhdestä ainoasta moottorista, kapitalistisen yhteiskunnan yhdestä jumalasta, joka meille ei ollut tuotantosuhteet yleensä vaan työväenluokka erityisesti.

Mitä pidemmälle kapitalistinen yhteiskunta etenee ja mitä enemmän se kypsyy, sitä monimutkaisemmaksi todellisuus muuttuu. Ei ole sattumaa, että puhuimme koneista, suurpääomasta suurten koneiden tasolla. Emme tehneet niin ehdottaaksemme tiettyjä ideologioita, moniarvoisuutta ja muuta vastaavaa, vaan siksi, että kapitalistinen yhteiskunta on itse asiassa jotakin entistä monimutkaisempaa — ei vain ulkonäöltään vaan nimenomaan liikkuvassa todellisuudessaan. Se on jotakin, joka sisältää itsessään erilaisia maastoja ja joka ei koskaan ratkaise lopullisesti yhden maaston ylivaltaa muihin nähden.

Voimme jopa sanoa, että luokkaherruus ei ole koskaan yksiselitteinen, ei edes kapitalistisessa yhteiskunnassa. Toisin sanoen ei ole totta, että kapitalistiluokka hallitsee aina ja muut ovat aina hallittuja. On hetkiä ja tilaisuuksia, jolloin tämä prosessi voidaan kumota. Meidän on siis ajateltava kapitalistista yhteiskuntaa siten, että siinä on useita moottoreita käynnissä samanaikaisesti, ja meidän on otettava ne kaikki huomioon, jos haluamme poliittista toimintaa, jolla on konkreettinen merkitys, toisin sanoen jos haluamme mahdollisuuden toteuttaa käytännössä tavoittelemamme tavoitteet. Tästä me puhuimme eilen: poliittisesta kyvystä pelata useammalla kuin yhdellä pöydällä ja ymmärtää, että vaikka tuotantosuhteet ovat varmasti perustavanlaatuisen tärkeitä ja vaikka ne osoittautuvat tietyinä hetkinä ja tietyissä historiallisissa vaiheissa ensisijaiseksi ratkaistavaksi kysymykseksi, toisissa vaiheissa huomaamme, että näin ei ole. Toisissa vaiheissa huomaamme, että tuotantosuhteissa itsessään on esteitä, jotka estävät niitä tuhoutumasta sellaisella tavalla, jolla ne mielestämme voisivat ja pitäisi tuhoutua. Nämä kysymykset, nämä esteet, ovat peräisin muilta alueilta.

Näin ollen pääoman ja sen valtion välinen suhde on toinen alue, joka meidän on aina otettava huomioon, koska tietyissä erityistapauksissa se voi olla hallitseva ongelma, poliittinen alue, joka on asetettava etusijalle, ei vain välittömän repeämän aikaansaamiseksi vaan nimenomaan koko liikkeemme strategisen uudelleenjärjestelyn aikaansaamiseksi. Mielestäni tämä erityinen hetki — ei ainoastaan italialainen vaan myös kansainvälinen (selvitämme vielä tämänkin) — kertoo meille, että poliittinen kenttä siirtyy nykyään yhdestä pisteestä toiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että olisi suosittava erilaista maastoa verrattuna siihen, mitä suosimme aiemmassa tutkimuksessamme sekä joissakin aiemmissa poliittisissa toimissamme. Kun teoretisoimme tiettyjä asioita — strategista kumoamista, työvoiman ajamista kaikessa — mitä teimme? Kyse ei ole siitä, että keksimme asioita. Näimme vain heijastuksen määrätystä todellisuudesta, joka ei ollut mitään muuta kuin empiirinen ja materiaalinen todellisuus, jonka pätevyys kasvoi sitä enemmän, mitä enemmän se ilmaisi luokkataistelun määrättyä hetkeä nimenomaan Italiassa. Tämä oli noiden teoreettisten löytöjen vahvuus. Se oli kuitenkin samalla myös niiden rajoite, sillä ne olivat abstraktioita, jotka johdimme ehkä liian välittömästi siitä erityisestä todellisuudesta, joka oli silmiemme edessä. Välittäminen oli siinä tapauksessa toisin sanoen liian heikkoa; välitysketju oli liian lyhyt.

On tiettyjä hetkiä, jolloin sen sijaan pidentää välitysketjua, nimenomaan saadakseen todellisuudesta oikeanlaisemman abstraktion, joka vastaa paremmin paitsi luokkataistelun tiettyä hetkeä, myös strategisesti pidempää ajanjaksoa. Ero on siinä, että kun tuolloin heijastimme vain tämäntyyppistä todellisuutta, tänään olemme teorian tekijän, tutkijan kannalta erilaisen tilanteen edessä — eli tämän keskustelun avulla yritämme ennakoida tietynlaista todellisuutta. Tästä on kyse: nykyään emme ole vielä siinä vaiheessa, että poliittinen kenttä olisi todella etuoikeutettu muihin verrattuna. Emme ole vielä sellaisessa hetkessä, ja monet tämän keskustelun ymmärtämiseen liittyvät vaikeudet johtuvat juuri tästä tosiasiasta: siitä, että olemme vielä hetkessä, jolloin kamppailun luokkamaasto, tuotantosuhteiden valinta, on edelleen ratkaiseva todellisuus.

Mielestäni menneisyydestä on jäänyt jäänteitä, jotka jatkuvat tänäkin päivänä. En tiedä, olisiko tämän sanominen virheellistä tai epätarkkaa, mutta se työväenluokan kamppailu, jota näemme tänään, on jäänne tietyntyyppisestä työväenluokan kamppailusta, joka oli tyypillistä Italiassa erityisesti 60-luvun alussa. Tämä on niin totta, että voimme havaita työväenluokan kamppailun pikemminkin laskevan kuin nousevan paraabelin. Kuitenkin — luottaen siihen yhteen asiaan, joka meillä ehkä on, tähän enemmän tai vähemmän arvokkaaseen teoreettiseen abstraktiokykyyn — voimme sen sijaan ennustaa jotain muuta: pian, ei kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, ”poliittisesta” maastosta, niin sanotusta muodollisesta maastosta, tulee itse luokkataistelun etuoikeutettu maasto. Koska, kuten olemme sanoneet, pääoman on ehdottomasti ratkaistava valtio-ongelmansa tässä kehitysvaiheessa. Tämä on se tosiasia, johon viittasimme. He ovat joutuneet talouskehityksen poliittisen pullonkaulan eteen, joka on jotenkin voitettava. He viivyttelevät niin kauan kuin haluavat; lykkääminen on ensiluokkainen poliittinen taito, erityisesti Italian poliittisessa kerrostumassa — vaikkakaan ei vain siellä. Sanoisin, että kun tekee politiikkaa muodollisessa mielessä, oppii lykkäämään ongelmia, oppii olemaan kohtaamatta niitä suoraan ja niin edelleen. He pystyvät siis lykkäämään ja viivästyttämään tätä ratkaisua niin kauan kuin se on heille mahdollista ja sopivaa. Mutta he joutuvat tämän poliittisen pullonkaulan eteen: tämänkaltainen kapitalistinen kehitys ei voi edetä ilman, että sen edessä oleva valtiokoneisto, joka ei enää vastaa kapitalistisen taloudellisen kehityksen nykyistä tasoa, poistetaan.

Tämä on ennusteemme. Se kertoo meille, että kun pääoma päättää siirtää toimintansa tälle alueelle, koko luokkataistelun peli siirtyy väistämättä myös tälle alueelle. Minulle kyse on jopa siitä, että ennakoidaan pääoman siirtyminen tälle maastolle, että kohdataan poliittisen pullonkaulan kysymys ja näin ollen valtiojärjestyksen uudistaminen ja että tehdään tämä ennen kuin pääoma tulee tietoiseksi siitä ja laatii suunnitelmansa tämän uudistuksen toteuttamiseksi tehokkaasti ja konkreettisesti. Näin ollen prosessi — en sanoisi uudistuksen vaan kapitalistisen valtion poliittisen vallankumouksen sellaisena kuin se on — on hanke, jota työväenluokan on tänään ennakoitava, jopa kapitalistien omaan tarpeeseen nähden. Ja tämä voidaan tehdä; se voidaan tehdä konkreettisesti, koska se ei ole puhtaasti ja yksinomaan työväenluokan tarve, koska se on myös kapitalistien tarve. Juuri siksi, että se on kapitalistien tarve, se on olennainen, todellinen tosiasia kapitalistisessa yhteiskunnassa; se on tarve, joka toimii aineellisesti, jota voidaan tavoitella aineellisesti. Jos pääoma ei kokisi tätä ongelmaa — joku sanoi tämän eilen myös — mahdollisuutta kohdata se ei olisi olemassa. Ja silloin me todella palaisimme utopistiseen poliittiseen viitekehykseen. Mitä tämän ennakointi tarkoittaa? Se tarkoittaa, että toimitaan siten, että poliittisen pullonkaulan ylittämisprosessissa työväenluokkaa ei pidetä kapitalistiselle aloitteelle alisteisena vaan hegemonisena (jos haluamme käyttää tätä sanaa), että sillä on niin sanottu hallitseva luokkarooli poliittisella kentällä.

Mielestäni mitä enemmän tämä työväenluokan siirtyminen hallitsevaksi luokaksi poliittisella kentällä toteutuu, sitä enemmän työväenluokka työntää poliittista kenttää eteenpäin luopumalla ”vallankumouksellisesta” ideologisesta koneistosta. Toisin sanoen, jos me tänään sanomme, että emme kannata valtion modernisointihanketta tai valtion sopeuttamista tuotantokoneistoon, meidän on pidettävä kiinni täysin päinvastaisesta teesistä. Meidän olisi jälleen kerran sanottava, että kannatamme valtiokoneiston murskaamista. Meidän olisi ehdotettava, että järjestämme — ruohonjuuritasolla, tuotantosuhteissa ja todellakin tehokkaasti — edellytykset kuuluisalle suoralle yhteenotolle. Tämä on vaihtoehto. Nyt kysyn teiltä: missä ovat organisaation välineet tällaisen harppauksen saavuttamiseksi? Täältä ja vain täältä puuttuu organisatorinen väline, organisatorinen instrumentti, ja syystä, jonka me kaikki ymmärrämme: työväenliikkeen organisaatiota ei ole käytettävissä tämänkaltaiseen toimintaan; sitä ei voi olla olemassa lyhyellä aikavälillä, ja on oikein, että sitä ei ole olemassa. Juuri tässä työväenluokka joutuu alttiiksi, juuri tässä se on vailla aseita. Ja te kaikki tiedätte, mitä suoranainen yhteenotto ilman järjestäytymistä merkitsisi työväenluokalle tänä päivänä. Luulen, että voitte kaikki kuvitella sen: se merkitsisi strategista tappiota pitkällä aikavälillä, tappiota, josta toipuminen veisi vuosikymmeniä; historiallinen vallankumousnäkymä sulkeutuisi, aivan kuten se on sulkeutunut joissakin maissa.

Mitä tapahtuu, kun otamme toisen näkökulman? Kun tarkastelemme poliittista erityispiirrettä valtion uudistusohjelmassa (mutta tässäkin yhteydessä on valitettavasti käytettävä sanoja, jotka eivät ole asianmukaisia — kun puhutaan valtion uudistamisesta, ajatellaan hajauttamista, alueita¹⁶; Sanon sen siinä mielessä, että valtiosta on tehtävä tuottava kone, että byrokraattiset kiinnikkeet on poistettava valtion sisältä, että siitä on tehtävä ketterä kone, jota työväenluokka voi käyttää — aivan kuten olen aina ajatellut työväenluokan puoluetta käsiaseena, kuten kerran sanoin, eli rakenteena, jota voidaan käyttää poliittiseen kamppailuun), kun hyväksymme tämän poliittisen kamppailun maaston, näemme jotain outoa — mitä te kaikki sanotte paradoksaaliseksi — jotain, joka on suotuisa tämäntyyppiselle projektille. Löydämme työväenliikkeen yhden tason — eli työväenliikkeen historiallisen organisaation — joka on käytettävissä tämäntyyppiselle toiminnalle. Jos asiaa miettii tarkkaan, huomaa, että nykyisen työväenliikkeen rakenne on todellakin rakenne, joka vastaa tämäntyyppistä poliittista hanketta. Jos meillä itsellämme ei olisi minkäänlaista puoluetta, ei reformistista eikä vallankumouksellista, olisimme vaatineet uuden puolueen perustamista (kuten on tehty muina aikoina), vallankumouksellisen puolueen perustamista, joka vastaisi luokan määrätietoisia, ruohonjuuritason instansseja. Sen sijaan tämäntyyppistä projektia varten meillä on edessämme organisatorisia välineitä, jotka ovat aikaisemman politiikan ja niiden sisäisen rakenteen vuoksi käytettävissä tämäntyyppistä toimintaa varten. Kyseessä on paradoksaalinen historiallinen tilanne, mutta se on paradoksi, jota on hyödynnettävä.

Olette kaikki tuoneet esiin — ja olen samaa mieltä — sen korkean tason, jonka luokka on saavuttanut Italiassa ja Euroopassa yleensä. Tasolle, jonka on saavuttanut työväenluokka, joka ei ole riisuttu aseista, vaan joka on ketterä, valpas ja joka taistelee jatkuvasti huolenaiheistaan — joka ei ole alisteinen eikä halua tulla alisteiseksi. Toisaalta meillä on edessämme poliittinen projekti, jota työväenluokka ei selvästikään ole halukas toteuttamaan, ennen kuin tämä projekti pannaan tehokkaasti täytäntöön ohjelmana. Emme voi odottaa työväenluokalta ennustuskykyjä siinä mielessä, että emme voi odottaa työväenluokan mystisestä povestaan ennakoivan pääoma-alan määrätietoisia mahdollisia kehityskulkuja. Olen vakuuttunut siitä, että kun kapitalistinen osapuoli panee tämän hyökkäysprosessin täytäntöön poliittisella tasolla, jotta se voisi muuttaa sitä, toisin sanoen ylittääkseen tämän poliittisen pullonkaulan — samalla hetkellä ja samoista syistä työväenluokan ja sen järjestöjen välinen suhde tulee jälleen peliin — suhde, joka koostuu niin ikään sopeutuksista ja harppauksista. Nämä asiat liittyvät toisiinsa, koska tämä kapitalistinen yhteiskunta on täynnä artikulaatioita — artikulaatioita, jotka meidän on hallittava kokonaisuudessaan.

Meidän ei pitäisi ajatella, että historialliset järjestöt siirtyisivät tuolloin valtavasti niin sanottuihin vallankumouksellisiin kantoihin; älkäämme sortuko tällaiseen uudenlaiseen ideologiaan, joka on vallankumouksellinen vain nimellisesti. Tämä ei ole tavoite; ongelma on toinen. Kyse on siitä, että työväenluokka saa takaisin tietynlaisen suhteen, joka ei ole niinkään kriittinen tai polemisoiva vaan käyttökelpoinen, jossa järjestöjä käytetään siihen, mitä ne todellisuudessa ovat. Ei siksi, mitä niiden pitäisi olla työväenluokan vallankumoukseen suuntautuvan ”historiallisen kohtalon” mukaan, vaan siksi, mitä ne ovat: tämä rakenne, joka tällä hetkellä voi palvella tätä poliittista siirtymää. Siirtymä, jossa nähdään tarve voittaa tämä poliittinen pullonkaula asiana, joka hyödyttää pääomaa siinä mielessä, että pääoma tarvitsee sitä, mutta joka hyödyttää myös työväenluokkaa, koska se antaa sille mahdollisuuden irtautua pohjimmiltaan toistuvasta taisteluprosessista, joka toistuu samalla tasolla muuttamatta voimasuhteita siten, että työväenluokka uuvuttaa itsensä onnistumatta uhkaamaan kapitalistisen yhteiskunnan yleistä uudelleenkokoonpanomekanismia taloudellisella ja poliittisella tasolla. Tämä on sellainen monimutkainen argumentti, jonka voimme esittää tästä asiasta.

Tässä on tullut esiin erittäin tärkeä ongelma: voimmeko tehdä kaiken ikään kuin se tapahtuisi täällä ja ikään kuin kaikki voisi tapahtua vain täällä? Toisin sanoen, onko tämä todella italialainen prosessi tällä hetkellä, tässä tilanteessa, jossa kapitalistisessa yhteiskunnassa tai kapitalistisen kansakunnan käsitteessä ei enää ole erityisyyttä? On selvää, että prosessi on luonteeltaan kansainvälinen. Sanoisin, että tämä poliittinen pullonkaula on olemassa pääoman kannalta kansainvälisellä tasolla; en usko, että se on puhtaasti italialainen asia. Täällä koemme sen erityisenä ilmiönä, nimittäin poliittisen kerrostuman makroskooppisena jälkeenjääneisyytenä suhteessa sen tuotantokoneistoon. Mutta tätä pääoman poliittista pullonkaulaa esiintyy enemmän tai vähemmän myös muissa maissa.

Pääomalta on liian pitkään puuttunut poliittinen aloite kansainvälisellä tasolla. Liian kauan siltä on puuttunut se, mitä voisimme kutsua ”suureksi aloitteeksi”, toisin sanoen ne nopeat sysäykset eteenpäin, joita kapitalistisella tasolla silloin tällöin syntyy. Viimeinen näistä oli rooseveltilainen kokemus. Tämä on pohjimmiltaan se historiallinen esimerkki, jota ajattelemme puhuessamme ”poliittisen maaston etenemisestä suhteessa yhteiskuntaan”. Kyse ei niinkään ole historiallisesta ennakkotapauksesta, vaan erityisestä viitekehyksestä, jossa pääoma joutui jatkuvien työväenluokan taistelujen (jotka sielläkin toistuvat ja uupuvat tuotannon tasolla) verkoston pohjalta tekemään yleisluonteisen poliittisen aloitteen. Tuo poliittinen aloite tilanteen vakauttamiseksi — erityisesti suuren kriisin ollessa käynnissä — oli kapitalistisesta näkökulmasta menestyksekäs juuri siksi, että se ei uhannut koko tilanteen puitteita, juuri siksi, että työväestöltä puuttui tuolla hetkellä olemassa oleva organisatorinen väline, joka olisi kyennyt ennakoimaan kapitalistisen aloitteen, muuttamaan sitä sisältäpäin, ehdollistamaan sen. Tämän jälkeen prosessi suljettiin jälleen siinä mielessä, että kapitalistien aloite ei pysynyt tällä tasolla eikä työväenluokan aloite hypännyt eteenpäin. Tapahtui kapitalistisen poliittisen maaston kääntyminen taaksepäin, itse luokkataistelun lohko, joka palasi kriisiä edeltäville, vallankumousta edeltäville poluille — haluamme käsittää tämänkin yhtenä monista vallankumouksista, joita tapahtuu kapitalististen rakenteiden sisällä. Tämä pääoman suuri poliittinen aloite on puuttunut liian kauan. Mielestäni tämä ongelma tulee esiin, sen on esiinnyttävä jossain vaiheessa. Kyse ei ole ennustamisesta, vaan siitä, että tehdään joitakin hypoteeseja, joita vasten tilannetta voidaan mitata. Kaikki hypoteesit ovat usein vedonlyöntejä, koska johdamme kehityssuunnan muutamista tapahtumista. Ei ole itsestään selvää, että nämä hypoteesit sitten vahvistuvat. Tilannetta voivat muuttaa muuttavat tekijät, ja voi olla, että mikään niistä ei toteudu.

Minusta tämänpäiväisen keskustelumme on perustuttava tälle maaperälle ja ennustettava, että pääoma ottaa poliittisen aloitteen haltuunsa myös kansainvälisellä tasolla, millä on tiettyjä vaikutuksia, joilla voi olla merkittäviä vaikutuksia täällä Italiassa. Emme voi sulkea pois sitä, että jotkin maat siirtyvät ensin ja toiset myöhemmin. Pääoman kansainvälistymistä ei tarvitse liioitella. Kyse ei ole siitä, että pääoman kansainvälisellä tasolla vallitsisi poliittinen homogeenisuus. Esimerkkinä voidaan kuitenkin mainita, että eurooppalainen rakenne on jo nyt jotakin, joka tarjoaa pääomalle määrämuotoisen poliittisen rakenteen.^{17 17} On todennäköistä, että jatkamme jollain tavalla tällä tiellä. On todennäköistä, että emme ole enää niinkään rakenteen tai yleisen kansainvälisen liikkeen, vaan määrämuotoisten maaryhmien edessä. Meidän on pidettävä silmällä tätä kansainvälistä tilannetta. Meidän on otettava huomioon Saksan sosialidemokratian liikkumisaste, joka pystyy siirtymään tällaiseen poliittiseen aloitteeseen kotimaassa sen jälkeen, kun se on vahvistanut valtaansa joidenkin ulospäin suuntautuvien aloitteiden avulla. Ranskassa tällaista kehitystä ei voida sulkea pois (en halua sanoa, että vasemmiston yhtenäisyyden varaan pitäisi luottaa liikaa). Lyhyesti sanottuna on mahdollista, että tämäntyyppinen kehitys käynnistyy uudelleen, että koko tämä monimutkainen prosessi käynnistyy uudelleen.

