commons – Kapitaali.com / Pääoma ja Uusi Talous Tue, 30 Dec 2025 12:30:48 +0000 fi hourly 1 https://wordpress.org/?v=6.9.1 /wp-content/uploads/2024/12/cropped-cropped-cropped-18293552513_de7ab652c7_b_ATM-1-32x32.jpg commons – Kapitaali.com / 32 32 Yhteisvaurauden pulssi: Kosmolokaalin siirtymän ajallinen konteksti /yhteisvaurauden-pulssi-kosmolokaalin-siirtyman-ajallinen-konteksti/ /yhteisvaurauden-pulssi-kosmolokaalin-siirtyman-ajallinen-konteksti/#respond Sat, 06 Dec 2025 11:11:00 +0000 /?p=3415 Lue lisää ...]]>

Tämä on José Ramosin, Michel Bauwensin, Sharon Eden ja James Gien Wongin toimittaman kirjan Cosmo-local Reader neljäs luku. Luvun on kirjoittanut Michel Bauwens ja José Ramos.

Yleiskatsaus

Uskomme, että kosmolokaalit strategiat ovat ratkaisevan tärkeitä seuraavan globaalin järjestelmän uudenlaisena muotona. Muistutettakoon, että tarkoitamme termillä kosmolokaali ja kosmolokaali tuotanto seuraavaa, jossa ei ole kyse pelkästään paikallisen ja globaalin yhdistämisestä:

  1. Se on tae siitä, että ekologiset ja sosiaaliset ongelmat voidaan ratkaista sekä paikallisesti että globaalisti vaarantamatta paikallisia erityispiirteitä, sopeutumisia ja eroja. Se tunnustaa tiedon ja kulttuuristen resurssien todellisen runsauden, jota ei pitäisi vaarantaa keinotekoisella niukkuudella;
  2. Kosmolokaali tuotanto perustuu materiaalituotannon toissijaisuusperiaatteeseen eli älykkääseen paikallistamiseen, joka vähentää merkittävästi materiaalikuljetusten jalanjälkeä; paikalliset yhteisöt voivat valita viisaasti konkreettisten resurssirajojensa puitteissa;
  3. Paikalliset tuotantoyksiköt perustuvat solidaarisuuteen ja vastavuoroisuuteen.

Uskomme, että tällä erityisellä tavalla ymmärrettynä kosmolokaalisuus ”ylittää ja sisältää” aiempien sosioekonomisten järjestelmien parhaat puolet ja ”mitätöi” samalla niiden degeneratiiviset puolet:

  • Tiedon keinotekoisen niukkuuden, joka estää varattomia käyttämästä parhaita ratkaisuja ekologisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen;
  • Siinä tunnustetaan täysin planeettamme aineelliset rajoitukset ja muiden olentojen tarpeet sekä keskinäinen riippuvuutemme vähentämällä radikaalisti ihmisen jalanjälkeä;
  • Siinä tunnustetaan täysin, että onnistunut ekologinen muutos ei voi tapahtua ilman riittävää sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Esitämme tässä lukemistossa hyvin rohkean hypoteesin, jonka mukaan tuotannon ja arvonluonnin logiikassa on alkanut tapahtua varsin perustavanlaatuinen käänne, ja että ehdottamallamme mallilla on vahvat mahdollisuudet olla iso osa syntymässä olevaa jälkikapitalistista logiikkaa.

Tässä alustavassa esseessä haluaisimme antaa lukijoille käsityksen ajoituksesta ja tarjota selityksen kontekstista, jossa materiaalisen tuotannon ja arvonluonnin siirtyminen uuteen tuotantotapaan tapahtuu.

Esittelyssä Pogany: Kaaoottisen siirtymän aika on alkanut

Ensimmäinen ajallinen kehys, jonka haluamme esitellä, on Peter Poganyn kehys. Pogany on hyvin omaperäinen mutta melko tuntematon unkarilais-amerikkalainen ajattelija, joka on julkaissut kaksi kirjaa. [1] Rethinking the World on työläs mutta palkitseva uusi näkemys maailmanjärjestelmästä ja sen rakenteista. Hän on yksi harvoista ajattelijoista, jotka yhdistävät maailmamme termodynaamisen perustan (eli sen, kuinka paljon ainetta ja energiaa on käytettävissämme keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä, kun otetaan huomioon termodynamiikan toinen laki, jonka mukaan aineen laatu heikkenee maapallon kaltaisessa ”eristetyssä” järjestelmässä [saamme energiaa maailmankaikkeudesta, mutta tuskin uutta ainetta]), sosioekonomiseen järjestelmään. Vielä tärkeämpää on, että hän yhdistää nämä kaksi tasoa kolmanteen tasoon, ”havaintotapaan”, eli siihen, miten ihmiskulttuurit näkevät maailman, mitä ne ‘näkevät’, mutta mikä tärkeämpää, mitä ne ”eivät näe”. Tämä on tärkeää, koska esimerkiksi tyypillinen keskusta-vasemmistolainen analyysi keskittyy tavallisesti aineellisiin rakenteisiin, mutta jättää usein huomiotta systemaattisen näkemyksen inhimillisestä toimijuudesta, kun taas keskusta-oikeistolainen analyysi keskittyy tavallisesti inhimilliseen toimijuuteen ja vastuullisuuteen, mutta jättää huomiotta inhimillisten ja luonnollisten systeemien rakenteelliset rajoitteet. Tässä meillä on eräänlainen kokonaisvaltainen teoria, joka pitää todellisuuden kolme tasoa orgaanisessa ja kokonaisvaltaisessa syleilyssä.

Perustuen biofysikaalisen taloustieteen valtavaan kirjallisuuteen ja löydöksiin sekä maailmankaikkeuden ja ihmiskunnan itseorganisoitumista (kompleksisuusteoria) käsitteleviin kirjoihin Pogany päättelee, että maailmamme eli luontoon upotettu ihmisyhteiskunta on ”monimutkainen sopeutuva systeemi”, ja muistuttaa meitä siitä, että tällaiset systeemit muuttuvat ”pistemäisen tasapainon”, ”kaoottisten siirtymien” ja ”haarautumien” kautta. Tämä on valtava toteamus, sillä se tarkoittaa sitä, että ihmiskunta ei sopeudu radikaaleihin uusiin olosuhteisiin perustellun keskustelun kautta vaan systeemiin kohdistuvien järkytysten kautta. Ensin vanha järjestelmä hajoaa ja vanhat instituutiot menettävät legitimiteettinsä, sitten syntyy vaihtoehtojen kambrialainen räjähdysmäinen kasvu, joka kantaa mukanaan seuraavan järjestelmän siemenmuotoja, mutta näiden vaihtoehtojen on taisteltava keskenään, ennen kuin uusi vakaa järjestelmä syntyy. On tärkeää huomata, että kompleksisia adaptiivisia järjestelmiä ja bifurkaatiodynamiikkaa koskeva työ on laajalle levinnyttä, ja Poganyn työtä edelsi ja kulki rinnakkain monien muiden kanssa. [2]

Tämä tarkoittaa myös sitä, että yhteiskunnallisissa siirtymissä on kyse myös uusien logiikkojen käyttöönotosta, ei vain vanhan järjestelmän uudelleenjärjestelystä. Esimerkiksi romahtaneen Rooman valtakunnan korvannut kristillinen feodaalinen yhteiskunta uskoi, että työ oli myönteistä ja pyhää, mikä oli perustavanlaatuinen vastakohta kreikkalais-roomalaiselle näkemykselle työstä orjia halventavana toimintana. Odottaessamme uutta tapaa järjestää tuottava elämä paremmin sopusoinnussa aineellisen planeetan ja sen elävien olentojen rajoitusten kanssa meidän ei siis pitäisi odottaa pelkkää ”business as usual” -sopeutumista. Uuden järjestelmän on ”ylitettävä ja sisällytettävä” joitakin edellisen järjestelmän saavutuksia ja ratkaistava ongelmansa monimutkaisuuden ja integraation korkeammalla tasolla, tai vaihtoehtoisesti se hajoaa alemmalle monimutkaisuuden tasolle.

Pogany näkee nykyisen tilanteemme kolmen peräkkäisen ”globaalin” vakaan järjestelmän analyysin perusteella. Hän kutsuu nimellä Global System 0 (GS0), proto-globaalia yhteiskuntaa, merkantilistista järjestelmää, joka hallitsi Eurooppaa 17.-18. vuosisadan absoluuttisten kuninkaiden aikana. Tämän vakaan järjestelmän katkaisi hetkeksi ”kaoottinen siirtymäkausi”: Ranskan vallankumous ja Napoleonin sodat (1789-1815).

Toinen vakaa järjestelmä, joka syntyi tuon kaoottisen siirtymävaiheen jälkeen, oli ensimmäinen todella globaali järjestelmä, eli Global System 1 (GS1), niin sanottu ”smithiläinen” kapitalistinen järjestelmä, joka perustui pääoman täyteen valtaan työstä. Tuo järjestelmä ja sen instituutiot lakkasivat toimimasta, ja ensimmäisen maailmansodan kaoottinen siirtymävaihe keskeytti sen toiseen maailmansotaan. Tämän siirtymävaiheen aikana kaksi muuta järjestelmää kilpaili ”demokraattisen kapitalismin” kanssa, nimittäin fasismi ja Neuvostoliiton ”kommunistinen” järjestelmä.

Kolmas vakaa järjestelmä, Global System 2 (GS2), syntyi vuoden 1945 jälkeen ja loi ”heikon multilateraalisuuden” järjestelmän (GS0:lla ei ollut monenvälisiä instituutioita), ja se perustui ainakin länsimaissa pääoman ja työvoiman väliseen sopimukseen (hyvinvointijärjestelmä ja kapitalismin ”fordistinen” järjestelmä). Se perustui tietenkin myös luonnonvarojen ylikäyttöön ja uusokoloniaaliseen suhteeseen globaalin etelän maiden kanssa. Vaikka ne saivat suurelta osin poliittisen itsenäisyyden uusille kansallisvaltioille, ne olivat myös sidottuja epäsuotuisiin kauppaehtoihin, ja niillä oli vain vähän tai ei lainkaan valtaa uusissa instituutioissa, joita toisen maailmansodan voittajat hallitsivat (Bretton Woodsin instituutiot, Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailman kauppajärjestö). Pogany kirjoittaa vuoden 2008 maailmanlaajuisen järjestelmäkriisin puhkeamisen jälkeen:

”Tuskin on pelkkä sattuma, että maailmanlaajuisen finanssikasinon romahdus osui samaan aikaan halvan öljyn ja muiden tuotantoresurssien täysimääräisen hyödyntämisen välisen eron kanssa. Emme enää koskaan näe näitä kahta yhdessä — tilanteeseen liittyy se mahtava seuraus, että maailma on edestakaisin taantuman ja keskeytyneen elpymisen välillä, kun öljyn hinnan vuoristorata vuoroin rohkaisee ja vuoroin lannistaa tuhlailemaan talouselämämme elintärkeällä pääomalla. Tämä esiin nouseva syklisyys paljastaa, että ihmiskunnan aineellisten pyrkimysten ja planeetan fyysisten rajoitusten välinen törmäys ei ole yksittäinen dramaattinen tapahtuma, kuten yli kolme vuosikymmentä vanha ”ylikulutus ja romahdus” -meemi symboloi. Pikemminkin se on pitkittynyt, makrohistoriallisesti tunnistettava ajallinen prosessi.”

Voimme siis todeta, että GS2:n toiminta alkoi purkautua vuonna 2008. Kyse ei ole vain syvästä talouskriisistä, joka aiheutti ja vaikutti finanssoituneeseen järjestelmään, vaan myös Yhdysvaltojen ylivaltaan perustuvan multilateraalisen järjestelmän heikkenemisestä, yhteiskunnallisista levottomuuksista, jotka lopulta johtivat oikeistopopulistien voittoihin, mutta myös nykyisen tuotantojärjestelmämme fyysisen kestämättömyyden nopeasta tiedostamisesta. Olemme siis astuneet ainakin uuden kaoottisen siirtymävaiheen alkuvaiheeseen.

Pääoman ja työvoiman välinen sosiaalinen yhteisymmärrys on hitaasti purkautunut uusliberalismin myötä 80-luvun jälkeen, mutta se ei ole täysin tuhoutunut. Se on kuitenkin heikentynyt, samoin kuin multilateraalinen järjestelmä. Pogany on melko selvä, mihin meidän on mentävä: seuraavan järjestelmän, Global System 3:n (GS3), on perustuttava 1) sopimukseen luonnon kanssa, eli meidän on opittava tuottamaan inhimillisiä tarpeita varten planeettamme rajojen sisällä, ja jotta tämä onnistuisi sosiaalisen vakauttamisen kanssa, siihen on liityttävä myös jonkinasteinen sosiaalinen oikeudenmukaisuus, eli sosiaalisesta sopimuksesta ei voida luopua, koska se on onnistuneen ekologisen sopimuksen edellytys. Lopuksi toteamme, että tähän tarvitaan vahvaa ja kaksitasoista multilateralismia. Tarvitaan globaalin hallinnon muoto, joka voi sisällyttää inhimillisen tuotannon suhteellisen pakottaviin suunnittelukehyksiin, jotka koskevat resurssien saatavuutta ihmiskunnan pitkän aikavälin selviytymisen kannalta. Tämä näkemys on ilmaistu esimerkiksi R30-hankkeen ehdotuksessa ”maailmanlaajuisesta kynnysarvo- ja allokaationeuvostosta” [3]

Tämä Poganyn näkemys maailmanhistoriasta ”sykkimisenä vakaiden järjestelmien ja kaoottisten siirtymien välillä” on hyvin samansuuntainen kuin muutkin käsitykset ihmisen ja luonnon pitkäaikaisesta historiasta. On kuitenkin huomattava, että Poganyn mielestä ei ole mitään varmuutta siitä, että ihmiskunta onnistuu tässä tulevassa siirtymässä. Kyse ei ole vain siitä, että taantuminen voi tapahtua alemmalle monimutkaisuuden tasolle, joka ei enää kykene ylläpitämään niin montaa ihmistä, vaan jopa paljon syvempi romahdus on mahdollisuuksien rajoissa, ja tätä mieltä on myös eräs toinen historiallisen monimutkaisuuden kirjoittaja, Dixon. [4] Se antaa meille kuitenkin selkeän metahistoriallisen näkemyksen painopisteistä, joita meidän on noudatettava tässä kaoottisessa siirtymävaiheessa.

HANDY-projekti ja Mark Whitakerin ekologiset vallankumoukset

Hypoteesimme on, että nykyisessä tilanteessa olemme jälleen siirtymässä kohti yhteismaamuodon esiinmarssia ja lopullista ”keskeistä asemaa”. Tämän siirtymän puolesta voidaan esittää myös ”syklinen” argumentti.

Alan Page Fiske on laatinut yhteiskunnan resurssien jakamiselle relationaalisen kieliopin, jonka Kojin Karatani on ”historisoinut” teoksessaan Structures of World History [5] (joka tutkii vaihtotapojen kehitystä eikä Marxin tapaan tuotantotapoja):

  • Ihmiskunnan alkuperäinen toimintatapa on yhteistoiminta, jossa kaikki osallistuvat ja antavat panoksensa yhteiseen varantoon; se on ensisijainen toimintatapa metsästäjä-keräilijäjoukoissa;
  • lahjatalous, jossa lahja luo sosiaalisia velvoitteita vastalahjalle, on hallitseva toimintatapa monimutkaisemmissa heimoyhteiskunnissa;
  • auktoriteettijärjestys, kun luokkapohjaisessa valtiossa hallitsijoiden on legitimoitava valta-asemansa resurssien uudelleenjaon avulla;
  • ja lopuksi markkinahinnoittelu, jossa hinnat mahdollistavat samanarvoisina pidettyjen resurssien vaihdon.

Kuten edellä todettiin, nämä neljä toimintatapaa ovat lähes aina olleet rinnakkain (valtiot ja markkinat ilmestyvät myöhemmin ihmisen evoluutiossa), mutta niiden suhde on kehittynyt ajan myötä. Alkuperäiset nomadi- ja puutarhaviljelykansat harjoittivat pääasiassa yhteisomistusta ja lahjataloutta. Valtioperustaisissa yhteiskunnissa, jää. enemmän tai vähemmän jokaisessa yli 200 000 asukkaan yhteiskunnassa on ollut valtiomuotoinen hallinto, jossa harjoitettiin uudelleenjakoa verotuksen avulla. [6] Nykyään kapitalistiset markkinat hallitsevat ylivoimaisesti, ja valtio on niiden palveluksessa. [7] Yhteiskunnalla on aina ollut alisteinen rooli luokkayhteiskunnissa, kunnes kapitalismi ryhtyi poikkeuksellisiin ponnisteluihin sen marginalisoimiseksi.

On kuitenkin myös vahvaa historiallista näyttöä siitä, että yhteisten hyödykkeiden rooli on muuttunut suhteessa niihin taloudellisiin välistävedon järjestelmiin, joiden yhteydessä ne elävät rinnakkain. Itse asiassa ihmisen ja luonnon dynamiikkaa käsittelevässä HANDY-raportissa [8] tarkastellaan ihmisyhteisöjä neoliittisesta ajasta lähtien saalistaja-saalishypoteesin pohjalta. Heidän johtopäätöksensä on, että kaikki luokkapohjaiset vertaispoliittiset järjestelmät, jotka kilpailevat keskenään, päätyvät rutiininomaisesti resurssipohjansa liikakäyttöön. Tällöin välistävedon logiikka pysähtyy ja syntyy voimakas paine palata yhteisiin resursseihin eli antaa niille tärkeämpi rooli kokonaisuudessa. Tällaisina kriisin hetkinä kantokyvyn vähentäminen mutualisaation avulla on yksi tehokkaimmista keinoista välttää tai lieventää yhteiskunnan romahdusta tai toipua siitä. Resurssien yhdistäminen on keskeinen tapa pienentää aine-energiajalanjälkeä. HANDYn kirjoittajat korostavat ja osoittavat, että tasa-arvo on keskeinen tekijä näiden kriisien syvyydessä ja vakavuudessa. Autoritäärisemmät ja välistävetoa harjoittavat yhteiskunnat eristävät hallitsevan luokan kasautuvilta ympäristöongelmilta, joten niiden romahdus on syvempi ja toipuminen kestää kauemmin; kun taas yhteiskunnissa, joissa on voimakkaampi tasa-arvoisuus, on enemmän herkkyyttä havaita tulevan romahduksen merkit: näissä yhteiskunnissa siirtymä on pehmeämpi ja toipumisaika on lyhyempi. On kuitenkin selvää, että tässä visiossa on aika, jolloin palataan yhteisomistukseen.

HANDY-tutkimushankkeen johtopäätökset vaikuttavat hyvin yhteneväisiltä Peter Turchinin ym. ”sekulaarisia syklejä” koskevan tutkimuksen kanssa, [9] ja niissä yhdistyvät kaksi tekijää. Toinen on väestömäärän kehitys (demografia) ja toinen on valtion ja eliitin harjoittamien välistävedon mekanismien kehitys. Turchin ja kliodynaaminen koulukunta (eli suurten yhteiskuntien ajallisen dynamiikan tutkiminen historiassa), joka käyttää laajaa tietopankkia [10] historiallisesta aineistosta (sodat, konfliktit, nälänhädät, poliittiset ja yhteiskunnalliset vallankumoukset jne.), päättelee myös, että on olemassa pitkän aikavälin heilahteluja, jotka liittyvät siihen, miten väestömäärillä on taipumus ylittää kyseisten yhteiskuntien paikallinen kantokyky ja miten hallitsevan luokan välistäveto pahentaa näitä olosuhteita. Toistaiseksi nämä tutkijat ovat varmoja väittäessään, että näitä maallisia syklejä esiintyy järjestelmällisesti maatalousyhteiskunnissa. [11] Vaikka emme olekaan tietoisia tämän koulukunnan tutkimuksista, jotka koskevat yhteisomaisuutta, voimme siis olettaa, että näiden heilahtelujen sisällä ja silloin, kun paikallinen ylitys ilmenee kriisinä, olisi pyrittävä vastavuoroistamiseen, jotta pysyttäisiin paikallisen kantokyvyn rajoissa. Tämän hypoteesin testaaminen on juuri sitä, mitä Mark Whitaker on tehnyt useiden historiallisten esimerkkien avulla. [12]

Whitakerin mukaan hänen 3000 vuotta kestäneessä katsauksessaan Euroopan, Japanin ja Kiinan ekologisiin kriiseihin ja siihen, miten yhteiskunnat/sivilisaatiot selviytyvät tämäntyyppisistä kriiseistä, yhteisvauraudella on toistuvasti ratkaiseva rooli. Tämä ilmenee poliittisina ja yhteiskunnallisina liikkeinä, jotka ovat aiemmin saaneet uskonnollisen ilmeen, mutta Whitaker tarkastelee myös nykypäivän vihreän liikkeen roolia Saksassa vahvistaakseen teesinsä. Tuottajaluokat seurasivat uskonnollisten uudistajien ja/tai vallankumouksellisten esimerkkiä, jotka vaativat uutta tasapainoa ihmisten välille ja tasapainoisempaa suhdetta luontoon. Whitakeria siteeraten:

”Useimmat väittävät, että ympäristöliikkeet ovat uusi piirre maailmanpolitiikassa. Minä väitän, että ne ovat degradatiivisen poliittisen talouden kestävä piirre. Menneisyydessä tai nykyisyydessä ympäristöpolitiikka tuli ilmaistuksi uskonnollisissa muutosliikkeissä vastalauseina valtion ympäristön pilaantumiselle käytettävissä olevien diskurssien avulla. Ekologinen vallankumous kuvaa piirteitä, joiden vuoksi historialliset valtiomme romahtavat ja joita uskonnollis-ekologiset liikkeet ennustettavasti vastustavat näiden piirteiden vuoksi. Näin ollen laajamittaisten ihmiskeskisten aksiaalisten uskontojemme juuret liittyvät systeeminvastaisiin ympäristöliikkeisiin. Monet menneisyyden suuret uskonnolliset liikkeet olivat ympäristöliikkeitä olemalla terveys-, ekologisia ja taloudellisia liikkeitä yhdeksi kokonaisuudeksi. Koska ekologiset vallankumoukset ovat luontaisia hajoamiseen perustuvalle poliittiselle taloudelle, ne jatkuvat tänäkin päivänä.”

Yksi esimerkki on tuttu länsimaisille lukijoille. Voimme todellakin pitää katolisten luostariyhteisöjen harjoittamaa tiedon keskinäistä jakamista vastauksena läntisen Rooman valtakunnan kriisiin esimerkillisenä tapaustutkimuksena.

Nämä munkit olivat myös aikansa insinöörejä, ja Jean Gimpelin ensimmäisestä keskiaikaisesta teollisesta vallankumouksesta kirjoittaman kirjan mukaan he olivat vastuussa lähes kaikista tuon aikakauden teknisistä innovaatioista. [13] Toiseksi luostarit itse, joita pidettiin suojien ja yhteisten tuotantoyksiköiden vastavuoroisena yhdistämisenä, tarjosivat suojaa, kulttuuria ja hengellisyyttä huomattavasti alhaisemmalla kustannustasolla kuin roomalaisen eliitin kustannukset; kolmas tekijä oli tuotannon uudelleensijoittaminen feodaalisen ”kartanon” kautta. Yhdennäköisyys tämän päivän tilanteeseen on hämmentävä. Ekologisten ja sosiaalisten haasteiden edessä on nähtävissä tiedon yhteisomistuksen uudelleen syntyminen vapaiden ohjelmistojen ja avoimien suunnitteluyhteisöjen muodossa. Lisäksi on nähtävissä pyrkimys tuotantoinfrastruktuurin keskinäistämiseen, esimerkiksi fablabien, makerspaces- ja coworking-tilojen syntyminen sekä nouseva monitehtaan malli. [14] Kehitys, kuten kapitalistinen ”jakamistalous”, joka keskittyy alustojen luomiseen vajaakäytössä oleville resursseille, on osa tätä suuntausta; lopuksi uudet teknologiat hajautetun valmistuksen ympärillä, joita prototyyppejä kehitetään makerspaces- ja fablab-tiloissa, viittaavat tuotannon uudelleenorganisointiin ”kosmolokalisessa” mallissa. [15]

Nykyään tietoyhteisöt lisääntyvät räjähdysmäisesti, ja myös infrastruktuurin yhteisomistajuus on syntymässä nopeasti, eikä vain Etelä-Euroopan maissa, joissa valtion ja markkinoiden epäonnistuminen on ilmeisintä. Flanderin Gentin kaupungissa hiljattain tehty tutkimus kaupunkien yhteismaista osoitti, että siellä on lähes 500 kaupunkien yhteismaata, jotka toimivat kaikilla ihmisten elinehtojen tuottamisen aloilla [16], mikä on huima harppaus kymmenen vuotta aiemmasta 50:stä yhteisomistuksesta.

Erona aiempiin kriisiaikoina tapahtuneisiin yhteisvaurauden syklisiin uudelleen syntymisiin on se, että nykyinen resurssien ehtyminen ja ekosysteemimme vaarantuminen ovat luonteeltaan globaaleja ja edellyttävät valtioiden rajat ylittäviä ja maailmanlaajuisesti koordinoituja vastatoimia (samalla kun ne ovat samalla paikallisia, siis kosmolokaaleja).

On runsaasti todisteita siitä, että yhteisöllistäminen, jolla vastattiin resurssien liiallisesta hyödyntämisestä johtuviin yhteiskunnallisiin ja sivilisaatiokriiseihin, ei ollut pelkästään korjaava strategia, vaan se loi itsessään myös edellytykset hyvinvoinnille.

Adam Arvidsson [17] kertoo yhteisomaisuuden ja markkinoiden huomattavasta yhdentymisestä 11. vuosisadan jälkeen. Vuonna 970 alkanut [18] ”ensimmäinen eurooppalainen vallankumous”, niin sanottu ”Jumalan rauha” -liike, oli yhteiskunnallinen vallankumous, joka yhdisti munkit ja talonpojat Ranskassa ja naapurimaissa. Se loi yhteiskuntasopimuksen (Jumalan rauhan peruskirjat allekirjoitettiin useissa sadoissa kaupungeissa ja alueilla), joka mahdollisti tuottavuuden nousun maaseudulla, mikä johti maastapakoon uudelleen syntyviin kaupunkeihin, jotka olivat kutistuneet edeltävällä kaudella (5.-10. vuosisadalla). Siellä kaupunkityöläiset perustivat kiltoja eli tuottavia yhteismaita, kun taas vapaat maanviljelijät loivat sopimuksin maatalouden yhteismaita [19], mikä loi uuden eettisen talouden, jossa oli vahvoja uudelleenjakoon ja solidaarisuuteen liittyviä elementtejä. Euroopan väestö kaksinkertaistui kolmessa vuosisadassa ja kolminkertaistui Länsi-Euroopassa. Toinen esimerkki on Japanin Tokugawan-kausi [20] (1600-1868), joka alkoi sen jälkeen, kun keisari oli ottanut suurelta osin metsäojitetun Japanin takaisin hallintaansa ja suojellut maata keisarillisina yhteismaina. Tämä kausi oli tunnettu paitsi vauraudestaan myös siitä, että se onnistui luomaan pitkällä aikavälillä vakaan ekologisen yhteiskunnan, jonka väestömäärä pysyi vakaana.

Muut kirjoittajat ovat tehneet samankaltaisia havaintoja. William Irwin Thompson tunnisti aiemmin sivilisaatioiden taipumuksen ylikehitykseen Babylonian, Kreikan, Rooman ja Euroopan sivilisaatioissa, joissa sivilisaation ytimen kasvu tapahtuu sen reuna-alueiden kustannuksella ja joissa ylikehitys lopulta heikentää itse sivilisaation ytimen elinkelpoisuutta. [21] Homer-Dixonin yksityiskohtainen analyysi roomalaisen sivilisaation energiankäytöstä päätyi myös yhtenevään näkemykseen: kasvudynamiikka perustui alkuvaiheessa suuriin ”energiantuottoihin investoinneille” (uusien energialähteiden hyödyntämiseen tarvittava energiamäärä), mutta heikkeni ajan mittaan sosiaalisten ja ekologisten ulkoisvaikutusten kasvaessa. [22] Ja tietysti 1900-luvun ydin- ja periferiadynamiikan analyysi lisää valtioiden välisen poliittisen ulottuvuuden käsitykseemme siitä, miltä hajoava poliittinen talous näyttää. [23]

Emme tietenkään elä vain abstraktissa maailmassa, jolla on yleinen maailmanhistoria, vaan elämme nyt hyvin konkreettisesti kapitalistisessa järjestelmässä, jota tuskin pystytään kaatamaan tai ylittämään hyvin lyhyellä aikavälillä. Siksi on myös tärkeää, että tarkastelemme kapitalistiselle järjestelmälle ominaisia syklejä ja rytmejä. Kaksi kirjailijaa, jotka voivat auttaa meitä tässä, ovat Karl Polanyi ja Carlota Perez.

Karl Polanyin kaksoisliike vs. Carlota Perezin mukaelma Kondratjevin sykleistä

Karl Polanyin klassisessa kapitalismin syntyä ja kehitystä [24] käsittelevässä teoksessa ”korostetaan historian sykettä, jota hän kutsuu ”kaksoisliikkeeksi”, joka ajoittain haastoi markkinoiden ja valtion välisen tasapainon, mutta johon liittyi myös yhteisomaisuuden nousu ja lasku. Kuten myös Carlota Perez osoittaa kirjassaan ”Teknologiset vallankumoukset ja rahoituspääoma” [25], kapitalismia leimaavat taloudellisen edistyksen ja pysähtyneisyyden aallot, jotka päättyvät kriisiin ja kestävät keskimäärin 50-60 vuotta. Jossain vaiheessa talouskaarta tietty yhdistelmä energiankäyttöä, geopoliittista hallintaa, maankäyttöä ja hallintokäytäntöjä, joihin liittyy erityisiä teknologisia infrastruktuureja, käynnistää korkean kasvun vaiheen. Tässä vaiheessa pääoma tarvitsee paljon työvoimaa, mikä vahvistaa sitä, joten siihen liittyy työläismyönteisiä uudistuksia ja markkinat kiinnittyvät vahvemmin yhteiskunnallisiin tarpeisiin ja vaatimuksiin. On huomattava, että tämän kauden hyvinvoinnin edistysaskeleet eivät useimmiten ole ylhäältä alaspäin suuntautuvia keksintöjä ja innovaatioita, vaan edellisen laskevan aallon kriisivaiheessa luotujen vastavuoroistettujen siemenmuotojen yleistyksiä. Niinpä sekä Atleen että Rooseveltin New Deal -uudistukset saivat innoituksensa yhteisöllisinä kehitetyistä muodoista, mutta sitten ne byrokratisoitiin valtiovetoisen yleistämisen kautta koko yhteiskuntaan.

Kun tämä sykli päättyy, syntyy tarjontakriisi, koska pääoma tekee vähemmän voittoa. Tämän syklin poliittinen muoto on konservatiivinen vallankumous pääoman hyväksi, joka ”vapauttaa” markkinat yhteiskunnallisista rajoitteista ja joka käynnistää alhaisemman kasvun kauden, johon liittyy työn kannalta epäedullisempi finanssistuminen. Yhteiskunnalliset liikkeet heikkenevät, ja se päättyy yleensä kysyntäkriisiin, kun kansalaiset/työntekijät/kuluttajat kärsivät tulojen pysähtyneisyydestä ja suuresta velkaantumisesta. Tämä kysyntäkriisi käynnistää uudelleen sosiaaliset levottomuudet ja paineet markkinoiden sisällyttämiseksi uudelleen yhteiskuntaan, mutta myös, kun työväen- ja keskiluokan tilanne heikkenee, se käynnistää kansalaisyhteiskunnan toimijoiden yhteistoiminnan uudistamisen.

Kyseessä on kaksoisliike, jota kutsutaan myös lib-lab-heiluriksi (viitaten Polanyin brittiläiseen tapaustutkimukseen), lib tarkoittaa sääntelyn purkamisen/yksityistämisen/markkinoinnin vaiheita, lab viittaa uudelleen sääntelyyn. Lib-jaksoja leimaa ylhäältä alaspäin tapahtuva demutualisaatio ja markkinoiden painostuksen kautta tapahtuva demutualisaatio varhaisessa käyttöönotossa, mutta hyvinvointijärjestelmien rappeutuessa ja niiden loppua merkitsevien järjestelmäkriisien jälkeen tapahtuu keskinäistäminen uudelleen. Olemme edellä huomauttaneet, että tämä dynamiikka olisi nähtävä myös osana kapitalismin yleistä vihamielisyyttä yhteisvaurautta kohtaan. Kapitalismin kasvu ja sen valta-aseman saavuttaminen on yhteydessä talonpoikien omistamien yhteisomaisuuksien, niin sanottujen aitaamisten, tuhoamiseen. Talonpojat, jotka menettivät tämän maan ja myös mahdollisuuden itsenäiseen toimeentuloon, joutuivat muuttamaan kaupunkeihin. Aivan kuten heidän esi-isänsä tekivät 11. vuosisadalla selviytyäkseen, he perustivat sosiaalisia yhteisomistuksia eli yhdistivät riskinsä. Näin syntyivät uuden hyvinvointivaltion siemenmuodot.

Missä siis olemme nyt: voimme nyt myös nähdä pitkän aikavälin suuntausten lähentymisen kapitalismin lyhyemmän aikavälin dynamiikkaan. Pidemmän aikavälin suuntaus kohti kapitalistisen järjestelmän liioiteltua välistävetoa, joka on luonut edellytykset antroposeenille (ks. jäljempänä), sulautuu yhteen kapitalistisen Kondratjevin syklin lyhyemmän aikavälin päättymisen kanssa.

Kondratjevin syklit, jotka liittyvät hyödykkeiden hintojen 50-vuotisiin malleihin, olivat ensimmäisenä venäläisen maataloustaloustieteilijän Kondratjevin havaitsemia. Vaikka ne ovat edelleen kiistanalaisia taloustieteilijöiden keskuudessa, ne ovat jatkuvasti keskusteltu kapitalismin syklinen malli, jonka taloustieteilijä Schumpeter ja uusschumpeterilainen taloustieteilijä Carlota Perez ottivat käyttöön. Nämä analyyttiset koulukunnat yhdistävät nämä aallot teknologisiin innovaatioihin, jotka luovat uusia teknososiaalisia järjestelmiä. Polanyin klassikkoteoksessa ”The Great Transformation”, joka käsittelee kapitalismin historiaa 1700-luvun lopusta lähtien, nämä syklit näkyvät järjestelmän sosiaalisessa ja poliittisessa historiassa, ja hän on keksinyt termin ”kaksoisliike” Kun Polanyi korostaa sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia, Perez keskittyy teknologisiin ja taloudellisiin infrastruktuureihin.

Jos kapitalismin radikaali muutos ei ole näköpiirissä ”lyhyellä aikavälillä”, tämä voi tarkoittaa, että ennen kuin siirrymme täydellisempään yhteisvaurauteen keskittyvään sivilisaatiomuotoon, pääoma yrittää integroida nämä yhteisvaurauteen liittyvät piirteet seuraavaan Kondratjevin sykliin, ilman tietenkään takeita onnistumisesta. Mutta se tarkoittaa, että sosiaalisten yhteismaiden elementit (jotka nykyään ovat usein P2P-muotoisia) ja luonnon yhteismaiden elementit (ilmastonmuutos ja energian niukkuuden uudistukset) ovat ehdottomasti asialistalla ja että uuteen Perez-sykliin on sisällytettävä P2P- ja vihreitä elementtejä.

Alustava johtopäätöksemme on, että olemme käymässä läpi sekä metahistoriallista tapahtumaa, tasapainon menettämistä luonnon kanssa globaalilla tasolla, että samalla muutosta kapitalismin sykleissä. Molemmat ajalliset tapahtumat, jotka molemmat johtavat yhteisvaurauden uudelleen vahvistumiseen, lähenevät toisiaan yhdeksi ainoaksi globaaliksi prosessiksi, joka tuo yhteisvaurauden uudelleen syntymisen välttämättömyyden etualalle.

Vallankumous ja vaihesiirtymä — siemenmuotojen käsite

Ranskan ja Venäjän vallankumouksen ikonisten esimerkkien jälkeen osa radikaalivasemmiston perinteistä, erityisesti marxilais-leniniläinen suuntaus, on keskittynyt pohtimaan, miten porvarillista valtiota vastaan tehtävä lopullinen hyökkäys voitaisiin strategisesti suunnitella. Toiset vasemmistoperinteet (anarkismi/autonomismi) korostavat valtiosta irtautumista. Ja on vielä muitakin vasemmistoperinteitä, jotka omaksuvat asteittaisen lähestymistavan. Mutta kun tarkastellaan vaiheittaista siirtymää kohti teollisia kapitalistisia rakenteita, havaitaan pikemminkin suurempi määrä erilaisia muutoksen hetkiä, joissa on monenlaisia toimijoita, kuten Bismarckin ottaessa käyttöön hyvinvointivaltion Preussissa/Saksassa tai Venäjän tsaarin vapauttaessa maaorjat tai perustuslailliset sisällissodat Englannissa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi jos tarkastellaan aiempaa vaiheen siirtymää, vaikkapa roomalaisesta järjestelmästä ”feodaaliseen” järjestelmään, nähdään hyvin pitkä siirtymä, joka perustuu hitaasti syntyviin siemenmuotoihin, jotka alkavat olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja luovat edellytykset vaihemuutokselle, joka voi saada useita muotoja. Näin ollen näemme pohjimmiltaan sosialistisen perinteen tärkeimmissä jäljellä olevissa muodoissaan toistavan keskustelua kapitalistisen vaihtotavan sisällä joko työn hedelmien oikeasta osuudesta (sosialidemokratia) tai toimivan yhteiskunnan uudelleen suuntaamisesta siten, että valtio toimii pääoman edustajana, mutta kuitenkin pitkälti samoissa palkkatyöhön perustuvissa organisatorisissa puitteissa.

Vastaavasti kapitalistisen järjestelmän osatekijät syntyivät jo 1100-luvulla jKr. Kapitalismin kehittymisen osalta näimme tällaisia varhaisia siemenmuotoja Italian kaupunkivaltioiden kanssa, merkantilismia tämän logiikan vakiinnuttamisena ja nykyistä aikakautta sekä saaliskapitalismin että vihreän kapitalismin muotojen kautta. Näin ollen sen vaiheenvaihdoksen, jonka osana olemme, pitkä kesto on riippuvainen sellaisten siemenmuotojen luomisesta, jotka lopulta ”puhkeavat” niiden yhteiskuntien organisatoriseen logiikkaan, joista ne oli istutettu.

Jälkikapitalistisen commons-poliittisen talouden syntyyn liittyvät siemenmuodot ovat paljon tuoreempia, 1900-luvulta, ja pitkä kesto näkyy hajautettujen kokeilujen kautta (joihin liittyy yhteisvauraus ja yhteistekeminen), jotka osoittavat ja tuovat esiin uuden organisatorisen logiikan. Tämä ei tarkoita sitä, että ”vallankumouksia” ei tapahtuisi, vaan että ne ovat seurausta pitkäaikaisemmista muutoksista tuotantojärjestelmissä ja -rakenteissa sekä niiden synnyttämistä yhteiskunnallisista voimista. Jos meillä on kapitalismi, se johtuu siitä, että meillä on ollut kapitalisteja; jos meillä on jälkikapitalistinen yhteisvauraussiirtymä, se johtuu siitä, että meillä on kommonereja. Mikä sitten on näiden siemenmuotojen luonne jälkikapitalistisessa yhteisvauraussiirtymässä?

Pogany opetti meille, että yhteiskunnat muuttuvat kaoottisten vaiheiden kautta, jolloin vanhat sitovat elementit alkavat hajota ja uudet siemenmuodot, jotka määrittelevät mahdollisia tulevaisuuksia, alkavat syntyä ja lisääntyä erilaisissa yhteyksissä ja markkinaraoissa. Emme siis välttämättä voi ennustaa, mitkä siemenmuodot ovat lopulta seuraavan järjestelmän siemeniä. Kun kuitenkin otetaan huomioon kantokyvyn rajojen ratkaiseva merkitys ihmisyhteisöjen kasvulle ja mutualisaatio yhtä tärkeä merkitys ihmiskunnan ekologisen jalanjäljen pienentämisessä, olemme melko varmoja siitä, että nykyisin syntyvillä P2P- ja yhteisvaurauspohjaisilla siemenmuodoilla on ratkaiseva rooli nykyisessä siirtymävaiheessa. Tästä pääsemmekin viimeiseen pitkän aikavälin muutosta koskevaan näkökulmaan, joka on antroposeenin käsite.

Antroposeenin keskinäistäminen

Nykyään kirjoitetaan paljon niin sanotusta ”antroposeenista”, uudesta aikakaudesta, joka merkitsee, että ihmiskunta on enemmän kuin vain passiivinen matkustaja maapallolla. Anthroposeeni merkitsee, että ihmiskunta on planeettamme muuntaja tai terraformaaja, joka saa aikaan suuriin geologisiin siirtymiin verrattavia vaikutuksia. Tässä keskustelussa voimme erottaa kolme antroposeenin ”liikettä”.

Ensimmäinen liike on ihmisen merkitys lajina, jolla on vaikutuksia planeetalle. Tämä on suosittu määritelmä antroposeenille — ihmiskunnasta on tullut niin voimakas kokonaisvaltainen voima, että voimme osoittaa itsellemme geologisen aikakauden! Jos tämä olisi kuitenkin ainoa antroposeenin ulottuvuus, emme olisi sen kummempia kuin laji, joka aiheutti ensimmäisen planetaarisen kriisin noin 2,5 miljardia vuotta sitten, anaerobiset syanobakteerit, jotka johtivat suureen hapettumistapahtumaan, jossa planeetan myrkytti kirjaimellisesti ylimääräinen happi, joka oli syanobakteerien jätetuotetta.

Onneksi antroposeeni merkitsee myös tietoisuutta siitä, että olemme planetaarinen laji, jolla on planeettaan kohdistuvia vaikutuksia. Meillä ei ole vain sokeasti vaikutuksia planeetalle, vaan olemme yhä tietoisempia voimakkaista ja epävarmoista vaikutuksistamme. Meillä on valta pohtia, keitä olemme, ja arvioida, mitä tarkoittaa olla ihminen. Vaikka antroposeenin ensimmäinen liike — ihmisen instrumentaalinen voima — on paljon edistyneempi kuin toinen liike — heijastava planetaarinen tietoisuus — tämä toinen liike on selvistä syistä saavuttamassa ensimmäistä liikettä.

Kolmas antroposeenin liike sulkee silmukan kahteen ensimmäiseen: refleksiiviset planetaariset reaktiot. Refleksiiviset planetaariset reaktiot merkitsevät ihmiskunnan kykyä hyödyntää toista näkökohtaa, reflektiivistä planetaarista tietoisuutta, koordinoidun, älykkään vastauksen löytämiseksi yhteisesti kohtaamiimme haasteisiin. Tämä antroposeenin kolmas liike on ylivoimaisesti eniten alkuvaiheessa oleva, mutta viime kädessä ratkaisevin, ja ilman sitä meillä on vain vähän toivoa todellisesta pitkän aikavälin elinkelpoisuudesta. Nämä kolme näkökohtaa muodostavat klassisen toiminta-oppimissyklin, joka on toiminta-pohdinta-muutos, mutta suuressa mittakaavassa, jota olemme vasta nyt alkaneet kokea.

Tämä näennäinen toimintaoppimissykli on luultavasti paljon pidempi. Kokemuksemme ja kielemme ovat usein identiteettimme ja tietoisuutemme perusta. [26] Ryhmä- tai heimo-identiteetti on ihmisyyden ensisijainen piirre, koska synnyimme miljoonia vuosia sitten kädellisiksi pienissä ryhmissä. Ajan myötä olemme lisänneet muita kokemus- ja identiteettikerroksia, esimerkiksi klaaneja, valtioita ja kansallisia identiteettejä tai jopa uudempia yritys- ja organisaatioidentiteettejä. Nykyään kamppailemme edelleen etnosentrismin kanssa. Blue Marble -kuva maapallosta otettiin vasta vuonna 1972 — ei voi vähätellä sitä, miten hiljattain aloimme sitoutua tai omaksua planetaarisen identiteetin. [27]

Vaikka olemme keskustelleet hajoavaa poliittista taloutta koskevasta tutkimuksesta ja historiallisista näkökulmista, suuri osa kirjallisuudesta on käsitellyt kansakuntien tai sivilisaatioiden mittakaavaa, ei planetaarista analyysiyksikköä. Samana vuonna, kun Blue Marble -kuva otettiin, Rooman klubi julkaisi käänteentekevän raportin Limits to Growth (Kasvun rajat), [28] jossa käytettiin tätä planetaarista analyysiyksikköä ja ekstrapoloitiin se vuoteen 2100. Ei ole yllättävää, että siinä ennustettiin merkittävää heikkenemistä, jopa romahdusta, 21. vuosisadan puolivälissä tai jälkipuoliskolla, jos kasvun/kulutuksen/väestön kehityskaarta ei muuteta. 70-, 80- ja 90-luvuilla tehtiin monia seurantatutkimuksia, [29] mutta käänne kohti uusliberalistista globalisaatiota vain voimisti kasvua, kulutusta ja välistävetoa; kuten William Robinson väittää, [30] kapitalismi muuttui globaalisti ekspansiiviseksi (maantieteellisesti) ja intensiiviseksi (subjektiviteettien/suhteiden tuotteistaminen).

Nykyään tämä planetaarinen analyysiyksikkö on yleinen, kun puhutaan rappeutumisesta, kuten planetaaristen rajojen tutkimus, [31] ”donitsitaloustiede” ja muut. [32] Näin ollen ensinnäkin me, kuten monet muutkaan, emme voi nähdä, miten karkaava globaali kasvukoneisto johtaisi mihinkään muuhun kuin käsittämättömiin ekologisiin häiriöihin, jopa romahdukseen, jolla olisi dramaattisia seurauksia ihmiskunnalle, erityisesti kaikkein haavoittuvimmille. Mutta edelleen, vaikka ”kurssin korjaus” (kuten aiemmin keskusteltiin eräänlaisesta säännellystä kapitalismista) tapahtuisi, seurauksena olisi silti suuria häiriöitä, elinympäristöjen ja elinkeinojen menetyksiä ja käsittämätöntä eriarvoisuutta. Teesimme mukaan tämä viittaa mutualisaatioon, commons-muotoon, mutta tällä kertaa planetaarisessa mittakaavassa, jota kutsumme kosmolokalismiksi.

Kuten aiemmin mainittiin, kosmolokalismi kuvaa planetaarista tiedon ja resurssien keskinäistä jakamista ihmiskunnan muodostavien lukemattomien yhteisöjen hyväksi. Uskomme, että jos meillä on pääsy ihmisen tietämyksen, suunnittelun, innovaatioiden ja teknologian perintöön, voimme nopeuttaa ilmastohätätilaan reagoimista, vastata lukemattomiin kestävyyshaasteisiin ja mahdollistaa paikallisen toimeentulon. Näin ollen, kun koemme planetaarisessa mittakaavassa globaalia poliittista taloutta heikentävää tilannetta ja paikalliset vaikutukset/häiriöt tuntuvat yhä selvemmin, tarvitsemme myös planetaarisen mittakaavan mutualisaation ja yhteistekemisen toimintatapaa vastataksemme siihen.

Asettaaksemme tämän takaisin ajalliseen kontekstiin meidän on tunnustettava, että tämä planetaarinen muutos ihmisen identiteetissä ja kosmolokaalin yhteenkuuluvuuden syntyminen tapahtuu sekä geologisissa että antropologisissa viitekehyksissä. Geologisesti katsottuna olemme siirtymässä pois holoseenista, noin 10 000 vuotta kestäneestä suhteellisen vakaasta ilmastojaksosta, joka oli otollinen sivilisaatioiden syntymiselle. Suurin osa maapallon geologisesta aineistosta ei välttämättä vastaa näitä olosuhteita. Antropologisesti tarkasteltuna suurin osa ihmisten evoluutiokokemuksesta on ollut pieninä joukkioina ja heimoina. Sivilisaatioiden, saati sitten planetaarisen sivilisaatioyksikön kehittyminen on hyvin tuore, alle minuutti kosmisessa kellossa. [33] Ei liene yllätys, että nykyään ihmiset kokevat kognitiivista dissonanssia ja tulevaisuusshokkia, kyvyttömyyttä kohdata nykyplaneettamme olemassaolon monimutkaisuutta ja käsitellä normaalin jälkeistä tulevaisuutta ja kohtaamiamme haasteita, jotka ovat ennennäkemättömiä. Samaan aikaan evoluutiokokemuksemme antaa meille myös kaksi voimavaraa: harjoitimme heimojen välistä ja heimojen välistä keskinäistämistä (yhteistekeminen) ehkä miljoonien vuosien ajan, ja tuona aikana olemme kokeneet dramaattisia ilmastovaihteluita — olemme kokeneet tämän ennenkin, mutta se on kaukana kollektiivisessa muistissa. Kosmolokaali siirtymä tässä yhteydessä, yhteistekeminen planetaarisessa mittakaavassa, saattaa edellyttää paljon pidempiä aikavälejä, ja tämä edellyttää muistamista, sitoutumista tähän uuteen kokemukseen ja intensiivistä sosiaalista oppimisprosessia.

Jotta tämä voitaisiin ilmaista yhteisvaurauden kielellä, Antroposeenin toinen ja kolmas vaihe ovat sitä, miten yhteisvauraus muuttuu substantiivista verbiksi. Antroposeenin toinen liike on kykymme tulkita ja ymmärtää itseämme nykyaikana. Siihen liittyy kykymme nähdä itsemme riippuvaisina toisista ihmisistä ja lajeista hyvinvointimme ja yhteisen tulevaisuutemme — elämän verkon ja ihmiskunnan perheen — kannalta. Tästä voi syntyä antroposeenin kolmas liike, refleksiiviset planetaariset reaktiomme, jota Bollier ja Helfrich kutsuvat ”yhteistekemiseksi” [34].

Tämä subjektiivinen muutos on ”implikaation” liike, jossa suhteellinen tietoisuutemme keskinäisestä riippuvuudestamme elämän ja ihmisperheen verkoston kanssa johtaa meidät ymmärtämään, että olemme osa planetaarista yhteisvaurautta. Meistä tulee tietoisia siitä, että jaamme muiden kanssa yhteiset edut. Tämä selitys planetaarisesta yhteisvauraudesta, jaetun huolenpidon ja huolen alueesta, on samalla kehotus maapallon yhteisölle, jonka on yhdessä huolehdittava planeetan yhteisen hyvän hoitamisesta — yhteistoiminnasta, joka on sananmuodossa antroposeenin kolmas liike.

Antroposeenin kolmas liike on riippuvainen sekä nousevasta tietoisuudesta koskien yhteisvaurautta että nousevasta subjektiviteetista, joka reagoi tähän tietoisuuteen yhteistoiminnan kautta suhteellisesti latautuneena toimintamuotona. Yhteistekeminen hallinnan toimintana integroituu tähän itsetietoisuuden liikkeeseen — niiden, jotka jakavat tämän yhteisvaurauden yhteisen hyvinvointinsa ja selviytymisensä vuoksi, on siirryttävä aktiivisiksi yhteisomaisuuden suojelijoiksi, muokkaajiksi ja laajentajiksi. Tämä on siirtymä yhteisvauraudesta-itsestään yhteisvaurauteen-itseään-varten, ja se merkitsee planeetan hallinnan radikaalia demokratisoitumista.

2000-luvun kokemus subjektiviteetista, minuudesta ja yhteisöstä sekä niiden määritelmän muutos on ruumiillistuneen suhteellisuutemme herääminen uudelleen suhteessa moninaisiin yhteisvaurauden kategorioihin ja sen ilmaiseminen uusien yhteisöllisten käytäntöjen kautta. Tämä voi johtua yhteydestämme paikallisyhteisöömme tai resursseihin, joita paikallisyhteisö hallinnoi hyvinvointinsa vuoksi, mutta se voi myös liittyä siihen, mitä koemme suhteessa maapallon ilmakehän tulevaisuuteen ja sen soveltuvuuteen ihmiselämälle, jolloin toteutuva yhteisö on globaali yhteisö, jossa me kaikki ja lapsemme ja/tai lapsenlapsemme olemme kriittisiä sidosryhmiä.

Yhteenveto

Tämän vertailevan katsauksen ansio on siinä, että se antaa käsityksen siitä, että sivilisaatioiden ylilyönnit eivät ole poikkeuksellisia tai että ne ovat jopa säännönmukaisia. Esimerkiksi Whitakerin teesissä ja dokumentaatiossa väitetään, että jokainen eliittien väliseen kilpailuun perustuva luokkapohjainen järjestelmä synnyttää ”hajottavaa poliittista taloutta” ja sekä sisäisten että ulkoisten resurssien liikakäyttöä. Tätä vastaan syntyy ennakoitavalla tavalla ekologis-uskonnollisia liikkeitä, jotka korostavat ihmisen ja ihmisen, ihmisen ja kokonaisuuden (jumalallisen) sekä ihmisen ja ympäristön välistä tasapainoa. Nämä ajatukset, joita uskonnolliset uudistusmieliset johtavat mutta joita noudattavat ihmiset, jotka kohtaavat suoraan tuotannon ja selviytymisen haasteet, johtavat yhteiskunnan väliaikaisiin uudelleenjärjestelyihin. Juuri nämä yhteisvaurauteen perustuvat muutokset mahdollistavat sen, että ylikierroksilla olevat järjestelmät voivat löytää uusia tapoja toimia oman alueensa biokapasiteetin puitteissa. Juuri tämä dynamiikka, joka on tähän asti toteutunut paikallisessa, alueellisesti rajatussa mittakaavassa, on nyt tarpeen planetaarisessa mittakaavassa.

Lähdeviitteet

  1. Pogany, P. (2006). Rethinking the world. iUniverse

    Pogany, P. (2015). Havoc, Thy Name is Twenty-First Century! Thermodynamic Isolation and the New World Order, iUniverse. ↩︎
  2. Homer-Dixon, T. (2010). The upside of down: catastrophe, creativity, and the renewal of civilization. Island Press.

    Gunderson, L. Hollings, B. (2001). Panarchy: understanding transformations in human and natural systems. Island press. ↩︎
  3. Lisätietoja GTAC-ehdotuksesta on osoitteessa https://reporting3.org/gtac/: ”ottaa käyttöön arvovaltainen lähestymistapa taloudellisen, ympäristöllisen ja sosiaalisen suorituskyvyn raportointiin suhteessa yleisesti hyväksyttyihin rajoihin ja rajoituksiin”. ↩︎
  4. Homer-Dixon, T. (2010). The upside of down: catastrophe, creativity, and the renewal of civilization. Island Press. ↩︎
  5. Karatani, K. (2014). The Structure of World History: From Modes of Production to Modes of Exchange. Duke University Press. ↩︎
  6. Turchin, P., Whitehouse, H., Korotayev, A., Francois, P., Hoyer, D., Peregrine, P., & Currie, T. E. (2018). Evolutionary pathways to statehood: old theories and new data. SocArXiv. ↩︎
  7. Bobbitt, P. (2002). The Shield of Achilles: War, Peace and the Course of History. Knopf. ↩︎
  8. Motesharrei, S, Rivas, J, Kalnay E. (2014). Human and nature dynamics (HANDY): Modeling inequality and use of resources in the collapse or sustainability of Societies. Ecological Economics. Volume 101, May. ↩︎
  9. Turchin, P., Nefedov, S. (2009). Secular Cycles, Princeton University Press. ↩︎
  10. Katso Seshat: Global History Databank , joka ”perustettiin vuonna 2011 kokoamaan yhteen paikkaan ajantasaisin ja kattavin tietämys ihmiskunnan historiasta”, http://seshatdatabank.info/ ↩︎
  11. Abel, T. (2007). Pulsing and Cultural Evolution in China. Proceedings from the 4th Biennial Emergy Research Conference, 2007. Emergy Synthesis 4, December 2007 https://www.academia.edu/3052637/Pulsing_and_Cultural_Evolution_in_China ↩︎
  12. Whitaker, M. (2008). Ecological Revolution: The Political Origins of Environmental Degradation and Environmental Amelioration: Patterns, Processes, Outcomes: A Comparative Study of Japan, China, and Europe. [Doctoral dissertation, University of Wisconsin-Madison]. ↩︎
  13. Gimpel, J. (1977). The Medieval Machine: The Industrial Revolution of the Middle Ages. New York: Penguin Books. ↩︎
  14. Salati, L, Focardi, G. (2018). The rise of community economy : from coworking spaces to the multifactory model. Sarajevo: Udruzenje Akcija. https://www.academia.edu/41043179/THE_RISE_OF_COMMUNITY_ECONOMY_From_Coworking_Spaces_to_the_Multifactory_Mode ↩︎
  15. Ramos, J. (2017). Cosmo-localization and leadership for the future. Journal of Futures Studies, 21(4), pp 65-83. ↩︎
  16. Bauwens, M., & Onzia, Y. (2017). A Commons Transition Plan for the City of Gent. Commons Transition. ↩︎
  17. Arvidsson, A. (2019). Changemakers: The industrious future of the digital economy. John Wiley & Sons. ↩︎
  18. Moore, R. I. (2000). The First European Revolution, c. 970-1215. Oxford and New York: Blackwell Publishers. ↩︎
  19. De Moor, T. (2008). The silent revolution: A new perspective on the emergence of commons, guilds, and other forms of corporate collective action in Western Europe. International review of social history, 53(S16), pp 179-212. ↩︎
  20. Kts. https://wiki.p2pfoundation.net/Tokugawan_Period_in_Japan ↩︎
  21. Thompson, W. I. (1985). Pacific shift. Random House (NY). ↩︎
  22. Homer-Dixon, T. (2010). The upside of down: catastrophe, creativity, and the renewal of civilization. Island Press. ↩︎
  23. Galtung, J. (1971). A structural theory of imperialism. Journal of Peace Research, 8(2), 81-117. ↩︎
  24. Polanyi, K. (1944). The great transformation. Boston: Beacon press. ↩︎
  25. Perez, C. (2003). Technological revolutions and financial capital. Edward Elgar Publishing. ↩︎
  26. Lakoff, G., & Johnson, M. (2008). Metaphors we live by. University of Chicago press

    Maturana, H. R., & Varela, F. J. (1987). The tree of knowledge: The biological roots of human understanding. New Science Library/Shambhala Publications. ↩︎
  27. Kts: https://en.wikipedia.org/wiki/The_Blue_Marble ↩︎
  28. Meadows, D. H., Meadows, D. L., Randers, J. (1972). The Limits to Growth. Yale University Press. ↩︎
  29. Henderson, H. (1996). Building a win-win world: Life beyond global economic warfare. Berrett-Koehler Publishers

    Daly, H. E. (1973). Toward a steady-state economy. San Francisco: WH Freeman

    Thompson, W.I. (1985). Pacific shift. Random House (NY). ↩︎
  30. Robinson, W. I. (2004). A theory of global capitalism: Production, class, and state in a transnational world. JHU Press. ↩︎
  31. Rockstrém, J., Steffen, W., Noone, K., Persson, A., Chapin III, F. S., Lambin, E., & Foley, J. (2009). Planetary boundaries: exploring the safe operating space for humanity. Ecology and society, 14(2). ↩︎
  32. Raworth, K. (2017). Doughnut economics: seven ways to think like a 21st-century economist. Chelsea Green Publishing. ↩︎
  33. Kts: https://en.wikipedia.org/wiki/Cosmic_Calendar ↩︎
  34. Bollier, D., & Helfrich, S. (Eds.). (2015). Patterns of commoning. Commons Strategy Group and Off the Common Press. ↩︎

Abel, T. (2007). Pulsing and Cultural Evolution in China. Proceedings from the 4th Biennial Emergy Research Conference, 2007. Emergy Synthesis 4, December 2007 https://www.academia.edu/3052637/Pulsing_and_Cultural_Evolution_in_China?

Arvidsson, A. (2019). Changemakers: The industrious future of the digital economy. John Wiley & Sons.

Bauwens, M., & Onzia, Y. (2017). A Commons Transition Plan for the City of Gent. Commons Transition.

Bobbitt, P. (2002). The Shield of Achilles: War, Peace and the Course of History. Knopf

Bollier, D., & Helfrich, S. (Eds.). (2015). Patterns of commoning. Commons Strategy Group and Off the Common Press.

