Kirjoittaja: David Graeber

Suurten talouksien pyörittäjien keskuudessa on kasvava tunne siitä, että taloustieteen ala ei enää sovellu sen tarkoitukseen. Se alkaa näyttää tieteeltä, joka on suunniteltu ratkaisemaan ongelmia joita ei enää ole olemassa.

Hyvä esimerkki tästä on pakkomielle inflaatiosta. Ekonomistit opettavat opiskelijoille, että pääasiallinen valtion rooli — joka monien mielestä on ainoa oikea varsinainen rooli taloudessa — on taata hintavakaus. Meidän tulee jatkuvasti olla valppaina inflaation vaaroista. Valtioiden rahan painaminen on siis perimmäisellä tavalla syntiä. Jos, kuitenkin, inflaation pystyy pitämään aisoissa koordinoidulla valtion ja keskuspankkien toiminnalla, markkinat löytävät niiden “luonnollisen työttömyystason”, ja sijoittajat käyttävät hyväkseen selkeitä hintasignaaleja ja he voivat varmistaa terveen kasvun. Nämä oletukset ovat perua 1980-luvun monetarismista, ideasta siitä, että valtion tulisi rajata roolinsa ainoastaan rahan tarjonnan hallitsijaksi, ja 1990-luvulle tultaessa se oltiin hyväksytty niin maalaisjärkisenä ideana, että melkein kaikki poliittinen debatti lähti käyntiin valtion tuhlailun vaarojen tunnustamisen rituaaleista. Tämä on edelleen asian laita, huolimatta siitä, että vuoden 2008 taantuman jälkeen keskuspankit ovat painaneet rahaa maanisesti yrittäessään luoda inflaatiota ja pakottaneet rikkaat tekemään jotain järkevää omilla rahoillaan, ja ne ovat suurelta osin epäonnistuneet kummassakin.

Nyt me elämme toisenlaisessa talousuniversumissa kuin ennen romahdusta. Työllisyyden lisääminen ei enää nosta palkkoja. Rahan painaminen ei enää aiheuta inflaatiota. Ja kuitenkin julkisessa keskustelussa ja perinteisessä oppikirjaviisaudessa tämä asia on suurelta osin muuttumaton.

Instituutioiden jälkijunassa tuleminen on odotettavaa. Valtavirran ekonomistit nykyään eivät ole välttämättä kauhean hyviä ennustamaan talousromahduksia, parantamaan yleistä kansan vauraustasoa tai keksimään malleja, joilla estetään ilmastonmuutos, mutta kun puhutaan heidän oman intellektuaalisen auktoriteettiaseman pönkittämisestä, joihin sellaiset epäonnistumiset eivät vaikuta mitenkään, heidän onnistumisensa on vailla vertaa. Tähänkään päivään asti taloustiedettä ei opeteta argumenttien tarinana — ei niinkuin jotain toista yhteiskuntatiedettä, jossa on monia usein keskenään kamppailevia teoretisia kantoja — vaan sen sijaan jonain fysiikan kaltaisena, asteittaisena universaalien, muuttumattomien matemaattisten totuuksien realisaationa. “Heterodoksisia” taloustieteen teorioita on toki olemassa (institutionaalinen, marxilainen, feministinen, “itävaltalainen”, jälki-keynesiläinen…), mutta niiden kannattajat ovat melkein täysin suljettu “vakavina” pidetyiltä osastoilta, ja taloustieteen opiskelijat ovat jopa suorastaan kapinoineet (Ranskan jälkiautistisesta [sic] taloustiedeliikehdinnästä romahduksen Britannian jälkeiseen taloustieteeseen), mutta ovat epäonnistuneet näiden tutkimusaiheiden pakottamisessa perusoppimäärään.

Sen seurauksena heterodoksiset taloustieteilijät tulevat edelleen kohdelluiksi kuin he olisivat yhden tai kaksi askelta psykoosista, huolimatta siitä että heillä on usein paljon parempi maine reaalitalouden tapahtumien ennustajina. Psykologiset perusoletukset, joille valtavirran (neoklassinen) taloustiede perustuu — vaikka ihan oikeat psykologit ovat ne jo kauan sitten osoittaneet vääriksi — ovat kolonisoineet muun akatemian, ja heillä on ollut perustavanlaatuinen vaikutus populaariin ymmärrykseen maailmasta.

Tämä kahtiajako julkisen debatin ja taloustieteellisen todellisuuden välillä ei ole missään muualla niin dramaattinen kuin Britanniassa, joka on ehkäpä syy sille miksi se vaikuttaa maalta jossa jokin alkaa murtua. Keskustavasemmistolainen New Labour oli vallankahvassa romahdusta edeltäneessä kuplassa, ja äänestäjien heittäkää-paskiaiset-menemään -reaktio toi mukanaan liudan konservatiivihallituksia, jotka pian huomasivat että leikkausretoriikka — churchillilainen yhteisen hyvän puolesta uhraamisen idea — toimi hyvin brittiläiseen kansaan, mikä antoi heidän voittaa kansan hyväksyntä politiikalle, joka oli suunniteltu karsimaan se vähä mikä oli jäljellä Britannian hyvinvointivaltiosta ja jakamaan resurssit uudelleen ylöspäin rikkaille. “Ei ole mitään maagista rahapuuta”, kuten Theresa May asian esitti vuoden 2017 ennenaikaisten vaalien aikaan — joka oli käytännössä ainoa sutkautus joka muistetaan Britannian historian yksistä kaikkein vaisuimmista kampanjoista. Fraasia on toisteltu mediassa lakkaamatta, aina kun joku kysyi miksi UK on ainoa maa Länsi-Euroopassa joka veloittaa yliopiston lukukausimaksuja, tai että oliko se oikeasti tarpeen että niin moni ihminen nukkuu kadulla.

Todella huikea asia Mayn fraasissa on se, että se ei edes ole totta. Britanniassa on monia maagisia rahapuita, niinkuin on monissa kehittyneissä talouksissa. Niitä kutsutaan “pankeiksi”. Koska moderni raha on yksinkertaisesti luottoa, pankit voivat luoda rahaa kirjaimellisesti tyhjästä, yksinkertaisesti antamalla lainoja. Lähes kaikki Britanniassa kiertävä raha tällä hetkellä on pankkien luomaa luottoa. Kansa on suurelta osin tästä epätietoinen, ja lisäksi brittiläisen Positive Money -tutkimusryhmän tuore gallup sai selville, että huikea 85 prosenttia parlamentin jäsenistä ei tiennyt mistä raha oikeasti tulee (suurin osa heistä vaikutti elävän käsitkysessä, että Royal Mint painaa rahat).

Ekonomistit, ilmiselvistä syistä, eivät voi sivuuttaa täysin pankkien roolia, mutta he ovat käyttäneet suuren osan 1900-luvusta argumentoimaan sen puolesta mitä tapahtuu, kun joku hakee lainaa. Yksi koulukunta inttää, että pankit siirtävät olemassaolevia reservejä varoikseen, toisten mielestä taas he voivat luoda uutta rahaa, mutta ainoastaan rahakertoimen verran (niin että autolainasi voidaan jotenkin kytkeä eläkkeellä olevan mummon eläkevaroihin). Ainoastaan pieni vähemmistö — lähinnä heterodoksisia taloustieteilijöitä, jälkikeynesiläisiä ja modernin rahateorian kannattajia — ovat “pankkien luoton luomisteorian” kannattajia: että pankkiirit yksinkertaisesti heilauttavat taikasauvaansa ja saavat rahaa ilmestymään tyhjästä, itsevarmoina siitä että vaikka he antaisivat asiakkaalle $1 miljoonan lainan, lopulta lainanottaja palauttaa sen pankkiin, niin että kun tarkastellaan systeemiä kokonaisuutena, varat ja velat ovat tasasummassa. Luoton talletuksiin perustumisen sijaan, tässä näkökannassa talletuksia itsessään pidetään luotonannon seurauksena.

Yksi asia, joka ei koskaan ilmeisesti tullut kenenkään mieleen, oli mennä pankkiin töihin ja oikeasti selvittää mitä tapahtuu kun joku hakee lainaa. Vuonna 2014 saksalainen ekonomisti nimeltään Richard Werner teki tasan tarkkaan juuri näin, ja hän sai selville, että itse asiassa lainavirkailijan ei tarvinnut ollenkaan tarkastaa olemassaolevia varoja, reservejä tai mitään muutakaan. He yksinkertaisesti loivat rahaa tyhjästä, tai niinkuin hän sen ilmaisi, “keijupölystä”.

Tuona vuonna myös Britannian tunnetusti riippumaton virkamieskunta päätti, että nyt riittää. Rahanluonnin kysymyksestä tuli kriittinen kiistakapula. Ylitsepääsemätön enemmistö jopa valtavirran taloustieteilijöitä UK:ssa olivat jo pitkään hylänneet leikkauspolitiikan haitallisena (mikä ennustettavasti ei vaikuttanut melkein yhtään julkiseen keskusteluun). Mutta jossain kohtaa vaatimukset siitä, että systeemin pyörittämisestä syytteet saaneet teknokraatit perustaisivat poliittiset päätöksensä valheellisille oletuksille jostain niinkin yksinkertaisesta kuin rahan luonteesta, muuttuu hieman samaksi, kuin vaatisi arkkitehdeilta, että rakentakaa talot niin, että neliöjuuri 47 on yhtä suuri kuin π. Arkkitehdit tietävät, että rakennukset romahtaisivat. Ihmisiä kuolisi.

Bank of England (Britannian keskuspankki, jonka ekonomistit ovat kaikkein vapaimpia puhumaan suunsa puhtaaksi, sillä he eivät kuulu hallitukseen) julkaisi yksityiskohtaisen raportin “Money Creation in the Modern Economy”, joka on täynnä videoita ja animaatioita, ja se esittää saman pointin: olemassaolevat taloustieteen oppikirjat, erityisesti monetaristista oikeaoppineisuutta edustavat, ovat väärässä. Heterodoksitaloustieteilijät ovat oikeassa. Yksityiset pankit luovat rahat. Keskuspankki kuten Bank of England luo myös rahaa, mutta monetaristit ovat täysin väärässä väittäessään, että keskuspankin funktio on kontrolloida rahan tarjontaa. Itse asiassa, keskuspankit eivät kontrolloi mitenkään rahan tarjontaa; niiden päätehtävä on asettaa korkotaso — määrittämään se miten paljon yksityispankit voivat velottaa luomastaan rahasta. Lähes kaikki julkinen debatti näistä aiheista täten perustuu valheellisille oletuksille. Esimerkiksi, jos Bank of Englandin sanomiset ovat totta, valtion lainaaminen ei siirtäisi rahoja yksityiseltä sektorilta; se loisi täysin uutta rahaa jota ei ole ollut aiemmin olemassa.

Voisi kuvitella, että sellaisen asian myöntäminen saisi aikaan mekkalaa, ja tietyissä pienissä piireissä se saikin. Norjan, Sveitsin ja Saksan keskuspankit julkaisivat samanlaisia papereita. Britanniassa median reaktio oli pelkkä hiljaisuus. Bank of Englandin raporttia ei ole koskaan, minun tietojeni mukaan, mainittu BBC:llä tai muissakaan TV-uutisissa. Sanomalehtien kolumnistit jatkoivat kirjoittelujaan kuin monetarismi olisi aivan itsestäänselvästi paikkansapitävä. Poliitikkoja grillattiin edelleen olisiko heillä joku idea mistä saada rahaa sosiaalitukiin. Se oli eräänlainen entente cordiale, jossa teknokraattien annettaisiin elää teoreettisessa universumissa, kun taas poliitikot ja uutiskommentaattorit saisivat elää täysin toisenlaisessa universumissa.

Siltikin on merkkejä siitä, että tämä järjestely on väliaikainen. Englanti — ja erityisesti Bank of England — ylpeilee sillä, että se on globaalien taloustrendien valopilkku. Monetarismi itse pääsi intellektuaaliseen arvoonsa 1970-luvulla sen jälkeen, kun Bank of Englandin ekonomistit syleilivät sitä. Siitä eteenpäin se on tullut käyttöön Thatcherin kapinallishallinnossa, ja sen jälkeen Ronald Reaganin hallinnossa Yhdysvalloissa, ja tuon jälkeen se vietiin lähes kaikkialle muualle.

On mahdollista, että samanlainen kuvio on syntymässä nykypäivänä. Vuonna 2015, vuosi Bank of Englandin raportin julkaisemisen jälkeen, työvoimapuolue ensimmäistä kertaa salli avoimet vaalit oman puoluejohtonsa valitsemiseksi, ja puolueen vasemmistosiipi Jeremy Corbynin ja nykyään varjovaltiovarainministerinä toimivan John McDonnellin alaisuudessa ottivat vallankahvan haltuunsa. Samaan aikaan työväenpuolueen vasemmistoa pidettiin vieläkin marginaalisempina ääriaineksena kuin mitä Thatcherin konservatiivipuolueen siipi oli vuonna 1975; se on myös (huolimatta median jatkuvasta pyrkimyksestä esittää heidät 1970-luvun rekonstruoimattomina sosialisteina) ainoa valtapuolue Britanniassa, joka on ollut avoin uusille talousideoille. Vaikka kutakuinkin koko poliittinen establishment on käyttänyt suurimman osan ajastaan näinä muutamana viime vuonna kirkuen Brexitistä, McDonnellin toimisto — ja työväenpuolueen tukiryhmät — ovat pitäneet työpajoja ja poliittisia aloitteita kaikesta aina nelipäiväisestä työviikosta perustuloon ja vihreästä teollisesta vallankumouksesta “Täysin Automatisoituun Luksuskommunismiin”, ja he ovat pyytäneet heterodoksisia taloustieteilijöitä ottamaan osaa suosittuihin koulutusaloitteisiin, jotka on suunnattu muuttamaan käsityksemme siitä miten talous todella toimii. Corbynismi on kohdannut lähes histrionistista vastustusta lähes kaikilta poliittisen establishmentin tahoilta, mutta olisi epäviisasta sivuuttaa mahdollisuus sille, että jotain historiallista on käsillä.

Eräs merkki siitä, että jotain historiallisen uutta on todellakin syntymässä on, kun oppineet alkavat lukea menneisyyttä uudessa valossa. Eräs kaikkein merkittävimmistä kirjoista, joka Britanniassa on julkaistu viime vuosina, on oltava Robert Skidelskyn Money and Government: The Past and Future of Economics. Näennäisesti kirja yrittää vastata kysymykseen miksi valtavirran taloustieteilijät ovat tehneet itsestään niin käyttökelvottomia vuoden 2008 kriisin jälkivuosina, mutta todellisuudessa kirja on pyrkimys kertoa taloustieteen alan historiikki uudelleen tarkastelemalla kahta asiaa — rahaa ja valtiota — joista useimmat ekonomistit vähiten haluavat puhua.

Skidelsky on hyvässä asemassa tarinaa kerrottaessa. Hän on uniikilla tavalla englantilainen tyyppi: lempeä kaveri, niin tiukasti kiinni instituutiossa, ettei hänelle tule mieleen, että hän ei ehkä pysty sanomaan juuri sitä, mitä hän ajattelee, ja jonka näkemyksiä muu establishment sietää tasan tarkkaan siitä syystä. Mantsuriassa syntynyt, Oxfordissa koulutettu poliittisen talouden professori Warwickin yliopistossa, Skidelsky tunnetaan parhaiten kolmiosaisesta John Maynard Keynesin elämänkerrasta, ja hän on viimeiset kolme vuosikymmentä istunut parlamentin ylähuoneessa Tiltonin Paronina, eri aikoina eri puolueiden riveissä, ja joskus täysin sitoutumattomana. Blairin varhaisvuosina hän oli konservatiivi, ja jopa opposition puhemies talousasioissa yläkamarissa; tällä hetkellä hän on riippumaton, työväenpuolueen vasemmistoon päin kallellaan. Toisin sanoen hän seuraa omaa lippuaan. Yleensä se on mielenkiintoinen lippu. Viimeisen usean vuoden ajan Skidelsky on ollut etulyöntiasemassa hänen pestissään maailman eliittilainsäätäjien joukossa, joille hän on pitänyt useita korkea-arvoisia seminaareja talousajattelun reformoinnista; tämä kirja on tavallaan ensimmäinen näiden toimien varsinainen hedelmä.

Kirja paljastaa lakkaamattoman taistelun kahden laajan teoreettisen katsantokannan välillä, jossa sama puoli tuntuu lähes aina voittavan — syistä joilla on tuskin mitään tekemistä teoreettisen sofistikaation tai paremman ennustekyvyn kanssa. Argumentin ydin tuntuu aina liittyvän rahan luonteeseen. Voiko rahan käsittää parhaiten fyysisenä hyödykkeenä, arvokkaana substanssina jota käytetään vaihdantaan, vai onko parempi nähdä raha pääosin luottona, kirjanpitomenetelmänä tai kiertävänä velkakirjana — jokatapauksessa yhteiskunnallisena järjestelynä? Tämä on ollut argumentti, joka on kiertänyt muodossa tai toisessa tuhansia vuosia. Se mitä me kutsumme “rahaksi” on aina sekoitus molempia, ja kuten huomautin kirjassani Debt (2011), näiden kahden välinen painovoimakeskipiste tuppaa heilumaan edestakaisin ajan mittaan. Keskiajalla arkipäivän transaktiot ympäri Euraasiaa tehtiin tyypillisesti luoton avulla, ja rahan oletettiin olevan abstraktio. Vasta globaalien eurooppalaisten imperiumien myöhtä 1500- ja 1600-luvuilla, sekä niitä vastaavat ryöstettyjen kullan ja hopean valumiset markkinoille vasta kunnolla muuttivat näkemyksiä. Historiallisesti käsitys siitä, että kultakimpale on oikeasti rahaa liitetään yleisesti väkivallan, massaorjuuden ja ryöstelevien armeijoiden aikakausiin — mikä suurimmalle osalle ihmisistä oli juuri se miten Espanjan, Portugalin, Hollannin, Ranskan ja Britannian imperiumit koettiin. Eräs tärkeä teoreettinen innovaatio, minkä nämä kultaan perustuvat rahateoriat mahdollistivat oli, kuten Skidelsky huomauttaa, niinkutsuttu rahan määrällinen teoria (johon yleensä oppikirjoissa viitataan — sillä ekonomistit aina jaksavat käyttää lyhenteitä — QTM:nä).

QTM-argumentin ensimmäisenä esitti ranskalainen lakimies Jean Bodin käytäessä keskustelua ensimmäisen jyrkän, epävakauttavan hintainflaation syistä, joka välittömästi syntyi Iberian niemimaan valloitettua Amerikan. Bodin esitti, että inflaatio oli yksinkertaisesti kysynnän ja tarjonnan ongelma: valtavien määrien kultaa ja hopeaa saapuessa Espanjan siirtokunnista rahan arvo heikkeni Euroopassa. Perusperiaate ei olisi ollut maalaisjärjellä ongelmallista kenellekään, jolla oli vähänkään kokemusta kaupankäynnistä tuolloin, mutta osoittautuu, että se oli perustunut vääriin oletuksiin. Ensinnäkin, suurin osa Meksikosta ja Perusta tuodusta kullasta ei päätynyt ollenkaan Eurooppaan, eikä sitä varsinkaan lyöty rahaksi. Suurin osa siitä lastattiin suoraan Kiinaan ja Intiaan (jolla ostettiin mausteita, silkkiä, kalikoja ja muita “itämaisia luksustuotteita”), ja sikäli kun sillä oli inflaatiovaikutusta kotimaassa, se perustui vain jonkin sortin spekulatiivisiin velkakirjoihin. Tämä melkein aina osoittautuu todeksi kun QTM:ää sovelletaan: se tuntuu itsestäänselvältä, mutta vain jos jättää useimmat teoreettiset tekijät pois.

Mitä tulee 1500-luvun hintainflaatioon, esimerkiksi, kun otetaan huomioon luotto, hamstraus ja spekulointi — puhumattakaan kasvaneesta taloudellisen toiminnan määrästä, sijoittamisesta ja uudesta teknologiasta sekä palkoista (jotka taas paljon liittyvät työläisten, työnantajien sekä velkojien ja velallisten suhteelliseen valta-asemaan), käy mahdottomaksi sanoa varmaksi mikä on kriittinen tekijä: vaikuttaako rahan tarjonta hintoihin vai hinnat rahan tarjontaan. Teknisesti ottaen tämä liittyy valintaan käytetäänkö niinkutsuttua eksogeenistä vaiko endogeenistä rahateoriaa. Tulisiko rahaa tulkita ulkopuolisena tekijänä, kuten kaikkia niitä espanjalaisten dubloneita, jotka oletettavasti virtasivat Antwerpiin, Dubliniin ja Genoaan Philip II:n aikoina, vai tulisiko niitä pitää pääosin taloudellisen toiminnan itsensä tuotteina, jotka on kaivettu, lyöty rahaksi ja pantu kiertoon, tai kuten vieläkin tavallisempaa, luotu velkainstrumentiksi kuten lainat, jotta voitaisiin vastata kysyntään — mikä toki merkitsisi, että inflaation juuret ovat muualla?

QTM on ilmiselvästi väärässä. Kullan määrän tuplaaminen maassa ei vaikuta juuston hintaan jos antaa kaiken kullan rikkaille, jotka vain hautaavat sen maahan, tai päällystävät sukellusveneet kullalla (tämä on se miksi määrällinen kevennys, strategia jossa ostetaan valtion useamman vuoden velkakirjoja jotta voitaisiin laittaa rahaa lisää kiertoon, ei toimi myöskään). Se mikä merkitsee on rahankäyttö.

Siitä huolimatta Bodinin ajasta nykyaikaan melkein kaikkina aikoina on ollut suuri debatti jonka QTM on voittanut. Englannissa tämä tämä kaava ilmeni vuonna 1696, juuri Englannin keskuspankin luomisen jälkeen, jossa kiistaa käytiin sota-ajan inflaatiosta valtiovarainministeri William Lowndesin, sir Isaac Newtonin (silloinen rahapajan johtaja) ja filosofi John Locken välillä. Newton oli sopinut valtiovarainministeriön kanssa, että hopeakolikot virallisesti devalvoitaisiin deflaatioromahduksen estämiseksi; Locke otti äärimmäisen monetaristisen kannan ja väitti, että valtion toiminta tulisi rajata takaamaan omaisuuden arvo (mukaanlukien kolikot) ja että arvon näpelöinti hämmentäisi sijoittajia ja huijaisi velkojia. Locke voitti. Tuloksena oli deflaation aiheuttama romahdus. Rahan tarjonnan tiukka kiristäminen sai aikaan yhtäkkisen talouden kutistumisen, joka syöksi sadat tuhannet työttömiksi ja loi massaköyhyyden, mellakoita ja nälänhädän. Valtio nopeasti siirtyi maltillistamaan politiikkaansa (ensin sallimalla pankkien monetisoida valtion sotavelkoja pankkisetelien muodossa, ja lopulta siirtymällä kokonaan pois hopeakannasta), mutta virallisesti Locken pienikokoinen hallinto, velkojia suosiva kovan rahan ideologia muuttui myöhemmän poliittisen debatin perustaksi.

Skidelskyn mukaan kaava toisti itsensä kerta toisensa jälkeen vuonna 1797, 1840-luvulla, 1890-luvulla ja lopulta 1970- ja 1980-luvuilla, kun Thatcher & Reagan (molemmissa tapauksissa lyhytaikaisesti) otti monetarismin käyttöön. Aina näemme saman tapahtumasarjan:

(1) Valtio ottaa käyttöön kovan rahan politiikan periaatteesta.

(2) Seuraa onnettomuus.

(3) Valtio hiljalleen hylkää kovan rahan politiikan.

(4) Talous elpyy.

(5) Kovan rahan filosofia muuttuu, tai sitä pönkitetään, yksinkertaiseksi universaaliksi maalaisjärjeksi.

Kuinka oli mahdollista oikeuttaa sellainen epäonnistumisten uskomaton sarja? Tässä syypäänä, Skidelskyn mukaan, on skottifilosofi David Hume. Hume oli QTM:n varhainen kannattaja, ja hän myös ensimmäisenä otti käyttöön lyhytaikaisten shokkien käsitteen, jotka loivat pitkäaikaisia hyötyjä mikäli niiden vaikutus oli se, että markkinat sääntelisivät itseään:

Aina Humesta lähtien ekonomistit ovat tehneet eron lyhytaikaisten ja pitkäaikaisten taloudellisten muutosvaikutusten välillä, mukaanlukien politiikkatoimien vaikutukset. Ero on palvellut tasapainoteorian suojana, kun teoria on voitu esittää muodossa, joka perustuu todellisuuteen. Taloustieteessä lyhytaikainen tyypillisesti tarkoittaa periodia, jolloin markkinat (tai markkinoista koostuva talous) tilapäisesti siirtyy pois sen pitkän aikavälin tasapainotilasta jonkinlaisen “shokin” seurauksena, kuin heiluri joka tilapäisesti siirtyy pois lepotilasta. Tällainen ajattelu viittaa siihen, että valtioiden tulisi jättää markkinoiden luonnollisten tasapainotilojen etsiminen markkinoille itselleen. Valtion interventiot poikkeamien “korjaamiseksi” vain lisäävät uuden harhakuvitelmien kerroksen alkuperäiseen.