En tiedä, missä määrin tämä koko väite on menshevistinen. Ehkä siinä on joitakin yhtäläisyyksiä. Kuitenkin se, että jotkut pitivät tätä menshevikkien argumenttina, toiset stalinistien, toiset gramscilaisten jne. argumenttina, tarkoittaa, että siinä on paljon ristiriitaisia asioita — mikä luultavasti tarkoittaa, että ajatukset ovat muotoutumassa. En tiedä, mitä nämä erot ovat. Minusta se ei karkeasti sanottuna näytä olevan menshevikkien argumentti. Mielestäni on oikeampaa sanoa, että olemme saaneet takaisin poliittisen bolshevistisen autonomian. Toistan kuitenkin, että kyse on muotoutumassa olevista ajatuksista, jotka meidän on vielä laitettava mahdollisen uudelleentarkastelun sulatusuuniin, jota meidän kaikkien on todellakin toivottava.

joulukuun 5–6, 1972

Kääntäjät Andrew Anastasi, Sara R. Farris ja Peter D. Thomas kiittävät Matteo Mandarinia huolellisesta käsikirjoituksen tarkistuksesta ja monista arvokkaista kontribuutioista englanninkieliseen versioon. PDF

Lähdeviitteet

1. Kääntäjän huomautus: Adjektiivi arretrato voi viitata ”jälkeenjääneisyyden” lisäksi myös alikehittyneisyyteen ja ”takapajuisuuteen” sekä taaksepäin suuntautuvaan liikkeeseen, taantumiseen tai taantumiseen. Olemme lisänneet termin sulkuihin tässä ja jäljempänä olevissa tapauksissa, joissa käännös muuttuu asiayhteyden mukaan. ︎
2. K.huom: Tronti oli äskettäin analysoinut New Dealin kapitalistista poliittista aloitetta teoksen Workers and Capital toisen painoksen jälkikirjoituksessa. Ks. ”Postscript of Problems” [1970], teoksessa Workers and Capital, käännös David Broder (London: Verso, 2019), 277-326. ︎
3. K.huom: On huomattava, että italialainen termi classe operaia viittaa nimenomaan teolliseen työväenluokkaan. ︎
4. K.huom: Bruno Trentin oli metallityöntekijöiden ammattiliiton Federazione Impiegati Operai Metallurgici (FIOM) johtaja. Giovanni ”Gianni” Agnelli oli autonvalmistaja FIATin johtaja. ︎
5. K.huom: Toinen kristillisdemokraatti Giulio Andreottin johtama hallitus muodostettiin kesäkuussa 1972, ja valtiovarainministerinä toimi liberaalipuolueen Giovanni Malagodi. ︎
6. K.huom: ”Mezzogiorno” (kirjaimellisesti ”keskipäivä”) viittaa Etelä-Italiaan. ︎
7. K.huom: Vuonna 1969 työläiset ja opiskelijat kävivät laajoja kamppailuja, jotka tunnetaan nimellä ”kuuma syksy”. ︎
8. K.huom: ”Welfare state” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
9. K.huom: ”Outputs” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
10. K.huom: Tämän panoksen on todennäköisesti antanut Romolo Gobbi, ks. huomautus 14 jäljempänä. ︎
11. Italian toimituksen huomautus: Sergio Bologna oli aiemmin pitänyt samassa koulussa esitelmän kemianteollisuuden teollista sykliä käsittelevässä konferenssissa. ︎
12. K.huom: Yksi Trontin vuoden 1970 ”Postscriptin” osioista oli otsikoitu ”Marx Detroitissa”. ︎
13. K.huom: Ks. Kominternin kolmas kongressi, ”Teesit kommunististen puolueiden organisatoorisesta rakenteesta, niiden työtavoista ja työn sisällöstä.” (1921). ︎
14. K.huom: Tämä viittaa lähes varmasti Romolo Gobbiin, militanttiin, joka oli mukana Quaderni Rossin ja Classe Operaian kokemuksissa ja johti työntekijöiden tutkimuksia Torinon FIATilla. ︎
15. K.huom: Montedison oli Italian suurin kemikaalien teollisuustuottaja. ︎
16. K.huom: Vuonna 1970 Italian alueista tuli hallinnollisia yksiköitä, joilla on jonkin verran hajautettua valtaa ja edustusta. Näin ollen le regioni -kysymys oli hyvin ajankohtainen tämän seminaarin aikaan. ︎
17. K.huom: Tronti viittaa Euroopan talousyhteisöön (ETY), myöhemmän Euroopan unionin edeltäjään. ︎

Lähde: https://viewpointmag.com/2020/02/26/the-autonomy-of-the-political/

kirjoittajat: Linda Martin Alcoff & Jose Alcoff, julkaistu Science & Society, Vol. 79, No. 2, April 2015, 221-242

Tiivistelmä

Autonomismi on kasvava voima maailmanlaajuisessa vasemmistossa ja tärkeä vaikuttaja ”neliöiden liikkeissä”. Anarkistit pitävät autonomismia usein marxilaisena poikkeamana ja marxilaiset anarkismin muotona, mutta autonomismi on jotain siltä väliltä: marxilaisuuden muoto, jossa on vahva taipumus paikallisuuteen, horisontaaliseen päätöksentekoon ja antiautoritarismiin. Sen historiaa tarkasteltaessa voidaan tunnistaa neljä teoreettista erityispiirrettä: sen käsitys autonomiasta, sen lähestymistapa kysymykseen yhteiskunnallisesta ja yksilöllisestä, sen pyrkimys laajentaa käsityksiä siitä, ketkä lasketaan työntekijöiksi ja mikä lasketaan vastarinnaksi, ja sen pyrkimys tehdä hajauttamisesta periaatekysymys. Liikettä vastaan esitetyt kolme kritiikkiä keskittyvät luokka- ja rotusuhteeseen, kieltäytymiseen yhteistyöstä järjestäytyneen työvoiman kanssa ja autonomian fetisismiin. Näistä ongelmista huolimatta autonomismi on tärkeä suuntaus kaikkien vasemmistolaisten ymmärrettäväksi.

Autonomisteille vieraantuminen oli autonomian kääntöpuoli, ja molemmat olivat pohjimmiltaan pikemminkin sosiaalisia kuin yksilöllisiä kokemuksia.
— Michael Staudenmeier (2012, 281)

1. Johdanto

Useimmissa suurimmissa kaupungeissa Yhdysvalloissa ja Euroopassa (erityisesti Länsi-Euroopassa ja Skandinaviassa) sekä Meksikossa, Etelä-Amerikassa ja Brasiliassa voi vierailla ja löytää autonomisen sosiaalikeskuksen. Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa sosiaalikeskukset ovat tavallisesti valtauksia, vaikka Yhdysvalloissa ne yleensä joutuvat maksamaan vuokraa. Nämä keskukset ovat ikään kuin DIY (tee se itse) -organisaatiotiloja, jotka tarjoavat keskuksia erilaisille alakulttuureille, vastajulkisuudelle, antikapitalistisille liikkeille ja paikallisille kampanjoille.

Eräässä Madridissa hiljattain käymässämme tilassa nuoret olivat vallanneet toimintansa lopettaneen kirjakaupan, mikä antoi heille suuren monikäyttöisen tilan. Siellä oli vaihtoehtoisia maatalous- ja kierrätyshankkeita, poliittisia opintoryhmiä, tapaamisia, joissa järjestäydyttiin Espanjan hallituksen äskettäin määräämiä jyrkkiä lukukausimaksujen korotuksia vastaan, ja radikaali sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevä julistekampanja oli esillä. Kävijöitä kutsuttiin osallistumaan mihin tahansa käynnissä olevaan kokoukseen. Toinen Barcelonassa käymämme sosiaalikeskus tarjosi tiloja kirjojen ja muiden tiedotusvälineiden vaihtoon sekä improvisoitujen kokousten ja keskusteluryhmien järjestämiseen yhteistyössä hoidetussa baarissa. Vaikka Barcelonan valtaus kukoisti useita vuosia, se suljettiin vuonna 2012, kun oikeistohallitus voitti kaupungin vaalit. Pian sen jälkeen ovi laudoitettiin, rakennuksen värikkäät poliittiset graffitit maalattiin harmaalla, ja poliisi alkoi suhtautua aggressiivisesti myöhäisillan poliittisiin kokouksiin, jotka olivat siirtyneet läheisille julkisille toreille. Vuonna 2014 Can Viesin autonominen sosiaalikeskus suljettiin hetkeksi, mutta poliisin ja antikapitalistien välisten, useita päiviä kestäneiden yhteenottojen jälkeen kaupungin oli pakko sallia sen avaaminen uudelleen jo seuraavalla viikolla. Poliisi ja uusfasistiset ryhmät tekevät usein ratsioita sosiaalikeskuksiin, ja joidenkin suurten keskusten, kuten Ungdomshusetin häädöt Kööpenhaminassa, ovat saaneet aikaan kapinallisen vastarinnan hetkiä, jolloin poliisin panssaroidut kuljetukset ja kyynelkaasu kohtaavat militanttien tulipalot ja barrikadit.

Autonomismi on kasvava voima globaalissa vasemmistossa. Se ei ole niinkään teoria kuin käytäntö, ja sen organisatorinen suuntaus on kohti paikallisuutta, itsehallintoa ja horisontaalisia päätöksentekomenetelmiä. Autonomismi on tärkeä vaikuttaja ”aukioiden liikkeissä”: Madridin Puerto del Solista Tahririn aukiolle Kairossa, Istanbulin Gezi-puistoon ja New Yorkin, Lagosin, Oaklandin ja Hongkongin Occupy-leireihin. Kuten ”Occupy” itsessään, myös autonomiasta on tullut meemi, jolla ei ole tekstuaalisia tai organisatorisia keskuksia, jolla ei ole mitään perustavaa laatua olevaa alkuperää ja joka kuitenkin leviää maailmanlaajuisesti. Vasemmistolaisia on ja on aina ollut useita: autonomismi on tasaisesti laajentanut osuuttaan vasemmiston kansannousuista kaikkialla maailmassa.

Ulkopuoliset tunnistavat sen kuitenkin harvoin oikein: Marxilaiset olettavat autonomistien olevan anarkisteja, ja anarkistit pitävät autonomismia marxilaisena poikkeamana. Se ei ole kumpaakaan. Tässä esseessä luodaan katsaus autonomismin historiaan ja politiikkaan sekä analysoidaan sen mahdollisuuksia ja puutteita. Olemme täysin tietoisia siitä, että mitään ”sitä” ei ole olemassa, mutta nykyään on kuitenkin olemassa huomattavia käytännön kokemuksia ja kasvava, vaikkakin löyhä teoreettisten kirjoitusten kokoelma, josta voidaan erottaa joitakin yhteisiä elementtejä. Kumpikaan tämän esseen kirjoittajista ei kutsuisi itseään autonomistiksi, vaikka olemme molemmat osallistuneet lukuisiin autonomistisiin projekteihin.

2. Lyhyt historiikki

Sitä, mitä tässä kutsumme autonomismiksi, kutsutaan eri maissa useilla eri termeillä, kuten ”operaismo”, ”workerismi”, ”autonomia” ja ”autonominen marxismi”. Vaikka jotkut jäljittävät sen alkuperän Italiaan, toiset, kuten Selma James, kyseenalaistavat tämän väitteen eurosentrisenä (ks. James, 2012, 44). Mutta ei ole epäilystäkään siitä, että sillä on syvät juuret niissä vasemmiston sektoreissa, joilla oli vakavia huolia vallitsevien antikapitalististen poliittisten perinteiden keskitettyä vallankumouksellista politiikkaa kohtaan. Ensimmäinen Internationaali itse asiassa hajosi suurelta osin autoritaarisuutta koskevien ristiriitojen vuoksi, ja jotkut sen kriitikoista alkoivat kehittää sitä, mistä myöhemmin tuli autonomismia.

Vasemmisto-oppositio Venäjällä ja Euroopassa, joka koostui leninismin vasemmistokriitikoista ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, alkoi kehittää sitä, mitä joskus kutsutaan ”neuvostokommunismiksi” tai yksinkertaisesti ”vasemmistokommunismiksi”. Tämän suuntauksen tunnusmerkki oli periaatteellinen vastustus ammattiyhdistystoimintaan tai parlamentaariseen järjestäytymiseen osallistumista kohtaan. Monet kommunistiset puolueet eri puolilla maailmaa alkoivat tänä aikana omaksua näkemyksen, jonka mukaan ammattiyhdistysten ja vaalikampanjoiden tulisi olla järjestäytymisen keskipisteenä, koska ne mahdollistivat paljon laajemman ulottuvuuden ja vasemmistolaiset pystyivät käymään rakentavia ideologisia kamppailuja kapitalismia vastaan näillä suosituilla areenoilla, joista lehdistö uutisoi hyvin. Vasemmistokommunistit kuitenkin vastustivat tätä näkemystä ja jopa vastustivat lyhytaikaista, taktista osallistumista tällaisille areenoille, sillä he väittivät, että niillä ei voisi olla hyödyllistä roolia radikaaleissa yhteiskunnallisissa liikkeissä, koska ne olivat liian luontaisesti uudistusmielisiä ja koska instituutiot organisoitiin aina ylhäältä alaspäin suuntautuvalla tavalla. Vasemmistokommunistit suosivat myös massapuolueita vallankumouksellisten etujoukkopuolueiden sijaan ja kannattivat keskittymistä työväenluokan paikallisen ja ”itseohjautuvan” toiminnan tukemiseen. Tässä yhteydessä ”itseohjautuvuudella” tarkoitettiin sitä, että toiminta organisoitiin itsenäisesti olemassa olevista työväen-, vaali- tai puolueorganisaatioista.

On kiistelty siitä, voidaanko Rosa Luxemburgia pitää autonomistina, mutta hänen leninismin kritiikillään oli epäilemättä keskeinen vaikutus. Muita Kolmannen Internationaalin eurooppalaisista haaroista tulleita johtajia olivat muun muassa Sylvia Pankhurst Englannista, Anton Pannekoek Hollannista, Otto Rühle ja Paul Mattick Saksasta sekä Amadeo Bordiga Italiasta (Pankhurst 1921-22; Mattick 1938; Pannekoek 1938, 1954; Bordiga 1926). Kukin heistä syrjäytyi kotimaansa puolueessa, ja heidän kannattajansa jäivät kapitalisminvastaisen vasemmiston marginaaliin. Kuitenkin tämän kommunismin sisäisen antiautoritaarisen suuntauksen olemassaolo (ja pysyvyys) tarjosi vaihtoehdon kriittisinä historiallisina hetkinä, kuten stalinismin kaatuessa 1950-luvulla ja myös 1960-luvulla, kun Neuvostoliiton satelliittivaltiot alkoivat agitoida itsenäisyyden puolesta. Leninismi pysyi hallitsevana voimana järjestäytyneiden kommunistien keskuudessa, mutta niille, jotka olivat sekä vahvasti antikapitalistisia että vahvasti antiautoritaarisia, vasemmistokommunistit tarjosivat toisen vaihtoehdon.

Stalinin kuolema vuonna 1953 käynnisti sosialististen menetelmien laajan uudelleenarvioinnin, ja vuonna 1956 Hruštšov itse aloitti ”destalinisointikampanjan” puolueen sisäisellä asiakirjalla ”Salainen puhe”, joka vuoti marxilaisille ympäri maailmaa.

Pian sen jälkeen Neuvostoliitto kuitenkin tukahdutti väkivalloin toisinajattelijaryhmät Budapestissa ja Varsovassa, mikä teki selväksi, ettei neuvostokeskittyneisyys aio kuihtua itsestään. Neuvostoliiton valta-asema maailmanlaajuisissa kommunistisissa liikkeissä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kiinan menestyksekäs vallankumous vuonna 1949 tarjosi toisenlaisen mallin, ja menestyksekkäitä vallankumouksia oli yhä enemmän entisissä siirtomaavaltioissa eri puolilla maailmaa, mikä johti vuonna 1961 vaihtoehtoisen kansainvälisen ryhmittymän, sitoutumattomien maiden liikkeen, perustamiseen.

Kommunistiset liikkeet lännessä olivat tänä aikana monista eri syistä sekaisin. Kylmä sota varmisti sen, että vasemmistolaiset, joilla oli ollut keskeinen rooli antifasistisessa vastarinnassa maanalaisten vasemmistojärjestöjen kautta, jäivät toisen maailmansodan jälkeen vastarintaliikkeen taistelijoille annetun yleisen ylistyksen ulkopuolelle. Itse asiassa monilta evättiin työpaikat ja heidät jopa vangittiin. Trumanin doktriini auttoi karkottamaan marxilaiset hallituksesta. Monet kreikkalaiset, italialaiset, ranskalaiset ja muut kommunistit vastasivat tähän tukahduttamiseen lieventämällä politiikkaansa eurokommunismiksi. Ja tietysti Yhdysvalloissa samoihin aikoihin McCarthyismi tuhosi ennen sotaa niin vahvaksi tulleen Yhdysvaltain kommunistisen puolueen. Nämä takaiskut avasivat kuitenkin Pohjois-Atlantin vasemmistolaisille tilaa organisoitua uudelleen ja miettiä lähestymistapaansa uudelleen Neuvostoliittoon kohdistuneen laajan pettymyksen, vanhojen puoluerakenteiden romahtamisen ja dekolonisaation uuden todellisuuden edessä.

Sata kukkaa alkoi todella kukkia, ja vaikutteita tuli muun muassa maolaisuudesta, Kuuban vallankumouksesta, panafrikkalaisuudesta, trotskilaisuudesta, anarkismista ja Situationistisesta internationaalista. Ja autonomismi syntyi tämän itsetarkoituksellisen rubriikin alla Karibialla, Englannissa, Italiassa ja Yhdysvalloissa 1960-luvun alussa, Saksassa ja Ranskassa 1960-luvun lopulla, Isossa-Britanniassa 1970-luvulla, Espanjassa ja Portugalissa 1980-luvulla sekä Meksikossa ja Argentiinassa 1990-luvulta alkaen, vaikka sen vaikutus suuntauksena voidaan ajoittaa jo varhaisemmaksi (James, 2012; Geronimo, 2000; Sitrin, 2006; Cuninghame, 1995; Puig, 2012).

Autonomisen marxilaisuuden laaja teoreettinen kehitys alkoi kiistatta jo varhain Italiassa. Mutta marxilaisuuden eksistentialistiset versiot ja marxilaisen humanismin kehitys olivat myös siirtäneet painopistettä poliittisen taloustieteen lakien sijaan subjektiviteetin ja tasa-arvoisten sosiaalisten suhteiden kysymyksiin. Socialisme ou Barbarie -suuntaus, Johnson-Forest-suuntaus (joka liittyi C. L. R. Jamesiin, Selma Jamesiin ja Raja Dunajevskajaan) ja Frankfurtin koulukunta (erityisesti Marcuse) alkoivat analysoida uudelleen nuorten militanttien luokkakoostumusta ja painia teoreettisesti sen kanssa, mitä tämä muuttunut koostumus voisi tarkoittaa.