Daly, H. E. (1973). Toward a steady-state economy (Vol. 2). San Francisco: WH Freeman.

De Moor, T. (2008). The silent revolution: A new perspective on the emergence of commons, guilds, and other forms of corporate collective action in Western Europe. International review of social history, 53(S16), 179-212.

Henderson, H. (1996). Building a win-win world: Life beyond global economic warfare. Berrett-Koehler Publishers

Homer-Dixon, T. (2010). The upside of down: catastrophe, creativity, and the renewal of civilization. Island Press.

Galtung, J. (1971). A structural theory of imperialism. Journal of Peace Research, 8(2), 81-117.

Gimpel, J. (1977). The Medieval Machine: The Industrial Revolution of the Middle Ages. New York: Penguin Books.

Gunderson, L. Hollings, B. (2001). Panarchy: understanding transformations in human and natural systems. Island press.

Karatani, K. (2014). The Structure of World History: From Modes of Production to Modes of Exchange. Duke University Press

Lakoff, G., & Johnson, M. (2008). Metaphors we live by. University of Chicago press.

Lane, M. (2014). The development of a carrying capacity assessment model for the Australian socio environmental context. Queensland University Of Technology.

Maturana, H. R., & Varela, F. J. (1987). The tree of knowledge: The biological roots of human understanding. New Science Library/Shambhala Publications.

Meadows, D. H., Meadows, D. L., Randers, J., & Behrens, W. W. (1972). The limits to growth. New York.

Moore, R. I. (2000). The First European Revolution, c. 970-1215. Oxford and New York: Blackwell Publishers.

Motesharrei, S, Rivas, J, Kalnay E. (2014). Human and nature dynamics (HANDY): Modeling inequality and use of resources in the collapse or sustainability of societies. Ecological Economics Volume 101, May, pp. 90-102.

Perez, C. (2002) . Technological Revolutions and Financial Capital. The Dynamics of Bubbles and Golden Ages. Edward Elgar, Cheltenham, UK.

Pogany, P (2006). Rethinking the World, iUniverse.

Pogany, P. (2015). Havoc, Thy Name is Twenty-First Century! Thermodynamic Isolation and the New World Order.

Polanyi, K. (1944). The Great Transformation. Boston: Beacon Press.

Ramos, J. (2017). Cosmo-localization and leadership for the future. Journal of Futures Studies, 21(4), 65-83.

Raworth, K. (2017). Doughnut economics: seven ways to think like a 21st-century economist. Chelsea Green Publishing.

Robinson, W. I. (2004). A theory of global capitalism: Production, class, and state in a transnational world. JHU Press.

Rockstrom, J., Steffen, W., Noone, K., Persson, A., Chapin III, F. S., Lambin, E., & Foley, J. (2009). Planetary boundaries: exploring the safe operating space for humanity. Ecology and society, 14(2).

Salati, L, Focardi, G. (2018). The rise of community economy : from coworking spaces to the multifactory model. Sarajevo : Udruzenje Akcija https://www.academia.edu/41043179/THE_RISE_OF_COMMUNITY_ECONOMY_From_Coworking _Spaces_to_the_Multifactory_Mode

Thompson, W. I. (1985). Pacific shift. Random House, NY.

Turchin, P., Whitehouse, H., Korotayev, A., Francois, P., Hoyer, D., Peregrine, P., & Currie, T. E. (2018). Evolutionary pathways to statehood: old theories and new data. SocArXiv.

Turchin, P., Nefedov, S. (2009), Secular Cycles. Princeton University Press.

Whitaker, M. (2008). Ecological Revolution: The Political Origins of Environmental Degradation and Environmental Amelioration: Patterns, Processes, Outcomes: A Comparative Study of Japan, China, and Europe. [Doctoral dissertation, University of Wisconsin-Madison] .

]]> /yhteisvaurauden-pulssi-kosmolokaalin-siirtyman-ajallinen-konteksti/feed/ 0 Kosmolokalismin genealogia /kosmolokalismin-genealogia/ /kosmolokalismin-genealogia/#respond Tue, 18 Nov 2025 11:11:19 +0000 /?p=3390 Lue lisää ...]]>

Tämä on José Ramosin, Michel Bauwensin, Sharon Eden ja James Gien Wongin toimittaman kirjan Cosmo-local Reader ensimmäinen luku. Luvun on kirjoittanut Alexandros Schismenos, Vasilis Niaros ja Lucas Lemos.

Huom: Tämä luku on muokattu ote teoksesta ”Schismenos, A., Niaros, V., & Lemos, L. (2020). Cosmolocalism: Understanding the transitional dynamics towards post-capitalism. Tämä sisältö on lisensoitu Creative Commons Attribution-NonCommercial-NoDerivs 3.0 Austria -lisenssillä.1

Johdanto

Viime vuosikymmeninä tieto- ja viestintätekniikan ja kapitalististen markkinoiden yleistyminen on luonut uuden sosiaalis-historiallisen todellisuuden viestinnälle, tuotannolle ja yhteiskunnan järjestäytymiselle samalla kun sosiaalinen eriarvoisuus on syventynyt. Tässä yhteydessä on syntynyt vaihtoehtoisia yhteisvaurauteen perustuvia organisointimuotoja, jotka haastavat kapitalismin perusarvot. Tämän uudenlaisten tasa-arvoisten ja valtioiden rajat ylittävien yhteistyöverkostojen puitteissa on ehdotettu uutta sosiaalisen rinnakkaiselon käsitettä: kosmolokalismia. Tässä artikkelissa esitellään kosmolokalismin genealogiaa ja verrataan sitä aiempiin käsitteellisiin universalistisiin uudelleenmuotoiluihin, nimittäin kosmopolitanismiin ja internationalismiin.

Kosmolokalismi eli kosmopoliittinen paikallisuus on käsite, joka on viime vuosikymmeninä ilmestynyt viestinnän, muotoilun ja vertaistuotannon alalle digitaalisten viestintäverkkojen luomisen ja laajentumisen myötä. Se on tapa yhdistää paikalliset yhteisöt yhteisen vaihdon verkostoihin, jotka koskevat sekä tuotantoa että kulutusta. [2] Kosmolokalismin avulla luodaan uutta arvostusta paikkaa kohtaan ja keksitään yhteisöllisyys uudelleen avoimella ja joustavalla tavalla. [3] Näin se muuttaa paikallisuuden ja universaalisuuden välistä suhdetta kunnioittaen ja edistäen paikallisyhteisöjä tasavertaisen rinnakkaiselon globaalissa verkostossa. [4]

Kosmolokalismi tarjoaa vaihtoehtoiset puitteet yhteistuotannolle. Sen tavoitteena on luoda resilienssiä paikallisesti jakamalla resursseja globaalisti ”digitaalisena yhteisomistuksena”. Kuten Ramos toteaa: ”Kosmolokalismi kuvaa hyvin perustavasti globaalisti hajautetun tietämyksen ja design-yhteisten dynaamisia mahdollisuuksia yhdessä kehittyvän (korkean ja matalan teknologian) kapasiteetin kanssa paikalliseen arvontuotantoon.” [5]

Kosmolokalismi on enemmän kuin suunnittelu- ja viestintätapa, sillä se keksii yhteisöllisyyden uudelleen ja luo uudenlaisen sosiaalisuuden muodon, joka perustuu yhteisöllisyyteen, innovointiin, tasavertaisuuteen ja vapauteen. Siinä määrin kuin kosmolokalismi luo yhteisöllisyyttä, se luo myös eetosta ja paatosta. [6] Nämä avaavat uusia näköaloja yhteiskunnallisen muutoksen hankkeelle ja innoittavat uusia, horisontaalisempia ja tasa-arvoisempia yhteiskunnallisen instituution muotoja. [7]

Tässä artikkelissa pyritään analysoimaan kosmolokalismin käsitteen historiallisia ja poliittisia konnotaatioita ja tarkastelemaan sitä yhteisvaurauden kontekstissa. Tarkastelemme paikallisen/universaalisen polariteetin konfiguraatiota kolmessa eri historiallisissa yhteyksissä kehitetyssä universalismin käsitteessä: kosmopolitanismissa, internationalismissa ja kosmolokalismissa. Väitämme, että kosmolokalismi tarjoaa vaihtoehtoisen käsitteellisen muodon paikallisuuden ja universalismin väliselle suhteelle, jossa korostuvat sosiaalisen identiteetin ja poliittisen vallan kysymykset.

Kolme universalismin käsitettä

Kosmopolitanismi

Kosmopolitanismi on universalismin ensimmäinen teoreettinen ilmaus. Se on on peräisin myöhäisen Ateenan demokratian (n. 404-322 eaa.) ja erityisesti Makedonian (n. 335-168 eaa.) ja Rooman (n. 27 eaa. – 476 jKr.) valtakuntien sosiaalis-historiallisesta kontekstista. Sokrateen oppilaan ja kyynisen filosofisen liikkeen perustajan Diogenes Sinopen väitetään identifioineen itsensä kosmopoliitiksi eli maailmankansalaiseksi. Tämä näkemys merkitsi kansalaisuuden käsitteen merkittävää laajentumista paljon pidemmälle kuin sen poliittiset rajat tietyn kaupungin alueella. Diogenes määritteli hyveen henkilökohtaiseksi riippumattomuudeksi kaikista aineellisista tai poliittisista sidonnaisuuksista. Hänen pyrkimyksensä kosmopoliittisuuteen merkitsi kuitenkin syvempää kuulumisen tunnetta kuin paikallisuuden taso, joka oli universaali. [8]

Stoalaiset tutkivat ja teoreettistivat tätä kosmopolitanismin käsitettä edelleen. Stoalaisen filosofian mukaan jokainen ihmisyksilö ”asuu […] kahdessa yhteisössä — syntymämme paikallisyhteisössä ja inhimillisen argumentoinnin ja pyrkimysten yhteisössä” [9] Stoalaisten kuvaus inhimillisestä olemassaolosta omaksui konsentrisen mallin, jossa kukin yksilö oli keskipisteenä, jota ympäröivät kuulumisasteiden ympyrät.

Kosmopolitanismi syntyi sosiaalis-historiallisessa kontekstissa, jossa polis oli poliittinen malli, joka perustui itsenäisiin ja melko itsenäisiin kaupunkeihin Egeianmeren eri puolilla. Se kehittyi kuitenkin täydellisemmin valtakunnan sosiaalis-historiallisessa kontekstissa. Monikulttuurisena keskitettynä poliittisena muodostelmana valtakunta saattoi vaatia alueellista universaalisuutta.

Kosmopolitanismin käsite keksittiin uudelleen Länsi-Euroopassa valistuksen aikakaudella (1600- ja 1800-luvuilla), erityisesti Immanuel Kantin teoksissa. Kleingeldin mukaan [10] Saksassa kosmopolitanismi erotti toisistaan useita osaamisalueita, kuten moraalin, kulttuurin, laillisuuden ja talouden, jotka kietoutuivat romanttiseen ihannointiin. Kant visioi ikuista rauhaa, joka perustuisi ihmiskunnan yleismaailmallisiin piirteisiin ja vielä laajemmin itse järjen yleismaailmallisuuteen Hän vaati ”maailmankansalaisuuden” (ius cosmopoliticum) lakia, joka perustuisi ihmisten yhteisyyteen kansalaisina ja joka syrjäyttäisi paikalliset oikeussäännöt (ius civitatis) ja kansalliset lainsäädännöt (ius gentium) niiden ulkoisissa keskinäisissä suhteissa. [11]

Kantin mukaan tämä kosmopoliittinen laki on olemassa vastavuoroisen vieraanvaraisuuden muodossa, joka perustuu maalla asumisen yhteisluonteeseen. Kant korostaa vastuutamme toisistamme, huomauttaa, että jokainen ihminen on päämäärä itsessään eikä keino muiden syiden saavuttamiseksi, ja tarjoaa käsitteellisen perustan universaalille ihmisyydelle. Universaalisuus on ihmisen autonomian ja ihmisarvon transsendentaalinen ehto. Lisäksi Kant ilmaisi teoreettisin ja analyyttisin termein länsimaisten yhteiskuntien vapautumisen uskonnollisesta heteronomiasta, joka oli jo innoittanut Amerikan ja Ranskan vallankumouksia. Tästä seuranneet julistukset yleismaailmallisista ihmisoikeuksista olivat ratkaiseva institutionaalinen itsetunnustus ihmisyydestä yli paikallisten rajojen.

Viime vuosina kosmopolitanismi on noussut esiin jälkikolonialistisen ja antikolonialistisen tutkimuksen yhteydessä osoittaakseen Euroopan ulkopuolisten kulttuurien merkityksen, mutta myös vastauksena globalisaatioon 2000-luvun alkupuolella. [12] Jälkimmäisen osalta yksi globaalin kosmopolitanismin äänekkäimmistä kannattajista on saksalainen sosiologi Ulrich Beck. Teoksissaan Beck ottaa käyttöön ajallisen elementin, joka käsitetään ”refleksiiviseksi modernisaatioksi”. Tämä elementti ilmenee siinä, että globalisaatioprosessin aikana syntyy odottamattomia maailmanlaajuisia tapahtumia, joihin yhteiskuntien on reagoitava samanaikaisesti. [13] Elvytetty kosmopolitanismi on Beckin mukaan välttämätöntä, jotta voidaan tunnistaa toinen ja poistaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Beck väittää, että ”vain kosmopoliittinen näkemys vastaa riittävästi todellisuutta ja tarjoaa riittävän perustan toiminnalle” [14] Tässä yhteydessä kosmopolitanismia hyödynnetään metodologisena välineenä kuvaamaan globalisoitunutta maailmaa, joka nousee esiin ilmiöinä, jotka korostavat yhteiskuntien keskinäisiä yhteyksiä. [15]

Beck viittaa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen kaltaisiin tapahtumiin, ilmastonmuutokseen ja arabikevään kaltaisiin yhteiskunnallisiin kapinoihin ja vaatii kritisoimaan kansallista paradigmaa, jota hän pitää riittämättömänä näiden ilmiöiden analysoimiseksi. [16]

Beckin kosmopolitanismiteoriassa on kuitenkin eurosentrisen perinteen piirteitä, ja sellaisena se on modernisoitu versio kantilaisesta kosmopolitanismista. [17] Hänen käsityksensä meistä ja toisista näyttää olevan kiinnittynyt ennakkoon tehtyihin maantieteellisiin ja kulttuurisiin jakoihin. Hänellä on myös taipumus vähätellä muita yhteiskunnallisen kamppailun ja epätasa-arvon kenttiä, kuten luokkaeroja, globaalin pohjoisen ja etelän välistä jakoa ja kapitalististen keskusten ensisijaisuutta globaaliin periferiaan nähden. Näin ollen hänen kosmopoliittinen näkemyksensä ei ylitä globaalin länsimaisen kulttuurin hierarkiaa paikallisiin alkuperäiskulttuureihin nähden. Beck ei onnistu integroimaan kulttuurista monimuotoisuutta kulttuurisesti oikeudenmukaiseen globaalin yhteenkytkeytyneisyyden tasoon, kun hän puolustaa suvaitsevaisuutta ja toisen tunnustamista.

Sen sijaan hän noudattaa perinteistä keskusta/periferia-mallia, joka on sopusoinnussa vallitsevan kapitalistisen mielikuvituksen kanssa.

Gerard Delanty korostaa Beckin kosmopolitanismin uudelleenarvioinnin refleksiivistä ja sisäistettyä ulottuvuutta. Hän vaatii uutta kosmopoliittista mielikuvitusta, jossa keskitytään erilaisiin mahdollisiin yhdistelmiin paikallisuuden ja globaalisuuden välillä sen sijaan, että vahvistettaisiin uudelleen keskustan ja periferian välistä dominanssia. [18] Delantyn mukaan ”kriittisen kosmopolitanismin käsite näkee maailman kategorian pikemminkin avoimuuden kuin universaalin järjestelmän kannalta. Juuri tämä määrittelee kosmopoliittisen mielikuvituksen” [19] Delantyn kriittinen lähestymistapa näyttää kuitenkin hämärtävän kosmopolitanismin käsitteellisiä perusteita, sillä keskustan ja periferian käsitteet ovat oletettuja, eikä niitä siten voida tässä yhteydessä ylittää.

Internationalismi

1700-luvun vallankumoukset synnyttivät nykyaikaisuuden, joka innoitti tulevaa hallitsevaa yhteiskunnallista ja poliittista organisaatiomuotoa: kansallisuutta. Kansallisuus liittyy suoraan alueeseen ja politisoi paikallisuuden sosiaaliset piirteet, kuten alkuperäisyyden, syntyperän, tavan ja kielen. Se korreloi tunteeseen yhteisestä menneisyydestä, kun taas kansakunnat ovat historiallisia konstruktioita, jotka eivät ole yleismaailmallisesti välttämättömiä, vaan pikemminkin rajattuja ja suvereeneja kuviteltuja poliittisia yhteisöjä. [20]. Paikallisuuden ja universaalisuuden välissä olevana keinotekoisena välimuotona kansallisuus ei ole eksistentiaalinen eikä immanenttisesti transsendentaalinen. Periaatteessa kansallisuus on universaalisuuden vastainen. Sen riippuvuus alueesta ja homogeenisuudesta tekevät tyhjäksi kaiken vetoamisen universaaliin. Päinvastoin, jokaista kansallisvaltiota pidetään itsenäisenä yksikkönä, joka sotii muita itseään johdonmukaisia, itsenäisiä kokonaisuuksia vastaan. [21]

Universaalisuuden kansallinen pirstaloituminen ei myöskään suosi paikallisuutta. Poliittisen päätöksenteon siirtyminen yhteisöltä valtiolle on vienyt paikallisuudelta kaiken vallan. Paikallisyhteisöille, jotka ovat valtion legitimiteetin perusta, on tietenkin jätetty edustuksen perustaso. Siksi kansallisuus rikkoo paikallisuuden ja universaalisuuden välisen yhteyden korvaamalla niiden poliittisen ja sosiaalisen ulottuvuuden.

Kansalaisuus on määräytymisen mitta ja identiteetin mielivaltainen muodostus. Yhteisöistä voi tulla osa eri kansakuntia, kun taas kansakunnista ei voi koskaan tulla universaaleja. Balibar ja Wallerstein huomauttavat, että ”käsite ‘kansakunta’ liittyy tämän historiallisen järjestelmän [kapitalistisen maailmantalouden] poliittiseen päällysrakenteeseen, suvereeneihin valtioihin, jotka muodostuvat valtioiden välisestä järjestelmästä ja jotka ovat seurausta siitä. [22].

Internationaalisuus syntyi pyrkimyksenä ratkaista tämä ongelma muuntamalla ja ottamalla universaalisuus uudelleen haltuun kansallisen politiikan kontekstissa. Tämän muodon universalismi sai kansallisvaltioiden aikakaudella. Internationalismissa tunnustetaan kansallisvaltioparadigman hallitsevuus ja ehdotetaan kansojen välistä tasa-arvoa ja solidaarisuutta vetoamalla inhimilliseen universaalisuuden tunteeseen. [23].

Tämäntyyppinen internationalismi nousi historialliselle näyttämölle painokkaasti sen jälkeen, kun vuonna 1864 perustettiin Ensimmäinen internationaali, joka yhdisti vallankumouksellisen liikkeen koko kirjon marxilaisista anarkisteihin. Kansainvälisyys on ollut olennainen piirre emansipatorisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä, jotka ovat toisinaan onnistuneet voittamaan kansalliset rajoitukset ja kyseenalaistamaan kansallisuuden rajat.

Kapitalismin laajeneminen on edistänyt toisenlaista kansainvälisyyttä, joka liittyy markkinoihin eikä ihmisten oikeuksiin. Vuonna 1843, kun brittiläinen imperiumi laajeni, Richard Cobdenin kaltaiset vapaakaupan kannattajat [24] kannattivat smithiläistä versiota kansainvälisyydestä, joka voitaisiin toteuttaa yhdistämällä maailmanmarkkinat. Neuvostoliiton ”rautaesiripun” romahdettua vuonna 1991 finanssikapitalistiset verkostot ovat laajentuneet ympäri maailmaa, ja tätä prosessia on kutsuttu ”globalisaatioksi” [25] Tämä internationalistinen agenda ei kuitenkaan vähentänyt, vaan pikemminkin kärjisti kansallisvaltiokapitalismin ristiriitoja: jakoa johtajien ja toimeenpanijoiden välillä, jakoa syntyperäisten ja ulkomaalaisten välillä, sosiaalista eriarvoisuutta ja rotuun ja sukupuoleen liittyviä jakoja sekä kahtiajakoa sisäisen tilan eli valtion lainkäyttöalueen ja ulkoisen tilan eli kansainvälisten suhteiden tilan välillä.

Lennättimen, radion ja myöhemmin digitaalisen viestintäteknologian keksiminen teki universaalisuudesta konkreettista globaalisuuden muodossa. Globaalisuus on tunne yhteisestä maailmasta, joka rajoittuu planeettaamme. Se täyttää universaalisuuden konkreettisella kokemuksella ja luo maailmanlaajuisia infrastruktuureja, jotka tarjoavat empiirisen perustan. Globaalisuus tarjoaa paikallisuudelle globaalin pituuden, johon se voi projisoida toimintansa, ja tekee universaalisuudesta toteutuneen potentiaalin, joka on paikallisen yksilöllisyyden tason yläpuolella. Globaalisuuden kansainvälinen viestintäinfrastruktuuri, joka tunnetaan digitaaliaikana tieto- ja viestintätekniikkana (ICT), mahdollistaa sen, että globalisaation yksityinen voittoa tavoitteleva yritysverkosto voi muodostaa globaalit markkinat.

Vaihtoehdon globalisaatiolle tarjosi Roland Robertson, joka ehdotti ensimmäisen kerran termiä ”glokalisaatio” 1980-luvun lopulla. [26]. ”Tämä käsite kuvaa tuotteita tai palveluja, joita levitetään maailmanlaajuisesti ja joissa otetaan huomioon paikallisten käyttäjien tarpeet.” [27] Liiketoiminnallisessa mielessä glokalisaatio liittyy mikromarkkinointiin ja eriytyneiden ”kuluttajatraditioiden” rakentamiseen [28] Robertson kuitenkin laajentaa glokalisaation merkitystä tarjotakseen uudenlaisen artikulaation globaalin ja paikallisen välisestä suhteesta samanaikaisuuden ja keskinäisen läpäisyn näkökulmasta. Robertsonille ”glokalisaatio tarkoittaa sekä universalisoivien että partikularisoivien tendenssien samanaikaisuutta — yhteisesiintymistä. [29]. Hän pyrkii ylittämään globalisaation ja lokalisoitumisen välisen jännitteen korostamalla heterogeenisuuden tuottamista globalisaation projisoiman homogeenisuuden pinnan sijaan. Robertson kehottaa meitä hyväksymään heterogeenisuuden, vaikkakin ylhäältä alaspäin suuntautuvan lähestymistavan homogeenisen hyväksymisen kautta, sillä globalisaation ja glokalisaation kapitalistisia prosesseja ohjaavat kansainväliset johtajat ja yhtiöt.

Meidän mielestämme glokalisaatio on käsite, joka etenee universaalista paikalliseen, mikä peittää alleen paikalliset moninaisuudet ja vastarinnat, joita voi esiintyä globalisoituneiden mekanismien ja paikallisviranomaisten välisissä jännitteissä. Näin glokalisaatio pysyy juurtuneena liiketoiminnallisiin juuriinsa ja sidottuna mikromarkkinointiin ja erilaisiin mainontakäytäntöihin ja -ajatuksiin kyseenalaistamatta globalisaation/glokalisaation taustalla olevia keskeisiä kapitalistisia motiiveja. Ylhäältä alas -teoriana se tarjoaa metodologisen välineen kuvaamaan kapitalistisen laajentumisen mahdollisuuksia monimuotoisessa maailmassa, mutta jättää huomiotta jälkikapitalistisen siirtymän mahdollisuudet.

Tieto- ja viestintätekniikan aikakauden kypsyessä on syntymässä uusi universaalisuuden muoto, jota kutsutaan kosmopoliittiseksi paikallisuudeksi tai kosmolokalismiksi. Yrityskapitalismin ja globaalien arvoketjujen kritiikin pohjalta tämä uusi muoto muuntaa eksistentiaalista, sosiaalista ja poliittista paikallisuuden ja universaalisuuden akselilla.

Kosmolokalismi

Kosmopoliittisen paikallisuuden tai kosmolokalismin käsitteen on kehittänyt Wolfgang Sachs, joka on ympäristö-, kehitys- ja globalisaatiotieteilijä. Sachs tunnetaan yhtenä monista Ivan Illichin seuraajista, ja hänen työnsä on vaikuttanut vihreisiin ja ekologisiin liikkeisiin. Vuonna 1992 hän toimitti teoksen Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power, joka on (post-)kehitystutkimuksen klassikko. Sachs väittää, että kosmolokalismi ”pyrkii vahvistamaan paikan rikkautta pitäen samalla mielessä monimuotoisen maailman oikeudet. Se vaalii tiettyä paikkaa, mutta tietää samalla kaikkien paikkojen suhteellisuudesta” [30]. Kosmolokalismi säilyttää paikallisuuteen liittyvän ”paikallisuuden”, mutta projisoi sen samalla globaalisti vaarantamatta sen erityisyyttä. Näin ollen kulttuurinen ja yhteisöllinen monimuotoisuus kukoistaa universaalin verkostoitumisen yhteydessä. Lisäksi paikallinen säilyy itsenäisenä globaalin muodostamassa keskinäisriippuvaisessa verkostossa, mikä edistää autonomiaa täydentävyyden puitteissa molemmilla tasoilla. Glokalisaation vastakohtana kosmolokalismi siirtyy paikallisuudesta universaalisuuteen, tunnustaa paikallisen sosiaalisen yhteiselon paikaksi ja korostaa globaalin verkostoitumisen mahdollisuuksia kapitalististen markkinasääntöjen ulkopuolella.

Ezio Manzini, kestävän kehityksen muotoilun johtava ajattelija, on myös visioinut toimivia vaihtoehtoja kestävälle yhteiskunnalle. Sosiaalisen innovaatiomuotoilun professorina Manzini keskittyy tuotantoon ja kulutukseen liittyviin innovatiivisiin prosesseihin ja strategioihin kestävän kehityksen näkökulmasta. Hänen viimeisin teoksensa Design, When Everybody Designs: An Introduction to Design for Social Innovation, käsittelee luovia yhteisöjä ja uusia yhteistyömuotoja. [31] Manzini kuvaa kosmopoliittista paikallisuutta tapana yhdistää paikalliset yhteisöt globaalisti hajautettuihin yhteisen vaihdon verkostoihin, jolloin tuotanto ja kulutus lähenevät toisiaan. Tämä kosmolokalismin muoto juontaa juurensa nousevaan tuotantomalliin, joka perustuu ”digitaalisen yhteisvaurauden” käsitteeseen. [32] Vaikka voidaankin väittää, että kosmolokalismia muistuttavia, mutta commonsiin juurtuneita organisaatiorakenteita voi olla olemassa, tämän artikkelin yhteydessä omaksumme ainoastaan edellä mainitun muodon.

Yhteisvaurauden perusrakenteeseen kuuluu kolme osaa, jotka ovat tasavertaisessa ja vastavuoroisessa suhteessa toisiinsa: yhteiset resurssit, jotka voivat olla teknisiä, kulttuurisia, sosiaalisia tai luonnonvaroja; instituutiot, jotka määrittelevät yhteistoiminnan säännöt, kuten avoimen lähdekoodin lisenssit tai päätöksentekoprosessit; ja yhteisöt, jotka osallistuvat yhteisten resurssien (uudelleen)tuotantoon. [33]

Digitaalisen yhteisöllistämisen prosessista antoivat ensimmäisenä esimerkin avoimen tiedon hankkeet, kuten vapaa tietosanakirja Wikipedia ja muut avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeet. [34] Toinen aalto liittyy avoimeen suunnitteluun ja valmistukseen. [35]. Tässä asetelmassa suunnittelua kehitetään ja jaetaan globaalina digitaalisena yhteisenä, kun taas valmistus tapahtuu paikallisesti. [36] Useissa pienimuotoisissa ja resilienssiin suuntautuneissa teknologia-aloitteissa on sovellettu kosmolokaaleja käytäntöjä. Tällaisia aloitteita ovat esimerkiksi WikiHouse (rakennukset), RepRap (3D-tulostimet), OpenMotors (ajoneuvot), OpenBionics (robotti- ja proteesikädet) ja L’Atelier Paysan (maatalousvälineet). Käytännössä viimeksi mainittu aloite hyödyntää maailmanlaajuista tietopoolia maataloustyökalujen tuottamiseksi paikallisesti, mutta myös laajentaa tätä tietopoolia omilla panoksillaan (suunnittelun, taitotiedon ja käytäntöjen osalta). Tällaisella kosmolokalismin muodolla voidaan puuttua paikallisyhteisöjen riippuvuuteen globaaleista arvoketjuista niiden toimeentulon turvaamiseksi ja globaaliin yritystoimintaan perustuvaan louhintamalliin, joka edistää ilmaston lämpenemistä.

Kosmolokalismi nojaa samoihin tiedontuotantovälineisiin, jotka tukevat kapitalistista globalisaatiota, eli viestintään, laskentaan, antureihin ja sähköiseen varastointiin. [37] Kosmolokalismin erottaa kapitalistisesta globalisaatiosta lähinnä sen arvot ja periaatteet: vastavuoroisuus ja itseorganisoituminen, jotka kunnioittavat yksilön autonomiaa, paikallista erityisyyttä ja kulttuurista monimuotoisuutta; jakaminen, jossa tunnustetaan yhteenkuuluvuus ja keskinäinen vastuu; yhteistyö, joka mahdollistaa julkisen harkinnan ja pohdinnan; ja hyötylähtöisyys, joka tarjoaa tunteen yhteiskunnallisesta yhteisestä hyvästä. Tässä mielessä yhteisöt ovat välttämätön edellytys kosmolokalismille.

Kosmolokalismille ei ole ominaista ulkoisen ja sisäisen välinen kahtiajako, jonka vallitseva kansallisvaltioparadigma pakotti kansainvälisyyteen; sen sijaan sille on ominaista yhdistämistavat, jotka yhdistävät paikallisia yhteisöjä vähentämättä niiden paikallisuutta. Paikallisuus, joka on irrotettu alueellisuudesta, muuttuu puhtaasti kulttuuriseksi ja korreloi kielen ja tapojen kanssa. Kommonerien yhteisten käytäntöjen kautta syntynyt yhteinen resurssipooli säilyttää jokaisen paikallisen erityispiirteen moniarvoisessa, moniäänisessä kontekstissa, jossa jokainen yhteinen asukas voi osallistua tasavertaisesti ja vapaasti. Tämä kollektiivinen, avoin ja tasa-arvoinen arvontuotanto ja -jako on vastoin kapitalismin voittoa tavoittelevaa taloutta. Siinä missä jälkimmäinen luo riistävän ja välistävetävän tavan käyttää arvokkaita resursseja voiton tavoitteluun, yhteisiin resursseihin perustuva vertaistuotanto luo päinvastaisen, tuottavan tavan ylläpitää ja luoda arvokkaita resursseja molemminpuolisen yhteiskunnallisen hyödyn tavoitteluun. [38]

Onko kosmolokalismi luonnostaan antikapitalistista? Kuten olemme maininneet, on väitetty, että kosmolokalismi voidaan pelkistää teknologiseksi trendiksi. [39] Väitämme kuitenkin, että tämä vaara on seurausta siitä, että kosmolokalismin mahdollisuuksia ei ole täysin toteutettu. Kosmolokalismi haastaa sisällöltään, kontekstiltaan ja periaatteeltaan kapitalismin ydinarvot. Todellisuudessa se kyseenalaistaa kapitalistisen imaginaarisuuden ensisijaisen käyttövoiman ja motivaation, voiton ensisijaisuuden ja ”kapitalistisen kehityksen keskeisen imaginaarisen merkityksen”. [40]

Sachs on väittänyt, että kehitysyhteistyöstä käytävässä keskustelussa käytetään keskeisiä käsitteitä, jotka kiteyttävät ”joukon hiljaisia oletuksia, jotka vahvistavat länsimaista maailmankuvaa”. [41]. Samaa kritiikkiä voidaan soveltaa myös Beckin kosmopolitanismiin. Sachs tunnustaa, että kapitalistisen kehityksen merkitykset ovat sekä muokanneet maailmankuvamme länsimaalaiseen muottiin että inspiroineet tuhoisaa riistopolitiikkaa, joka ”ilmeisesti epäonnistui sosioekonomisena pyrkimyksenä”. [42]. Sachs kehottaa meitä testaamaan todellisuuden kehitysmallia toteuttamalla kosmolokalismia. Tässä mielessä kosmolokalismi haastaa paitsi kapitalistiset käytännöt myös vallitsevan käsityksen sosiaalis-historiallisesta todellisuudesta, sellaisena kuin se on määritelty kapitalististen imaginaaristen perusmerkitysten kautta. Mielestämme kosmolokalistisen maailmankuvan potentiaali kattaa antikapitalistisen arvomaailman, ei-kapitalistisen yhteistyömuodon ja jälkikapitalistisen odotusten horisontin.

Avointen osallistumiskäytäntöjen ja resurssien tasapuolisen jakamisen avulla kosmolokalismin avulla luodaan uusi yhteisöllisyyden muoto, joka ei perustu alueellisuuteen vaan tasavertaiseen osallistumiseen. [43] Tämän mahdollistavat sen joustavat infrastruktuurit, jotka tarjoavat avoimia viestintäkanavia ja tapoja jakaa tietoa, tekniikoita ja käytäntöjä.

Kosmolokalismin ratkaiseva uusi elementti on nykyisten toimintatapojen radikaali uudelleenmuotoilu. [44] Näin luodaan vaihtoehtoisia sosiaalisten suhteiden muotoja, jotka perustuvat paikallisuuden ja globaalisuuden suoraan yhteyteen horisontaalisesti ja vastavuoroisesti. Manzinille tällainen kosmopoliittinen paikallisuus pystyy luomaan uudenlaisen paikkatietoisuuden, joka muodostaa perustan yhteisön perustamiselle. Escobar väittää, että tämä uusi paikkatietoisuus eli yksilöiden ja heidän spatiaalisen ympäristönsä väliset uudet suhteet merkitsevät yhteisöllisyyden dynaamista uudelleen keksimistä. [45]

Kosmolokalismin siirtymädynamiikan ymmärtäminen

Kosmolokalismi vaikuttaa lupaavalta universalismin muodolta. Se omaksuu kosmopolitanismin vapauttavia elementtejä ja välttää samalla useimmat internationalismin rajoitukset. Kosmolokalismin avulla ylitetään kansalliset rajoitukset kohti globaalisuutta ja samalla tunnustetaan ja voimaannutetaan paikallisuus. Siinä hyödynnetään täysimääräisesti tieto- ja viestintätekniikan vapauttavia näkökohtia ja mahdollistetaan maailmanlaajuinen yhteistuotanto tasavertaisella tavalla. Lisäksi se keksii uudelleen yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteen avoimella, tasa-arvoisella ja moniarvoisella tavalla.

Kuten nykyisissä ”digitaalisen yhteisvaurauden” yhteisöissä on nähty, kosmolokalismin avulla edistetään erilaisia rinnakkaiselon muotoja ja inspiroidaan vaihtoehtoisia tuotantotapoja, jotka perustuvat yhteisomistukseen. Yhteistuotantotapana se tarjoaa kestävämpiä ja toimivampia verkostoja, jotka voivat elvyttää paikallistaloutta ja edistää yhteisvaurauteen perustuvaa kollaboraatiomuotoa. Tässä ympäristössä voittoa tavoittelevia kannustimia vähennetään yhteisöllisten arvojen hyväksi. Kosmolokalismin avulla paikallisuus ja yleismaailmallisuus voidaan siis muuntaa eri tavalla, mikä antaa meille mahdollisuuden visioida uusia tapoja kohti sosiaalista tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta uhraamatta kuitenkaan monimuotoisuutta ja moninaisuutta.

Useat kosmolokalismiin liittyvät näkökohdat, kuten sen sosiaaliset ja ympäristövaikutukset, vaativat kuitenkin lisätutkimuksia. Kosmolokalismi on esimerkiksi hyvin riippuvainen tieto- ja viestintätekniikasta, jonka yleistyminen liittyy monimutkaisiin tuotantosuhteisiin ja uuteen digitaaliseen työnjakoon. [46] Näin ollen kosmolokalismin perusteellinen tutkiminen poliittisen ekologian näkökulmasta vaikuttaa olennaisen tärkeältä. On myös ensiarvoisen tärkeää tutkia ja tukea syntymässä olevia instituutioita, jotka hallitsevat tällaisen kokoonpanon käytännön järjestelyjä.

Kaiken kaikkiaan kosmolokalismi tarjoaa vaihtoehtoja, jotka voivat mahdollisesti horjuttaa vallitsevia kapitalistisia imaginaarisia merkityksiä, asenteita ja toimintatapoja. Se voi viitoittaa tietä siirtymiselle kohti jälkikapitalistista, yhteisvaurauteen keskittyvää taloutta ja yhteiskuntaa, jossa arvo luodaan kollektiivisesti ja on kaikkien saatavilla. Paikallisyhteisöjen ja yksilöiden autonomia on olennaisen tärkeää, jotta kosmolokalismista tulisi muutakin kuin tuotantotavan suunnitelma. Kosmolokalismi voisi tarjota kestäviä viestintä- ja tuotantoinfrastruktuureja, jotka mahdollistaisivat sosiaalisen autonomian globaalissa mittakaavassa. Sen poliittinen potentiaali on vielä avautumatta, mutta sitä kannattaa pohtia sekä teoriassa että käytännössä.

Lähdeviitteet

  1. (…) ↩︎
  2. Manzini, E. (2015). Design, When Everybody Designs: An Introduction to Design for Social Innovation. Cambridge, MA: MIT Press. ↩︎
  3. Escobar, A. (2018). Designs for the Pluriverse: Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds. Durham: Duke University Press ↩︎
  4. Sachs, W. (1992). The Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. London: Zed Books. ↩︎
  5. Ramos, J. (2017). Cosmo-Localization and Leadership for the Future. Journal of Futures Studies 21(4): 65-84 ↩︎
  6. Kioupkiolis, A. (2019). The Common and Counter-Hegemonic Politics. Edinburgh: Edinburgh University Press ↩︎
  7. Schismenos, A. (2019). Direct Democracy, Social Ecology and Public Time. Teoksessa Social Ecology and the Right to the City, toim. Federico Venturini, Emet Degirmenci & Ines Morales, 128-141. Montreal: Black Rose Books ↩︎
  8. Nussbaum, M.C. (1997). Kant and Stoic Cosmopolitanism. The Journal of Political Philosophy 5(1): 1-25 ↩︎
  9. Nussbaum, M.C. (1997). Kant and Stoic Cosmopolitanism. The Journal of Political Philosophy 5(1): 3 ↩︎
  10. Kleingeld, P. (1999). Six Varieties of Cosmopolitanism in Late Elighteenth-Century Germany. Journal of the History of Ideas 60(3): 505-524 ↩︎
  11. Kant, I. (1795/1991). Perpetual Peace: A Philosophical Sketch. Teoksessa Kant’s Political Writings, toim. Hans Reiss, 93-131. Cambridge: Cambridge University Press ↩︎
  12. Mignolo, W.D. (2011). Cosmopolitan Localism: A Decolonial Shifting of the Kantian’s Legacies. Localities 1(1): 11-45 ↩︎
  13. Beck, U. (1999). World Risk Society. Cambridge: Polity Press ↩︎
  14. Beck, U. (2005). Power in the Global Age. Cambridge: Polity Press, s. 111 ↩︎
  15. Beck, U. (2002). The Cosmopolitan Society & Its Enemies. Theory, Culture & Society 19(1-2): 17-44 ↩︎
  16. Beck, U. (2012). Redefining the Sociological Project: The Cosmopolitan Challenge. Sociology 46(1): 7-12 ↩︎
  17. Bhambra, G. K. (2010). Sociology after Postcolonialism: Provincialized Cosmopolitanisms and Connected Sociologies. Teoksessa Decolonizing European Sociology: Transdisciplinary Approaches, toim. Encarnaci6n Gutiérrez Rodriguez, Manuela Boatca & Sérgio Costa, 33-48. Farnham: Ashgate ↩︎
  18. Delanty, G. (2006). The Cosmopolitan Imagination: Critical Cosmopolitanism and Social Theory. The British Journal of Sociology 57 (1): 25-47 ↩︎
  19. Delanty, G. (2006). The Cosmopolitan Imagination: Critical Cosmopolitanism and Social Theory. The British Journal of Sociology 57 (1): 38 ↩︎
  20. Renan, E. (1996). What is a Nation? Teoksessa Becoming National: A Reader, toim. Geoff Eley & Ronald G. Suny, 41-55. Oxford: Oxford University Press; Gellner, E. (1983). Nations and Nationalism. Ithaca: Cornell University Press; Anderson, B. (1991). Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso ↩︎
  21. Schmitt, C. (2007). The Concept of the Political. käännös: George Schwab. Chicago: University of Chicago Press ↩︎
  22. Balibar, E. & Wallerstein, I., (1991). Race, Nation, Class, Ambiguous Identities. London: Verso, 78 ↩︎
  23. Nordlinger, J. (2013). Peace They Say: A History of the Nobel Peace Prize, the Most Famous and Controversial Prize in the World. New York: Encounter Books ↩︎
  24. Cobden, R. (1908). Speeches on Questions of Public Policy. London: T. Fisher Unwin ↩︎
  25. Bresser-Pereira, L.C. (2008). Globalization, Nation-state and Catching Up. Brazilian Journal of Political Economy 28(4): 557-576 ↩︎
  26. Robertson, R. (1997). Comments on the ‘Global Triad’ and Glocalisation. Teoksessa Globalisation and Indigenous Culture, toim. Nobutake Inoue, 217-225. Tokyo: Institute for Japanese Cultural Classics ↩︎
  27. Mendis, P. (2007). Glocalization: the Human Side of Globalization. Morrisville: Lulu Press ↩︎
  28. Robertson, R. (1995). Glocalization: Time-Space and Homogeneity-Heterogeneity. Teoksessa Global Modernities, toim. Mike Featherstone, Scott Lash & Roland Robertson, 25-44. London: Sage, 29 ↩︎
  29. Robertson, R. (1997). Comments on the ‘Global Triad’ and Glocalisation. Teoksessa Globalisation and Indigenous Culture, toim. Nobutake Inoue, 217-225. Tokyo: Institute for Japanese Cultural Classics, 220 ↩︎
  30. Sachs, W. (1992). Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. Lontoo: Zed Books, 124 ↩︎
  31. Manzini, E. (2015). Design, When Everybody Designs: An Introduction to Design for Social Innovation. Cambridge, MA: MIT Press ↩︎
  32. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press ↩︎
  33. Bollier, D. ja Helfrich, S. (2015). Patterns of Commoning. Amherst: Levellers Press ↩︎
  34. Benkler, Y. (2006). The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom. New Haven: Yale University Press ↩︎
  35. Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M. ja Bauwens, M. (2018). The Convergence of Digital Commons with Local Manufacturing from a Degrowth Perspective: Two Illustrative Cases. Journal of Cleaner Production 197(2):1684-1693 ↩︎
  36. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press

    Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G. ja Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring the Contours of an Emerging Productive Model. Futures 73: 126-135

    Ramos, J. (2017). Cosmo-Localization and Leadership for the Future. Journal of Futures Studies 21(4): 65-84 ↩︎
  37. Kostakis, V. ja Giotitsas, C. (2020). Small and Local Are Not Only Beautiful; They Can Be Powerful. Antipode Online ↩︎
  38. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press ↩︎
  39. Ramos, J. (2019). Cosmo Localism: Tech Trend, Post Capitalist Commons Transition or Something Else? Medium ↩︎
  40. Arnason, J.P. (1989). Pour une Philosophie Militante de la Démocratie. Revue Européenne des Sciences Sociales, 27(86): 328 ↩︎
  41. Sachs, W. (1992). The Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. Lontoo: Zed Books, 4 ↩︎
  42. Sachs, W. (1992). The Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. London: Zed Books, 5 ↩︎
  43. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press ↩︎
  44. Bauwens, M., Kostakis, V. ja Pazaitis, A. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press ↩︎
  45. Escobar, A. (2018). Designs for the Pluriverse: Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds. Durham: Duke University Press ↩︎
  46. Fuchs, C. (2014). Digital Labour and Karl Marx. New York: Routledge

    Fuchs, C. (2013). Theorising and Analysing Digital Labour: From Global Value Chains to Modes of Production. The Political Economy of Communication 1 (2): 3-27 ↩︎

Anderson, B. (1991). Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso.

Arnason, J.P. (1989). Pour une Philosophie Militante de la Démocratie. Revue Européenne des Sciences Socials 27(86): 323-337.

Balibar, E. and Wallerstein, I., (1991). Race, Nation, Class, Ambiguous Identities. London: Verso.

Bauwens, M., Kostakis, V. and Pazaitis, A.. (2019). Peer to Peer: The Commons Manifesto. London: University of Westminster Press. Accessed September 3, 2020. https://tinyurl.com/y6hj5ec7.

Beck, U. (2012). Redefining the Sociological Project: The Cosmopolitan Challenge.

Sociology 46(1): 7-12. Beck, U. (2005). Power in the Global Age. Cambridge: Polity Press.

Beck, U. (2002). The Cosmopolitan Society & Its Enemies. Theory, Culture & Society 19(1-2): 17-44.

Beck, U. (1999). World Risk Society. Cambridge: Polity Press.

Benkler, Y. (2006). The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom. New Haven: Yale University Press.

Bhambra, G. K. (2010). Sociology after Postcolonialism: Provincialized Cosmopolitanisms and Connected Sociologies. In Decolonizing European Sociology: Transdisciplinary Approaches, edited by Encarnacion Gutiérrez Rodriguez, Manuela Boatca, and Sérgio Costa, 33-48. Farnham: Ashgate.

Bollier, D. and Helfrich, S. (2015). Patterns of Commoning. Amherst: Levellers Press.

Bresser-Pereira, L.C. (2008). Globalization, Nation-state and Catching Up. Brazilian Journal of Political Economy 28(4): 557-576.

Cobden, R. (1908). Speeches on Questions of Public Policy. London: T. Fisher Unwin.

Delanty, G. (2006). The Cosmopolitan Imagination: Critical Cosmopolitanism and Social Theory. The British Journal of Sociology 57 (1): 25-47. Accessed September 3, 2020. https://oneworlduv.com/wp-content/uploads/2011/06/cosmopolitan_imagination.pdf

Escobar, A. (2018). Designs for the Pluriverse: Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds. Durham: Duke University Press. Fuchs, C. (2014). Digital Labour and Karl Marx. New York: Routledge.

Fuchs, C. (2013). Theorising and Analysing Digital Labour: From Global Value Chains to Modes of Production. The Political Economy of Communication 1 (2): 3-27. Accessed June 4, 2020. http://www.polecom.org/index.php/polecom/article/view/19.

Gellner, E. (1983). Nations and Nationalism. Ithaca: Cornell University Press.

Kant, I. (1795/1991). Perpetual Peace: A Philosophical Sketch. In Kant’s Political Writings, edited by Hans Reiss, 93-131. Cambridge: Cambridge University Press.

Kioupkiolis, A. (2019). The Common and Counter-Hegemonic Politics. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Kleingeld, P. (1999). Six Varieties of Cosmopolitanism in Late Eighteenth-Century Germany. Journal of the History of Ideas 60(3): 505-524.

Kostakis, V. and Giotitsas, C. (2020). Small and Local Are Not Only Beautiful; They Can Be Powerful. Antipode Online. Accessed June 4, 2020. https://antipodeonline.org/2020/04/02/small-and-local/.

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., and Bauwens, M. (2018). The Convergence of Digital Commons with Local Manufacturing from a Degrowth Perspective: Two Illustrative Cases. Journal of Cleaner Production 197(2):1684-1693.

Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G. and Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring the Contours of an Emerging Productive Model. Futures 73: 126-135.

Manzini, E. (2015). Design, When Everybody Designs: An Introduction to Design for Social Innovation. Cambridge, MA: MIT Press.

Mendis, P. (2007). Glocalization: the Human Side of Globalization. Morrisville: Lulu Press.

Mignolo, W.D. (2011). Cosmopolitan Localism: A Decolonial Shifting of the Kantian’s Legacies. Localities 1(1): 11-45.

Nordlinger, J. (2013). Peace They Say: A History of the Nobel Peace Prize, the Most Famous and Controversial Prize in the World. New York: Encounter Books.

Nussbaum, M.C. (1997). Kant and Stoic Cosmopolitanism. The Journal of Political Philosophy 5(1): 1-25.

Nussbaum, M.C. (1994). Patriotism and Cosmopolitanism. The Boston Review. Accessed June 4, 2020. http://bostonreview.net/martha-nussbaum-patriotism-and-cosmopolitanism.

Ramos, J. (2017). Cosmo-Localization and Leadership for the Future. Journal of Futures Studies 21(4): 65-84.

Ramos, J. (2019). Cosmo Localism: Tech Trend, Post Capitalist Commons Transition or Something Else? Medium. Accessed June 4, 2020. https://medium.com/@joseramos_30450/cosmo-localism-tech-trend-post-capitalist-commons-transition-or-something-else-4dc0202dd732.

Renan, E. (1996). What is a Nation? In Becoming National: A Reader, edited by Geoff Eley and Ronald G. Suny, 41-55. Oxford: Oxford University Press.

Robertson, R. (1997). Comments on the ‘Global Triad’ and Glocalisation. In Globalisation and Indigenous Culture, edited by Nobutake Inoue, 217-225. Tokyo: Institute for Japanese Cultural Classics.

Robertson, R. (1995). Glocalization: Time-Space and Homogeinety-Heterogeneity. In Global Modernities, edited by Mike Featherstone, Scott Lash and Roland Robertson, 25-44. London: Sage.

Sachs, W. (1992). The Development Dictionary: A Guide to Knowledge as Power. London: Zed Books.

Schismenos, A. (2019). Direct Democracy, Social Ecology and Public Time. In Social Ecology and the Right to the City, edited by Federico Venturini, Emet Degirmenci and Ines Morales, 128-141. Montreal: Black Rose Books.

Schmitt, C. (2007). The Concept of the Political. Translated by George Schwab. Chicago: University of Chicago Press.

]]> /kosmolokalismin-genealogia/feed/ 0 Pääoman kommunismista yhteismaan pääomaan: Kohti avointa osuustoimintaa /paaoman-kommunismista-yhteismaan-paaomaan-kohti-avointa-osuustoimintaa/ /paaoman-kommunismista-yhteismaan-paaomaan-kohti-avointa-osuustoimintaa/#respond Tue, 23 Sep 2025 11:11:12 +0000 /?p=3302 Lue lisää ...]]>

kirjoittajat: Michel Bauwens & Vasilis Kostakis

Tiivistelmä

Kaksi merkittävää yhteiskunnallista edistysliikettä kohtaa muutamia ristiriitoja sekä paradoksin. Toisaalta osuuskuntaliike ja työntekijöiden omistamat yritykset ovat nousseet uudelleen esiin, mutta ne kärsivät tietyistä rakenteellisista heikkouksista. Toisaalta on syntymässä avointa ja yhteisvauraussuuntautunutta vertaistuotantoa koskevia aloitteita, jotka luovat yhteisiä tietovarantoja koko ihmiskunnalle, mutta joita hallitsevat startup-yritykset ja suuria monikansallisia yrityksiä, jotka käyttävät samaa yhteismaata. Näin syntyy paradoksi: mitä kommunistisempi jakamislisenssi on vapaiden ohjelmistojen tai avoimen laitteiston vertaistuotannossa, sitä kapitalistisempi käytäntö on. Tämän paradoksin ja edellä mainittujen ristiriitojen ratkaisemiseksi ehdotamme alustavasti uutta konvergenssia, jossa yhdistettäisiin yhteisvauraussuuntautuneet avoimet vertaistuotantomallit ja yhteiset omistus- ja hallintomallit, kuten osuuskunnat ja solidaariset talousmallit.

Nykyaikaisissa edistyksellisissä yhteiskunnallisissa liikkeissä on havaittavissa muutamia ristiriitaisuuksia.

Yhtäältä olemme todistamassa osuuskuntaliikkeen ja työntekijöiden omistamien yritysten uutta nousua (ks. Restakis 2010). Ne kärsivät kuitenkin kiistatta tietyistä rakenteellisista heikkouksista. Osuustoiminnalliset yksiköt työskentelevät omien jäsentensä hyväksi, ja siksi ne ovat toisinaan haluttomia hyväksymään uusia osuuskuntia, jotka jakaisivat nykyiset voitot ja edut. Lisäksi ne käyttävät samaa omistusoikeuden alaista tietoa ja keinotekoisen niukkuuden taktiikkaa kuin kapitalistiset kollegansa. Toisin sanoen ne saattavat ottaa käyttöön monopolihinnoittelumekanismeja, kuten immateriaalioikeuksien mahdollistamat yksinoikeudet. Vaikka ne ovat sisäisesti demokraattisia, ne osallistuvat usein samaan kapitalistisen kilpailun dynamiikkaan, joka on ristiriidassa niiden omien yhteistoiminnallisten arvojen kanssa ja saattaa pitkällä aikavälillä heikentää niitä.

Toisaalta meillä on nouseva aalto avoimia ja yhteisölle suunnattuja vertaistuotantopyrkimyksiä vapaiden ohjelmistojen, avoimen suunnittelun ja avoimen laitteiston kaltaisilla aloilla, joilla luodaan yhteisiä tietovarantoja koko ihmiskunnan käyttöön. Samaan aikaan niitä kuitenkin hallitsevat sekä startup-yritykset että suuret monikansalliset yritykset, jotka hyödyntävät ja pääomittavat samoja yhteismaita. Toisin sanoen vertaistuotanto toimii pääoman kasautumisen syklin sisällä, mutta myös yhteisvaurauden luomisen ja kierrättämisen uudessa syklissä (Bauwens 2013). Nykyään yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon tasa-arvoinen potentiaali vaikuttaa lupaavalta, mutta myös parodian mahdollisuutta ei pitäisi jättää huomiotta (Kostakis ja Stavroulakis 2013).

Siksi tarvitsemme uudenlaista lähentymistä tai synteesiä, ”avointa osuuskuntamallia”, jossa yhdistettäisiin yhteisölle suunnatut avoimet vertaistuotantomallit yhteisomistukseen ja yhteishallintoon perustuviin malleihin, kuten osuuskuntien ja solidaarisuustalouden malleihin. Seuraavassa esitellään yksityiskohtaisemmin, miten tällainen siirtymä voitaisiin toteuttaa.

Paradoksi

Nykyään meillä on paradoksi: mitä ”kommunistisempaa” jakamislisenssiä käytämme (eli mitä vähemmän jakamista rajoitetaan) vapaiden ohjelmistojen tai avoimen laitteiston vertaistuotannossa, sitä kapitalistisempi käytäntö on (eli monikansalliset yritykset voivat käyttää sitä ilmaiseksi). Otetaan esimerkiksi Linux, josta on tullut myös yritysten yhteisvaurautta, joka rikastuttaa IBM:n kaltaisia suuria, voittoa tavoittelevia yrityksiä (ks. Kostakis ja Bauwens 2014). On ilmeistä, että tämä toimii tietyllä tavalla, ja useimmat vapaiden ohjelmistojen kehittäjät näyttävät hyväksyvän sen. Mutta onko tämä optimaalinen tapa?

Yleinen julkinen lisenssi ja sen muunnokset antavat kenelle tahansa mahdollisuuden käyttää ja muuttaa ohjelmistokoodia (tai -suunnitelmaa), kunhan muutokset sisällytetään takaisin yhteiseen tietokantaan samoilla ehdoilla muita käyttäjiä varten. Argumenttimme ei keskity GPL:n ja vastaavien lisenssien oikeudelliseen ja sopimukselliseen perustaan vaan niiden mahdollistamaan sosiaaliseen logiikkaan, joka on seuraava: kuka tahansa voi osallistua ja kuka tahansa voi käyttää. Itse asiassa tämä suhteellinen dynamiikka on teknisesti eräänlaista ”kommunismia”: jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Tämä antaa paradoksaalisesti monikansallisille yhtiöille mahdollisuuden käyttää vapaata ohjelmistokoodia voittojen maksimointiin ja pääoman kasautumiseen. Lopputuloksena on, että meillä on avoimiin syötteisiin, osallistaviin prosesseihin ja yhteisölle suunnattuihin tuotoksiin perustuva tiedon yhteisten hyödykkeiden kasautuminen ja kierto, mutta se on alistettu pääoman kasautumiselle. Siksi tällä hetkellä ei ole mahdollista tai ainakaan helppoa saada aikaan sosiaalista lisääntymistä (eli luoda kestäviä elinkeinoja) Commonsin piirissä. Suurin osa osallistujista osallistuu toimintaan vapaaehtoispohjalta, ja ne, joilla on tuloja, saavat elantonsa joko palkkatyöllä tai liittoutumalla pääomavetoisten tahojen kanssa.

Näin ollen vapaiden ohjelmistojen ja kulttuurin liikkeet, niin tärkeitä kuin ne ovatkin uusina yhteiskunnallisina voimina ja uusien yhteiskunnallisten vaatimusten ilmaisijoina, ovat pohjimmiltaan myös ”liberaaleja”, liberalismin poliittisen ideologian perinteen mukaisesti. Tämän ovat myöntäneet paitsi Stallmanin kaltaiset avainhenkilöt myös antropologiset tutkimukset, kuten Colemanin ja muiden (2004; Coleman ja Golub 2008; Coleman ja Hill 2004) tutkimukset. voisi sanoa, että ne ovat liberaalikommunistisia ja kommunistis-liberalistisia liikkeitä, jotka luovat ”pääoman kommunismia”.

Kysymys kuuluu, voiko yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto, eli uusi tuotannon prototapa, luoda institutionaalista kapasiteettia ja liittoutumia, joita tarvitaan vanhan järjestyksen poliittisen vallan murtamiseksi. Viime kädessä uuden tuotantotavan potentiaali on sama kuin aiempien prototuotantotapojen: vapautua riippuvuudesta vanhasta rappeutuvasta tuotantotavasta, jotta siitä tulisi omavarainen ja siten korvata pääoman kasautuminen yhteisvaurauden kierrolla. Itsenäinen yhteisvaurauden kierto, jossa yhteinen käyttöarvo edistäisi suoraan yhteisvaurauden vahvistumista ja kommonerien omaa kestävyyttä ilman riippuvuutta pääomasta. Miten tämä voitaisiin saavuttaa?

Vaihtoehto

Onko vaihtoehtoa? Mielestämme on: korvattaisiin ei-vastavuoroiset lisenssit, eli ne, jotka eivät vaadi käyttäjiltään suoraa vastavuoroisuutta, vastavuoroisuuteen perustuvalla lisenssillä. Voidaan ajatella, että tämä olisi siirtyminen ”kommunistisista” ”sosialistisiin lisensseihin” tai siirtyminen ei-vastavuoroisista lisensseistä yhteisvaurauteen perustuvaan vastavuoroiseen lisenssiin (vastavuoroisuudesta lisensoinnin yhteydessä ks. de Filippiand Vieira 2013). Väitämme, että Kleinerin (2010) suunnittelema ja ehdottama vertaistuotantolisenssi (Peer Production License, PPL) on esimerkki tästä argumentaatiosta. PPL:ää ei pidä sekoittaa Creative Commonsin (CC) ei-kaupalliseen (NC) lisenssiin, sillä sen logiikka on erilainen. CC-NC tarjoaa suojaa yksilöille, jotka ovat haluttomia jakamaan, koska he eivät halua työnsä kaupallistamista, joka ei palkitsisi heitä heidän työstään. CC-NC-lisenssi estää näin ollen tähän avoimeen ja jaettuun tietoon perustuvan taloudellisen kehityksen ja pitää sen täysin voittoa tavoittelemattomalla alalla.

PPL:n logiikka on sallia kaupallistaminen, mutta vastavuoroisuusvaatimuksen perusteella. Se on suunniteltu mahdollistamaan ja voimaannuttamaan vastavuoroinen vastavuoroinen talous, jossa yhteisvauraus on avointa kaikille, jotka osallistuvat, ja jossa peritään lisenssimaksu voittoa tavoittelevilta yrityksiltä, jotka haluavat käyttää sitä osallistumatta. Käytännössä monikansallisten yritysten kannalta ei tapahdu suuria muutoksia; ne voivat edelleen käyttää koodia, jos ne osallistuvat siihen, kuten IBM tekee Linuxin kanssa. Niiden, jotka eivät osallistu, on kuitenkin maksettava lisenssimaksu — käytäntö, johon ne ovat tottuneet. Käytännön vaikutus olisi se, että pääoma ohjaisi jotenkin tulovirtaa yhteisvauraudelle, mutta sen tärkein vaikutus olisi ideologinen, tai jos niin haluatte, arvoihin perustuva.