Tällaisessa teoriassa on looginen virhe: sitä ei ole mahdollista osoittaa vääräksi. Premissi sille, että markkinat aina korjaavat itsensä lopuksi voidaan testata vain, jos kaikki ovat hyväksyneet yleisen määritelmän siitä mitä “lopuksi” tarkoittaa; mutta ekonomisteille tällainen määritelmä osoittautuu olevan “miten kauan se sitten kestääkin päästä pisteeseen jossa voin sanoa, että talous on palannut tasapainoon“. (Samalla tavalla lausunnot kuten  “barbaarit aina voittavat lopuksi“ tai “totuus voittaa aina“ on mahdotonta osoittaa vääriksi, koska käytännössä ne vain tarkoittavat “sitten kun barbaarit onnistuvat voittamaan, tai kun totuus voittaa, minä päätän että nyt se on loppu“.)

Tässä kohtaa kaikki palaset olivat paikoillaan: kireä rahapolitiikka (joka hyödytti luotonantajia ja rikkaita) olisi perusteltavissa “kovana lääkkeenä“ jolla siivotaan hintasignaalit niin, että markkinat voisivat palata terveeseen pitkän aikavälin tasapainoon. Kuvatessaan miten kaikki tapahtui, Skidelsky esittää meille Karl Polanyin 1940-luvulla aloittaman historiankirjoituksen huomattavan laajennuksen: tarinan siitä miten oletettavasti itseään sääntelevät kansalliset markkinat olivat huolellisen yhteiskunnallisen manipulaation tulosta. Siihen liittyi valtion politiikan luomista, joka oli itsetietoisesti suunniteltu herättämään närkästystä “jättihallinnossa“. Skidelsky kirjoittaa:

Kriittinen innovaatio oli tulovero, joka ensimmäisenä otettiin käyttöön 1814, joka ensikertaa kannettiin vuonna 1814, ja jonka [pääministeri Robert] Peel uudisti vuonna 1842. Vuosina 1911-14 tämä oli muuttunut valtion tulojen pääasialliseksi lähteeksi. Tuloverolla oli tuplahyöty, se antoi Britannian valtiolle vakaan tulopohjan, ja se linjasi äänestäjien intressit valtion säästötoimien kanssa, sillä ainoastaan veroja maksaneet saivat äänestää…. Gladstonen aikana ”verotuksellisesta rehellisyydestä” tuli ”uusi moraali”.

Itse asiassa ei ole mitään syytä miksi modernin valtion tulisi rahoittaa toimintansa pääosin varastamalla osuus jokaisen kansalaisen tuloista. On monia muita keinoja tehdä se. Monet — kuten maan, varallisuuden, kaupan tai kuluttamisen verottaminen (joista kaikki voidaan tehdä enemmän tai vähemmän progressiivisiksi) — ovat huomattavan paljon tehokkaampia, koska byrokraattisen välineen luominen, joka kykenee tarkkailemaan kansalaistensa henkilökohtaisia asioita siten kuin vaaditaan tuloverojärjestelmän ylläpitämiseksi on valtavan kallista. Mutta tämä ei ole varsinainen pointti: tuloveron on tarkoitus olla tungetteleva ja raivostuttava. Sen on tarkoitus tuntua ainakin vähän epäreilulta. Niinkuin niin monet asiat klassisessa liberalismissa (ja nykyajan neoliberalismissa), se on nerokas poliittinen silmänkääntötemppu — byrokraattisen valtion laajennus, joka myös mahdollistaa sen johtajien leikkiä ajavansa pienempää hallintoa.

Yksi suuri poikkeus tähän kaavaan oli 1900-luvun puoliväli, joka muistetaan keynesiläisyyden aikana. Se oli aikaa, jolloin kapitalistisia demokratioita pyörittävät, peläten Venäjän vallankumousta ja mahdollisuutta omien työläistensä suurmellakoille, sallivat ennennäkemättömät uudelleenjakamisen määrät — mikä taas osaltaan johti ihmiskunnan historian kaikkein laajimmin levinneeseen vaurauteen. Keynesiläisen vallankumouksen tarina 1930-luvulla sekä neoklassisen vastavallankumouksen tarina 1970-luvulla on kerrottu lukemattomia kertoja, mutta Skidelsky antaa lukijalle uudenlaisen tunteen alla lymyilleestä konfliktista.

Keynes itse oli vimmatun kommunistivastasinen, mutta suurelta osin koska hänestä tuntui, että kapitalismi todennäköisemmin johtaisi nopeaan teknologiseen kehitykseen, joka suurelta osin eliminoisi tarpeen materiaaliselle työvoimalle. Hän toivoi täystyöllisyyttä ei niinkään siksi että hänestä työnteko oli kivaa, vaan koska hän halusi hävittää työnteon lopullisesti. Hän visioi yhteiskuntaa, jossa teknologia tekisi työnteosta tarpeetonta. Toisin sanoen, hän oletti, että maaperä aina siirtyisi analyytikkojen jalkojen alla; jokaisen sosiaalitieteen tutkimuskohde oli olemukseltaan epävakaa. Max Weber, samanlaisista syistä, esitti että yhteiskuntatieteilijöille ei olisi koskaan mahdollista keksiä mitään lähellekään samanlaista kuin fysiikan lait, koska siihen mennessä kun he olivat saaneet lähellekään riittävästi tietoa, yhteiskunta itsessään ja se mikä analyytikkojen mielestä oli tarpeen tietää yhteiskunnasta oli muuttunut niin paljon, että informaatio oli jo irrelevanttia. Keynesin vastustajat, toisaalta, olivat määrätietoisesti perustamassa omat argumenttinsa juuri sellaisiin universaaleihin periaatteisiin.

Ulkopuoliselle on vaikeaa nähdä mitä tässä oikeasti oli vaakalaudalla, koska argumentti on syrjäytetty tekniseksi kiistaksi mikro- ja makrotalouden rooleista. Keynesiläiset inttivät, että ensiksimainittu oli asianmukainen tutkittaessa yksittäisten kotitalouksien tai firmojen käyttäytymistä, jotka pyrkivät optimoimaan etuaan markkinoilla, mutta heti kun aletaan tarkastella valtiontalouksia, siirrytään aivan toisenlaiselle monimutkaisuuden tasolle, jossa toisen tyyppiset lait pätivät. Aivan kuten oli mahdotonta ymmärtää maahain pariutumiskäyttäytymistä analysoimalla kaikkia kemiallisia reaktioita niiden soluissa, samalla tavalla kaupankäynnin, investointien, tai korkojen heilunnan analysointi ei ollut riittävä aggregoimaan kaikkia mikrotransaktioita, joista ne tuntuivat koostuvan. Kaavoilla oli, kuten filosofian tiede sen sanoisi, “emergenttejä ominaisuuksia”. Selvästikin oli tarpeen ymmärtää mikrotasoa (aivan kuten on tarpeen ymmärtää kemiallisia aineita, joista maahai koostuu), jotta makrotasoa voitaisiin mitenkään ymmärtää, mutta se ei itsessään riittänyt.

Vastavallankumoukselliset lähtien Keynesin vanhasta kilpakumppanista Friedrich Hayekista Lontoon kauppakorkeassa sekä muut hänen mukaansa liittyneet Mont Pelerin Societyssa tähtäsivät suoraan tähän kansallisvaltioiden talouksien käsitteeseen, että ne olisivat mitään muuta kuin osiensa summa. Skidelsky kirjoittaa, että poliittisesti tämä johtui vihamielisyydestä valtiovaltaa kohtaan (ja laajimmassa merkityksessään mitä tahansa yhteishyvää kohtaan). Kansallisvaltioiden taloudet voitaisiin todellakin redusoida miljoonien yksittäisten päätösten aggregaatiksi, ja näin jokainen makrotalouksien elementti voitaisiin systemaattisesti “mikroperustaistaa”.

Yksi syy sille, miksi tämä oli niin radikaali kanta, oli että se otettiin juuri samaan aikaan kuin mikrotaloustiede itsessään oli käymässä läpi perustavanlaatuista muutosta — muutosta joka oli alkanut 1800-luvun lopun marginaalivallankumouksesta — tekniikasta, jolla ymmärrettiin miten markkinat tekevät päätöksiä, yleiseksi ihmiselämän filosofiaksi. Se kykeni yllättävää kyllä tekemään niin, ehdottamalla sarjan oletuksia, joista jopa ekonomistit ovat valmiita sanomaan etteivät ne pitäneet paikkansa: he sanoivat, olettakaamme, että puhtaan rationaaliset toimijat olivat motivoituneita yksinomaan tavoittelemaan omaa etuaan, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä he haluavat eivätkä koskaan muuta mieltään, joilla on täydellinen pääsy kaikkeen relevanttiin hintatietoon. Tämä mahdollisti heidän tehdä tarkkoja ennusteyhtälöitä siitä miten yksilöiden tulisi odottaa käyttäytyvän.

Tokikaan tällaisten yksinkertaistettujen mallien luomisessa ei ole mitään väärää. Tämä on se miten mikä tahansa ihmistiede on edistynyt. Mutta empiirinen tiede sitten ryhtyy testaamaan mallejaan tarkastelemalla sitä mitä ihmiset oikeasti tekevät, ja säätävät näitä malleja sitten asianmukaisesti. Tämä on juuri se mitä ekonomistit eivät tehneet. Sen sijaan, he keksivät, että jos nämä mallit on kuvattu matemaattisina yhtälöinä, jotka ovat vihkimättömien täysin saavuttamattomissa, olisi mahdollista luoda universumi, jossa näitä premissejä ei koskaan kiistettäisi. (“Kaikki toimijat maksimoivat hyötyä. Mitä on hyöty? Mitä tahansa toimija sitten vaikuttaakin maksimoivan.”) Matemaattiset yhtälöt sallivat ekonomistien uskottavasti väittää, että heidän tieteensä oli yhteiskuntatieteiden ainoa haara, joka oli edistynyt ennusteita tekeväksi tieteeksi (vaikka useimmat heidän nappiin menneistä ennusteistaan olisivatkin sellaisten ihmisten käyttäytymisestä, jotka ovat saaneet koulutuksen taloustieteessä).

Tämä mahdollisti Homo economicuksen valloittaa loputkin akatemiasta niin, että 1950- ja 1960-luvulle tultaessa melkein jokainen liiketalouden akateeminen tutkimusala, joka valmisteli nuoria ihmisiä korkeisiin pesteihin (poliittinen taloustiede, kansainväliset suhteet jne.), oli ottanut käyttöön jonkin “rationaalisen valinnan teorian” variantin, joka loppujenlopuksi oli puhdistettu mikrotaloustieteestä. 1980- ja 1990-luvuille tultaessa se oli saavuttanut pisteen, jossa jopa taidesäätiöiden tai hyväntekeväisyysjärjestöjen johtajia ei pidettäisi täysin pätevinä elleivät he olisi ainakin etäisesti tulleet tutuksi inhimillisten asioiden “tieteen” kanssa, joka oli saanut alkunsa oletuksesta, että ihmiset olivat perustavanlaatuisella tavalla itsekkäitä ja ahneita.

Nämä olivat sitten “mikroperusta”, jolle neoklassiset reformistit vaativat makrotaloustieteen palautettavan. Tässä he kykenivät hyödyntämään eräitä kiistämättömiä heikkouksia Keynesin muotoilussa, ennen kaikkea sen kyvyttömyyttä selittää 1970-luvun stagflaatio, millä sivuutetaan jäljelle jäävä keynesiläinen ylärakenne ja palataan samaan kovan rahan kevyen hallinnon politiikkaan, joka on ollut koko 1800-luvun ajan dominantti. Seurasi tuttu kaava. Monetarismi ei toiminut; Britanniassa ja sitten USA:ssa sellaiset politiikat nopeasti hylättiin. Mutta ideologisesti interventio oli niin tehokas, että jopa silloin kun “uudet keynesiläiset” kuten Joseph Stiglitz tai Paul Krugman palasivat ottamaan haltuun makrotalouden argumentit, he tunsivat olevansa velvollisia pitämään uutta mikroperustaa yllä.

Ongelma on, kuten Skidelsky painottaa, että jos alkuoletukset ovat absurdeja, niiden moninkertaistaminen tuhatkertaiseksi tuskin tekee niistä vähemmän sellaisia. Tai kuten hän sen ilmaisee, vähemmän hienotunteisesti, “hullut oletukset johtavat pähkähulluihin johtopäätöksiin”:

Markkinoiden tehokkuushypoteesi (EMH), jonka Eugene Fama popularisoi… soveltaa rationaalisen valinnan odotuksia rahoitusmarkkinoihin. Rationaalisten odotusten hypoteesi (REH) sanoo, että agentit käyttävät optimaalisesti kaikkia saatavilla olevia tietoja taloudesta ja politiikasta heti niistä kuullessaan säätääkseen odotuksiaan….

Näin Faman sanoin…“Tehokkailla markkinoilla kilpailu monien älykkäiden osallistujien kesken johtaa tilanteeseen, jossa… arvopaperin varsinainen hinta on hyvä arvio sen todellisesta arvosta.” [Skidelskyn korostus]

Toisin sanoen, meidät pakotetaan leikkimään, että markkinat eivät voisi, määritelmän mukaan, olla väärässä — niinkuin 1980-luvulla maa, jolle Imperial-rakennus rakennettiin Tokiossa, esimerkiksi, arvostettiin korkeammalle kuin kaikki New York Cityn maa-alueet, silloin se olisi johtunut siitä, että se oli oikeasti sen arvoista. Jos on heittoja, kaikki heitot ovat puhdasta satunnaisuutta, “stokastisia” ja täten ennustamattomia, väliaikaisia ja lopulta merkityksettömiä. Jokatapauksessa rationaaliset toimijat nopeasti astuvat esiin nappaamaan kaikki aliarvostetut osakkeet. Skidelsky huomauttaa tylysti:

Tässä on paradoksi. Yhtäältä teoria sanoo, että ei kannata hyötyä spekuloinnista, koska osakkeet ovat aina hinnoiteltu oikein ja niiden liikkeitä ei voi ennustaa. Mutta toisaalta jos sijoittajat eivät yrittäisi hyötyä, markkinat eivät olisi tehokkaat koska ei olisi mitään itseään korjaavaa mekanismia….

Toiseksi, jos osakkeet on aina hinnoiteltu oikein, markkinat eivät voi saada aikaan kuplia tai kriisejä….

Tämä asenne on valunut politiikkaan: “valtion virkamiehet, lähtien [Federal Reserven johtaja] Alan Greenspanista, olivat haluttomia puhkaisemaan kuplaa, koska he olivat haluttomia edes arvioimaan, että kuplaa oli ollenkaan.” EMH teki kuplien identifioinnista mahdotonta, koska se sulki ne kaikki ulos a priori.

Jos kuningattaren kuuluisaan kysymykseen miksei kukaan nähnyt kriisin tuloa on olemassa vastaus, tämä olisi se.

Tässä kohtaa ympyrä sulkeutuu. Katastrofisen nöyryytyksen jälkeen puhdasoppiset taloustieteilijät turvautuivat vahvuuksiinsa: akatemiapolitiikkaan ja institutionaaliseen valtaan. Britanniassa eräs ensimmäisistä uuden konservatiivi-liberaalidemokraattihallinnon liikkeistä 2010 oli reformoida korkeakoulujärjestelmän kolminkertaistamalla lukukausimaksut ja asettamalla amerikkalaistyylisen opintolainaregiimin. Maalaisjärki olisi ehdottanut, että jos koulutusjärjestelmä toimii hyvin (kaikkine heikkouksineen Britannian yliopistojärjestelmää pidettiin yhtenä maailman parhaista), kun rahoitusjärjestelmä toimi niin huonosti, että se lähes tuhosi globaalin talouden, järkevä asia olisi ollut reformoida rahoitusjärjestelmä hiukan koulutusjärjestelmän kaltaiseksi, eikä toisinpäin. Aggressiivinen pyrkimys tehdä päinvastaista olisi vain ideologinen veto. Se oli täysilaidan hyökkäys koko ideaa kohtaan, että tieto voisi olla mitään muuta kuin taloudellinen hyödyke.

Samanlaisia peliliikkeitä tehtiin instituutiorakenteen kontrolliin saamiseksi. BBC, kerran ylpeän itsenäinen taho, Torien alaisuudessa on muuttunut enemmän valtion kommunikaatioverkkoa muistuttavaksi, heidän poliittiset kommentaattorinsa usein lainaavat melkein sanasta sanaan viimeisimpiä hallituspuolueen keskustelunaiheita — mikä ainakin taloudellisesti perustuu niille samoille teorioille, joita oli juuri pilkattu. Poliittinen debatti yksinkertaisesti olettaa, että tavallinen “kova lääke” ja gladstonilainen “verotuksen moitteettomuus” olivat ainoa ratkaisu; samaan aikaan Bank of England alkoi printata rahaa kuin hullu, ja käytännössä antoi sitä eliitille epäonnistuneessa tempauiksessa saada inflaatio käyntiin. Käytännön tulokset olivat, leudosti ilmaistuna, epäinspiroivia. Jopa varsinaisen elpymisen huipulla, maailman viidenneksi rikkaimmassa maassa, arviolta yksi Britannian kansalainen 12:sta näki nälkää, ollen jopa päiviä ilman ruokaa. Jos “talous” pitäisi määritellä tapoina, joilla ihmispopulaatio tyydyttää materiaaliset tarpeensa, Britannian talous on yhä vain enemmän toimintakyvyttömämpi. Raivokkaat toimet Britannian poliittisen luokan taholta puheenaiheen vaihtamiseksi (Brexit) voivat tuskin jatkua ikuisuuteen. Lopulta todellisiin ongelmiin pitää vastata.

Talousteoria sellaisena kuin se on muistuttaa vajaa täynnä rikkinäisiä työkaluja. Tämä ei tarkoita sitä, että niillä ei voisi saada aikaan käyttökelpoisia näkemyksiä, mutta perustavanlaatuisella tavalla koko ala on suunniteltu ratkaisemaan toisen vuosisadan ongelmia. Optimaalisen työn ja resurssienjaon määrittämisen ongelma kasvun aikaansaamiseksi yksinkertaisesti ei ole sama ongelma, kuin se joka meillä on nyt vastassamme: eli kuinka ratkaista yhä kasvavan teknologisen tuottavuuden, laskevan työn reaalikysynnän ja hoivatyön tehokkaan hallinnoinnin ongelmat ilman Maapallon tuhoamista. Tämä vaatii toisenlaista tiedettä. Nykyisen taloustieteen “mikroperusta” on tarkalleen se mikä tämän kaiken esteenä seisoo. Minkä tahansa uuden, elinkelpoisen tieteen on joko hyödynnettävä feminismin, käyttäytymistaloustieteen, psykologian ja jopa antropologian kertynyttä tietämystä ja kehitettävä teorioita, jotka perustuvat siihen, miten ihmiset todellisuudessa käyttäytyvät, tai omaksuttava jälleen kerran käsitys kompleksisuuden emergentistä tasosta — tai todennäköisesti molempia.

Intellektuaalisesti se ei tule olemaan helppoa. Poliittisesti se tulee olemaan vieläkin vaikeampaa. Neoklassisen taloustieteen niskalenkin murtaminen instituutioista ja sen lähes teologisesta otteestaan mediasta — puhumattakaan kaikista hienovaraisista tavoista, joilla se on määritellyt käsityksiämme ihmismotivaatioista ja inhimillisistä mahdollisuuksista — on musertava tulevaisuudenkuva. Oletettavasti vaaditaan jonkinlaista shokkia. Mitä vaadittaisiin? Toinen 2008-tyylinen romahdus? Jokin radikaali poliittinen muutos maailman suurvallassa? Globaali nuorten vallankumous? Miten se sitten tapahtuukin, tämänkaltaiset kirjat — myös juuri tämä — ovat kriittisessä roolissa.

Lähde:

https://archive.is/RUMj0

Ystäväni June Thunderstorm ja minä vietimme kerran puoli tuntia istumalla kukkakedolla vuorijärven äärellä, katsellen mittarimatoa sen roikkuessa ruohonkorresta, pyörien kaikkiin mahdollisiin suuntiin, ja sitten hyppäävän seuraavaan ruohonkorteen ja tekevän saman. Niin se jatkoi, suuressa ympyrässä, ja suuresti energiaa kuluttaen, ilmeisesti ilmaan minkäänlaista syytä toiminnalle.

“Kaikki eläimet leikkivät”, June sanoi kerran minulle. “Jopa muurahaiset.” Hän oli viettänyt monta vuotta työskennellen ammattipuutarhurina ja hänellä oli ollut paljon tapauksia kuten tämä jolloin tarkkailla ja pohtia. “Katso”, hän sanoi, vaatimattoman voitonriemuisesti. “Näetkö mitä tarkoitan?”

Useimmat meistä tämän tarinan kuullessaan vaatisivat näyttöä. Mistä me tiedämme leikkivätkö madot? Ehkäpä näkymättömät ympyrät joita se kulkee ilmassa olivat vain jonkinlaisen tuntemattoman saaliin metsästystä. Tai pariutumisrituaali. Voimmeko me osoittaa ettei ollut? Vaikka mato olisikin leikkinyt, mistä me tiedämme sen että tämänkaltainen leikki ei palvellut jotain lopullista käytännön tarkoitusta: liikuntaa, tai treenaamista jonkinlaista tulevaisuuden mittarimatojen hätää varten?

Tämä olisi useimpien etnologien reaktio myös. Yleisesti ottaen, eläinten käyttäytymisen analyysia ei pidetä tieteellisenä ellei eläimen oleteta, ainakin äänettömästi, toimivan jonkinlaisten tavoite/päämäärä-laskelmointien pohjalta, joita voisi soveltaa taloudellisiin transaktioihin. Tämän oletuksen pätiessä energian kuluttaminen tulee suunnata kohti jotain tavoitetta, oli se sitten ruoan hankkiminen, reviirin turvaaminen, ylivallan saavuttaminen tai oman lisääntymismenestyksen maksimointi — ellei sitten voida absoluuttisesti osoittaa ettei näin ole, ja absoluuttinen näyttö tällaisissa asioissa, kuten voi kuvitella, on varsin vaikeaa saada käsiin.

Minun tulee painottaa tässä, että ei ole väliä minkälainen eläinten motivaation teoria tieteentekijällä on mielessään: se mitä hän uskoo eläimen ajattelevan, uskooko hän eläimen “ajattelevan” yhtään mitään. En sano että etnologit uskoisivat oikeasti eläinten olevan rationaalisia laskentakoneita. Sanon yksinkertaisesti, että etnologit ovat sulkeneet itsensä maailmaan, jossa tieteen keinot tarjota selitys käyttäytymiselle tapahtuu rationaalisin termein — mikä taas tarkoittaa eläimen kuvaamista niinkuin se olisi totta että eläimet ovat taloudellisesti laskelmoivia toimijoita, jotka yrittävät maksimoida jonkin sortin omaa etua — oli kyseessä sitten eläinpsykologian teoria, tai motivaation teoria, mikä hyvänsä.

Sen takia eläinten leikin olemassaoloa pidetään jonkinlaisena intellektuaalisena skandaalina. Sitä ei ole tarpeeksi tutkittu, ja ne jotka sitä tutkivat tulkitaan lievän eksentrisiksi. Kuten on laita monien muiden epäselvien, uhkaavien, spekulatiivisten käsitteiden kanssa, vaikeasti tyydytettävyyden kriteeri on otettu käyttöön osoittaaksemme, että eläinten leikki on olemassa, ja jopa kun se tunnustetaan, tutkimus useammin kannibalisoi sen omat havainnot osoittamalla, että leikillä on oltava jokin pitkäaikainen selviämiseen tai lisääntymiseen liittyvä funktio.

Huolimatta kaikesta tästä, ne jotka tutkivat asiaa tulevat pakostakin johtopäätökseen, että leikki on kuin onkin olemassa eläinkunnassa. Ja ei ainoastaan niinkin pahamaineisen kevytmielisillä olennoilla kuin apinoilla, delfiineillä tai koiranpennuilla, vaan myös epätodennäköisillä lajeilla kuten sammakoilla, sinteillä, salamantereilla, taskuravuilla ja, kyllä, jopa muurahaisilla — jotka sekä antautuvat kevytmielisiin aktiviteetteihin yksilöinä että ovat todistettavasti 1800-luvulta asti järjestäneet leikkisotia, ilmeisesti huvin vuoksi.

Miksi eläimet leikkivät? No, miksipä ei? Todellinen kysymys on: Miksi jonkin asian tekeminen puhtaasti tekemisen ilosta, voimannäyttö puhtaan voimannäytön ilosta, on meistä mystistä? Mitä se kertoo meistä että me vaistomaisesti oletamme asian olevan niin?