Tämä uusi ajattelutapa luokasta ja vallankumouksesta alkoi tarjota uusia tapoja yhdistää työläisten toimet muiden yhteiskuntaryhmien ja -luokkien yhteiskunnallisiin kamppailuihin. Silvia Federici ja muut feministit alkoivat agitoida palkattoman lisääntymistyön ympärillä ja laatia strategioita siitä, miten kotiäidit voisivat ottaa militantteja kantoja, ja kehittelivät edelleen ajatuksia siitä, miten luokkakoostumusta voitaisiin ajatella uudelleen laajemmin ja monimutkaisemmin (Federici, 2012). Pseudonyymisesti kirjoitetussa kertomushistoriassa Autonomenin noususta BRD:ssä, Fire and Flames, väitetään, että saksalaiset opiskelijat olivat etääntyneempiä työväenluokasta kuin heidän italialaiset kollegansa, mikä johti vähäisempään osallistumiseen lakkoiluun ja muihin työväenluokan toimiin, mutta suurempaan osallistumiseen muihin yhteiskunnallisen kamppailun muotoihin (Geronimo, 2000). Toiset ryhmät alkoivat tutkia luokkahajontaa lännessä, jonka oli aiheuttanut deindustrialisaatio ja ammattitaidottoman työvoiman yleistyminen vahvemmin ammattiyhdistyksiin kuuluvan ammattitaitoisen työvoiman alojen kustannuksella. Heidän johtopäätöksenään ei ollut vähentää perinteisen proletaarisen paikan taistelujen merkitystä, vaan se, että vasemmiston oli laajennettava ajatuksiaan siitä, mitä luokkavastarinnaksi voitaisiin laskea muillakin kuin tuotantolaitoksilla. Nämä uudet ja laajemmat ajatukset luokasta auttoivat luultavasti opiskelijoita ja työläisiä Euroopassa lujittamaan haurasta liittoaan 1960-luvun nousun aikana.

Aivan kuten Biennio Rosson aikana vuonna 1919, Torinon työläiset olivat ratkaisevassa asemassa vuonna 1962, kun he kapinoivat sitä vastaan, että heidän mielestään ammattiyhdistyksen johdon ja FIATin johdon välinen sopimus oli laimea. Tätä toimintaa käytettiin oikeuttamaan autonomistien ajatus siitä, että ammattiliitot olivat pikemminkin este kuin apu taistelutahdolle. Autonomistit uskoivat, että FIATin taistelu osoitti, että ammattiliittojen käyttämät tyypilliset järjestäytymismenetelmät johtavat luokkayhteistyöhön, joka asettaa työntekijöiden edut ammattiliittojaan vastaan (ks. esim. James ym., 1958; Romano ja Stone, 1958; Lotringer ja Marazzi, 2007). Vastauksena tähän kamppailuun syntyi uusi termi, operaismo, jolla viitattiin työväenluokan itseorganisoitumiseen. Myös aikakauslehdet ja piraattiradioasemat alkoivat ilmestyä Italiassa tuohon aikaan, ja niihin osallistuivat usein Antonio Negrin ja Mario Trontin kaltaiset vaikutusvaltaiset teoreetikkomilitantit, jotka auttoivat edistämään suoran toiminnan taktiikoita, kuten valtauksia ja vaatimusten noudattamatta jättämistä.

1970-luvulla syntyi aseellisia ryhmiä, kuten Punaiset prikaatit Italiassa ja Punainen armeijakunta Saksassa tarjosivat alibin massiivisille valtiollisille vasemmiston tukahduttamistoimille terrorismin torjunnan varjolla. Moniin autonomistien asuintaloihin tehtiin ratsioita ja aktivisteja vangittiin. Kuten he väittivät oikeudessa nauhoitetuissa lausunnoissaan, autonomisteilla oli kuitenkin perustavanlaatuisia erimielisyyksiä poliittisista taktiikoista aseellisten militanttien kanssa. Punaiset prikaatit uskoivat, että väkivaltaiset toimet johtaisivat valtion hajoamiseen ja kansannousuun, mutta autonomistien näkökulmasta tämä näytti jälleen yhdeltä versiolta etujoukoista.

Vaikka autonomistit kärsivät lisävahinkoja valtion voimakkaista tukahduttamistoimista punaisia prikaateja vastaan, tämä ajanjakso johti lopulta autonomisen suuntauksen leviämiseen: monet autonomistit pakotettiin maanpakoon, ja he toivat ideoitaan ja taitojaan uusiin yhteisöihin. Autonomian tukahduttaminen Italiassa ajoi autonomistiset militantit Ranskaan, mikä vaikutti Socialisme ou Barbarie -ryhmän kaltaisten ryhmien militanttiin tutkimustyöhön. Jotkut pakenivat myös fasismin jälkeisiin eteläisen niemimaan valtioihin ja Francon jälkeiseen Espanjaan. Tämä pakkomobilisaatio yhdessä liikkeen hajautetun luonteen kanssa merkitsi sitä, että monenlaiset erilaiset vaikutteet alkoivat sekoittua toisiinsa. Ja 1990-luvulla joukko entisiä maolaisia intellektuelleja ja maaseudun alkuperäiskansojen radikaaleja Chiapasissa julistautui Zapatista-armeijaksi eli EZLN:ksi, jonka päämääränä oli paikallinen autonomia ja menetelmänä suora demokratia. Heidän kansainvälinen verkkoesiintymisensä antoi lisää inspiraatiota autonomismille. Muitakin ryhmiä alkoi syntyä, kuten Ya Basta ja myöhemmin Dissobedienti, jotka katsoivat olevansa solidaarisia zapatisteille.

1960-luvun Saksan liittotasavalta oli edelleen vastaanottavainen yleisö autonomismille, erityisesti sen jälkeen, kun sosialistinen puolue oli syrjäyttänyt vastikään itsenäistyneen Demokraattisen yhteiskunnan opiskelijat -järjestön, koska se oli liian militantti. SDS hajosi lopulta eri ryhmittymiin, kuten RAF:iin, K-ryhmään ja Autonomeihin, kuten tapahtui samalla tavalla Yhdysvalloissa, kun SDS jakautui Weathermeniin, maolaismielisiin ryhmittymiin ja antiautoritaarisiin ryhmittymiin. Saksan liittotasavallan Autonomenit pyrkivät rakentamaan autoritaarisen vastahegemonian, joka olisi riippumaton sekä porvarillisesta valtiosta että eurokommunismista, ja he levittivät toimintaansa ydinvoiman vastaiseen, antifasistiseen, feministiseen, maahanmuuttajien oikeuksia ajavaan ja imperialismin vastaiseen liikkeeseen. Vaikka monet näistä hankkeista jäivät lyhytaikaisiksi, tämä tulkittiin pikemminkin paikallisuuden luonnolliseksi elementiksi kuin epäonnistumiseksi. Näitä ajatuksia ei kuitenkaan juurikaan kehitelty teoreettisesti. Autonomistiset aktivistit eivät olleet yhtä motivoituneita kirjoittamaan teoreettisia traktaatteja, joissa he selittivät ja perustelivat suuntaustaan, kuin puolustamaan asuintalojaan poliisin ratsioita vastaan ja pitämään työnsä merkityksellisenä paikallisen tilanteen kannalta.

Englanninkielisen autonomian kehitys oli seurausta uuden vasemmiston antiautoritaaristen suuntausten sekä englantilaisten radikaalien ja saksalaisten ja ranskalaisten autonomisten hankkeiden välisten yhteyksien yhdistelmästä. Harry Cleaver, yhdysvaltalainen marxilainen ja yhden keskeisen autonomismiin vaikuttaneen tekstin Reading Capital Politically (julkaistu alun perin vuonna 1979) kirjoittaja, mainitsee erilaisten autonomistien vaikutuksen, johon hän törmäsi matkoillaan Englannissa, Ranskassa ja Italiassa. Itse asiassa hän kiittää heitä siitä, että he antoivat hänelle rohkeutta julkaista marxilaisena näin epäortodoksinen kirja marxismista (Cleaver, 2000). Cleaverin lukema marxilaisuus korostaa sen ymmärrystä työväenluokan vallasta ja sen analyysia työväenluokan poliittisesta tilasta. Marxin Pääoman muuttuminen uskonnolliseksi tekstiksi, jonka väitetään sisältävän peruslakeja, Cleaverin mukaan, riisui sen poliittisen potentiaalin aseena, joka auttaa työläisiä heidän kamppailussaan ylivaltaa vastaan.

Myös poliittinen talous muuttui nopeasti tänä aikana. Euroopan talousyhteisö muuttui Euroopan unioniksi. Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki muuttuivat sodanjälkeisestä Länsi-Euroopan jälleenrakennushankkeesta uuskolonialismin ja yritysten globalisaation tärkeimmiksi elimiksi. GATT (tullitariffeja ja kauppaa koskeva yleissopimus) kehittyi Maailman kauppajärjestöksi, jonka valtuudet laajenivat huomattavasti. Pääoman maailmanlaajuinen uudelleenjärjestely ulottui länsimaita laajemmalle, kun Neuvostoliiton ja itäblokin hajoaminen avasi uusia alueita monikansallisille yhtiöille, jotka ryhtyivät nopeasti yksityistämään luonnonvaroja ja infrastruktuuria.

Samana päivänä, kun Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus allekirjoitettiin, zapatista-armeija ilmoitti olemassaolostaan, mikä oli merkki uudenlaisesta vastarinnasta tätä pääoman uutta organisaatiota vastaan. Tätä kehitystä seurasi pian yritysten globalisaatiota vastustavan alter-globalisaatio-liikkeen hurja kasvu. Pääoman lisääntynyt liikkuvuus johti vastaavasti työvoiman liikkuvuuden lisääntymiseen ja viestintäverkkojen kehittymiseen, mikä kaikki lisäsi yhteyksiä yhteiskunnallisten muutosjärjestöjen välillä. Monet alkoivat väittää, että globaalin pääoman vastaisen liikkeen oli oltava itse globaali.

Alter-globalisaatioliike kuitenkin auttoi itse asiassa levittämään ja syventämään sitoutumista, ei sentralismiin vaan paikallisuuteen, ja näin ollen myös autonomista suuntausta. Aktivistit olivat yhtä mieltä siitä, että globaaleja yhteyksiä tarvitaan, mutta väittivät, että keskittäminen ei ole tarpeellista globaalille liikkeelle. Neuvostoliiton tai Kiinan malliin, jonka mukaan agendoja ja taktiikoita ohjattiin kaikkialla maailmassa, ei ollut paluuta. Silti myös ilman keskittämistä maailmanlaajuiset yhteydet ja vaikutteet alkoivat kiihtyä. Tuhannet militantit matkustivat sekä kaupunkien että maaseudun kamppailupaikoille, joissa heitä koulutettiin erilaisiin taitoihin ja ajatuksiin.

Korporaatioglobalisaation vastustaminen ei ollut uutta globaalissa etelässä, mutta Maailman sosiaalifoorumit ja mielenosoitukset IMF:ää ja Maailmanpankkia vastaan loivat aktivisteille ja taistelijoille tilaisuuksia ylittää useita rajoja ja osallistua monikansallisiin mobilisaatioihin. He nukkuivat vierekkäisissä kerroksissa ja monista kiistoista ja erimielisyyksistä huolimatta rakensivat menestyksekkäästi lyhytaikaisia vaihtoehtoisia rakenteita. Kaikki osapuolet oppivat paljon. Erityisesti on huomattava, että aktivistit eivät yrittäneet luoda yhtä ainoaa kokonaisvaltaista organisaatiota kasvavalle pääoman vastaiselle liikkeelle.

Alter-globalisaatioliikkeen kokemukset ovat vaikuttaneet joihinkin tämän vuosisadan tärkeimmistä lähivallankumouksista, kuten Argentiinan levottomuuksiin vuosina 2001 ja 2002, joissa kapinoissa perustettiin naapuruston kokouksia ja työläisten osuuskuntia (Sitrin, 2006). Brasiliassa maattomien työläisten liikkeet alkoivat luoda autonomisia vyöhykkeitä: nämä ulottuivat huomattavasti rakennusten tai puistojen valtaamista pidemmälle ja loivat osuustoiminnallisia asumisen, terveydenhuollon ja taloudellisen toiminnan muotoja. Kreikassa, Euroopan kriisin pahiten koettelemassa maassa, monet kapinoita johtaneista aktivisteista olivat jo aiemmin vaikuttuneet syvästi autonomisista ajatuksista ja menetelmistä ja perustaneet erilaisia autonomisia osuuskuntia täyttääkseen rapautuvan valtion jättämän tyhjiön. Tällaiset muodostelmat tarjosivat monissa maissa ”esikuvia” tulevista sosialistisista käytännöistä, joissa päätökset tehtiin luovasti organisoidulla autogestionilla eli työntekijöiden itsehallinnolla. Liikkeen sisäiset sosiaaliset suhteet alkoivat saada kokonaisvaltaisempia elementtejä, jotka koskivat myös henkilökohtaista elämää ja huolenpitoa.

Tony Negrin ja Michael Hardtin kirja Empire julkaistiin keskellä tätä mullistavaa vuosisadanvaihdetta. Trilogia, jonka ensimmäinen osa Empire oli, edisti laajaa maailmankatsomusta, joka oli erityisesti sekä autonomisten marxilaisten että anarkistien vaikutuksen alainen ja niihin vaikuttanut. Hardtin ja Negrin teos on edelleen suosittu, vaikka se on joutunut autonomistien riveissä paljon jatkuvan keskustelun ja kritiikin kohteeksi (ks. esim. Federici, 2012). Hardtin ja Negrin tarjoaman analyysin ja autonomismin historian välinen yhteys näkyy erityisesti siinä, että he käsittelevät historiallisesti muuttuvia luokkakokoonpanoja ja korostavat tarvetta päivittää vasemmistopolitiikkaa kylmän sodan jälkeisen, dekolonisoituneen ja globaalin kapitalismin nykyvaiheen valossa. Heidän teoriansa ”joukon” merkityksestä poliittisena toimijana, joka on määritelty erillään tietyistä luokista ja sorretuista kansoista, antoi uskottavuutta autonomistien painotukselle yleisen levottomuuden kapinallisista hetkistä ja tarpeelle muotoilla uusia ajatuksia vastarinnasta.

Vuosi 2011 oli tällaisten levottomuuksien käännekohta monissa osissa maailmaa. Egyptin, Bahrainin, Espanjan, Yhdysvaltojen ja Turkin kansannousuissa keskeistä oli leiriytyminen ja kaupunkien aukioiden valtaaminen. Protesti sai erilaisia muotoja monissa muissa maissa, mutta alueellinen ja vastakkainasetteleva vastarinta, jossa luodaan poliittisia tiloja sekä valtion hallintoelinten ulkopuolelle että kamppailemalla valtiota vastaan, levisi maailmanlaajuisesti ja vaikutti vastaaviin liikkeisiin Nigeriassa, Hongkongissa, Malesiassa ja Brasiliassa. Olisi epärealistista arvioida näitä kapinallisliikkeitä sen perusteella, miten ne kykenevät saamaan aikaan globaalin kapitalismin lopun. On järkevämpää arvioida niiden menestystä ja epäonnistumisia suhteessa aiempiin vasemmistoliikkeisiin ja hallituksiin.

On kiistatonta, että 2000-luvun uudet kapinaliikkeet ovat johtajattomampia ja hajautetumpia kuin 1900-luvun vasemmistolaiset toimet, ja ne pakottavat osallistujat keksimään ja harjoittamaan oma-aloitteista toimintaa ja organisaatiomuotoja. Autonomisuus on kiistatta vaikuttanut antiautoritaarisiin liikkeisiin, jotka ovat auttaneet luomaan pohjan viimeaikaisille kansannousuille. Vaikka on tärkeää olla liioittelematta autonomismin roolia uusissa kapinoissa, väittäisimme kuitenkin, että näiden tapahtumien pitäisi motivoida useampia vasemmistolaisia etsimään ymmärrystä autonomisista suuntauksista. [1, Väite siitä, että Occupy-liikkeet ovat enemmän anarkistisia kuin autonomistisia, on esitetty Graeberin artikkelissa 2012.] Seuraavassa jaksossa siirrymme siis lyhyeen katsaukseen autonomismin teoreettisesta sisällöstä.

3. Teoriakatsaus

Miksi autonomismi ei ole vain anarkismin uudet kasvot? [2, Myötämielinen katsaus anarkismiin löytyy teoksesta Marshall, 1992.] Epäilemättä autonomismin ja anarkismin välillä on merkittäviä yhtäläisyyksiä: molemmat korostavat itseorganisoitumista ja suoraa toimintaa ja molemmat arvostelevat vasemmistopuolueisiin ja järjestäytyneeseen työväestöön käytettyä energiaa.

Autonomismin sitoutumista paikallisuuteen, itsemääräämiseen ja ennaltamäärittelyyn ei kuitenkaan pidä sekoittaa anarkismin uskoon mahdollisuuteen luopua hallituksesta kokonaan. Autonomistit pitävät yleensä itseään marxilaisina, jotka pyrkivät vallankumoukseen, jonka keskiössä on luokkasuhteiden muuttaminen, vaikkakin heidän käsityksensä siitä, mikä lasketaan vastarinnaksi ja kuka kuuluu riistettyihin luokkiin, on huomattavasti laajempi. Heidän suurin erimielisyytensä 1900-luvun vallitseviin marxilaisiin perinteisiin nähden ei ole koskenut kommunismin lopullista päämäärää ja pääoman lakkauttamista, vaan sitä, voivatko demokraattinen sentralismi ja puolueet, jotka edistävät kansainvälisesti ulottuvia, määrääviä direktiivejä, muuttaa ne sosiaaliset perusteet, joihin luokkatottelevaisuuden subjektiivisuus perustuu. Perinteiset vasemmistopuolueet suhtautuvat usein kriittisesti, kun työntekijöiden vastarinta ilmenee puoluepohjaisista aloitteista riippumatta, ja kieltäytyvät tunnustamasta tällaista aktivismia vastarinnaksi tai pääoman vastarinnaksi (ks. Cleaver, 2000, ”Esipuhe”).

Joskus he yrittävät sulkea tällaiset kamppailut itselleen tai ottaa ne haltuunsa väittäen, että puoluejohto voi tehdä niistä tehokkaampia. Autonomistit pitävät näitä pyrkimyksiä sekä tarpeettomina että poliittisesti haitallisina, sillä ne demobilisoivat ja demoralisoivat paikallista aloitteellisuutta ja luovuutta. Autonomistit eroavat anarkistien kanssa kenties eniten itse autonomian idean merkityksestä. Autonomistit ymmärtävät autonomian sosiaaliseksi suhteeksi, ei yksilön itsensä tuottamaksi kyvyksi tai luontaiseksi moraaliseksi tai poliittiseksi arvoksi. Autonomismin painopiste on riistettyjen luokkien autonomiassa, ei niinkään yksilöiden autonomiassa (vaikka juuri jälkimmäiseen keskittyminen tuo joskus vasemmistoanarkismin ja oikeistolaisen libertarismin liittoon). Autonomistit eivät pyri egon vapauttamiseen sortavasta valtiosta; kuten Sylvere Lotringer huomauttaa, ”ei ole mitään vähemmän autonomista kuin ego” (Lotringer ja Marazzi, 12). Aristoteles olisi saattanut sanoa samaa, jos hänellä olisi ollut käytettävissään egon käsite. Spontaaneille impulsseille vapaan vallan antaminen alistaa meidät vain siihen, mikä näitä impulsseja tuottaa, olivatpa ne sitten hormonejamme tai alttiutemme markkinointikeinoille.

Anarkisteihin usein liitetyissä vapautumisen ajatuksissa oletetaan negatiivinen käsitys vapaudesta tai ajatus siitä, että vapaus maksimoituu poistamalla rajoituksia. Näin ollen ajatuksena on, että jos poistamme epäsuorat hallintomuodot, kapitalistisen vallan puuttumisen ja sen militaristisen täytäntöönpanon, vapaus voidaan maksimoida. Sitä vastoin autonomismissa on selvää, että vapaus edellyttää sosiaalisten suhteiden ja rakenteiden positiivista uudelleenjärjestelyä, jopa tiettyjen poliittisten ja sosiaalisten hyveiden ja dispositioiden tietoista vaalimista ja kehittämistä. Siksi he ovat kiinnostuneita työntekijöiden itseään arvostavien toimintojen syntymisestä luovan ilmaisun, esiintymisen ja taiteellisen tuotannon kautta, toimintojen, jotka synkemmät marxilaiset pyrkivät hylkäämään. Autonomistien tavoitteena ei ole pelkästään ”vapauttaa yksilöitä” vaan muokata uudelleen olemassa olevia yhteiskunnallisen työn ja sosiaalisten suhteiden muotoja. Vapaustaistelussa on edelleen kyse luokkataistelusta, mutta autonomistien mielestä sen on oltava paikallista, toisin sanoen paikalliset olosuhteet määrittelevät sen erityisellä tavalla.

