kirjoittajat: Michel Bauwens & Vasilis Kostakis

Tiivistelmä

Kaksi merkittävää yhteiskunnallista edistysliikettä kohtaa muutamia ristiriitoja sekä paradoksin. Toisaalta osuuskuntaliike ja työntekijöiden omistamat yritykset ovat nousseet uudelleen esiin, mutta ne kärsivät tietyistä rakenteellisista heikkouksista. Toisaalta on syntymässä avointa ja yhteisvauraussuuntautunutta vertaistuotantoa koskevia aloitteita, jotka luovat yhteisiä tietovarantoja koko ihmiskunnalle, mutta joita hallitsevat startup-yritykset ja suuria monikansallisia yrityksiä, jotka käyttävät samaa yhteismaata. Näin syntyy paradoksi: mitä kommunistisempi jakamislisenssi on vapaiden ohjelmistojen tai avoimen laitteiston vertaistuotannossa, sitä kapitalistisempi käytäntö on. Tämän paradoksin ja edellä mainittujen ristiriitojen ratkaisemiseksi ehdotamme alustavasti uutta konvergenssia, jossa yhdistettäisiin yhteisvauraussuuntautuneet avoimet vertaistuotantomallit ja yhteiset omistus- ja hallintomallit, kuten osuuskunnat ja solidaariset talousmallit.

Nykyaikaisissa edistyksellisissä yhteiskunnallisissa liikkeissä on havaittavissa muutamia ristiriitaisuuksia.

Yhtäältä olemme todistamassa osuuskuntaliikkeen ja työntekijöiden omistamien yritysten uutta nousua (ks. Restakis 2010). Ne kärsivät kuitenkin kiistatta tietyistä rakenteellisista heikkouksista. Osuustoiminnalliset yksiköt työskentelevät omien jäsentensä hyväksi, ja siksi ne ovat toisinaan haluttomia hyväksymään uusia osuuskuntia, jotka jakaisivat nykyiset voitot ja edut. Lisäksi ne käyttävät samaa omistusoikeuden alaista tietoa ja keinotekoisen niukkuuden taktiikkaa kuin kapitalistiset kollegansa. Toisin sanoen ne saattavat ottaa käyttöön monopolihinnoittelumekanismeja, kuten immateriaalioikeuksien mahdollistamat yksinoikeudet. Vaikka ne ovat sisäisesti demokraattisia, ne osallistuvat usein samaan kapitalistisen kilpailun dynamiikkaan, joka on ristiriidassa niiden omien yhteistoiminnallisten arvojen kanssa ja saattaa pitkällä aikavälillä heikentää niitä.

Toisaalta meillä on nouseva aalto avoimia ja yhteisölle suunnattuja vertaistuotantopyrkimyksiä vapaiden ohjelmistojen, avoimen suunnittelun ja avoimen laitteiston kaltaisilla aloilla, joilla luodaan yhteisiä tietovarantoja koko ihmiskunnan käyttöön. Samaan aikaan niitä kuitenkin hallitsevat sekä startup-yritykset että suuret monikansalliset yritykset, jotka hyödyntävät ja pääomittavat samoja yhteismaita. Toisin sanoen vertaistuotanto toimii pääoman kasautumisen syklin sisällä, mutta myös yhteisvaurauden luomisen ja kierrättämisen uudessa syklissä (Bauwens 2013). Nykyään yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon tasa-arvoinen potentiaali vaikuttaa lupaavalta, mutta myös parodian mahdollisuutta ei pitäisi jättää huomiotta (Kostakis ja Stavroulakis 2013).

Siksi tarvitsemme uudenlaista lähentymistä tai synteesiä, ”avointa osuuskuntamallia”, jossa yhdistettäisiin yhteisölle suunnatut avoimet vertaistuotantomallit yhteisomistukseen ja yhteishallintoon perustuviin malleihin, kuten osuuskuntien ja solidaarisuustalouden malleihin. Seuraavassa esitellään yksityiskohtaisemmin, miten tällainen siirtymä voitaisiin toteuttaa.

PPL-pohjaisen yhteisvaurauden ympärille muodostuvat yrittäjäkoalitiot suuntaisivat nimenomaisesti panoksensa yhteisvaurauteen ja sen edustamaan vaihtoehtoiseen arvojärjestelmään. Vertaistuottajien tai yhteisötuottajien näkökulmasta yhteisvaurausperustainen vastavuoroinen lisenssi, kuten PPL, antaisi osallistuville yhteisöille mahdollisuuden luoda omia osuuskuntia. Tässä uudessa ekologiassa voitto jäisi yhteiskunnan päämäärän, Commonsin ja yhteisomistajien ylläpitämisen, jalkoihin. Jopa voittoa tavoittelevat yritykset osallistuisivat tietoisesti uuden logiikan mukaisesti. Tämä ehdotus yhdistäisi yhteisvaurauden eettisten markkinatoimijoiden (osuuskunnat ja muut mallit) yrittäjäkoalitioon ja pitäisi ylijäämäarvon kokonaan kommonerien/yhteistyöntekijöiden piirissä sen sijaan, että se vuotaisi monikansallisille yhtiöille.

Toisin sanoen, tämän runsaiden aineettomien resurssien Commons-mallin ja ”niukkojen” aineellisten resurssien vastavuoroisuuteen perustuvan mallin konvergenssin tai pikemminkin yhdistelmän avulla voitaisiin ratkaista toimeentuloa ja sosiaalista uusintamista koskevat kysymykset. Lisäarvo pidettäisiin itse yhteismaasfäärin sisäpuolella. Osuuskunnat rahoittaisivat aineettomien hyödykkeiden tuotantoa osuustoiminnallisen kasautumisensa kautta, koska ne maksaisivat ja palkitsisivat niihin liittyviä vertaistuottajia.

Tällä tavoin vertaistuotanto voisi siirtyä prototuotantotavasta, joka ei pysty ylläpitämään itseään kapitalismin ulkopuolella, itsenäiseksi ja todelliseksi tuotantotavaksi. Se loisi vastatalouden, joka voisi olla perusta ”vastahegemonian” uudelleenrakentamiselle; arvokierto olisi vastikkeellista. Tämä prosessi, joka liittyy ”yhteismaamyönteisiin” yhteiskunnallisiin liikkeisiin, voisi olla poliittisen talouden poliittisen ja sosiaalisen muutoksen perusta. Näin ollen voisimme siirtyä tilanteesta, jossa pääoman kommunismi on vallalla, tilanteeseen, jossa meillä on ”pääoma yhteisille”, mikä yhä enemmän varmistaa vertaistuotantotavan itsensä uusintamisen.

Uusi avoin yhteistoimintamalli eroaisi huomattavasti aiemmasta. Vanhassa muodossa sisäiseen talousdemokratiaan liittyy jäsenten puolesta osallistuminen markkinoiden dynamiikkaan kapitalistisen kilpailun avulla. Voittoja ja hyötyjä ei haluta jakaa ulkopuolisten kanssa, joten yhteisvaurautta ei luoda. Väitämme, että riippumaton yhteisvauraussuuntautunut talous tarvitsisi toisenlaisen mallin, jossa osuuskunnat tuottavat yhteisvaurautta ja ovat sääntömääräisesti suuntautuneet yhteisen hyvän luomiseen. Tavoitteidensa toteuttamiseksi niiden olisi otettava käyttöön monien sidosryhmien hallintomuodot, joihin kuuluisivat työntekijät, käyttäjä-kuluttajat, sijoittajat ja asianomaiset yhteisöt.

Kuten sanottu, nykyään tilanne on se, että vertaistuottajien avoimet yhteisöt ovat suurelta osin suuntautuneet startup-malliin ja ovat voitonmaksimoinnin alaisia, kun taas osuuskunnat pysyvät suljettuina, käyttävät yksinomaisia immateriaalioikeuslisenssejä eivätkä näin ollen luo yhteisvaurautta. Uudessa avoimen osuustoiminnallisuuden mallissa yhteisvaurauden avoimen vertaistuotannon ja arvon osuustoiminnallisen tuottamisen välillä pitäisi tapahtua sulautuma. Uusi avoin osuuskuntamalli: i) ottaa huomioon ulkoisvaikutukset, ii) harjoittaa talousdemokratiaa, iii) tuottaa yhteisomaisuutta yhteistä hyvää varten, iv) ja sosiaalistaa tietämyksensä. Yhteisvaurauden kiertoon yhdistettäisiin osuuskuntamuotoinen kasautumisprosessi yhteisvaurauden ja sen tuottajien puolesta. Aluksi aineeton Commons-kenttä, joka noudattaisi ilmaisten lahjoitusten logiikkaa ja kaikkien tarvitsevien yleistä käyttöä, olisi rinnakkain vastavuoroisuuteen perustuvan fyysisen tuotannon osuustoiminnallisen mallin kanssa. Mutta kun osuuskuntamallista tulisi yhä hypertuotannollisempi, koska se kykenee luomaan kestävää aineellisten hyödykkeiden runsautta, nämä kaksi logiikkaa sulautuisivat yhteen.

Lähde: https://www.triple-c.at/index.php/tripleC/article/view/561/678

kirjoittaja: Michel Bauwens

1. Johdanto

“Yhteismaan tragediaa” ei koskaan ollutkaan: Garrett Hardinin laidunmaata liikaa kuluttavat maanviljelijät olivat itsehillinnän tragedian uhreja, sillä he epäonnistuivat kollektiivisesti sääntelemään yhdenvertaisina yhteistä laidunmaata. Kun Elinor Oström sai taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2009, ikuinen käsitys siitä, että maailmassa on vain kahdenlaisia hyödykkeitä — yksityisiä ja julkisia, markkinoiden tai valtion koordinoimia — viimeinkin pantiin syrjään. Kaikkein yleisemmässä mielessä vertaistuottajat ovat ihmisiä, jotka luovat ja hallinnoivat yhteisiä resursseja yhdessä. Joskus se tulkitaan kuin “vertaistuotanto” ja “digitaalinen yhteisvauraus” voisivat olla käytössä saman käsitteen nimenä. Digitaaliyhteiset eivät ole kilpailullisia (niitä voidaan tuottaa vähäisin tai nollakustannuksin) eivätkä toisensa poissulkevia (yksikään ei voi estää toista käyttämästä niitä, esimerkiksi omistusoikeuksien kautta). Joten käytännössä yksityisomisteiset asiat voitaisiin tuottaa samanarvoisten “vertaisten” kesken, mutta me tässä esitämme, että vertaistuotannolla on normatiivinen dimensio: tätä tuotantomuotoa kuvaa parhaiten “tuotoksen suuntaaminen kohti yhteismaan jatkuvaa laajentamista; samalla kun yhteismaa, rekursiivisesti, on tämän tuotantomuodon tärkein resurssi” (Söderberg & O’Neil, 2014, p. 2). Vaikka historiallisia edeltäjiä löytyy lukuisia, termin “vertaistuotanto” julkinen ja tieteellinen kiinnostus sijoittuu historiallisesti varhaiselle 2000-luvulle. [1] Merkitys, joka assosioituu termiin, joka on syvässä yhteydessä internetiin 20 vuotta sitten, tulee varmasti muuttumaan. Nykypäivänä “vertaistuotanto” kuvaa itseorganisoitujen yhteistyöprojektien ja hajautetun työnjaon laajaa skaalaa lähtien vertaisten kollektiivisesta toiminnasta jonkin ongelman parissa työskentelystä ja sosiaalisen median häshtägeistä tai ravintoloiden ja hotellien arvioista verkkosivuilla aina hacklabeihin ja harrastetilojen toimintaan osallistumiseen. Tämä Handbook of Peer Productionin johdantoluku keskittyy vertaistuotannon alkuperäisiin inkarnaatioihin kuten vapaiden ja ilmaisten lähdekoodien ohjelmistoihin ja Wikipediaan, joka oli riippuvainen avoimen internetin tarjoamista hajautetusta kommunikaatiosta, tuotannosta ja järjestäytymisestä. Internettiä käyttämättömiä muotoja kuten yhteiskonepajoja tai mesh-verkkojen kehitystö käsitellään laajemmin muissa tämän käsikirjan luvuissa. ME viittaamme niihin jos tarpeellista, mutta ne eivät ole meidän päähuolenaiheitamme tässä. Osittain tämä johtuu siitä, että vertaistuotannon alkuperäismuodot ja -käsitykset ovat kaikkein relevanteimpia mediassa ja viestinnässä. Mutta me keskitymme internetpohjaiseen vertaistuotantoon tutkiaksemme termin syntyperää: minkälaista “tuotantoa”? Ja miksi sitä kutsutaan “vertaiseksi”?

Näihin kysymyksiin vastataksemme tämä luku tarkastelee tuotantojännitteitä, jotka keskittyvät vertaistuotannon ympärille. Me aloitamme toisen osion tarkastelmalla infrastruktuurin merkitystä vertaistuotantomalleissa, ja huomaamme, että jotkin vertaistuotannon muodot ovat menestyneet kun taas toiset ovat käytännössä kiellettyjä. Sitten käsittelemme Yochai Benklerin vaikutusvaltaista “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” teoriaa ja kysymme missä määrin se perustuu länsimaisiin ensimmäisen maailman oletuksiin. Neljäs osiomme tarkastelee vertaistuotannon ja dominantin talouden välistä suhdetta. Se lähtee käyntiin esittelemällä väitteitä vertaistuotannon transformatiivisesta potentiaalista, mitä inspiroi Benklerin malli ja jolle usein annetaan teknoutopistisia äänensävyjä. Sitten keskitymme organisaatioiden ja kulttuurien piirteisiin, jotka ovat mahdollistaneet yritysten ottaa ne käyttöön ja hyödyntää niitä. Me päätämme tämän osion vertaistuotannon poliittisen talouden analyysiin käymällä läpi kirjallisuutta, jonka mukaan vertaistuotanto on, huolimatta sen väitetystä utopistisesta potentiaalista, tullut kapitalismin elvyttämäksi ja mahdollistanut uudenlaisia työvoiman riiston muotoja. Viides ja viimeinen osiomme selittää tämän käsikirjan tavoitteet ja tiivistää sen rakenteen ja sisällön.

2. Peer‐to‐Peer -infrastruktuuri

2000-luvun alkuvuosina sana “vertais-” tuli laajalti tunnetuksi sen yhteyksistä kahteen käsitykseen, tieteelliseen ja kansanomaiseen. Tieteen puolella lakioppinut Yochai Benkler (2002) esitti artikkelissaan “Coase’s Penguin, or Linux and the Nature of the Firm” uraauurtavan käsityksen vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoista (free and open source software, FOSS) eräänlaisen “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” muotona, jonka tuotantotehokkuus perustui tuotannossa useiden kontribuutioiden sisällyttämisnopeuteen ja -helppouteen, mikä ylitti markkinoiden ja yritysten kyvyt. Tuolloin globaalissa pohjoisessa “peer‐to‐peer”-käsite sai paljon huomiota. Tämä johtui varhaisen internetin ei-keskusjohtoisesta, hajautetusta luonteesta ja sen varhaisten käytäntöjen suosiosta paljon ennen kuin yritykset aitasivat sen (kts. Birkinbine tässä julkaisussa; Kostakis & Bauwens tässä julkaisussa). Sellaiset käytänteet, joiden arkkityyppinä oli Napsterin kaltainen tiedostonjakopalvelu, sisälsivät mm. torrentit ja tiedostojen jakamisen internetissä ilmaiseksi. Napster oli todella alkuperäinen siinä mielessä, että ladattaviksi tarjotut tiedostot eivät sijainneet keskuspalvelimella: nämä tiedostot sijaitsivat suoraan käyttäjien koneilla, jotka tekivät ne saataviksi muille Napsterin ohjelmistoa käyttäen. Jokainen solmukohta, missä se sitten sijaitsikin maailmassa, oli saatavilla ja antoi oman panoksensa vertaisverkkojärjestelmään. Tässä sisällön, tiedon ja systeemien yhteistuotannossa ja vaihdannassa oli mukana osallistujia vaihtelevilla tuotantovälineiden omistajuuden ja kontrollin asteilla. Napsterin kaltainen systeemi toimi sen pohjalta, että osallistujat toimivat keskenään, ja he osaltaan voisivat käyttää palvelua ilmaiseksi, mutta Napsterista tuli nopeasti voittoa tavoittelematon yritys (Alderman, 2001). Nyt kolmannen vuosituhannen kolmannella vuosikymmenellä meillä on vastassamme hieman erilainen tilanne. P2P-käytänteet kuten torrentit ovat melkein kokonaan kriminalisoitu, mutta Napsterin mallinen verkkopalveluun osallistuminen ja kontribuointi ilmaiseksi yleistyi nopeasti 2000-luvun puolivälissä, tästä nimekkäänä esimerkkinä mainittakoon Facebook. Arkkitehtuurista puhuttaessa monille ihmisille interneti on tällä hetkellä suljettujen alustojen sisällä toimiva sisällönvälitysmalli (sosiaalinen media, viihdestriimauspalvelut), ei niinkään järjestelmä, joka mahdollistaa käyttäjien toimia tehokkaasti vertaisverkoissa. Vertaistuotanto kuitenkin syntyi 1990- ja 2000-luvuilla huolimatta verkon fyysisestä infrastruktuurista — vedenalainen kuituoptiikka, maanpäälliset kaapelit, datakeskukset, pilvitallennus ja Internet of Things — joka oli yksityisomistuksessa. Samanlainen paradoksi koettiin verkkoneutraaliuden periaatteen kanssa, idea siitä että internetpalveluntarjoajien (ISP:t) ja valtioiden tulisi kohdella kaikkea dataa samanarvoisena — sen sijaan, että veloitettaisiin käyttäjiltä eri tavalla tai rajattaisiin pääsyä tietyille alustoille tai tiettyihin sovelluksiin. On vähemmän yllättävää, että verkkoneutraalius on kestänyt näin kauan, jos ymmärrämme sen esimerkkinä vapaata ja vääristymätöntä kilpailua koskevasta uusliberalistisesta periaatteesta (Cohen, 2019).

Nyt on tarpeen erottaa infrastruktuurin laaja määritelmä, joka tarkoittaa kaikkialla läsnä olevia digitaalisia järjestelyjä, suppeasta määritelmästä, jossa keskitytään vain fyysisiin ja aineellisiin puitteisiin. Kun kyse on fyysisestä vertaisverkkoinfrastruktuurista tai ”rakennetuista verkoista, jotka helpottavat tavaroiden, ihmisten tai ideoiden kulkua ja mahdollistavat niiden vaihdon tilassa” (Larkin, 2013), muiden kuin yritysten käyttäjien mahdollisuus omistaa ja hallita itsenäisesti maailmanlaajuista verkkoa on neutralisoitu. Sen sijaan laajemman määritelmän osalta tilanne on päinvastainen. On huomattava, että ”infrastruktuuri” ei rajoitu pelkästään aineellisiin komponentteihin: ”Tiilien, laastin, putkien tai johtojen lisäksi infrastruktuuri kattaa myös abstraktimpia kokonaisuuksia, kuten (ihmisten ja tietokoneiden) protokollat, standardit ja muistin” (Bowker et al., 2010, s. 97).

Vertaisten tuottama digitaalinen infrastruktuuri, toisin sanoen vapaat ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot, ovat kaikkialla verkossa. Tarkastellaanpa perustavanlaatuista LAMP-lyhennettä (Linux, Apache, MySQL, Perl/PHP/Python): Apache pyörittää 40 prosenttia Internetin verkkopalvelimista; ilman MySQL-tietokantaa ei olisi verkkokauppaa (Paypal, Amazon), sosiaalista mediaa (Facebook, Twitter, LinkedIn) tai ”jakamistaloutta” (Uber, Yelp); Perl/PHP/Python ovat myös erittäin suosittuja ohjelmointikieliä. Mitä tulee Wikipediaan, se ei ole enää epäluotettava vitsi vaan oikeutettu oikeellisuuden lähde verkottuneen disinformaation aikakaudella — itse asiassa se on yksi maailman suosituimmista verkkosivustoista (van Dijck, 2013). Vertaistuotetun infrastruktuurin kapea määritelmä, kuten torrentointi, kiellettiin käytännössä; laaja määritelmä, kuten Linux-ytimen päivittäminen, sallittiin, ja se otettiin käyttöön maailmanlaajuisen viestintäverkon hyväksi.

Mikä voisi olla mahdollista tulevaisuudessa Internetin alustamaisuudesta ja mielivaltaisista sääntelymekanismeista huolimatta? Millaiset joustavat infrastruktuurit edistävät ihmisten kykyä osallistua vertaistuotantoon kuluttamatta liikaa luonnonvaroja ja edistämättä biosfäärin tuhoutumista?

3. Yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ainutlaatuinen vetovoima

Tarkastelemme ensin sitä, mitä vertaistuottajat rakentavat juuri nyt. Monet keskittyvät edelleen autonomiseen infrastruktuuriin vastustaakseen teknologisia jättiläisiä ja tarjotakseen vaihtoehdon kansalaisyhteiskunnalle. Esimerkkeinä voidaan mainita paikallistason hajautettu fyysinen infrastruktuuri mesh- tai langattomien yhteisöverkkojen muodossa (kuten Guifi [2] Kataloniassa, Freifunk [3] Berliinissä ja monet muut; ks. Shaffer, tässä tekstissä), vertaisverkkoon perustuva salattu viestinvälitys ja foorumit (kuten Briar [4]; ks. myös Velasco Gonzáles & Tkacz, tässä tekstissä), hakkeritilat (hackerspaces), hacklabit (hacklabs) ja biohacklabit (biohacklabit) (ks; Meyer, samassa julkaisussa); yhteisöllinen televiestintäinfrastruktuuri, kuten Rhizomatica Meksikossa, Kolumbiassa ja Brasiliassa (ks. Bloomin haastattelu, samassa julkaisussa; Shaffer, samassa julkaisussa); ilmaiset digitaaliset kirjastot, joissa tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa voi löytää ja ladata, kuten Memory of the World, [5] Library Genesis, [6] ja Monoskop; [7] teknologiakollektiivit, jotka tuottavat vertaisina aktivisteille suunnattuja palveluita, kuten VPN:iä, tiedostojen jakamista, palvelintilaa, ja monia muita. Laitteistotasolla vertaistuotantohankkeet ovat kehittäneet avoimen lähdekoodin koneita, työkaluja ja infrastruktuuria, joilla torjutaan saasteiden, kuten Precious Plastic, [8] ja jotka tuovat saataville piirustuksia, joissa näytetään, miten muovin kierrätyskoneet rakennetaan (ks. myös Braybrooke & Smith, samassa julkaisussa).

Monet muut ovat omaksuneet infrastruktuurin laajan määritelmän osallistumalla Wikipediaan (ks. Haider & Sundin, samassa julkaisussa), Gutenberg-projektiin (vapaaehtoisvoimin toteutettu tekstin digitointiprojekti) tai lataamalla koodin GitHubiin (koodin jakamis- ja julkaisupalvelu sekä sosiaalinen verkostoitumissivusto ohjelmoijille, jonka ”sosiaalinen koodaaminen” on osoittautunut erittäin suosituksi FOSS-yhteisön keskuudessa). Miksi vapaaehtoisten hajautettu yhteistyö on osoittautunut niin menestyksekkääksi? Lupaus siitä, että vertaistuotanto on aina radikaalisti hajautettua, yhteistoiminnallista ja omistusoikeudetonta (Benkler, 2006, s. 60), ei ole toteutunut: teknologisesti edistyneimmät vertaistuotannon muodot ovat hybridisoituneet markkinoiden kanssa, kuten seuraavassa osiossa kerrotaan. Benkler ei kuitenkaan määritellyt pelkästään vertaistuotannon infrastruktuurin ominaisuuksia: hän käsitteli myös resurssien jakamisen ja itsemääräämisoikeuden moraalisia etuja. Vertaistuotanto, joka on tapa työskennellä yhteistyössä vertaisten kanssa, voi menestyä vain, jos ihmiset kohtelevat toisiaan kunnioittavasti ja arvokkaasti. Ei-taloudellisten mikrotoimien kumulatiivinen vaikutus on syvällinen; syntyy normatiivinen malli, joka perustuu autonomiaan ja yhteisten resurssien jakamiseen ihmiskunnan parhaaksi (ks. Borschke, samassa julkaisussa; Nissenbaum & Benkler, samassa julkaisussa). Lisäksi pohdintojen on tarkoitus perustua ”paremman argumentin auktoriteettiin”. Stephen Levy ([1984]2010) osoitti, miten tämä on käännetty hakkerikielelle kirjassaan Hackers: Heroes of the Computer Revolution, kun hän määritteli hakkerien eettiset periaatteet, kuten sitoutuminen tietokoneiden ja tiedon vapaaseen saatavuuteen, epäluottamus keskitettyä auktoriteettia kohtaan ja vaatimus siitä, että hakkereita arvioidaan meritokraattisesti eikä ”valheellisten” kriteerien (ikä, tutkinnot jne.) perusteella vaan pikemminkin sen perusteella, miten hyvin he osaavat hakkeroida (Levy, [1984]2010). Maailmassa, jota hallitsevat riistäminen ja hyväksikäyttö, nämä ”tekokraattiset” (engl. do-ocratic) ominaisuudet osoittautuivat houkutteleviksi. Tämä selittää, miksi vertaistuotetun infrastruktuurin laajasta määritelmästä on kasvanut 1 000 kukkaa, mukaan lukien vertaisoppiminen (ks. Antoniadis & Pantazis, samassa julkaisussa), kartografia (Fish, samassa julkaisussa) ja kollektiivinen toiminta (Milan, samassa julkaisussa). Handbook of Peer Production esittelee tätä vertaistuotantohankkeiden suurta monimuotoisuutta. Niitä yhdistää yhteinen käytäntö: tuotanto- ja luomisprosessien kollektiivinen hallinta, joka kietoutuu rekursiivisesti tämän itsehallinnollisen toimintatavan keinoihin ja päämääriin, yhteisöllisyyteen.

Emme kuitenkaan halua väittää, että vertaistuotanto olisi todella osallistavaa. Levyn vaikutusvaltaisesta periaatteesta huolimatta ”valheelliset” kriteerit ovat historiallisesti sulkeneet oven naisilta ja värillisiltä ihmisiltä, jotka puolestaan ovat puhuneet sen puolesta, että on tärkeää tunnustaa, että koodaamisen oppimisessa ja valkoisten ja miesten hallitsemissa teknokulttuureissa hyväksymisen esteet ovat olemassa. Lisäksi rasistiset oletukset poikkeavasta käyttäytymisestä (kuten huijaamisesta tai spämmäämisestä) ovat johtaneet siihen, että useat instituutiot ovat estäneet useissa Afrikan maissa pääsyn sekä yritysten että muiden kuin yritysten verkkoalustoille, kuten Wikipediaan (Burrell, 2012), mikä on vähentänyt paikallisten mahdollisuuksia osallistua tällaisiin hankkeisiin (Burrell väittää kirjassaan Invisible Users, että rasistinen vuorovaikutus, jota afrikkalaiset kokivat internetissä 2000-luvun puolivälissä, johti osittain huijaamisen kaltaisiin toimintatapoihin). Tämän historian tunteminen auttaa ymmärtämään, miten vertaistuotanto on kehittynyt ja kenellä on mahdollisuus osallistua ilman merkittäviä esteitä. Verrips ja Meyer (2001) kuvaavat autojen kaltaisten teknologioiden kollektiivista ylläpitoa kaikin käytettävissä olevin keinoin Ghanan kaltaisessa maassa: vaikka vertaistuotantoa voi esiintyä autonomian haluna hyödykkeiden ja käytettävissä olevien tulojen vaurauden yhteydessä, työn ja teknologian uudelleenkäyttöönotto voi johtua myös selviytymistarpeesta etelässä tai pohjoisen heikommassa asemassa olevilla aloilla. Niin vaikutusvaltainen kuin Benklerin määritelmä yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta olikin, se näyttää heijastavan uudisasukkaiden kolonialististen maailmojen olettamuksia (ks. Deka, samassa julkaisussa; Toupin, samassa julkaisussa). Yhteiskunnallista osallistumista käsiteltäessä on aina järkevää kysyä: kuka voi osallistua? Tässä tapauksessa olisi pohdittava, keitä ovat vertaistuottajat, tai toisin sanoen: missä he voivat menestyä; mitkä ovat aineelliset edellytykset? Erityisesti on pohdittava, millaisessa kontekstissa ja millaisissa olosuhteissa vertaistuotanto tapahtuu pohjoisessa ja miten ne saattavat poiketa globaalissa etelässä, erityisesti eliittipiirien ulkopuolella. Esimerkkejä näistä oletuksista ovat jatkuva sähkövirta, minimaalinen infrastruktuurin hajoaminen ja tietokoneiden helppo saatavuus (sen sijaan, että suurin osa etelän ihmisistä käyttää Internetiä matkapuhelinten tai kännyköiden kautta). Pohjoisessa on olemassa esteitä, jotka estävät pääsyn vertaistuotantohankkeisiin — erityisesti naisten ja värillisten ihmisten osalta — mutta digitaalisen infrastruktuurin, Internetin ja tietokoneiden saatavuuden osalta esteet ovat yleensä vähäisiä, lukuun ottamatta alkuperäiskansojen asukkaita reservaatissa ja jossain määrin syrjäisillä maaseutualueilla. Maailmanlaajuisessa etelässä pääsy voi olla rajoitettu luokkien mukaan eliittiin ja keskiluokkaan, Intiassa kastien mukaan. Konfliktit voivat tulla mukaan kuvioon myös silloin, kun hallitus päättää katkaista Internet-yhteyden, kuten tapahtui Kashmirissa, Baluchistanissa, Ambazoniassa (Kamerunin englanninkielinen osa) tai monilla muilla alueilla, joissa vaalien yhteydessä käydään kiistoja. Tarkoitus ei ole iloita kriittisestä itseruoskinnasta (The Handbookin toimittajat ja monet sen kirjoittajat ovat globaalissa pohjoisessa), vaan tiedostaa tuotetun tiedon sijainti. Teknologinen kehitys on yksi globaalin Pohjoisen pysyvistä ideologioista, ja se on omiaan luonnollistamaan ylivaltaa. Teollinen vallankumous ei tapahtunut pelkästään orjakaupan jälkeen vaan sen ansiosta (James, [1938]1989; Robinson, [1980]2000).

Teknologinen valta on siis historiallisesti sekoittunut pakkolunastusprosesseihin. Viimeaikaisissa tapauksissa — joka on The Handbookin aiheena — teknologisesti kehittyneiden hankkeiden voidaan katsoa muodostavan globaalissa pohjoisessa etuoikeuksien mikroklaaveja. Sen lisäksi, että sosiaalinen ylivalta uusinnetaan rajoittamalla vertaistuotantoon osallistumiseen tarvittavan vapaa-ajan, kulttuuripääoman ja sosiaalisten verkostojen saatavuutta, millainen rooli digitaalisyhteisillä on kapitalistisessa kehitysprosessissa? Vertaistuotannon suhde markkinavoimiin on seuraavan jakson aiheena.

4. Digitaaliyhteiset ja kapitalistinen tuotanto

4.1 Jälkikapitalistiset mielikuvat

Vertaistuotannon asema laajemmassa poliittisessa taloudessa on ristiriitainen: De Angelis ja Harvie (2014) huomauttavat, että ”yhteisvauraus-pääoman-sisällä-ja-sitä-varten” ja yhteistekeminen-pääoman-ulkopuolella ovat kaksijakoisia. Tämä pätee erityisesti vertaistuotannon historiallisesti merkittävimpään esimerkkiin, vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen (FOSS) tuotantoon. FOSS-ohjelmilla on nyt keskeinen asema digitaalisessa taloudessa, koska avoimen yhteistyön kautta tapahtuva innovointi on uusi standardi ja koska vapaaehtoisten ilmaisen työvoiman käyttö vähentää tuotantokustannuksia. Siitä lähtien, kun vuonna 1989 otettiin käyttöön ovelasti kumouksellinen General Public License (GPL) tai ”copyleft”, analyytikot ja puolestapuhujat ovat kuvailleet FOSS-ohjelmistoa postkapitalistisen tulevaisuuden enteeksi tai ennakkoluuloksi (ks. Birkinbine, samassa julkaisussa; Couture, samassa julkaisussa; Dafermos, samassa julkaisussa; Dulong de Rosnay, samassa julkaisussa; O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

1990-luvulla vertaistuotannon politiikka ulottui viestintää ja harkintaa pidemmälle, sillä se kuvattiin erilliseksi kapitalistisesta tuotantotavasta, joka perustuu yksityisomistuksen yksinoikeuksiin. FOSS-lisensseillä luotiin oikeudellinen ympäristö, jossa osallistujat saattoivat antaa henkisen omaisuutensa sellaisten henkilöiden haltuun, joiden kanssa heillä ei ollut aiempaa henkilökohtaista kontaktia (Lee & Cole, 2003; ks. myös Spaeth & Niederhöfer, samassa julkaisussa). Toisin sanoen vertaistuotannossa työskentelevät luopuvat yksinoikeudestaan omistaa työnsä tuotos. Monet kirjoittajat ovat liittäneet tämän vertaistuottajien luopumisen hallinnasta tulevaisuuteen suuntautuvaan sosiotekniseen mielikuvitukseen sekä aikaisempiin inhimillisen yhteistyön malleihin, jotka olivat historiallisesti yhtä yleisiä kuin kilpailulliset markkinamallit. Merkittäviä esimerkkejä ovat Oekonux-verkoston ja Foundation for Peer to Peer Alternatives -säätiön aktivistit.

Oekonuxin tapauksessa vertaistuotantoa kaavailtiin ”kapitalismin jälkeisen uuden tuotantotavan itumuodoksi” (Meretz, 2012), mikä merkitsee, että syntymässä olevan uuden tuotanto- ja organisointitavan ja vanhan kapitalismin ja hierarkian mallin välillä vallitsee joustava vuorovaikutus: koska vertaistuotanto ymmärretään dialektisesti ”toisensa” kanssa yhteenkonstituoituneeksi (esim, kehittyi vastareaktiona kapitalismille ja osana sitä), se monissa iteraatioissaan, kuten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa, edistää myös kapitalistisia intressejä (laajempi keskustelu Euler, 2016; ks. myös O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

Viime vuosina lukuisissa kirjoissa (Bauwens et al., 2019; Bollier & Helfrich, 2019; Mason, 2015; Srnicek & Williams, 2016) on myös väitetty, että vertaistuotanto ja vertaisverkkoinfrastruktuuri luovat digitaalisia ja ei-digitaalisia yhteisiä ja siten nykyisen talousjärjestelmän ylittävän postkapitalistisen talouden perustan. Bollierille ja Helfrichille (2019) yhteistyö on luonnollinen inhimillinen impulssi, jota yhteiskunta jarruttaa. He esittävät joukon periaatteita, joiden tarkoituksena on auttaa kehittämään kestäviä yrityksiä. Heidän kirjassaan Peer-to-Peer: The Commons Manifesto, Bauwens, Kostakis ja Pazaitis (2019) osoittavat, miten peer-to-peer on olennainen osa yhteisökeskeisen tulevaisuuden rakentamista. Vaikka he eivät viittaa jälkikapitalistiseen mielikuvitukseen, heidän commons-pohjainen tulevaisuutensa, jonka keskipisteenä ovat ihmiset ja luonto, osoittaa eleitä sitä kohti. He pyrkivät osoittamaan, että vertaistuotanto käsittää kerralla sosiaaliset suhteet, infrastruktuurin sekä uudet tuotanto- ja omistusmuodot ja että nämä elementit luovat edellytykset siirtymiselle ihmisiin ja luontoon suuntautuvaan talouteen (ks. myös Kostakis & Bauwens, tämä teos; Pazaitis & Drechsler, tämä teos).

Toimittaja Paul Mason (2015) on toinen kirjoittaja, joka havaitsee vertaistuotannossa (uudelleen)tuottavaa voimaa. Teoksessa PostCapitalism: A Guide to Our Future, hän määrittelee vertaistuotannon ”ilmaisen tavaran tuotannoksi, joka syrjäyttää kaupallisesti tuotetut hyödykkeet” (2015, s. 138). Mason mainitsee Wikipedian esimerkkinä vertaistuotetusta tilasta, jossa kaupalliset intressit eivät voi toimia. Hänen mukaansa yhteiskunnan on suunniteltava siirtyminen jälkikapitalismiin (2015, s. 140). Tämän siirtymän synnyttämiseksi hän ehdottaa, että kaikille maksetaan perustuloa ja samalla automatisoidaan mahdollisimman monia tehtäviä ja vapautetaan ihmiset osallistumaan vertaistuotantotalouteen. Samoilla linjoilla voidaan mainita Nick Srnicekin ja Alex Williamsin (2016) kirja Imagining Life After Capitalism. Heidän mukaansa jälkikapitalistinen talous vapauttaa meidät työstä; vapauksiamme laajennetaan teknologioiden kehittämisen kautta. Toinen samankaltaisia trooppeja ja argumentteja mobilisoiva tuore kirja on Aaron Bastanin (2018) Fully Automated Luxury Communism. Bastani ennakoi palkkatyöhön perustuvien yhteiskuntien loppua: vasemmistolaisen aktivistihallituksen teknologian käytön ansiosta yhteiskunta onnistuu hallitsemaan planeettamme kriisejä. Kaikki nämä kirjoittajat ennakoivat jälkikapitalistisen yhteiskunnan tuloa palkkatyön muutosten kautta. Useimmat heistä uskovat myös syvästi vertaistuotannon muutoskykyyn käytäntönä ja siihen, että teknologia, erityisesti automaatio, pelastaa ihmiskunnan. Lyhyesti sanottuna ne kaikki omaksuvat utopistisia sosio-teknisiä mielikuvia. Sheila Jasanoffin ja Sang-Hyun Kimin (2016) mukaan teknologinen kehitys, kuten tieteiskirjallisuuskin, toimii jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen sosiaalisen kontekstin kanssa, joka innoittaa ja tukee sen tuottamista. Ja todellakin, vaikka edellä mainitut vertaistuotannon kuvaukset ovat postkapitalistisia, voidaan kysyä, ovatko talouskasvu ja jatkuvat teknologiset innovaatiot todella paras tapa ratkaista ympäristö- ja sosiaalisia kriisejä ja eikö vertaistuotantoa pitäisi käyttää paikallisemmalla ja yksinkertaisemmalla tavalla, esimerkiksi ”degrowth”-suuntautuneena (tähän liittyviä ajatuksia käsittelevää keskustelua varten lukijoita pyydetään tutustumaan tämän käsikirjan viimeiseen lukuun ”Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons”).

Jotkut mustat tutkijat, jotka eivät viittaa vertaistuotannon viitekehykseen, kyseenalaistavat myös tekno-utopistiset olettamukset, joita monet näistä jälkikapitalistisen tulevaisuuden kuvauksista kannattavat (Benjamin, 2019; Noble, 2018). Esimerkiksi teoksessa Race after Technology, Ruha Benjamin (2019) kritisoi naiivia oletusta tietokoneiden ja internetin saatavuudesta ratkaisuna eriarvoisuuteen. Lisäksi on kyseenalaista, ottavatko jälkikapitalististen tulevaisuuksien kehittelyt riittävästi huomioon yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon roolin nykyisessä kapitalistisessa taloudessa. Tämä rooli on itsessään keskustelun aihe: onko se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten koodinkehittäjien ilmaisesta työstä, asettanut FOSS- ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon johtavaan historialliseen kehitykseen, josta on esimerkkinä niin kutsutun jakamistalouden nousu (jossa lisääntyneen vapauden ja joustavuuden varjolla yksilöiden sosiaaliset oikeudet käytännössä poistetaan, koska Uber-kuskit ja muut ovat urakoitsijoita, joiden työolot ovat epävarmat, eivätkä työntekijöitä, jotka hyötyvät sosiaalisesta suojasta ja oikeuksista)? Tämä oli joka tapauksessa Kreissin ym. (2011) vertaistuotantoa koskevan kiihkeän kritiikin ydin, joka heidän mukaansa merkitsee askelta taaksepäin työntekijöiden oikeuksien kannalta. Selitämme tämän jakson loppuosassa, miksi kritiikki on vain osittain perusteltua, ja aloitamme vertaishankkeiden organisatorisesta rakenteesta. Sen jälkeen tarkastelemme prosessia, jossa vapaaehtoiseen osallistumiseen ja tehtävien itsevalintaan perustuva työsuhde on sulautunut kapitalistiseen talouteen.

4.2 Vertaistuotantoprojektien organisaatiorakenne

Itsehallinnan koukerot ovat olleet vertaistuotantoa koskevan tutkimuksen ensisijainen kohde (Arazy et al., 2019; Auray, 2005; Dafermos, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2009, 2014; Pentzold, 2018). Esimerkiksi Wikipediaa on kuvattu eri tavoin ”anarkistiseksi” (Reagle, 2005), ”demokraattiseksi” (Descy, 2006), ”polysentriseksi” (Mindel et al., 2018) ja ”meritokraattiseksi” (Bruns, 2008). Sitä on kutsuttu myös ”eri hallintojärjestelmien hybridiksi” (Holloway et al., 2007), ”itsehallinnolliseksi instituutioksi” (Spek et al., 2006), ”kollektiivisen hallinnon” muodoksi (Aaltonen & Lanzara, 2015), ”adhokratiaksi” (Konieczny, 2010) ja ”eettis-modulaariseksi organisaatioksi” (O’Neil, 2015). Historiallisesta näkökulmasta vertaistuotantohankkeita voidaan verrata itseohjautuviin organisaatioihin, kuten osuuskuntiin ja kibbutseihin. Niiden selkeimmät edeltäjät ovat kuitenkin aiemmin ”vapaaehtoisiksi yhdistyksiksi” ja ”kollektivistisiksi organisaatioiksi” kutsuttuja organisaatioita. Perinteisten yhteiskunnallisten instituutioiden sekä kolonialismin ja imperialismin hylkääminen johti 1960-luvulla globaalissa pohjoisessa vastakulttuuristen ryhmien nousuun, jotka nimenomaisesti hylkäsivät sen, mitä Max Weber kutsui ”perinteisiksi” ja ”laillis-rationaalisiksi” auktoriteettimuodoiksi (Weber, 1947). Yhteiskuntatieteellinen kiinnostus kommuuneja ja osuuskuntia kohtaan lisääntyi vastaavasti. Kollektiivisten organisaatioiden toimintaa analysoi Rothschild-Whitt (1979), joka määritteli ne vaihtoehtoisiksi instituutioiksi, jotka ”itsetietoisesti hylkäävät rationaalibyrokratian normit” (s. 509). Kollektivistiset organisaatiot ovat ryhmiä, joissa päätöksistä tulee auktoriteetteja siinä määrin, että kaikilla jäsenillä on oikeus täyteen ja tasavertaiseen osallistumiseen. Organisaatioissa ei ole vakiintuneita järjestyssääntöjä, virallisia esityksiä ja tarkistuksia tai äänestyksiä, vaan ”konsensusprosessi, jossa kaikki jäsenet osallistuvat ongelmien kollektiiviseen muotoiluun ja päätöksistä neuvottelemiseen” (s. 511-512).