PPL-pohjaisen yhteisvaurauden ympärille muodostuvat yrittäjäkoalitiot suuntaisivat nimenomaisesti panoksensa yhteisvaurauteen ja sen edustamaan vaihtoehtoiseen arvojärjestelmään. Vertaistuottajien tai yhteisötuottajien näkökulmasta yhteisvaurausperustainen vastavuoroinen lisenssi, kuten PPL, antaisi osallistuville yhteisöille mahdollisuuden luoda omia osuuskuntia. Tässä uudessa ekologiassa voitto jäisi yhteiskunnan päämäärän, Commonsin ja yhteisomistajien ylläpitämisen, jalkoihin. Jopa voittoa tavoittelevat yritykset osallistuisivat tietoisesti uuden logiikan mukaisesti. Tämä ehdotus yhdistäisi yhteisvaurauden eettisten markkinatoimijoiden (osuuskunnat ja muut mallit) yrittäjäkoalitioon ja pitäisi ylijäämäarvon kokonaan kommonerien/yhteistyöntekijöiden piirissä sen sijaan, että se vuotaisi monikansallisille yhtiöille.

Toisin sanoen, tämän runsaiden aineettomien resurssien Commons-mallin ja ”niukkojen” aineellisten resurssien vastavuoroisuuteen perustuvan mallin konvergenssin tai pikemminkin yhdistelmän avulla voitaisiin ratkaista toimeentuloa ja sosiaalista uusintamista koskevat kysymykset. Lisäarvo pidettäisiin itse yhteismaasfäärin sisäpuolella. Osuuskunnat rahoittaisivat aineettomien hyödykkeiden tuotantoa osuustoiminnallisen kasautumisensa kautta, koska ne maksaisivat ja palkitsisivat niihin liittyviä vertaistuottajia.

Tällä tavoin vertaistuotanto voisi siirtyä prototuotantotavasta, joka ei pysty ylläpitämään itseään kapitalismin ulkopuolella, itsenäiseksi ja todelliseksi tuotantotavaksi. Se loisi vastatalouden, joka voisi olla perusta ”vastahegemonian” uudelleenrakentamiselle; arvokierto olisi vastikkeellista. Tämä prosessi, joka liittyy ”yhteismaamyönteisiin” yhteiskunnallisiin liikkeisiin, voisi olla poliittisen talouden poliittisen ja sosiaalisen muutoksen perusta. Näin ollen voisimme siirtyä tilanteesta, jossa pääoman kommunismi on vallalla, tilanteeseen, jossa meillä on ”pääoma yhteisille”, mikä yhä enemmän varmistaa vertaistuotantotavan itsensä uusintamisen.

Tällä hetkellä PPL:ää käytetään kokeellisesti ”Guerrilla Translation!” -järjestössä, ja siitä keskustellaan useissa paikoissa, kuten eräissä ranskalaisissa avoimissa maatalouden koneistus- ja suunnitteluyhteisöissä (esimerkiksi ShareLex-aloitteessa). Myös kreikkalaisen P2P Labin tiimi keskustelee PPL:n käytöstä Wikitheater-nimisen yhteistoiminnallisen teatterialustan toisessa versiossa. ”The man with the spotted tie” on luultavasti ensimmäinen näytelmä, joka on kirjoitettu wikiin asynkronisten ja hajautettujen yhteistoiminnallisten prosessien avulla (aloitteesta on kattava kuvaus Kostakis ja Drechsler 2013). Teksti julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2012 muunnetulla CCC-lisenssillä: kaikki saivat esittää näytelmän vapaasti ja käyttää sen ääniraitamusiikkia voittoa tavoittelemattomiin tarkoituksiin. Voittoa tavoittelevasta käytöstä P2P-laboratorion luova tiimi neuvotteli tapauskohtaisesti. Neuvoteltua vastavuoroisuutta tarjoavan muunnetun lisenssin avulla tekijät ja muusikot ovat onnistuneet keräämään pienen pääoman, jolla nyt tuetaan kansainvälisen wikiteatterialustan luomista ja ”The man with the spotted tie” -teoksen kääntämistä.

Uusi avoin yhteistoimintamalli eroaisi huomattavasti aiemmasta. Vanhassa muodossa sisäiseen talousdemokratiaan liittyy jäsenten puolesta osallistuminen markkinoiden dynamiikkaan kapitalistisen kilpailun avulla. Voittoja ja hyötyjä ei haluta jakaa ulkopuolisten kanssa, joten yhteisvaurautta ei luoda. Väitämme, että riippumaton yhteisvauraussuuntautunut talous tarvitsisi toisenlaisen mallin, jossa osuuskunnat tuottavat yhteisvaurautta ja ovat sääntömääräisesti suuntautuneet yhteisen hyvän luomiseen. Tavoitteidensa toteuttamiseksi niiden olisi otettava käyttöön monien sidosryhmien hallintomuodot, joihin kuuluisivat työntekijät, käyttäjä-kuluttajat, sijoittajat ja asianomaiset yhteisöt.

Kuten sanottu, nykyään tilanne on se, että vertaistuottajien avoimet yhteisöt ovat suurelta osin suuntautuneet startup-malliin ja ovat voitonmaksimoinnin alaisia, kun taas osuuskunnat pysyvät suljettuina, käyttävät yksinomaisia immateriaalioikeuslisenssejä eivätkä näin ollen luo yhteisvaurautta. Uudessa avoimen osuustoiminnallisuuden mallissa yhteisvaurauden avoimen vertaistuotannon ja arvon osuustoiminnallisen tuottamisen välillä pitäisi tapahtua sulautuma. Uusi avoin osuuskuntamalli: i) ottaa huomioon ulkoisvaikutukset, ii) harjoittaa talousdemokratiaa, iii) tuottaa yhteisomaisuutta yhteistä hyvää varten, iv) ja sosiaalistaa tietämyksensä. Yhteisvaurauden kiertoon yhdistettäisiin osuuskuntamuotoinen kasautumisprosessi yhteisvaurauden ja sen tuottajien puolesta. Aluksi aineeton Commons-kenttä, joka noudattaisi ilmaisten lahjoitusten logiikkaa ja kaikkien tarvitsevien yleistä käyttöä, olisi rinnakkain vastavuoroisuuteen perustuvan fyysisen tuotannon osuustoiminnallisen mallin kanssa. Mutta kun osuuskuntamallista tulisi yhä hypertuotannollisempi, koska se kykenee luomaan kestävää aineellisten hyödykkeiden runsautta, nämä kaksi logiikkaa sulautuisivat yhteen.

Keskustelu

Ehdotuksessamme erotetaan toisistaan yltäkylläisen yhteisvaurauden ala ja niukkoja resursseja jakavien osuuskuntien ja eettisten yritysten ala. Nämä kaksi alaa yhtyvät työntekijöissä, jotka ovat sekä yhteisomaisuuden rahoittajia että toteuttavat toimeentulonsa osuustoiminnallisella alalla. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kapitalistinen valta voisi vakavasti haitata osuustoiminnallista taloutta. Tämän seurauksena osuuskunnat saattavat usein liioitella sopeutumistaan kapitalistiseen järjestelmään. Juuri tästä syystä ehdotamme avoimen osuustoiminnan käsitettä, jota voidaan pitää uutena muotona, jossa yhteys Commonsiin ja yhteiseen hyvään on perustuslain mukaan pakollinen.

Lisäksi pääoma ymmärtää vertaistuotannon ylikilpailullisen ja ylituotannollisen luonteen ja investoi siihen. Siksi uskomme, että eettiset yhteisvauraussuuntautuneet koalitiot, jotka tuottaisivat, suojelisivat ja käyttäisivät yhteisvaurautta vastavuoroisuuteen perustuvien lisenssien avulla, voisivat saavuttaa poikkeuksellisen kilpailuedun. Vaikka GPL-lisenssit mahdollistavat tehokkaasti rajoittamattoman käytön sosiaalisen logiikan, siihen kuuluu myös monikansallisten yritysten käyttö. PPL rajoittaa sitä. Emme tietenkään pidä PPL:ää täydellisenä vaan uudenlaisena Commons-pohjaisena vastavuoroisuuslisenssinä, jonka yksityiskohdat voivat hyvinkin poiketa alkuperäisestä PPL:stä. Tällaiset lisenssit mahdollistaisivat täysin kaupallisen hyödyntämisen, mutta vaatisivat vastavuoroisuutta.

Otetaan esimerkiksi perinteinen alkuperäiskansojen yhteisö, joka käyttää GPL:ää tai vastaavaa lisenssiä. Tämä tarkoittaa, että mikä tahansa kaupallinen yhteisö voisi käyttää tietoa ja kaupallistaa sitä ilman, että siitä olisi hyötyä tai että voittoa jaettaisiin tiedon luojien kanssa. Yhteisvaurausperustainen vastavuoroisuuslisenssi vaatisi vain vastavuoroisuutta ja antaisi näille perinteisille yhteisöille mahdollisuuden luoda itsenäistä elantoa ja toimeentuloa, mikä on vaikeampaa GPL:n avulla. Lisäksi yhteisvaurausperustainen vastavuoroisuuslisenssi ei kieltäisi kaupallista hyödyntämistä vaan kannustaisi siihen, kun taas ei-kaupalliset lisenssit kieltävät sen. Jälkimmäiset eivät heikennä jakamista vaan kaupallistamista. PPL/Commons-pohjaiset vastavuoroisuuslisenssit taas kannustaisivat ja sallisivat sekä jakamisen että kaupallistamisen.

Itse asiassa GPL:n yhteydessä on vain itsemääräämisoikeus kontribuutioprosessiin, mutta ympäröivällä kaupallisella alalla vallitsee täydellinen vieraantuminen pääomalle. Sitä vastoin PPL ei salli ainoastaan täydellistä itsemääräämisoikeutta maksullisessa prosessissa, vaan se edellyttää myös itsehallintoa omaehtoisen uusintuotannon osuuskuntasektorilla. Tämä on paljon vaikeampaa GPL:ssä, koska siinä toimeentulo on sidottu pääoman kasautumiseen. GPL ei myöskään edellytä eikä luo suoraa vastavuoroisuutta ihmisten välille, vaan on täysin mahdollista käyttää GPL-materiaalia ilman vastavuoroisuutta, kuten valtaosa sen käyttäjistä tosiasiassa tekee. GPL edellyttää kuitenkin sitä, mitä antropologit kutsuvat ”yleiseksi vastavuoroisuudeksi”, eli kollektiivisella tasolla tarvitaan vähimmäismäärä panoksia järjestelmän ylläpitämiseksi. Suoraa vastavuoroisuutta ei kuitenkaan vaadita lainkaan. Vastavuoroisuus vallitsee yksilön ja koko järjestelmän välillä. Koodaaja tai Wikipedian kirjoittaja ei voi odottaa vastinetta keneltäkään yksittäiseltä henkilöltä, vaan hän odottaa ainoastaan koko järjestelmän hyötyjä, jotka riippuvat ainoastaan yleisestä panostusvirrasta.

Toisaalta PPL:ään/yhteisöihin perustuvilla vastavuoroisuuslisensseillä rajoitettaisiin voittoa tavoittelevien yhteisöjen vastavuoroisuuden puuttumista, mutta niissä ei vaadittaisi vastaavaa vaihtoa vaan ainoastaan jonkinlaista neuvoteltua vastavuoroisuutta. Tärkeää on luoda yhteiskunnallisen lisääntymisen kannalta välttämätön realisoituneen arvon virtaus pääoman kasautumisen piiristä yhteisvaurauden piiriin. Toinen näkökohta on organisatorinen. PPL edistää eettisen talouden itseorganisoitumista ja tekee siitä tietoisiksi ne, jotka haluavat liittyä siihen (mukaan lukien voittoa tavoittelevat yritykset, jotka voivat päättää liittoutua eettisen yrittäjäkoalition kanssa).

On tärkeää korostaa, että yhteisvaurausperustaisissa vastavuoroisissa lisensseissä, kuten PPL:ssä, ei ole kyse pelkästään arvon uudelleen jakamisesta vaan tuotantotavan muuttamisesta. Lähestymistapamme on muuttaa todellisuudessa olemassa olevaa vertaistuotantoa, joka ei nykyään ole täysi tuotantotapa, koska se ei kykene varmistamaan omaa itsensä toistamista. Juuri tästä syystä vertaistuotannon lähentyminen yltäkylläisyyden alalla on liitettävä osuuskuntatuotannon alaan ja siten varmistettava sen itsensä uusintaminen. Kuten missä tahansa menneen vaiheen siirtymävaiheessa, proto-vastatalouden olemassaolo ja resurssit, jotka se osoittaa vastahegemonialle, ovat ehdottoman välttämättömiä poliittisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kannalta. Tämä oli luultavasti klassisen sosialismin heikkous, eli sillä ei ollut vaihtoehtoista tuotantotapaa, ja se pystyi ottamaan käyttöön valtiollisen valvonnan vasta vallankaappauksen jälkeen.

Toisin sanoen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, odottaa ja katsoa, miten vertaistuotanto kehittyy orgaanisesti ja emergentisti täysin vaihtoehtoiseksi järjestelmäksi. Jos noudatamme tällaista lähestymistapaa, vertaistuotanto jäisi vain loismaiseksi toimintamuodoksi, joka on riippuvainen pääoman kautta tapahtuvasta itsetuotannosta.Väitämme, että odotukset siitä, että yhteiskuntaa voidaan muuttaa pelkästään tuottamalla avointa koodia ja suunnittelua ja samalla pysyä alisteisena pääomalle, ovat vaarallinen haave. Sitä vastoin yhteisvaurautta ympäröivän eettisen talouden avulla on mahdollista luoda ei-hyödykkeellistä tuotantoa ja vaihtoa.

Näin ollen kuvittelemme resurssipohjaisen talouden, jossa hyödynnettäisiin keskinäistä koordinointia avoimen kirjanpidon ja avoimen tarjonnan muutosten asteittaisen soveltamisen avulla. Katsomme, että laadullista siirtymävaihetta ei tapahdu pelkän emergenssin kautta, vaan se edellyttää voimakkaiden poliittisten ja yhteiskunnallisten liikkeiden uudelleenmuodostamista, jotta niistä tulisi demokraattinen polis. Ja tämä demokraattinen polis voisi todellakin demokraattisten päätösten avulla nopeuttaa siirtymää. Se voisi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka pakottavat yksityiset taloudelliset voimat ottamaan huomioon ulkoisvaikutukset ja siten lopettamaan pääoman rajattoman kasautumisen.

Yhteenveto

Tämän artikkelin keskeinen väite oli seuraava: nykyiset täysin yhteiskäyttöiset avoimet lisenssit, jotka sallivat rajoittamattoman kaupallisen hyödyntämisen, luovat pääoman kommunismin, toisin sanoen avoimen tiedon, koodin ja suunnittelun, joka on alistettu nykyiselle vallitsevalle poliittiselle taloudelle. Tarvitsemme kuitenkin itsenäisen vertaistuotannon sfäärin, jossa yhteisöt ja vertaistuottajat voivat luoda oman toimeentulonsa pysyen samalla yhteismaan piirissä. Toisin sanoen tarvitsemme pääomaa yhteisvauraudelle, joka toteutuu uudenlaisen lisensoinnin kautta. Kannatamme PPL:ää, emme kuitenkaan täysin yksityiskohtaisesti, vaan ensimmäisenä eräänlaisena yhteisvaurausperustaisena vastavuoroisena lisenssinä, joka rohkaisee kaupallistamista mutta muuttaa sen eettiseksi taloudeksi. Tällä tavoin aineettomien yhteismaapanosten piiri on mahdollista yhdistää osuustoiminnallisen kasautumisen piiriin, jonka kautta lisäarvo voi pysyä yhteismaan/osuustoiminnallisen tuotannon piirissä.

Lähdeviitteet

Bauwens, Michel. 2013. Thesis on Digital Labor in an Emerging P2P Economy. In Digital Labor. The Internet as Playground and Factory, ed. Trebor Scholz, 207-210. New York: Routledge.

Coleman, Gabriella. 2004. The Political Agnosticism of Free and Open Source Software and the Inadvertent Politics of Contrast. Anthropological Quarterly 77 (3): 507-519.

Coleman, Gabriella & Alex Golub. 2008. Hacker practice: Moral genres and the cultural articulation of liberalism. Anthropological Theory 8 (3): 255-277.

Coleman, Biella & Mako Hill. 2004. How Free Became Open and Everything Else Under the Sun. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 7. Accessed April 1, 2014. http://journal.media- culture.org.au/0406/02_Coleman-Hill.php

Kostakis, Vasilisand Michel Bauwens. 2014. Network Societyand Future Scenarios for a Collaborative Economy. London: Palgrave Macmillan.

Kostakis, Vasilis & Stelios Stavroulakis. 2013. The Parody of the Commons. tripleC – Communication, Capitalism & Critique: Journal for a Global Sustainable Information Society 11 (2): 412-424.

Kostakis, Vasilis & Wolfgang Drechsler. 2013. Commons-based Peer Production and Artistic Expression: Two Cases from Greece. New Media & Society. Accessed April 1, 2014.

Kleiner, Dmytri. 2010. The Telekommunist Manifesto. Amsterdam: Institute of Network Cultures.

Primavera De Filippi and Said Vieira. 2013. The Commodification of Information Commons. In Proceedings of the 1st Global Thematic IASC Conference on the Knowledge Commons, Building Institutions for Sustainable Scientific, Cultural and Genetic Resources Commons, UniversitŽ Catholique de Louvain, Louvain-la-Neuve, Belgium. Accessed April 1,2014.

Restakis, John. 2010. Humanizing the Economy: Co-operatives in the Age of Capital. Gabriola Island, Canada: New Society Publishers.

Lähde: https://www.triple-c.at/index.php/tripleC/article/view/561/678

]]> /paaoman-kommunismista-yhteismaan-paaomaan-kohti-avointa-osuustoimintaa/feed/ 0 Yhteisvaurauden historia ja evoluutio /yhteisvaurauden-historia-ja-evoluutio/ /yhteisvaurauden-historia-ja-evoluutio/#respond Mon, 15 Sep 2025 11:11:15 +0000 /?p=3252 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: Michel Bauwens

Onko mahdollista historisoida yhteisvauraus ja kuvata sen kehitystä ajan kuluessa? Tämä on ensimmäinen luonnos ja alustava yritys tehdä niin.

Tätä varten meidän on tietenkin määriteltävä yhteisvauraus. Olemme yleisesti ottaen samaa mieltä David Bollierin ja muiden antamasta määritelmästä, joka on peräisin Elinor Ostromin ja tämän perinteen tutkijoiden työstä.

Tässä yhteydessä yhteisvauraus on määritelty yhteiseksi resurssiksi, jonka sen käyttäjät ja/tai sidosryhmäyhteisöt omistavat ja/tai hallinnoivat yhdessä sen sääntöjen ja normien mukaisesti. Se on yhdistelmä ”asiaa”, toimintaa, yhteistekemistä resurssin ylläpitona ja yhteistuotantona sekä hallintotapaa. Se eroaa yksityisistä ja julkisista/valtiollisista resurssien hallintamuodoista.

Mutta on myös hyödyllistä nähdä yhteistekeminen yhtenä neljästä tavasta jakaa resurssien hedelmiä, toisin sanoen ”vaihtotapana”, joka eroaa pakollisemmista valtiopohjaisista uudelleenjakojärjestelmistä, vaihdantaan perustuvista markkinoista ja lahjataloudesta, johon liittyy sosiaalisesti painostettu vastavuoroisuus tiettyjen tahojen välillä. Tässä yhteydessä yhteistekeminen tarkoittaa resurssien yhdistämistä tai vastavuoroista hyödyntämistä, jolloin yksilöt vaihtavat resursseja ekosysteemin kokonaisuuden kanssa.

Useat relaatiokieliopit, erityisesti Alan Page Fisken teos Structures of Social Life, ovat tässä suhteessa erittäin hyödyllisiä, sillä hän erottaa toisistaan auktoriteettijärjestyksen (arvojärjestyksen mukainen jako), tasavertaisuuden täsmäytyksen (lahjatalous, sosiaalisena velvollisuutena palauttaa lahja), markkinahinnoittelun ja yhteisöosakkuuden.

Kojin Karatanin kirja Structure of World History  on erinomainen yritys sijoittaa näiden vaihtotapojen kehitys historialliseen kontekstiin. Resurssien yhdistäminen on ensisijainen ihmisen organisoimistapa varhaisissa heimo- ja nomadimuodoissa, koska ”omistaminen” on nomadeille haitallista; lahjatalous alkaa toimia ja vahvistuu monimutkaisemmissa heimojärjestelyissä, erityisesti paikalleenasettumisen jälkeen, koska lahjan ja vastalahjan sosiaalinen velvoite luo yhteiskuntia ja rauhoittaa suhteita. Luokkayhteiskunnan syntymisen myötä ”auktoriteettijärjestys” tai uudelleenjako tulee hallitsevaksi, ja lopulta markkinajärjestelmä tulee hallitsevaksi kapitalismissa.

Muotoillaan tämä nyt uudelleen sivilisaatio- eli luokkahistoriaa koskevaksi hypoteesiksi.

Ennen kapitalismia syntyneissä luokkapohjaisissa yhteiskunnissa on suhteellisen vahvaa yhteisvaurautta, lähinnä luonnonvarojen yhteisomistuksia, joita Ostromin koulukunta on tutkinut. Ne ovat rinnakkain orgaanisemman, kulttuurisesti perityn yhteisvaurauden (kansanperinne jne.) kanssa. Vaikka kapitalismia edeltävät luokkayhteiskunnat ovat hyvin riistäviä, ne eivät järjestelmällisesti erota ihmisiä heidän toimeentulovälineistään. Niinpä esimerkiksi eurooppalaisessa feodalismissa talonpojilla oli pääsy yhteiseen maahan.

Kapitalismin ja markkinajärjestelmän syntyessä ja kehittyessä, ensin kaupunkien kehittyvänä osajärjestelmänä, näemme, että yhteisöllisyyden toisesta muodosta, sosiaalisesta yhteisöllisyydestä, on tullut tärkeä. Läntisessä historiassa näemme keskiajan kaupungeissa kiltajärjestelmien syntymisen, jotka ovat käsityöläisten ja kauppiaiden solidaarisuusjärjestelmiä, joissa ”hyvinvointijärjestelmät” ovat vastavuoroisia ja itseohjautuvia. Kun markkinapohjaisesta kapitalismista tulee hallitseva, työläisten elämästä tulee hyvin epävarmaa, koska he ovat nyt irrottautuneet toimeentulon välineistä. Tämä luo tarpeen tämän uudenlaisen, luonnonvaroista poikkeavan yhteisvaurauden yleistämiselle. Tässä yhteydessä voimme pitää työntekijöiden osuuskuntia, keskinäisiä yhtiöitä jne… yhteisomaisuuden muotona. Osuuskuntia voidaan edelleen pitää oikeudellisena muotona sosiaalisten yhteisten hallinnoimiseksi.

Hyvinvointivaltion myötä useimmat näistä yhteisistä muuttuivat valtiollisiksi, toisin sanoen valtio hallinnoi niitä, eivätkä enää tavalliset kansalaiset itse. Voidaankin väittää, että sosiaaliturvajärjestelmät ovat yhteisvaurautta, jota valtio hallinnoi demokraattisen yhteiskunnan kansalaisia edustavana. Hyvinvointivaltion kriisin myötä näemme nykyään uusien ruohonjuuritason solidaarisuusjärjestelmien, joita voisimme kutsua ”commonfare” -järjestelmiksi, kehittyvän uudelleen, ja hyvinvointijärjestelmien uusliberalisoituminen ja byrokratisoituminen saattavat hyvinkin vaatia hyvinvointijärjestelmien uudelleen yhteisöllistämistä julkisen ja yhteisen sektorin kumppanuuksien pohjalta.

Internetin syntymisen ja erityisesti webin keksimisen (web-selaimen käyttöönotto lokakuussa 1993) jälkeen on syntynyt, syntynyt ja kehittynyt hyvin nopeasti kolmannenlainen yhteismaa: tietoyhteiset. Hajautetut tietoverkot mahdollistavat vertaisdynamiikan yleistymisen eli avoimet järjestelmät, joissa vertaiset voivat vapaasti liittyä yhteisten tietovarantojen, kuten avoimen tiedon, vapaiden ohjelmistojen ja yhteisten mallien, yhteiseen luomiseen. Tietoyhteiset ovat sidoksissa kognitiivisen kapitalismin vaiheeseen, jossa tiedosta tulee ensisijainen tuotannontekijä ja kilpailuetu, ja samalla ne ovat vaihtoehto ”tiedolle yksityisomaisuutena”, jossa tietotyöntekijät ja kansalaiset ottavat kollektiivisesti omistukseensa tämän tuotannontekijän.

Siinä määrin kuin kognitiivinen tai verkostopohjainen kapitalismi heikentää palkkatyöhön perustuvaa työtä ja yleistä epävarmaa työtä, erityisesti tietotyöntekijöiden osalta, näistä tietoyhteisöistä ja hajautetuista verkostoista tulee elintärkeitä sosiaalisen autonomian ja kollektiivisen organisoitumisen välineitä. Tiedon saatavuus ei kuitenkaan luo mahdollisuutta luoda itsenäisiä ja varmempia elinkeinoja, ja näin ollen tietoyhteisöt ovat yleensä riippuvaisia pääomasta, jossa uusi pääomakerros, verkkoarkkinen pääoma, käyttää suoraan yhteisöä ja inhimillistä yhteistyötä ja ottaa niistä arvoa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa, että tieto on aineellisen todellisuuden representaatio, ja näin ollen tiedon yhteisomistuksen syntymisellä on varmasti merkittävä vaikutus tuotanto- ja jakelutapoihin.

Esitän siis hypoteesin, että olemme saavuttaneet tämän vaiheen, eli ”fygitaalisen” vaiheen, jossa ”digitaalinen” (eli tieto) ja fyysinen kietoutuvat yhä tiiviimmin yhteen.

Tämän kietoutumisen ensimmäinen paikka ovat kaupunkien yhteiset alueet. Minulla on ollut tilaisuus viettää neljä kuukautta Belgian Gentissä, jossa tunnistimme lähes 500 urbaania yhteismaata jokaisella ihmisen toimeentulon alalla (ruoka, suoja, liikenne) [1].

Suurena havaintonamme oli, että nämä kaupunkiyhteiset toimivat olennaisesti samalla tavalla kuin digitaaliset yhteisöt, jotka toimivat ”yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” yhteydessä.

Tämä tarkoittaa, että niissä yhdistyvät seuraavat tekijät:

1) avoin tuottajayhteisö, jolla on

2) yhteisen hyvän infrastruktuuriorganisaatio, joka ylläpitää yhteisvaurauden infrastruktuuria sekä

3) tuottavia (parhaassa tapauksessa) toimeentulojärjestöjä, jotka toimivat välimiehinä markkinoiden/valtion ja yhteisvaurauden välillä varmistaen kommonerien yhteiskunnallisen uusintamisen (eli heidän elinkeinonsa).

Näkemyksemme mukaan nämä urbaanit yhteiset, jotka ainakin kahden tutkimuksen [2] mukaan elävät eksponentiaalista kasvuvaihetta (kymmenkertainen kasvu viimeisen kymmenen vuoden aikana), ovat lähtökohtana yhteisvaurauden syventämiselle entisestään ja valmistelevat uutta syvemmän uudelleenmateriaalistumisen vaihetta.

Voimme todellakin erottaa neljä erilaista yhteismaata kahden akselin mukaan: aineellinen/epämateriaalinen ja yhteisesti tuotettu/peritty.

Ostromin yhteisvauraus on enimmäkseen perittyä materiaalista yhteisvaurautta (luonnonvarat); perittyä aineetonta yhteisvaurautta, kuten kulttuuria ja kieltä, tarkastellaan yleensä ihmiskunnan yhteisen perinnön näkökulmasta; tietoyhteiset ovat aineetonta yhteisvaurautta joita tuotetaan yhdessä, ja viimeisenä on tuotetun materiaalisen yhteisvaurauden luokka, joka suurelta osin puuttuu. Kyse on siitä, mitä perinteisesti kutsutaan ”pääomaksi”, mutta uudessa yhteydessä puhutaan pikemminkin yhteisvaurauden kasautumisesta kuin pääoman kasautumisesta pääoman vuoksi.

Katsotaanpa tämän logiikkaa.

Esikapitalistisissa luokkamuodostelmissa, joissa maa on ensisijainen tuotannontekijä, luonnonvarayhteiset ovat olennainen resurssi ihmisten yhteismaasta saamansa toimeentulon kannalta, ja on täysin luonnollista, että yhteisvauraus saa muodon maahan sidottujen luonnonvarojen yhteishallinnosta.

Kapitalistisissa muodostelmissa, joissa työläiset on erotettu pääsystä maahan ja tuotantovälineisiin, on luonnollista, että yhteisistä tulee ”sosiaalisia”; ne ovat solidaarisuusjärjestelmiä, joita työläiset tarvitsevat selviytyäkseen, ja ne ovat yrityksiä organisoida tuotantoa eri perustein pääoman vallan aikana, eli ne voivat olla myös tuotanto- ja kulutusosuuskuntien muodossa.

Kognitiivisen kapitalismin aikakaudella tiedosta tulee ensisijainen tuotantoresurssi ja -tekijä ja vaurauden luominen ja tietoyhteiset ovat looginen seuraus. Mutta epävarmat työntekijät, jotka ovat lähdössä pois palkkatyöstä, eivät voi ”syödä” tietoa. Siksi yhteisöt saavat myös kaupunkien infrastruktuurin ja hankintajärjestelmien muodon, mutta niiden on viime kädessä saatava myös todelliset fyysiset ja aineelliset tuotannolliset yhteisöt. Yhteiset hyödykkeet ovat siis potentiaalisesti nykyiseen tilanteeseen sopivan tuotanto- ja teollisuustavan muoto. Aikana, jolloin markkinat ja valtio ovat epäonnistuneet välttämättömän ekologisen siirtymän toteuttamisessa ja sosiaalinen eriarvoisuus on lisääntynyt, yhteistekemisen infrastruktuureista tulee välttämättömyys resurssien ja palveluiden saatavuuden takaamiseksi, eriarvoisen saatavuuden rajoittamiseksi mutta myös erittäin tehokkaana keinona pienentää inhimillisen tuotannon aineellista jalanjälkeä.

Näin ollen nykyiset kaupunki- ja tuotantoyhteisöt ovat myös sen uuden järjestelmän siemeniä, joka ratkaisee nykyisen järjestelmän ongelmat. Nykyisessä järjestelmässä yhdistyvät maapalloa vaarantava materiaalisen tuotannon näennäistarjonta ja keinotekoisen tiedonvaihdon niukkuus, joka estää ratkaisujen leviämisen.

Kognitiivisen kapitalismin tietoyhteiskunnat ovat vain siirtymävaihe jälkikapitalistisen aikakauden tuotantoyhteiskunnille.

Tässä uudessa materiaalisen yhteisvaurauden muodossa, johon digitaaliset tietoyhteiset vaikuttavat ja jota ne muokkaavat voimakkaasti (siksi ”fygitaalinen”), itse tuotantovälineistä voi tulla yhteisiä resursseja. Ennakoimme yhdistelmää, jossa on jaettuja globaaleja tietovarantoja (esimerkiksi yhteisiä malleja, jotka noudattavat sääntöä: kaikki kevyt on globaalia ja jaettua) ja paikallisia, yhteistyössä omistettuja ja hallinnoituja mikrotehtaita (säännön mukaisesti: kaikki raskas on paikallista).

Tällä kosmolokaalilla (DGML: design global, manufacture local; suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti) tuotanto- ja jakelutavalla on seuraavat ominaisuudet:

  • Protokollaosuuskunta: taustalla olevat aineettomat ja algoritmiset protokollat ovat yhteisiä ja avoimen lähdekoodin protokollia, joissa noudatetaan copyfair-periaatteita (tiedon vapaa jakaminen, mutta kaupallistaminen edellyttää vastavuoroisuutta)
  • Avoin osuustoiminta: yhteisvaurauteen perustuvat osuuskunnat eroavat ”kollektiivisesta kapitalismista” siten, että ne ovat sitoutuneet luomaan ja laajentamaan yhteismaita koko yhteiskunnan käyttöön; alustaosuuskunnissa itse alustat ovat yhteismaita, joita tarvitaan mahdollistamaan ja hallitsemaan mahdollisesti tarvittavaa vaihtoa ja suojelemaan sitä samalla välistävetoon suuntautuneiden verkostomaisesti toimivien alustojen kaappaukselta
  • Avoin ja myötävaikuttava kirjanpito: oikeudenmukaiset jakomekanismit, joissa tunnustetaan kaikki panokset
  • Avoimet ja yhteiset toimitusketjut keskinäistä koordinointia varten
  • Määräysvallattomat omistusmuodot: tuotantovälineitä ylläpidetään yhteisesti kaikkien ekosysteemin osanottajien hyödyksi.

Mielestämme nykyinen kaupunkiyhteisten aalto on esimakua tulevasta aineellisten yhteisomistusten aallosta, joka on tarkoitettu arvon tuottamiseen ja jakamiseen jälkikapitalistisissa järjestelmissä.

Viitteet

[1] Kts: http://wiki.commons.gent hakemisto näistä yhteisöpalveluista, jotka on luokiteltu varausjärjestelmän mukaan, hollanniksi.

[2] Ensimmäinen tutkimus koskee Alankomaita, ja se on vihkonen, johon on koottu Tine De Moorin luentoteksti otsikolla ”Homo Cooperans”, jonka hän piti 30. elokuuta 2013, jolloin hänet vihittiin professorin virkaan Institutions for Collective Action in Historical Perspective -professoriksi: http://www.collective-action.info/sites/default/files/webmaster/_PUB_Homo-cooperans_EN.pdf

Toinen tutkimus koskee Flanderia: Kansalaiskollektiivit kartoitettu. Fleur Noy & Dirk Holemans. Oikos, 2016: http://www.coopkracht.org/images/phocadownload/burgercollectieven%20in%20kaart%20gebracht%20-%20fleur%20noy%20%20dirk%20holemans.pdf

 

Lähde: https://countercurrents.org/2017/09/the-history-and-evolution-of-the-commons/

]]> /yhteisvaurauden-historia-ja-evoluutio/feed/ 0 Suunnittele globaalisti, tuota paikallisesti: Uuden tuotantomallin ääriviivojen hahmottelua /suunnittele-globaalisti-tuota-paikallisesti-uuden-tuotantomallin-aariviivojen-hahmottelua/ /suunnittele-globaalisti-tuota-paikallisesti-uuden-tuotantomallin-aariviivojen-hahmottelua/#respond Fri, 08 Aug 2025 11:11:35 +0000 /?p=3467 Lue lisää ...]]>

kirjoittajat: Vasilis Kostakis, Vasilis Niarosa, George Dafermos, Michel Bauwens

julkaistu Futures-journaalin numerossa 73 (2015)

Tiivistelmä

Tämän artikkelin tavoitteena on osallistua käynnissä olevaan keskusteluun jälkikapitalistisesta konstruktiosta tarkastelemalla yhteisvaurausperustaisen tuotantomallin ääriviivoja. Tämän ”design global-manufacture local” -nimisen (DG-ML) mallin pohjalta väitämme, että viimeaikainen teknistaloudellinen kehitys, joka liittyy yhteisvaurausperustaiseen vertaistuotantoon ja työpöytätuotantoteknologiaan, voi olla merkki uusista vaihtoehtoisista sosiaalisen organisoitumisen poluista. Päätämme puheenvuoromme väittämällä, että kaikki yhteisvaurausperustaiset narratiivit voisivat lähentyä toisiaan ja siten tukea luovia yhteisöjä, jotka rakentavat haluamaansa maailmaa sen poliittisen talouden rajoissa, jonka ne pyrkivät ylittämään.

1. Johdanto

Tämän artikkelin tavoitteena on osallistua meneillään olevaan keskusteluun jälkikapitalistisesta konstruktiosta ja ehdottaa alustavasti teknistaloudellisesta näkökulmasta, miten globaali, yhteisölle suunnattu tuotantomalli voisi olla mahdollinen. Edellä mainitun ”design global-manufacture local” (suunnittele globaalisti, tuota paikallisesti; DG-ML) -mallin avulla väitämme, että yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon syntyminen merkitsee uusia vaihtoehtoisia sosiaalisen organisoitumisen polkuja. Pyrimme osoittamaan, miten DG-ML-malli, jonka on mahdollistanut nykyaikaisen tieto- ja viestintätekniikan (ICT) yhdistäminen työpöytätuotantotekniikoihin (kuten 3D-tulostukseen ja tietokoneen numeeriseen ohjaukseen perustuviin laitteisiin), voi tarjota kestävän ja toimivan vaihtoehdon. Siksi tämä analyysi voi olla hyödyllinen teknososiaalinen panos tulevien tutkimusten tutkimusohjelmaan.

Jaksossa 2 käsitellään resilienttien yhteisöjen lähestymistapaa suhteessa degrowthiin. Lyhyesti sanottuna keskustelemme paikallisuuden fetisoinnista samalla kun väitämme, että perimmäisenä tavoitteena pitäisi olla globaalisti suuntautuneiden tuotantomallien kehittäminen. Emme pyri tarjoamaan kaiken kattavaa selontekoa, vaan keskitymme pikemminkin kohtiin, joissa DG-ML-malli ja -puitteet voivat olla hyödyllisiä. Jaksossa 3 kuvataan perusdynamiikkaa, joka synnytti kolmannen tiedontuotannon muodon, jota Benkler (2006) kutsui ensimmäisenä yhteisvaurausperustaiseksi vertaistuotannoksi. Siinä luodaan myös lyhyt katsaus globaalin informaatioyhteiskunnan poliittiseen talouteen, joka määrittää, kuten jaksossa 4 nähdään, ne teknistaloudelliset olosuhteet, joista DG-ML:n tuotantomalli nousee. Siinä viitataan myös kolmeen merkittävään tapaukseen, jotka ovat esimerkkejä DG-ML:n siemenmuodoista. Seuraavaksi 5 jaksossa käsitellään DG-ML-mallin ja degrowth-mallin suhdetta resilienttien yhteisöjen liikkeen kritiikkiin ja korostetaan niiden täydentävyyttä. Lisäksi siinä valotetaan DG-ML-prosessin alustavaa teoreettista mallia, jossa esitellään uusi toimintasuunnitelma tulevaisuudentutkijoiden, poliittisten ekologien, poliittisten päättäjien ja käytännön toimijoiden toimintatutkimusta varten. Jaksossa 6 todetaan lopuksi, että kaikki yhteisvaurausperustaiset narratiivit voisivat lähentyä toisiaan ja siten tukea luovia yhteisöjä, jotka rakentavat haluamaansa maailmaa sen poliittisen talouden rajoissa, jonka ne pyrkivät ylittämään.

2. Degrowth ja resilienttien yhteisöjen diskurssit

Maailman kohtaama kriisi, joka ei ole pelkästään ekologinen vaan myös taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen, on ollut lähtökohtana sekä degrowth- että resilienttiyhteisöliikkeille. Kriisin torjuntastrategioihin keskittyen on väitetty, että talouden päätavoitteena olevasta kasvusta on siirryttävä radikaalisti kohti supistamista ja oikeudenmukaista downscalingia (Fournier, 2008; Schneider, Kallis, & Martinez-Alier, 2010; Foster, 2011; Kallis, Demaria, & D’Alisa, 2014). Erityisesti on puollettu siirtymistä vähähiiliseen, kestävään jakamistalouteen, jossa kasvun tavoite syrjäytetään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden arvoilla ja yhteistyön etiikalla, jolloin ihmiskunta vapautuu ”ekonomismin” ikeestä (Cattaneo, D’Alisa, Kallis, & Zografos, 2012; Garcia, 2012; Lewis & Conaty, 2012). Tämä diskurssi on synnyttänyt uusia älyllisiä liikkeitä ja innoittanut radikaalin vihreän ajattelun elvyttämistä (Kallis et al., 2014). Lisäksi se on toiminut katalysaattorina lukuisten ekoyhteisöjen ja ekokylien/kaupunkikylien perustamiselle eri puolilla maailmaa (kriittistä keskustelua käsitteestä ks. Xue, 2014) ja tarjonnut niille tarvittavan teoreettisen perustan.

Osoituksena tästä aallosta on Transition Towns -liike. Tällaisten aloitteiden tavoitteena on politiikan, talouden ja kulttuurin radikaali uudelleensijoittaminen autonomisiin ja omavaraisiin yhteisöihin, jotta voidaan rakentaa kestävyyttä öljyhuipun ja ilmastonmuutoksen kaltaisia epävakautta aiheuttavia voimia vastaan. Hopkins — joka vuonna 2006 loi toimivan mallin Transition Town -yhteisöstä Totnesissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa — esitteli tämän käsitteen ensimmäisen kerran vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan ”The Transition Handbook”. Nykyään eri puolilla maailmaa on yli sata eri kehitysvaiheessa olevaa siirtymäyhteisöä (Chamberlin, 2009; Hopkins, 2011). Yksilöllisistä eroista huolimatta kaikille näille yhteisöille on ominaista niiden pieni koko, jonka tarkoituksena on varmistaa, että kaikilla yhteisön jäsenillä on vahva henkilökohtainen vaikutusvalta yhteisiin päätöksiin (Hopkins, 2008, 2011). Transition Towns -konseptia elävöittävät permakulttuurin periaatteet yhdistettynä resilienssiin ja relokalisoitumiseen. Permakulttuuri, joka tarkoittaa ”pysyvää maataloutta”, on maatalousekosysteemien suunnittelua ja ylläpitoa, jossa on luonnon ekosysteemien monimuotoisuus, vakaus ja joustavuus (Mollison, 1988). Väitetään, että permakulttuurin periaatteisiin perustuva järjestelmä voi kehittyä, itseorganisoitua ja sopeutua lähes mihin tahansa muutokseen (Alexandra & Riddington, 2007; Meadows, 2008).

Näin ollen väitetään, että vallitsevan järjestelmän epävakauden ja haurauden torjumiseksi on olennaisen tärkeää rakentaa kestävyyttä paikallisesti (Latouche, 2009; Lewis & Conaty, 2012; Trainer, 2012). On elintärkeää siirtyä järjestelmään, jolla on kyky ”kehittyä menettämättä keskeistä identiteettiä tai tarkoitusta” (Wilding, 2011, s. 19). Siksi resilienssi voidaan nähdä asteena, jossa järjestelmä kykenee oppimaan, itseorganisoitumaan ja sopeutumaan säilyttäen samalla koherenssinsa (Carpenter, Walker, Anderies, & Abel, 2001; Folke, 2006; Walker, Abel, Anderies, & Ryan, 2009). Walker ja Salt (2006) sekä Lewis ja Conaty (2012) korostavat joitakin resilienssin keskeisiä näkökohtia: monimuotoisuus, modulaarisuus, vastavuoroisuus, sosiaalinen pääoma (eli yhteisön jäsenten väliset luottamus- ja solidaarisuussuhteet) ja tiukat takaisinkytkentäsilmukat. Askeleita ja toimintalinjoja kohti resilienssikykyisten yhteisöjen visioimaa maailmaa ovat muun muassa dynaamisen paikallistalouden tukeminen, paikallisen hallinnon ja valvonnan vahvistaminen, omaisuuden optimointi, paikallisen erityisyyden ja permakulttuurin arvon tunnustaminen, kestävien infrastruktuurien (kuten esimerkiksi kohtuuhintaisten asuntojen, korottomien pankkien, yhteisömaaomistuksen ja autonomisen energiantuotannon) kehittäminen sekä sosiaalisen solidaarisuustalouden rakentaminen (García-Olivares & Solé, 2015; Lewis & Conaty, 2012; Wilding, 2011).

Xuen (2014, s. 131) mukaan degrowth- ja resilienttiyhteisöjen narratiivien paikallisuus on ilmeistä: ”’relokalisaatiota’ pidetään yhtenä tärkeimmistä lähestymistavoista, ja sillä on strateginen rooli”. ”Ajatus relokalisaatiosta”, hän jatkaa, ‘ei rajoitu taloudelliseen relokalisaatioon, vaikka se onkin tärkeä näkökohta, vaan tarkoittaa myös poliittista ja ekologista relokalisaatiota’. Saattaa olla totta, että relokalisaatio esiintyy vahvasti varhaisessa degrowth-kirjallisuudessa. Nykyään monet keskeisistä degrowth-teoreetikoista tarkastelevat kuitenkin tarkemmin paikallisen, kansallisen ja globaalin välistä suhdetta ja viittaavat poliittisten liikkeiden sekä institutionaalisten muutosten tarpeeseen paikallista korkeammilla tasoilla (ks. Kallis, 2011; Kallis et al., 2014; Demaria, Schneider, Sekulova, & Martinez-Alier, 2013; jotka korostavat moniasteista degrowth-strategiaa).

Äärimmäisimmässä muodossaan resilientin yhteisön lähestymistapa voi sisältää pelastusveneen strategioita ja aloitteita pienten yhteisöjen suojelemiseksi yleisen kaaoksen keskellä. Tämä voi perustua ajatukseen, että meidän on hyväksyttävä huomattavasti kalliimman energian ja ruoan todellisuus (Lewis & Conaty, 2012). Tälle diskurssille on ominaista suuruuden arvon hylkääminen ja vastustaa organisatorista taipumusta kohti suurta mittakaavaa. Vaikka yhteistyösuhteet ja solidaarisuus voivat hyvinkin ulottua globaalille tasolle, painopiste pysyy tiukasti paikallisella tasolla. Useimmiten laajamittaista poliittista ja yhteiskunnallista mobilisointia pidetään epärealistisena ja epäonnistumiseen tuomittuna. Resilienssiä ja haavoittuvuutta ei useinkaan käytetä nykyaikaisessa degrowth-kirjallisuudessa, joka on puhdasta selviytymishenkeä vastaan (Kallis, 2014). Kuten Kallis (2014) painottaa, ”‘selviytymismielinen’ näkemys degrowthista . . peittää sen tosiasian, että me kaikki emme ole yhtä vastuullisia tai yhtä haavoittuvia…. [ja] avaa mahdollisuuden autoritaarisille reaktioille, joilla ’meidät’ pelastetaan katastrofilta”. Romanon (2012, s. 582) ajatuksesta poiketen, jonka mukaan degrowth tarjoaa vain ”tekniikoita, joiden avulla ihmislaji voi vain ‘pysyä hengissä’”, Kallis et al. (2014, s. 9) vastustavat ”epäpoliittista, teknokraattista kestävän kehityksen diskurssia” ja luovat vaihtoehtoisen poliittisen näkemyksen, jossa ”‘jakaminen’, ‘yksinkertaisuus’, ‘yhteisvastuu’, ‘huolenpito’ ja ‘yhteiset tavarat’ ovat ensisijaisia merkityksiä siitä, miltä tämä yhteiskunta voisi näyttää” (s. 3).

Resilienttien yhteisöjen kehittäminen, joiden tavoitteena on nimenomaan yhteisöllisen arvon tuottaminen, on epäilemättä terve reaktio globaaleja ongelmia ja ympäristön pilaantumista vastaan. Resilientit yhteisöt pyrkivät olemaan immuuneja vallitsevalle järjestelmälle ja käyttävät vertaisverkostojen käytäntöjä ja teknologioita hyvistä syistä (esimerkiksi Transition Towns -konsepti sisältää avoimen lähdekoodin organisaatiokäytäntöjä). Ne pyrkivät tukemaan yksilöiden fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia luomalla myönteisen paikkatuntemuksen, lokalisoimalla talouden ekologisissa rajoissa ja varmistamalla yrittäjien/yhteisön vastuun paikallisista yhteisistä hyödykkeistä (Wilding, 2011). Ne eivät kuitenkaan rakenna globaaleja rakenteita. Mielestämme nämä rakenteet ovat olennaisen tärkeitä: ekumeenisen vastavoiman organisoiminen, joka kykenee ehdottamaan vaihtoehtoisia malleja yhteiskunnalliselle järjestäytymiselle maailmanlaajuisessa mittakaavassa, on ensiarvoisen tärkeää. Sharzerille (2012) lokalismi on eräänlaista (pienen) mittakaavan fetisointia, sillä paikalle liitetään jokin positiivinen hyöty juuri siksi, että se on pieni. Hän väittää, että tämän ihanteen ohjaamat yhteisöt sulautuvat väistämättä laajempaan kapitalistiseen talouteen, koska ne eivät kohtaa sitä vaan pyrkivät pikemminkin välttämään sitä. Transition Townsin kaltaiset aloitteet ovat saamassa vauhtia paikallistasolle keskittyvien toimien yhteydessä. Kuten jäljempänä todetaan, ne voivat kuitenkin toimia rinnakkain sopusoinnussa globaalin yhteisomaisuuden lähestymistavan kanssa. Tämä perustuu siihen, että kaikki raskas on paikallista (esimerkiksi työpöytävalmistusteknologia) ja kaikki kevyt on globaalia (esimerkiksi globaalit tietoyhteisöt).

Todellinen kysymys ei liene se, miten tuottaa ja kuluttaa vähemmän, vaan miten kehittää uusia tuotantomalleja, jotka pystyvät päihittämään kapitalistiset mallit, toisin sanoen tekemällä asiat eri tavalla ja paremmin. Mielestämme on mahdotonta haastaa vallitsevaa järjestelmää ilman toimivaa suunnitelmaa sen ylittämiseksi. Siirtyminen jälkikapitalistiseen maailmaan on paljon enemmän kuin pelkkä taantuminen esiteolliseen aikaan. Fuster Morellin (2014, s. 160) sanoin digitaalisen yhteiskunnan ja degrowth-käsitteen välillä on useita yhtäläisyyksiä, sillä siinä vaaditaan siirtymistä säästäväisten innovaatioiden tulevaisuuteen. Pyrimme näin ollen keskustelemaan uusista instituutioista, joita globaalien yhteisomistusten henki ruokkii, tavoitteena tarjota kokonaisvaltaisiin näkökulmiin, teorioihin ja kertomuksiin perustuva toteuttamiskelpoinen vaihtoehto.

3. Uusi informaation tuotantomuoto: yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto

Yhteisvaurauden ympärille on kerääntynyt paljon huomiota. Mutta mistä sen käsitteessä on kyse? Yleisesti ottaen se on termi, jolla viitataan jaettuihin resursseihin, joissa jokaisella sidosryhmällä on yhtäläinen intressi (Ostrom, 1990). Commons-sfääriin voivat kuulua luonnon antimet, kuten ilma, vesi, valtameret ja villieläimet, sekä jaetut ”varat” tai luova työ, kuten internet, radioaallot, kielet, kulttuuriperintömme ja julkinen tieto, jotka ovat kertyneet jo ammoisista ajoista lähtien (Bollier, 2005, 2009). Commons voi myös viitata samanaikaisesti jaettuihin resursseihin, diskurssiin, uuteen/vanhaan omistuskehykseen, sosiaalisiin prosesseihin ja suhteisiin tai etiikkaan (Bollier, 2014).

Kahden viime vuosikymmenen aikana useat yhteisvaurausperustaiset hankkeet, kuten lukemattomat vapaan/avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeet tai vapaa tietosanakirja Wikipedia, ovat korostaneet ”inhimillisten tekijöiden muokkaamien teknologisten valmiuksien syntymistä, jotka puolestaan muokkaavat ympäristöä, jossa ihmiset elävät ja työskentelevät” (Kostakis & Bauwens, 2014, s. 51). Ne luovat Benklerin (2006, s. 31) mukaan uusia ”teknologis-taloudellisen toteutettavuuden tiloja” sosiaalisille käytännöille. Nämä toteutettavuustilat sisältävät ”erilaisia sosiaalisia ja taloudellisia järjestelyjä, joissa voitto, valta ja kontrolli eivät näytä olevan niin hallitsevia kuin ne ovat olleet modernin kapitalismin historiassa” (Kostakis & Bauwens, 2014, s. 51).

Commons-pohjainen vertaistuotanto on uusi yhteistoiminnallinen ja hajautettu organisaatiomuoto, joka syntyy tässä uudessa yhteenliitetyssä digitaalisessa ja fyysisessä ympäristössä. Kun on kyse tiedosta, vertaistuotanto on tuottavampaa kuin markkinapohjaiset tai keskitetysti valvotut järjestelmät (Benkler, 2006). Se tuottaa sosiaalista hyvinvointia, koska se perustuu ihmisten sisäisiin positiivisiin motiiveihin ja synergiseen yhteistyöhön osallistujien ja käyttäjien välillä (Benkler, 2006; Hertel, Niedner & Herrmann, 2003; Lakhani & Wolf, 2005). Tutkimuksen mukaan, jossa tarkasteltiin 141 Linux-ydinyhteisön osallistujan kannustimia, ensin mainittuja ajoivat ”samanlaiset motiivit kuin vapaaehtoista toimintaa yhteiskunnallisissa liikkeissä, kuten kansalaisoikeusliikkeessä, työväenliikkeessä tai rauhanliikkeessä” (Hertel et al., 2003, s. 1174).

Benkler (2006) tekee kaksi kiehtovaa taloustieteellistä havaintoa, jotka kyseenalaistavat joitakin valtavirran talousteorian ”ikuisia totuuksia”. Yhteisöihin perustuvat hankkeet kyseenalaistavat pohjimmiltaan oletuksen, jonka mukaan ihminen pyrkii taloudellisessa tuotannossa ainoastaan voiton maksimointiin. Vapaaehtoiset osallistuvat tiedontuotantohankkeisiin, samalla kun he hankkivat tietoa, kokemusta ja mainetta ja kommunikoivat toistensa kanssa sisäisesti positiivisten kannustimien motivoimina. Tämä ei tarkoita sitä, että rahallinen motiivi puuttuisi kokonaan, mutta se on kuitenkin syrjäytetty perifeeriseksi käsitteeksi (Benkler, 2006).

Toinen haaste kohdistuu perinteistä viisautta vastaan, jonka mukaan, Benklerin (2006, s. 463) sanoin, ”meillä on vain kaksi vapaan transaktion perusmuotoa — omaisuuteen perustuvat markkinat ja hierarkkisesti organisoidut yritykset”. Toisin kuin markkinoilla, vertaistuotannossa resurssien allokaatio ei tapahdu markkinahinnoittelumekanismin avulla. Käytössä on hybridejä hallintotapoja, eikä tuotos ole hyödykkeitä vaan yhteisomaisuutta. Vertaistuotanto on vastakohta teollisuusyritysten hierarkkiselle valvonnalle ja auktoriteetille, sillä se perustuu yhteisölliseen validointiin ja neuvoteltuun koordinointiin, johon liittyy yhteisölähtöinen laadunvalvonta (ks. esimerkiksi Dafermosin (2012) tutkimus Free BSD -projektin kollektivistisesta ja konsensukseen perustuvasta hallintojärjestelmästä).

Työnjaon sijaan tapahtuu modulaarinen tehtävien jako, jossa kuka tahansa voi osallistua mihin tahansa moduuliin ja osallistumiskynnys on mahdollisimman matala: modulaarisuus on välttämätöntä vertaistuotannon syntymiselle (Bauwens, 2005; Tapscott & Williams, 2006; Kostakis & Papachristou, 2014). Teknisesti kuvattuna modulaarisuus on eräänlaista tehtävän jakamista osiin. Sitä käytetään eri kehittäjäryhmien työn erottamiseen toisistaan, jolloin syntyy käytännössä toisiinsa liittyviä mutta erillisiä osaprojekteja (Dafermos & Söderberg, 2009). Linux-projektin alullepanija Torvalds (1999) väittää, että Linux-ytimen kehitysmalli edellyttää modulaarisuutta, koska siten ihmiset voivat työskennellä rinnakkain. Empiiriset tutkimukset osoittavat, että modulaarinen suunnittelu ei ole ominaista vain Linuxille, vaan vapaiden/avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehitysmallille yleensä (MacCormack, Rusnak, & Baldwin, 2007).

Lisäksi modulaarisuus johtaa stigmergiseen yhteistyöhön. Yleisimmillään stigmergia on ilmiö, joka tarkoittaa epäsuoraa viestintää toimijoiden ja toimien välillä (Marsh & Onof, 2007, s. 1). Toiminta jättää jäljen, joka stimuloi saman tai eri agentin suorittamaa seuraavaa toimintaa. Vertaistuotannon yhteydessä stigmerginen yhteistyö on siis ”kollektiivista, hajautettua toimintaa, jossa sosiaalista neuvottelua välitetään stigmergisesti Internet-pohjaisten teknologioiden avulla” (Elliott, 2006). Katso esimerkiksi, miten vapaita/avoimen lähdekoodin ohjelmistoja ja Wikipedian merkintöjä tuotetaan hajautetusti ja tilapäisesti suurten ihmisjoukkojen panoksen avulla.

Lisäksi vertaistuotanto on vastakkainen tavaroiden niukkuuden käsitteelle, jonka kautta markkinavoitto syntyy, sillä luodun tavaran jakaminen ei vähennä sen arvoa, vaan itse asiassa lisää sitä (Benkler, 2006). Tähän voisi lisätä, että vertaistuotantoa helpottaa luovien yhteisöjen vapaa yhteistyö, joka poistaa oikeudellisia rajoittavia esteitä ja keksii uusia institutionalisoituja jakamistapoja, kuten Creative Commons tai General Public Licenses (Kostakis, Fountouklis, & Drechsler, 2013). On kuitenkin tärkeää korostaa, että vertaistuotantohankkeisiin osallistuvilla on työhönsä liittyviä etuja ja oikeuksia ja että he ovat kiinnostuneita suojelemaan henkistä omaisuuttaan (O’Mahony, 2003). Yhteisölähtöinen lähestymistapa omaisuuteen ”ei siis väitä, että jakaminen on eettisesti ehdoton”, vaan pyrkii pikemminkin tasapainottamaan innovaattoreiden oikeudet ja yleisön oikeudet (O’Mahony, 2003; von Hippel & von Krogh, 2003).

On ilmeistä, että vertaistuotanto eroaa omistusoikeudellisista tuotantomalleista kolmella keskeisellä ominaisuudella: a) ongelmien hahmottamisen ja ratkaisujen toteuttamisen hajauttaminen, b) osallistujien motiivien moninaisuus ja c) hallinnon irrottaminen yksityisomaisuudesta ja sopimuksista (Benkler, 2015). Näiden ominaisuuksien ansiosta vertaistuotanto on riittävän ketterää sopeutuakseen monimutkaisiin ympäristöihin (Benkler, 2015), ja se tarjoaa kyvyn tuottaa innovatiivisia tuloksia, kuten Apache-verkkopalvelin, Mozilla Firefox -selain, Linux-ydin, BIND, Sendmail ja lukemattomat kehittyvät avoimen lähdekoodin laitteistohankkeet.

Vertaistuotannon suuren potentiaalin lisäksi siihen saattaa liittyä erilaisia esteitä, käytännön ongelmia ja kielteisiä sivuvaikutuksia (Kostakis et al., 2013). Tässä idealisoidussa kontekstissa vertaistuotanto on kuitenkin kiistatta niiden voimien kantaja, jotka luovat poliittisen talouden, jossa taloudellinen tehokkuus, voitto ja kilpailukyky eivät enää ole ainoat ohjaavat tähdet (Moore & Karatzogianni, 2009), kun taas kansalaisyhteiskunta saa tärkeämmän roolin ja tuo (takaisin) käsitteen ”commons” talouden ytimeen (Orsi, 2009). Tästä näkökulmasta yhteisvauraus voidaan nähdä kansalaisuuden legitiiminä välineenä tai Tocquevillen (2010) kansalaisyhteiskunnan vastineena, jonka kautta kansalaiset mobilisoituvat ja ilmaisevat etujaan suojellen samalla oikeuksiaan (MacKinnon, 2012). Se voi olla keskeisessä asemassa talouden sivistämisprosessissa, joka edellyttäisi vahvaa käsitystä kansalaisuudesta — jäsenyydestä globaalissa kansalaisyhteiskunnassa (Brown, 2010).