Kuten edellisestä jaksosta pitäisi käydä ilmi, autonomismia teoriana ei voi erottaa sen erityisestä kehityshistoriasta. Se syntyi kritiikistä autoritaarisia vallankumouspuolueita kohtaan, erityisesti niitä kohtaan, jotka olivat järjestäytyneet solmuiksi kansainväliseen verkostoon, jossa oli vielä autoritaarisempia hallinnollisia keskuksia. Michel Foucault väitti, että vuonna 1953 hän jätti PCF:n, Neuvostoliitolle myötämielisen Ranskan kommunistisen puolueen, ei niinkään sen virallisen homofobiapolitiikan vuoksi vaan siksi, että ”nietzscheläisenä kommunistina” hän ei oikein sopinut siihen (Eribon, 1992). Nietzscheläisen kommunismin käsite saattaa kuulostaa oksymoronilta, mutta se merkitsi Foucault’lle kuvaa avoimemmasta ja luovemmasta vallankumouksesta, jossa ei ollut tieteellisiä piirteitä, joilla oikeutettiin psykologisia uudelleenkoulutusleirejä (jotka olivat tuolloin rutiinia Neuvostoliiton vallan alla olleissa maissa) tai joissa hyväksyttiin vain sosialistinen realistinen estetiikka tai joissa omaksuttiin historiaton lähestymistapa ”oikeisiin” perhemuodostelmiin. Foucault’n oma periaatteellinen sitoutuminen paikallisuuteen perustui samankaltaisiin ajatuksiin kuin mitä autonomisuus on nykyään tullut merkitsemään (ks. Foucault, 1980). Totalisoiviin teorioihin perustuvilla määräyksillä on Foucault’n mukaan aina taipumus liukua paikallisten tapahtumien paksujen kuvausten tai yksityiskohtien yli ja yksinkertaistaa erityisiä ja spesifisiä historioita globaalia ulottuvuutta tavoittelevien selitysten palveluksessa. Paikallisuus lisää todennäköisyyttä, että vastarinta saa tehokkaampia muotoja, kun se voi saada erityisempiä muotoja, jotka syntyvät paikallisten olosuhteiden syvällisestä ymmärtämisestä.

Useimmissa 1900-luvun viimeiseltä neljännekseltä tai vuoden 1968 jälkeiseltä ajalta ja monien sotilasdiktatuurien päättymisen jälkeen alkaneen autonomian nousun selityksissä sitä selitetään ”poliittisen” ajanjakson jälkeisellä ajalla. Ajatus ”jälkipoliittisesta” merkitsee, että poliittisen sfääri on problematisoitunut, että se kattaa entistä enemmän arkielämän heterogeeniset elementit, mukaan lukien henkilökohtaiset ja kodinomaiset asiat, että se on vähemmän keskittynyt valtioon ja vaaliareenoihin ja että se ei ole yhtä yhtenäinen polun, suunnan tai päämäärän ympärillä. Uusliberalistinen politiikka on itsessään auttanut osoittamaan, että yksityiselämän tila on yhtä poliittinen kuin mikä tahansa tehtaan lattia, kun säästötoimenpiteet iskevät meitä sosiaalitukiin, hoivatyötä tarvitaan yhä enemmän mutta se on yhä enemmän yksityistetty ja yhä useammat elintärkeät sosiaalihyödykkeemme sairaaloista vesihuoltoon ja roskien keruuseen ovat rahapolitiikan alaisia.

Yksi vastaus uusliberaaliin kapitalismiin on laajentaa poliittisen sfääri jokapäiväiseen elämään, jolloin esimerkiksi hoidon vähenemisestä tulee poliittinen kysymys; toinen vastaus on väittää, että ajatus ”poliittisesta” erillisenä sosiaalisen elämän areenana on vain tiellä. Mutta yksi asia, josta monet autonomistit ovat yhtä mieltä, on se, että sen tosiasian, että poliittisen sfääri ei ole yhteneväinen valtion toiminnan kanssa, pitäisi neuvoa vasemmistolaisia harkitsemaan uudelleen edustuksellisuuden korostamista. Sen sijaan, että autonomistit pyrkisivät parempaan edustukseen keskeisissä päätöksentekoelimissä, he arvostavat itsehallinnollisen toiminnan alojen kehittämistä, kuten suoran toiminnan mielenosoituksia, joilla vastustetaan sulkemiensa asuntojen valtauksia ja säästötoimia, sekä autogestionistisia lähestymistapoja katastrofiapuun. Nämä tarjoavat todellisia muutoksia jokapäiväisen elämän politiikkaan, tuovat uusia äänestäjäryhmiä suoraan kosketuksiin ja muuttavat tehokkaasti sitä, miten ne työskentelevät yhdessä ja mitä kohti. Näin ne konkretisoivat tässä ja nyt abstraktit iskulauseet, kuten ”toinen maailma on mahdollinen”. Tähän liittyen monet autonomistit katsovat, että työ, jonka tarkoituksena on rakentaa media- ja viestintäverkostoja, jotka voivat raportoida tällaisesta toiminnasta ja edistää sitä, on paljon keskeisempää yhteiskunnalliselle aktivismille kuin vaalityö.

Sen problematisoiminen, mitä pidetään poliittisena, voi myös problematisoida sen, mitä pidetään poliittisena vastarintana. Kuten aiemmassa osiossa puhuttiin, vuoden 1968 jälkeiset vastaliikkeet ovat usein tavanomaisen hyväksytyn luettelon ulkopuolella. Zapatistit eivät kilpailleet valtiovallasta, eivätkä Occupy-liikkeet esittäneet vaalilistoja. Joskus myös DIY- ja kuluttajaosuuskuntien syntymistä pidetään itsenäisen poliittisen vastarinnan osa-alueina, mikä venyttää tämän uuden poliittisen käsityksen ymmärrettävyyttä yli sen, mitä jotkut meistä voivat sietää. On vaikea nähdä, miten kalliit ruokaosuuskunnat, jotka vaativat ylitöissä olevilta perheiltä pitkiä työvuoroja, muuttavat sosiaalisia suhteita. Mutta on epäilemättä totta, että esimerkiksi punk-liikkeen DIY-kulttuurista tuli väline autonomiselle käytännölle ja itseohjautuvan toiminnan uudelleen syntymiselle ja uudelleenartikulaatiolle suhteessa kulutuskulttuuriin. Tottumusten juurruttaminen tällaisiin itseohjautuviin käytäntöihin voi olla riittämätöntä vallankumouksen kannalta, mutta ne ovat ehdottoman välttämättömiä.

Silti laaja uudelleenymmärrys siitä, keitä työntekijät ovat ja mikä lasketaan vastarintaiseksi itsetoiminnaksi, voi kääntyä kohti idealistista ja romantisoitua kuvaa valtavasta maailmanlaajuisesta pääoman uhmasta, vaikka todellisuudessa pääoma on iloisesti vähentänyt tuloja ja elintasoa, purkanut ammattiliittoja ja julkisia tiloja sekä väkisin tyhjentänyt ”torit”. Autonomismi voi olla teoreettisesti erilainen kuin anarkismi, mutta onko se samalla tavalla sokeutunut kyvyttömyydessään kehittää tehokasta antikapitalistista strategiaa, joka voisi toimia voimakkaita globaaleja muodostelmia vastaan?

Havaintojemme perusteella näyttää siltä, että autonomistit vastaavat tähän kysymykseen kolmella eri tavalla. Ensimmäinen vastaus korostaa heidän tietoisuuttaan autonomian rajoista nykyisessä järjestyksessä. Cleaverin sanoin pitäisi olla selvää, että aivan kuten työväenluokan ”autonomiaa” rajoittaa väistämättä jo pelkästään se, että se kehittyy kapitalistisen yhteiskunnan kontekstissa (ja siten sen on jossain määrin oltava sen määrittelemä eikä täysin ”autonominen”), niin myös itsearvostuksen tai autonomisen arvomaailman toimintaa, joka on osa tällaista kamppailua, leimaa ja arpeuttaa väistämättä se yhteiskunta, jossa se syntyy. (Cleaver, 2000, 18.)

Sanan ”autonominen” ympärille asetetut pelottelevat lainausmerkit on epäilemättä tarkoitettu rauhoittamaan niitä, jotka pelkäävät, että kyseessä on lapsellinen häiriö tai pelkän spontaaniuden palvominen ja perusteeton usko siihen. Autonominen omaehtoinen toiminta ei ole yksittäinen kipinä, joka sytyttää preerian palon, mutta se on edelleen kriittisen tärkeä toimintamuoto, joka ruokkii kansalaisyhteiskuntaa ja auttaa muokkaamaan seuraavaa yhteiskunnallista muodostumaa.

Toinen vastaus liittyy asiaan mutta on toiveikkaampi. Aivan kuten autonomia kehittyy aineellisten, yhteiskunnallisten olosuhteidensa puitteissa, niin myös pääoma kehittyy. Toisin sanoen, sen sijaan, että pääomalla olisi väistämätön logiikka, joka tapahtuu historian ja kulttuurin ulkopuolella, myös pääoma kehittyy ja muuntuu historiallisten ja paikallisten olosuhteiden valossa, mukaan lukien työntekijöiden vastarinta. Cleaver ja muut väittävät, että keynesiläisyys korvattiin uusliberalistisella monetarismilla, ei ainoastaan siksi, että pääoman logiikka johti väistämättä rahoitusalojen merkityksen kasvuun, vaan myös siksi, että 1930-luvulla alkoi syntyä voimakasta sosiaalista ja poliittista vastarintaa, jolla pyrittiin kiistämään nykyiset jako-osuudet julkisilla tai julkisesti rahoitetuilla talouden aloilla, kuten kouluissa ja kaupungin palveluissa. Rahapolitiikka ja säästöpolitiikka, joilla työ ja valtio erotettiin toisistaan, katkaisivat nämä vastarinnan väylät polviltaan. Emme ole enää paikallisia työntekijöitä, jotka kohtaavat rajatun työnantajan, vaan alihankkijoita, jotka kohtaavat valtionhallinnon.

Kollektiivisen toiminnan muodot, joihin keynesiläisyys oli rauhoittava vastaus — täystyöllisyyden vaatimus, sosiaaliturva, lääketurva — ovat yhä vähemmän toimivia. Kun valta on rahoituspääoman käsissä, työntekijät ovat kahdesti poistettuja pelinappuloita. Tästä synkästä lopputuloksesta huolimatta autonomistit huomauttavat, että meidän pitäisi myös huomata, miten pääoma on joutunut vastaamaan sosiaalisen muutoksen aktivistien ponnisteluihin. Uusliberalismi oli itsessään pääoman uudelleenjärjestely, jonka tarkoituksena oli torjua sekä antikapitalistien että keynesiläisten jatkuvat vaatimukset valtion vahvemmasta johtajuudesta taloudessa.

Tästä pääsemmekin kolmanteen vastineeseen, jonka autonomismi voisi esittää arvostelijoilleen. Uusliberalismi vaatii uusia vastarinnan muotoja. Vanguardipuolueet ja globaalit kommunistiset direktiivit eivät ole onnistuneet, ja ne ovat menettäneet uskottavuutensa nuorempien radikaalien keskuudessa. Niin epärealistiselta kuin autonomismi kuulostaakin, on oikeutettua pohtia, voivatko ei-autonomiset marxilaisuuden muodot realistisesti jatkaa väittämää, että kokeilu ei ole vielä ohi, että opimme virheistämme ja että tulemme toimimaan paremmin. Aivan kuten pääoma on muuttunut uusiin muotoihin, myös vasemmiston pitäisi muuttua.

Autonomiset sosiaalikeskukset ovat selvästi yksi näistä uusista muodoista. Kansallisista tai kansainvälisistä puolueista irrotettuna luovuus pääsee valloilleen ja huomio kiinnittyy esteettä paikallisiin asioihin, ja silti sosiaalikeskuksilla voi olla mitä erilaisimpia suhteita laajempiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Vaikka monet pysyvät maan alla säilyttääkseen asuintalonsa turvallisuuden, toisilla on julkisia rooleja, kun yhteiskunnallinen käyminen lisääntyy, kuten esimerkiksi 15M-liikkeen tapauksessa Espanjassa tai Naton vastaisissa globalisaatiomielenosoituksissa tai Transatlantic Business Dialogue (Transatlantic Business Dialogue, TABD) -mielenosoituksissa useissa kaupungeissa. Näissä liikkeissä sosiaalikeskukset tarjosivat kriittisiä kokoontumistiloja, jotka toimivat logistisina solmukohtina vieraileville osallistujille. Joistakin maista löytyy wiki-sivustoja, joissa on laajoja tietokantoja sosiaalikeskuksista. Toisissa maissa, erityisesti Itä-Euroopassa, sosiaalikeskusten verkkojulkaisut ovat lähes yksinomaan niiden äidinkielellä, eivätkä ne yritä tehdä itseään tunnetuksi radikaaleille muualla maailmassa; tämä voi johtua joko niiden laittomasta maankäytöstä tai niiden kiihkeästä sitoutumisesta paikallisuuteen tai niiden heikosta sitoutumisesta laajempiin poliittisiin liikkeisiin. Tästä huolimatta autonomismi on synnyttänyt monenlaisia vastarinnan muotoja. Ei ole epäilystäkään siitä, että autonomismi edustaa voimakasta ja mielenkiintoista uutta maailmanlaajuista suuntausta. Suuren osan 1900-luvun vasemmiston liiallinen keskusjohtoisuus ja hierarkkiset organisaatiot on hylätty haitallisina demokratialle, aloitteellisuudelle ja vasemmiston kyvylle menestyä pääomaa vastaan. Se, onko tällä uudella suuntauksella parempi onni, jää tietysti nähtäväksi. Johtopäätöksissämme esitämme kolme rakentavaa kritiikkiä, jotka koskevat rotua/etnisyyttä, työväenliikkeitä ja autonomian fetisismiä.

4. Kritiikkimme

Vasemmistoliikkeet ovat jo pitkään kamppailleet sukupuoleen, rotuun/etnisyyteen, kansallisuuteen ja (tosin vasta hiljattain) seksuaalisuuteen liittyvien kysymysten kanssa. Yksi paikallisen, hajautetun toiminnan erityisongelmista on se, että ilman ohjausta se voi yksinkertaisesti heijastaa paikallisia diskursiivisia ja poliittisia olosuhteita, vaikka ne olisivat kuinka puutteelliset. Tämä tarkoittaa sitä, että avoimissa yleiskokouksissa tehdyt päätökset voivat heijastaa paikallisen aktivistiväestön tai äänekkäimpien aktivistien rajallista kokemusta ja ymmärrystä. Jopa New Yorkin Occupy Wall Street -järjestö havaitsi tämän ongelmaksi, kun sen ensimmäisessä julkilausumassa ilmaistua yleistä humanismia vastaan järjestäydyttiin ja sitä oli muutettava värillisten ihmisten yhteisvoimin. Osa tarkistuksista hyväksyttiin onnistuneesti, mutta se, että oli toteutettava yhteistoimintaa sellaisen julkilausuman kumoamiseksi, jossa edelleen jätettiin huomiotta rasismin ja kolonialismin jatkuvat realiteetit, johti huonoon julkisuuteen, mikä osaltaan vahvisti OWS:n mainetta valkoisten hallitsemana tilana.

Maailmanlaajuisessa pohjoisessa autonomismissa on yleisesti ottaen ollut merkittävä feministinen osuus. Pankhurstin, Dunajevskajan, Federicin, Boggsin, Selma Jamesin ja muiden teoksessa kehitettiin syvällisiä analyysejä naisten sorrosta kapitalismissa, siitä, miten naisten palkaton lisääntymistyö on ratkaisevan tärkeää lisäarvon tuottamisen kannalta, ja tarpeesta nähdä tällaiset kysymykset pikemminkin keskeisinä kuin sivuseikkoina työläisten taistelussa. Tätä teosta siteerataan laajalti ja se on vaikutusvaltainen. Nykyään feministit ovat usein myös järjestö- ja liiketilojen keskipisteessä, jossa he tarjoavat kriittistä taktista ja strategista johtajuutta globalisaation muutosta koskevissa taisteluissa. Harva globaalien toimien taistelija voi välttyä feministiseltä ohjeistukselta tai tarvittaessa feministiseltä kritiikiltä.

Yhteiskunnallisten suhteiden ja luokkien ymmärtäminen edellyttää kuitenkin kaikissa maissa myös analyysia siitä, miten rotu ja/tai etniset identiteetit sijoittuvat eri tavoin työmarkkinoille ja miten finanssipääoma vaikuttaa niihin kielteisesti. Esimerkiksi United for a Fair Economy -järjestö on osoittanut, että valkoisten ja afroamerikkalaisten ja latinoiden välillä on valtava ero ulosottolainojen määrissä Yhdysvalloissa. Viimeaikaisen talouskriisin taakka ei jakaudu tasaisesti rodullisten ja etnisten ryhmien kesken, ja tarvitsemme analyysejä, joissa nämä tosiasiat sekä tunnustetaan että selitetään laajemman historiallisen ymmärryksen puitteissa siitä, miten kapitalismi kehittyi kolonialismin sisällä ja sen rinnalla. Kolonialismi loi rodullistetun ja rodullisesti segmentoidun työvoiman ennen kapitalismin syntyä, ja nykyään monet teoreetikot tutkivat näiden kahden tuotantotavan yhteenkietoutumista (ks. esim. Grosfoguel ja Cervantes-Rodriguez, 2002). Koloniaalinen konteksti, jossa itse marxilaisuus kehittyi, vaatii myös huolellista tarkastelua.

Suuntauksena autonomismiin ovat epäilemättä vaikuttaneet etelän siirtomaavallan purkamisliikkeet, Vietnamin sota ja zapatistien taistelu, mutta tämä kansainvälinen näkökulma on yleensä ollut tärkeämpi kuin etnisten ja rodullisten vähemmistöliikkeiden vaikutus niissä maissa, joissa autonomismi kehittyy. Näistä liikkeistä ei ole juurikaan, jos lainkaan, keskustelua keskeisissä teksteissä, joita olemme tutkineet tätä artikkelia varten. Tämä on kriittinen virhe. Rodulliset ja etniset identiteetit (jotka eivät ole niin selviä kuin monet kuvittelevat niiden olevan) ovat epäilemättä historian tuotteita: pitkien ja syvälle juurtuneiden historioiden tuotteita. Historiallisesti tuotettuina identiteetteinä ne eivät ole biologisia lajeja tai luonnollisia jakoja, mutta niihin liittyy muutakin kuin vääriä ideologioita. Ne jäsentävät aineellista ympäristöämme, naapurustoja, työpaikkoja ja kouluja, ja siksi ne ovat subjektiivisuutemme osa-alueita, jotka vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme itsemme suhteessa maailmaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, miten olemme vuorovaikutuksessa ja miten arvioimme toisiamme. Yritys sivuuttaa nämä realiteetit tai luoda rodun jälkeinen esikuva nykyisissä poliittisissa ryhmittymissä on väistämättä epäonnistunut, ja sen epäonnistuminen tekee solidaarisuuden toimintakyvyttömäksi ja vaikeuttaa kaiken yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävän toiminnan onnistumista.

Autonomistien on sitouduttava näihin realiteetteihin, hankittava tietoa paikallisesta historiasta, tutkittava niitä erityisiä haasteita, joita nämä jakolinjat asettavat menestyksekkäälle horisontaalisuudelle, ja tarjottava koulutusta paikallisissa yhteyksissään parantaakseen yleisen aktivistiväestön ymmärrystasoa.

Toinen kritiikkimme koskee järjestäytyneen työelämän yhtenäistä ja periaatteellista hylkäämistä. Käytännössä tämä voi ilmetä kieltäytymisenä yhteistyöstä tiettyjen ammattiliittojen kanssa tietyissä kampanjoissa sekä pyrkimyksenä häiritä ja jopa tuhota ammattiliittoja sisältäpäin. Teoriassa autonomistit esittävät yleisen kritiikin, joka kohdistuu järjestäytyneeseen työväestöön luokkayhteistyönä. Tämä argumentti on yleensä muodoltaan yleistys, jossa erityisistä yhteistyötapauksista tehdään johtopäätös, että yhteistyö on väistämätöntä ja että virallisesti tunnustetut työehtosopimusneuvotteluihin tai vallan jakamiseen sitoutuneet työntekijäjärjestöt rappeutuvat aina kapitalistisissa yhteiskunnissa, kunnes ne eivät enää osallistu oppositioon.