Kun 1960-luvulla alettiin pyrkiä osallistavampiin aktivismin ja politiikan muotoihin (Kaufman, 1969), tunnustettiin sääntöjen välttämättömyys kollektivistisissa ryhmissä, jotta vältettäisiin se, mitä feministiaktivisti Jo Freeman (1972) kutsui ”strukturoimattomuuden tyranniaksi”: nimenomaisten sääntöjen puuttuminen helpottaa epävirallisten klikkien valtaa, sillä ne manipuloivat viestintää (hyväksymällä toveriensa ilmoitukset ja jättämällä muiden ilmoitukset huomiotta tai väheksymällä niitä) ja päätöksiä (neuvottelemalla salaa). Tämän huolenaiheen mukaisesti — miten yhteistyö vapaaehtoisten kesken voidaan järjestää demokraattisesti — tutkijat ovat tutkineet sääntöjen laatimista itseorganisoituvissa vertaishankkeissa (Auray, 2005; O’Mahony & Ferraro, 2007; ks. myös Karp et al., samassa julkaisussa; Pentzold, samassa julkaisussa). Kirjoittajat, jotka ovat tutkineet Debianin (Coleman, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2014) ja FreeBSD:n (Dafermos, 2012; Jørgensen, 2007) kaltaisten FOSS-yhteisöjen syntyä ja kehitystä, ovat keskittyneet ”seuraajuusongelmaan”, eli epävirallisen legitimiteettitavan kehitykseen, joka on järjestäytynyt karismaattisen perustajahahmon ympärille, virallisempaan ja demokraattisempaan muotoon.

Verkkokollektivistiset organisaatiot sisältävät tyypillisesti byrokraattisia mekanismeja, kuten arkistojen ylläpitämisen kaikista päätöksistä ja tarkat säännöt (O’Neil, 2009), jotka on nykyään yhä useammin virallistettu käytännesäännöiksi. Jotta byrokraattinen auktoriteettipohja saataisiin käyttöön yhteisömuodossa, jäsenten on suunniteltava demokraattisia mekanismeja, joilla tätä auktoriteettipohjaa voidaan rajoittaa (O’Mahony & Ferraro, 2007). Debianilla projektin johtajan valtaa on rajoitettu neljällä tavalla: johtajien on kuunneltava projektia, heillä on rajoitettu valta teknisissä asioissa, jäsenet voivat kutsua johtajat takaisin ja johtajien valtaa tasapainottaa teknisen komitean valta (ks. myös Zacchirolin haastattelu, samassa julkaisussa). Wikipedian toimittajista, jotka osoittavat halukkuutensa työskennellä yhteisen hyvän hyväksi, voi tulla ”ylläpitäjiä”, ”hallinnoijia” tai ”byrokraatteja”, ja he voivat siten käyttää eriasteista määräysvaltaa muihin osallistujiin nähden. Heidät voidaan korvata toisilla wikipedioitsijoilla: meritokratia sekä roolien ja henkilöiden erottaminen toisistaan ovat muita byrokraattisten järjestelmien keskeisiä piirteitä, toisin kuin karismaattinen ja perinteinen johtajuus (Weber, 1947). Erona perinteisiin byrokraattisiin järjestelmiin on se, että säännöt on tarkoitus tuottaa avoimesti ja demokraattisesti (O’Neil, 2009; Haider & Sundin, tämä teos). Wikipedia on siis sekä muodollinen byrokratia, jolla on jäsennelty sääntö- ja roolijärjestelmä, että ”neuvoa-antava byrokratia”, sillä päätökset tehdään ”konsensuksella, johon osallistuminen on yleistä ja tasavertaista, ja ajan mittaan huolehditaan keskinäisen ymmärryksen ja yhteisymmärryksen luomisesta” (Joyce, Pike, & Butler, 2013).

Yhteenvetona voidaan todeta, että vertaistuotannossa suojaa väärinkäytöksiltä tarjoaa yhteisö eikä niinkään valtion tukemat sopimukset, joten oikeussuojamenettelyt voivat olla epävakaita; siitä huolimatta Kreissin ja muiden (2011) arvio siitä, että vertaisorganisaatiot eivät tarjoa suojaa epäoikeudenmukaiselta vallankäytöltä, on virheellinen. On edelleen totta, että (esimerkiksi) GPL:n tarjoama oikeussuoja koskee työn tulosta, ei työntekijöitä itseään. Vertaisjärjestöt eivät ole oikeudellisesti vastuussa osallistujien hyvinvoinnista, joten ne eivät tarjoa samanlaista tukea kuin viralliset byrokratiat (O’Neil, 2015).

Miten nykyiset kollektivistiset organisaatiot sopivat laajempaan poliittiseen talouteen? Taulukossa 1.1 kartoitetaan nykyaikaisia työn kokoonpanoja niiden ulkoisen tai sisäisen logiikan mukaan (pystyakseli) ja sen mukaan, missä määrin työntekijät voivat hallita työtään (vaaka-akseli).

Organisaatiot, joissa työntekijät myyvät työvoimaansa palkkaa vastaan ja joissa päätöksenteko on rajallisella johdolla, sijoittuvat kvadranttiin A. Toisin kuin kapitalististen keskitettyjen yritysten työntekijöillä, itsenäisillä työntekijöillä, kuten kvadranttiin C kuuluvilla epävirallisilla kauppiasverkostoilla, on paljon suurempi liikkumavara sen suhteen, haluavatko he työskennellä tietyssä työssä. Kvadrantit B ja D käsittävät yhteisölliset työmuodot. Kotityön yhteisöllinen arvostus ja itsensä toteuttaminen ovat vähäisempiä kuin vapaaehtoisten/kollektiivisten yhdistysten osallistujien saama arvostus ja itsensä toteuttaminen, mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Marxilainen feministitutkija Kylie Jarrett (2016) vertaa perinteisten kotiäitien affektiivista tai lisääntymistyötä ja digitaalisten alustojen avustajien tekemää palkatonta työtä toisiinsa. Mutta siinä missä D-kvadrantin työntekijät voivat valvoa tuotantoaan, B-kvadrantin työntekijät, jotka tekevät vapaasti kulutustyötä (tai sen vuorovaikutteisempia muunnelmia ”prosumption” ja ”co-creation”), joutuvat hyväksymään sen, että heidän panoksensa tuotekehitykseen tai verkostoituneeseen viestintään on riippuvainen ulkopuolisen viranomaisen hyväksynnästä tai paheksunnasta, eikä heillä ole mahdollisuutta hakea muutosta: tätä eroa ei ehkä tuoda riittävästi esiin Jarrettin (2016) muutoin mainiossa kirjassaan, jossa FOSS-työ ja esimerkiksi Facebookin käyttäjien työ rinnastetaan.

Taulukko 1.1 Typologia organisaation hallinnosta ja logiikasta

Lähde: O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12): 1627–1647. 2015 SAGE Publications.

Sen sijaan eettisten vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden ylläpitäjien on huolehdittava siitä, etteivät he suututa osallistujia, jotka saattavat paitsi äänestää jaloillaan ja poistua hankkeiden, myös käyttää kaikki tuotetut resurssit ja näin ollen monistaa ja ”haarukoida” hanketta toiseen suuntaan. Toimijat voivat siirtyä kvadrantista toiseen: harrastajat voivat menestyä ja kasvaa suuriksi keskitetyiksi yrityksiksi (D=>C=>A), kuten tietokoneiden käyttöjärjestelmien tai hakukoneiden kehittäjät. Kotimainen työvoima voidaan ulkoistaa (D=>A/C); yritykset voivat yrittää tarttua kuluttajien (B=>A) tai kollektivististen organisaatioiden (D=>A) energiaan ja luovuuteen edistääkseen innovointia ja alentaakseen kustannuksia.

4.3 Kuinka kapitalismi valtaa vertaistuotantoa: Case vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot

Varhaisissa kriittisissä tulkinnoissa kalifornialaisesta internetkulttuurista (Barbrook & Cameron, 1996), verkkoyhteisöistä (Terranova, 2000) ja tietokonehakkeroinnista (Wark, 2004) pidettiin itsestään selvänä, että kapitalistiset intressit pyrkivät kaappaamaan autonomisen verkkotyön, vaikka nämä kuvaukset kirjoitettiin pääasiassa silloin, kun tämä aluevaltaus oli mielenkiintoinen uutuus eikä niinkään keskeinen osa IT-yritysten liiketoimintamallia, kuten nykyään. Mutta miten vertaistuottajayhteisöjen integroituminen yritysten ”ekosysteemeihin” tapahtui?

Boltanski ja Chiapello (2005) väittivät jo vuonna 1999 julkaistussa kirjassaan ”kapitalismin uudesta hengestä”, että kapitalismi käyttää kritiikkiä nuorentaakseen itseään ja integroimalla 1960-luvun vastakulttuurin kritiikin perinteitä, tylsyyttä ja hierarkiaa kohtaan. Tämä auttoi oikeuttamaan pääoman vapauttamisen, hyvinvointivaltion vastaisen ideologian käyttöönoton, valtion heikentämisen ja järjestäytyneen työn murentamisen korostamalla henkilökohtaista vapautumista riistoa lievittävän sosiaalisen emansipaation sijaan. Näihin oivalluksiin Fisher (2010) lisäsi teknologisen diskurssin legitimoivan funktion, jossa hakkerit ovat keskeinen tuotantovoima. Vastaavasti Barronille (2013) FOSS on esimerkki ”kapitalismin uuden hengen” erityisen puhtaasta muodosta: postfordistisesta kasautumisjärjestelmästä, joka on järjestetty lean-yritysten ympärille, jotka toimivat verkostoina, joissa on lukuisia osallistujia, jotka organisoivat työn tiimeinä tai projekteina, jotka pyrkivät asiakastyytyväisyyteen ja jotka johtajiensa näkemyksen ansiosta mobilisoivat yleisesti työntekijät.

Artikkelissa, jossa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten yritykset ja poliittiset toimijat omaksuvat, muokkaavat ja käyttävät uudelleen hakkerikäytäntöjä ja -innovaatioita, Delfanti ja Söderberg (2018) toistavat käsityksen, jonka mukaan omaksutut kritiikit toimivat kapitalismin legitimoimiseksi, ja esittävät, että hakkerointia itsessään hakkeroidaan, sillä ”ajatuksesta, että puuhastelu tarjoaa keinon kumota valtaapitävien agendat, on tullut nykykapitalismin perustavanlaatuinen myytti” (s. 461). Uudelleenkäyttöönoton lisäksi tekniset innovaatiot, kuten modulaarinen tuotanto ja hajautetut mesh-verkot ja hakujärjestelmät, ovat nyt ”integroituneet kapitalismin materiaaliseen infrastruktuuriin” (s. 476), ja niihin liittyy epäluottamus vakiintuneita toimijoita kohtaan eli ”häiriötekijät”.

Christopher Keltyn (2008) vaikutusvaltainen määritelmä FOSS-hankkeista ”rekursiivisina” on avainasemassa, kun halutaan ymmärtää, miten yksityistämistä vastustavana voimana pidetty hanke on integroitu hallitseviin pääomapiireihin. Hakkereiden poliittiset näkemykset eroavat toisistaan suuresti, mutta he kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että omistusoikeudelliset ohjelmistot ja immateriaalioikeudet sekä valvonta ja sensuuri on torjuttava. Tämä johtuu siitä, että tällainen vastustus muodostaa tekno-oikeudelliset edellytykset sille, että hakkeriyleisö voi olla olemassa sellaisenaan: ”Rekursiivisella politiikalla” pyritään vahvistamaan ja kasvattamaan tämän yleisön selviytymisen aineellisia edellytyksiä. Sen sijaan feminismin ja työntekijöiden oikeuksien kaltaiset kysymykset eivät ole ”rekursiivisia” siinä mielessä, että hakkerit ”kokevat ne irrallisiksi siitä, mikä heille todella merkitsee eniten, eli tietokoneet ja internetin vapaus” (Delfanti & Söderberg, 2018, s. 463). Tämä oli avain FOSS:n häiritsevän potentiaalin taltuttamiseen: yritysten oli vain hyväksyttävä hakkerien keskeinen vaatimus (koodin saatavuuden tarjoaminen ”avointen” lisenssien avulla), jotta osallistujat voisivat jatkossakin auttaa ympäristöjään kukoistamaan. Itsensä toteuttamisen eettinen logiikka ja keskittyminen tekniseen huippuosaamiseen tekivät loput, sillä ne saivat projektit hyväksymään minkä tahansa pätevän panoksen (riippumatta siitä, onko se peräisin kaupallisesta vai yhteisöllisestä ympäristöstä) ja välttämään keskustelua toimeentuloon liittyvistä kysymyksistä (”kenellä on varaa osallistua?”), sillä tällaiset keskustelut vaikeuttavat käsitystä, jonka mukaan panokset arvioidaan yksinomaan ansioiden perusteella.

Integroidussa yritys-hankkeen talousmallissa nousee esiin kysymys hankkeiden kestävyydestä. Kuten Nadia Eghbal totesi Roads and Bridges -raportissaan: ”digitaaliseen infrastruktuuriin liittyy pohjimmiltaan vapaamatkustajaongelma” (2016, s. 106). Tämä jännite oli havaittu FOSS-kehityksen alusta lähtien, jolloin yritysten kuvattiin keräävän satoa vapaaehtoisten kehittäjien altruismista (Haruvy et al., 2003), mikä johti altruististen yksilöiden ja itsekkäiden yritysten väliseen suhteeseen (Bonaccorsi & Rossi, 2004). Se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten ilmaisesta työvoimasta, asettaa FOSS:n ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon tähtäävään historialliseen kehitykseen, josta kotityö on esimerkkinä. Tähän suuntaan siirtyy Kylie Jarrett (2016, 2019), joka aiempien feminististen kritiikkien (Dalla Costa & James, 1972) mukaisesti väittää, että palkaton kotityö on ratkaisevan tärkeää kapitalistisen tuotannon ja uusintamisen kannalta. Tuotanto- ja lisääntymistyön välinen kahtiajako tekee olennaiset työn muodot näkymättömiksi.

Lund ja Zukerfeld (2020) esittävät, että heidän mukaansa ”suljetusta mallista” saatava voitto pyrkii nostamaan tuotosten hintaa, kun taas ”avoimuusmallista” saatava voitto pyrkii laskemaan panosten hintaa mahdollisimman paljon. Tekijänoikeuksiin perustuvissa tuotantoprosesseissa hyödynnetään työaikana tapahtuvaa tuottavaa toimintaa, kun taas ”avoimuudesta saatava voitto perustuu suuremmassa määrin vapaa-aikana tapahtuvan tuottavan toiminnan hyödyntämiseen” (Lund & Zukerfeld, 2020, s. 23). Näille kirjoittajille FOSS-tietokannan omaksuminen yrityksissä on osa nousevaa ”avoimuusideologiaa”, joka edustaa siirtymistä ”voittoa suljetuista tiloista” -mallista (joka perustuu yksilöiden, omaisuuden ja poissulkemisen retoriikkaan) ”voittoa avoimuudesta” -malliin, jossa ylistetään yhteisöjen, osallisuuden ja vapauden hyveitä: ohjelmistojen vertaistuotanto avasi tien sille, että kaupalliset intressit voivat kaapata vapaan työn kokonaan. Tätä helpotti algoritmien käyttöönotto, jonka avulla sosiaalisen median alustat voivat poimia arvokasta käyttäytymistietoa osallistujien ”digitaalisesta työstä” eli työstä, jota ei pidetä työnä (Frayssé & O’Neil, 2015). Konkreettinen esimerkki prosessista, jossa yhteisvauraus muuttuu hyödykkeeksi, voidaan nähdä Schöpfin (2015) ”sohvan tuotteistamiseksi” kutsuman prosessin kautta: yhteisöpainotteinen Couchsurfing-alusta, joka mahdollisti yksityisten kotitalouksien muuttamisen jaettaviksi yhteiskäyttöön, houkutteli pääomasijoittajilta rahoitusta vuonna 2011 ja alkoi sittemmin kerätä ja myydä tietoja käyttäjiensä toiminnasta.

Tästä pääsemmekin takaisin Kreissin ym. (2011) esittämään kritiikkiin: vertaistuotanto on lopulta pelkkää ultrahyödyntämistä. Käsitystä siitä, että palkattomia osallistujia välttämättä aina käytetään hyväksi, olisi kuitenkin arvioitava uudelleen. Red Hatin Fedora-projektissa yhdistetään palkattua ja vapaaehtoista työvoimaa, ja sen liiketoimintamalli on mahdollinen vain siksi, että tuotteita luodaan paljon halvemmalla kuin täysin palkatun työvoiman avulla. Onko tämä hyväksikäyttöä? Red Hatin kaltaiset yritykset eivät ryövää FOSS-koodia, joka on kaikkien saatavilla. Benjamin J. Birkinbine (2020) esittää ”sisällyttämisen” käsitettä ”sulkemisen” sijaan, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että yhteiseen resurssiin kohdistetaan suurempi poissuljettavuus. Sen sijaan ”yritykset ovat kehittäneet ainutlaatuisia tapoja muuttaa yhteisöpohjaisen vertaistuotannon tuotteet ja prosessit kaupallisiksi tarjouksiksi asettamatta rajoituksia” (Birkinbine, 2020, s. 24) yhteisön pääsylle yhteisiin resursseihinsa. Kuten Sébastien Broca (2013) huomauttaa, tämä on aivan erilainen kuin proletaarien tilanne, jotka ovat riistäneet työnsä hedelmät. Täällä vaihto näyttää olevan molemminpuolisesti kannattavaa, vaikka vaihdettavat hyödykkeet — taloudelliset voitot yrityksille, itsensä toteuttaminen kehittäjille — ovat erilaisia. Voidaan jopa väittää, että Red Hat luo ympäristön, jossa kehittäjät voivat leikkiä intohimoisesti (Lessig, 2008).

Vertaistuotantohankkeet syntyvät niin sanotulla harrastusalueella, jolle on ominaista kaksi toisiinsa liittyvää piirrettä: toisin kuin palkkatyössä, aktiiviset käyttäjät — eivät vain toimitusjohtajat ja johtajat — voivat ottaa konkreettista strategista ja operatiivista määräysvaltaa hankkeissa, mutta nämä hankkeet eivät anna osallistujille mahdollisuutta ansaita elantoa vapaaehtoistyöstä. Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat tietenkin FOSS-projektit, joissa kehittäjien katsottiin joko pystyvän muuttamaan yhteisöissä hankitun kulttuurisen pääoman taloudelliseksi pääomaksi työsuhteen muodossa (Lerner & Tirole, 2002) tai — kun yritykset ovat ottaneet FOSS-ohjelmistot käyttöön — heidät on yksinkertaisesti palkattu tuottamaan vapaaehtoisten ohella yrityskohtaisia vapaita ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja. Se, että yritykset maksavat FOSS-hankkeiden kehittäjien palkkoja, todettiin alun perin huomattavaksi (González-Barahona & Robles, 2013; Mansell & Berdou, 2010; Riehle et al., 2014), kun taas FOSS:n integroitumista hallitseviin teollisuuspiireihin tukkuhintaan, osittain palkkatyön kautta, pidetään nykyään täydellisenä (Eghbal, 2016; O’Neil et al., 2020a, 2020b).

Tämän kollektiivisen kehityksen hybridius (osa ihmisistä on palkattuja, osa vapaaehtoisia) on synnyttänyt uusia institutionaalisia muotoja. Organisaatiodynamiikkaa koskevat tutkimukset viittaavat siihen, että yritykset ja FOSS-hankkeet organisoituvat erilaisten institutionaalisten periaatteiden (tai ”logiikoiden”) ympärille: kaupalliset logiikat yrityksille, yhteisölliset logiikat hankkeille (O’Neil et al., 2020a). Jotta nämä organisaatiot voisivat tehdä yhteistyötä, tarvitaan diskursiivista legitimointia ja konkreettisia käytännön järjestelyjä. Debian-projektiin osallistujille tehdyssä verkkokyselyssä ja Debian-kehittäjien haastatteluissa havaittiin, että lisensseihin keskittyvän, 2000-luvun alusta lähtien voimassa olleen legitimoinnin ensimmäisen vaiheen tavoitteena oli poistaa ero yrityksissä ja projekteissa tehtävän työn välillä. Sitä vastoin palkkatyöhön keskittyvä legitimoinnin toinen vaihe esitti ajatuksen, että kehittäjille pitäisi maksaa palkkaa Debianissa tehdystä työstä. Toinen havainto oli, että yritykset pyrkivät yhä useammin konfiguroimaan ohjelmistoja keräämään analytiikkaa tilastojen muodossa siitä, mitä painikkeita käyttäjät painavat ja mitä tuoteominaisuuksia käytetään, mikä saattaa rikkoa FOSS:n yksityisyydensuojan periaatteita ja luoda pohjan tuleville konflikteille ja haarautumisille (O’Neil et al., 2020a).

Yrityksen ja projektin välisen integroidun koodinkehitysekosysteemin yleistyminen johtuu osittain GitHub-tietovaraston käytön yleistymisestä, vaikka jotkut projektit ovat aina olleet haluttomia käyttämään GitHubia sen omistusoikeudellisen aseman vuoksi. Tämä integroituminen näkyy tietotekniikkajättien liiketoimintakäytännöissä ja loppukäyttäjäyritysten – ei pelkästään tietotekniikkayritysten – lisääntyvässä taipumuksessa perustaa avoimen lähdekoodin toimistoja (Open Source Offices, OSPO), jotka toimivat avoimen lähdekoodin puolestapuhujina yrityksessä ja yrityksen yhteyshenkilöinä koodia tuottaviin avoimen lähdekoodin ”yhteisöihin” (O’Neil et al., 2020c).

5. The Handbook of Peer Production tavoittelee inklusiivisuutta ja poliittisuutta

Kuten kaikki muutkin arvokkaat akateemiset käsikirjat, tämäkin teos pyrkii kartoittamaan tietyn toiminta-alueen tutkimuksen nykytilaa, kartoittamaan alkuperää, ilmenemismuotoja, saavutuksia ja ristiriitoja sekä kokoamaan yhteen asiantuntevia ja intohimoisia kirjoittajia. Lisäksi lähestymistapamme on tarkoituksellisesti osallistava ja poliittinen.

Kun sanomme, että toivomme tämän käsikirjan olevan ”osallistava”, tarkoitamme, että yhteisöllisyyteen perustuva ja vertaistuotantoon suuntautunut lähestymistapa kaikenlaisten tietohyödykkeiden tuottamiseen ja levittämiseen, joka poikkeaa olennaisesti individualistisista malleista, kaikkien kilpailusta kaikkia vastaan, tapahtuu aikakaudella, jolloin käytössä on lukemattomia kollektiivisen digitaalisen työn organisoinnin ja hyödyntämisen muotoja. Tämän vuoksi on tarpeen määritellä tämän vaihtoehtoisen yhteistyö- ja hallintomallin keskeiset elementit, kuten yhteistyö ja luottamus, tuotannon avoimuus, kollektiivinen demokraattinen päätöksenteko ja vastaavat. Mielestämme on kuitenkin myös järkevää kartoittaa aloja, joilla joitakin, joskaan ei ehkä kaikkia, näistä periaatteista on omaksuttu. Vertaistuotannon tekeminen ”osallistavaksi” tarkoittaa siis sitä, että verkko heitetään laajemmalle ja siihen sisällytetään kattava valikoima samankaltaisia pyrkimyksiä. Näin ollen käsikirjassa seurataan vertaistuotannon vastakaikua useilla eri aloilla ja monista eri näkökulmista.

Kun sanomme, että käsikirja on ”poliittinen”, tarkoitamme, että luvuissa tutkitaan ja löydetään uusia mahdollisuuksia poliittiseen toimintaan ajattelemalla uudelleen sellaisia käsitteitä kuin joukkoistaminen, tekeminen, urbaanit yhteisöt ja kumppanivaltio tai käsitteellistämällä autonomisen tuotannon ristiriitoja. Joskin eri muodoissaan, kaikkia lukuja yhdistää huoli siitä, miten vertaistuotanto kietoutuu poliittisiin kysymyksiin, kuten hierarkkiseen valtaan, kapitalismiin, sukupuoleen ja rotuun. Kehystämällä vertaistuotantoa ”poliittiseksi” tämä käsikirja tarjoaa mahdollisuuden tutkia kriittisesti oletuksia ja ristiriitoja, joihin yhteisöpohjainen ja -suuntautunut vertaistuotanto perustuu, sekä ristiriitoja, jotka sitä elävöittävät; lisäksi se pyrkii siirtymään kritiikin ohi kohti praksista.

The Handbook of Peer Production on jaettu kuuteen osaan. Osa I on lyhin, sillä se koostuu tästä luvusta, jossa me (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) esittelemme tilanteen. Osassa II (luvut 2-6) hahmotellaan keskeiset käsitteet, jotka auttavat ymmärtämään vertaistuotantoa: Vasilis Kostakis palaa kuuluisaan Michel Bauwensin artikkeliin ja määrittelee vertaistuotantohankkeiden ja -ekosysteemien keskeiset elementit eli kieliopin. Benjamin J. Birkinbine määrittelee vertaistuotannon poliittisen talouden, Christian Pentzold hahmottelee vertaistuotannon sosiaalisia normeja ja sääntöjä ja Michael Stevenson käsittelee vertaistuotannon kulttuureja. Päätämme tämän osan tämän teoksen ainoaan uusintapainokseen, Yochai Benklerin ja Helen Nissenbaumin vuonna 2006 julkaistuun artikkeliin Yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta ja hyveestä.

III osassa (luvut 7-11) määritellään vertaistuotannon edellytykset: George Dafermos määrittelee vertaistuotannon profeetat ja puolestapuhujat ja Margie Borschke tutkii hyveellisyyttä, tehokkuutta ja jakamistaloutta. Seuraavaksi Mélanie Dulong de Rosnay analysoi avoimuutta ja lisensointia, ja Sebastian Spaeth ja Sven Niederhöfer keskittyvät käyttäjien motivaatioon vertaistuotannossa. Päätämme tämän osan hankkeiden hallinnan ja laajuuden välistä suhdetta käsittelevään analyysiin Governing for Growth in Scope: Cultivating a Dynamic Understanding of How Peer Production Collectives Evolve, jonka ovat kirjoittaneet Rebecca Karp, Amisha Miller ja Siobhán O’Mahony.

Osassa IV (luvut 12-20) esitellään vertaistuotantokäytäntöjä, kuten Stéphane Couturen kirjoittama Free and Open Source Software, Jutta Haiderin ja Olof Sundinin kirjoittama Wikipedia & Wikis, Collective Cartography: Drones, Countermapping, and Technological Power, jonka on kirjoittanut Adam Fish, ja Peer Learning, jonka ovat kirjoittaneet Panayotis Antoniadis ja Alekos Pantazis. Morgan Meyer analysoi Biohackingia, Yana Boeva ja Peter Troxler esittelevät Makersia ja Pablo Velasco Gonzáles ja Nate Tkacz arvioivat kriittisesti Blockchainia eli vertaistuotantoa ilman takuita. Lopuksi Gwen Shaffer jäljittää yhteisön langattomien verkkojen historiaa ja Nicholas Anastasopoulos Commoning the Urban.

Osassa V (luvut 21-27) kartoitetaan alueita, joilla vertaistuotannon käytännöt ja hankkeet joutuvat konfliktiin sisäisten ja ulkoisten valtarakenteiden kanssa. Mathieu O’Neil ja Sébastien Broca käsittelevät vertaistuotantoa ja sosiaalista muutosta ja Stefania Milan vertaistuotantoa ja kollektiivista toimintaa. Sophie Toupin käsittelee feminististä vertaistuotantoa ja Maitrayee Deka postkoloniaalista vertaistuotantoa. Francesca Musiani arvioi vertaissuunnittelun puutteita, kun taas Kat Braybrooke ja Adrian Smith tutkivat Makerspaces- ja vertaistuotantoa: Mahdollisuuksien, jännitteiden, jälkiautomaation vai vapautumisen tilat? Päätämme tämän osion Alex Pazaitisin ja Wolfgang Drechslerin vertaistuotanto ja valtioteoria -tekstiin Envisioning a Cooperative Partner State.

Luettuaan tämän luettelon kirjoittajista ja luvuista luotamme siihen, että lukijamme ovat kanssamme samaa mieltä siitä, että vertaistuotannon käsikirja on onnistunut ottamaan huomioon vertaistuotannon historian, pyrkimysten, teorioiden ja ristiriitojen monimuotoisuuden. Mutta kun käsitellään tätä aihetta, jonka keskiössä ovat tee-se-itse-arvot, kuten yksilön voimaantuminen, yhteistyö tasavertaisten kesken sekä sitoutuminen ja osallistuminen, tämä ei riitä. Olisi mahdotonta kirjoittaa kattavaa teosta vertaistuotannosta ja olla vaikuttamatta siihen jollakin tavalla. Meidän on mentävä pidemmälle ja yhdistettävä vertaistuotanto edistykselliseen yhteiskunnalliseen ohjelmaan.

VI osassa (luvut 28-30) määritelläänkin muunnokset, jotka edistävät vertaistuotantoa. Making a Case for Peer Production -artikkelissa esitellään haastatteluja, joissa haastateltavina ovat Peter Bloom (Rhizomatica), Mariam Mecky (HarassMap), Ory Okolloh (Ushahidi), Abraham Taherivand (Wikimedia) ja Stefano Zacchiroli (Debian). Artikkelissa What’s Next? Peer Production Studies? hahmottelemme (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) lupaavia uusia tutkimusvaihtoehtoja, jotka koskevat vertaistuotannon vaikutusta tuotannon tehokkuuteen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Pohdimme myös sitä, sopiiko käsikirja ”vertaistuotannon tutkimuksen” alaan, mikä välttämättä edellyttää lyhyttä keskustelua akateemisen julkaisemisen poliittisesta taloudesta. Viimeisessä luvussa Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons sijoitetaan vertaistuotannon osallistavat ja demokraattiset ominaisuudet laajempaan kontekstiin nykyisten poliittisten, terveydellisten ja ekologisten kriisien yhteydessä ja hahmottelee strategisia periaatteita ja poliittisia ehdotuksia, joilla pyritään lisäämään kestävyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

Ensimmäisen vertaistuotannon käsikirjan laatiminen on ollut etuoikeus. Toivomme, että siitä on hyötyä.

Alaviitteet

1. Yhteisöpohjaisen vertaistuotannon syntyminen 1990-luvun lopulla on seurausta päällekkäisistä historiallisista, sosiaalisista, taloudellisista ja teknologisista tekijöistä, joita ovat muun muassa seuraavat:
   
   (a) Elinor Ostromin määrittelemä yhteisten resurssien perinteinen itsehallinta. Suurin osa Ostromin työstä koski rajallisia luonnonvaroja (kuten joen kalakantoja), joita paikallinen yhteisö hallinnoi. Tällaiset kilpailevat resurssit herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden pitkäaikaiseen säilyttämiseen; sen sijaan digitaaliset yhteisöt herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden tuottamiseen ja rikastuttamiseen (Coriat, 2011);
   
   b) käsitys, jonka mukaan tiedon jakaminen vapaasti, universalismin, epäitsekkyyden, organisoidun skeptisyyden ja kommunismin (myöhemmin muutettu kommunalismiksi) ohella ovat tieteen perustana: ”Tieteellisen eetoksen kommunismi”, kirjoitti Robert Merton, ‘on ristiriidassa sen kanssa, että teknologia määritellään ’yksityisomaisuudeksi’ kapitalistisessa taloudessa” (1942: 275);
   
   (c) vertaisarvioinnin periaate, jonka mukaan oikeellisuus tulee todennäköisemmin esiin, jos väite tai elegantti ratkaisu tekniseen ongelmaan (eli ”hakkerointi”) alistetaan saman pätevyyden omaavien kollegojen yhteisön tarkasteluun;
   
   (d) ainutlaatuisen ristiriitainen historiallinen hetki, jolloin Internet luotiin (1960-luvun loppu): Kylmän sodan aikainen uhka kahden supervallan välisestä ydinkonfliktista johti siihen, että Yhdysvaltain armeija pyysi hajautettua verkkoa, jossa digitaaliset paketit voisivat itsenäisesti kiertää tuhoutuneita solmuja, joten tiedustelu ja valvonta sijaitsivat reuna-alueilla, joissa paketit puretaan ja kootaan uudelleen, eikä keskitetyssä keskuksessa kuten perinteisessä puhelinkeskuksessa (Baran, 1964); Tämä oli myös vastakulttuurin huippuaikaa, jolloin se suhtautui epäluuloisesti perinteisiin auktoriteetteihin ja painotti henkilökohtaista vapautumista. Tämä usko kehittyi myöhemmin erilaisiksi haaroiksi, joista yksi oli ajatus, että henkilökohtaiset tietokoneet edustivat keinoja vapaan viestinnän ja uudenlaisten virtuaaliyhteisöjen luomiseen (Turner, 2006). Internetin tekniset protokollat perustettiin Internet Engineering Task Forcen kaltaisissa organisaatioissa; IETF:n ”hakkerit” olivat vastakulttuurin vaikutteita saaneita tietokoneinsinöörejä ja opiskelijoita, jotka vastustivat hierarkiaa. IETF otti käyttöön ei-autoritaarisen menetelmän, jolla ehdotettiin parannuksia Internet-protokolliin: RFC:t (request for comments) julkaistiin sähköisesti, joten innovaatiot eivät perustuneet auktoriteettien määräämiseen vaan vertaisyhteisöön vetoamiseen (O’Neil, 2009). IETF:n perustamisajatus oli, että auktoriteetin oikeutettu perusta oli itsenäinen tekninen huippuosaaminen: ”Hylkäämme kuninkaat, presidentit ja äänestykset. Uskomme karkeaan konsensukseen ja toimivaan koodiin”, sanoi Internetin pioneeri David Clark (Hoffman & Harris, 2009);
   
   (e) UNIX-tietokonejärjestelmä, jonka pohjalta Minix ja myöhemmin Linux mallinnettiin, on modulaarinen, mikä tarkoittaa, että kunhan yhteisiä protokollia noudatetaan, uusia komponentteja voidaan lisätä itsenäisesti; yleisemmällä tasolla Internet ja Web ovat klassisia esimerkkejä ”kombinatorisesta inno-vaatiosta” (Varian, 2010);
   
   (f) Henkilökohtaisten tietokoneiden yleistyminen kulutustavaroiksi ja sen myötä lisääntyneet omistusoikeudet ohjelmistojen ympärillä 1980-luvulla saivat MIT:n tietojenkäsittelytieteilijän Richard Stallmanin julistamaan, että hän ”kokoaisi riittävän määrän vapaita ohjelmistoja, jotta voisin tulla toimeen ilman mitään ohjelmistoja, jotka eivät ole vapaita” (Stallman, 1985), ja perustamaan GNU-käyttöjärjestelmän, General Public License -lisenssin eli ”copyleftin” ja Free Software Foundationin. Vaikka Stallmanin jatkuva puolustaminen oikeuden puolesta päästä vapaasti käsiksi koodiin ja muokata sitä parantaakseen sitä on osoittautunut inspiraatioksi monille, hän osoitti vuonna 2019 valitettavasti valitettavaa tunteettomuutta seksismiä kohtaan (Musil, 2019);
   
   (g) Internetin yleistyminen 1990-luvun alussa helpotti tietokonekoodin nopeaa maailmanlaajuista levittämistä (postitse lähetettävien levykkeiden vaihtamisen sijasta), mikä johti Linuxin ja 2000-luvulla kirjoitettavan Internetin (”Web 2.0”), kuten wikien, verkkopäiväkirjojen ja sosiaalisten verkostojen, syntyyn.

2. https://guifi.net/

3. https://berlin.freifunk.net/

4. https://briarproject.org/

5. www.memoryoftheworld.org/

6. https://libgen.is/

7. https://monoskop.org/Monoskop

8. https://preciousplastic.com/

   
   

Lähteet

Aaltonen, A., & Lanzara, G. F. (2015). Building governance capability in online social production: Insights from Wikipedia. Organization Studies, 36(12), 1649–1673.

Alderman, J. (2001). Sonic boom: Napster, mp3, and the new pioneers of music. New York, NY: Basic Books.

Arazy, O., Lifshitz‐Assaf, H., & Balila, A. (2019). Neither a bazaar nor a cathedral: The interplay between structure and agency in Wikipedia’s role system. Journal of the Association for Information Science and Technology, 70(1), 3–15.

Auray, N. (2005). Le sens du juste dans un noyau d’experts: Debian et le puritanisme civique. In B. Conein, F. Massit‐Folléa, & S. Proulx (Eds), Internet, une utopie limitée: Nouvelles régulations, nouvelles solidarités (pp. 71–94). Laval, QC: Presses de l’Université Laval.

Baran, P. (1964). On distributed communication. Santa Monica, CA: Rand.

Barbrook, R., & Cameron, A. (1996). The Californian ideology. Science as Culture, 6(1), 44–72.

Barron, A. (2013). Free software production as critical social practice. Economy and Society, 42(4), 597–625.

Bastani, A. (2018). Fully automated luxury communism: A manifesto. New York, NY: Verso.

Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: University of Westminster Press.

Benjamin, R. (2019). Race after technology: Abolitionist tools for the new Jim Code. Cambridge: Polity.

Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or, Linux and “The nature of the firm.” The Yale Law Journal, 112(3), 369–446. kts. https://kapitaali.com/yochai-benkler-coasen-pingviini-eli-linux-ja-yrityksen-luonne/

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Birkinbine, B. (2020). Incorporating the digital commons. Corporate involvement in free and open source software. London: University of Westminster Press.

Bollier, D., & Helfrich, S. (2019). Free, fair, and alive: The insurgent power of the commons. Gabriola Island, BC: New Society.

Boltanski, L., Chiapello, E., & Elliott, G. (trans.) (2005). The new spirit of capitalism. London: Verso.

Bonaccorsi, A., & Rossi, C. (2004). Altruistic individuals, selfish firms? The structure of motivation in open source software. First Monday 9 (1). https://doi.org/10.5210/fm.v9i1.1113

Bowker, G., Baker, K., Millerand, F., & Ribes, D. (2010). Toward information infrastructure studies: Ways of knowing in a networked environment. teoksessa J. Hunsinger et al. (Eds.), International handbook of internet research (pp. 97–117). Dordrecht: Springer.

Broca, S. (2013). Utopie du logiciel libre: du bricolage informatique à la réinvention sociale. Lyon: Le passager clandestin.

Burrell, J. (2012). Invisible users: Youth in the Internet cafés of urban Ghana (Acting with technology). Cambridge, MA: MIT Press.

Bruns, A. (2008). Blogs, Wikipedia, Second Life, and beyond: From production to produsage. New York, NY: Peter Lang.

Cohen, J. (2019). Between truth and power: The legal constructions of informational capitalism. New York, NY: Oxford University Press.

Coleman, E. (2012). Coding freedom: The ethics and aesthetics of hacking. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Coriat, B. (2011). From Natural‐Resource Commons to Knowledge Commons: Common Traits and Differences, LEM Papers Series 2011/16, Laboratory of Economics and Management (LEM), Sant’ Anna School of Advanced Studies, Pisa, Italy.

Dafermos, G. (2012). Authority in peer production: The emergence of governance in the FreeBSD project. Journal of Peer Production, 1, 1–22. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue-1/peer-reviewed-papers/

Dalla Costa, M., & James, S. (1972). The power of women and the subversion of the community. Bristol: Falling Wall Press.

De Angelis, M., & Harvie, D. (2014). The commons. Teoksessa M. Parker, G. Cheney, V. Fournier, & C. Land (Eds.), The Routledge companion to alternative organizations (pp. 280–294). Abingdon: Routledge.

Delfanti, A., & Söderberg, J. (2018). Repurposing the hacker: Three cycles of recuperation in the evolution of hacking and capitalism. Ephemera, 18(3), 457–476.

Descy, D. (2006). The wiki: True web democracy, TechTrends, 50(1), 4–5.

Eghbal, N. (2016). Roads and bridges: The unseen labor behind our digital infrastructure. New York, NY: Ford Foundation.

Euler, J. (2016). Commons‐creating society: On the radical German commons discourse. Review of Radical Political Economics, 48(1), 93–110.

Fisher, E. (2010). Contemporary technology discourse and the legitimation of capitalism. European Journal of Social Theory, 13, 229–252.

Frayssé, O., & O’Neil, M. (2015). Hacked in the USA: Prosumption in the digital age. In M. Frayssé & M. O’Neil (Eds.), Digital labour and prosumer capitalism (pp. 1–20). Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Freeman, J. (1972). The tyranny of structurelessness. The Second Wave. Noudettu http://struggle.ws/hist_texts/structurelessness.html

González‐Barahona, J. M., & Robles, G. (2013). Trends in free, libre, open source software communities: From volunteers to companies. Information Technology, 55(5), 179–180.

Haruvy, E., Prasad, A., & Sethi, S. P. (2003). Harvesting altruism in open‐source software development. Journal of Optimization Theory and Applications, 118, 381–416.

Hoffman, P., & S. Harris. (2009). The Tao of the IETF: a novice’s guide to the Internet Engineering Task Force, RFC 4677, 30 November 2009. Noudettu www.ietf.org/tao.html

Holloway, T., Bozicevic, M., & Börner, K. (2007). Analyzing and visualizing the semantic coverage of Wikipedia and its authors. Complexity, 12(3), 30–40.

James, C. L. R. ([1938]1989). The Black Jacobins: Toussaint l’Ouverture and the San Domingo revolution. New York: Vintage.

Jarrett, K. (2016). Feminism, labour and digital media: The digital housewife. New York: Routledge.

Jarrett, K. (2019). Through the reproductive lens: Labour and struggle at the intersection of culture and economy. Teoksessa D. Chandler & C. Fuchs (toim.), Digital objects digital subjects: Interdisciplinary perspectives on capitalism, labour and politics in the age of big data (pp. 103–116). London: University of Westminster Press.

Jasanoff, S., & Kim, S. (Eds.). (2016). Dreamscapes of modernity: Sociotechnical imaginaries and the fabrication of power. Chicago: University of Chicago Press.

Jørgensen, N. (2007). Developer autonomy in the FreeBSD Open Source project. Journal of Management & Governance, 11(2), 119–128.

Joyce, E. J., Pike, C., & Butler, B. S. (2013). Rules and roles vs. consensus: Self‐governed deliberative mass collaboration bureaucracies. American Behavioral Scientist, 57, 576–594.

Kaufman, A. S. (1969). Human nature and participatory democracy: Ten years later. Teoksessa W. E. Connolly (toim.), The bias of pluralism (pp. 178–200). New York, NY: Atherton Press.

Kelty, C. M. (2008). Two bits: The cultural significance of free software. Durham, NC: Duke University Press.

Konieczny, P. (2010). Adhocratic governance in the Internet age: A case of Wikipedia, Journal of Information Technology & Politics, 7(4), 263–283.

Kreiss D., Finn, M., & Turner, F. (2011). The limits of peer production: Some reminders from Max Weber for the network society. New Media & Society, 13, 243–259.

Larkin, B. (2013). The politics and poetics of infrastructure. Annual Review of Anthropology, 42(1), 327–343.

Lee, G., & Cole, R. (2003). From a firm‐based to a community‐based model of knowledge creation: The case of the Linux kernel development. Organization Science, 14(6), 633–649.