Vain huonosti käyttäytyvät selviävät

Julkisen ajattelun taipumus nähdä biologinen maailma taloudellisin termein oli olemassa jo 1800-luvun darwinistisessa tieteessä. Lainasihan Charles Darwin termin “vahvimman selviytyminen” sosiologi Herbert Spenceriltä, tuolta herttaiselta rosvoparonilta. Spencer taas oli lyöty ällikällä siitä miten paljon luonnonvalintaa ohjaavat voimat Lajien synnyssä myötäilivät hänen omia laissez-faire -talousteorioitaan. Kilpailu resursseista, rationaalinen oman edun laskelmointi ja asteittainen heikkojen poispyyhkiminen tulkittiin universumin päädirektiiveiksi.

Panokset tämän uuden luontokäsityksen toimimisesta brutaalin olemassaolon kamppailun näyttömönä olivat kovia, ja vastalauseita esitettiin heti kättelyssä. Darwinismin vaihtoehtoinen koulukunta sai alkunsa Venäjällä, joka painotti yhteistyötä, ei kilpailua, evoluutiota eteenpäin vievänä voimana. Vuonna 1902 tämä lähestymistapa sai äänen suositussa kirjassa Mutual Aid: A Factor of Evolution, jonka on kirjoittanut naturalisti ja vallankumouksellinen anarkistikirjoittaja Peter Kropotkin. Hyökäten suoraan sosiaalidarwinisteja vastaan Kropotkin väitti, että koko sosiaalidarwinismin teoreettinen perusta oli väärä: ne lajit, jotka toimivat tehokkaimmin yhteistyössä, ovat yleensä pitkällä aikavälillä kaikkein kilpailukykyisimpiä. Kropotkin, joka syntyi prinssiksi (hän luopui arvonimestään nuorena miehenä), vietti monta vuotta Siperiassa naturalistina ja tutkimusmatkailijana ennen vankilaan joutumista vallankumouksesta agitaatiosta, josta hän pakeni myöhemmin Lontooseen. Mutual Aid syntyi esseekokoelmasta, joka oli kirjoitettu vastineeksi Thomas Henry Huxleylle, tunnetulle sosiaalidarwinistille, joka tiivisti tuolloisen venäläisen ymmärryksen asiasta, joka oli, että vaikka kilpailu epäilemättä oli sekä luonnon että sosiaalisen evoluution tekijä, yhteistyön rooli oli lopulta tärkein.

Venäläisten haaste otettiin 1900-luvun biologiassa varsin vakavasti — erityisesti evoluutiopsykologian orastavalla alalla — vaikka sitä harvoin nimeltä mainittiinkaan. Se myöhemmin sisällytettiin laajemman “altruismin ongelman” alle — jälleen yksi fraasi, joka oli lainattu taloustieteilijöiltä ja joka leviää yhteiskuntatieteissä “rationaalisen valinnan” teoreetikkojen argumentteihin. Tämä oli kysymys, joka askarrutti jo Darwinia: Miksi eläinten tulisi koskaan uhrata oma etunsa muiden hyväksi? Koska kukaan ei voi sitä kiistää, etteivätkö ne sitä joskus tekisi. Miksi laumaeläinten tulisi houkutella potentiaalisesti tappavaa huomiota varoittamalla kanssaeläimiään saalistajan saapuessa? Miksi työmehiläisten pitäisi tappaa itsensä pesää suojellakseen? Jos minkäänlaisen tieteellisen selityksen kehittäminen käyttäytymiselle tarkoittaa rationaalisia, hyötyä maksimoivia motiiveja, mitä silloin tarkalleen kamikaze-mehiläinen yrittää maksimoida?

Me kaikki tiedämme vastauksen, jonka geenien löytäminen teki lopulta mahdolliseksi. Eläimet yrittivät yksinkertaisesti maksimoida omien geeniensä leviämistä. Kiinnostavalla tavalla tätä näkökantaa — joka lopulta sai nimen neodarwinismi — kehitteli suurelta osin hahmot, jotka pitivät itseään jonkin sortin radikaaleina. Jack Haldane, marxilainen biologi, yritti jo valmiiksi ärsyttää moralisteja 1930-luvulla sutkauttamalla, että niinkuin mikä tahansa biologinen olento, hän mielellään uhraisi elämänsä “kahdelle veljelle tai kahdeksalle serkulle”. Tämän lentävän lauseen malliesimerkki esitettiin militanttiateisti Richard Dawkinsin kirjassa The Selfish Gene — teoksessa, joka väitti, että kaikki biologiset olennot voitiin parhaiten käsittää “kömpelöinä robotteina”, jotka oli ohjelmoitu geneettisillä koodeilla, mitä syystä tai toisesta kukaan ei osannut selittää, jotka käyttäytyivät kuin “menestyneet Chicagon gangsterit”, armottomasti laajentaen territoriotaan loputtomassa lisääntymisenhalussa. Tällaisia kuvauksia luonnehdittiin tyypillisesti huomautuksilla kuten “Tottakai, tämä on pelkkä metafora, geenit eivät oikeasti halua tai tee mitään”. Mutta todellisuudessa neodarwinistit käytännössä ajatuivat johtopäätöksiinsä heidän alkuoletuksestaan: että tiede vaatii rationaalista selitystä, että tämä tarkoittaa, että kaikelle käytökselle pitää antaa rationaalinen motiivi, ja että todellinen rationaalinen motiivi voi olla vain sellainen, että jos ihmisistä sitä havainnoidaan, se normaalisti kuvattaisiin itsekkyytenä tai ahneutena. Tämän seurauksena neodarwinistit menivät pidemmälle kuin viktoriaaniset kollegansa. Jos vanhan koulun sosiaalidarwinistit kuten Herbert Spencer näkivät luonnon markkinapaikkana, vaikkakin häikäilemättömän kilpailuhenkisenä, uusi versio oli suorastaan kapitalistinen. Neodarwinistit olettivat sekä kamppailun omasta selviämisestä että rationaalisella laskelmoinnilla toimivan universumin, jota ohjasi irrationaalinen loputtoman kasvun tavoite.

Joka tapauksessa, tällä tavoin venäläisten haaste ymmärrettiin. Kropotkinin varsinainen argumentti on paljon kiinnostavampi. Esimerkiksi, iso osa siitä käsittelee sitä miten eläinten yhteistyö ei usein liity mitenkään selviämiseen tai lisääntymiseen, vaan se on nautinnon muoto itsessään. “Parvissa lentäminen pelkästään huvin vuoksi on melko yleistä kaikenlaisten lintujen keskuudessa”, hän kirjoittaa. Kropotkin moninkertaistaa sosiaalisen leikin esimerkit: korppikotkapari joka lentelee omaksi huvikseen, jänikset haluavat niin innoissaan nyrkkeillä toisten lajien kanssa, että ne ajoittain (ja epäviisaasti) lähestyvät kettuja, lintujen parvet lentämässä sotilaan elkein taivaalla, oravien joukkiot kerääntymässä painimaan, ja muita samanlaisia leikkejä:

Tiedämme nykyään, että kaikki eläimet, muurahaisista lähtien, aina lintuihin ja korkeimpiin nisäkkäisiin asti, leikkivät mielellään, painivat, juoksevat toistensa perässä, yrittävät vangita toisiaan, kiusaavat toisiaan ja niin edelleen. Ja vaikka monet leikit ovatkin niin sanotusti koulu, jossa opetellaan nuorten oikeanlaista käyttäytymistä kypsässä elämässä, on myös muita leikkejä, jotka hyötytarkoituksensa lisäksi ovat tanssin ja laulun ohella pelkkiä ylenmääräisten voimien ilmentymiä — ”elämäniloa” — ja halua kommunikoida jollakin tavalla muiden samaan tai muihin lajeihin kuuluvien yksilöiden kanssa — lyhyesti sanottuna varsinaista seurallisuuden ilmentymää, joka on koko eläinmaailman erityispiirre.

Omien kykyjen käyttäminen täysimittaisesti merkitsee nautintoa omasta olemassaolosta, ja seurallisten olentojen kohdalla tällaiset nautinnot lisääntyvät suhteellisesti, kun ne toteutetaan seurassa. Venäjän näkökulmasta tätä ei tarvitse selittää. Se on yksinkertaisesti sitä, mitä elämä on. Meidän ei tarvitse selittää, miksi olennot haluavat olla elossa. Elämä on päämäärä sinänsä. Ja jos elossa oleminen on itse asiassa sitä, että on voimia — juoksemista, hyppimistä, taistelemista, ilmassa lentämistä — niin silloin ei varmasti tarvitse selittää myöskään näiden voimien käyttämistä itsetarkoituksena. Se on vain saman periaatteen jatke.

Friedrich Schiller oli jo vuonna 1795 väittänyt, että juuri leikissä on itsetietoisuuden ja siten vapauden ja moraalin alkuperä. ”Ihminen leikkii vain silloin, kun hän on sanan täydessä merkityksessä ihminen”, Schiller kirjoitti teoksessaan Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, ”ja hän on täysin ihminen vain leikkiessään”. Jos näin on, ja jos Kropotkin oli oikeassa, vapauden tai jopa moraalisen elämän pilkahduksia alkaa näkyä kaikkialla ympärillämme.

On siis tuskin yllättävää, että neodarwinistit sivuuttivat tämän Kropotkinin argumentin aspektin. Toisin kuin “altruismin ongelma”, yhteistyötä nautinnon vuoksi, tavoitteena itsessään, ei yksinkertaisesti voitu elvyttää ideologisiin tarkoituksiin. Itse asiassa, se versio olemassaolon kamppailusta, joka syntyi 1900-luvulla, sisälsi vielä vähemmän tilaa leikille kuin vanha viktoriaaninen versio. Herbert Spencerillä itsellään ei olut mitään ongelmaa siinä, että eläimet leikkivät tarkoituksettomasti, pelkästään ylijäämäenergiasta nauttimiseksi. Aivan kuten menestynyt teollisuuspatruuna tai myyntimies saattoi mennä kotiin ja pelata cribbagea tai pooloa, mikseivät nuo eläimet, jotka onnistuivat olemassaolon kamppailussaan, voisi myös vähän irroitella? Mutta uudessa täysimittaisen kapitalismin evoluution versiossa, jossa hamstraamisen halulla ei ole mitään määrää, elämä ei enää ollut tarkoitus itsessään, vaan pelkkä DNA-sekvenssien välittämisen instrumentti — ja niin leikin koko olemassaolo oli eräänlainen skandaali.

Miksi minä?

Ei sillä, että tiedemiehet ovat vastahakoisia lähtemään polulle, joka saattaisi johtaa heidät näkemään leikkimistä — ja täten itsetietoisuuden, vapauden ja moraalisen elämän siemenet — eläinten kanssa.  Monet pitävät sitä yhä vain vaikeampana keksiä oikeutuksia kuvata yhtäkään näistä edes ihmisolennoilla. Kun kaikki elävät olennot redusoidaan markkinatoimijoiksi, rationaalisen laskelmoinnin koneiksi yrittämässä levittää geneettistä koodiaan, samalla hyväksyt, että ei ainoastaan soluilta, jotka muodostavat kehomme, vaan myös niiltä olennoilta, jotka ovat välittömiä esivanhempiamme, puuttuu kaikki edes etäisesti itsetietoisuuden, vapauden tai moraalisen elämän kaltainen — minkä vuoksi on vaikea ymmärtää, miten tai miksi tietoisuus (mieli, sielu) olisi voinut koskaan kehittyä.

Amerikkalaisfilosofi Daniel Dennett muotoilee ongelman varsin läpinäkyvästi. Oletaan esimerkiksi vaikka hummerit — ne ovat pelkkiä robotteja. Hummerit voivat selvitä ilmaan minkäänlaista itsetietoisuutta. Et voi kysyä miltä tuntuu olla hummeri. Se ei ole niinkuin mitään. Niillä ei ole mitään mikä muistuttaa tietoisuutta; ne ovat koneita. Mutta jos asia on näin, Dennett esittää, silloin sama pitää olettaa ylöspäin evoluution monimutkaisuuden skaalassa, elävistä kehomme muodostavista soluista niin yksityiskohtaisiin olentoihin kuin apinat ja elefantit, joiden kaikissa ihmisenkaltaisissa piirteissään ei voida osoittaa ajattelevan sitä mitä ne tekevät. Ellei sitten yhtäkkiä päästä ihmisiin, joilla — vaikka ne selvästikin ovat autopilotilla ainakin 95 prosenttia ajasta — selvästikin näyttää olevan tämä “minä”, tämä tietoinen minä, joka on istutettu niitten päälle, joka välillä näyttää tulevan esiin valvoakseen tilannetta, puuttuakseen väliin ja sanomaan systeemille, että nyt etsimään uutta työpaikkaa, nyt lopeta tupakointi, tai kirjoita akateeminen tutkielma tietoisuuden alkuperästä. Dennettin muotoilussa,

Kyllä, meillä on sielu. Mutta se on tehty monista pienistä roboteista. Jotenkin kehomme muodostavat triljoonat robottisolut (ja tiedostamattomat solut) järjestäytyvät vuorovaikutteisiksi järjestelmiksi, jotka ylläpitävät perinteisesti sielulle, egolle tai minälle osoitettuja toimintoja. Mutta koska olemme jo myöntäneet, että yksinkertaiset robotit ovat tajuttomia (jos leivänpaahtimet, termostaatit ja puhelimet ovat tajuttomia), miksi tällaisten robottien ryhmät eivät voisi tehdä hienompia projektejaan ilman, että minun tarvitsee muodostaa minua? Jos immuunijärjestelmällä on oma mieli ja marjoja poimivalla silmä-käsi-koordinaatiopiirillä on oma mieli, miksi vaivautua tekemään supermieli, joka valvoo kaikkea tätä?

Dennettin oma vastaus ei ole varsinaisesti vakuuttava: hän ehdottaa, että kehitimme tietoisuuden, jotta voisimme valehdella, mikä antaa meille evolutionaarisen edun. (Jos asia on näin, eivätkö ketut olisi myös tietoisia?) Mutta kysymys muuttuu kertaluokkaa vaikeammaksi kun kysyy miten se tapahtuu — “tietoisuuden kova ongelma”, kuten David Chalmers sitä kutsuu. Miten robotilta näyttävät solut ja systeemit yhdistyvät sellaisella tavalla, että aivan kuin sillä olisi laadullisia kokemuksia: tunteakseen kosteuden, maistellakseen viinejä, ylistääkseen cumbiaa mutta ollakseen kahden vaiheilla salsan kanssa? Jotkut tutkijat ovat rehellisiä myöntääkseen, että heillä ei ole hölkäsen pölähtävääkään ideaa siitä miten selittää tällaiset kokemukset, ja he epäilevät etteivät pysty koskaan selittämäänkään.

Tanssivatko elektronit?

Dilemmasta on ulospääsy, ja ensimmäinen askel on pohtia, että lähtökohtamme voi olla väärä. Tarkastellaan hummeria uudestaan. Hummereilla on erittäin huono maine filosofien keskuudessa, jotka useasti ottivat ne esimerkiksi puhtaan epäajattelevista, epätuntevista olennoista. Oletettavasti tämä johtui siitä, että hummerit ovat ainoa eläin, joita useimmat filosofit ovat tappaneet omin käsin ennen syömistään. On epämiellyttävää heittää kamppaileva olento kiehuvaan veteen; siinä pitää pystyä sanomaan itselleen, että hummeri ei oikeasti tunne sitä. (Ainoa poikkeus tähän kaavaan tuntuu olevan, jostain syystä, Ranska, jossa Gérard de Nerval ennen kävelytti lemmikkihummeriaan lieassa ja jossa Jean-Paul Sartre erään kerran kiihottui eroottisesti hummereista maisteltuaan liikaa meskaliinia.) Mutta tieteellinen havainnointi on paljastanut, että jopa hummerit leikkivät joillain tavoin — manipuloivat esineitä, esimerkiksi, mahdollisesti puhtaasta sen tekemisen nautinnosta. Jos asia on näin, sellaisten olentojen kutsuminen “roboteiksi” riistäisi sanan “robotti” merkityksen. Koneet eivät pelehdi ympäriinsä. Mutta jos elävät olennot eivät olekaan robotteja, monet näistä ilmeisen pisteliäistä kysymyksistä katoavat välittömästi.

Mitä tapahtuisi, jos me edistyisimme päinvastaisesta näkökannasta ja suostuisimme pitämään leikkiä ei niinkään minään luonnon oikkuna, vaan lähtökohtanamme, periaatteena joka on jo läsnä sekä hummereissa että kaikissa elävissä olennoissa, myös jokaisella tasolla siinä mitä fyysikot, kemistit ja biologit kutsuvat “itseorganisoituviksi järjestelmiksi”?

Tämä ei ole lähellekään niin hullua kuin miltä se kuulostaa.

Tieteenfilosofit, kohdattuaan ongelman miten elämä on saattanut syntyä kuolleesta aineesta tai miten tietoisuus saattaa kehittyä elävissä mikrobeissa, ovat kehitelleet kahden tyyppistä selitystä.

Ensimmäinen koostuu niinkutsutusta emergentismistä. Argumentti tässä on, että kun ollaan saavutettu tietty kompleksisuuden taso, tapahtuu eräänlainen kvalitatiivinen loikka, jossa aivan uudenlaisia fysiikan lakeja voi “syntyä” — sellaisia, jotka nojaavat, mutta joita ei voida redusoida, aiemmin syntyneisiin lakeihin. Tällä tavoin kemian lakien sanotaan olevan emergenttejä fysiikasta: kemian lait olettavat fysiikan lait, mutta niitä ei voida yksinkertaisesti redusoida niihin. Samalla tavalla biologian lait syntyvät kemiasta: selvästi tarvitsee ymmärtää kalan kemiallista koostumusta ymmärtääkseen miten se ui, mutta kemialliset komponentit eivät koskaan tarjoa täyttä selitystä. Samalla tavalla ihmismielen sanotaan olevan emergentti niistä soluista, joista se koostuu.

Toinen kanta on yleensä nimeltään panpsykismi tai paneksperientalismi, jonka mukaan kaikki tämä voi olla totta, mutta myöskin että emergenssi ei yksin riitä. Brittiläinen filosofi Galen Strawson esitti asian niin, että jos kuvitellaan, että aistittomasta aineesta voidaan siirtyä olentoon, joka kykenee keskustelemaan aistittoman aineen olemassaolosta vain kahdella hypyllä, se merkitsee yksinkertaisesti sitä, että emergenssi joutuu tekemään liikaa työtä. Jotain täytyy olla jo valmiiksi olemassa, jokaisella aineellisella olemassaolon tasolla, jopa aliatomisten hiukkasten tasolla — jotain, vaikkakin minimaalista ja alkomaista, joka tekee jotain niistä asioista, joita me olemme tottuneet ajattelemaan elämän (ja jopa mielen) tekevän — jotta tuo jokin voisi järjestäytyä yhä vain monimutkaisemmille tasoille, lopulta tuottaakseen itsetietoisia olentoja. Tuo “jotain” voi olla erittäin minimaalista: jonkinlainen hyvin alkeellinen kyky reagoida ympäristöönsä, jonkinlainen ennakointi, jonkinlainen muisti. Huolimatta siitä miten alkeellista, sen pitäisi olla olemassa ennen itseorganisoituvia järjestelmiä kuten atomeja tai molekyylejä, jotta itseorganisoituminen voisi yleensäkään tapahtua.

Kaiken sorttisia kysymyksiä joutuu ottamaan debatissa esiin, mm. vapaan tahdon vanhentunut ongelma. Kuten lukemattomat nuoret ovat pohtineet — usein paukuissa ja ensikertaa pohtiessaan universumin mysteerejä — jos luonnonlait määräävät aivojemme koostavien hiukkasten liikkeet, miten me sitten voimme sanoa, että on olemassa vapaa tahto? Standardivastaus on, että me olemme tienneet Heisenbergin ajoista lähtien, että atomien liikkeet eivät ole ennaltamäärättyjä; kvanttifysiikka voi ennustaa mille paikoille eletronit tuppaavat hyppimään tiettynä hetkenä. Ongelma ratkaistu.

Paitsi että ei oikeastaan — jotain edelleen puuttuu. Jos tämä tarkoittaa pelkästään, että hiukkaset joista aivomme koostuvat liikkuvat edestakaisin satunnaisesti, silloin olisi edelleen kuviteltava jotain immateriaalista, metafyysistä (“mieli”), joka puuttuu neuronien kulkeutumiseen ja ohjaa ei-satunnaisiin suuntiin. Mutta se olisi kehäpäätelmä: pitäisi olla jo valmiiksi mieli, jotta se voisi rakentaa aivot toimimaan mielen tavoin.

Jos nuo liikkeet eivät ole satunnaisia, sitä vastoin, voi alkaa pohtia materiaalista selitystä. Ja loputtomien luonnon itseorganisaatiomuotojen — rakenteet, jotka ylläpitävät itseään tasapainossa ympäristönsä kanssa, sähkömagneettisistä kentistä kiteytysprosesseihin — olemassaolo antaa panpsykisteille paljon materiaalia, jonka parissa työskennellä. Totta, he esittävät, että voi vaatia, että kaikkien näiden olentojen on joko yksinkertaisesti “toteltava” luonnonlakeja (lakeja, joiden olemassaoloa ei itsessään tarvitse selittää), tai ne liikkuvat täysin satunnaisesti… mutta jos ne niin tekevät, se johtuu oikeasti vain siitä, että on päätetty että se on ainoa tapa, jolla asiaa halutaan tarkastella. Ja mysteeriksi jää se seikka, että mieli kykenee tekemään sellaisia päätöksiä.

Myönnettäköön, tämä lähestymistapa on aina ollut vähemmistön osassa. Ison osan 1900-lukua se sivuutettiin lähes täysin. Sitä on helppo pilkata. (“Hetkinen, ehdotatko vakavasti, että pöydät kykenevät ajattelemaan?” Ei, itse asiassa, kukaan ei ehdota sellaista; argumentti on, että ne itseorganisoituvat elementit, joista pöydät koostuvat, kuten atomit, ilmaisevat äärimmäisen yksinkertaisia ominaisuuksia, jota me eksponentiaalisesti monimutkaisemmalla tasolla pidämme ajatteluna.) Mutta viime vuosina, erityisesti aiheen popularisoituessa, joissain tiedepiireissä filosofien kuten Charles Sanders Peirce (1839–1914) ja Alfred North Whitehead (1861–1947) ideat ovat alkaneet heräillä uudelleen.

Kiinnostavalla tavalla lähinnä fyysikot ovat osoittautuneet vastaanottavaisiksi tällaisille ideoille. (Myöskin matemaatikot — ehkäpä ei niin yllättävästi, sillä Peirce ja Whitehead molemmat aloittivat uransa matemaatikkoina.) Fyysikot ovat leikkisämpiä ja vähemmän ahdasmielisiä olentoja kuin, esimerkiksi, biologit — epäilemättä siksi, koska heidän harvoin täytyy ottaa yhteen uskonnollisten fundamentalistien kanssa, jotka kiistävät fysiikan lait. He ovat tiedemaailman runoilijoita. Jos on jo halukas syleilemään 13-ulotteisia kappaleita tai loputonta määrää vaihtoehtoisia universumeita, tai kasuaalisti ehdottaa, että 95% universumista koostuu pimeästä aineesta ja energiasta, joiden ominaisuuksista me emme tiedä yhtään mitään, silloin ei ehkäpä ole liian iso loikka yrittää pohtia myös mahdollisuutta sille, että aliatomisilla hiukkasilla olisi “vapaa tahto” tai jopa omia kokemuksia. Ja todellakin, vapauden olemassaolo aliatomisella tasolla on tällä hetkellä kuuman debatin aihe.

Onko siis merkityksellistä sanoa, että elektroni “valitsee” hypätä sillä tavoin kuin se tekee? Ilmiselvästikään ei ole olemassa tapaa osoittaa sitä. Ainoa todiste, joka meillä voisi olla (että me emme voi ennustaa mitä se aikoo tehdä), meillä jo on. Mutta se on tuskin ratkaisevaa. Jos kuitenkin halutaan johdonmukaisen materialistinen selitys maailmasta — eli, jos ei halua pitää mieltä jonain yliluonnollisena olentona, joka on asetettu aineellisen maailman päälle, vaan sen sijaan yksinkertaisesti monimutkaisempana prosessien järjestäytymisenä, joka on jo käynnissä jokaisella aineellisen todellisuuden tasolla — silloin on järkeenkäypää, että jokin ainakin vähän aikomuksellisuuden, jokin ainakin vähän kokemuksen, jokin ainakin vähän vapauden kaltainen olisi myös olemassa jokaisen fyysisen todellisuuden tasolla.