Commons-liike poistaa kiistatta omistussuhteet poliittisen taloutemme perustalta ja korvaa ne kansalaissuhteilla, jotka määrittelevät siteemme toisiimme (Brown, 2010; Kostakis & Bauwens, 2014, s. 55). Commonsit ovat pitkäaikaisia sosiaalisia ja materiaalisia prosesseja, joita ei voida luoda yhdessä yössä: ”tullakseen merkityksellisiksi niiden on oltava olemassa pitkän ajan kuluessa” (Stadler, 2014, s. 31). Toisin sanoen commonsin eri sfäärit ovat vertaisluovien prosessien tuotteita, kun ne laajenevat horisontaalisesti ja tiheissä yhteyksissä toisiinsa. Siksi meidän on mentävä käsitteen aineellista ymmärtämistä pidemmälle ja lähestyttävä yhteisvaurautta ei vain resurssina tai omistusjärjestelmänä vaan pikemminkin sosiaalisena prosessina. Yhteisöjen luokittelun tai taksonomian tuottaminen sen perusteella, minkä tyyppisestä resurssista on kyse, voi olla harhaanjohtavaa, kuten Bollier (2014) varoittaa meitä:

Vaikka on houkuttelevaa luokitella yhteisvauraus resurssityypin mukaan, pelkkään resurssiin keskittyminen voi olla harhaanjohtavaa. Esimerkiksi Internetin ”tietoyhteisössä” ei ole kyse pelkästään aineettomista resursseista, kuten ohjelmistokoodista tai digitaalisista tiedostoista, vaan tällainen yhteisö vaatii toimiakseen myös fyysisiä resursseja (tietokoneita, sähköä, ruokaa ihmisille). Samoin ”luonnonvarojen yhteisöt” eivät koske vain puuta, kalaa tai maissia, koska näitä resursseja, kuten kaikkia yhteisötuotteita, voidaan hallita vain sosiaalisten suhteiden ja jaetun tiedon avulla.

Toisin sanoen Helfrichiä (2013) lainatakseni ”kaikki yhteisöt ovat sosiaalisia, ja kaikki yhteisöt ovat tietoyhteisöjä”. Suhteemme yhteisiin hyödykkeisiin, joita hallinnoidaan yhteisinä, pitäisi olla keskiössä, ja siksi meidän pitäisi keskustella yhteiseksi tekemisen prosessista (eli tehdä asioita yhdessä).

Mutta millaisia vaihtoehtoisia tuotantomalleja meidän pitäisi kokeilla, jotta voisimme rakentaa kestäviä, yhteisöllistä taloutta ja yhteiskuntaa? Jaksossa 4 esitellään kolme yhteisiin varoihin perustuvaa hanketta, joilla on tiettyjä yhteisiä piirteitä ja jotka voisivat käynnistää uuden materiaalisen tuotannon prototyypin, kuten jaksossa 5 selitetään.

4. Uuden materiaalituotantotavan siemenet: yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto ja työpöytätuotanto

Toisin kuin perinteinen teollinen paradigma ja sen mittakaavaedut, vertaistuotanto ja työpöytätuotanto voisivat todennäköisesti kehittää yhteisöpohjaisia mittakaavaetuja. Kun mittakaavaedut perustuvat suuriin pääomiin ja halpoihin maailmanlaajuisiin kuljetuksiin, jotka ovat ongelmallisia ympäristökriisin vuoksi, yhteisiin hyödykkeisiin perustuvissa mittakaavaeduissa jaetaan infrastruktuurikustannukset aineettomien ja aineellisten tuotantoresurssien osalta. Niissä hyödynnetään uusien valmistustyökalujen valmiuksia, jotka jossain määrin tietokoneistavat valmistusteollisuutta (Hermann, Pentek, & Otto, 2015). Yhä useammin pyritään luomaan uudenlaisia yhteisöjä, jotka noudattavat globaalia commons-lähestymistapaa, jossa keskitytään suurempaan mittakaavaan suhteessa resilientteihin yhteisöihin. Näiden yhteisöjen puolestapuhujat ja osallistujat väittävät, että commons olisi luotava ja sen puolesta olisi taisteltava ylikansallisessa globaalissa mittakaavassa (Kostakis & Bauwens, 2014).

RepRap-hanke, Open Source Ecology ja Wikispeed-auto ovat tunnettuja tapauksia, jotka perustuvat maailmanlaajuisen yhteisvaurauden ja työpöytätekniikoiden lähentymiseen. Pidämme niitä uuden materiaalisen tuotantotavan, DG-ML:n, siemeninä. Näin ollen on luultavasti erittäin tärkeää määritellä tarvittavat edellytykset, joiden avulla voimme laatia useita ehdotuksia uudeksi toimintatutkimusohjelmaksi poliittisille ekologeille, poliittisille päättäjille, käytännön toimijoille ja tulevaisuudentutkimuksen tutkijoille.

Aluksi Adrian Bowyer esitteli RepRapin vuonna 2005. Hänen tavoitteenaan oli luoda 3D-tulostin, joka pystyisi itse monistumaan valmistamalla pääkomponenttejaan. Hanke suunniteltiin vertaistuotantoon perustuvaksi, mikä tarkoittaa, että tekniset eritelmät ja suunnittelutiedostot ovat avoimesti jaossa. Tämä johti siihen, että yksilöiden verkostot tarjosivat merkittäviä lisäinnovaatioita alkuperäiseen suunnitteluun. Seuraavina vuosina RepRapista julkaistiin kolme päivitettyä versiota. Vuoteen 2010 mennessä RepRapilla oli 5000 hengen yhteisö, joka on laajentunut nopeasti (de Bruijn, 2010).

Lisäksi Open Source Ecology on avoin laitteistohanke, jossa keskitytään valmistamaan viidenkymmenen teollisuuskoneen sarja, jota kutsutaan nimellä ”Global Village Construction Set” ja jonka se katsoo riittävän pienen sivilisaation luomiseen nykyaikaisine mukavuuksineen paikallisesti saatavilla olevista resursseista. Koneiden kehittäminen on hajautettu maailmanlaajuiseen verkostoon, joka koostuu laitteistohakkerien ja harrastajien itsehallinnoivista ryhmistä, jotka jakavat suunnittelutietoa Internetin välityksellä ja rakentavat prototyyppejä, joita sitten testataan maatilalla Missourissa, Yhdysvalloissa. Aluksi Missourissa asuva fyysikko Marcin Jakubowski suunnitteli uuden traktorin ja julkaisi suunnitelman Internetissä commons-lisenssillä.

Tämä herätti internet-yhteisön sekä laitteistohakkerien ja harrastajien huomion ympäri maailmaa, ja pian he alkoivat tehdä parannuksia ja rakentaa prototyyppejä. Näin syntyi Open Source Ecology -verkosto vuonna 2003. Jakubowski tunnisti tämän osallistujien verkoston avulla viisikymmentä konetta — sementtisekoittimista 3D-tulostimiin ja liikkuviin ajoneuvoihin — jotka ovat välttämättömiä kestävän nykyaikaisen kyläyhteisön rakentamiseksi, ja aloitti yhteisen ponnistelun niiden valmistamiseksi. Laajentuneen työmäärän vuoksi hanke käynnistettiin virallisesti yrityksen koordinointifoorumina, ja Jakubowskin maatila muutettiin rakennuspaikaksi, jossa rakennettiin ja testattiin prototyyppejä, joita eri puolilta maailmaa tulevat hankkeen jäsenet kehittivät, ja monet heistä tulivat maatilalle ”erityisille hankevierailuille” auttamaan työn tekemisessä (Thomson & Jakubowski 2012, s. 53-70).

Tähän mennessä Global Village Construction Setin viidestäkymmenestä koneesta kahdeksan on jo valmistettu onnistuneesti, ja loput koneet ovat parhaillaan kehitteillä. Käyttämällä hyväksi laitteistohakkerien ja -harrastajien maailmanlaajuisen yhteisön panosta tämä hanke on saanut aikaan merkittäviä kustannussäästöjä (Dafermos, 2015). Open Source Ecologyn rakentamien koneiden tuotantokustannukset ovat huomattavasti alhaisemmat kuin niiden teollisten vastineiden, sillä niiden valmistus on vähintään kahdeksan kertaa halvempaa (Dafermos, 2015).

Vaikka joukkorahoituskampanjoiden kautta kerätyt yhteisön lahjoitukset ovat toistaiseksi olleet Open Source Ecologyn pääasiallinen rahoituslähde (Jakubowski, 2011), edellä mainitut tuotantokustannussäästöt mahdollistavat sen, että hanke voi rahoittaa toimintansa myymällä koneita suoraan viljelijöille. Ohjeellisesti se arvioi tienaavansa noin 80 000 dollaria kuukaudessa myymällä traktoreitaan 10 000 dollarin hintaan (Jakubowski, 2013). Lisätuloja saadaan myös koulutuskursseista ja työpajoista, joita Open Source Ecology tarjoaa ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita oppimaan, miten rakentaa omia koneitaan.

Avoimen lähdekoodin ekologian yrityksen kestävyys ulottuu kuitenkin paljon liiketoimintamallia pidemmälle: hanke on toimiva esimerkki siitä, miten maanviljelyä ja maatalouskoneiden valmistusta voidaan harjoittaa tavalla, joka on paitsi tuottava myös ympäristön kannalta kestävä (Dafermos, 2015). Esimerkiksi Jakubowskin maatilan käyttämä sähkö, johon kuuluu 4000 neliöjalan valmistuslaitos ja 3000 neliöjalan asumisyksikkö, on peräisin uusiutuvista energialähteistä käyttäen menetelmiä, kuten suljetun kierron tuotantoa (jossa jätemateriaalit kierrätetään karjaksi muita tuotantoprosesseja varten; yksityiskohtaista keskustelua on Kelly 1994, luku 10) ja hankkeen itsensä rakentamia tekniikoita, kuten aurinkopaneeleita ja tuulivoimaloita (Open Source Ecology, 2013). Yhtä tärkeää on, että Open Source Ecologyn valmistamat koneet on suunniteltu kestävyysperiaatteella ja siten, että loppukäyttäjät voivat helposti korjata ja muokata niitä (Dafermos, 2015). Tässä suhteessa Open Source Ecologyn koneet ovat paradigmaattisia siitä, mitä kutsutaan kestäväksi suunnitteluksi: ne on suunniteltu kestämään koko eliniän, eikä niitä saa heittää pois ja korvata uudemmilla koneilla.

Viimeinen tapauksemme on Wikispeed-auton kehitysprosessi. Ainutlaatuiseksi tämän prosessin tekee se, että sitä ohjaa vapaaehtoisten maailmanlaajuinen yhteisö, joka vertaistuotantomenetelmien avulla pystyy valmistamaan autoja huomattavasti lyhyemmässä ajassa ja huomattavasti pienemmillä kustannuksilla kuin perinteiset autot. Pääasiallisina kehittäjinä toimivat puoliautonomisten tiimien verkosto, joilla on oma autotalli. Heidän yhteiset toimintansa, joita koordinoidaan verkossa, mahdollistuvat auton modulaarisen rakenteen ansiosta. Tämä tarkoittaa sitä, että auton yksittäisiä moduuleja voidaan kehittää itsenäisesti, ja keskitetty koordinointi on minimaalisen vähäistä.

Wikispeed-auto ilmentää vertaistuotannon perusominaisuutta: kaikki sen kehittämiseen liittyvä tieto (suunnittelu, tekniset tiedot) on yhteisön saatavilla, jotta kaikki voivat osallistua, ja näin ollen kaikki hyötyvät eri puolilta maailmaa tulevien vapaaehtoisten avusta. Tietojen vapaa saatavuus antaa hankkeen ydinryhmälle mahdollisuuden luoda auton kollektiivisen kehitysmallin ja samalla luoda perusta hajautetulle yrittäjyysmallille, jossa yksityishenkilöt voivat ladata ja hyödyntää kaikkea saatavilla olevaa tietoa oman autonsa kehittämiseksi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että edellä mainituissa tapauksissa avoimen lähdekoodin hankkeissa hyödynnetään globaalisti suunniteltuja yhteisiä hyödykkeitä globaalien yhteisöjen muodostamisen tukemiseksi. Ne havainnollistavat pohjimmiltaan sitä, miten commons-pohjainen teknologia yhdessä työpöytätuotannon kanssa voi tarjota enemmän autonomiaa ja samalla muuttaa tuotantoalojen taloudellisia ja ympäristönäkökohtia (Dafermos, 2015). Pohjimmiltaan he kuvittelevat uudenlaisen tuotantomallin, joka sopii fossiilisten polttoaineiden jälkeiseen talouteen. Malli, jonka perusperiaatteita ovat hajauttaminen, joustavuus, pienimuotoisuus, tilauksesta ja paikallisesti ohjattu tuotanto ja ennen kaikkea globaali kehitys.

5. Kohti uutta tuotantomallia: suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti

Edellisessä jaksossa käsiteltyjen tapausten hajautetut organisaatiorakenteet ovat todennäköisesti avainasemassa merkittävien mittakaavaetujen ja joustavuuden saavuttamisessa. Tällaisen valmistuksen paradigman muutoksen vaikutukset kestävään kehitykseen ovat luultavasti ilmeiset: näemme DG-ML-tuotantomallin syntyvän, jossa hyödynnetään globaalia suunnittelun yhteisomaisuutta paikallisessa valmistuksessa. Kuten jaksossa 4 todettiin, toisin kuin laajamittaisessa teollisessa valmistuksessa, DG-ML-mallissa korostetaan pienimuotoista, hajautettua, joustavaa ja paikallisesti valvottua soveltamista.

Toisin sanoen kestävän kehityksen malli, jossa tunnustetaan rajallisten resurssien asettamat kasvun rajat ja järjestetään aineelliset toiminnot sen mukaisesti. Ympäristönäkökulmasta katsottuna hyödyllinen tapa nähdä tämä uusi tuotantomalli on ”pino” toisiinsa liittyviä käytäntöjä, jotka luovat positiivisen palautekierteen:

  • Kestävä suunnittelu. Voittoa tavoittelevien yritysten suunnittelussa pyritään usein saavuttamaan suunniteltu vanhentuminen, jotta kysynnän ja tarjonnan välinen jännite säilyisi. Yhteisöihin suuntautuneilla suunnitteluyhteisöillä ei ole samoja kannustimia, ja ne suunnittelevat ”yleisesti” kestävyyttä, modulaarisuutta ja osallistavaa suunnittelua. Tällainen suunnittelu on avointa ja läpinäkyvää ja muiden suunnittelijoiden, kansalaisten ja yrittäjien käytettävissä ja hyödynnettävissä, ja se takaa, että nopeat innovaatiot ovat saatavilla kaikkialla.
  • Hajautetut koneet. Toinen käytäntö liittyy työpöytävalmistustekniikoiden käyttöön, jolla luodaan tarjontaan perustuvan järjestelmän sijasta kysyntään perustuva tuotantojärjestelmä ja mahdollistetaan valmistuksen uudelleensijoittaminen.
  • Keskinäistäminen. Kolmas käytäntö liittyy itse teollisuuden tuotteiden vastavuoroistamiseen eli aitoon ”jakamistalouteen”, jossa käyttämättömät resurssit tunnistetaan ja käytetään vastavuoroisesti.
  • Yhteisvaurauslähtöiset omaisuusjärjestelmät. Neljänteen käytäntöön kuuluvat mukautetut omistus- ja hallintomallit, jotka helpottavat tuotantoresurssien hallinnan tuottavia muotoja.

Kaikkien näiden käytäntöjen elementtejä on syntynyt ja niitä esiintyy hajanaisesti, mutta niitä ei ole vielä integroitu orgaaniseksi tuotanto- ja arvonjakotavaksi. Miten tällaista mallia voitaisiin laajentaa? Onko olemassa vihjeitä valtion ja markkinoiden roolista? Pyrimme esittämään alustavan kuvauksen tällaisesta teoreettisesta mallista, joka perustuu degrowth- ja vertaistuotannon narratiivien, joustavien yhteisöjen ja sellaisten uusien DG-ML-hankkeiden opetuksiin, joissa hyödynnetään sekä tieto- ja viestintätekniikkaa että työpöytätuotantotekniikkaa. Tätä varten ehdotuksemme hahmottamisessa auttaa seuraava kuvio (kuvio 1).

Kuva 1. Ehdotus lähentymiseksi: DG-ML-tuotantomalli.
Kuva 1. Ehdotus konvergenssiksi: DG-ML-tuotantomalli.

Kuten jaksossa 2 todettiin, resilientteihin yhteisöihin kohdistuvan kritiikkimme pääsuunta on kaksijakoinen. Ensinnäkin monet kestävät yhteisöt ja ekokylät tuottavat suunnittelun/tiedon yhteisöä ja työskentelevät samalla omien tarpeidensa tyydyttämiseksi, mutta koska ne keskittyvät paikallisesti, niillä on löyhät yhteydet toisiinsa, ne eivät tuota globaalia yhteisöä, eivätkä ne näin ollen pysty edistämään globaalin vastavoiman muodostumista. Toiseksi olisi siirryttävä radikaalisti kohti supistamista ja pienentämistä, kun taas me väitämme, että on olemassa mahdollisuuksia ”tehdä asiat toisin” nykyaikaisten yhteisölähtöisten teknologioiden ja käytäntöjen avulla. Degrowth- ja resilienttiyhteisöjen narratiivien mukaisesti elämme luultavasti halpaan energiaan perustuvan uusliberalistisen materiaalisen globalisaation loppupeliä, joka edellyttää tuotannon uudelleenpaikallistamista.

Meillä on kuitenkin uusia mahdollisuuksia verkossa tapahtuvaan, sukulaisuuteen perustuvaan sosiaalistumiseen ja siitä johtuvaan fyysiseen vuorovaikutukseen ja yhteisön rakentamiseen. Globaalin yhteisölähestymistavan mukaiset arvonluontiyhteisöt voivat olla paikallisia, mutta ne liittyvät toisiinsa globaalisti. Tästä voi seurata uusia liiketoiminnan organisointimuotoja, jotka ovat huomattavasti yhteisöllisempiä. Tässä lähestymistavassa ei nähdä ristiriitaa globaalin avoimen suunnitteluyhteistyön ja paikallisen tuotannon/valmistuksen välillä: molempia voi tapahtua samanaikaisesti, joten uudelleen paikallistettuun uudelleen alueellistamiseen liittyy globaaleja yritysverkostoja. Erilaiset tietoyhteiset, jotka perustuvat jaettuun tietoon, koodiin ja suunnitteluun, ovat osa näitä uusia globaaleja tietoverkkoja, mutta ne liittyvät läheisesti relokalisoituihin toteutuksiin.

On selvää, että Wikispeedille, Open Source Ecologylle ja RepRapille tyypillisen yhteisölähtöisen kehitysmallin syntyminen olisi ollut mahdotonta ilman design/tietoyhteisvaurautta ja kunkin hankkeen digitaalisia alustoja. Näin ollen DG-ML-mallin laajentaminen vaatisi perustasolla ensinnäkin hajautettua pääsyä mahdollistaviin yhteistoiminnallisiin sosioteknologisiin digitaalisiin alustoihin, joiden avulla tietotyöntekijät, maanviljelijät, hakkerit, insinöörit, tiedemiehet, harrastajat ja avoimen suunnittelun yhteisöt voisivat tehdä yhteistyötä yhteisissä tai yksittäisissä hankkeissa maailmanlaajuisesti. Lyhyesti sanottuna siihen sisältyisi open source -laitteistojen nykytila eli pino keskeisiä teknologioita suhteessa kuhunkin tuotantosuunnitelmaan. Tietämys olisi dokumentoitava vaihe vaiheelta useilla kielillä, jotta lähes kuka tahansa voi ymmärtää, miten tietty ratkaisu toteutetaan, monistetaan tai jopa kehitetään.

Lisäksi olisi tärkeää kehittää avoimia arviointijärjestelmiä, jotta kaikki voisivat osallistua hankkeiden kypsyyden arviointiin. Nykyisistä maailmanlaajuisten muotoilun ja tietämyksen yhteisvaurausalustoista ja -kirjastoista olisi siis tehtävä helpommin lähestyttäviä ja käyttäjäystävällisempiä. Ehdotuksena voisi olla, että valtio organisoi tämän ensimmäisen infrastruktuurikerroksen, jota täydennetään verovaroin rahoitettujen yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten tuottamilla muotoilu- ja tietoyhteisillä. Lisäksi digitaalisen yhteisomistuksen oikeudellista kehystä, erityisesti avoimen laitteiston osalta, olisi kehitettävä, ehkäpä yhteisomistukseen perustuvia vastavuoroisia lisenssejä koskevan ehdotuksen mukaisesti (Bauwens & Kostakis, 2014).

Toiseksi DG-ML-mallin laajentaminen edellyttäisi kiinteän pääoman hajautettua saatavuutta, toisin sanoen erilaisia laitteistotekniikoita, kuten henkilökohtaisia tietokoneita ja työpöytätekniikoita, jotka ovat tässä ympäristössä keskeisiä tuotantovälineitä. Vaikka tuotanto on hajautettua ja siten helpompaa paikallistasolla, vertaistuotantokäytäntöjen ja -tuotteiden yhdistäminen työpöytätuotantoteknologiaan voisi luoda kestäviä liiketoimintaekologioita. Näin syntyvät mikrotehtaat/verstaat, jotka ovat pohjimmiltaan globaalisti verkottuneita, hyötyisivät vastavuoroisesta globaalista yhteistyöstä sekä tuotteen suunnittelussa että yhteisten koneiden parantamisessa.

”Mikrotehtaat” on käsite, joka viittaa pienikokoisiin, automatisoituihin tehtaisiin, jotka pystyvät säästämään huomattavasti resursseja, kuten tilaa, energiaa, materiaaleja ja aikaa (Okazaki, Mishima & Ashida, 2004; Tanaka, 2001). Niissä on todennäköisesti automaattisia työstökoneita, kokoonpanojärjestelmiä, arviointi- ja valvontajärjestelmiä, laaduntarkastusjärjestelmä ja jätteiden poistojärjestelmä (Koch, 2010; Kussul et al., 2002). Mikrotehtaat voivat olla samanlaisia kuin makerspacet/fablabit, joita löytyy joko hakkeritiloista, medialaboratorioista ja muista yhteistoiminta- tai yhteisölähtöisistä tiloista (Troxler, 2011). Yhteisölähtöiset mikrotehtaat ovat yleisesti sellaisten yksilöiden ja ryhmien käytössä, joilla on rajalliset taloudelliset resurssit, paikallisena fyysisenä alustana resurssien vastavuoroiselle jakamiselle ja sellaisten tuotantovälineiden yhteiselle käytölle, jotka eivät vielä ole niin laajalle levinneet ja yleisesti saatavilla kuin henkilökohtaiset tietokoneet ja Internet-yhteydet. Sellaisenaan ne muodostavat alueellisen infrastruktuurin RepRapin ja Wikispeedin kaltaisten yhteisvaurausperustaisten hankkeiden kehittämiselle. Alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla voitaisiin ehdottaa, että valtio antaa valtuudet, tukee ja jopa rakentaa mikrotehtaita/valmistustiloja ja älyllisiä keskittymiä, jotta voidaan kehittää alhaalta ylöspäin suuntautuvia yhteistyö- ja yrittäjyysmuotoja, jotka perustuvat yhteisiin.

Kaikki hajautetut yritykset voidaan nähdä sellaisten eettisten yritysten ylikansallisten liittoutumien yhteydessä, jotka toimivat solidaarisesti tietyn tietoyhteisön ympärillä (de Ugarte, 2014; P2P Foundation, 2014). Koska keskeinen konfliktialue koskee commonsin suhteellista autonomiaa voittoa tavoitteleviin yrityksiin nähden, kannatamme voittojen maksimoinnin sijasta sellaisten yritysmuotojen suosimista, jotka integroivat commonsin arvojärjestelmän. Tässä yhteydessä yhteisön perustamat yritykset voivat tehdä yhteisöstä elinkelpoisen ja kestävän pitkällä aikavälillä. Tämän skenaarion kannattajat pyrkivät siirtymään nykyisestä yhteisölähtöisten yritysten parvesta kohti yritystoimintaa edistäviä yhteisöjä. He uskovat, että tarvitsemme yrityksiä, jotka ovat sisältä ulospäin kestäviä, ei vain valtion ulkoisen sääntelyn vaan niiden omien sisäisten sääntöjen ja yhteyksien kautta yhteisölle suunnattuihin arvojärjestelmiin.

Kolmas kerros liittyy siis paikallisyhteisöihin ja yrittäjien yhteenliittymien ja asiaankuuluvien rahoitusekologioiden kehittämiseen. Paikallisten (yksityisten ja julkisten) keskusten ja mikrotehtaiden/valmistustilojen ja yhteisvauraussuuntautuneiden yhteisöjen maailmanlaajuisen verkoston kehittämisen kautta voitaisiin käynnistää erilaisia yrittäjäkoalitioita (usein osuuskuntien muodossa). Tavoitteena olisi oltava sellaisen rahoitusinfrastruktuurin luominen, joka hyödyttää ja ylläpitää muotoilu/tietoyhteisiä, luo sen päälle lisäarvoa ja markkinoi sitä tuotteina tai palveluina. Viranomaiset ja hallitukset voisivat auttaa organisoimaan julkisen, yksityisen ja yhteisen toiminnan kolmiyhteyttä, jotta ne voisivat hyötyä yrittäjäyhteenliittymien ja niihin liittyvien yhteisöjen välisen uuden verkottuneen ”yhteistoiminnan” paikallisista vaikutuksista.

Siksi poliittinen ja yhteiskunnallinen mobilisaatio alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla nähdään osana taistelua instituutioiden muuttamiseksi. Osallistuvat yritykset ovat välineitä, joiden avulla tavalliset ihmiset voivat ylläpitää sekä globaalia yhteisomaisuutta että omaa toimeentuloaan. Tässä lähestymistavassa ei pidetä sosiaalista taantumista itsestäänselvyytenä, ja siinä uskotaan koko ihmiskunnan säästäväiseen yltäkylläisyyteen. Siinä visioidaan siirtymistä paradigmaan, johon sisältyisi uusia hajautettuja ja hajautettuja järjestelmiä, jotka mahdollistaisivat tarjonnan ja demokraattisen hallinnon, pakenisivat nykyisen poliittisen talouden patologiat ja rakentaisivat ekologisesti kestävän vaihtoehdon (Bollier, 2014).

Tällaisen siirtymävaiheen toteuttamiseksi globaalien yhteisten hyödykkeiden skenaariossa ehdotetaan DG-ML:n tuotantomallin avulla, että meidän olisi työskenneltävä sekä globaalien että paikallisten poliittisten ja sosiaalisten perusrakenteiden rakentamiseksi. Emme tietenkään väitä, että vertaistuotanto voisi välittömästi korvata kaikki tuotantoprosessit tai että keskitetyt infrastruktuurit (kuten vesihuolto) olisivat hyödyttömiä. Vertaistuotanto on prototuotantotapa, eikä se näin ollen tällä hetkellä kykene yksinään jatkamaan toimintaansa kapitalismin ulkopuolella, itsenäiseksi ja todelliseksi tuotantotavaksi. On väitetty (Kostakis & Bauwens, 2014), että valtio voisi katalysoida tällaista siirtymistä hybridituotantotapoihin konfiguroimalla uudelleen mikro- ja makrotaloudellisen tason tiettyjen yhteisötalouteen suuntautuvien politiikkatoimien hengessä. Keskeistä tässä keskustelussa ovat käsitteet ”eettiset markkinat”, joihin kuuluisi yhteisiin tarkoituksiin suuntautuneita yrityksiä, sekä ”patrnerivaltio”, joka mahdollistaisi ja voimaannuttaisi suoran sosiaalisen arvon luomisen tukemalla perusinfrastruktuureja ja keskittyisi yhteisiin tarkoituksiin liittyvien alojen suojeluun (Orsi, 2009; Kostakis & Bauwens, 2014 ja kriittisestä näkökulmasta Rigi 2012, 2013, 2014).

6. Johtopäätökset

Tässä artikkelissa pyrimme antamaan panoksemme degrowthia ja kestäviä yhteisöjä koskevaan keskusteluun teknistaloudellisesta näkökulmasta. On väitetty, että teknistaloudelliset paradigmanmuutokset eivät koskaan johdu pelkästään teknologisista voimista, vaan ne edellyttävät myös uusien sosiaalisten instituutioiden, uusien normien ja arvojärjestelmien luomista (Perez, 1983, 2009). Tästä näkökulmasta tarkasteltuna resilientit yhteisöt, degrowth-liike ja vertaistuotanto ovat toisiaan täydentäviä osia paradigman muutoksessa, jossa siirrytään pois talousjärjestelmästä, joka perustuu luonnonvarojen järjettömään hyväksikäyttöön ja tuotannon ja kulutuksen ekologisesti tuhoavaan lisäämiseen, kohti talousjärjestelmää, jolle on ominaista ihmisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden sisällön radikaalisti erilainen määrittely.

Tässä ehdotettu malli muistuttaa paljon ja materialisoi ihanteita, jotka ovat degrowth-kuvauksen ydin, kuten ”autonomia” tai ”conviviality” (ks. Kallis et al., 2014, jossa käsitellään Ivan Illichin ja Andre Gorzin työtä degrowthin liittyen). Resilientit yhteisöt tarjoavat paitsi suunnitelman omavaraisen yhteisön luomiseksi myös hedelmällisen maaperän degrowth-liikkeen strategioiden ja toimintalinjojen soveltamiselle ja kehittämiselle kestävään talouteen siirtymiseksi. Vaihtoehtojen kokeilun yhteydessä sekä kestävien yhteisöjen että degrowth-liikkeen olisi hyvä tarkastella vertaistuotantoa ja keskittyä laajempaan mittakaavaan noudattamalla globaalin yhteisötalouden lähestymistapaa. Tämä muutos yhdessä työpöytätuotantoteknologioiden omaksumisen kanssa mahdollistaa DG-ML-tuotantomallin toteuttamisen, joka voisi tarjota vaihtoehdon siitä, miten tuotannollinen toiminta voitaisiin järjestää siirtymävaiheessa kohti kestävämpää jälkikapitalistista yhteiskuntaa.

Tulevan tutkimuksen kannalta erityisen kiinnostavaa on myös näyttöön perustuva dokumentointi kestävyysnäkökohdista, jotka liittyvät yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ja työpöytätuotantoteknologioiden lähentymiseen, sekä niiden integroinnin edistäminen yhtenäiseksi tuotantotavaksi ja arvon jakamiseksi degrowth-ajattelun mukaisesti.

Lähdeviitteet

Alexandra, J., & Riddington, C. (2007). Redreaming the rural landscape. Futures, 39(2–3), 324–339.

Bauwens, M. (2005). The Political Economy of Peer Production. CTheory Journal. http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=499 Accessed 1.09.15.

Bauwens, M., & Kostakis, V. (2014). From the communism of capital to capital for the commons: towards an open co-operativism triple C: communication.
Capitalism & Critique, 12(1), 356–361.

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: how social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Benkler, Y. (2015). Peer Production and Cooperation. In J. M. Bauer, & M. Latzer (Eds.), Handbook on the economics of the internetEdward Elgar.

Bollier, D. (2005). Brand name bullies: the quest to own and control culture. Hoboken, NJ: Wiley.

Bollier, D. (2009). Viral spiral: how the commoners built a digital republic of their own. New York, NY: New Press.

Bollier, D. (2014). The Commons as a Template for Transformation. Great Transition Initiative. http://www.greattransition.org/document/the-commons-as-
a-template-for-transformation Accessed 1.09.15.

Brown, M. T. (2010). Civilizing the economy: a new economics of provision. Cambridge: Cambridge University Press.

Carpenter, S. R., Walker, B. H., Anderies, J. M., & Abel, N. (2001). From metaphor to measurement: resilience of what to what? Ecosystems, 4, 765–781.

Cattaneo, C., D’Alisa, G., Kallis, G., & Zografos, C. (2012). Degrowth futures and democracy. Futures, 44(6), 515–523.

Chamberlin, S. (2009). The transition timeline: for a local, resilient future. Cambridge: Green Books.

Dafermos, G. (2012). Authority in peer production: the emergence of governance in the free BSD project. Journal of Peer Production, 1(1), 1–12.

Dafermos, G. (2015). Transforming the productive base of the economy through the open design commons and distributed manufacturing. Journal of Peer
Production, 7, http://peerproduction.net/issues/issue-7-policies-for-the-commons/peer-reviewed-papers/distributed-manufacturing/ Accessed
5.09.15.

Dafermos, G., & Söderberg, J. (2009). The hacker movement as a continuation of labour struggle. Capital & Class, 33, 53–73.

de Bruijn, E. (2010). On the Viability of the Open Source Development Model for the Design of Physical Objects: Lessons Learned from the RepRap Project.
(MSc dissertation), Tilburg University. http://thesis.erikdebruijn.nl/master/MScThesis-ErikDeBruijn-2010.pdf Accessed 1.09.15.

de Ugarte, D. (2014). Trilogía de las Redes. http://lasindias.com/de-las-naciones-a-las-redes Accessed 1.09.15.

Demaria, F., Schneider, F., Sekulova, F., & Martinez-Alier, J. (2013). What is degrowth? from an activist slogan to a social movement. Environmental Values,  22 (2), 191–215.

Elliott, M. (2006). Stigmergic collaboration: the evolution of group work. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 9(2) .

Folke, C. (2006). Resilience: the emergence of a perspective for social–ecological systems analyses. Global Environmental Change, 16, 253–267.

Foster, J.B. (2011). Capitalism and Degrowth: An Impossibility Theorem. Monthly Review, 62(8). https://monthlyreview.org/2011/01/01/capitalism-and-
degrowth-an-impossibility-theorem Accessed 1.09.15.

Fournier, V. (2008). Escaping from the economy: the politics of degrowth. International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528–545.

Fuster Morell, M. (2014). Digital Commons. In G. D’Alisa, F. Demaria, & G. Kallis (Eds.), Degrowth: a vocabulary for a new era (pp. 159–161). New York, NY: Routledge.

Garcia, E. (2012). Degrowth, the past, the future, and the human nature. Futures, 44(6), 546–552.

García-Olivares, A., & Solé, J. (2015). End of growth and the structural instability of capitalism: from capitalism to a symbiotic economy. Futures, 68, 31–43.

Helfrich, S. (2013). Economics and the Commons?! Towards a Commons-Creating Peer Economy. Paper presented at the Economics and the Commons
Conference, Berlin. http://commonsandeconomics.org/2013/06/09/silke-helfrichs-opening-keynote-towards-a-commons-creating-peer-economy
Accessed 1.09.15.

Hermann, M., Pentek, T., & Otto, B. (2015). Design principles for industrie 4.0 scenarios: a literature review. Dortmund: Technische Universität.

Hertel, G., Niedner, S., & Herrmann, S. (2003). Motivation of software developers in open source projects: an internet-based survey of contributors to the Linux kernel. Research Policy, 32, 1159–1177.

Hopkins, R. (2008). The transition handbook: from oil dependency to local resilience. Cambridge: Green Books.

Hopkins, R. (2011). The transition companion: making your community more resilient in uncertain times. Cambridge: Green Books.

Jakubowski, M. (2011). Global Village Construction Set Kickstarter Campaign. https://www.kickstarter.com/projects/622508883/global-village-
construction-set Accessed 1.09.15.

Jakubowski, M. (2013). The Open Source Economy. http://www.marioninstitute.org/videos/2013/marcin-jakubowski-open-source-economy Accessed 1.09.15.

Kallis, G. (2011). In defence of degrowth. Ecological Economics, 70(5), 873–880.

Kallis, G. (2014). Response by Giorgos Kallis to Brian Davey’s Review of Degrowth. Feasta. http://www.feasta.org/2014/12/22/response-by-giorgos-kallis-to-brian-daveys-review-of-degrowth/ Accessed 1.09.15.

Kallis, G., Demaria, F., & D’Alisa, G. (2014). Degrowth. In G. D’Alisa, F. Demaria, & G. Kallis (Eds.), Degrowth: a vocabulary for a new era (pp. 1–17). New York, NY: Routledge.

Kelly, K. (1994). Out of control: the new biology of machines, social systems, and the economic world. Basic Books.

Koch, M.D. (2010). Utilizing Emergent Web-Based Software Tools as an Effective Method for Increasing Collaboration and Knowledge Sharing in Collocated Student Design Teams. (MSc), Oregon State University. http://ir.library.oregonstate.edu/xmlui/handle/1957/16855 Accessed 1.09.15.

Kostakis, V., & Bauwens, M. (2014). Network society and future scenarios for a collaborative economy. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Kostakis, V., Fountouklis, M., & Drechsler, W. (2013). Peer production and desktop manufacturing: the case of the Helix_T wind turbine project. Science,
Technology & Human Values, 38(6), 773–800.

Kostakis, V., & Papachristou, M. (2014). Commons-based peer production and digital fabrication: the case of a reprap-based, lego-built 3D printing-milling
machine. Telematics and Informatics, 31(3), 434–443.

Kussul, E., Baidyk, T., Ruiz-Huerta, L., Caballero-Ruiz, A., Velasco, G., & Kasatkina, L. (2002). Development of micromachine tool prototypes for microfactories. Journal of Micromechanics and Microengineering, 12(6), 795–812.

Lakhani, K., & Wolf, R. (2005). Why Hackers Do What They Do: Understanding Motivation and effort in free/open source software projects. In J. Feller, B. Fitzgerald, S. Hissam, & K. Lakhani (Eds.), Perspectives on free and open source software (pp. 3–22). Cambridge, MA: MIT Press.

Latouche, S. (2009). Farewell to growth. Cambridge, MA: Polity.

Lewis, M., & Conaty, P. (2012). The resilience imperative: cooperative transitions to a steady-state economy. Gabriola Island: New Society Publishers.

MacCormack, A., Rusnak, J., Baldwin, C.Y. (2007). The Impact of Component Modularity on Design Evolution: Evidence from the Software Industry. Harvard
Business School Technology & Operations Mgt. Unit, 08–038. http://ssrn.com/abstract=1071720 Accessed 1..09.15.

MacKinnon, R. (2012). Consent of the networked. New York, NY: Basic Books.
Marsh, L., & Onof, C. (2007). Stigmergic epistemology, stigmergic cognition. Cognitive Systems Research, 9(1–2), 136–149.

Meadows, D. (2008). Thinking in systems: a primer. Vermont, VT: Chelsea Green Publishing.

Mollison, B. (1988). Permaculture: a designers’ manual. Tyalgum: Tagari Publications.

Moore, P., & Karatzogianni, A. (2009). Parallel visions of peer production. Capital & Class, 33, 7–11.

O’Mahony, S. (2003). Guarding the commons: how community managed software projects protect their work. Research Policy, 32, 1179–1198.

Okazaki, Y., Mishima, N., & Ashida, K. (2004). Microfactory—concept, history, and developments. Journal of Manufacturing Science and Engineering, 126(4),
837–844.

Open Source Ecology (2013). Open Source Ecology Shop 2011. http://opensourceecology.org/wiki/OSE_Shop_2011 Accessed 1.09.15.

Orsi, C. (2009). Knowledge-based society, peer production and the common good. Capital & Class, 33, 31–51.

Ostrom, E. (1990). Governing the commons: the evolution of institutions for collective action. Cambridge: Cambridge University Press.

P2P Foundation (2014). Phyles. http://p2pfoundation.net/Phyles Accessed 1.09.15.

Perez, C. (1983). Structural change and assimilation of new technologies in the economic and social systems. Futures, 15(5), 357–375.

Perez, C. (2009). Technological revolutions and techno-economic paradigms. Cambridge Journal of Economics, 34(1), 185–202.

Rigi, J. (2012). Peer production as an alternative to capitalism: a new communist horizon. Journal title Journal of Peer Production, 1(1) .

Rigi, J. (2013). Peer production and marxian communism: contours of a new emerging mode of production. Capital & Class, 37(3), 397–416.

Rigi, J. (2014). The coming revolution of peer production and revolutionary cooperatives: a response to Michel Bauwens, Vasilis Kostakis and Stefan Meretz.

Open Access Journal for a Global Sustainable Information Society, 12(1), 390–404.

Romano, O. (2012). How to rebuild democracy, re-thinking degrowth. Futures, 44(6), 582–589.

Schneider, F., Kallis, G., & Martinez-Alier, J. (2010). Crisis or opportunity? economic degrowth for social equity and ecological sustainability. introduction to this special issue. Journal of Cleaner Production, 18(6), 511–518.

Sharzer, G. (2012). No local: why small-scale alternatives won’t change the world. Winchester: John Hunt Publishing.

Stadler, F. (2014). Digital solidarity. Lüneburg: Mute & PML Books.

Tanaka, M. (2001). Development of Desktop Machining Microfactory. Riken Review, 34. http://pdf.aminer.org/000/353/685/
development_of_a_micro_transfer_arm_for_a_microfactory.pdf Accessed 1.09.15.

Tapscott, D., & Williams, A. (2006). Wikinomics: how mass collaboration changes everything. New York, NY: Portfolio..

Thomson, C. C., & Jakubowski, M. (2012). Toward an open source civilization: (innovations case narrative: open source ecology) innovations: technology.
Governance, Globalization, 7(3), 53–70.

Tocqueville, A. D. (2010). Democracy in America. New York, NY: Signet Classics.

Torvalds, L. (1999). The Linux Edge. In C. DiBona, S. Ockman, & M. Stone (Eds.), Open sources: voices from the open source revolution (pp. 101–109). Sebastopol, CA: O’Reilly.

Trainer, T. (2012). De-Growth: Do you Realize What it Means? Futures, 44(6), 590–599.

Troxler, P. (2011). Libraries of the peer production Era. In B. Van Abel, L. Evers, R. Klaassen, & P. Troxler (Eds.), Open design now (pp. 86–95). Amsterdam: BIS Publishers.

von Hippel, E., & von Krogh, G. (2003). Open source software and the private-collective innovation model: issues for organization science. Organization
Science, 14, 209–223.

Walker, B., & Salt, D. (2006). Resilience thinking: sustaining ecosystems and people in a changing world. Washington, DC: Island Press.

Walker, B. H., Abel, N., Anderies, J. M., & Ryan, P. (2009). Resilience, adaptability, and transformability in the goulburn-broken catchment, Australia. Ecology and Society, 14(1), 12.

Wilding, N. (2011). Exploring community resilience in times of rapid change. Dunfermline: Fiery Spirits Community of Practice.

Xue, J. (2014). Is eco-village/urban village the future of a degrowth society? An urban planner’s perspective. Ecological Economics, 105, 130–138.

]]> /suunnittele-globaalisti-tuota-paikallisesti-uuden-tuotantomallin-aariviivojen-hahmottelua/feed/ 0 Vertaistuotantoinfran kaksijakoisuus: Infrastruktuuri digitaaliyhteisille, ilmaistyövoimaa vapaamatkustajafirmoille /vertaistuotantoinfran-kaksijakoisuus-infrastruktuuri-digitaaliyhteisille-ilmaistyovoimaa-vapaamatkustajafirmoille/ /vertaistuotantoinfran-kaksijakoisuus-infrastruktuuri-digitaaliyhteisille-ilmaistyovoimaa-vapaamatkustajafirmoille/#respond Fri, 06 Jun 2025 11:11:00 +0000 /?p=2917 Lue lisää ...]]>

Mathieu O’Neilin, Sophie Toupinin ja  Christian Pentzoldin artikkeli ”The Duality of Peer Production: Infrastructure for the Digital Commons, Free Labor for Free‐Riding Firms” julkaisussa The Handbook of Peer Production. Monet viitteistä, joihin tässä tekstissä viitataan, on julkaistu samaisessa julkaisussa, ja se ilmoitetaan viitteessä.

1. Johdanto

“Yhteismaan tragediaa” ei koskaan ollutkaan: Garrett Hardinin laidunmaata liikaa kuluttavat maanviljelijät olivat itsehillinnän tragedian uhreja, sillä he epäonnistuivat kollektiivisesti sääntelemään yhdenvertaisina yhteistä laidunmaata. Kun Elinor Oström sai taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2009, ikuinen käsitys siitä, että maailmassa on vain kahdenlaisia hyödykkeitä — yksityisiä ja julkisia, markkinoiden tai valtion koordinoimia — viimeinkin pantiin syrjään. Kaikkein yleisemmässä mielessä vertaistuottajat ovat ihmisiä, jotka luovat ja hallinnoivat yhteisiä resursseja yhdessä. Joskus se tulkitaan kuin “vertaistuotanto” ja “digitaalinen yhteisvauraus” voisivat olla käytössä saman käsitteen nimenä. Digitaaliyhteiset eivät ole kilpailullisia (niitä voidaan tuottaa vähäisin tai nollakustannuksin) eivätkä toisensa poissulkevia (yksikään ei voi estää toista käyttämästä niitä, esimerkiksi omistusoikeuksien kautta). Joten käytännössä yksityisomisteiset asiat voitaisiin tuottaa samanarvoisten “vertaisten” kesken, mutta me tässä esitämme, että vertaistuotannolla on normatiivinen dimensio: tätä tuotantomuotoa kuvaa parhaiten “tuotoksen suuntaaminen kohti yhteismaan jatkuvaa laajentamista; samalla kun yhteismaa, rekursiivisesti, on tämän tuotantomuodon tärkein resurssi” (Söderberg & O’Neil, 2014, p. 2). Vaikka historiallisia edeltäjiä löytyy lukuisia, termin “vertaistuotanto” julkinen ja tieteellinen kiinnostus sijoittuu historiallisesti varhaiselle 2000-luvulle. [1] Merkitys, joka assosioituu termiin, joka on syvässä yhteydessä internetiin 20 vuotta sitten, tulee varmasti muuttumaan. Nykypäivänä “vertaistuotanto” kuvaa itseorganisoitujen yhteistyöprojektien ja hajautetun työnjaon laajaa skaalaa lähtien vertaisten kollektiivisesta toiminnasta jonkin ongelman parissa työskentelystä ja sosiaalisen median häshtägeistä tai ravintoloiden ja hotellien arvioista verkkosivuilla aina hacklabeihin ja harrastetilojen toimintaan osallistumiseen. Tämä Handbook of Peer Productionin johdantoluku keskittyy vertaistuotannon alkuperäisiin inkarnaatioihin kuten vapaiden ja ilmaisten lähdekoodien ohjelmistoihin ja Wikipediaan, joka oli riippuvainen avoimen internetin tarjoamista hajautetusta kommunikaatiosta, tuotannosta ja järjestäytymisestä. Internettiä käyttämättömiä muotoja kuten yhteiskonepajoja tai mesh-verkkojen kehitystö käsitellään laajemmin muissa tämän käsikirjan luvuissa. ME viittaamme niihin jos tarpeellista, mutta ne eivät ole meidän päähuolenaiheitamme tässä. Osittain tämä johtuu siitä, että vertaistuotannon alkuperäismuodot ja -käsitykset ovat kaikkein relevanteimpia mediassa ja viestinnässä. Mutta me keskitymme internetpohjaiseen vertaistuotantoon tutkiaksemme termin syntyperää: minkälaista “tuotantoa”? Ja miksi sitä kutsutaan “vertaiseksi”?

Näihin kysymyksiin vastataksemme tämä luku tarkastelee tuotantojännitteitä, jotka keskittyvät vertaistuotannon ympärille. Me aloitamme toisen osion tarkastelmalla infrastruktuurin merkitystä vertaistuotantomalleissa, ja huomaamme, että jotkin vertaistuotannon muodot ovat menestyneet kun taas toiset ovat käytännössä kiellettyjä. Sitten käsittelemme Yochai Benklerin vaikutusvaltaista “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” teoriaa ja kysymme missä määrin se perustuu länsimaisiin ensimmäisen maailman oletuksiin. Neljäs osiomme tarkastelee vertaistuotannon ja dominantin talouden välistä suhdetta. Se lähtee käyntiin esittelemällä väitteitä vertaistuotannon transformatiivisesta potentiaalista, mitä inspiroi Benklerin malli ja jolle usein annetaan teknoutopistisia äänensävyjä. Sitten keskitymme organisaatioiden ja kulttuurien piirteisiin, jotka ovat mahdollistaneet yritysten ottaa ne käyttöön ja hyödyntää niitä. Me päätämme tämän osion vertaistuotannon poliittisen talouden analyysiin käymällä läpi kirjallisuutta, jonka mukaan vertaistuotanto on, huolimatta sen väitetystä utopistisesta potentiaalista, tullut kapitalismin elvyttämäksi ja mahdollistanut uudenlaisia työvoiman riiston muotoja. Viides ja viimeinen osiomme selittää tämän käsikirjan tavoitteet ja tiivistää sen rakenteen ja sisällön.

2. Peer‐to‐Peer -infrastruktuuri

2000-luvun alkuvuosina sana “vertais-” tuli laajalti tunnetuksi sen yhteyksistä kahteen käsitykseen, tieteelliseen ja kansanomaiseen. Tieteen puolella lakioppinut Yochai Benkler (2002) esitti artikkelissaan “Coase’s Penguin, or Linux and the Nature of the Firm” uraauurtavan käsityksen vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoista (free and open source software, FOSS) eräänlaisen “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” muotona, jonka tuotantotehokkuus perustui tuotannossa useiden kontribuutioiden sisällyttämisnopeuteen ja -helppouteen, mikä ylitti markkinoiden ja yritysten kyvyt. Tuolloin globaalissa pohjoisessa “peer‐to‐peer”-käsite sai paljon huomiota. Tämä johtui varhaisen internetin ei-keskusjohtoisesta, hajautetusta luonteesta ja sen varhaisten käytäntöjen suosiosta paljon ennen kuin yritykset aitasivat sen (kts. Birkinbine tässä julkaisussa; Kostakis & Bauwens tässä julkaisussa). Sellaiset käytänteet, joiden arkkityyppinä oli Napsterin kaltainen tiedostonjakopalvelu, sisälsivät mm. torrentit ja tiedostojen jakamisen internetissä ilmaiseksi. Napster oli todella alkuperäinen siinä mielessä, että ladattaviksi tarjotut tiedostot eivät sijainneet keskuspalvelimella: nämä tiedostot sijaitsivat suoraan käyttäjien koneilla, jotka tekivät ne saataviksi muille Napsterin ohjelmistoa käyttäen. Jokainen solmukohta, missä se sitten sijaitsikin maailmassa, oli saatavilla ja antoi oman panoksensa vertaisverkkojärjestelmään. Tässä sisällön, tiedon ja systeemien yhteistuotannossa ja vaihdannassa oli mukana osallistujia vaihtelevilla tuotantovälineiden omistajuuden ja kontrollin asteilla. Napsterin kaltainen systeemi toimi sen pohjalta, että osallistujat toimivat keskenään, ja he osaltaan voisivat käyttää palvelua ilmaiseksi, mutta Napsterista tuli nopeasti voittoa tavoittelematon yritys (Alderman, 2001). Nyt kolmannen vuosituhannen kolmannella vuosikymmenellä meillä on vastassamme hieman erilainen tilanne. P2P-käytänteet kuten torrentit ovat melkein kokonaan kriminalisoitu, mutta Napsterin mallinen verkkopalveluun osallistuminen ja kontribuointi ilmaiseksi yleistyi nopeasti 2000-luvun puolivälissä, tästä nimekkäänä esimerkkinä mainittakoon Facebook. Arkkitehtuurista puhuttaessa monille ihmisille interneti on tällä hetkellä suljettujen alustojen sisällä toimiva sisällönvälitysmalli (sosiaalinen media, viihdestriimauspalvelut), ei niinkään järjestelmä, joka mahdollistaa käyttäjien toimia tehokkaasti vertaisverkoissa. Vertaistuotanto kuitenkin syntyi 1990- ja 2000-luvuilla huolimatta verkon fyysisestä infrastruktuurista — vedenalainen kuituoptiikka, maanpäälliset kaapelit, datakeskukset, pilvitallennus ja Internet of Things — joka oli yksityisomistuksessa. Samanlainen paradoksi koettiin verkkoneutraaliuden periaatteen kanssa, idea siitä että internetpalveluntarjoajien (ISP:t) ja valtioiden tulisi kohdella kaikkea dataa samanarvoisena — sen sijaan, että veloitettaisiin käyttäjiltä eri tavalla tai rajattaisiin pääsyä tietyille alustoille tai tiettyihin sovelluksiin. On vähemmän yllättävää, että verkkoneutraalius on kestänyt näin kauan, jos ymmärrämme sen esimerkkinä vapaata ja vääristymätöntä kilpailua koskevasta uusliberalistisesta periaatteesta (Cohen, 2019).

Nyt on tarpeen erottaa infrastruktuurin laaja määritelmä, joka tarkoittaa kaikkialla läsnä olevia digitaalisia järjestelyjä, suppeasta määritelmästä, jossa keskitytään vain fyysisiin ja aineellisiin puitteisiin. Kun kyse on fyysisestä vertaisverkkoinfrastruktuurista tai ”rakennetuista verkoista, jotka helpottavat tavaroiden, ihmisten tai ideoiden kulkua ja mahdollistavat niiden vaihdon tilassa” (Larkin, 2013), muiden kuin yritysten käyttäjien mahdollisuus omistaa ja hallita itsenäisesti maailmanlaajuista verkkoa on neutralisoitu. Sen sijaan laajemman määritelmän osalta tilanne on päinvastainen. On huomattava, että ”infrastruktuuri” ei rajoitu pelkästään aineellisiin komponentteihin: ”Tiilien, laastin, putkien tai johtojen lisäksi infrastruktuuri kattaa myös abstraktimpia kokonaisuuksia, kuten (ihmisten ja tietokoneiden) protokollat, standardit ja muistin” (Bowker et al., 2010, s. 97).

Vertaisten tuottama digitaalinen infrastruktuuri, toisin sanoen vapaat ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot, ovat kaikkialla verkossa. Tarkastellaanpa perustavanlaatuista LAMP-lyhennettä (Linux, Apache, MySQL, Perl/PHP/Python): Apache pyörittää 40 prosenttia Internetin verkkopalvelimista; ilman MySQL-tietokantaa ei olisi verkkokauppaa (Paypal, Amazon), sosiaalista mediaa (Facebook, Twitter, LinkedIn) tai ”jakamistaloutta” (Uber, Yelp); Perl/PHP/Python ovat myös erittäin suosittuja ohjelmointikieliä. Mitä tulee Wikipediaan, se ei ole enää epäluotettava vitsi vaan oikeutettu oikeellisuuden lähde verkottuneen disinformaation aikakaudella — itse asiassa se on yksi maailman suosituimmista verkkosivustoista (van Dijck, 2013). Vertaistuotetun infrastruktuurin kapea määritelmä, kuten torrentointi, kiellettiin käytännössä; laaja määritelmä, kuten Linux-ytimen päivittäminen, sallittiin, ja se otettiin käyttöön maailmanlaajuisen viestintäverkon hyväksi.

Mikä voisi olla mahdollista tulevaisuudessa Internetin alustamaisuudesta ja mielivaltaisista sääntelymekanismeista huolimatta? Millaiset joustavat infrastruktuurit edistävät ihmisten kykyä osallistua vertaistuotantoon kuluttamatta liikaa luonnonvaroja ja edistämättä biosfäärin tuhoutumista?

3. Yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ainutlaatuinen vetovoima

Tarkastelemme ensin sitä, mitä vertaistuottajat rakentavat juuri nyt. Monet keskittyvät edelleen autonomiseen infrastruktuuriin vastustaakseen teknologisia jättiläisiä ja tarjotakseen vaihtoehdon kansalaisyhteiskunnalle. Esimerkkeinä voidaan mainita paikallistason hajautettu fyysinen infrastruktuuri mesh- tai langattomien yhteisöverkkojen muodossa (kuten Guifi [2] Kataloniassa, Freifunk [3] Berliinissä ja monet muut; ks. Shaffer, tässä tekstissä), vertaisverkkoon perustuva salattu viestinvälitys ja foorumit (kuten Briar [4]; ks. myös Velasco Gonzáles & Tkacz, tässä tekstissä), hakkeritilat (hackerspaces), hacklabit (hacklabs) ja biohacklabit (biohacklabit) (ks; Meyer, samassa julkaisussa); yhteisöllinen televiestintäinfrastruktuuri, kuten Rhizomatica Meksikossa, Kolumbiassa ja Brasiliassa (ks. Bloomin haastattelu, samassa julkaisussa; Shaffer, samassa julkaisussa); ilmaiset digitaaliset kirjastot, joissa tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa voi löytää ja ladata, kuten Memory of the World, [5] Library Genesis, [6] ja Monoskop; [7] teknologiakollektiivit, jotka tuottavat vertaisina aktivisteille suunnattuja palveluita, kuten VPN:iä, tiedostojen jakamista, palvelintilaa, ja monia muita. Laitteistotasolla vertaistuotantohankkeet ovat kehittäneet avoimen lähdekoodin koneita, työkaluja ja infrastruktuuria, joilla torjutaan saasteiden, kuten Precious Plastic, [8] ja jotka tuovat saataville piirustuksia, joissa näytetään, miten muovin kierrätyskoneet rakennetaan (ks. myös Braybrooke & Smith, samassa julkaisussa).

Monet muut ovat omaksuneet infrastruktuurin laajan määritelmän osallistumalla Wikipediaan (ks. Haider & Sundin, samassa julkaisussa), Gutenberg-projektiin (vapaaehtoisvoimin toteutettu tekstin digitointiprojekti) tai lataamalla koodin GitHubiin (koodin jakamis- ja julkaisupalvelu sekä sosiaalinen verkostoitumissivusto ohjelmoijille, jonka ”sosiaalinen koodaaminen” on osoittautunut erittäin suosituksi FOSS-yhteisön keskuudessa). Miksi vapaaehtoisten hajautettu yhteistyö on osoittautunut niin menestyksekkääksi? Lupaus siitä, että vertaistuotanto on aina radikaalisti hajautettua, yhteistoiminnallista ja omistusoikeudetonta (Benkler, 2006, s. 60), ei ole toteutunut: teknologisesti edistyneimmät vertaistuotannon muodot ovat hybridisoituneet markkinoiden kanssa, kuten seuraavassa osiossa kerrotaan. Benkler ei kuitenkaan määritellyt pelkästään vertaistuotannon infrastruktuurin ominaisuuksia: hän käsitteli myös resurssien jakamisen ja itsemääräämisoikeuden moraalisia etuja. Vertaistuotanto, joka on tapa työskennellä yhteistyössä vertaisten kanssa, voi menestyä vain, jos ihmiset kohtelevat toisiaan kunnioittavasti ja arvokkaasti. Ei-taloudellisten mikrotoimien kumulatiivinen vaikutus on syvällinen; syntyy normatiivinen malli, joka perustuu autonomiaan ja yhteisten resurssien jakamiseen ihmiskunnan parhaaksi (ks. Borschke, samassa julkaisussa; Nissenbaum & Benkler, samassa julkaisussa). Lisäksi pohdintojen on tarkoitus perustua ”paremman argumentin auktoriteettiin”. Stephen Levy ([1984]2010) osoitti, miten tämä on käännetty hakkerikielelle kirjassaan Hackers: Heroes of the Computer Revolution, kun hän määritteli hakkerien eettiset periaatteet, kuten sitoutuminen tietokoneiden ja tiedon vapaaseen saatavuuteen, epäluottamus keskitettyä auktoriteettia kohtaan ja vaatimus siitä, että hakkereita arvioidaan meritokraattisesti eikä ”valheellisten” kriteerien (ikä, tutkinnot jne.) perusteella vaan pikemminkin sen perusteella, miten hyvin he osaavat hakkeroida (Levy, [1984]2010). Maailmassa, jota hallitsevat riistäminen ja hyväksikäyttö, nämä ”tekokraattiset” (engl. do-ocratic) ominaisuudet osoittautuivat houkutteleviksi. Tämä selittää, miksi vertaistuotetun infrastruktuurin laajasta määritelmästä on kasvanut 1 000 kukkaa, mukaan lukien vertaisoppiminen (ks. Antoniadis & Pantazis, samassa julkaisussa), kartografia (Fish, samassa julkaisussa) ja kollektiivinen toiminta (Milan, samassa julkaisussa). Handbook of Peer Production esittelee tätä vertaistuotantohankkeiden suurta monimuotoisuutta. Niitä yhdistää yhteinen käytäntö: tuotanto- ja luomisprosessien kollektiivinen hallinta, joka kietoutuu rekursiivisesti tämän itsehallinnollisen toimintatavan keinoihin ja päämääriin, yhteisöllisyyteen.