Lerner J., & Tirole, J. (2002). Some simple economics of open source. The Journal of Industrial Economics, 50(2), 197–234.

Lessig, L. (2008). Remix: Making art and commerce thrive in the hybrid economy, New York, NY: Penguin.

Levy, S. ([1984]2010). Hackers: Heroes of the computer revolution. Newton: O’Reilly Media.

Lund, A., & Zukerfeld, M. (2020). Corporate capitalism’s use of openness. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Mansell, R., & Berdou, E. (2010). Political economy, the Internet and FL/OSS development. Teoksessa J. Hunsinger, M. Allen, & L. Klastrup (toim.), International handbook of internet research (pp. 341–362). Dordrecht: Springer.

Mason, P. (2015). Postcapitalism: A guide to our future. London: Allen Lane.

Meretz, S. (2012). Ten patterns developed by the Oekonux movement. Journal of Peer Production, 1. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue‐1/debate‐societal‐transformation/ten‐patterns‐developed‐by‐the‐oekonux‐project/

Merton, R. K. (1942). The normative structure of science. Teoksessa R. K. Merton, The sociology of science: Theoretical and empirical investigations (pp. 267–280). Chicago: University of Chicago Press.

Mindel, V., Mathiassen, L., & Rai, A. (2018). The sustainability of polycentric information commons. MIS Quarterly, 42(2), 607–632.

Musil, S. (2019, September 16). Computer scientist Richard Stallman resigns from MIT after Jeffrey Epstein comments. CNET. Noudettu https://www.cnet.com/news/computer-scientist-richard-stallman-resigns-from-mit-after-jeffrey-epstein-comments/

Noble, S. (2018). Algorithms of oppression: How search engines reinforce racism. New York: New York University Press.

O’Mahony, S., & Ferraro, F. (2007). The emergence of governance in an open source community. Academy of Management Journal, 50, 1079–1106.

O’Neil, M. (2009). Cyberchiefs. Autonomy and authority in online tribes. London: Pluto Press.

O’Neil, M. (2014). Hacking Weber: Legitimacy, critique and trust in peer production. Information, Communication & Society, 17(7), 872–888.

O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12), 1627–1647.

O’Neil, M., Muselli, L., Raissi, M., & Zacchiroli, S. (2020a). “Open source has won and lost the war”: Justifying commercial‐communal hybridization in a FOSS project. New Media & Society. https://doi.org/10.1177/1461444820907022.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., & Zacchiroli, S. (2020b). Mapping open source capitalism: The firm‐volunteer project co‐production network and its media representation. ASA Annual Meeting, San Francisco, CA.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., Pailler, F., & Zacchiroli, S. (2020c). Firm discourses and digital infrastructure projects. AOIR, Dublin.

Pentzold, C. (2018). Grounding peer production in practice: Editorial routines and everyday engagement in the “free encyclopedia anyone can edit.” Communication, Culture and Critique, 11(3), 455–474.

Reagle, J. (2005). A case of mutual aid: Wikipedia, politeness, and perspective taking, Wikimania 2005, Frankfurt, Germany. Duality of Peer Production 17

Riehle, D., Riemer, P., Kolassa, C., & Schmidt, M. (2014). Paid vs. volunteer work in open source. 47th Hawaii International Conference on System Sciences (HICSS). Waikoloa, HI (pp. 3286–3295). doi:10.1109/ HICSS.2014.407.

Robinson, C. J. ([1980] 2000). Black Marxism: The making of the Black radical tradition. Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press.

Rothschild‐Whitt, J. (1979). The collectivist organization: An alternative to rational–bureaucratic models. American Sociological Review, 44, 509–527.

Schöpf, S. (2015). The commodification of the couch: A dialectical analysis of hospitality exchange platforms. tripleC, 13(1), 11–34.

Söderberg, J., & O’Neil, M. (2014). Introduction. Teoksessa J. Soderbergh & Maxigas (Eds.), Book of peer production (pp. 2–3). Göteborg: NSU Press. Noudettu http://peerproduction.net/projects/books/book‐of‐peer‐production/

Spek, S., Postma, E., & van den Herik, J. (2006). Wikipedia: Organisation from a bottom‐up approach, WikiSym 2006, Odense, Denmark (August).

Srnicek, N., & Williams, A. (2016). Inventing the future: Postcapitalism and a world without work. London: Verso.

Stallman, R. M. (1985). The GNU manifesto. Noudettu www.gnu.org/gnu/manifesto.en.html

Terranova, T. (2000). Free labor: Producing culture for the digital economy. Social Text, 18(2), 33–58.

Turner, F. (2006). From counterculture to cyberculture. Stewart Brand, the Whole Earth Network, and the rise of digital utopianism. Chicago: University of Chicago Press.

van Dijck, J. (2013). The culture of connectivity: A critical history of social media. Oxford: Oxford University Press.

Varian, H. (2010). Computer mediated transactions. American Economic Review: Papers & Proceedings, 100, 1–10.

Verrips, J., & Meyer, B. (2001). Kwaku’s car: The struggles and stories of a Ghanaian long‐distance taxi driver. Teoksessa D. Miller (toim.), Car cultures (pp. 153–184). Oxford: Berg.

Wark, M. (2004). A hacker manifesto. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Weber, M. (1947). The theory of social and economic organization. New York, NY: Free Press.

Lähde: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/book/10.1002/9781119537151

kirjoittaja: David Bollier

Puhuin hiljattain konferenssissa ”Property and Inequality in the 21st Century”, jonka isäntänä toimi The Common Core of European Private Law -järjestö, joka on useimmiten eurooppalaisille oikeusoppineille vuosittain järjestettävä tapaaminen. Minulta kysyttiin, miten yhteisomaisuus voisi vähentää eriarvoisuutta. Alla on puheenvuoroni ”The Commons as a Tool for Sharing the Wealth”. Konferenssi pidettiin Göteborgin yliopistossa Ruotsissa 12.-13. kesäkuuta 2015.

Kiitos, että kutsuitte minut puhumaan tänään omaisuuslainsäädännön ja eriarvoisuuden välisestä suhteesta — aiheesta, joka saa aivan liian vähän huomiota. Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Nyt kun vapaiden markkinoiden ideologiasta on tullut oletusarvoinen maailmankatsomus ja poliittinen konsensus kaikkialla maailmassa, yksityisomaisuutta pidetään synonyyminä vapaudelle, talouskasvulle ja inhimilliselle edistykselle.

Ai niin, onhan tässä vielä tämä ikävä sivuseikka, joka tunnetaan nimellä eriarvoisuus. Occupy-liikkeen kaltaiset tyytymättömät ja Thomas Pikkettyn kaltaiset luopiotaloustieteilijät ovat tuoneet tämän ongelman esiin vuosien laiminlyönnin jälkeen. Heidän menestyksensä on ollut melkoinen saavutus, koska vuosien ajan epätasa-arvon olemassaolo on esitetty onnettomuutena, poikkeavuutena, salaperäisenä ja hämäräperäisenä vieraana inhimillisen edistyksen suurilla juhlaillallisilla.

Haluan väittää, että nälkä, köyhyys, riittämätön koulutus ja terveydenhuolto sekä ihmisarvon ja ihmisoikeuksien loukkaukset eivät ole järjestelmän vikoja. Ne ovat ominaisuuksia. Markkinaideologit väittävätkin usein, että tällaiset puutteet ovat välttämätön kannustin ihmisten yritteliäisyydelle ja talouskasvulle; köyhyyttä muka tarvitaan, jotta ihmiset pääsisivät pakoon työmoraalin ja yrittäjyyden avulla.

Omistusoikeudet ovat tämän dynamiikan ytimessä, koska ne ovat elintärkeä väline yksityisen varallisuuden rajojen määrittelyssä ja valvomisessa sekä väistämättä epätasa-arvoisten tulosten oikeuttamisessa. On siis tärkeää, että keskitymme omistusoikeuksien rooliin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden synnyttäjänä — unohtamatta kuitenkaan monia muita voimia, kuten sosiaalisia käytäntöjä, kulttuuria ja politiikkaa, joilla on myös tärkeä rooli.

Haluaisin keskittyä nykyaikaisissa teollisuusyhteiskunnissa vallitsevaan pakkomielteeseen omistaa kaikki, myös itse elämä, ja käyttää lakia välineenä markkinoiden ja yksityisomistuksen yhteiskuntajärjestyksen mahdollisimman laajamittaiseen toteuttamiseen. Tämä kulttuurinen refleksi tunnetaan nimellä ”yhteismaan aitaaminen”. Termi kuvaa sitä, miten omistajat vaativat laajoja oikeuksia — usein hallitusten aktiivisella myötävaikutuksella — keinona anastaa kollektiivisesti omistettuja resursseja yksityisen hyödyn saamiseksi.

Voimme nähdä tämän dynamiikan nyt käynnissä olevassa kansainvälisessä maaomaisuuden kaappauksessa, jatkuvissa yrityksissä yksityistää pohjavettä ja kunnallisia vesijärjestelmiä, tekijänoikeus- ja patenttilainsäädännön irvokkaassa laajentamisessa tieteellisen tiedon ja kulttuuriteosten yksityistämiseksi sekä maapallon ilmakehän käyttämisessä saastuttajien ilmaisena kaatopaikkana. Maailman yksityistämisvimma on saavuttanut niin äärimmäisen vaiheen, että jopa aineetonta rikkautta, kuten julkisia tiloja, mikro-organismeja, geneettisesti luotuja nisäkkäitä, keinotekoisesti luotua nanomateriaalia ja itse ihmisen tietoisuutta, vaaditaan yksityisomaisuuslainsäädännön alaisuuteen.

Valitettavasti perinteinen omistusoikeus perustuu valitettavan vanhentuneeseen maailmankatsomukseen ja vanhentuneisiin taloudellisiin lähtökohtiin ihmisistä sekä sosiaalisista ja ekologisista realiteeteista. Se näkee kaikki nämä omistusoikeuden laajennukset vaurauden luomisen muotona – vaikka todellisuudessa kyse on usein vaurauden tuhoamisesta (luonnon rahaksi muuttaminen), varojen uudelleen jakamisesta vähäosaisilta varakkaille tai jonkin asian luontaisen käyttöarvon muuttamisesta vaihtoarvoksi (hinnaksi). Siinä oletetaan, että arvoa luovat vain yksilöt, jotka käyvät kauppaa markkinoilla, ja näkymätön käsi tekee taikojaan.

Varallisuuslainsäädännössä ei yleensä tunnusteta sitä todellista arvoa, joka syntyy sosiaalisesta yhteistyöstä, monimutkaisista luonnonjärjestelmistä sekä perityistä tiedoista ja kulttuurista. Se on sokea ei-taloudellisille suhteille, kuten lahjataloudelle, epävirallisille suhteille, sosiaalisille yhteisöille ja hoivatyölle. Voisi sanoa, että omaisuuslainsäädäntö ei yleisesti ottaen yksinkertaisesti tunnusta yhteisvaurautta ja sen merkittävää roolia arvon tuottamisessa.

Mitä tarkalleen ottaen tarkoitan yhteisvauraudella? Konservatiiviset ideologit ja taloustieteilijät ovat kahden viime sukupolven aikana myrkyttäneet termin niin pahasti, että ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen, kun mainitaan sana ”yhteismaa”, on yhteismaan tragedia. Sallikaa minun nopeasti luopua tästä ärsyttävästä häiriötekijästä.

Biologi Garrett Hardin käytti tragediavertausta, kuten minä sitä kutsun, kuuluisassa artikkelissaan Science-lehdessä vuonna 1968. Hardin sanoi: ”Kuvitelkaa laidunmaa, jota kuka tahansa voi käyttää ja jossa kenelläkään yksittäisellä viljelijällä ei ole rationaalista kannustinta pidättäytyä sen käytöstä.” Hardin julisti ilman mitään empiiristä näyttöä, että jokainen yksittäinen viljelijä tietenkin laittaa laitumelle niin monta lammasta kuin mahdollista. Tämä johtaa väistämättä laitumen liikakäyttöön ja tuhoutumiseen ja tuottaa yhteisten hyödykkeiden tragedian.

”Tragediavertausta” pidetään niin taloudellisena totuutena, että siitä on tullut kulttuurinen klisee — ajatus, joka rummutetaan jokaisen opiskelijan päähän. ”Vapaiden markkinoiden” puolestapuhujat ovat vedonneet tragediameemiin juhliakseen yksityisiä omistusoikeuksia ja niin sanottuja vapaita markkinoita — ja taistellakseen hallituksen sääntelyä ja kaikkia kollektivistisia vaihtoehtoja vastaan.

Ainoa ongelma on se, että Hardin ei kuvannut yhteisöä. Hän kuvasi avoimen pääsyn järjestelmää, jossa ei ole sääntöjä, rajoja tai yhteisöä. Tämä ei ole yhteisomistus. Se on vapaata riistaa. Yhteismaa on resurssien hallintaan tarkoitettu sosiaalinen järjestelmä, jossa on rajattu yhteisö, erityiset säännöt resurssien käytölle, mekanismit käytön valvomiseksi ja vapaamatkustajien rankaisemiseksi ja niin edelleen. Itse asiassa Hardinin kuvaama tilanne — jossa vapaamatkustajat voivat ottaa resursseja haltuunsa tai vahingoittaa niitä haluamallaan tavalla — on oikeammin kuvaus rajoittamattomista markkinoista. Voisi sanoa, että Hardin kuvasi markkinoiden tragediaa.

Edesmennyt professori Elinor Ostrom Indianan yliopistosta kumosi voimakkaasti koko yhteisomaisuuden tragediaa koskevan tarun vuonna 1990 ilmestyneessä uraauurtavassa kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action. Hänen kenttätyönsä ja luova teoriansa osoittavat, että yhteisöillä on täysin mahdollista hallita luonnonvaroja yhteisinä hyödykkeinä hyödyntämättä niitä liikaa.

Yhteisöt voivat siis todella toimia ja toimia hyvin. Miten se voi olla mahdollista? Toisin kuin Hardinin vertauksessa ja sen monissa vangin dilemman muunnelmissa, tosielämässä ihmiset yleensä puhuvat toisilleen. He neuvottelevat säännöistä suojellakseen yhteisön etuja. He rakentavat järjestelmiä, joiden avulla he tunnistavat ja rankaisevat vapaamatkustajia. He vaalivat voimakkaita kulttuurisia arvoja ja normeja. Ja niin edelleen.

Yhteisvauraus on itse asiassa kaikkialla maailmassa kukoistava itsehankintajärjestelmä, joka toimii enimmäkseen markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Hämmästyttävä fakta: arviolta kaksi miljardia ihmistä on riippuvaisia erilaisista luonnonvaroista, jotka ovat yhteisiä jokapäiväisen selviytymisensä kannalta — viljelysmaasta, kalastuksesta, metsistä, kasteluvedestä ja luonnonvaraisesta riistasta. Taloustieteilijät jättävät kuitenkin suurelta osin huomiotta tämän yhteisomaisuuden roolin, koska yhteisvaurauden itse tuotanto tapahtuu perinteisten markkinoiden ulkopuolella, ja siksi sitä pidetään arvottomana. Raha ei vaihda omistajaa, BKT ei kasva. Miten näissä yhteisissä voisi tapahtua mitään arvokasta?

Professori Ostrom — Indianan yliopiston valtiotieteilijä, joka on uransa aikana tutkinut resurssien hallinnassa tehtävän tehokkaan yhteistyön dynamiikkaa — sai työstään Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2009. Hän oli ensimmäinen palkinnon saanut nainen. En usko, että tämä oli sattumaa. Toisin kuin hänen (miespuoliset) taloustieteilijäkollegansa, jotka käsittelevät omaisuutta vain esineinä, joita voidaan siirrellä, Ostrom avasi keskustelun tutkimalla sosiaalisten suhteiden ja yhteistyön rikkaita mahdollisuuksia tarpeiden tyydyttämisessä.

Mutta tässä kohtaa tarina alkaa muuttua mielenkiintoiseksi. Viime vuosina Ostromin innoittamista akateemisista tutkijoista riippumatta on syntynyt kasvava kansainvälinen tavallisten kansalaisten liike, joka rakentaa omaa yhteisvaurauttaan — ja haastaa yritykset sulkea heidän yhteinen rikkautensa. Tämä eklektinen ja laajalle levittäytyvä liike on paljon laajempi kuin Ostromin tutkimat pienet luonnonvarojen yhteisöt globaalissa etelässä. Liike koostuu ruoka-aktivisteista, jotka yrittävät rakentaa uudelleen paikallista maataloutta muun muassa permakulttuurin, yhteisömaatalouden, Slow Foodin ja osuuskuntien avulla. Siihen kuuluu myös teknikkoja, jotka kirjoittavat ilmaisia ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja, jotka ovat nykyään vakioelementtejä useimmissa kaupallisissa ohjelmistoissa. Siihen kuuluu yliopistoja ja tiedemiehiä sekä akateemisia tieteenaloja, jotka ovat sitoutuneet jakamaan tutkimustaan ja tietojaan avoimilla digitaalisilla alustoilla, usein Creative Commons -lisensseillä.

Yhteisvauraus näkyy Intiassa siementen jakamisessa viljelijöiden kesken, jotka haluavat välttää muuntogeenisiä viljelykasveja ja harjoittaa eräänlaista open source -maataloutta. Yhteisöllisyys näkyy avoimen suunnittelun ja valmistuksen räjähdysmäisessä kasvussa — eli tuotesuunnittelussa, joka on globaalisti jaettua mutta paikallisesti valmistettua ja edullista, modulaarista ja kaikkien saatavilla, avoimen lähdekoodin ohjelmistojen tapaan. Tämä liike on tuottanut Wikispeed-auton, joka kulkee 100 mailia polttoainegallonalla…. Farm Hack -yhteisön, joka on tuottanut kymmeniä kohtuuhintaisia maatilalaitteita…., sekä lukuisia hackerspaces- ja Fablab-tiloja, jotka ovat osa Maker-liikettä.

Yhteisöllisyys näkyy uusissa hankkeissa, joissa rakennetaan ”jaettavia kaupunkeja”, joissa kaupunkilaisilla on merkittävä rooli puistojen ja vesijärjestelmien, päiväkotien ja kaupunkisuunnittelun hallinnassa. Yhteisöllisyys toimii kaupungeissa, joissa järjestetään osallistavia budjetointiprosesseja, joissa tavalliset ihmiset voivat keskustella budjetista. Se toimii myös vaihtoehtoisissa valuutoissa, kuten Keniassa käytössä olevassa Bangla-Pesassa, joka on mahdollistanut sen, että slummien köyhät ihmiset voivat vaihtaa arvoa keskenään.

Mikä yhdistää näitä hyvin erilaisia yhteisöjä? Ne kaikki edustavat erilaista arvomaailmaa. Niillä kaikilla on yhteinen perussitoutuminen tuotantoon käyttöä varten, ei markkinavaihtoa varten. Ne puolustavat yhteisöjen oikeutta osallistua itseään ohjaavien sääntöjen laatimiseen. Ne haluavat oikeudenmukaisuutta ja avoimuutta hallintoon. Ja tavallisina kansalaisina ne vaativat vastuuta toimia resurssien pitkäaikaisina hoitajina. Yhteisvaurauteen kuuluu myös tietynlainen etiikka — sitoutuminen suojelemaan kaikkea sitä, mitä perimme tai luomme yhdessä, jotta se voidaan periytyä vahingoittumattomana tuleville sukupolville.

Yhteismaa ei ole ”tragedia”, vaan se olisi ymmärrettävä elinvoimaisena sosiaalisena ja poliittisena järjestelmänä, jossa jaettua vaurautta hallitaan. Se on itsehallintojärjestelmä, jossa korostetaan osallisuutta, oikeudenmukaisuutta ja kestävyyttä. Se antaa tavallisille ihmisille vaikutusmahdollisuuksia ja välttää samalla lamauttavaa riippuvuutta markkinoista tai valtiosta. Tiedämme, miten markkinat sen sijaan — ainakin globaalisti integroituneissa, erittäin keskittyneissä ja sosiaalisesti irrallisissa ja moraalittomissa muodoissaan — pyrkivät muuttamaan asiakkaat riippuvaisiksi vasalleiksi.

Historiallisesti useimmat yhteismaat eivät ole tarvinneet eivätkä pyrkineet saamaan muodollista lain suojaa. Niiden itseorganisoituneet tavat ja suhteellinen eristäytyminen ulkopuolisesta pääomasta ja markkinoista ovat riittäneet ylläpitämään niitä. Tilanne on kuitenkin muuttunut dramaattisesti viimeisten kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden aikana, kun maailmanlaajuinen kaupankäyntiteknologia ja perinteinen omistusoikeus ovat laajentuneet hellittämättä ja asettaneet markkinoiden logiikan ja arvot lähes jokaiseen luonnon ja yhteiskuntaelämän osa-alueeseen.

Yhteinen omaisuutemme on haavoittuvainen, koska valtiolla ei yleensä ole muodollisia, selkeitä omistusoikeuksia, jotka suojelisivat sitä. Valtiolla ei ole juurikaan intressiä myöntää tai selventää yhteisiä omistusoikeuksia, koska se mieluummin tekee yhteistyötä sijoittajien ja yritysten kanssa yksityistääkseen tämän yhteisen varallisuuden. Kuten tavallista, valtio olettaa tragediavertaukseen vedoten, että vain yhteisen rikkauden yksityinen haltuunotto ja rahaksi muuttaminen voi tuottaa vaurautta ja inhimillistä edistystä. Laajat yksityiset omistusoikeudet ovat ratkaisevia välineitä tämän prosessin edistämisessä. Ja eriarvoisuus, kuten Pikketty ja muut ovat osoittaneet, on väistämätön seuraus.

Haluan siksi ehdottaa, että — joidenkin eilen mainittujen uudelleenjakostrategioiden lisäksi — yhteisöt ovat elintärkeä väline, jolla varmistetaan rikkauksien oikeudenmukaisempi jakautuminen kaikille. Näin ollen commons tarjoaa kestävimmän ja rakenteellisesti tehokkaimman tavan varmistaa, että ihmisten perustarpeet tyydytetään — ja tämä puolestaan edistää suurempaa poliittista tasa-arvoa. Kansalaisille on taattava oikeudellisesti niiden resurssien saanti ja käyttö, joita he tarvitsevat selviytymisensä, ihmisarvonsa ja kulttuuri-identiteettinsä kannalta.

Jos todella haluamme puuttua epätasa-arvoon, meidän on löydettävä keinoja vallata yhteisöt takaisin ja keksiä yhteisaluelaki uudelleen. (Uudelleen)keksiminen saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta ajattelepa tätä: 1200-luvun ihmisillä oli kiistatta vahvemmat lailliset oikeudet toimeentuloon ja selviytymiseen kuin nykyään. Magna Cartan ja siihen liittyvän asiakirjan, Metsän peruskirjan, ansiosta ihmisillä oli taattu laillinen oikeus päästä metsään keräämään polttopuita, juoma- ja istutusvettä, tammenterhoja sioilleen, oikeus metsästää luonnonvaraista riistaa ja kerätä hedelmiä ja paljon muuta.

Tavallisilla kansalaisilla oli laillinen oikeus tuotanto- ja toimeentulovälineisiin, mikä on enemmän kuin nykyiset markkinat ja monet valtiot ovat nykyään valmiita takaamaan. Jos sinulta ei löydy ”do re mi”, kuten Woody Guthrie asian ilmaisi, olet onneton.

Miten pääsy yhteisvaurauteen vähentäisi eriarvoisuutta? Ensinnäkin se auttaisi ihmisiä irtautumaan riippuvuudesta saalistavista markkinoista auttamalla heitä purkamaan jokapäiväistä olemassaoloaan. Tämä on nähtävissä monissa nykyaikaisissa yhteisissä hyödykkeissä:

– Linux-käyttäjien ei tarvitse maksaa Microsoftille, vaan he voivat hallita omaa ohjelmistoinfrastruktuuriaan ja välttyä pakollisten päivitysten aiheuttamalta omistajaverolta.

– Paikallisten kuluttajien ei tarvitse kärsiä muuntogeenisistä elintarvikkeista ja teollisesti jalostetuista elintarvikkeista aiheutuvista kustannuksista ja riskeistä.

– Ihmiset, jotka asuvat yhteisömaarahastojen omistamissa asunnoissa, voivat välttää avoimien asuntomarkkinoiden korkeat vuokrat ja spekulatiiviset hinnat.

– Opiskelijat ja tutkijat, jotka käyttävät avoimia oppimateriaaleja ja avoimesti saatavilla olevia tieteellisiä lehtiä, voivat välttyä kaupallisten lehtien kohtuuttomilta hinnoilta, kalliilta maksumuureilta verkkosivuilla ja tekijänoikeuksista luopumiselta.

– Osuustoiminnallisen rahoituksen ja vaihtoehtoisten valuuttojen käyttäjät voivat yhteisöllistää jaettua varallisuuttaan ja välttää kaupallisten pankkien ja yksityisesti luodun fiat-rahan saalistuskäytännöt.

– Kaupunkilaiset, jotka ovat riippuvaisia kunnan omistamista yleishyödyllisistä palveluista tai yhteisiin vesijärjestelmiin perustuvista järjestelmistä, voivat päästä eroon kalliista riippuvuuksista sijoittajien omistamista monopoleista ja kehittää ekologisempia vaihtoehtoja.

Perusjohtopäätös, jonka teen tässä yhteydessä, on tämä: Yhteiset takaavat elintärkeiden resurssien ja palvelujen rakenteellisen saatavuuden markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Ja näin tehdessään yhteisvauraus auttaa varmistamaan suuremman tasa-arvon yhteiskunnissa. Yhteisvauraus auttaa ihmisiä vähentämään kustannuksiaan, vahvistamaan taloudellista riippumattomuuttaan ja vahvistamaan poliittista suvereniteettiään.

Osallistuminen yhteismaahan edellyttää toki myös tiettyjä velvollisuuksia ja aloitteellisuutta — sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia — jaetun rikkauden suojelemiseksi. Mutta tämäkin on hyvä asia, koska se merkitsee vapautumista tuottajan ja kuluttajan välisistä suhteista, joilla on taipumus vieraannuttaa ihmiset toisistaan, edistää kulutuskeskeisyyttä ja aiheuttaa ympäristölle ikäviä ”markkinoiden ulkoisvaikutuksia”. Yhteisen rikkauden hoitajina kommonereilla on taipumus hallita resursseja kokonaisvaltaisemmin, pitkäjänteisemmin ja kollektiivisemmin. Yhteisöt tarjoavat uskottavan pakotien kestämättömän kasvutalouden patologioista.

Mutta tässä on keskeinen kysymys: Millainen rooli omaisuuslainsäädännöllä pitäisi olla tässä kaikessa? Jos yhteisvauraus on rikkaasti tuottava järjestelmä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi, omistusoikeuden pitäisi varmasti ottaa tämä huomioon. Valitettavasti, kuten aiemmin mainitsin, perinteinen omistusoikeus ei yksinkertaisesti tunnusta yhteisomaisuuden todellista arvoa.

Olen kuitenkin iloinen voidessani kertoa, että jo nyt on meneillään valtava määrä juridisia innovaatioita, joilla suojellaan yhteisvaurautta käyttämällä omistusoikeuksia ja muita oikeudellisia muotoja. Kunnianhimoinen haasteemme on mielestäni keksiä uusi yhdistetty tutkimusala, jota kutsun nimellä Yhteismaan laki.

Tämä on monimutkainen haaste lähinnä siksi, että nykyaikainen liberaali yhteiskunta ja perinteinen oikeus ovat filosofisesti vihamielisiä yhteisille hyödykkeille. Yksilön oikeuksiin, yksityisomaisuuteen ja talouskasvuun keskittyvä oikeusjärjestelmä ei ole erityisen vastaanottavainen yhteisomaisuuden paradigmalle. Useimmat kohtaamani yhteisvaurauteen perustuvat juridiset innovaatiot ovat pelkkiä hakkerointeja — eli ne ovat nerokkaita kiertoteitä ja luovia kiertoteitä valtiollisen oikeuden vakiomuotoihin.

Juuri näin Richard Stallman ja vapaiden ohjelmistojen liike tekivät keksiessään General Public Licencen eli GPL:n, joka tarjosi tärkeän oikeudellisen perustan vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehitykselle. Larry Lessig ja hänen kollegansa tekivät samoin keksiessään Creative Commons -lisenssit, toisen tekijänoikeuteen perustuvan lisenssin, joka kääntää tekijänoikeuslain päälaelleen ja tekee luovista teoksista automaattisesti jaettavissa olevia eikä automaattisesti yksityisomaisuutta.

Haluan tarkastella nopeasti joitakin merkittävimpiä yhteisiin varoihin perustuvan lainsäädännön muotoja, joita tavalliset kansalaiset ovat nykyään esittäneet.

Globaalissa etelässä jotkut alkuperäiskansat ovat kokoontuneet yhteismaatoimeentulon turvaamiseksi ”biokulttuuripöytäkirjoiksi” kutsutun oikeudellisen välineen ympärille, jonka eteläafrikkalainen Natural Justice -ryhmä on kehittänyt. Pöytäkirjoja pidetään keinona suojella alkuperäiskansoja markkinoiden aitaamisilta, joka muutoin sallittaisiin kansainvälisissä kauppasopimuksissa, julistamalla agroekologiset ja kulttuuriset käytännöt kielletyiksi markkinoilta ja kaupalta.

Siitä lähtien, kun Intian korkein oikeus virallisesti tunnusti vuonna 2012 antamassaan käänteentekevässä tuomiossa yhteisvaurauden, intialaiset ovat yrittäneet selvittää kaikenlaisten yhteisten, kuten metsien, viljelysmaan ja veden, hallinnan oikeudellisia ja poliittisia vaikutuksia. On myös kiehtovia oikeudellisia innovaatioita, kuten Perussa sijaitseva Perun perunapuisto, joka antaa Cuscon lähellä asuville alkuperäiskansoille oikeuden hallinnoida ”agroekologista perintömaisemaansa”.

Sidosryhmäsijoitukset ovat juridisten innovaatioiden uusi ulottuvuus erityisesti Yhdysvalloissa. Kyseessä ovat osavaltioiden perustamat trustit, joiden tehtävänä on kerätä, hallinnoida ja jakaa luonnonvaroista, kuten öljystä, vedestä, mineraaleista ja metsistä, saatavia tuloja. Suuri ennakkotapaus tästä on Alaskan pysyvä rahasto, joka tuottaa noin 1 000 Yhdysvaltain dollaria vuodessa jokaiselle Alaskan asukkaalle — harvinainen tavallisten ihmisten palkattomien tulojen lähde. Commons-tutkija Peter Barnes on laajentanut tätä ajatusta koskemaan monia muita yhteisiä varoja kirjassaan Liberty and Dividends for All ja yrittänyt puuttua eriarvoisuuteen konkreettisesti ja suorilla käteismaksuilla.

Myös uudenlaiset digitaaliyhteisten juridiset puitteet ovat vankka innovaatioalue. Tekijänoikeuksiin perustuvia lisenssejä pyritään nyt ylittämään avoimilla alustoilla, kuten GPL- ja Creative Commons -lisensseillä, jotta digitaaliset yhteisöt voisivat säilyttää luomansa lisäarvon itsellään. Michel Bauwens P2P Foundationista on ehdottanut commons-pohjaisia vastavuoroisuuslisenssejä — joita hän kutsuu CopyFairiksi — sen varmistamiseksi, että digitaaliyhteiset voivat saada kaupallisilta käyttäjiltä kaiken mahdollisen rahallisen hyödyn sisällöstään ja että ei-kaupalliset käyttäjät voivat edelleen käyttää teosta ilmaiseksi. Samaan tapaan on nyt pyritty kehittämään siementen jakamislisenssejä, jotta viljelijät voivat suojella siemeniään kolmansilta osapuolilta, jotka saattavat ottaa ne haltuunsa ja patentoida ne.

Lohkoketjujen kirjanpito, jonka uranuurtajana on Bitcoin, saattaa olla yksi vallankumouksellisimmista innovaatioista yhteismaan laissa. Tämä teknologia on merkittävä, koska se mahdollistaa digitaalisen identiteetin todentamisen ja varojen turvallisen siirron ilman kolmannen osapuolen takaajia, kuten pankkeja tai hallituksia. Vaikka Bitcoin on käyttänyt lohkoketjun kirjanpitoa tavanomaisiin libertaristisiin, kapitalistisiin tarkoituksiin, erityisesti keinotteluun, teknologiaa voidaan käyttää sosiaalisen yhteistyön helpottamiseen radikaalisti uusilla tavoilla — käytännössä siirtämällä laki suullisesta ja kirjallisesta mediasta digitaaliseen mediaan.

Yksi tärkeä osa-alue, jonka parissa monet ”laskennalliset lakimiehet” työskentelevät, on älysopimukset, algoritmipohjaiset teknologiat, jotka mahdollistaisivat uudenlaiset verkkopohjaiset sopimukset, joista voitaisiin neuvotella lennossa verkossa ilman tavanomaisia kirjallisia sopimuksia ja laiskaa tuomioistuinjärjestelmää. Tämäkin on tärkeä osa uudenlaista yhteisöpohjaista oikeutta.

Osuustoimintaoikeus on toinen yhteismaaoikeuteen perustuvan oikeuden muoto, joka elvyttää monia vähän käytettyjä historiallisia malleja ja kehittää samalla uudenlaisia hallintotapoja. Esimerkiksi Italiassa ja Quebecissä on monia monien sidosryhmien osuuskuntia, jotka menevät työntekijä- ja kuluttajaosuuskuntamalleja pidemmälle ja antavat kolmansille osapuolille mahdollisuuden osallistua esimerkiksi vanhustenhoitoon ja sosiaalipalveluihin.

Kalifornian Oaklandissa sijaitseva Sustainable Economies Law Center tutkii uusia osuuskuntien hallintotapoja, joiden avulla jäsenet voivat lisätä vaikutusmahdollisuuksiaan. Vanhat muodot, kuten yhteisölliset maaomistussäätiöt ja ”puutarhakaupungit” — joissa kaupunki omistaa vesijärjestelmät, maan ja muun infrastruktuurin, jonka se jakaa yhteiseksi kaikkien hyödyksi — ovat elpymässä.

Kaupunkien yhteisessä käytössä on monia tärkeitä kokeiluja, joista monet edellyttävät oikeudellisia innovaatioita. Yksi merkittävimmistä on Italian Bolognassa toteutettu Bologna-asetus, joka uudistaa paikallishallintoa kutsumalla tavallisia kansalaisia ja asuinalueita järjestämään itse omia hankkeitaan — kaupunkiviljelyä, julkisten tilojen hoitoa, vanhempien ylläpitämiä päiväkoteja, ”sosiaalisia katuohjelmia” — joita kaupunki sitten auttaa. Kaupungilla on nyt yli 90 ”yhteistyösopimusta” itse nimettyjen ryhmien kanssa kolmella aihealueella: ”yhdessä eläminen, yhdessä kasvaminen ja yhdessä tekeminen”.

Samansuuntaisesti San Franciscossa toimiva Shareable-niminen ryhmä on laatinut sarjan asiakirjoja, joissa hahmotellaan Shareable Cities -politiikkaa, jonka tarkoituksena on auttaa kaupunginhallituksia kehittämään yhdessä asukkaiden kanssa ”jakamishankkeita” autojen yhteiskäytöstä työkalujen yhteiskäyttöön ja lähipalveluihin. Useat kaupungit, kuten Linz Itävallassa, avaavat uraauurtavia avoimia digitaalisia alustoja kaupunkien uudistamiseksi, kun kaikenlaista tietoa on saatavilla verkossa ilmaiseksi.

En ole vielä maininnut monia uusia juridisia aloitteita, joilla pyritään vahvistamaan paikallista itsemääräämisoikeutta, lähinnä yhteisöasetusten ja niin sanottujen yhteisön peruskirjojen avulla. On myös uusia organisaatiomuotoja, kuten ”omni-commons”, jotka tarjoavat hallinnollista, verotuksellista ja juridista apua, jolla autetaan pienyrityksiä hautomaan yhteisötoimintaan suuntautuneita yrityksiä.

Vielä laajemmalla tasolla on meneillään monia juridisia aloitteita, joilla pyritään hahmottamaan hallinto uudelleen yhteisten periaatteiden mukaisesti. Joissakin näistä aloitteista pyritään ympäristölainsäädännön public trust –periaatteen avulla puolustamaan tavallisten ihmisten etuja, kuten useissa oikeudenkäynneissä, joilla pyritään pakottamaan hallitukset käsittelemään ilmastonmuutosta. Toiset, kuten joidenkin italialaisten juristien hanke, pyrkivät luomaan ihmisille ihmisoikeuden päästä käsiksi yhteisiin ja käyttää niitä, mikä suojaa niitä markkinoiden aitaamisilta. Vain muutama kuukausi sitten ranskalaiset oikeusoppineet järjestivät konferenssin yhteisvaurauteen liittyvistä eurooppalaisista juridisista strategioista.

Olemme nähneet huomattavan luovuuden puhkeamisen uusien juridisten rakenteiden löytämiseksi — sopimusoikeudessa, trusteissa, osuuskuntaoikeudessa, kunnallishallinnossa, tekijänoikeuksissa ja patenteissa, organisaatioiden peruskirjoissa ja monissa muissa asioissa — yhteistekemisen sosiaalisten käytäntöjen ja niiden edustamien arvojen suojelemiseksi.

Mistä tässä loppujen lopuksi on kyse? Kyse on siitä, että kunnioitetaan ihmisten itsemääräämisoikeutta kehittää omat hallintomuotonsa, jotka vastaavat heidän tarpeitaan ja paikallisia olosuhteita. Kyse on alhaalta ylöspäin suuntautuvien aloitteiden ja osallistumisen sekä avoimuuden ja vastuuvelvollisuuden merkityksestä. Kyse on siitä, että ihmisten tarpeisiin vastataan turvautumatta byrokratian toimimattomiin muodollisuuksiin, markkinoiden ja valtiovallan duopoliin tai markkinoihin liittyvään sosiaaliseen epätasa-arvoon.

Kun otetaan huomioon juridisen luovuuden räjähdysmäinen kasvu vanhojen ja uusien yhteismaiden luomisessa, ylläpitämisessä ja suojelussa, minulla on suuria toiveita siitä, että tämä uusi juridiikan tutkimusala, yhteismaan laki, auttaa meitä pääsemään tavanomaisen lainsäädännön, hallinnon ja byrokratian rajojen yli. Pohjimmiltaan yhteismaan laissa on kyse sellaisten sosiaalisten normien, poliittisten rakenteiden ja institutionaalisten käytäntöjen vaalimisesta, jotka voivat auttaa ihmisiä kukoistamaan. Tutkimusta, luovaa teoretisointia ja aktivistien kokeiluja on vielä tehtävä paljon, mutta uskon, että yhteisöllistäminen, joka mahdollistuu uudelleen keksityn yhteisaluelain avulla, auttaa ratkaisemaan joitakin aikamme kiireellisimpiä ekologisia, sosiaalisia ja poliittisia ongelmia.

Lähde: https://www.bollier.org/blog/property-rights-inequality-and-commons

kirjoittaja: Richard Flyer

En puhu bakteerien viljelystä. Itse asiassa bakteerien kasvattaminen on paljon helpompaa kuin ihmisten kasvattaminen yhteisölliseen ajattelutapaan!

Tänään haluan antaa yleiskatsauksen symbioottisen kulttuurin taustalla olevasta ”liimasta”. Se on oikeastaan kulttuurin muutosstrategia, elämäntapa, joka alkaa meistä jokaisesta — jokaisessa paikallisyhteisössä. Se ei ole mikään taivaan tuuliajolla haaveilu, sillä se perustuu neljänkymmenen vuoden kokemukseen ruohonjuuritason yhteisöjen rakentamisesta.

Tulevina kuukausina julkaisen videoita, haastatteluja, postauksia ja jopa runoutta keskeisen ajatuksen ympärille.

Olen myös innoissani voidessani jakaa kanssanne kirjani, Birthing the Symbiotic Age: Ancient Blueprint for a New Creation viikoittaisena sarjana täällä Substackissa. Julkaisen kaksi ensimmäistä osaa (kolmesta) ilmaiseksi, jotta voimme jatkaa yhteisömme rakentamista yhdessä.

Viime vuoden aikana, kun olen keskustellut ja tavannut ihmisiä, muutoksentekijöitä ja verkostoja, jotka haluavat muuttaa yhteiskuntaa, olen kuullut kaksi toisiinsa liittyvää kysymystä.

Muistakaa, että ”hajota ja hallitse” on toiminut useimmissa yhteiskunnissa, joissa ryhmät taistelevat toisiaan vastaan sen sijaan, että ne liittyisivät yhteen yli rotuun, uskontoon, politiikkaan, luokkaan, sukupuoleen jne. liittyvien rajojen. Se on vain ollut endeeminen osa ihmisyyttä.

Vaikka tämä on ollut totta, vastaus kysymykseen, voiko ihmiskunta yhdistyä, on edelleen yksiselitteinen KYLLÄ. Ihmiskunta voi, ja se on itse asiassa yhdistynyt monissa esimerkeissä, joista kerron. Ja se on yllättävän suoraviivaista. Näytän teille käytännön keinoja tuoda paikallisyhteisöt yhteen, erimielisyyksistä ja puhkeavista sodista huolimatta.

Jaan näitä tarinoita ja periaatteita Substackissa viikoittain. Niille teistä, jotka haluavat toteuttaa tämän symbioottisen kulttuurimuutosstrategian ja yhdistää paikallisyhteisönsä, opetan, miten se tehdään.

Paradoksi on tämä: globaaleja ongelmia ei voi ratkaista globaalisti, vaan ne on ratkaistava paikallisesti — ja työskenneltävä niin, että paikalliset yhteisöt voivat kasvattaa tätä uutta kulttuuria samanaikaisesti ja maailmanlaajuisesti, alhaalta ylöspäin. Ymmärrän — ehdotan tervejärkistä yhteiskuntaa, minun täytyy olla hullu! Viime viikon postauksessa korostettiin, miten Sri Lankassa sijaitseva Sarvodaya on jo saavuttanut tämän merkittävän saavutuksen — se on moniulotteisen (yhteisöjen sisällä ja niiden välillä tapahtuvan) verkostokasvun malli, joka on kehittynyt 5 000 paikallisen, bioregionaalisen ekosysteemiverkoston muodostamaksi kansalliseksi verkostoksi. Ja Sarvodaya leviää myös fraktaalisesti, koska he löysivät taustalla olevan mallin, joka perustuu siihen, mitä kutsun muinaiseksi suunnitelmaksi, joka on toistettavissa.

Tulevina kuukausina jaan tämän suunnitelman ”salaisen ainesosan”, sillä se ei oikeastaan ole salainen, se on vain kätketty materialistisen kulttuurin hälyyn.