Miksi useimmat meistä sitten välittömästi vastustavat sellaisia päätelmiä? Miksi ne tuntuvat hulluilta ja epätieteellisiltä? Tai enemmän itse asiasta, miksi me olemme täysin halukkaita antamaan DNA-kierteelle toimijuuden (oli se sitten miten “metaforallisesti” tahansa), mutta pidämme absurdina sitä, että elektronille, lumihiutaleelle tai koherentille sähkömagneettikentälle annettaisiin samaa? Vastaus vaikuttaa olevan, että on varsin mahdotonta kuvata lumihiutaleen omaa etua. Jos me olemme vakuuttaneet itsemme rationaalisen toiminnan selityksen kykenevän koostuvan vain siitä, että toimintaa kohdellaan sellaisena kuin sen taustalla olisi jonkinlaista itseään palvelevaa laskelmointia, silloin tuon teorian mukaan miltään näiltä tasoilta ei löydy rationaalista selitystä. Toisin kuin DNA-molekyyli, jonka me voimme ainakin esittää tavoittelevan jonkinlaista gangsterimaista armottoman itsensä korostamisen projektia, elektronilla ei yksinkertaisesti ole aineellista intressiä mitä tavoitella, ei edes selviytymisen suhteen. Se ei kilpaile missään mielessä toisten elektronien kanssa. Jos elektroni toimii vapaasti — jos se, kuten Richard Feynman oletetusti on sanonut, “tekee mistä se tykkää” — se voi toimia ainoastaan vapaasti sen itsensä takia. Mikä tarkoittaisi, että koko fysikaalisen todellisuuden perustan ytimessä olisi myös kaikkein alkeellisimman muotoinen leikkiminen.

Uintia kalojen kanssa

Kuvitellaan periaatetta. Kutsutaan sitä vapauden periaatteeksi — tai, koska latinankielisillä rakenteilla on yleensä enemmän painoarvoa tällaisissa asioissa, kutsua sitä luudisen vapauden periaatteeksi. Kuvitellaan, että sen mukaan minkä tahansa olennon kaikkein monimutkaisimpien voimien tai kyvykkyyksien harjoittaminen, ainakin tietyissä olosuhteissa, pyrkii muuttumaan itsetarkoitukseksi. Ilmiselvästikään se ei olisi ainoa luonnossa toimiva periaate. Toiset vaikuttavat toisin tavoin. Mutta jos ei mitään muuta, niin se auttaa selittämään mitä me tällä hetkellä tarkkailemme, kuten että miksi, huolimatta termodynamiikan toisesta laista, universumi pyrkii muuttumaan enemmän, eikä niinkään vähemmän, monimutkaiseksi. Evoluutiopsykologit väittävät, että he kykenevät selittämään — kuten erään kirjan otsikko kertoo — “miksi seksi on kivaa”. Se mitä he eivät kykene selittämään on miksi kiva on kivaa. Tämä kykenisi.

En kiistä, ettenkö tähän mennessä olisi esittänyt räikeän yksinkertaistuksen erittäin monimutkaisista asioista. En sano edes, että tämä kanta, jota tässä ehdotan, — että leikki periaatteena on kaiken fyysisen todellisuuden perustana — olisi edes välttämättä totta. Vaadin vain, että tällainen näkökulma on vähintään yhtä uskottava kuin ne oudon epäjohdonmukaiset spekulaatiot, joita nykyään pidetään puhasoppisina ja joiden mukaan aivoton, robottimainen maailmankaikkeus tuottaa yhtäkkiä runoilijoita ja filosofeja tyhjästä. Eikä mielestäni leikkiminen luonnon periaatteena välttämättä tarkoita jonkin sortin kermaisen utopianäkökulman käyttöönottoa. Leikkimisperiaate voi auttaa selittämään miksi seksi on kivaa, mutta se voi auttaa selittämään myös miksi julmuus on kivaa. (Kuten kuka tahansa, joka on katsonut kissan leikkivän hiirellä voi myöntää, eläinten leikki ei välttämättä ole kauhean kivaa.) Mutta se antaa meille maaperää purkaa ajatteluamme maailmasta ympärillämme.

Vuosia sitten, kun opetin Yalessa, joskus annoin opiskelijoille lukemiseksi kuuluisan taoistisen tarinan. Tarjosin automaattiset täydet pisteet kenelle tahansa opiskelijalle, joka osasi kertoa minulle miksi viimeisin rivi oli järkeenkäypä (Kukaan ei koskaan onnistunut).

Zhuangzi ja Huizi kävelivät sillalla Hao-joen yllä, kun ensimmäinen teki havainnon, “Katso, miten muikut tikkaavat kivien välissä! Tällainen on kalojen onni.”

“Et ole kala”, sanoi Huizi, “miten voisitkaan tietää mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Etkä sinä ole minä”, sanoi Zhuangzi, “miten voisitkaan tietää, että minä en tiedä mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Jos minä, koska en ole sinä, en voi tietää mitä tiedät”, vastasi Huizi, “eikö silloin siitä seikasta, että koska sinä et ole kala, seuraa että et voi tietää mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Palataan takaisin” sanoi Zhuangzi, “alkuperäiseen kysymykseesi. Kysyit minulta miten tiesin mikä tekee kalasta onnellisen. Se seikka, että kysyit tuota, kertoo minulle, että tiesit että tiesin — kuten minäkin tiedän, omista tuntemuksistani tällä sillalla.”

Anekdootti käsitetään yleensä kahden sovittamattoman maailmankäsityksen vastakkainasetteluksi: loogikko vastaan mystikko. Mutta jos tuo pätee, miksi sitten Zhuangzi, joka kirjoitti sen ylös, paljastaa tulleensa loogikkoystävänsä voittamaksi?

Pohdittuani tätä tarinaa vuosien ajan, minulle valkeni että se oli koko homman pointti. Zhuangzi ja Huizi olivat parhaimmat ystävät. He tykkäsivät käyttää tunteja aikaa tällaiseen vänkäämiseeen. Se oli todellakin mihin Zhuangzi oikeasti pyrki. Me voimme kukin ymmärtää miltä toisesta tuntuu, koska kalasta väiteltäessä me teemme juuri samoin kuin mitä kala tekee: pitää hauskaa, tekee jotain hyvin mitä mekin teemme pelkästä sen tekemisen ilosta. Leikkii. Se, että sinun teki mieli voittaa minut väittelyssä ja olit niin iloinen niin tehdessäsi näyttää, että koko väittelynne kohteen premissi on väärin. Koska jos jopa filosofeja motivoivat ensisijaisesti tällaiset nautinnot, korkeimpien voimiensa käyttäminen yksinkertaisesti sen vuoksi, niin tämä on varmasti periaate, joka on olemassa luonnon kaikilla tasoilla — minkä vuoksi pystyin spontaanisti tunnistamaan sen myös kaloissa.

Zhuangzi oli oikeassa. Niin oli June Thunderstormkin. Mielemme ovat osa luontoa. Me voimme ymmärtää kalojen onnea — tai muurahaisten, tai kastematojen — koska se mikä meitä ajaa tällaisia asioita ajattelemaan ja niistä väittelemään on lopulta juuri tuo sama asia.

Eikö tuo ollutkin kivaa?

Lähde:

https://thebaffler.com/salvos/whats-the-point-if-we-cant-have-fun

Satojen vuosien ajan me olemme kertoneet itsellemme yksinkertaista tarinaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperästä. Ja suurimman osan tarinasta ihmiset ovat eläneet pienissä samanarvoisissa metsästäjä-keräilijöiden joukoissa. Sitten tuli maatalous, mikä toi mukanaan yksityisomaisuuden, ja sitten kaupungit syntyivät mikä tarkoitti varsinaisen sivilisaation syntyä. Sivilisaatio tarkoitti monia pahoja asioita (sotia, veroja, byrokratiaa, patriarkaattia, orjuutta…) mutta teki myös mahdolliseksi kirjallisuuden, tieteen, filosofian ja suurimman osan ihmiskunnan suurista saavutuksista.

Lähes kaikki tietävät tämän tarinan laajimmat ääriviivat. Lähtien aina Jean-Jacques Rousseaun päivistä, se on muokannut sitä mitä me ajattelemme ihmishistorian yleisestä muodosta ja suunnasta. Tämä on tärkeää, koska narratiivi myös määrittää poliittisten mahdollisuuksien tuntuamme. Useimmat näkevät sivilisaation, ja täten eriarvoisuuden, traagisena välttämättömyytenä. Jotkut unelmoivat menneisyyden utopiaan paluusta, löytävänsä teollisen vastineen ‘primitiiviselle kommunismille’, tai jopa ääritapauksissa kaiken tuhoamisesta ja keräilyyn palaamisesta. Mutta kukaan ei haasta tarinan perusrakennetta.

Tässä narratiivissa on perustavanlaatuinen ongelma.

Se ei ole totta.

Arkeologian, antropologian ja vastaavien alojen musertava määrä näyttöä alkaa antaa meille varsin selvästi ideaa siitä miltä viimeisen 40 tuhatta vuotta ihmishistoriaa todella näyttivät, eikä se melkein millään tavalla muistuta perinteistä narratiivia. Lajimme ei, itse asiassa, viettänyt suurinta osaa historiastaan pienissä joukoissa; maatalous ei tarkoittanut peruuttamatonta yhteiskunnallisen evoluution rajaviivaa; ensimmäiset kaupungit olivat usein robustin egalitaarisia. Silti, jopa silloinkin kun tutkijat ovat vaiheittain tulleet konsensukseen sellaisista kysymyksistä, he pysyvät omituisen haluttomina julistamaan löydöksiään kansalle — tai edes toisten alojen tutkijoille — puhumattakaan suurempien poliittisten implikaatioiden pohtimisesta. Sen seurauksena nuo kirjoittajat, jotka pohdiskelevat ihmishistorian ‘suuria kysymyksiä’ — Jared Diamond, Francis Fukuyama, Ian Morris ja muut — edelleen ottavat Rousseaun kysymyksen (‘mikä on yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperä?’) omaksi lähtökohdakseen, ja olettavat suuremman tarinan alkavan jonkinlaisesta alkuviattomuudesta lankeamisesta.

Yksinkertaisesti tuon kysymyksen kysyminen tarkoittaa oletusten sarjan tekemistä, että 1. on ollut jonkinlainen asia nimeltään ‘eriarvoisuus’, 2. että se on ongelma, ja 3. että oli olemassa aika jolloin sitä ei ole ollut. Vuoden 2008 rahoituskriisistä lähtien, tottakai, sekä sitä seuranneiden mullistusten myötä, ‘yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ongelma’ on ollut poliittisen keskustelun keskiössä. Tuntuu olevan olemassa konsensus, intellektuaalisten ja poliittisten luokkien keskuudessa, että yhteiskunnallisen eriarvoisuuden määrä on lähtenyt lapasesta, ja että useimmat maailman ongelmista ovat seurausta tästä, tavalla tai toisella. Tämän huomauttaminen tuntuu haasteelliselta globaaleille valtarakenteille, mutta vertaa tätä siihen tapaan jolla ongelmista oltaisiin voitu puhua sukupolvi aiemmin. Toisin kuin termit kuten ‘pääoma’ tai ‘luokkavalta’, sana ‘tasa-arvo’ on käytännössä suunniteltu johtamaan puolittaisiin tekoihin ja kompromisseihin. Voi kyllä kuvitella kapitalismin kumoamisen tai valtiovallan hajottamisen, mutta on erittäin vaikeaa kuvitella ‘eriarvoisuuden’ eliminoimista. Itse asiassa, ei ole ilmiselvää mitä sellaisen tekeminen edes tarkoittaisi, sillä ihmiset eivät ole kaikki samanlaisia eikä kukaan oikeastaan erityisesti heidän haluakaan sitä olevan.

‘Eriarvoisuus’ on tapa muotoilla teknokraattisille uudistajille asianmukaiset yhteiskunnalliset ongelmat, sellaisille ihmisille jotka olettavat heti kättelyssä että kaikki oikeat visiot yhteikunnallisesta transformaatiosta ovat olleet poissa poliittiselta pöydältä jo pitkän aikaa. Se mahdollistaa numeroiden kanssa kikkailun, Gini-kertoimista väittelemisen ja yhteiskunnan toimintahäiriön rajoista debatoinnin, veroregiimien tai sosiaalitukimekanismien uudelleensäätämisen, jopa kansan järkyttämisen numeroilla joilla näytetään miten huonoiksi asiat ovat muuttuneet (‘voitko kuvitella? 0.1% maailman populaatiosta kontrolloi yli 50%:a vauraudesta!’), tämä kaikki ilamn että otetaan kantaa mihinkään niistä tekijöistä joita vastaan ihmiset oikeasti ovat sellaisissa ‘eriarvoisissa’ yhteikuntajärjestelyissä: esimerkiksi se, että jotkut onnistuvat muuttamaan vaurautensa vallaksi muiden yli; tai että toiset päätyvät tilanteeseen jossa heille sanotaan ettei heidän tarpeensa ole tärkeitä, ja että heidän elämällään ei ole arvoa itsessään. Jälkimmäinen, meidän oletetaan uskovan, on vain väistämätöntä seurausta eriarvoisuudesta, ja eriarvoisuus on väistämätöntä seurausta elämisestä suuressa, monimutkaisessa, urbaanissa, teknologisesti hienostuneessa yhteiskunnassa. Tämä on se todellinen poliittinen viesti, joka välittyy loputtomista viattomuuden ajan esiin ottamisista, ennen eriarvoisuuden keksimistä: että jos me haluamme päästä eroon sellaisista ongelmista kokonaisuudessaan, meidän tulisi jollain tapaa päästä eroon 99.9% Maapallon asukkeja ja palata pieniin keräilijäyhteisöihin jälleen kerran. Muutoin paras mitä voimme toivoa on sopeutua sen kengän kokoon joka tulee meitä potkimaan naamalle, ikuisesti, tai ehkäpä riidellä hieman kiemurtelutilasta jossa jotkut meistä voivat ainakin hetkellisesti levähtää.

Valtavirran yhteiskuntatiede tuntuu nyt lähteneen liikekannalle vahvistamaan tätä toivottomuuden tuntua. Melkein kuukausittain meitä tulee vastaan julkaisija, jotka yrittävät projisoida nykyistä vaurauden jakamisen vimmaa aina kivikaudelle asti, mikä asettaa meidät etsimään vääriä ‘egalitaarisia yhteisöjä’, joita määritellään tavalla että ne eivät mitenkään olisi voineet olla olemassa jonkin pienen keräilijäyhteisön ulkopuolella (ja mahdollisesti, ei edes silloin). Se mitä me teemme tässä esseessä on ensinnäkin kaksi asiaa. Ensimmäisenä me käytämme hieman aikaa käymään läpi sitä mikä kelpaa asiasta jotain tietävän mielipiteeksi, paljastaaksemme miten peliä pelataan, miten jopa kaikkein ilmiselvin sofistikoitunut nykyajan tutkija päätyy uusintamaan perinteistä viisautta siten kuin se esiintyi Ranskassa tai Skotlannissa, sanotaanko vaikka vuonna 1760. Sitten me pyrimme laskemaan alkuvaiheen perustuksen aivan täysin toisenlaiselle narratiiville. Tämä on suurimmalta osin pohjatyötä. Kysymykset, joiden kanssa me painimme, ovat niin massiivisia ja ongelmat niin tärkeitä, että vaaditaan vuosien tutkimus ja debatointi jotta voisimme edes alkaa ymmärtää sen täysiä implikaatioita. Mutta yhtä asiaa me vaatimalla vaadimme. Alkuviattomuudesta lankeamisen tarinan hylkääminen ei tarkoita inhimillisen emansipaation unelmien hylkäämistä — eli siis unelmaa yhteiskunnasta jossa kukaan ei voi muuttaa oikeuttaan yksityisomistukseen keinoksi orjuuttaa muita, ja missä kenellekään ei sanota sitä että hänen elämänsä tai tarpeensa eivät merkitse mitään. Päinvastoin. Ihmishistoria muuttuu paljon kiinnostavammaksi, sisältäen useampia toiveikkaita hetkiä kuin mitä meidät on johdateltu uskomaan, heti kun me opimme miten heittää pois konseptuaaliset kahleet ja havainnoida sitä mitä todella on olemassa.

2. Nykyajan kirjoittajat yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperästä; tai, ikuinen Jean-Jacques Rousseaun paluu

Aloittakaamme luonnostelemalla saatua viisautta ihmishistorian yleisestä kulusta. Se menee jotenkin näin:

Kun ihmishistorian verhoa raotetaan — sanokaamme arviolta parisataa tuhatta vuotta sitten — anatomisesti modernin Homo sapiensin ilmaantuessa — me löydämme lajimme elämästä pienissä ja mobiileissa joukoissa, joiden koko vaihtelee paristakymmenestä neljäänkymmeneen. Ne etsivät optimaalisia metsästys- ja keräilyalueita, seuraavat laumoja, keräilevät pähkinöitä ja marjoja. Jos resurssi muuttuu liian niukaksi, tai sosiaalisia jännitteitä esiintyy, ne vastaavat lähtemällä liikkeelle ja menemällä muualle. Elämä näille varhaisille ihmisille — me voimme pitää heitä ihmiskunnan lapsuutena — on täynnä vaaroja, mutta myös mahdollisuuksia. Materiaalista omaisuutta on vähän, mutta maailma on pilaamaton ja kutsuva paikka. Useimmat työskentelevät vain pari tuntia päivässä, ja pienten sosiaalisten ryhmien koko mahdollistaa heille ylläpitää eräänlaista lunkia toveruutta, ilman muodollisia ylivallan rakenteita. Rousseau, kirjoittaessaan 1700-luvulla, viittasi tähän ‘luonnontilana’, mutta nykyään oletetaan että se on kattanut suurimman osan lajimme oikeasta historiasta. Sen oletetaan myös olevan ainoa ajanjakso, jolloin ihmisten onnistui elää aitona tasa-arvoisten olentojen lajina, ilman luokkia, kasteja, periytyviä johtajia tai keskitettyä hallintoa.

Niinpä tämä onnellinen maailmantila lopulta joutui tulemaan päätökseensä. Peinteinen versiomme maailmanhistoriasta asettaa tämän hetken arviolta 10 tuhatta vuotta menneisyyteen, viimeisimmän jääkauden loppuun.

Tässä kohtaa huomaamme kuvitteellisten ihmistoimijoidemme hajaantuneen ympäri maailman mantereita, alkaen viljellä omia lajejaan ja kasvattaa omaa karjaansa. Mitkä olivatkaan sitten paikalliset syyt (niistä kiistellään edelleen), vaikutukset olivat suunnattomat, ja periaatteessa samat kaikkialla. Alueelliset kiintymykset ja omaisuuden yksityisomistus muuttuivat tärkeiksi tavalla, joka oli aiemmin tuntematon, ja niiden myötä syntyi satunnaisia kiistoja ja sotia. Maanviljely takasi ylijäämän ruoasta, mikä mahdollisti joidenkin akkumuloida vaurautta ja vaikutusvaltaa oman välittömän yhteisönsä ulkopuolelle. Toiset käyttivät ruoanhankinnasta vapautumistaan uusien taitojen kehittämiseen, kuten kehittyneempien työkalujen, aseiden, kulkuneuvojen ja linnakkeiden keksiminen, tai he harrastivat politiikkaa tai järjestäytynyttä uskontoa. Tämän seurauksena nämä ‘Neoliittiset maanviljelijät’ nopeasti saivat vihiä metsästäjä-keräilijänaapureistaan ja ryhtyivät eliminoimaan tai absorboimaan heitä uuteen ja ylivertaisempaan — vaikkakin vähemmän tasa-arvoiseen — elämäntyyliin.

Vaikeuttaakseen asioita vielä lisää, tai niin ainakin tarina sanoo, maanviljelys mahdollisti populaation kasvun globaalisti. Kun useampi ihminen muutti yhä vain kasvaviin keskittymiin, viekkaat esi-isämme ottivat jälleen yhden peruuttamattoman askeleen eriarvoisuudessa, ja arviolta 6000 vuotta sitten kaupungit ilmestyivät. Kaupungit tarvitsivat keskitettyä hallintoa. Uudet byrokraattien, pappien ja sotilas-poliitikkojen luokat asettivat pysyvät edustuksensa pitääkseen järjestyksen ja varmistaakseen tavaroiden ja julkisten palvelujen jouhevan virtaamisen. Naiset, joilla oli ennen ollut keskeinen rooli ihmissuhteiden hoidossa, eristettiin tai vangittiin haaremeihin. Sotavangit pakotettiin orjiksi. Täysimittainen eriarvoisuus oli saapunut, eikä siitä ollut eroon pääsyä. Silti, tarinankertojat vakuuttelevat meille, urbaanissa sivistyksessa ei kaikki ollut pahasta. Kirjoitustaito keksittiin, aluksi pitämään kirjaa valtion tileistä, mutta tämä mahdollisti monenlaisen edistyksen tieteessä, teknologiassa ja taiteissa. Viattomuuden hinnalla meistä tuli moderneja orjia, ja me voimme nyt pelkästään katsella säälin ja kateuden sekaisin tuntein niitä harvoja ‘perinteisiä’ tai ‘primitiivisiä’ yhteiskuntia, jotka jollain tavalla jäivät laivasta.

Tämä on tarina, joka, kuten me sanomme, muodostaa perustuksen kaikelle nykymuotoiselle debatille eriarvoisuudesta. Jos esimerkiksi kansainvälisten suhteiden asiantuntija, tai kliininen psykologi, toivoo pohdiskelevansa sellaisia asioita, he todennäköisesti pitävät itsestäänselvyytenä, että suurimman osan ihmishistoriasta me olemme eläneet pienissä tasa-arvoisissa laumoissa, tai että kaupunkien synty tarkoitti myös valtion syntyä. Sama pätee myös tuoreimpiin kirjoihin, jotka pyrkivät tarkastelemaan esihistoriaa laajalla näkökulmalla, tehdäkseen poliittisia johtopäätöksiä jotka ovat relevantteja nykyelämälle. Tarkastellaan vaikka Francis Fukuyaman The Origins of Political Order: From Prehuman Times to the French Revolution:

Alkuvaiheissaan ihmisten poliittinen järjestäytyminen oli samanlaista kuin laumatason yhteiskunnissa on havaittavissa kädellisillä kuten simpanssit. Tätä voidaan pitää yhteiskunnallisen järjestäytymisen oletusmuotona. … Rousseau huomautti, että poliittisen eriarvoisuuden alkuperä lepää maatalouden kehittymisessä, ja tässä hän oli suurelta osin oikeassa. Johtuen laumatason yhteisöjen esimaataloudellisuudesta, modernissa mielessä olevaa yksityisomistusta ei ole. Kuten simpanssilaumat, metsästäjä-keräilijät asuivat alueilla joita he vartioivat ja joista välillä kamppailivat. Mutta heillä on vähemmän insentiiviä kuin maanviljelijöillä antaa maapalalle hinta ja sanoa että ‘tämä on minun’. Jos heidän maa-alansa valloittaa jokin toinen ryhmä, tai jos vaaralliset pedot hyökkäävät, laumatason yhteisöt voivat yksinkertaisesti siirtyä muualle johtuen matalista populaatiotiheyksistä. Laumatason yhteisöt olivat erittäin tasa-arvoisia. … Johtajuutta esiintyi yksilötasolla perustuen ominaisuuksiin kuten voima, älykkyys ja luotettavuus, mutta se tuppaa vaihtelemaan yhdestä henkilöstä toiseen.

Jared Diamond, kirjassa World Before Yesterday: What Can We Learn from Traditional Societies?, ehdottaa sellaisten laumojen (joissa hän uskoo ihmisten eläneen ‘niinkin tuoreeltaan kuin 11,000 vuotta sitten’) koostuneen ‘vain muutamasta kymmenestä henkilöstä’, jotka olivat suurimmaksi osaksi sukua toisilleen. Ne elivät varsin niukkaa elämää, ‘metsästäen ja keräillen mitä tahansa villieläimiä tai kasvilajeja sattui elämään samassa eekkerissä metsää’. (Miksi vain eekkeri, sitä hän ei selitä.) Ja heidän sosiaaliset elämänsä, Diamondin mukaan, olivat kadehdittavan yksinkertaisia. Päätöksiin päästiin ‘face-to-face keskusteluissa’; oli ‘jotain henkilökohtaista omaisuutta’, eikä ‘mitään muodollista poliittista johtoa tai vahvaa taloudellista erikoistumista’. Diamond toteaa, että surullista kyllä, ainoastaan sellaisilla alkukantaisilla ihmisryhmittymillä ihmiset ovat koskaan saavuttaneet merkittävää sosiaalisen tasa-arvon astetta.

Diamondille ja Fukuyamalle, kuten myös Rousseaulle joitain vuosisatoja aiemmin, tuolle tasa-arvolle stopin laittoi — kaikkialla ja ikuisesti — maanviljelyksen keksiminen ja suuremmat populaatiotiheydet, joita sillä oli mahdollista elättää. Maanviljelys toi mukanaan siirtymän ‘laumoista’ ‘heimoihin’. Ruoan ylijäämän akkumulaatio ruokki populaation kasvua, mikä johti siihen, että jotkut ‘heimot’ kehittivät arvojärjestyksellisiä yhteisöjä nimeltään ‘päällikkökunta’. Fukuyama maalaa lähes raamatullisen kuvan, poistumisen Eedenistä: ‘Kun pienet ihmisjoukot vaeltelivat ja sopeutuivat eri ympäristöihin, ne alkoivat olla olemasssa syrjässä luonnontilastaan kehittämällä uusia sosiaalisia instituutioita’. Ne sotivat sotia resursseista. Romuluiset ja murrosikäiset yhteisöt olivat matkalla kohti vaikeuksia.