Emme kuitenkaan halua väittää, että vertaistuotanto olisi todella osallistavaa. Levyn vaikutusvaltaisesta periaatteesta huolimatta ”valheelliset” kriteerit ovat historiallisesti sulkeneet oven naisilta ja värillisiltä ihmisiltä, jotka puolestaan ovat puhuneet sen puolesta, että on tärkeää tunnustaa, että koodaamisen oppimisessa ja valkoisten ja miesten hallitsemissa teknokulttuureissa hyväksymisen esteet ovat olemassa. Lisäksi rasistiset oletukset poikkeavasta käyttäytymisestä (kuten huijaamisesta tai spämmäämisestä) ovat johtaneet siihen, että useat instituutiot ovat estäneet useissa Afrikan maissa pääsyn sekä yritysten että muiden kuin yritysten verkkoalustoille, kuten Wikipediaan (Burrell, 2012), mikä on vähentänyt paikallisten mahdollisuuksia osallistua tällaisiin hankkeisiin (Burrell väittää kirjassaan Invisible Users, että rasistinen vuorovaikutus, jota afrikkalaiset kokivat internetissä 2000-luvun puolivälissä, johti osittain huijaamisen kaltaisiin toimintatapoihin). Tämän historian tunteminen auttaa ymmärtämään, miten vertaistuotanto on kehittynyt ja kenellä on mahdollisuus osallistua ilman merkittäviä esteitä. Verrips ja Meyer (2001) kuvaavat autojen kaltaisten teknologioiden kollektiivista ylläpitoa kaikin käytettävissä olevin keinoin Ghanan kaltaisessa maassa: vaikka vertaistuotantoa voi esiintyä autonomian haluna hyödykkeiden ja käytettävissä olevien tulojen vaurauden yhteydessä, työn ja teknologian uudelleenkäyttöönotto voi johtua myös selviytymistarpeesta etelässä tai pohjoisen heikommassa asemassa olevilla aloilla. Niin vaikutusvaltainen kuin Benklerin määritelmä yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta olikin, se näyttää heijastavan uudisasukkaiden kolonialististen maailmojen olettamuksia (ks. Deka, samassa julkaisussa; Toupin, samassa julkaisussa). Yhteiskunnallista osallistumista käsiteltäessä on aina järkevää kysyä: kuka voi osallistua? Tässä tapauksessa olisi pohdittava, keitä ovat vertaistuottajat, tai toisin sanoen: missä he voivat menestyä; mitkä ovat aineelliset edellytykset? Erityisesti on pohdittava, millaisessa kontekstissa ja millaisissa olosuhteissa vertaistuotanto tapahtuu pohjoisessa ja miten ne saattavat poiketa globaalissa etelässä, erityisesti eliittipiirien ulkopuolella. Esimerkkejä näistä oletuksista ovat jatkuva sähkövirta, minimaalinen infrastruktuurin hajoaminen ja tietokoneiden helppo saatavuus (sen sijaan, että suurin osa etelän ihmisistä käyttää Internetiä matkapuhelinten tai kännyköiden kautta). Pohjoisessa on olemassa esteitä, jotka estävät pääsyn vertaistuotantohankkeisiin — erityisesti naisten ja värillisten ihmisten osalta — mutta digitaalisen infrastruktuurin, Internetin ja tietokoneiden saatavuuden osalta esteet ovat yleensä vähäisiä, lukuun ottamatta alkuperäiskansojen asukkaita reservaatissa ja jossain määrin syrjäisillä maaseutualueilla. Maailmanlaajuisessa etelässä pääsy voi olla rajoitettu luokkien mukaan eliittiin ja keskiluokkaan, Intiassa kastien mukaan. Konfliktit voivat tulla mukaan kuvioon myös silloin, kun hallitus päättää katkaista Internet-yhteyden, kuten tapahtui Kashmirissa, Baluchistanissa, Ambazoniassa (Kamerunin englanninkielinen osa) tai monilla muilla alueilla, joissa vaalien yhteydessä käydään kiistoja. Tarkoitus ei ole iloita kriittisestä itseruoskinnasta (The Handbookin toimittajat ja monet sen kirjoittajat ovat globaalissa pohjoisessa), vaan tiedostaa tuotetun tiedon sijainti. Teknologinen kehitys on yksi globaalin Pohjoisen pysyvistä ideologioista, ja se on omiaan luonnollistamaan ylivaltaa. Teollinen vallankumous ei tapahtunut pelkästään orjakaupan jälkeen vaan sen ansiosta (James, [1938]1989; Robinson, [1980]2000).

Teknologinen valta on siis historiallisesti sekoittunut pakkolunastusprosesseihin. Viimeaikaisissa tapauksissa — joka on The Handbookin aiheena — teknologisesti kehittyneiden hankkeiden voidaan katsoa muodostavan globaalissa pohjoisessa etuoikeuksien mikroklaaveja. Sen lisäksi, että sosiaalinen ylivalta uusinnetaan rajoittamalla vertaistuotantoon osallistumiseen tarvittavan vapaa-ajan, kulttuuripääoman ja sosiaalisten verkostojen saatavuutta, millainen rooli digitaalisyhteisillä on kapitalistisessa kehitysprosessissa? Vertaistuotannon suhde markkinavoimiin on seuraavan jakson aiheena.

4. Digitaaliyhteiset ja kapitalistinen tuotanto

4.1 Jälkikapitalistiset mielikuvat

Vertaistuotannon asema laajemmassa poliittisessa taloudessa on ristiriitainen: De Angelis ja Harvie (2014) huomauttavat, että ”yhteisvauraus-pääoman-sisällä-ja-sitä-varten” ja yhteistekeminen-pääoman-ulkopuolella ovat kaksijakoisia. Tämä pätee erityisesti vertaistuotannon historiallisesti merkittävimpään esimerkkiin, vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen (FOSS) tuotantoon. FOSS-ohjelmilla on nyt keskeinen asema digitaalisessa taloudessa, koska avoimen yhteistyön kautta tapahtuva innovointi on uusi standardi ja koska vapaaehtoisten ilmaisen työvoiman käyttö vähentää tuotantokustannuksia. Siitä lähtien, kun vuonna 1989 otettiin käyttöön ovelasti kumouksellinen General Public License (GPL) tai ”copyleft”, analyytikot ja puolestapuhujat ovat kuvailleet FOSS-ohjelmistoa postkapitalistisen tulevaisuuden enteeksi tai ennakkoluuloksi (ks. Birkinbine, samassa julkaisussa; Couture, samassa julkaisussa; Dafermos, samassa julkaisussa; Dulong de Rosnay, samassa julkaisussa; O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

1990-luvulla vertaistuotannon politiikka ulottui viestintää ja harkintaa pidemmälle, sillä se kuvattiin erilliseksi kapitalistisesta tuotantotavasta, joka perustuu yksityisomistuksen yksinoikeuksiin. FOSS-lisensseillä luotiin oikeudellinen ympäristö, jossa osallistujat saattoivat antaa henkisen omaisuutensa sellaisten henkilöiden haltuun, joiden kanssa heillä ei ollut aiempaa henkilökohtaista kontaktia (Lee & Cole, 2003; ks. myös Spaeth & Niederhöfer, samassa julkaisussa). Toisin sanoen vertaistuotannossa työskentelevät luopuvat yksinoikeudestaan omistaa työnsä tuotos. Monet kirjoittajat ovat liittäneet tämän vertaistuottajien luopumisen hallinnasta tulevaisuuteen suuntautuvaan sosiotekniseen mielikuvitukseen sekä aikaisempiin inhimillisen yhteistyön malleihin, jotka olivat historiallisesti yhtä yleisiä kuin kilpailulliset markkinamallit. Merkittäviä esimerkkejä ovat Oekonux-verkoston ja Foundation for Peer to Peer Alternatives -säätiön aktivistit.

Oekonuxin tapauksessa vertaistuotantoa kaavailtiin ”kapitalismin jälkeisen uuden tuotantotavan itumuodoksi” (Meretz, 2012), mikä merkitsee, että syntymässä olevan uuden tuotanto- ja organisointitavan ja vanhan kapitalismin ja hierarkian mallin välillä vallitsee joustava vuorovaikutus: koska vertaistuotanto ymmärretään dialektisesti ”toisensa” kanssa yhteenkonstituoituneeksi (esim, kehittyi vastareaktiona kapitalismille ja osana sitä), se monissa iteraatioissaan, kuten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa, edistää myös kapitalistisia intressejä (laajempi keskustelu Euler, 2016; ks. myös O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

Viime vuosina lukuisissa kirjoissa (Bauwens et al., 2019; Bollier & Helfrich, 2019; Mason, 2015; Srnicek & Williams, 2016) on myös väitetty, että vertaistuotanto ja vertaisverkkoinfrastruktuuri luovat digitaalisia ja ei-digitaalisia yhteisiä ja siten nykyisen talousjärjestelmän ylittävän postkapitalistisen talouden perustan. Bollierille ja Helfrichille (2019) yhteistyö on luonnollinen inhimillinen impulssi, jota yhteiskunta jarruttaa. He esittävät joukon periaatteita, joiden tarkoituksena on auttaa kehittämään kestäviä yrityksiä. Heidän kirjassaan Peer-to-Peer: The Commons Manifesto, Bauwens, Kostakis ja Pazaitis (2019) osoittavat, miten peer-to-peer on olennainen osa yhteisökeskeisen tulevaisuuden rakentamista. Vaikka he eivät viittaa jälkikapitalistiseen mielikuvitukseen, heidän commons-pohjainen tulevaisuutensa, jonka keskipisteenä ovat ihmiset ja luonto, osoittaa eleitä sitä kohti. He pyrkivät osoittamaan, että vertaistuotanto käsittää kerralla sosiaaliset suhteet, infrastruktuurin sekä uudet tuotanto- ja omistusmuodot ja että nämä elementit luovat edellytykset siirtymiselle ihmisiin ja luontoon suuntautuvaan talouteen (ks. myös Kostakis & Bauwens, tämä teos; Pazaitis & Drechsler, tämä teos).

Toimittaja Paul Mason (2015) on toinen kirjoittaja, joka havaitsee vertaistuotannossa (uudelleen)tuottavaa voimaa. Teoksessa PostCapitalism: A Guide to Our Future, hän määrittelee vertaistuotannon ”ilmaisen tavaran tuotannoksi, joka syrjäyttää kaupallisesti tuotetut hyödykkeet” (2015, s. 138). Mason mainitsee Wikipedian esimerkkinä vertaistuotetusta tilasta, jossa kaupalliset intressit eivät voi toimia. Hänen mukaansa yhteiskunnan on suunniteltava siirtyminen jälkikapitalismiin (2015, s. 140). Tämän siirtymän synnyttämiseksi hän ehdottaa, että kaikille maksetaan perustuloa ja samalla automatisoidaan mahdollisimman monia tehtäviä ja vapautetaan ihmiset osallistumaan vertaistuotantotalouteen. Samoilla linjoilla voidaan mainita Nick Srnicekin ja Alex Williamsin (2016) kirja Imagining Life After Capitalism. Heidän mukaansa jälkikapitalistinen talous vapauttaa meidät työstä; vapauksiamme laajennetaan teknologioiden kehittämisen kautta. Toinen samankaltaisia trooppeja ja argumentteja mobilisoiva tuore kirja on Aaron Bastanin (2018) Fully Automated Luxury Communism. Bastani ennakoi palkkatyöhön perustuvien yhteiskuntien loppua: vasemmistolaisen aktivistihallituksen teknologian käytön ansiosta yhteiskunta onnistuu hallitsemaan planeettamme kriisejä. Kaikki nämä kirjoittajat ennakoivat jälkikapitalistisen yhteiskunnan tuloa palkkatyön muutosten kautta. Useimmat heistä uskovat myös syvästi vertaistuotannon muutoskykyyn käytäntönä ja siihen, että teknologia, erityisesti automaatio, pelastaa ihmiskunnan. Lyhyesti sanottuna ne kaikki omaksuvat utopistisia sosio-teknisiä mielikuvia. Sheila Jasanoffin ja Sang-Hyun Kimin (2016) mukaan teknologinen kehitys, kuten tieteiskirjallisuuskin, toimii jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen sosiaalisen kontekstin kanssa, joka innoittaa ja tukee sen tuottamista. Ja todellakin, vaikka edellä mainitut vertaistuotannon kuvaukset ovat postkapitalistisia, voidaan kysyä, ovatko talouskasvu ja jatkuvat teknologiset innovaatiot todella paras tapa ratkaista ympäristö- ja sosiaalisia kriisejä ja eikö vertaistuotantoa pitäisi käyttää paikallisemmalla ja yksinkertaisemmalla tavalla, esimerkiksi ”degrowth”-suuntautuneena (tähän liittyviä ajatuksia käsittelevää keskustelua varten lukijoita pyydetään tutustumaan tämän käsikirjan viimeiseen lukuun ”Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons”).

Jotkut mustat tutkijat, jotka eivät viittaa vertaistuotannon viitekehykseen, kyseenalaistavat myös tekno-utopistiset olettamukset, joita monet näistä jälkikapitalistisen tulevaisuuden kuvauksista kannattavat (Benjamin, 2019; Noble, 2018). Esimerkiksi teoksessa Race after Technology, Ruha Benjamin (2019) kritisoi naiivia oletusta tietokoneiden ja internetin saatavuudesta ratkaisuna eriarvoisuuteen. Lisäksi on kyseenalaista, ottavatko jälkikapitalististen tulevaisuuksien kehittelyt riittävästi huomioon yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon roolin nykyisessä kapitalistisessa taloudessa. Tämä rooli on itsessään keskustelun aihe: onko se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten koodinkehittäjien ilmaisesta työstä, asettanut FOSS- ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon johtavaan historialliseen kehitykseen, josta on esimerkkinä niin kutsutun jakamistalouden nousu (jossa lisääntyneen vapauden ja joustavuuden varjolla yksilöiden sosiaaliset oikeudet käytännössä poistetaan, koska Uber-kuskit ja muut ovat urakoitsijoita, joiden työolot ovat epävarmat, eivätkä työntekijöitä, jotka hyötyvät sosiaalisesta suojasta ja oikeuksista)? Tämä oli joka tapauksessa Kreissin ym. (2011) vertaistuotantoa koskevan kiihkeän kritiikin ydin, joka heidän mukaansa merkitsee askelta taaksepäin työntekijöiden oikeuksien kannalta. Selitämme tämän jakson loppuosassa, miksi kritiikki on vain osittain perusteltua, ja aloitamme vertaishankkeiden organisatorisesta rakenteesta. Sen jälkeen tarkastelemme prosessia, jossa vapaaehtoiseen osallistumiseen ja tehtävien itsevalintaan perustuva työsuhde on sulautunut kapitalistiseen talouteen.

4.2 Vertaistuotantoprojektien organisaatiorakenne

Itsehallinnan koukerot ovat olleet vertaistuotantoa koskevan tutkimuksen ensisijainen kohde (Arazy et al., 2019; Auray, 2005; Dafermos, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2009, 2014; Pentzold, 2018). Esimerkiksi Wikipediaa on kuvattu eri tavoin ”anarkistiseksi” (Reagle, 2005), ”demokraattiseksi” (Descy, 2006), ”polysentriseksi” (Mindel et al., 2018) ja ”meritokraattiseksi” (Bruns, 2008). Sitä on kutsuttu myös ”eri hallintojärjestelmien hybridiksi” (Holloway et al., 2007), ”itsehallinnolliseksi instituutioksi” (Spek et al., 2006), ”kollektiivisen hallinnon” muodoksi (Aaltonen & Lanzara, 2015), ”adhokratiaksi” (Konieczny, 2010) ja ”eettis-modulaariseksi organisaatioksi” (O’Neil, 2015). Historiallisesta näkökulmasta vertaistuotantohankkeita voidaan verrata itseohjautuviin organisaatioihin, kuten osuuskuntiin ja kibbutseihin. Niiden selkeimmät edeltäjät ovat kuitenkin aiemmin ”vapaaehtoisiksi yhdistyksiksi” ja ”kollektivistisiksi organisaatioiksi” kutsuttuja organisaatioita. Perinteisten yhteiskunnallisten instituutioiden sekä kolonialismin ja imperialismin hylkääminen johti 1960-luvulla globaalissa pohjoisessa vastakulttuuristen ryhmien nousuun, jotka nimenomaisesti hylkäsivät sen, mitä Max Weber kutsui ”perinteisiksi” ja ”laillis-rationaalisiksi” auktoriteettimuodoiksi (Weber, 1947). Yhteiskuntatieteellinen kiinnostus kommuuneja ja osuuskuntia kohtaan lisääntyi vastaavasti. Kollektiivisten organisaatioiden toimintaa analysoi Rothschild-Whitt (1979), joka määritteli ne vaihtoehtoisiksi instituutioiksi, jotka ”itsetietoisesti hylkäävät rationaalibyrokratian normit” (s. 509). Kollektivistiset organisaatiot ovat ryhmiä, joissa päätöksistä tulee auktoriteetteja siinä määrin, että kaikilla jäsenillä on oikeus täyteen ja tasavertaiseen osallistumiseen. Organisaatioissa ei ole vakiintuneita järjestyssääntöjä, virallisia esityksiä ja tarkistuksia tai äänestyksiä, vaan ”konsensusprosessi, jossa kaikki jäsenet osallistuvat ongelmien kollektiiviseen muotoiluun ja päätöksistä neuvottelemiseen” (s. 511-512).

Kun 1960-luvulla alettiin pyrkiä osallistavampiin aktivismin ja politiikan muotoihin (Kaufman, 1969), tunnustettiin sääntöjen välttämättömyys kollektivistisissa ryhmissä, jotta vältettäisiin se, mitä feministiaktivisti Jo Freeman (1972) kutsui ”strukturoimattomuuden tyranniaksi”: nimenomaisten sääntöjen puuttuminen helpottaa epävirallisten klikkien valtaa, sillä ne manipuloivat viestintää (hyväksymällä toveriensa ilmoitukset ja jättämällä muiden ilmoitukset huomiotta tai väheksymällä niitä) ja päätöksiä (neuvottelemalla salaa). Tämän huolenaiheen mukaisesti — miten yhteistyö vapaaehtoisten kesken voidaan järjestää demokraattisesti — tutkijat ovat tutkineet sääntöjen laatimista itseorganisoituvissa vertaishankkeissa (Auray, 2005; O’Mahony & Ferraro, 2007; ks. myös Karp et al., samassa julkaisussa; Pentzold, samassa julkaisussa). Kirjoittajat, jotka ovat tutkineet Debianin (Coleman, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2014) ja FreeBSD:n (Dafermos, 2012; Jørgensen, 2007) kaltaisten FOSS-yhteisöjen syntyä ja kehitystä, ovat keskittyneet ”seuraajuusongelmaan”, eli epävirallisen legitimiteettitavan kehitykseen, joka on järjestäytynyt karismaattisen perustajahahmon ympärille, virallisempaan ja demokraattisempaan muotoon.

Verkkokollektivistiset organisaatiot sisältävät tyypillisesti byrokraattisia mekanismeja, kuten arkistojen ylläpitämisen kaikista päätöksistä ja tarkat säännöt (O’Neil, 2009), jotka on nykyään yhä useammin virallistettu käytännesäännöiksi. Jotta byrokraattinen auktoriteettipohja saataisiin käyttöön yhteisömuodossa, jäsenten on suunniteltava demokraattisia mekanismeja, joilla tätä auktoriteettipohjaa voidaan rajoittaa (O’Mahony & Ferraro, 2007). Debianilla projektin johtajan valtaa on rajoitettu neljällä tavalla: johtajien on kuunneltava projektia, heillä on rajoitettu valta teknisissä asioissa, jäsenet voivat kutsua johtajat takaisin ja johtajien valtaa tasapainottaa teknisen komitean valta (ks. myös Zacchirolin haastattelu, samassa julkaisussa). Wikipedian toimittajista, jotka osoittavat halukkuutensa työskennellä yhteisen hyvän hyväksi, voi tulla ”ylläpitäjiä”, ”hallinnoijia” tai ”byrokraatteja”, ja he voivat siten käyttää eriasteista määräysvaltaa muihin osallistujiin nähden. Heidät voidaan korvata toisilla wikipedioitsijoilla: meritokratia sekä roolien ja henkilöiden erottaminen toisistaan ovat muita byrokraattisten järjestelmien keskeisiä piirteitä, toisin kuin karismaattinen ja perinteinen johtajuus (Weber, 1947). Erona perinteisiin byrokraattisiin järjestelmiin on se, että säännöt on tarkoitus tuottaa avoimesti ja demokraattisesti (O’Neil, 2009; Haider & Sundin, tämä teos). Wikipedia on siis sekä muodollinen byrokratia, jolla on jäsennelty sääntö- ja roolijärjestelmä, että ”neuvoa-antava byrokratia”, sillä päätökset tehdään ”konsensuksella, johon osallistuminen on yleistä ja tasavertaista, ja ajan mittaan huolehditaan keskinäisen ymmärryksen ja yhteisymmärryksen luomisesta” (Joyce, Pike, & Butler, 2013).

Yhteenvetona voidaan todeta, että vertaistuotannossa suojaa väärinkäytöksiltä tarjoaa yhteisö eikä niinkään valtion tukemat sopimukset, joten oikeussuojamenettelyt voivat olla epävakaita; siitä huolimatta Kreissin ja muiden (2011) arvio siitä, että vertaisorganisaatiot eivät tarjoa suojaa epäoikeudenmukaiselta vallankäytöltä, on virheellinen. On edelleen totta, että (esimerkiksi) GPL:n tarjoama oikeussuoja koskee työn tulosta, ei työntekijöitä itseään. Vertaisjärjestöt eivät ole oikeudellisesti vastuussa osallistujien hyvinvoinnista, joten ne eivät tarjoa samanlaista tukea kuin viralliset byrokratiat (O’Neil, 2015).

Miten nykyiset kollektivistiset organisaatiot sopivat laajempaan poliittiseen talouteen? Taulukossa 1.1 kartoitetaan nykyaikaisia työn kokoonpanoja niiden ulkoisen tai sisäisen logiikan mukaan (pystyakseli) ja sen mukaan, missä määrin työntekijät voivat hallita työtään (vaaka-akseli).

Organisaatiot, joissa työntekijät myyvät työvoimaansa palkkaa vastaan ja joissa päätöksenteko on rajallisella johdolla, sijoittuvat kvadranttiin A. Toisin kuin kapitalististen keskitettyjen yritysten työntekijöillä, itsenäisillä työntekijöillä, kuten kvadranttiin C kuuluvilla epävirallisilla kauppiasverkostoilla, on paljon suurempi liikkumavara sen suhteen, haluavatko he työskennellä tietyssä työssä. Kvadrantit B ja D käsittävät yhteisölliset työmuodot. Kotityön yhteisöllinen arvostus ja itsensä toteuttaminen ovat vähäisempiä kuin vapaaehtoisten/kollektiivisten yhdistysten osallistujien saama arvostus ja itsensä toteuttaminen, mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Marxilainen feministitutkija Kylie Jarrett (2016) vertaa perinteisten kotiäitien affektiivista tai lisääntymistyötä ja digitaalisten alustojen avustajien tekemää palkatonta työtä toisiinsa. Mutta siinä missä D-kvadrantin työntekijät voivat valvoa tuotantoaan, B-kvadrantin työntekijät, jotka tekevät vapaasti kulutustyötä (tai sen vuorovaikutteisempia muunnelmia ”prosumption” ja ”co-creation”), joutuvat hyväksymään sen, että heidän panoksensa tuotekehitykseen tai verkostoituneeseen viestintään on riippuvainen ulkopuolisen viranomaisen hyväksynnästä tai paheksunnasta, eikä heillä ole mahdollisuutta hakea muutosta: tätä eroa ei ehkä tuoda riittävästi esiin Jarrettin (2016) muutoin mainiossa kirjassaan, jossa FOSS-työ ja esimerkiksi Facebookin käyttäjien työ rinnastetaan.

Taulukko 1.1 Typologia organisaation hallinnosta ja logiikasta
Kapitalistinen logiikka (”vieraantunut” työvoima)Eettinen logiikka (”yhteisöllinen” työvoima)
Keskitetty hallintoA
yksityiset yritykset, julkishallinto, kolmas sektori		B
kulutustyö, yhteisluominen, prosumption
Modulaarinen hallintoC
riippumattomat työntekijät, freelancerit, toimeksisaajat 		D
kotityö, voluntaariset/kollektivistiset organisaatiot

Lähde: O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12): 1627–1647. 2015 SAGE Publications.

Sen sijaan eettisten vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden ylläpitäjien on huolehdittava siitä, etteivät he suututa osallistujia, jotka saattavat paitsi äänestää jaloillaan ja poistua hankkeiden, myös käyttää kaikki tuotetut resurssit ja näin ollen monistaa ja ”haarukoida” hanketta toiseen suuntaan. Toimijat voivat siirtyä kvadrantista toiseen: harrastajat voivat menestyä ja kasvaa suuriksi keskitetyiksi yrityksiksi (D=>C=>A), kuten tietokoneiden käyttöjärjestelmien tai hakukoneiden kehittäjät. Kotimainen työvoima voidaan ulkoistaa (D=>A/C); yritykset voivat yrittää tarttua kuluttajien (B=>A) tai kollektivististen organisaatioiden (D=>A) energiaan ja luovuuteen edistääkseen innovointia ja alentaakseen kustannuksia.

4.3 Kuinka kapitalismi valtaa vertaistuotantoa: Case vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot

Varhaisissa kriittisissä tulkinnoissa kalifornialaisesta internetkulttuurista (Barbrook & Cameron, 1996), verkkoyhteisöistä (Terranova, 2000) ja tietokonehakkeroinnista (Wark, 2004) pidettiin itsestään selvänä, että kapitalistiset intressit pyrkivät kaappaamaan autonomisen verkkotyön, vaikka nämä kuvaukset kirjoitettiin pääasiassa silloin, kun tämä aluevaltaus oli mielenkiintoinen uutuus eikä niinkään keskeinen osa IT-yritysten liiketoimintamallia, kuten nykyään. Mutta miten vertaistuottajayhteisöjen integroituminen yritysten ”ekosysteemeihin” tapahtui?

Boltanski ja Chiapello (2005) väittivät jo vuonna 1999 julkaistussa kirjassaan ”kapitalismin uudesta hengestä”, että kapitalismi käyttää kritiikkiä nuorentaakseen itseään ja integroimalla 1960-luvun vastakulttuurin kritiikin perinteitä, tylsyyttä ja hierarkiaa kohtaan. Tämä auttoi oikeuttamaan pääoman vapauttamisen, hyvinvointivaltion vastaisen ideologian käyttöönoton, valtion heikentämisen ja järjestäytyneen työn murentamisen korostamalla henkilökohtaista vapautumista riistoa lievittävän sosiaalisen emansipaation sijaan. Näihin oivalluksiin Fisher (2010) lisäsi teknologisen diskurssin legitimoivan funktion, jossa hakkerit ovat keskeinen tuotantovoima. Vastaavasti Barronille (2013) FOSS on esimerkki ”kapitalismin uuden hengen” erityisen puhtaasta muodosta: postfordistisesta kasautumisjärjestelmästä, joka on järjestetty lean-yritysten ympärille, jotka toimivat verkostoina, joissa on lukuisia osallistujia, jotka organisoivat työn tiimeinä tai projekteina, jotka pyrkivät asiakastyytyväisyyteen ja jotka johtajiensa näkemyksen ansiosta mobilisoivat yleisesti työntekijät.

Artikkelissa, jossa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten yritykset ja poliittiset toimijat omaksuvat, muokkaavat ja käyttävät uudelleen hakkerikäytäntöjä ja -innovaatioita, Delfanti ja Söderberg (2018) toistavat käsityksen, jonka mukaan omaksutut kritiikit toimivat kapitalismin legitimoimiseksi, ja esittävät, että hakkerointia itsessään hakkeroidaan, sillä ”ajatuksesta, että puuhastelu tarjoaa keinon kumota valtaapitävien agendat, on tullut nykykapitalismin perustavanlaatuinen myytti” (s. 461). Uudelleenkäyttöönoton lisäksi tekniset innovaatiot, kuten modulaarinen tuotanto ja hajautetut mesh-verkot ja hakujärjestelmät, ovat nyt ”integroituneet kapitalismin materiaaliseen infrastruktuuriin” (s. 476), ja niihin liittyy epäluottamus vakiintuneita toimijoita kohtaan eli ”häiriötekijät”.

Christopher Keltyn (2008) vaikutusvaltainen määritelmä FOSS-hankkeista ”rekursiivisina” on avainasemassa, kun halutaan ymmärtää, miten yksityistämistä vastustavana voimana pidetty hanke on integroitu hallitseviin pääomapiireihin. Hakkereiden poliittiset näkemykset eroavat toisistaan suuresti, mutta he kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että omistusoikeudelliset ohjelmistot ja immateriaalioikeudet sekä valvonta ja sensuuri on torjuttava. Tämä johtuu siitä, että tällainen vastustus muodostaa tekno-oikeudelliset edellytykset sille, että hakkeriyleisö voi olla olemassa sellaisenaan: ”Rekursiivisella politiikalla” pyritään vahvistamaan ja kasvattamaan tämän yleisön selviytymisen aineellisia edellytyksiä. Sen sijaan feminismin ja työntekijöiden oikeuksien kaltaiset kysymykset eivät ole ”rekursiivisia” siinä mielessä, että hakkerit ”kokevat ne irrallisiksi siitä, mikä heille todella merkitsee eniten, eli tietokoneet ja internetin vapaus” (Delfanti & Söderberg, 2018, s. 463). Tämä oli avain FOSS:n häiritsevän potentiaalin taltuttamiseen: yritysten oli vain hyväksyttävä hakkerien keskeinen vaatimus (koodin saatavuuden tarjoaminen ”avointen” lisenssien avulla), jotta osallistujat voisivat jatkossakin auttaa ympäristöjään kukoistamaan. Itsensä toteuttamisen eettinen logiikka ja keskittyminen tekniseen huippuosaamiseen tekivät loput, sillä ne saivat projektit hyväksymään minkä tahansa pätevän panoksen (riippumatta siitä, onko se peräisin kaupallisesta vai yhteisöllisestä ympäristöstä) ja välttämään keskustelua toimeentuloon liittyvistä kysymyksistä (”kenellä on varaa osallistua?”), sillä tällaiset keskustelut vaikeuttavat käsitystä, jonka mukaan panokset arvioidaan yksinomaan ansioiden perusteella.

Integroidussa yritys-hankkeen talousmallissa nousee esiin kysymys hankkeiden kestävyydestä. Kuten Nadia Eghbal totesi Roads and Bridges -raportissaan: ”digitaaliseen infrastruktuuriin liittyy pohjimmiltaan vapaamatkustajaongelma” (2016, s. 106). Tämä jännite oli havaittu FOSS-kehityksen alusta lähtien, jolloin yritysten kuvattiin keräävän satoa vapaaehtoisten kehittäjien altruismista (Haruvy et al., 2003), mikä johti altruististen yksilöiden ja itsekkäiden yritysten väliseen suhteeseen (Bonaccorsi & Rossi, 2004). Se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten ilmaisesta työvoimasta, asettaa FOSS:n ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon tähtäävään historialliseen kehitykseen, josta kotityö on esimerkkinä. Tähän suuntaan siirtyy Kylie Jarrett (2016, 2019), joka aiempien feminististen kritiikkien (Dalla Costa & James, 1972) mukaisesti väittää, että palkaton kotityö on ratkaisevan tärkeää kapitalistisen tuotannon ja uusintamisen kannalta. Tuotanto- ja lisääntymistyön välinen kahtiajako tekee olennaiset työn muodot näkymättömiksi.

Lund ja Zukerfeld (2020) esittävät, että heidän mukaansa ”suljetusta mallista” saatava voitto pyrkii nostamaan tuotosten hintaa, kun taas ”avoimuusmallista” saatava voitto pyrkii laskemaan panosten hintaa mahdollisimman paljon. Tekijänoikeuksiin perustuvissa tuotantoprosesseissa hyödynnetään työaikana tapahtuvaa tuottavaa toimintaa, kun taas ”avoimuudesta saatava voitto perustuu suuremmassa määrin vapaa-aikana tapahtuvan tuottavan toiminnan hyödyntämiseen” (Lund & Zukerfeld, 2020, s. 23). Näille kirjoittajille FOSS-tietokannan omaksuminen yrityksissä on osa nousevaa ”avoimuusideologiaa”, joka edustaa siirtymistä ”voittoa suljetuista tiloista” -mallista (joka perustuu yksilöiden, omaisuuden ja poissulkemisen retoriikkaan) ”voittoa avoimuudesta” -malliin, jossa ylistetään yhteisöjen, osallisuuden ja vapauden hyveitä: ohjelmistojen vertaistuotanto avasi tien sille, että kaupalliset intressit voivat kaapata vapaan työn kokonaan. Tätä helpotti algoritmien käyttöönotto, jonka avulla sosiaalisen median alustat voivat poimia arvokasta käyttäytymistietoa osallistujien ”digitaalisesta työstä” eli työstä, jota ei pidetä työnä (Frayssé & O’Neil, 2015). Konkreettinen esimerkki prosessista, jossa yhteisvauraus muuttuu hyödykkeeksi, voidaan nähdä Schöpfin (2015) ”sohvan tuotteistamiseksi” kutsuman prosessin kautta: yhteisöpainotteinen Couchsurfing-alusta, joka mahdollisti yksityisten kotitalouksien muuttamisen jaettaviksi yhteiskäyttöön, houkutteli pääomasijoittajilta rahoitusta vuonna 2011 ja alkoi sittemmin kerätä ja myydä tietoja käyttäjiensä toiminnasta.

Tästä pääsemmekin takaisin Kreissin ym. (2011) esittämään kritiikkiin: vertaistuotanto on lopulta pelkkää ultrahyödyntämistä. Käsitystä siitä, että palkattomia osallistujia välttämättä aina käytetään hyväksi, olisi kuitenkin arvioitava uudelleen. Red Hatin Fedora-projektissa yhdistetään palkattua ja vapaaehtoista työvoimaa, ja sen liiketoimintamalli on mahdollinen vain siksi, että tuotteita luodaan paljon halvemmalla kuin täysin palkatun työvoiman avulla. Onko tämä hyväksikäyttöä? Red Hatin kaltaiset yritykset eivät ryövää FOSS-koodia, joka on kaikkien saatavilla. Benjamin J. Birkinbine (2020) esittää ”sisällyttämisen” käsitettä ”sulkemisen” sijaan, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että yhteiseen resurssiin kohdistetaan suurempi poissuljettavuus. Sen sijaan ”yritykset ovat kehittäneet ainutlaatuisia tapoja muuttaa yhteisöpohjaisen vertaistuotannon tuotteet ja prosessit kaupallisiksi tarjouksiksi asettamatta rajoituksia” (Birkinbine, 2020, s. 24) yhteisön pääsylle yhteisiin resursseihinsa. Kuten Sébastien Broca (2013) huomauttaa, tämä on aivan erilainen kuin proletaarien tilanne, jotka ovat riistäneet työnsä hedelmät. Täällä vaihto näyttää olevan molemminpuolisesti kannattavaa, vaikka vaihdettavat hyödykkeet — taloudelliset voitot yrityksille, itsensä toteuttaminen kehittäjille — ovat erilaisia. Voidaan jopa väittää, että Red Hat luo ympäristön, jossa kehittäjät voivat leikkiä intohimoisesti (Lessig, 2008).

Vertaistuotantohankkeet syntyvät niin sanotulla harrastusalueella, jolle on ominaista kaksi toisiinsa liittyvää piirrettä: toisin kuin palkkatyössä, aktiiviset käyttäjät — eivät vain toimitusjohtajat ja johtajat — voivat ottaa konkreettista strategista ja operatiivista määräysvaltaa hankkeissa, mutta nämä hankkeet eivät anna osallistujille mahdollisuutta ansaita elantoa vapaaehtoistyöstä. Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat tietenkin FOSS-projektit, joissa kehittäjien katsottiin joko pystyvän muuttamaan yhteisöissä hankitun kulttuurisen pääoman taloudelliseksi pääomaksi työsuhteen muodossa (Lerner & Tirole, 2002) tai — kun yritykset ovat ottaneet FOSS-ohjelmistot käyttöön — heidät on yksinkertaisesti palkattu tuottamaan vapaaehtoisten ohella yrityskohtaisia vapaita ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja. Se, että yritykset maksavat FOSS-hankkeiden kehittäjien palkkoja, todettiin alun perin huomattavaksi (González-Barahona & Robles, 2013; Mansell & Berdou, 2010; Riehle et al., 2014), kun taas FOSS:n integroitumista hallitseviin teollisuuspiireihin tukkuhintaan, osittain palkkatyön kautta, pidetään nykyään täydellisenä (Eghbal, 2016; O’Neil et al., 2020a, 2020b).

Tämän kollektiivisen kehityksen hybridius (osa ihmisistä on palkattuja, osa vapaaehtoisia) on synnyttänyt uusia institutionaalisia muotoja. Organisaatiodynamiikkaa koskevat tutkimukset viittaavat siihen, että yritykset ja FOSS-hankkeet organisoituvat erilaisten institutionaalisten periaatteiden (tai ”logiikoiden”) ympärille: kaupalliset logiikat yrityksille, yhteisölliset logiikat hankkeille (O’Neil et al., 2020a). Jotta nämä organisaatiot voisivat tehdä yhteistyötä, tarvitaan diskursiivista legitimointia ja konkreettisia käytännön järjestelyjä. Debian-projektiin osallistujille tehdyssä verkkokyselyssä ja Debian-kehittäjien haastatteluissa havaittiin, että lisensseihin keskittyvän, 2000-luvun alusta lähtien voimassa olleen legitimoinnin ensimmäisen vaiheen tavoitteena oli poistaa ero yrityksissä ja projekteissa tehtävän työn välillä. Sitä vastoin palkkatyöhön keskittyvä legitimoinnin toinen vaihe esitti ajatuksen, että kehittäjille pitäisi maksaa palkkaa Debianissa tehdystä työstä. Toinen havainto oli, että yritykset pyrkivät yhä useammin konfiguroimaan ohjelmistoja keräämään analytiikkaa tilastojen muodossa siitä, mitä painikkeita käyttäjät painavat ja mitä tuoteominaisuuksia käytetään, mikä saattaa rikkoa FOSS:n yksityisyydensuojan periaatteita ja luoda pohjan tuleville konflikteille ja haarautumisille (O’Neil et al., 2020a).

Yrityksen ja projektin välisen integroidun koodinkehitysekosysteemin yleistyminen johtuu osittain GitHub-tietovaraston käytön yleistymisestä, vaikka jotkut projektit ovat aina olleet haluttomia käyttämään GitHubia sen omistusoikeudellisen aseman vuoksi. Tämä integroituminen näkyy tietotekniikkajättien liiketoimintakäytännöissä ja loppukäyttäjäyritysten – ei pelkästään tietotekniikkayritysten – lisääntyvässä taipumuksessa perustaa avoimen lähdekoodin toimistoja (Open Source Offices, OSPO), jotka toimivat avoimen lähdekoodin puolestapuhujina yrityksessä ja yrityksen yhteyshenkilöinä koodia tuottaviin avoimen lähdekoodin ”yhteisöihin” (O’Neil et al., 2020c).

5. The Handbook of Peer Production tavoittelee inklusiivisuutta ja poliittisuutta

Kuten kaikki muutkin arvokkaat akateemiset käsikirjat, tämäkin teos pyrkii kartoittamaan tietyn toiminta-alueen tutkimuksen nykytilaa, kartoittamaan alkuperää, ilmenemismuotoja, saavutuksia ja ristiriitoja sekä kokoamaan yhteen asiantuntevia ja intohimoisia kirjoittajia. Lisäksi lähestymistapamme on tarkoituksellisesti osallistava ja poliittinen.

Kun sanomme, että toivomme tämän käsikirjan olevan ”osallistava”, tarkoitamme, että yhteisöllisyyteen perustuva ja vertaistuotantoon suuntautunut lähestymistapa kaikenlaisten tietohyödykkeiden tuottamiseen ja levittämiseen, joka poikkeaa olennaisesti individualistisista malleista, kaikkien kilpailusta kaikkia vastaan, tapahtuu aikakaudella, jolloin käytössä on lukemattomia kollektiivisen digitaalisen työn organisoinnin ja hyödyntämisen muotoja. Tämän vuoksi on tarpeen määritellä tämän vaihtoehtoisen yhteistyö- ja hallintomallin keskeiset elementit, kuten yhteistyö ja luottamus, tuotannon avoimuus, kollektiivinen demokraattinen päätöksenteko ja vastaavat. Mielestämme on kuitenkin myös järkevää kartoittaa aloja, joilla joitakin, joskaan ei ehkä kaikkia, näistä periaatteista on omaksuttu. Vertaistuotannon tekeminen ”osallistavaksi” tarkoittaa siis sitä, että verkko heitetään laajemmalle ja siihen sisällytetään kattava valikoima samankaltaisia pyrkimyksiä. Näin ollen käsikirjassa seurataan vertaistuotannon vastakaikua useilla eri aloilla ja monista eri näkökulmista.

Kun sanomme, että käsikirja on ”poliittinen”, tarkoitamme, että luvuissa tutkitaan ja löydetään uusia mahdollisuuksia poliittiseen toimintaan ajattelemalla uudelleen sellaisia käsitteitä kuin joukkoistaminen, tekeminen, urbaanit yhteisöt ja kumppanivaltio tai käsitteellistämällä autonomisen tuotannon ristiriitoja. Joskin eri muodoissaan, kaikkia lukuja yhdistää huoli siitä, miten vertaistuotanto kietoutuu poliittisiin kysymyksiin, kuten hierarkkiseen valtaan, kapitalismiin, sukupuoleen ja rotuun. Kehystämällä vertaistuotantoa ”poliittiseksi” tämä käsikirja tarjoaa mahdollisuuden tutkia kriittisesti oletuksia ja ristiriitoja, joihin yhteisöpohjainen ja -suuntautunut vertaistuotanto perustuu, sekä ristiriitoja, jotka sitä elävöittävät; lisäksi se pyrkii siirtymään kritiikin ohi kohti praksista.

The Handbook of Peer Production on jaettu kuuteen osaan. Osa I on lyhin, sillä se koostuu tästä luvusta, jossa me (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) esittelemme tilanteen. Osassa II (luvut 2-6) hahmotellaan keskeiset käsitteet, jotka auttavat ymmärtämään vertaistuotantoa: Vasilis Kostakis palaa kuuluisaan Michel Bauwensin artikkeliin ja määrittelee vertaistuotantohankkeiden ja -ekosysteemien keskeiset elementit eli kieliopin. Benjamin J. Birkinbine määrittelee vertaistuotannon poliittisen talouden, Christian Pentzold hahmottelee vertaistuotannon sosiaalisia normeja ja sääntöjä ja Michael Stevenson käsittelee vertaistuotannon kulttuureja. Päätämme tämän osan tämän teoksen ainoaan uusintapainokseen, Yochai Benklerin ja Helen Nissenbaumin vuonna 2006 julkaistuun artikkeliin Yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta ja hyveestä.

III osassa (luvut 7-11) määritellään vertaistuotannon edellytykset: George Dafermos määrittelee vertaistuotannon profeetat ja puolestapuhujat ja Margie Borschke tutkii hyveellisyyttä, tehokkuutta ja jakamistaloutta. Seuraavaksi Mélanie Dulong de Rosnay analysoi avoimuutta ja lisensointia, ja Sebastian Spaeth ja Sven Niederhöfer keskittyvät käyttäjien motivaatioon vertaistuotannossa. Päätämme tämän osan hankkeiden hallinnan ja laajuuden välistä suhdetta käsittelevään analyysiin Governing for Growth in Scope: Cultivating a Dynamic Understanding of How Peer Production Collectives Evolve, jonka ovat kirjoittaneet Rebecca Karp, Amisha Miller ja Siobhán O’Mahony.

Osassa IV (luvut 12-20) esitellään vertaistuotantokäytäntöjä, kuten Stéphane Couturen kirjoittama Free and Open Source Software, Jutta Haiderin ja Olof Sundinin kirjoittama Wikipedia & Wikis, Collective Cartography: Drones, Countermapping, and Technological Power, jonka on kirjoittanut Adam Fish, ja Peer Learning, jonka ovat kirjoittaneet Panayotis Antoniadis ja Alekos Pantazis. Morgan Meyer analysoi Biohackingia, Yana Boeva ja Peter Troxler esittelevät Makersia ja Pablo Velasco Gonzáles ja Nate Tkacz arvioivat kriittisesti Blockchainia eli vertaistuotantoa ilman takuita. Lopuksi Gwen Shaffer jäljittää yhteisön langattomien verkkojen historiaa ja Nicholas Anastasopoulos Commoning the Urban.

Osassa V (luvut 21-27) kartoitetaan alueita, joilla vertaistuotannon käytännöt ja hankkeet joutuvat konfliktiin sisäisten ja ulkoisten valtarakenteiden kanssa. Mathieu O’Neil ja Sébastien Broca käsittelevät vertaistuotantoa ja sosiaalista muutosta ja Stefania Milan vertaistuotantoa ja kollektiivista toimintaa. Sophie Toupin käsittelee feminististä vertaistuotantoa ja Maitrayee Deka postkoloniaalista vertaistuotantoa. Francesca Musiani arvioi vertaissuunnittelun puutteita, kun taas Kat Braybrooke ja Adrian Smith tutkivat Makerspaces- ja vertaistuotantoa: Mahdollisuuksien, jännitteiden, jälkiautomaation vai vapautumisen tilat? Päätämme tämän osion Alex Pazaitisin ja Wolfgang Drechslerin vertaistuotanto ja valtioteoria -tekstiin Envisioning a Cooperative Partner State.

Luettuaan tämän luettelon kirjoittajista ja luvuista luotamme siihen, että lukijamme ovat kanssamme samaa mieltä siitä, että vertaistuotannon käsikirja on onnistunut ottamaan huomioon vertaistuotannon historian, pyrkimysten, teorioiden ja ristiriitojen monimuotoisuuden. Mutta kun käsitellään tätä aihetta, jonka keskiössä ovat tee-se-itse-arvot, kuten yksilön voimaantuminen, yhteistyö tasavertaisten kesken sekä sitoutuminen ja osallistuminen, tämä ei riitä. Olisi mahdotonta kirjoittaa kattavaa teosta vertaistuotannosta ja olla vaikuttamatta siihen jollakin tavalla. Meidän on mentävä pidemmälle ja yhdistettävä vertaistuotanto edistykselliseen yhteiskunnalliseen ohjelmaan.

VI osassa (luvut 28-30) määritelläänkin muunnokset, jotka edistävät vertaistuotantoa. Making a Case for Peer Production -artikkelissa esitellään haastatteluja, joissa haastateltavina ovat Peter Bloom (Rhizomatica), Mariam Mecky (HarassMap), Ory Okolloh (Ushahidi), Abraham Taherivand (Wikimedia) ja Stefano Zacchiroli (Debian). Artikkelissa What’s Next? Peer Production Studies? hahmottelemme (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) lupaavia uusia tutkimusvaihtoehtoja, jotka koskevat vertaistuotannon vaikutusta tuotannon tehokkuuteen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Pohdimme myös sitä, sopiiko käsikirja ”vertaistuotannon tutkimuksen” alaan, mikä välttämättä edellyttää lyhyttä keskustelua akateemisen julkaisemisen poliittisesta taloudesta. Viimeisessä luvussa Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons sijoitetaan vertaistuotannon osallistavat ja demokraattiset ominaisuudet laajempaan kontekstiin nykyisten poliittisten, terveydellisten ja ekologisten kriisien yhteydessä ja hahmottelee strategisia periaatteita ja poliittisia ehdotuksia, joilla pyritään lisäämään kestävyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

Ensimmäisen vertaistuotannon käsikirjan laatiminen on ollut etuoikeus. Toivomme, että siitä on hyötyä.

Alaviitteet

  1. Yhteisöpohjaisen vertaistuotannon syntyminen 1990-luvun lopulla on seurausta päällekkäisistä historiallisista, sosiaalisista, taloudellisista ja teknologisista tekijöistä, joita ovat muun muassa seuraavat:

    (a) Elinor Ostromin määrittelemä yhteisten resurssien perinteinen itsehallinta. Suurin osa Ostromin työstä koski rajallisia luonnonvaroja (kuten joen kalakantoja), joita paikallinen yhteisö hallinnoi. Tällaiset kilpailevat resurssit herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden pitkäaikaiseen säilyttämiseen; sen sijaan digitaaliset yhteisöt herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden tuottamiseen ja rikastuttamiseen (Coriat, 2011);

    b) käsitys, jonka mukaan tiedon jakaminen vapaasti, universalismin, epäitsekkyyden, organisoidun skeptisyyden ja kommunismin (myöhemmin muutettu kommunalismiksi) ohella ovat tieteen perustana: ”Tieteellisen eetoksen kommunismi”, kirjoitti Robert Merton, ‘on ristiriidassa sen kanssa, että teknologia määritellään ’yksityisomaisuudeksi’ kapitalistisessa taloudessa” (1942: 275);

    (c) vertaisarvioinnin periaate, jonka mukaan oikeellisuus tulee todennäköisemmin esiin, jos väite tai elegantti ratkaisu tekniseen ongelmaan (eli ”hakkerointi”) alistetaan saman pätevyyden omaavien kollegojen yhteisön tarkasteluun;

    (d) ainutlaatuisen ristiriitainen historiallinen hetki, jolloin Internet luotiin (1960-luvun loppu): Kylmän sodan aikainen uhka kahden supervallan välisestä ydinkonfliktista johti siihen, että Yhdysvaltain armeija pyysi hajautettua verkkoa, jossa digitaaliset paketit voisivat itsenäisesti kiertää tuhoutuneita solmuja, joten tiedustelu ja valvonta sijaitsivat reuna-alueilla, joissa paketit puretaan ja kootaan uudelleen, eikä keskitetyssä keskuksessa kuten perinteisessä puhelinkeskuksessa (Baran, 1964); Tämä oli myös vastakulttuurin huippuaikaa, jolloin se suhtautui epäluuloisesti perinteisiin auktoriteetteihin ja painotti henkilökohtaista vapautumista. Tämä usko kehittyi myöhemmin erilaisiksi haaroiksi, joista yksi oli ajatus, että henkilökohtaiset tietokoneet edustivat keinoja vapaan viestinnän ja uudenlaisten virtuaaliyhteisöjen luomiseen (Turner, 2006). Internetin tekniset protokollat perustettiin Internet Engineering Task Forcen kaltaisissa organisaatioissa; IETF:n ”hakkerit” olivat vastakulttuurin vaikutteita saaneita tietokoneinsinöörejä ja opiskelijoita, jotka vastustivat hierarkiaa. IETF otti käyttöön ei-autoritaarisen menetelmän, jolla ehdotettiin parannuksia Internet-protokolliin: RFC:t (request for comments) julkaistiin sähköisesti, joten innovaatiot eivät perustuneet auktoriteettien määräämiseen vaan vertaisyhteisöön vetoamiseen (O’Neil, 2009). IETF:n perustamisajatus oli, että auktoriteetin oikeutettu perusta oli itsenäinen tekninen huippuosaaminen: ”Hylkäämme kuninkaat, presidentit ja äänestykset. Uskomme karkeaan konsensukseen ja toimivaan koodiin”, sanoi Internetin pioneeri David Clark (Hoffman & Harris, 2009);

    (e) UNIX-tietokonejärjestelmä, jonka pohjalta Minix ja myöhemmin Linux mallinnettiin, on modulaarinen, mikä tarkoittaa, että kunhan yhteisiä protokollia noudatetaan, uusia komponentteja voidaan lisätä itsenäisesti; yleisemmällä tasolla Internet ja Web ovat klassisia esimerkkejä ”kombinatorisesta inno-vaatiosta” (Varian, 2010);

    (f) Henkilökohtaisten tietokoneiden yleistyminen kulutustavaroiksi ja sen myötä lisääntyneet omistusoikeudet ohjelmistojen ympärillä 1980-luvulla saivat MIT:n tietojenkäsittelytieteilijän Richard Stallmanin julistamaan, että hän ”kokoaisi riittävän määrän vapaita ohjelmistoja, jotta voisin tulla toimeen ilman mitään ohjelmistoja, jotka eivät ole vapaita” (Stallman, 1985), ja perustamaan GNU-käyttöjärjestelmän, General Public License -lisenssin eli ”copyleftin” ja Free Software Foundationin. Vaikka Stallmanin jatkuva puolustaminen oikeuden puolesta päästä vapaasti käsiksi koodiin ja muokata sitä parantaakseen sitä on osoittautunut inspiraatioksi monille, hän osoitti vuonna 2019 valitettavasti valitettavaa tunteettomuutta seksismiä kohtaan (Musil, 2019);

    (g) Internetin yleistyminen 1990-luvun alussa helpotti tietokonekoodin nopeaa maailmanlaajuista levittämistä (postitse lähetettävien levykkeiden vaihtamisen sijasta), mikä johti Linuxin ja 2000-luvulla kirjoitettavan Internetin (”Web 2.0”), kuten wikien, verkkopäiväkirjojen ja sosiaalisten verkostojen, syntyyn.

  2. https://guifi.net/

  3. https://berlin.freifunk.net/

  4. https://briarproject.org/

  5. www.memoryoftheworld.org/

  6. https://libgen.is/

  7. https://monoskop.org/Monoskop

  8. https://preciousplastic.com/


Lähteet

Aaltonen, A., & Lanzara, G. F. (2015). Building governance capability in online social production: Insights from Wikipedia. Organization Studies, 36(12), 1649–1673.

Alderman, J. (2001). Sonic boom: Napster, mp3, and the new pioneers of music. New York, NY: Basic Books.

Arazy, O., Lifshitz‐Assaf, H., & Balila, A. (2019). Neither a bazaar nor a cathedral: The interplay between structure and agency in Wikipedia’s role system. Journal of the Association for Information Science and Technology, 70(1), 3–15.

Auray, N. (2005). Le sens du juste dans un noyau d’experts: Debian et le puritanisme civique. In B. Conein, F. Massit‐Folléa, & S. Proulx (Eds), Internet, une utopie limitée: Nouvelles régulations, nouvelles solidarités (pp. 71–94). Laval, QC: Presses de l’Université Laval.

Baran, P. (1964). On distributed communication. Santa Monica, CA: Rand.

Barbrook, R., & Cameron, A. (1996). The Californian ideology. Science as Culture, 6(1), 44–72.

Barron, A. (2013). Free software production as critical social practice. Economy and Society, 42(4), 597–625.

Bastani, A. (2018). Fully automated luxury communism: A manifesto. New York, NY: Verso.

Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: University of Westminster Press.

Benjamin, R. (2019). Race after technology: Abolitionist tools for the new Jim Code. Cambridge: Polity.

Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or, Linux and “The nature of the firm.” The Yale Law Journal, 112(3), 369–446. kts. /yochai-benkler-coasen-pingviini-eli-linux-ja-yrityksen-luonne/

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Birkinbine, B. (2020). Incorporating the digital commons. Corporate involvement in free and open source software. London: University of Westminster Press.

Bollier, D., & Helfrich, S. (2019). Free, fair, and alive: The insurgent power of the commons. Gabriola Island, BC: New Society.

Boltanski, L., Chiapello, E., & Elliott, G. (trans.) (2005). The new spirit of capitalism. London: Verso.

Bonaccorsi, A., & Rossi, C. (2004). Altruistic individuals, selfish firms? The structure of motivation in open source software. First Monday 9 (1). https://doi.org/10.5210/fm.v9i1.1113

Bowker, G., Baker, K., Millerand, F., & Ribes, D. (2010). Toward information infrastructure studies: Ways of knowing in a networked environment. teoksessa J. Hunsinger et al. (Eds.), International handbook of internet research (pp. 97–117). Dordrecht: Springer.

Broca, S. (2013). Utopie du logiciel libre: du bricolage informatique à la réinvention sociale. Lyon: Le passager clandestin.

Burrell, J. (2012). Invisible users: Youth in the Internet cafés of urban Ghana (Acting with technology). Cambridge, MA: MIT Press.

Bruns, A. (2008). Blogs, Wikipedia, Second Life, and beyond: From production to produsage. New York, NY: Peter Lang.

Cohen, J. (2019). Between truth and power: The legal constructions of informational capitalism. New York, NY: Oxford University Press.

Coleman, E. (2012). Coding freedom: The ethics and aesthetics of hacking. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Coriat, B. (2011). From Natural‐Resource Commons to Knowledge Commons: Common Traits and Differences, LEM Papers Series 2011/16, Laboratory of Economics and Management (LEM), Sant’ Anna School of Advanced Studies, Pisa, Italy.

Dafermos, G. (2012). Authority in peer production: The emergence of governance in the FreeBSD project. Journal of Peer Production, 1, 1–22. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue-1/peer-reviewed-papers/

Dalla Costa, M., & James, S. (1972). The power of women and the subversion of the community. Bristol: Falling Wall Press.

De Angelis, M., & Harvie, D. (2014). The commons. Teoksessa M. Parker, G. Cheney, V. Fournier, & C. Land (Eds.), The Routledge companion to alternative organizations (pp. 280–294). Abingdon: Routledge.

Delfanti, A., & Söderberg, J. (2018). Repurposing the hacker: Three cycles of recuperation in the evolution of hacking and capitalism. Ephemera, 18(3), 457–476.

Descy, D. (2006). The wiki: True web democracy, TechTrends, 50(1), 4–5.

Eghbal, N. (2016). Roads and bridges: The unseen labor behind our digital infrastructure. New York, NY: Ford Foundation.

Euler, J. (2016). Commons‐creating society: On the radical German commons discourse. Review of Radical Political Economics, 48(1), 93–110.

Fisher, E. (2010). Contemporary technology discourse and the legitimation of capitalism. European Journal of Social Theory, 13, 229–252.

Frayssé, O., & O’Neil, M. (2015). Hacked in the USA: Prosumption in the digital age. In M. Frayssé & M. O’Neil (Eds.), Digital labour and prosumer capitalism (pp. 1–20). Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Freeman, J. (1972). The tyranny of structurelessness. The Second Wave. Noudettu http://struggle.ws/hist_texts/structurelessness.html

González‐Barahona, J. M., & Robles, G. (2013). Trends in free, libre, open source software communities: From volunteers to companies. Information Technology, 55(5), 179–180.

Haruvy, E., Prasad, A., & Sethi, S. P. (2003). Harvesting altruism in open‐source software development. Journal of Optimization Theory and Applications, 118, 381–416.

Hoffman, P., & S. Harris. (2009). The Tao of the IETF: a novice’s guide to the Internet Engineering Task Force, RFC 4677, 30 November 2009. Noudettu www.ietf.org/tao.html

Holloway, T., Bozicevic, M., & Börner, K. (2007). Analyzing and visualizing the semantic coverage of Wikipedia and its authors. Complexity, 12(3), 30–40.

James, C. L. R. ([1938]1989). The Black Jacobins: Toussaint l’Ouverture and the San Domingo revolution. New York: Vintage.

Jarrett, K. (2016). Feminism, labour and digital media: The digital housewife. New York: Routledge.

Jarrett, K. (2019). Through the reproductive lens: Labour and struggle at the intersection of culture and economy. Teoksessa D. Chandler & C. Fuchs (toim.), Digital objects digital subjects: Interdisciplinary perspectives on capitalism, labour and politics in the age of big data (pp. 103–116). London: University of Westminster Press.

Jasanoff, S., & Kim, S. (Eds.). (2016). Dreamscapes of modernity: Sociotechnical imaginaries and the fabrication of power. Chicago: University of Chicago Press.

Jørgensen, N. (2007). Developer autonomy in the FreeBSD Open Source project. Journal of Management & Governance, 11(2), 119–128.

Joyce, E. J., Pike, C., & Butler, B. S. (2013). Rules and roles vs. consensus: Self‐governed deliberative mass collaboration bureaucracies. American Behavioral Scientist, 57, 576–594.

Kaufman, A. S. (1969). Human nature and participatory democracy: Ten years later. Teoksessa W. E. Connolly (toim.), The bias of pluralism (pp. 178–200). New York, NY: Atherton Press.

Kelty, C. M. (2008). Two bits: The cultural significance of free software. Durham, NC: Duke University Press.

Konieczny, P. (2010). Adhocratic governance in the Internet age: A case of Wikipedia, Journal of Information Technology & Politics, 7(4), 263–283.

Kreiss D., Finn, M., & Turner, F. (2011). The limits of peer production: Some reminders from Max Weber for the network society. New Media & Society, 13, 243–259.

Larkin, B. (2013). The politics and poetics of infrastructure. Annual Review of Anthropology, 42(1), 327–343.