Kuten pitäisi olla selvää, ammattiliitot ja työväenliikkeet ovat kuitenkin moninaisia, ja niiden sisäinen demokratia ja halukkuus kamppailuun vaihtelevat. Joillakin on melko hyviä ajatuksia siitä, miten merkittävän yhteiskunnallisen muutoksen puolesta voidaan taistella poliittisesti tehokkailla tavoilla. On totta, että jotkin liitot näyttävät olevan ensisijaisesti kiinnostuneita oman olemassaolonsa säilyttämisestä, mutta toiset ovat valmiita ottamaan merkittäviä riskejä merkittävämpien yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamiseksi. Lisäksi on epätodennäköistä luonnehtia kaikkia pyrkimyksiä neuvotella pääoman ja työn ehdot uudelleen luokkayhteistyöksi: joillakin uudistuspyrkimyksillä on vallankumouksellisia vaikutuksia. Yhteenvetona voidaan todeta, että kaikkien ammattiliittojen ja ammattiyhdistysjohtajien jyrkkä hylkääminen on epäkypsä ja tietämätön kanta.

Kalifornian Oaklandissa syksyn 2011 Occupy-tapahtumien huipulla sattui nyt kuuluisaksi tulleen telakan sulkemisen aikana hetki, joka on pieni mutta valitettavan selkeä negatiivinen esimerkki. Telakkatyöläisten paikallisjärjestön (ILWU Local 10) puheenjohtaja ilmoitti nuorelle valkoiselle naiselle mikrofonin ääressä, että työntekijät olivat juuri päättäneet demokraattisesti lähteä ulos ja että satamat olivat todellakin sulkemassa. ”Kuka sinä olet?” nainen vaati. Kun mies oli antanut nimensä, nainen huusi mikrofonin läpi: ”Haluan, että rivijäsenet vahvistavat tämän! Antakaa minun puhua rivijäsenille!” Ammattiliiton puheenjohtaja, vanhempi afroamerikkalainen mies, joka oli tukenut Occupy-järjestöä ja auttanut johtamaan jäseniään taistelussa, näytti hieman hämmentyneeltä eikä suinkaan vähän ärsyyntyneeltä saamastaan epäluottamuksesta ja epäkunnioituksesta. Muut lähistöllä olleet huusivat hänelle, että hän välittäisi äänentoistolaitteiston kautta hyvät uutiset, joista hän oli kertonut, ja lopulta hän välitti ne. Mutta hänen kieltäytymisensä antaa miehelle uskottavuutta oli esimerkki siitä, että hän toimi pelikirjan mukaan, joka tuskin perustuu paikallisuuteen.

Autonomismin vahva historia Euroopassa ja neuvostoblokin maissa saattaa osittain selittää tämän suuntauksen. Jotkut eurooppalaiset ammattiliitot nauttivat valtion tunnustuksen tasosta, joka on Atlantin toisella puolella täysin tuntematon, ja niillä on paikka yritysten hallintoneuvostoissa ja ne jakavat valtion valtaa vaalikoalitioissa. Niiden poliittinen tunnustaminen ja valta on yleensä auttanut turvaamaan sosiaaliturvaverkkoa, mutta ne eivät ole tehneet juuri mitään muuta pääoman hegemonian haastamiseksi, ja uusliberalismin leviämistä koko Eurooppaan voidaan nykyään hyvinkin syyttää niiden antautumisesta. Itäblokin maissa, joitakin merkittäviä poikkeuksia lukuun ottamatta, ammattiliitot olivat yleisesti ottaen pahamaineisia siitä, että ne pitivät yllä heikkoja työmarkkinajärjestöjä, jotka eivät kyenneet haastamaan valtiota ennen Solidarnoscia, ja tämä historia tuotti ymmärrettävää epäluottamusta.

Järjestäytynyt työelämä vaatii kuitenkin paikallista analyysia, joka on tehtävä maittain, liitoittain, alueittain ja paikallisyksiköittäin. On myös tärkeää muistaa, että ammattiliitot ovat hyvin erityyppisiä yksiköitä kuin itsenäiset poliittiset ryhmittymät, koska niiden tehtävänä on puolustaa tiettyjä jäsenryhmiä, jotka muuten ovat lähes voimattomia työpaikoilla. Ei ole mitään syytä olla liittymättä paikallisiin ja erityisiin liittoutumiin tiettyjen toimien tai syiden ympärille, kuten pikaruokatyöntekijöiden kampanjaan, pyrkimyksiin suojella paperittomia työntekijöitä palkkavarkaudelta tai taisteluun vähimmäispalkan korottamiseksi. Tällaisissa tapauksissa voi olla kyse taktisesta liittoutumisesta. Autonomistien pitäisi välttää dogmatismia, jonka he tuomitsevat autoritaarisessa vasemmistossa. Joskus vanhoja koalitioiden epäonnistumisia Espanjan sisällissodasta toukokuuhun 1968 ja niin edelleen toistetaan, jotta voitaisiin perustella uusien koalitiopyrkimysten hylkäämistä, mutta autonomistien arvostaman paikallisuuden pitäisi neuvoa heitä olemaan tekemättä yleispäteviä päätelmiä yksittäisistä tapahtumista.

Jotkut autonomistit tietysti torjuvat kaikki uudistuksiin liittyvät kamppailut, ehkä sillä perusteella, että globaalien taloudellisten olosuhteiden pitäisi antaa huonontua, jotta voitaisiin käynnistää lisää globaaleja kapinoita. Tällaiset argumentit vievät autonomistit todella marxilaisuuden ulkopuolelle, väittäisimme. Marxilaiset ovat aina pitäneet uudistuspyrkimyksiä kamppailun resursseina ja arvokkaina opetuksina. Yhtä tärkeää on, että järjestäytyneellä työväestöllä on äänestäjäkunta, jota kenenkään vasemmistolaiseksi väittävän ei pitäisi jättää huomiotta (eikä sen johtajuutta pitäisi hylätä a priori).

Liian yleinen kieltäytyminen liittoutumasta työläisten kanssa voi itsessään liittyä kolmanteen havaitsemaamme ongelmaan: taipumukseen fetisoida autonomiaa itsessään. Jos yleistavoitteet pidetään etusijalla, pitäisi olla avoin harkitsemaan satunnaisen yhteistyön arvoa jopa vaaliareenalla yksittäistapauksessa. Staudemeier kertoo valkoisen enemmistön ryhmästä Chicagossa, joka järjestäytyi ovelta ovelle edistysmielisiä vastaan, jotka olivat kokoamassa naapurustoa edistyksellisen puertoricolaisen ehdokkaan ympärille, ainakin siihen asti, kunnes he miettivät uudelleen strategiansa todennäköisiä vaikutuksia (Staudenmeier, 2012, 270-272).

Autonomiafetisismi voi myös estää paikallisia ryhmiä katsomasta muualle maailmaan, arvioimasta ennakkoluulottomasti erilaisia aktivismityyppejä ja näkemästä ainakin joitakin niistä tuen ja mobilisoinnin arvoisina. Kenenkään ei pitäisi olla dogmaattinen vastarinnan muotojen suhteen tai erehtyä pitämään abstraktiota periaatteena. Pyrkimyksen kohti autonomiaa ja paikallisuutta pitäisi suositella avoimuutta niitä kamppailumuotoja kohtaan, joita ihmiset eri puolilla maailmaa valitsevat omassa aktiivisuudessaan, kuten Venezuelan, Bolivian ja muiden maiden mielenkiintoiset vaalikampanjat.

Autonomiaa koskeva dogmatismi voi sitä vastoin tuottaa hyödytöntä kritiikkiä aktivismin muodoista, jotka voivat olla tehokkaita eri puolilla maailmaa.
Näin ollen olemme huolissamme periaatteellisesta sitoutumisesta autonomiaan itsessään. Todellisuudessa periaatteet edellyttävät aina tulkinnallista harkintaa sen määrittämiseksi, miten ja milloin ja jopa sovelletaanko niitä tietyssä tapauksessa. Tämä on itse asiassa osa periaatteelliselle paikallisuudelle annettua perustelua — vastustaa ”oikeiden” toimien rutiininomaisia muodostelmia. On muistettava, että omaehtoisen toiminnan, paikallisuuden ja autonomian arvot edellyttävät jonkinlaista analyysi- ja tulkinta-aktiivisuutta paikallisten olosuhteiden valossa. Joissakin tilanteissa paikalliset olosuhteet voivat olla sellaiset, että yhteistyö jonkinlaisen parlamentaarisen tai vaalikampanjan tai ammattiyhdistyksen järjestämän toiminnan kanssa on taktisesti arvokasta.

Autonomian ottaminen fetissiksi merkitsee siis sen merkityksen olettamista paikallisessa tilanteessa abstraktisti ja a priori. Autonomian tavoittelu todellisena päämääränä ja arvona vaatii sen sijaan enemmän työtä: on vältettävä määräyksiä ja arvioitava jokainen kamppailu ja haaste uudelleen.

Autonomismi voi hyvinkin olla 2000-luvun marxilaisten liikkeiden voimanlähde kaikkialla maailmassa. Akateemisten sivustakatsojien, jotka pyrkivät ymmärtämään yhteiskunnallisten liikkeiden suuntauksia, on tultava sivustakatsojia suuremmiksi ja osallistuttava suoraan toimintaan. Kaikki kirjoitukset, joita olemme käyttäneet tätä esseetä varten, ovat sellaisten ihmisten kirjoittamia, jotka ovat itse osallistuneet suoraan toimintaan, jotka ovat osallistuneet joskus loputtomiin kokouksiin ja pyrkineet luomaan ja ylläpitämään ryhmiä ja autonomisia keskuksia. Näin he ovat nähneet autonomian toiminnassa monien vuosien ajan. Tämän esseen kirjoittajien analyysi ja arvostelu on tehty samalla tavalla. Näiden todellisten kokemusten perusteella toivomme solidaarisuutta eri vasemmistojen välillä.

Linda Martín Alcoff:
Hunter College, CUNY 695 Park Avenue
New York, NY 10021 lmartina@hunter.cuny.edu

José Alcoff:
Itsenäinen kirjailija, organisaattori jose.alcoff@gmail.com

Lähdeviitteet

Bordiga, Amadeo. 1926. ”The Communist Left in the Third International.” http://www.marxists.org/archive/bordiga/works/1926/comintern.htm

Cleaver, Harry. 2000. Reading Capital Politically. San Francisco, California: AK Press. Colectivo Situaciones. 2011. Nos. 19 & 20: ”Notes for a New Social Protagonism.” Translated by Nate Holdren and Sebastián Touza. New York: Minor Compositions.

Cuninghame, Patrick. 1995. ”For an Analysis of Autonomia – An Interview with Sergio Bologna.” http://libcom.org/library/analysis-of-autonomia-interview- sergio-bologna-patrick-cuninghame

—. 2010. ”Autonomism as a Global Social Movement.” Working USA: The Journal of Labor and Society, 13 (December), 451-464.

Eribon, Didier. 1992. Michel Foucault. Translated by Betsy Wing. Cambridge, Mas- sachusetts: Harvard University Press.

Federici, Silvia. 2012. Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction and the Feminist Struggle. New York: PM Press.

Foucault, Michel. 1980. ”Two Lectures.” In Power/Knowledge: Selected Interviews and Other Writings 1972-1977. Edited by Colin Gordon. Translated by Colin Gordon, et al. New York: Pantheon Books.

Geronimo. 2000. Fire and Flames: A History of the German Autonomist Movement. Oakland, California: PM Press.

Gorter, Heman. 1921. ”Open Letter to Comrade Lenin.” Workers’ Dreadnaught (March 12-June 11). London.

Graeber, David. 2012. ”Occupy Wall Street’s Anarchist Roots.” The Occupy Handbook. Edited by Janet Byrne. New York: Little Brown.

Grosfoguel, Ramón & Ana Margarita Cervantes-Rodríguez, eds. 2002. The Modern/ Colonial/Capitalist World-System in the Twentieth Century: Global Processes, Antisystemic Movements, and the Geopolitics of Knowledge. London: Praeger.

Hardt, Michael & Antonio Negri. 2004. Multitude. London: Panda Books.

James, C. L. R., Grace Lee Boggs & Pierre Chaulieu [Cornelius Castoriadis]. 1958. Facing Reality. Detroit, Michigan: Correspondence Publishing Company.

Lotringer, Sylvere & Christian Marazzi, eds. 2007. Autonomia: Post-Political Politics. New York: Semiotext(e).

Marshall, Peter. 1992. Demanding the Impossible: A History of Anarchism. London: Fon- tana Press.

Mattick, Paul. 1938. ”The Masses and the Vanguard.” Living Marxism, 4:4 (August). Mirzoeff, Nick, ed. 2013. Militant Research Handbook. New York: New York University Press.

Negri, Antonio. 2005. Books for Burning. New York: Verso.

Pankhurst, Sylvia E. 1921-22. ”Communism and its Tactics.” http://www.marxists. org/archive/pankhurst-sylvia/communism-tactics/index.htm

Pannekoek, Anton. 1938. ”Trade Unionism.” International Council Correspondence, II:2.

—. 1954. ”Letter to Socialisme ou Barberie.” Socialisme ou Barberie, 14 (April-June).

Pizzolati, Nicola. 2013. ”The American Worker and the Forze Nuove: Turin and Detroit at the Twilight of Fordism.” Viewpoint Magazine, 3 (September 25).

Puig, Salvador Martí. 2012. The Occupy Handbook. Edited by Janet Byrne. New York: Little Brown.

Romano, Phil [Phil Singer] & Ria Stone [Grace Lee]. 1946. The American Worker. Detroit, Michigan: Facing Reality Publishing Co.

Rühle, Otto. 1920. ”The Revolution is Not a Party Affair.” http://www. marxists.org/ archive/ruhle/1920/ruhle02.htm

Sitrin, Marina, ed. 2006. Horizontalism: Voices of Popular Power in Argentina. New York: AK Press.

Staudenmaier, Michael. 2012. Truth and Revolution: A History of the Sojourner Truth Organization 1969-1986. New York: AK Press.

Wright, Steven. 2002. Storming Heaven: Class Composition and Struggle in Italian Autonomist Marxism. London: Pluto Press.

Yuen, Eddie, Daniel Burton-Rose & George Katsiaficas, eds. 2004. Confronting Capitalism: Dispatches From a Global Movement. Brooklyn, New York: Soft Skull Press.

Lähde: https://www.jstor.org/stable/24583894

kirjoittaja: Jeff Schantz

Aikaisemmassa artikkelissani (Shantz 1998), jonka kirjoitin lähes kolme vuotta ennen Seattlen WTO-kokousten dramaattisia anarkisti-interventioita vuonna 1999, esitin, että sosiaalisten liikkeiden teoriat soveltuvat huonosti Pohjois-Amerikan anarkistien tuolloin toteuttamien innovatiivisten käytäntöjen ja ideoiden ymmärtämiseen tai edes arvostamiseen. Kyseisessä artikkelissa ja useissa sitä seuranneissa artikkeleissa ennustettiin anarkististen liikkeiden paluuta tärkeään asemaan kapitalisminvastaisissa kamppailuissa ja esitettiin näkemys, että sosiologinen liikkeiden analyysi olisi suurelta osin yllättynyt tästä kehityksestä (Shantz, 1999a; 1999b).

Valitettavasti Seattlen jälkeisinä vuosina muutos on ollut hidasta sellaisten yhteiskunnallisten liikkeiden analyysien osalta, jotka voisivat kunnolla ymmärtää anarkismin poliittisia käytäntöjä ja visioita sekä niiden merkitystä poliittisten liikkeiden kehityksessä, erityisesti Pohjois-Amerikassa. Yalen entinen antropologi David Graeber (2002: 61) käyttää melko rohkaisevia termejä keskustellessaan kuilusta, joka vallitsee yhteiskunnallisten liikkeiden aktivistien ja yhteiskuntatieteiden analyytikkojen välillä:

On vaikea ajatella toista aikaa, jolloin älymystön ja aktivistien, vallankumouksen teoreetikoiden ja sen toteuttajien välillä olisi ollut tällainen kuilu. Kirjoittajat, jotka ovat jo vuosia julkaisseet esseitä, jotka kuulostavat kannanotoilta laajoille yhteiskunnallisille liikkeille, joita ei todellisuudessa ole olemassa, näyttävät olevan hämmentyneitä tai pahempaa, halveksivia, nyt kun todellisia liikkeitä on syntymässä kaikkialla. Tämä on erityisen pöyristyttävää, kun on kyse liikkeestä, jota edelleen ilman erityisen hyvää syytä kutsutaan ”globalisaation vastaiseksi” liikkeeksi ja joka on vain kahdessa tai kolmessa vuodessa onnistunut muuttamaan täysin miljoonien ihmisten historialliset mahdollisuudet eri puolilla planeettaa. Tämä saattaa johtua silkasta tietämättömyydestä tai siitä, että luottaa siihen, mitä voi saada selville sellaisista avoimen vihamielisistä lähteistä kuin New York Times; toisaalta suurin osa siitä, mitä kirjoitetaan jopa edistyksellisissä tiedotusvälineissä, näyttää suurelta osin menevän ohi asian ytimen — tai ainakin harvoin keskitytään siihen, mitä liikkeen osallistujat todella ajattelevat liikkeessä olevan tärkeintä.

Vielä provokatiivisemmin Graeber (2002: 61) esittää, että osa tästä kuilusta liittyy siihen, että jotkut yhteiskuntatieteilijät kieltäytyvät tietoisesti sitoutumasta anarkismin ideoihin ja käytäntöihin.

Epäilen, että suuri osa epäröinnistä johtuu niiden, jotka ovat pitkään pitäneet itseään jonkinlaisina radikaaleina, haluttomuudesta hyväksyä se tosiasia, että he ovat oikeastaan liberaaleja: kiinnostuneita yksilönvapauksien laajentamisesta ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelusta, mutta eivät tavoilla, jotka kyseenalaistaisivat vakavasti vallitsevien instituutioiden, kuten pääoman tai valtion, olemassaolon. Eivätkä monetkaan niistä, jotka haluaisivat nähdä vallankumouksellista muutosta, ehkä ole täysin tyytyväisiä siihen, että heidän on hyväksyttävä, että suurin osa radikaalin politiikan luovasta energiasta tulee nyt anarkismista — perinteestä, jonka he ovat tähän asti enimmäkseen hylänneet — ja että tämän liikkeen vakavasti ottaminen merkitsee välttämättä myös kunnioittavaa sitoutumista siihen.

Sosiaalisia liikkeitä koskevien tutkimusten ja teorioiden sekä suoraa toimintaa koskevien tutkimusten ja teorioiden välillä on ollut enimmäkseen epäsuhta. Samoin kiinnostus liikkeiden strategioita ja taktiikoita kohtaan on jäänyt taka-alalle liikkeiden organisaatioita ja resursseja, ideologisia kehyksiä tai laajempia poliittisia prosesseja tai konteksteja koskevien tutkimusten rinnalla (Schock, 2005).

Schock (2005) toteaa, että sosiaalisten liikkeiden tutkimuksen heikkouksiin voitaisiin puuttua hyödyntämällä suoraa toimintaa käsittelevän kirjallisuuden näkemyksiä, jotka ovat valitettavasti jääneet suurelta osin sosiaalisten liikkeiden tutkijoiden ulottumattomiin. Tärkein syy näiden kahden kirjallisuuden välisen yhteyden puuttumiseen on Schockin (2005) mukaan se, että suoraa toimintaa käsittelevä kirjallisuus nojaa anarkistisiin ja gandhilaisiin teorioihin ja filosofioihin, jotka jäävät valtavirran sosiologian ulkopuolelle. Samaan aikaan sosiaalisia liikkeitä käsittelevä akateeminen kirjallisuus nojaa vahvasti marxilaisiin teorioihin ja filosofioihin, jotka ovat keskeisiä valtavirran sosiologiassa ja jotka suosivat makro-rakenteellista analyysia. Tällaisissa teorioissa korostetaan yleensä myös väkivallan roolia yhteiskunnallisessa muutoksessa ja jätetään huomiotta jokapäiväinen toiminta, jolla rakennetaan sosiaalista tai yhteisöllistä perustaa vallankumouksellisia kansannousuja edeltävinä aikoina. Schock (2005) toteaa myös, että suuri osa suoraa toimintaa koskevasta kirjallisuudesta on suunnattu pikemminkin aktivisteille kuin akateemikoille. Tämä on jättänyt kuilun sen välille, mitä hän kutsuu suoran toiminnan kirjallisuuden instrumentaalis-normatiiviseksi diskurssiksi, ja yhteiskuntatieteellisen diskurssin välille.