Oli aika kasvaa aikuiseksi, aika nimittää oikeaa johtajistoa. Ennen pitkää päälliköt olivat nimittäneet itsensä kuninkaiksi, jopa keisareiksi. Ei ollut mitään pointtia vastustaa tällaista. Kaikki tämä vääjäämättä johti siihen, heti kun ihmiset ottivat käyttöönsä suuria, monimutkaisia organisaatiomuotoja. Jopa silloinkin kun johtajat alkoivat käyttäytyä huonosti — kuorien maanviljelyksen ylijäämän kermaa itselleen ajaakseen sukulaistensa ja imartelijoidensa asiaa, tehden statuksesta pysyvää ja periytyvää, keräten pääkalloja ja orjatyttöjen haaremeita, tai repien vastustajan sydämen irti kivikirveellä — ei mitenkään ollut mahdollista että oltaisiin voitu palata takaisin. ‘Suuret populaatiot’, Diamond arvelee, ‘eivät voi toimia ilman johtajia jotka tekevät päätöksiä, toimeenpanijoita jotka toteuttavat päätöksiä ja byrokraatteja jotka hallinnoivat päätökset ja lait. Niinpä kaikille teille lukijoille jotka ovat anarkisteja ja unelmoivat elämisestä ilman mitään valtiovaltaa, nuo ovat syitä sille miksi unelmanne ovat epärealistisia: te joutuisitte etsimään jonkin pienen porukan tai heimon joka teidät ottaa vastaan, missä kukaan ei ole tuntematon, ja missä kuninkaat, presidentit ja byrokraatit ovat tarpeettomia’.

Synkkä johtopäätös, ei ainoastaan anarkisteille, vaan kenelle tahansa joka koskaan on miettinyt voisiko olla jotain vakavastiotettavaa vaihtoehtoa status quolle. Mutta hienoa on se, että huolimatta itseriittoisesta äänensävystä, sellaiset esitykset eivät itse asiassa perustu yhtään minkäänlaiseen tieteelliseen näyttöön. Ei ole syytä uskoa, että pienen skaalan ryhmät ovat erityisen tasa-arvoisia, tai että suuremmilla välttämättä olisi pakko olla kuningasta, presidenttiä tai byrokratiaa. Nämä ovat faktoina esitettyjä ennakkoluuloja.

Fukuyaman ja Diamondin tapauksessa on mahdollista, vähintäänkin, havaita miten heitä ei koskaan koulutettu relevanteille aloille (ensimmäinen oli valtiotieteilijä, toisella oli tohtorintutkinto virtsarakon fysiologiasta). Silti, jopa silloinkin kun antropologit ja arkeologit kokeilevat ‘kokonaiskuvan’ narratiiveilla, heillä on omituinen taipumus päätyä samankaltaiseen pieneen variaatioon Rousseausta. Teoksessa The Creation of Inequality: How our Prehistoric Ancestors Set the Stage for Monarchy, Slavery, and Empire Kent Flannery ja Joyce Marcus, kaksi ansioitunutta tutkijaa, esittävät viisisataasivuisen etnografian ja arkeologian tapaustutkimuksen yrittäessään ratkaista pulmaa. He myöntävät, että jääkauden aikaiset esi-isämme eivät olleet täysin tietämättömiä hierarkian ja alistumisen instituutioista, mutta vaativat että he kokivat nämä pääosin yliluonnollisen kanssa toimiessaan (esi-isien henget ja sensellaiset). Maanviljelyn keksiminen, heidän mukaansa, johti demografisesti laajennettujen ‘klaanien’ tai ‘jälkeläisryhmien’ syntyyn, ja niiden niin tehdessä pääsy henkiin ja kuolleisiin oli reitti maalliseen valtaan (miten tasan tarkkaan näin on, sitä ei kerrota). Flanneryn ja Marcuksen mukaan seuraava suuri askel tiellä kohti eriarvoisuutta otettiin kun eräs epätavallisen tunnettu tai osaava klaanilainen — parannuksen asiantuntijat, sotilaat ja muut ylisuorittajat — saivat oikeuden siirtää statuksen jälkeläisilleen, huolimatta jälkeläisten kyvyistä tai osaamisesta. Tuo kutakuinkin kylvi siemenet ja tarkoitti siitä lähtien, että oli vain ajan kysymys kunnes kaupungit syntyisivät, monarkia, orjuus ja imperiumi saapuisivat.

Flanneryn ja Marcuksen kirjan mielenkiintoinen seikka on, että ainoastaan valtioiden ja imperiumien synnyn myötä he todella tuovat esiin minkäänlaista näyttöä. Kaikki todella keskeiset hetket heidän kertomuksessaan ‘eriarvoisuuden synnystä’ nojaavat suhteellisen tuoreisiin kuvauksiin pienen mittakaavan keräilystä, laiduntamisesta ja kasvattamisesta kuten Hadzat Itä-Afrikan railolla tai Nambikwarat Amatsonian sademetsissä. Sellaiset kertomukset ‘perinteisistä yhteiskunnista’ käsitellään kuten ne olisivat ikkunoita paleoliittiseen tai neoliittiseen menneisyyteen. Ongelmana on, että ne eivät ole mitään sellaista. Hadzat tai Nambikwarat eivät ole eläviä fossiileja. He ovat olleet kontaktissa maanviljelysvaltoihin ja imperiumeihin, valloittajiin ja kauppiaisiin vuosituhansien ajan, ja heidän yhteisölliset instituutionsa muotoutuivat pyrkimyksissä olla tekemisissä niiden kanssa tai välttää niitä. Ainoastaan arkeologia voi kertoa meille mitä, jos mitään, heillä on yhteistä esihistoriallisten yhteiskuntien kanssa. Joten vaikka Flannery ja Marcus esittävät kaikenlaisia mielenkiintoisia näkökantoja siihen miten eriarvoisuus on saattanut syntyä ihmisyhteisöissä, he eivät anna meille paljoakaan syyät uskoa että se niin oikeasti olisi syntynyt.

Lopuksi tarkastelkaamme Ian Morrisin kirjaa Foragers, Farmers, and Fossil Fuels: How Human Values Evolve. Morris tavoittelee hieman erilaista intellektuaalista projektia: tuoda arkeologian, muinaishistorian ja antropologian löydökset dialogiin ekonomistien kuten Thomas Piketty kanssa eriarvoisuudesta modernissa maailmassa, tai sir Tony Atkinsonin politiikkaan keskittyvä Inequality: What can be Done?. Ihmishistorian ‘syvä aika’, Morris kertoo meille, haluaa kertoa meille jotain tärkeää sellaisista kysymyksistä — mutta vain jos me aluksi luomme yhdenmukaisen mitan eriarvoisuudelle, joka on sovellettavissa koko aikavälille. Tämän hän saavuttaa kääntämällä jääkauden metsästäjä-keräilijöiden ja neoliittisten maanviljelijöiden ‘arvot’ modernin ajan ekonomistien kielelle, ja sitten käyttäen niitä Gini-kertoimien tai muodollisten eriarvoisuuslukujen määrittämiseen. Henkisten eriarvoisuuksien sijaan, joita Flannery ja Marcus alleviivasivat, Morris antaa meille peittelemättömän materialistisen näkemyksen, joka jakaa ihmishistorian kolmeen suureen ‘F:ään’ hänen otsikossaan, riippuen siitä miten ne johtavat lämpöä. Kaikilla yhteisöillä, hän esittää, on ‘optimaalinen’ sosiaalisen eriarvoisuuden taso — sisäänrakennettu ‘henkinen taso’ jota käyttää Pickettin ja Wilkinsonin termein — joka on asianmukainen yhteisön energiankäytön tasoon suhteutettuna.

Vuoden 2015 tekstissään New York Timesissa Morris itse asiassa antaa meille lukuja, määritettyjä alkuaikojen tuloja dollareissa ja kiinnitettyinä vuoden 1990 valuutan arvoihin.1 Hän myös olettaa, että metsästäjä-keräilijät viime jääkaudella elivät suurimmaksi osaksi pienissä liikkuvissa ryhmissä. Sen seurauksena he kuluttivat varsin vähän, hänen mukaansa arviolta $1.10/päivä. Sen seurauksena heidän Gini-kertoimensa oli arviolta 0.25 — eli, kutakuinkin niin matalalla kuin on mahdollista päästä — silllä ylijäämää tai pääomaa ei ollut kenellekään eliitille napattavaksi. Agraariyhteisöissä — Morris lukee tähän arviolta kaiken 9000-vuotisesta neoliittisesta Çatalhöyükin kylästä Kublai Khanin Kiinaan tai Ranskan Aurinkokuninkaaseen — oli enemmän väkeä ja ne olivat parempisoaisempia, joiden keskimääräinen kulutus oli $1.50-$2.20/päivässä henkeä kohti ja alttius akkumuloida vaurauden ylijäämää oli olemassa. Mutta useimmat myös työskentelivät kovasti, ja selvästi huonoissa olosuhteissa, joten maanviljely-yhteisöt pyrkivät kohti suurempia eriarvoisuuden tasoja.

Fossiilisilla polttoaineilla lämmitetyt yhteiskunnat ovat todella muuttaneet kaiken tuon vapauttamalla meidät käsillä tekemisen pakosta ja tuomalla meille takaisin järkevät Gini-kertoimen tasot, lähempänä metsästäjä-keräilijä-esi-isien lukemia — ja jonkin aikaa se vaikutti siltä kuin näin olisikin tapahtumassa, mutta jostain kumman syystä, mitä Morris ei tarkkaan ymmärrä, asiat kääntyivät päälaelleen ja vauraus jälleen alkoi imeytyä pienen globaalin eliitin käsiin:

Jos taloushistorian käänteet ja kansan tahto viimeisen 15 tuhannen vuoden ajalta kertovat yhtään mitään, verojen jälkeisten tulojen ‘oikea’ eriarvoisuuden taso on jossain 0.25 ja 0.35:n välillä, ja että vaurauden eriarvoisuus on arviolta 0.70 ja 0.80 välillä. Monet maat ovat nyt ylärajalla tai sen yli, mikä viittaa siihen että Piketty oli oikeassa nähdessään ongelmia ennakolta.

Suurta teknokraattista peukalointia kaivattaisiin!

Jättäkäämme Morriksen ehdotukset sivuun mutta keskittykäämme yhteen lukuun: paleoliittiseen $1.10:n päiväansioon. Mistä tämä tasan tarkkaan tulee? Oletettavasti laskelmat liittyvät päivittäin syödyn ruoan kalorimääriin. Mutta jos me vertaamme päivittäisiä tuloja nyt, eikö meidän tulisi ottaa huomioon myös kaikki muut asiat joita paleoliittiset keräilijät saivat ilmaiseksi, mutta joista meidän odotetaan maksavan: ilmainen turva, ilmainen riitojen ratkaisu, ilmainen peruskoulu, ilmainen vanhusten hoiva, ilmaiset lääkkeet, puhumattakaan viihteestä, musiikista, tarinankerronnasta ja uskonnosta? Silloinkin kun puhutaan pelkästä ruoasta, meidän tulee tarkastella laatua: loppujen lopuksi, me puhumme 100-prosenttisesta luomuruoasta tässä, joka huuhdotaan kurkusta alas puhtaimmalla lähdevedellä. Iso osa nykytuloista menee vuokriin ja asuntolainoihin. Mutta paleoliittisten nuotioiden maksut Dordognen tai Vézèren hengessä, puhumattakaan korkealuokkaisesta luonnonkiven maalauksesta ja norsunluun kaivertamisesta — ja kaikki nuo turkisvaatteet. Tämän on todella ollut oltava kallista ja paljon yli $1.10/päivässä, jopa vuosien 1990 dollareissa. Marshall Sahlins ei turhaan viitannut keräilijöihin ‘alkuperäisenä rikkaiden yhteiskuntana’. Sellainen elämä nykyään ei ole halpaa.

Tämä on kaikki myönnettävästi hieman hullunkurista, mutta se on eräällä tavalla meidän pointtimme: jos redusoi maailmanhistorian Gini-kertoimiksi, typeriä asioita tulee väistämättä syntymään siitä. Lisäksi myös masentavia. Morris ainakin tuntee jonkin olevan vinossa globaalin eriarvoisuuden räjähtäessä viimeaikoina. Sitä vastoin historioitsija Walter Scheidel on vienyt Pikettyn tyylisen ihmishistorian tulkinnan masentavaan loppuunsa hänen vuoden 2017 kirjassaan The Great Leveler: Violence and the History of Inequality from the Stone Age to the Twenty-First Century, ja hän tulee päätelmään siitä että me emme voi tehdä mitään eriarvoisuudelle. Sivilisaatio väistämättä asettaa johtoonsa pienen eliitin, joka ryöstää yhä suuremman ja suuremman osuuden piirakasta. Ainoa asia joka on koskaan ollut onnistunutta heidän syrjäyttämisessään on katastrofit: sodat, rutto, asevelvollisuus, täysi kärsimys ja kuolema. Puolikkaat toimet eivät toimi koskaan. Joten jos et halua palata takaisin elämään luolassa tai kuolla ydinholokaustiin (mikä oletettavasti lopettaa myös luolassa elijöiden elämän), silloin sinun on vain pakko hyväksyä Warren Buffettien ja Bill Gatesien olemassaolo.

Liberaali vaihtoehto? Flannery ja Marcus, jotka avoimesti identifioituvat Jean-Jacques Rousseaun perinnön jatkajiksi, päättävät katselmuksensa seuraavalla avuliaalla ehdotuksella:

Me kerran esitimme tämän aiheen Scott MacNeishin kanssa, arkeologin joka on yli 40 vuoden ajan tutkinut sosiaalista evoluutiota. Me pohdimme miten yhteiskunnasta voitaisiin tehdä tasa-arvoisempi? Lyhyen konsultoinnin jälkeen hänen vanhaa ystäväänsä Jack Danielsia, MacNeish vastasi, ‘Pistä metsästäjät ja keräilijät johtoon.’

3. Mutta juoksimmeko me päistikkaa kahleisiimme?

Näiden lakkaamattomien Rousseaun viattoman Luonnontilan, sekä paratiisista lankeamisen, esiin ottamisten todella omituinen piirre on, että Rousseau itse ei koskaan väittänyt Luonnontilan tapahtuneen oikeasti. Se oli kaikki pelkkää ajatuskoetta. Hänen kirjassaan Discourse on the Origin and the Foundation of Inequality Among Mankind (1754), jossa suurin osa sepustuksestamme (ja sen uusinnoista) on saanut alkunsa, hän kirjoitti:

… ttutkimuksetm joihin me voimme tässä asiassa käydä, ei tule ottaa historiallisina totuuksina, vaan pelkkinä hypoteettisina ja ehdollisina järkeilyinä, sopivampina kuvaamaan asioiden luonnetta, kuin näyttämään niiden todellisen alkuperän.

Rousseaun ‘Luonnontila’ ei ollut koskaan tarkoitettu kehityksen asteeksi. Sen ei pitänyt olla vastine ‘Raakalaisuuden’ vaiheelle, joka avaa skotlantilaisfilosofien kuten Adam Smith, Ferguson, Millar, tai myöhemmin, Lewis Henry Morgan evoluutioskeemoja. Nämä muut oli tarkoitettu määrittäviksi sosiaalisen ja moraalisen kehityksen tasoiksi, jotka vastaavat tuotantomuotojen historiallisia muutoksia: keräily, laiduntaminen, maanviljelys, teollisuus. Se mitä Rousseau esitti oli, tätä vastoin, enemmänkin vertauksen. Kuten Judith Shklar, tunnettu Harvardin politiikan teoreetikko, painottaa, Rouseeau oikeasti yritti tutkailla sitä mitä hän piti ihmispolitiikan perustavanlaatuisena paradoksina: että sisäinen draivimme kohti vapautta jotenkin johtaa meidät, kerta toisensa jälkeen, ‘spontaanille marssille kohti eriarvoisuutta’. Rousseaun omin sanoin: ‘Kaikki juoksivat päistikkaa omiin kahleisiinsa siinä uskomuksessa, että he turvasivat oman vapautensa; sillä vaikka heillä olikin tarpeeksi syytä nähdä poliittisten instituutioiden edut, heillä ei ollut tarpeeksi kokemusta nähdä ennalta vaaroja’. Mielikuvituksellinen Luonnontila oli vain tapa esittää tuo pointti.

Rousseau ei ollut fatalisti. Sen minkä ihmiset valmistavat, hän uskoi, ihmiset kykenisivät myös purkamaan. Me voisimme vapauttaa itsemme kahleistamme; se ei vain tulisi olemaan helppoa. Shklar ehdottaa, että jännite ‘mahdollisuuden ja todennäköisyyden’ välillä (ihmisten emansipaation mahdollisuus, todennäköisyys jolla me kaikki vain asetamme itsemme jonkin muotoiseen käskynalaisuuteen jälleen kerran) oli keskeinen liikuttava voima Rousseaun kirjoituksissa eriarvoisuudesta. Kaikki tämä saattaa olla hieman ironista, sillä Ranskan vallankumouksen jälkeen monet konservatiivikriitikot pitivät Rousseauta henkilökohtaisesti vastuullisena giljotiinin käytöstä. Mikä sai aikaan Terrorin, heidän mukaansa, oli tasan tarkkaan hänen naiivi usko humaaniuden sisäiseen hyvyyteen, ja hänen uskomuksensa että intellektuaalit voisivat yksinkertaisesti kuvitella tasa-arvoisemmat yhteiskuntajärjestykset ja ‘yleinen tahto’ voisi ne säätää. Mutta varsin harvat noista menneistä nykyään romantikkoina ja utopisteinä häpeäpaalutetuista hahmoista olivat oikeasti niin naiiveja. Karl Marx, esimerkiksi, oli sitä mieltä että se mikä tekee meistä ihmisiä on mielikuvituksellisen pohdiskelun voimamme — toisin kuin mehiläiset, me kuvittelemme talot joissa haluaisimme elää, ja vain silloin käymme niiden rakennustyöhön — mutta hän uskoi myös, että yhteiskunnan kanssa ei olisi mahdollista edetä samalla tavoin, ja yrittää pakottaa arkkitehdin mallia. Niin tekeminen olisi ‘utopistisen sosialismin’ synti, jota kohtaan hän tunsi pelkkää halveksuntaa. Sen sijaan vallankumouksellisten oli pakko hankkia tuntuma suuremmista rakenteellisista voimista, jotka muokkasivat maailmanhistorian kulkua, ja käyttää hyödyksi allaolevia ristiriitoja: esimerkiksi, se seikka että yksittäiset tehtäänomistajat joutuivat jättämään maksamatta työntekijöilleen kilpaillakseen, mutta jos kaikki tekivät niin menestyksekkäästi, kenelläkään ei olisi varaa siihen mitä heidän tehtaansa tuottivat. Ja kuitenkin sellainen on kahden tuhannen vuoden pyhän kirjan voima, että kun jopa kaikkein kovapäisimmät realistit alkavat puhua ihmiskunnan historian laajasta pyyhkäisystä, he palaavat jonkinlaiseen Eedenin puutarhan variaatioon — Lankeamiseen Paratiisista (yleensä, kuten Luomiskertomuksessa, ollen velkaa tyhmälle Tiedon tavoittelulle); tulevaisuuden Pelastuksen mahdollisuuteen. Marxistiset poliittiset puolueet nopeasti kehittivät omat versionsa tarinasta, sulattaen yhteen Rousseaun Luonnontilan ja skotlantilaisen valistuksen idean kehitysasteista. Lopputulos oli resepti maailmanhistorialle, joka alkoi alkuperäisestä ‘primitiivisestä kommunismista’, jonka yksityisomaisuuden synty selätti, mutta joka on joku päivä palaava.

Meidän tulee todeta, että vallankumoukselliset kaikkine visionäärisine ideaaleineen eivät ole olleet taipuvaisia erityiseen mielikuvituksellisuuteen, erityisesti mitä tulee menneen, nykyisyyden ja tulevan yhteennivoamiseen. Jokainen jatkaa saman tarinana kertomista. Ei ole todennäköisesti sattumaa, että nykypäivänä kaikkein elintärkeimmät ja luovimmat vallankumousliikkeet tämän uuden vuosituhannen sarastaessa — Chiapasin Zapatistat ja Rojavan Kurdit kaikkein ilmiselvimpinä esimerkkeinä — ovat niitä jotka samaan aikaan juurruttavat itsensä syvään perinteiseen menneisyyteen. Jonkin alkukantaisen utopian kuvittelemisen sijaan he ammentavat sekalaisemmasta ja monimutkaisemmasta narratiivista. Todellakin, vallankumouksellisissa piireissä tuntuu olevan kasvava tunnustus siitä, että vapaus, traditio ja mielikuvitus ovat aina, ja tulevat aina olemaan toisiinsa sotkeutuneita, tavoilla joita me emme täysin ymmärrä. On tullut aika meidän loppujen ottaa välimatka kiinni ja alkaa miettiä minkälainen olisi ihmishistorian ei-raamatullinen versio.

4. Miten (menneen) historian suunta voi nyt muuttua

Joten, mitä arkeologian ja antropologian tutkimus todella on meille opettanut sitten Rousseaun aikojen?

No, ensimmäinen asia on että ‘sosiaalisen eriarvoisuuden alkuperän’ etsiminen on todennäköisesti väärä paikka lähteä liikkeelle. Totta, ennen niinkutsutun myöhäispaleoliittisen kauden alkua meillä ei oikeasti ole ideaa siitä minkälaista ihmisten sosiaalinen elämä suurimmalta osaltaan oli. Suurin osa näytöstä koostuu hajallaan olevista palasista työstettyä kiveä, luuta ja muutamaa muuta kestävää materiaalia. Eri ihmislajit elivät keskenään; ei ole selvää soveltuuko mikään etnografinen analogia. Asiat alkavat paljastua millään tavalla itse myöhäispaleoliittisen kauden aikaan, joka alkaa arviolta 45 tuhatta vuotta sitten, ja se kattaa jäätiköitymisen ja globaalin jäähtymisen huippukauden (noin 20 tuhatta vuotta sitten) joka tunnetaan nimellä viime jääkaupden huippukohta. Tätä viimeisintä suurta jääkautta sitten seurasi lämpimämmät olosuhteet ja jääkerrosten asteittainen vetäytyminen, mikä johti nykyiseen geologiseen aikakauteen, Holoseeniin. Lempeämmät olosuhteet seurasivat, mikä loi vaiheen jossa Homo sapiens — kolonisoituaan jo suurimman osan Vanhaa maailmaa — marssi Uuteen, saapui Amerikan etelärannoille arviolta 15 tuhatta vuotta sitten.

Joten mitä me oikeasti tiedämme tästä ihmishistorian aikakaudesta? Iso osa varhaisimmasta merkittävästä todistusaineistosta koskien ihmisten yhteiskunnallista järjestäytymistä paleoliittisella aikakaudella on peräisin Euroopasta, jossa lajimme vakiintui Homo neanderthalensiksen rinnalle, ennen jälkimmäisen sukupuuttoa arviolta 40 tuhatta vuotta eaa. (Datan keskittyminen tähän osaan maailmaa todennäköisesti heijastelee arkeologisen tutkimuksen historiallista vinoumaa, eikä niinkään mitään erikoisuutta Euroopassa itsessään.) Tuohon aikaan, ja läpi viime jääkauden huippukohdan, jääkautisen Euroopan asuttavat osat näyttivät enemmänkin Tansanian Serengeti Parkilta kuin miltään nykymuotoiselta eurooppalaiselta asuinsijalta. Jääpeitteistä etelään, tundran ja nykyisten Välimeren metsäalueiden välissä, manner oli jakautunut riistarikkaisiin laaksoihin ja aroihin, joiden läpi kulki kausittain peurojen, biisonien ja mammuttien vaeltavat laumat. Esihistorioitsijat ovat huomauttaneet jo joitain vuosikymmeniä — ja varsin vähällä vaikutuksella — että näissä ympäristöissä asuvilla ihmisryhmillä ei ollut mitään yhteistä niiden autuaan yksinkertaisten, egalitaaristen metsästäjä-keräilijöiden ryhmien kanssa, joiden edelleen kuvitellaan olevan meidän kaukaisia esi-isiämme.