Symbioottinen kulttuuri heijastaa tätä uutta ajattelutapaa paikallisyhteisön rakentamisesta ja uutta elämäntapaa — uutta yhteyden kulttuuria. Paradoksi: se on muinainen suunnitelma uutta luomista varten! Sen sijaan, että rakentaisit oman erillisen organisaatiosi siilona, rakennat ekosysteemiverkostoja, jotka koostuvat olemassa olevista paikallisista johtajista ja heidän järjestöistään, yrityksistä ja paikallishallinnosta — yhdistät kussakin yhteisössä olevan Hyvän tehokkaaksi järjestelmämuutoksen voimaksi — mallintaen sitä, mitä tapahtuu luonnon ekosysteemeissä.

On paljon enemmän meitä yhdistävää kuin erottavaa. Jäljempänä kuvatut yleismaailmalliset periaatteet ja arvot ovat pitäneet yhteisöjä koossa jo yli 3 000 vuoden ajan. Kutsumme tätä symbioottisen kulttuurin DNA:ksi. Kriteereinämme on niiden yleismaailmallisuus: voisimmeko löytää yhteisymmärryksen eri kulttuurien, uskonnollisten ja hengellisten kehysten sekä maallisen ja kansalaiskulttuurin välillä sekä eri maailmankatsomusten välillä?

Vastaus on KYLLÄ — meillä oli itse asiassa koko yhteisön laajuinen kokous (lähes kaksikymmentä vuotta sitten), johon osallistui johtajia ja keskivertokansalaisia ja jossa keräsimme kollektiivista tietoa yhteisistä periaatteista ja arvoista.

Olemme historian ”kaikki miehet kannelle”-hetkellä, jolloin meidän on asetettava nämä periaatteet ja hyveet etusijalle elämässämme riippumatta siitä, miten muut toimivat. Symbioottisen kulttuurin DNA on se, mitä ”ruiskutetaan” (sekä ruumiillistamisen että kulttuurisen meemin kautta) niihin bioalueellisiin verkostoihin (symbioottisiin verkostoihin), joita rakennamme kunkin yhteisön 12 yhteiselle tarpeelle (ks. alla).

Kyse ei ole vain ulkoisesta verkoston rakentamisesta, tuolla jossain — kyse on siitä, mitä tapahtuu sisällämme. Haluammeko olla Yhdistäviä vai Jakavia?

Symbioottisen kulttuurin ydin on siis tarkoituksellinen ja tietoinen molemminpuolinen hyöty, joka toteutuu kaikessa vuorovaikutuksessamme. Vaikutukset säteilevät sinusta ulospäin, kun käymme läpi tavanomaisia päivittäisiä vuorovaikutussuhteitamme: aloitat itsestäsi, perheestäsi, naapurustossasi, lähipiiristä olemassa olevissa organisaatioissasi ja sen jälkeen rakennat monisäikeisiä (mykiö-) verkostoja bioalueellasi.

Näin ”Hengen” aidosta sisäisestä uudistumisesta tulee perusta paikallisyhteisön uudistumiselle.

Koostimme yhteisön yhteisiä toiminta- ja rakennusperiaatteita siitä, miten todelliset yhteisöt toimivat, ja seurasimme ”muinaisen mallin” linjaa — Jeesuksen vuorisaarnan opetuksesta Mahatma Gandhin kylätaloudelliseen kehitykseen perustuvaan talouskehitykseen ja nykypäivän Sarvodaya-liikkeeseen Sri Lankassa. Esimerkiksi kultainen sääntö on periaate, joka löytyy lähes jokaisesta kulttuurista, uskonnosta ja ajasta. Se on todella suoraviivainen, eikä teoreettinen — sillä kyse on soveltamisesta ja ruumiillistamisesta. Kultainen sääntö liittyy jokaiseen vuorovaikutukseen, joita meillä on toisten kanssa, missä tarkoituksellisesti HARJOITETAAN tietoista molemminpuolista hyötyä tai symbioosia kussakin tilanteessa.

Kyse ei ole uskosta, vaan teoista. Siitä tulee uusi elämäntapa. Tässä on joitakin näistä periaatteista:

Me kaikki uskomme, että arvot ovat tärkeitä, mutta ne eivät ehkä ole etusijalla siinä, miten elämme elämäämme. Symbioottinen kulttuuri on pyrkimys rohkaista koko yhteisöämme ”noudattamaan puheitamme” samalla kun käytämme käytännössä näiden arvojen ”energiaa” rakentaessamme yhteisöä 12 yhteisen tarpeen alueella. Nämä yhteiset arvot ovat peräisin yhteisöltä saadusta palautteesta (joukkoistettu kollektiivinen älykkyys) ja tarkastelemalla monien yhteiskunnallisten instituutioiden ”ydinarvoja”, kuten Rotaryn kaltaisten palveluryhmien, yritysten, Yhdysvaltain armeijan, poliisilaitosten, kolmannen sektorin, uskonnollisten ryhmien jne. arvoja.

Rakennamme yhteisöpohjaisia symbioottisia verkostoja kahdellatoista sektorilla, joita kutsumme yhteisiksi tarpeiksi, eli sellaisilla yhteisön osa-alueilla, joista ihmiset ovat jo innostuneita. Nämä ovat jokapäiväisiä haasteita, joiden takana kaikki voivat seistä: paikallisen ruoan viljely ja kulutus, paikallistalouden vahvistaminen, puhdas ja terveellinen luontoympäristö, hyvinvointi, hengellisyys ja palvelutyö, syrjäytyneiden auttaminen ja muut yhteisönne tarpeet.

Kun kukin bioalue rakentaa omia ekosysteemiverkostojaan, nämä paikalliset verkostot kytkeytyvät orgaanisesti toisiinsa ja muodostavat kokonaisen järjestelmän, esimerkiksi kun ihmiset yhdistävät lähiruoan terveyteen ja koulutukseen sekä puhtaaseen ja terveeseen lähiympäristöön.

Tästä tulee perusta uudelle verkostoyhteisölle — rinnakkaiselle kulttuurille, yhteiskunnalle, taloudelle ja politiikalle.

1. Yhteiset periaatteet
2. Yhteiset arvot
3. Yhteisön yhteiset tarpeet
4. Yhteinen tarkoitus ja tavoitteet
5. Hajautettu verkkoinfrastruktuuri

Lähde: https://richardflyer.substack.com/p/introducing-symbiotic-culture

Burning Man -festivaali pidetään joka vuosi Nevadan syrjäisillä suolatasangoilla. Se yleensä yhdistetään kulttuurillisesti San Fransiscon avant tech -porukkaan — kuvaan joka on niin tarkka kuin mahdollista. Mutta tapahtuma on oikeasti paljon seuraamuksissaan tuota rikkaampi. Burning Man on harvinainen tila modernissa teollisuuskulttuurissa, joka itse asiassa kutsuu ihmisiä antamaan ilmaisun eräille syvimpiä taideimpulsseja ja kulttuurillisia fantasioita. Se vaatii heitä näyttämään merkityksellistä vastuuta itsestään, yhteistyötä ja sosiaalista huolenpitoa. Se on immersiivinen erilaisen elämänhengen ilmentymä, joka kantaa ”oikeaan elämään” pitkälle tapahtuman jälkeen.

Burning Man on viikon mittainen 60 tuhannen ihmisen yhteismaa, joka on pidetty joka vuosi vuodesta 1986 lähtien. Tapahtuma on Peter Hirshbergin sanoin “itsehallinnollisten individualistien pop-up -kaupunki.” Se on hänen kirjansa From Bitcoin to Burning Man and Beyond:  The Quest for Identity and Autonomy in a Digital Society luvun otsikko, jonka olen toimittanut yhdessä ID3:n John Henry Clippingerin kanssa.  (Luku on kopioitu alle, ja se on julkaistu Creative Commons Attribution-NonComercial-ShareAlike license 3.0 -lisenssin alaisuudessa. Kirjasta on olemassa printti- ja e-kirjaversiot ja se löytyy myös ID3-verkkosivulta.)

Hirshberg on entinen Applen johtaja ja teknologiayrittäjä, joka on nyt Re:imagine Groupin puheenjohtaja ja yksi sanfransiscolaisen Gray Area Center for Arts and Technologyn perustajista. Hän on myös vuosia käynyt Burning Manissa. 

Kun Hirshberg kertoi minulle Burning Manista (jossa en itse ole koskaan käynyt), hämmästyin lukiessani ensi kertaa “Ten Principles of Burning Mania”, jonka perustaja Larry Harvey oli kirjoittanut vuonna 2004 kertomaan tapahtuman kulttuurieetoksesta. Kymmenellä periaatteella on valtava moraalinen ja sosiaalinen vetovoima ja ne toimivat paremman elämäntyylin suunnitelmana. Periaatteet (joista alempana puhutaan) velvoittavat kaikkia Burnereita kunnioittamaan radikaalia inklusiivisuutta, lahjan antamista, dekommodifikaatiota, radikaalia omavaraisuutta, radikaalia itseilmaisua, yhteisön vaivannäköä, kansalaisvastuuta, osallistumista, välittömyyttä, ja sitä ettei jätetä mitään jälkiä.

Kuten huomaat lukiessasi Hirshbergin lukua, Burning Manin periaatteet eivät ole abstraktia haihattelua; ne ovat yhden viikon ajan autiomaan äärimmäisissä luonnon olosuhteissa elettyä todellisuutta (kuumuus, lentävä hiekka, ei vettä, ainoastaan ne tavarat jotka saat itse mukaan). Burning Manin kymmenen periaatetta ovat ihanan eloisia, intohimoisia kertomuksia keskeisistä design-elementeistä, joita selväpäiset tutkijat usein kuvaavat yhteismaana.

Burning Man auttaa meitä ymmärtämään, että yhteismaan design-periaatteiden ei tarvitse olla MEGO-kokemuksia (“My Eyes Glaze Over”). Ne ovat sitä mitä ihmisenä olo olennaisesti tarkoittaa.

Burning Man: Itseään hallinnoivien individualistien Pop-Up -kaupunki

kirjoittaja: Peter Hirshberg

Kun ystäväni alkoivat kertoa minulle Burning Manista 1990-luvulla, se hermostutti minua. Tämä paikka on ankara autiomaa, jossa heillä oli päällään omituiset vaatteet ja joskus ei yhtään mitään. Miksi? Kokonaisia laumoja San Fransiscon piireistäni vietti ison osan vuodesta rakentemassa massiivisia taideteoksia tai auttamassa leirien rakentamisessa, jossa heidän piti tarjota kaikki peruspalvelut. He menivät paikkaan, jossa ei ole vettä, ei sähköä, ei varjoa eikä suojaa. Ja he olivat todella intohimoisia sinne menosta, rakentamaan kaupunkia tyhjästä. Luomaan heidän kuvittelemansa maialman — tyhjästä. Maailman, missä oli sääntöjä, tapoja, perinteitä ja periaatteita, jonka he enemmän tai vähemmän olivat keksineet itse, ja sitten elivät siinä.

Kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin Burning Man on noussut uniikiksi alustaksi, jolla pyörittää kaupungin kokoisia kokeiluja. Se houkuttelee eräitä planeettamme kaikkein luovimpia ja aikaansaavimpia ihmisiä. Se on iso. Kuusikymmentäkahdeksan tuhatta ihmistä otti osaa vuonna 2013. Se inspiroi laajamittaista osallistumista, mielikuvitusta ja leikkiä. Se haastaa ajatteluamme yhteiskunnasta: Voiko kukaan kuviella taloutta, joka peurstuu lahjoihin ja anteliaisuuteen, ei rahalliseen vaihdantaan? Vaikka vain viikon ajan, Burning Man on paikka, jossa taide, performanssit ja radikaali itseilmaisu ovat yhteiskunnan kaikkein arvostetuimpia aktiviteetteja. Se on paikka, jossa on vähiten hallintoa ja eniten vapautta missään paikassa Maapallolla. Tuhannet ihmiset itseorganisoivat teemallisia leirejä, taideprojekteja, äänikyliä, tulitanssiryhmiä, esiintyjien ryhmiä, yleistä tilaa vartioivia partioita sekä väliaikaisen lentokentän.

Koska Burning Man on mahdollisuuksien fantasmagoria, täysin kuviteltu kaupunki, joka on rakennettu tyhjästä joka vuosi, se on mahdollisuus höllentää maailman, oman työpaikan ja oman maailmassa kuvitellun “roolin” rajoitteita. Burning Manin perustaja Larry Harvey totesi, että “Kyse on henkilökohtaisesta toimijuudesta. Kyse on siitä, että kykenee itse luomaan maailman, jossa elää. Me teemme maailman todeksi teoilla, jotka avaavat sydämen.”

Aikana, jolloin ihmiset eivät luota instituutioihin kuten me aiemmin teimme, jolloin se mikä nousee pintaan on paljon houkuttelevampaa kuin se mikä ylhäältä valuu alaspäin, Burning Man on kiehtova paikka havainnoida suuren mittakaavan itseorganisoivan hallinnoinnin toimintaa. Sen neljännesvuosisadan mittainen historia antaa meidän katsoa taaksepäin ja nähdä mikä toimi ja mikä ei. Me voimme nähdä minkälaiset poliittiset ja järjestäytymiseen liittyvät ajatukset ja kaupunkidesign ovat kestäneet ja mitkä on asetettu sivuun. Burning Manissa voimme havainnoida jatkuvaa jännitettä keskitetyn järjestäytymisen ja reunoilla syntyvän emergentin toiminnan välillä. Se on laboratorio, jossa kokeillaan äärimmäisen vapauden ja yhteisöllisyyden välisellä tasapainolla — tai jos lainataan sen omia periaatteita, yhtäältä “radikaalin itseilmaisun” ja “radikaalin omavaraisuuden” ja toisaalta “radikaalin inkluusion”, “kansalaisvastuun” ja  “yhteisön vaivannäön” välillä.

Burning Mania järjestää tuhannet ihmiset eri puolilta maailmaa eri leireissä, mutta sen ytimessä ovat pienen perustajajoukon asettamat ohjeet, jotka kuratoivat ja käyttävät harkintakykyään enemmänkin Platonin filosofikuninkaina kuin demokraattisen valtion johtajina. He asettavat Burning Manin koon, neuvottelevat osavaltion ja liittovaltion virastojen kanssa maankäytöstä, kaupungin design-ääriviivoista, myyvät liput ja tarjoavat pääsyn valituille taiteilijoille, sekä luovat koulutus- ja viestintäviitekehyksen globaalille Burning Man -yhteisölle. Osallistujien ja perustajien välillä käytävä dialogi tuo mieleen Publiuksen, Federalistikirjoitusten kirjoittajan, joka väitteli hänen kanssaihmistensä kanssa uuden sosiaalisen järjestyksen asianmukaisista hallinnointiperiaatteista. Erona on, että Burning Man käy tätä keskustelua jatkuvana pukujen ja musiikin pyörteen kokeiluna syrjäisellä, antiikinaikaisella kuivuneella suolajärvellä.

Jotain perusfaktoja: Burning Man on vuosittainen viikon mittainen tapahtuma Nevadan Black Rockin autiomaassa. Se on eräitä Pohjois-Amerikan eniten jumalanhylkäämiä ympäristöjä — laaja puolikuiva erämaa, jossa on laavakiveä ja emästasankoja. 380000 eekkerin villin erämaan keskelle nousee Black Rock City, seitsemän neliömailin mittainen tilapäinen kaupunki, joka on Burning Man. Kun se on ohi, kaikki on kadonnut jälkiä jättämättä. Burning Manin järjestelyt Yhdysvaltain maankäyttöviraston kanssa, jolta se vuokraa maan, on sovittu niin, että mitään jälkiä ei jätetä — ei edes paperinpalaa, kenkää tai paljettia. [1]

Tämä on osa Burning Manin radikaalin omavaraisuuden filosofiaa. Rakennat tätä kaupunkia osallistujana ja sitten pakkaat kaiken pois. (Pieni vihje: Burning Man ei jätä mitään jäteastioita tähän kaupunkiin, mikä toimii muistutuksena siitä, että kaikki joutuvat hoitamaan omat ongelmansa.) Ei ole valtionhallintoa, joka tulisi siivoamaan jäljet, eikä ole ketään joka tarjoaisi valaistusta tai sähköjä. Sinä, ystäväsi ja leirisi joutuvat ratkaisemaan nämä ongelmat itse. Tämä pakottaa sinua ajattelemaan systeemejä, resurssien jakoa ja itseorganisoitumista uusin tavoin. Ja vaikka tämä tapahtuma on väliaikainen, kokemus ja sen tuomat oivallukset pysyvät pitkään sen jälkeen, koska Burner-yhteisö (joksi he itse sitä nimittävät) on usein mukana suunnittelussa pitkin vuotta, ja koska tämä vapautuneempi ajattelutapa vaikuttaa ihmisten elämiin, uriin, projekteihin ja siviilihallintoon pitkään sen jälkeen, kun kaikki on pakattu autiomaasta ja sieltä ollaan poistuttu.

Burning Manista sanotaan, että ihmiset tulevat katsomaan taidetta ja jäävät yhteisön takia. Omassa tapauksessani ensi kertaa Burning Maniin tullessani vuonna 2005 mieleen jäivät mailien ja mailien mittaiset jonot fantastisia autoja ja rakennuksia, jotka lähtivät joka suuntaan Burning Manin keskustasta ja ulottuivat kauas playalle — espanjaksi “ranta”. Ihmiset käyttivät lukemattomia tunteja omituisten autojen ja “rakennusten” luomiseen: auto, joka muistutti jättiläismustekalaa, jonka lonkeroista suihkusi tulta… puoliksi upotettu piraattialus, joka nousi autiomaasta 20-metrisine mastoineen… pikkukaupungin kirkko, joka nousi vinossa kulmassa maasta, jonka urkupillit soivat.

Kaiken keskellä on The Man — lähes 30-metrinen patsas, joka toimii ankkuripisteenä kaupungille, kunnes se poltetaan tapahtuman toiseksi viimeisenä iltana. Aivan kuten World Trade Centerin tornit kerran auttoivat newyorkilaisia löytämään Manhattanin, Man tarjoaa apua suunnistukseen aavikolla.

Burning Manilla on maailmannäyttelyn mittakaava ja spektaakkeli, paitsi että sitä ei rakenna yhtiöt ja maat. Sitä rakentavat kaikki. Osallistuminen on eräs Burning Manin ydinperiaatteista, uskomus transformatiiviseen muutokseen, joka tapahtuu syvästi henkilökohtaisen mukanaolon kautta. Tämä muistuttaa amerikkalaista latojen rakentamisen perinnettä, jossa kaikki tulivat mukaan auttamaan maanviljelijää rakentamaan hänen tarvittavia rakennuksiaan; tai Habitat for Humanitya, jossa koko yhteisö on mukana rakentamassa koteja niitä tarvitseville.

Urbanisti Jane Jacobs klassikkokirjassaan The Death and Life of Great American Cities ymmärsi tämän idean tärkeyden hänen kirjoittaessaan, “Kaupungeilla on kyyk tarjota jokaiselle jotakin, ainoastaan siksi koska, ja vain silloin kun, jokainen on mukana niitä luomassa.” Hän puhui 1960-luvun kaupunkisaneerauksesta, jossa kunnanhallitukset yrittivät rakentaa lähiöitä palvelemaan asukkaita, mutta kysymättä heiltä yhtään mitään. Burning Manissa kunnioitetaan käänteistä periaatetta: kun osallistut rakentamaan omaa maailmaasi, olet enemmän mukana ja sinulla on toimijuuden tuntoa, jota muuten ei olisi. Jacobs olisi myös ymmärtänyt Burning Manin ihanan omituisuuden. Vuonna 1961 hän kirjoitti, “Metropolis tarjoaa luonnostaan mitä muutoin saa ainoastaan matkailusta: omituisuutta.”

Vaikka Burning Man on fantastinen, se pitää sisällään monia syvään juurtuneita amerikkalaisia arvoja. Se on sisimmältään tocquevillianilainen — suuri mitä erilaisimpien vapaaehtoisjoukkojen yhteenliittymä, jotka työskentelevät eri ryhmissä, ja rakentavat sosiaalista luottamusverkostoa yhteiseen kaupunkiin. “Assosiaatio on tieteen äiti”, sanoi Tocqueville. “Kaiken muun edistys riippuu assosiaation aikaansaamasta edistyksestä.” Aikana, jolloin amerikkalaisia syytetään siitä, että he eivät käytä tarpeeksi aikaa aidoissa yhteisöissä, Burning Man on intensiivisen tarkoituksellinen yhteiö, sosiaalisen pääoman huikea näytös.

Kauempaa näyttäisi siltä, kuin Burning Man olisi maaginen, spontaani luomus. Itse asiassa Burning Man toimii ainoastaan, koska sen ytimessä on joukko yhteisiä periaatteita, jotka kaikki universaalisti hyväksyvät ja joita yhteisö itse pitää yllä, mikä vuorostaan saa aikaan vähiten tarvetta hallinnolle ja kaikkein suurimman määrän vapautta. Itseorganisoidun hallinnon dynamiikka on huomattavan samanlainen, kuin minkä edesmennyt Elinor Oström — taloustieteen 2009 Nobelin palkinnon saaja — myöhemmin identifioi, joka vietti vuosikymmenet tutkien onnistuneen yhteismaan design-periaatteita. “Yhteiskäyttöisten resurssien”, kuten seitsemän neliömailin kokoisen autiomaapläntin, hallinnoimiseksi 68 tuhannen asukkaan kesken vuonna 2013 Burnerit tajusivat, että he ovat osa tietoista yhteisöä. Jokaisella on täten vastuu toisten tarkkailemisesta ja sääntöjen noudattamisen valvonnasta.

Vuonna 2004 Larry Harvey julkaisi “Burning Manin Kymmenen Periaatetta” toimimaan yhteisön suuntaviivoina. Työskennellessäni eri kaupunkien kanssa innovaation sekä tekijöiden ja luovien ammattien talouksien edistämisen parissa, mielestäni nämä suuntaviivat soveltuvat kestävämmän, tietoisemman ja vähemmän materiaalisen maailman konseptualisointiin. Ne tekevät sinusta itsetietoisemman henkilökohtaisista sitoumuksista, joita tarvitaan suuren kaupungin hyvään toimintaan.

Periaatteista neljä liittyy siihen miten henkilö voi elää enemmän nykyhetkessä, tietoisempaa ja sitoutuneempaa elämää: Radikaali Itseilmaisu, Radikaali Omavaraisuus, Välittömyys ja Osallistuminen. Neljä keskittyy yhteisöön: Yhteisön Vaivannäkö, Kansalaisvastuu, Radikaali Inklusiivisuus ja Älä Jätä Mitään Jälkiä. Ja viimeiset kaksi ovat kaikkein huomattavimpia: Lahjan Antaminen ja Dekommodifikaatio. Burning Manin lahjatalous juhlistaa antamisen vastikkeetonta iloa. Se ei ole vaihtokauppaa, koska mitään ei odoteta vastalahjaksi. Burning Man pidetään sen osallistujien vaivannäön juhlistamisena ilman brändejä, ilman sponsoreita, ilman mainontaa. Nämä ovat olosuhteita todella erilaiselle, luovemmalle maailmalle, joka kuitenkin muistuttaa Aristoteleen visiota siitä, että hyvä yhteiskunta rakentuu totuuden, hyvyyden ja kauneuden transendeettisille arvoille — sen kulttuurin ytimelle.

Burnin Manin Kymmenen Periaatetta

Radikaali Inklusiivisuus. Kuka tahansa voi olla osa Burning Mania. Me toivotamme vieraat tervetulleiksi ja kunnioitamme heitä. Yhteisöön osallistumiselle ei ole minkäänlaisia ennakkoedellytyksiä.

Lahjan Antaminen. 
Burning Man on omistautunut lahjojen antamiselle. Lahjan arvo on ehdoton. Lahjan antaminen ei tarkoita velvollisuutta antaa mitään takaisin tai vaihtaa sitä johonkin samanarvoiseen.

Dekommodifikaatio. 
Pitääkseen lahjan antamisen henkeä yllä, yhteisömme pyrkii luomaan sosiaalisia ympäristöjä, joiden välittäjänä ei toimi kaupalliset sponsorisuhteet, ostotapahtumat tai mainonta. Me olemme valmiita suojelemaan kulttuuriamme sellaiselta hyväksikäytöltä. Me vastustamme kokemukseen osallistumisen korvaamista kulutuksella.

Radikaali Omavaraisuus. 
Burning Man rohkaisee kaikkia löytämään sisäiset voimavaransa, harjoittamaan niitä ja luottamaan niihin.

Radikaali Itseilmaisu.
 Radikaali itseilmaisu syntyy henkilön omaleimaisista lahjoista. Kukaan muu kuin henkilö itse tai yhteistyötä tekevä ryhmä ei voi määrätä sen sisältöä. Se tarjotaan lahjana muille. Tässä hengessä lahjan antajan tulisi kunnioittaa vastaanottajan oikeuksia ja vapauksia.

Yhteisön Vaivannäkö.
 Yhteisömme arvostaa luovaa yhteistyötä ja yhteistoimintaa. Me pyrimme tuottamaan, edistämään ja suojelemaan sosiaalisia verkostoja, julkisia tiloja, taideteoksia ja kommunikaatiomenetelmiä, jotka tukevat tällaista interaktiota.

Kansalaisvastuu.
 Me arvostamme siviiliyhteiskuntaa. Yhteisön jäsenten, jotka järjestävät tapahtumia, tulisi ottaa vastuu julkisesta hyvinvoinnista ja pyrkiä kommunikoimaan kansalaisvastuuta osallistujille. Heidän tulee myös ottaa vastuu tapahtumien järjestämisestä paikallisten, osavaltion ja liittovaltion lakien mukaisesti.

Älä Jätä Mitään Jälkiä. 
Yhteisömme kunnioittaa ympäristöä. Me sitoudumme olemaan jättämättä mitään fyysisiä jälkiä toiminnastamme minne sitten kokoonnummekin. Me siivoamme jälkemme ja pyrimme, aina kun mahdollista, jättämään sellaiset paikat parempaan kuntoon kuin ne sinne saapuessamme olivat.

Osallistuminen. 
Yhteisömme on sitoutunut radikaalin osallistumisen etiikkaan. Me uskomme, että transformatiivinen muutos, oli se sitten henkilön tai yhteiskunnan tasolla, voi tapahtua ainoastaan syvän henkilökohtaisen osallistumisen kautta. Me saavutamme olemisen tekemällä. Jokainen on saanut kutsun tehdä työtä. Jokainen on saanut kutsun leikkiä. Me teemme maailmasta todellisen teoilla, jotka avaavat sydämet.

Välittömyys.
 Välitön kokemus on monin tavoin kaikkein tärkein kulttuurimme arvojen kulmakivi. Me pyrimme pääsemään välissämme seisovien raja-aitojen yli ja tunnustamaan, että sisäinen itsemme, ympärillämme oleva todellisuus, osallistuminen yhteiskuntaan ja kontakti luonnon maailmaan ylittää ihmisen voimat. Mikään idea ei voi korvata tätä kokemusta.

Nykyään Burning Man on globaali, ja osanottajia on yli kahdesta sadasta kaupungista ja kuudestakymmenestäviidestä virallisesta yhteistyötapahtumasta. Burning Manin globaali vaikutusvalta syntyy sen suuresta vapaaehtoisten verkostosta. Vuosien ajan alueelliset burneriyhteisöt ovat tulleet San Fransiscoon vuosittaiseen konferenssiin oppimaan liiketoiminnan pyöritämistä, taiderahoituksen hankintaa, lupien hakemista ja tietojen ja taitojen jakamista. Kaksi vuotta sitten Burning Man muotoili uudelleen kokoontumisensa nimelle “The Burning Man Global Leadership Conference”. Se ei pelkästään nähnyt verkostojaan ihmisinä, jotka auttoivat saamaan Burning Manin aikaan, vaan globaalina vapaaehtoisena työvoimana, joka voisi tuoda Burning Manin ongelmanratkaisuosaamisen ja yhteisösuuntautuneen asenteen koko maailmalle.

Koko Burning Manin pointti, perustaja Larry Harveyn mukaan, on luoda maailma, jossa itse haluaa elää. Me kuljemme maailman läpi toimien tiettyjen ennaltamääriteltyjen sääntöjen ja roolien alaisina. Me noudatamme käsikirjoitettua työnkuvaa. Me olemme olemassa ennaltamäärätyssä kaupungissa. “Täällä pääset kokeilemaan asioilla, joita et välttämättä koskaan aiemmin ole kokenut.” [2] Tarinat ihmisistä, jotka menevät Burning Maniin, ovat usein tarinoita henkilökohtaisesta siirtymästä ja muutoksesta. Kun ystäväni Steve Brown teki filmin Burning Manista, esimerkiksi, hän sai selville, että kaikki hänen hahmonsa kävivät läpi jonkinlaista siirtymää. Katie, taiteilija, lopetti hoitajan työssään seuratakseen taiteellisia intohimojaan. Casey Fenton keksi CouchSurfingin, erään ensimmäisistä suurista “jakamistalouden” projekteista.

Larry Harvey ja Burning Manin alkuperä

Nykypäivän Burning Man ei aina ollut kokeilujen, piittaamattomuuden ja yhteisönrakennuksen mekka. Vuonna 1986 Larry Harvey aloitti Burning Manin vaatimattomana juhannusjuhlana San Fransiscon Baker Beachilla. Kaksi ryhmää oli erityisen vaikutusvaltaisia Burning Manin kulttuurin muokkaajina — anarkisti Hakim Beyn seuraajat ja San Francisco Cacophony Society.

Beyn vuoden 1991 teos Temporary Autonomous Zonesradikaaliajattelijoiden manifesti, joka kehoittaa kaikkia elämään autenttisesti, nykyhetkessä ja täydellä itseilmaisulla. Mutta niin tehdäksemme, Beyn mukaan, täytyy irroittautua korporaatioiden ja valtioiden auktoriteetista — ei ainoastaan teoreettisesti pään sisällä vaan todellisessa fyysisessä tilassa. [3] Bey ehdotti vaihtoehtoista maailmaa — “tilapäinen autonominen tila” eli T.A.Z. (Temporary Autonomous Zone) — jossa oikeissa olosuhteissa on mahdollista luoda itsensä. Yksi parhaista kuvauksista tästä sosiaalisesta ilmiöstä on teoksessa Beautiful Trouble, nykyajan manuaalissa taiteilijoille ja aktivisteille, jotka tekevät kunniaa Beylle:

T.A.Z. on “maan, ajan tai mielikuvituksen” vapautettu alue, jossa on mahdollista olla jonkin puolesta, ei ainoastaan vastaan, ja jossa voidaan tutkia ja kokeilla uudenlaisia yhdessä ihmisenä olemisen tapoja. T.A.Z. sijaitsee globaalin kontrolliverkoston halkeamissa ja murtumalinjoissa, ja se on vapaan kulttuurin purkaus, jossa elämä koetaan maksimaalisella intensiteetillä. Sen tulisi tuntua poikkeukselliselta juhlalta, jossa lyhyen aikaa halumme ilmaistaan ja meistä kaikista tulee arkipäivän elämän taiteen tekijöitä. [4]

Beyn idea T.A.Z.:sta — joka julkaistiin arviolta samoihin aikoihin kuin Tim Berners-Lee keksi World Wide Webiä, mutta ennen kuin siitä tuli massamedia — oli erittäin selvänäköinen. Bey ennakoi kahdella vuosikymmenellä mobiilimaailmaa — hajautetun laskennan, open source -ohjelmistojen, heikosti sidottujen verkkojen, sosiaalisten verkostojen sekä Bitcoinin ja Open Mustard Seedin kaltaisten hajautettujen järjestelmien maailmaa. Beyn työ tuntuu luovan hakkeroinnin manifestilta — tapa prototyypittää mielikuvituksellisia (ja ei-niin-kuvituksellisia) vaihtoehtoja riistäville instituutioille. T.A.Z.:n idea huutaa, “Sinulla on lupa, käytä sitä!”

Aikana jolloin Bey kirjoitti, San Fransisco Cacophony Society oli ilmaisemassa monia samoja ideoita — pitämässä katuperformansseja, vapaan soittelun kulttuuria ja ottamassa osaa juhliin naamiaisasut päällä. Cacophonyn jäsenet alkoivat käydä Burning Manissa kun se oli vielä Baker Beachilla pidettävä juhla. Vuoteen 1993 mennessä, seitsemän vuosittaisen juhlan jälkeen, Burning Man viimein häädettiin rannalta, koska se oli kasvanut liian suureksi eikä se saanut enää lupia. Cacophony Society kutsui Burning Manin “aluematkalle”, pidennettyyn tapahtumaan joka vie osallistujat pois heidän paikallisista tarkasteluviitekehyksistään.

Ja niin kävi, että Burning Man, Cacophony Society ja San Fransiscon alueen anarkistit kaikki suuntasivat Black Rockin autiomaahan Nevadaan käynnistääkseen Burning Manin uudelleen.

Vaikka Burning Mania ei oltu perustettu minkäänlaisen kumouksellisen tai loukkaavan agendan avulla, se nopeasti oli matkalla siihen suuntaan. Larry Harveyn sanoin, “Me emme olleet millään tavalla alakulttuuri, mutta tämä uusi ryhmä toi mukanaan underground-eetosta.” Tällöin Burning Man alkoi kuvitella uudelleen Hakim Beyn “välitilaa” — salaista undergroundin lähdettä, yhteiskunnan panssarin kilahtelua, paikkaa jonne pääsee ja josta pääsee pois kuin jokin taiteellinen Viet Cong, ja jossa pääsee pälkähästä. Bey kutsui tätä “runolliseksi terrorismiksi”.

Nuo varhaisvuodet autiomaan keskellä olivat vapauden aikaa. Kaikki kävi. Aseet olivat yleinen näky. Tavaraa kohti ammuskelu autoista oli iso juttu. Burning Man ei ollut niinkään kaupunki vaan laaja telttakylä keskellä ei mitään. Idea oli tehdä tapahtumasta vaikeasti löydettävä ja olla ylpeä vihamielisessä ympäristössä selviytymisestä. Larry Harvey muistelee:

Linnakkeemme alkoi kasvaa ulospäin, muodostaa hajanaisen erillisten leirien saariston — eräänlaisen kultakuumeen, joka tavoitteli henkilökohtaista autonomiaa. Tämä saattaa kuulostaa romanttiselta, mutta se tarkoitti, että kuskit ajaisivat tänne hajanaisiin sirpaleisiin holtitonta vauhtia, erityisesti yöllä, ja tästä tuli yleisen turvallisuuden huolenaihe.

Monin tavoin tämä salainen piraattien “välialue” oli lähtenyt lapasesta. Samoin kuin meillä oli salainen kaupunki piilossa autiomaan keskellä, meillä oli myös salainen porttimme. Se oli itse asiassa portti ilman aitaa; eräänlainen konseptiportti, tavallaan taideinstallaatio. Jos olit tarpeeksi onnekas löytämään sen, sait ohjeiksi ajaa monta mailia pohjoiseen ja sitten kääntyä itään ja ajaa 5-6 mailia lisää. [5]

Vaikka dadaistiset radikaalit olivatkin omistautuneet vapaudelle ja itseilmaisulle, varhainen Burning Manin kulttuuri ei ollut erityisen kiinnostunut järjestäytyneestä vapaudesta, uudenlaisesta siviiliyhteiskunnasta tai ekologisesta kestävyydestä.

 Burning Manin kriittinen siirtymä

Anarkia loppujen lopuksi ei toiminut kauhean hyvin.

Jossain kohtaa puolenyön jälkeen elokuun 26. päivänä 1996 kaasuttava auto ajoi kahden merkitsemättömän teltan yli ja vahingoitti kriittisesti siinä olijoita. Burning Manin keskellä, jossa tuon vuoden teemana oli “inferno”, jotkut osallistujat ilmeisesti pitivät tätä teemaa lupana leikkiä tulella ilman rajoja. Ihmiset käyttivät liekinheittimiä avoimesti autiomaassa. He rakensivat monikerroksisia puisia rakenteita poltettaviksi, käytännössä polttaen samalla sen luojat ne sytyttäessä.

Tämä tapaus toi esiin kysymyksen, joka oli kaikunut tapahtuman perustajien mielissä: mikä oli Burning Manin tarkoitus? Ja mitkä olivat moraaliset aikeet, jotka he halusivat tähän autiomaakokeeseen tuoda mukanaan? Tämä konflikti ilmeni dramaattisesti dokumentissa Spark: A Burning Man Story kun Larry Harvey sanoo, “Kävi selväksi, että me olimme vastuussa kaikkien hyvinvoinnista. Vastuu oli meillä. Me olimme de facto valtio. Ja se oli hipstereille arvoitus. Mitä anarkisti tähän sanoisi?”

Argumentin kääntöpuolella oli anarkistien ja kakofonistien faktio, jotka tulivat Nevadaan etsimään absoluuttisen vapauden muotoa, jossa ei ole byrokratiaa, autorajoituksia, aseisiin liittyviä sääntöjä eikä hyvin määriteltyjä aluerajoja. Tuon kannan artikuloi raivostunut perustajajäsen John Law, joka valitti: “En halunnut olla poliisi! Näin mihin tämä oli menossa, me tarvitsimme byrokraattisen infrastruktuurin ja meidän piti keksiä asioita. En kyennyt tekemään sitä, en halunnut olla osa sitä.” [6]

Se toi esiin myös toisen kysymyksen, mikä on suhde lain ja vapauden välillä? Rajoittaako laki ihmisten vapautta niinkuin Hobbes väitti? Vai suojeleeko ja parantaako laki vapauttamme niinkuin Locke esittää? Lisäksi, kuka on auktoriteetti vapaassa yhteiskunnassa säätämään ja valvomaan lakeja?” [7]

Harveylle kysymys oli: tulisiko tapahtuman olla sivistynyt vai kielletäänkö järjestys ja auktoriteetti? “Jos se on järjestyksen ja auktoriteetin kieltämistä”, hän sanoi, “ja olet tuhansia ihmisiä kutsunut järjestäjä, mitä se sanoo sinusta? Minkälainen moraalinen kanta se on?”

Anarkistien absoluuttinen kanta saattaa toimia pienissä homogeenisissä ryhmissä. Mutta Burning Manin kasvaessa sillä oli tehtävänään päätös, joka on kaikilla poliittisilla järjestyksillä vastassa: minkälaista yhteiskuntaa me rakennamme? Miten me kauppaamme vapautta ja turvallisuutta? Harveyn huolena oli, että autot yöllä ja muut säännöttömän maailman ideat muuttuisivat hobbelaiseksi painajaiseksi: “Asiat olivat irrallaan ja radikaaleja ja hieman brutaaleja, eikä voinut luottaa yhteisöön, koska yhteisöä ei ollut. Ja aamulla oli tehtävä poliittinen päätös: olemmeko me post-apokalyptinen Mad Max -yhteiskunta vaiko siviiliyhteiskunta?”

“Niille meistä, jotka marssivat Black Rockin autiomaahan vuonna 1990”, Harvey sanoi, “pinnan alla odotti ironia. Koska autiomaassa ei ollut mitään kontekstia, paitsi se jonka me itse olimme luoneet, me itse asiassa muutuimme Establishmentiksi tapahtuman järjestäjinä. Hitaasti ja askel askeleelta olosuhteet ajoivat meidät keksimään valtion. Ilman aikomusta sille me keksimme kansalaisvastuun periaatteen. Ja ehkäpä tämä oli Burning Manin olennainen nerous. Tyhjästä me loimme kaiken.”

Burning Manin perustajille tämä oli liittovaltiollinen hetki — filosofinen käännekohta tämän uniikin välitilan evoluutiossa. Yhdysvaltain perustajat olivat kamppailleet samojen aiheiden parissa — keskusauktoriteetti vastaan hajautettu vapaus, ja miten nuo rakenteet parantaisivat tai heikentäisivät tasa-arvoa. Nyt nuo samat ongelmat elettiin todeksi playalla.

Nopeasti Burning Man muuttui satunnaisesta paikasta autiomaassa pop-up -kaupungiksi, joka oli suunniteltu itseilmaisua ja inklusiivisuutta varten, paikaksi jossa tiet oli merkattu ja julkiset tilat luotu taiteelle ja yhteisön kukoistamista varten. Harvey muistelee:

Meidän vuonna 1997 suorittamien reformien seurauksena kaupungista tuli sivistyneempi. Ilman valoja sataa kuuttakymppiä tunnissa kaasuttavien autojen sijaan, kuten tapana oli, ihmiset alkoivat kohdata toisiaan. Kun me poistimme aseet, keksimme Tervehtijät, järjestimme Vartijat, loimme katukaavan, valvoimme liikennettä, lisäsimme populaation tiheyttä ja annoimme kaikille osoitteen, ihmiset saattoivat olla kanssakäymisessä keskenään vapaammin. Teemaleirit kolminkertaistuivat, kylät kukoistivat, kokonaiset naapurustot heräsivät eloon.

Lopullisena ironiana — me päädyimme luomaan maailman, jota määritti ihmisten vapaa yhteenliittyminen ja yhteisön tuki, alkuperäisten anarkistien visioima unelma yhteiskunnallisesta harmoniasta. Tämä oli Burning Manin modernin vaiheen alku. Keksimämme tuoreet instituutiot, joskus puolileikillään, muuttuivat todeksi. Monien meidän mielestä kaupunki oli saanut sielun.

Sivistyneen kaupungin design

Itsehallinnoinnin ilmiö, joka Burning Manissa nykyään näkyy, perustuu kolmeen alaan: 1) perustajien laatimat periaatteet ja arvot; 2) tuhansien osallistujien emergentti toiminta, teemaleirit ja taideprojektitiimit, jotka pitävät näitä periaatteita viitekehyksenään — jotka sitten vapautetaan planeettamme erääseen kaikkein mielikuvituksellisimmista paikoista; ja 3) Black Rock Cityn itsensä design. Kaupungin oikea kehittäminen on se, mikä antaa puitteet luovalle kasvulle, joka on Burning Man. Kaupunki, kuten kaikki kaupungit, on osallistumisen ja luovuuden alusta. Black Rock City tietää eräällä erittäin aidolla tavalla sen, mitä Jane Jacobs tiesi: jos kadut saadaan rakennettua oikein, jos katuelämän kakofonia menee nappiin ja jos saa mittakaavan oikein, silloin sinulla on kukoistava ja huomionarvoinen kaupunki.

Vuoden 1996 tapahtumien jälkeen Burning Man laittoi kaupunkidesignin uusiksi, ja konsultoi maisemasuunnittelija Rod Garrettia. Hän teki listan 200:sta urbaanista kaavoitustavoitteesta ja tarkasteli miten design voisi tyydyttää kaikkein suurinta määrää ihmisiä. Kehitetty design oli C-muotoinen puoliympyrä — jossa jättiläismies on keskellä. Se sai useita määritteleviä elementtejä:

• Sisärengasta kutsuttaisiin Esplanaadiksi, pääkaduksi, joka on raja kaupungin ja taideautojen (‘mutanttiautot’ Burning Man -slangissa) sekä taideprojektien avoimen tilan välillä. Leirit muodostavat ulkokehän asuinalueet, ja autiomaa keskellä olisi massiivinen taidetila.

• Normaalit autot ovat kiellettyjä. Kävelystä ja pyöräilystä tuli Burning Manin liikennemuodot, ja taideautot (Mutanttiautojen ministeriön luvalla) toimivat joukkoliikennevälineinä.