Jotta tähän tilanteeseen voitaisiin puuttua ja kehittää vaihtoehtoisia lähestymistapoja yhteiskunnallisten liikkeiden analyysiin, on tärkeää tarkastella kontekstia, jossa uudet liikkeet syntyvät, ja erityisesti yhteiskunnallisten suhteiden muutosta, joka on tapahtunut keynesiläisestä kapitalismista uusliberalistiseen kapitalismiin siirryttäessä. On myös tarpeen tarkastella erilaisia tapoja, joilla aktivistit ovat reagoineet ja reagoivat näihin muuttuviin ja muuttuneisiin olosuhteisiin, sekä innovaatioita, joita he rakentavat liikkeiden organisaatioiden ja toimintarepertuaarien osalta, samoin kuin arvojen ja ideoiden, strategioiden ja taktiikoiden kehittämistä.

Pyrkiessäni ajattelemaan uudelleen sosiaalisia liikkeitä nykyisessä kontekstissa keskityn huomiotta jätettyihin tai aliarvostettuihin taktiikoihin, käytäntöihin ja järjestäytymisen muotoihin, jotka ovat olleet keskeisiä viimeaikaisessa liikekehityksessä ja jotka asettavat merkittäviä haasteita perinteiselle ajattelulle politiikasta. Nykyaikaisten liikkeiden keskeiset periaatteet, jotka tunnistan ja joita tarkastelen tämän tekstin seuraavissa osioissa, ovat affiniteettipohjainen organisoituminen, autonomistisessa marxismissa käsitelty itsearvostus ja tee-se-itse (DIY) -politiikka, jota kehitettiin anarkisti- ja punkliikkeissä. Yhdessä nämä liikekäytäntöjen näkökohdat ilmentävät pikemminkin pyrkimystä autonomiaan ja itsemääräämisoikeuteen kuin toisinajattelun tai vaatimuksen politiikkaa.

Keynesiläisyys ja yhteiskuntaliikkeiden sosiologia

Sosiaalisten liikkeiden teorioita on mukautettava nykyisen kontekstin erityispiirteisiin ja valmistauduttava tunnistamaan uudet liikkeet ja vastakkainasettelut, jotka ovat vasta nyt syntymässä Pohjois-Amerikassa. Nämä liikkeet edellyttävät keynesiläiselle sosiologialle tyypillisen yhteiskunnallisten liikkeiden teoretisoinnin uudelleen ajattelua. Uudelleentarkastelun aloittamiseksi on hyödyllistä tarkastella kontekstuaalista muutosta, joka on merkkinä valtion ja yhteiskunnan välisten suhteiden tasolla, kun keynesiläisestä sosiaalisen kansalaisuuden valtiosta on siirrytty uusliberalistiseen kriisivaltioon.

1900-luvun alkupuoliskolla työväenluokan militanttien liikkeiden uhka ajoi kehittyneet kapitalistiset yhteiskunnat siirtymään oikeusvaltiosta, jossa hallituksen toiminta rajoittui pitkälti vapaiden markkinoiden toimintaedellytysten turvaamiseen, sosiaalisen kansalaisuuden valtioon tai siihen, mitä jotkut autonomistiset marxilaiset kutsuvat suunnittelijavaltioksi. Liikkeet, jotka vastasivat ”kansalaisten epävarmuuteen selviytymiskeinojen saatavuudessa” (Del Re, 1996: 102), ajoivat valtiota ottamaan laajemman vastuun väestöstä. Sosiaalinen kansalaisuus eli suunnittelijavaltio ”jakaa laillisuuden hallinnollisesti niin, että alempiarvoiset luokat integroidaan uudelleen takuuyhteisön fiktioon vastineeksi siitä, että ne luopuvat erilaisuuden virtuaalisesta kumouksellisuudesta” (Illuminati, 1996: 175). Suunnittelijavaltion aikana valtio hallitsi työvoiman uusintamista koulujen, sairaaloiden, hyvinvointiohjelmien ja työttömyysmääräysten institutionaalisten verkostojen avulla (Dyer-Witheford, 1999). Tämä on yleinen kehys sille, mikä on alettu ymmärtää hyvinvointivaltiona.

Nämä fordististen suhteiden mukaiset hyvinvointirakenteet perustuivat ”palkkasuhteen normin uusintamisen logiikkaan” (Vercellone 1996: 84). Hyvinvointivaltion säännökset ja sosiaalipalvelujen, kuten sosiaaliavun, sosiaaliturvan ja julkisen terveydenhuollon, jakaminen edustavat eräänlaista tuloa (Del Re, 1996: 101). Osittain kyse on ratkaisevasta siirtymisestä tuotannon alalta uusintamisen alalle, ”jossa se, mitä taataan ja valvotaan (ilman suoraa yhteyttä tuotantoon mutta kuitenkin siihen tähtäävästi), on yksilöiden uusintaminen” (Del Re, 1996: 101).

Useimmat pohjoisamerikkalaisen sosiologian yhteiskunnallisten liikkeiden analyysit rajoittuvat pitkälti keynesiläisen valtion muotoihin ja niihin liikkeisiin, jotka syntyivät keynesiläisyyden aikakaudella (tai sen päättymisen ensimmäisinä vuosina). Tämä johtaa siihen, että kuten monissa yhteiskunnallisten liikkeiden analyyseissä, niissä keskitytään vain valtiojohtoisiin, reformistisiin tai integroiviin liikkeisiin ja strategioihin. ”Protestoiminen oikeuksien kieltä käyttäen tarkoittaa ilmeisesti sitä, että pyydetään valtiolta lupaa suojeluun. ’Oikeuksiin’ vedotaan, niistä kiistellään, niitä jaetaan ja niitä suojellaan, mutta ne myös rajoitetaan ja nimetään lailla” (Del Re, 1996: 107). Sosiaalisten liikkeiden valtavirran teorioissa kiinnitetään huomiota rakenteisiin, järjestöihin ja käytäntöihin, jotka ovat suhteellisen tehokkaita tällaisten oikeuksiin perustuvien vaatimusten esittämisessä valtioille tai marginalisoitujen tai ”syrjäytyneiden” identiteettien tunnustamisen tai legitimiteetin saamisessa. Kaikki tämä heijastaa valtiokeskeisen tai integraatiokeskeisen politiikan painopisteitä tai sitä, mitä on kutsuttu vaatimuksen politiikaksi.

Craig A. Rimmerman (2001) käsittelee assimilaatiostrategiaa, jonka monet sodanjälkeiset liikkeet ovat omaksuneet. Nämä liikkeet keskittyvät ensisijaisesti oikeusjärjestelmän uudistamiseen vaalipiirinsä tai identiteettiryhmänsä suojelemiseksi, poliittisen pääsyn saamiseksi ja hyväksynnän lisäämiseksi, jotta jäsenet voisivat integroitua valtavirtayhteiskuntaan (Rimmerman, 2001). Tällä lähestymistavalla sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen pyritään sulauttamaan ihmiset luonnostaan sortavaan järjestelmään, joka perustuu hyväksikäyttöön. Sen sijaan, että kamppailtaisiin alistavien yhteiskunnallisten instituutioiden lakkauttamisen puolesta, keskitytään kamppailuun tunnustuksen ja osallisuuden saamiseksi näissä instituutioissa. Siinä unohdetaan myös tunnustaa, että yhtäläiset mahdollisuudet tarkoittavat jotain aivan muuta kuin vapautumista (Rimmerman, 2001: 56). Kansalaisoikeusstrategiassa, jonka niin monet liikkeet ja liikkeiden teoreetikot ovat omaksuneet, asetetaan etusijalle se, että ihmiset saavat yhdenvertaisen mahdollisuuden tulla hyväksikäytetyiksi, mikä voi tietysti olla todellinen väliaikainen voitto, mutta se on myös varmasti rajoittunut logiikkaan, joka mahdollistaa juuri niiden prosessien uusintamisen ja laajentamisen, jotka mahdollistavat syrjäytymisen ylipäätään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tällaisten liikkeiden merkitystä olisi väheksyttävä tai torjuttava. Pikemminkin kyse on painotuksesta ja sen tunnustamisesta, että on tarpeen ymmärtää tärkeitä uusia liikkeitä, jotka mobilisoituvat ja ovat mobilisoituneet erilaisten poliittisten prioriteettien mukaisesti ja joihin valtavirran sosiologiset teoriat eivät sovellu yhtä hyvin. Tunnustaen nämä rajoitukset nousevat poliittiset liikkeet ovat kääntyneet pois vaatimuspolitiikasta symbolisine mielenosoituksineen tai marsseineen ja kohti autonomian politiikkaa [1].

Monissa tapauksissa ihmisillä ei ole käytettävissään sellaisia rahallisia tai teknologisia resursseja, joita pidetään välttämättöminä liikkeen onnistumisen kannalta. Tämä pätee kaikkiin tilanteisiin, joissa on luokkatason eriarvoisuutta. Muun muassa tästä syystä ihmiset turvautuvat epätavanomaisiin poliittisen toiminnan muotoihin (Brym, 1998: 346). Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on syntynyt monenlaisia ja erilaisia sosiaalisia ja poliittisia kansannousuja, jotka ovat tuoneet esiin merkittäviä innovaatioita radikaalien yhteiskunnallisten muutosliikkeiden strategioissa ja taktiikoissa. Vielä enemmän nämä liikkeet ovat herättäneet mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, mitä voidaan ymmärtää vallankumoukselliseksi toiminnaksi.

Kriisivaltioiden synty

1960- ja 1970-lukujen laajat yhteiskunnalliset taistelut, mukaan lukien uusien yhteiskunnallisten liikkeiden kamppailut, alkoivat murentaa suunnittelijavaltion perustaa. ”Työntekijöiden, työttömien, hyvinvoinnin saajien, opiskelijoiden ja vähemmistöryhmien liikkeet alkoivat esittää sosiaalihallinnon laajalle järjestelmälle vaatimuksia, jotka ylittivät kapitalistisen logiikan asettamat rajat” (Dyer-Witheford, 1999: 101). Nämä erilaiset ja usein päällekkäiset kamppailusyklit saivat aikaan moninaisia vastauksia valtion ja pääoman muodostamilta viranomaisilta. Kuten Dyer-Witheford esittää: ”Hallinnon alalla suunnittelijavaltio on korvattu ’kriisivaltiolla’ — traumakontrollin järjestelmällä” (1999: 76). Kriisivaltiossa valtio hallitsee pohjimmiltaan suunnittelemalla tai yleisemmin yksinkertaisesti sallimalla kriisit alisteisissa luokissa. Dyer-Witheford (1999: 76) esittää, että postfordistinen vaihe, jossa yhteiskunnallisen tehtaan fordistinen organisaatio puretaan, “on ymmärrettävä teknologisena ja poliittisena hyökkäyksenä, jonka tavoitteena on hajottava yhteiskunnallinen niskoittelu.”

Kriisivaltio syntyy osana akkumulaation muuttuvia muotoja, erityisesti kapitalistisen globalisaation hankkeita, ”joissa tietyillä aloilla kaikkialla maailmassa pääoma on siirtymässä pois riippuvuudesta suurteollisuudesta kohti uusia tuotantomuotoja, joihin liittyy aineettomampia ja kyberneettisempiä työn muotoja, joustavia ja epävarmoja työllisyysverkostoja ja hyödykkeitä, jotka määritellään yhä enemmän kulttuurin ja median kautta” (Hardt 1996: 4). Tätä voitaisiin kutsua ”tuotannon postmodernisaatioksi”. Nämä uudet tuotantomuodot merkitsivät radikaalia irtautumista fordistisesta järjestelystä, jossa työvoiman massakeskittymät olivat vallalla, ja ne ovat vaikuttaneet olosuhteisiin, joissa oppositioliikkeiden voidaan olettaa syntyvän, sekä siihen, millaisiin strategioihin ja käytäntöihin niitä voidaan rohkaista ryhtymään.

Viimeaikaiset muutokset, joilla valtio on pyritty saattamaan paremmin vastaamaan globaalin pääoman tarpeita, ovat johtaneet niin sanotun ”kriisivaltion” [2] syntyyn, joka väittää olevansa heikko globaalien voimien edessä, mutta joka samalla käyttää lihaksiaan köyhiä ja sorrettuja vastaan. Hallitsevat eliitit ovat olleet ahkerasti poistamassa uudistuksia, jotka on saavutettu pääomalta suurissa taisteluissa viime vuosisadan aikana. Sosiaalisia ohjelmia puretaan edelleen: terveydenhuoltoon ja julkiseen koulutukseen kohdistuvat leikkaukset, uuden työväenvastaisen lainsäädännön käyttöönotto, sosiaaliavustusten (ja työntekijöiden korvausten ja työttömyysvakuutuksen) rajoittaminen sekä ”löysät” ympäristösäännökset ovat vain yksi tutuimmista minarkistisista aloitteista. Sen sijaan, että nämä politiikat tarjoaisivat ”turvaverkkoa” tai jonkinlaista ”sosiaaliturvaa”, ne luovat länsimaisten teollisuusmaiden työväenluokkiin erilaisia kriisejä, jotka heikentävät yrityksiä laajentaa palvelujen kysyntää tai vastustaa pääomaa suosivia muutoksia.

Nämä politiikat ovat saaneet kannatusta sekä vasemmiston että oikeiston valtavirran poliittisilta puolueilta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa demokraattipuolue on rutiininomaisesti omaksunut melko samanlaisia kantoja kuin republikaanit muun muassa hyvinvoinnin, positiivisen toiminnan ja NAFTAn kaltaisissa asioissa. Samanlaisia muutoksia on nähty Britanniassa ja Australiassa niin sanottujen työväenpuolueen hallitusten aikana. Vastauksena tähän lähentymiseen anarkistit puhuvat ”republikaaneista”, mikä merkitsee heidän uskoaan siihen, että näiden hallitsevien luokkien puolueiden välillä ei ole mitään eroa. Anarkistit vastustavat republikaanien politiikkaa, jossa kannatetaan uusien vankiloiden rakentamista ja tiukempien rangaistuskäytäntöjen, kuten pakollisten rangaistusten, kehittämistä. Anarkistien mielestä tällainen politiikka vetoaa vain ”rasistiseen rikoshysteriaan” (Subways, 1996: 11) ja köyhiä demonisoiviin tunteisiin.

Nämä ”kriisivaltion” muutokset ovat antaneet muodon säästöpolitiikalle, jossa hyvinvointivaltio on muutettu rangaistusvaltioksi, jonka ensisijaisena tehtävänä on toimia lain ja järjestyksen mekanismina. Kunnianarvoisiin sosiaalipalveluihin kuuluvat nyt muun muassa boot campit, ”workfare”, muutokset nuorten rikoksentekijöiden lainsäädäntöön sekä rauhanomaisten mielenosoitusten väkivaltainen tukahduttaminen ja aiemmin tunnustettujen sanan- ja kokoontumisvapauden oikeuksien rikkominen. Hyvinvointivaltion purkaminen ilman, että samanaikaisesti on kehitetty asianmukaisia vaihtoehtoja, on merkinnyt köyhyyden lisääntymistä ja rikkaiden ja köyhien välisten erojen syvenemistä (Heider, 1994). Näitä olosuhteita on perusteltu ideologisesti käyttämällä voimakkaasti uudelleen laissez-faire -diskursseja. Uusliberalistisen politiikan rikkinäinen levy, joka on sopusoinnussa manipuloitujen velka-”kriisien” ja kilpailukykyä koskevien vetoomusten kuoron kanssa, on tarjonnut soundtrackin nykyiselle kassamagneetti-iskelmälle ”Paluu 1800-luvun kapitalismiin”.

Affiniteettirintamat

Viime aikoina merkittävimpiä vastarinnan muotoja ovat olleet erilaiset ”uudet köyhien ihmisten liikkeet, jotka ovat syntyneet 1980-luvun lopusta tähän päivään asti osittain vastauksena sosiaalisten turvaverkkojen lisääntyvään tuhoamiseen” (Dyer-Witheford, 1999: 103). Merkittävää on, että nämä liikkeet ovat kieltäytyneet rajoittumasta ”vastuullisille kansalaisille” sopiviksi katsottujen toimien tai aktivismin parametreihin. Monille uusille yhteiskunnallisille liikkeille ominaisten kansalaistottelemattomuuden käytäntöjen lisäksi nämä uudet köyhien liikkeet ovat kehittäneet ja harjoittaneet monipuolista ”epäsivistyneiden käytäntöjen” repertuaaria. Nämä liikkeet ovat sitoutuneet hankkeisiin, joilla pyritään kehittämään demokraattisia ja autonomisia yhteisöjä/sosiaalisia suhteita poliittisen edustuksen ja hierarkian ulkopuolella. Heidän politiikkansa poliittinen merkitys ei niinkään löydy tiettyjen toimien välittömistä tavoitteista tai välittömistä kustannuksista pääomalle ja valtiolle, vaan ”enemmänkin siitä, että luomme autonomian, tottelemattomuuden ja vastarinnan ilmapiirin” (Aufheben, 1998: 107).

Nykyiset autonomialiikkeet, joista anarkistit ovat merkittävä osa, suhtautuvat kriittisesti sekä vallankumouksellisen vasemmiston että uudistusmielisempien yhteiskunnallisten liikkeiden valtiokeskeisyyteen. Anarkistien mielestä sekä niin sanotut vallankumoukselliset että niin sanotut uudistusmieliset kannat lähentyvät edustuksellista politiikkaa, jossa itsemääräämisoikeuteen ja autonomiaan perustuva politiikka korvaa yleisesti hierarkkisen ja autoritaarisen järjestäytymismuodon. Kuten liberaalikommunistisen Aufheben-sanomalehden toimittajat esittävät: ”Yhteistä vasemmistolaisille ja ekoreformisteille on se, että molemmat etsivät todellista muutoksen tekijää, todellista historiallista subjektia, meidän itsemme ja kamppailujemme ulkopuolelta: vasemmistolaiset etsivät ”puoluetta”, kun taas ekoreformistit etsivät parlamenttia” (1998: 106).

Anarkismin kaltaisten liikkeiden keskeisiin piirteisiin kuuluu autonomian korostaminen ja vaihtoehtoisten sosiaalisten rakenteiden rakentaminen (Hardt, 1996). ”Perusteellisen kamppailun” jokapäiväisten kokemusten kautta nämä liikkeet muodostavat ‘positiivisen osoituksen siitä, millaisia sosiaalisia suhteita voisi olla olemassa: ei rahaa, vaihtoarvojen loppuminen, yhteisöllinen elämä, ei palkkatyötä, ei tilan omistusta’ (Aufheben, 1998: 110). Autonomiset marxilaiset puhuvat näistä radikaaleista ja osallistavista demokratian muodoista, jotka kukoistavat ”valtion vallan ja sen edustusmekanismien ulkopuolella”, konstituoivana voimana, ”konstituoivien sosiaalisten voimien vapaana yhteenliittymänä” (Hardt, 1996: 5-6).

Monille nykyajan anarkisteille, mukaan lukien Richard Dayn ja David Graeberin kaltaiset merkittävät kommentaattorit, teoriaa vallan vastaisena kamppailuna ymmärtävät toimivat pikemminkin affiniteetin kuin hegemonian logiikan mukaan. Tähän affiniteetin logiikkaan, johon kuuluu subjektien välinen päättely yhtenä sen moodeista, kuuluu myös tyypillisesti väheksyttyjä affekteja, kuten intohimoa, strategiaa, retoriikkaa ja tyyliä (Day, 2001: 23).

Tällainen jaetun päätöksenteon tapa epämääräisyyden alueella, tällainen yhteisöllisyys, ei voi olla Sittlichkeitin tai edes monikulttuurisen civitasin muotoinen. Se ei itse asiassa voi olla yhteisö, sellaisena kuin se nykyisin ymmärretään. Pikemminkin yksilöt ja ryhmät, joita yhdistävät tilapäiset ja alati muuttuvat hengenheimolaissuhteet, ovat parhaita esimerkkejä siitä, mitä Giorgio Agamben on kutsunut ”tuleviksi” yhteisöiksi (Day, 2001: 23).

Mielestäni välähdyksiä näistä tulevista yhteisöistä on jo olemassa, ja ne näkyvät nykyajan anarkismin yhteenliittymässä, affiniteettiryhmissä ja heterotopioissa. Kuten Epstein (2001: 10) ja muut esittävät:

Tämä anarkistinen järjestäytymismuoto mahdollistaa sen, että joiltakin osin eri mieltä olevat ryhmät voivat tehdä yhteistyötä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Quebec Cityn mielenosoituksissa toukokuussa 2001 muodostettiin ryhmiä, jotka määriteltiin sen mukaan, miten halukkaita ne olivat käyttämään tai sietämään väkivaltaa, lähtien väkivallattomuuteen sitoutuneista aina ryhmiin, jotka aikoivat käyttää ”epätavanomaisia taktiikoita”. Tämä rakenne mahdollisti sellaisten ryhmien osallistumisen, jotka eivät muuten olisi voineet osallistua samaan mielenosoitukseen.