Ensinnäkin, on olemassa kiistämätöntä näyttöä rikkaista hautaseremonioista, jotka ulottuvat jääkaudelle asti. Jotkut näistä, kuten 25 tuhatta vuotta vanhat Sungirin haudat Moskovasta itään, ovat olleet tiedossa vuosikymmeniä ja ovat aivan oikeutetusti kuuluisia. Felipe Fernández-Armesto, joka kiejoitti arvion kirjasta Creation of Inequality The Wall Street Journaliin2, ilmaisee hyväksyttävää hämmästystä heidän poisjätöstään: ‘Vaikka he tietävät, että perimisperiaate on edeltänyt maanviljelystä, Flannery ja Marcus eivät kykene pääsemään riti rousseaulaisesta illuusiosta että se on saanut alkunsa paikalleen asettuneesta elämästä. Täten he kuvaavat maailman ilman perittyä valtaa aina noin vuoteen 15 000 eaa. asti, samalla kun he sivuuttavat yhden akikkein tärkeimmistä arkeologisista paikoista oman tarkoituksensa hyväksi’. Ikiroutaan kaivautuminen Sungirin paleoliittisen siirtokunnan alla löysi keski-ikäisen miehen haudan, kuten Fernández-Armesto huomioi, jossa oli ‘huikeita kunniamerkkejä: kiillotettusta mammutinluusta tehtyjä koruja, ketun hampainen otsaripa sekä lähes 3000 työläästi kaiverrettua ja kiillotettua norsunluista helmeä’. Ja muutaman metrin päässä identtinen hauta, jossa ‘lepää kaksi lasta, arviolta 10- ja 13- vuotiaita, komisteltuina hautauslahjoin — mm. vanhemman kohdalla noin yhtä hienoa 5000 helmeä kuin aikuisella (vaikkakin hieman pienempää) sekä massivinen keihäs, joka oli kaiverrettu norsunluusta’.

Sellaisilla löydöksillä ei tunnu olevan mitään merkittävää paikkaa missään tähän mennessä käsitellyssä kirjassa. Niiden vähättely, tai alaviitteiksi redusointi, voisi olla helpompaa antaa anteeksi jos Sungir olisi yksittäislöydös. Se ei ole. Verrattain rikkaita hautoja on nyt todistetusti löytynyt myöhäispaleoliittisista kivisuojista ja avoimista ulkoasumuksista läpi koko läntisen Euraasian, Donista Dordogneen. Niiden joukosta me löydämme, esimerkiksi, 16 tuhatvuotisen ‘Saint-Germain-la-Rivièren Ladyn’, nuorten uroshirvien hampaista tehtyjen ornamentein koristeltuna, joita on metsästetty 300 kilometrin päästä Espanjan Baskimaassa; sekä Luoteis-Italian Liguran rannikon hautapaikat — yhtä vanhoja kuin Sungir — joihin lukeutuu ‘Il Principe’, nuori mies jonka arvomerkkeihin kuului eksoottisesta piikivestä tehty valtikka, hirvensarvesta tehty sauva ja koristeellinen rei’itetyistä kotiloista ja peuran hampaista tehty päähine. Sellaiset löydökset ovat kiehtova haaste tulkinnalle. Onko Fernández-Armesto oikeassa sanoessaan, että nämä ovat todisteita ‘peritystä vallasta’? Mikä oli sellaisten henkilöiden status heidän elämässään?

Ei yhtään vähemmän mielenkiintoinen on hajanainen mutta vakuuttava todistusaineisto monumentaalisesta arkkitehtuurista, joka ulottuu aina viime jääkauden huipulle saakka. Idea siitä, että ‘monumentaalisuutta’ voitaisiin mitata absoluuttisesti, on tottakai yhtä hölmö kuin idea jääkauden kulutuksen määrittämisestä dollareissa ja senteissä. Se on suhteellinen käsite, joka käy järkeen vasta tietyn arvoasteikon ja aikaisempien kokemusten avulla. Pleistoseenilla ei ole suoraa vastinetta samassa mittakaavassa kuin Gizan pyramidit tai Rooman Kolosseumi. Mutta sillä on rakennuksia, jotka tuon ajan standardein, olisivat voineet olla julkisia töitä, mikä viittaa vaikuttavan asteiseen kehittyneeseen designiin ja työn koordinointiin. Niiden joukkoon kuuluu mm. huikeita ‘mammuttitaloja’, jotka on rakennettu syöksyhammaskehikon päälle venytetyistä vuodista, joista löytyy esimerkkejä — jotka ajoittuvat aikaan noin 15 tuhatta vuotta sitten — jääkauden reuna-alueelta, joka ulottuu nykypäivän Krakovasta aina Kieviin asti.

Silti vieläkin hämmästyttävämpiä ovat Göbekli Tepen kivitemppelit, jotka kaivettiin esiin yli 20 vuotta sitten Turkin ja Syyrian rajalta, ja ne ovat edelleen äänekkään debatin kohteena. Niiden iäksi on arvioitu yli 11 tuhatta vuotta, ajoittuen viime jääkauden aivan loppuun, ja ne koostuvat ainakin 20 megaliittisesta aitauksesta, jotka on nostettu korkealle nyt hedelmättömien Harranin tasankojen pientareiden yläpuolelle. Jokainen niistä on tehty yli 5 metriä pitkästä kalkkikivestä, joka painaa jopa tonnin (Stonehengen mittapuulla kunnioitettavaa, ja yli 6000 vuotta ennen sitä). Lähes jokainen Göbekli Tepen pilari on huikea taideteos, jossa on reliefikaiverruksia uhkaavista eläimistä pinnalta ulospäin törröttämässä, joiden urospuoliset sukuelimet ovat hurjasti esillä. Kaiverrettuja petolintuja esiintyy yhdessä irtileikattune ihmispäiden kuvien kanssa. Kaiverrukset kertovat kaiverrustaidoista, epäilemättä hiottuina taipuisampaan puun aineeseen (jota entisaikaan oli tarjolla Taurus-vuorten aluskukkuloilla), ennen kuin sitä on käytetty Harranin peruskallioon. Kiehtovasti ja koostaan huolimatta jokaisella näistä massiivisista rakenteista oli suhteellisen lyhyt elinikä, joka päättyi suureen juhlaan ja sen seinien nopeaan täyttämiseen: hierarkiat nousivat taivaalle, jotta ne saataisiin nopeasti rikki. Ja päähenkilöt tässä esihistoriallisessa juhla-, rakennus- ja tuhoamisnäytelmässä olivat tietojemme mukaan metsästäjiä, jotka elivät yksinomaan luonnonvaroista.

Mitä sitten olla mieltä kaikesta tästä? Eräs tutkijoiden vastaus on ollut hylätä idea tasa-arvoisesta Kultaisesta Ajasta kokonaan, ja todeta että rationaalinen oman edun tavoittelu ja vallan akkumulointi ovat kestäviä voimia ihmisten sosiaalisen kehityksen taustalla. Mutta tämä ei oikeastaan myöskään toimi. Näyttö institutionaalisesta eriarvoisuudesta jääkauden yhteisöissä, olivatpa ne sitten suurten hautajaisten tai monumentaalisten rakennusten muodossa, ei ole mitään, ellei sitten satunnaista. Haudat ilmaantuvat kirjaimellisesti vuosisatojen, usein satojen kilometrien, päässä toisistaan. Vaikka me laittaisimme tämän näytön tilkkutäkkimäisyyden piikkiin, meidän silti pitäisi kysyä miksi näyttö on niin hajallaan: loppujen lopuksi jos mikään näistä jääkauden ‘prinsseistä’ käyttäytyi yhtään samalla tavalla kuin, esimerkiksi, pronssikauden prinssit, me löytäisimme myös linnoituksia, varastoja, palatseja — kaikkia syntyvien valtioiden yleisiä ansoja. Sen sijaan yli kymmenien tuhansien vuosien ajan me näemme monimentteja ja mahtavia hautajaisia, mutta ei paljoakaan muuta mikä viittaisi arvojärjestyksellisen yhteiskunnan kasvuun. Sitten on toisia, jopa oudompia tekijöitä, kuten se että suurin osa ‘prinssien’ hautajaisista koostuu henkilöistä, joilla on silmiinpistäviä fyysisiä epämuodostumia, joita nykyään pidettäisiin jättiläisinä, koukkuselkinä tai kääpiöinä.

Laajempi tarkastelu arkeologisen näytön parissa viittaa dilemman ratkaisun avaimeen. Se lepää esihistoriallisen sosiaalisen elämän kausittaisissa rytmeissä. Useimmat tähän mennessä käsitellyt paleoliittiset kohteet liittyvät todisteisiin vuosittaisesta tai joka toinen vuosi tapahtuvasta aggregaatiosta, joka kytkeytyy riistaeläinen liikkeisiin — olivatpa ne sitten mammutteja, arobiisoneja, poroja tai (Göbekli Tepen tapauksessa) gaselleja — sekä kalojen vaelluksien ja pähkinöiden korjuun syklisyyteen. Nihkeämpinä vuodenaikoina, ainakin jääkautisten esi-isiemme oli epäilemättä pakko elää ja keräillä pienissä ryhmissä. Mutta on ylivertaisesti näyttöä siitä, että muina aikoina he kerääntyivät massoittain eräänlaisiksi ‘mikrokaupungeiksi’, joita löytyy Dolní Věstonicesta, Brnon eteläpuolisesta määriläiseltä valuma-alueelta, jossa he elivät villiresurssien yltäkylläisyydessä, suorittivat monimutkaisia rituaaleja, heillä oli kunnianhimoisia taiteellisia projekteja ja kävivät kauppaa mineraaleilla, näkinkengillä ja eläinten nahkoilla silmiinpistävien etäisyyksien yli. Länsi-Euroopan vastine näille kausittaisille keskittymille olisi Ranskan Périgordin kivisuojat sekä Cantabrian rannikko, josta löytyy kuuluisia maalauksia ja kaiverruksia, jotka samalla tavalla muodostuivat osana vuosittaista kokoontumista ja hajaantumista.

Sellaiset kausittaiset sosiaalisen elämän kaavat pysyivät pitkään ‘maanviljelyn keksimisen’ jälkeenkin, jonka oletetaan muuttaneen kaiken. Uusi todistusaineisto näyttää, että tämän kaltaiset muutokset voivat olla keskeisiä kun pyrimme ymmärtämään kuuluisaa Salisburyn tasangon neoliittista monumenttia, eikä ainoastaan kalenterin symbolismin termein. Stonehenge osoittautuu olevan viimeisin erittäin pitkässä rituaalirakenteiden sarjassa, joita on pystytetty puusta sekä kivestä, ihmisten lähentyessä toisiaan tasangolle Brittein saarten kaukaisista osista, merkittävinä vuodenaikoina.

Harkitut kaivaukset ovat osoittaneet, että monet näistä rakenteista — jotka tulkitaan nyt uskottavasti voimakkaiden neoliittisten dynastioiden esivanhempien muistomerkkeinä — purettiin vain muutama sukupolvi niiden rakentamisen jälkeen. Silti vieläkin silmiinpistävämmin tämä suurten monumenttien pystyttämisen ja purkamisen käytäntö sattuu samaan aikaan jolloin Britannian kansat, jotka olivat ottaneet käyttöön neoliittisen maanviljelytalouden Manner-Euroopasta, ovat ilmeisesti kääntäneet selkänsä sen ainakin yhdelle kriittiselle aspektille, viljan viljelylle, ja palnneet takaisin — joskus 3300 eaa — hasselpähkinoiden keräilyyn pääasiallisena ravinnonlähteenä. Pitäen omat karjalaumansa, joista he söivät kausiluonteisesti läheisellä Durrington Wallsin alueella, Stonehengen rakentajat todennäköisesti eivät ole olleet keräilijöitä eivätkä maanviljelijöitä, vaan jotain näiden väliltä. Ja jos jonkinlainen kuninkaallinen hovi oli tuolloin vaikuttanut juhla-aikaan, kun he kokoontuivat suurena joukkona, niin se on saattanut hajautua suurimmaksi osaksi vuotta, jolloin samat ihmiset lähtivät takaisin omille mailleen ympäri saarta.

Miksi nämä kausittaiset variaatiot ovat tärkeitä? Koska ne paljastavat sen, että aivan alusta saakka ihmisolennot ovat itsetietoisesti kokeilleet erilaisilla yhteiskunnallisilla mahdollisuuksilla. Antropologit kuvaavat tämän sorttisilla yhteisöillä olevan ‘kaksois-morfologia’. Marcel Mauss, kirjoittaessaan 1900-luvun alussa, havaitsi että napa-alueiden Inuiteilla, ‘ja samoin kuin monilla muilla yhteisöillä… on kaksi yhteiskuntarakennetta, yksi kesällä ja yksi talvella, ja että samoin heillä on kaksi rinnakkaista lain ja uskonnon järjestelmää’. Kesäkuukausina Inuitit hajaantuivat pieniksi patriarkaalisiksi ryhmiksi etsimään makean veden kaloja, karibuja ja poroja, jokainen oli yhden miespuolisen vanhimman johdolla. Omaisuus merkittiin sen omistajalle ja patriarkaatit käyttivät pakottavaa, usein jop tyrannista valtaa kanssaihmisiinsä. Mutta pitkinä talvikuukausina, kun hylkeet ja mursut kerääntyivät arktisille rannoille, toinen yhteiskuntarakenne otti Inuitit haltuunsa heidän kerääntyessä rakentamaan suuria kokouspaikkoja puusta, valaan kylkiluusta ja kivestä. Niissä tasa-arvon, altruismin ja kollektiivisen elämän hyveet säilyivät; vauraus jaettiin; aviomiehet ja vaimot vaihtoivat kumppaneita Sednan, hylkeiden jumalattaren, suojeluksessa.

Toinen esimerkki alkuperäiskansojen metsästäjä-keräilijöistä Kanadan koillisrannikolla, joille talvi — ei kesä — oli aikaa jolloin yhteisö kiteytyi sen kaikkein eriarvoisimpaan muotooonsa, ja varsin vaikuttavasti. Lankuista rakennetut palatsit heräsivät eloon Brittiläisen Columbian rannikoilla, joissa perinnölliset aateliset pitivät hovia aatelittomista ja orjista, ja pitivät isoja juhlia, jotka tunnetaan nimellä potlatch. Kuitenkin nämä aristokraattiset hovit hajosivat kesäksi kalastuskauden työn alta, palaten pieniksi klaaneiksi, jotka edelleen olivat arvojärjestettyjä, mutta täysin erilaisella ja vähemmän muodollisella struktuurilla. Tässä tapauksessa ihmiset oikeasti ottivat toisen nimen kesäksi ja toisen nimen talveksi, kirjaimellisesti muuttuen joksikin muuksi, riippuen vuodenajasta.

Mahdollisesti kaikkein silmiinpistävimpänä, kun puhutaan poliittisesta täyskäännöksestä, olivat 1800-luvun heimoyhdistymisten kausikäytänteet Amerikan Suurilla tasangoilla — maanviljelijät jotka olivat omaksuneet nomadisen metsästäjän elämän. Loppukesästä pienet ja erittäin liikkuvat Cheyenne- ja Lakota-intiaanien ryhmät kokoontuivat suuriin linnakkeisiin valmistelemaan logistisesti buffalonmetsästystä. Kaikkein herkimpänä vuodenaikana he nimittivät poliisivoimat, joilla oli täydet pakottavat voimat, mm. oikeus vangita, ruoskia tai sakottaa ketä tahansa rikollista joka vaaransi toimenpiteet. Kuitenkin kuten antropologi Robert Lowie oli havainnoinut, tämä ‘yksiselitteinen autoritarianismi’ toimi tarkan kausiluonteisesti, mikä mahdollisti ‘anarkistisemmat’ järjestäytymisen muodot heti metsästyskauden mentyä — ja tästä seuranneet kollektiiviset rituaalit.

Tieteellinen tutkimus ei aina edistä. Joskus se taantuu. Sata vuotta sitten useimmat antropologit ymmärsivät, että ne jotka elivät pääosin villiresurssien varassa eivät olleet, normaalisti, pieniin ‘joukkoihin’ rajoittuneita. Se idea on todellakin 1960-luvun tuotosta, kun Kalaharin Bushmannit ja Mbutin Pygmit muuttuivat suosituksi alkukantaisen ihmiskunnan kuvaksi sekä TV-yleisölle että tutkijoille. Tämän seurauksena me olemme nähneet evoluution asteiden paluun, mikä ei todellakaan eroa niin paljoa perinteisestä skottilaisesta valistuksesta: tästä Fukuyama, esimerkiksi, ammentaa kun hän kirjoittaa yhteiskunnan kehittyvän tasaisesti ‘laumoista’ ‘heimoihin’ ja ‘päällikkökuntiin’, ja sitten lopulta sen tyypin monimutkaisiksi ja kerrostuneiksi ‘valtiouksi’ joissa me nykyään elämme — joita yleensä määrittää niiden ‘legitimoidun pakottavan voimankäytön’ monopoli. Tämän logiikan mukaisesti, kuitenkin, Cheyennet tai Lakotat olisivat ‘kehittyneet’ laumoista suoraan valtioiksi arviolta joka marraskuu, ja sitten ‘taantuen’ takaisin kun kevät tulee. Useimmat antropologit nyt tunnustavat, että nämä kategoriat ovat auttamattoman riittämättömiä, ja kuitenkaan kukaan ei ole ehdottanut vaihtoehtoista tapaa ajatella maailmanhistoriasta sen laajimmassa merkityksessä.

Varsin riippumattomasti arkeologinen näyttö viittaa siihen, että viimeisimmän jääkauden erittäin kausiluonteisissa ympäristöissä meidän kaukaiset esi-isämme käyttäytyivät suunnilleen samoin tavoin: heiluen edestakaisin vaihtoehtoisten sosiaalisten järjestelyjen välillä, sallien autoritaariset struktuurit tiettyinä vuodenaikoina, sillä ehdolla että ne eivät olisi pysyviä; siinä ymmärryksessä että yksikään tietty yhteiskuntajärjestys ei olisi koskaan kiinteä tai muuttumaton. Saman populaation keskuudessa saattoi elää, etäältä katsottuna, kuin laumassa, joskus kuin heimossa, ja joskus kuin yhteisössä jossa on monia niistä piirteistä, joita me nykyään liitämme valtioon. Sellaisen institutionaalisen joustavuuden myötä tulee kyky astua annetun yhteiskuntarakenteen rajojen ulkopuolelle ja pohtia; rakentaa ja purkaa poliittisia maailmoja joissa me elämme. Jos ei mitään muuta, tämä selittää viime jääkauden ‘prinssit’ ja ‘prinsessat’, jotka ilmaantuvat, sellaisessa mahtavassa eristyksessä, kuin hahmot jossain sadussa tai pukudraamassa. Ehkäpä he olivat melkein kirjaimellisesti sellaisessa. Jos he ollenkaan olivat vallassa, silloin ehkäpä se oli, kuin Stonehengen kuninkaat ja kuningattaret, vain yhden kauden ajan.

5. Aika miettiä uusiksi

Modernit kirjoittajat tuppaavat käyttämään esihistoriaa alustana filosofisten ongelmien ratkaisuun: ovatko ihmiset perustavanlaatuisesti hyviä tai pahoja, yhteistyötä tekeviä vai kilpailullisia, tasa-arvoisia vai hierarkisia? Tämän johdosta he myös tuppaavat kirjoittamaan kuin 95% lajimme historiasta ihmisyhteisöt olisivat kaikki olleet paljolti samaa. Mutta 40 tuhatta vuotta on jo erittäin, erittäin pitkä aika. Tuntuu luonnostaan todennäköiseltä, ja todisteet vahvistavat tämän, että ne samat pioneerityötä tehneet ihmiset, jotka kolonisoivat ison osan planeettaa ovat myös kokeilleet erittäin laajalla valikoimalla yhteiskunnallisia järjestelyjä. Kuten Claude Lévi-Strauss usein huomautti, varhainen Homo sapiens ei ollut ainoastaan fyysisesti samanlainen kuin moderni ihminen, he olivat myös meidän intellektuaalisia vertaisiamme. Itse asiassa, useimmat olivat todennäköisesti tietoisempia yhteiskuntamme potentiaalista kuin mitä ihmiset ovat yleisesti nykyään, hyppien edestakaisin eri organisaatiomuotojen välillä joka vuois. Sen sijaan että he olisivat toimettomia jossain alkukantaisessa viattomuudessa, kunnes eriarvoisuuden henki jollain tapaa pääsi pullosta, esihistorialliset esi-isämme näyttävät menestyksekkäästi avanneen ja sulkeneen pulloa tasaisesti, rajaten eriarvoisuutta pukudraamoihin, rakentaen jumalia ja kuningaskuntia kuin monumenttejaan, sitten iloisesti purkaen ne jälleen kerran.

Jos näin, silloin todellinen kysymys ei ole ‘mikä ovat sosiaalisen eriarvoisuuden alkuperä?’, vaan, kun he ovat eläneet niin pitkän pätkän historiaamme liikkuen edestakaisin eri poliittisissa järjestelmissä, ‘miten me jäimme niin jumiin?’ Kaikki tämä on erittäin kaukana esihistoriallisen yhteiskunnan käsitteestä, joka haahuilee sokeana kohti niitä sitovia institutionaalisia kahleitaan. Se on myös kaukana Fukuyaman, Morrisin ja Scheidelin synkistä profetioista, joissa mikä tahansa ‘monimutkainen’ sosiaalisen järjestäytymisen muoto välttämättä tarkoittaa sitä, että pieni eliitti ottaa haltuunsa keskeiset resurssit ja alkaa polkea kaikkia muita alleen. Suurin osa sosiaalitieteistä kohtelee näitä armottomia ennustuksia itsestäänselvinä totuuksina. Mutta selvästikin ne ovat perusteettomia. Joten, me saattaisimme ihan aiheesta kysyä, mitä muita armaita totuuksia meidän tulee nyt myös heittää historian roskakoriin?

Aikamoinen määrä, itse asiassa. Joskus 1970-luvulla loistava cambridgelainen arkeologi David Clarke ennusti, että modernin tutkimuksen avulla lähes kaikki vanhat ihmisevoluution ajatusrakennelmat, ‘modernin ihmisen kehittymisen, domestikaation, metallurgian, urbanisaation ja sivilisaation selitykset — saattavat näkökulmina syntyä semanttisina ansalankoina ja metafyysisinä kangastuksina.’ Vaikuttaa siltä, että hän oli oikeassa. Informaatiota virtaa nyt planeetan joka kolkasta, perustuen harkittuun empiiriseen kenttätyöhön, kehittyneisiin ilmaston rekonstuaatiotekniikoihin, kronometriseen ajoitukseen ja tieteellisiin analyyseihin orgaanisista jäännöksistä. Tutkijat tarkastelevat etnografista ja historiallista materiaalia uudessa valossa. Ja lähes kaikki tästä uudesta tutkimuksesta menee vastakarvaan perinteistä narratiivia maailman historiasta. Silti kaikkein merkittävimmät löydökset pysyvät asiantuntijoiden työhön suljettuina, tai niitä pitää kammata lukemalla rivien välistä tieteellisiä julkaisuja. Todetkaamme siis, muutama oma otsikkomme: vain muutama, antaaksemme kuvan siitä miltä uusi, nouseva maailmanhistoria alkaa näyttää.

Ensimmäinen pommi listallamme liittyy maanviljelyksen alkuperään ja leviämiseen. Ei ole enää mitään tukea sille näkökulmalle, että se olisi merkinnyt suurta siirtymää ihmisten yhteiskunnille. Niissä osissa maailmaa, joissa eläimet ja kasvit domestikoitiin ensimmäisenä, siellä itse asiassa ei ollut mitään havaittavaa ‘siirtymää’ paleoliittisesta keräilijästä neoliittiseen maanviljelijään. ‘Siirtymä’ elämisen tavassa pääosin villiresursseista ruoantuotantoon perustuvaan elämään tyypillisesti kesti arviolta kolmisen tuhatta vuotta. Vaikka maanviljelys salli mahdollisuuden eriarvoisempaan vaurauden keskittymiseen, useimmissa tapauksissa sitä alkoi tapahtua vuosituhannen sen alun jälkeen. Siinä välissä ihmiset niinkin kaukana toisistaan alueilla kuten Amatsoniassa ja Lähi-Idän hedelmällinen puolikuu yrittivät viljellä maata, ‘leikkiviljelemällä’ niinkutsutusti, muuttamalla vuosittain tuotantomuotoa, niinkuin he muuttivat sosiaalisia rakenteitaan edestakaisin. Lisäksi ‘maanviljelyksen leviäminen’ sekundäärialueille, kuten Eurooppaan — jota usein kuvataan voitokkain termein, väistämättömänä metsästyksen ja keräilyn romahduksen alkuna — osoittautuu olevan erittäin heikko prosessi, mikä joskus epäonnistui, mikä johti maanviljelijöiden demografiseen romahdukseen, ei keräilijöiden.