• Kolmasosa kaupunkikehästä pysyy avoimena, se yhdistää kaupungin autiomaahan ja transsendenssin tunteeseen. Suljettu ympyrä voisi luoda rajoitteen ja ahdistavan tiheyden tuntua. Garrett kirjoittaa,“Me emme koskaan sulje tuota kaarta, on nöyrää antaa laajan autiomaan ja taivaan tunkeutua itse luomaamme maailmaan. Ympyrän avoin pääty saa henkistä ja psykologista tärkeyttä. Me toivotamme luonnon tervetulleeksi houkuttelemaan osallistujia pois linnakkeista suureen hiljaisuuteen ja avoimeen tilaan.”

Näitä periaatteita näkee sovellettavan menestyksellä Amerikan parhaissa urbaanikokeissa. Coloradon Boulderin jalankulkijakauppakeskuksen suunnittelijat sanoivat minulle, että projekti toimii, koska vuoret taustalla toimivat “eräänlaisena päätepisteenä — paikkana, jossa kaupunki vaihtuu hiljaa toisenlaiseksi ympäristöksi; vuoret ankkuroivat projektin kuten meri tekee Santa Monican jalankulkijakauppakeskuksessa.” [8]

Jokainen designpäätös on auttanut määrittelemään kulttuuria. Eräässä kohtaa Harveylta kysyttiin pitäisikö Black Rockin Vartijoilla (vapaaehtoiset, jotka pelastavat hylkiöitä ja tarjoavat välimiesmenettelyä sellaista tarvittaessa) olla tilat kaupungin keskustassa. Sen sijaan keskustassa sijaitsee taiteelliset ja kansalaisrituaalit kuten Lyhdynsytyttäjät, yöllinen tilaisuus, jossa sytytetään 1000 lyhtyä kaupungin keskustaan. Burning Man haluaa olla taidevaltio, ei poliisivaltio.

Nämä fyysiset vihjeet luovat rakennustelineet luovuudelle. Suhde tilaan muuttuu, kun ottaa omistajuuden haltuun sen tekemisestä eikä vain mene paikkaan, jossa valtio tai Disneyland tekee sen sinulle. Radikaali itse-ilmaisu ja naamiaisasut saavat kokeilemaan asioilla, joita normaalisti et tekisi — mikä edelleen edistää luovaa leikkimistä ja innovaatioita.

Aivan yhtä tärkeää on järjestyksen tunne, johon voi luottaa. Samankeskisiä ympyräkatuja leikkaa säteittäiset bulevardit, jotka luovat tunnetun näköisen maaston, jossa on melkein mahdotonta eksyä. Kadut on nimetty kirjainjärjestyksessä ja bulevardit on suunnattu kellon tuntiviisarien mukaisesti, missä kansalaiskeskus on puolipäivän suunnassa. Huolimatta kellonajasta tai tajunnantilasta, jos muistaa leirinsä olevan ajassa 9:30 ja leirissä B, voi löytää kotiin.

Vuonna 2010 vähän ennen kuolemaansa Garrett kirjoitti miten hänen design oli syntynyt ratkaisuksi aiempaan, vähemmän ystävälliseen kaupunkiin:

Uuden kaavan piti vahvasti saada vaikutteita aiempien vuosien kokemuksista sekä vuoden 1996 tapahtumista ja hallitsemattoman lapasesta lähtemisen katastrofaalisista vaikutuksista. Tavoitteenamme oli ilmaista ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luoda väestötiheyksiä, jotka johtaisivat sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Samanaikaisesti yritimme luoda uudelleen jotain alkuperäisen leiripiirimme läheisyydestä, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa. Tämän kaupungin piti ennen kaikkea toimia. Oli elintärkeää, että ihmisten ja tarvikkeiden virtaus sisään ja ulos oli esteetöntä. Suunnitelman oli tarjottava peruspalvelut, ja sen oli oltava helposti hahmotettavissa ja neuvoteltavissa. Jatkuvuuden vuoksi sen tulisi sisältää aiemmista tapahtumapaikoista tuttuja piirteitä ja olla skaalautuva tulevaa laajentumista varten. Sen oli myös helpotettava yhteisön taidetta ja ilmaisua sekä tuettava aiempia perinteitä ja Burning Manin periaatteita.

Suunnittelija Yves Béhar, joka alkoi käydä Burning Manissa vuonna 2006, kertoi New York Timesille, että Rod Garrett oli nero luodessaan kaupungin, joka oli käytännöllinen, ilmaisuvoimainen ja inspiraation lähde, ja kutsui sitä “pyöreäksi tilapäiseksi kaupunkikaavaksi, joka on rakennettu taiteen, musiikin ja tanssin spektaakkelin ympärille: Toivon, että kaikissa kaupungeissa olisi tällainen utopian henki, koska ne on rakennettu ihmisten vuorovaikutuksen, yhteisön ja osallistumisen ympärille.” [9]

Nämä ajatukset kaupunkisuunnittelusta ja elämästä ovat tarttuneet Burnereihin ja sitten reaalimaailmaan. Tony Hsieh, kenkäyhtiö Zapposin perustaja joka käy Burning Manissa usein, päätti toteuttaa Las Vegasin keskustan 350 miljoonan dollarin arvoisen massiivisen elvytyshankkeen. Hän käyttää festivaaleista inspiroitunutta suunnittelua ja ohjelmointia saadakseen ihmiset mukaan — ja nopeuttaakseen elinvoimaisen kaupungin kehitystä. Konttipuistot ja taideautot luovat elävyyttä ja sitoutumista sinne, missä aiemmin oli tyhjää tilaa.

Las Vegas Downtown Project on tehnyt yhteistyötä Burning Manin kanssa ja tuonut tulta hönkiviä patsaita ja taideautoja kaupunkiin; useat ovat jo ilahduttaneet asukkaita ja houkutelleet perheitä. Hsieh on samaa mieltä Geoffrey Westin ja Ed Glazerin teorioiden kanssa “urbaaneista törmäyksistä” — että luovuutta ilmenee, kun ihmiset laitetaan lähekkäin toisiaan. Se on yksi syy Las Vegasin keskustan co-working -meiningille; tavoite on saada ihmiset ulos toimistoista kahviloihin ja co-working -tiloihin, jotta yhteyksiä syntyisi.

Tavoite ei ole rakentaa älykaupunkia vaan “kaupunki, joka tekee sinut älykkääksi”, jossa on TED-tyylinen esiintymislava, jotta ideat voisivat virrata joka ilta. Hsieh’n tiimi rahoittaa startuppeja ja sitten varmistaa, että paikka täyttyy vierailevista mentoreista viikoittain: yhtenä viikkona muotia, toisena ruokaa, kolmantena teknologiaa, sitten yhteiskunnallista yrittäjyyttä, aina joka kuukausi. Pointti on tehdä paikasta kuin Burning Man, tila sadoille kokeiluille ja vähentää aloittamisen kitkaa. Esimerkiksi, jos haluat perustaa päivittäistavarakaupan, “konttipuisto” voi tarjota halvan lyhytaikaisen leasingin niin, että voi prototyypittää pop up -kauppaa ja testata toimiiko se, ja laajentaa sellaista pysyväksi. Koitapa saada tuo sama aikaan San Fransiscossa.

Burning Manin taide ja kulttuuri

“Kulttuuri on ihana asia, jolla järjestää yhteiskunta”, Larry Harvey sanoi Time-lehdelle vuonna 2009. “Olen huomannut, että aina kun homma muuttuu rankaksi, kaupunginisät tuovat taiteilijoita keskustaan!” [10] Tuo varmastikin on ollut asian laita Black Rock Cityssa, jossa taide on johtavassa asemassa. Joka vuosi siellä on 350 taideinstallaatiota, ja lukemaan ei lasketa teemaleirejä tai satoja Mutanttiautoja.

Taide saa aikaan enemmän kuin mitä normaalisti voisimme odottaa “taiteelta”. Burning Manissa taide auttaa muodostamaan yhteisön. Taide luo keskipisteitä, joiden ympärille tiimit ja projektit syntyvät itsestään. Taideprojektit ovat pääasiallinen tapa, jolla Burning Man levittää luvallisuuden, itseilmaisun ja toimijuuden kulttuuria. Taideautot, patsaat, installaatiot ja muut teokset ovat käytössä suuren mittakaavan immersiivisten tarinoiden kerronnassa. Ne ovat tapa, jolla saadaan 60 tuhatta ihmistä pohtimaan suuria yhteiskunnallisia teemoja kollektiivisella, melkein unenomaisella tavalla. Tässä tavoin taide auttaa Burning Manissa osallistujia muotoilemaan uudelleen ymmärryksensä maailmasta.

Harvey sanoo, “Mielestäni taiteen tulisi imitoida elämää. Mutta en ole tyytyväinen ennenkuin elämä alkaa imitoida taidetta. Joka vuosi me yritämme luoda kattavan teeman, joka liittyy maailmaan. Mitä hyötyä tästä kaikesta on, jos se ei liity siihen miten elämme omaa elämäämme?”

Yhtä ankarassa ja anteeksiantamattomassa paikassa kuin Black Rockin autiomaa vaaditaan sisukasta sitoutumista asioiden loppuunsaattamiseen. Jos vaikka rakennat jättikokoista teräs- tai puurakennelmaa. Ensin on haasteena saada raaka-aineet ja rakennustarvikkeet sellaiseen syrjäiseen paikkaan. Sitten kaikki pitää kasata keskellä äärimmäisiä lämpötiloja ja toistuvia hiekkamyrskyjä. Ja kaikki on pölyä: PH 10, sen emäksisyys luokkaa uuninpuhdistaja. Partikkelien koko on kolme mikronia, kolme kertaa pienempi kuin talkissa. Burning Manissa on parasta rakentaa ja arvostaa taidetta maski naamalla.

Eräs kaikkein huomionarvoisimmista ja suurimmista taideinstallaatioista joka vuois on Temppeli. Vuosittainen temppelipalkinto on yksi suurimmista Burnin Manin taideyhteisön kunnianosoituksista ja yksi suurimmista vastuista. Temppeli on paikka, jossa pohdiskellaan ja muistellaan menetyksiä, jonne Burnerit jättävät joka vuosi satoja viestejä ja muistoesineitä rakkaidensa muistoksi. Vaikka The Manin polttaminen on aina riehakas juhla, temppelin polttaminen — viimeinen poltettava rakennus joka vuosi — on hiljainen ja synkkä.

Jess Hobbs, oaklandilaisen Flux Foundationin eräs perustaja, veti Temple of Flux -tiimiä vuonna 2012. Se oli suurin temppeli siihen mennessä Burning Manissa. Kolmesataa ihmistä käytti neljä kuukautta abstraktin puurakennelman rakentamiseksi, joka koostui viidestä tuplakaariseinästä, jotka loivat luolien ja kanjonien kaltaisia tiloja. Rakennelma oli arviolta kolmisenkymmentä metriä syvä, kuutisenkymmentä metriä leveä ja tusinan metriä korkea. Hobbs sanoi minulle, että vaikka temppelin rakentaminen vaatii osamista ja kokemusta, he myös pyysivät keitä tahansa, jotka halusivat osallistua rakentamiseen mukaan. “Me kutsumme itseämme visionääreiksi. Me pidämme kiinni visiosta. Me emme sanele miten ihmiset pääsevät lopputulokseen, me annamme ihmisten itse valita roolinsa. Täytyy muistuttaa omaa itseään koko ajan siitä, että tämä ei ole sinun oma projekti — ‘Minä en ole omistaja, olen rakentamassa lahjaa, joka ei koskaan tule olemaan minun, se tulee olemaan 60 tuhannen ihmisen kohde… ja se tulee palamaan!’”

Hobbsin filosofia esimerkillistää miten taide aktualisoi Burning Manin arvoja ja inspiroi itserakentuvan kaupungin luomista: “Taide on luvan annon alusta. Me olemme kasvaneet kulttuurissa, jossa kuulee jatkuvasti ‘Ei’ –‘Ei, sinulla ei ole koulutusta tuohon.’ ‘Ei, meidän mielestämme et voi tehdä niin.’ ‘Ei, tämä ei välttämättä ole sinun paikkasi.’ Fluxin filosofia, samoin kuin Burning Manin”, Hobbs sanoo, “on sanoa ‘Kyllä.’”[11]

Vuonna 2007 Burning Manin taideteema oli “Green Man”, jossa tutkittiin “ihmiskunnan luontosuhdetta”. Taiteilija Karen Cusolito ja Dan Das Mann loivat “Crude Awakeningin”, yhden suurimmista Burning Manin taideteoksista koskaan ja edelleen sen suurin räjäytys. Sen keskellä oli 30-metrinen torni, joka oli tyylitelty sen nimisesti, Pastori Öljynporauslautta. Sen ympärillä oli yhdeksän ihmismuotoista teräspatsasta eri kulttuureista ympäri maailmaa, joista monet olivat 10-metrisiä, jotka kaikki palvoivat fossiilisten polttoaineiden alttaria, ilmeisesti kestämättömyyden liekinheittävän uskonnon opetuslapsia.

Lauantai-iltana Crude Awakeningin tiimi käynnisti massiivisen audiopyroteknisen finaalinsa. Olin sinä vuonna playalla, ja sana kiiri, että tämä tulisi olemaan suurin räjäytys koskaan Burning Manissa — 9000 litraa propaania ja 4000 litraa kerosiinia, jotka asiantuntevasti oli aseteltu synnyttämään sienipilvi — atomipommin räjähtämistä vastaava lähin ilmaisu, jonka kukaan meistä tulisi koskaan näkemään (toivottavasti). Ajoin pyörälläni kilometrin päähän tornista pohtien muita Nevadan ydinkokeita, eikä minulla ollut mitään tietoa mitä tulisi tapahtumaan. Jos siellä olisi jokin virhearviointi, tämä voisi olla hyvä etäisyys katsella sitä.

Rituaali ja kulttuuri

Taide tekee täällä juuri mitä taiteen pitäisikin tehdä: kysyä kysymyksiä, elää monitulkintaisuudessa, tarkastella asioita eri näkökulmista. Mutta koska tämä on Burning Man, se voi tapahtua suuressa mittakaavassa, joka on melkein mahdotonta muualla.

Taide ja rituaali auttavat Burning Mania toimimaan klassisena rajakokemuksena — paikkana, jossa irroittautua, ottaa uusi identiteetti ja kumota ennakkokäsitykset niin, että voi palata uutena takaisin. Brittiantropologi Victor Turner, kirjan From Ritual to Theater: The Human Seriousness of Play kirjoittaja, tutki liminaalisuutta “primitiivisissä” yhteiskunnissa, mutta hän olisi myös voinut kirjoittaa Black Rock Citysta. Rajakokemukset ovat tapoja, joilla ihmiset haastavat tuttuja käsityksiään yhteiskunnasta — jossa normaalit rajat ajattelulle, ymmärrykselle ja käyttäytymiselle puretaan ja jossa koko yhteiskunnan rakenne “tilapäisesti jäädytetään. Nämä uudet symbolit ja rakenteet sitten syötetään takaisin sivilisaation ‘keskeisinä’ talousinsentiiveinä, rakennemalleina olemasaolon syinä.” [12]

Autiomaahan meno ja rajakokemuksen kokeminen on hyödyllistä, kun yhteiskunta kokee suurta muutosta. Se on tapa laittaa sivuun perinteiset tekemisen tavat, kuin unitilassa, jossa kuvitellaan ja harjoitellaan miten asiat voisivat kehittyä yhteiskunnallisesti, taloudellisesti ja henkisesti.

Turner esittää, että sellaisten rituaalien koko pointti on yhdistellä uudelleen kulttuuri “millaiseksi tahansa ja kaikiksi mahdollisiksi kuvioiksi, olivatpa ne miten omituisia tahansa.” Jos rajaamme tekijöiden mahdollisen yhdistelyn “tavanomaisiin kuvioihin, malleihin tai kaavoihin”, saatamme jättää huomiotta sen, mikä on “potentiaalisesti ja periaatteessa vapaa ja kokeileva kulttuurin alue, alue, jossa uusien elementtien lisäksi myös uusia yhdistelysääntöjä voidaan ottaa käyttöön paljon helpommin”.

John Seely Brownilla, teknologiainnovaation iso nimi, joka ennen johti Xerox PARCia (Palo Alto Research Center), on nykyaikainen käsitys taiteen arvosta, joka auttaa meitä uudelleensanoittamaan maailmamme, “uudelleenhioa käsitteelliset linssimme”. Aspen Instituten paneelikeskustelussa Burning Manista vuonna 2013 hän sanoi minulle, “Taiteilijat eivät ole mukana keskustelussa siitä miten me rakennamme taloutta tulevaisuutta varten. Heidät suljetaan ulos kansakuntamme innovaatiokeskustelusta, joka on jätetty STEM [tiede, teknologia, insinööritieteet, matematiikka] -porukalle. Me emme ajattele emergenssin designia. Innovaatio liittyy siihen miten maailma nähdään eri tavalla. Kuka onkaan parempi näkemään maailma eri tavalla kuin taiteilija?” [13]

Burning Man maailmassa

Burning Man -organisaatio on yhä enemmän keskittynyt siihen miten laajentaa ideoita ja arvoja playan ulkopuolelle maailmassa. Se on järjestänyt 225 alueellista yhteyshenkilöä Burning Man Global Leadership Communityksi. Luvan saamisen ja toimijuuden tunne, jonka Burnerit tuovat playalle usein heijastuu kotiin, erityisesti San Fransiscossa, me usein käytämme leikkiä ja kokeilua kansalais- ja taiteellisten tavoitteiden ajamiseksi. Gray Area Foundation for the Arts (jossa toimin yhtenä perustajista ja puheenjohtajana) loi Urban Prototyping Festivalin rakentamaan urbaaneja innovaatiosovellutuksia ja kokeiluprojekteja San Franciscoon, Singaporeen ja Lontooseen. Tänä vuonna San Fransiscon kaavoituslautakunta tekee kansalaisprototyypityksestä muodollisen osan kaupungin kaavoitusta Market Streetin kahden mailin osuudella. Burnerin nimeltä Mike Zuckerman perustama Freespace-ryhmä on taivutellut vuokraisäntiä kolmestatoista maasta “antamaan lahjaksi” käyttämättömiä tiloja yhteisölle tilapäiseen opetus- ja prototyypityskäyttöön sekä projektien lanseeraukseen.

Michael Yarne, Burneri, entinen kaupungin virkamies ja kiinteistöalan toimija kyllästyi San Fransiscon hallintoon ja perusti UP:n, kolmannen sektorin toimijan, joka edistää naapurustoissa toimivia “viherhyötyalueita”. Nämä ovat mikrohallintoalueita, jotka mahdollistavat yhteisöjen äänestää arvioinneista ja antaa niille suoran ja läpinäkyvän kontrollin hyperlokaaleista projekteista kuten minipuistot, vihervalaistus, energiantuotanto ja jopa sadeveden käyttö kasteluun. San Fransiscon hallintolautakunta hyväksyi säännökset ohjelmalle, ja Yarne aikoo nyt viedä konseptin toisiin kaupunkeihin.

Kaikkein näkyviin Burner-vaikutus San Fransiscossa on varmastikin Bay Lights, epäilemättä Amerikan suurin julkinen taideteos. Burneri Ben Davisilla oli idea muuttaa 1.5 mailia San Fransiscon Bay Bridgesta 25 tuhannen diodin valaisemaksi veistokseksi. Oli rohkeaa kuvitella tämä ikoninen, 75 vuotta vanha silta kankaaksi ja sitten hankkia kolmen San Franciscon pormestarin tuki, varmistaa kaikki tarvittavat luvat ja kerätä yli seitsemän miljoonaa dollaria vain parissa vuodessa. Taiteilija Leo Villareal, joka on myös Burneri, suunnitteli hankkeen. Hän alkoi työskennellä valon kanssa playalla vuonna 1994, jotta hän löytäisi tiensä takaisin leiriin aavikon yön pimeydessä. Nykyään hän on yksi maailman parhaista valotaiteilijoista, ja hänen työnsä kuuluvat New Yorkin Museum of Modern Artin ja Japanin Kagawan Naoshima Contemporary Art Museumin pysyviin kokoelmiin.

Kaikille näille hankkeille on yhteistä se, että jokainen niistä on Hakim Beyn kuvittelema autonominen tila, jonka vaikutus on Burning Manin kautta tullut osaksi kulttuuriamme.

Burnerit ilman rajoja

Burning Manin globaalein aloite on Burners Without Borders, katastrofiapua ja valmiuksien kehittämistä harjoittava voittoa tavoittelematon järjestö, joka hyödyntää festivaalin ainutlaatuista etiikkaa ja taitoja. Kun hurrikaani Katrina iski Meksikonlahden rannikolle Burning Man -festivaalin ensimmäisenä päivänä vuonna 2005, Apache Softwaren perustaja Brian Behlendorf muisteli, millainen surrealistinen tunnelma playalla vallitsi, kun ihmiset saivat tietää tuhoista ja siviilielämän romahduksesta. Elintarvikekeräys ja lahjoitukset järjestettiin välittömästi, ja polttomiehistä koostuvat ryhmät alkoivat organisoida itse vaelluksia Meksikonlahden rannikolle raskas kalusto ja generaattorit mukanaan.

Saavuttuaan Louisianaan Burnerit perustivat pääkonttorinsa parkkipaikalle ja rakensivat pian Oxfamin, Punaisen Ristin ja muiden hyväntekeväisyysjärjestöjen jakelukeskuksen. Lopulta parkkipaikasta tuli ilmainen ruokakauppa yhteisölle. Kun sana Burners Without Bordersin toiminnasta levisi, eräs teollisuuslaitevalmistaja lahjoitti ryhmälle upouuden kauhakuormaajan. Sen avulla Burners Without Borders sai muutamassa tunnissa valmiiksi hankkeita, jotka ennen olivat kestäneet päiviä.

Koska Burnereilla on niin paljon kokemusta oman kunnallisen infrastruktuurinsa itseorganisoinnista vihamielisessä ympäristössä, he ovat erityisen taitavia toimimaan kaoottisissa kriiseissä, kun tavanomaisia palveluja — juoksevaa vettä, sähköä, viestintäkanavia ja saniteettijärjestelmiä — ei ole saatavilla. Burnerit eivät vain selviydy tällaisessa ympäristössä, vaan he luovat sinne kulttuuria, taidetta ja yhteisöä.

BWB:n perustaja Carmen Muak kertoi minulle, että he oppivat paljon siitä, miten katastrofiapua voidaan tarjota kestävällä tavalla: ”Ei tarvita perävaunuja, kun voi käyttää kupoleita. Käytetään paikallisia materiaaleja. Keksitään keino auttaa yhteisöä sen surun kautta.” Missisippin Pearlingtonin maaseudulla he tekivät juuri niin, purkaen tuhoutuneita rakennuksia ja rakentaen uusia taloja. Sitten he hyödynsivät Burning Man -temppelikokemustaan. ”Ympärillä oli niin paljon kauniita roskia. Ihmisillä oli kodeissaan ikuisesti antiikkiesineitä, jotka olivat periytyneet sukupolvelta toiselle. Löydettiin valtava kynsijalkaisen ruokapöydän jalka, vedestä kastuneita tuoleja. Lauantaisin teimme yhdessä taidetta. Iltaisin kokoonnuimme kaikki hiljaisesti yhteen polttamaan. Se oli katarttista.” [14] Larry Harvey kertoi minulle: ”FEMA [Federal Emergency Management Agency] lähetti kriisineuvojia. Me loimme temppelipolton. Huomasimme, että kulttuurillamme oli siellä paljon annettavaa.”[15].

Prototyyppikaupunki, prototyyppitulevaisuus

Burning Man -festivaali on oikeasti Burning Man -prototyyppikaupunki. Se on paikka, jossa osallistujat luovat oman urbaanin kokemuksensa, infrastruktuurinsa ja taiteensa. Sen kaksikymmenvuotisen historian aikana Burning Man on kehittänyt tasapainon ylhäältä-alas -rakenteiden ja kiivaan autonimisen, riippumattoman yhteisön välille, joka rakentaa kaupunkia parhaaksi katsomansa mukaan. Jokainen voi olla Robert Moses, joka autonomisesti näyttää vihreää valoa hienoille projekteille, tai Jane Jacobs, joka käyttää taidetta ja kulttuuria muovaamaan sosiaalista pääomaa. Se toimii, koska yhteisön yhteiset periaatteet toimivat.

Burnereilla on myös samanlaisia pelkoja: mitä jos tämä vuosi on viimeinen? Mitä jos tänä vuotena se muuttuu liian suureksi tai kadottaa taikansa? Mitä jos kaikki lässähtää? Tämä paranoiantunne, että koko asia voisikin olla vain tilapäinen lahja, inspiroi jatkuvaa uusintamista ja uudelleenkeksimistä. Kaksi vuotta sitten Disorient-leirini päätti, että se oli liian suuri, ja sitä pienennettiin sen kulttuurin elävöittämiseksi. Se oli tuskallista, mutta se toimi. Milloin olet viimeksi kuullut byrokratiasta, joka vapaaehtoisesti lakkauttaa toimintansa uuden rakentamiseksi? Tilapäiskaupungeilla on pienemmän liikemäärän etu.

Burning Man vaalii paljon toimijuutta ja vastuullisuutta — kansalaisuutta, jossa ollaan enemmän mukana kuin pelkästään Black Rock Cityssa, joka palkitsee oikeassa elämässä sinne palatessa. Tämä etiikka saa kasvuvoimaa, koska Black Rock City on prototyyppi ja väliaikainen — mikä mahdollistaa leikin, oppimisen ja välittömyyden. Nämä ovat oppeja, joita sovelletaan kaupunkeihin ympäri maailman erilaisissa projekteissa, kuten Freespace, Urban Prototyping, Bay Lights, Downtown Project Las Vegasissa ja monet muut Burnerien inspiroimat projektit.

Burning Man on myös paikka, jossa arvioidaan uudelleen ja kokeillaan arvoja, joita voi olla vaikeaa arvioida muuten kaupallisessa yhteiskunnassamme. Lahjatalous ja kokemusten dekommodifikaatio näyttävät fantastisilta ja tuoksuvat menneiden aikojen hippikulttuurilta — kunnes me tajuamme, että moderni elämäntyylimme perustuu kestämättömiin kulutuksen muotoihin, ja että kapitalismi itsessään pitää keksiä uudelleen. Burning Man vaalii sosiaalista pääomaa sellaisten haasteiden tarkasteluun.

Ja kuitenkin Burning Man on loppujenlopuksi väliaikainen yhden viikon kaupunki vuodessa. Se on enemmänkin konseptiauto kuin luvansaanut auto. Mutta konseptiauton tavoin se on kokoelma uusia ideoita, jotka voidaan ottaa käyttöön ja soveltaa maailmaamme. Burning Man ei keksinyt festivaalia, taideautoa tai väliaikaista autonomista tilaa enempää kuin Apple on keksinyt tietokoneen. Mutta kuten tuo toinenkin kalifornialainen keksijä, Burning Man toteutti konseptin hienosti, ja työnsä kautta sillä on vaikutus kulttuuriimme — ja hyvin mahdollisesti myös tulevaisuuteemme.

Viitteet

[1] Burnerit ovat ylpeitä siitä, etteivät he jätä jälkeensä mitään ja osaavat olla tuomatta paikalle höyheniä, paljetteja tai muuta materiaalia. kts. http://blog.burningman.com/2012/09/environment/moop-map-live-2012-the-day-we-fail-to-leave-no-trace.

[2] Timen video, “5 Things Cities Can Learn from Burning Man,” [2009], http://content.time.com/time/video/player/0,32068,39616455001_1921966,00.html.

[3] Hakin Bay [Peter Lamborn Wilson], Temporary Autonomous Zones (Autonomedia, 1991).  https://en.wikipedia.org/wiki/Temporary_autonomous_zone.

[4] Boyd, Andrew, Mitchell, Dave Oswald, Beautiful Trouble: A Toolbox for Revolution (OR Books, 2012).

[5] https://blog.burningman.com/2013/11/tenprinciples/how-the-west-was-won-anarchy-vs-civic-responsibility.

[6] Haastattelu filmissä Spark: A Burning Man Story (Spark Pictures, 2013); see http://www.sparkpictures.com.

[7] Illalliskeskustelu kirjoittajan ja Larry Harveyn välillä Lontoossa. Viitaten debattiin “vapaudesta”, joka syntyi vuoden 1996 tapahtumien jälkeen, hän sanoi minulle: “Loppujen lopuksi Burning Man liittyy vapauteen. Kukaan ei menettänyt vapauttaan, kun me asetimme sääntöjä estääksemme ihmisten ajamisen toistensa päältä autiomaassa.” Me keskustelimme siitä, että hobbesilainen vapaus on absoluuttista, kun taas lockelainen vapaus  (kuten hänen teoksessaan Second Treatise on Civil Government puhutaan) sanoo, “Mutta vaikka tämä on vapauden tila, se ei ole kuitenkaan käyttöluvan tila.”

[8] Keskustelu Daniel Aizenmanin kanssa, joka on LEED AP arkkitehtifirma Stantec ViBEssa, joka loi Boulderin kauppakeskuksen. Aizenman ja minä I puhuimme siitä mikä tekee tällaisista tiloista menestyksiä ja miksi ne epäonnistuvat.

[9] Fred A. Bernstein, “Rod Garrett, the Urban Planner Behind ‘Burning Man’: Its Leadership Lessons, Its Changing Face,” The New York Times, August 28, 2011, http://www.nytimes.com/2011/08/29/arts/rod-garrett-the-urban-planner-behind-burning-man.html.

[10] Larry Harveyta lainattu Timen Burning Man mini-dokumentissa, 2009. Haastattelu https://www.youtube.com/watch?v=EWzohQ1IwB0, kohta 5:40.

[11] Yksityinen keskustelu kirjoittajan kanssa. Kts. Hobbsin puhe Catalyst Creative -sarjassa Downtown Las Vegasissa 27.3.2014, tapahtuma jonka on tuottanut yhdessä Downtown Project ja Burning Man. Kts. American Steelin Karen Cusoliton esitys.

[12] Turner, Victor, “Liminal to Liminoid in Play, Flow, and Ritual: An Essay in Comparative Symbology,” Rice University Studies, 60(3) (1974), pp. 53-92.

[13] Lainattu John Seely Brownin blogissa, helmikuu 2014, http://www.johnseelybrown.com/newsletter_feb14.html.

[14] Kirjoittajan haastattelu Carmen Muakin kanssa, Las Vegas, 2014.

[15] Keskustelu Larry Harveyn kanssa, Lontoo, helmikuu 2014.

Lähde: https://www.bollier.org/blog/burning-man-commons

Monia aikamme kriisejä ratkoessamme, meillä on vastassamme pulma, johon ei ole olemassa helppoa ratkaisua: Miten voimme kuvitella ja rakentaa radikaalisti erilaista järjestelmää samalla, kun elämme sellaisen vallitsevan järjestelmän asettamissa rajoitteissa, joka vastustaa aggressiivisesti muutosta? Haasteemme ei ole ainoastaan houkuttelevien vaihtoehtojen artikulointi, vaan myös uskottavien strategioiden identifiointi, joilla ne toteutetaan.

Uskon, että yhteisvauraudella — joka joskus oli paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — on suuri lupaus tästä pulmasta yli pääsemiseksi. Yhteismaa on enemmän kuin poliittinen filosofia tai agenda, yhteismaa on aktiivinen, elävä prosessi. Se on vähemmän substantiivi kuin verbi, koska kyse on pääosin yhteistekemisen sosiaalisista käytänteistä — keskinäisen tuen, konfliktin, neuvottelun, kommunikoinnin ja kokeilemisen teoista, joita tarvitaan luomaan systeemit, joilla hallinnoidaan yhteisiä resursseja. Tämä prosessi sekoittaa tuotantoa (omatoiminen käyttöönotto), hallinnointia, kulttuuria ja henkilökohtaisia intressejä yhdeksi integroiduksi järjestelmäksi.

Tämä essee tarjoaa karkean yleissilmäyksen yhteisvaurauteen, yhteistekemiseen ja niiden suureen potentiaaliin uuden yhteiskunnan rakentamiseksi. Selitän muutoksen teorian, joka liikuttaa niin monia kommonereja, erityisesti heidän yrittäessään toppuutella kapitalistisia markkinoita, muuttua luonnonjärjestelmien isänniksi ja keskinäistää yhteisten resurssien hyötyjä. Tässä artikkelissa kuvataan yhteismaaperustainen neoliberaalin talouden ja politiikan kritiikki; visio sille miten yhteisvauraus voi saada aikaan ekologisesti kestävämmän, humaanimman yhteiskunnan; ne suuret ekonomiset ja poliittiset muutokset, joita kommonerit tavoittelevat; sekä pääasialliset keinot, joilla niitä tavoitella.

Viimeisenä tarkastelen spekulatiivisesti joitain yhteisvaurauskeskeisen yhteiskunnan implikaatioita markkina/valtioliitolle, josta tällä hetkellä “systeemi” koostuu. Miten yhteisvaurauden jakamisen ja hallinnoinnin maailma muuttaa politiikkaa?  Miten se voisi puuttua toisiinsa kytkeytyviin patologioihin, joita ovat hellittämätön talouskasvu, yritysten keskittynyt valta, kulutushakuisuus, kestämätön velkaantuminen ja ekologisen tuhon kärjistyminen?

Commons-liikkeen tavoitteet

Ennen yhteismaan systemaattisempaa esittelyä, sanon tässä selvästi mitä yhteisvaurausliike pyrkii saamaan aikaan. Kommonerit keskittyvät saamaan takaisin “yhteisen varallisuutensa”, sekä aineellisessa että poliittisessa mielessä. He haluavat kumota valloillaan olevan yhteisten resurssien yksityistämisen ja marketisaation — joka ulottuu maista ja vesistöistä aina tietoon ja urbaaneihin tiloihin — ja ottaa uudelleen kontrolliin suuremmalla osallisuudella nuo resurssit ja yhteisön elämä. He haluavat tehdä tietyistä resursseista luovuttamattomia — suojattuja markkinoilla myynniltä ja tuleville sukupolville säilytettyjä- Tämä projekti, markkinoiden aitaamisten kääntäminen ja yhteismaan keksiminen uudelleen, pyrkii saamaan aikaan sen missä valtionsääntely on yleisesti ottaen epäonnistunut: kestämättömän markkinakäyttäytymisen väärinkäytösten tehokkaassa sosiaalisessa kontrollissa.

Vaikka sitoutumisen ehdot vaihtelevat, lukemattomat aktivistiyhteisöt ympäri maailman ovat näyttelemässä tätä neoliberaalillle taloudelle kohdistetun vastarinnan draamaa ja yhteisvaurausperustaisten vaihtoehtojen luomista. Vastarinnan ja yhteistekemisen olennainen samankaltaisuus ei ole aina ilmiselvä, koska konflikteja esiintyy monilla eri tasoilla (eli paikallisella, alueellisella, kansallisella ja ylikansallisella); monimuotoisissa resurssialueilla ja omaa toimintaa koskevissa selosteissa, jotka saattavat käyttää tai sitten ei commons-liikkeen kieltä. Kuitenkin on olemassa toisinajattelua suuria narratiiveja vastaan, jotka puhuvat vapaan markkinan ideologiasta ja sen lähes teologisesta uskomuksesta “itse tehtyyn” individualismiin, laajentuviin yksityisomistuksen oikeuksiin, jatkuvaan talouskasvuun, valtion sääntelyn purkamiseen, pääomavetoiseen teknologiseen innovaatioon ja konsumerismiin. Kommonerit pitävät tätä uskomusjärjestelmää välistävetävän markkinatalouden koneistona, systeeminä joka tuhoaa ekosysteemit, vaarantaa demokratian, vie vallan pois yhteisöiltä ja riistää yksilöitä, erityisesti köyhiä ja haavoittuvaisia.

Mutta sen sijaan, että keskityttäisiin perinteisiin poliittisiin kanaviin, jotka tuppaavat olemaan rakenteellisesti peukaloitu systeemistä muutosta vastaan, kommonerit keskittyvät enemmän luomaan omia vaihtoehtoisia järjestelmiä markkinoiden ja valtion ulkopuolelle. Ei sillä, että he olisivat hylänneet perinteisen politiikan ja sääntelyn itsepuolustuksen tai edistysmielisen muutoksen keinoina; kyse on vain siitä, että he tunnustavat vaalipolitiikan ja politiikkavetoisten ratkaisujen sisäänrakennetut heikkoudet, aikana jolloin nämä kaikki kanavat ovat niin korruptoituneita. Parhaimmissakaan olosuhteissa perinteiset poliittiset järjestelmät tuppaavat olemaan legalistisia, kalliita, asiantuntijavetoisia, byrokraattisen jäykkiä ja poliittisesti korruptoitavissa, mikä tekee niistä vihamielisiä välikappaleita vakavalle “ruohonjuuritasolta” lähtevälle muutokselle.

Sen sijaan kommonerit ovat keskittyneet kaivertamaan suojattuja tiloja omille aloitteilleen, ollen tekemisissä politiikan kanssa silloin, kun se on poliittisesti tarpeen tai mahdollista. Valtion auktoriteetteihin takaajina tai heidän intressien hoitajina vetoamisen sijaan kommonerit yleensä mieluummin tavoittelevat suoraa suvereniteettiä ja kontrollia elämän piireistä, jotka heille ovat merkityksellisiä: kaupungeistaan, naapurustoistaan, ruoasta, vedestä, maasta, informaatiosta, infrastruktuurista, luotosta ja rahasta, sosiaalipalveluista ja monesta muusta. Riippumattoman yhteistekemisen prosessilla itsessään on useita hyötyjä. Yhteisvaurauspohjaisten järjestelmien ylivertaisuutta esittelemällä (esim. avoimen lähdekoodin ohjelmistokehitys, paikallinen ruoantuotanto, osuuskunnat, vaihtoehtovaluutat) yhteistekeminen luo puoliriippumattomia, sosiaalisesti tyydyttäviä vaihtoehtoja pääomavetoisille markkinoille.

Yhteismaan perustavanlaatuisempi vaikutus saattaa olla kulttuurillinen. Yhteistekeminen elävöittää ihmisten sosiaalisia yhteyksiä toisiinsa ja “luontoon”. Se auttaa rakentamaan uusia toiveita ja identiteettejä. Antamalla ihmisille merkittäviä uusia henkilökohtaisia toimintamahdollisuuksia, jotka menevät paljon pidemmälle kuin kuluttajan, kansalaisen ja äänestäjän roolit, yhteisöllisyys tuo ihmisille uusia sosiaalisia rooleja, jotka ilmentävät terveitä kulttuurisia arvoja ja joihin liittyy sekä vastuuta että oikeutta. Aikana jolloin markkinakulttuuri on kaikkialla ja tungettelevaa, yhteistekeminen vaalii uusia sosiaalisia tiloja ja ruokkii sisäisiä, subjektiivisia kokemuksia, jotka liittyvät paljon enemmän ihmisten oloihin ja yhteiskunnalliseen muutokseen kuin manipuloiva brändäys tai markkinakulttuurin voimat vievät spektaakkelit. Yhteistekemisen todellinen merkitys ei välttämättä olekaan kiveenhakatussa filosofisessa näkökannassa tai poliittisessa agendassa, vaan menestyneen yhteismaan aktiivisessa rakentamisessa. Kommonerit olisivat samaa mieltä konseptuaalitaiteilija Jenny Holzerin kanssa: “Toiminta saa aikaan enemmän ongelmia kuin sanat.”

Yhteismaan idea on sekava monille nykypäivän tarkkailijoille, koska termi “yhteismaa” tuntuu merkitsevän niin montaa asiaa. Tämä on peräisin sekä historiallisesta pilkasta —  “yhteismaan tragedian” taru — sekä termin legitiimistä monimerkityksellisestä käytöstä. Ennen kuin jatkamme, on tärkeää selkiyttää yhteisten kieltä. Käyttämämme sanat eivät ainoastaan ole deskriptiivisiä, vaan myös evokatiivisia ja performatiivisia — eli, ne ovat identiteetin merkkejä, tapa ilmaista tunteita sekä työkalu ihmiskohortin määrittämiseksi kulttuurillisesti. Yhteismaan kumouksellisen, strategisen voiman ymmärtämiseksi täytyy ensin ymmärtää sanan “yhteismaa” sekavaa modernia käyttöä.

Yli 40 vuoden ajan koulutettu kansanosa on pitänyt yhteismaata epäonnistuneena hallintaregiiminä, joka on liitetty valtion pakkoon. Tämä idea voidaan jäljittää biologi Garrett Hardinin kuuluisaan esseeseen vuodelta 1968 “The Tragedy of the Commons”, lyhyeen Science-lehden tekstiin. Hardin esitteli yhteisen laidunmaan vertauskuvan, jossa yhdelläkään paimenella ei ole “rationaalista” insentiiviä rajoittaa karjansa laiduntamista. [1] Tästä seurannut väistämätön lopputulos oli, että jokainen paimen itsekkäästi käytti yhteistä resurssia niin paljon kuin mahdollista, mikä väistämättä johtaa sen ylikäyttöön ja loppumiseen — niinkutsuttuun “yhteismaan tragediaan”. Paras ratkaisu hänen mukaansa oli laittaa omistusoikeus resurssille.

Yhteismaa — samanaikaisesti paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — tuntuu lupaavan paljon.

Oikeasti Hardin ei kuvannut yhteismaata, vaan avoimen pääsyn järjestelmää, jossa kaikki on vapaasti käytettävissä. Yhteismaassa on erillinen yhteisö, joka hallitsee resurssia ja sen käyttöä. Kommonerit neuvottelevat omista pääsy- ja käyttösäännöistään, jakavat vastuita ja oikeuksia, asettavat tarkkailujärjestelmiä identifioimaan ja rankaisemaan vapaamatkustajia kaiken muun toiminnan lisäksi yhteismaan ylläpidon parissa.

Yhteismaatutkija Lewis Hyde on kiehtovasti kutsunut Hardinin “tragediateesiä” seuraavasti: “Hallitsemattomien, Laissez-Faire, Yhteenniputettujen Resurssien Tragedia, Joihin on Pääsy Ei-kommunikoivilla, Omaa Etua Tavoittelevilla Henkilöillä” [2].

Professori Elinor Oström, Indianan yliopiston politiikantutkija auttoi pelastamaan yhteismaan unohdukselta, jonne valtavirran taloustieteilijät olivat sen upottaneet. Uransa aikana 1970-luvulta hänen kuolemaansa asti vuonna 2012 Oström on dokumentoinut monia tapoja, joilla sadat yhteisöt, suurimmaksi osaksi maaseudulla köyhemmissä maissa, voivat hallinnoida luonnonvaroja kestävästi. Empiirisenä huomiona yhteismaa voi toimia, ja toimiikin hyvin. Keskeinen ongelma, johon Oström kykeni ottamaan kantaa, oli “miten päämiesten ryhmä, jotka ovat toisistaan riippuvaisessa tilanteessa, voivat organisoida ja hallinnoida itsensä saamaan jatkuvaa yhteistä hyötyä, kun kaikkien riskinä on vapaamatkustaminen, vastuunpakoilu tai muuten vain opportunistinen käyttäytyminen.” [3]

Ostrom vuoden 1990 merkkipaaluteoksessaan Governing the Commons identifioi kahdeksan keskeistä “design-periaatetta” onnistuneelle yhteismaalle. Hänen muut kirjansa tutkivat muunmuassa tapoja monipuolistaa ja sisäkkäistää hallintoa (jota hän kutsui “polyarkiaksi”) voimaannuttamaan alhaalta-ylös -aloitteita ja -päätöksentekoa. [4] Tästä työstä Oström voitti taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2009, ensimmäisenä palkinnon saaneena naisena. Heti finanssikriisin jälkimainingeissa Nobelin palkintokomitea on saattanut toivoa näyttävänsä miten sosiaaliset suhteet ovat merkittävässä roolissa taloustieteessä persoonattomina markkinoiden transaktioina. Oströmin tutkimus loi perustan hänen uudelleenkonseptualisoinnille sekä taloustieteen analyysista että yhteismaan roolista siinä — ottamatta seuraavaa askelta: poliittinen mukanaolo.