Lee, G., & Cole, R. (2003). From a firm‐based to a community‐based model of knowledge creation: The case of the Linux kernel development. Organization Science, 14(6), 633–649.

Lerner J., & Tirole, J. (2002). Some simple economics of open source. The Journal of Industrial Economics, 50(2), 197–234.

Lessig, L. (2008). Remix: Making art and commerce thrive in the hybrid economy, New York, NY: Penguin.

Levy, S. ([1984]2010). Hackers: Heroes of the computer revolution. Newton: O’Reilly Media.

Lund, A., & Zukerfeld, M. (2020). Corporate capitalism’s use of openness. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Mansell, R., & Berdou, E. (2010). Political economy, the Internet and FL/OSS development. Teoksessa J. Hunsinger, M. Allen, & L. Klastrup (toim.), International handbook of internet research (pp. 341–362). Dordrecht: Springer.

Mason, P. (2015). Postcapitalism: A guide to our future. London: Allen Lane.

Meretz, S. (2012). Ten patterns developed by the Oekonux movement. Journal of Peer Production, 1. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue‐1/debate‐societal‐transformation/ten‐patterns‐developed‐by‐the‐oekonux‐project/

Merton, R. K. (1942). The normative structure of science. Teoksessa R. K. Merton, The sociology of science: Theoretical and empirical investigations (pp. 267–280). Chicago: University of Chicago Press.

Mindel, V., Mathiassen, L., & Rai, A. (2018). The sustainability of polycentric information commons. MIS Quarterly, 42(2), 607–632.

Musil, S. (2019, September 16). Computer scientist Richard Stallman resigns from MIT after Jeffrey Epstein comments. CNET. Noudettu https://www.cnet.com/news/computer-scientist-richard-stallman-resigns-from-mit-after-jeffrey-epstein-comments/

Noble, S. (2018). Algorithms of oppression: How search engines reinforce racism. New York: New York University Press.

O’Mahony, S., & Ferraro, F. (2007). The emergence of governance in an open source community. Academy of Management Journal, 50, 1079–1106.

O’Neil, M. (2009). Cyberchiefs. Autonomy and authority in online tribes. London: Pluto Press.

O’Neil, M. (2014). Hacking Weber: Legitimacy, critique and trust in peer production. Information, Communication & Society, 17(7), 872–888.

O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12), 1627–1647.

O’Neil, M., Muselli, L., Raissi, M., & Zacchiroli, S. (2020a). “Open source has won and lost the war”: Justifying commercial‐communal hybridization in a FOSS project. New Media & Society. https://doi.org/10.1177/1461444820907022.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., & Zacchiroli, S. (2020b). Mapping open source capitalism: The firm‐volunteer project co‐production network and its media representation. ASA Annual Meeting, San Francisco, CA.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., Pailler, F., & Zacchiroli, S. (2020c). Firm discourses and digital infrastructure projects. AOIR, Dublin.

Pentzold, C. (2018). Grounding peer production in practice: Editorial routines and everyday engagement in the “free encyclopedia anyone can edit.” Communication, Culture and Critique, 11(3), 455–474.

Reagle, J. (2005). A case of mutual aid: Wikipedia, politeness, and perspective taking, Wikimania 2005, Frankfurt, Germany. Duality of Peer Production 17

Riehle, D., Riemer, P., Kolassa, C., & Schmidt, M. (2014). Paid vs. volunteer work in open source. 47th Hawaii International Conference on System Sciences (HICSS). Waikoloa, HI (pp. 3286–3295). doi:10.1109/ HICSS.2014.407.

Robinson, C. J. ([1980] 2000). Black Marxism: The making of the Black radical tradition. Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press.

Rothschild‐Whitt, J. (1979). The collectivist organization: An alternative to rational–bureaucratic models. American Sociological Review, 44, 509–527.

Schöpf, S. (2015). The commodification of the couch: A dialectical analysis of hospitality exchange platforms. tripleC, 13(1), 11–34.

Söderberg, J., & O’Neil, M. (2014). Introduction. Teoksessa J. Soderbergh & Maxigas (Eds.), Book of peer production (pp. 2–3). Göteborg: NSU Press. Noudettu http://peerproduction.net/projects/books/book‐of‐peer‐production/

Spek, S., Postma, E., & van den Herik, J. (2006). Wikipedia: Organisation from a bottom‐up approach, WikiSym 2006, Odense, Denmark (August).

Srnicek, N., & Williams, A. (2016). Inventing the future: Postcapitalism and a world without work. London: Verso.

Stallman, R. M. (1985). The GNU manifesto. Noudettu www.gnu.org/gnu/manifesto.en.html

Terranova, T. (2000). Free labor: Producing culture for the digital economy. Social Text, 18(2), 33–58.

Turner, F. (2006). From counterculture to cyberculture. Stewart Brand, the Whole Earth Network, and the rise of digital utopianism. Chicago: University of Chicago Press.

van Dijck, J. (2013). The culture of connectivity: A critical history of social media. Oxford: Oxford University Press.

Varian, H. (2010). Computer mediated transactions. American Economic Review: Papers & Proceedings, 100, 1–10.

Verrips, J., & Meyer, B. (2001). Kwaku’s car: The struggles and stories of a Ghanaian long‐distance taxi driver. Teoksessa D. Miller (toim.), Car cultures (pp. 153–184). Oxford: Berg.

Wark, M. (2004). A hacker manifesto. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Weber, M. (1947). The theory of social and economic organization. New York, NY: Free Press.

Lähde: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/book/10.1002/9781119537151

]]> /vertaistuotantoinfran-kaksijakoisuus-infrastruktuuri-digitaaliyhteisille-ilmaistyovoimaa-vapaamatkustajafirmoille/feed/ 0 David Bollier: Omistusoikeudet, eriarvoisuus ja yhteismaa /david-bollier-omistusoikeudet-eriarvoisuus-ja-yhteismaa/ /david-bollier-omistusoikeudet-eriarvoisuus-ja-yhteismaa/#respond Wed, 25 Dec 2024 11:11:16 +0000 /?p=2638 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: David Bollier

Puhuin hiljattain konferenssissa ”Property and Inequality in the 21st Century”, jonka isäntänä toimi The Common Core of European Private Law -järjestö, joka on useimmiten eurooppalaisille oikeusoppineille vuosittain järjestettävä tapaaminen. Minulta kysyttiin, miten yhteisomaisuus voisi vähentää eriarvoisuutta. Alla on puheenvuoroni ”The Commons as a Tool for Sharing the Wealth”. Konferenssi pidettiin Göteborgin yliopistossa Ruotsissa 12.-13. kesäkuuta 2015.

Kiitos, että kutsuitte minut puhumaan tänään omaisuuslainsäädännön ja eriarvoisuuden välisestä suhteesta — aiheesta, joka saa aivan liian vähän huomiota. Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Nyt kun vapaiden markkinoiden ideologiasta on tullut oletusarvoinen maailmankatsomus ja poliittinen konsensus kaikkialla maailmassa, yksityisomaisuutta pidetään synonyyminä vapaudelle, talouskasvulle ja inhimilliselle edistykselle.

Ai niin, onhan tässä vielä tämä ikävä sivuseikka, joka tunnetaan nimellä eriarvoisuus. Occupy-liikkeen kaltaiset tyytymättömät ja Thomas Pikkettyn kaltaiset luopiotaloustieteilijät ovat tuoneet tämän ongelman esiin vuosien laiminlyönnin jälkeen. Heidän menestyksensä on ollut melkoinen saavutus, koska vuosien ajan epätasa-arvon olemassaolo on esitetty onnettomuutena, poikkeavuutena, salaperäisenä ja hämäräperäisenä vieraana inhimillisen edistyksen suurilla juhlaillallisilla.

Haluan väittää, että nälkä, köyhyys, riittämätön koulutus ja terveydenhuolto sekä ihmisarvon ja ihmisoikeuksien loukkaukset eivät ole järjestelmän vikoja. Ne ovat ominaisuuksia. Markkinaideologit väittävätkin usein, että tällaiset puutteet ovat välttämätön kannustin ihmisten yritteliäisyydelle ja talouskasvulle; köyhyyttä muka tarvitaan, jotta ihmiset pääsisivät pakoon työmoraalin ja yrittäjyyden avulla.

Omistusoikeudet ovat tämän dynamiikan ytimessä, koska ne ovat elintärkeä väline yksityisen varallisuuden rajojen määrittelyssä ja valvomisessa sekä väistämättä epätasa-arvoisten tulosten oikeuttamisessa. On siis tärkeää, että keskitymme omistusoikeuksien rooliin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden synnyttäjänä — unohtamatta kuitenkaan monia muita voimia, kuten sosiaalisia käytäntöjä, kulttuuria ja politiikkaa, joilla on myös tärkeä rooli.

Haluaisin keskittyä nykyaikaisissa teollisuusyhteiskunnissa vallitsevaan pakkomielteeseen omistaa kaikki, myös itse elämä, ja käyttää lakia välineenä markkinoiden ja yksityisomistuksen yhteiskuntajärjestyksen mahdollisimman laajamittaiseen toteuttamiseen. Tämä kulttuurinen refleksi tunnetaan nimellä ”yhteismaan aitaaminen”. Termi kuvaa sitä, miten omistajat vaativat laajoja oikeuksia — usein hallitusten aktiivisella myötävaikutuksella — keinona anastaa kollektiivisesti omistettuja resursseja yksityisen hyödyn saamiseksi.

Voimme nähdä tämän dynamiikan nyt käynnissä olevassa kansainvälisessä maaomaisuuden kaappauksessa, jatkuvissa yrityksissä yksityistää pohjavettä ja kunnallisia vesijärjestelmiä, tekijänoikeus- ja patenttilainsäädännön irvokkaassa laajentamisessa tieteellisen tiedon ja kulttuuriteosten yksityistämiseksi sekä maapallon ilmakehän käyttämisessä saastuttajien ilmaisena kaatopaikkana. Maailman yksityistämisvimma on saavuttanut niin äärimmäisen vaiheen, että jopa aineetonta rikkautta, kuten julkisia tiloja, mikro-organismeja, geneettisesti luotuja nisäkkäitä, keinotekoisesti luotua nanomateriaalia ja itse ihmisen tietoisuutta, vaaditaan yksityisomaisuuslainsäädännön alaisuuteen.

Valitettavasti perinteinen omistusoikeus perustuu valitettavan vanhentuneeseen maailmankatsomukseen ja vanhentuneisiin taloudellisiin lähtökohtiin ihmisistä sekä sosiaalisista ja ekologisista realiteeteista. Se näkee kaikki nämä omistusoikeuden laajennukset vaurauden luomisen muotona – vaikka todellisuudessa kyse on usein vaurauden tuhoamisesta (luonnon rahaksi muuttaminen), varojen uudelleen jakamisesta vähäosaisilta varakkaille tai jonkin asian luontaisen käyttöarvon muuttamisesta vaihtoarvoksi (hinnaksi). Siinä oletetaan, että arvoa luovat vain yksilöt, jotka käyvät kauppaa markkinoilla, ja näkymätön käsi tekee taikojaan.

Varallisuuslainsäädännössä ei yleensä tunnusteta sitä todellista arvoa, joka syntyy sosiaalisesta yhteistyöstä, monimutkaisista luonnonjärjestelmistä sekä perityistä tiedoista ja kulttuurista. Se on sokea ei-taloudellisille suhteille, kuten lahjataloudelle, epävirallisille suhteille, sosiaalisille yhteisöille ja hoivatyölle. Voisi sanoa, että omaisuuslainsäädäntö ei yleisesti ottaen yksinkertaisesti tunnusta yhteisvaurautta ja sen merkittävää roolia arvon tuottamisessa.

Mitä tarkalleen ottaen tarkoitan yhteisvauraudella? Konservatiiviset ideologit ja taloustieteilijät ovat kahden viime sukupolven aikana myrkyttäneet termin niin pahasti, että ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen, kun mainitaan sana ”yhteismaa”, on yhteismaan tragedia. Sallikaa minun nopeasti luopua tästä ärsyttävästä häiriötekijästä.

Biologi Garrett Hardin käytti tragediavertausta, kuten minä sitä kutsun, kuuluisassa artikkelissaan Science-lehdessä vuonna 1968. Hardin sanoi: ”Kuvitelkaa laidunmaa, jota kuka tahansa voi käyttää ja jossa kenelläkään yksittäisellä viljelijällä ei ole rationaalista kannustinta pidättäytyä sen käytöstä.” Hardin julisti ilman mitään empiiristä näyttöä, että jokainen yksittäinen viljelijä tietenkin laittaa laitumelle niin monta lammasta kuin mahdollista. Tämä johtaa väistämättä laitumen liikakäyttöön ja tuhoutumiseen ja tuottaa yhteisten hyödykkeiden tragedian.

”Tragediavertausta” pidetään niin taloudellisena totuutena, että siitä on tullut kulttuurinen klisee — ajatus, joka rummutetaan jokaisen opiskelijan päähän. ”Vapaiden markkinoiden” puolestapuhujat ovat vedonneet tragediameemiin juhliakseen yksityisiä omistusoikeuksia ja niin sanottuja vapaita markkinoita — ja taistellakseen hallituksen sääntelyä ja kaikkia kollektivistisia vaihtoehtoja vastaan.

Ainoa ongelma on se, että Hardin ei kuvannut yhteisöä. Hän kuvasi avoimen pääsyn järjestelmää, jossa ei ole sääntöjä, rajoja tai yhteisöä. Tämä ei ole yhteisomistus. Se on vapaata riistaa. Yhteismaa on resurssien hallintaan tarkoitettu sosiaalinen järjestelmä, jossa on rajattu yhteisö, erityiset säännöt resurssien käytölle, mekanismit käytön valvomiseksi ja vapaamatkustajien rankaisemiseksi ja niin edelleen. Itse asiassa Hardinin kuvaama tilanne — jossa vapaamatkustajat voivat ottaa resursseja haltuunsa tai vahingoittaa niitä haluamallaan tavalla — on oikeammin kuvaus rajoittamattomista markkinoista. Voisi sanoa, että Hardin kuvasi markkinoiden tragediaa.

Edesmennyt professori Elinor Ostrom Indianan yliopistosta kumosi voimakkaasti koko yhteisomaisuuden tragediaa koskevan tarun vuonna 1990 ilmestyneessä uraauurtavassa kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action. Hänen kenttätyönsä ja luova teoriansa osoittavat, että yhteisöillä on täysin mahdollista hallita luonnonvaroja yhteisinä hyödykkeinä hyödyntämättä niitä liikaa.

Yhteisöt voivat siis todella toimia ja toimia hyvin. Miten se voi olla mahdollista? Toisin kuin Hardinin vertauksessa ja sen monissa vangin dilemman muunnelmissa, tosielämässä ihmiset yleensä puhuvat toisilleen. He neuvottelevat säännöistä suojellakseen yhteisön etuja. He rakentavat järjestelmiä, joiden avulla he tunnistavat ja rankaisevat vapaamatkustajia. He vaalivat voimakkaita kulttuurisia arvoja ja normeja. Ja niin edelleen.

Yhteisvauraus on itse asiassa kaikkialla maailmassa kukoistava itsehankintajärjestelmä, joka toimii enimmäkseen markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Hämmästyttävä fakta: arviolta kaksi miljardia ihmistä on riippuvaisia erilaisista luonnonvaroista, jotka ovat yhteisiä jokapäiväisen selviytymisensä kannalta — viljelysmaasta, kalastuksesta, metsistä, kasteluvedestä ja luonnonvaraisesta riistasta. Taloustieteilijät jättävät kuitenkin suurelta osin huomiotta tämän yhteisomaisuuden roolin, koska yhteisvaurauden itse tuotanto tapahtuu perinteisten markkinoiden ulkopuolella, ja siksi sitä pidetään arvottomana. Raha ei vaihda omistajaa, BKT ei kasva. Miten näissä yhteisissä voisi tapahtua mitään arvokasta?

Professori Ostrom — Indianan yliopiston valtiotieteilijä, joka on uransa aikana tutkinut resurssien hallinnassa tehtävän tehokkaan yhteistyön dynamiikkaa — sai työstään Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2009. Hän oli ensimmäinen palkinnon saanut nainen. En usko, että tämä oli sattumaa. Toisin kuin hänen (miespuoliset) taloustieteilijäkollegansa, jotka käsittelevät omaisuutta vain esineinä, joita voidaan siirrellä, Ostrom avasi keskustelun tutkimalla sosiaalisten suhteiden ja yhteistyön rikkaita mahdollisuuksia tarpeiden tyydyttämisessä.

Mutta tässä kohtaa tarina alkaa muuttua mielenkiintoiseksi. Viime vuosina Ostromin innoittamista akateemisista tutkijoista riippumatta on syntynyt kasvava kansainvälinen tavallisten kansalaisten liike, joka rakentaa omaa yhteisvaurauttaan — ja haastaa yritykset sulkea heidän yhteinen rikkautensa. Tämä eklektinen ja laajalle levittäytyvä liike on paljon laajempi kuin Ostromin tutkimat pienet luonnonvarojen yhteisöt globaalissa etelässä. Liike koostuu ruoka-aktivisteista, jotka yrittävät rakentaa uudelleen paikallista maataloutta muun muassa permakulttuurin, yhteisömaatalouden, Slow Foodin ja osuuskuntien avulla. Siihen kuuluu myös teknikkoja, jotka kirjoittavat ilmaisia ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja, jotka ovat nykyään vakioelementtejä useimmissa kaupallisissa ohjelmistoissa. Siihen kuuluu yliopistoja ja tiedemiehiä sekä akateemisia tieteenaloja, jotka ovat sitoutuneet jakamaan tutkimustaan ja tietojaan avoimilla digitaalisilla alustoilla, usein Creative Commons -lisensseillä.

Yhteisvauraus näkyy Intiassa siementen jakamisessa viljelijöiden kesken, jotka haluavat välttää muuntogeenisiä viljelykasveja ja harjoittaa eräänlaista open source -maataloutta. Yhteisöllisyys näkyy avoimen suunnittelun ja valmistuksen räjähdysmäisessä kasvussa — eli tuotesuunnittelussa, joka on globaalisti jaettua mutta paikallisesti valmistettua ja edullista, modulaarista ja kaikkien saatavilla, avoimen lähdekoodin ohjelmistojen tapaan. Tämä liike on tuottanut Wikispeed-auton, joka kulkee 100 mailia polttoainegallonalla…. Farm Hack -yhteisön, joka on tuottanut kymmeniä kohtuuhintaisia maatilalaitteita…., sekä lukuisia hackerspaces- ja Fablab-tiloja, jotka ovat osa Maker-liikettä.

Yhteisöllisyys näkyy uusissa hankkeissa, joissa rakennetaan ”jaettavia kaupunkeja”, joissa kaupunkilaisilla on merkittävä rooli puistojen ja vesijärjestelmien, päiväkotien ja kaupunkisuunnittelun hallinnassa. Yhteisöllisyys toimii kaupungeissa, joissa järjestetään osallistavia budjetointiprosesseja, joissa tavalliset ihmiset voivat keskustella budjetista. Se toimii myös vaihtoehtoisissa valuutoissa, kuten Keniassa käytössä olevassa Bangla-Pesassa, joka on mahdollistanut sen, että slummien köyhät ihmiset voivat vaihtaa arvoa keskenään.

Mikä yhdistää näitä hyvin erilaisia yhteisöjä? Ne kaikki edustavat erilaista arvomaailmaa. Niillä kaikilla on yhteinen perussitoutuminen tuotantoon käyttöä varten, ei markkinavaihtoa varten. Ne puolustavat yhteisöjen oikeutta osallistua itseään ohjaavien sääntöjen laatimiseen. Ne haluavat oikeudenmukaisuutta ja avoimuutta hallintoon. Ja tavallisina kansalaisina ne vaativat vastuuta toimia resurssien pitkäaikaisina hoitajina. Yhteisvaurauteen kuuluu myös tietynlainen etiikka — sitoutuminen suojelemaan kaikkea sitä, mitä perimme tai luomme yhdessä, jotta se voidaan periytyä vahingoittumattomana tuleville sukupolville.

Yhteismaa ei ole ”tragedia”, vaan se olisi ymmärrettävä elinvoimaisena sosiaalisena ja poliittisena järjestelmänä, jossa jaettua vaurautta hallitaan. Se on itsehallintojärjestelmä, jossa korostetaan osallisuutta, oikeudenmukaisuutta ja kestävyyttä. Se antaa tavallisille ihmisille vaikutusmahdollisuuksia ja välttää samalla lamauttavaa riippuvuutta markkinoista tai valtiosta. Tiedämme, miten markkinat sen sijaan — ainakin globaalisti integroituneissa, erittäin keskittyneissä ja sosiaalisesti irrallisissa ja moraalittomissa muodoissaan — pyrkivät muuttamaan asiakkaat riippuvaisiksi vasalleiksi.

Historiallisesti useimmat yhteismaat eivät ole tarvinneet eivätkä pyrkineet saamaan muodollista lain suojaa. Niiden itseorganisoituneet tavat ja suhteellinen eristäytyminen ulkopuolisesta pääomasta ja markkinoista ovat riittäneet ylläpitämään niitä. Tilanne on kuitenkin muuttunut dramaattisesti viimeisten kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden aikana, kun maailmanlaajuinen kaupankäyntiteknologia ja perinteinen omistusoikeus ovat laajentuneet hellittämättä ja asettaneet markkinoiden logiikan ja arvot lähes jokaiseen luonnon ja yhteiskuntaelämän osa-alueeseen.

Yhteinen omaisuutemme on haavoittuvainen, koska valtiolla ei yleensä ole muodollisia, selkeitä omistusoikeuksia, jotka suojelisivat sitä. Valtiolla ei ole juurikaan intressiä myöntää tai selventää yhteisiä omistusoikeuksia, koska se mieluummin tekee yhteistyötä sijoittajien ja yritysten kanssa yksityistääkseen tämän yhteisen varallisuuden. Kuten tavallista, valtio olettaa tragediavertaukseen vedoten, että vain yhteisen rikkauden yksityinen haltuunotto ja rahaksi muuttaminen voi tuottaa vaurautta ja inhimillistä edistystä. Laajat yksityiset omistusoikeudet ovat ratkaisevia välineitä tämän prosessin edistämisessä. Ja eriarvoisuus, kuten Pikketty ja muut ovat osoittaneet, on väistämätön seuraus.

Haluan siksi ehdottaa, että — joidenkin eilen mainittujen uudelleenjakostrategioiden lisäksi — yhteisöt ovat elintärkeä väline, jolla varmistetaan rikkauksien oikeudenmukaisempi jakautuminen kaikille. Näin ollen commons tarjoaa kestävimmän ja rakenteellisesti tehokkaimman tavan varmistaa, että ihmisten perustarpeet tyydytetään — ja tämä puolestaan edistää suurempaa poliittista tasa-arvoa. Kansalaisille on taattava oikeudellisesti niiden resurssien saanti ja käyttö, joita he tarvitsevat selviytymisensä, ihmisarvonsa ja kulttuuri-identiteettinsä kannalta.

Jos todella haluamme puuttua epätasa-arvoon, meidän on löydettävä keinoja vallata yhteisöt takaisin ja keksiä yhteisaluelaki uudelleen. (Uudelleen)keksiminen saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta ajattelepa tätä: 1200-luvun ihmisillä oli kiistatta vahvemmat lailliset oikeudet toimeentuloon ja selviytymiseen kuin nykyään. Magna Cartan ja siihen liittyvän asiakirjan, Metsän peruskirjan, ansiosta ihmisillä oli taattu laillinen oikeus päästä metsään keräämään polttopuita, juoma- ja istutusvettä, tammenterhoja sioilleen, oikeus metsästää luonnonvaraista riistaa ja kerätä hedelmiä ja paljon muuta.

Tavallisilla kansalaisilla oli laillinen oikeus tuotanto- ja toimeentulovälineisiin, mikä on enemmän kuin nykyiset markkinat ja monet valtiot ovat nykyään valmiita takaamaan. Jos sinulta ei löydy ”do re mi”, kuten Woody Guthrie asian ilmaisi, olet onneton.

Miten pääsy yhteisvaurauteen vähentäisi eriarvoisuutta? Ensinnäkin se auttaisi ihmisiä irtautumaan riippuvuudesta saalistavista markkinoista auttamalla heitä purkamaan jokapäiväistä olemassaoloaan. Tämä on nähtävissä monissa nykyaikaisissa yhteisissä hyödykkeissä:

– Linux-käyttäjien ei tarvitse maksaa Microsoftille, vaan he voivat hallita omaa ohjelmistoinfrastruktuuriaan ja välttyä pakollisten päivitysten aiheuttamalta omistajaverolta.

– Paikallisten kuluttajien ei tarvitse kärsiä muuntogeenisistä elintarvikkeista ja teollisesti jalostetuista elintarvikkeista aiheutuvista kustannuksista ja riskeistä.

– Ihmiset, jotka asuvat yhteisömaarahastojen omistamissa asunnoissa, voivat välttää avoimien asuntomarkkinoiden korkeat vuokrat ja spekulatiiviset hinnat.

– Opiskelijat ja tutkijat, jotka käyttävät avoimia oppimateriaaleja ja avoimesti saatavilla olevia tieteellisiä lehtiä, voivat välttyä kaupallisten lehtien kohtuuttomilta hinnoilta, kalliilta maksumuureilta verkkosivuilla ja tekijänoikeuksista luopumiselta.

– Osuustoiminnallisen rahoituksen ja vaihtoehtoisten valuuttojen käyttäjät voivat yhteisöllistää jaettua varallisuuttaan ja välttää kaupallisten pankkien ja yksityisesti luodun fiat-rahan saalistuskäytännöt.

– Kaupunkilaiset, jotka ovat riippuvaisia kunnan omistamista yleishyödyllisistä palveluista tai yhteisiin vesijärjestelmiin perustuvista järjestelmistä, voivat päästä eroon kalliista riippuvuuksista sijoittajien omistamista monopoleista ja kehittää ekologisempia vaihtoehtoja.

Perusjohtopäätös, jonka teen tässä yhteydessä, on tämä: Yhteiset takaavat elintärkeiden resurssien ja palvelujen rakenteellisen saatavuuden markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Ja näin tehdessään yhteisvauraus auttaa varmistamaan suuremman tasa-arvon yhteiskunnissa. Yhteisvauraus auttaa ihmisiä vähentämään kustannuksiaan, vahvistamaan taloudellista riippumattomuuttaan ja vahvistamaan poliittista suvereniteettiään.

Osallistuminen yhteismaahan edellyttää toki myös tiettyjä velvollisuuksia ja aloitteellisuutta — sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia — jaetun rikkauden suojelemiseksi. Mutta tämäkin on hyvä asia, koska se merkitsee vapautumista tuottajan ja kuluttajan välisistä suhteista, joilla on taipumus vieraannuttaa ihmiset toisistaan, edistää kulutuskeskeisyyttä ja aiheuttaa ympäristölle ikäviä ”markkinoiden ulkoisvaikutuksia”. Yhteisen rikkauden hoitajina kommonereilla on taipumus hallita resursseja kokonaisvaltaisemmin, pitkäjänteisemmin ja kollektiivisemmin. Yhteisöt tarjoavat uskottavan pakotien kestämättömän kasvutalouden patologioista.

Mutta tässä on keskeinen kysymys: Millainen rooli omaisuuslainsäädännöllä pitäisi olla tässä kaikessa? Jos yhteisvauraus on rikkaasti tuottava järjestelmä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi, omistusoikeuden pitäisi varmasti ottaa tämä huomioon. Valitettavasti, kuten aiemmin mainitsin, perinteinen omistusoikeus ei yksinkertaisesti tunnusta yhteisomaisuuden todellista arvoa.

Olen kuitenkin iloinen voidessani kertoa, että jo nyt on meneillään valtava määrä juridisia innovaatioita, joilla suojellaan yhteisvaurautta käyttämällä omistusoikeuksia ja muita oikeudellisia muotoja. Kunnianhimoinen haasteemme on mielestäni keksiä uusi yhdistetty tutkimusala, jota kutsun nimellä Yhteismaan laki.

Tämä on monimutkainen haaste lähinnä siksi, että nykyaikainen liberaali yhteiskunta ja perinteinen oikeus ovat filosofisesti vihamielisiä yhteisille hyödykkeille. Yksilön oikeuksiin, yksityisomaisuuteen ja talouskasvuun keskittyvä oikeusjärjestelmä ei ole erityisen vastaanottavainen yhteisomaisuuden paradigmalle. Useimmat kohtaamani yhteisvaurauteen perustuvat juridiset innovaatiot ovat pelkkiä hakkerointeja — eli ne ovat nerokkaita kiertoteitä ja luovia kiertoteitä valtiollisen oikeuden vakiomuotoihin.

Juuri näin Richard Stallman ja vapaiden ohjelmistojen liike tekivät keksiessään General Public Licencen eli GPL:n, joka tarjosi tärkeän oikeudellisen perustan vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehitykselle. Larry Lessig ja hänen kollegansa tekivät samoin keksiessään Creative Commons -lisenssit, toisen tekijänoikeuteen perustuvan lisenssin, joka kääntää tekijänoikeuslain päälaelleen ja tekee luovista teoksista automaattisesti jaettavissa olevia eikä automaattisesti yksityisomaisuutta.

Haluan tarkastella nopeasti joitakin merkittävimpiä yhteisiin varoihin perustuvan lainsäädännön muotoja, joita tavalliset kansalaiset ovat nykyään esittäneet.

Globaalissa etelässä jotkut alkuperäiskansat ovat kokoontuneet yhteismaatoimeentulon turvaamiseksi ”biokulttuuripöytäkirjoiksi” kutsutun oikeudellisen välineen ympärille, jonka eteläafrikkalainen Natural Justice -ryhmä on kehittänyt. Pöytäkirjoja pidetään keinona suojella alkuperäiskansoja markkinoiden aitaamisilta, joka muutoin sallittaisiin kansainvälisissä kauppasopimuksissa, julistamalla agroekologiset ja kulttuuriset käytännöt kielletyiksi markkinoilta ja kaupalta.

Siitä lähtien, kun Intian korkein oikeus virallisesti tunnusti vuonna 2012 antamassaan käänteentekevässä tuomiossa yhteisvaurauden, intialaiset ovat yrittäneet selvittää kaikenlaisten yhteisten, kuten metsien, viljelysmaan ja veden, hallinnan oikeudellisia ja poliittisia vaikutuksia. On myös kiehtovia oikeudellisia innovaatioita, kuten Perussa sijaitseva Perun perunapuisto, joka antaa Cuscon lähellä asuville alkuperäiskansoille oikeuden hallinnoida ”agroekologista perintömaisemaansa”.

Sidosryhmäsijoitukset ovat juridisten innovaatioiden uusi ulottuvuus erityisesti Yhdysvalloissa. Kyseessä ovat osavaltioiden perustamat trustit, joiden tehtävänä on kerätä, hallinnoida ja jakaa luonnonvaroista, kuten öljystä, vedestä, mineraaleista ja metsistä, saatavia tuloja. Suuri ennakkotapaus tästä on Alaskan pysyvä rahasto, joka tuottaa noin 1 000 Yhdysvaltain dollaria vuodessa jokaiselle Alaskan asukkaalle — harvinainen tavallisten ihmisten palkattomien tulojen lähde. Commons-tutkija Peter Barnes on laajentanut tätä ajatusta koskemaan monia muita yhteisiä varoja kirjassaan Liberty and Dividends for All ja yrittänyt puuttua eriarvoisuuteen konkreettisesti ja suorilla käteismaksuilla.

Myös uudenlaiset digitaaliyhteisten juridiset puitteet ovat vankka innovaatioalue. Tekijänoikeuksiin perustuvia lisenssejä pyritään nyt ylittämään avoimilla alustoilla, kuten GPL- ja Creative Commons -lisensseillä, jotta digitaaliset yhteisöt voisivat säilyttää luomansa lisäarvon itsellään. Michel Bauwens P2P Foundationista on ehdottanut commons-pohjaisia vastavuoroisuuslisenssejä — joita hän kutsuu CopyFairiksi — sen varmistamiseksi, että digitaaliyhteiset voivat saada kaupallisilta käyttäjiltä kaiken mahdollisen rahallisen hyödyn sisällöstään ja että ei-kaupalliset käyttäjät voivat edelleen käyttää teosta ilmaiseksi. Samaan tapaan on nyt pyritty kehittämään siementen jakamislisenssejä, jotta viljelijät voivat suojella siemeniään kolmansilta osapuolilta, jotka saattavat ottaa ne haltuunsa ja patentoida ne.

Lohkoketjujen kirjanpito, jonka uranuurtajana on Bitcoin, saattaa olla yksi vallankumouksellisimmista innovaatioista yhteismaan laissa. Tämä teknologia on merkittävä, koska se mahdollistaa digitaalisen identiteetin todentamisen ja varojen turvallisen siirron ilman kolmannen osapuolen takaajia, kuten pankkeja tai hallituksia. Vaikka Bitcoin on käyttänyt lohkoketjun kirjanpitoa tavanomaisiin libertaristisiin, kapitalistisiin tarkoituksiin, erityisesti keinotteluun, teknologiaa voidaan käyttää sosiaalisen yhteistyön helpottamiseen radikaalisti uusilla tavoilla — käytännössä siirtämällä laki suullisesta ja kirjallisesta mediasta digitaaliseen mediaan.

Yksi tärkeä osa-alue, jonka parissa monet ”laskennalliset lakimiehet” työskentelevät, on älysopimukset, algoritmipohjaiset teknologiat, jotka mahdollistaisivat uudenlaiset verkkopohjaiset sopimukset, joista voitaisiin neuvotella lennossa verkossa ilman tavanomaisia kirjallisia sopimuksia ja laiskaa tuomioistuinjärjestelmää. Tämäkin on tärkeä osa uudenlaista yhteisöpohjaista oikeutta.

Osuustoimintaoikeus on toinen yhteismaaoikeuteen perustuvan oikeuden muoto, joka elvyttää monia vähän käytettyjä historiallisia malleja ja kehittää samalla uudenlaisia hallintotapoja. Esimerkiksi Italiassa ja Quebecissä on monia monien sidosryhmien osuuskuntia, jotka menevät työntekijä- ja kuluttajaosuuskuntamalleja pidemmälle ja antavat kolmansille osapuolille mahdollisuuden osallistua esimerkiksi vanhustenhoitoon ja sosiaalipalveluihin.

Kalifornian Oaklandissa sijaitseva Sustainable Economies Law Center tutkii uusia osuuskuntien hallintotapoja, joiden avulla jäsenet voivat lisätä vaikutusmahdollisuuksiaan. Vanhat muodot, kuten yhteisölliset maaomistussäätiöt ja ”puutarhakaupungit” — joissa kaupunki omistaa vesijärjestelmät, maan ja muun infrastruktuurin, jonka se jakaa yhteiseksi kaikkien hyödyksi — ovat elpymässä.

Kaupunkien yhteisessä käytössä on monia tärkeitä kokeiluja, joista monet edellyttävät oikeudellisia innovaatioita. Yksi merkittävimmistä on Italian Bolognassa toteutettu Bologna-asetus, joka uudistaa paikallishallintoa kutsumalla tavallisia kansalaisia ja asuinalueita järjestämään itse omia hankkeitaan — kaupunkiviljelyä, julkisten tilojen hoitoa, vanhempien ylläpitämiä päiväkoteja, ”sosiaalisia katuohjelmia” — joita kaupunki sitten auttaa. Kaupungilla on nyt yli 90 ”yhteistyösopimusta” itse nimettyjen ryhmien kanssa kolmella aihealueella: ”yhdessä eläminen, yhdessä kasvaminen ja yhdessä tekeminen”.

Samansuuntaisesti San Franciscossa toimiva Shareable-niminen ryhmä on laatinut sarjan asiakirjoja, joissa hahmotellaan Shareable Cities -politiikkaa, jonka tarkoituksena on auttaa kaupunginhallituksia kehittämään yhdessä asukkaiden kanssa ”jakamishankkeita” autojen yhteiskäytöstä työkalujen yhteiskäyttöön ja lähipalveluihin. Useat kaupungit, kuten Linz Itävallassa, avaavat uraauurtavia avoimia digitaalisia alustoja kaupunkien uudistamiseksi, kun kaikenlaista tietoa on saatavilla verkossa ilmaiseksi.

En ole vielä maininnut monia uusia juridisia aloitteita, joilla pyritään vahvistamaan paikallista itsemääräämisoikeutta, lähinnä yhteisöasetusten ja niin sanottujen yhteisön peruskirjojen avulla. On myös uusia organisaatiomuotoja, kuten ”omni-commons”, jotka tarjoavat hallinnollista, verotuksellista ja juridista apua, jolla autetaan pienyrityksiä hautomaan yhteisötoimintaan suuntautuneita yrityksiä.

Vielä laajemmalla tasolla on meneillään monia juridisia aloitteita, joilla pyritään hahmottamaan hallinto uudelleen yhteisten periaatteiden mukaisesti. Joissakin näistä aloitteista pyritään ympäristölainsäädännön public trust –periaatteen avulla puolustamaan tavallisten ihmisten etuja, kuten useissa oikeudenkäynneissä, joilla pyritään pakottamaan hallitukset käsittelemään ilmastonmuutosta. Toiset, kuten joidenkin italialaisten juristien hanke, pyrkivät luomaan ihmisille ihmisoikeuden päästä käsiksi yhteisiin ja käyttää niitä, mikä suojaa niitä markkinoiden aitaamisilta. Vain muutama kuukausi sitten ranskalaiset oikeusoppineet järjestivät konferenssin yhteisvaurauteen liittyvistä eurooppalaisista juridisista strategioista.

Olemme nähneet huomattavan luovuuden puhkeamisen uusien juridisten rakenteiden löytämiseksi — sopimusoikeudessa, trusteissa, osuuskuntaoikeudessa, kunnallishallinnossa, tekijänoikeuksissa ja patenteissa, organisaatioiden peruskirjoissa ja monissa muissa asioissa — yhteistekemisen sosiaalisten käytäntöjen ja niiden edustamien arvojen suojelemiseksi.

Mistä tässä loppujen lopuksi on kyse? Kyse on siitä, että kunnioitetaan ihmisten itsemääräämisoikeutta kehittää omat hallintomuotonsa, jotka vastaavat heidän tarpeitaan ja paikallisia olosuhteita. Kyse on alhaalta ylöspäin suuntautuvien aloitteiden ja osallistumisen sekä avoimuuden ja vastuuvelvollisuuden merkityksestä. Kyse on siitä, että ihmisten tarpeisiin vastataan turvautumatta byrokratian toimimattomiin muodollisuuksiin, markkinoiden ja valtiovallan duopoliin tai markkinoihin liittyvään sosiaaliseen epätasa-arvoon.

Kun otetaan huomioon juridisen luovuuden räjähdysmäinen kasvu vanhojen ja uusien yhteismaiden luomisessa, ylläpitämisessä ja suojelussa, minulla on suuria toiveita siitä, että tämä uusi juridiikan tutkimusala, yhteismaan laki, auttaa meitä pääsemään tavanomaisen lainsäädännön, hallinnon ja byrokratian rajojen yli. Pohjimmiltaan yhteismaan laissa on kyse sellaisten sosiaalisten normien, poliittisten rakenteiden ja institutionaalisten käytäntöjen vaalimisesta, jotka voivat auttaa ihmisiä kukoistamaan. Tutkimusta, luovaa teoretisointia ja aktivistien kokeiluja on vielä tehtävä paljon, mutta uskon, että yhteisöllistäminen, joka mahdollistuu uudelleen keksityn yhteisaluelain avulla, auttaa ratkaisemaan joitakin aikamme kiireellisimpiä ekologisia, sosiaalisia ja poliittisia ongelmia.

 

Lähde: https://www.bollier.org/blog/property-rights-inequality-and-commons

]]> /david-bollier-omistusoikeudet-eriarvoisuus-ja-yhteismaa/feed/ 0 Symbioottisen kulttuurin strategia /symbioottisen-kulttuurin-strategia/ /symbioottisen-kulttuurin-strategia/#respond Fri, 01 Nov 2024 11:11:06 +0000 /?p=2742 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: Richard Flyer

En puhu bakteerien viljelystä. Itse asiassa bakteerien kasvattaminen on paljon helpompaa kuin ihmisten kasvattaminen yhteisölliseen ajattelutapaan!

Tänään haluan antaa yleiskatsauksen symbioottisen kulttuurin taustalla olevasta ”liimasta”. Se on oikeastaan kulttuurin muutosstrategia, elämäntapa, joka alkaa meistä jokaisesta — jokaisessa paikallisyhteisössä. Se ei ole mikään taivaan tuuliajolla haaveilu, sillä se perustuu neljänkymmenen vuoden kokemukseen ruohonjuuritason yhteisöjen rakentamisesta.

Tulevina kuukausina julkaisen videoita, haastatteluja, postauksia ja jopa runoutta keskeisen ajatuksen ympärille.

Olen myös innoissani voidessani jakaa kanssanne kirjani, Birthing the Symbiotic Age: Ancient Blueprint for a New Creation viikoittaisena sarjana täällä Substackissa. Julkaisen kaksi ensimmäistä osaa (kolmesta) ilmaiseksi, jotta voimme jatkaa yhteisömme rakentamista yhdessä.

Viime vuoden aikana, kun olen keskustellut ja tavannut ihmisiä, muutoksentekijöitä ja verkostoja, jotka haluavat muuttaa yhteiskuntaa, olen kuullut kaksi toisiinsa liittyvää kysymystä.

Muistakaa, että ”hajota ja hallitse” on toiminut useimmissa yhteiskunnissa, joissa ryhmät taistelevat toisiaan vastaan sen sijaan, että ne liittyisivät yhteen yli rotuun, uskontoon, politiikkaan, luokkaan, sukupuoleen jne. liittyvien rajojen. Se on vain ollut endeeminen osa ihmisyyttä.

Vaikka tämä on ollut totta, vastaus kysymykseen, voiko ihmiskunta yhdistyä, on edelleen yksiselitteinen KYLLÄ. Ihmiskunta voi, ja se on itse asiassa yhdistynyt monissa esimerkeissä, joista kerron. Ja se on yllättävän suoraviivaista. Näytän teille käytännön keinoja tuoda paikallisyhteisöt yhteen, erimielisyyksistä ja puhkeavista sodista huolimatta.

Jaan näitä tarinoita ja periaatteita Substackissa viikoittain. Niille teistä, jotka haluavat toteuttaa tämän symbioottisen kulttuurimuutosstrategian ja yhdistää paikallisyhteisönsä, opetan, miten se tehdään.

Paradoksi on tämä: globaaleja ongelmia ei voi ratkaista globaalisti, vaan ne on ratkaistava paikallisesti — ja työskenneltävä niin, että paikalliset yhteisöt voivat kasvattaa tätä uutta kulttuuria samanaikaisesti ja maailmanlaajuisesti, alhaalta ylöspäin. Ymmärrän — ehdotan tervejärkistä yhteiskuntaa, minun täytyy olla hullu! Viime viikon postauksessa korostettiin, miten Sri Lankassa sijaitseva Sarvodaya on jo saavuttanut tämän merkittävän saavutuksen — se on moniulotteisen (yhteisöjen sisällä ja niiden välillä tapahtuvan) verkostokasvun malli, joka on kehittynyt 5 000 paikallisen, bioregionaalisen ekosysteemiverkoston muodostamaksi kansalliseksi verkostoksi. Ja Sarvodaya leviää myös fraktaalisesti, koska he löysivät taustalla olevan mallin, joka perustuu siihen, mitä kutsun muinaiseksi suunnitelmaksi, joka on toistettavissa.

Tulevina kuukausina jaan tämän suunnitelman ”salaisen ainesosan”, sillä se ei oikeastaan ole salainen, se on vain kätketty materialistisen kulttuurin hälyyn.

Symbioottinen kulttuuri heijastaa tätä uutta ajattelutapaa paikallisyhteisön rakentamisesta ja uutta elämäntapaa — uutta yhteyden kulttuuria. Paradoksi: se on muinainen suunnitelma uutta luomista varten! Sen sijaan, että rakentaisit oman erillisen organisaatiosi siilona, rakennat ekosysteemiverkostoja, jotka koostuvat olemassa olevista paikallisista johtajista ja heidän järjestöistään, yrityksistä ja paikallishallinnosta — yhdistät kussakin yhteisössä olevan Hyvän tehokkaaksi järjestelmämuutoksen voimaksi — mallintaen sitä, mitä tapahtuu luonnon ekosysteemeissä.

On paljon enemmän meitä yhdistävää kuin erottavaa. Jäljempänä kuvatut yleismaailmalliset periaatteet ja arvot ovat pitäneet yhteisöjä koossa jo yli 3 000 vuoden ajan. Kutsumme tätä symbioottisen kulttuurin DNA:ksi. Kriteereinämme on niiden yleismaailmallisuus: voisimmeko löytää yhteisymmärryksen eri kulttuurien, uskonnollisten ja hengellisten kehysten sekä maallisen ja kansalaiskulttuurin välillä sekä eri maailmankatsomusten välillä?

Vastaus on KYLLÄ — meillä oli itse asiassa koko yhteisön laajuinen kokous (lähes kaksikymmentä vuotta sitten), johon osallistui johtajia ja keskivertokansalaisia ja jossa keräsimme kollektiivista tietoa yhteisistä periaatteista ja arvoista.

Olemme historian ”kaikki miehet kannelle”-hetkellä, jolloin meidän on asetettava nämä periaatteet ja hyveet etusijalle elämässämme riippumatta siitä, miten muut toimivat. Symbioottisen kulttuurin DNA on se, mitä ”ruiskutetaan” (sekä ruumiillistamisen että kulttuurisen meemin kautta) niihin bioalueellisiin verkostoihin (symbioottisiin verkostoihin), joita rakennamme kunkin yhteisön 12 yhteiselle tarpeelle (ks. alla).

Kyse ei ole vain ulkoisesta verkoston rakentamisesta, tuolla jossain — kyse on siitä, mitä tapahtuu sisällämme. Haluammeko olla Yhdistäviä vai Jakavia?

Symbioottisen kulttuurin ydin on siis tarkoituksellinen ja tietoinen molemminpuolinen hyöty, joka toteutuu kaikessa vuorovaikutuksessamme. Vaikutukset säteilevät sinusta ulospäin, kun käymme läpi tavanomaisia päivittäisiä vuorovaikutussuhteitamme: aloitat itsestäsi, perheestäsi, naapurustossasi, lähipiiristä olemassa olevissa organisaatioissasi ja sen jälkeen rakennat monisäikeisiä (mykiö-) verkostoja bioalueellasi.

Näin ”Hengen” aidosta sisäisestä uudistumisesta tulee perusta paikallisyhteisön uudistumiselle.

Koostimme yhteisön yhteisiä toiminta- ja rakennusperiaatteita siitä, miten todelliset yhteisöt toimivat, ja seurasimme ”muinaisen mallin” linjaa — Jeesuksen vuorisaarnan opetuksesta Mahatma Gandhin kylätaloudelliseen kehitykseen perustuvaan talouskehitykseen ja nykypäivän Sarvodaya-liikkeeseen Sri Lankassa. Esimerkiksi kultainen sääntö on periaate, joka löytyy lähes jokaisesta kulttuurista, uskonnosta ja ajasta. Se on todella suoraviivainen, eikä teoreettinen — sillä kyse on soveltamisesta ja ruumiillistamisesta. Kultainen sääntö liittyy jokaiseen vuorovaikutukseen, joita meillä on toisten kanssa, missä tarkoituksellisesti HARJOITETAAN tietoista molemminpuolista hyötyä tai symbioosia kussakin tilanteessa.

Kyse ei ole uskosta, vaan teoista. Siitä tulee uusi elämäntapa. Tässä on joitakin näistä periaatteista:

Me kaikki uskomme, että arvot ovat tärkeitä, mutta ne eivät ehkä ole etusijalla siinä, miten elämme elämäämme. Symbioottinen kulttuuri on pyrkimys rohkaista koko yhteisöämme ”noudattamaan puheitamme” samalla kun käytämme käytännössä näiden arvojen ”energiaa” rakentaessamme yhteisöä 12 yhteisen tarpeen alueella. Nämä yhteiset arvot ovat peräisin yhteisöltä saadusta palautteesta (joukkoistettu kollektiivinen älykkyys) ja tarkastelemalla monien yhteiskunnallisten instituutioiden ”ydinarvoja”, kuten Rotaryn kaltaisten palveluryhmien, yritysten, Yhdysvaltain armeijan, poliisilaitosten, kolmannen sektorin, uskonnollisten ryhmien jne. arvoja.

Rakennamme yhteisöpohjaisia symbioottisia verkostoja kahdellatoista sektorilla, joita kutsumme yhteisiksi tarpeiksi, eli sellaisilla yhteisön osa-alueilla, joista ihmiset ovat jo innostuneita. Nämä ovat jokapäiväisiä haasteita, joiden takana kaikki voivat seistä: paikallisen ruoan viljely ja kulutus, paikallistalouden vahvistaminen, puhdas ja terveellinen luontoympäristö, hyvinvointi, hengellisyys ja palvelutyö, syrjäytyneiden auttaminen ja muut yhteisönne tarpeet.

Kun kukin bioalue rakentaa omia ekosysteemiverkostojaan, nämä paikalliset verkostot kytkeytyvät orgaanisesti toisiinsa ja muodostavat kokonaisen järjestelmän, esimerkiksi kun ihmiset yhdistävät lähiruoan terveyteen ja koulutukseen sekä puhtaaseen ja terveeseen lähiympäristöön.

Tästä tulee perusta uudelle verkostoyhteisölle — rinnakkaiselle kulttuurille, yhteiskunnalle, taloudelle ja politiikalle.

  1. Yhteiset periaatteet
  2. Yhteiset arvot
  3. Yhteisön yhteiset tarpeet
  4. Yhteinen tarkoitus ja tavoitteet
  5. Hajautettu verkkoinfrastruktuuri

Kiitos lukemisesta! Tiedän, että tämä saattaa olla paljon tietoa — mutta halusin jakaa teille laajemman kuvan ja kontekstin, kun menemme eteenpäin ja teemme tästä todellisuutta yhdessä. Muistakaa, että nämä viisi edellä mainittua maailmankuvan pääelementtiä eivät ole kiveen hakattuja — vaan niiden pitäisi kehittyä tulevaisuudessa. On syitä, miksi nämä elementit on valittu — koska ne heijastavat yhteistä ymmärrystä ja niitä on testattu todellisessa maailmassa, ja ne toimivat.

 

Lähde: https://richardflyer.substack.com/p/introducing-symbiotic-culture

]]> /symbioottisen-kulttuurin-strategia/feed/ 0 Burning Man yhteismaana /burning-man-yhteismaana/ /burning-man-yhteismaana/#respond Sun, 01 Sep 2024 11:11:59 +0000 /?p=2631 Lue lisää ...]]> 
johdanto: David Bollier

Burning Man -festivaali pidetään joka vuosi Nevadan syrjäisillä suolatasangoilla. Se yleensä yhdistetään kulttuurillisesti San Fransiscon avant tech -porukkaan — kuvaan joka on niin tarkka kuin mahdollista. Mutta tapahtuma on oikeasti paljon seuraamuksissaan tuota rikkaampi. Burning Man on harvinainen tila modernissa teollisuuskulttuurissa, joka itse asiassa kutsuu ihmisiä antamaan ilmaisun eräille syvimpiä taideimpulsseja ja kulttuurillisia fantasioita. Se vaatii heitä näyttämään merkityksellistä vastuuta itsestään, yhteistyötä ja sosiaalista huolenpitoa. Se on immersiivinen erilaisen elämänhengen ilmentymä, joka kantaa ”oikeaan elämään” pitkälle tapahtuman jälkeen.

Burning Man on viikon mittainen 60 tuhannen ihmisen yhteismaa, joka on pidetty joka vuosi vuodesta 1986 lähtien. Tapahtuma on Peter Hirshbergin sanoin “itsehallinnollisten individualistien pop-up -kaupunki.” Se on hänen kirjansa From Bitcoin to Burning Man and Beyond:  The Quest for Identity and Autonomy in a Digital Society luvun otsikko, jonka olen toimittanut yhdessä ID3:n John Henry Clippingerin kanssa.  (Luku on kopioitu alle, ja se on julkaistu Creative Commons Attribution-NonComercial-ShareAlike license 3.0 -lisenssin alaisuudessa. Kirjasta on olemassa printti- ja e-kirjaversiot ja se löytyy myös ID3-verkkosivulta.)

Hirshberg on entinen Applen johtaja ja teknologiayrittäjä, joka on nyt Re:imagine Groupin puheenjohtaja ja yksi sanfransiscolaisen Gray Area Center for Arts and Technologyn perustajista. Hän on myös vuosia käynyt Burning Manissa. 

Kun Hirshberg kertoi minulle Burning Manista (jossa en itse ole koskaan käynyt), hämmästyin lukiessani ensi kertaa “Ten Principles of Burning Mania”, jonka perustaja Larry Harvey oli kirjoittanut vuonna 2004 kertomaan tapahtuman kulttuurieetoksesta. Kymmenellä periaatteella on valtava moraalinen ja sosiaalinen vetovoima ja ne toimivat paremman elämäntyylin suunnitelmana. Periaatteet (joista alempana puhutaan) velvoittavat kaikkia Burnereita kunnioittamaan radikaalia inklusiivisuutta, lahjan antamista, dekommodifikaatiota, radikaalia omavaraisuutta, radikaalia itseilmaisua, yhteisön vaivannäköä, kansalaisvastuuta, osallistumista, välittömyyttä, ja sitä ettei jätetä mitään jälkiä.

Kuten huomaat lukiessasi Hirshbergin lukua, Burning Manin periaatteet eivät ole abstraktia haihattelua; ne ovat yhden viikon ajan autiomaan äärimmäisissä luonnon olosuhteissa elettyä todellisuutta (kuumuus, lentävä hiekka, ei vettä, ainoastaan ne tavarat jotka saat itse mukaan). Burning Manin kymmenen periaatetta ovat ihanan eloisia, intohimoisia kertomuksia keskeisistä design-elementeistä, joita selväpäiset tutkijat usein kuvaavat yhteismaana.

Burning Man auttaa meitä ymmärtämään, että yhteismaan design-periaatteiden ei tarvitse olla MEGO-kokemuksia (“My Eyes Glaze Over”). Ne ovat sitä mitä ihmisenä olo olennaisesti tarkoittaa.

Burning Man: Itseään hallinnoivien individualistien Pop-Up -kaupunki

kirjoittaja: Peter Hirshberg

Kun ystäväni alkoivat kertoa minulle Burning Manista 1990-luvulla, se hermostutti minua. Tämä paikka on ankara autiomaa, jossa heillä oli päällään omituiset vaatteet ja joskus ei yhtään mitään. Miksi? Kokonaisia laumoja San Fransiscon piireistäni vietti ison osan vuodesta rakentemassa massiivisia taideteoksia tai auttamassa leirien rakentamisessa, jossa heidän piti tarjota kaikki peruspalvelut. He menivät paikkaan, jossa ei ole vettä, ei sähköä, ei varjoa eikä suojaa. Ja he olivat todella intohimoisia sinne menosta, rakentamaan kaupunkia tyhjästä. Luomaan heidän kuvittelemansa maialman — tyhjästä. Maailman, missä oli sääntöjä, tapoja, perinteitä ja periaatteita, jonka he enemmän tai vähemmän olivat keksineet itse, ja sitten elivät siinä.

Kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin Burning Man on noussut uniikiksi alustaksi, jolla pyörittää kaupungin kokoisia kokeiluja. Se houkuttelee eräitä planeettamme kaikkein luovimpia ja aikaansaavimpia ihmisiä. Se on iso. Kuusikymmentäkahdeksan tuhatta ihmistä otti osaa vuonna 2013. Se inspiroi laajamittaista osallistumista, mielikuvitusta ja leikkiä. Se haastaa ajatteluamme yhteiskunnasta: Voiko kukaan kuviella taloutta, joka peurstuu lahjoihin ja anteliaisuuteen, ei rahalliseen vaihdantaan? Vaikka vain viikon ajan, Burning Man on paikka, jossa taide, performanssit ja radikaali itseilmaisu ovat yhteiskunnan kaikkein arvostetuimpia aktiviteetteja. Se on paikka, jossa on vähiten hallintoa ja eniten vapautta missään paikassa Maapallolla. Tuhannet ihmiset itseorganisoivat teemallisia leirejä, taideprojekteja, äänikyliä, tulitanssiryhmiä, esiintyjien ryhmiä, yleistä tilaa vartioivia partioita sekä väliaikaisen lentokentän.

Koska Burning Man on mahdollisuuksien fantasmagoria, täysin kuviteltu kaupunki, joka on rakennettu tyhjästä joka vuosi, se on mahdollisuus höllentää maailman, oman työpaikan ja oman maailmassa kuvitellun “roolin” rajoitteita. Burning Manin perustaja Larry Harvey totesi, että “Kyse on henkilökohtaisesta toimijuudesta. Kyse on siitä, että kykenee itse luomaan maailman, jossa elää. Me teemme maailman todeksi teoilla, jotka avaavat sydämen.”

Aikana, jolloin ihmiset eivät luota instituutioihin kuten me aiemmin teimme, jolloin se mikä nousee pintaan on paljon houkuttelevampaa kuin se mikä ylhäältä valuu alaspäin, Burning Man on kiehtova paikka havainnoida suuren mittakaavan itseorganisoivan hallinnoinnin toimintaa. Sen neljännesvuosisadan mittainen historia antaa meidän katsoa taaksepäin ja nähdä mikä toimi ja mikä ei. Me voimme nähdä minkälaiset poliittiset ja järjestäytymiseen liittyvät ajatukset ja kaupunkidesign ovat kestäneet ja mitkä on asetettu sivuun. Burning Manissa voimme havainnoida jatkuvaa jännitettä keskitetyn järjestäytymisen ja reunoilla syntyvän emergentin toiminnan välillä. Se on laboratorio, jossa kokeillaan äärimmäisen vapauden ja yhteisöllisyyden välisellä tasapainolla — tai jos lainataan sen omia periaatteita, yhtäältä “radikaalin itseilmaisun” ja “radikaalin omavaraisuuden” ja toisaalta “radikaalin inkluusion”, “kansalaisvastuun” ja  “yhteisön vaivannäön” välillä.

Burning Mania järjestää tuhannet ihmiset eri puolilta maailmaa eri leireissä, mutta sen ytimessä ovat pienen perustajajoukon asettamat ohjeet, jotka kuratoivat ja käyttävät harkintakykyään enemmänkin Platonin filosofikuninkaina kuin demokraattisen valtion johtajina. He asettavat Burning Manin koon, neuvottelevat osavaltion ja liittovaltion virastojen kanssa maankäytöstä, kaupungin design-ääriviivoista, myyvät liput ja tarjoavat pääsyn valituille taiteilijoille, sekä luovat koulutus- ja viestintäviitekehyksen globaalille Burning Man -yhteisölle. Osallistujien ja perustajien välillä käytävä dialogi tuo mieleen Publiuksen, Federalistikirjoitusten kirjoittajan, joka väitteli hänen kanssaihmistensä kanssa uuden sosiaalisen järjestyksen asianmukaisista hallinnointiperiaatteista. Erona on, että Burning Man käy tätä keskustelua jatkuvana pukujen ja musiikin pyörteen kokeiluna syrjäisellä, antiikinaikaisella kuivuneella suolajärvellä.

Jotain perusfaktoja: Burning Man on vuosittainen viikon mittainen tapahtuma Nevadan Black Rockin autiomaassa. Se on eräitä Pohjois-Amerikan eniten jumalanhylkäämiä ympäristöjä — laaja puolikuiva erämaa, jossa on laavakiveä ja emästasankoja. 380000 eekkerin villin erämaan keskelle nousee Black Rock City, seitsemän neliömailin mittainen tilapäinen kaupunki, joka on Burning Man. Kun se on ohi, kaikki on kadonnut jälkiä jättämättä. Burning Manin järjestelyt Yhdysvaltain maankäyttöviraston kanssa, jolta se vuokraa maan, on sovittu niin, että mitään jälkiä ei jätetä — ei edes paperinpalaa, kenkää tai paljettia. [1]

Tämä on osa Burning Manin radikaalin omavaraisuuden filosofiaa. Rakennat tätä kaupunkia osallistujana ja sitten pakkaat kaiken pois. (Pieni vihje: Burning Man ei jätä mitään jäteastioita tähän kaupunkiin, mikä toimii muistutuksena siitä, että kaikki joutuvat hoitamaan omat ongelmansa.) Ei ole valtionhallintoa, joka tulisi siivoamaan jäljet, eikä ole ketään joka tarjoaisi valaistusta tai sähköjä. Sinä, ystäväsi ja leirisi joutuvat ratkaisemaan nämä ongelmat itse. Tämä pakottaa sinua ajattelemaan systeemejä, resurssien jakoa ja itseorganisoitumista uusin tavoin. Ja vaikka tämä tapahtuma on väliaikainen, kokemus ja sen tuomat oivallukset pysyvät pitkään sen jälkeen, koska Burner-yhteisö (joksi he itse sitä nimittävät) on usein mukana suunnittelussa pitkin vuotta, ja koska tämä vapautuneempi ajattelutapa vaikuttaa ihmisten elämiin, uriin, projekteihin ja siviilihallintoon pitkään sen jälkeen, kun kaikki on pakattu autiomaasta ja sieltä ollaan poistuttu.