Selvästikään ei ole enää mitenkään järkevää käyttää sanontoja kuten ‘maanviljelyksen vallankumous’ kun käsitellään niin kohtuuttoman pitkiä ja monimutkaisia prosesseja. Koska mitään Eedenin kaltaista tilaa ei ollut, josta ensimmäiset maanviljelijät olisivat voineet ottaa askelia matkalla kohti eriarvoisuutta, on vieläkin vähemmän järkevää puhua maanviljelyksestä arvoasteikon tai yksityisomaisuuden alkuperän merkkinä. Jos jotain, niin se on näiden populaatioiden keskellä — ‘mesoliittisten’ ihmisten — jossa kieltäydyttiin maanviljelyksestä Holoseenin varhaisina lämpimämpinä vuosisatoina, mistä löydämme vakiintunutta stratifikaatiota; ainakin siis, jos rikkaiden hautaaminen, petomainen sodankäynti ja monumentaaliset rakennukset ovat mitään merkkejä sellaisesta. Ainakin joissain tapauksissa, kuten Lähi-Idässä, ensimmäiset maanviljelijät tuntuivat tietoisesti kehittäneen vaihtoehtoisia yhteisömuotoja, jotka sopisivat paremmin heidän työvoimavaltaiseen elämäntapaansa. Nämä neoliittiset yhteisöt näyttivät silmiinpistävän egalitaarisilta kun niitä vertaa metsästäjä-keräilijänaapureihin, joissa naisten taloudellisen ja yhteiskunnallisen tärkeyden dramaattinen kasvu selvästi heijastui heidän taiteessaan ja rituaalielämässään (tässä voi asettaa vastakkain Jerikon tai Çatalhöyükin naisfiguurit ja Göbekli Tepen hypermaskuliiniset patsaat).

Toinen pommi: ‘sivilisaatio’ ei tule yhdessä paketissa. Maailman ensimmäiset kaupungit eivät vain syntyneet kouralliseen paikkoja, yhdessä keskitetyn hallinnon ja byrokraattisen kontrollin kanssa. Kiinassa, esimerkiksi, me olemme nyt tietoisia että vuoteen 2500 eaa. mennessä yli 300 hehtaarin siirtokuntia oli olmeassa Keltaisen Joen alajuoksulla, yli tuhat vuotta ennen varhaisimman (Shang) dynastian syntyä. Toisella puolella Tyyntä merta samoihin aikoihin silmiinpistävän suuria seremoniallisia keskuksia on löydetty Perun Río Supen alueelta, erityisesti Caralista: arvoituksellisia uponneiden torien ja monumentaalisten alustojen jäänteitä, neljä vuosituhatta vanhempia kuin Inca-imperiumi. Sellaiset löydökset viittaavat siihen miten vähän todella tiedämme ensimmäisten kaupunkien sijainnista ja alkuperästä, ja miten paljon vanhempia nämä kaupungit voivat olla kuin mitä autoritäärisen valtion järjestelmät tai lukutaitoinen hallinto ovat, joiden joskus oletettiin olevan tarpeen niiden perustamiselle. Ja vakiintuneemman urbanisaation ytimessä — Mesopotamiassa, Indus-laaksossa, Meksikon suistoalueella — on yhä kasvavassa määrin todisteita siitä, että ensimmäiset kaupungit olivat järjestäytyneet itsetietoisen tasa-arvoisiksi, kaupunginhallinnon pitäessä itsellään merkittävän autonomian keskushallinnosta. Ensimmäisessä kahdessa tapauksessa sofistikoituneen kaupunki-infran kaupungit kukoistivat yli puolen vuosituhannen ajan ilman jälkeäkään kuninkaallisista hautausseremonioista tai monumenteista, ei jälkeäkään armeijoista tai muista suuren mittakaavan pakottamisen keinoista, eikä jälkeäkään suorasta byrokraattisesta kontrollista kansalaisten elämässä.

Jared Diamondista huolimatta ei ole minkäänlaista näyttöä siitä, että ylhäältä-alas -hallintorakenteet olisivat tarpeellinen suuren järjestäytymisen seuraamus. Walter Scheidelista huolimatta ei ole yksinkertaisesti totta, että hallitsevista luokista, kun ne ovat vakiinnuttaneet asemansa, pääsisi eroon paitsi yleisen katastrofin avulla. Ottaaksemme erään hyvin dokumentoidun esimerkin: arviolta vuonna 200, Teotihuacanin kaupunki Meksikonlaaksossa, jonka populaatio oli arviolta 120 tuhatta ihmistä (suurimpia maailmassa tuohon aikaan), vaikuttaa käyneen läpi perustavanlaatuisen transformaation, kääntäen selkänsä pyramidi-temppeleille ja ihmisuhreille, ja rekonstruoiden itsensä suureksi kokoelmaksi mukavia villoja, lähes kaikki tasan tarkkaan samoihin aikoihin. Se pysyi sellaisena arviolta 400 vuotta. Jopa Cortésin aikoina Keski-Meksiko oli edelleen kaupunkien kuten Tlaxcala koti, joita pyöritti vaaleilla valittu neuvosto, jonka jäsenet määräajoin ruoskittiin muistuttamaan heitä siitä kuka loppujenlopuksi olikaan vallassa.

Palaset on kaikki paikoillaan joilla luoda täysin erilainen maailmanhistoria. Suurimmaksi osaksi omat ennakkoluulomme ovat liiaksi sokaisseet meidät, jotta näkisimme seuraamuksia. Esimerkiksi lähes kaikki nykyään väittävät kivenkovaan, että osallistava demokratia, tai sosiaalinen tasa-arvo, voi toimia pienissä yhteisöissä tai aktivistiryhmissä, mutta ei mitenkään voi ‘skaalautua’ laajemmalle kuten kaupunkiin, lääniin tai kansallisvaltioon. Mutta näyttö on silmiemme alla, jos me vain suostumme sitä tarkastelemaan, joka viittaa päinvastaista. Egalitaariset kaupungit, jopa alueelliset liittovaltiot, ovat historiallisesti varsin yleisiä. Egalitaariset perheet ja kotitaloudet eivät ole. Kun historiallinen mielipide on lyöty lukkoon, me näemme että kaikkein tuskallisin ihmisten vapauden menetys alkoi pienestä mittakaavasta — sukupuolisuhteiden, ikäryhmien ja kotiorjuuden tasolta — sellaiset suhteet, jotka sisältävät kerralla suurimman läheisyyden ja syvimmät rakenteellisen väkivallan muodot. Jos me todella haluamme ymmärtää sitä miten se muuttui hyväksyttäväksi joillekin muuttaa varallisuuttaan vallaksi, ja toisille päätyä tilanteeseen jossa hänelle sanotaan ettei hänen tarpeillaan tai elämällään ole merkitystä, tämä on se jota meidän tulisi tarkastella. Tässä myös, me ennustamme, on se missä kaikkein vaikein vapaan yhteiskunnan luova työ tulee tapahtumaan.

Katso kirjoittajien keskustelua tässä esseessä käsitellyistä aiheista seuraavilla videoilla:

1. David Graeber & David Wengrow: Palaeolithic Politics and Why It Still Matters (13 October 2015) (Vimeo)
2. David Graeber & David Wengrow: Teach-Out (7 March 2018) (Facebook)
3. David Graeber & David Wengrow: Slavery and Its Rejection Among Foragers on the Pacific Coast of North America: A Case of Schismogenesis? (22 March 2018) (Collège de France)

Lähde:

Kirjoittaja: Andrej Grubačić

David Graeber oli mentorini ja läheisin ystäväni viimeisen parinkymmenen vuoden ajan. Me osallistuimme kymmeniin poliittisiin projekteihin ja kirjoitimme monia asioita yhdessä. Hän on heittämällä kaikkein nerokkain tapaamani ihminen koskaan. Meillä kaikilla on pari hyvää ideaa, mutta David kykeni aina keksimään monia, joskus samassa lauseessa. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että hän oli minun sukupolveni kaikkein merkittävin anarkistiajattelija.

Minulla on vieläkin vähemmän epäilystä siitä, että hän oli yksi kaikkein tärkeimmistä aikamme antropologeista. Hänen ensimmäinen kirjansa, Toward an Anthropological Theory of Value, on muuttanut sitä tapaa miten me teoretisoimme arvoa. Hänen edesmenneen mentorinsa Terry Turnerin sekä elinikäisen intellektuaalisen inspiraation, ranskalaisen antropologin Marcel Maussin työn inspiroimana tämä kirja on esittänyt tavan päästä yli substantivistisista debateista ja tarjonnut synteesin Marxin ja Maussin välillä. Hänen pamflettikirjansa Fragments of An Anarchist Anthropology oli uraauurtava ja oman genrensä luonut teos, joka loi anarkistisen antropologian legitiimiksi tutkimusalaksi. Samaan tapaan hänen kirjansa Possibilities, Revolutions in Reverse, sekä Direct Action: An Ethnography tarjosivat nuorille antropologeille työkaluja keskustella yhteiskunnallisista liikkeistä “sisältäpäin”. Kuten eräs kollega kerran huomautti kirjasta Possibilities, jokainen kappale tässä huikeassa teoksessa olisi voinut olla uraauurtava akateeminen monografia. Tämän kirjan ja pari muuta hänen suurista antropologisista teoksistaan julkaisi anarkistinen kustantaja eikä niinkään tiedekustannusyhtiö. Se on katkera paradoksi, että hänen sukupolvensa parhaat antropologian teoreetikot eivät koskaan tunteneet oloaan kotoisaksi vakiintuneissa antropologian piireissä. Hän vihasi akateemisia konferensseja intohimoisesti. Se ei johtunut vain Yalen häpeällisestä päätöksestä potkia hänet pellolle hänen poliittisen aktivisminsa takia; David oli työväenluokkainen henkilö, joka inhosi, jokaisella kehonsa solulla, mitään viitteitä akateemisesta elitismistä, verkostoitumisesta ja rupattelusta. Paljolti hänen henkilökohtaiseksi harmikseen hän hylkäsi nämä omituiset akateemisen elämän lahkolaisuusrituaalit. Hän oli kaikkein anteliain ystävä ja kollega jota olisi voinut toivoa, ja mitä vaikuttavin akateemisen snobeilun vastustaja.

Hänen Yalen potkujensa jälkeen David haki yli pariakymmentä akateemista työpaikkaa USA:ssa. Hän ei päässyt jatkoon yhdessäkään. Mutta David Graeberista oli mahdotonta päästä eroon. Muutama vuosi sen jälkeen kun hänet lähetettiin akateemiseen maanpakoon Englantiin, vuonna 2011, hän julkaisi antropologian klassikkoteoksensa Debt: The First 5,000 Years. Kirja oli välitön klassikko. Me puhuimme puhelimessa kun hän oli organisoimassa Occupy Wall Streetin kanssa New Yorkissa. Hän käytti lyhyet hetkensä suoran toiminnan välissä kirjoittamalla Debtin ensimmäisiä kappaleita. Hänen muut kirjansa Lost People (hänen tohtorinväitöskirjansa Madagascarissa tehdystä kenttätyöstä), On Kings (yhdessä loistavan Marshall Sahlinsin kanssa), The Democracy Project, The Utopia of Rules, ja Bullshit Jobs olivat ylivertaisia ja originelleja.

Kun David kuoli, hän oli juuri saanut valmiiksi viimeisimmän kirjansa, jonka parissa hän oli työskennellyt usean vuoden. Hän liittyi tiimiin arkeologi David Wengrowin kanssa haastamaan joitain valtavirran yhteiskuntatieteen tiukemmassa olevia oletuksia. Tämä oli kaikkein kunnianhimoisin projekti, johon David oli ryhtynyt, ja sen pitäisi tulla ulos vuonna 2021. David oli myös mukana useissa PM Pressin projekteissa, mm. hänen kirjansa Uprisings, jonka hän konseptualisoi yhdessä vaimonsa kanssa, venäläinen taiteilija Nika Dubrovski. Hän oli pitkäaikainen kurdien vapautusliikkeen ystävä, ja yhdessä he työskentelivät useiden PM Pressin julkaisujen parissa, jotka käsittelivät kurdiongelmaa.

Hänen esseensä Kropotkinin Keskinäinen Avunanto (Mutual Aid), joka oli tarkoitettu Kropotkinin suurteoksen esipuheeksi, on mahdollisesti viimeinen Davidin kirjoittama essee. Me olemme päättäneet julkaista sen ja tehdä sen saatavaksi kaikille, ystävämme, toverimme ja mentorimme rakkaalle muistolle.

Johdanto tulevaan kirjaan Mutual Aid: An Illuminated Factor of Evolution, kirjoittaneet David Graeber ja Andrej Grubačić

Joskus — ei kauhean usein — vallitsevaa poliittista maalaisjärkeä vastaan esitetty erittäin painava argumentti saa aikaan sellaisen shokin systeemiin, että muuttuu tarpeelliseksi luoda kokonainen teoria kumoamaan sitä. Sellaiset interventiot ovat itsessään tapahtumia, filosofisessa mielessä; että ne paljastavat todellisuuden aspekteja jotka ovat olleet suurelta osin näkymättömissä, mutta tultuaan esiin ne tuntuvat niin täysin ilmiselviltä, että niitä ei voi enää piilottaa. Iso osa intellektuaalisen Oikeiston työstä on tällaisten haasteiden identifiointia ja torjumista.

Tarjotkaamme kolme esimerkkiä.

1680-luvulla Huron-Wendatin valtiomies nimeltään Kondiaronk, joka oli käynyt Euroopassa ja oli intiimisti tietoinen Ranskan ja Englannin uudisraivaajayhteiskunnista, kävi sarjan debatteja Quebecin ranskalaisen kuvernöörin kanssa, ja erään hänen pääavustajistaan, eräs Lahontan nimeltään. Niissä hän esitti argumentin, että rangaistuslaki ja koko valtioelin ei ole olemassa jonkin ihmisluonteen perustavanlaatuisen heikkouden johdosta, vaan se on olemassaolonsa velkaa eräälle toiselle instituutioiden joukolle — yksityisomaisuudelle, rahalle — jotka luonteensa johdosta saavat ihmiset käyttäytymään sellaisin tavoin, jotka tekevät pakkotoimista tarpeellisia. Tasa-arvo, hän argumentoi, on täten kaiken merkityksellisen vapauden olosuhde. Lahontan työsti näistä debateista myöhemmin kirjan, joka 1700-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä oli varsin menestyksekäs. Siitä tehtiin näytelmä, joka pyöri Pariisissa 20 vuoden ajan, ja jokainen valistusajattelija näköjään kirjoitti siitä imitaationsa. Lopulta nämä argumentit — ja ranskalaisen yhteiskunnan laajempi alkuperäiskansojen kritiikki — kasvoi niin voimakkaaksi, että olemassaolevan yhteiskuntajärjestyksen puolustajat kuten Turgot ja Adam Smith joutuivat käytännössä keksimään yhteiskunnallisen evoluution käsitteen suorana vastavetona. Ne jotka ensin keksivät argumentin siitä, että ihmisyhteisöt tulee organisoida kehitysasteiden mukaan, joista jokaisella on oma ominainen teknologiansa ja järjestäytymismuotonsa, olivat varsin täsmällisiä sen suhteen mitä he tarkoittivat. “Kaikki rakastavat vapautta ja tasa-arvoa”, Turgot huomautti; kysymys oli siitä miten paljon kumpikaan on johdonmukainen kehittyneen kaupallisen yhteiskunnan kanssa, joka perustuu pitkälle vietyyn työvoiman erikoistumiseen. Tästä seuranneet yhteiskunnan kehittymisen teoriat dominoivat 1800-lukua, ja ne ovat edelleen varsin paljon käytössä, joskin hieman muokatuissa muodoissa.

1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa liberaalivaltion anarkistinen kritiikki — että lainvoima perustui loppujen lopuksi mielivaltaiseen väkivaltaan, ja ennen kaikkea, yksinkertaisesti sekularisoituun versioon kaikkivoipaisesta Jumalasta, joka voisi luoda moraalin koska se seisoi moraalin ulkopuolella — otettiin valtion puolustajien keskuudessa niin vakavasti, että oikeiston lakiteoreetikot kuten Karl Schmitt lopulta keksivät fasismin intellektuaalisen ankkurin. Schmitt päättää kuuluisan teoksensa Political Theology purnaamalla Bakuninista, jonka (sosiaalis-konstruktionistisen suom. huom.) “decisionismin” hylkääminen — mielivaltaisen auktoriteetin luoda laillinen järjestys, mutta täten myös oikeuden sysätä se sivuun — lopulta hänen mukaansa oli yhtä mielivaltaista kuin auktoriteetti, jota Bakunin väitti vastustavansa. Schmittin poliittisen teologian käsite, joka on lähes kaiken nykymuotoisen oikeistoajattelun taustalla, oli yritys vastata Bakuninin kirjaan Jumala ja Valtio.

Kropotkinin Mutual Aid: An Illuminated Factor of Evolution luultavasti menee vielä syvemmälle, sillä kyse ei ole vain hallinnon luonteesta, vaan luonnon — eli siis todellisuuden — itsensä luonteesta.

Sosiaalievoluution teoriat, mitä Turgot aluksi nimitti “edistykseksi”, ovat saattaneet saada alkunsa tapana purkaa alkuperäiskansojen kritiikin haaste, mutta pian ne alkoivat saada katkerampia muotoja, kun Herbert Spencerin kaltaiset hardcoreliberaalit alkoivat esittää yhteiskunnallisen kehityksen sekä monimutkaisuuden, eriytymisen ja integraation kasvamisena että eräänlaisena hobbesilaisena kamppailuna selviämisestä. Fraasin “survival of the fittest” (taistelu olemassaolosta) otti itseasiassa käyttöön Spencer vuonna 1852 kuvaamaan ihmiskunnan historiaa — ja lopulta, voisi olettaa, oikeuttamaan eurooppalaisten kansanmurhat ja kolonialismin. Darwin tarttui tähän kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän teoksessaan Lajien synty käytti sitä tapana kuvata luonnonvalinnan muotoja, joita hän oli identifioinut kuuluisilla retkillään Galapagos-saarille. Kropotkinin kirjoittamisen aikaan 1880- ja 1890-luvuilla Darwinin ideat olivat tulleet suosituiksi markkinaliberaalien keskuudessa, joista kaikkein pahamaineisimpana hänen “bulldog” Thomas Huxley sekä englantilainen naturalisti Alfred Russel Wallace ehdottivat niinkutsuttua “gladiaattorinäkökulmaa” luonnonhistorialle. Lajit kamppailevat kuin nyrkkeilijät kehässä tai velkakirjoja treidaavat pörssin lattioilla; vahvat selviävät.

Kropotkinin vastaus — että yhteistyö oli yhtä keskeinen tekijä luonnonvalinnassa kuin kilpailu — ei ollut täysin hänen omansa. Hän ei koskaan esittänytkään että se oli. Itse asiassa hän ammensi sekä parhaasta biologisesta, antropologisesta, arkeologisesta ja historiallisesta tiedosta, joka hänellä oli saatavillaan hänen päivinään, mukaanlukien hänen omat Siperian tutkimuksensa, että myös Venäjän vaihtoehtoisesta evoluutioteorian koulukunnasta, joka oli sitä mieltä että englantilaisten hyperkilpailullinen koulukunta perustui, kuten hän asian esitti, “absurdiuksien verkkoon”: miehet kuten “Kessler, Severtsov, Menzbir, Brandt — neljä suurta venäläistä zoologia, ja viides ei niin suuri, Poliakov, ja lopulta minä, yksinkertainen matkalainen.”

Silti, meidän pitää antaa Kropotkinille pisteet. Hän oli paljon enemmän kuin yksinkertainen matkalainen. Englantilaiset darwinistit ovat sivuuttaneet sellaiset miehet, imperiumin parhaimpina päivinä — ja, todellakin, lähes kaikki muutkin ovat. Kropotkinin nuolen ampumista jousella ei sivuutettu. Osittain tämä epäilemättä johtui siitä, että hän esitti tieteelliset löydöksensä suuremmassa poliittisessa kontekstissa, muodossa joka teki mahdottomaksi kiistää sen miten darwinismin hallitseva muoto itsessään ei ollut pelkkä tajuton heijastuma itsestäänselvistä liberaaleista kategorioista. (Kuten Marx kuuluisalla tavalla asian esitti, “Ihmisen anatomia on avain apinan anatomiaan.”) Se oli yritys puskea kaupallisten yhteiskuntaluokkien näkökantoja universaaleiksi. Tuon aikainen darwinismi oli edelleen tiedostava, militantti, poliittinen interventio jolla muokata maalaisjärkeä; eräänlainen keskustalainen kapina, tai ehkäpä jopa paremmin ilmaistuna, keskustalaiseksi haikaileva kapina, sillä sen tarkoitus oli luoda uusi keskusta. Se ei ollut vielä itsestäänselvyys; se oli yritys luoda uusi universaali maalaisjärki. Jos se ei ollut, loppujen lopuksi, täysin menestyksekäs, se oli varmasti jossain mielessä johtuen Kropotkinin vasta-argumentin voimasta.

Ei ole vaikeaa nähdä mikä teki näistä liberaaleista intellektuaaleista niin kiusaantuneita. Tarkastellaan kuuluisaa lainausta Mutual Aidista, joka todella ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan:

Se ei ole rakkaus, eikä edes sympatia (sen varsinaisessa merkityksessä ymmärrettynä) mikä saa märehtijöiden tai hevosten lauman muodostamaan ringin vastustaakseen susien hyökkäystä; se ei ole rakkaus joka saa sudet muodostamaan lauman metsästääkseen; se ei ole rakkaus joka saa kissanpennut tai lampaat leikkimään, tai kymmenen nuoren lintulajin viettämään päivänsä yhdessä syksyllä; ja se ei ole rakkaus eikä henkilökohtainen sympatia mikä saa tuhannet kuusipeurat hajallaan ympäri Ranskan kokoista maa-aluetta muodostamaan useita erillisiä laumoja, jotka kaikki marssivat kohti tiettyä pistettä ylittääkseen siellä joen. Se on rakkautta tai henkilökohtaista sympatiaa äärettömän paljon leveämpi tunne — vaisto joka on hitaasti kehittynyt eläimillä ja ihmisillä äärimmäisen pitkän evoluution aikana, ja joka on opettanut yhtä lailla eläimille ja ihmisille että he voivat lainata keskinäisen avunannon ja toisten tukemisen käytännöstä, sekä sosiaalisesta elämästä saamastaan ilosta… Se ei ole rakkaus eikä edes sympatia jolle Yhteiskunta on ihmiskunnassa perustunut. Se on inhimillisen solidaarisuuden — oli se sitten pelkästään vaiston asteella — omatunto. Se on tiedostamaton tunnustus voimasta, jota jokainen keskinäistä avunantoa harjoittava ihminen lainaa; tunnustus jokaikisen onnellisuuden läheisestä riippuvuudesta kaikkien onnellisuudesta; ja tunnustus oikeudenmukaisuuden tunteesta, tai tasa-arvosta joka saa yksilön pohtimaan kaikkien muiden yksilöiden oikeuksia hänen omiensa vertaisina. Tälle laajalle ja tarpeelliselle perustalle kehitetään yhä ylevämpiä moraalisia tunteita.

Ei tarvitse kuin tarkastella reaktion katkeruutta. Ainakin kaksi tutkimusalaa (myönnetään, päällekkäisiä), sosiobiologia ja evoluutiopsykologia, on tuon jälkeen luotu erityisesti täsmäyttämään Kropotkinin pointit yhteistyöstä eläinten kesken sillä oletuksella, että meitä kaikkia lopulta ajaa, kuten Dawkins asian on esittänyt, meidän “itsekkäät geenimme”. Kun brittiläinen biologi J.B.S. Haldane oletetusti sanoi, että hän olisi halukas antamaan henkensä pelastaakseen “kaksi veljä, neljä velipuolta tai kahdeksan serkkua”, hän yksinkertaisesti apinoi eräänlaista “tieteellistä” laskelmointia joka otettiin käyttöön kaikkialla Kropotkinin vastineeksi, samalla tavalla kuin edistysmielisyys keksittiin pitämään Kondiaronk aisoissa, tai poikkeustilan doktriini pitämään Bakunin aisoissa. Fraasia “itsekäs geeni” ei valittu sattumalta. Kropotkin oli paljastanut luonnonmaailman käyttäytymisen, joka oli itsekkyyden täysi vastakohta: darwinistien koko pelin henki oli nyt löytää jokin syy, mikä tahansa syy, jatkaa sen inttämistä että kaikkein leikkisin, rakastavin, oikuttelevaisin, sankarillisesti itsensä uhraavin tai seurallisin käytös oli oikeasti itsekästä.

Intellektuaalisen oikeiston pyrkimykset vastata Kropotkinin esittämän teorian haasteen jättiläismäisyyteen olivat ymmärrettävät. Kuten me olemme jo huomauttaneet, tämä oli tasan tarkkaan se mitä heidän pitikin olla tekemässä. Tämän takia heitä kutsutaan “reaktionääreiksi”. He eivät oikeasti usko poliittiseen luovuuteen arvona itsessään — itse asiassa he pitävät sitä perustavanlaatuisella tavalla vaarallisena. Tämän seurauksena oikeistointellektuellit ovat pääosin paikalla reagoimassa ideoihin, joita Vasemmisto esittää. Mutta entäpä intellektuaalinen Vasemmisto?