Tähän mennessä olen käsitellyt kahta erillistä diskurssin tasoa yhteismaahan liittyen — yhteismaa hallitsemattomana resurssina (Hardin) ja yhteismaa sosiaalisena instituutiona (Oström). Tähän päivään mennessä useimmat valtavirran poliitikot ja ekonomistit tuppaavat näkemään yhteismaan Hardinin tavoin, käyttämättömänä, omistamattomana resurssina. Mutta tämä muotoilu epäonnistuu tunnustamaan yhteismaan todellisuuden dynaamisena, kehittyvänä sosiaalisena toimintana: yhteistekemisenä. Käytännössä yhteismaa koostuu resurssin lisäksi yhteisöstä, joka hallinnoi resurssia keksimällä omat sääntönsä, perinteensä ja arvonsa. Kaikkia kolmea tarvitaan.

Yhteismaa tulee ymmärtää elävänä luovien agenttien sosiaalisena järjestelmänä. Tämä kolmas diskurssin taso on perinteisille akateemikoille levottomuutta herättävä, koska se siirtää koko keskustelun pois tutusta Homo economicukseen perustuvasta ekonomistiviitekehyksestä ja avaa oven antropologian, psykologian, sosiologian, maantieteen ja muiden ”pehmeiden” humanististen tieteiden oikuille. Tämä tekee siitä vaikeampaa rakentaa siistejä, numeerisia, mekaanisia malleja, joita ekonomistit ja lainsäätäjät niin kovin arvostavat. Kun on niin monia omaleimaisia paikallisia, historiallisia, kulttuurillisia ja intersubjektiivisia asiaan vaikuttavia tekijöitä, on lähes mahdotonta tarjota universaalia ja standardia yhteismaan typologiaa.

Commons-diskurssi pyrkii suoraan sanottuna pelastamaan inhimillisen olemassaolon ja sosiaalisen järjestäytymisen sotkuisen todellisuuden tavanomaisen taloustieteen, byrokraattisten järjestelmien ja koko nykyajan valheellisilta säännönmukaisuuksilta ja maailmankuvalta. Monimutkainen todellisuus on, että yhteismaa syntyy aina kun tietty yhteisö päättää, että se haluaa hallinnoida resurssia kollektiivisesti, painottaen vapaata pääsyä, käyttöä ja pitkäaikaista kestävyyttä. Tämä voi tapahtua lukemattomin ennustamattomin tavoin. Olen hämmästyneenä havainnut esimerkiksi yhteisöllisen teatterin, avoimen lähdekoodin mikroskopian, avoimen lähdekoodin kartoituksen humanitaarisen pelastustoiminnan ja maahanmuuttajien vieraanvaraisuuden ympärillä pyöriviä yhteisöjä. Jokainen näistä “maailman luovasta” yhteisöstä pyörii omilla arvoillaan, perinteillään, historiallaan ja intersubjektiivisuudellaan. Kun ne “nähdään sisältäpäin”, jokainen yhteismaa tulee nähdä sosiaalisesti omintakeisena.

Kun me tunnustamme, että yhteismaan ontologiset premissit merkkaavat ja että nuo premissit saattavat vaihdella suurestikin, me astumme yhteiskunnallisten ilmiöiden uudenlaiseen kosmologiana. Yhteismaan ja kontekstin välillä olevat rajat alkavat häilyä (niinkuin voisi olettaa sosioekologisissa järjetelmissä, esimerkiksi). Yhteiskuntatieteilijät kohtaavat hankalia metodologisia haasteita määritellessään, mitkä tekijät määrittelevät tiettyä yhteisöä ja mitkä ovat satunnaisia. Uskon, että yhteismaata voidaan ymmärtää vain holistisena elävänä järjestelmänä, ja se vaatii uudenlaisia heuristisia metodeja ja muotteja, kuten Christopher Alexanderin idea mallien kielestä. [5]

Yhteisten ontologinen vaihtelevuus on huikean raivostuttavaa ja käsittämätöntä ekonomisteille ja muille, jotka elävät modernistisessa maailmankuvassa, minkä takia useimmat heistä jankkaavat yhteismaan olevan yksinkertaisesti pelkkä resurssi. Aivan kuin he eivät kykenisi suodattamaan ideaa siitä, että kaikkea ei voi kivasti luokitella standardeihin, universaaleihin kategorioihin, mikä on neoliberaalin markkinakulttuurin sine qua non.

Mutta yhteismaan maailmassa tuo on juuri kaiken pointti — rakentaa ihmistiloja, joissa paikalliset, erilaiset ja historialliset merkkaavat. Uniikit kokemukset, kansanomaiset traditiot, kulttuurilliset arvot ja maantieteet tulee tunnustaa ja etuoikeuttaa. Yhteismaa on siten kieli ja sosiopoliittistaloudellinen projekti, jolla kunnioitetaan eletyn kokemuksen erikoisuutta — ja kunnioitetaan sellaisen erikoisuuden generatiivista ja inhimillistä arvoa. Alkuperäiskansojen yhteismaa on varsin erilainen urbaaniin yhteismaahan verrattuna, ja molemmat niistä eroavat esim. Wikihousen design-yhteisöstä. Ja kuitenkin ne ovat kaikki yhteismaata. Yhteisvauraus, Arturo Escobarin sanoin, osoittaa “pluriversumiin”. [6] Kuten uusi evoluutiotieteilijöiden sukupolvi on tajuamassa, tämä on ihmislajin perustodellisuus: yhteinen DNA, joka ilmentää itseään monien eri paikallisten adaptaatioiden avulla. Poislukien neoliberalismi, mikseivät taloudelliset ja poliittiset instituutiomme voi heijastella tätä faktaa?

Voitaisiin sanoa, että yhteismaan paradigma pyytää meitä ylittämään tärkeän ontologisen rajapinnan — mutta valtavirran poliittiset ja taloudelliset toimijat lännen teollisissa yhteiskunnissa vimmatusti kieltäytyvät niin tekemästä. Me näemme tämän lännen haluttomuudessa tunnustaa “luonnon oikeuksia”, “biokulttuurillisia protokollia” ja paikallisyhteisöjen itsemääräämisoikeutta (ja jopa kansallisvaltioille kauppasopimukset pyrkivät asettamaan demokraattisia rajoja markkinoiden investoinneille). Yhteismaa nimeää joukon sosiaalisia arvoja, jotka sijaitsevat markkinahinnan ja yksityistämisen ulkopuolella. Ne kunnioittavat epämuodollisia, sukupolvien välisiä, ekologisia ja jopa kosmisia todellisuuksia, joita rationaalisen toiminnan teoria taloustieteessä tai esimerkiksi neodarwinistiset vain-vahvin-selviää -narratiivit, jotka neoliberaalia taloustiedettä värittävät, eivät voi ymmärtää.

Tässä mielessä yhteismaa haastaa liberaalin byrokraattisen valtion ja perinteisen tieteen maailmankuvan, jotka molemmat pitävät ekosysteemejä ja ihmisiä enemmän tai vähemmän vaihdettavissa olevana ja hyödykkeellistettävänä resurssina. Työtämme pidetään “ihmisresurssina”, sitä pitää ostaa ja hallita; mehiläisen pölyttämistä pidetään hinnoiteltavissa olevana “luonnon palveluna”; jopa elämänmuodot voidaan patentoida ja omistaa.

Vaatimalla elävien järjestelmien luovuttamattomuutta ja niiden luontaista (ei-kaupattavaa, jaettua) arvoa yhteismaa esittää radikaaleja järjestelmämuutoksia koskevia vaatimuksia, jotka eivät ole vain poliittisia ja taloudellisia vaan myös kulttuurisia ja ontologisia.

Miksi yhteismaadiskurssilla on merkitystä

Olen läpikäynyt yhteismaadiskurssin modernia historiaa, koska se auttaa meitä ymmärtämään “muutoksen teoriaa”, jota yhteismaaliike pyrkii saamaan aikaan. Yhteismaan kieli on, ensinnäkin, väline, jolla suunnataan ihmisten huomio ja ymmärrys uudelleen. Se auttaa nimeämään ja valaisemaan markkinoiden aitaamisen todellisuutta ja yhteistekemisen arvoa. Ilman yhteismaakieltä nämä kaksi yhteiskunnallista todellisuutta pystvät kulttuurillisesti näkymättöminä ja vähintäänkin marginalisoituina — ja täten poliittisesti merkityksettöminä.

Yhteismaadiskurssi tarjoaa tapoja esittää moraalisia ja poliittisia väitteitä, jotka perinteinen politiikan diskurssi tuppaa sivuuttamaan tai hiljentämään. Käyttäen yhteismaan konsepteja ja logiikkaa voidaan tuoda esiin uudenlainen kommonerien kohortti, jotka pystyvät tunnistamaan keskinäiset yhtäläisyytensä ja yhteisen agendan. He voivat helpommin esittää omat suvereenit arvonsa ja prioriteettinsa systeemin termein. Koherentti filosofinen yhteismaan narratiivi on enemmän kuin intellektuaalinen mukavuus, se auttaa estämään pääomaa asettamasta intressejä vastakkain: luonto vastaan työvoima, työvoima vastaan kuluttajat, kuluttajat vastaan yhteisö. Yhteismaan kielen ja kokemuksien avulla ihmiset voivat alkaa liikkua pois rajoittavista yhteiskunnallisista “työntekijän” ja “kuluttajan” rooleista ja elää integroidumpaa elämää kokonaisena ihmisolentona. Sen sijaan, että alistuttaisiin hajoita-ja-hallitse -taktiikoille, joita pääoma käyttää neutraloimaan muutosvaatimukset, yhteismaan kieli tarjoaa holistisen vision, joka auttaa monenlaisia markkinoiden väärinkäytösten uhreja tunnustamaan yhteisen uhriutumisen, kehittämään uudenlaista narratiivia, vaalimaan uusia solidaarisuuden linkkejä ja — toivottavasti — rakentamaan toimivien vaihtoehtojen kokoonpanoja, jotka toimivat erilaisella logiikalla.

Yhteismaadiskurssin potentiaalia vaikuttaa muutokseen ei tulisi aliarvioida. Näen surullisen kirkkaan vastaesimerkin kustannushyötydiskurssissa, jonka amerikkalainen teollisuus onnistui 1980-luvulla tekemään alan oletusmetodologiaksi ympäristö-, terveydenhuolto- ja turvallisuusmääräysasioissa. Tämä juoni kuohitsi joukon yhteiskunnallisia, eettisiä ja ympäristöllisiä lakeja mädättämälllä ne markkinatalouden ja kvantifikaation kielellä. Diskurssi käytännössä peitti alleen monia lainsäädännön elementtejä ja muutti lainsäädännön yleistä kuvaa. Näen yhteisvaurausdiskurssin samanlaisena epistemologisena väliintulona: systeeemisenä tapana saada haltuun yhteiskunnalliset, ekologiset ja eettiset arvot, joilla hallinnoida yhteistä varallisuuttamme.

Kuten yllä esitetystä käy ilmi, yhteismaaliike pyrkii muuttamaan koko tapamme käsittää “talouden”. Sen sijaan, että “markkinoita” pidettäisiin autonomisena, “luonnollisena” piirinä yhteiskunnassa, joka jollain tavalla on olemassa Maapallon luonnonsysteeemien ja sosiaalisten tarpeidemme ulkopuolella, kommonerit pyrkivät integroimaan sosiaalisen, ekologisen ja taloudellisen. Karl Polanyi merkkipaaluteoksessaan The Great Transformation selitti kuinka markkinakulttuuri 1600-1800 -luvuilla syrjäytti vähitellen sukulaisuuden, tavat, uskonnon, moraalin ja yhteisön ja siitä tuli yhteiskunnan ensisijainen järjestysperiaate. [7] Tuo muutos tulee kääntää; suitsimaton pääoma ja markkinat tulee upottaa yhteiskuntaan uudelleen ja tehdä vastuunalaiseksi sille. Meidän tulee tehdä pääomasijoituksista, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta jne. alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Yhdessä liittolaisliikkeiden kanssa yhteismaaliike pyrkii kehittämään instituutioita ja normeja jälkikapitalistiselle, kasvun jälkeiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämä tarkoittaa markkinaperustaisten vaihtoehtojen monokulttuurin uhmaamista rikkaammalla, elinvoimaisemmalla tunteella ihmisten mahdollisuuksista kuin ne, joita tuottaja/kuluttaja kaksikko tarjoaa. Silke Helfrichin kanssa kirjoittamani kirja Patterns of Commoning läpikäy useita kymmeniä kiinnostavia, onnistuneita yhteismaita, jotka ammentavat eri ihmiskyvyistä ja yhteiskuntamuodoista. Näihin kuuluu yhteismetsät, paikallisrahat, Fab Labit, kunnalliset vesikomiteat, paikallista perhemaataloutta tukevat viljelymaaomaisuuden säätiöt, alkuperäiskansojen biodiversiteettiä isännöivät “biokulttuuriperintöalueet”, permakulttuuri, yhteisvaurausperustaisille yrityksille administratiivista/juridista tukea tarjoavat “omni-commons” -rakenteet ja paljon muuta. [8]

Sellaisia keskitettyjä elinkeinojärjestelmiä tulee kehittää ja laajentaa. Ne edustavat sosiaalisesti ja ekologisesti hyväntahtoisia vaihtoehtoja velkavetoiselle taloudelle, joka perustuu loputtomaan markkinakysyntään. (Lyhyt sivuhuomio: juridiset ja organisatoriset muodot eivät takaa kapitalismin logiikan rikkomista — ei tarvitse kuin katsoa monien osuuskuntien romahtamista managerialismiin ja korporaatiotoiminnaksi. Silti sellaiset muodot voivat tarjota potentiaalin siirtyä hyväntahtoisempiin kulutusmuotoihin, jos ei suoraan kulutuksen jälkeisiin yhteiskunnan tapoihin.) Toivoa on myös monen sidosryhmän osuustoimintamallissa, joka menestyksekkäästi tarjoaa sosiaalipalveluja ihmisille Quebecissa, Italiassa ja Japanissa. Osuustoiminnan muotoja tulee ottaa mukaan täydentämään yksityisomisteisia digitaalialustoja, joita nyt dominoi Facebook, Uber, Lyft, Airbnb, Task Rabbit, Mechanical Turk ja muut “jakamistalouden” firmat (eli mikrovuokraus ja mikrotyön markkinat), jotka yksityistävät ja monetisoivat sosiaalisen yhteistyön hedelmiä. Suuri uusi projekti keksiä yhteistyömallit uudelleen verkkoalustoille julkaistiin “Platform Cooperativism”-konferenssissa New York Cityssa marraskuussa 2015. [9]

Kommonerit ympäri maailman ovat kehityksen kärjessä ajamassa useita tärkeitä institutionaalisia innovaatioita, jotka pyrkivät korvaamaan välistävetävät yksityisomisteiset markkina-alustat ja korporaatiorakenteet. Näihin kuuluu:

• Avoimen arvon verkostot kuten Sensorica ja Enspiral, jotka toimivat yhteistyöperustaisina digitaalisina “kiltoina” yrittäjille ja sosiaalisesti samanmielisille kommonereille.
• Ostoklubit ja tuotanto-/toimitusketjujen uudelleenjärjestelyt molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Esimerkkeihin kuuluu Italian solidaarisuustalouden kehittämä vaatetuotantojärjestelmä ja Fresno [California] Commons, joka keksii uudelleen alueellisen ruoantuotantoketjun yhteisvaurausperustaisella säätiöllä.
• Valtion rekisteröimät sidosryhmäsäätiöt, jotka keskinäistävät valtion omistamien resurssien tulovirrat (Alaska Permanent Fund ja uudet Peter Barnesin ehdottamat mallit).
• Avoimen lähdekoodin ohjelmointiyhteisöt, jotka jakavat lähdekoodia vapaasti ja joita joskus johtaa alan säätiöt, joiden johdossa on yhteisön kunnioittamat vanhimmat.
• Globaali vertaistuotannon design ja paikalliset valmistusyhteisöt, jotka luovat modulaarisia, matalan budjetin autoja, maatalouskoneita, huonekaluja ja muita aineellisia tuotteita.

Tulevaisuudessa monet teknoalan toimijat odottavat avoimissa verkostoissa toimivien hajautettujen autonomisten organisaatioiden olevan mahdollisia, kiitos “lohkoketjutilikirjan”, Bitcoinin mahdollistavan softainnovaation. Lohkoketjuteknologia mahdollistaa ihmisten validoida yksittäisen digitaalisen tiedon (esim. bitcoin, dokumentti, digitaalinen identiteetti) ilman tarvetta kolmannelle osapuolelle kuten pankille tai valtion virastolle. Demokratisoimalla itseorganisoituneiden ryhmien kyky autentikoida digitaalinen identiteetti (sen sijaan että olisi pakko luottaa esim. Facebookkiin tai Twitteriin) kommonerit voivat käyttää lohkoketjuteknologiaa antamaan tiettyjä oikeuksia jäsenilleen, mikä johtaa uudenlaiseen hajautettuun, itsehallinnoituun järjestäytymiseen. Lohkoketju voi antaa alkeellisen (tai myöhemmin hienostuneen) viitekehyksen verkostoperustaisille “älysopimuksille”, jotka voivat mahdollistaa monenlaiset eri kollektiivisen hallinnon muodot. Se voi toimia myös kirjanpitoinfrastruktuurina arvon jakamiselle digitaaliseen yhteismaahan osallistuneiden kesken. [10]

Merkittävä ratkaisematon ongelma monille näistä yhteisvaurausperustaisista instituutioista on kuitenkin pääsy luottoon ja tulovirtoihin. Perinteiset pankit ja rahoitusinstituutiot, jopa yhteiskunnalliset ja eettiset pankit pitävät vaikeana antaa lainoja yhteisvauraudelle, joka ei tavoittele voittoa kaupallisen yrityksen muodossa. Designin ja valmistuksen open source -ekosysteemi, esimerkiksi, ei voi tarjota mitään aineetonta omaisuutta pankille lainan vastineeksi, ja niin heidän “tuotteensa” — polttoainetehokkaat, kaikille saatavilla olevat autot tai halvat, paikallisesti hankittavat maatalouskoneet — eivät voi saada pääomaa, jolla laajentaa toimintaa. Onneksi monet lähes unohdetut historialliset osuustoimintarahoituksen mallit ollaan jälleen löytämässä uudelleen ja sekoittamassa uuteen teknologiaan yhteismaan tueksi. Näihin kuuluu uudenlaiset tee-se-itse -luottojärjestelmät, vaihtoehtovaluutat ja joukkorahoitusalustat kuten Goteo Espanjassa. Nollakorkoinen luotto, jollaista JAK Bank on kehitellyt Ruotsissa, otetaan käyttöön paikallisiin siirtymätalouksiin, kun taas toiset kokeilevat uuden tyyppisillä yhteisvaurauden joukkorahoitusjärjestelyillä. [11]

Pointti tässä on, että on syntymässä jälkikapitalistinen visio rahoitukselle ja rahalle. Itseorganisoitunut yhteismaa tulee luomaan oman arvokirjanpito- ja vaihdantajärjestelmänsä, mm. valuutat ja luoton, jotka mahdollistavat niiden ohittaa monet perinteisen velkavetoisen lainaamisen ja markkinatuotannon patologiat. Meidän tulee tehdä pääomasijoittamisesta, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta ja muusta alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Samanaikaisesti monet olemassaolevat rahoitusinstituutiot voitaisiin laajentaa täydentämään ja tukemaan tätä nousevaa sektoria. Kansallispankit, kuten sellaiset kuin Pohjois-Dakotan osavaltiossa on perustettu, voivat tarjota halpaa luottoa erilaisiin sosiaalisiin ja ekologisiin tarpeisiin. Yhteisökehitysrahoituksen instituutiot ja sosiaaliset ja eettiset pankit kuten Banca Populare Etica Espanjassa ja Italiassa voivat myös tarjota rahoitusta yhteismaataloudelle. On vielä paljon tehtävää tämän yritysten hajanaisen sekamelskan yhteennitomiseksi integroidummaksi ja kehittyneemmäksi yhteisvauraussuuntautuneeksi rahoitusinfrastruktuuriksi. Mutta perinteiset pankki- ja rahalaitokset alkavat hajota kapitalismin ristiriitojen painosta, ja kun uudet digitaaliteknologiat ja yhteisvaurauteen perustuvat yhteisöt esittelevät uusia yhteistyövaihtoehtoja, uuden sukupolven keskinäistetty rahoitus lupaa paljon. [12]

Erillinen, mutta asiaan liittyvä poliittinen linjaus on kommonerien näkemä tarve kaapata uudelleen yksityiseltä puolelta julkinen (valtion) kontrolloima kyky luoda rahaa niin, että raha on käytössä kansaa palvelemassa demokraattisesti määritettyihin tarpeisiin eikä niinkään kaupallisten lainaajien varsin kapeakatseisiin liikevoiton tuottotavoitteisiin. [13]

On syytä painottaa suuren, monipuolisen yhteisvaurausperustaisen tuotannon roolia, joka perustuu epäsuoraan vastavuoroisuuteen markkinoiden sijaan. Aikapankkeihin, open source -verkostoihin, oppimisyhteisöihin ja taideyhteismaahan osallistuminen (vain muutama esimerkki mainitaksemme) yleensä ei perustu 1:1-vaihdantaan, vaan henkilökohtaisiin sitoumuksiin yhteisötasolla — “niputa yhteen ja jaa”-lähestymistapaan. Näitä viihtyisiä yhteisöjä (kuten Ivan Illich niitä kutsuu) usein holhotaan “kolmantena sektorina” tai “hyväntekemisenä”, vaikka ne ovat itse asiassa tuottavia työhevosia. [14] Ne tuottavat monenlaista palvelua hoivaavilla, inhimillisillä ja ei-kalliilla tavoilla, jotain mitä valtion ohjelmat ja markkinat eivät selvästikään osaa tehdä.

“Uusi talous”, jota kommonerit pyrkivät rakentamaan, ei ole niinkään talous sosiaalisen, taloudellisen ja itsehallinnollisen puolen hybridi. Useista esimerkeistä on nähtävässä, että siitä syntyvä talous on paljon enemmän läpinäkyvä ja yhteisöjen hallinnassa, joustava, paikallisesti reagointikykyinen ja pidetty luottamuksen arvoisena ja yhteiskunnallisesti huolehtivainen. Nämä yhteismaat ovat myös vähemmän taipuvaisia luomaan negatiivisia ulkoisvaikutuksia, joita markkinat rutiininomaisesti luovat.

Kommonerien suuri haaste on ottaa mallinsa käyttöön laajemmissa yhteistyötä tekevissä sosiaalisissa ekosysteemeissä. Niille on myös tärkeää listata valtio partnerinaan, jotta ne voivat tarjota juridisia viitekehyksiä yhteistekemiselle, tekniselle tuelle ja jopa epäsuorille subventioille. Koska olemassaolevat kansallisvaltiot saattavat olla haluttomia lähtemään tälle polulle (johtuen niiden historiallisista liitoista korporaatioeliittien kanssa), on varsin todennäköistä, että kaupungeista tulee keskeisiä toimijoita yhteismaaperustaisten innovaatioiden parissa — tämän vahvisti hyvin äskettäin pidettyyn kansainväliseen “The City as a Commons”-konferenssiin osallistuneiden kaupunkien tavallisten asukkaiden vankka monimuotoisuus. [15]

Sallikaa minun esittää menettelyyn liittyvä huomautus, jolla on strategisia vaikutuksia: monilla edistysmielisillä on taipumus olettaa, että valtion laki ja julkinen politiikka — ylhäältä alaspäin suuntautuvat järjestelmät — ovat tehokkain ja nopein tapa saada aikaan “järjestelmämuutos”. Olen eri mieltä. Nämä välineet ovat usein välttämättömiä, mutta niiden tehokkuus heikkenee nykyisessä verkottuneessa maailmassa. On erittäin vaikeaa saada aikaan muutosvoimaista muutosta perinteisten poliittisten instituutioiden avulla, joita nyt lamauttaa puolueiden umpikuja ja korkeat oikeuskäytännölliset esteet.

Näiden realiteettien ulkopuolella valtioiden välineellisyys on itse usein tehotonta, hidasta ja monesti se koetaan epälegitiiminä. Vuoden 2014 kirjassaan The Utopia of Rules, antropologiaktivisti David Graeber luetteloi keskitettyjen komentobyrokratioiden rajoitteita verkottuneena aikana. [16] Vasemmiston suurin epäonnistuminen on ollut sen kyvyttömyys esittää funktionaalisia, inhimillisen mittakaavan vaihtoehtoja, jotka voivat vaalia kansalaistoimintaa, osallisuutta ja innovaatioita: “vahvaa demokratiaa”, jolla on arkipäivän merkitystä ja vaikutusta. Pidän tätä läpitunkevana oivalluksena.

Yksi polku eteenpäin: “Seuraava systeemi” joutuu syleilemään vertaisten yhteistyötä hajautetuissa verkostoissa tehdäkseen työt, joita byrokratia ei onnistu hyvin tekemään. Kyse ei ole “valtionhallinnon uudelleenkeksimisestä”, vaan tuotannon, hallinnon ja ruohonjuuritason osallisuuden integroinnista uudenlaiseksi yhteisvaurausinstituutioiksi. Taloudelliset ja teknologiset trendit ovat selvästi menossa tähän suuntaan, todellisuus jonka on kuvannut Yochai Benkler kirjassa The Wealth of Networks; Jeremy Rifkin kirjassa Zero Marginal Cost Society; ja Michel Bauwens hänen monissa P2P Foundationin teksteissään wikissä ja blogissa [17] Verkostoperustainen tai sen avulla toimiva yhteismaa voi tarjota elintärkeää infrastruktuuria uuden osallistavan kontrollin ja keskinäistetyn hyödyn sosiaaliselle taloudelle. Miten koordinoida byrokraattisia järjestelmiä verkostopohjaisella yhteismaalla pysyy edelleen vaikeana haasteena, mutta monet “Valtio 2.0”-kokeilut tutkivat jo eri mahdollisuuksia.

Tässä kuvattu monien yhteismaapohjaisten innovaatioiden suuri hyve on, että ne eivät välttämättä vaadi valtion tai politiikan eteenpäinmenoa — ja täten ne voivat ohittaa perinteiset poliittiset tilat. Laki, politiikka ja hankintatoimi voivat varmasti edistää Yhteismaasektorin kasvua, ja joitain olemasssaolevia valtion politiikkatoimia, jotka etuoikeuttavat markkinavaihtoehdon ja kriminalisoivat yhteistekemisen, yksinkertaisesti pitää eliminoida. Ja rahoituksellinen tuki yhteismaalle pysyy tärkeänä ratkaisemattomana haasteena. Silti yhteismaaperustaisilla toimitus- ja palvelujärjestelmillä on suuria kyvykkyyksiä, joilla vastataan tarpeisiin innovatiivisilla tavoilla, joilla ei kasveta hierarkisesti skaalautumalla vaan pienemmän mittakaavan replikoi-ja-liittoudu -taktiikalla.

Yllä esitetyllä visiolla taloudellisesta toiminnasta selvästikin on pitkälle meneviä vaikutuksia eriarvoisuuteen, ekosysteemeihin, sukupuoli- ja rotusuhteisiin ja politiikkaan. Loput tästä esseestä käytetään esittämään miten yhteismaakeskinen yhteiskunta ratkaisisi nämä ongelmat.

Tulojen ja varallisuuden eriarvoisuus.Kun ihmisten perustarpeet on tyydytetty järjestelmällä, joka ei ole velkavetoinen ja liikevoittoa tavoitteleva, vaan markkinoiden ulkopuolella toiminvan yhteismaan avulla, on mahdollista leikata neoliberaalin kapitalismin tuottamia ääripään tulo- ja varallisuuseroja. Yhteistekemisen pointti on loppujenlopuksi epähyödykkeellistää tai keskinäistää tarpeiden tyydyttäminen niin, että se on saatavilla kaikille. Edesmennyt vaihtoehtoraha-asiantuntija Margrit Kennedy kerran arvioi, että jopa 50 prosenttia markkinoilla myytyjen perushyödykkeiden ja -palvelujen kustannuksista on velkaa. Jos perhe leikkaa riippuvuuttaan perinteisistä markkinoista ja luotosta, sen elinkustannukset voivat pienentyä dramaattisesti, myös sen haavoittuvaisuus petomaisille korporaatioille.

Päivittäisen elämän epähyödykkeellistäminen ja keskinäistäminen voi tapahtua monien yhteisvaurausperustaisten järjestelmien kautta: yhteisöjen maasäätiöt voivat ottaa maata pois markkinoilta pienentämäään asumiskuluja; osuustoiminnalliset rahoitusvaihtoehdot pienentävät altistumista korkeille koroille ja velalle; osuustoiminnalla tuotetut tuotteet ja palvelut vähentävät kuluja ja parantavat laatua; yhteisinfrastruktuuri (energia, liikenne, internet, sosiaalisen median alustat); avoimet ja yhteisvaurausperustaiset järjestelmät ohjelmistokehitykselle, datalle, informaatiolle, tieteelliselle tutkimukselle ja luovalle työlle.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo.Yhteismaan paradigma ei vastaa suoraan rotuun, etnisyyteen tai sukupuoliin liittyiviin eri huoliin, koska sen viitekehys liittyy enemmän hallinnointiin, resurssienjakoon ja sosiaaliseen yhteistyöhön. Yhteismaaparadigma kuitenkin keskittyy inklusiivisuuteen ja sosiaaliseen solidaarisuuteen, ja tässä mielessä se voi mennä liberaalien demokratioiden tarjoamien muodollisten juridisten oikeuksien tuolle puolen (mutta ei välttämättä tyydyttää niitä). Markkinat eivät oikeastaan välitä ihmisten tarpeista; niitä kiinnostaa enemmän kuluttajakysyntä. Ketä tahansa, jolla ei ole rahaa ilmaista kuluttajakysyntää, pidetään marginaalisena tai näkymättömänä. Mutta yhteismaa on omistautunut ihmisten perustarpeiden tyydyttämiselle, ja se tekee sen sosiaalisesti omistautunein ja inklusiivisin tavoin. Samoin kuin afroamerikkalaisten yhteisöt käyttävät osuuskuntia keinona rakentaa kunnioitusta materiaalisten tarpeiden tyydyttämisen lisäksi [18], niin myös yhteismaa sosiaalisena instituutiona, on ytimessään sitoutunut sosiaalisiin tarpeisiin, reiluuteen ja kunnioitukseen.

Mitä tulee naisiin, lapsiin ja perheisiin, yhteismaahistorioitsija Peter Linebaugh on huomauttanut, että “syntymä, hoiva, naapurusto ja rakkaus ovat sosiaalisen elämän kulmakiviä. Menneiden aikojen yhteismaa ei ole ollut eksklusiivisesti miesten tila. Itse asiassa, juuri siellä naisten ja lasten tarpeet tulevat usein ensin. Eikä ainoastaan ‘tarpeet’ vaan myös päätöksenteko ja vastuullisuus ovat kuuluneet naisille teollisuuslähiöiden ‘slummeista irokeesiliiton matriarkaattiin ja afrikkalaisiin kyliin”. [19]

Yhteismaassa “hoivatyö” — jota maantieteilijä Neera Singh on kutsunut “kiintymyssuhdetyöksi” — on tärkeintä. Sitä vastoin kapitalistisilla markkinoilla ja taloudessa toistuvasti sivuutetaan “hoivatalous” — kotitalouden elämä ja sosiaalinen viihtyisyys, jotka ovat olennaisia vakaalle, terveelle ja palkitsevalle elämälle. Markkinataloudet pitävät näitä asioita olennaisesti vapaina resursseina, jotka jotenkin täydentävät itseään markkinamaailman ulkopuolella. Ne näkevät nämä asiat “esitaloudellisina” tai “talouteen kuulumattomina” resursseina, joilla ei ole mitään asemaa ja täten ne voidaan sivuuttaa tai niitä voidaan riistää jos niin halutaan. Tässä mielessä hoivatyötä tekevien naisten viktimisaatio on verrannollista kommonerien, kolonisoitujen ja luonnon kärsimään viktimisaatioon. Ne kaikki luovat tärkeää markkinoiden ulkopuolista arvoa, josta kapitalistit ovat riippuvaiisia — ja kuitenkin markkinat yleisesti kieltäytyvät tunnustamasta tätä arvoa. YK:n raportti vuodelta 1980 kertoi tilanteen julman selkeästi: “Naiset edustavat 50% maailman aikuispopulaatiosta ja kolmasosaa työvoimasta, he tekevät lähes kaksi kolmasosaa työtunneista ja saavat vain kymmeneksen maailman tuloista ja omistavat alle 1% maailman omaisuudesta.”

Saksalainen kirjoittaja Ina Praetorius kirjoitti feministisestä “hoivatyön” teemasta ja projisoi sen paljon laajemmalle filosofiselle pinnalle esseessään “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted.” [20] Praetorius ehdottaa, että “hoivan” tärkeyttä voidaan käyttää kuvittelemaan uudenlaisia strukturaalisia prioriteetteja koko taloudelle, mikä auttaa suuntaaman talouden instituutiot ja käytösmallit uudelleen. Yhteismaa on ilmiselvä väline näiden ideoiden edistämiseen, koska se kunnioittaa markkinoiden ulkopuolista hoivaa olennaisena arvonluonnin kategoriana.

Ekosysteemin isännöinti. Riippumatta siitä, mitä puutteita yksittäisissä luonnonvarojen yhteismaissa on, sen osallistujat tajuavat, että heidän tulee työskennellä niiden kanssa, ei niitä vastaan. Toisin kuin markkinat, kommonerit eivät kohtele “ympäristöä” esineenä tai hyödykkeenä, vaan dynaamisena elävänä järjestelmänä, joka ympäröi koko heidän elämää. Heillä on yleisesti paljon vähemmän insentiiviä kuin korporaatioilla ylikäyttää luonnonjärjestelmiä, joista heidän elämänsä riippuu, ja paljon enemmän insentiiviä toimia luonnon isännöitsijöinä kollektiiviseksi hyödyksi.

Pienen mittakaavan luonnonvarayhteismaa, joka pyörii metsien, kalankasvattamoiden, laidunmaiden, pohjavesien ja villin luonnon ympärillä, on äärimmäisen tärkeä marginalisoitujen maiden maaseutualueilla. [21] Nämä yhteismaat myös ovat yleensä paljon ekologisesti ystävällisempiä kuin energiavaativa teollinen maatalous, jota harjoitetaan “kehittyneessä” maailmassa. Vaikka arviolta kaksi miljardia ihmistä ympäri maailman joutuu turvautumaan yhteismaahan joka päivä tarpeensa tyydyttämiseksi, taloustieteen kirjoissa se sivuutetaan, koska markkinatoimintaa tai pääoman kasautumista ei tapahdu — pelkkää tuotantoa kotitalouksien tarpeisiin. [22]

Näillä yhteismailla ihmisiä ei motivoi rahapalkkiot vaan “kiintymyssuhdetyö”, intialaisen maantieteilijä Neera Singhin käyttämä termi kuvaamaan yhteisvaurausperustaista metsien hallinnointia. Täällä ihmisten tunto omasta itsestä ja subjektiivisuudesta limittyy heidän biofyysiseen ympäristöönsä. He ovat ylpeitä ja saavat nautintoa resurssien hallinnoinnista, joka on heille ja heidän yhteisölleen tärkeää. Tämän takia kiintymyssuhdetyö yhteismaassa on merkittävää — se muuttaa sitä miten me havaitsemme itsemme, suhteemme toisiin sekä yhteytemme ympäristöön. Singhin sanoin, “Kiintymyssuhdetyö muuttaa paikallisia subjektiviteettejä.” [23] Tämä on uuden, ekologisemman ja tietoisemman tyypin talouden rakentamisen kivijalka.

Politiikka ja hallinto. Minkä tyyppistä politiikkaa voisi olla yhteismaan laajassa universumissa? Koko kysymys olettaa radikaalin siirtymän valtion roolissa ja luonteessa. Sen rajoittuneen kyvykkyyden tyydyttää tarpeet käydessä yhä vain akuutimmin ilmiselväksi, mikä johtaa kansan epäluottamukseen, valtio joutuu kehittymään ja delegoimaan valtaa ja sallimaan enemmän ruohonjuuritason yhteisvaurausperustaisten aloitteiden esiintulemista. Kollegani Michel Bauwens on ehdottanut “Partnerivaltion” ideaa, joka auttaisi yhteismaan muodostamisessa ja kehittämisessä. [24]

Yhteismaaystävällinen politiikka kehittäisi “metataloudellisia verkostoja” näiden toimintakenttien yhteenkuromiseksi niin, että esimerkiksi avoimissa tietoverkostoissa (teknologian ja softan suunnitteluun ja valmistukseen) voitaisiin olla rakentavasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden työnkuvaan kuuluu maatalous ja ekologinen kestävyys. Tämä ei ole vain kiinni siitä, että valtiot valistuvat avoimista verkostoista. Yhä enemmän valtiot joutuvat turvautumaan verkostoituneeseen älyyn ja poliittiseen legitimiteettiin. Samaan aikaan digitaalisten verkostojen parissa työskentelevät kommonerit vaativat, että valtiot kunnioittaisivat ja tukisivat heidän kontribuutioitaan.

Idea suuren mittakaavan itseorganisoituneesta hallinnosta ei ole arvailua. Se tapahtuu jo avointen verkostojen alustoilla. Me olemme nähneet monia esimerkkejä ruohonjuuritason itseorganisoituneesta hallinnosta pyörittämässä merkittävää kompleksisuutta reaaliajassa. Jotkut ovat suhteellisen transientteja ilmiöitä, kuten arabikevään 2011 mielenosoitukset ja Occupy- sekä M15-liikkeiden mielenilmaukset. Toiset ovat pitkäikäisempiä, kuten avoimen lähdekoodin yhteisöjen hallintoskeemat, Wikipedia (yli 80000 sisällöntuottajaa) ja La Via Campesina, joka on organisoinut maattomien maanviljelijöiden toimintaa kansainvälisesti. Uudensorttinen “mikrokäyttäytyminen” synnyttää tarpeen “makroinstituutioille”, mikä vie eteenpäin uudenlaisen hallinnoinnin kehitystä.

Nämä kehityskulut eräistä kaikkein perustavanlaatuisimmista evoluutiotieteiden löydöksistä, sekä kompleksisuustieteen nousu viime sukupolven aikana ovat kaikki tapahtuneet samanaikaisesti. Molemmat validoivat ruohonjuuritason sosiaalisen järjestäytymisen ja hallinnoinnin muotojen todellisuuden. Laaja empiirinen tutkimusnäyttö vahvistaa, että jotkut kaikkein vakaimmista, resilienteimmistä hallintomuodoista ovat hajautettuja, itseorganisoituvia ja yhteistyötä tekeviä. Tätä aihetta käsitellään laajemmin Burns H. Westonin kanssa kirjoittamassa kirjassani Green Governance (s. 112– 130), mutta peruspointti on painottaa, että ihmisyhteisöt voivat kehittää korkeampia, monimutkaisempia järjestäytymisen muotoja ilman keskusvallan tai byrokratian ohjausta: “emergenssi” hallinnon ruohonjuuritason teoriana. [25] Emergenssi perustuu ajatukseen, että jos tarjolla on riittävän määritellyt ja suotuisat parametrit ja olosuhteet, voi syntyä paikallisiin olosuhteisiin perustuvia vakaita itseorganisoitumisen muotoja. Tätä biologiset ja kemialliset järjestelmät ilmentävät kaiken aikaa; autokatalyyttiset piirteet luovat “järjestystä ilmaiseksi”. Tämä oivallus kompleksisuustieteestä sopii Elinor Oströmin löydöksiin lukemattomista itseorganisoituneista yhteismaista. Tehokasta hallinnointia ei tarvitse pakottaa kattavalla yleisien sääntöjen järjestelmällä, jotka on kodifioitu muodolliseen valtionlakiin ja jota toteutetaan lainsäätäjien ja oikeusasteiden avulla. Oikeilla “sopivuusolosuhteilla” hallinnointi voi syntyä luonnollisesti itsekseen, hallintoalamaisten aktiivisella osallistumisella ja suostumuksella relevantissa mittakaavassa. Toissijaisuusperiaatteella ja mittakaavan mukaisilla järjestelmillä on kuitenkin merkitystä.

Toki on erioja verkostopohjaisen hallinnoinnin regiimissä ja politiikassa. Mutta idea politiikasta ehkä joutuu kehittymään mikäli me aiomme päästä nykyisten kansallisvaltiohallintojen toimintahäiriöiden yli. Kommonerien teknologia-alustat voivat olla tärkeässä roolissa valtiovallan täydentäjinä tai osittaisina korvaajina, paljon samalla tavalla kuin valtio on perustanut korporaatioita näennäisesti palvelemaan yhteistä hyvää. Uusia hallinnointimuotoja pitää syntyä yhteisvaurauden yleistyessä ja kypsyessä, mikä vaatii uudenlaista valtion tukea ja koordinaatiota. Väistämättä uusi rakentuva politiikka ei tule olemaan käsitettävissä vanhan järjestyksen termeillä, jossa me tällä hetkellä elämme.

Loppusanat

Koska yhteismaaliike on sykkivä, elävä kommonerien verkosto ympäri maailman, on vaikeaa laatia selkeää suunnitelmaa tai ennustaa tulevaa. Tulevaisuuden paradigmat voivat syntyä vain luomistyöstä evoluution kanssa. Silti me voimme jo nyt nähdä laajentuvan, itseään monistavan yhteismaan idean voiman, kun monet toisistaan huomattavasti eroavat ryhmät sitä syleilevät: ranskankieliset kommonerit kahdeksassa maassa, jotka isännöivät kaksiviikkoista commons-festivaalia lokakuussa 2015 yli 300 tapahtuman voimin; urbaanit aktivistit, jotka ovat uudelleenkonseptoimassa “kaupunkia yhteismaana”; omissa julkisissa tiloissa ja rannikkoalueillaan aitaamisia vastaan taistelevat kroatialaiset; yhteismaan “Välimerellistä mielikuvaa” kehittelevät kreikkalaiset, jotka taistelevat neoliberaalia talouspolitiikkaa vastaan; alkuperäiskansat, jotka puolustavat etnobotaanisia ja biokultturillisia perinteitään; digitaaliaktivistit, jotka ovat kehittelemässä uudenlaisia “alustaosuustoiminnan” muotoja; ja niin edelleen. Yhteismaan kieli ja viitekehys auttaa kehittämään odottamattomia uusia synergioita ja solidaarisuuden muotoja.