Tämä keskittämätön ja mukautuva organisaatiomuoto mahdollistaa osallistavan liikkeen, joka on avoin erilaisille taktiikoille, näkökulmille ja tavoitteille. Tämä on tärkeä näkökohta järjestäytymisessä jälkifordistisessa kontekstissa, kun osallistujat välttävät vakaampia järjestäytymismuotoja, kuten ammattiliittoja tai yhteisöryhmiä, ja suosivat joustavaa ja vaihtelevaa, yleensä pienten lähipiiriryhmien kokoontumista yhteen.

Hetherington (1992: 92) ehdottaa, että tällaisten ryhmien synty liittyy kahteen erityiseen prosessiin: ”modernin solidaarisuuden ja identiteetin modernien muotojen sääntelyn purkaminen modernisaation ja yksilöllistymisen kautta” ja ‘uudelleenmuodostaminen ’heimollisiksi’ identiteeteiksi ja sosiation muodoiksi”. Kapitalististen talouksien murrokset rohkaisevat yksilöllisyyden refleksiivisiä muotoja, joita ei ole helppo viitata sellaisiin rakenteellisiin ominaisuuksiin kuin luokka.

Nämä ei-kuvaavat ”uusheimot”, kuten Maffesoli niitä kutsuu, ovat luonnostaan epävakaita eivätkä ne ole sidoksissa mihinkään modernin yhteiskunnan vakiintuneisiin parametreihin; sen sijaan niitä ylläpitävät yhteiset uskomukset, elämäntyylit, ekspressiivinen ruumiinkeskeisyys, uudet moraaliset uskomukset ja epäoikeudenmukaisuuden tuntemukset sekä merkittävästi kulutuskäytännöt (Hetherington, 1992: 93).

Hetherington ehdottaa, että käsite Bund (yhteenliittymä), joka ilmaisee voimakkaan solidaarisuuden muotoa, joka on hyvin epävakaa ja joka vaatii jatkuvaa ylläpitoa symbolisen vuorovaikutuksen avulla, ilmaisee näiden sosiaalisuuden muotojen luonteen paremmin kuin yhteisö. Aktiivinen osallistuminen anarkistisiin hankkeisiin antaa osallistujille tärkeitä kokemuksia ja oppeja solidaarisuudesta, keskinäisestä avusta ja kollektiivisesta toiminnasta, jotka kaikki ovat anarkistisen politiikan kulmakiviä.

Epsteinin (2001: 2) mukaan anarkistinen käytäntö ”yhdistää sekä ideologiaa että mielikuvitusta ja ilmaisee pohjimmiltaan moraalisen näkökulmansa toimilla, joiden tarkoituksena on tehdä valta näkyväksi ja samalla heikentää sitä”. Anarkisteille ideologian ja organisoitumisen lähentyminen on ratkaisevan tärkeää.

Se ei vastusta järjestäytymistä. Kyse on uusien järjestäytymisen muotojen luomisesta. Siitä ei puutu ideologiaa. Nuo uudet organisaatiomuodot ovat sen ideologia. Kyse on horisontaalisten verkostojen luomisesta ja toteuttamisesta ylhäältä alaspäin suuntautuvien rakenteiden, kuten valtioiden, puolueiden tai yritysten, sijasta; verkostot perustuvat hajautetun, ei-hierarkkisen konsensusdemokratian periaatteisiin. Viime kädessä se pyrkii keksimään uudelleen arkielämän kokonaisuuden (Graeber, 2002: 70).

Anarkistisissa taktiikoissa, kuten mustissa blokeissa, on toinenkin yhteenliittymän piirre, kuten Epstein (2001: 2) kuvailee, joka esittää, että ”nykypäivän anarkistiset aktivistit ammentavat moraalisesti latautuneesta ja ekspressiivisestä politiikasta”. Tämä moraalinen lähestymistapa politiikkaan ilmenee keskittymällä suoran toiminnan taktiikoihin. Kuten Graeber (2002: 62) esittää, mustan blokin kaltaiset suoran toiminnan taktiikat symboloivat ”sellaisen politiikan hylkäämistä, joka vetoaa hallituksiin, jotta ne muuttaisivat käyttäytymistään, ja joka suosii fyysistä puuttumista valtion [ja kapitalistisen] vallan vastustamiseen”.

Affiniteetin tuolla puolen

Viimeaikaiset juhlallisuudet anarkististen affiniteettiryhmien oletetusta uutuudesta, joita erityisesti Richard Day ja David Graeber ovat esittäneet, jättävät huomiotta tärkeät keskustelut ja kehityskulut todellisissa anarkistisissa projekteissa. Niissä ei myöskään kontekstualisoida affiniteettia kiistanalaisena ja monipuolisena osana laajempia käytäntöjä ja suhteita, jotka ovat mukana niin sanotuissa systeeminvastaisissa taisteluissa. Näin ollen Graeber ja Day eivät juurikaan puutu kriitikoihin, jotka varoittavat nykyajan anarkismissa kritiikittömän hengenheimolaisuuteen perustuvien elämäntapojen juhlistamisen rajoista. Samoin heillä ei ole juurikaan sanottavaa nimenomaan luokkataisteluun suuntautuneiden anarkismin muotojen uudistumisesta, joka on viime aikoina noussut esiin nykyajan anarkistien törmätessä hengenheimolaisuuden politiikan rajoihin. Siten, jos luokkataisteluanarkismia tai anarkistista kommunismia ylipäätään käsitellään, Graeber, eksplisiittisesti, ja Day, implisiittisesti, hylkäävät nämä anarkistisen järjestäytymisen ilmenemismuodot niin sanotun ”vanhan anarkismin” anakronistisena jäänteenä (ks. Graeber, 2002).

Kiintymyssuhde, joka on saanut eniten huomiota viimeaikaisilta anarkistiteoreetikoilta, erityisesti niiltä, jotka ovat saaneet vaikutteita sosiologisista ja antropologisista näkökulmista, ei ehkä ole edes merkittävin anarkistisen nykypolitiikan osa-alue. Vaikka kiintymyssuhde on ratkaisevan tärkeää verkostojen ja kamppailukierrosten kehittämisessä, kiintymyssuhde ei selvästikään riitä valtion ja pääoman kiistämisen kannalta.

Suuri osa uudesta yhteiskunnallisten liikkeiden teoriasta, mukaan lukien uusi anarkistinen yhteiskuntatiede, perustuu siihen, että kapitalistiset yhteiskunnat ovat siirtyneet ”postmoderniin” aikakauteen, jossa luokkakonfliktit ovat väistyneet kulttuuristen kysymysten tieltä. Viimeaikaisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin osallistuneiden (erityisesti opiskelijoiden ja radikaalien nuorten) luokkatilanne ja näiden liikkeiden esiin nostamat kysymykset (ympäristöliikkeet, homojen ja lesbojen oikeudet, feminismi) ovat toki asettaneet luokka-analyyseille vakuuttavan haasteen.

On selvää, että uudet alistamisen kategoriat ovat nousseet esiin mobilisoinnin kohteina. Näiden kategorioiden ja niitä ylläpitävien käytäntöjen tunnustaminen on tärkeää, jotta voidaan päästä eroon suuressa osassa marxilaista teoriaa vallitsevasta ekonomismista. Selitykset, joissa uusia liikekysymyksiä pidetään toissijaisina luokkakysymyksiin nähden tai luokkataistelujen harhautuksina, ovat ilmeisen riittämättömiä. Luokka on kontekstualisoitava siten kuin se eletään, ja eletty luokkakokemus sisältää rotuun, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja ympäristöön liittyviä ongelmia.

Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden toimilla on kuitenkin myös todellisia vaikutuksia omistusoikeuksien ja valtiovallan käyttöön (Adam, 1992: 39). ”Jos ne rajataan kulttuurisen ilmaisun muotoon, jätetään huomiotta niiden vaikutukset kansalaisvapauksien vahvistamiseen, valtion ja kapitalististen instituutioiden väkivallan hillitsemiseen sekä työnantajien ja byrokraattien oikeudenmukaisempaan jakoon” (Adam, 1992: 39). Kuten useat kirjoittajat (Adam, 1992: Darnovsky, 1995: Starn, 1997: Tarrow, 1994) korostavat, sosiaaliset liikkeet ovat vastustuskykyisiä yksioikoisille selityksille. Kuten Starn (1997: 235) esittää, päätös mobilisoitumisesta ”korostaa tarvetta vaatia sosiaalista analyysia, jossa vältetään perustelemattoman kulturalismin tai deterministisen ekonomismin ääripäitä, jotta voidaan tutkia kulttuurisen merkityksen ja poliittisen talouden erottamatonta yhteenkietoutumista inhimillisessä kokemuksessa”.

Jopa liikkeillä, joiden katsotaan ilmentävän ”uusia arvoja”, kuten ympäristönsuojelulla, on mielenkiintoisia yhtymäkohtia luokkaliikkeisiin, jotka on suurelta osin jätetty uusien liikkeiden teorioiden ulkopuolelle. Adam (1992: 46) nostaa esiin esimerkiksi ammattiliittojen terveys- ja turvallisuuskomiteoiden merkittävät ja pitkäaikaiset pyrkimykset valvoa teollisuuden vaikutuksia luontoon. Näiden ponnistelujen erottaminen varsinaisesta ”ympäristönsuojelusta” on täysin mielivaltaista. Näin on erityisesti, jos otetaan huomioon, että ympäristön saastuminen ja sen seuraukset keskittyvät ja tuntuvat pahimmin työväenluokan yhteisöissä.

Vastoin väitteitä, joiden mukaan uudet yhteiskunnalliset liikkeet heijastavat siirtymistä ”jälkiteollisuuteen” tai ”postmodernismiin”, Adam (1992: 50) huomauttaa lisäksi, että ”kaikki nämä liikkeet ovat edustettuina Latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa ja Itä-Euroopassa”. Vastaavasti Starn (1997) löytää uusia liikkeiden teemoja ja pyrkimyksiä Andien talonpoikien mobilisaatiossa, jotka tuskin ovat päässeet omaisuutta ja hallitusta koskevien konfliktien yli. Lisäksi viimeaikaiset liikkeet WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin kaltaisia globaaleja kauppajärjestöjä vastaan ovat haastaneet voimakkaasti globaalin pääoman ja sen edustajien imperialistiset käytännöt kansallisvaltioissa.

Kun otetaan huomioon talouden rakenneuudistus ja ”supistaminen”, sosiaalipalvelujen purkaminen ja reaalipalkkojen lasku 1970-luvun puolivälistä lähtien, voidaan Brymin (1998: 475) tavoin päätellä, että väite, jonka mukaan suurin osa teollistuneiden maiden ihmisistä on aineellisesti tyytyväisiä, on varsin kyseenalainen. Samoin köyhyyden ja kodittomuuden lisääntyminen viittaa vahvasti siihen, että luokka-, omaisuus- ja hallintoristiriidat eivät suinkaan ole vähentyneet, vaan ne ovat yleistyneet 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Teoriat, jotka sivuuttavat poliittisen taloustieteen kulttuuristen kysymysten tai ”postmodernien arvojen” hyväksi, tekevät karhunpalveluksen, kun ne kieltävät sen, miten alistettujen ihmisryhmien alkuperä, identiteetit ja kehitys ovat edelleen täysin juurtuneet kehittyneen kapitalismin dynamiikkaan.

Sekä Adam (1992) että Brym (1998) väittävät, että keskittyminen yhteiskunnallisten liikkeiden ”uutuuteen” heijastaa lyhyttä historiallista muistia. Adam (1992: 46) ehdottaa, että liikkeiden uutuuden havaitseminen johtuu todennäköisemmin siitä, että liikkeet, joita oli pitkään vähätelty tai aliarvostettu, tunnustetaan uudelleen tai että liikkeet heräävät henkiin vuosikymmeniä kestäneen natsi-, stalinistisen tai mccarthylaisen sorron jälkeen.

Nyt tarvitaan selityskehys, joka selittää kulttuuristen muutosten ja valtion ja pääoman meneillään olevien ja uusien käytäntöjen risteytymisen. ”Jos jätetään huomiotta kapitalistisen kehityksen dynamiikka, työmarkkinoiden rooli alueellisten ja perhesuhteiden uudelleenjärjestelyssä sekä uusien ja perinteisten ihmisryhmien vuorovaikutus työttömyysmallien kanssa, jätetään huomiotta rakenteelliset edellytykset, jotka ovat tehneet uusista yhteiskunnallisista liikkeistä paitsi mahdollisia myös ennustettavissa olevia” (Adam, 1992: 56). Analyysit, joissa sivuutetaan poliittinen taloustiede, eivät myöskään pysty ymmärtämään niitä elettyjä kokemuksia, joiden kautta uudet liikkeiden identiteetit ja käytännöt syntyvät, eivätkä tapoja, joilla ne liittyvät valtioon ja pääomaan.

Tee-se-itse-luokkataistelu: Itsearvostus

Uusliberalismiin siirtymisen myötä syntyneet uudet subjektiviteetit ovat pyrkineet kiistämään ja voittamaan kapitalistisen globalisaation järjestelmien asettamat tuottavan joustavuuden vaatimukset. Sen sijaan, että ne olisivat hyväksyneet nousevan sosiaalipoliittisen maaston tai vaihtoehtoisesti ja yleisemmin yrittäneet hillitä sitä hyvinvointivaltion tutuilla alueilla, viimeaikaiset liikkeet ovat ”ottaneet sosiaalisen maaston haltuunsa kamppailun ja itsearvostuksen tilana” (Vercellone 1996: 84).

Monille nykyajan aktivisteille ja teoreetikoille itsearvostuksen käsite tarjoaa tärkeän lähtökohdan pohdittaessa ”niitä virtauksia, jotka muodostavat vaihtoehtoisen, valtion tai pääoman valvonnasta riippumattoman sosiaalisuuden” (Hardt 1996: 6). Itsearvioinnin ajatus on saanut alkunsa autonomistisista marxilaisista pohdinnoista, jotka koskivat sosiaalisia liikkeitä, jotka syntyivät erityisesti Italiassa 1970-luvun kiivaiden kamppailujen aikana, ja se on vaikuttanut useisiin liberaalikommunistisiin ja anarkistisiin kirjoittajiin. Kuten Hardt (1996: 3) esittää:

Itsearvostus oli liikkeissä kiertänyt pääkäsite, joka viittasi sellaisiin yhteiskunnallisiin arvomuotoihin ja -rakenteisiin, jotka olivat suhteellisen riippumattomia kapitalistisista arvottamispiireistä ja muodostivat tehokkaan vaihtoehdon niille. Itsearvostuksen ajateltiin olevan rakennuspalikka uudenlaisen sosiaalisuuden, uuden yhteiskunnan rakentamiselle.

Keskeinen osa itseään vahvistavaa, affiniteettiin perustuvaa politiikkaa on keskittyminen suoriin toimintataktiikoihin ja tee-se-itse -toimintaan (DIY). Erilaisiin nykymuotoisiin yhteiskunnallisiin ryhmiin osallistuville DIY-toiminta tarjoaa kontekstin kokoontumiselle, yhteisen tilaisuuden keskinäiseen ilmaisuun ja, mikä ehkä tärkeintä, luovuttamattoman työn. Nykyisin underground-liikkeissä käytetty termi DIY on peräisin punkrockista ja sen sisäisestä hyökkäyksestä rockin ammattimaistumista ja siihen liittyvää etäisyyttä fanien ja rocktähtien välillä vastaan. Tämä antihierarkkinen näkökulma ja siitä kumpuavat käytännöt ovat saaneet innoituksensa syvästä kaipuusta itsemääräävään toimintaan, joka välttää riippuvuutta yrityskulttuurin tuotteista.

Vaihtoehtona yritysten harjoittamalle markkina-arvostukselle ja voittoa tavoittelevalle tuotannolle anarkistiset DIY-tekijät kääntyvät itseään arvostavaan tuotantoon, jonka juuret ovat tiettyjen yhteisöjen tarpeissa, kokemuksissa ja toiveissa. Valmiiden tuotteiden kulutukseen kannustavan kulutuksen eetoksen sijaan anarkistit omaksuvat produktivistisen eetoksen, joka pyrkii tuotannon ja kulutuksen uudelleenintegrointiin.

On ehkä hyvin kuvaavaa, että monikansallisten mediakonsernien ja jättiläismäisten kustannusmonopolien aikakaudella monet nuoret ihmiset ovat kääntyneet artesaanilähtöisen käsityötuotannon puoleen tuottaakseen ja levittääkseen usein hyvin henkilökohtaisia teoksia. Vielä tärkeämpää ovat kuitenkin tuotantovälineet, joihin liittyy kollektiivinen päätöksenteko ja kollektiivinen työ, jossa osallistujat ovat halutessaan mukana prosessin kaikissa vaiheissa ideoinnista jakeluun asti.

Kulttuuriteoreetikko Walter Benjamin puhui lumoutumisesta ”mekaanisen jäljentämisen aikakaudella”, mutta DIY-hankkeet tarjoavat ilmaisuja uudelleen lumoutumisesta tai aitoudesta. Tämä aitous perustuu ainakin siihen, että tällaiset teokset auttavat voittamaan pään ja käden välisen jaon, joka heijastaa työnjakoa massatuotetun representaation yhteiskunnassa. Yrityksinä voittaa vieraantuneisuus ja käsitellä huolenaiheita, jotka liittyvät liiallisesti medioituneeseen toimintaan, DIY-toiminta viittaa pyrkimykseen siihen, mitä aikaisempana aikakautena olisi voitu kutsua tuotantovälineiden hallitsemiseksi ja mitä nykyään on alettu kutsua myös representaatiovälineiden hallitsemiseksi. Ehkä ironista kyllä, tätä on edesauttanut edullinen työpöytäjulkaiseminen ja muut ”mekaanisen jäljentämisen” keinot 1980-luvulta lähtien (vaikka kaikki anarkistit eivät niitä käytä).

Tee-se-itse-tuotantoon liittyy usein vaihtoehtoisten subjektiviteettien kollektiivinen tuotanto. Monien mielestä DIY-tuotannon sisältö ja prosessi ovat vastakkainasettelua arkielämän kulttuuristen koodien kanssa. Vaikka tällainen toiminta ilmentää erilaisia tyylejä ja näkökulmia, se pyrkii esittämään vision toivotusta yhteiskunnasta, joka on osallistuva ja demokraattinen. Tuotannossa, sisällössä ja usein myös jakelussa lahjatalouksissa ne kannattavat kulttuurin aktiivista tuottamista kulttuurihyödykkeiden (tai jopa viihde-)hyödykkeiden passiivisen kuluttamisen sijasta. Itsetuotanto tarjoaa tuottajille mahdollisuuden toimia tiedon omistajuutta vastaan. Esimerkiksi suurin osa DIY-kirjallisuudesta tuotetaan tekijänoikeuksien vastaisena tai ”copyleft”-periaatteella, ja materiaalin jakamiseen kannustetaan. Koska DIY on keskeinen osa lahjataloutta, sillä on tärkeä asema kokeiltaessa yhteisöjä, jotka eivät ole järjestäytyneet markkinaehtoisen vaihtoarvon periaatteiden mukaisesti. Ne auttavat luomaan itsearvostuksen kulttuuria sen sijaan, että luovuus jätettäisiin lisäarvon logiikan armoille.

1900-luvun käsitykset itsensä arvostamisesta heijastavat klassisten anarkistikommunistien, kuten Kropotkinin ja Reclusin, argumentteja, jotka koskevat ruohonjuuritason hyvinvointimuotojen rakentamista keskinäisen avunannon yhteisöjen avulla. Itsearvostus on yksi tapa, jolla monet viimeaikaiset teoreetikot ovat pyrkineet tunnistamaan hyvinvoinnin sosiaalisia muotoja, jotka voisivat muodostaa vaihtoehtoisia verkostoja valtion valvonnan ulkopuolelle (Hardt, 1996; ks. Vercellone, 1996 ja Del Re, 1996). Kuten Del Re (1996: 110). Siinä osa uusista muutosparametreista sisältää ”ehdotuksen mennä hyvinvointia pidemmälle ottamalla tavoitteeksi elämänlaadun parantaminen, joka alkaa elämämme ajankäytön uudelleenjärjestelystä”.