Tässä kohtaa homma muuttuu vähän hämmentäväksi. Vaikka oikeistointellektuellit pyrkivät neutraloimaan Kropotkinin evolutionaarista holismia kehittämällä kokonaisia intellektuaalisia systeemejä, marxistinen Vasemmisto leikki, että hänen interventiotaan ei ollut koskaan edes tapahtunut. Voisipa jopa uskaltautua sanomaan, että marxistien vastaus Kropotkinin painotukseen yhteistyöfederalismista tulisi kehittämään Marxin oman teorian aspekteja, jotka kulkivat kaikkein rankimmin toiseen suuntaan: eli sen produktivistisimpia ja progressivistisimpia aspekteja. Mutual Aidin rikkaat huomiot jätettiin huomiotta parhaimmassa tapauksessa ja pahimmassa sivuutettiin täysin holhoavalla naurulla. Marxistisessa tutkimuksessa on ollut herkässä taipumus, ja laajemmaltikin vasemmalle nojaavassa tutkimuksessa yleisesti, nauraa Kropotkinin “pelastusvenesosialismille” ja “naiiville utopianismille” niin että tunnettu biologi Stephen Jay Gould otti asiakseen inttää, kuuluisassa esseessään, että “Kropotkin ei ollut mikään sekopää.”

Tälle strategiselle sivuuttamiselle on kaksi mahdollista selitystä. Yksi on puhdas lahkolaisuus. Kuten jo mainittua, Kropotkinin intellektuaalinen interventio oli osa suurempaa poliittista projektia. 1800-luvun lopulla ja varhaisella 1900-luvulla nähtiin hyvinvointivaltion perustusten laskeminen, jonka keskeiset instituutiot olivat, todellakin, suurelta osin keskinäisen avunannon ryhmien luomia, täysin riippumattomia valtiosta, jotka sitten asteittain valtio ja poliittiset puolueet ottivat omakseen. Useimmat oikeiston ja vasemmiston intellektuaalit olivat täysin linjassa tämän kanssa: Bismarck täydellisesti myönsi luoneensa Saksan hyvinvointi-instituutiot “lahjuksena” työväenluokalle, jotta heistä ei tulisi sosialisteja; sosialistit vaativat, että kaikkea sosiaalivakuutuksesta julkisiin kirjastoihin ei johtaisi naapurusto ja syndikaaliryhmät, jotka olivat tosiasiallisesti luoneet ne, vaan ylhäältä alaspäin suuntautuvat etujoukkopuolueet. Tässä kontekstissa molemmat näkivät Kropotkinin eettissosialististen ehdotuksien sivuuttamisen hölmöilynä mitä tärkeimpänä välttämättömyytenä. On myös syytä muistaa, että — osittain juuri tästä syystä — vuosina 1900-1917 anarkistiset ja libertaarimarxilaiset ideat olivat paljon suositumpia työväenluokan itsensä keskuudessa kuin Leninin ja Kautskyn marxilaisuus. Vaadittiin Leninin bolshevikkipuolueen vaalivoitto Venäjällä (tuohon aikaan heitä pidettiin bolshevikkien oikeistosiipenä) sekä neuvostojen, Proletkultin ja muiden ruohonjuuritason aloitteiden tukahduttaminen Neuvostoliitossa itsessään ennen kuin lopulta nämä debatit saatiin hiljennettyä.

On myös toinen mahdollinen selitys, sellainen joka liittyy enemmän siihen mitä voitaisiin kutsua perinteisen marxismin ja nykymuotoisen yhteiskuntateorian “positionaalisuudeksi”. Mikä on radikaalin intellektuaalin rooli? Useimmat intellektuaalit edelleen väittävät olevansa jonkin sortin radikaaleja. Teoriassa he kaikki ovat samaa mieltä Marxin kanssa siitä, että ei riitä että ymmärtää maailmaa; koko pointti on muuttaa sitä. Mutta mitä se tarkoittaakaan käytännössä?

Eräässä tärkeässä Mutual Aidin kappaleessa Kropotkin tarjoaa selityksen: radikaalin tutkijan rooli on “palauttaa todellinen konfliktin ja unionin suhde.” Tämä voi kuulostaa sekavalta, mutta hän selventää. Radikaalit tutkijat ovat “pakotettuja käymään yksityiskohtaiseen tuhansien faktojen ja heiveröisten indikaatioiden analyysiin, jotka vahingossa ovat säilyneet muistoina menneisyydestä; tulkitsemaan niitä nykyaikaisen etnologian avulla; ja kuultuaan niin paljon siitä mikä ihmisiä on ennen jakanut, rekonstruoimaan kivi kiveltä instituutiot jotka heitä ennen yhdistivät.”

Toinen kirjoittajista edelleen muistaa nuoruuden intonsa näiden rivien lukemisen jälkeen. Miten erilaista verrattuna elämättömään opetukseen jota kansallisvaltiokeskeisestä akatemiasta saakaan! Tämä ehdotus tulisi tulla luetuksi yhdessä Karl Marxin ehdotuksen kanssa, jonka energia kului kapitalistisen hyödyketuotannon kehittämisen ja järjestämisen ymmärtämisessä. Pääomassa ainoa todellinen huomio yhteistyölle annetaan tarkasteltaessa yhteistyötoimia tehdastuotannon muotoina ja seurauksina, jossa työläiset “muodostavat vain tietyn pääoman olemassaolotavan.” Näyttäisi siltä, että kaksi projektia täydentävät toisiaan erittäin hyvin. Kropotkin pyrki ymmärtämään tarkkaan sitä mitä vieraantunut työläinen oli menettänyt. Mutta näiden kahden integroiminen tarkoittaisi sen ymmärtämistä miten jopa kapitalismi on lopulta perustunut kommunismille (“keskinäinen avunanto”), jopa silloinkin kun se on kommunismia jota se ei suostu tunnustamaan; miten kommunismi ei ole abstrakti, kaukainen ideaali, mahdotonta ylläpitää, vaan eletty käytännön todellisuus, jossa me olemme päivittäin, eri asteisesti, ja että jopa tehtaat eivät kyenneet toimimaan ilman sitä — ei vaikka suuri osa siitä toimii salakavalasti, halkeamien tai vuorojen välillä, tai epävirallisesti siinä mitä ei sanota, tai kokonaan vallankumouksellisesti. Viime aikoina on muuttunut trendikkääksi sanoa, että kapitalismi on astunut uuteen vaiheeseen jossa se on muuttunut luovan yhteistyön parasiittiseksi muodoksi, suurelta osin internetissä. Tämä on potaskaa. Se on aina ollut sitä.

Tämä on arvokas intellektuaalinen projekti. Jostain syystä lähes kukaan ei ole kiinnostunut sen toteuttamisesta. Sen sijaan että tarkasteltaisiin sitä miten hierarkian ja riiston suhteita uusinnetaan, kielletään ja sotketaan keskinäisen avunannon suhteisiin, miten hoivasuhteet voivat muuttua jatkuviksi väkivallan suhteiden kanssa, mutta kuitenkin pitää väkivallan systeemiä kasassa niin ettei se hajoa käsiin, molemmat perinteinen marxilaisuus sekä nykyajan yhteiskuntateoria ovat uppiniskaisesti sivuuttaneet lähes kaiken anteliaisuuteen, yhteistyöhön tai altruismiin viittaavan jonkinlaisena porvarillisena illuusiona. Konflikti ja egoistinen laskelmointi ovat osoittautneet kiinnostavammiksi kuin “liittoutuminen”. (Samalla tavoin on varsin yleistä akateemisille vasemmistolaisille kirjoittaa Carl Schmidtista tai Turgot’sta vaikka on melkein mahdotonta löytää niitä jotka kirjoittavat Bakuninista ja Kondiaronkista.) Kuten Marx itse valitti, kapitalistisen tuotantomallin alaisuudessa olemassaoleminen tarkoittaa akkumulointia ja viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana olemme kuulleet tuskin mistään muusta kuin jatkuvia kehoituksia kyynisiin strategioihin, joita käytetään kasvattamaan kullekin kuuluvaa (sosiaalista, kulttuurillista tai materiaalista) pääomaa. Nämä esitetään kritiikkeinä. Mutta jos olette pelkästään valmiita puhumaan siitä mitä vastaan väitätte olevanne, jos voitte ainoastaan kuvitella sen mitä vastaan väitätte olevanne, silloin missä mielessä olette oikeasti sitä vastaan? Joskus tuntuu siltä kuin akateeminen Vasemmisto on päätynyt tämän johdosta asteittain sisäistämään ja uusintamaan kaikkein tuskallisimpia neoliberaalin taloustieteen aspekteja joita vastaan se väittää olevansa, jopa siihen pisteeseen että monia sellaisia analyysejä lukiessa (me olemme tässä kilttejä emmekä mainitse nimiä) huomaa kysyvänsä miten erilaisia nämä kaikki oikeasti ovat sosiobiologisesta hypoteesista että käyttäytymistämme hallitsee “itsekkäät geenit!”

Myönnettäköön, että tämän kaltainen vihollisen sisäistäminen on saavuttanut kukoistuskautensa 1980- ja 1990-luvuilla jolloin globaali Vasemmisto oli täysillä perääntymässä. Asiat ovat liikkuneet eteenpäin. Onko Kropotkin jälleen relevantti? No, selvästikin Kropotkin on aina ollut relevantti, mutta tämä kirja julkaistaan siinä uskomuksessa, että on olemassa uusi, radikalisoitunut sukupolvi, joista monet eivät koskaan ole altistuneet näille ideoille suoraan, vaan jotka kaikkien merkkien mukaan näyttävät olevan kykeneviä tekemään selväpäisemmän arvion globaalista tilanteesta kuin heidän vanhempansa ja isovanhempansa, jos ainoastaan siksi että he tietävät että mikäli he eivät niin tee, heitä odottava maailma tulee pian menemään absoluuttisen päin helvettiä.

Se on jo alkanut tapahtua. Yhteiskunnallisten liikkeiden uudet sukupolvet ovat löytäneet uudestaan Mutual Aidissa ensimmäisenä esitettyjen poliittisten ideoiden relevanssin. Käynnissä olevat vallankumoukset Koillis-Syyrian demokraattisessa liittovaltiossa (Rojava) ovat perustavanlaatuisesti saaneet vaikutteita Kropotkinin kirjoituksista koskien sosiaalista ekologiaa ja yhteistyöfederalismia, osittain Murray Bookchinin työn kautta, osittain palaamalla takaisin lähteille, suurelta osin ammentamalla omista kurditraditioista ja vallankumouksellisesta kokemuksesta. Kurdivallankumoukselliset ovat ottaneet asiakseen rakentaa uudenlaisen yhteiskunnallisen tieteen, joka käy vastaan kapitalistisen moderniuden tietorakenteita. Vapauden ja jineolojin sosiologisissa kollektiiviprojekteissa mukana olleet ovat todellakin alkaneet “rekonstruoida kivi kiveltä instituutioita jotka ennen yhdistivät” kansaa ja kamppailuja. Globaalissa Pohjoisessa kaikkialla eri occupy-liikkeistä COVID-19 -pandemiaa vastaan taisteleviin solidaarisuusprojekteihin keskinäinen avunanto on noussut keskeiseksi fraasiksi, joita aktivistit sekä valtavirran journalistit molemmat käyttävät. Tällä hetkellä keskinäinen avunanto näkyy pakolaisten solidaarisuusliikkeinä Kreikassa sekä Zapatista-yhteisön organisaatiossa Meksikon Chiapasissa. Jopa tutkijoiden huhutaan käyttävän sitä ajoittain.

Kun Mutual Aid julkaistiin ensi kerran vuonna 1902, tuolloin oli muutama tarpeeksi rohkea tieteentekijä, jotka haastoivat idean siitä että kapitalismi ja nationalismi olisivat juurtuneet ihmisluonteeseen tai että valtion auktoriteetti olisi koskematon. Useimmat meistä, todellakin, sivuutettiin sekopäinä tai, jos he olivat liian tärkeitä tullakseen tuolla tavoin sivuutetuiksi, kuten Albert Einstein, “eksentrikkoina” joiden poliittiset mielipiteet olivat yhtä merkityksellisiä kuin heidän epätavalliset hiustyylinsä. Loppumaailma kulkee eteenpäin. Tulevatko tieteentekijät — jopa, mahdollisesti yhteiskuntatieteilijät — lopulta seuraamaan perässä?

Me kirjoitamme tätä johdantoa suositun rasismia ja valtion väkivaltaa vastaan toteutetun globaalin kapinan aikaan, kun julkishallinnon edustajat sylkevät myrkkyä “anarkistien” päälle paljon samaan tapaan kuin he tekivät Kropotkinin aikaan. Se vaikuttaa erityisen soveliaalta hetkeltä nostaa lasi tuolle vanhalle “lain ja yksityisomaisuuden halveksijalle”, joka muutti tieteen kasvoja tavalla jotka edelleen vaikuttavat meihin nykypäivänä. Pjotr Kropotkinin tietämys oli harkittua ja värikästä, oivallista ja vallankumouksellista. Se on myös vanhentunut epätavallisen hyvin. Kropotkin hylkäsi sekä kapitalismin että byrokraattisen sosialismin, hänen ennustuksensa siitä minne jälkimmäinen saattaisi johtaa, ja nämä on kaikki osoitettu oikeaksi kerta toisensa jälkeen. Kun katsoo taaksepäin argumentteja, jotka hänen aikoinaan riehuivat, ei todellakaan ole epäilystäkään siitä kuka oli itse asiassa oikeassa.

Selvästikin on edelleen olemassa niitä, jotka erittäin vihamieliseen sävyyn ovat hänen sanomisiaan vastaan. Jotkut pitävät kiinni unelmasta astua laivaan, joka on jo kauan sitten lähtenyt satamasta. Toiset saavat hyvää palkkaa heidän ajattelustaan. Mitä tulee tämän vaatimattoman esipuheen kirjoittajiin, monta vuosikymmentä tämän ilahduttavan kirjan löytämisen jälkeen me huomaamme olevamme — jälleen kerran — hämmästyneitä siitä miten syvällä tavalla me olemme samaa mieltä sen keskeisistä argumenteista. Ainoa elinkelpoinen vaihtoehto kapitalistiselle barbarialle on valtioton sosialismi, tuotos, kuten suuri maantieteilijä ei koskaan lakkaa muistuttamasta meitä, “niistä taipumuksista jotka ovat tämän hetken yhteiskunnassa silminnähtäviä” ja jotka olivat “aina, jossain mielessä, nykyhetkessä vääjäämättömiä.” Uuden maailman luomiseksi meidän tulee vain aloittaa löytämällä uudelleen se mikä on ja on aina ollut silmiemme alla.

David Graeber mini-bio, Davidin itsensä kirjoittamana

Olen syntynyt ja kasvanut New York Cityssa, olen Kenneth Graeberin lapsi, offset-painajan, joka alunperin oli kotoisin Kansasista, joka oli taistellut Espanjan sisällissodan kansainvälisissä joukoissa, sekä Ruth (Rubinstein) Graeberin lapsi, syntynyt Puolassa, tekstiilityöntekijä ja kotiäiti joka oli ollut 1930-luvun työväenmusikaali Pins and Needlesin naispääosassa.

Kasvoin Peen Southin osuuskunnissa Chelseassa, ja kävin paikallisia PS 11 ja IS 70 -kouluja, jotkut Maya-arkeologit löysivät minut koska minulla oli omituinen harrastus jonka olin kehittänyt kääntäessäni Maya-hieroglyfejä, ja sain stipendin mennäkseni hienoon sisäoppilaitokseen kolmeksi vuodeksi, Philips Academyyn Andoverissa, ennen paluutani osavaltion kouluun SUNY Purchasessa, josta valmistuin antropologian kandiksi vuonna 1984.

Siitä menin Chicagon yliopistoon. Asuin Chicagossa yli vuosikymmenen, poislukien kaksi vuotta (vuosina 1989-1991) jolloin tein antropologista kenttätyötä Madagascarin ylämailla, sain tohtorintutkintoni vuonna 1996, ja sitten tein useita akateemisia hommia. Näihin kuului opetusta perustutkintoa opiskeleville Chicagossa, vaikka ei paljoakaan, vuosi Haverfordissa, vuosi työttömyyttä vierailevan tutkijan statuksella sekä tottakai vuosi New Yorkin yliopistossa, sekä junioritutkijan pesti Yalessa. Vuonna 2004 Yalen laitos äänesti ettei aio jatkaa pestiäni, ennen kuin saatoin edes aloittaa vakinaisen viran hakua. Tämä oli epätavallinen menettely jossa uudet säännöt keksittiin tapauksessani (esim. yhtään opiskelijan tai ulkopuolisen arviointia ei sallittu). Yale ei antanut tapaukselleni mitään syytä muuta kuin epätyytyväisyys stipendiini, mutta joidenkin mielestä se ei ollut täysin irrelevanttia että tähän aikaan olin varsin aktiivisena globaalissa epäoikeudenmukaisuusliikkeessä sekä muissa anarkistien inspiroimissa projekteissa.

Yalen jälkeen havaitsin etten saanut töitä omassa maassani, mutta jostain mystisestä syystä minut haluttiin kovasti kaikkialle muualle. Päädyin Lontoon yliopiston Goldsmithsiin, vuosiksi 2007-2013, työskentelemään inspiroivien kollegoiden ja ihanien opiskelijoiden kanssa, ja nyt täyspäiväisenä professorina London School of Economicsiin, jossa minua ympäröi parhaat ja mitä kiinnostavimmat ihmiset joita olisin voinut koskaan toivoa. Joidenkin vuosien jälkeen asuttuani useassa maassa, olin viimeinkin asettunut täysipäiväisesti Lontooseen.

Sanoin kerran eräälle lehdelle että olen ollut anarkisti aina 16-vuotiaasta lähtien, joten varmaankin sen on oltava totta, mutta minusta oikeasti tuli aktiivinen missään merkityksessä vasta 2000-luvun alun jälkeen, jolloin heittäydyin globalisaationvastaiseen liikkeeseen. Voitaisiin sanoa, että kaikki tekemäni työ tuon jälkeen on ollut tutkia antropologian suhdetta intellektuaalisena alana käytännön yrityksiin luoda vapaa yhteiskunta — vapaa, ainakin, kapitalismista, patriarkaatista ja alistavista valtion byrokratioista. Tämän seurauksena joskus on tuntunut siltä, että minun on ollut pakko tavoitella kahta täysipäiväistä tutkijan ja kirjailijan uraa, yksi vertaisarvioitu, ja toinen joka ei ole, sillä aktivistisuuntautuneessa työssäni olen kiinnostunut kysymään sen sortin kysymyksiä niiltä jotka ovat aktiivisesti muuttamassa maailmaa joita he pitävät käyttökelposina ja tärkeinä, sen sijaan että kysyisin rahoittajien mielestä tärkeitä kysymyksiä. Silti nämä kaksi nivoutuvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa lakkaamatta ja, toivottavasti, luovilla ja toisiaan tukevilla tavoilla.

Ensimmäinen kirjoittamani kirja oli Lost People, etnografia Betafo-yhteisöstä (Arivonimamo), joka elää Madagascarilla aatelisten ja orjien jälkeläisiin jakautuneena, ja edelleen mielestäni se on minun parhaani, koska se on yhtä paljon kaikkien hahmojen (tuon sanan kaikissa merkityksissä) kirjoittama jotka siinä esiintyvät. Se on pyrkimys todella dialogiseen etnografiaan, mutta sen seurauksena se on hieman pitkä, joten sen julkaisu kesti ikuisuuden. Se kirjoitettiin oikeasti vuonna 1997 mutta julkaistiin vasta 10 vuotta myöhemmin (2007).

Ensimmäinen julkaistu kirja oli Toward an Anthropological Theory of Value (2001), joka on minun osaltani kunnianosoitus eräälle inspiroivimmista opettajistani Chicagossa, Terry Turnerille. Myöhemmin, kun toinen inspiroiva entinen mentori, Marshall Sahlins, julkaisi pamflettisarjan ja pyysi minua kirjoittamaan yhteen niistä, kirjoitin pienen kirjan nimeltä Fragments of an Anarchist Anthropology, joka on piinannut minua siitä lähtien sillä siinä puhutaan minusta “anarkistiantropologina”, vaikka kirja suurelta osin puhuu siitä miten anarkistista antropologiaa ei ole eikä se mahdollisesti edes voisi olla olemassa. (Ethän tee niin. Et kutsuisi jotain “sosiaalidemokraattiantropologiksi”, ethän?) Kirjoitin myös laajan suoran toiminnan etnografian (Direct Action: An Ethnography) jota tuskin kukaan koskaan lukee, kokoelman suurelta osin akateemisia esseitä nimeltään Possibilities, toimitetun kirjan nimeltä Constituent Imagination yhdessä Stevphen Shukaitis’n kanssa, poliittisten esseiden kirjan Revolutions in Reverse, sekä kirjan Debt: The First 5000 Years, jonka käytännössä kaikki tuntuvat lukeneen. Tätä seurasi The Democracy Project (jota itse asiassa halusin kutsua nimellä “As If We Were Already Free”), The Utopia of Rules (jonka nimeksi halusin “Three Essays on Bureaucracy”), On Kings (kokoelma yhdessä Marshall Sahlinsin kanssa), sekä kirjan Bullshit Jobs: A Theory. Tällä hetkellä työskentelen arkeologi David Wengrow’n kanssa kokonaisten teosten sarjan parissa, jossa kuvitellaan täysin uusiksi kysymys yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperästä, aloittaen siitä miten kysymys on alunperin esitetty. Sen jälkeen, kuka tietää?

Olen jatkanut aktiivista osallistumistani yhteiskunnallisiin liikkeisiin tavalla tai toisella, siten kuin kykenen, eläen maanpaossa täysiaikaisen työn kanssa. Olin mukana Occupy Wall Streetin aloituskokouksissa, esimerkiksi, ja olen myös työskennellyt kurdien vapausliikkeen kanssa eri kapasiteeteilla.

Ja niin, koska tällä on historiallista merkitystä: ei, en henkilökohtaisesti keksinyt slogania “We are the 99%.” Ehdotin aluksi, että me kutsuisimme itseämme 99%:ksi. Sitten kais espanjalaista indignadoa ja kreikkalainen anarkisti lisäsi sanan “we” ja myöhemmin Ruokaa Ei Aseita -veteraani laittoi sanan “are” niiden väliin. Ja vaikka ne sanovatkin ettei komitea voisi saada aikaan mitään järkevää! Laittaisin tähän nimetkin mutta ottaen huomioon sen miten poliisin tiedustelu on hönkinyt OWS-järkkääjien niskaan, ehkä se on parempi etten laita.

Lähde:

David Graeberin poismenon kunniaksi. Lepää rauhassa.

Paskaduuni on työ, jonka tekijä ajattelee salaa, ettei kyseistä työtä tarvitsisi olla olemassa. 

Antropologi David Graeber antaa ehkä hieman yllättävän vastauksen, kun The Economist kysyy häneltä, mikä on paskaduuni. Graeber vastaa, etteivät paskaduunit ole palveluammatteja, vaan pikemminkin toimisto-, hallinto- ja johtotehtäviä. Graeber on kirjoittanut aiheesta vastikään kirjan nimeltä Bullshit Jobs: A Theory.

Graeberin mukaan jopa 37-40 prosenttia työntekijöistä ajattelee, ettei heidän tekemällään työllään ole merkitystä. Heidän mielestään se, että heidän työnsä tai koko toimialansa katoaisi, ei muuttaisi mitään. Ja tämä tekee duunista Graeberin määritelmän perusteella paskaduunin. 

Luku perustuu kyselytutkimukseen ja kertoo työntekijöiden omasta kokemuksesta. Graebrin mukaan yhä useammat ihmiset haluavat tehdä työtä, jolla on merkitys. Moni haluaa tehdä työtä, joka vie maailmaa eteenpäin.

Mutta vain harva ihminen on niin onnekas, että voi yhdistää merkityksellisen työn ja hyvän palkan.

Graeberin mukaan nykyajan työntekijöillä on käytännössä kaksi vaihtoehtoa:

1. Valitset merkityksettömän ”paskaduunin”, josta saa hyvää palkkaa ja rahat riittävät elämiseen.
2. Valitset merkityksellinen työn, josta maksetaan huonosti.

Hyvän palkan valitsevat pystyvät elättämään perheensä, mutta muuta tyydytystä työstä ei välttämättä sitten saakaan. Merkityksellinen työ taas voi tarjota sisältöä elämään, mutta se ei välttämättä takaa taloudellista turvaa.

Graeber uskoo, että monissa yrityksissä on kokonaisia tiimejä, joiden ainoa tehtävä on suunnitella grafiikoita yrityksen omiin raportteihin tai kirjoittaa artikkeleita sisäisiin julkaisuihin, joita kukaan ei lue. Useissa tapauksissa he eivät välttämättä edes tee mitään muuta kuin kissameemejä tai pelaavat tietokonepelejä. 

The Economistin haastattelussa Graeber pohtii myös sitä, millaista luovuutta syntyisi, jos kaikki tämä aika vapautettaisiin johonkin muuhun tekemiseen.

Lähde:

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ihmiset-ja-ilmiot/tyo-ja-raha/paskaduuni-maaritelty-uudelleen-teetko-sina-tyota-jonka-koet