Metadiskurssina, jolla on ydinperiaatteita mutta huokoiset reunat, yhteismaalla on kyky vedota politiikan, hallinnoinnin, talouden ja kulttuurin maailmoihin. Se voi vedota myös moderniuteen ja ihmisten vaistomaisiin ihmisten välisen yhteydenpidon ja merkityksenannon tarpeisiin liittyvään vieraantumiseen, jotain mihin ei pysty valtio eikä markkinat, siten kuin ne nykyään ovat järjestäytyneet. Yhteismaan paradigma tarjoaa syvän filosofisen kritiikin neoliberaalista taloudesta ja satoja toimivia esimerkkejä, jotka konvergoivat keskenään. Mutta toimintasuuntautuneena systeemimuutoksen lähestymistapana kaikki riippuu kommonerien ja sellaiseksi haluavien energiasta ja mielikuvituksesta, jolla kehitetään tätä globaalia, verkottunutta, elävää järjestelmää.

Anonyymi Näkymätön Komitea Ranskassa on havainnut, että “kansannousu ei ole kuin epidemia tai metsäpalo — lineaarinen prosessi, joka leviää paikasta toiseen alkukipinän jälkeen. Se saa musiikin muodon, jonka kiintopisteet ovat hajallaan ajassa ja tilassa, ja ne onnistuvat määräämään omien värähtelyjensä rytmin.” Tuo kuvaa yhteismaaliikkeen kehittyvää odysseiaa, jonka rytmit tuottavat paljon resonanssia.

marraskuussa 2015

Lähdeviitteet

• 1Garrett Hardin, “The Tragedy of the Commons,” Science 162, no. 3859 (December 1968): 1243.
• 2 Lewis Hyde, Common as Air: Revolution, Art and Ownership (New York: Farrar, Straus and Giroux, 2010), 44.
• 3Elinor Ostrom, Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (New York: Cambridge University Press, 1990), 42.
• 4 Elinor Ostrom, Understanding Institutional Diversity (Princeton, NJ: Princeton University Press, 2005); Joanna Burber, Elinor Ostrom et al., Protecting the Commons: A Framework for Resource Management in the Americas (Washington, DC: Island Press, 2001).
• 5 David Bollier and Silke Helfrich, Patterns of Commoning (Amherst, MA: The Commons Strategies Group, 2015).
• 6 Arturo Escobar, “Commons in the Pluriverse,” in Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning, 348–360.
• 7 Karl Polyani, The Great Transformation: the Political and Economic Origins of our Time (Boston, MA: Beacon Press, (1944) 2014).
• 8 Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning.
• 9Platform Cooperativism conference website, http://platformcoop.net.
• 10For more on Bitcoin, see http://p2pfoundation.net/Bitcoin; http://bollier.org/blog/blockchain-promising-new-infrastructure-online-commons; and http://www.nytimes.com/2015/03/02/ business/dealbook/data-security-is-becoming-the-sparkle-in-bitcoin.html?_r=1.
• 11 David Bollier and Pat Conaty, “Capital for the Commons: Strategies for Transforming Neoliberal Finance Through Commons-based Alternatives” (Berlin, Germany: The Commons Strategies Group, 2015).
• 12Bollier and Conaty, “Capital for the Commons.”
• 13 Mary Mellor, Debt or Democracy (London: Pluto Press, 2015); Mary Mellor, The Future of Money: From Financial Crisis to Public Resource (London: Pluto Press, 2010); Frances Hutchinson, Mary Mellor and Wendy Olsen, The Politics of Money: Towards Sustainability and Economic Democracy (London: Pluto Press, 2003).
• 14Ivan Illich,Tools for Conviviality (New York: Harper & Row, 1973).
• 15 David Bollier Website, “The City as Commons: The Conference,” http://www.bollier.org/blog/ city-commons-conference.
• 16 David Graeber, The Utopia of Rules (Brooklyn, NY: Melville House, 2015).
• 17Y ochai Benkler, The Wealth of Networks: how Social Production Transforms Markets and Freedom (New Haven, CT: Yale University Press, 2005), http://public.eblib.com/choice/publicfullrecord. aspx?p=3419996; Jeremy Rifkin, The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism (New York: Palgrave Macmillan, 2014); See P2P Foundation, “Michael Bauwens,” http://p2pfoundation.net/Michel_Bauwens/Full_Bio.
• 18Jessica Gordon Nembhard, Collective Courage: A History of African American Cooperative Economic Thought and Practice (State College, PA: Pennsylvania State University, 2014).
• 19 Peter Linebaugh, “Stop, Thief!” Onthecommons.org, April 14, 2014, http://www. onthecommons.org/magazine/stop-thief.
• 20 Ina Praetorius, “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted,” Heinrich-Böll-Stiftung 7 (April 2015), https://www.boell.de/en/2015/04/07/care-centered-economy.
• 21See, e.g., the holdings of the Digital Library of the Commons at http://dlc.dlib.indiana.edu/dlc.
• 22Paul A. Samuelson and William D. Nordhaus, Economics, 17th edition (New York: McGraw- Hill, 2001); Joseph E. Stiglitz and Carl. E. Walsh, Economics, 3rd edition (New York: W.W. Norton, 2002); “Securing the Commons: Securing Property, Securing Livelihoods,” International Land Alliance website, http://www.landcoalition.org/global-initiatives/securing-commons.
• 23 Neera Singh, “The Affective Labor of Growing Forests and the Becoming of Environmental Subjects: Rethinking Environmentality in Odisha, India,” Geoforum 47 (2013): 189–198.
• 24David Bollier Website, “Michael Bauwens: Here’s What a Commons-Based Economy Looks Like,” http://bollier.org/blog/michel-bauwens-heres-what-commons-based-economy-looks.
• 25 Weston Burns and David Bollier, Green Governance: Ecological Survival, Human Rights and the Law of the Commons (Cambridge, UK: Cambridge University Press, 2013).

Lähde:

https://thenextsystem.org/node/187

Commons voi nyt valtavirtaistua. Me voimme nyt skaalata yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ja soveltaa sitä kaikkeen mahdolliseen ihmistoimintaan.

Materiaalinen yhteisvauraus ei ole ollut olemassa kuin sen kaikkein yksinkertaisimmissa muodoissaan, ja vasta vähän aikaa sitten tästä ollaan päästy. Klassinen esimerkki laidunmaasta, jossa useiden laiduntajien lampaat käyvät syömässä. Sitä pidetään yksinkertaisena instanssina omaisuuden yhteisomistuksesta, koska kaikilla sidosryhmillä on samankaltaiset tavoitteet, he arvostavat resurssia samalla tavalla ja heillä kaikilla on sille samankaltaista käyttöä. Tämän tyyppinen resurssi on kilpailuhenkistä ja se vaatii ylläpitoa tai se kuluu loppuun. Yhteismaan tragedian välttämiseksi yhteisellä laidunmaalla, ei ole vaikeaa määritellä sääntöjä sen yhteiselle hallinnoinnille ja käytölle perustuen eläinten laiduntamisen yhteiseen todellisuuteen, käyttäen jonkinlaista yksinkertaista mittaristoa. Esimerkiksi, laiduntajat voivat sopia aikaosuuksista perustuen eläintyyppiin ja jokaisen lauman päälukuun. Kaikki laiduntajat arvostavat yhteistä laidunmaata sen kyvystä ruokkia eläimet, ja mittarina pidetään ravinteikkaan heinän määrää vuodessa, jota voidaan helposti arvioida sen loppuunkulumisen ehkäisemiseksi.

Viime vuosina me olemme nähneet digitaalisen yhteismaan nousun ja digitaalisten hyödykkeiden yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon yleistymisen, joka on uusi ja kollaboratiivinen, yhteisvaurauskeskeinen tuotantomuoto. Tässä erityisessä tapauksessa yhteisistä resursseista ei kilpailla ja niiden ylläpidon ja uusintamisen kulut ovat pienet. Näiden yhteisten resurssien yltäkylläinen ja lähes ylläpitovapaa luonne tekee niistä helppoja hallinnoida ja koordinoida niitä ympäröivässä taloudessa, kulttuurissa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Perustuen näihin olosuhteisiin, digitaalinen yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto voi kukoistaa.

Digitaalisen yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon nopea laajeneminen on inspiroinut monia unelmoimaan kapitalismin ja sosialismin jälkeisestä tulevaisuudesta. P2P Foundation on johtava think tank, joka maalaa p2p-vision ja kartoittaa yhteisvaurausperustaisia ja vertaistuotannon aloitteita maailmassa.

Kaiken talouden ytimessä on yksityisomaisuuden regiimi, joka on suunniteltu insentivisoimaan yhteiskunnallista, taloudellista ja kultturellia osallistumista, vähentämään yhteiskunnallisten, taloudellisten ja kulttuurillisten prosessien kitkaa ja mahdollistamaan tehokkaan resurssiallokaation yhteiskunnassa. Nykyinen talous perustuu suurimmaksi osaksi yksityisen ja julkisen omaisuuden muodoille ja niiden johdannaisille. Yhteismaan omistusmuoto on ainoastaan marginaalisesti mukana nykyisessä taloudessa. Nämä omistamisen regiimit ovat intiimisti nivoutuneet toisiin elementteihin, jotka muodostavat nykyisen talousparadigmamme. Yhteisvaurauskeskinen p2p-talous tai -yhteiskunta ei ole saavutettavissa yksinkertaisesti kasvattamalla yhteismaan kokoa. Koko systeemi pitää adaptoida, pitää toimia tehokkaasti yhteismaan pohjalta. Sitä voitaisiin odottaa, että kapitalismi koittaa väijyä ja aidata yhteismaata, jota kommonerit luovat. Tämä omaisuusregiimi ei ole yhteensopivat kapitalistisen järjestelmän kanssa. Sitä voidaan sietää, mutta se ei voi koskaan olla keskeinen kapitalistisessa yhteiskunnassa.

P22-yhteiskuntaprojektin tarvitsee

1. näyttää että me voimme hallinnoida monimutkaisia yhteisvaurauden muotoja
2. ehdottaa yhtenäistä sosioekonomista järjestelmää, joka pääosin nojaa yhteismaahan

Jälkimmäinen pointti on toista postausta varten, joten käsitellään ensimmäistä.

Kuten aiemmin mainittua, yksinkertaiset materiaalisen ja kilpailullisen yhteismaan (laidunmaa) muodot ovat hallittavissa ja niitä on olemassa. Digitaalinen yhteisvauraus on myös hallittavissa ja se kukoistaa. Mutta entäpä resurssit, jotka ovat monimutkaisempia niiden käytön ja hallittavuuden suhteen? Me löydämme sellaisia suurimmaksi osaksi yksityisomistuksen ja julkisomaisuuden regiimien alta. Onko se sattumaa, ahneutta vai varjohallituksen tahto? Se on aina monen asian yhteisvaikutusta, eri määrissä, mutta pääsyy, mielestäni, on että ne yksinkertaisesti eivät voi olla olemassa yhteismaana koska ne eivät ole hallittavissa, me emme voi koordinoida niiden käyttöä vertaisten kesken kestävällä tavalla, tai sellaisen tekeminen on liian kallista. Ainoa tapa maksimoida näiden resurssien hyödyt on hallinnoida niitä joko yksityisesti tai julkisesti, ottaen huomioon näiden omaisuusregiimien negatiiiviset vaikutukset. Mikään ei ole täydellistä ja asiat ovat sillä tavalla lähinnä siksi koska ne ovat paras mahdollinen kompromissi.

Yleisesti ottaen, jos resursseilla on monimutkaisempi rakenne, niiden hallinnointi yhteismaana ei ole yksinkertaista ja yhteismaan tragedia vältettävissä. Nämä järjestelmät muuttuvat olennaisesti avoimen pääsyn järjestelmiksi, joita todennäköisesti käytetään hyväksi, sillä resurssin käytöstä ja kulumisesta on vaikeampaa saada tietoa. Voit olla militantti marxisti ja uskoa, että kapitalisteja pitää syyttää kommonerien epäonnistumisesta. Itse asiassa tämä liittyy vähemmän luokkataisteluun ja enemmän kyvyttömyyteemme hallita monimutkaista yhteismaata. Esimerkki valottakoon asiaa.

Montrealin kaupungin keskellä on muinainen tulivuori, joka on nyt Mont Royal -kaupunkipuisto, paikka jossa voi rentoutua, urheilla ja nauttia kulttuurista. Vihreät vuoret vaikuttavat monien elämään. Asuinalueet puiston ympärillä hyötyvät viileästä ja raikkaasta ilmasta kesällä. Metsäiset kukkulat vaimentavat kaupungin hälyä. Turistit voivat iloita huipun metsäisistä näkymistä, ja Tam Tamit pohjalla kietovat heidät paikalliseen vaihtoehtokulttuuriin. Beaver’s lake on se minne paikalliset haluavat piknikille. Puistossa on myös eläimistä pitävien hyvä olla. Talvella kukkuloilla pyörii hiihtäjiä, vaeltajia ja hölkkääjiä, ja lapset pulkkailevat.

Kaikkien onnellisuuden maksimoimiseksi tämän kollektiivisen paikallisresurssin avulla, puiston tulee olla hyvin hoidettu: tiet pitää kunnostaa, rakennuksia pitää rakentaa ja korjata, metsää pitää siivota, ruohoa pitää leikata, roskia pitää kerätä ja lunta luoda. Mont Royalia hallinnoi Montralin kaupunki julkisomisteisesti. Lisäksi puistoa pitää hallinnoida hyvin. Koska kyseessä on monen sidosryhmän konteksti (monenlaisia yksilöitä joilla on omat tarpeensa ja intressinsä), meidän tulee varmistaa että kenenkään käyttö ei ole yliampuvaa, eli että muiden ihmisten hyötyjä ei rapauteta. Miten me pääsemme kompromissiin ja saamme kaikki tyytyväisiksi? Hmmm…. me emme saa. Perustuen aiempiin kokemuksiin, jotkut kaupunginisät ovat luoneet joukon sääntöjä, joita valvoo poliisivoimat.

Ihmiset ovat tavallaan OK tilanteen kanssa, koska se on se miten se nyt on, ja näin sitä on hoidettu muuallakin eikä paremmastakaan ole tietoa. Mutta jos menee kysymään ihmisiltä, löytää monia joilla on paljon ideoita ja uusia asioita joita puistossa voisi tehdä, jos he vain pääsisivät kaiken politiikan läpi. Löytää myös monia varsin onnellisia ihmisiä, joilla on ollut etuoikeus saada lupa pyörittää bisnestään puistossa, ja epäonnisia joilta liiketoiminta on evätty. Ehkäpä paras tapa kuvata tilannetta on miten uudet marginaaliset aktiviteetit saattavat hiipiä Tam Tamien historiaan. Monimutkaisen yhteisen resurssin ympärillä on jännitteitä.

Olettakaamme, että me otamme kunnan pois Mont Royalin yhtälöstä ja teemme siitä yhteismaan. Tämä tarkoittaa, että sidosryhmät vastaavat hoidosta. Heidän pitää löytää tapoja joilla tarjota pääsy puiston käyttöön samalla kun maksimoidaan kollektiiviset hyödyt. Heidän tulee myös löytää tapoja kollektiivisesti ylläpitää puistoa, tarjota kaikki tarvittavat työt ja materiaalit. Ylläpidon tulee tapahtua tavalla, joka maksimoi kaikkien hyödyn. Jos yksi sidosryhmä tarvitsee enemmän ruohopinta-alaa ja toinen suuremmat metsäalueet, hallinnon tulisi tarjota ratkaisuksi kompromissi. Lisäksi olettakaamme, että metsänhoito annetaan ”siivoojien” sidosryhmälle, jonka insentiivinä on myydä metsästä kerättyjä puita. Mikä estää sidosryhmää liiallisesti hyödyntämään metsää muiden sidosryhmien vahingoksi? Olettakaamme, että ”animaattorien” sidosryhmä organisoi kulttuuritoimintaa, musiikkia, tanssia, ruokaa… Miten voimme varmistaa, että kansan mölyt pidetään hyväksyttävällä tasolla läheisiä asukkaita mielessä pitäen?

Puiston pitäminen julkisena omaisuutena on todennäköisesti paras ratkaisu kaikkien hyötyjen maksimoimiseksi. Yksityisomaisuus saattaisi myös toimia, jos puistoa hallinnoi esimerkiksi filantrooppi. Perinteisen omaisuusregiimin etu on keskusauktoriteetti, omistajan eksklusiivinen valta resurssiin pääsyssä ja hallinnoinnissa, mikä vuorostaan vähentää hallintakuluja. Nämä kulut kasvavat nopeasti monimutkaisemmissa sidosryhmätilanteissa.

Mont Royal -puisto on yksinkertainen esimerkki monimutkaisemmasta ja hallitsemattomammasta yhteismaasta, joka käytännössä on avoimen pääsyn järjestelmä. Tässä skenaariossa meillä on monia käyttökohteita samalle yhteiselle resurssille ja jokaisella sidosryhmällä on oma todellisuutensa. Me olemme jo kaukana yhtenäisestä laidunmaan esimerkistä, jota useat laiduntajat käyttävät, joilla on samanlaiset intressit ja jotka arvostavat samoja aspekteja. Puistoa hallinnoidaan julkisomaisuutena (voisi olla myös yksityistä omaisuutta), koska se on sillä tavoin hallittavissa, koska tämä resurssi hajoaisi käsiin yhteismaan regiimissä. Mutta eipä vielä ruveta juhlimaan. Teknologia edistyy kovaa vauhtia ja koordinaation kulut ovat romahtaneet nopeasti. Onko olemassa työkaluja joilla monimuotoinen sidosryhmien joukko voisi isännöidä monimutkaista yhteisresurssia ja välttää yhteismaan tragedian? Meidän mielestämme on, koska me olemme jo käyttäneet joitain pienemmässä mittakaavassa olevia työkaluja, ja me olemme nyt vakuuttuneet siitä että ne todellakin toimivat. Yksi työkaluperhe monimutkaisten resurssien hallinnoinnissa on verkostoresurssisuunnittelu (network resource planning, NRP).

Verkostoresurssisuunnittelu on avoimille verkostoille sitä mitä ERP on perinteiselle yritykselle. Se on digitaalinen työkalu, joka mahdollistaa vertaisten hallinnoida yhteisesti vertaistuotantoprosessia, resursseja, aktiviteetteja, transaktioita jne. Vertaiset vertaistuotannon prosessissa käyttävät systeemiä koordinoimaan aktiviteettejään ja luomaan dataa, jota voidaan käyttää visualisoimaan resurssivirtoja verkostossa ja näin suunnittelemaan paremmin toimintaa. Systeemi myös nappaa prosessien ja projektien kontribuutiotyypit, ja tarjoaa kerroksen jolla jakaa uudelleen hyödyt. Tämä kerros on algoritmeja, jotka käsittelevät kontribuutiodataa ja allokoivat pääsyn kaiken muotoiselle hyödylle, jota kollektiivisesti tuotetaan.

Sensorica tuottajien ja kollaboratiivisten yrittäjien verkosto, jolla on yhteiset fyysiset tilat Montrealissa. Montrealin labraa hallinnoidaan yhteismaana. Juridisesti se on trusti, kolmannen sektorin organisaatio nimeltään CAKE, jota kutsutaan myös Säilytyspalveluksi. Mutta CAKE ei omista labraa. Vuosien mittaan ihmiset ovat käyttäneet labraa moniin tarkoituksiin: työntekoon, tapaamisiin, prototyyppaamiseen, tapahtumiin, koulutuksiin jne. Useat sidosryhmät ovat kehitelleet näitä käyttökohteita, joilla on eri intressit ja eri arvostukset labratilalle. Mutta labra on kilpailtu yhteisresurssi: julkiset tapahtumat häiritsevät työntekoa tai prototyyppaamista, jotkut prototyyppitilanteet ovat äänekkäitä tai niistä lähtee pölyä tai savua, mikä häiritsee tapahtumia ja työntekoa. Labra on rakentanut työkaluja ja löytänyt keinoja tehdä kompromisseja. Labra on Sensorican NRP:n alainen yhteinen resurssi, sellaisessa mitä sensoricalaiset kutsuvat niinsanotuksi jaettavien pooliksi. NRP:tä käytetään suunnittelemaan ja hallinnoimaan tehtäviä projekteissa. Esimerkkejä projekteista ovat koulutuksien tarjoaminen, julkisten tapahtumien organisointi ja joidenkin laitteiden prototyyppaus. Toimijat käyttävät NRP:tä loggaamaan yksittäisiä kontribuutioita projekteille ja yhteisresurssien käyttöä, joihin kuuluu labran käyttö. Jos suunniteltu käyttö on konfliktissa jonkin toisen sisäisen käyttökohteen kaanssa, logiikan tulisi tarjota keino konfliktin ratkaisemiseksi. Mutta kaikkein tärkeimpänä systeemi tarjoaa läpinäkyvyyttä tähän monen sidosryhmän käyttöön. Lisäksi hyötyjä jakava algoritmi on käytössä kun pelillistetään pääsyä resursseihin, mikä perustuu resurssin ylläpidon tai täydentämisen kontribuutioihin sekä harmonisen käytön kunnioittamiseen.

Sensorica on yksi verkosto, joka käyttää yhtä talousmallia, joka perustuu yhteen taloudelliseen todellisuuteen, mikä mahdollistaa vertaisten jakaa resursseja ja olla mukana vertaistuotannossa. Sensoricalaisten käyttämä NRP on suunniteltu perinteiselle palvelija-asiakas -mallille. Nykypäivänä hajautetun kirjanpidon teknologia (DLT, distributed ledger technology) tekee sovelluksille sen mitä internet teki sisällölle. Monet organisaatiot, jotka operoivat tiettyjen realiteettien avulla ja käyttävät tiettyjä taloudellisia malleja, voivat käyttää yhteentoimivia hajautettuja sovelluksia (dapp) verkon yli. Näin useat sidosryhmät voivat olla intiimissä kanssakäymisessä ja isännöidä yhteismaataan jolle he perustavat tuotantonsa.

NRP absorboi joihinkin resursseihin sisäänrakennetun monimutkaisuuden ja piilottaa sen käyttöliittymän taa. Tämä vähentää yhteismaan isännöinnin kuluja. Näin me laajennaamme yhteismaan varantoa yhteiskunnassa ottamaan mukaan monimutkaisemman tyyppisiä resursseja. Pelkästään jo se mahdollisuus, että otettaisiin resursseja pois julkisten ja yksityisten resurssien regiimiltä avaa ovia suuren mittakaavan yhteisvaurauteen perustuvalle vertaistuotannolle. Mielestäni seon haluttavaa, koska se johtaa parempaan resurssiallokaatioon yhteiskunnassa, lisää jakamista, madaltaa redundanssia ja vähentää ulkoisvaikutuksia.

Joitain alustavia ajatuksia siitä miten jatkaa yhteisvauraustyökalujen kehittämistä

Mitä me arvostamme?

Työkalujen tarvitsee kartoittaa eri sidosryhmät perustuen kysymykseen siitä mitä ihmiset arvostavat tietyssä resurssissa. Laidunmaan tapauksessa (perinteinen hallinnoitava yhteismaa), jokainen laiduntaja arvostaa samaa asiaa, laidunmaan kykyä ruokkia eläimet. Mont Royal -puiston tapauksessa sidosryhmät arvostavat eri asioita. ”Siivooja” arvostaa puuta jota hän voi myydä. ”Animaattori” arvostaa ympäristön estetiikkaa, puiden varjoja, joitain installaatioita. Paikalliset asukkaat arvostavat metsän kykyä absorboida ääniä ja virkistää ilmaa.

Mitä me mittaamme?

Työkalun tulisi kyetä kuvaamaan kvantitatiiviset aspektit sen tilasta ja käytöstä. Laidunmaan tapauksessa vuodessa tuotetun ravinteikkaan ruohon määrä. Puiston tapauksessa eri sidosryhmät mittaavat eri asioita.

Hallinnon ja hyötyjen uusjako / pelillistäminen

Laidunmaan tapauksessa laiduntajat sopivat ajankäytön jakojärjestelmästä perustuen kunkin eläimenomistajan eläinten tyyppiin ja lukumäärään. Puiston tapauksessa, yrittämällä ja erehtymällä, sidosryhmät voivat päästä konsensukseen jos he perustavat järkeilynsä siihen mitä kaikki arvostavat ja mittaavat. Konsensus on kompromissi, joka tarjoaa enemmän tyydytystä kuin mielipahaa. Sellainen tasapaino voidaan säilyttää jos mittareita käytetään pitämään kaikkien arvot hyväksyntärajoissa. Systeemi voi signaloida sidosryhmille miten suorittaa aktiviteetit. Porkkanaa ja keppiä voidaan käyttää, myös muunlaisia hyötyjä, jotka on implementoitu hyödynjakoalgoritmeilla. Kun dataa käytöstä ja uusiutumisesta on saatavilla, voidaan rakentaa erilaisia symbolijärjestelmiä sen päälle ohjailemaan käytöstä ja kasvattamaan synergiaa. NRP:t avaavat uusia mahdollisuuksia.

———-

Kirjoittanut Tibi

Lähde:

https://multitudeproject.blogspot.com/2021/02/commons-become-possible.html

Mark Fisherin sanoin, ”On helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.” Me voimme kuvitella tuhansia tapoja miten ihmiskunta saattaa tuhota itsensä ja muun maailman, mutta positiiviset visiot tulevaisuudesta puuttuvat. Miksi niin?

Keskiaika johti Renesanssiin. Feodalismi johti kapitalismiin. Mikään aikakausi ei pysy sellaisenaan ikuisesti. Mutta kulttuurissamme nykypäivänä on näkymätön meemi kapitalismista, joka on suurin taloudellinen idea jonka ihmiskunta on koskaan keksinyt ja siitä paremmaksi ei koskaan päästä. Siksi tuhannet dystooppiset visiot tulevaisuudesta kuvittelevat, että kapitalismi pysyy samana ja että talousparadigmamme ei koskaan kehittynyt eteenpäin… ja sitten maailma lopulta tuhoutui. Voisivatko nämä kaksi liittyä jotenkin toisiinsa? Onko kyvyttömyytemme kuvitella jotain parempaa kuin kapitalismi se mikä johtaa meidät ihmiskunnan ”huonoon loppuun”?

Meidän mielestämme tämä kertoo mielikuvituksen kriisistä.

Ihmiset ovat luonteeltaan tarinankertojia, ja me elämme todeksi itsellemme kertomia tarinoita. Niinkuin me olemme aiemmin kirjoittaneet, kulttuurimme elää todeksi tarinaa joka tuhoaa maailmaa. Jos ihmiskunta tulee joskus pääsemään ”hyvään loppuun”, se pitää kuitenkin sitä ennen kuvitella mielessä. Me joudumme kuvittelemaan mielessämme kymmenen tuhatta paikallista versiota siitä. Näin asiat muuttuvat.

Onneksi visiot kauniimmasta, myötätuntoisemmasta, regeneratiivisemmasta tulevaisuudesta ovat jo olemassa. Mutta koska niitä ei kuuluteta puoli yhdeksän uutisissa, me joudumme käyttämään vähän enemmän energiaa siihen että kuulutamme niitä itsellemme. Tämä filmilista on juuri sitä varten. Nämä filmit päättivät, että maailmanloppu on peruttu. Ilmastonmuutos on peruttu. Biodiversiteetin tuhoutuminen on peruttu. Tämän mittaista paluuta ei ole koskaan yritetty aiemmin., mutta siksi juuri se tulee onnistumaan. Nämä ihmiset filmeissä eivät kuuntele niitä jotka sanovat että on jo liian myöhäistä. He kuvittelevat sellaisen tulevaisuuden jonka he itse haluavat, eivät sellaista tulevaisuutta jota he pelkäävät, ja he luovat haluamansa tulevaisuuden.

Se tulemmeko me lopulta onnistumaan ei ole homman pointti, ja se on kenen tahansa kykyjen tuolla puolen tietää käykö niin. Pointti on, että todellinen luontomme kutsuu meitä valitsemaan päättäväisyyden eikä tappiota, ja mukautumiskyvyn eikä epätoivoa.

Me toivomme, että nämä filmit inspiroivat ensimmäistä valintaa — sitä paikkaa sydämessäsi joka tietää että parempi maailma *on* mahdollinen, ja on valmiina valittavaksi.

―

Bioregional Living: A Permaculture Guide to Food and Energy Independence | Andrew Faust (2020) 31 min · Tässä puolituntisessa Andrew Faust kertoo inspiroivan vision paremmasta ruoan ja energian tuotannosta riippumattomasti. Se on opas jolla ruokkia ja tarjota sähköä paikallisyhteisöissä tavoilla, jotka eivät ole vain ”kestäviä” vaan todella…

The Evolution of Ecological Consciousness | Andrew Faust (2013) 109 min · Permakulttuurisuunnittelija Andrew Faust pitää inspiroivan ja kiivaan esityksen kaiken elämän ja ihmistietoisuuden synnystä Äiti Maan pinnalla.

The Economics of Happiness (2011) 65 min · Talouden globalisaatio on johtanut suuren rahan bisneksen ja pankkitoiminnan massiiviseen laajentumiseen. Se on pahentanut myös lähes kaikkia ongelmiamme: fundamentalismi ja etniset konfliktit, ilmastokaaos ja lajikato…

Inhabit: A Permaculture Perspective (2015) ($5) 92 min · Ihmiskuntaa uhkaa yhä enemmän sen omat teot. Me kuulemme paljon tarpeesta minimoida jalanjälkiä ja vähentää omaa vaikutustamme. Mutta mitä jos jalanjälkemme olisivat hyödyllisiä? Mitä jos voisimme tyydyttää ihmistarpeet samalla kun kasvatamme…

Renewables Can’t Power Capitalism, But They Can Power Ecosocialism 24 min · Tämä on fantastinen videoessee. Istu ja nauti siitä kuin podcastista.

The Sequel: What Will Follow Our Troubled Civilisation? (2020) ($5) 61 min · Vaikuttavalla ‘syväajan’ perspektiivillä alkava, aivan ajanlaskun alusta tähän päivään, BAFTAn voittaneen ohjaajan Peter Armstrongin uusi filmi tunnistaa nykypäivän yhteiskunnan perustavanlaatuisen kestämättömyyden ja filmi kysyy…

A Simpler Way: Crisis as Opportunity (2016) 79 min · A Simpler Way seuraa yhteisöä Australiassa, joka kokoontui yhteen tutkimaan yksinkertaisempaa elämäntyyliä, jolla vastata globaaleihin kriiseihin. Ympäri vuoden he ovat rakentaneet pieniä asuintaloja, istuttaneet kasvispuutarhoja, harjoittaneet yksinkertaista…

Zeitgeist: Moving Forward (2011) 162 min · Peter Josephin kokopitkä dokumentaari esittää casen siirtymästä pois nykyisestä sosioekonomisesta rahaparadigmasta, joka pyörittää koko maailman yhteiskuntaa.

A New Story for Humanity (2016) 102 min · A New Story For Humanity esittää kauniin ja herkästi kudotun ihmisperheen monimuotoisuuden. Mukana on haastatteluja nykyaikamme tärkeistä aiheista: kosmologiasta ekologiaan, muinaisesta viisaudesta…

Money & Life (2013) 86 min · Money & Life on on intohimoinen ja inspiroiva esseetyylinen dokumentti, joka kysyy provokatiivisen kysymyksen: voimmeko nähdä talouskriisin katastrofin sijaan suurena mahdollisuutena?

Feeding Ourselves (2017) 96 min · Feeding Ourselves kutoo intiimejä tarinoita yhteen maanviljelijöiden ja ruoantuottajien toiveista ja uskomuksista, kun he käyvät läpi nykyisen ruokajärjestelmän epävarmuuksia. Heidän sitoutumisensa paikallisruokakulttuuriin inspiroi meitä…

Singapore: Biophilic City (2012) 44 min · Hektinen viikko Singaporessa tutkimassa huikeaa tarinaa siitä miten Singapore on yksi kaikkein ’biofiilisimmistä’ kaupungeista maailmassa, kehityksen kärjessä kiitävä innovatiivinen ekokaupunki.

Tomorrow: Take Concrete Steps To A Sustainable Future ($5) 120 min · “Without question, this is absolutely the best and most creative film on the future of humanity and the environment”. — Paul Hawken

Within Reach: Journey to Find Sustainable Community (2013) ($5) 87 min · Within Reach tutkailee sitä miten eräs pariskunta etsii polkien tietään kotiin. Mandy ja Ryan luopuivat työpaikoistaan, autoistaan ja perinteisestä asumistyylistään ’pyöräretkeilläkseen’ 6500 mailia ympäri USA:aa etsien kestävää yhteisöä.

The Nature of Cities (2010) ($5) 40 min · THE NATURE OF CITIES seuraa professori Timothy Beatleyn polkua hänen tutkiessaan urbaaneja projekteja ympäri maailman, käydessään läpi uutta vihreää liikettä siinä toivossa, että urbaanit ympäristöt voitaisiin muuttaa kestävistä regeneratiivisiksi…

In Transition 2.0: A Story of Resilience & Hope in Extraordinary Times (2012) 66 min · Tämä filmi on inspiroiva uppoutuminen Transition-liikkeeseen, tarinoiden keräämistä eri puolilta maailmaa tavallisilta ihmisiltä jotka tekevät tavallisia juttuja. On tarinoita yhteisöistä, jotka luovat oman rahansa, kasvattavat ruokansa…

Communities Of Hope: Discovering the Ecovillages of Europe (2020) 29 min · COMMUNITIES OF HOPE on filmi, joka on syntynyt tavoitteesta löytää regeneratiivinen kulttuuri.

Inner Climate Change: The Change Starts Within You (2020) 66 min · Miten me voimme luovia intensiivisten emootioiden ja reaktioiden keskellä, jotka ovat nousseet pintaan ilmastonmuutoksesta tai COVID-19:sta? Miten me pääsemme rauhan, myötätunnon, anteeksiannon ja elämää myötäilevän toiminnan paikkaan?

Rundown Apartments Reborn as Food-Forest Coliving Agritopia (2021) 55 min · Vuonna 2007 Ole ja Maitri Ersson ostivat pienen asunnon Cabanasta ja välittömästi alkoivat purkaa parkkitilaa ja tehdä siitä suuren yhteistilan permakulttuurille ja urbaanille ruoantuotannolle.

The Hardest Thing I’ve Ever Loved: Creating a Transformative Culture (2020) 36 min · ”The Hardest Thing I´ve ever loved” seuraa viiden nuoren seikkailijan elämää viiden viikon ajan Ecovillage Design Education -ohjelmassa, jossa käydään läpi nykypäivän ongelmia ja haasteita mahdollisuuksina rakentaa meille kaikille regeneratiivinen tulevaisuus.

Living the Change: Inspiring Stories for a Sustainable Future (2018) ($5) 85 min · Living the Change tutkii ratkaisuja meidän niskoillamme oleviin tämänhetkisiin globaaleihin kriiseihin — ratkaisuja joissa kuka tahansa meistä voi olla mukana — inspiroivien tarinoiden avulla ihmisistä, jotka ovat tekemässä muutoksen pioneerityötä omassa elämässään ja heidän yhteisöissään…

The Third Industrial Revolution: A Radical New Sharing Economy (2018) 105 min · Globaali talous on kriisissä. Eksponentiaalinen luonnonvarojen loppuunkulutus, romahtava tuottavuus, hidas kasvu, kasvava työttömyys ja syvä eriarvoisuus pakottavat meidät miettimään uusiksi talousmallejamme. Minne menemme tästä?

Beyond Elections: Redefining Democracy in the Americas (2008) 95 min · Venezuelan yhteisöneuvostoista Brasilian osallistavaan budjetointiin; perustuslaillisista kokoontumisista ruohonjuuritason liikkeisiin, työntekijöiden haltuunottamista tehtaista osuuskuntiin — tämä dokumentti on matka…

What’s a Colloquium? An Oral History of the Natural Building Movement (2020) 76 min · Pieni joukko luontoon rakentajia ja lainsuojattomia tapasi kentällä 20 vuotta sitten niinkutsutussa ‘kollokviossa’. Heidän luomansa liike on kasvanut kontrolloimattomasti siitä lähtien; he elävöittävät ja innovoivat muinaisrakentamista…

India’s Healing Forests: Come Home, Be Healed (2019) 51 min · Kaikki tietomme tulee luonnosta ja kuitenkin luonto on monien mysteerien lähde.

A Convenient Truth: Urban Solutions from Curitiba, Brazil (2006) ($5) 51 min · Kaupunkien pitäisi olla ratkaisu ihmisten olemisen ongelmaan. Curitiban kaupunki on esittänyt viimeisen 40 vuoden ajan sen miten muuttaa ongelmat kustannustehokkaiksi ratkaisuiksi, joita voidaan soveltaa ympäri maailman.

Prout: Economic Democracy in Practice (2004) 30 min · Economics of Prout kattaa Proutin perusperiaatteet, joka tarjoaa vaihtoehdon materialistisille, ihmisvastaisille kapitalismin ja kommunismin filosofioille.

Fantastic Fungi (2019) ($5) 80 min · Tämä on vuosisadan filmi! — Films For Action Kun niin moni etsii yhteyttä, inspiraatiota ja toivoa, Fantastic Fungi tuo yhteen maailmamme verkottuneet luojat.

A Bold Peace: Costa Rica’s Path of Demilitarization (2016) ($5) 90 min · 70 vuotta sitten Costa Rica lakkautti armeijansa ja omistautui rauhanomaisen yhteiskunnan rakentamiselle. Siitä lähtien se on saanut siitä hyötyä.

 

Muiden suosittelemia filmejä:

 

The Biggest Little Farm (2019) ($4) 92 min · The Biggest Little Farm kuvaa Johnin ja Mollyn kahdeksanvuotista taivalta heidän lopettaessaan kaupunkiasumisen ja muuttaessaan 200 eekkerin maatilalle unelmanaan eläminen harmoniassa luonnon kanssa.

Kiss the Ground (2020) (trailer) 3 min · Kiss the Ground paljastaa, että parantamalla maailman maaperät me voimme tasapainottaa nopeasti ja täysin Maapallon ilmaston, palauttaa menetetyt ekosysteemit ja luoda yltäkylläiset ruokavarat.

Ancient Futures: Learning From Ladakh (1993) ($5) 59 min · Ladakh, eli ’Little Tibet’, on villin kaunis aavikko Länsi-Himalajalla. Se on paikka josta puuttuu resursseja ja jonka ilmasto on äärimmäinen. Ja kuitenkin yli tuhannen vuoden ajan se on ollut kukoistavan kulttuurin kotipaikka.

School Circles: Every Voice Matters (2018) ($5) 89 min · School Circles on indiedokumentti, joka tutkii demokraattista koululaitosta Alankomaissa. Filmi näyttää oppilaat, opettajat ja työntekijät, jotka tulevat mukaan dialogiin, puhumaan ehdotuksista, ratkaisemaan konflikteja ja…

2040 (trailer) 3 min · Palkintoja voittanut ohjaaja Damon Gameau (That Sugar Film) lähtee matkalle tutkimaan mitä tulevaisuudella on tarjottavanaan vuoteen 2040 mennessä jos me yksinkertaisesti syleilisimme parhaita mahdollisia ratkaisuja, joita saatavillamme on planeetan parantamiseksi…

The Twelve: A Tale of Wisdom & Unity (2019) 75 min · “The Twelve” kertoo tarinan 12:sta vanhimmasta ympäri Maapallon, jotka ovat kokoontuneet YK:hon luomaan uniikin rituaalin ihmiskunnalle ja planeetallemme.

 

PS. Mitkä yllämainitut hyvä ja paha lopetus olivat?

Paha lopetus: fossiilisilla polttoaineilla käyvä globalisoitunut, rajoittamaton kapitalismi käynnistää sarjan ilmastonmuutoksia, joiden takaisinkytkennät epävakauttavat sivilisaation ja tämä johtaa siihen, että 10 tuhatta sukupolvea elää ikuisesti köyhdytetyssä maailmassa, jossa suurin osa maailman biodiversiteetistä on tuhottu, ja ihmiskunnan pahimmat impulssit kärjistyvät resurssien niukkuudesta, sodasta, taudeista ja nälästä.

Hyvä lopetus: ihmiskunta ottaa takaisin hallintaansa omat valtionsa ja ottaa käyttöön keinoja, joilla estetään se ettei  korporaatio sieppaisi haltuunsa ”kansan taloa” ikuisesti, vaan nopeasti siirrytään 100-prosenttisen uusiutuvaan energiaan, vakautetaan kapitalismi ennen sen romahtamista totalitaariseksi fasismiksi edistämällä demokraattisia sosiaaliohjelmia, ja sitten siirrytään enemmän ekososialistiseen, osuustoiminnalliseen degrowth-talouteen, josta on tuhansia paikallisia variantteja, joita tukevat lukuisat kokeet dynaamisesta hallinnoinnista ja likvidistä demokratiasta. Ilmastonmuutoksen kaikkein pahin on vältetty ja ihmiskunnasta tulee regeneratiivinen ja parantava olemus Maapallolla. Vapauden, onnellisuuden, terveyden, tasa-arvon ja luovuuden mittareita käytetään ja ne näyttävät parempaa kuin koskaan aiemmin oli luultu.

*Huom: me olisimme kirjoittaneet ”hyvän lopetuksen” sadoilla eri tavoilla, koska mielestämme yhtä ainoaa hyvää lopetusta ei olekaan. Hyviä lopetuksia on äärettömästi. On kiinni jokaisesta meistä esittää oma visiomme siitä millaiseelta tulevaisuus näyttää. Tehdä töitä sen luomiseksi. Muokata sitä. Syntetisoida se muiden hyvien loppujen kanssa. Ja siten me voimme nähdä että se kaikki tapahtuu! Tulevaisuus ei ole kiveen hakattu, ja me kaikki voimme tehdä sen eteen jotain, yhdessä muiden kanssa.

 

Lähde:

 

Jos nykyisyys pyörii kuolevan yksityisomistuksen ympärillä (suuret, voittoa tuottavat korporaatiot), tämä uusi konsensus ymmärtää, että tasa-arvoisempi, kestävämpi ja demokraattisempi systeemi tulee perustua pluralistiseen yhteismaan ja demokraattisen omistuksen kenttään. Tässä kentässä arvokasta on julkisomisteisuus — omaisuuserät, palvelut ja yritykset jotka ovat kaikkien tietyn maantieteellisen alueen ihmisten omistuksessa kollektiivisesti, joko suoraan tai edustavien rakenteiden kautta.

Rautateiden, maan, veden ja luonnonvarojen sekä sähkölaitosten, postien ja pankkien julkisomisteisuus on auttanut rakentamaan infrastruktuuria, instituutioita ja teknologiaa 1900-luvun puolivälissä olleen konsensuksen mukaisesti sosiaalidemokratian ja valtion kehittämisen sekataloudessa. Nykyään julkisomisteisuus on jälleen kerran keskeisessä roolissa luomassa perustuksia transformatiiviselle ja vauraalle 21. vuosisadan taloudelle.