Burning Manista sanotaan, että ihmiset tulevat katsomaan taidetta ja jäävät yhteisön takia. Omassa tapauksessani ensi kertaa Burning Maniin tullessani vuonna 2005 mieleen jäivät mailien ja mailien mittaiset jonot fantastisia autoja ja rakennuksia, jotka lähtivät joka suuntaan Burning Manin keskustasta ja ulottuivat kauas playalle — espanjaksi “ranta”. Ihmiset käyttivät lukemattomia tunteja omituisten autojen ja “rakennusten” luomiseen: auto, joka muistutti jättiläismustekalaa, jonka lonkeroista suihkusi tulta… puoliksi upotettu piraattialus, joka nousi autiomaasta 20-metrisine mastoineen… pikkukaupungin kirkko, joka nousi vinossa kulmassa maasta, jonka urkupillit soivat.

Kaiken keskellä on The Man — lähes 30-metrinen patsas, joka toimii ankkuripisteenä kaupungille, kunnes se poltetaan tapahtuman toiseksi viimeisenä iltana. Aivan kuten World Trade Centerin tornit kerran auttoivat newyorkilaisia löytämään Manhattanin, Man tarjoaa apua suunnistukseen aavikolla.

Burning Manilla on maailmannäyttelyn mittakaava ja spektaakkeli, paitsi että sitä ei rakenna yhtiöt ja maat. Sitä rakentavat kaikki. Osallistuminen on eräs Burning Manin ydinperiaatteista, uskomus transformatiiviseen muutokseen, joka tapahtuu syvästi henkilökohtaisen mukanaolon kautta. Tämä muistuttaa amerikkalaista latojen rakentamisen perinnettä, jossa kaikki tulivat mukaan auttamaan maanviljelijää rakentamaan hänen tarvittavia rakennuksiaan; tai Habitat for Humanitya, jossa koko yhteisö on mukana rakentamassa koteja niitä tarvitseville.

Urbanisti Jane Jacobs klassikkokirjassaan The Death and Life of Great American Cities ymmärsi tämän idean tärkeyden hänen kirjoittaessaan, “Kaupungeilla on kyyk tarjota jokaiselle jotakin, ainoastaan siksi koska, ja vain silloin kun, jokainen on mukana niitä luomassa.” Hän puhui 1960-luvun kaupunkisaneerauksesta, jossa kunnanhallitukset yrittivät rakentaa lähiöitä palvelemaan asukkaita, mutta kysymättä heiltä yhtään mitään. Burning Manissa kunnioitetaan käänteistä periaatetta: kun osallistut rakentamaan omaa maailmaasi, olet enemmän mukana ja sinulla on toimijuuden tuntoa, jota muuten ei olisi. Jacobs olisi myös ymmärtänyt Burning Manin ihanan omituisuuden. Vuonna 1961 hän kirjoitti, “Metropolis tarjoaa luonnostaan mitä muutoin saa ainoastaan matkailusta: omituisuutta.”

Vaikka Burning Man on fantastinen, se pitää sisällään monia syvään juurtuneita amerikkalaisia arvoja. Se on sisimmältään tocquevillianilainen — suuri mitä erilaisimpien vapaaehtoisjoukkojen yhteenliittymä, jotka työskentelevät eri ryhmissä, ja rakentavat sosiaalista luottamusverkostoa yhteiseen kaupunkiin. “Assosiaatio on tieteen äiti”, sanoi Tocqueville. “Kaiken muun edistys riippuu assosiaation aikaansaamasta edistyksestä.” Aikana, jolloin amerikkalaisia syytetään siitä, että he eivät käytä tarpeeksi aikaa aidoissa yhteisöissä, Burning Man on intensiivisen tarkoituksellinen yhteiö, sosiaalisen pääoman huikea näytös.

Kauempaa näyttäisi siltä, kuin Burning Man olisi maaginen, spontaani luomus. Itse asiassa Burning Man toimii ainoastaan, koska sen ytimessä on joukko yhteisiä periaatteita, jotka kaikki universaalisti hyväksyvät ja joita yhteisö itse pitää yllä, mikä vuorostaan saa aikaan vähiten tarvetta hallinnolle ja kaikkein suurimman määrän vapautta. Itseorganisoidun hallinnon dynamiikka on huomattavan samanlainen, kuin minkä edesmennyt Elinor Oström — taloustieteen 2009 Nobelin palkinnon saaja — myöhemmin identifioi, joka vietti vuosikymmenet tutkien onnistuneen yhteismaan design-periaatteita. “Yhteiskäyttöisten resurssien”, kuten seitsemän neliömailin kokoisen autiomaapläntin, hallinnoimiseksi 68 tuhannen asukkaan kesken vuonna 2013 Burnerit tajusivat, että he ovat osa tietoista yhteisöä. Jokaisella on täten vastuu toisten tarkkailemisesta ja sääntöjen noudattamisen valvonnasta.

Vuonna 2004 Larry Harvey julkaisi “Burning Manin Kymmenen Periaatetta” toimimaan yhteisön suuntaviivoina. Työskennellessäni eri kaupunkien kanssa innovaation sekä tekijöiden ja luovien ammattien talouksien edistämisen parissa, mielestäni nämä suuntaviivat soveltuvat kestävämmän, tietoisemman ja vähemmän materiaalisen maailman konseptualisointiin. Ne tekevät sinusta itsetietoisemman henkilökohtaisista sitoumuksista, joita tarvitaan suuren kaupungin hyvään toimintaan.

Periaatteista neljä liittyy siihen miten henkilö voi elää enemmän nykyhetkessä, tietoisempaa ja sitoutuneempaa elämää: Radikaali Itseilmaisu, Radikaali Omavaraisuus, Välittömyys ja Osallistuminen. Neljä keskittyy yhteisöön: Yhteisön Vaivannäkö, Kansalaisvastuu, Radikaali Inklusiivisuus ja Älä Jätä Mitään Jälkiä. Ja viimeiset kaksi ovat kaikkein huomattavimpia: Lahjan Antaminen ja Dekommodifikaatio. Burning Manin lahjatalous juhlistaa antamisen vastikkeetonta iloa. Se ei ole vaihtokauppaa, koska mitään ei odoteta vastalahjaksi. Burning Man pidetään sen osallistujien vaivannäön juhlistamisena ilman brändejä, ilman sponsoreita, ilman mainontaa. Nämä ovat olosuhteita todella erilaiselle, luovemmalle maailmalle, joka kuitenkin muistuttaa Aristoteleen visiota siitä, että hyvä yhteiskunta rakentuu totuuden, hyvyyden ja kauneuden transendeettisille arvoille — sen kulttuurin ytimelle.

Burnin Manin Kymmenen Periaatetta

Radikaali Inklusiivisuus. Kuka tahansa voi olla osa Burning Mania. Me toivotamme vieraat tervetulleiksi ja kunnioitamme heitä. Yhteisöön osallistumiselle ei ole minkäänlaisia ennakkoedellytyksiä.

Lahjan Antaminen. 
Burning Man on omistautunut lahjojen antamiselle. Lahjan arvo on ehdoton. Lahjan antaminen ei tarkoita velvollisuutta antaa mitään takaisin tai vaihtaa sitä johonkin samanarvoiseen.

Dekommodifikaatio. 
Pitääkseen lahjan antamisen henkeä yllä, yhteisömme pyrkii luomaan sosiaalisia ympäristöjä, joiden välittäjänä ei toimi kaupalliset sponsorisuhteet, ostotapahtumat tai mainonta. Me olemme valmiita suojelemaan kulttuuriamme sellaiselta hyväksikäytöltä. Me vastustamme kokemukseen osallistumisen korvaamista kulutuksella.

Radikaali Omavaraisuus. 
Burning Man rohkaisee kaikkia löytämään sisäiset voimavaransa, harjoittamaan niitä ja luottamaan niihin.

Radikaali Itseilmaisu.
 Radikaali itseilmaisu syntyy henkilön omaleimaisista lahjoista. Kukaan muu kuin henkilö itse tai yhteistyötä tekevä ryhmä ei voi määrätä sen sisältöä. Se tarjotaan lahjana muille. Tässä hengessä lahjan antajan tulisi kunnioittaa vastaanottajan oikeuksia ja vapauksia.

Yhteisön Vaivannäkö.
 Yhteisömme arvostaa luovaa yhteistyötä ja yhteistoimintaa. Me pyrimme tuottamaan, edistämään ja suojelemaan sosiaalisia verkostoja, julkisia tiloja, taideteoksia ja kommunikaatiomenetelmiä, jotka tukevat tällaista interaktiota.

Kansalaisvastuu.
 Me arvostamme siviiliyhteiskuntaa. Yhteisön jäsenten, jotka järjestävät tapahtumia, tulisi ottaa vastuu julkisesta hyvinvoinnista ja pyrkiä kommunikoimaan kansalaisvastuuta osallistujille. Heidän tulee myös ottaa vastuu tapahtumien järjestämisestä paikallisten, osavaltion ja liittovaltion lakien mukaisesti.

Älä Jätä Mitään Jälkiä. 
Yhteisömme kunnioittaa ympäristöä. Me sitoudumme olemaan jättämättä mitään fyysisiä jälkiä toiminnastamme minne sitten kokoonnummekin. Me siivoamme jälkemme ja pyrimme, aina kun mahdollista, jättämään sellaiset paikat parempaan kuntoon kuin ne sinne saapuessamme olivat.

Osallistuminen. 
Yhteisömme on sitoutunut radikaalin osallistumisen etiikkaan. Me uskomme, että transformatiivinen muutos, oli se sitten henkilön tai yhteiskunnan tasolla, voi tapahtua ainoastaan syvän henkilökohtaisen osallistumisen kautta. Me saavutamme olemisen tekemällä. Jokainen on saanut kutsun tehdä työtä. Jokainen on saanut kutsun leikkiä. Me teemme maailmasta todellisen teoilla, jotka avaavat sydämet.

Välittömyys.
 Välitön kokemus on monin tavoin kaikkein tärkein kulttuurimme arvojen kulmakivi. Me pyrimme pääsemään välissämme seisovien raja-aitojen yli ja tunnustamaan, että sisäinen itsemme, ympärillämme oleva todellisuus, osallistuminen yhteiskuntaan ja kontakti luonnon maailmaan ylittää ihmisen voimat. Mikään idea ei voi korvata tätä kokemusta.

Nykyään Burning Man on globaali, ja osanottajia on yli kahdesta sadasta kaupungista ja kuudestakymmenestäviidestä virallisesta yhteistyötapahtumasta. Burning Manin globaali vaikutusvalta syntyy sen suuresta vapaaehtoisten verkostosta. Vuosien ajan alueelliset burneriyhteisöt ovat tulleet San Fransiscoon vuosittaiseen konferenssiin oppimaan liiketoiminnan pyöritämistä, taiderahoituksen hankintaa, lupien hakemista ja tietojen ja taitojen jakamista. Kaksi vuotta sitten Burning Man muotoili uudelleen kokoontumisensa nimelle “The Burning Man Global Leadership Conference”. Se ei pelkästään nähnyt verkostojaan ihmisinä, jotka auttoivat saamaan Burning Manin aikaan, vaan globaalina vapaaehtoisena työvoimana, joka voisi tuoda Burning Manin ongelmanratkaisuosaamisen ja yhteisösuuntautuneen asenteen koko maailmalle.

Koko Burning Manin pointti, perustaja Larry Harveyn mukaan, on luoda maailma, jossa itse haluaa elää. Me kuljemme maailman läpi toimien tiettyjen ennaltamääriteltyjen sääntöjen ja roolien alaisina. Me noudatamme käsikirjoitettua työnkuvaa. Me olemme olemassa ennaltamäärätyssä kaupungissa. “Täällä pääset kokeilemaan asioilla, joita et välttämättä koskaan aiemmin ole kokenut.” [2] Tarinat ihmisistä, jotka menevät Burning Maniin, ovat usein tarinoita henkilökohtaisesta siirtymästä ja muutoksesta. Kun ystäväni Steve Brown teki filmin Burning Manista, esimerkiksi, hän sai selville, että kaikki hänen hahmonsa kävivät läpi jonkinlaista siirtymää. Katie, taiteilija, lopetti hoitajan työssään seuratakseen taiteellisia intohimojaan. Casey Fenton keksi CouchSurfingin, erään ensimmäisistä suurista “jakamistalouden” projekteista.

Larry Harvey ja Burning Manin alkuperä

Nykypäivän Burning Man ei aina ollut kokeilujen, piittaamattomuuden ja yhteisönrakennuksen mekka. Vuonna 1986 Larry Harvey aloitti Burning Manin vaatimattomana juhannusjuhlana San Fransiscon Baker Beachilla. Kaksi ryhmää oli erityisen vaikutusvaltaisia Burning Manin kulttuurin muokkaajina — anarkisti Hakim Beyn seuraajat ja San Francisco Cacophony Society.

Beyn vuoden 1991 teos Temporary Autonomous Zonesradikaaliajattelijoiden manifesti, joka kehoittaa kaikkia elämään autenttisesti, nykyhetkessä ja täydellä itseilmaisulla. Mutta niin tehdäksemme, Beyn mukaan, täytyy irroittautua korporaatioiden ja valtioiden auktoriteetista — ei ainoastaan teoreettisesti pään sisällä vaan todellisessa fyysisessä tilassa. [3] Bey ehdotti vaihtoehtoista maailmaa — “tilapäinen autonominen tila” eli T.A.Z. (Temporary Autonomous Zone) — jossa oikeissa olosuhteissa on mahdollista luoda itsensä. Yksi parhaista kuvauksista tästä sosiaalisesta ilmiöstä on teoksessa Beautiful Trouble, nykyajan manuaalissa taiteilijoille ja aktivisteille, jotka tekevät kunniaa Beylle:

T.A.Z. on “maan, ajan tai mielikuvituksen” vapautettu alue, jossa on mahdollista olla jonkin puolesta, ei ainoastaan vastaan, ja jossa voidaan tutkia ja kokeilla uudenlaisia yhdessä ihmisenä olemisen tapoja. T.A.Z. sijaitsee globaalin kontrolliverkoston halkeamissa ja murtumalinjoissa, ja se on vapaan kulttuurin purkaus, jossa elämä koetaan maksimaalisella intensiteetillä. Sen tulisi tuntua poikkeukselliselta juhlalta, jossa lyhyen aikaa halumme ilmaistaan ja meistä kaikista tulee arkipäivän elämän taiteen tekijöitä. [4]

Beyn idea T.A.Z.:sta — joka julkaistiin arviolta samoihin aikoihin kuin Tim Berners-Lee keksi World Wide Webiä, mutta ennen kuin siitä tuli massamedia — oli erittäin selvänäköinen. Bey ennakoi kahdella vuosikymmenellä mobiilimaailmaa — hajautetun laskennan, open source -ohjelmistojen, heikosti sidottujen verkkojen, sosiaalisten verkostojen sekä Bitcoinin ja Open Mustard Seedin kaltaisten hajautettujen järjestelmien maailmaa. Beyn työ tuntuu luovan hakkeroinnin manifestilta — tapa prototyypittää mielikuvituksellisia (ja ei-niin-kuvituksellisia) vaihtoehtoja riistäville instituutioille. T.A.Z.:n idea huutaa, “Sinulla on lupa, käytä sitä!”

Aikana jolloin Bey kirjoitti, San Fransisco Cacophony Society oli ilmaisemassa monia samoja ideoita — pitämässä katuperformansseja, vapaan soittelun kulttuuria ja ottamassa osaa juhliin naamiaisasut päällä. Cacophonyn jäsenet alkoivat käydä Burning Manissa kun se oli vielä Baker Beachilla pidettävä juhla. Vuoteen 1993 mennessä, seitsemän vuosittaisen juhlan jälkeen, Burning Man viimein häädettiin rannalta, koska se oli kasvanut liian suureksi eikä se saanut enää lupia. Cacophony Society kutsui Burning Manin “aluematkalle”, pidennettyyn tapahtumaan joka vie osallistujat pois heidän paikallisista tarkasteluviitekehyksistään.

Ja niin kävi, että Burning Man, Cacophony Society ja San Fransiscon alueen anarkistit kaikki suuntasivat Black Rockin autiomaahan Nevadaan käynnistääkseen Burning Manin uudelleen.

Vaikka Burning Mania ei oltu perustettu minkäänlaisen kumouksellisen tai loukkaavan agendan avulla, se nopeasti oli matkalla siihen suuntaan. Larry Harveyn sanoin, “Me emme olleet millään tavalla alakulttuuri, mutta tämä uusi ryhmä toi mukanaan underground-eetosta.” Tällöin Burning Man alkoi kuvitella uudelleen Hakim Beyn “välitilaa” — salaista undergroundin lähdettä, yhteiskunnan panssarin kilahtelua, paikkaa jonne pääsee ja josta pääsee pois kuin jokin taiteellinen Viet Cong, ja jossa pääsee pälkähästä. Bey kutsui tätä “runolliseksi terrorismiksi”.

Nuo varhaisvuodet autiomaan keskellä olivat vapauden aikaa. Kaikki kävi. Aseet olivat yleinen näky. Tavaraa kohti ammuskelu autoista oli iso juttu. Burning Man ei ollut niinkään kaupunki vaan laaja telttakylä keskellä ei mitään. Idea oli tehdä tapahtumasta vaikeasti löydettävä ja olla ylpeä vihamielisessä ympäristössä selviytymisestä. Larry Harvey muistelee:

Linnakkeemme alkoi kasvaa ulospäin, muodostaa hajanaisen erillisten leirien saariston — eräänlaisen kultakuumeen, joka tavoitteli henkilökohtaista autonomiaa. Tämä saattaa kuulostaa romanttiselta, mutta se tarkoitti, että kuskit ajaisivat tänne hajanaisiin sirpaleisiin holtitonta vauhtia, erityisesti yöllä, ja tästä tuli yleisen turvallisuuden huolenaihe.

Monin tavoin tämä salainen piraattien “välialue” oli lähtenyt lapasesta. Samoin kuin meillä oli salainen kaupunki piilossa autiomaan keskellä, meillä oli myös salainen porttimme. Se oli itse asiassa portti ilman aitaa; eräänlainen konseptiportti, tavallaan taideinstallaatio. Jos olit tarpeeksi onnekas löytämään sen, sait ohjeiksi ajaa monta mailia pohjoiseen ja sitten kääntyä itään ja ajaa 5-6 mailia lisää. [5]

Vaikka dadaistiset radikaalit olivatkin omistautuneet vapaudelle ja itseilmaisulle, varhainen Burning Manin kulttuuri ei ollut erityisen kiinnostunut järjestäytyneestä vapaudesta, uudenlaisesta siviiliyhteiskunnasta tai ekologisesta kestävyydestä.

 Burning Manin kriittinen siirtymä

Anarkia loppujen lopuksi ei toiminut kauhean hyvin.

Jossain kohtaa puolenyön jälkeen elokuun 26. päivänä 1996 kaasuttava auto ajoi kahden merkitsemättömän teltan yli ja vahingoitti kriittisesti siinä olijoita. Burning Manin keskellä, jossa tuon vuoden teemana oli “inferno”, jotkut osallistujat ilmeisesti pitivät tätä teemaa lupana leikkiä tulella ilman rajoja. Ihmiset käyttivät liekinheittimiä avoimesti autiomaassa. He rakensivat monikerroksisia puisia rakenteita poltettaviksi, käytännössä polttaen samalla sen luojat ne sytyttäessä.

Tämä tapaus toi esiin kysymyksen, joka oli kaikunut tapahtuman perustajien mielissä: mikä oli Burning Manin tarkoitus? Ja mitkä olivat moraaliset aikeet, jotka he halusivat tähän autiomaakokeeseen tuoda mukanaan? Tämä konflikti ilmeni dramaattisesti dokumentissa Spark: A Burning Man Story kun Larry Harvey sanoo, “Kävi selväksi, että me olimme vastuussa kaikkien hyvinvoinnista. Vastuu oli meillä. Me olimme de facto valtio. Ja se oli hipstereille arvoitus. Mitä anarkisti tähän sanoisi?”

Argumentin kääntöpuolella oli anarkistien ja kakofonistien faktio, jotka tulivat Nevadaan etsimään absoluuttisen vapauden muotoa, jossa ei ole byrokratiaa, autorajoituksia, aseisiin liittyviä sääntöjä eikä hyvin määriteltyjä aluerajoja. Tuon kannan artikuloi raivostunut perustajajäsen John Law, joka valitti: “En halunnut olla poliisi! Näin mihin tämä oli menossa, me tarvitsimme byrokraattisen infrastruktuurin ja meidän piti keksiä asioita. En kyennyt tekemään sitä, en halunnut olla osa sitä.” [6]

Se toi esiin myös toisen kysymyksen, mikä on suhde lain ja vapauden välillä? Rajoittaako laki ihmisten vapautta niinkuin Hobbes väitti? Vai suojeleeko ja parantaako laki vapauttamme niinkuin Locke esittää? Lisäksi, kuka on auktoriteetti vapaassa yhteiskunnassa säätämään ja valvomaan lakeja?” [7]

Harveylle kysymys oli: tulisiko tapahtuman olla sivistynyt vai kielletäänkö järjestys ja auktoriteetti? “Jos se on järjestyksen ja auktoriteetin kieltämistä”, hän sanoi, “ja olet tuhansia ihmisiä kutsunut järjestäjä, mitä se sanoo sinusta? Minkälainen moraalinen kanta se on?”

Anarkistien absoluuttinen kanta saattaa toimia pienissä homogeenisissä ryhmissä. Mutta Burning Manin kasvaessa sillä oli tehtävänään päätös, joka on kaikilla poliittisilla järjestyksillä vastassa: minkälaista yhteiskuntaa me rakennamme? Miten me kauppaamme vapautta ja turvallisuutta? Harveyn huolena oli, että autot yöllä ja muut säännöttömän maailman ideat muuttuisivat hobbelaiseksi painajaiseksi: “Asiat olivat irrallaan ja radikaaleja ja hieman brutaaleja, eikä voinut luottaa yhteisöön, koska yhteisöä ei ollut. Ja aamulla oli tehtävä poliittinen päätös: olemmeko me post-apokalyptinen Mad Max -yhteiskunta vaiko siviiliyhteiskunta?”

“Niille meistä, jotka marssivat Black Rockin autiomaahan vuonna 1990”, Harvey sanoi, “pinnan alla odotti ironia. Koska autiomaassa ei ollut mitään kontekstia, paitsi se jonka me itse olimme luoneet, me itse asiassa muutuimme Establishmentiksi tapahtuman järjestäjinä. Hitaasti ja askel askeleelta olosuhteet ajoivat meidät keksimään valtion. Ilman aikomusta sille me keksimme kansalaisvastuun periaatteen. Ja ehkäpä tämä oli Burning Manin olennainen nerous. Tyhjästä me loimme kaiken.”

Burning Manin perustajille tämä oli liittovaltiollinen hetki — filosofinen käännekohta tämän uniikin välitilan evoluutiossa. Yhdysvaltain perustajat olivat kamppailleet samojen aiheiden parissa — keskusauktoriteetti vastaan hajautettu vapaus, ja miten nuo rakenteet parantaisivat tai heikentäisivät tasa-arvoa. Nyt nuo samat ongelmat elettiin todeksi playalla.

Nopeasti Burning Man muuttui satunnaisesta paikasta autiomaassa pop-up -kaupungiksi, joka oli suunniteltu itseilmaisua ja inklusiivisuutta varten, paikaksi jossa tiet oli merkattu ja julkiset tilat luotu taiteelle ja yhteisön kukoistamista varten. Harvey muistelee:

Meidän vuonna 1997 suorittamien reformien seurauksena kaupungista tuli sivistyneempi. Ilman valoja sataa kuuttakymppiä tunnissa kaasuttavien autojen sijaan, kuten tapana oli, ihmiset alkoivat kohdata toisiaan. Kun me poistimme aseet, keksimme Tervehtijät, järjestimme Vartijat, loimme katukaavan, valvoimme liikennettä, lisäsimme populaation tiheyttä ja annoimme kaikille osoitteen, ihmiset saattoivat olla kanssakäymisessä keskenään vapaammin. Teemaleirit kolminkertaistuivat, kylät kukoistivat, kokonaiset naapurustot heräsivät eloon.

Lopullisena ironiana — me päädyimme luomaan maailman, jota määritti ihmisten vapaa yhteenliittyminen ja yhteisön tuki, alkuperäisten anarkistien visioima unelma yhteiskunnallisesta harmoniasta. Tämä oli Burning Manin modernin vaiheen alku. Keksimämme tuoreet instituutiot, joskus puolileikillään, muuttuivat todeksi. Monien meidän mielestä kaupunki oli saanut sielun.

Sivistyneen kaupungin design

Itsehallinnoinnin ilmiö, joka Burning Manissa nykyään näkyy, perustuu kolmeen alaan: 1) perustajien laatimat periaatteet ja arvot; 2) tuhansien osallistujien emergentti toiminta, teemaleirit ja taideprojektitiimit, jotka pitävät näitä periaatteita viitekehyksenään — jotka sitten vapautetaan planeettamme erääseen kaikkein mielikuvituksellisimmista paikoista; ja 3) Black Rock Cityn itsensä design. Kaupungin oikea kehittäminen on se, mikä antaa puitteet luovalle kasvulle, joka on Burning Man. Kaupunki, kuten kaikki kaupungit, on osallistumisen ja luovuuden alusta. Black Rock City tietää eräällä erittäin aidolla tavalla sen, mitä Jane Jacobs tiesi: jos kadut saadaan rakennettua oikein, jos katuelämän kakofonia menee nappiin ja jos saa mittakaavan oikein, silloin sinulla on kukoistava ja huomionarvoinen kaupunki.

Vuoden 1996 tapahtumien jälkeen Burning Man laittoi kaupunkidesignin uusiksi, ja konsultoi maisemasuunnittelija Rod Garrettia. Hän teki listan 200:sta urbaanista kaavoitustavoitteesta ja tarkasteli miten design voisi tyydyttää kaikkein suurinta määrää ihmisiä. Kehitetty design oli C-muotoinen puoliympyrä — jossa jättiläismies on keskellä. Se sai useita määritteleviä elementtejä:

• Sisärengasta kutsuttaisiin Esplanaadiksi, pääkaduksi, joka on raja kaupungin ja taideautojen (‘mutanttiautot’ Burning Man -slangissa) sekä taideprojektien avoimen tilan välillä. Leirit muodostavat ulkokehän asuinalueet, ja autiomaa keskellä olisi massiivinen taidetila.

• Normaalit autot ovat kiellettyjä. Kävelystä ja pyöräilystä tuli Burning Manin liikennemuodot, ja taideautot (Mutanttiautojen ministeriön luvalla) toimivat joukkoliikennevälineinä.

• Kolmasosa kaupunkikehästä pysyy avoimena, se yhdistää kaupungin autiomaahan ja transsendenssin tunteeseen. Suljettu ympyrä voisi luoda rajoitteen ja ahdistavan tiheyden tuntua. Garrett kirjoittaa,“Me emme koskaan sulje tuota kaarta, on nöyrää antaa laajan autiomaan ja taivaan tunkeutua itse luomaamme maailmaan. Ympyrän avoin pääty saa henkistä ja psykologista tärkeyttä. Me toivotamme luonnon tervetulleeksi houkuttelemaan osallistujia pois linnakkeista suureen hiljaisuuteen ja avoimeen tilaan.”

Näitä periaatteita näkee sovellettavan menestyksellä Amerikan parhaissa urbaanikokeissa. Coloradon Boulderin jalankulkijakauppakeskuksen suunnittelijat sanoivat minulle, että projekti toimii, koska vuoret taustalla toimivat “eräänlaisena päätepisteenä — paikkana, jossa kaupunki vaihtuu hiljaa toisenlaiseksi ympäristöksi; vuoret ankkuroivat projektin kuten meri tekee Santa Monican jalankulkijakauppakeskuksessa.” [8]

Jokainen designpäätös on auttanut määrittelemään kulttuuria. Eräässä kohtaa Harveylta kysyttiin pitäisikö Black Rockin Vartijoilla (vapaaehtoiset, jotka pelastavat hylkiöitä ja tarjoavat välimiesmenettelyä sellaista tarvittaessa) olla tilat kaupungin keskustassa. Sen sijaan keskustassa sijaitsee taiteelliset ja kansalaisrituaalit kuten Lyhdynsytyttäjät, yöllinen tilaisuus, jossa sytytetään 1000 lyhtyä kaupungin keskustaan. Burning Man haluaa olla taidevaltio, ei poliisivaltio.

Nämä fyysiset vihjeet luovat rakennustelineet luovuudelle. Suhde tilaan muuttuu, kun ottaa omistajuuden haltuun sen tekemisestä eikä vain mene paikkaan, jossa valtio tai Disneyland tekee sen sinulle. Radikaali itse-ilmaisu ja naamiaisasut saavat kokeilemaan asioilla, joita normaalisti et tekisi — mikä edelleen edistää luovaa leikkimistä ja innovaatioita.

Aivan yhtä tärkeää on järjestyksen tunne, johon voi luottaa. Samankeskisiä ympyräkatuja leikkaa säteittäiset bulevardit, jotka luovat tunnetun näköisen maaston, jossa on melkein mahdotonta eksyä. Kadut on nimetty kirjainjärjestyksessä ja bulevardit on suunnattu kellon tuntiviisarien mukaisesti, missä kansalaiskeskus on puolipäivän suunnassa. Huolimatta kellonajasta tai tajunnantilasta, jos muistaa leirinsä olevan ajassa 9:30 ja leirissä B, voi löytää kotiin.

Vuonna 2010 vähän ennen kuolemaansa Garrett kirjoitti miten hänen design oli syntynyt ratkaisuksi aiempaan, vähemmän ystävälliseen kaupunkiin:

Uuden kaavan piti vahvasti saada vaikutteita aiempien vuosien kokemuksista sekä vuoden 1996 tapahtumista ja hallitsemattoman lapasesta lähtemisen katastrofaalisista vaikutuksista. Tavoitteenamme oli ilmaista ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luoda väestötiheyksiä, jotka johtaisivat sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Samanaikaisesti yritimme luoda uudelleen jotain alkuperäisen leiripiirimme läheisyydestä, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa. Tämän kaupungin piti ennen kaikkea toimia. Oli elintärkeää, että ihmisten ja tarvikkeiden virtaus sisään ja ulos oli esteetöntä. Suunnitelman oli tarjottava peruspalvelut, ja sen oli oltava helposti hahmotettavissa ja neuvoteltavissa. Jatkuvuuden vuoksi sen tulisi sisältää aiemmista tapahtumapaikoista tuttuja piirteitä ja olla skaalautuva tulevaa laajentumista varten. Sen oli myös helpotettava yhteisön taidetta ja ilmaisua sekä tuettava aiempia perinteitä ja Burning Manin periaatteita.

Suunnittelija Yves Béhar, joka alkoi käydä Burning Manissa vuonna 2006, kertoi New York Timesille, että Rod Garrett oli nero luodessaan kaupungin, joka oli käytännöllinen, ilmaisuvoimainen ja inspiraation lähde, ja kutsui sitä “pyöreäksi tilapäiseksi kaupunkikaavaksi, joka on rakennettu taiteen, musiikin ja tanssin spektaakkelin ympärille: Toivon, että kaikissa kaupungeissa olisi tällainen utopian henki, koska ne on rakennettu ihmisten vuorovaikutuksen, yhteisön ja osallistumisen ympärille.” [9]

Nämä ajatukset kaupunkisuunnittelusta ja elämästä ovat tarttuneet Burnereihin ja sitten reaalimaailmaan. Tony Hsieh, kenkäyhtiö Zapposin perustaja joka käy Burning Manissa usein, päätti toteuttaa Las Vegasin keskustan 350 miljoonan dollarin arvoisen massiivisen elvytyshankkeen. Hän käyttää festivaaleista inspiroitunutta suunnittelua ja ohjelmointia saadakseen ihmiset mukaan — ja nopeuttaakseen elinvoimaisen kaupungin kehitystä. Konttipuistot ja taideautot luovat elävyyttä ja sitoutumista sinne, missä aiemmin oli tyhjää tilaa.

Las Vegas Downtown Project on tehnyt yhteistyötä Burning Manin kanssa ja tuonut tulta hönkiviä patsaita ja taideautoja kaupunkiin; useat ovat jo ilahduttaneet asukkaita ja houkutelleet perheitä. Hsieh on samaa mieltä Geoffrey Westin ja Ed Glazerin teorioiden kanssa “urbaaneista törmäyksistä” — että luovuutta ilmenee, kun ihmiset laitetaan lähekkäin toisiaan. Se on yksi syy Las Vegasin keskustan co-working -meiningille; tavoite on saada ihmiset ulos toimistoista kahviloihin ja co-working -tiloihin, jotta yhteyksiä syntyisi.

Tavoite ei ole rakentaa älykaupunkia vaan “kaupunki, joka tekee sinut älykkääksi”, jossa on TED-tyylinen esiintymislava, jotta ideat voisivat virrata joka ilta. Hsieh’n tiimi rahoittaa startuppeja ja sitten varmistaa, että paikka täyttyy vierailevista mentoreista viikoittain: yhtenä viikkona muotia, toisena ruokaa, kolmantena teknologiaa, sitten yhteiskunnallista yrittäjyyttä, aina joka kuukausi. Pointti on tehdä paikasta kuin Burning Man, tila sadoille kokeiluille ja vähentää aloittamisen kitkaa. Esimerkiksi, jos haluat perustaa päivittäistavarakaupan, “konttipuisto” voi tarjota halvan lyhytaikaisen leasingin niin, että voi prototyypittää pop up -kauppaa ja testata toimiiko se, ja laajentaa sellaista pysyväksi. Koitapa saada tuo sama aikaan San Fransiscossa.

Burning Manin taide ja kulttuuri

“Kulttuuri on ihana asia, jolla järjestää yhteiskunta”, Larry Harvey sanoi Time-lehdelle vuonna 2009. “Olen huomannut, että aina kun homma muuttuu rankaksi, kaupunginisät tuovat taiteilijoita keskustaan!” [10] Tuo varmastikin on ollut asian laita Black Rock Cityssa, jossa taide on johtavassa asemassa. Joka vuosi siellä on 350 taideinstallaatiota, ja lukemaan ei lasketa teemaleirejä tai satoja Mutanttiautoja.

Taide saa aikaan enemmän kuin mitä normaalisti voisimme odottaa “taiteelta”. Burning Manissa taide auttaa muodostamaan yhteisön. Taide luo keskipisteitä, joiden ympärille tiimit ja projektit syntyvät itsestään. Taideprojektit ovat pääasiallinen tapa, jolla Burning Man levittää luvallisuuden, itseilmaisun ja toimijuuden kulttuuria. Taideautot, patsaat, installaatiot ja muut teokset ovat käytössä suuren mittakaavan immersiivisten tarinoiden kerronnassa. Ne ovat tapa, jolla saadaan 60 tuhatta ihmistä pohtimaan suuria yhteiskunnallisia teemoja kollektiivisella, melkein unenomaisella tavalla. Tässä tavoin taide auttaa Burning Manissa osallistujia muotoilemaan uudelleen ymmärryksensä maailmasta.

Harvey sanoo, “Mielestäni taiteen tulisi imitoida elämää. Mutta en ole tyytyväinen ennenkuin elämä alkaa imitoida taidetta. Joka vuosi me yritämme luoda kattavan teeman, joka liittyy maailmaan. Mitä hyötyä tästä kaikesta on, jos se ei liity siihen miten elämme omaa elämäämme?”

Yhtä ankarassa ja anteeksiantamattomassa paikassa kuin Black Rockin autiomaa vaaditaan sisukasta sitoutumista asioiden loppuunsaattamiseen. Jos vaikka rakennat jättikokoista teräs- tai puurakennelmaa. Ensin on haasteena saada raaka-aineet ja rakennustarvikkeet sellaiseen syrjäiseen paikkaan. Sitten kaikki pitää kasata keskellä äärimmäisiä lämpötiloja ja toistuvia hiekkamyrskyjä. Ja kaikki on pölyä: PH 10, sen emäksisyys luokkaa uuninpuhdistaja. Partikkelien koko on kolme mikronia, kolme kertaa pienempi kuin talkissa. Burning Manissa on parasta rakentaa ja arvostaa taidetta maski naamalla.

Eräs kaikkein huomionarvoisimmista ja suurimmista taideinstallaatioista joka vuois on Temppeli. Vuosittainen temppelipalkinto on yksi suurimmista Burnin Manin taideyhteisön kunnianosoituksista ja yksi suurimmista vastuista. Temppeli on paikka, jossa pohdiskellaan ja muistellaan menetyksiä, jonne Burnerit jättävät joka vuosi satoja viestejä ja muistoesineitä rakkaidensa muistoksi. Vaikka The Manin polttaminen on aina riehakas juhla, temppelin polttaminen — viimeinen poltettava rakennus joka vuosi — on hiljainen ja synkkä.

Jess Hobbs, oaklandilaisen Flux Foundationin eräs perustaja, veti Temple of Flux -tiimiä vuonna 2012. Se oli suurin temppeli siihen mennessä Burning Manissa. Kolmesataa ihmistä käytti neljä kuukautta abstraktin puurakennelman rakentamiseksi, joka koostui viidestä tuplakaariseinästä, jotka loivat luolien ja kanjonien kaltaisia tiloja. Rakennelma oli arviolta kolmisenkymmentä metriä syvä, kuutisenkymmentä metriä leveä ja tusinan metriä korkea. Hobbs sanoi minulle, että vaikka temppelin rakentaminen vaatii osamista ja kokemusta, he myös pyysivät keitä tahansa, jotka halusivat osallistua rakentamiseen mukaan. “Me kutsumme itseämme visionääreiksi. Me pidämme kiinni visiosta. Me emme sanele miten ihmiset pääsevät lopputulokseen, me annamme ihmisten itse valita roolinsa. Täytyy muistuttaa omaa itseään koko ajan siitä, että tämä ei ole sinun oma projekti — ‘Minä en ole omistaja, olen rakentamassa lahjaa, joka ei koskaan tule olemaan minun, se tulee olemaan 60 tuhannen ihmisen kohde… ja se tulee palamaan!’”

Hobbsin filosofia esimerkillistää miten taide aktualisoi Burning Manin arvoja ja inspiroi itserakentuvan kaupungin luomista: “Taide on luvan annon alusta. Me olemme kasvaneet kulttuurissa, jossa kuulee jatkuvasti ‘Ei’ –‘Ei, sinulla ei ole koulutusta tuohon.’ ‘Ei, meidän mielestämme et voi tehdä niin.’ ‘Ei, tämä ei välttämättä ole sinun paikkasi.’ Fluxin filosofia, samoin kuin Burning Manin”, Hobbs sanoo, “on sanoa ‘Kyllä.’”[11]

Vuonna 2007 Burning Manin taideteema oli “Green Man”, jossa tutkittiin “ihmiskunnan luontosuhdetta”. Taiteilija Karen Cusolito ja Dan Das Mann loivat “Crude Awakeningin”, yhden suurimmista Burning Manin taideteoksista koskaan ja edelleen sen suurin räjäytys. Sen keskellä oli 30-metrinen torni, joka oli tyylitelty sen nimisesti, Pastori Öljynporauslautta. Sen ympärillä oli yhdeksän ihmismuotoista teräspatsasta eri kulttuureista ympäri maailmaa, joista monet olivat 10-metrisiä, jotka kaikki palvoivat fossiilisten polttoaineiden alttaria, ilmeisesti kestämättömyyden liekinheittävän uskonnon opetuslapsia.

Lauantai-iltana Crude Awakeningin tiimi käynnisti massiivisen audiopyroteknisen finaalinsa. Olin sinä vuonna playalla, ja sana kiiri, että tämä tulisi olemaan suurin räjäytys koskaan Burning Manissa — 9000 litraa propaania ja 4000 litraa kerosiinia, jotka asiantuntevasti oli aseteltu synnyttämään sienipilvi — atomipommin räjähtämistä vastaava lähin ilmaisu, jonka kukaan meistä tulisi koskaan näkemään (toivottavasti). Ajoin pyörälläni kilometrin päähän tornista pohtien muita Nevadan ydinkokeita, eikä minulla ollut mitään tietoa mitä tulisi tapahtumaan. Jos siellä olisi jokin virhearviointi, tämä voisi olla hyvä etäisyys katsella sitä.

Rituaali ja kulttuuri

Taide tekee täällä juuri mitä taiteen pitäisikin tehdä: kysyä kysymyksiä, elää monitulkintaisuudessa, tarkastella asioita eri näkökulmista. Mutta koska tämä on Burning Man, se voi tapahtua suuressa mittakaavassa, joka on melkein mahdotonta muualla.

Taide ja rituaali auttavat Burning Mania toimimaan klassisena rajakokemuksena — paikkana, jossa irroittautua, ottaa uusi identiteetti ja kumota ennakkokäsitykset niin, että voi palata uutena takaisin. Brittiantropologi Victor Turner, kirjan From Ritual to Theater: The Human Seriousness of Play kirjoittaja, tutki liminaalisuutta “primitiivisissä” yhteiskunnissa, mutta hän olisi myös voinut kirjoittaa Black Rock Citysta. Rajakokemukset ovat tapoja, joilla ihmiset haastavat tuttuja käsityksiään yhteiskunnasta — jossa normaalit rajat ajattelulle, ymmärrykselle ja käyttäytymiselle puretaan ja jossa koko yhteiskunnan rakenne “tilapäisesti jäädytetään. Nämä uudet symbolit ja rakenteet sitten syötetään takaisin sivilisaation ‘keskeisinä’ talousinsentiiveinä, rakennemalleina olemasaolon syinä.” [12]

Autiomaahan meno ja rajakokemuksen kokeminen on hyödyllistä, kun yhteiskunta kokee suurta muutosta. Se on tapa laittaa sivuun perinteiset tekemisen tavat, kuin unitilassa, jossa kuvitellaan ja harjoitellaan miten asiat voisivat kehittyä yhteiskunnallisesti, taloudellisesti ja henkisesti.

Turner esittää, että sellaisten rituaalien koko pointti on yhdistellä uudelleen kulttuuri “millaiseksi tahansa ja kaikiksi mahdollisiksi kuvioiksi, olivatpa ne miten omituisia tahansa.” Jos rajaamme tekijöiden mahdollisen yhdistelyn “tavanomaisiin kuvioihin, malleihin tai kaavoihin”, saatamme jättää huomiotta sen, mikä on “potentiaalisesti ja periaatteessa vapaa ja kokeileva kulttuurin alue, alue, jossa uusien elementtien lisäksi myös uusia yhdistelysääntöjä voidaan ottaa käyttöön paljon helpommin”.

John Seely Brownilla, teknologiainnovaation iso nimi, joka ennen johti Xerox PARCia (Palo Alto Research Center), on nykyaikainen käsitys taiteen arvosta, joka auttaa meitä uudelleensanoittamaan maailmamme, “uudelleenhioa käsitteelliset linssimme”. Aspen Instituten paneelikeskustelussa Burning Manista vuonna 2013 hän sanoi minulle, “Taiteilijat eivät ole mukana keskustelussa siitä miten me rakennamme taloutta tulevaisuutta varten. Heidät suljetaan ulos kansakuntamme innovaatiokeskustelusta, joka on jätetty STEM [tiede, teknologia, insinööritieteet, matematiikka] -porukalle. Me emme ajattele emergenssin designia. Innovaatio liittyy siihen miten maailma nähdään eri tavalla. Kuka onkaan parempi näkemään maailma eri tavalla kuin taiteilija?” [13]

Burning Man maailmassa

Burning Man -organisaatio on yhä enemmän keskittynyt siihen miten laajentaa ideoita ja arvoja playan ulkopuolelle maailmassa. Se on järjestänyt 225 alueellista yhteyshenkilöä Burning Man Global Leadership Communityksi. Luvan saamisen ja toimijuuden tunne, jonka Burnerit tuovat playalle usein heijastuu kotiin, erityisesti San Fransiscossa, me usein käytämme leikkiä ja kokeilua kansalais- ja taiteellisten tavoitteiden ajamiseksi. Gray Area Foundation for the Arts (jossa toimin yhtenä perustajista ja puheenjohtajana) loi Urban Prototyping Festivalin rakentamaan urbaaneja innovaatiosovellutuksia ja kokeiluprojekteja San Franciscoon, Singaporeen ja Lontooseen. Tänä vuonna San Fransiscon kaavoituslautakunta tekee kansalaisprototyypityksestä muodollisen osan kaupungin kaavoitusta Market Streetin kahden mailin osuudella. Burnerin nimeltä Mike Zuckerman perustama Freespace-ryhmä on taivutellut vuokraisäntiä kolmestatoista maasta “antamaan lahjaksi” käyttämättömiä tiloja yhteisölle tilapäiseen opetus- ja prototyypityskäyttöön sekä projektien lanseeraukseen.

Michael Yarne, Burneri, entinen kaupungin virkamies ja kiinteistöalan toimija kyllästyi San Fransiscon hallintoon ja perusti UP:n, kolmannen sektorin toimijan, joka edistää naapurustoissa toimivia “viherhyötyalueita”. Nämä ovat mikrohallintoalueita, jotka mahdollistavat yhteisöjen äänestää arvioinneista ja antaa niille suoran ja läpinäkyvän kontrollin hyperlokaaleista projekteista kuten minipuistot, vihervalaistus, energiantuotanto ja jopa sadeveden käyttö kasteluun. San Fransiscon hallintolautakunta hyväksyi säännökset ohjelmalle, ja Yarne aikoo nyt viedä konseptin toisiin kaupunkeihin.

Kaikkein näkyviin Burner-vaikutus San Fransiscossa on varmastikin Bay Lights, epäilemättä Amerikan suurin julkinen taideteos. Burneri Ben Davisilla oli idea muuttaa 1.5 mailia San Fransiscon Bay Bridgesta 25 tuhannen diodin valaisemaksi veistokseksi. Oli rohkeaa kuvitella tämä ikoninen, 75 vuotta vanha silta kankaaksi ja sitten hankkia kolmen San Franciscon pormestarin tuki, varmistaa kaikki tarvittavat luvat ja kerätä yli seitsemän miljoonaa dollaria vain parissa vuodessa. Taiteilija Leo Villareal, joka on myös Burneri, suunnitteli hankkeen. Hän alkoi työskennellä valon kanssa playalla vuonna 1994, jotta hän löytäisi tiensä takaisin leiriin aavikon yön pimeydessä. Nykyään hän on yksi maailman parhaista valotaiteilijoista, ja hänen työnsä kuuluvat New Yorkin Museum of Modern Artin ja Japanin Kagawan Naoshima Contemporary Art Museumin pysyviin kokoelmiin.

Kaikille näille hankkeille on yhteistä se, että jokainen niistä on Hakim Beyn kuvittelema autonominen tila, jonka vaikutus on Burning Manin kautta tullut osaksi kulttuuriamme.

Burnerit ilman rajoja

Burning Manin globaalein aloite on Burners Without Borders, katastrofiapua ja valmiuksien kehittämistä harjoittava voittoa tavoittelematon järjestö, joka hyödyntää festivaalin ainutlaatuista etiikkaa ja taitoja. Kun hurrikaani Katrina iski Meksikonlahden rannikolle Burning Man -festivaalin ensimmäisenä päivänä vuonna 2005, Apache Softwaren perustaja Brian Behlendorf muisteli, millainen surrealistinen tunnelma playalla vallitsi, kun ihmiset saivat tietää tuhoista ja siviilielämän romahduksesta. Elintarvikekeräys ja lahjoitukset järjestettiin välittömästi, ja polttomiehistä koostuvat ryhmät alkoivat organisoida itse vaelluksia Meksikonlahden rannikolle raskas kalusto ja generaattorit mukanaan.

Saavuttuaan Louisianaan Burnerit perustivat pääkonttorinsa parkkipaikalle ja rakensivat pian Oxfamin, Punaisen Ristin ja muiden hyväntekeväisyysjärjestöjen jakelukeskuksen. Lopulta parkkipaikasta tuli ilmainen ruokakauppa yhteisölle. Kun sana Burners Without Bordersin toiminnasta levisi, eräs teollisuuslaitevalmistaja lahjoitti ryhmälle upouuden kauhakuormaajan. Sen avulla Burners Without Borders sai muutamassa tunnissa valmiiksi hankkeita, jotka ennen olivat kestäneet päiviä.

Koska Burnereilla on niin paljon kokemusta oman kunnallisen infrastruktuurinsa itseorganisoinnista vihamielisessä ympäristössä, he ovat erityisen taitavia toimimaan kaoottisissa kriiseissä, kun tavanomaisia palveluja — juoksevaa vettä, sähköä, viestintäkanavia ja saniteettijärjestelmiä — ei ole saatavilla. Burnerit eivät vain selviydy tällaisessa ympäristössä, vaan he luovat sinne kulttuuria, taidetta ja yhteisöä.

BWB:n perustaja Carmen Muak kertoi minulle, että he oppivat paljon siitä, miten katastrofiapua voidaan tarjota kestävällä tavalla: ”Ei tarvita perävaunuja, kun voi käyttää kupoleita. Käytetään paikallisia materiaaleja. Keksitään keino auttaa yhteisöä sen surun kautta.” Missisippin Pearlingtonin maaseudulla he tekivät juuri niin, purkaen tuhoutuneita rakennuksia ja rakentaen uusia taloja. Sitten he hyödynsivät Burning Man -temppelikokemustaan. ”Ympärillä oli niin paljon kauniita roskia. Ihmisillä oli kodeissaan ikuisesti antiikkiesineitä, jotka olivat periytyneet sukupolvelta toiselle. Löydettiin valtava kynsijalkaisen ruokapöydän jalka, vedestä kastuneita tuoleja. Lauantaisin teimme yhdessä taidetta. Iltaisin kokoonnuimme kaikki hiljaisesti yhteen polttamaan. Se oli katarttista.” [14] Larry Harvey kertoi minulle: ”FEMA [Federal Emergency Management Agency] lähetti kriisineuvojia. Me loimme temppelipolton. Huomasimme, että kulttuurillamme oli siellä paljon annettavaa.”[15].

Prototyyppikaupunki, prototyyppitulevaisuus

Burning Man -festivaali on oikeasti Burning Man -prototyyppikaupunki. Se on paikka, jossa osallistujat luovat oman urbaanin kokemuksensa, infrastruktuurinsa ja taiteensa. Sen kaksikymmenvuotisen historian aikana Burning Man on kehittänyt tasapainon ylhäältä-alas -rakenteiden ja kiivaan autonimisen, riippumattoman yhteisön välille, joka rakentaa kaupunkia parhaaksi katsomansa mukaan. Jokainen voi olla Robert Moses, joka autonomisesti näyttää vihreää valoa hienoille projekteille, tai Jane Jacobs, joka käyttää taidetta ja kulttuuria muovaamaan sosiaalista pääomaa. Se toimii, koska yhteisön yhteiset periaatteet toimivat.

Burnereilla on myös samanlaisia pelkoja: mitä jos tämä vuosi on viimeinen? Mitä jos tänä vuotena se muuttuu liian suureksi tai kadottaa taikansa? Mitä jos kaikki lässähtää? Tämä paranoiantunne, että koko asia voisikin olla vain tilapäinen lahja, inspiroi jatkuvaa uusintamista ja uudelleenkeksimistä. Kaksi vuotta sitten Disorient-leirini päätti, että se oli liian suuri, ja sitä pienennettiin sen kulttuurin elävöittämiseksi. Se oli tuskallista, mutta se toimi. Milloin olet viimeksi kuullut byrokratiasta, joka vapaaehtoisesti lakkauttaa toimintansa uuden rakentamiseksi? Tilapäiskaupungeilla on pienemmän liikemäärän etu.

Burning Man vaalii paljon toimijuutta ja vastuullisuutta — kansalaisuutta, jossa ollaan enemmän mukana kuin pelkästään Black Rock Cityssa, joka palkitsee oikeassa elämässä sinne palatessa. Tämä etiikka saa kasvuvoimaa, koska Black Rock City on prototyyppi ja väliaikainen — mikä mahdollistaa leikin, oppimisen ja välittömyyden. Nämä ovat oppeja, joita sovelletaan kaupunkeihin ympäri maailman erilaisissa projekteissa, kuten Freespace, Urban Prototyping, Bay Lights, Downtown Project Las Vegasissa ja monet muut Burnerien inspiroimat projektit.

Burning Man on myös paikka, jossa arvioidaan uudelleen ja kokeillaan arvoja, joita voi olla vaikeaa arvioida muuten kaupallisessa yhteiskunnassamme. Lahjatalous ja kokemusten dekommodifikaatio näyttävät fantastisilta ja tuoksuvat menneiden aikojen hippikulttuurilta — kunnes me tajuamme, että moderni elämäntyylimme perustuu kestämättömiin kulutuksen muotoihin, ja että kapitalismi itsessään pitää keksiä uudelleen. Burning Man vaalii sosiaalista pääomaa sellaisten haasteiden tarkasteluun.

Ja kuitenkin Burning Man on loppujenlopuksi väliaikainen yhden viikon kaupunki vuodessa. Se on enemmänkin konseptiauto kuin luvansaanut auto. Mutta konseptiauton tavoin se on kokoelma uusia ideoita, jotka voidaan ottaa käyttöön ja soveltaa maailmaamme. Burning Man ei keksinyt festivaalia, taideautoa tai väliaikaista autonomista tilaa enempää kuin Apple on keksinyt tietokoneen. Mutta kuten tuo toinenkin kalifornialainen keksijä, Burning Man toteutti konseptin hienosti, ja työnsä kautta sillä on vaikutus kulttuuriimme — ja hyvin mahdollisesti myös tulevaisuuteemme.

Viitteet

[1] Burnerit ovat ylpeitä siitä, etteivät he jätä jälkeensä mitään ja osaavat olla tuomatta paikalle höyheniä, paljetteja tai muuta materiaalia. kts. http://blog.burningman.com/2012/09/environment/moop-map-live-2012-the-day-we-fail-to-leave-no-trace.

[2] Timen video, “5 Things Cities Can Learn from Burning Man,” [2009], http://content.time.com/time/video/player/0,32068,39616455001_1921966,00.html.

[3] Hakin Bay [Peter Lamborn Wilson], Temporary Autonomous Zones (Autonomedia, 1991).  https://en.wikipedia.org/wiki/Temporary_autonomous_zone.

[4] Boyd, Andrew, Mitchell, Dave Oswald, Beautiful Trouble: A Toolbox for Revolution (OR Books, 2012).

[5] https://blog.burningman.com/2013/11/tenprinciples/how-the-west-was-won-anarchy-vs-civic-responsibility.

[6] Haastattelu filmissä Spark: A Burning Man Story (Spark Pictures, 2013); see http://www.sparkpictures.com.

[7] Illalliskeskustelu kirjoittajan ja Larry Harveyn välillä Lontoossa. Viitaten debattiin “vapaudesta”, joka syntyi vuoden 1996 tapahtumien jälkeen, hän sanoi minulle: “Loppujen lopuksi Burning Man liittyy vapauteen. Kukaan ei menettänyt vapauttaan, kun me asetimme sääntöjä estääksemme ihmisten ajamisen toistensa päältä autiomaassa.” Me keskustelimme siitä, että hobbesilainen vapaus on absoluuttista, kun taas lockelainen vapaus  (kuten hänen teoksessaan Second Treatise on Civil Government puhutaan) sanoo, “Mutta vaikka tämä on vapauden tila, se ei ole kuitenkaan käyttöluvan tila.”

[8] Keskustelu Daniel Aizenmanin kanssa, joka on LEED AP arkkitehtifirma Stantec ViBEssa, joka loi Boulderin kauppakeskuksen. Aizenman ja minä I puhuimme siitä mikä tekee tällaisista tiloista menestyksiä ja miksi ne epäonnistuvat.

[9] Fred A. Bernstein, “Rod Garrett, the Urban Planner Behind ‘Burning Man’: Its Leadership Lessons, Its Changing Face,” The New York Times, August 28, 2011, http://www.nytimes.com/2011/08/29/arts/rod-garrett-the-urban-planner-behind-burning-man.html.

[10] Larry Harveyta lainattu Timen Burning Man mini-dokumentissa, 2009. Haastattelu https://www.youtube.com/watch?v=EWzohQ1IwB0, kohta 5:40.

[11] Yksityinen keskustelu kirjoittajan kanssa. Kts. Hobbsin puhe Catalyst Creative -sarjassa Downtown Las Vegasissa 27.3.2014, tapahtuma jonka on tuottanut yhdessä Downtown Project ja Burning Man. Kts. American Steelin Karen Cusoliton esitys.

[12] Turner, Victor, “Liminal to Liminoid in Play, Flow, and Ritual: An Essay in Comparative Symbology,” Rice University Studies, 60(3) (1974), pp. 53-92.

[13] Lainattu John Seely Brownin blogissa, helmikuu 2014, http://www.johnseelybrown.com/newsletter_feb14.html.

[14] Kirjoittajan haastattelu Carmen Muakin kanssa, Las Vegas, 2014.

[15] Keskustelu Larry Harveyn kanssa, Lontoo, helmikuu 2014.

 

Lähde: https://www.bollier.org/blog/burning-man-commons

]]> /burning-man-yhteismaana/feed/ 0 David Bollier: Yhteistekeminen transformatiivisena sosiaalisena paradigmana /david-bollier-yhteistekeminen-transformatiivisena-sosiaalisena-paradigmana/ /david-bollier-yhteistekeminen-transformatiivisena-sosiaalisena-paradigmana/#respond Thu, 15 Aug 2024 11:11:59 +0000 /?p=2114 Lue lisää ...]]>

Tämä David Bollierin tutkielma, joka on julkaistu kolmen muun ohella, onyksi monista systeemisten vaihtoehtojen esityksistä, joita olemme julkaisseet Next System Projectilla. Voit lukea sen alla tai ladata PDF-tiedoston. Olemme antaneet toimeksi nämä tutkielmat fasilitoimaan informoitua ja kattavaa keskustelua “uusista systeemeistä”, ja osana tätä pyrkimystä olemme luoneet myös vertailevan viitekehyksen, joka tarjoaa perustan systeemiehdotusten arvioinnille yhteisten kriteerien perusteella.

Monia aikamme kriisejä ratkoessamme, meillä on vastassamme pulma, johon ei ole olemassa helppoa ratkaisua: Miten voimme kuvitella ja rakentaa radikaalisti erilaista järjestelmää samalla, kun elämme sellaisen vallitsevan järjestelmän asettamissa rajoitteissa, joka vastustaa aggressiivisesti muutosta? Haasteemme ei ole ainoastaan houkuttelevien vaihtoehtojen artikulointi, vaan myös uskottavien strategioiden identifiointi, joilla ne toteutetaan.

Uskon, että yhteisvauraudella — joka joskus oli paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — on suuri lupaus tästä pulmasta yli pääsemiseksi. Yhteismaa on enemmän kuin poliittinen filosofia tai agenda, yhteismaa on aktiivinen, elävä prosessi. Se on vähemmän substantiivi kuin verbi, koska kyse on pääosin yhteistekemisen sosiaalisista käytänteistä — keskinäisen tuen, konfliktin, neuvottelun, kommunikoinnin ja kokeilemisen teoista, joita tarvitaan luomaan systeemit, joilla hallinnoidaan yhteisiä resursseja. Tämä prosessi sekoittaa tuotantoa (omatoiminen käyttöönotto), hallinnointia, kulttuuria ja henkilökohtaisia intressejä yhdeksi integroiduksi järjestelmäksi.