Italian radikaaleille poliittisille teoreetikoille yhteiskunnallisten liikkeiden kokemukset ”osoittavat mahdollisuudet vaihtoehtoisiin hyvinvointimuotoihin, joissa tuki- ja sosiaalistamisjärjestelmät erotetaan valtion valvonnasta ja sijoitetaan sen sijaan itsenäisiin sosiaalisiin verkostoihin”. Nämä vaihtoehtoiset kokeilut voivat osoittaa, miten sosiaalisen hyvinvoinnin järjestelmät selviävät hyvinvointivaltion kriisistä” (Vercellone, 1996: 81). Nämä sosiaalisen hyvinvoinnin järjestelmät perustuvat kuitenkin valtion valvonnan ulkopuolella olevaan sosiaaliseen solidaarisuuteen, joka perustuu autonomisen itsehallinnon käytäntöihin. Tarpeellisten palvelujen tarjoamisen lisäksi näillä käytännöillä pyritään vapauttamaan ihmiset palkkatyön tarpeesta, pääoman arvottamisesta.

Voisimme viitata Manuel Castellsin, Shujiro Yazawan ja Emma Kiseljovan ehdotukseen, jonka mukaan autonomialiikkeet tarjoavat ”vaihtoehtoisia näkemyksiä ja sosiaalisen muutoksen hankkeita, jotka hylkäävät globalisaation nykyisiin muotoihin sisältyvät hallinnan, riiston ja syrjäytymisen mallit” (1996: 22). Näitä vaihtoehtoja rakentaessaan anarkistit kehittävät usein käytäntöjä, jotka häiritsevät kapitalistisen talouden tai liberaalidemokraattisen politiikan sujuvaa toimintaa. Tämä viittaa sosiologi Leslie Sklairia seuraten siihen, että anarkistiliikkeet ovat esimerkki yhteiskunnallisten liikkeiden ja kapitalismin vastaisen vastarinnan ”häirintämallista”, joka ei pyri sellaiseen organisaatiomalliin, joka mahdollistaisi suuremman integroitumisen valtavirran poliittisiin kanaviin. Anarkistiset liikkeet vastustavat tinkimättömän retoriikkansa ja vaatimattomien strategioidensa avulla yrityksiä ohjata niiden häiritsevä voima normaaliin politiikkaan. Aktivistit pyrkivät hylkäämään koko kontekstin, jossa heidät voidaan joko marginalisoida tai sulauttaa; he valtaavat oman alueensa. Niinpä on myös siirryttävä Sklairin keskittymistä häiritsevään politiikkaan pidemmälle ja tarkasteltava rakentavia hankkeita, jotka muodostavat niin suuren osan nykyisestä anarkismista.

Politiikka, joka estää valtioita ja pääomaa määräämästä globaalia agendaansa, tarjoaa mahdollisen alun vallankumoukselliselle politiikalle aikana, jolloin monet luulivat vallankumouksellisen politiikan olevan jo mennyttä. Autoritaarisen kommunismin romahtaminen ja uusliberalistisen pääoman näennäinen voitto suuressa osassa maailmaa saivat monet laskemaan katseensa radikaaliin demokratiaan. Anarkismi murskaa tällaiset ”historian loppu”-skenaariot ja tarjoaa radikaalin vision kamppailujen uudistamiseksi valtiokapitalismin jälkeisen tulevaisuuden puolesta.

Kohti tulevia yhteisöjä?

Anarkistisen sosiologin Richard Dayn mielestä tarvitsemme nyt analyysin yhteiskunnallisten muutosprojektien suhteesta ”todellisuudessa olemassa olevaan demokratiaan”. Liberaalidemokraattisen valtion panoksista huolimatta (vaurauden uudelleenjako, ”oikeuksien” toimeenpano), liberaalidemokratia ”on edelleen pelottavan puumainen muoto, joka nojaa kuolleeseen valtaan saavuttaakseen vaikutuksensa”. Nykyisten anarkistien tekemä analyysi on Dayn mielestä yhteensopiva sen kanssa, että liberaalikapitalististen kansallisvaltioiden järjestelmään liittyvistä subjektipositioista siirrytään pois ja suositaan identifikaatioita, joita Giorgio Agamben on kutsunut ”tuleviksi yhteisöiksi”. Tällainen näkökulma tarjoaa tavan ajatella ”yhteisöä ilman universaalisuutta” ja ”historiaa ilman teleologiaa”. Agambenille nykypolitiikan tehtävänä ei enää ole ”taistelu valloittamisesta tai kontrollista” vallan hallitsemisena, vaan siihen kuuluu ”sellaisen yhteisön luominen, jolla ei ole ennakkoehtoja eikä valtiota”.

Day torjuu ajatuksen radikaalisti demokraattisesta yhteiskunnasta, erityisesti Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen teoksissa ilmaistuna, koska se pitää yllä globaalia ja singulaarista yhteisön tasoa, jolla on tietty identiteetti ja joka sisältäisi tilojen moninaisuuden. Kuten olen edellä väittänyt ja kuten aiemmassa teoksessa on esitetty (ks. Shantz, 1998), tämä radikaali demokraattinen näkemys on yleensä esiintynyt jonkinlaisena ”globaalina kansalaisyhteiskuntana” tai kosmopoliittisena demokratiana tai kosmopoliittisena kansalaisuutena.

Näyttäisi siltä, että tämä radikaalin demokratian muoto on riippuvainen jostain samankaltaisesta, joskaan ei muodollisesti identtisestä, kuin nykyiseen valtiojärjestelmään kuuluvat kansallisvaltiot, joissa ”liberaalit instituutiot — parlamentti, vaalit, vallanjako — säilyvät” (Day, 2001: 34).

Sekä marxilaisissa että sosialidemokraattisissa näkemyksissä vastaus kysymyksiin, joita alisteisten ryhmien ja liikkeiden erilaisuus on herättänyt, on ollut puolueen yhdistävä tila. Dayn mukaan nykyajan radikaaleissa projekteissa etsitään vaihtoehtoja, jotka eivät välttämättä tarvitse universalistista komponenttia.

Kuvitellaan pikemminkin, että ne kukoistavat vain tulevien yhteisöjen moninaisuutena, jotka työskentelevät yhdessä ja erillään torjuakseen samanaikaisesti korporatiivisia, kansallisia ja valtiollisia identifikaatioita ja ruokkien uusia luovan yhteisöllisyyden muotoja (2001: 36).

Hakim Beylle, toiselle poststrukturalististen teorioiden vaikutteita saaneelle anarkistikirjailijalle, suurin toivo vastarinnan (vallankumouksen) suhteen on erilaisuuden puolustaminen kapitalistista hegemonismia (samuutta) vastaan. Erilaisuus on vallankumouksellista yhden maailman kapitalistisen globaalisuuden aikakaudella juuri siksi, että se häiritsee yksittäismaailmaa, monokulttuuria (1996: 25). Ollakseen vallankumouksellista erityisyys ei kuitenkaan saa pyrkiä hegemoniaan, vaan sen on pysyttävä luonteeltaan antihegemonistisena. Kuten klassisessa anarkismissa, kaksi vastakkaista voimaa ovat autonomia ja federaatio. Autonomia ilman federaatiota olisi reaktiota, kun taas federaatio ilman autonomiaa lopettaisi itsemääräämisoikeuden. Autenttinen erilaisuus ei ole hegemonista, ja sitä on puolustettava taantumuksen (ja pääoman) hegemonismia vastaan, (Yhden maailman) samuutta ja erillisyyttä, erilaisuutta ja läsnäoloa vastaan. Beyn suosikkiesimerkki vallankumouksellisesta erilaisuudesta ja itse asiassa monien anarkistien, kuten Graeberin ja Dayn, suosikki on meksikolaiset zapatistit, koska he puolustavat erilaisuuttaan (mayoina) pyytämättä muita ryhtymään mayoiksi.

Yhteenveto

Anarkia rohkaisee kriittiseen politiikan uudelleenkäsitteellistämiseen nykyisessä muodossaan. Se tarjoaa välähdyksen politiikasta, joka kieltäytyy mahtumasta mihinkään tavanomaisiin astioihin, kuten protestiin, ”kansalaistottelemattomuuteen” tai valtioon. Näin se voi edelleen haastaa suvereniteetin merkityksiä nykyisessä kontekstissa. Tällaiset ilmenemismuodot voivat avata tiloja politiikan (uudelleen)rakentamiselle horjuttamalla taipumuksia, jotka tähtäävät minkä tahansa totalisoivan diskurssin, olipa se sitten valtio-, luokka- tai identiteettidiskurssi, sulkeutumiseen. Aivan kuten globaalit transformaatiot horjuttavat ”valtio säiliönä” -metaforia, identiteetin ja yhteisön uudelleenmuotoilut, kuten anarkismissa, horjuttavat ”identiteetti säiliönä” -käsityksiä. Poliittisia tiloja luodaan poliittisia säiliöitä uhmaten.

Castellsin, Yazawan ja Kiselyovan (1996) mukaan voisi ajatella, että autonomialiikkeet reagoivat sosiaaliseen prekarisaatioon ja kulttuuriseen vieraantumiseen, jotka nykyisin liittyvät globaaleihin hallintoprosesseihin, haastamalla globaalin järjestyksen, häiritsemällä riistoketjuja ja luomalla vastainstituutioita. Kulttuurisia merkityksiä yritetään (uudelleen)rakentaa erityisten kokemusmallien avulla, joissa osallistujat luovat merkityksen globaalien tunkeutumisten logiikkaa vastaan, joka tekisi niistä merkityksettömiä. Radikaalit yhteiskunnallisten liikkeiden yhteenliittymät pyrkivät suurelta osin muuttamaan kehittyvien globaalien suhteiden normatiivisia kulttuurisia ja poliittisia koodeja.

Autonomialiikkeet ovat liikkeitä, joissa on mukana yksilöitä, sosiaalisia ryhmiä tai alueita, jotka ”uusi maailmanjärjestys” sulkee ulkopuolelle tai tekee merkityksettömiksi. Tämä erottaa ne jonkin verran institutionaalisista globaaleista yhteiskunnallisista liikkeistä, jotka pyrkivät lisäämään niiden jäsenten osallistumista, joita ei ole vielä tehty merkityksettömiksi (ja joilla on siten jotain, mistä tinkiä). Joka tapauksessa, miten pyydetään globaalia (tai kansallista) elintä myöntämään ”vallitsevan paradigman kumoaminen” tai ”halun vapauttaminen”?

Teoria edellyttää hienostuneempaa ymmärrystä niistä kamppailuista, jotka mahdollistavat kategorioiden (uudelleen)tuottamisen, jotka estävät tai rohkaisevat yhteisön tai solidaarisuuden muodostamista ja jotka estävät vaihtoehtojen syntymisen. Perinteiset yhteiskuntateoriat eivät ole kyenneet tunnistamaan vaihtoehtoja, mikä johtuu osittain siitä, että ne ovat kritiikittömästi hyväksyneet kyseenalaisia metaforia. Sosiaalisia liikkeitä koskevissa tutkimuksissa on aliarvioitu liikkeiden käyttäytymisen ”järjettömien” tai affektiivisten näkökohtien merkitystä. Tässä teoksessa pyritään ymmärtämään tällaisia ”kohtuuttomia” diskursiivisia strategioita, jotka eivät ole vain tuomittu (tai hylätty) laittomiksi tai epäkäytännöllisiksi. ”Marginaalisiksi määritellyt intressit ja ryhmät, koska niistä on tullut ’häiriöitä’ yhteiskunnallisen integraation järjestelmässä, ovat juuri niitä kamppailuja, jotka saattavat olla merkittävimpiä historiallisen vapautumisen näkökulmasta yhteiskunnallisesta hierarkiasta ja herruudesta [korostus alkuperäisessä]” (Aronowitz, 1990: 111). Anarkisti kysyy meiltä, miksi meidän pitäisi olettaa, että ”globaali kansalaisyhteiskunta” olisi yhtään parempi kuin se kansalaisyhteiskunta, joka toi köyhyyden, kodittomuuden, rasismin ja ekologisen tuhon alun perin mukanaan.

Lähdeviitteet

[1] Anarchists are respectful of the reforms which oppressed people have been able to secure and especially of the struggles it has taken to win those reforms. Anarchists actively defend those reforms against neo-liberal governments and their capitalist backers who seek to dismantle them. At the same time anarchists do not privilege reforms as ends but view them as reified moments of struggle.

[2] See Antonio Negri (1989).

Adam, Barry. 1992. “Post-Marxism and the New Social Movements” teoksessa Organizing Dissent: Contemporary Social Movements in Theory and Practice, toim. William K. Carroll, 39-56

Agamben, Giorgio. 1993. The Coming Community. Minneapolis: University of Minnesota Press

Alger, Chadwick F. 1990. “Local Response to Global Intrusions.” Paper presented at XIIth World Congress of Sociology, International Sociological Association. Madrid, Spain. July 9-13

Aronowitz, Stanley. 1990. The Crisis in Historical Materialism. Minneapolis: Minnesota University Press

Aufheben. 1998. “The Politics of Anti-Road Struggle and the Struggles of Anti-Road Politics: The Case of the No M11 Link Road Campaign.” teoksessa DiY Culture: Party and Protest in Nineties Britain, toim. George McKay. London: Verso, 100-128

Bey, Hakim. 1991. T.A.Z.: The Temporary Autonomous Zone, Ontological Anarchy, Poetic Terrorism. New York: Autonomedia

———-. 1994. Immediatism. Edinburgh/San Francisco: AK Press

———-. 1996. Millenium. Brooklyn/Dublin: Autonomedia/Garden of Delight

Brym, Robert. 1998. “Social Movements and Politics” teoksessa New Society: Sociology for the 21st Century, 461-75

Carr, Barry. 1996. “A New Era for Labor Internationalism? The Experience of NAFTA 1994-1996 in Historic Perspective.” Paper presented at American Sociological Association. New York. August, 16-20

Castells, Manuel, Shujiro Yazawa, and Emma Kiselyova. 1996. “Insurgents Against the Global Order: A Comparative Analysis of the Zapatistas in Mexico, the American Militia and Japan’s AUM Shinrikyo.” Berkeley Journal of Sociology, 21-59.

Cleaver, Harry. 1992. “Kropotkin, Self-valorization and the Crisis of Marxism.” Paper presented to the Conference on Pyotr Alexeevich Kropotkin. Organized by the Russian Academy of Science. Moscow, St. Petersburg and Dimitrov, December 8-14

Dalby, Simon. 1997. “Culture Identity and Global Security: Notes on the Theme of (Post)Modernity and the ‘POGO Syndrome.’” Paper presented at York University Centre for International and Strategic Studies, Toronto. 6-7 February

Day, Richard. 2001. “Ethics, Affinity and the Coming Communities.” Philosophy and Social Criticism. 27(1): 21-38

———-. 2005. Gramsci is Dead: Anarchist Currents in the Newest Social Movements. London/Toronto: Pluto Press/Between the Lines

Del Re, Alisa. 1996. “Women and Welfare: Where is Jocasta?” teoksessa Radical Thought in Italy: A Potential Politics, toim. Paolo Virno & Michael Hardt. Minneapolis: University of Minnesota Press, 99-113

Epstein, Barbara. 2001. “Anarchism and the Anti-Globalization Movement.” Monthly Review. 53(4): 1-14

Falk, Richard. 2000. “The Decline of Citizenship in an Era of Globalization.” Citizenship Studies 4(1): 5-17

Featherstone, Mike. 1991. “The Body in Consumer Culture.” teoksessa The Body: Social Process and Cultural Theory, toim. Mike Hepworth & Bryan Turner. London: Sage

Graeber, David. 2001. Toward an Anthropological Theory of Value. New York: Palgrave

———-. 2002. “The New Anarchists.” New Left Review. 13: 61-73

———-. 2004. Fragments of an Anarchist Anthropology. Chicago: Prickly Paradigm

Hardt, Michael, 1996. “Introduction: Laboratory Italy.” teoksessa Radical Thought in Italy: A Potential Politics, toim. Paolo Virno & Michael Hardt. Minneapolis: University of Minnesota Press, 1-10

Hetherington, Kevin. 1992. “Stonehenge and its Festival: Spaces of Consumption”. teoksessa Lifestyle Shopping: The Subject of Consumption, toim. Rob Shields. London: Routledge

Heider, Ulrike. 1994. Anarchism: Left, Right and Green. San Francisco: City Lights Books

Higgins, Nicholas P. 2004. Understanding the Chiapas Rebellion: Modernist Visions and the Invisible Indian. Austin: University of Texas Press

Illuminati, Augusto. 1996. “Unrepresentable Citizenship.” teoksessa Radical Thought in Italy: A Potential Politics, toim. Michael Hardt & Paolo Virno. Minneapolis: University of Minnesota Press, 167-188

Laclau, Ernesto. 1990. New Reflections on the Revolution of Our Time. London: Verso

Laclau, Ernesto & Chantal Mouffe. 1985. Hegemony and Socialist Strategy. London: Verso

MacDonald, Laura. 1994. “Globalizing Civil Society: Interpreting International NGO’s in Central America.” Millenium 23(2): 267-286

Magnusson, Warren. 1990. “The Reification of Political Community.” teoksessa Contending Sovereignties: Redefining Political Community. toim. R.B.J. Walker & S. Mendlovitz. Boulder: Lynne Rienner, 1990: 45-60.

McCarthy, John. 1996. “Transnational Social Movements and Social Movement Theory.” teoksessa Solidarity Beyond The State: Transnational Social Movement Organizations. toim. Charles Chatfield, Ron Pagnucco & Jackie Smith. Syracuse: Syracuse

McMichael, Philip. 1996. “Global Regulation or Global Governance?” American Sociological Association Paper, New York. 16-20 August

Negri, Antonio. The Politics of Subversion. Cambridge: Polity, 1989

O Tuathail, Gearoid & Timothy W. Luke. 1994. “Present at the (Dis)integration: Deterritorialization and Reterritorialization in the New Wor(l)d Order.” Annals of the Association of American Geographers 84(3): 381-398

Rimmerman, Craig. 2001. From Identity to Politics: The Lesbian and Gay Movements in the United States. Philadelphia: Temple

Ruggie, J.G. 1993. “Territoriality and Beyond: Problematizing Modernity in International Relations.” International Organisation 47(1): 130-174

Schock, Kurt. 2005. Unarmed Insurrections: People Power Movements in Nondemocracies. Minneapolis: University of Minnesota Press

Shantz, Jeffrey. 1998. “‘Don’t Go in the Pit’: Active Resistance and the Territories of Political Identity.” Post-Identity. 1(2): 84-103

———-. 1999a. “Countering Convention: Active Resistance and the Return of Anarchy.” teoksessa Interrogating Social Justice: Politics, Culture and Identity. Marilyn Corsianos and Kelly Amanda Train (toim.). Toronto: Canadian Scholar’s Press, 23-50

———-. 1999b. “The New World in the Shell of the Old: Anarchist Futures in the Present.” Arachné. 6(2): 59-75

Shapiro, Michael J. 2000. “National Times and Other Times: Re-Thinking Citizenship.” Cultural Studies 14(1): 79-98

Shaw, Martin. 1994. “Civil Society and Global Politics: Beyond a Social Movements Approach.” Millenium 23(3): 647-667

Sklair, Leslie. 1995. “Social Movements and Global Capitalism.” Sociology 29(3): 495-512

Smith, Jackie, Ron Pagnucco & Winnie Romeril. 1994. “Transnational SMO’s in the Global Political Arena.” Voluntas 5(2): 121-154

Starn, Orin. 1997. “Villagers at Arms: War and Counterrevolution in Peru’s Andes” teoksessa Between Resistance and Revolution, toim Richard Fox & Orin Starn, 223-249

Subways, Suzy. 1996. “Not on the Guest List or the Newscasts: Resistance at the Republicrats’ Conventions.” Love and Rage 7(5): 11

Tarrow, Sidney. 1994. Power in Movement: Social Movements, Collective Action and Politics. Cambridge University Press

Taylor, Peter R. 1995. “Beyond Containers: Internationality, Interstatedness, Interterritoriality.” Progress in Human Geography 19(1): 1-15

Turner, Scott. 1998. “Global Civil Society, Anarchy and Governance: Assessing an Emergent Paradigm.” Peace Research. 35(1)25-42

Lähde: https://theanarchistlibrary.org/library/jeff-shantz-anarchy-and-autonomy-contemporary-social-movements-theory-and-practice