Kuitenkin jos 21. vuosisata aikoo olla aidosti jaetun vaurauden aikaa, joka on suunniteltu demokraattiseksi ja kestäväksi, tarvitaan enemmän julkisen omistuksen demokraattisia malleja kuvittelemaan ja tekemään uusiksi syntyvä seuraavan talouden huippu: digitaaliteknologia, data ja infrastruktuuri, ja luonnon yhteismaa ja yhteiset resurssit, jotka ovat kriittisiä planeettamme jatkuvuudelle. Sitä tavoitetta kohden The Democracy Collaborative sekä Common Wealth käynnistävät vuonna 2020 projektin, joka tutkii julkisomistuksen rajoja 21. vuosisadalla. Tämä lanseerausessee johtavilta tutkijoilta projektista maalaa laajalla sudilla työohjelman rajat ja sen miksi me uskomme, että sellaista tarvitaan kiireisesti.

Tämän vuoden aikana me kehitämme politiikkaideoita neljällä alueella, joissa olemassaolevat omistamisen rakenteet Britanniassa ja USA:ssa vahvistavat korporaatiovaltaa, syövät työntekijöiden oikeuksia, lisäävät eriarvoisuutta ja kiihdyttävät ilmastonmuutosta. Me julkaisemme konkreettisen, uskottavan sääntökirjan demokraattisesta julkisomistamisesta seuraavien aiheiden tiimoilta, sekä Britanniassa että USA:ssa, pyrkien vaikuttakaan poliittisen päätöksenteon dialogiin, lopputulemiin sekä interventioihin kansallisella ja paikallisella tasolla:

• Digitaalinen infrastruktuuri: “Sääntelyvaltion” käsitteestä ja markkinaorientoituneista lähestymistavoista poiskasvaminen kohti digitaalisia infrastruktuureita, jotka ovat kestäviä, yksityisyyttä lisääviä, desentralisoituja, innovatiivisia ja demokraattisia.
• Data ja alustat: Datayhteisvaurauden rakentaminen alustajättiläisten pystyttämien seinien sijaan, joiden toimintaa yhä vain enemmän määrittää vakoilu ja aitaaminen; ja digitaalisten alustojen omistuksen ja kontrollin miettiminen uusiksi, jotka määrittävät enemmän ja enemmän taloudellisia suhteita ja transaktioita. 
• Patenttioikeudet (IP) sekä tutkimus&tuotekehitys (R&D): Mietitään uusiksi käsiksipääsy ideoihin, joita kansa on kehitellyt julkisin investointivaroin, jotta varmistetaan se että yhteinen vauraus kuuluu kaikille.
• Maa ja luonnonvarat: Uusien isännöintimallien rakentaminen kestämättömän luonnon hyväksikäytön tilalle, niin että kaikki voivat menestyä.

Omistamisen transformointi vaatii juridisten suhteiden ja instituutioiden uudelleenvisointia, jotka koodaavat pääomaa ja muokkaavat tuotantoa ja jakavat varallisuutta. Jos laki nykyään keskittyy taloudelliseen ja poliittiseen valtaan ja kaventaa demokraattisen väliintulon skooppia taloudessa, tarvitaan vaihtoehtoinen juridinen infrastruktuuri tuomaan demokraattinen julkisomistus eloon. Tuon tavoitteen mielessä pitäen jokaisessa politiikkasuositusten kirjasessa on mukana muistiinpanoja lainsäädännöstä, Britanniaa ja USA:ta koskien, jotka kuvaavat sitä miten uusi lainsäädäntö voi muuttaa ideamme institutionaaliseksi todellisuudeksi.

Kehkeytyvä kriisi

Meidän astuessamme uuden vuosisadan kolmannelle vuosikymmenelle, ympärillämme on kriisin merkkejä. Meillä on vain vuosia aikaa toimia päättäväisesti ja suojata itseämme kiihtyvän ilmaston lämpenemisen ja ekologisen romahduksen vaikutuksilta; taloudellinen eriarvoisuus eri puolilla maailmaa on saavuttanut sellaiset mittasuhteet joita ei ole nähty vuosisataan; työntekijöiden palkat ja oikeudet ovat prekaarin työvoiman lisääntyessä hyökkäyksen kohteena ja liittojen voima on laskussa; korporaatiovalta ja sentrismi kasvaa vieläkin pahemmaksi kun teollisuudenalat konsolidoivat toimintaansa ja finansialisaatio kiristää otettaan talous- ja poliittisesta järjestelmästämme; rasismi, naisviha ja ulkomaalaisten pelko ovat pysyneet juurtuneina yhteiskuntiimme; neofasismi ja oikeistopopulismi saavat jalansijaa politiikassa ja demokratia tuntuu ottavan takapakkia ympäri maailman.

Nämä eivät ole terveen talousmallin sivutuotteita. Meidän kohtaamamme kriisit ovat syvälle juurtuneet yhteiseen asiaamme: epädemokraattiseen vallan keskittymiseen taloudessamme, taloudessa joka vetää välistä ja on luonnostaan eriarvoinen. Työntekijöiltä puuttuu merkityksellinen sanavalta omalla työpaikallaan tai reilu osuus heidän luomaansa vaurauteen. Äänioikeudet taloudessa ovat lähes monopolisoitu institutionaalisten sijoittajien verkostolle ja ylemmälle johdolle, joiden intressessit eivät kauhean usein ole yleisen hyvän kanssa samoilla linjoilla. Ja pääoman omistajat ja välimiehet ovat etuoikeutettuja työvoiman ja luonnon kustannuksella.

Huolimatta vuosikymmenen takaisen suuren rahoituskriisin jälkeisen elpymisen kiiltokuvasta — ennätyskorkeat markkinalukemat ja ennätysmatala työttömyys, esim. — monet ihmiset tuntevat aivan oikeutetusti, että talous ei enää toimi heidän hyväkseen ja että säännöt on peukaloitu. Tämä osaltaan auttaa syvää kansan syvien rivien tyytymättömyyttä ja johtaa politiikkamme ja yhteiskuntamme uusjakovoimien kanssa linjautumiseen.

Samaan aikaan uudet teknologiat — jotka voivat tuoda mukanaan uudenlaisen jaetun vaurauden aikakauden — tällä hetkellä vahvistavat ja pönkittävät vallan ja palkitsemisen epätasapainoa. Internet, jolla on valta yhdistää ihmisiä kaikkeen historian aikana kerrytettyyn tietoon nanosekunneissa, on yhä vain enemmän suurten mainoskorporaatioiden kontrolloima ja manipuloima; sosiaalisen median alustat, jotka voivat tuoda ihmiset eri yhteisöissä ja ympäri maailman yhteen ennennäkemättömin tavoin, ovat muuttuneet disinformaation, epäluottamuksen ja vastakkainasettelun koneiksi korporaatiohallitsijoidensa käsissä; ja jakamistalous, joka lupasi tasa-arvoisemman kulutuksen ja tarjonnan tulevaisuuden, on muuttunut prekaarin työvoiman ja varallisuuden välistävedon dystopiaksi Piilaakson korporaatioiden sekoillessa valtoimenaan Wall Streetin investointipankkirien tukemina ja ajaessa paikallistalouksien ja -hallintojen yli.

Marginaaliset muutokset eivät ratkaise näitä epätasapainotiloja. Sen sijaan korporaatiovallan haastaminen ja edustustoiminnan ja työntekijöiden ja yhteisöjen kunnian palauttaminen vaatii niiden työkalujen rohkeaa käyttöä, joita neoliberalismi on pyrkinyt pitkään kuohimaan: kollektiivinen toiminta, kunnianhimoinen julkinen investointi, vahvistunut työvoiman neuvotteluvalta, demokraattinen suunnittelu ja demokraattiset työpaikat, yhteisen omistamisen pluralistisen maaston tarkoituksellinen skaalaaminen, resurssien yhteistuotanto ja julkisen maailman rajojen sekä yhteisomistuksen ulottaminen yksityisen kulutuksen tilalle.

Kaiken tämän taustalla tulee olla aidon demokraattisen omistamisen ja kontrollin konsepti. Tämä siitä syystä, että omistamisen kuviot ovat jokaisen poliittistaloudellisen ytimessä. Omitus on keskeinen määrittävä tekijä sille miten valta, edustus ja varallisuus jakautuvat yhteisöissämme ja se määrittää jokaista muuta elämämme aspektia. Omistuksen keskeisyyden ymmärsivät neoliberaalin projektin arkkitehdit, jotka priorisoivat sitä ja massiivisen globaalin ponnistelun kautta siirsivät omistuksen julkisista käsistä yksityisille.

Nykyiset moninaiset ja toisiinsa kytkeytyneet kriisit ovat syvästi toisiinsa kietoutuneet sen tietyn omistamisen mallin kanssa, joka muuttui dominantiksi neoliberalismin aikakaudella — suuret, voittoa tavoittelevat korporaatiot, joita kontrolloi ja kontrolloidaan ylemmän johdon, varainhoitoteollisuuden ja vauraiden osakkeenomistajien leipiin neksuksesta, joka toimii yhtäältä tarkoituksellisesti kutistuvan yritysoligopolin ytimestä ja toisaalta suurten osakkeenomistajien keskuudesta.

Omistusmallin mukanaan tuomat ongelmat ovat moninaiset ja hyvin dokumentoidut: työvoiman vallan kaventaminen ja todellisen tulotason kasvun heikkeneminen ulkoistuksilla, sisäisillä uudelleensiirroilla ja vihamielisyydellä liittoja kohtaan; varallisuuden siirto, kontrolli ja välitys monilta ihmisiltä harvalle eliitille; ulkoistamalla kustannukset jotka aiheutuvat yhteiskunnalle ja ympäristölle; nostamalla osakkeenomistajien arvon jalustalle yli kaikkien muiden tekijöiden; omaisuuden siirto julkisomistuksesta ja yhteisestä yksityisiin käsiin; kotitaloudessa tehtyyn palkattomaan työvoimaan luottaminen markkinoilla tapahtuvassa kuluttamisessa ja tuotannossa; paikallistalouksien ja pienyritysten romuttaminen; poliittisen ja markkinavallan käyttö kilpailun tyrehdyttämiseen, sääntöjen purkamiseen ja eriarvoisuuden kasvattamiseen; veroparatiisien ja muiden verovälttelykeinojen käyttö; ja vero- ja insentiivirakennelmien pystyttäminen, jotka kiihdyttävät rahoitusspekulaatioita tuottavien investointien kustannuksella.

Lyhytnäköisyyden ja yksilön edun kaikenkattava eetos läpäisee nykyiset liiketalouden omistusmallit, sen sijaan että julkisella hyvällä tai sosiaalisilla tavoitteillla olisi mitään virkaa. Jopa ryhmät kuten Business Roundtable, jotka edustavat monien maailman suurimpien korporaatioiden intressejä, alkavat nähdä tämän mallin rajoitteet (ja vaikutukset). Elokuussa 2019 ryhmä julkaisi lausunnon, jonka oli allekirjoittanut 181 toimitusjohtajaa, jossa todettiin että “osakkeenomistajien asettaminen kaiken muun edelle” (idea siitä että korporaatiot ovat olemassa ainoastaan palvellakseen osakkeenomistajia) ei enää olisi osa heidän korporaatiohallinnoinnin periaatteitaan.

Pikkuriikkiset muutokset tähän malliin eivät muuta rakenteellisia ongelmia ja niiden vaikutuksia. On vaikeaa kuvitella maailman suurimpien korporaatioiden — mm. asevalmistajien, lääkefirmojen, internetalustojen, pankkien ja fossiilisten polttoaineiden tuottajien — yhtäkkiä hylkäävänsä toimintamallin joka on tehnyt heidän omistajansa satumaisen rikkaiksi ja vapaaehtoisesti asettuvansa työväen, yhteisöjen ja planeetan puolelle. Todellakin aiemmat yritysten yhteiskuntavastuun yritykset ovat tuottaneet parhaimmillaankin ristiriitaisia tuloksia, ja pahimmillaan niitä on käytetty peittelemään korporaatioiden sikailuja ja väärinkäytöksiä.

Meidän tulee kokonaisvaltaisesti irtaantua tästä toisiinsa kytkeytyneiden suurkorporaatioiden, vauraiden sijoittajien ja autoritääristen työsuhteiden järjestelmästä, joka on keskittynyt lähes yksinomaan liikevoittoon ja akkumulointiin, sen sijaan että se laajentaisi demokraattista hallintamuotoa kaikkiin taloudellisen elämän aspekteihin ja muuttaisi yritysten ja omaisuuserien olemassaolon tarkoitusta palvelemaan yhteiskunnallisia ja ympäristöllisiä tarpeita, eikä niinkään eriarvoisen akkumulaation tarpeita.

Tälle systeemiselle muutokselle on keskeistä instituutioiden muuttaminen omistamisesta ja kontrollista demokratisoimaan talouden ja politiikan oikeuksia taloudessa.

Kapean omistusmuotojen monokulttuurin sijaan meidän tulisi skaalata pluralistiset ekosysteemit kaikkien omaisuusluokkien, resurssien, yritysten ja palvelujen katteeksi niin, että kollektiivisesti siirretään varallisuutta ja valtaa muutaman harvan käsistä monille. Mutta omistuksen laajentaminen ei riitä; monien tuntemaan voimattomuudentunteeseen vastaamiseksi meidän tulee demokratisoida taloudellinen valta. Se tarkoittaa instituutioiden sisäisen rakenteen muuttamista niin, että annetaan ihmisille ja yhteisöille todellinen, aito edustus ja kontrolli kriittisissä päätöksissä, jotka heidän elämäänsä vaikuttavat. Tavoite on yksinkertainen mutta transformatiivinen: syvä ja tarkoituksellinen taloutemme uudelleenjärjestäminen niin, että se on suunniteltu demokraattiseksi, kestäväksi ja tasa-arvoiseksi.

Poliittistaloudellinen uudelleenorganisointi voi kuulostaa radikaalilta, mutta se on vertailukelpoinen niiden ongelmien mittakaavan kanssa, joita me kohtaamme. Tuota enemmän tarvitaan syvää muutosta, joka on myös mahdollinen. Lainataksemme “Kuuhun laukaisua” etsivien Piilaakson johtajien tunnettua fraasia, joka monesti on liitetty Google X Laboratoriesin johtajaan, “on usein helpompaa tehdä jotain 10 yksittäistä kertaa paremmin kuin tehdä siitä 10 prosenttia parempi.” Yritys — muiden omaisuusregiimien lisäksi — on yhteiskunnallinen instituutio, sen uskomattomat voimat ja etuoikeudet on julkisesti määritelty. Me voimme organisoida sen eri tavalla: demokratian avulla, ei oligarkian. Esimerkkejä eri menestyksekkäistä malleista ja tärkeistä ennakkotapauksista on lukuisia läpi historian ja jopa nykytaloudessamme. Me emme ole voimattomia, eikä meiltä puutu heti käyttöönotettavia vaihtoehtoja.

Me emme voi myöskään yksinkertaisesti rajoittaa mielikuvitustamme ja vaivannäköämme talouden sektoreille, joiden me tiedämme aiemmin edistäneen demokraattisempia omistamisen ja kontrollin muotoja. Aivan kuten innovatiiviset julkisomistuksen, suunnittelun, investoinnin ja sääntelyn mallit ovat syntyneet rakentamaan 20. vuosisadan talouden infraa ja teknologiaa, me tarvitsemme samaa kunnianhimoa ja visiota niille, jotka luovat perustan 21. vuosisadalle. Lisäksi meillä vastassamme olevien toisensa leikkaavien kriisien skaala vaatii nyt sitä, että me käytämme ja otamme käyttöön niitä teknologioita tuomaan meille paljon tasa-arvoisemman, demokraattisemman ja ekologisesti kestävämmän yhteiskunnan.

Tuota tavoitetta lähestyvät The Democracy Collaborative ja Common Wealth aloittamalla projektin joka tulee kestämään läpi vuoden 2020. Tämän vuoden aikana me kehitämme politiikkaideoita neljällä alueella, joissa olemassaolevat omistamisen rakenteet Britanniassa ja USA:ssa vahvistavat korporaatiovaltaa, syövät työntekijöiden oikeuksia, lisäävät eriarvoisuutta ja kiihdyttävät ilmastonmuutosta: digitaalinen infrastruktuuri, IP ja R&D, data ja alustat, sekä maa ja luonnonvarat.

Vaikka tämä aloite keskittyy Britanniaan ja USA:han, pyrkien vaikuttamaan politiikan dialogiin ja lopputulemiin kansalliselta lokaalille tasolle, me toivomme että se on myös käyttökelpoinen ja informatiivinen partnereillemme, ystävillemme ja liittolaisillemme ympäri maailman. Me julkaisemme konkreettisen, uskottavat kirjasen jokaiselta alalta jossa mietitään uusiksi demokraattinen julkisomistus rakentamaan yhteiskuntaa joka toimii kaikkien hyväksi. 

Demokraattinen julkisomistus: Kasvava liike

Vuoden 2008 rahoituskriisi oli selkeä käännekohta maailmanhistoriassa, ja sen vaikutukset näkyvät edelleen politiikassa ja taloudessa tänä päivänä. Se oli tuhoisa tapahtuma, joka saattoi fataalisti huonoon maineeseen lähes neljä vuosikymmentä vanhan taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurillisen kokeen nimeltä neoliberalismi, ja synnytti uudelleen liikkeen joka etsi systeemisiä vaihtoehtoja. Kriisiä ennen julkista keskustelua kyllästi läpikotainen voitokkuuden tunne, erityisesti USA:ssa ja Britanniassa. Neuvostoliiton kommunismi oli kukistettu, bisnessykleistä saatu niskalenkki ja sijoittajat repivät hulluja voittoja uusien markkinoiden avautumisesta, markkinoiden vapauttamisesta ja massiivisesta julkisesti omistettujen omaisuuserien yksityistämisestä.

Vaikka kysymykset siitä miten jakaa voitot tasa-arvoisemmin ja miten säännellä joitain mallin pahimpia haittoja pysyivätkin tapetilla, perinteinen talouden maalaisjärki kaikkein suurimpien päätöstentekijöiden keskuudessa sanoi, että neoliberalismi toimi ja että vaihtoehtoja ei ollut. Avain neoliberalismin ylivaltaan pääsyyn oli se, että se epäpolitisoi perustavia kysymyksiä poliittisesta taloudesta, eristi keskeisiä talouden toimintapaikkoja demokraattiselta väliintulolta ja juurrutti tavan hallinnoida ja rationalisoida joka oli markkinaorientoitunut sen arvioidessa, muokatessa ja edistäessä poliittista päätöksentekoa, rajoittaessaan hyväksyttyjen puheenaiheiden kenttää ja kritiikkiä instituutioista, politiikasta, strategioista ja lopputulemista.

Lisäksi kriittisen tärkeää oli keskittyä omistamiseen, erityisesti siirryttäessä talouden keskeisten elementtien julkisesta tai yhteisestä omistamisesta yksityisomistukseen. Esimerkiksi Britanniassa, joka oli neoliberaalin mallin varhainen käyttöönottaja, käynnistettiin yksityistämisohjelma 1980- ja 1990-luvuilla, niin paljon että se oli 40% kaikista yksityistetyistä omaisuuseristä koko OECD:ssa vuosien 1980-1996 välillä. Tämä oli sekä talodellista agendaa, joka pyrki uudelleenjärjestelemään taloutta, että myös menestyksekäs poliittinen projekti, joka sitoi yhteen uusia poliittisia piirejä tukemaan konservatiivipuoluetta. Ei New Labour eikä eri 2010-luvun hallitukset kyenneet kääntämään tätä trendiä pois sen uralta — ja jossain mielessä ne jopa kiihdyttivät sitä.

USA:ssa, ehkäpä yllättävästi vapaana vellovan markkinakapitalismin oletetussa kotimaassa, yksityistämistä tavoiteltiin vähemmän innokkaasti. Tämä johtui osittain siitä, että suurten julkisten yksityistettävien yritysten määrä oli vähäisempi; ja osittain koska USA:n poliittisen järjestelmän desentralisoidumpi rakenne asetti julkiset yritykset paikallisten ja alueellisten hallinnointialueiden käsiin, joilla on yksityinen budjetointivalta ja suorempi tilivelvollisuus paikallispopulaatioille. Siellä missä yksityistämistä tapahtui USA:ssa, se oli usein julkisten palvelujen alihankintana yksityisille ja pitkäaikaisten vuokrasopimusten muodossa, jotka koskettivat julkisia omaisuuseriä, sen sijaan että oltaisiin myyty allaoleva omaisuuserä tai palvelu kokonaan. Kuitenkin, huolimatta siitä että laajamittaista yksityistämisagendaa ei ajettukaan kotimaassa, USA oli sen suuri kannattaja, ja neoliberaalin mallin kannattaja laajemminkin, kansainvälisesti vapaakauppasoppimuksin, ja USA:lla oli vaikutusta kansainvälisissä instituutioissa kuten Maailmanpankki, IMF ja WTO.

Vaikka yksityistäminen epäilemättä jatkuu, erityisesti matalan ja keskitason tulojen maissa, ja neoliberaali pysyy potenttina voimana, narratiivi on alkanut siirtyä viime vuosina USA:ssa ja Britanniassa — ja tottakai sitä ovat yhteiskunnalliset liikkeet ja hallitusket haastaneet Globaalissa Etelässä ja muualla paljon kauemminkin. Ennennäkemättömän peräänkuulutuksen valtion taloudelliselle väliintulolle, joita vaadittiin pelastamaan kapitalismi romahdukselta vuonna 2008, ja yksityisen sektorin roolin ilmastonmuutoksen vaikeuttamisessa vuosikymmenten ajan myötä on aktivistien, päätöksentekijöiden ja asiantuntijoiden keskuudessa tajuttu yhä enemmän, että tietyn tyyppisen yksityisomistamisen eri muotojen ylivalta on syntyvän kriisin keskiössä, ja vaihtoehtoja kaivataan epätoivoisesti.

Yksi sellainen vaihtoehto on julkinen omistaminen, minkä me määrittelemme omistamiseksi jota tietyn maantieteellisen alueen ihmisen harjoittavat kollektiivisesti tai jota harjoitetaan heidän puolestaan, joko suoraan tai edustusrakenteiden avulla. Tämä eroaa sekä yksityisestä omistamisesta että osuuskuntamuotoisesta tai työntekijöiden omistamisesta, joista molemmat asettavat omistamisen koko joukon valituksi alajoukoksi, vaikkakin eri tavoitteiden tähden ja varsin erilaisin vaikutuksin. [1]

Huolimatta parhaimmistakaan pyrkimyksistä neoliberalismi oli kyvytön täydellisesti tuhoamaan julkista omistusta (joko käsitteenä tai käytännössä), ja se on tällä hetkellä kokemassa paluuta ympäri maailman. Tähän kuuluu perinteiset kansallisen tason strategiat kuten suuret valtion omistamat yritykset, jättiläismäiset julkiset rahastot — jotka omistavat maata, kiinteistöjä, korporaatioiden pääomaa ja muita omaisuuseriä — ja jotka ovat luomassa uudelleen (tai laajentamassa) laajan mittakaavan infra- ja palveluverkostoja kuten vesi, energia ja joukkoliikenne. Kuitenkin siihen myös kuuluu uudenlainen pöhinä, joka kääntää yksityistämiskehityksen ja palauttaa julkisen omistuksen paikallisella ja alueellisella tasolla (tunnetaan myös nimellä uudelleenkunnallistaminen, remunisipalisaatio). Transnational Institute (TNI) on dokumentoinut ja varmentanut arviolta 1400 kunnallistamista ja remunisipalisaatiota 2400:ssa kaupungissa 58:ssa maassa vuodesta 2000 lähtien. Lisäksi tämä on lähes varmasti pelkkä jäävuoren huippu, kun otetaan huomioon resurssit joita vaaditaan kerätä dataa ympäri maailman.

Tämän nousun taustalla on syntyvä ymmärrys siitä, että yritysten, palvelujen ja omaisuuserien julkinen omistus voi olla voimakas työkalu, jolla taistellaan monia niitä ongelmia vastaan jotka meillä on tällä hetkellä vastassamme, mm. kasvava eriarvoisuus ja ilmastokatastrofi ja pettymys demokratiaan. Julkisomisteisuus haastaa yhä vain kärjistyvän välistävedon, jota finansialisoitu, konsolidoitu korporaatiovallan omistus harjoittaa, joka on kaikkien näiden kriisien ytimessä, ja se tuottaa todellista materiaalista hyötyä työntekijöille, kansalaisille ja heidän yhteisöilleen.

Tämän lisääntyvän kiinnostuksen julkisomisteisuutta kohtaan lisäksi tulee myös kasvava halu tutkia tapoja, joilla tehdä julkisomisteisuudesta niin tehokasta, vastuullista ja demokraattista kuin mahdollista. Tähän kuuluu työntekijöille ja heidän sidosryhmilleen todellisen vallan antaminen julkisomisteisten yritysten hallintarakenteissa, sekä paremmat oikeudet ja edut. Näihin kuuluu perinteiset kuten yhteistyö johdon kanssa päätöksenteossa ja työväen neuvostot, sekä uudemmat innovaatiot kuten monen sidosryhmän johtokunnat, yleiskokoukset, osallistava suunnittelu ja läpinäkyvämmät ja vastuullisemmat standardit.

Erityisen relevanttia tälle projektille on lisääntynyt kiinnostus sellaisiin käsitteisiin kuten copyleft-lisensointi, patenttivarannot ja verkon digitaalisten työkalujen käyttö suunnitteluun, vaatimustenmukaisuuteen ja valvontaan. Me nimitämme tätä tulokulmaa ja mallia “Demokraattiseksi Julkisomistamiseksi” tekemään pesäeroa sekä yksityisiin omistamisen muotoihin että joihinkin ylhäältä-alas -perinnemalleihin, jotka olivat laajemmalti käytössä 1900-luvulla, mutta jotka olivat liian keskittäviä ja epädemokraattisia hallinnossa.

Demokraattinen julkisomistus pyrkii myös ottamaan käyttöön uudenlaisia tapoja johdolle, jotka paremmin arvostaisivat työntekijöiden, käyttäjien ja kansalaisten tietoa ja kyvykkyyksiä. Se pyrkii perustamaan instituutioita ja prosesseja, joilla mahdollistaa tuotannon, jakelun ja palvelujen käytön eturintamassa työskentelevien merkityksellinen vaikuttaminen työpaikalla ja yritysten päätöksenteossa.

Tässä ei ole kyse pelkästään demokraattisesta periaatteesta. Sen sijaan demokraattisten käytänteiden syventäminen ja osallistaminen on tärkeä reitti parempiin työolosuhteisiin ja innovatiivisempiin ja tehokkaampiin tuloksiin ottamalla paremmin käyttöön kaikkien palveluja käyttävien ja niitä tuottavien käytännön tieto ja kyky. Luonnollisesti demokraattisen julkisomistuksen agenda vaatii myös Britannian ja USA:n epädemokraattisten luonteiden haastamista; talouden demokratisointi tulee kulkea käsikädessä poliittisen ja perustuslaillisen demokratisaation kanssa.

Ennenmuuta demokraattinen julkisomistus tulisi olla organisoitu tyydyttämään demokraattisesti määrätyt yhteiskunnan, talouden ja ympäristön tarpeet ja tarjota arvokkaita ja kunniakkaita työn muotoja, sekä yksilöille että yhteisöille. Eriarvoisuus, jätteet ja ekskluusio joita yksityisomistuksen dominantit mallit luoovat, jotka on suunnattu maksimoimaan ulkoisten osakkeenomistajien ja ylemmän johdon varallisuus, tulisi korvata keskittymällä rakentamaan demokraattisten taloussuhteiden uudenlaista joukkoa, joka edistäisi ihmisten kukoistusta ekologisten rajojen sisällä.

Uudet rajaseudut

Sekä Britanniassa että USA:ssa poliittinen case julkisomistukselle on suurelta osin keskittynyt palauttamaan sellaiset sektorit, teollisuudenalat ja infrastruktuurin julkiseen omistukseen (tai pitämään ne julkisessa omistuksessa), jotka olivat julkisessa omistuksessa 1900-luvulla, mutta jotka sen jälkeen on yksityistetty. Näihin kuuluu rautatiet ja joukkoliikenteen infra, vesi- ja sähkölaitokset sekä pankki- ja postilaitokset. Julkisomisteisuus näillä sektoreilla on ollut keskeisessä asemassa tuotekehityksessä ja infran laajentamisessa, mikä tuki 1900-luvun puolivälin sekataloutta ja oli vastuussa, ainakin osittain, monista taloudellisista menestyksistä ennen neoliberalismin nousua — kasvavasta varallisuudesta, köyhyyden vähentämisestä, kohentuneesta terveydentilasta ja hyvinvoinnista sekä taloudellisen eriarvoisuuden äkillisestä laskusta, vain muutama mainitaksemme.

Nämä sektorit ovat edelleen epäilemättä kriittisiä, erityisesti kun otetaan kantaa ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden hätätilojen leikkauskohtaan. Kuitenkin julkisomisteisuudella on rollinsa myös kriittisen uuden teknologian ja infran kehittämisessä, joka tulee olemaan 21. vuosisadan talouden taustalla — talouden, joak tulee olla, toisin kuin sen edeltäjät, juurtunut ilmastolliseen ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Julkisomisteisuuden ja investointien ollessa kriittisiä fossiilikapitalismin nousussa, niin myös demokraattisen julkisomistuksen agendan tulee olla fossiilisten jälkeisen vauraan talouden taustalla.

Tulevina vuosina me tulemme keskittymään neljään uuteen alueeseen julkisomistuksen laajentamisessa. Jokaisessa me ammennamme oikean elämän käytännöstä ja uusimmasta teoreettisesta ja juridisesta keskustelusta, ja esitämme politiikkatoimia hallinnon eri osille Britanniassa ja USA:ssa.

• Digitaalinen infrastruktuuri: Digitaalinen infra tässä viittaa keskeisiin laitoksiin, omaisuuseriin ja palveluihin, joihin suurin osa informaatioteknologiasta nojaa. Ne ovat 21. vuosisadalla moottoriteiden, rautateiden, puhelinverkkojen ja sähköverkkojen vastine. Yksi esimerkki on paikalliset ja alueelliset kuituverkot. Nämä ovat kriittisiä infrastruktuurin osia, jotka mahdollistavat suurien informaatiomäärien välittämisen (mm. internet, puhelimet ja televisio) suurilla nopeuksilla pitkiä matkoja. Kuitenkin Britanniassa ja USA:ssa markkinavetoiset kuituverkot ovat johtaneet hitaaseen kehitykseen ja syvään digitaaliseen eriarvoisuuteen, joka rajoittaa talouden kehitystä ja pahentaa alueellista, sosiaalista ja taloudellista eriarvoisuutta. Täysin markkinavetoinen säännöstely sopii huonosti keskeisen infraverkoston rakentamiseen tai ylläpitoon tehokkaasti, edullisesti ja kaikille. Lisäksi voittoa tavoittelevien yritysten harteille jätetty digi-infra kuten kuituverkot ovat yhä enemmän suunniteltu tyydyttämään datan välistävedon tarpeet. Ja kuitenkin julkisesti kehitetyt kuituverkot kohtaavat usein merkittäviä poliittisia ja lainsäädännöllisiä esteitä johtuen korporaatioiden poliittisesta ja taloudellisesta vallasta.
  
  Kuituverkkojen lisäksi me tarkastelemme muutakin digi-infraa kuten kännykkäverkkoja (erityisesti 5G ja sähkömagneettinen säteily) sekä Tier 1 -verkkoja (internet-protokolla). Näiden digitaalisten infrastruktuurien muokkaaminen voi edistää laajempia muutoksia yhteiskunnallisissa, taloudellisissa ja ekologisissa suhteissa, muuttaen konnektiivisuuden luonnetta. Tähän kuuluu alustojen ja algoritmien haastaminen, jotka hyväksikäyttävät työntekijöitä ja käyttäjiä, ja vaihtoehtoisten digiteknologioiden tukeminen, jotka tukevat Bruno Latourin sanoin ”progressiivista yhteisen maailman koostumusta”. Tutkimalla demokraattisen julkisomistuksen potentiaalista roolia digitaalisessa infrastruktuurissamme, me toivomme ehdottavamme politiikkasuosituksia, jotka varmistavat jaetun vaurauden digitaaliajassa, ei pahenevaa eriarvoisuutta.
• Data ja alustat: Datan kerääminen ja analysointi on älykkäiden konejärjestelmien taustalla ja se on kriittistä 21. vuosisadan digitalouden toiminnalle. Kuitenkin massiivisten korporaatioiden käsissä se tuottaa varallisuutta pienelle eliitille ja pahentaa eriarvoisuutta. Se myös muuttaa laajalti taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia suhteita. Se miten me rakennamme ’datamaailmoja’ — datatyyppejä ja datasettejä joita me keräämme ja rakennamme, kuka voi kontrolloida ja käyttää tuota dataa ja miten alustat toimivat sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden välimiehinä — perustavanlaatuisesti muokkaa varallisuuden, vallan ja äänen jakautumista yhteiskunnassa.
  
  Nykypäivänä pieni joukko nopeasti laajenevia alustamonopoleja dominoi datan keräämistä ja analyysia, jota hallitsee aitaamisen, välistävedon ja valvonnan logiikka. Tämä luo suurta eriarvoisuutta korporaation ja työvopiman välille, tuottaa varallisuuden ja tulojen eroja, edistää rasistista ja ksenofobista valvontaa ja kontrollia, ja oletettavasti kaventaa sosiaalisen ja taloudellisen innovaation alaa.
  
  Julkishallinnon politiikka tulisi täten tavoitella sen määrittelemistä miten dataa tuotetaan ja jaellaan, ja määrittää rajat datan keruulle ja analysoinnille. Me tarkastelemme vaihtoehtoisia potentiaalisia järjestelyjä siitä minkä tyyppistä dataa voidaan ja tulisi kerätä, kuka kerää tuota dataa ja mihin sitä voidaan käyttää kaikenkattavan viitekehyksen alla, joka varmistaa kollektiiviset oikeutemme kollektiivisesti tuotettuun dataan — liikkuu aitaamisen olosuhteista datayhteisvaurauteen, jossa dataa hallinnoidaan turvallisesti yhteisenä resurssina.
  
  Erilainen data sopii paremmin eri kontrolli- ja pääsyvaatimuksiin. Me tutkimme vaihtoehtoista ekologiaa dataoikeuksiin ja omistusrakenteisiin, joka ylläpitäisi paremmin tasapainon yksityisyyden, vaurauden ja yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisen välillä. Me tutkimme myös vaihtoehtoja tällä hetkellä menestyville jättiläisalustoille, jotka keräävät, analysoivat ja väärinkäyttävät dataa. Näihin kuuluu sosiaalisen median alustoja, digitaalisia valuuttoja ja maksujärjestelmiä, verkon markkinapaikkoja, kuljetus- ja majoitusapplikaatioita. Erityisesti me tutkimme sitä miten julkiset alustat — joita ohjataan demokraattisesti sidosryhmien kesken — voivat tarjota hyödykkeitä ja palveluita tehokkaasti, samalla parantaen sekä käyttäjien että työntekijöiden asemaa alustalla.

• Immateriaalioikeudet sekä R&D: Immateriaalioikeudet (IP) on omaisuuskategoria, jota sovelletaan ihmisälyn tuotoksiin. IP on olennaisesti valtion suoma oikeus monopolisoida ja käyttää tiettyä informaatiota. Sellaiset oikeudet useimmiten saavat patentin tai kopiosuojan muodon ja ovat perustavanlaatuinen kapitalistisen järjestelmän piirre, sekä menneisyydessä että nykyään.
  
  Nykyisen IP-järjestelmän perusongelma on, että se on poissulkeva ja suunniteltu hyödyttämään yksityisiä intressejä eikä niinkään julkisia. Se on hyödyllinen yrityksille, jotka haluavat vetää välistä vuokria ja saada hyviä voittoja, mutta se ei välttämättä tuota maksimaalista tai tehokasta innovaatiota, takaa kriittisten tuotteiden ja palvelujen tasaista jakautumista (esim. lääkkeet), tai asianmukaisesti arvosta merkittävää julkisen puolen tai työntekijöiden kontribuutiota tuotekehitysprosesseihin.
  
  Me tutkimme vaihtoehtoisia lähestymistapoja immateriaalioikeuksille, jotka keskittyvät hyötyjen esilletuomiseen teknologisestä kehityksestä ja julkisista investoinneista yhteiskunnan, talouden ja ympäristön parantamiseen. Tähän kuuluu julkiset patenttivarannot, joissa lisensointi on copy-left tai commons-pohjainen alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, sekä julkisen politiikan muutokset julkisen käytön pakkolisensointiin.
  
  Me tulemme myös arvioimaan sitä miten julkisomisteisuus voi tehostaa jo nyt merkittävää julkista investointia tutkimusprosesseihin ja ylittää rajat muihin vaihtoehtoihin immateriaalioikeuksille. Näihin kuuluu julkisomisteisten tutkimusinstituuttien laajentaminen ja niiden kytkeminen julkisesti ja yhteisesti omistettuihin tuotanto- ja jakeluverkostoihin.
  
  Viimeisenä, koska immateriaalioikeudet ovat keskeinen komponentti useimmissa kansainvälisissä kauppasopimuksissa, me tarkastelemme myös mahdollisuuksia, sekä rajoitteita, immateriaalioikeuksien ja tuotekehityksen julkisille sovellutuksille kaupparegiimien alaisuudessa, sekä julkishallinnon politiikalle joka voi johtaa toisenlaisiin immateriaalioikeuksien ja tuotekehityksen käsittelyihin tulevissa sopimuksissa.
• Maat ja luonnonvarat: Luonnonvarat ovat luonnon lahja kaikille ihmisille. Kuitenkin yksityisen maanomistuksen ja omaisuuden järjestelmä, joka tällä hetkellä dominoi maailman useimpia kolkkia, varmistaa sen että rikkaat maanomistajat ja korporaatiot riistävät noita resursseja oman akkumulaationsa sekä talouskasvun kiihdyttämiseen. Kapitalismin historia on aitaamisen historiaa, jatkuvaa ennen yhteisomistuksessa olevien maiden ja varallisuuden siirtoa yksityisiin käsiin, ja tämä dynamiikka on meitä uhkaavan ekologisen katastrofin ytimessä.
  
  Aivan kuten menneiden aikojen taloudet, 21. vuosisadan digitaalitalous on riippuvainen luonnonvaroista ja maankäytöstä. Useimmat sähkölaitteet kännyköistä mikrosiruihin vaativat erilaisia metalleja, muoveja, hiekkaa ja harvinaisia maametalleja; uudenlaiset akkuteknologiat vaativat litiumia; datakeskukset vaativat usein suuria määriä vettä jäähdyttämiseen; 3D-tulostimet vaativat muovia; ja suuren mittakaavan aurinkovoima ja tuulivoima vaatii maan lisäksi materiaaleja niiden rakentamiseen. Lisäksi sivuvirrat tuotannosta, kulutuksesta ja näiden materiaalien jätteiksi päätymisestä saastuttavat jokia ja vesistöjä, ilmaa ja maaperää.
  
  Johtuen tämänhetkisistä maanomistuksen ja maankäytön käytänteistä, se on usein juuri köyhät ja alkuperäisasukkaiden yhteisöt ympäri maailman, jotka saavat tuta sekä luonnonvarojen kaivamisen ja väärinkäytön että talouskasvun aiheuttaman saastuttamisen ja ekologisen tuhon.

Onneksi on vaihtoehtoja yksityiselle maanomistukselle ja resurssien käytölle 21. vuosisadan taloudessa, joka on nousemassa ympäri maailman, kuten yhteisöllinen maanomistus – tai isännöimismallit kuten Māorien kaitiakitanga – maaseuduilla ja alkuperäisasukkaiden yhteisöissä, maavarannot kaupungeissamme ja kunnissamme, uudenlaiset yhteistoiminnalliset, yhteiset ja sosiaaliset asumismuodot, kunnianhimoiset strategiat maan julkiselle omistukselle, jotka pitävät maata ja luonnonvaroja varannossa kaikille, ja sosiaalisen varallisuuden rahastoja, jotka keräävät luonnonvaroista luodun arvon yhteisöjen, työntekijöiden ja ympäristön hyväksi.

Turvallisemman, vähemmän finansialisoidun 21. vuosisadan talouden rakentaminen vaatii luontosuhteemme transformaation hyödykkeellistävästä, brutalisoivasta ja välistä vetävästä sellaiseksi, jonka juuret ovat talouden luontoon upottavassa isännöinnissä ja valheellisessa talouden erottelussa ympäristöstä.

Aivan kuten julkisomisteisuus oli keskeistä fossiilitalouden tukirakenteiden luomisessa – infran, teknologian, ja yritysten rakentaminen ja niiden avustaminen öljyn, hiilen ja kaasun keräämisessä ja hiilen pumppaamisessa taivaalle – niin se tulee olemaan myös keskeistä hiilenjälkeisen yhteiskunnan rakentamisessa, joka kohtelee maitamme ja luonnonvarojamme arvokkaana omaisuutena, joka on kriittistä kaikkien ihmisten ja tulevien sukupolvien hyvinvoinnille.

Lopuksi

Demokraattinen julkisomisteisuus 21. vuosisadalla voi avata uusia innovatiivisia, kestäviä ja inklusiivisia tulevaisuudenkuvia – mutta sen tulee olla kunnianhimoinen, uskottava, kyettävä yhdistämään laaja koalitio sitä tukemaan, kyettävä esittämään itsensä integraalina osana tulevaa talouskonsensusta. Status quo – planeetan hätätila ja syvä eriarvoisuus – on se mikä on todella kestämätöntä; sitä vastoin uuden muotoiset demokraattisen omistamisen muodot ovat pelkkää maalaisjärjeä.

2020-luku on kaikkein tärkein vuosikymmen ihmiskunnan historiassa, sillä se liittyy ilmastoon ja ympäristöön. Tämän vuosikymmenen on saatettava meidät nopean jälkihiilitaloudellisen kehityksen polulle – tai vastaamme tulee kiihtyvä romahdus, jossa kriisistä kaikkein vähiten vastuussa olevat maksavat kaikkein suurimman hinnan. Mutta tuo siirtymä – kun sitä hallinnoidaan tehokkaasti ja kaikkien hyväksi – voi rakentaa arvokkuuden, turvallisuuden ja kyvykkyyden yhteiskunnan meille kaikille. Me emme voi tehdä sitä ellemme me vastaa syviin vallan eriarvoisuuksiin taloudessamme. Keskeistä tälle tulee olla uusi omistamisen ekologia, joka on suunniteltu demokraattiseksi ja inklusiiviseksi. Uudet strategiat demokraattisen julkisomisteisuuden laajentamiseksi uusiin nykytalouden korkeuksiin voivat olla ensiaskel kohti tuota tulevaisuutta.

Lähde:

https://www.common-wealth.co.uk/reports/ownership-futures-towards-democratic-public-ownership-in-the-twenty-first-century#chapter-1