Tämä essee tarjoaa karkean yleissilmäyksen yhteisvaurauteen, yhteistekemiseen ja niiden suureen potentiaaliin uuden yhteiskunnan rakentamiseksi. Selitän muutoksen teorian, joka liikuttaa niin monia kommonereja, erityisesti heidän yrittäessään toppuutella kapitalistisia markkinoita, muuttua luonnonjärjestelmien isänniksi ja keskinäistää yhteisten resurssien hyötyjä. Tässä artikkelissa kuvataan yhteismaaperustainen neoliberaalin talouden ja politiikan kritiikki; visio sille miten yhteisvauraus voi saada aikaan ekologisesti kestävämmän, humaanimman yhteiskunnan; ne suuret ekonomiset ja poliittiset muutokset, joita kommonerit tavoittelevat; sekä pääasialliset keinot, joilla niitä tavoitella.

Viimeisenä tarkastelen spekulatiivisesti joitain yhteisvaurauskeskeisen yhteiskunnan implikaatioita markkina/valtioliitolle, josta tällä hetkellä “systeemi” koostuu. Miten yhteisvaurauden jakamisen ja hallinnoinnin maailma muuttaa politiikkaa?  Miten se voisi puuttua toisiinsa kytkeytyviin patologioihin, joita ovat hellittämätön talouskasvu, yritysten keskittynyt valta, kulutushakuisuus, kestämätön velkaantuminen ja ekologisen tuhon kärjistyminen?

Commons-liikkeen tavoitteet

Ennen yhteismaan systemaattisempaa esittelyä, sanon tässä selvästi mitä yhteisvaurausliike pyrkii saamaan aikaan. Kommonerit keskittyvät saamaan takaisin “yhteisen varallisuutensa”, sekä aineellisessa että poliittisessa mielessä. He haluavat kumota valloillaan olevan yhteisten resurssien yksityistämisen ja marketisaation — joka ulottuu maista ja vesistöistä aina tietoon ja urbaaneihin tiloihin — ja ottaa uudelleen kontrolliin suuremmalla osallisuudella nuo resurssit ja yhteisön elämä. He haluavat tehdä tietyistä resursseista luovuttamattomia — suojattuja markkinoilla myynniltä ja tuleville sukupolville säilytettyjä- Tämä projekti, markkinoiden aitaamisten kääntäminen ja yhteismaan keksiminen uudelleen, pyrkii saamaan aikaan sen missä valtionsääntely on yleisesti ottaen epäonnistunut: kestämättömän markkinakäyttäytymisen väärinkäytösten tehokkaassa sosiaalisessa kontrollissa.

Vaikka sitoutumisen ehdot vaihtelevat, lukemattomat aktivistiyhteisöt ympäri maailman ovat näyttelemässä tätä neoliberaalillle taloudelle kohdistetun vastarinnan draamaa ja yhteisvaurausperustaisten vaihtoehtojen luomista. Vastarinnan ja yhteistekemisen olennainen samankaltaisuus ei ole aina ilmiselvä, koska konflikteja esiintyy monilla eri tasoilla (eli paikallisella, alueellisella, kansallisella ja ylikansallisella); monimuotoisissa resurssialueilla ja omaa toimintaa koskevissa selosteissa, jotka saattavat käyttää tai sitten ei commons-liikkeen kieltä. Kuitenkin on olemassa toisinajattelua suuria narratiiveja vastaan, jotka puhuvat vapaan markkinan ideologiasta ja sen lähes teologisesta uskomuksesta “itse tehtyyn” individualismiin, laajentuviin yksityisomistuksen oikeuksiin, jatkuvaan talouskasvuun, valtion sääntelyn purkamiseen, pääomavetoiseen teknologiseen innovaatioon ja konsumerismiin. Kommonerit pitävät tätä uskomusjärjestelmää välistävetävän markkinatalouden koneistona, systeeminä joka tuhoaa ekosysteemit, vaarantaa demokratian, vie vallan pois yhteisöiltä ja riistää yksilöitä, erityisesti köyhiä ja haavoittuvaisia.

Mutta sen sijaan, että keskityttäisiin perinteisiin poliittisiin kanaviin, jotka tuppaavat olemaan rakenteellisesti peukaloitu systeemistä muutosta vastaan, kommonerit keskittyvät enemmän luomaan omia vaihtoehtoisia järjestelmiä markkinoiden ja valtion ulkopuolelle. Ei sillä, että he olisivat hylänneet perinteisen politiikan ja sääntelyn itsepuolustuksen tai edistysmielisen muutoksen keinoina; kyse on vain siitä, että he tunnustavat vaalipolitiikan ja politiikkavetoisten ratkaisujen sisäänrakennetut heikkoudet, aikana jolloin nämä kaikki kanavat ovat niin korruptoituneita. Parhaimmissakaan olosuhteissa perinteiset poliittiset järjestelmät tuppaavat olemaan legalistisia, kalliita, asiantuntijavetoisia, byrokraattisen jäykkiä ja poliittisesti korruptoitavissa, mikä tekee niistä vihamielisiä välikappaleita vakavalle “ruohonjuuritasolta” lähtevälle muutokselle.

Sen sijaan kommonerit ovat keskittyneet kaivertamaan suojattuja tiloja omille aloitteilleen, ollen tekemisissä politiikan kanssa silloin, kun se on poliittisesti tarpeen tai mahdollista. Valtion auktoriteetteihin takaajina tai heidän intressien hoitajina vetoamisen sijaan kommonerit yleensä mieluummin tavoittelevat suoraa suvereniteettiä ja kontrollia elämän piireistä, jotka heille ovat merkityksellisiä: kaupungeistaan, naapurustoistaan, ruoasta, vedestä, maasta, informaatiosta, infrastruktuurista, luotosta ja rahasta, sosiaalipalveluista ja monesta muusta. Riippumattoman yhteistekemisen prosessilla itsessään on useita hyötyjä. Yhteisvaurauspohjaisten järjestelmien ylivertaisuutta esittelemällä (esim. avoimen lähdekoodin ohjelmistokehitys, paikallinen ruoantuotanto, osuuskunnat, vaihtoehtovaluutat) yhteistekeminen luo puoliriippumattomia, sosiaalisesti tyydyttäviä vaihtoehtoja pääomavetoisille markkinoille.

Yhteismaan perustavanlaatuisempi vaikutus saattaa olla kulttuurillinen. Yhteistekeminen elävöittää ihmisten sosiaalisia yhteyksiä toisiinsa ja “luontoon”. Se auttaa rakentamaan uusia toiveita ja identiteettejä. Antamalla ihmisille merkittäviä uusia henkilökohtaisia toimintamahdollisuuksia, jotka menevät paljon pidemmälle kuin kuluttajan, kansalaisen ja äänestäjän roolit, yhteisöllisyys tuo ihmisille uusia sosiaalisia rooleja, jotka ilmentävät terveitä kulttuurisia arvoja ja joihin liittyy sekä vastuuta että oikeutta. Aikana jolloin markkinakulttuuri on kaikkialla ja tungettelevaa, yhteistekeminen vaalii uusia sosiaalisia tiloja ja ruokkii sisäisiä, subjektiivisia kokemuksia, jotka liittyvät paljon enemmän ihmisten oloihin ja yhteiskunnalliseen muutokseen kuin manipuloiva brändäys tai markkinakulttuurin voimat vievät spektaakkelit. Yhteistekemisen todellinen merkitys ei välttämättä olekaan kiveenhakatussa filosofisessa näkökannassa tai poliittisessa agendassa, vaan menestyneen yhteismaan aktiivisessa rakentamisessa. Kommonerit olisivat samaa mieltä konseptuaalitaiteilija Jenny Holzerin kanssa: “Toiminta saa aikaan enemmän ongelmia kuin sanat.”

Yhteismaan idea on sekava monille nykypäivän tarkkailijoille, koska termi “yhteismaa” tuntuu merkitsevän niin montaa asiaa. Tämä on peräisin sekä historiallisesta pilkasta —  “yhteismaan tragedian” taru — sekä termin legitiimistä monimerkityksellisestä käytöstä. Ennen kuin jatkamme, on tärkeää selkiyttää yhteisten kieltä. Käyttämämme sanat eivät ainoastaan ole deskriptiivisiä, vaan myös evokatiivisia ja performatiivisia — eli, ne ovat identiteetin merkkejä, tapa ilmaista tunteita sekä työkalu ihmiskohortin määrittämiseksi kulttuurillisesti. Yhteismaan kumouksellisen, strategisen voiman ymmärtämiseksi täytyy ensin ymmärtää sanan “yhteismaa” sekavaa modernia käyttöä.

Yli 40 vuoden ajan koulutettu kansanosa on pitänyt yhteismaata epäonnistuneena hallintaregiiminä, joka on liitetty valtion pakkoon. Tämä idea voidaan jäljittää biologi Garrett Hardinin kuuluisaan esseeseen vuodelta 1968 “The Tragedy of the Commons”, lyhyeen Science-lehden tekstiin. Hardin esitteli yhteisen laidunmaan vertauskuvan, jossa yhdelläkään paimenella ei ole “rationaalista” insentiiviä rajoittaa karjansa laiduntamista. [1] Tästä seurannut väistämätön lopputulos oli, että jokainen paimen itsekkäästi käytti yhteistä resurssia niin paljon kuin mahdollista, mikä väistämättä johtaa sen ylikäyttöön ja loppumiseen — niinkutsuttuun “yhteismaan tragediaan”. Paras ratkaisu hänen mukaansa oli laittaa omistusoikeus resurssille.

Yhteismaa — samanaikaisesti paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — tuntuu lupaavan paljon.

Oikeasti Hardin ei kuvannut yhteismaata, vaan avoimen pääsyn järjestelmää, jossa kaikki on vapaasti käytettävissä. Yhteismaassa on erillinen yhteisö, joka hallitsee resurssia ja sen käyttöä. Kommonerit neuvottelevat omista pääsy- ja käyttösäännöistään, jakavat vastuita ja oikeuksia, asettavat tarkkailujärjestelmiä identifioimaan ja rankaisemaan vapaamatkustajia kaiken muun toiminnan lisäksi yhteismaan ylläpidon parissa.

Yhteismaatutkija Lewis Hyde on kiehtovasti kutsunut Hardinin “tragediateesiä” seuraavasti: “Hallitsemattomien, Laissez-Faire, Yhteenniputettujen Resurssien Tragedia, Joihin on Pääsy Ei-kommunikoivilla, Omaa Etua Tavoittelevilla Henkilöillä” [2].

Professori Elinor Oström, Indianan yliopiston politiikantutkija auttoi pelastamaan yhteismaan unohdukselta, jonne valtavirran taloustieteilijät olivat sen upottaneet. Uransa aikana 1970-luvulta hänen kuolemaansa asti vuonna 2012 Oström on dokumentoinut monia tapoja, joilla sadat yhteisöt, suurimmaksi osaksi maaseudulla köyhemmissä maissa, voivat hallinnoida luonnonvaroja kestävästi. Empiirisenä huomiona yhteismaa voi toimia, ja toimiikin hyvin. Keskeinen ongelma, johon Oström kykeni ottamaan kantaa, oli “miten päämiesten ryhmä, jotka ovat toisistaan riippuvaisessa tilanteessa, voivat organisoida ja hallinnoida itsensä saamaan jatkuvaa yhteistä hyötyä, kun kaikkien riskinä on vapaamatkustaminen, vastuunpakoilu tai muuten vain opportunistinen käyttäytyminen.” [3]

Ostrom vuoden 1990 merkkipaaluteoksessaan Governing the Commons identifioi kahdeksan keskeistä “design-periaatetta” onnistuneelle yhteismaalle. Hänen muut kirjansa tutkivat muunmuassa tapoja monipuolistaa ja sisäkkäistää hallintoa (jota hän kutsui “polyarkiaksi”) voimaannuttamaan alhaalta-ylös -aloitteita ja -päätöksentekoa. [4] Tästä työstä Oström voitti taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2009, ensimmäisenä palkinnon saaneena naisena. Heti finanssikriisin jälkimainingeissa Nobelin palkintokomitea on saattanut toivoa näyttävänsä miten sosiaaliset suhteet ovat merkittävässä roolissa taloustieteessä persoonattomina markkinoiden transaktioina. Oströmin tutkimus loi perustan hänen uudelleenkonseptualisoinnille sekä taloustieteen analyysista että yhteismaan roolista siinä — ottamatta seuraavaa askelta: poliittinen mukanaolo.

Tähän mennessä olen käsitellyt kahta erillistä diskurssin tasoa yhteismaahan liittyen — yhteismaa hallitsemattomana resurssina (Hardin) ja yhteismaa sosiaalisena instituutiona (Oström). Tähän päivään mennessä useimmat valtavirran poliitikot ja ekonomistit tuppaavat näkemään yhteismaan Hardinin tavoin, käyttämättömänä, omistamattomana resurssina. Mutta tämä muotoilu epäonnistuu tunnustamaan yhteismaan todellisuuden dynaamisena, kehittyvänä sosiaalisena toimintana: yhteistekemisenä. Käytännössä yhteismaa koostuu resurssin lisäksi yhteisöstä, joka hallinnoi resurssia keksimällä omat sääntönsä, perinteensä ja arvonsa. Kaikkia kolmea tarvitaan.

Yhteismaa tulee ymmärtää elävänä luovien agenttien sosiaalisena järjestelmänä. Tämä kolmas diskurssin taso on perinteisille akateemikoille levottomuutta herättävä, koska se siirtää koko keskustelun pois tutusta Homo economicukseen perustuvasta ekonomistiviitekehyksestä ja avaa oven antropologian, psykologian, sosiologian, maantieteen ja muiden ”pehmeiden” humanististen tieteiden oikuille. Tämä tekee siitä vaikeampaa rakentaa siistejä, numeerisia, mekaanisia malleja, joita ekonomistit ja lainsäätäjät niin kovin arvostavat. Kun on niin monia omaleimaisia paikallisia, historiallisia, kulttuurillisia ja intersubjektiivisia asiaan vaikuttavia tekijöitä, on lähes mahdotonta tarjota universaalia ja standardia yhteismaan typologiaa.

Commons-diskurssi pyrkii suoraan sanottuna pelastamaan inhimillisen olemassaolon ja sosiaalisen järjestäytymisen sotkuisen todellisuuden tavanomaisen taloustieteen, byrokraattisten järjestelmien ja koko nykyajan valheellisilta säännönmukaisuuksilta ja maailmankuvalta. Monimutkainen todellisuus on, että yhteismaa syntyy aina kun tietty yhteisö päättää, että se haluaa hallinnoida resurssia kollektiivisesti, painottaen vapaata pääsyä, käyttöä ja pitkäaikaista kestävyyttä. Tämä voi tapahtua lukemattomin ennustamattomin tavoin. Olen hämmästyneenä havainnut esimerkiksi yhteisöllisen teatterin, avoimen lähdekoodin mikroskopian, avoimen lähdekoodin kartoituksen humanitaarisen pelastustoiminnan ja maahanmuuttajien vieraanvaraisuuden ympärillä pyöriviä yhteisöjä. Jokainen näistä “maailman luovasta” yhteisöstä pyörii omilla arvoillaan, perinteillään, historiallaan ja intersubjektiivisuudellaan. Kun ne “nähdään sisältäpäin”, jokainen yhteismaa tulee nähdä sosiaalisesti omintakeisena.

Kun me tunnustamme, että yhteismaan ontologiset premissit merkkaavat ja että nuo premissit saattavat vaihdella suurestikin, me astumme yhteiskunnallisten ilmiöiden uudenlaiseen kosmologiana. Yhteismaan ja kontekstin välillä olevat rajat alkavat häilyä (niinkuin voisi olettaa sosioekologisissa järjetelmissä, esimerkiksi). Yhteiskuntatieteilijät kohtaavat hankalia metodologisia haasteita määritellessään, mitkä tekijät määrittelevät tiettyä yhteisöä ja mitkä ovat satunnaisia. Uskon, että yhteismaata voidaan ymmärtää vain holistisena elävänä järjestelmänä, ja se vaatii uudenlaisia heuristisia metodeja ja muotteja, kuten Christopher Alexanderin idea mallien kielestä. [5]

Yhteisten ontologinen vaihtelevuus on huikean raivostuttavaa ja käsittämätöntä ekonomisteille ja muille, jotka elävät modernistisessa maailmankuvassa, minkä takia useimmat heistä jankkaavat yhteismaan olevan yksinkertaisesti pelkkä resurssi. Aivan kuin he eivät kykenisi suodattamaan ideaa siitä, että kaikkea ei voi kivasti luokitella standardeihin, universaaleihin kategorioihin, mikä on neoliberaalin markkinakulttuurin sine qua non.

Mutta yhteismaan maailmassa tuo on juuri kaiken pointti — rakentaa ihmistiloja, joissa paikalliset, erilaiset ja historialliset merkkaavat. Uniikit kokemukset, kansanomaiset traditiot, kulttuurilliset arvot ja maantieteet tulee tunnustaa ja etuoikeuttaa. Yhteismaa on siten kieli ja sosiopoliittistaloudellinen projekti, jolla kunnioitetaan eletyn kokemuksen erikoisuutta — ja kunnioitetaan sellaisen erikoisuuden generatiivista ja inhimillistä arvoa. Alkuperäiskansojen yhteismaa on varsin erilainen urbaaniin yhteismaahan verrattuna, ja molemmat niistä eroavat esim. Wikihousen design-yhteisöstä. Ja kuitenkin ne ovat kaikki yhteismaata. Yhteisvauraus, Arturo Escobarin sanoin, osoittaa “pluriversumiin”. [6] Kuten uusi evoluutiotieteilijöiden sukupolvi on tajuamassa, tämä on ihmislajin perustodellisuus: yhteinen DNA, joka ilmentää itseään monien eri paikallisten adaptaatioiden avulla. Poislukien neoliberalismi, mikseivät taloudelliset ja poliittiset instituutiomme voi heijastella tätä faktaa?

Voitaisiin sanoa, että yhteismaan paradigma pyytää meitä ylittämään tärkeän ontologisen rajapinnan — mutta valtavirran poliittiset ja taloudelliset toimijat lännen teollisissa yhteiskunnissa vimmatusti kieltäytyvät niin tekemästä. Me näemme tämän lännen haluttomuudessa tunnustaa “luonnon oikeuksia”, “biokulttuurillisia protokollia” ja paikallisyhteisöjen itsemääräämisoikeutta (ja jopa kansallisvaltioille kauppasopimukset pyrkivät asettamaan demokraattisia rajoja markkinoiden investoinneille). Yhteismaa nimeää joukon sosiaalisia arvoja, jotka sijaitsevat markkinahinnan ja yksityistämisen ulkopuolella. Ne kunnioittavat epämuodollisia, sukupolvien välisiä, ekologisia ja jopa kosmisia todellisuuksia, joita rationaalisen toiminnan teoria taloustieteessä tai esimerkiksi neodarwinistiset vain-vahvin-selviää -narratiivit, jotka neoliberaalia taloustiedettä värittävät, eivät voi ymmärtää.

Tässä mielessä yhteismaa haastaa liberaalin byrokraattisen valtion ja perinteisen tieteen maailmankuvan, jotka molemmat pitävät ekosysteemejä ja ihmisiä enemmän tai vähemmän vaihdettavissa olevana ja hyödykkeellistettävänä resurssina. Työtämme pidetään “ihmisresurssina”, sitä pitää ostaa ja hallita; mehiläisen pölyttämistä pidetään hinnoiteltavissa olevana “luonnon palveluna”; jopa elämänmuodot voidaan patentoida ja omistaa.

Vaatimalla elävien järjestelmien luovuttamattomuutta ja niiden luontaista (ei-kaupattavaa, jaettua) arvoa yhteismaa esittää radikaaleja järjestelmämuutoksia koskevia vaatimuksia, jotka eivät ole vain poliittisia ja taloudellisia vaan myös kulttuurisia ja ontologisia.

Miksi yhteismaadiskurssilla on merkitystä

Olen läpikäynyt yhteismaadiskurssin modernia historiaa, koska se auttaa meitä ymmärtämään “muutoksen teoriaa”, jota yhteismaaliike pyrkii saamaan aikaan. Yhteismaan kieli on, ensinnäkin, väline, jolla suunnataan ihmisten huomio ja ymmärrys uudelleen. Se auttaa nimeämään ja valaisemaan markkinoiden aitaamisen todellisuutta ja yhteistekemisen arvoa. Ilman yhteismaakieltä nämä kaksi yhteiskunnallista todellisuutta pystvät kulttuurillisesti näkymättöminä ja vähintäänkin marginalisoituina — ja täten poliittisesti merkityksettöminä.

Yhteismaadiskurssi tarjoaa tapoja esittää moraalisia ja poliittisia väitteitä, jotka perinteinen politiikan diskurssi tuppaa sivuuttamaan tai hiljentämään. Käyttäen yhteismaan konsepteja ja logiikkaa voidaan tuoda esiin uudenlainen kommonerien kohortti, jotka pystyvät tunnistamaan keskinäiset yhtäläisyytensä ja yhteisen agendan. He voivat helpommin esittää omat suvereenit arvonsa ja prioriteettinsa systeemin termein. Koherentti filosofinen yhteismaan narratiivi on enemmän kuin intellektuaalinen mukavuus, se auttaa estämään pääomaa asettamasta intressejä vastakkain: luonto vastaan työvoima, työvoima vastaan kuluttajat, kuluttajat vastaan yhteisö. Yhteismaan kielen ja kokemuksien avulla ihmiset voivat alkaa liikkua pois rajoittavista yhteiskunnallisista “työntekijän” ja “kuluttajan” rooleista ja elää integroidumpaa elämää kokonaisena ihmisolentona. Sen sijaan, että alistuttaisiin hajoita-ja-hallitse -taktiikoille, joita pääoma käyttää neutraloimaan muutosvaatimukset, yhteismaan kieli tarjoaa holistisen vision, joka auttaa monenlaisia markkinoiden väärinkäytösten uhreja tunnustamaan yhteisen uhriutumisen, kehittämään uudenlaista narratiivia, vaalimaan uusia solidaarisuuden linkkejä ja — toivottavasti — rakentamaan toimivien vaihtoehtojen kokoonpanoja, jotka toimivat erilaisella logiikalla.

Yhteismaadiskurssin potentiaalia vaikuttaa muutokseen ei tulisi aliarvioida. Näen surullisen kirkkaan vastaesimerkin kustannushyötydiskurssissa, jonka amerikkalainen teollisuus onnistui 1980-luvulla tekemään alan oletusmetodologiaksi ympäristö-, terveydenhuolto- ja turvallisuusmääräysasioissa. Tämä juoni kuohitsi joukon yhteiskunnallisia, eettisiä ja ympäristöllisiä lakeja mädättämälllä ne markkinatalouden ja kvantifikaation kielellä. Diskurssi käytännössä peitti alleen monia lainsäädännön elementtejä ja muutti lainsäädännön yleistä kuvaa. Näen yhteisvaurausdiskurssin samanlaisena epistemologisena väliintulona: systeeemisenä tapana saada haltuun yhteiskunnalliset, ekologiset ja eettiset arvot, joilla hallinnoida yhteistä varallisuuttamme.

Kuten yllä esitetystä käy ilmi, yhteismaaliike pyrkii muuttamaan koko tapamme käsittää “talouden”. Sen sijaan, että “markkinoita” pidettäisiin autonomisena, “luonnollisena” piirinä yhteiskunnassa, joka jollain tavalla on olemassa Maapallon luonnonsysteeemien ja sosiaalisten tarpeidemme ulkopuolella, kommonerit pyrkivät integroimaan sosiaalisen, ekologisen ja taloudellisen. Karl Polanyi merkkipaaluteoksessaan The Great Transformation selitti kuinka markkinakulttuuri 1600-1800 -luvuilla syrjäytti vähitellen sukulaisuuden, tavat, uskonnon, moraalin ja yhteisön ja siitä tuli yhteiskunnan ensisijainen järjestysperiaate. [7] Tuo muutos tulee kääntää; suitsimaton pääoma ja markkinat tulee upottaa yhteiskuntaan uudelleen ja tehdä vastuunalaiseksi sille. Meidän tulee tehdä pääomasijoituksista, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta jne. alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Yhdessä liittolaisliikkeiden kanssa yhteismaaliike pyrkii kehittämään instituutioita ja normeja jälkikapitalistiselle, kasvun jälkeiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämä tarkoittaa markkinaperustaisten vaihtoehtojen monokulttuurin uhmaamista rikkaammalla, elinvoimaisemmalla tunteella ihmisten mahdollisuuksista kuin ne, joita tuottaja/kuluttaja kaksikko tarjoaa. Silke Helfrichin kanssa kirjoittamani kirja Patterns of Commoning läpikäy useita kymmeniä kiinnostavia, onnistuneita yhteismaita, jotka ammentavat eri ihmiskyvyistä ja yhteiskuntamuodoista. Näihin kuuluu yhteismetsät, paikallisrahat, Fab Labit, kunnalliset vesikomiteat, paikallista perhemaataloutta tukevat viljelymaaomaisuuden säätiöt, alkuperäiskansojen biodiversiteettiä isännöivät “biokulttuuriperintöalueet”, permakulttuuri, yhteisvaurausperustaisille yrityksille administratiivista/juridista tukea tarjoavat “omni-commons” -rakenteet ja paljon muuta. [8]

Sellaisia keskitettyjä elinkeinojärjestelmiä tulee kehittää ja laajentaa. Ne edustavat sosiaalisesti ja ekologisesti hyväntahtoisia vaihtoehtoja velkavetoiselle taloudelle, joka perustuu loputtomaan markkinakysyntään. (Lyhyt sivuhuomio: juridiset ja organisatoriset muodot eivät takaa kapitalismin logiikan rikkomista — ei tarvitse kuin katsoa monien osuuskuntien romahtamista managerialismiin ja korporaatiotoiminnaksi. Silti sellaiset muodot voivat tarjota potentiaalin siirtyä hyväntahtoisempiin kulutusmuotoihin, jos ei suoraan kulutuksen jälkeisiin yhteiskunnan tapoihin.) Toivoa on myös monen sidosryhmän osuustoimintamallissa, joka menestyksekkäästi tarjoaa sosiaalipalveluja ihmisille Quebecissa, Italiassa ja Japanissa. Osuustoiminnan muotoja tulee ottaa mukaan täydentämään yksityisomisteisia digitaalialustoja, joita nyt dominoi Facebook, Uber, Lyft, Airbnb, Task Rabbit, Mechanical Turk ja muut “jakamistalouden” firmat (eli mikrovuokraus ja mikrotyön markkinat), jotka yksityistävät ja monetisoivat sosiaalisen yhteistyön hedelmiä. Suuri uusi projekti keksiä yhteistyömallit uudelleen verkkoalustoille julkaistiin “Platform Cooperativism”-konferenssissa New York Cityssa marraskuussa 2015. [9]

Kommonerit ympäri maailman ovat kehityksen kärjessä ajamassa useita tärkeitä institutionaalisia innovaatioita, jotka pyrkivät korvaamaan välistävetävät yksityisomisteiset markkina-alustat ja korporaatiorakenteet. Näihin kuuluu:

  • Avoimen arvon verkostot kuten Sensorica ja Enspiral, jotka toimivat yhteistyöperustaisina digitaalisina “kiltoina” yrittäjille ja sosiaalisesti samanmielisille kommonereille.
  • Ostoklubit ja tuotanto-/toimitusketjujen uudelleenjärjestelyt molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Esimerkkeihin kuuluu Italian solidaarisuustalouden kehittämä vaatetuotantojärjestelmä ja Fresno [California] Commons, joka keksii uudelleen alueellisen ruoantuotantoketjun yhteisvaurausperustaisella säätiöllä.
  • Valtion rekisteröimät sidosryhmäsäätiöt, jotka keskinäistävät valtion omistamien resurssien tulovirrat (Alaska Permanent Fund ja uudet Peter Barnesin ehdottamat mallit).
  • Avoimen lähdekoodin ohjelmointiyhteisöt, jotka jakavat lähdekoodia vapaasti ja joita joskus johtaa alan säätiöt, joiden johdossa on yhteisön kunnioittamat vanhimmat.
  • Globaali vertaistuotannon design ja paikalliset valmistusyhteisöt, jotka luovat modulaarisia, matalan budjetin autoja, maatalouskoneita, huonekaluja ja muita aineellisia tuotteita.

Tulevaisuudessa monet teknoalan toimijat odottavat avoimissa verkostoissa toimivien hajautettujen autonomisten organisaatioiden olevan mahdollisia, kiitos “lohkoketjutilikirjan”, Bitcoinin mahdollistavan softainnovaation. Lohkoketjuteknologia mahdollistaa ihmisten validoida yksittäisen digitaalisen tiedon (esim. bitcoin, dokumentti, digitaalinen identiteetti) ilman tarvetta kolmannelle osapuolelle kuten pankille tai valtion virastolle. Demokratisoimalla itseorganisoituneiden ryhmien kyky autentikoida digitaalinen identiteetti (sen sijaan että olisi pakko luottaa esim. Facebookkiin tai Twitteriin) kommonerit voivat käyttää lohkoketjuteknologiaa antamaan tiettyjä oikeuksia jäsenilleen, mikä johtaa uudenlaiseen hajautettuun, itsehallinnoituun järjestäytymiseen. Lohkoketju voi antaa alkeellisen (tai myöhemmin hienostuneen) viitekehyksen verkostoperustaisille “älysopimuksille”, jotka voivat mahdollistaa monenlaiset eri kollektiivisen hallinnon muodot. Se voi toimia myös kirjanpitoinfrastruktuurina arvon jakamiselle digitaaliseen yhteismaahan osallistuneiden kesken. [10]

Merkittävä ratkaisematon ongelma monille näistä yhteisvaurausperustaisista instituutioista on kuitenkin pääsy luottoon ja tulovirtoihin. Perinteiset pankit ja rahoitusinstituutiot, jopa yhteiskunnalliset ja eettiset pankit pitävät vaikeana antaa lainoja yhteisvauraudelle, joka ei tavoittele voittoa kaupallisen yrityksen muodossa. Designin ja valmistuksen open source -ekosysteemi, esimerkiksi, ei voi tarjota mitään aineetonta omaisuutta pankille lainan vastineeksi, ja niin heidän “tuotteensa” — polttoainetehokkaat, kaikille saatavilla olevat autot tai halvat, paikallisesti hankittavat maatalouskoneet — eivät voi saada pääomaa, jolla laajentaa toimintaa. Onneksi monet lähes unohdetut historialliset osuustoimintarahoituksen mallit ollaan jälleen löytämässä uudelleen ja sekoittamassa uuteen teknologiaan yhteismaan tueksi. Näihin kuuluu uudenlaiset tee-se-itse -luottojärjestelmät, vaihtoehtovaluutat ja joukkorahoitusalustat kuten Goteo Espanjassa. Nollakorkoinen luotto, jollaista JAK Bank on kehitellyt Ruotsissa, otetaan käyttöön paikallisiin siirtymätalouksiin, kun taas toiset kokeilevat uuden tyyppisillä yhteisvaurauden joukkorahoitusjärjestelyillä. [11]

Pointti tässä on, että on syntymässä jälkikapitalistinen visio rahoitukselle ja rahalle. Itseorganisoitunut yhteismaa tulee luomaan oman arvokirjanpito- ja vaihdantajärjestelmänsä, mm. valuutat ja luoton, jotka mahdollistavat niiden ohittaa monet perinteisen velkavetoisen lainaamisen ja markkinatuotannon patologiat. Meidän tulee tehdä pääomasijoittamisesta, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta ja muusta alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Samanaikaisesti monet olemassaolevat rahoitusinstituutiot voitaisiin laajentaa täydentämään ja tukemaan tätä nousevaa sektoria. Kansallispankit, kuten sellaiset kuin Pohjois-Dakotan osavaltiossa on perustettu, voivat tarjota halpaa luottoa erilaisiin sosiaalisiin ja ekologisiin tarpeisiin. Yhteisökehitysrahoituksen instituutiot ja sosiaaliset ja eettiset pankit kuten Banca Populare Etica Espanjassa ja Italiassa voivat myös tarjota rahoitusta yhteismaataloudelle. On vielä paljon tehtävää tämän yritysten hajanaisen sekamelskan yhteennitomiseksi integroidummaksi ja kehittyneemmäksi yhteisvauraussuuntautuneeksi rahoitusinfrastruktuuriksi. Mutta perinteiset pankki- ja rahalaitokset alkavat hajota kapitalismin ristiriitojen painosta, ja kun uudet digitaaliteknologiat ja yhteisvaurauteen perustuvat yhteisöt esittelevät uusia yhteistyövaihtoehtoja, uuden sukupolven keskinäistetty rahoitus lupaa paljon. [12]

Erillinen, mutta asiaan liittyvä poliittinen linjaus on kommonerien näkemä tarve kaapata uudelleen yksityiseltä puolelta julkinen (valtion) kontrolloima kyky luoda rahaa niin, että raha on käytössä kansaa palvelemassa demokraattisesti määritettyihin tarpeisiin eikä niinkään kaupallisten lainaajien varsin kapeakatseisiin liikevoiton tuottotavoitteisiin. [13]

On syytä painottaa suuren, monipuolisen yhteisvaurausperustaisen tuotannon roolia, joka perustuu epäsuoraan vastavuoroisuuteen markkinoiden sijaan. Aikapankkeihin, open source -verkostoihin, oppimisyhteisöihin ja taideyhteismaahan osallistuminen (vain muutama esimerkki mainitaksemme) yleensä ei perustu 1:1-vaihdantaan, vaan henkilökohtaisiin sitoumuksiin yhteisötasolla — “niputa yhteen ja jaa”-lähestymistapaan. Näitä viihtyisiä yhteisöjä (kuten Ivan Illich niitä kutsuu) usein holhotaan “kolmantena sektorina” tai “hyväntekemisenä”, vaikka ne ovat itse asiassa tuottavia työhevosia. [14] Ne tuottavat monenlaista palvelua hoivaavilla, inhimillisillä ja ei-kalliilla tavoilla, jotain mitä valtion ohjelmat ja markkinat eivät selvästikään osaa tehdä.

“Uusi talous”, jota kommonerit pyrkivät rakentamaan, ei ole niinkään talous sosiaalisen, taloudellisen ja itsehallinnollisen puolen hybridi. Useista esimerkeistä on nähtävässä, että siitä syntyvä talous on paljon enemmän läpinäkyvä ja yhteisöjen hallinnassa, joustava, paikallisesti reagointikykyinen ja pidetty luottamuksen arvoisena ja yhteiskunnallisesti huolehtivainen. Nämä yhteismaat ovat myös vähemmän taipuvaisia luomaan negatiivisia ulkoisvaikutuksia, joita markkinat rutiininomaisesti luovat.

Kommonerien suuri haaste on ottaa mallinsa käyttöön laajemmissa yhteistyötä tekevissä sosiaalisissa ekosysteemeissä. Niille on myös tärkeää listata valtio partnerinaan, jotta ne voivat tarjota juridisia viitekehyksiä yhteistekemiselle, tekniselle tuelle ja jopa epäsuorille subventioille. Koska olemassaolevat kansallisvaltiot saattavat olla haluttomia lähtemään tälle polulle (johtuen niiden historiallisista liitoista korporaatioeliittien kanssa), on varsin todennäköistä, että kaupungeista tulee keskeisiä toimijoita yhteismaaperustaisten innovaatioiden parissa — tämän vahvisti hyvin äskettäin pidettyyn kansainväliseen “The City as a Commons”-konferenssiin osallistuneiden kaupunkien tavallisten asukkaiden vankka monimuotoisuus. [15]

Sallikaa minun esittää menettelyyn liittyvä huomautus, jolla on strategisia vaikutuksia: monilla edistysmielisillä on taipumus olettaa, että valtion laki ja julkinen politiikka — ylhäältä alaspäin suuntautuvat järjestelmät — ovat tehokkain ja nopein tapa saada aikaan “järjestelmämuutos”. Olen eri mieltä. Nämä välineet ovat usein välttämättömiä, mutta niiden tehokkuus heikkenee nykyisessä verkottuneessa maailmassa. On erittäin vaikeaa saada aikaan muutosvoimaista muutosta perinteisten poliittisten instituutioiden avulla, joita nyt lamauttaa puolueiden umpikuja ja korkeat oikeuskäytännölliset esteet.

Näiden realiteettien ulkopuolella valtioiden välineellisyys on itse usein tehotonta, hidasta ja monesti se koetaan epälegitiiminä. Vuoden 2014 kirjassaan The Utopia of Rules, antropologiaktivisti David Graeber luetteloi keskitettyjen komentobyrokratioiden rajoitteita verkottuneena aikana. [16] Vasemmiston suurin epäonnistuminen on ollut sen kyvyttömyys esittää funktionaalisia, inhimillisen mittakaavan vaihtoehtoja, jotka voivat vaalia kansalaistoimintaa, osallisuutta ja innovaatioita: “vahvaa demokratiaa”, jolla on arkipäivän merkitystä ja vaikutusta. Pidän tätä läpitunkevana oivalluksena.

Yksi polku eteenpäin: “Seuraava systeemi” joutuu syleilemään vertaisten yhteistyötä hajautetuissa verkostoissa tehdäkseen työt, joita byrokratia ei onnistu hyvin tekemään. Kyse ei ole “valtionhallinnon uudelleenkeksimisestä”, vaan tuotannon, hallinnon ja ruohonjuuritason osallisuuden integroinnista uudenlaiseksi yhteisvaurausinstituutioiksi. Taloudelliset ja teknologiset trendit ovat selvästi menossa tähän suuntaan, todellisuus jonka on kuvannut Yochai Benkler kirjassa The Wealth of Networks; Jeremy Rifkin kirjassa Zero Marginal Cost Society; ja Michel Bauwens hänen monissa P2P Foundationin teksteissään wikissä ja blogissa [17] Verkostoperustainen tai sen avulla toimiva yhteismaa voi tarjota elintärkeää infrastruktuuria uuden osallistavan kontrollin ja keskinäistetyn hyödyn sosiaaliselle taloudelle. Miten koordinoida byrokraattisia järjestelmiä verkostopohjaisella yhteismaalla pysyy edelleen vaikeana haasteena, mutta monet “Valtio 2.0”-kokeilut tutkivat jo eri mahdollisuuksia.

Tässä kuvattu monien yhteismaapohjaisten innovaatioiden suuri hyve on, että ne eivät välttämättä vaadi valtion tai politiikan eteenpäinmenoa — ja täten ne voivat ohittaa perinteiset poliittiset tilat. Laki, politiikka ja hankintatoimi voivat varmasti edistää Yhteismaasektorin kasvua, ja joitain olemasssaolevia valtion politiikkatoimia, jotka etuoikeuttavat markkinavaihtoehdon ja kriminalisoivat yhteistekemisen, yksinkertaisesti pitää eliminoida. Ja rahoituksellinen tuki yhteismaalle pysyy tärkeänä ratkaisemattomana haasteena. Silti yhteismaaperustaisilla toimitus- ja palvelujärjestelmillä on suuria kyvykkyyksiä, joilla vastataan tarpeisiin innovatiivisilla tavoilla, joilla ei kasveta hierarkisesti skaalautumalla vaan pienemmän mittakaavan replikoi-ja-liittoudu -taktiikalla.

Yllä esitetyllä visiolla taloudellisesta toiminnasta selvästikin on pitkälle meneviä vaikutuksia eriarvoisuuteen, ekosysteemeihin, sukupuoli- ja rotusuhteisiin ja politiikkaan. Loput tästä esseestä käytetään esittämään miten yhteismaakeskinen yhteiskunta ratkaisisi nämä ongelmat.

Tulojen ja varallisuuden eriarvoisuus.Kun ihmisten perustarpeet on tyydytetty järjestelmällä, joka ei ole velkavetoinen ja liikevoittoa tavoitteleva, vaan markkinoiden ulkopuolella toiminvan yhteismaan avulla, on mahdollista leikata neoliberaalin kapitalismin tuottamia ääripään tulo- ja varallisuuseroja. Yhteistekemisen pointti on loppujenlopuksi epähyödykkeellistää tai keskinäistää tarpeiden tyydyttäminen niin, että se on saatavilla kaikille. Edesmennyt vaihtoehtoraha-asiantuntija Margrit Kennedy kerran arvioi, että jopa 50 prosenttia markkinoilla myytyjen perushyödykkeiden ja -palvelujen kustannuksista on velkaa. Jos perhe leikkaa riippuvuuttaan perinteisistä markkinoista ja luotosta, sen elinkustannukset voivat pienentyä dramaattisesti, myös sen haavoittuvaisuus petomaisille korporaatioille.

Päivittäisen elämän epähyödykkeellistäminen ja keskinäistäminen voi tapahtua monien yhteisvaurausperustaisten järjestelmien kautta: yhteisöjen maasäätiöt voivat ottaa maata pois markkinoilta pienentämäään asumiskuluja; osuustoiminnalliset rahoitusvaihtoehdot pienentävät altistumista korkeille koroille ja velalle; osuustoiminnalla tuotetut tuotteet ja palvelut vähentävät kuluja ja parantavat laatua; yhteisinfrastruktuuri (energia, liikenne, internet, sosiaalisen median alustat); avoimet ja yhteisvaurausperustaiset järjestelmät ohjelmistokehitykselle, datalle, informaatiolle, tieteelliselle tutkimukselle ja luovalle työlle.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo.Yhteismaan paradigma ei vastaa suoraan rotuun, etnisyyteen tai sukupuoliin liittyiviin eri huoliin, koska sen viitekehys liittyy enemmän hallinnointiin, resurssienjakoon ja sosiaaliseen yhteistyöhön. Yhteismaaparadigma kuitenkin keskittyy inklusiivisuuteen ja sosiaaliseen solidaarisuuteen, ja tässä mielessä se voi mennä liberaalien demokratioiden tarjoamien muodollisten juridisten oikeuksien tuolle puolen (mutta ei välttämättä tyydyttää niitä). Markkinat eivät oikeastaan välitä ihmisten tarpeista; niitä kiinnostaa enemmän kuluttajakysyntä. Ketä tahansa, jolla ei ole rahaa ilmaista kuluttajakysyntää, pidetään marginaalisena tai näkymättömänä. Mutta yhteismaa on omistautunut ihmisten perustarpeiden tyydyttämiselle, ja se tekee sen sosiaalisesti omistautunein ja inklusiivisin tavoin. Samoin kuin afroamerikkalaisten yhteisöt käyttävät osuuskuntia keinona rakentaa kunnioitusta materiaalisten tarpeiden tyydyttämisen lisäksi [18], niin myös yhteismaa sosiaalisena instituutiona, on ytimessään sitoutunut sosiaalisiin tarpeisiin, reiluuteen ja kunnioitukseen.

Mitä tulee naisiin, lapsiin ja perheisiin, yhteismaahistorioitsija Peter Linebaugh on huomauttanut, että “syntymä, hoiva, naapurusto ja rakkaus ovat sosiaalisen elämän kulmakiviä. Menneiden aikojen yhteismaa ei ole ollut eksklusiivisesti miesten tila. Itse asiassa, juuri siellä naisten ja lasten tarpeet tulevat usein ensin. Eikä ainoastaan ‘tarpeet’ vaan myös päätöksenteko ja vastuullisuus ovat kuuluneet naisille teollisuuslähiöiden ‘slummeista irokeesiliiton matriarkaattiin ja afrikkalaisiin kyliin”. [19]

Yhteismaassa “hoivatyö” — jota maantieteilijä Neera Singh on kutsunut “kiintymyssuhdetyöksi” — on tärkeintä. Sitä vastoin kapitalistisilla markkinoilla ja taloudessa toistuvasti sivuutetaan “hoivatalous” — kotitalouden elämä ja sosiaalinen viihtyisyys, jotka ovat olennaisia vakaalle, terveelle ja palkitsevalle elämälle. Markkinataloudet pitävät näitä asioita olennaisesti vapaina resursseina, jotka jotenkin täydentävät itseään markkinamaailman ulkopuolella. Ne näkevät nämä asiat “esitaloudellisina” tai “talouteen kuulumattomina” resursseina, joilla ei ole mitään asemaa ja täten ne voidaan sivuuttaa tai niitä voidaan riistää jos niin halutaan. Tässä mielessä hoivatyötä tekevien naisten viktimisaatio on verrannollista kommonerien, kolonisoitujen ja luonnon kärsimään viktimisaatioon. Ne kaikki luovat tärkeää markkinoiden ulkopuolista arvoa, josta kapitalistit ovat riippuvaiisia — ja kuitenkin markkinat yleisesti kieltäytyvät tunnustamasta tätä arvoa. YK:n raportti vuodelta 1980 kertoi tilanteen julman selkeästi: “Naiset edustavat 50% maailman aikuispopulaatiosta ja kolmasosaa työvoimasta, he tekevät lähes kaksi kolmasosaa työtunneista ja saavat vain kymmeneksen maailman tuloista ja omistavat alle 1% maailman omaisuudesta.”

Saksalainen kirjoittaja Ina Praetorius kirjoitti feministisestä “hoivatyön” teemasta ja projisoi sen paljon laajemmalle filosofiselle pinnalle esseessään “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted.” [20] Praetorius ehdottaa, että “hoivan” tärkeyttä voidaan käyttää kuvittelemaan uudenlaisia strukturaalisia prioriteetteja koko taloudelle, mikä auttaa suuntaaman talouden instituutiot ja käytösmallit uudelleen. Yhteismaa on ilmiselvä väline näiden ideoiden edistämiseen, koska se kunnioittaa markkinoiden ulkopuolista hoivaa olennaisena arvonluonnin kategoriana.

Ekosysteemin isännöinti. Riippumatta siitä, mitä puutteita yksittäisissä luonnonvarojen yhteismaissa on, sen osallistujat tajuavat, että heidän tulee työskennellä niiden kanssa, ei niitä vastaan. Toisin kuin markkinat, kommonerit eivät kohtele “ympäristöä” esineenä tai hyödykkeenä, vaan dynaamisena elävänä järjestelmänä, joka ympäröi koko heidän elämää. Heillä on yleisesti paljon vähemmän insentiiviä kuin korporaatioilla ylikäyttää luonnonjärjestelmiä, joista heidän elämänsä riippuu, ja paljon enemmän insentiiviä toimia luonnon isännöitsijöinä kollektiiviseksi hyödyksi.

Pienen mittakaavan luonnonvarayhteismaa, joka pyörii metsien, kalankasvattamoiden, laidunmaiden, pohjavesien ja villin luonnon ympärillä, on äärimmäisen tärkeä marginalisoitujen maiden maaseutualueilla. [21] Nämä yhteismaat myös ovat yleensä paljon ekologisesti ystävällisempiä kuin energiavaativa teollinen maatalous, jota harjoitetaan “kehittyneessä” maailmassa. Vaikka arviolta kaksi miljardia ihmistä ympäri maailman joutuu turvautumaan yhteismaahan joka päivä tarpeensa tyydyttämiseksi, taloustieteen kirjoissa se sivuutetaan, koska markkinatoimintaa tai pääoman kasautumista ei tapahdu — pelkkää tuotantoa kotitalouksien tarpeisiin. [22]

Näillä yhteismailla ihmisiä ei motivoi rahapalkkiot vaan “kiintymyssuhdetyö”, intialaisen maantieteilijä Neera Singhin käyttämä termi kuvaamaan yhteisvaurausperustaista metsien hallinnointia. Täällä ihmisten tunto omasta itsestä ja subjektiivisuudesta limittyy heidän biofyysiseen ympäristöönsä. He ovat ylpeitä ja saavat nautintoa resurssien hallinnoinnista, joka on heille ja heidän yhteisölleen tärkeää. Tämän takia kiintymyssuhdetyö yhteismaassa on merkittävää — se muuttaa sitä miten me havaitsemme itsemme, suhteemme toisiin sekä yhteytemme ympäristöön. Singhin sanoin, “Kiintymyssuhdetyö muuttaa paikallisia subjektiviteettejä.” [23] Tämä on uuden, ekologisemman ja tietoisemman tyypin talouden rakentamisen kivijalka.

Politiikka ja hallinto. Minkä tyyppistä politiikkaa voisi olla yhteismaan laajassa universumissa? Koko kysymys olettaa radikaalin siirtymän valtion roolissa ja luonteessa. Sen rajoittuneen kyvykkyyden tyydyttää tarpeet käydessä yhä vain akuutimmin ilmiselväksi, mikä johtaa kansan epäluottamukseen, valtio joutuu kehittymään ja delegoimaan valtaa ja sallimaan enemmän ruohonjuuritason yhteisvaurausperustaisten aloitteiden esiintulemista. Kollegani Michel Bauwens on ehdottanut “Partnerivaltion” ideaa, joka auttaisi yhteismaan muodostamisessa ja kehittämisessä. [24]

Yhteismaaystävällinen politiikka kehittäisi “metataloudellisia verkostoja” näiden toimintakenttien yhteenkuromiseksi niin, että esimerkiksi avoimissa tietoverkostoissa (teknologian ja softan suunnitteluun ja valmistukseen) voitaisiin olla rakentavasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden työnkuvaan kuuluu maatalous ja ekologinen kestävyys. Tämä ei ole vain kiinni siitä, että valtiot valistuvat avoimista verkostoista. Yhä enemmän valtiot joutuvat turvautumaan verkostoituneeseen älyyn ja poliittiseen legitimiteettiin. Samaan aikaan digitaalisten verkostojen parissa työskentelevät kommonerit vaativat, että valtiot kunnioittaisivat ja tukisivat heidän kontribuutioitaan.

Idea suuren mittakaavan itseorganisoituneesta hallinnosta ei ole arvailua. Se tapahtuu jo avointen verkostojen alustoilla. Me olemme nähneet monia esimerkkejä ruohonjuuritason itseorganisoituneesta hallinnosta pyörittämässä merkittävää kompleksisuutta reaaliajassa. Jotkut ovat suhteellisen transientteja ilmiöitä, kuten arabikevään 2011 mielenosoitukset ja Occupy- sekä M15-liikkeiden mielenilmaukset. Toiset ovat pitkäikäisempiä, kuten avoimen lähdekoodin yhteisöjen hallintoskeemat, Wikipedia (yli 80000 sisällöntuottajaa) ja La Via Campesina, joka on organisoinut maattomien maanviljelijöiden toimintaa kansainvälisesti. Uudensorttinen “mikrokäyttäytyminen” synnyttää tarpeen “makroinstituutioille”, mikä vie eteenpäin uudenlaisen hallinnoinnin kehitystä.

Nämä kehityskulut eräistä kaikkein perustavanlaatuisimmista evoluutiotieteiden löydöksistä, sekä kompleksisuustieteen nousu viime sukupolven aikana ovat kaikki tapahtuneet samanaikaisesti. Molemmat validoivat ruohonjuuritason sosiaalisen järjestäytymisen ja hallinnoinnin muotojen todellisuuden. Laaja empiirinen tutkimusnäyttö vahvistaa, että jotkut kaikkein vakaimmista, resilienteimmistä hallintomuodoista ovat hajautettuja, itseorganisoituvia ja yhteistyötä tekeviä. Tätä aihetta käsitellään laajemmin Burns H. Westonin kanssa kirjoittamassa kirjassani Green Governance (s. 112– 130), mutta peruspointti on painottaa, että ihmisyhteisöt voivat kehittää korkeampia, monimutkaisempia järjestäytymisen muotoja ilman keskusvallan tai byrokratian ohjausta: “emergenssi” hallinnon ruohonjuuritason teoriana. [25] Emergenssi perustuu ajatukseen, että jos tarjolla on riittävän määritellyt ja suotuisat parametrit ja olosuhteet, voi syntyä paikallisiin olosuhteisiin perustuvia vakaita itseorganisoitumisen muotoja. Tätä biologiset ja kemialliset järjestelmät ilmentävät kaiken aikaa; autokatalyyttiset piirteet luovat “järjestystä ilmaiseksi”. Tämä oivallus kompleksisuustieteestä sopii Elinor Oströmin löydöksiin lukemattomista itseorganisoituneista yhteismaista. Tehokasta hallinnointia ei tarvitse pakottaa kattavalla yleisien sääntöjen järjestelmällä, jotka on kodifioitu muodolliseen valtionlakiin ja jota toteutetaan lainsäätäjien ja oikeusasteiden avulla. Oikeilla “sopivuusolosuhteilla” hallinnointi voi syntyä luonnollisesti itsekseen, hallintoalamaisten aktiivisella osallistumisella ja suostumuksella relevantissa mittakaavassa. Toissijaisuusperiaatteella ja mittakaavan mukaisilla järjestelmillä on kuitenkin merkitystä.

Toki on erioja verkostopohjaisen hallinnoinnin regiimissä ja politiikassa. Mutta idea politiikasta ehkä joutuu kehittymään mikäli me aiomme päästä nykyisten kansallisvaltiohallintojen toimintahäiriöiden yli. Kommonerien teknologia-alustat voivat olla tärkeässä roolissa valtiovallan täydentäjinä tai osittaisina korvaajina, paljon samalla tavalla kuin valtio on perustanut korporaatioita näennäisesti palvelemaan yhteistä hyvää. Uusia hallinnointimuotoja pitää syntyä yhteisvaurauden yleistyessä ja kypsyessä, mikä vaatii uudenlaista valtion tukea ja koordinaatiota. Väistämättä uusi rakentuva politiikka ei tule olemaan käsitettävissä vanhan järjestyksen termeillä, jossa me tällä hetkellä elämme.

Loppusanat

Koska yhteismaaliike on sykkivä, elävä kommonerien verkosto ympäri maailman, on vaikeaa laatia selkeää suunnitelmaa tai ennustaa tulevaa. Tulevaisuuden paradigmat voivat syntyä vain luomistyöstä evoluution kanssa. Silti me voimme jo nyt nähdä laajentuvan, itseään monistavan yhteismaan idean voiman, kun monet toisistaan huomattavasti eroavat ryhmät sitä syleilevät: ranskankieliset kommonerit kahdeksassa maassa, jotka isännöivät kaksiviikkoista commons-festivaalia lokakuussa 2015 yli 300 tapahtuman voimin; urbaanit aktivistit, jotka ovat uudelleenkonseptoimassa “kaupunkia yhteismaana”; omissa julkisissa tiloissa ja rannikkoalueillaan aitaamisia vastaan taistelevat kroatialaiset; yhteismaan “Välimerellistä mielikuvaa” kehittelevät kreikkalaiset, jotka taistelevat neoliberaalia talouspolitiikkaa vastaan; alkuperäiskansat, jotka puolustavat etnobotaanisia ja biokultturillisia perinteitään; digitaaliaktivistit, jotka ovat kehittelemässä uudenlaisia “alustaosuustoiminnan” muotoja; ja niin edelleen. Yhteismaan kieli ja viitekehys auttaa kehittämään odottamattomia uusia synergioita ja solidaarisuuden muotoja.

Metadiskurssina, jolla on ydinperiaatteita mutta huokoiset reunat, yhteismaalla on kyky vedota politiikan, hallinnoinnin, talouden ja kulttuurin maailmoihin. Se voi vedota myös moderniuteen ja ihmisten vaistomaisiin ihmisten välisen yhteydenpidon ja merkityksenannon tarpeisiin liittyvään vieraantumiseen, jotain mihin ei pysty valtio eikä markkinat, siten kuin ne nykyään ovat järjestäytyneet. Yhteismaan paradigma tarjoaa syvän filosofisen kritiikin neoliberaalista taloudesta ja satoja toimivia esimerkkejä, jotka konvergoivat keskenään. Mutta toimintasuuntautuneena systeemimuutoksen lähestymistapana kaikki riippuu kommonerien ja sellaiseksi haluavien energiasta ja mielikuvituksesta, jolla kehitetään tätä globaalia, verkottunutta, elävää järjestelmää.

Anonyymi Näkymätön Komitea Ranskassa on havainnut, että “kansannousu ei ole kuin epidemia tai metsäpalo — lineaarinen prosessi, joka leviää paikasta toiseen alkukipinän jälkeen. Se saa musiikin muodon, jonka kiintopisteet ovat hajallaan ajassa ja tilassa, ja ne onnistuvat määräämään omien värähtelyjensä rytmin.” Tuo kuvaa yhteismaaliikkeen kehittyvää odysseiaa, jonka rytmit tuottavat paljon resonanssia.

marraskuussa 2015

Lähdeviitteet

  • 1Garrett Hardin, “The Tragedy of the Commons,” Science 162, no. 3859 (December 1968): 1243.
  • 2 Lewis Hyde, Common as Air: Revolution, Art and Ownership (New York: Farrar, Straus and Giroux, 2010), 44.
  • 3Elinor Ostrom, Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (New York: Cambridge University Press, 1990), 42.
  • 4 Elinor Ostrom, Understanding Institutional Diversity (Princeton, NJ: Princeton University Press, 2005); Joanna Burber, Elinor Ostrom et al., Protecting the Commons: A Framework for Resource Management in the Americas (Washington, DC: Island Press, 2001).
  • 5 David Bollier and Silke Helfrich, Patterns of Commoning (Amherst, MA: The Commons Strategies Group, 2015).
  • 6 Arturo Escobar, “Commons in the Pluriverse,” in Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning, 348–360.
  • 7 Karl Polyani, The Great Transformation: the Political and Economic Origins of our Time (Boston, MA: Beacon Press, (1944) 2014).
  • 8 Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning.
  • 9Platform Cooperativism conference website, http://platformcoop.net.
  • 10For more on Bitcoin, see http://p2pfoundation.net/Bitcoin; http://bollier.org/blog/blockchain-promising-new-infrastructure-online-commons; and http://www.nytimes.com/2015/03/02/ business/dealbook/data-security-is-becoming-the-sparkle-in-bitcoin.html?_r=1.
  • 11 David Bollier and Pat Conaty, “Capital for the Commons: Strategies for Transforming Neoliberal Finance Through Commons-based Alternatives” (Berlin, Germany: The Commons Strategies Group, 2015).
  • 12Bollier and Conaty, “Capital for the Commons.”
  • 13 Mary Mellor, Debt or Democracy (London: Pluto Press, 2015); Mary Mellor, The Future of Money: From Financial Crisis to Public Resource (London: Pluto Press, 2010); Frances Hutchinson, Mary Mellor and Wendy Olsen, The Politics of Money: Towards Sustainability and Economic Democracy (London: Pluto Press, 2003).
  • 14Ivan Illich,Tools for Conviviality (New York: Harper & Row, 1973).
  • 15 David Bollier Website, “The City as Commons: The Conference,” http://www.bollier.org/blog/ city-commons-conference.
  • 16 David Graeber, The Utopia of Rules (Brooklyn, NY: Melville House, 2015).
  • 17Y ochai Benkler, The Wealth of Networks: how Social Production Transforms Markets and Freedom (New Haven, CT: Yale University Press, 2005), http://public.eblib.com/choice/publicfullrecord. aspx?p=3419996; Jeremy Rifkin, The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism (New York: Palgrave Macmillan, 2014); See P2P Foundation, “Michael Bauwens,” http://p2pfoundation.net/Michel_Bauwens/Full_Bio.
  • 18Jessica Gordon Nembhard, Collective Courage: A History of African American Cooperative Economic Thought and Practice (State College, PA: Pennsylvania State University, 2014).
  • 19 Peter Linebaugh, “Stop, Thief!” Onthecommons.org, April 14, 2014, http://www. onthecommons.org/magazine/stop-thief.
  • 20 Ina Praetorius, “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted,” Heinrich-Böll-Stiftung 7 (April 2015), https://www.boell.de/en/2015/04/07/care-centered-economy.
  • 21See, e.g., the holdings of the Digital Library of the Commons at http://dlc.dlib.indiana.edu/dlc.
  • 22Paul A. Samuelson and William D. Nordhaus, Economics, 17th edition (New York: McGraw- Hill, 2001); Joseph E. Stiglitz and Carl. E. Walsh, Economics, 3rd edition (New York: W.W. Norton, 2002); “Securing the Commons: Securing Property, Securing Livelihoods,” International Land Alliance website, http://www.landcoalition.org/global-initiatives/securing-commons.
  • 23 Neera Singh, “The Affective Labor of Growing Forests and the Becoming of Environmental Subjects: Rethinking Environmentality in Odisha, India,” Geoforum 47 (2013): 189–198.
  • 24David Bollier Website, “Michael Bauwens: Here’s What a Commons-Based Economy Looks Like,” http://bollier.org/blog/michel-bauwens-heres-what-commons-based-economy-looks.
  • 25 Weston Burns and David Bollier, Green Governance: Ecological Survival, Human Rights and the Law of the Commons (Cambridge, UK: Cambridge University Press, 2013).

 

 

Lähde:

https://thenextsystem.org/node/187

]]> /david-bollier-yhteistekeminen-transformatiivisena-sosiaalisena-paradigmana/feed/ 0